path: root/73698-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73698 ***





VÄÄRÄ KUPONKI

Kirj.

Leo Tolstoi


Tolstoi jälkeenjääneitä teoksia, suomentanut

Arvid Järnefelt





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.






Ensimäinen osa.




I.


Fedor Mihailovitsh Smokovnikov, rahatoimikamarin esimies, oli
lahjomattoman rehellinen mies, ja itsekin siitä ylpeä. Hän oli
mielipiteiltään pessimistinen liberaali; hän ei ollut pelkkä
vapaa-ajattelija, vaan eipä voinut edes kärsiä minkäänlaista
uskonnollisuuden ilmausta, pitäen sellaista taikauskon jätteinä. Fedor
Mihailovitsh palasi virastostaan perin pahalla tuulella... Kuvernööri
oli hänelle lähettänyt sangen typerän kirjelmän, josta saattoi tulla
siihen johtopäätökseen, että Fedor Mihailovitsh olisi menetellyt
epärehellisesti. Fedor Mihailovitsh oli sentähden kovin suutuksissaan
ja istui heti kirjoittamaan sukkelaa ja pisteliästä vastausta.

Kotona tuntui kuin olisi kaikki tehnyt hänelle kiusaa.

Kello oli jo viittä vaille 5. Hän oli toivonut saavansa kohta syödä,
mutta päivällinen yhä viipyi. Fedor Mihailovitsh paiskasi ruokasalin
oven kiinni ja palasi työhuoneeseensa. Joku koputti ovelle. "Mikä hitto
ne vielä tänne ajaa", ajatteli hän ja huusi: "Kuka siellä?"

Huoneeseen astui 5:nnen luokan lyseolainen, Fedor Mihailovitshin
15-ikäinen poika.

— Mitä asiaa?

— Tänään on ensimäinen päivä.

— Mitä? Rahaako?

Pojan oli tapana saada isältä kuun ensimäisenä päivänä kolme ruplaa
palkkaa huvituksia varten. Fedor Mihailovitsh synkistyi, veti poveltaan
lompakon, ja haki esille kupongin, joka oli määrältään 2 ruplaa 50
kopekkaa, sitten otti taskustaan kukkaron ja pani lisäksi 50 kopekkaa
hopearahassa. Poika ei puhunut mitään eikä ottanut rahoja.

— Isä, voisinko saada edeltäpäin?

— Mitä-ä?

— En pyytäisi, mutta olen antanut kunniasanan, että maksan velkani.
Rehellisenä ihmisenä minun täytyy, minä en voi, pitää saada vielä kolme
ruplaa, lupaan olla enää pyytämättä, tai en pyytämättäkään, mutta
lyhyesti — minä pyydän sinua, isä.

— Johan sanoin.

— Mutta isä hyvä, tämän ainoan kerran.

— Sinulle annetaan kuukausittain kokonaista kolme ruplaa, ja sekään ei
riitä! Tuossa iässä minulle ei annettu 50:kään kopekkaa.

— Nykyään kaikki toverini saavat enemmän. Petrov, Ivanitskij saavat
kumpikin 50 ruplaa.

— Mutta minä sanon sinulle, että jos noin käyttäydyt, niin sinusta
tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit.

— Kuulee sen vähemmälläkin. Ette milloinkaan voi ajatella minun
kannaltani. Itse teette minut roistoksi. Hyvä on teidän puhua.

— Mars tiehesi, kuhnus. Ulos! — Fedor Mihailovitsh kimmahti tuoliltaan
ja hyökkäsi poikaansa kohden. — Ulos! Vitsaa minä sinulle annan!

Poika säikähti ja vihastui, vihastui kuitenkin enemmän kuin säikähti.
Pää kumarassa hän meni nopeasti ovelle. Fedor Mihailovitsh ei tahtonut
lyödä häntä, mutta oli vihastaan hyvillään ja huusi vielä kauan
haukkumasanoja pojan jälkeen.

Kun palvelija tuli sanomaan, että päivällinen oli valmis, Fedor
Mihailovitsh nousi.

— Vihdoinkin, — sanoi hän, — ei ole enää ruokahaluakaan!

Ja meni synkkänä päivälliselle.

Pöydän ääressä rupesi hänen vaimonsa jotain sanomaan hänelle, mutta
mies ärjäsi niin lyhyen vastauksen, että vaimo meni kohta mykäksi.
Poika ei nostanut katsettaan lautasesta eikä puhunut sanaakaan.
Äänettöminä aterioitiin, äänettöminä noustiin pöydästä ja äänettöminä
erottiin.

Päivällisen jälkeen palasi lyseolainen huoneeseensa, otti taskustaan
kupongin ja hopearahan ja viskasi pöydälle, sitten riisui koulutakkinsa
ja veti ylleen kotinutun. Hän rupesi aluksi lukemaan risaista latinan
kielioppiaan, mutta sitten sulki oven lukkoon, pyyhkäsi kädellään rahat
pöytälaatikkoon, otti sieltä savukkeen kuoret, täytti yhden tupakalla,
tukki pumpulilla ja alkoi polttaa.

Kieliopin ja vihkojen parissa hän vietti kaikkiaan pari tuntia,
mitään päähänsä saamatta, sitten alkoi kävellä edestakaisin huoneensa
lattialla, yhä muistellen kohtausta isän kanssa. Muisti kaikki isän
haukkumasanat ja erittäinkin hänen vihaiset kasvonsa. "Kuhnus,
tarvitsisit vitsaa." Ja mitä kauemmin muisteli, sitä enemmän harmitti
isä. "Sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit", muisti hän
isän sanoneen. Ja miksi ei roistoksi tulisikaan, kun sillä tavalla...
Isä on unohtanut, millainen hän itse oli nuorena. Ja olenko minä
mitään rikosta tehnyt? Menin teatteriin, ei ollut rahaa, lainasin
Petja Grushetskiltä. Oliko siinä mitään pahaa? Toinen olisi kuunnellut
asiani, olisi kysellyt, mutta tuo ei osaa muuta kuin haukkua ja
ajatella itseään. Annas kun siltä itseltä jotakin puuttuu, kyllä nostaa
semmoisen melun, että koko talo kaikuu, mutta minä olen roisto. Ei,
vaikka hän on isäni, minä en pidä hänestä. Sanokoot muut mitä tahansa,
minä en pidä.

Palvelija koputti ovelle ja antoi kirjeen.

— Tuoja vaatii vastausta.

Kirjeessä oli näin: "Jo kolmannen kerran pyydän sinua palauttamaan
minulle lainaamasi 6 ruplaa, mutta sinä väistelet. Niin ei menettele
rehellinen ihminen. Pyydän viipymättä lähettämään kirjeentuojan
mukana. Tarvitsen itse välttämättömästi. Etkö todellakaan voi saada?
Sinua — riippuen siitä maksatko vai olet maksamatta — ylenkatsova tai
kunnioittava toverisi, Grushetski."

"Senkin sika. Ei voi muka odottaa. Pitänee tästä vielä koettaa"...

Mitja meni äitinsä puheille. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Äiti oli
hyvänluontoinen eikä osannut kieltää. Olisi ehkä antanutkin, mutta oli
nyt hädissään nuoremman poikansa, 2-vuotiaan Petjan sairaudesta. Hän
suuttui Mitjalle, kun tämä melusi tullessaan, ja kielsi jyrkästi.

Mitja murahteli jotain itsekseen ovessa. Silloin äidin kävi häntä
sääliksi, ja äiti palautti hänet.

— Odotahan, Mitja, — sanoi äiti. — Minulla ei ole tällä hetkellä, mutta
huomenna saat.

Mitjassa kiehahteli yhä vielä viha isää kohtaan.

— Mitä huomisesta, kun tänään tarvitsen. Tiedä siis, että menen toverin
luo.

Hän läksi ulos, paiskaten oven jälkeensä.

"Ei auta muu. Kyllä se poika osaa neuvoa minne kello pantataan",
ajatteli Mitja, kelloaan liivin taskusta tunnustellen.

Mitja otti laatikosta kupongin ja hopearahan, pani päällystakin yllensä
ja meni toverinsa Mahinin luo.




II.


Mahin oli lyseolainen, jolla oli jo viikset. Hän pelasi korttia,
hänellä oli naistuttava ja aina rahaa. Asui tätinsä luona. Mitja tiesi
hyvin, ettei Mahin ollut mikään hyvä poika, mutta toveriseurassa
alistui kuitenkin aina hänen tahtoonsa. Mahin oli kotona, menossa
teatteriin. Hänen siivottomassa huoneessaan oli hyvänhajuisen saippuan
ja eau de colognen tuoksua.

— Se on paha paikka, — sanoi Mahin, kun Mitja oli hänelle kertonut
surunsa, näyttänyt kupongin ja hopearahan ja sanonut tarvitsevansa 9
ruplaa. — Saahan kellon pantata, mutta on parempiakin keinoja, — sanoi
Mahin, vilkuttaen toista silmäänsä.

— Mitä parempia?

— Asia on sangen yksinkertainen. — Mahin otti kupongin käteensä. —
Iskeä ykkönen tuohon 2:50:n eteen, silloin saamme 12:50.

— Onko niitä sellaisiakin kuponkeja?

— Tietysti. Entä 1000 ruplan arvopapereissa. Sitäpaitsi olen yhden
sellaisen saanut kerran menemäänkin.

- Älä hiidessä.

— No, mitä sanot, isketäänkö? — kysyi Mahin, kynä jo kädessä ja
suoristaen kuponkia vasemman kätensä sormilla.

— Mutta eiköhän se ole väärin!

— Ja mitä joutavia!

"Todellakin", ajatteli Mitja muistaen taas isänsä haukkumasanan:
roisto. "Tulkoonkin minusta roisto." Hän katsahti Mahinia silmiin.
Mahin katsoi häneen rauhallisesti hymyillen. — Iskenkö?

— Iske.

Mahin piirsi huolellisesti ykkösen kuponkiin.

— Nyt ei muuta kuin mennään myymälään. Tuolla nurkkatalossa on
valokuvatarpeiden kauppa. Satun juuri tarvitsemaan kehyksiä tähän
valokuvaan. — Hän veti esille valokuvan suurisilmäisestä neitosesta,
jolla oli tavattoman tuuhea tukka ja oivallinen vartalo.

— Mitä sanot siitä henttusesta? Hä?

— Kyllä, kyllä. Mutta miten...

— Hyvin yksinkertaisesti. Tulehan nyt vain.

Mahin pukeutui ja he menivät yhdessä kadulle.




III.


Valokuvatarpeiden myymälän ovessa soi kello. Sisään tuli kaksi
lukiolaista, jääden katselemaan huoneen hyllyjä, sinne tänne aseteltuja
valokuvatarpeita ja tiskillä olevia lasikaappeja. Perimmäisestä ovesta
esiintyi rumanlainen, hyväntahtoisen näköinen nainen, asettui tiskin
taa ja kysyi mitä herrat halusivat.

— Olisiko jotain kauniita kehyksiä, rouva?

— Minkä hintaisia saisi olla? — kysyi nainen. Ranteissa oli hänellä
puolikämmeneen ylettyvät villasuojukset ja nopeasti ja sukkelasti hän
rupesi selailemaan monenmuotoisia kehyksiä nivelistä turvonneilla
sormillaan. — Nuo on 50 kopekan hintaiset, mutta nämä ovat kalliimpia.
Tuossa on sievä, uudenmuotoinen, rupla kaksikymmentä.

— Antakaapa se. Mutta ettekö huojista? Eikö saisi ruplasta?

— Meillä ei tingitä, — sanoi myyjätär arvokkaasti.

— No, olkoon menneeksi, — sanoi Mahin asettaen kehykset tiskin
lasikannelle. — Antakaa kehykset ja mitä tulee takaisin, mutta pian,
muuten myöhästymme teatterista.

— Vielä sinne ehtii, — sanoi myyjätär, ja alkoi lyhytnäköisillä
silmillään tarkastella kuponkia.

— Tuo tulee mainiosti sopimaan, vai mitä arvelet? — sanoi Mahin Mitjan
puoleen kääntyen.

— Eikö herroilla sattuisi olemaan toisia rahoja? — sanoi nyt myyjätär.

— Sepä se onkin, ettei satu. Isä minulle antoi nuo, ja pitäähän ne
saada jossain vaihetetuksi.

— Eikö todellakaan olisi 20 ruplan seteliä?

— On 50 kopekkaa. Mikä teitä oikeastaan arveluttaa? Ette suinkaan voi
otaksua meidän tyrkyttävän teille vääriä rahoja?

— Enhän toki...

— Antakaa siis takaisin, kyllä me muuallakin vaihetamme.

— Miten paljon teille onkaan tuleva?

— Kaiketi yksitoista ja vähän päälle.

Myyjätär teki laskelmansa nappuloilla, avasi kassansa, otti sieltä
10-ruplan paperirahan, ja kilisteltyään vaihtorahoja sormillaan, keräsi
sieltä vielä hopeaa ja vaskea ruplan 20 kopekan edestä.

— Olkaa hyvä, pankaa kehykset paperiin, — sanoi Mahin, kiirehtimättä
ottaen rahat.

— Heti paikalla. — Myyjätär kääri ostoksen paperiin ja sitoi pulikalle.

Mitja voi hengittää vasta kuultuaan ovikellon kilahtavan heidän
jälkeensä ja jälleen kadulle päästyä.

— Siinä on nyt sinulle 10 ruplaa, mutta anna loput minulle.
Kyllä maksan takaisin. Ja Mahin meni teatteriin. Mitja taas meni
Grushetskille ja suoritti hänelle velkansa.




IV.


Tunnin kuluttua poikain käynnin jälkeen tuli myymälän isäntä kotiin ja
rupesi laskemaan kassaan kertyneitä rahoja.

— Voi sinua pöllöä! Voi emäpöllöä! — huusi hän vaimolleen, nähtyään
kupongin ja heti huomattuaan sen väärennetyksi. — Ja miksi pitääkin
sinun vastaanottaa kuponkeja!

— Olen sinun itsesikin nähnyt niitä ottavan, vieläpä juuri
12-ruplaisia, — sanoi vaimo häpeissään, mielipahoillaan ja itkuun
valmiina. — En voi ymmärtää, kuinka niiden onnistui petkuttaa minut,
— valitteli hän, — lyseolaisia olivat. Niin hyvännäköinen nuori mies,
niin hieno...

— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin
vastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta
sinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.

Tämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.

— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan,
mutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.

— Minä olen toinen asia.

— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa
ja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään
antaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa
alhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua
vastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä
tähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän
tuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta
näin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta
kotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut
kotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa
ranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa
viettämään.




V.


Venäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä
torttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia
pelaamaan.

Valokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin
ja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli
peruukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli
taitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen
hyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa
tilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen
viinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.

— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, —
kirjoittakaamme hänet viidenneksi.

— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva,
— siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.

Ja muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen
villasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.

— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan
Eugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?

— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella
äänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi
hän lähestyi häntä sanoen: "Ajatteles, sain sen kupongin menemään."

— Ihanko totta?!

— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.

Ja Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa
höystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli
joutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.

— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun
hänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.




VI.


Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla
sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.

Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli
halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin,
että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan
hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana
päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli
neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän,
toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään,
vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut
pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain
tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot
muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa
puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan
mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan
välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen
näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka
polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin
palaava Eugen Mihailovitsh.

— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.

— Mikä olet miehiäsi?

— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.

— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?

Ivan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin
ostohinnasta.

— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte
niin lähellä, — sanoi hän.

Eugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään
aikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan
Mironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin.
Pihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta
vastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja
näytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.

Tullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov
teki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen
mekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä
esille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri
paperiin ja pani kukkaroonsa.

Kiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää
piiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta,
jalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan.
Hän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.

Kapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja
teetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen
jutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti
pitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi
olevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä
erillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista
vanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa
täällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa
myymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin
uutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa
neljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin
esille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta
sanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen,
että ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa
väärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä
kapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan
rahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan
hänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia
turpeassa kämmenessään.

— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä
antamatta takaisin.

— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.

— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.

— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.

— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan
kanssa yhdessä laatinut sen.

— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?

— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja
viinanlaskijan puoleen kääntyen.

Ivan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina
rajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:

— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.

Kassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa
repeytyi.

— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!

Viinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin
poliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi
teki heti päätöksensä.

— Poliisikamariin, mars!

Kupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen
poliisikamariin.




VII.


Ivan Mironov vietti yönsä putkassa juoppojen ja varkaiden
seurassa. Vasta puolenpäivän aikaan hänet vietiin komissariuksen
eteen. Komissarius tutki häntä ja lähetti konstaapelin seurassa
valokuvatarpeiden kauppiaan luo. Ivan Mironov oli pannut mieleensä
kadun ja talon numeron.

Kun konstaapeli oli saanut herran puheilleen, näyttänyt kupongin, ja
kun Ivan Mironov oli vakuuttanut herran olevan juuri saman, joka oli
kupongin antanut, teki Eugen Mihailovitsh kasvonsa ensin kummastuneiksi
ja sitten ankaran näköisiksi.

— Mies, oletko järkesi kadottanut? Näen hänet ensi kerran.

— Ai, ai, herra, pitäisi muistaa kerran kuolevansa, — puhui Ivan
Mironov.

— Mitä se mies höpisee? Oletko unissasi? Varmaan olet jollekin toiselle
myynyt, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Tai, odottakaa, voinhan kysäistä
vaimoltani, olisiko hän eilen ostanut puita.

Eugen Mihailovitsh lähti ulos ja kutsui heti luokseen pihamiehen,
kauniin, tavattoman voimakkaan ja sukkelan keikarin, iloisen Vasilin,
ja sanoi tälle, että jos kuka kysyy mistä viimeiset halot olivat
ostetut, pitää vastata, että varastosta, ja ettei talonpojilta ole
mitään puita ostettu. — Tässä muuan moukka väittää minun maksaneen
haloista väärällä kupongilla. Mies on pölkkypää ja puhuu pötyä,
mutta sinä olet järkevä ihminen. Älä siis muuta sano, kuin että
meillä ostetaan puut aina varastosta. Muuten olen jo kauan sitten
aikonut antaa sinulle tämän verran villatakkia varten, — lisäsi Eugen
Mihailovitsh, ja antoi pihamiehelle 5 ruplaa.

Vasili otti rahat, katsahti ahnaasti seteliin, iski silmää Eugen
Mihailovitshille, päänliikkeellä heilauttaen tukan silmiltään, ja
hymähti.

— Pöllöpäitä ne ovat kaikki. Sivistymättömiä. Herra on vain ihan
rauhassa. Kyllä minä sanon niinkuin pitää.

Ja vaikka Ivan Mironov itku kurkussa olisi kuinkakin rukoillut Eugen
Mihailovitshia tunnustamaan kuponkia omakseen, ja vaatinut pihamiestä
todistamaan hänen sanojaan tosiksi, pysyivät sekä Eugen Mihailovitsh
että pihamies yhä väitteissään, ettei oltu muka koskaan ostettu
puita kuormamiehiltä. Ja konstaapeli vei Ivan Mironovin takaisin
poliisikamariin, syytettynä kupongin väärennyksestä.

Ivan Mironov pääsi pujahtamaan vartijainsa käsistä seuraamalla
putkatoverinsa, humalaisen kirjurin neuvoa, ja antamalla viitosen
komissariukselle. Kuponki jäi poliiseille ja Ivan Mironovilla oli
taskussaan enää seitsemän ruplaa entisten kahdenkymmenenviiden
asemasta. Ivan Mironov joi noista seitsemästä ruplasta kolme, ja palasi
kotiin vaimonsa luo kasvot rikki lyötyinä ja nyrkit savessa.

Vaimo oli raskaudentilassa ja viimeisillään. Alkoi haukkua miestään.
Mies työnsi hänet luotaan, vaimo alkoi lyödä. Vastaamatta mitään meni
mies mahalleen penkille ja alkoi ääneensä ulvoa.

Vasta seuraavana aamuna vaimo ymmärsi mistä oli ollut kysymys, uskoi
miehensä sanoihin ja kiroili kauan rosvomaista herraa, joka oli hänen
Ivanaansa petkuttanut. Ja viinoista selvittyään Ivan muisti, mitä hänen
juomatoverinsa, muuan käsityöläinen oli eilen neuvonut, ja päätti
lähteä asianajajalle valittamaan.




VIII.


Asianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta
välittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että
talonpoika oli niin tunnottomasti petetty.

Molemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies
Vasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä
poliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä
kaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka
häntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt
enää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.

Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja
rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan
milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli
hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin,
vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin
nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.

Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet
tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh
kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan
Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi
vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi
kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä
vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut
noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.

— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja
huokaillen lähti istuntosalista.

Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies
Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista,
mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää
tärkeämpi.

Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui
kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän
avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää
tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia
kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä
enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä
maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä
taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja
hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi,
metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä.
Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi
näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan
nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista
avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä,
koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita,
jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää
omaksi ilokseen... Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota
kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä
ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus
ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei
ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10
ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä
ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin
hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt
talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut
riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja
ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen
Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni,
mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.

Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa
lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin
vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen.
Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta.
Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään
ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt,
rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä
kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin
oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea
reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa
kotipuoleen.




IX.


Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat
silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus
uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan
lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja
läksi taloustoimiin.

Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut
siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut
virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon
nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh
oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan
aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen,
joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli
kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita
lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika),
hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä,
että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden
kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta
siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat
vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa
olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat,
hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein
kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman
näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin
erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli
myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin
oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia
rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella
maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli
noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä.
Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä,
ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan
päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa
keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin
vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen
kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin
ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten
väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä
kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä
parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja
pyhäisin annettiin viinaryyppy.

Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr
Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli
vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan
ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus
kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava
viimeiset halot metsästä.

— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki.
— Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh
meni sisälle talliin.

— Hei, onko täällä ketään?

Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui
lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti
seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla
kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko
se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla
kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr
Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:

— Stepan, hoi!

Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.

— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte,
herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.

— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?

— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.

Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta,
mitä oli tapahtunut.

— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.

— Valehtelet.

— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei,
Polle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.

Kolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan.
Hän synkistyi ja huohotteli raskaasti...

— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?

— Petjkan. Petjka nukahti.

Pjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle
nimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.

— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan
tehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen!
Kyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.




X.


Hevoset olivat sillä aikaa jo toimitetut piilopaikkaan. Tuima oli myyty
mustalaisille 18 ruplaan, Liinaharja oli vaihdettu talonpojalle, jonka
talo oli neljänkymmenen virstan päässä, Sorea oli ajettu pilalle,
teurastettu ja nahka myyty kolmeen ruplaan. Koko tämän hevosvarkauden
etunenässä oli ollut Ivan Mironov. Hän oli ennen palvellut Pjotr
Nikolajevitshin luona, tunsi talon tavat ja oli päättänyt ottaa rahansa
takaisin.

Vahinkonsa jälkeen tuossa kuponkijutussa oli Ivan Mironov kauan
juopotellut ja olisi juonut kaikki, ellei vaimonsa olisi häneltä
piilottanut suitsia, vaatteita ja kaikkea millä suinkin saattoi olla
hintaa. Päissään ollessaan Ivan Mironov lakkaamatta ajatteli sitä
miestä, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt, ja kääntyi hänen vihansa
tästä kaikkiin muihinkin herroihin ja herraskaisiin, joiden hän luuli
vain meikäläisiä nylkemällä elävänkin. Olipa Ivan Mironov kerran
juopottelemassa Podolskin seuduilta olevien miesten kanssa, ja nämä
humalaiset kertoivat hänelle matkalla, miten olivat varastaneet
hevosia muutamalta moukalta. Ivan Mironov alkoi haukkua hevosvarkaita
siitä, että olivat varastaneet talonpojalta, — se on synti, — sanoi
hän; talonpojalle on hevonen kuin veli ikään, mutta sinä häneltä sen
riistät. Jos varastaa, niin varastaa herroilta. Ne koirat eivät muuta
ansaitse. Siitä pitemmälle puhuttaissa Podolskin miehet sanoivat,
että herroilta ei ole helppo hevosia viedä. Täytyy tietää ovet ja
lukot, eikä sinne ole ilman kotimiestä meneminen. Silloin muistui
Ivan Mironovin mieleen herra Sventitskij, jonka talossa hän oli
ollut renkinä, muistui, että Sventitskij oli kerran pidättänyt hänen
palkastaan puolitoista ruplaa särjetyn sahranterän vuoksi, muistui
myöskin kimohevoset, joita oli työssä käyttänyt.

Ivan Mironov kävi Sventitskijn luona muka työhön tarjoutumassa,
mutta oikeastaan vain päästäkseen kaikesta perille. Ja hän pääsikin
kaiken perille: että tallia ei vahdita, että hevosia ei pidetä yöllä
laitumella. Hän osotti varkaille tien ja teki tekosensa.

Kun saalis oli jaettu Podolskin miesten kanssa, palasi Ivan Mironov
kotiin viisi ruplaa taskussa. Kotona ei ollut mitään tekemistä, kun
ei hevostakaan ollut, ja siitä alkaen piti Ivan Mironov yhteyttä
hevosvarkaiden ja mustalaisten kanssa.




XI.


Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan
jäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä
heräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä
ollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut
poissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies,
kaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan
kuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin
ruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja
rikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina
hänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja
suolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista.
Kaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.

— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina
sanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei
niille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka
oli kuskinanne?

— Se sen on tehnyt.

— Käskekääpä tänne.

Proshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? —
Proshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.

— Kotona.

— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?

— Teidän on valta.

— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?

— Kotona.

— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!

— Teidän on valta.

Niin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja
sanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä
Parashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin
nyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta
Pjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin
olikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran
kievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja.
Puolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi.
Pjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen.
Rauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka
oli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili
mielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla
kaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.

Vankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr
Nikolajevitshiin kuin koko maailmaan.

Kaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut,
hän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja
joutui jälleen vankilaan.

Mutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin
että löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja
tuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin
katkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä
kohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.




XII.


Vaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa
sen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut
sittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena,
eikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta
lukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä
vetäneet.

Siitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia.
Kerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän
teki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan
hän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen
kohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan
kulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä
asuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana
päivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan,
pappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva
sanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla,
hän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria
Vasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli
leskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli
jossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut
keskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet
kaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja
oli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan.
Opettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa
uskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota
poikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.

Saatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta
ei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta
luopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen
vahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen
vaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin
itse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain
halu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.

— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli
isä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita
reunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon
palvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen
samalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.

"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä", — ajatteli isä
Mikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja
huolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.

Seuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon
kuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.

— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen
on vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä
on syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata.
Tätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia
silmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua
Smokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun,
ja juoksi ulos luokkahuoneesta.

Rouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko
asiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä
maksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan
nimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään
tapauksessa tunnustamaan papalle.

Ja todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli
tapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo
ja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen
olleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää
asiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor
Mihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.

— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa
kaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen,
totuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!

— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista
puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.

— Viis minä teidän säädyistänne.

— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja
hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko
kaupungille.

— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa,
joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.

— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta
kristillissiveellisestä kasvatuksesta.

— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä
paholaisiin.

— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, —
sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin,
erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen
akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut
tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että
kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän
pakotti itseänsä uskomaan.

Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä
kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut
saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä
todistus.

Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei
ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä
varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä
vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa
epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja
järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan
tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko
ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa
sen kieltäjiä vastaan.

Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet
ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa,
jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu
virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten,
vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi
ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat
antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä,
avonaisia piispan paikkoja odottamassa.

Lukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin
nimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan
varrella olevaan kaupunkiin.




XIII.


Sillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.

Päivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet
majoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa,
toisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin
läänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan
puutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt
kerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi
kauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.

Elämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut
vahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä
suoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket
päivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien
omenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja
syyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan
varkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan
hän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai
tyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan
leikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli
ottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen
aamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.

Vasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin
repaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista
huolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata
nostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti
ihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli,
ja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän
aikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle,
hyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti,
mutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle
ja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta
toinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen
askeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin
vielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja
neitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat
pianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui
ylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset
menivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain
viiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli
ruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit,
puutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen,
juottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa
hänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita,
punakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra
rouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja
jotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä —
ja käskivät häntä laulamaan.

Kovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja
yhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.

Vasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että
onnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku
näpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä
entiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää
edeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki
jäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa.
Vuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden
mukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.

Vasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin
ja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui
hänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin
juopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan
puutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen
puotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja
palkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä
rahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven,
hiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu,
eikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100
ruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen
kaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit
pääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin
rahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.




XIV.


Ivan Mironov oli sillä välin tullut sukkelaksi, rohkeaksi ja
menestyväksi hevosvarkaaksi. Hänen vaimonsa Afimja, joka ennen oli
haukkunut hänen huonoa tointansa, oli nyt tyytyväinen ja ylpeä
miehestään, kun tällä oli veralla peitetty lammasturkki, ja hänellä
itsellään saali ja uusi päällysnuttu.

Kylässä tiedettiin yleensä, ettei yksikään hevosvarkaus tapahtunut Ivan
Mironovin avutta, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta todistajaksi häntä
vastaan, ja kaikista epäluuloista hän suoriutui puhtaana ja viattomana.
Viimeisen varkautensa hän suoritti yötarhasta Kolotovkassa. Milloin
kävi laatuun, vei Ivan Mironov hevosia mieluummin herraskartanoista ja
kauppiailta. Mutta kun varastaminen tilanomistajilta ja kauppiailta
oli vaikeampaa, ja kun sopivia paikkoja ei sattunut olemaan käsillä,
vei hän kyllä talonpojiltakin. Niinpä nyt Kolotovkan kylässä vei
hevostarhasta yöllä sattuman kaupalla mitä hevosia vain käsiinsä sai.
Tekosen suoritti sukkela Gerasim. Talonpojat huomasivat hevosvarkauden
vasta aamuhämärissä ja riensivät kaikille teille hakemaan jälkiä. Mutta
hevoset seisoivatkin kruununmetsässä olevaan rotkoon piilotettuina.
Ivan Mironovin oli aikomus seisottaa niitä täällä seuraavaan yöhön
asti, ja yöllä kiidättää sadan virstan päässä olevan tutun talonmiehen
luo. Ivan Mironov kävi tapaamassa Gerasimia metsässä, toi hänelle
piiraisia ja viinaa ja oli palaamassa metsäpolkua myöten, mistä luuli
pääsevänsä kenenkään näkemättä. Onnettomuudekseen hän kuitenkin tapasi
vahtisotamiehen.

— Sienessäkö on oltu? — kysäsi sotamies.

- Eihän niitä tänä vuonna ole, - vastasi Ivan Mironov osottaen
niinivasuun, jonka oli ottanut varalle mukaansa.

— Ei ole tämä mikään sienikesä, ei, — sanoi sotamies, seisoskeli
jonkun aikaa, tuumaili ja kävi sitten ohitse. Sotamies oli kuitenkin
ymmärtänyt, etteivät asiat olleet oikein päin. Mikä Ivan Mironovin
oli pannut aamulla kruununmetsää kiertämään? Sotamies palasi ja alkoi
tarkastella paikkoja. Muutaman rotkon kohdalla hän kuuli hevosten
pärskytystä ja hiipi hiljaa sinne mistä sen kuuli. Syvänteen pohjalla
oli maa hevosten polkemaa ja sontaista. Tuonnempana istui Gerasim
jotakin syöden, ja hevosia seisoi sidottuina puun ympäri.

Sotamies juoksi kylään, otti mukaansa kylänvanhimman, järjestysmiehen
ja kaksi todistajaa. Kolmelta taholta lähestyivät miehet sitä paikkaa,
missä Gerasim oli, ja ottivat hänet kiinni. Gerasim rukka ei ruvennut
vastustamaan, vaan humalapäissään tunnusti kohta kaikki. Kertoi, kuinka
Ivan Mironov oli hänet juottanut ja vietellyt, ja kuinka oli luvannut
juuri nyt tulla metsään hevosia hakemaan. Miehet jättivät hevoset ja
Gerasimin paikoilleen, mutta itse menivät väijyksiin Ivan Mironovia
odottamaan. Hämärän tultua kuului vihellys. Gerasim vastasi. Mutta
tuskin oli Ivan Mironov alkanut laskeutua mäen rinnettä, kun miehet
hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja veivät kylään. Aamulla kokoontui väki
kylänvanhimman tuvan edustalle.

Ivan Mironov tuotiin esille ja kuulusteltiin. Ensimäisenä alkoi häntä
tutkia Stepan Pelagejushkin, kookas, harteva, pitkäkätinen mies, jolla
oli kotkan nokka ja kasvoissa synkkä ilme. Stepan oli yksinäinen mies,
joka oli juuri asevelvollisuudesta kotiinsa palannut. Hän oli vastikään
isän talosta eronnut ja omansa perustanut, kun häneltä vietiin hevonen.
Kaksi vuotta piti senjälkeen työskennellä kivilouhoksilla, ennenkuin
pääsi hankkimaan itsellensä parin uusia hevosia. Molemmat oli nyt Ivan
Mironov vienyt.

— Missä ovat hevoseni, — huusi vihasta kalveten Stepan, synkästi
katsoen milloin maahan, milloin Ivan Mironoviin.

Ivan Mironov kielsi. Silloin Stepan löi häntä vasten naamaa, ja
murskasi nenän, josta veri syöksähti.

— Sano, taikka tapan!

Ivan Mironov oli vaiti, pää kumarassa. Stepan iski pitkällä kädellään
toisen kerran, sitten kolmannen. Ivan Mironov oli yhä vaiti, viskeli
vain päätään puolelta toiselle.

— Lyökää kaikki! — huusi kylänvanhin. Ja kaikki alkoivat hutkia
miestä. Ivan Mironov kaatui äänettömänä, ja huusi maasta: raakalaiset,
perkeleet, lyökää vaikka kuoliaaksi, en pelkää teitä. — Silloin Stepan
sieppasi yhden varaamistaan kivistä ja särki sillä Ivan Mironovin pään.




XV.


Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa
oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin
kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä
särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä
mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi
hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten
jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut
hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. —
Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?

— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.

— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain
sen lopetin, siinä suotta kitumasta.

Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä,
kun hän kertoi teostaan.

Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa.
Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä,
jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan
Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo.
Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen,
hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen
yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin
vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään
kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että
ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet,
kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli
oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset,
joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi
oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä
varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä
oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli
väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein
mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin
vankilaan täitten ruuaksi.

Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli
vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo,
joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon
kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän
oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä
puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai
tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia...

Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle
varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan
tullut.

— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.

— Kotiinpa tietenkin.

— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.

— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.

— No, sehän nähdään.

Ja Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään
muuanne ei tiennyt mennä.

Ennen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka.
Majatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin,
ja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis
Stepanille yösijan.

Tämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka
nyt eli talossa työläisenä ja vaimona.

Stepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt,
miten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa
puvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin.
Majatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä.
Matrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen.
Stepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien,
rapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin
lihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan
virttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla
sitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän
ajatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan
Mironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja
Matrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat.
Kukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen
ja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti
ne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi
ja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli
aikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui
ensin penkille ja siitä maahan.

Stepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi
paitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä
hänetkin.

Sitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti...




XVI.


Maaseutukaupungissa, erillään muista rakennuksista asui talossaan
muuan ukko, entinen virkamies, juopottelija, kaksine tyttärineen ja
vävyineen. Naimisissa oleva tytär joi hänkin ja piti huonoa elämää,
mutta vanhempi, leski Maria Semjonovna, ryppyinen, laiha, 50-ikäinen
nainen, elätti yksin kaikkia: hänellä kun oli 250 ruplan vuotuinen
eläke miehensä jälkeen. Maria Semjonovna sai kuitenkin yksinänsä
tehdä kaikki työt. Hoiti heikkoa, päihtynyttä isäukkoa, sisarensa
lasta, keitti ruuat, pesi pyykit. Ja niinkuin tavallisesti käy, hänen
niskoilleen pantiin kaikki toimet, ja häntä kuitenkin kaikki kolme
haukkuivat, lanko joskus humalapäissään löikin. Hän kärsi kaikki
nöyrästi, nurkumatta, ja taaskin, niinkuin tavallisesti aina, mitä
enemmän teki työtä, sitä enemmän sai aikaan. Vielä hän ehti köyhiäkin
auttaa, antoi palasen omastaan, jakeli vaatteitaan ja palveli
sairaanhoidossa.

Kerran oli Maria Semjonovnan luona ompelemassa muuan ontuva, jalkapuoli
maanräätäli. Tekeillä oli ukon päällysnutun korjaus ja Maria
Semjonovnalle laitettiin lämmintä vuoria puoliturkkiin talvella torilla
käydäkseen.

Ontuva räätäli oli viisas ja tarkka mies, joka oli liikkuvan ammattinsa
vuoksi nähnyt paljon erilaisia ihmisiä ja viallisen jalkansa tähden
saanut aina istua ja siitä tottunut paljon ajattelemaan. Viikon
päivät viivyttyään Maria Semjonovnan töissä hän ei voinut kylliksensä
ihmetellä tämän elämää. Kerran tuli leski käsiliinoja pesemään
kyökkiin, missä räätäli ompeli, ja joutui hänen kanssaan puheisiin,
jolloin räätäli kertoi, miten veli oli hänelle vääryyttä tehnyt ja hän
vihdoin siitä eronnut.

— Luulin asiain siitä erosta paranevan, mutta puutepa tuo näkyy
sittenkin seuraavan.

— Paras on olla vaihtamatta oloja toisiin, ja elää niinkuin on elänyt,
— elää niinkuin elää.

— Sitäpä minä tässä olenkin katsastellut, kuinka ihmeessä sinä Maria
Semjonovna aina vain yksinäsi kaikki ihmisten asiat toimitat. Etkä näy
niiltä paljonkaan kiitosta saavan.

Maria Semjonovna ei sanonut tähän mitään.

— Olet kaiketi kirjoista päässyt perille, että siitä palkka toisessa
elämässä annetaan.

— Siitä asiasta ei meillä voi olla tietoa, — sanoi Maria Semjonovna, —
mutta niin vain on paras elää.

— Puhutaanko sellaisesta kirjoissa?

— On siitä kirjoissakin, — sanoi Maria Semjonovna, ja luki räätälille
evankeliumista vuorisaarnan. Räätäli vaipui mietteihinsä. Ja kun sitten
työnsä suoritettuaan palasi kotiin, hän lakkaamatta ajatteli mitä oli
Maria Semjonovnalta oppinut, mitä tämä oli sanonut ja mitä lukenut
hänelle.




XVII.


Pjotr Nikolajevitshin suhde kansaan oli nyt peräti muuttunut,
ja samoin kansan suhde häneen. Ei mennyt vuottakaan, niin hänen
metsästään vietiin 27 tammea ja poroksi poltettiin vakuuttamaton riihi.
Pjotr Nikolajevitsh tuli siihen johtopäätökseen, että sikäläisten
talonpoikain kanssa olivat kaikki hyvät välit mahdottomia.

Siihen aikaan hakivat Liventsovit hoitajaa maatilalleen, ja
läänihallituksen esimies suositteli Pjotr Nikolajevitshiä piirikunnan
parhaimpana isäntänä. Liventsovien tavattoman suuri tila ei tuottanut
mitään tuloja, ja talonpojat käyttivät kaikkia etuja hyväkseen. Pjotr
Nikolajevitsh otti nyt järjestääkseen asiat uudelle kannalle, ja
annettuaan oman tilansa vuokralle muutti vaimoineen kaukaiseen Volgan
varrella olevaan maakuntaan.

Pjotr Nikolajevitsh oli aina ollut järjestyksen mies, mutta nyt oli
hänellä entistä enemmän syytä olla sallimatta, että tuo metsistynyt,
raaka kansa saisi laittomasti anastaa haltuunsa vierasta omaisuutta.
Hän nautti tilaisuudesta saada opettaa heitä ja kävi asiaan käsiksi
kovin kourin. Yhden talonpojan toimitti metsänvarkaudesta linnaan,
toisen pieksi omin käsin, kun se ei antanut tietä, eikä nostanut
lakkia. Niiden niittyjen suhteen, jotka olivat riidanalaiset ja joita
talonpojat pitivät ominaan, ilmoitti Pjotr Nikolajevitsh heille,
että jos vain laskevat sinne karjansa, niin hän ottaa kaikki elukat
takavarikkoon.

Kevään tultua talonpojat päästivät karjan kartanon niityille,
niinkuin olivat muinakin vuosina tehneet. Pjotr Nikolajevitsh
kokosi renkinsä ja käski ajaa karjan kartanon tarhaan. Talonpojat
olivat kynnöksillään ja sen vuoksi saivat rengit akkain huudoista
huolimatta karjan ajetuksi määräpaikkaan. Työstä palattuaan talonpojat
kokoontuivat ja tulivat kartanolle karjaansa takaisin vaatimaan. Pjotr
Nikolajevitsh tuli heidän puheilleen pyssy olalla (hän oli juuri
palannut tarkastusmatkalta) ja ilmoitti, että karja annetaan takaisin
vain 50 kopekan maksua vastaan sarvipäältä ja 20 kop. lampaalta.
Miehet alkoivat huutaa niittyjä omikseen, sanoen, että heidän isänsä
ja esi-isänsä olivat niitä hallussaan pitäneet ja että karjan
takavarikkoonotto oli laiton teko.

— Anna karja takaisin, muuten käy huonosti, — sanoi muuan ukko,
uhkaavasti lähestyen Pjotr Nikolajevitshiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — huusi Pjotr Nikolajevitsh aivan kalpeana
tullen ukkoa vastaan.

— Anna pois, nylkijä!

— Vai nylkijä! — kiljasi Pjotr Nikolajevitsh ja löi ukkoa korvalle.

— Tappelemaanko sinä?! Pojat, viekää karja väkisin. Joukko alkoi
lähestyä. Pjotr Nikolajevitsh aikoi lähteä, mutta häntä ei päästetty.
Hän rupesi riuhtomaan itseään irti. Pyssy tällöin laukesi ja tappoi
erään talonpojan. Nyt syntyi ankara mellakka. Pjotr Nikolajevitsh
lyötiin maahan. Ja viiden minutin kuluttua hänen runneltu ruumiinsa
laahattiin ojakuoppaan. Surmaajat vedettiin sotaoikeuteen, kaksi heistä
tuomittiin hirtettäväksi.




XVIII.


Siinä kylässä, mistä räätäli oli kotoisin, oli viisi rikasta
talonpoikaa tilanhaltijalta vuokrannut 1100ruplasta 105 desjatinaa
pikimustaa lihavaa peltomaata ja antoivat sitä maattomille talonpojille
kelle 18, kelle 15 ruplasta. Ei mikään maa mennyt 12 ruplaa alemmasta
hinnasta, joten voitto oli suuri. Ostajat ottivat omiin nimiinsä 5
desjatinaa kukin, ja saivat siten maan ilmaiseksi. Kauppaa tehdessä
kuoli yksi osakas talonpoikain joukosta, ja he tarjosivat nyt
räätälille tilaisuuden tulla toveriksi.

Kun vuokraajat alkoivat jakaa maata keskenään, kieltäytyi räätäli
ottamasta ryyppyä, ja kun puhe tuli siitä miten paljon kullekin
annettaisiin maata, sanoi räätäli, että maata on jaettava tasamäärin
jokaiselle, ettei saa ottaa vuokraajilta liikaa maksua, vaan ainoastaan
minkä verran kunkin osalle tulee.

— Kuinka sinä niin päättelet?

— Olemmeko me mitään pakanoita? Herrat voivat niin menetellä, mutta me
olemme kristityitä. Semmoinen on Kristuksen laki.

— Missä se semmoinen laki luetaan?

— Evankeliumin kirjassa se luetaan. Tulehan sunnuntaina käymään, niin
luetaan ja puhellaan asiasta.

Ja sunnuntaina tuli kolme heistä räätälin luo. Hän alkoi heille lukea.

Viisi lukua Mateuksesta luettuaan he alkoivat keskustella. Kaikki
kuuntelivat, mutta ainoastaan Ivan Tshujev otti luetun onkeensa,
ja otti siihen määrään, että alkoi kaikessa elää Jumalan tahdon
mukaisesti. Ja kaikki hänen kotolaisensa elivät samalla tavalla.
Liikamaasta hän luopui, ja otti ainoastaan osuutensa.

Ja muut alkoivat käydä räätälin ja Ivanin luona, ymmärsivät asian,
heittivät tupakoimisen, juomisen, kiroilemisen, ja rupesivat toinen
toistaan auttamaan. He jättivät pois myös kirkonkäynnin ja veivät
papille takaisin jumalankuvat. Sellaisia taloja oli 17, kaikkiaan 65
henkeä. Ja pappi säikähti ja kanteli arhiereille. Arhierei mietti
asiaa, ja päätti lähettää kylään arhimandriitti Misailin, entisen
uskonnonopettajan lyseosta.




XIX.


Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia
hiippakunnastaan.

— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä
olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja
selitä heille asiat.

— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän
oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle
tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan
uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi
itseään.

— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi
arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään
teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.

— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän
palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan
Misailille.

Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän
pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa,
pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen
poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.

Arhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja
kyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin
asumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna
tämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista
tietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien
epäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja
päinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.

Hänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se
pidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita
tehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.




XX.


Kylän pappi ja papin rouva ottivat Misailin vastaan suurilla
kunnianosotuksilla ja seuraavana päivänä hänen tulonsa jälkeen
kutsuttiin kaikki kansa kirkkoon. Misailin yllä oli uusi silkkinen
papinkaapu, risti rinnalla, pitkä papintukka hajallaan. Hän nousi
korkealle piispanistuimelle, viereen kävi seisomaan pappi, vähän
edemmäs lukkarit ja laulajat, mutta syrjäoville asettuivat poliisit.
Saapuville tulivat myöskin lahkolaiset, likaisissa turkkitakeissaan.

Messun jälkeen piti Misail saarnan, kehottaen kirkosta luopuneita
palaamaan uudelleen sen helmaan, uhaten helvetin tuskilla ja luvaten
täydellistä anteeksiantamusta katuville.

Lahkolaiset olivat vaiti. Kun heiltä kysyttiin luopumisensa syitä, he
vastasivat syyn olevan siinä, että kirkossa rukoiltiin käsin tehtyjä
puujumalia, — ettei raamatussa semmoisiin käsketty, vaan päinvastoin
kiellettiin. Kun Misail kysyi Tshujeviltä, oliko siinä perää, että he
nimittivät jumalankuvia laudanpätkiksi, vastasi Tshujev: käännä nurin
mikä jumalankuva tahansa, kyllä sen itsekin näet. Kun sitten kysyttiin,
miksi he eivät tunnusta pappeja, he vastasivat raamatussa sanottavan:
ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi myös antakaa, mutta papit jakavat
armolahjojaan vain rahasta. Kaikkiin Misailin yrityksiin nojautua
raamattuun vastasivat räätäli ja Ivan rauhallisesti, mutta jyrkästi,
tuoden esiin kohtia raamatusta, jonka he perin pohjin tunsivat. Misail
suuttui ja uhkasi maallisella vallalla, johon lahkolaiset vastasivat,
että on sanottu: minua on vainottu — niin tullaan myös teitä vainoomaan.

Asia oli päättynyt jotakuinkin hyvin, mutta seuraavan päivän
aamujumalanpalveluksessa Misail piti saarnan kirkonvastustajain
turmiollisuudesta, siitä, että nämät ansaitsisivat mitä kovimpia
rangaistuksia, ja kirkosta tulevan väen joukossa alettiin puhua, että
pitäisi niitä jumalattomia vähän kurittaa, kun niin kansaa villitsivät.
Ja samana päivänä, Misailin syödessä lohta ja siikaa lääninrovastin ja
kaupungista saapuneen tarkastajan seurassa, syntyi kylässä kahakka.
Oikeauskoiset kokoontuivat Tshujevin tuvan edustalle odottamaan
lahkolaisten ulostuloa, antaakseen niille selkään. Lahkolaisia oli
kaikkiaan 20 miestä ja naista. Misailin saarna ja oikeauskoisten
kokous ja niiden uhkaavat puheet herättivät lahkolaisissa vihaa, joka
oli ennen olematonta. Ilta oli jo hämärtynyt, olisi ollut lypsyn
aika, mutta oikeauskoiset seisoivat yhä odottamassa, pieksivätpä
vielä tuvasta tulleen pojan, palauttaen hänet takaisin. Lahkolaiset
neuvottelivat mitä olisi ollut tekeminen, mutta olivat erimielisiä.

Räätäli puhui: täytyy kärsiä, ei saa panna vastaan. Mutta Tshujev
sanoi, että jos aina vain kärsii, niin ne pieksevät kaikki, — otti
hiilihangon käteensä ja astui ulos tuvasta.

— Antaapa sitten tulla Mooseksen lain mukaan, — huusi hän ja alkoi
lyödä oikeauskoisia ja löi yhdeltä silmän sinelmälle. Muut pääsivät
sillä välin livahtamaan tuvasta ja hajosivat koteihinsa.

Tshujev tuomittiin harhaoppiin viettelemisestä ja Jumalan
pilkkaamisesta.

Mutta isä Misail palkittiin,




XXI.


Kaksi vuotta sitten oli Donin kasakkain maasta tullut Pietariin
yliopistokursseille kaunis, etelämaalainen neiti Turtshaninov. Tämä
neiti tapasi Pietarissa ylioppilas Tjurinin, Simbirskin läänin
kuvernöörin pojan, ja rakastui häneen, mutta ei rakastunut tavallisella
naisrakkaudella, toivoen päästä hänen vaimokseen ja hänen lastensa
äidiksi, vaan toveruusrakkaudella, jonka perustuksena oli etupäässä
sama viha ja inho oleviin oloihin ja niitä kannattaviin ihmisiin,
ja jota elätti tietoisuus heidän oman henkisen, sivistyksellisen ja
siveydellisen tasonsa etevämmyydestä noiden toisten rinnalla.

Neiti Turtshaninov oli hyväpäinen, hänen oli helppo muistaa luentojen
sisällyksiä ja suorittaa tutkintoja. Sitäpaitsi hän luki tavattoman
paljon uusia kirjoja. Hän oli vakuutettu kutsumuksensa olevan olevien
olojen kukistamisessa, eikä suinkaan lapsien synnyttämisessä ja
kasvattamisessa, jommoista hän päinvastoin halveksi ja ylenkatsoi.
Olevat olot hänen mielestään kahlehtivat kansan parhaita voimia, ja
hänen tehtävänsä oli siis osottaa ihmisille se uusi elämän tie, jota
Euroopan uusimmat kirjailijat hänelle itselleen osottivat. Terveen
täyteläänä, vaaleaihoisena, punaposkisena, kauniina, mustasilmäisenä,
suuri musta palmikko niskassa, hän herätti miehissä tunteita, joihin ei
olisi tahtonut eikä voinutkaan vastata, koska oli kokonaan antautunut
personalliseen kiihotustoimeen. Mutta hän oli sentään mielissään siitä,
että herätti tämmöisiä tunteita, jonka vuoksi ei ollut välittämättä
ulkomuodostaan, ellei tosin koreillutkaan. Hän oli hyvillään, että
miellytti ihmisiä ja että hänellä samalla oli tilaisuus osottaa,
kuinka vähän hän välittää siitä, mitä muut naiset pitävät niin
suuressa arvossa. Hänen mielipiteensä taistelukeinoista olevia oloja
vastaan olivat jyrkempiä kuin enimpien toverien ja myös ystävänsä
Tjurinin. Hänen mielestään saattoi taistelussa tulla kysymykseen kaikki
keinot, murha siihen luettuna. Siitä huolimatta oli juuri tämä sama
vallankumouksellinen neiti Katja Turtshaninov sydämestään sangen hyvä
ja uhrautuvainen nainen, joka aina asetti välittömästi muiden edut
omiensa edelle ja aina vilpittömästi iloitsi tilaisuudesta jotakin
palvella - lasta, vanhusta, eläintä. Kesäänsä neiti Turtshaninov
vietti Volgan varrella olevassa maaseutukaupungissa, ystävättärensä,
kansakoulunopettajattaren luona. Tällä samalla paikkakunnalla
asui isänsä luona myöskin ylioppilas Tjurin. He kaikki kolmisin
piirilääkärin kanssa tapasivat usein toisensa, lukivat samoja kirjoja,
väittelivät ja intoilivat. Tjurinien maatila oli sen Levintsovien
maatilan vieressä, johon hoitajaksi tuli Pjotr Nikolajevitsh. Kohta kun
Pjotr Nikolajevitsh oli ottanut ohjakset käsiinsä, oli nuori Tjurin
huomannut Levintsovskin kartanon talonpojissa itsenäistä henkeä ja
lujaa omain oikeuksiensa valvomista, ja sentähden kääntänyt heihin
huomionsa. Hän kävi usein kylässä keskustelemassa talonpoikien kanssa,
selitteli heille sosialismin teoriaa yleensä, ja maan yleisomaisuudeksi
tekemistä erikseen.

Pjotr Nikolajevitshin murhajuttua koskevassa oikeudenkäynnissä oli
vallankumouksellisten paikalliskomitealla paljon muistuttamista
oikeudenkäyntiä vastaan ja he lausuivat rohkeasti julki mielipiteitään.
Jutun käsittelyssä oli tullut ilmi Tjurinin käynnit kylässä ja
keskustelut talonpoikien kanssa. Tjurinin luona tapahtui kotitarkastus,
jolloin tavattiin muutamia vallankumouksellisia lentokirjasia,
ylioppilas vangittiin ja vietiin Pietariin.

Neiti Turtshaninov matkusti nyt hänen jälessään ja pyrki vankilaan
häntä tapaamaan, mutta ei päästetty tavallisena päivänä, vaan
ainoastaan kaikkien yhteiseen kohtaukseen, jolloin neiti sai puhua
Tjurininsa kanssa kahden toisistaan erotetun ristikon kautta. Tämä
tapaus pani hänen mielensä vielä enemmän kuohuksiin. Mutta äärimmilleen
hän kiihtyi, kun kaunis santarmiupseeri antoi hänen ymmärtää olevansa
valmis myönnytyksiin, jos neiti vain suostuu hänen ehdotuksiinsa. Tämä
puhalsi ilmiliekkiin hänen katkeruutensa ja vihansa kaikkea esivaltaa
vastaan. Hän meni poliisipäällikön puheille. Poliisipäällikkö sanoi
hänelle saman kuin oli sanonut santarmiupseerikin, etteivät he voi
mitään, vaan että asia on ministerin vallassa. Neiti esitti kirjallisen
anomuksen ministerille, pyytäen kohtausta. Siihen tuli kielto. Silloin
hän teki epätoivoisen päätöksen ja osti revolverin.




XXII.


Ministeri otti kävijöitä vastaan tavalliseen aikaan; hän oli jo
puhutellut kolmea anojaa ja lähestyi nyt mustasilmäistä kaunista,
nuorta naista, joka seisoi pidellen paperia vasemmassa kädessään.
Hellä, hekumallinen liekki tuikahti ministerin silmistä, kun hän näki
kauniin anojan, mutta hän muisti ministerin asemansa ja muutti heti
kasvonsa totisiksi.

- Mitä haluatte? — kysyi hän lähestyen neitiä.

Vastaamatta mitään neiti otti nopeasti peleriinin alta revolverin, ja
tähdäten ministerin rintaan ampui, kuitenkaan osumatta.

Ministeri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran.
Ministeri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta
saada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan.
Ministeri ei ollut edes haavoitettukaan.

Teon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan.
Mutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja
myötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse
keisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka
seurauksia tämä murhayritys muka oli.

Mitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä
salaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman
salaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla
nauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia,
luettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä
kirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla,
ja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin
muiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.

Ministeri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota
tervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun
ministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita
hänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun
hänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu,
tapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin
ja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin
että kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne
demanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous
savez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon
tyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]

Mutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin
rauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja,
joita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja
raivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.




XXIII.


Saipa Maria Semjonovna taas muutamasti eläkerahansa nostetuksi ja
palatessaan rahakonttorista kotiin tapasi tutun opettajan.

— No, Maria Semjonovna, joko taas tuli rahaa? — kysyi opettaja, huutaen
toiselta puolen katua.

— Tuli niinkin, — vastasi Maria Semjonovna, — nyt vain lävet tukkoon.

— Paljon sitä kai tuli, jäänee muuhunkin, — sanoi opettaja ja jatkoi
matkaansa, nostaen hyvästiksi lakkiaan. — Hyvästi, — sanoi Maria
Semjonovna ja opettajaan katsoessaan törmäsi yhteen kookkaan miehen
kanssa, jolla oli pitkät kädet ja ankarat kasvot.

Kotiportille tullessaan hän näki ihmeekseen uudelleen saman
pitkäkätisen miehen. Kun Maria Semjonovna oli mennyt portista,
seisoskeli mies vähän aikaa siinä, kääntyi sitten ja poistui.

Maria Semjonovnaa alussa vähän kammotti. Mutta kun hän oli tullut
kotiin ja jakanut tuomiset ukolle ja risatautiselle pikku Fedjalle
ja hyväillyt ilosta vikisevää Tresorkaa, pääsi hän jälleen entiselle
hyvälle mielelleen, antoi rahat isälle, ja ryhtyi työhönsä, joka ei
hänellä milloinkaan keskeytynyt.

Mies, jonka hän oli tavannut, oli ollut Stepan.

Majatalosta, missä Stepan oli murhatyönsä suorittanut, hän ei mennyt
kaupunkiin. Ihme kyllä, mutta muistaessaan viimeistä murhatyötään, hän
ei sitä kauhistunut, vaan päinvastoin muisteli mielellään monta kertaa
päivässä. Hän oli hyvillään, että oli osannut suorittaa asiansa niin
puhtaasti ja sukkelasti, ettei kukaan ollut saanut siitä vihiä, eikä
päässyt häiritsemään vastaisia samanlaisia tekoja. Juodessaan kapakassa
teetä hän tarkasteli ihmisiä yhä vain siltä kannalta, miten voisi
heitä tappaa. Hän oli mennyt yösijaa pyytämään tutun kuorma-ajurin
luo. Ajuri itse ei ollut kotosalla. Stepan lupasi odottaa ja istui
jutellen vaimon kanssa. Kun tämä meni uunin luo, juolahti Stepanin
mieleen tappaa hänet. Stepan ihmetteli itsekin tätä ajatusta ja pudisti
itselleen päätänsä, mutta samassa veti saapasvarrestaan esille veitsen,
kaatoi akan ja katkaisi hänen kurkkunsa. Lapset alkoivat huutaa; hän
tappoi nekin, ja läksi kaupungista, sinne yöpymättä. Hän nukkui yönsä
kaupungin ulkopuolella olevassa kapakassa. Seuraavana päivänä tuli
takaisin samaan kaupunkiin ja kuuli nyt Maria Semjonovnan ja opettajan
välisen keskustelun. Maria Semjonovnan katse oli säikyttänyt häntä,
mutta sittenkin hän päätti murtautua taloon ja ottaa rahat, joista
oli ollut kadulla puhe. Yön tultua hän rikkoi lukon ja hiipi sisälle.
Ensimäisenä heräsi nuorempi, nainut tytär, ja rupesi huutamaan, jolloin
Stepan heti tappoi hänet. Vävy heräsi ja kävi Stepanin kimppuun,
tarttuen häntä kurkkuun ja taisteli kauan hänen kanssaan, mutta Stepan
oli voimakkaampi. Saatuaan vävyn hengiltä Stepan meni taistelusta
hullaantuneena väliseinän toiselle puolelle. Sen takana makasi
vuoteella Maria Semjonovna ja istuilleen kohoutuneena katseli Stepaniin
pelästynein, lempein silmin, ja teki ristinmerkkejä. Jälleen säikytti
hänen katseensa Stepania. Stepan loi silmänsä maahan.

— Missä rahat? — sanoi hän katsettaan nostamatta.

Maria Semjonovna oli vaiti.

— Missä rahat? — sanoi Stepan näyttäen veistä.

- Mikä sinun on, saako tuolla tavalla? — sanoi Maria Semjonovna.

— Näkyyhän saavan.

Stepan tuli hänen luoksensa aikoen tarttua hänen käsiinsä, jottei se
pääsisi häntä häiritsemään, mutta Maria Semjonovna ei nostanut käsiänsä
vastarintaan, vaan ainoastaan painoi ne poveansa vastaan ja toisti
huokaisten:

— Voi, se on suuri synti. Ajattele toki itseäsi. Muita surmaat, mutta
vielä pahemmin surmaat itsesi. Voi sinua, — huudahti hän.

Stepan ei voinut enää kestää hänen ääntänsä ja sivalsi veitsellä
kohti hänen kurkkuansa. "Mitä pitkistä puheista?" — Maria Semjonovna
vaipui koristen tyynylle tahraten sen veritulvaan. Saatuaan käsiinsä
mitä tarvitsi Stepan sytytti paperossin, katseli ympärilleen, korjasi
pukunsa ja meni ulos. Hän luuli pääsevänsä näistäkin murhista yhtä
vähällä kuin oli päässyt entisistä, mutta ehtimättä vielä yöpaikkaansa
hän jo tunsi semmoista väsymystä, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa,
vaan paneutui ojaan ja nukkui siinä lopun yötä, koko päivän ja
seuraavan yön.






Toinen osa.




I.


Ojassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan
lempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. "Saako
sillä tavalla", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja
Stepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli
tehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli
vahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista
noista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin,
niin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta
olento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset
silmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa:
tapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin
Stepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja
alkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja
kammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne
mustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan.
Vaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin
olisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän
ääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.

— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.

— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.

Hänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin
sitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi
vangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet
ankarasti vastaan.

— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät
rypyssä, alaleuka esillä.

— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.

— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen
omin ehdoin antautunut.

— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin,
— huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.

Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka
puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.

— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin
leukaansa.

— No, no, mars vaan, älä teeskentele.

Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden
vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei
tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti
hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin
nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa
hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen
kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin
totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan
ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa
kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan
kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti
tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä,
koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa
tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä
kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan... Kun
vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta,
oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi,
ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun
askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja
tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.

— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että
Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä
ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään
vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies
ja tavattoman voimakas.




II.


Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt:
hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen
vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen
askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria
Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet
Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka
Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun
hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi"
ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat
ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät
ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa
ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen
häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta
taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan
panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä
ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain
osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin
helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä,
isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla
lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen
hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski
Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja
sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli
ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän
kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi
alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin
edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona
äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan
enää apua.

Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa,
hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan
lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut
taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti
kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos
sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla,
niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja
hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja
säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon
lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi,
jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä
puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi,
hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle
ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta,
kun naru katkesi ja hän putosi... Kolinaan joutuivat vahtimiehet.
Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä
hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin
yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.

Yhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan
oli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään
kanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin
olla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki
hänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen
ja ilkkuivat hänelle.

Jälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua
kuin ennenkin.

Kerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi
Stepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi
ja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle
olkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli
laihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.

— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä
vastannut mitään. — Annatko?

Näin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään
mitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan
keveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen
ja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän
kanssaan.




III.


Samassa yhteishuoneessa istui myöskin Vasili, joka oli taas joutunut
kiinni varkaudesta ja oli nyt tuomittu Siperiaan, ja vielä Tshujev,
joka oli hänkin rangaistussiirtolaan tuomittu. Vasili lauleli
kaiken aikaa kauniilla äänellään, tai sitten jutteli tovereilleen
seikkailuistaan. Tshujev taas joko työskenteli, ommellen vaatteita, tai
sitten luki evankeliumia ja psaltaria.

Stepanin kysymykseen, mikä oli ollut syynä hänen karkotukseensa,
selitti Tshujev olevansa karkoitettu Kristuksen totisen opin tähden,
sen tähden, että petolliset papit eivät kärsi kuulla niitä ihmisiä,
jotka elävät evankeliumin mukaan ja paljastavat heitä. Ja kun Stepan
kysyi, mikä on laki, selitti Tshujev hänelle lain olevan siinä, ettei
pidä rukoilla käsin tehtyjä jumalia, vaan rukoilla pitää ainoastaan
hengessä ja totuudessa, ja kertoi, miten oli tästä oikeasta opista
saanut tietää jalkapuolelta räätäliltä, maan jakoa toimitettaessa...

— Sanoppas, mitä seuraa pahoista töistä? — kysyi Stepan.

— Se on kaikki sanottu. Ja Tshujev luki hänelle Matt. XXV, 31. "Mutta
kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen
kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen
eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa ihmiset toisistaan,
niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista, ja hän asettaa lampaat
oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin kuningas sanoo
oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa, Isäni siunatut, ja omistakaa se
valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta
asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli
jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin vieras, ja te otitte
minut huoneeseenne; olin alastonna, ja te vaatetitte minut; sairastin,
ja te kävitte katsomassa minua; olin vankeudessa, ja te tulitte minun
tyköni.' Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: 'Herra, milloin
näimme sinua nälissäsi ja ruokimme sinua, tai janoissasi ja annoimme
sinulle juoda? Ja milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut
huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? Ja milloin näimme
sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?' Niin
Kuningas vastaa ja sanoo heille: 'Totisesti sanon minä teille: kaikki,
mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette
tehneet minulle.' Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville:
'Menkää pois minun tyköäni kirouksenalaisina siihen ijankaikkiseen
tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen. Sillä
minun oli nälkä, ettekä antaneet minulle syödä; minun oli jano, ettekä
antaneet minulle juoda; minä olin vieras, ettekä ottaneet minua
huoneeseenne; olin alastonna, ettekä vaatettaneet minua; sairaana
ja vankeudessa, ettekä käyneet minua katsomassa.' Silloin hekin
vastaavat sanoen: 'Herra, milloin näimme sinut nälissäsi tai janoissasi
tai vieraana tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä
palvelleet sinua?' Silloin hän vastaa heille ja sanoo: 'Totisesti
sanon teille: kaikki, mitä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä
pienimmistä, sen olette jättäneet tekemättä minulle.' Ja nämä menevät
pois ijankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat ijankaikkiseen
elämään."

Vasili oli istunut permannolle Tshujevin viereen lukemista
kuuntelemaan. Nyt hän nyykäytti hyväksyvästi kaunista päätään.
— Oikein, — sanoi hän päättävästi, — menkää senkin vietävät
ijankaikkisiin vaivoihin, ketään ette ole syöttäneet, aina vain olette
muita ryöstäneet. Niin teidän pitikin käydä. Nikodeemusta minä pidän
suuressa arvossa, — lisäsi hän, kehuakseen omia tietojaan.

— Eikö sitä anteeksiantamusta sitten olekaan? — kysyi Stepan, kuultuaan
lukemisen ja äänettömänä antaen pörröisen päänsä vaipua kallelleen.

— Maltahan vähän, — sanoi Tshujev Vasilille, joka herkeämättä löpisi
siitä, kuinka rikkaat jättävät kulkijainta ruokkimatta ja vangittua
lohduttamatta.

— Etkö malta suutasi tukkia, — toisti Tshujev, evankeliumin lehtiä
selaillen. Löydettyään hakemansa paikan Tshujev silitti suurella,
vankilassa vaalenneella, voimakkaalla kädellään lehdet suoriksi.

— Ja kaksi muuta, jotka olivat pahantekijöitä, vietiin hänen kanssaan
surmattavaksi, Kristuksen kanssa, näet, — alkoi Tshujev. — Ja kun
saapuivat paikalle, jota sanotaan Pääkallon paikaksi, niin siellä
he ristiinnaulitsivat hänet sekä pahantekijät, toisen oikealle ja
toisen vasemmalle puolelle. Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Ja kansa seisoi ja
katseli. Ja hallitusmiehetkin ivasivat häntä ja sanoivat: "Muita
hän on auttanut, auttakoon nyt itseänsä, jos hän on Jumalan valittu
Kristus." Myöskin sotamiehet, pilkkasivat häntä, menivät hänen luokseen
ja tarjosivat hänelle hapanta viiniä ja sanoivat: "Jos sinä olet
juutalaisten kuningas, niin auta itseäsi." Oli myös pantu yläpuolelle
häntä päällekirjoitus: "Tämä on juutalaisten kuningas." Niin toinen
pahantekijöistä, jotka siinä riippuivat, herjasi häntä: "Etkö sinä
ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä." Mutta toinen nuhteli häntä,
vastasi ja sanoi: "Etkö sinä pelkää edes Jumalaa, sinä, joka olet
saman rangaistuksen alaisena? Me tosin kärsimme oikeutta myöten, sillä
me saamme mitä tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa
tehnyt." Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."
Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänään olet
minun kanssani oleva paratiisissa."

Stepan ei sanonut mitään ja istui ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin
olisi kuunnellut, mutta sanaakaan enää kuulematta siitä, mitä Tshujev
vielä lisäksi luki.

Sitäkö se usko siis olikin! Pelastuivat ainoastaan ne, jotka ovat
ravinneet köyhiä, käyneet vangittujen luona, mutta helvettiin joutuivat
ne, jotka jättivät sen tekemättä. Ja sittenkin, rosvo katui vasta
ristillä, mutta pääsi paratiisiin. Stepan ei tässä kohden huomannut
mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin oli toinen asia toista
tukemassa: se, että laupeaat pääsevät taivaaseen, mutta kovasydämiset
helvettiin, se tarkoitti, että kaikkien on oltava laupeita, mutta
se, että Kristus antoi rosvolle anteeksi, se merkitsi vain, että
Kristuskin oli laupeas. Kaikki tuo oli Stepanille perin uutta, hän vain
ihmetteli, kuinka se oli saattanut olla näihin asti hänelle peitossa.
Ja hän alkoi viettää vapaata aikaansa aina Tshujevin seurassa,
kysellen ja kuunnellen. Hän pääsi näin perille siitä, että koko opin
yleinen tarkoitus oli tehdä ihmiset veljeksiksi, panna ne rakastamaan
ja säälimään toisiansa, jolloin kaikki on kääntyvä parhain päin, ja
kuunnellessaan hän muisteli niinkuin jonakin unohtuneena ja tuttuna
kaikkea sitä, mikä tätä oppia kannatti, ja taas antoi mennä korvainsa
ohi sen, mikä ei oppiin sopinut pitäen sitä oman ymmärtämättömyytensä
syynä. Ja siitä ajasta alkaen Stepan muuttui toiseksi ihmiseksi.




IV.


Stepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta
viime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin
ihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä
oli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti
suorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta
tästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä,
erittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi
kerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta
käden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin
kanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle
ja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä
ja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat.
Tirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät
Stepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan
otti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja
siirtymisen yksinäiskoppiin.

Yksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä
ja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt
jälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa
oli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään
yksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi
ollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta
ei tullut mitään.

Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan
tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut
milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista,
joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja
pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi
toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan.
Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut
syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan
siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä
pääsemättömissä.

— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.

— En.

— Taidatkos sinä isämeitää?

— Taidan.

— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän
evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja
kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle
kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän
riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin
vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.

Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän
oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille
valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi
siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.




V.


Tshujevin sijasta nyt Stepan vuorostaan usein luki evankeliumia ääneen,
ja toisten vankien hoilottaessa hävyttömiä lauluja toiset kuuntelivat
hänen lukemistaan ja puheitaan luetun johdosta. Erittäinkin kaksi
vangeista oli äänettömiä ja hartaita kuulijoita: muuan pakkotyöhön
tuomittu murhaaja, pyöveli Mahorkin, ja sitten Vasili, joka oli
uudelleen joutunut varkaudesta samaan vankilaan tuomiotaan odottamaan.
Mahorkin oli kahteen kertaan vankilassaolonsa aikana täyttänyt pyövelin
tehtäviä, kumpaisellakin kerralla muulla paikkakunnalla, koska ei
oltu voitu löytää miestä, joka olisi ottanut toimeenpannakseen mitä
tuomarit tuomitsivat. Ne talonpojat, jotka olivat surmanneet Pjotr
Nikolajevitshin, olivat sotaoikeuden tuomittavina ja kaksi heistä oli
tuomittu hirtettäväksi.

Mahorkin vaadittiin Pensaan virkavelvollisuuttansa täyttämään.
Ennen hän oli tällaisissa tapauksissa heti kirjoittanut anomuksen
kuvernöörille, ilmoittaen olevansa komennettu virkatehtäväänsä ja
pyytäen läänin päällikköä määräämään hänelle kuuluvat päivärahat;
mutta nyt hän vankilapäällystön suureksi hämmästykseksi kieltäysi
matkustamasta eikä enää ottanut pyövelin tehtäviä suorittaakseen.

— Joko raipat ovat unohtuneet? — kiljasi vankilantirehtööri.

— Jos raipat, niin raipat, mutta tappaminen on laitonta.

— Siltäkö Pelagejushkinilta olet sen viisauden onkinut? Luulet kai
hyvänkin profeetan vankilasta löytäneesi. Mutta maltahan!




VI.


Sillä välin oli Mahin, se lukiolainen, joka oli opettanut kuponkia
väärentämään, suorittanut koulunkäyntinsä ja lainopillisen
tutkinnon yliopistossa. Naissuosionsa vuoksi, ja erittäinkin vanhan
ministerinapulaisen entisen rakastajattaren lemmikkinä, hänet
nimitettiin jo aivan nuorena tutkintotuomariksi. Hän oli epärehellinen
mies, velkainen, naisten viettelijä, kortinpelaaja, mutta oli myös
sukkela, älykäs, teräväjärkinen ja osasi mainiosti ajaa asioita. Hän
oli joutunut tutkintotuomariksi siihen käräjäkuntaan, missä Stepan
Pelagejushkinin asiaa käsiteltiin. Jo ensi kuulustelussa oli Stepan
hämmästyttänyt häntä koruttomilla, totuudenmukaisilla ja rauhallisilla
vastauksillaan. Mahin tunsi vaistomaisesti, että tuo hänen edessään
jalkaraudoissa seisova mies, jonka päästä oli tukka ajeltu ja joka oli
vartioituna tuotu ja kahden sotamiehen saattamana kohta vietävä lukon
taa, että se oli täysin vapaa ihminen, joka siveellisessä suhteessa oli
saavuttamattoman paljon ylempänä häntä itseään. Ja senvuoksi piti hänen
kuulustellessaan tuon tuostakin rohkaista mieltänsä ja ruveta takkiansa
napittamaan, ollakseen joutumatta tolalta ja sekaantumatta. Häntä
hämmästytti se, että Stepan puhui asioistaan aivan niinkuin ne olisivat
olleet jotain kauan sitten ollutta ja mennyttä, niinkuin joku vieras
ihminen eikä hän itse olisi niitä suorittanut.

— Ja eikö sinun tullut heitä sääli? — kyseli Mahin.

— Ei tullut, kun en silloin vielä ymmärtänyt.

— Entä nyt?

Stepan hymähti surullisesti. — Nyt vaikka tulessa poltettaisiin, en
tekisi.

— No miksi niin?

— Siksi, että olen ymmärtänyt kaikki ihmiset veljiksi.

— Olenko ehkä minäkin siis veljesi?

— Mitenkäs muuten.

— Kuinka voin olla veljesi, kun olen tuomitsemassa sinua linnaan.

— Ymmärtämättömyydestä.

— Mikä on minulta jäänyt ymmärtämättä?

— Ette ymmärrä, koska tuomitsette.

— No, jatkakaamme. Minne sitten menit?...

Enin kaikesta hämmästytti Mahinia se, mitä hän sai kuulla tirehtööriltä
Pelagejushkinin vaikutuksesta Mahorkin pyöveliin, joka kurituksen
uhasta huolimatta oli kieltäytynyt velvollisuuttaan täyttämästä.




VII.


Iltaseurassa Eropkinien luona, missä oli kaksi rikasta, morsiusiässä
olevaa neitiä, joita molempia Mahin hakkaili, oli hän suuresti
kunnostautunut laulussa, soitannollinen kun oli ja ylen ovela
pianolla säestämään. Laulun jälkeen hän rupesi kertomaan tarkkaan ja
totuudenmukaisesti - sillä hänellä oli erinomainen muisti — ja aivan
puolueettomasti ihmeellisestä pahantekijästä, joka oli käännyttänyt
pyövelin. Senvuoksipa Mahin taisikin niin tarkkaan ja puolueettomasti
kertoa kaikki, että oli aina aivan kylmä niitä ihmisiä kohtaan, joiden
kanssa joutui tekemisiin. Hän ei asettunut eikä osannut asettua toisten
ihmisten kannalle, ja juuri senvuoksi voi panna niin tarkkaan mieleensä
kaikki mitä ihmisille tapahtui, mitä he tekivät, mitä puhuivat. Mutta
Pelagejushkin oli erikoisesti herättänyt hänen huomiotaan. Hän ei
tosin syventynyt Stepanin sieluntilaan, mutta ehdottomastikin kysyi
itseltään: mikähän siinä miehessä oikein on? Vastausta löytämättä,
mutta vainuten siinä jotain mielenkiintoista, hän kertoi seurassa
koko jutun pyövelin käännyttämisestä ja myös tirehtöörin mainitsemat
eriskummaisuudet Pelagejushkinin käytöksessä, kuinka hän lukee
evankeliumia ja miten voimakkaasti vaikuttaa tovereihinsa. Mahinin
kertomus herätti yleistä huomiota, mutta suurimman vaikutuksen se teki
nuorempaan neiti Liisa Eropkiniin, 18-ikäiseen, vasta naisopistosta
päässeeseen neitiin, joka olojen ahtaassa valheessa kasvaneena oli
nyt herännyt tosielämän tietoisuuteen ja aivankuin vedenpohjasta
esille sukeltanut vetäen keuhkoihinsa elämän raikasta ilmaa. Hän
alkoi Mahinilta udella kaikkia erikoisseikkoja, miten ja mistä syystä
sellainen muutos oli voinut Pelagejushkinissa tapahtua, ja Mahin kertoi
mitä oli nimismieheltä kuullut Stepanin viimeisestä murhasta ja mitä
Pelagejushkin itse oli kertonut siitä, miten tuon hänen murhaamansa
hyvän naisen hellyys, nöyryys ja kuoleman halveksuminen olivat hänen
silmänsä avanneet ja miten evankeliumin lukeminen sitten oli hänet
herättänyt.

Neiti Liisa Eropkin ei voinut sinä yönä pitkään aikaan saada unta.
Hänessä oli useana kuukautena käynyt taistelu: toiselta puolelta
veti suurmaailman elämä luoksensa, johon suuntaan sisarkin olisi
tahtonut häntä johtaa, ja toiselta puolen oli hänen rakkaudessaan
Mahinia kohtaan suurena vaikuttimena halu parantaa hänet. Ja nyt pääsi
jälkimäinen vaikutin voitolle. Liisa-neiti oli jo ennenkin kuullut
kerrottavan murhatusta. Mutta nyt hän tämän kamalan murhan jälkeen
ja kuultuaan Mahinin kautta Pelagejushkinin kertomuksen sai pikku
seikkoja myöten tietää Maria Semjonovnan historian, ja se pani hänet
hämmästymään.

Liisassa heräsi intohimoinen halu olla samanlainen kuin Maria
Semjonovna. Hän oli rikas ja pelkäsi, että Mahin keimailee hänen
edessään rahojen vuoksi. Nyt hän päätti jakaa omaisuutensa köyhille ja
ilmaisi aikeensa Mahinille.

Mahin puolestaan oli tyytyväinen, kun tarjoutui tilaisuus osottaa
epäitsekkyyttä, ja niin hän sanoi Liisalle, ettei rakastanut häntä
rahojen vuoksi, ja Liisan jalomielinen päätös, jommoisena Mahin sitä
piti, oli liikuttanut häntä itseänsä. Pian alkoi Liisan ja isän välillä
sota omaisuudesta, joka oli äidinperintöä. Isä pani jyrkästi omaisuuden
jakoa vastaan. Mutta Mahin auttoi Liisaa. Ja mitä pitemmälle hän tähän
suuntaan meni, sitä paremmin alkoi ymmärtää tuota toista, hänelle
ennen niin vierasta henkisten pyrintöjen maailmaa, jonka oli oppinut
tuntemaan Liisassa.




VIII.


Vankilassa oli kaikki hiljennyt. Stepan oli pitkällään lavitsalla,
vielä valveilla. Vasili lähestyi häntä ja nykästyään häntä jalasta,
silmäniskulla käski tulemaan luoksensa. Stepan kiipesi alas lavitsalta
ja tuli Vasilin luo.

— Nyt, veikkonen, — sanoi Vasili, — saat kuin saatkin auttaa minua.

— Millä tavalla?

— Aijon karata.

Ja Vasili ilmaisi Stepanille valmistaneensa kaikki pakoa varten. —
Huomenna minä heidät nostan kapinaan, — hän osotti nukkuviin. — He
kantelevat minun päälleni. Minut siirretään yläkertaan, ja siellä kyllä
sitten tiedän mitä teen. Sinun pitäisi vain vääntää linkunhaka ulos.

— Se käy päinsä. Minnekä täältä oikaiset?

— Ka, minne sattuu. Vähäkö niitä on pahoja, joilta ottaa.

— Se on, veikkonen, kyllä totta, mutta emme -me ole heidän
tuomitsijoitaan.

— Olenko minä mikään murhamies? En ole ketään hengiltä ottanut, mutta
jos varastan, mitä pahaa siinä on? Eivätkö he meikäläistä ryövää!

— Se on heidän asiansa, he siitä vastatkootkin.

— Vielä tässä heidän edessään lakki kourassa seisoisi! Olen ryöstänyt
kirkon, ketä se haittaa, mutta nyt en aijokaan enää mitään pientä
puotia kolistella, vaan isken kruunun rahoihin ja alan niitä jakaa.
Jaan hyville ihmisille.

Joku vangeista nousi lavitsalta ja alkoi kuulostella. Stepan ja Vasili
erkanivat.

Seuraavana päivänä Vasili teki niinkuin oli sanonut.

Hän alkoi moittia leipää kypsymättömäksi, yllytti kaikki vangit
huutamaan tirehtööriä ja ilmottamaan tyytymättömyyttänsä.

Tirehtööri saapui, haukkui kaikki pahanpäiväisiksi, ja saatuaan tietää
Vasilin olleen alkuunpanijana käski sulkea hänet yksinäiskoppiin
yläkertaan. Muuta ei Vasili tahtonutkaan.




IX.


Vasili tunsi sen ylähuoneen, mihin hänet suljettiin. Hän tiesi lattian
laadun ja alkoi heti sinne tultuaan ottaa permannon lautoja erilleen.
Kun läpi oli kylläksi suuri, kiipesi hän lattian alle ja hajoitti alla
olevan huoneen katon. Sen tehtyään hyppäsi alakertaan ruumishuoneeseen.
Pöydällä makasi muuan kuollut vanki. Samassa huoneessa oli säkkejä
olkialuksia varten. Vasili tiesi asian ja siihen perusti tuumansa.
Linkkuhaka oli vedetty ulos ja linkku pantu paikoilleen. Vasili
pujottautui tästä ovesta ja meni rakenteella olevaan makkilaitokseen.
Tämän makkilaitoksen etukäytävän päässä oli henkiläpi, joka ulottui
kolmannesta kerroksesta alimpaan kellarikerrokseen asti. Tunnusteltuaan
missä ovi oli Vasili palasi takaisin ruumishuoneeseen, riisui
jääkylmän ruumiin päältä liinavaatteen, jolloin tuli koskettaneeksi
vainajan kättä, otti säkit, sitoi ne toisiinsa solmuihin nuoraksi, ja
vei tämän säkeistä tehdyn köyden makkilaitokseen; siellä hän sitoi
nuoran poikkipuuhun ja kiipesi sitä myöten alas. Nuora ei ylettynyt
maahan asti. Paljonko vai vähän sitä puuttui, hän ei tiennyt, mutta
mikäs auttoi, hän laskeutui riipuksiin ja pudottautui alas. Jalat
kuoleutuivat, mutta pystyyn hän sentään kykeni. Kellarikerroksessa oli
kaksi ikkunaa, joista olisi kyllä voinut päästä ulos, mutta niissä
oli rautaristikot. Piti nämä murtaa ulos, mutta millä? Vasili alkoi
tunnustella pimeässä. Kellarissa oli laudanpätkiä, joista hän löysi
yhden teräväpäisen, ja alkoi sillä vääntää ulos tiilikiviä, jotka
pitelivät ristikkoa. Kauan hän sai tehdä työtä. Kukko jo toisesti
lauloi, ja yhä pysyi ristikko liikkumatta. Vihdoin antoi toinen puoli
myöten. Vasili pisti laudanpätkän alle ja painoi, jolloin ristikko
vääntäysi kokonaan auki. Mutta samassa putosi yksi tiilikivistä ja
kolahti pahasti. Jokohan vahtimies kuuli. Vasilin sydän kouristui.
Kaikki oli hiljaa. Hän kiipesi ulos ikkunasta. Karkauksen piti tapahtua
vankilanmuurin yli kiipeämällä. Pihan nurkassa oli seinän juurella
vajarakennus. Piti kiivetä tämän katolle ja siitä muurin yli. Piti
ottaa mukaan laudanpätkä, jota ilman ei voinut kiivetä. Vasili palasi
jälleen ikkunan kautta, kiipesi uudelleen ulos laudanpätkä mukanaan
ja sydän kurkussa kuulosteli missä vahtimies liikkui. Vasili oli
arvannut oikein: vahtimies käveli pihaneliön toisella puolella. Vasili
tuli vajarakennuksen luo, asetti sitä vastaan laudanpätkän ja koetti
kiivetä. Lauta luiskahti alas. Vasili oli sukkasillaan, hän heitti
ne pois voidakseen paremmin varpailla tarttua kiinni, asetti laudan
jälleen nojalleen, hyppäsi sen päälle ja tarttui käsin räystääseen. —
Pitele nyt, purista lujasti, lujasti. Jo oli polvi räystään päällä.
Vahtimies oli tulossa. Vasili jää siihen pitkäkseen tyrmistyksissään.
Vahtimies ei huomaa, etenee jälleen. Vasili ponnahtaa ylös. Peltikatto
paukkuu jalkojen alla. Vielä askel, vielä kaksi, siinä on muuri. Muurin
harjalle on helppo käsin ylettyä. Nyt on toinen käsi kiinni, nyt jo
toinenkin, nyt vielä luja ponnistus ja hän on muurin harjalla. Kun ei
vain hypätessä särkisi itseään. Vasili kääntyy takaperin, laskeutuu
käsiensä varaan, venyttäytyy riipuksiin, päästää toisen kätensä, sitten
toisen, Jumala auttakoon! Maassa. Maa on pehmeä.

Jalat ovat ehjät ja hän juoksee.

Esikaupungissa avaa Malanja hänelle oven, ja hän sukeltautuu lämpimän,
vaatepalasista kokoon ommellun peitteen alle.




X.


Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin
ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin
tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui.
Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois,
ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin
sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista,
siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta
kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut,
ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut
sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr
Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä
tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli
vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies
oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä
niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään
ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä,
puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki.
Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari
saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin
kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat
pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta
suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas
oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka
pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat
ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se
mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa
alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme",
ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon
aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.

Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi
siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen
ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän
niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi
oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta
pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.

Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina
kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti,
että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin
saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu
yli koko kylän.

Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä
hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut
niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä
tuomituita tai niiden kotiväkeä.




XI.


Tiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia
Ivanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa
valmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei
kuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.

— No miksi ei?

— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä.
Yksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut
evankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on
itse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä
tappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea
sittenkään.

Natalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten
paljoudesta.

— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?

— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa
anteeksi.

— Mistäs keisari saa tietää?

— On lupa anoa armoa.

— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen
Natalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?

Nimismies naurahti.

- Anokaa vain.

- Siis saapi?

— Tietysti saapi.

— Mutta ehtiikö enää?

— Voipi sähkösanomalla.

— Keisarilleko?

— Mikä ettei? Voi vaikka keisarillekin.

Tieto siitä, että pyöveli oli kieltäytynyt ja oli valmis ennen
kärsimään rangaistusta kuin tappamaan, sai aivan odottamatta Natalia
Ivanovnan sielun kääntymään ylösalaisin, ja se kauhun ja osanoton
tunne, joka oli usean kerran pyrkinyt esille, pääsi nyt valtoinaan
purkautumaan.

— Rakas Filip Vasiljevitsh, olkaa hyvä, kirjoittakaa minulle
sähkösanoma. Minä haluan pyytää keisarilta armoa.

Nimismies pudisti päätään.

— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!

— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.

— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos
olisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä
mitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: "Hänen
Keisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne
uskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr
Nikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten
(tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen),
rukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan
tuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä
asuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia."

Sähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan
oli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun
leski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla
armahtamatta.




XII.


Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen
tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen
elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä
iloisemmaksi tunsi olonsa.

Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin,
käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet
palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa
rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun
kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille
ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin
ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli
lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa
panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa
vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan
omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän
kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään
pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan
hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon
isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi,
uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.

Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan
ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi
isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton
pyytäjäksi.

Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa
näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.
Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle
Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten
Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.

Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja
kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan
ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi
meneteltävä tästä lähin.

Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus
eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta,
joita pidettiin hänen tekoinaan.

Vanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta
ja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä
lausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle
keskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen
vastustuksesta.

Väsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle
rauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien
kunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili,
mutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti
puhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja
seuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko
ajatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi
hienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten
vaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.

— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi
ryppyisellä kädellään Liisan.

Seuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet,
jatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen
ottamasta vastaan hänen rahojaan.

Tässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle
ja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten
halunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa,
josta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka
hämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys,
ihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama
ihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman
sielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla
ja minne sydän veti.

Jonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta
kolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen
hän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä,
kutsuen sitäkin katumuksekseen.

Hän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi
yhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä
laajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä
vaikutti ihmisiin.




XIII.


Vasili oli sillä aikaa pannut toimeen mitä oli tahtonut. Hän murtautui
tovereineen yöllä Krasnopusov nimisen pohatan taloon. Hän tiesi hänet
ahnaaksi ja pahantapaiseksi, avasi laatikon ja otti 30,000 ruplaa. Ja
hän sai toimeen kaikki juuri niinkuin oli tahtonut. Hän oli lakannut
juomastakin, jakeli rahoja köyhille morsiamille, kustanteli häitä,
makseli ihmisten velkoja ja pysytteli itse piilossa. Eikä hänellä
muuta huolta ollutkaan kuin rahojen hyvä jakaminen. Antoi hän niistä
poliiseillekin, ja nämä jättivät hänet rauhaan.

Hän iloitsi kovin mielessään. Ja kun hänet sitten kuitenkin pantiin
kiinni, kehui hän oikeudessa, että rahat olivat sillä lihakkaalla
pölkkypäällä huonossa tallessa, ja minä panin ne liikkeelle, köyhiä
ihmisiä niillä auttaen.

Ja hänen puolustuksensa oli niin ilomielistä ja hyväntahtoista, että
valamiehet olivat vapauttamaisillaan hänet.

Tuomion julistettua hän kiitti oikeutta ja edeltäpäin sanoi karkaavansa.




XIV.


Rouva Sventitskin keisarille lähettämällä sähkösanomalla ei ollut
minkäänlaista vaikutusta. Anomusten kansliassa ei ensin aijottu
ollenkaan sitä keisarille esittää, mutta kun sitten keisarillisilla
aamiaisilla nousi puhe Sventitskin asiasta, esitti aamiaisilla oleva
kanslian tirehtööri sähkösanoman murhatun leskeltä. — C'est très
gentil de sa part [se on kovin kilttiä hänen puoleltaan], — sanoi joku
keisarillisen perheen naisista.

Mutta keisari itse huokasi, kohautti olkapäitä epolettineen ja
sanoi: "laki", ojentaen esille maljan, johon kamarilakeija kaatoi
Mosel-viiniä. Kaikki olivat ihmettelevinään keisarin lausuman sanan
viisautta. Sähkösanomasta ei ollut sen enempää puhetta. Ja niinpä ne
molemmat miehet, sekä vanha että nuori, hirtettiin Kasaanista hankitun
julman murhaajan, tatarilaisen pyövelin avulla.

Muija olisi tahtonut pukea miehensä ruumiin valkoiseen paitaan,
valkoisiin jalkariepuihin ja uusiin tallukkoihin, mutta ei annettu, ja
molemmat ruumiit viskattiin samaan kuoppaan kirkkomaan ulkopuolelle.

— Minulle on ruhtinatar Sofia Vladimirovna maininnut hänen olevan
erinomaisen saarnaajan, — sanoi kerran keisarin äiti, vanha keisarinna
pojalleen.

— Faites le venir. Il peut precher à la Cathedrale. [Kutsukaa hänet
tänne. Hän voi saarnata tuomiokirkossa]

— Ei, antaa hänen tulla mieluummin tänne, — sanoi keisari ja käski
kutsua Isidor vanhuksen hoviin.

Hovikirkkoon kokoontui koko kenraalikunta. Kysymys oli uudesta,
harvinaisesta saarnaajasta.

Esille tuli harmaapäinen äijä rähjä, katsahti kaikkiin ympärilleen:
nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, ja alkoi.

Ensin meni kaikki hyvin, mutta mitä pitemmälle tultiin, sitä kummempia
alkoi kuulua. Il devient de plus en plus aggressif [Hän käy yhä
enemmän hyökkääväksi], — kuten keisarinna lausui. Ukko pauhasi kaikkia
vastaan. Puhui kuolemanrangaistuksesta, ja piti sen välttämättömyyttä
todistuksena kehnosta hallituksesta. Saako kristityssä maassa tappaa
ihmisiä?

Kaikki katsahtelivat toisiinsa ja kaikkien mieltä kiinnitti ainoastaan
saarnan sopimattomuus ja kuinka sen kuuntelemisen täytyi olla
keisarille epämiellyttävä, mutta ei kukaan lausunut ajatustaan julki.
Kun Isidor sanoi amenensa, lähestyi häntä metropoliitta ja pyysi
luoksensa.

Metropoliitan ja synoodin yliprokuraattorin kanssa tapahtuneen
keskustelun jälkeen ukko lähetettiin heti luostariin, ei kuitenkaan
omaansa, vaan Susdalskin luostarivankilaan, jonka päällikkönä ja
komentajana oli isä Misail.




XV.


Kukaan ei ollut tietääkseenkään mistään epämiellyttävästä Isidorin
saarnassa, eikä kukaan siitä puhunut. Ja keisarista näytti, kuin
vanhuksen sanat eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkeä, mutta
pari kertaa päivän kuluessa hän tuli muistelleeksi talonpoikien
telotusta, joiden armahtamista Sventitskin lesken sähkösanomassa
pyydettiin. Päivällä oli paraati, sitten huviajelu, sitten ministerien
vastaanotto, sitten päivälliset, ja illalla teaatteri. Keisari nukkui
niinkuin tavallista kohta kun painoi päänsä tyynyä vastaan. Yöllä hän
heräsi kauheaan uneen: pellon aukeamalla oli olevinaan hirsipuita ja
niissä heilui ruumiita, jotka pistivät kielensä ulos ja liikkuivat
yhä edemmäs ja edemmäs, Ja joku huusi: sinun työtäsi, sinun työtäsi!
Keisari heräsi hiostuneena ja alkoi ajatella. Ensi kerran hän ajatteli
vastuunalaisuutta, jossa hän oli, ja ukon kaikki sanat muistuivat hänen
mieleensä...

Mutta hän näki oman ihmisyytensä ainoastaan kaukaa katsoen eikä
voinut antautua ihmisen yksinkertaisille vaatimuksille niiden
vaatimusten vuoksi, joita joka taholta keisarille asetettiin; ja
taas pelkkien ihmisvelvollisuuksien tunnustamiseen sitovammiksi kuin
keisarinvelvollisuudet ei hänellä ollut voimaa.




XVI.


Kärsittyään loppuun toisen vankeusaikansa tuli entinen sukkela,
itserakas keikari Proshka sieltä aivan myytynä miehenä. Selvänä
ollessaan hän istui tyhjäntoimittajana ja isän haukkumisista huolimatta
söi leipää, työtätekemättä; milloin taas tuli juomahalu, oli valmis
varkain viemään mitä hyvänsä kapakkaan ja juomaan suuhunsa. Istuskeli,
yskiskeli ja syljeskeli. Lääkäri, jonka luona hän kävi, kuunteli rintaa
ja pudisti päätänsä.

— Sinä, veikkonen, tarvitsisit semmoista, mitä sinulla ei ole.

— Niinhän se taitaa aina olla.

— Juo maitoa, ole polttamatta.

— Nyt on paasto, eikä ole lehmääkään.

Eräänä kevätyönä hän ei saanut ollenkaan unta, oli ikävä, kovin olisi
tehnyt mieli juoda. Kotona ei ollut mitä viedä. Pani lakin päähänsä ja
meni ulos. Kulki kujaa myöten pappilaan asti. Lukkarilta oli äes jäänyt
nojalleen aitaa vasten. Proshka tuli luo, otti äkeen hartioilleen ja
meni kapakkaan. — Ehkä tuo antanee pullosen. — Mutta ei ehtinyt kuin
pari askelta, niin lukkari jo tuli kuistille ja aamuhämärässä näki
Proshkan vievän äestä.

— Hei mies, minne matka?

Tuli siihen muita, Proshka pantiin kiinni, suljettiin koleaan koppiin,
11 kuukauden vankeuteen.

Oli syksy, Proshka siirrettiin sairaalaan. Hän yski niin, että rinta
oli repeytyä, eikä voinut päästä lämpimäksi. Kylmästä vapisematta
saattoivat olla vain kaikkein vahvimmat miehet. Mutta Proshka vapisi
yöt päivät. Tirehtööri oli tarkka puista eikä sallinut lämmittää
ennen marraskuuta. Kovasti kärsi Proshka ruumiillisesti, mutta vielä
enemmän henkisesti. Kaikki tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän inhosi
kirkonpalvelijaa ja tirehtööriä, kun hän ei antanut lämmittää, vartijaa
ja naapurikopin vankia, jolla oli punainen, turvonnut alahuuli. Ei
hän myöskään voinut sietää erästä vastatullutta pakkotyöläistä.
Tämä oli Stepan; hän sai ruusun päähänsä ja siirrettiin sairaalaan
Proshkan viereiseen vuoteeseen. Alussa Stepan inhotti Proshkaa, mutta
sitte Proshka rupesi pitämään hänestä siihen määrään, ettei muuta
odottanutkaan kuin saada puhua Stepanin kanssa. Vasta kun Proshka sai
puhua Stepanin kanssa tyyntyi tuska hänen rinnassaan.

Stepanilla oli aina tapana kertoa kaikille viimeisestä murhateostaan ja
miten se oli häneen vaikuttanut.

— Jospa se olisi edes huutanut tai muuta sellaista, — sanoi hän, -mutta
ei, "tässä olen, pistä kuoliaaksi. Mitä minusta, mutta säälisit toki
itseäsi."

— Tietäähän sen, kauhistaa se hengiltä ottaminen, rupesin tässä kerran
lammasta teurastamaan, ei tahtonut tulla mitään. Mutta minä en ole
ketään tappanut, ja minkätähden ne kirotut ovat minut tämmöiseksi
saattaneet. En ole kellekään pahaa tehnyt...

— No, se luetaan sinulle ansioksi siellä.

— Missä siellä?

— Kuinka niin, missä? Entä Jumala?

— Missäpä se Jumalakaan, kuka sen on nähnyt, enhän minä siihen usko.
Kuolen, ruoho kasvaa päälle. Siinä kaikki.

— Niinkö arvelet. Minä olen monta ihmistä hengiltä ottanut, mutta se
siellä vain muita palveli. Niinkö sinä siis luulet, että minulle tulee
sama kuin hänellekin? Johan nyt.

— Luulet kaiketi että kuoltuasi sielu jääpi?

— Mitenkäs muuten. Niin se on.

Raskasta oli Proshkan kuolema, ei tahtonut saada henkeä. Viimeisellä
tunnilla kuitenkin äkkiä helpotti.

Hän kutsui Stepanin luokseen.

— Hyvästi nyt, veikkonen. Kuolemaan tästä täytyy ruveta. Jos lienen
ennen pelännyt, nyt ei pelota. Kun vain pian pääsisin.

Ja Proshka kuoli sairaalaan.




XVII.


Eugen Mihailovitshin liike oli alkanut käydä yhä huonommin. Myymälä
oli pantattu. Liike oli pysäyksissä. Kaupungissa oli avattu toinen
samanlainen myymälä, mutta korot olivat maksettavat. Niiden
maksamiseksi piti ottaa uusia lainoja. Ja asia päättyi siihen, että
koko myymälä varastoineen joutui pakkohuutokaupan alaiseksi. Eugen
Mihailovitsh ja hänen vaimonsa koettivat onneaan kaikkialla, voimatta
mistään hankkia niitä 400 ruplaa, jotka olisi tarvittu liikkeen
pelastamiseksi.

Pieni toivon kipinä olisi heillä ollut kauppias Krasnopusovin suhteen,
jonka jalkavaimo oli tuttavuudessa rouvan kanssa. Mutta oli koko
kaupunkiin jo levinnyt huhu, että kauppiaalta oli rahat varastettu,
vieläpä että niitä oli ollut puoli miljoonaa.

— Ja voitteko kuvailla, kuka varas on? — sanottiin Eugen Mihailovitshin
rouvalle. — Ei kukaan muu kuin Vasili, teidän entinen pihamiehenne. Se
kuuluu viskelevän rahoja minne sattuu, kuuluu lahjoneen poliisitkin.

— Se oli suuri roisto, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Kuinka helposti
se silloin suostui väärän valan tekemiseen. En olisi ikinä luullut.
Kuuluu käyneen täällä meidänkin pihalla. Kyökkipiika tunsi. Kertoo sen
naittaneen rahoillaan 14 köyhää morsianta.

— Jo nyt jotakin! Kuka semmoista uskoo.

Samassa tuli myymälään oudonlainen mies.

— Mitä täältä haet?

— Tässä olisi kirje.

— Keltä se on?

— Kyllä se on sinne kirjoitettu.

— Eikö vastausta tarvita? Odotahan.

— Ei ole aikaa, — ja annettuaan käsistään kirjeen outo mies kiiruhti
pois.

— Ihmeellistä. — Eugen oli repinyt kirjekuoren auki eikä voinut
uskoa silmiään: sadanruplan seteleitä! Neljä kappaletta. Mitäs tämä
merkitsee? Ja taitamattomasti kirjoitettu kirje Eugen Mihailovitshille:
"Evankeliumissa käsketään kostamaan pahaa hyvällä. Te olette minulle
paljon pahaa tehnyt kupongilla ja minä olen pahasti loukannut
sitä talonpoikaa, mutta sinulle teen hyvää. Tuossa on, ota nämä 4
sataruplasta ja muista pihamiestäsi Vasilia."

— Ei, mutta tämähän on ihmeellistä, — puhui Eugen Mihailovitsh yhtaikaa
sekä itselleen että vaimolleen, ja vielä pitkien aikojen kuluttua, kun
vain muisti ja siitä kertoi, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja olo
tuntui hyvältä.




XVIII.


Sudalskin luostarivankilassa säilytettiin 14 hengellistä miestä,
enimmät rangaistuina oikeauskoisuudesta luopumisesta. Sinne oli tuotu
myöskin Isidor. Isä Misail oli ottanut Isidorin vastaan paperin
nojalla, ja puhumatta hänen kanssaan mitään käskenyt sijoittaa hänet
tärkeänä rikollisena erikoiskoppiin. Isidor oli ollut vankilassa jo
kolmatta viikkoa, kun isä Misail, kiertäessään koppien tarkastuksella,
poikkesi Isidorinkin koppiin ja kysyi oliko hän minkään tarpeessa.

— Olisin paljonkin tarpeessa, mutta en voi ihmisten kuullen siitä
puhua. Sallitko puhua sinulle kahden kesken?

He katsahtivat toisiinsa, ja Misail ymmärsi, ettei ollut mitään
pelkäämistä. Hän käski saattaa Isidorin omaan koppiinsa ja päästyään
siellä kuulijoista, sanoi: sanohan sanottavasi...

Isidor lankesi polvilleen.

— Veli, — sanoi Isidor. — Mitä sinä teetkään? Ajattele itseäsi. Eihän
sinua suurempaa pahantekijää voi olla olemassa, olethan polkenut
jalkoihisi kaiken, mikä on pyhää...

Kuukauden kuluttua Misail lähetti asianomaiseen paikkaan kirjelmän
ei ainoastaan Isidorin vaan kaikkien muidenkin pidätettyjen pappien
vapauttamisesta rikoksensa katuneina. Mutta itse puolestaan anoi päästä
luostarin rauhaan.




XIX.


Oli kulunut kymmenkunta vuotta. Mitja Smokovnikov oli lopettanut
opintonsa teknillisessä opistossa ja palveli suuripalkkaisena
insinöörinä Siperian kultakaivoksissa. Hänen oli lähteminen piiriinsä
tarkastusmatkalle. Silloin tarjosi tirehtööri hänelle matka-apulaiseksi
pakkotyöläisen Stepan Pelagejushkinin.

— Tarjootte pakkotyöläistä? Eikö se ole vaarallista?

— Tätä ei tarvitse pelätä. Tämä on pyhä ihminen. Kysykää keltä hyvänsä.

— Mistä hänet onkaan tuomittu?

Tirehtööri naurahti. — Kuusi ihmistä hän on tappanut, ja on sittenkin
pyhimys. Kyllä vastaan hänestä.

Ja niin otti Mitja Smokovnikov Stepanin mukaansa, kaljupäisen, laihan,
päivettyneen miehen, ja läksi matkalle.

Matkalla hoiti Stepan Smokovnikovia kuin omaa lastansa, niinkuin hän
aina hoiti kaikkia, ja kertoi koko elämäkertansa, perustuksia myöten,
ja kuvasi myös nykyisen elämänsä ilon.

Ja ihmeellistä sanoa. Mitja Smokovnikov, joka oli tähän asti elänyt
pelkällä juonnilla, syönnillä, kortinpeluulla, viineillä, otti ensi
kerran eläessään asioita ajatellakseen. Ajatukset eivät enää jättäneet
häntä, vaan myllersivät hänen sieluansa yhä pitemmälle. Hänelle
tarjottiin hyvin tulokasta paikkaa, mutta hän sen hylkäsi, ja päätti
rahoillaan ostaa maatalon, mennä naimisiin ja parhaan kykynsä mukaan
palvella kansaa.




XX.


Sen hän sitten tekikin. Mutta ensin matkusti isänsä luo, jonka kanssa
oli ollut kireissä väleissä, koska tämä oli mennyt uusiin naimisiin.
Hän päätti nyt lähestyä isää. Ja niin tekikin. Isä ihmetteli poikansa
tuumia, nauroi niitä, mutta vähitellen herkesi hyökkäämästä, ja hänen
mieleensä muistuivat monet, monet tilaisuudet, jolloin oli tullut
pojalleen vääryyttä tehneeksi...

(V. 1904.)






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73698 ***