path: root/73688-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73688 ***





SAVOLAISJUTTUJA

Seitsemän murrehumoreskia


Kirj.

SAV'OJAN SAMPPA [Santeri Rissanen]





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1910.




SISÄLLYS:

Herra rokuristi
Erreys
Herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt
Halierakesänä
Juljaanan Junnupetter
Kello
Kilipailu sehhii




HERRA ROKURISTI


Tässä kolomannen kesän kekkeimmilläsä männä hörötettiin myö
kaikki Iirannan immeiset sälleeväläisten lottierinkiin Kölomsopen
Kolehmallaan. Ol hyyrätty se yhtijön Serupaapel-massiina ja sillä
aijottiin oikein olettain ajjoo kuin ainai asjan ymmärtävät perille.

Ol jo kiännetty Ihalanrannassa vöörpuel seleville vesille ja pakattiin,
kun äkkiästäsä pyräht, niinkun pelemahtaa ihan itestäsä piiskuttava pyy
oksalle ojentelemmaan, Ihalan kommeelle koivukuistikolle uus pasassier,
joka nästyykilläsä viuhto, että ei pie jättee, kun hännii ehättäs
yhteen meinaan. Jo näk kapteen Valakos-vainoo koko hötäkän ja komens
komennusruuttiin, että:

— Taavetti! Elähän ennee pakkoo! Näkkyy tuolla kuistilla vielä muuvvan
ojentelevan. Näkkyy olevan Kasreenin uus rokuristi, se Drokopee, että
jos paat pikkuruikkusen rämiä, niin minä ruoroon vöörin ryville.
Sinä, Pekka, reestooppas suaha ne rossit rämille, toppoot sinne
tuplapollariin, niin suat lankongin maihin. En viihi ennee alakoo
ahteria ruveta kiäntelemmään.

— Toppoo? Helekutillako minä toppoon, kun ei oo touvia!

— Ka, ota sitte sesta ja niin suahaan pasassier paattiin.

Hikisenä essiinty sitte tulija Serupaapelin sylliin. Meijän mualaisten
silimä oikein otti ja sirkes häntä silmätessä. Köyhä ei niät usko
kahtomata. Hään oi semmonen sutjakkaruumiinen, sattiinvuer palttoo
piälläsä, koppakuerhattu piässäsä, raaku ja rettiinskravatti kaulassa
ja riihin alla liivin aukeemassa kiils kommee köyhäntoistus (=
simpsetti). Kun alako teetätä ihteesä, niin aina käsvarsmeiningit, niät
mukit (= tärkkiniekka mansneerit) hihasta valu. Teetattuasa ihtesä
alako hään kävellä hyvin tärkeenä takilla.

— Kukkaan soon tämä herra? hymäht semmosella itikan surinalla mun
korvaen Koeraharjun Penu.

— Niin ettäkö tuo, joka tuossa tempoo? Se on se herra rokurist,
Brokopee, Kasreenin puukhollar. Kuuluu olevan yks ruukin vöörvalttarin
poika etelästä.

— Hyh, vai vöörvalttarin poika. Hiijen hömpsäkkä mies. Kato, kato kun
uljaasti pokkaileiksen, kato ryökästä.

— Oo osottelematal Se on herra ja herralla on jalannousu juoksevamp kun
meillä.

— Hittooko se nyt näin kesäkuumalla tuolla varaplyymillä tekköö, jota
vasemmuksessasa viehkuroittaa, ja kalloossit on jalassa...

— Hittooko sinä siitä vatupassoot? Ne on niitä herrain hökötyksiä.

Siihen suapu meijän joukkoon Valakonennii ja hilijoo mulle kähis
kämmenesä takkoo:

— Soon käyny Ihalassa suluhasissa! Kuuluu kiertävän sitä Amantoo.

— Niin häh? Amantoo? Tuoko Grokopee?

Vuan Amantan rokurist oi painannna salonkiin herrasväen
resunierinkiin...

       *       *       *       *       *

— Että jos vieraat viihtii ruveta tämän ohjelman peräks pyörimään, niin
ison tuvan lattia on levvsellään!

Tuvassa jo temmas viuluvasa Pekka, se Kyyrylän isäntä, ja myö muut
kokkoonnuttiin sinne tuvan kaihteeseen. Vastapuolella hämötti
hameväk, kaikessa kommeuvessasa, niin että ol Toholanmäen Tiina
uuvessa juussihiussissasa, jonka eessä rehoitti rimsulaita vyöliina,
Taanielin Annakaisa kukkaniekka pumasiinissa ja valakeessa vörkkelissä,
Ihotunlahen Iitu ihan punasissasa ja kirkherran Riitta mansnierissa
ja solokniekka peltissä, kun tuas Altalon Miinalla ol vuan musta,
sissään ottamalla vatvattu leninki. Miesten puolella ol meitä tuas
Kolehmalan poika kumkauluksessa ja topatussa ravatissa ja suapasvarret
housunkauluksen piällä, Kokkolan Matti rettinki suussa, Koeraharjun
Penu ja monj muu.

— Nyt ottaa ja lähtöö Toonan valssi, että jos yritättä! ilimotti
Pekka ja alako vaivertoo viuluvasa. Ensmäinen, joka astu palakkiin
poikki taamiin puolelle, ol herra rokurist. Ol heittännä palttoosa
ja porskuttel ehassa verassa. Pännätaskuusa ol pistännä puelsilikki
nästyykin. Hään astu Annakaisan etteen ja kumartoo kaikerreltuasa ja
sipastuasa vasemmuksellasa puelkuaren lattiaa, että tomu ikkunaan
hiekkana räsäht, hään vuati tyttöö taamiksesa. Vuan Annakaisoo iletti,
ettei osanna kun niijata nöksäyttöö ja hupeltoo:

— Minä en ossoo valsneerata...

Vuan osashan se, ja osas muuttii. Alakuun kun piästiin, niin män yhtenä
meininkinä koko tupa. Rokurist tuntu kysyvän, mistee hänen taamisa ol
muka kotosi.

— Iliman aikojan vuan Iimäeltä.

Pantiin sitte polokkoo, sottiisia ja reutspolokkoo ja vingerkkoo. Sen
jäläkeen alettiin astella rinkiä ja laalettiin:

    »Syvän sillä on kun pehmitetty taula,
    jolla hään mulle rakkavuutta laulaa!
    Ja käjet sillä on niin valakeet ja viinit,
    joilla, hään kieto mun ympäri kiini.»

Rokurist ol sillä aijalla männy pihalle jiähyttelemmään ja pyys Penua
mukkaasa. Ol sitte halakopinon kuppeella ottanna povtaskustasa oikeeta
eekumia, semmosta siiniä viiniä ja ryypättyäsä käskennä Pennunnii
painaltoo.

— Mittee se herra Trokopee nyt mulle... No herrapa teitä
heilauttakkoon...!

       *       *       *       *       *

Sol poikoo se Rokopee. Ennen min en oo ottanna muihin herrastanssiin
ossoo, kun jalakan niät ei oo oikein ottavoo luatua, vuan kun rokurist
ehoiti, että jos ois nyt ransneerata, niin en oikein osanna olla
alottamata. Hään sito ensin itellesä nästyykin käsvarteesa, että niät
jokkainen äksentierois hänet ransnieringin vikulieriks ja sitte, kun
jokkaisella ol taami ja kavaljeer, myö ruvettiin kahtapuolta pirttiä
ja otettiin tuuria, se on ens hymmäys koko hökötyksessä. Senjäläkeen
vikuleitihi ja sitte pujoteltiin ja tuurata ryöhkyytettihi. Rokurist
aina riäkäs, että nyt tulloo se ja se remjääsi, ruasiesi ja rantemua.
Oikein ol imheen lyst ja kaikki män kun siist livvaus, vaikka Annakaisa
ja Kalle aina tahtovattii sapartoo tuuria vasta toisten perästä.
Rokurist viskel venskoo ja riäkkäs vieraita heprejoita ja viuhto ja
kaloppas kuin ois ottanna ja männy paha ihteesä.

— Tämä se on oikeeta linoleumia, poijat, hään huus ja kahtoo läimäytti
nuin ylmalakasesti koko konkkaronkkia.

— Niin onnii, että oikein! Heerskatuvara kun on hempeetä!

— Ja nyt tulloo ylleinen rominaati. Pekka soittaa marssia ja myö
jokkainen jalotellaan taaminemmo tuvan ympär.

— Mittään marssia sit ois puottook?

— Vaikka pyörneporia! No, yhtä-aikoo, yks, kaks, kolome...!

— Yks ...! Ai suta sumpvati rallaa, sulavalla rallaa rellullalee.

       *       *       *       *       *

Käyp semmonen kylymän kelemee tuulen humu. Yö on pimmee, ettei
sikkaar suussakaan taho tuntee. Serupaapel puhaltelloo ja puuskuttaa
vuahtosia laineita vasten, ja alakaa sattoo, kun ois taivaan tarhat
auk. Myö istuva kyyrötettään tuulen ruokana kaulus pystyssä ja ootetaan
kotrannan rykiä.

Salongissa vuan on elämee. Siellä on rokurist, herrasväk ja hameväk.
Aina alavarriin kuuluu sieltä seinän läp rokuristin puhe ja tyttöparven
nauru.

— Eiköön oo tuo Krokopee ottanna ja rietautunna? kysyä kujers minulta
Niiralanniemen Joope.

— Nii, että mittee on?

— Että eiköön oo humalassa?

— Mittees soon, melekeen kun kello. Kuules, mittee se pärmenttieroo
tuas nuin rammeesti...

Rokurist tuntu tytöille selittävän siellä sisällä:

— Kylymä on yö! Kerrassaan kylymä. Mon nyt maksas lämpimästä yösijasta
satoja. Mutta minun povessan pallaa se lemmen lämmin liekki, ettei
luonnon kolleus sitä sua puhutuks.

— Sitä pitäs ottoo ja jiähyttee! sano muuvvan tytöistä.

— Hjaa! Heerskatuvara. Hers kapteen, yks kor limulaatia, tytöillä on
jano ja minulla on palo!

— Vie sinä Pekka sille limunierkor tuonne täkin alle.

Pekka tuntu hokevan, että sen sitä vielä, mokoma elätys, mutta
rettuutti risun kalisevia pulloja salonkiin.

— Täss on Korkopiälle olutta...!

       *       *       *       *       *

Oltiin jo puelmatkassa, Hermannin ryvissä, kun Annakaisaa pit erota
männäksesä hevoskyyvillä Ruotaanmäkkeen. Kun pyssäytettiin, tulla
tuoksaht hääri salongista muvassasa herra rokurist varaplyyn alla.

— Hyväst nyt, herra rokurist!

— Atjöö, atjöö, lömmä port, sitta hiit. Hyväst ja eläköön — öyk!

— Hiljoo etteenpäin!

Annakaisa hypätä kiepsaht ryville, ja kun Serupaapel otti rämiä, näk
mitenkä vöörpuolessa joku huiskautti käelläsä ja kuulu semmonen veen
lossaus, kun ois joku ottanna ja puonna hottuun.

— Uuik-uik — a-a-autta-kee.

— Herra siunoo kun rokurist putos —

— Häh?

— Rokurist!...

Salongista syöksäht väen tuluva ja kapteen Valakonen. Hään kysäs nuin
kun ei mittään tietäin:

— Pekka hoi, näyttääkö se ottavan ja ossoovan uija?

— Hyväst näkkyy rynnistävän.

— No, ota sitte sesta ja tarjoo sen piätä, mutt anna olla pikkusen
aikoo kylymän veen ollessa...

Hilijoo ja hittaan hellävarroo nujjuutettiin hänet sitte paattiin.
Piästyäsä kannelle siristel hään kun koira märkee hänteesä ja nuin
ujonlaisesti uikutti:

— Kun jäi varaplyy ja toinen kalloossi...

— Vieläpä tässä. Männöö nyt rokurist ja sylleilöö tuota onkapannua
siks kun suavutaan kotrantaan. Vaikka taitas nyt mon maksoo satoja
suahessasa lämpimän yösijan...!

Salongissa tuntuvat tuumivan ahvieringistä, joka otti ja tapahtu.

— Kukkaan se ol, joka pilas nyt piimäkorvon?

— Kirkonkylän komesrootin humalainen puetpoika näky olovan. Se Krokopee.

— Oiskoon tuo ilennä ennee männä kottiissa, jos ois ottanna ja hukkunna?

Vuan surkeena kuilakkeena kuuntel herra rokurist onkapannua sylleillen
pilapuhheita.




ERREYS


Tämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä,
ite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa
ja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen
vahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen
malliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa
samoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.

»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä
karahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen
ruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla
kirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs
Sitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis
entiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja
rikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä.
Mää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo
tainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi
Sikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo
ja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä
asuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen,
sehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon,
oikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän
lie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois
antanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää
tiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt
huonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo!
Sol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.

Kalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan
ja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen
lesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet,
niin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä
linnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet
reuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan.
Kottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol
hommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.

Niin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol
Kallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa.
Sitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen
ja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä
Näversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään
insnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja
Niiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon
ökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä
takakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen
valon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun
appuun ehtii.

Nuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai
laaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:

— Heikki hoi!

— Nii häh?

— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä
siitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!

— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran,
että minä ehin ja autan!

— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin,
että viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He,
ota kiiti!

— Ka, viskoo hänet!

Viskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne
lupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun
Heikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.

— Taisit heittee vähä lujanlaiseen? Heikki sano.

— Tul erreys siinä matkassa. Luulin olevan montahii syltä lommoo.

— Erreys siinä tul. Kun oisit malttanna heittee hilijempoo.

— Ei se kiire kato! Sinne ne män ne massiinarahat.

— Vuan onhan sulla sitä liknööriä?

— Vieläpä lööriä tässä! Se män siinä kiireen kuppeessa sehhii!

— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas,
hyväkäs.

Ja ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle
rahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se
semmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja
rosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä
erreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon
Kalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin ...»

Siihen se lopetti Iivo-vainoo ja nauroo turrauttettuvasa sano:

— On niitä erreyksiä sattunna mullehhii ja sulle, hyväkkäitä...




HERRA PORMESTAR JA MUUT MUSSIIKKIHENKILÖT


Siit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran
sen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja
kaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla,
yhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks
komeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo
rimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii,
ja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että
enköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät
konsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä,
märkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee
muuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn
käyvvessä ihan kukkeimmilleen.

Paljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on
immeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä
niin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä
kaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.

Ol semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla
tömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla
kun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö
lähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat,
en mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun
kusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä
kajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa
olettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka
naurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata
viert:

— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat
olla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan,
kun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy
lämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.

— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin.
Aattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet
asemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä
herrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta
kait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat
meitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?

— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta
tietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää
piipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin
pakkaassi rilloin. Hyväst.

Hään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia
vieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun
yheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä
kylässä kievarintapainen.

— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht
on sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo.
Ensistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että
niättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte
siitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen
kyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten
kepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein
kuletta.

Myö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua
leuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?

— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu
herra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.

— Vai niin. Vuan onkos tämä toinen leeti?

— Ei oo tämmäi. Tässä männöö pormestarin rouva.

Myö kolomannen luo. Hönkästiin hällehhii samat sanat silimille:

— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko
se tämmäi vossikka jo vuokrattu?

— On, tässä männöö pormestarin pakkaassi.

— No entäs tuo tuossa?

— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla
jo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo
kaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks
poijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä
siinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin.
Eivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä.
Tienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.

Piästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä.
Hään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.

— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä
kammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin
komento, sano Pekka painautuin portille.

Sissään sorruttua myö pyyvvettiin yks lentee lehottava puhvetska kiinni.

— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos
ois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.

— Onko herrat reissujoukkuetta?

— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä
mualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?

— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään,
siel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä,
kun oon vuan puhvetin piällä.

Myö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja
tavattiin sööterska.

— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos
oisija niin ovela, että osviittosia.

— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että
meillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.

— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks
huoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän
tässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —

— Ei, herrajee! Ei tähän sovi. Tämä on herra pormestarin huone.

— Entäs tuo vieruskammar?

— Soon kansa herra pormestarin.

— Entäs muut huoneet?

— Noon pormestarinnalle ja palvelijoille.

— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä,
kavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?

— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria
herroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen
tuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle.
Jos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite
kahverissa kuukkerskan kansa.

— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät
sinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata
piäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.

Sieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä,
kylymässä nurkankiänteessä.

— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan
millonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa
ruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.

Muutettuvammo muntierinkiä myö painuttiin puhvettiin.

— Oiskoon yks portsu rapuja?

— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar
pyytännä.

— Vai niin. Hemputin herra sehhii! No jos servieroisia pihviä.

Juu, juu, herrat oottaa vuan pikkuruikkusen.

Myö ootettiin pueltuntia.

Tuota ikkääsä, missään ne viipyy ne pihvit?

Juu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks,
kun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat
ruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.

— Suattaa pittee. Millonkaan sitä sitte myö piästäsiin pöyvän viereen?

— Het huokauksessa, kun pormestar on purassu.

— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään
sillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen
ennättännä nielasta.

Kyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar
asujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii
ovelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:

— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja
kalloossit jalassa!

— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii
ryysysä heittee?

— Ei mitenkään. Tämm on herra pormestarin.

— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö
siihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.

— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan
oikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja
koipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.

Tuas oltiin kavulla. Kello alako kiäntäytä konsnerttitunnille.

— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo.
Ihan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.

— Oiskoon juotavoo kahvia?

— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on...

— Herra pormestarin?

— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt
tänne pijjaanopöksään, niin suatta.

Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just
semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua
harjottammaan kahvia oottaissa.

— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli»
(= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra
pormestarrii, kettee on kulussa.

Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti
niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa
hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka
paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu;
nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht
ite ravintoloihtijatar:

— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het
ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia
renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko
komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.

Soittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!

— Saakelin herra pormestar...! Mutta männään myö tästä siunatusta
sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt
oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt
soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!

Lippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:

— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero
viis tuosta laijasta.

— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.

— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin
ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.

— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin
riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!

— No minä otan lumero seihtemän.

Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar.
Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen
akankiähkyrän honottavan:

— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo
herra pormestar...

— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.

Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin
pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään
viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin
vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän
siinä mänössä.

— Hyväh! Ravooh!

Jokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra
pormestar.

       *       *       *       *       *

Illankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa.
Sustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:

— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija
niitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia...

— Elekee olla milläsäkkään, sattuuhan semmosia.

Vieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat
tuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:

— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel
ennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä
huomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!

Tek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai
ei selevästi. Sennii selevikkeet...! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä
resunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks
tytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:

— Hyvä ihme, kun puhvettiin tulloo herra pormestar!

Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.

— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista.
Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne
pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on
tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä
hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit
on siellä vuan minä ja muita.

— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.

Ovenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.

— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.
Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?

— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.

— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna
somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin
hempeetä...

Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle
hyvin siistist korvaan:

— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.

— Ja muut mussiikkihenkilöt.

       *       *       *       *       *

Yö myö muattiin parraassa salissa. Tul niät emäntä tuas ja selitti:

— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra
pormestarin.

Kukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun
tunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis —
vaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.

Iltarukkouksen asemasta luin minä seuroovat sanat:

— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra
pormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!




HALIERAKESÄNÄ


On semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen
sylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet
lauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä,
kun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu
levvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna
pilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.

Vielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä
ryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä
piirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä
puottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.

Kaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse
kaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen
tytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen
lempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon
ussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.

Sumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki.
Tulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi
Varvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin
kuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää
par äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä
huutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana
pitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen
Satrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se
kiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä
venäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks
alakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.

Jo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta
palakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina
ryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte
henkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että
pian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.

Soon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja
lavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä
sätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee
viik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata
killuutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.

Nuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks.
Alakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan
ryville vai mittee se...? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:

— Vieläköön tässä kettee ootellaan? Vai mittee se viihitteleikse?

— Mittee? Tuota vettäsä vuan ruilauttelloo.

— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä
kuiskooppa tuolta rokuristilta!

— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par
asjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin
paatilla tiijustammaan tätä hättee... sano rokurist.

Satrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun
rokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata
nöksäytti.

— Ku moron, hers rokurist. Huurstootetil?

— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä
kuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä
ryville?

— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä
on siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä
vihjoon kapteenia tähän taalingin taa.

Kapteen tul ja selitti koko asjan asiallisilla käen kiänteillä.

— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan),
että se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään
(ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja
sisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna
se kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha
rempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan
(ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii
tai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks
kun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.

— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä
sipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa...

       *       *       *       *       *

— Halloo! Kuka djeekkeli siellä ringaa? Eeke de fiskus?

— Halloo! Ehhään se viskus.. .

— Eeke de pormestar?

— Ehhään se mikä pormestar... Vai pormest...! Minähän soon! Että taija
tunteekkaan. Minä, lesken rokurist.

— No mite te ringaa?

— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne,
että ennen einekahvia, vuan... Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun
ujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi...

-— No mitte se...?

— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä
korvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni... Kapteen kehas,
että jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.

— Eeke se koleera?

— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen
rillut, apteekkarin rillut —

Tohtuer tupsautti sikkaarisa poroastiaan ja rönkäs:

— Misse se Stiina, misse mamma, Jussi, Hedda, Mikko?

Kun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina,
renk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta
tohtuer henk kulukussa hättäil:

— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska
konjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi.
Ja Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja
syynä se suuki...

Tomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol
puelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku.
Eikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.

Auttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä
kiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo
eikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä
kuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:

— Eeke se suuki?

— Juu, kyllä se tässä...

— Mikke se suuki?

— Maha, maha sillä on ryplällään — eilesestä.

— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke... fluntsu. Mine
teille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen...

Ja tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun
paperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks.
Jussi autto rapussa kainalosta.

— Sekke fluntsu... Styyra pääl, onka veel... Eike se olle faara...

Tohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä
ja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille.
Tohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin
maagil...

Teeterska jäi tyyrmannin luo ihmettelemmään paperpala käessä:

— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän
lippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä...!

— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan.
Mää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla
viinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen
juuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan
veteläks...




JULJAANAN JUNNUPETTER


Työ että oo taenna millonkaan käyvvä siellä Pettäyksen Kiljuvalla, sen
Junnupetterin luona? Että taija ies ottoo ja tunteekkaan, suati sitte
Junnupetterin Juljaanoo? Mitteepä ne herrasimmeiset oikeestasa niinkun
välittäskään semmosista jonniijoutavista syömmuan tallukoista, että
vielä mänisivät heijän luoksesa; näkkyy sitä kaupunnissai olovan katuja
kenkiin varalle. Vuan jos että paa pahaksenno ja viihittä, niin minä
kuvvoon koko meiningin semmosena kun se niillä siellä Kiljuvalla on,
kuvvoon heijät itehhii teille silimän ruuvvaks.

Junnupetter on semmonen pulskansutjakka miehentoljake, melekeen yhtä
paksu kun pyöreehii. Nuamaltasa se on semmonen riihrokansyönyt,
tukka kun koivun latva hajallasa, ja silimät kun särellä. Sannoovat
immeiset muuten vähä niinkun hömpsähtäneeks, ettei niät oo kaikin
aijon järenjuoksu ja hoksentieruu aivan justierattua. Mää tiijä,
voip ollahhii, että hään on ruoteliltasa vähä kierossa, vuan paljo
ne immeisettä kehtoo tyhjee purpattoo ja näkköövät malakoja toistesa
silimissä, vaikka on tikkuja omat näköreijät kun tikaten. Min oon
muuten kasvukampraatti Junnupetterin kansa, että inihettää jo
ruveta morkkoomaan, vaikka sanonhan sen minnäi, että on siinä vähä
järenjuoksussa Luoja ottanna erehtyväkseen.

On siinä Juljaanassahii akkoo yheile ukolle. Se kun männöö, niin elä
vilikuile sivulles, palakit notkuu jalankulusta ja jos istuu yheks
esmerkiks kiikkustuoliin, jossa soppii oikeita immeisiä oikeenni
liämältä hummoomaan, niin elä pyyvväkkään muuvalle, jos et sylliin
satu. On sillä ulukonaista olentoohii ja kun se pyhänähhii tiellä
kirkolla kommeil synkeelyyssisessä risthammeessa, mellapohja huivissa
ja korkeenkantasissa pattiinkengissä, niin näk, että kyllä se ukkosa
elättee jaksaa. Juljaana se Kiljuvoo muutennii hoitaa.

Tässä muuvanna tämänkesäsenä satteispoutauamuna heräs Juljaana
sikkeemmästä unesta ja piästyväsä jalottelemmaan lattialle kahtoo
älämäytti nuin männessäsä sängyssä hikpiässä korsata könöttävvään
Junnupetteriin eikä malttanna olla kuojuillessasa nykäsemätä kylykeen.
Vuan ei ottanna ja ollu ottooksesakkaan Junnupetter. Ruapasta kyhnäytti
vuan ja alako tuas ahertoo.

— Sennii sukkula, hymäht emäntä ja läks herättelemmään piijanpuolia
työpuuhiin. Kato ruojoo, hään sitte iteksesä ihmettel, nythän onnii
pouta. Kun ei oo pilivenriättänätä koko kommeella taivaalla; niin
on pohjonennii puhas kun nuoltu! Ja aivan itsestäsä käv silte äkkiä
valo piähän, että elähän mitä, jos nyt ois yrittöö kaatelemmaan
naita ketoja! Ei sunkaasa se nyt ihan alavariinsa jaksa vettäsäkkään
viruttoo, ja mää tiijä, niin jo tänäpäivänä suap suopohjaniityn laon
oven suulle asti.

Ihan kun nuor tyttö hään kiäntyvä kiepsaht porstuvakammariin takas ja
oikein emäntä-iänellä alako ökäästöö:

— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee
saavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.

— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!... Häh?
ettäkö oes pouta?

— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks
lato-ala valamiiks.

Kiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä
kiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa
viskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva,
ja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla
riäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse.
Meinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee
se ähertää?»

— Ka, kun piippu on kaonna.

— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies
äksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.

— Persmala! Siinähän se...

Kun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä
alako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä
unehtu.

— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä
Taavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.

— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä,
Hoikkalasta miehiä lissee.

— Häh?

— Niin, että lissee, jos ei niät riittäs niitylle nämä.

— Meinookoon tuo paljonnii lissee.

— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun
joka paikassa seiväs heiluu.

— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo
kun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan
kun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!

Ei niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul,
kun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa,
kun tuletta heinän kansa tappelemmaan.

— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään
sitte kovast ja ollaan koko päivä.

— Niinkö että vuan niitetään? Etteikö yhtään heilutella ja kohennella.

— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan
poutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.

Ja siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita
juttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun
syötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on.
Rasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia...

Sitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan
hilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee
hierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.

— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä.
Juljaana käsk!

Sitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin
kotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.

— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei
sunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!

    »Paaluppii, paaluppii,
    rasnajeeli suminee...»

laulel hään lopuksi ja lisäs:

— Vuan kyllä se nyt Luojallai on ves helepossa, kun näin valuttaa.

— Soon juonna ruisjuomia, lisäs joku.

— On voinnuhhii, vai oisko oppipoijat, jotka iliveilöö...

Kottiin kun tultiin, niin män het Junnupetter porstuvapohjakammariin ja
iäns:

— Nyt on, Juljaana, että heiniä.

— Niin laossako?

— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja
kerrassa hyviä heiniä!

— Herra varjele! Ja sattaa!

— Ka, sattaa, ja satakoon!

— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo,
että eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo
viimen ärjäs emäntä äkkeistyin.

Penkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä
ätyröi piätäsä pittäin:

— Herra sun siunattu, nyt sattaa...!

Erreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija
Junnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla...




KELLO


Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa,
matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks
alako jututa posuta:

Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson
levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie
minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu
veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo
myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta.
Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee
pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä
kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi
mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään
ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä
tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät
Paratiisista pakenemmaan...

Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen
Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen
sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se
Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit
oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen
elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla
tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja
työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä
Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken
ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja
kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä.
Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen
meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko
ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että
kuuntelet ja piet reikiäs auk.

Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun.
Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan
viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä
työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen
kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan
muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti
kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee
yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja
hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes
ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.

Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen
tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.

Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen
riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte
muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä
temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja
nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo
hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:

— Nyt soon Juhanneksellai kello.

Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se
sähisöö, kun hään tuas hymähti:

— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.

Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat
niin kauniist kilaht.

— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti
kättees?

— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko
sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.

— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa
olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?

— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo,
jos kauttaa kihtosa... Elä aukase, ka uskothaan tuon...

Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo
kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun...
Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin
iniheen ilikeesti...

— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso
rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.

— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen
ankraatti... Ei tunne kelloo mies!

Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä
ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:

— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun
niin puhtaasti kiiluu kun peil.

— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä
lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.

Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että
kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo...

Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle
hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.

— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht,
kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja
tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö
ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!

Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin
rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen
melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko
oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä
aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit
ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi
ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.

— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai
nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke...

Ja hään ihastel siinä pitkän ruppeeman...

-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan
vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu...

Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä
naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:

— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!
Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil...

Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä
lähtiin se ol sitte sekava.

Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja
millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan
semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko
maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan
junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —




KILIPAILU SEHHII


Meijän Murtolahteen viittoovasta vikkerviljelyksestä vitalikkoon on
sen herrassyötink Hilipummin asunto. Ja sill on sillä Hilipummilla
vähä mukava ryökkynä. Niin tekövä ja hööl ja ovela kiänteissäsä kun
herrasimmeiseks hilipein immeinen ikkään. Täynnäsä kujetta ja konstin
kojetteluva. Mainihen sen vuan siks, että kun otti ja munnii, vanahan
mieskiäppänän kansa kometiijoo koetti. Sol se »pohjoismainen kisajuttu».

Sill ol Hilipummin ryökkynällä niät ratoksesa tapa tuontuostai
pilikästäyvä meijännii pirtillä. Tämän kerran se tulla tuhaht, kun
minä olin ottanna ja juur justiisa panneunna kahvihalon pienentellyyn
sille meijän eukolle. Sattu niät sillä tappoo, että uamun ujjeessa
juoksuttivat meillehhii tärkeen tiijon, että ois muka Etelälahessa
Reitun Rispiinan lapsen kastaiset ja kuhtuvat kaekella tappoo meitäi
siihen siunoomajuhlaan. Vuan se meijän muer sai het kutun kuullessasa
pienen valon valakkeen piähäsä, että siin on pohjalla pontevampoohii,
että niät niissä lapsen löytäisissä miesväelle meinataan vähä niinkun
näyttee lasin laetoo — no, sanommahan sakkeilemata, että Reittu kuul
komhoijanneen viitisen litroo viinoo ja kaks koljanttia ja — no,
ymmärtää sen yskän! Ja semmosiin pittoin pittää meijän muerin aina
viimenen sanasa sannoo. Soon semmonen raitishenkinen mukamas, ettei oo
männäkkään, missee mittäi tarjotaan, iliman suurita supliikita. Kun
minä kuitennii kehkeilin juhlatamineihin työntäymään, ja muer huohmas
tässä toen tulovan, niin se turvautu lopuks siihen ussein kylliks
kiäntävään ja koeteltuun keinoosa ja kemaht porstuvanpohjakammarin
vuoteelle valittelemmaan sisuksiasa. Sai lentsusa tae luntsusa, joka
sen joka rahtierkuhtuin tultuva tappoo. Ja niin män sitte äkkiästäsä
huonoks, että ei kun jättäy hoitamaan hyväkästä. Sano jo haukkovasa
henkijään ja että erotessasa jois vielä kupin kuumoo. Kun ei sattunna
pilikotuita puita, niin pit mun sipasta pyhänuttu nurkan naulaan
ja panneutua puun pienentellyyn. Niissä hommissa minä hiäräsin hik
hatussa, kun se Hilipummin ryökkynä siihen laittautu. Mikä lie kuje
ollunna mukana, ol kun kelekka, vuan ol jalakset kun pitkospuut ja nii
ku takkietin käspuut ylös istumen takkoo tojotti.

— Mittee se Rietrikki nyt touhuvaa? kysäs multa.

— Näkköö kaet tämän toemenjuoksun, että kakluunhalakoja kapistelen.

— No mikä se nyt kesken puhteen Rietrikin riivautti nuita
nuivertammaan? Niin, justiisa julukisena ristijäispäivänä vielä.

— Nepä ne ristijäiset tähän touhunsa työnsii.

— Taes akka suaha tuas sen tavanmukasen pitotautisa? On kaet sitä
Rietrikkiä niät sinne rahtaisiin reistattu kuhtuva?

— On hyvinnii, ja kun olin ottoo ja lähtee, niin muoriin, kun ei
houkutuksesta hersynnä, pistihe se pikataut, se luntsu. Sille minä
tässä oon sielunlähtöpuita pienentelemässä. Kahvija niät pist piähän.

— Johan minä arentierasin, että —! Vuan sinne taitas ristijäisiin
Rietrikillä riitingit hyvinnii vettee?

— Minkä lie vetännä. Vuan eihään tässä ennee mitä taija. Poes sieltä
kaet olla pittää. Myöhästynnä jo muutennii kaet oesin parraasta kahusta.

— Elähään sano, Vuan jos minä niinku ottasin ja auttasin, Niätkö mikä
tämä kelekka on?

— Ka näkköö tuon.

— Tämmönen potkukelekka. Ei tarvihe kun näille jalaksille astuu ja näin
potkasta sivvauttaa välliin, niin jiäpi julukinennii taival jälelle.
Täst ois muuuten tuonne Etelälahteen myötänen mäk, ettei kun laskee
sujauttais ihan talon porstuvan pieleen. Etköhän ota ja laskee luihauta
tällä? Suathan tämän laenaks, kun sitte tultuvas tuot.

— Miel kaet sinne suunnittas ja vietink vetäs. Vuan on ikävä iliman
emäntätä lähtee ja kun henkijäsä vielä haukkoo. Hyvä suattas olla
kievarkyyti.

— No ei kylässä kiivaampoo. Slvvauta vuan salloo. Kyllä minä sillä
välin piipaun emännän pakkeille ja kahvit keetän. Sano, ett ol sairas
ja ei myöntäynnä lähtemään. Muuten, eikö tuo jo lie luntsustasa irt,
kun luuloo että lähtö jäi ja sinä jättäysit taloks. Koetahan kujjeellas
tätä konetta.

En viihtinnä ryökkynöö vastustella, vaikka viihitti aekamiehen alakoo
potkia syytöntä piennarta. Kujjeessan tälläysin kuitennii hyvin
hurskaan näkösenä kelekan jalakselle ja tarrasin kaiteista kiin. Sitten
potkasta sivvautin. Ja liikkeelle se ryökäs läht. Ihan ku irtautu ja
alako solua koht kyökin rappusia. Minä potkimaan ja tyyreemään. Aijon
tällätä sen kulun kommeest siihen kyökin etteen ja siihen seisahtoo.
Mut se ryökäs ryöstäyty ja alamäessä alako männä nii, että ves silimiin
sihaht.

Mikä lie sitte sen muerinnii sängystä nostattanna. Kaet heitti se
luntsu, kun luul lähöstä jo piästyn. Sol jo talloustoimissa ja
pistihe parraeks kyökin rapuista selin pihalle, kun minä niine
konneinen lähättäysin. Takaperin kuluk ja jottai sikiöille siinä
pelemus. En ennee nähny vauhilta tyyrätä, vuan äksäytin suoroo piätä
eukon kintuille, että olin kirvota koko kelekasta. Vuan vakavast kun
kiin pi'in, niin en nenneen vaaraan suana. Eikä siinä eukollekkaan
erin pahast käyny. Kintut vuan petti ja jalat jäi äkkiä alta ja se
kiulu käessä (kait ol juottamaan mänössä) puota puksaht istuvalleen
potkuriin. Ja niin sitä lähettiin. En ennee ies potkija tarvinna,
pysyttelinhän vuan vakavast jalaksella. Eukko ei enshättään suanu
sannookaan, vuan sitte syönty siunuustelemmaan.

— Rietrikki, herra jiesus, hulluko soon. Mihinkä se, mittee se... mikä
se...?

— Oohan iäneti ja pie kaplaista kiin... ei tässä ehitä muuta...

Eikä siinä ehittykkään. Niin män, että ellostelemmaan pan. Mutkissa
kohona kimpoil ja kiänteissä kinoksija pitkin oijustel. En uskaltanna
ennee auk'silimänä olla, vuan sulin silimän ja siunuustelin yksinän.
Muer suu auk ja silimät pyöreinä tuijotti kuin taijottu. Ei ymmärtännä
kaet, missee kyyvissä kuluk, kun niin arvoomata rekkeen ryöstäyty.
Kiulu kimpos jumala ties mihinkä muutamassa kinoksessa, ja yks puun
oksa otti multa hatun huostaasa. Aattelin, että ant männä, kun on
männäksesä, kuhan ehyvenä ies johonnii eksys.

Ylläällä mäellä ryökkynä riäky jottai ens palakinnosta, pohjoismaisista
kisoista ja mistä lie — en minä ehtinnä kuulla.

Puelmatkassa, miss on se äkkijyrkin hyppyr, näin kaukoo jonnii miehen
ylös mäkkee kävellä kyökkäsevän. Likemmä tultuva tunsin sen Etelälahen
Eenokki-rengiks. Minä het huutamaan, että tie auk taivasta myöten,
ettei niät etteen erehtys. En tiijä liekkö hihkasun viärin hoksanna tai
oisko auttopuuhat pistännä piähän, kun se ketale kuitennii tul liijan
likelle ja...

Mikä lie konneesta sipassu sen kellelleen siihen piällyspuihin
piälle, kuatu niin että kelekka rytis ja Eenokki voehkas... Vuan ei
siinä auttanna muu kun kyytiin tyytyminen. Näky Eenokki haparoevan
kiinnipi'intä...

Ol se männöö, herra vieläi varjele. Kahen ja puolen kilometrin mäkmatka
ei kun kihaht. Ja minä aattelin, että ei tämä lyst lopu limilleen,
eikä se loppunnakaan. Yhä vuan vauht kiihty, ja kun alettiin lähetä
Etelälahen pihhoo, rupes jo pelottammaan. Se niät tie juoksoo niihin
porstuvan pieleti ja siinä kurvautuu, kunneka viep jiälle vesavannolle.
Minä jo aattelin, että uijjaan sitä nyt kaikki kolome tämän lorun
lopuks avannossa... Vuan ei se tok niin tuhmast käyny. Näin jottain
harmoota sivu livahtavan. Ahah, arvelin, soon Etelälahen riih ja tuos
oi portinpylväät, tuossa piha-aetta ja nyt porstuva...!

Siinä minä sain valon piähän minnäi. Äkkinytkäyksellä minä kiänsin
kelekkoo, ja varjele sitä kiiltävöö hummausta. Lensin ainai par syltä
ilimassa porstuvan evuskinokseen, eukko tulla tuhaht mun niskaan, ja
Eenokki kahareisin meijän kahen piälle. Kelekka kimpos tuvanseinee
vasten ja särk seihtemen ruutuva, ja kaplaat ja käspuut ei ku kimpoel
ilimassa pitkin pihhoo.

Siihe sattuvat juur Reittu ja Rispiina rappusille, kun meijän kuorma
siihen suhaht. Silimät pyöreenä ne sitä puuhoo silimäel ja ihmettel
vähä, ku myö kinoksesta kiivettiin: minä hatuta ja nuttu ja liivit
auk ja napita, muer huivita ja luussin hihat rikki, käessä vielä
kiulun käspuu, Eenokki kans hatuta ja toinen rukkanen tiessään, koko
ruumis kun ruumenina. Vuan kyllä ne sitte siunuustel ja vähä monneen
kertaan toivottivat meijät terveeks, ku kuulivat asjan. Nol jo Eenokin
ehättäneet meitä hakemaan, ja myö tuotiin Eenokkihhii samassa kyyvvissä
takas.

Julumat juhlathan niistä paesu, eikä eukkokaan ennee luntsusta
viihtinnä valitella. Vasta uamulla minnäi kottiin kompuroin sieltä.
Hattu löyty västä kevättalvella korkeen kuusen yläoksilta ja eukon
huivi errään pisteaijan seipäästä, vissiinnii viitisentoista
vitalikkosylen piässä tiestä.

Vuan kyllä minä sitte sitä ryökkynöö vähä korreesti kiitin niistä
»pohjoismaisista kisoista».






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73688 ***