path: root/73405-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73405 ***





SISSISOTIEN AJOILTA

Kirj.

O. Relander





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.




SISÄLLYS:

 1. Uusia asuma-aloja etsimään.
 2. Maja ja nuotio.
 3. Kotia varustetaan.
 4. Uusia tulokkaita.
 5. Koti salon sydämmessä.
 6. Antti suolan haussa.
 7. Liisa.
 8. Karhu käy karjassa.
 9. Istuimme ilokivelle.
10. Salo kaikuu.
11. Karhun pyynti.
12. Ilveksen ajo.
13. Jaakon viljanhaku-retki.
14. Kaskenpoltto.
15. Siemenen haussa.
16. Ruis lainehtii.




ENSIMÄINEN LUKU.

Uusia asuma-aloja etsimään.


Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja
masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa
kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat
olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli
surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras
kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan
muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei
ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen
Hermi koira.

Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä
alkaa elämää.

"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.

"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut.
Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin
surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"

"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.

Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli
veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken
vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä
tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota
kartanonaan.

"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä
heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä
enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui
Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.

"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin
vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa
polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen
mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo
vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla
miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen,
parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan,
kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien
isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija,
karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat,
kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla
tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi
siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon
turvallisemmalta.

Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle,
hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.

"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai
oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"

"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti
omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.

"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan
sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin
jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."

"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä
minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee
kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin
pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan."

"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille
vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon
vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo?
Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" —

"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti
sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja
karkotettu — — —."

"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen
silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä,
metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan
mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana
siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne
lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan
ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin
suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään
vihollisen jalka löydä."

Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet
tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin
lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova
kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia
aikaisin kehittäneet.

Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan
maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin,
Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili
heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään
lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää
saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen
kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta
oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista
miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat,
suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut
laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä
miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja
seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka
osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.

Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille
seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle
suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi,
kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja
ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan
hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien
varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia.
Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa
suuntaisivat.

Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin
vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne
ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin
kulkeneet.

Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle.
Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran
juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä
tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään
voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat.
Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä,
mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa,
kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen
kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla
piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli
puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja
vaippa.

Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin
kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto
ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku
sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa,
niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen
kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä
ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin
arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan
mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen.
Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin
huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen
etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.

Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin
vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä
vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan
palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt
vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala
vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä
kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä,
missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741
alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään
"pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen
ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja,
että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja
ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä
sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti
Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi
vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen
Karjalan kansan oman onnensa nojaan.

Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin
kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä.
Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla
taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein
virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja
silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.

Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai
se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin
molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein
retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin,
talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta
metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille
asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata,
siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin
asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja
tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen
latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki
säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin.
Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän
muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.

Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina,
kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa
puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista
muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.

Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas,
kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa
oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän
valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli
tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin
häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken
Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat
hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen
orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa
Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan
uutta kodin paikkaa.

       *       *       *       *       *

"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat
alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja
monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi
painumaan.

Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin,
Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä.
Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta
alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla,
vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli
tuhoten tästä kulkenut.

"Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka
sivu juuri kuljettin.

Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin
partioretkiltä.

"Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien
välisen rajan kohdalta.

"Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin
siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran
talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin
kuuluvat taas samoilevan.

Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä
vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia
talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.

"Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin",
sanoi Yrjö.

Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti
poikien kanssa taas eteenpäin.

Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes
taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden.
Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään.
Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka
suunnalle.

Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen
aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä
kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä;
enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän
peittämää.

"Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista.

"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."

Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi
silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai
korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman.
Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke
vaaroja.

"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on
meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.

"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.

Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin
vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen
kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat
kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla
jatkamme eteenpäin."

Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja
ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt
teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan
kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan.
Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat
palaa.

Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja
nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion
karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan
näkymättömiin sammumaan.

"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään
katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle
oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai
mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin
ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren
loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut
ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".

"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me
saata tulettakaan elää."

"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä,
sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä
mailla liikkuvan."

Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.

Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira
nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa
kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan
hiekkaan.

"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin
ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on
toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin
avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.

"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille
vielä paljon hyötyä. —

Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä
siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne
olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi
lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet
kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin,
kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.

Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä,
ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon.
Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta
umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala
pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta
se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä
elävämmäksi tehneet.

"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä
kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen
tästä koskaan kulkea."

"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon
pahempaankin paikkaan."

Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja
alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi
hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.

"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako..."

"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee
kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit
selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."

Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti
hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa
kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti
sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia,
semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi
päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle
yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.

"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi
mentävä."

"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme
uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän
apuneuvojakin. Kunhan katsotaan..."

Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai
uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka
hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty
kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen,
pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu.
Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt.
Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa
kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen
yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.

Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa
ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa
ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset
suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä
kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja
riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin
ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.

"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän
yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne
suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy.
Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein
juhla-aterian, sen saatte nähdä."

Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä
nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus
puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi
savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista
lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo
aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään
eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi
näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa
itselleen oikein oivallisen aterian.

Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne
sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea
tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut
melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut.
Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä
savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät
savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi.
Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren.
Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille
vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja
niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen
aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita
muuramia tuokkosesta.

Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta
Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi.
Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana
vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään
peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut
kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.

"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo
ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella
levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö.

Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle.
Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui
ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten
sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.

Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta
mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa
seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin,
vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset
partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut
toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus
vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt
ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta
karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät
mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas,
mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan
mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen
vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä
kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän
tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko
hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä
kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan
luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan
vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön
olemus niin turvalliselta.

Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta
heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi
partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa,
kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi
tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille,
jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän
päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa
heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi
heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.

Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan.
Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien
savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi
miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin
kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin
voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään,
ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten
mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.

Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet
helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti
lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet
olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt,
hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja
kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen
mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan
sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn.
Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön
salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein
silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain
alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat
joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin
eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja
hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen
täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän
tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen
elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt
seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina,
neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla
aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja
joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli
kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit
levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja
joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein
pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan
hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan
omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto,
salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin
hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko
ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta.
Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se
vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko
se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko
kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.

Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon
salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui
keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.

Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän
kuuli äitinsä laulavan:

    Tuuin, tuuin poikoani,
    Vaapotan vakaistani,
    Tuekseni tuulisäällä.
    Varakseni vastasäällä.
    Kyntäjätä, kylväjätä,
    Siemenen sirottajata,
    Uuen tuvan tekijätä,
    Unen saunan saattajata.

Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.

       *       *       *       *       *

Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli
himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa
kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta
auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä
kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.

Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta.
Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi
kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän
kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä
veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh!
kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen
kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh!
Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja
kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.

Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja
etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät.
Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan,
pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan
vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät
uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.

Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne
viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat,
kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta
muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan
kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista
antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät
on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja
enimmin vapautta rakastava lintu.

Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan,
oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi
päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen
miehen edessä.

Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi:
"Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa
kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko
alkaa lämmittää."

Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi
etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli
ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät
matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.

Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta,
milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä,
rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli
kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin
mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan.
Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa
tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä
oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un
selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa
hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos
väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui
huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä
suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella
syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan
polki, voi henki vaaraan joutua.

Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme
vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät
asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon
korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen
asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli
huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin
seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.




TOINEN LUKU.

Maja ja nuotio.


Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien
kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa,
kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta.
Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla.

Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin
korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien
kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa
koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä
riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin
viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin
hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja
ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta.
Molempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen
punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä
pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi
lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto
katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.

Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin
kuori irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin
kattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten
toinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä
kuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin
oikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty
muutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina,
joihin kontit ja pyssyt ripustettiin.

"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä
ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö
tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.

Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä eletään,
kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!"

"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä
majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin.
Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät
sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin
koskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas,
ettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen
rakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei
meitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää
raitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme.
Talveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä
nuotion rakentamiseen."

Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle.
Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala
kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat
paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja
annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta
poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta
katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan.
Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta,
oksatonta suoraa, lujaa kappaletta.

"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt
majalle."

Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin
raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata,
ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota
rakentamaan.

Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle,
kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten
asetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan
vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan.
Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi
kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle.
Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli
alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta
puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin
muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille
veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne
sytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen
liekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut
korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta,
jos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi
sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin,
joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.

Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion
vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin.
Sillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä
tapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta
ei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin
olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.

"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille,
"etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden
väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa
majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme."

"Kertokaa meille siitä", sanoi Antti.

"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on meillä
niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan."

"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä
oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa."

"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan
laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut,
järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään
voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole
sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme
sitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja
soiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi."

"Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?" tuumaili Olli.

"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä
emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme
voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä
jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on
meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti
kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat
keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä
nälkään kuole.”

"Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista.

"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava
astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta.
Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan."

Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen,
yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien
seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin
pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi.
Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen
sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.

Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoi
Yrjö tyytyväisenä:

"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan
olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja
hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian."

"Ja me niistä", iloitsi Olli.

"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu."

Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian
onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän
arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta
pyydystetty.

"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat.

"Keitetään se heti", huudahti Olli, "sillä minulla on kova nälkä!"

"Vai keitetään", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, "missä sinä sen
keittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle."

"Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin", sanoi Yrjö.
"Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa.
Ruvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teen
sillä aikaa padan."

"Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?"

"Saatpahan nähdä."

Vähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi
kulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen
paksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen.
Nivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien
eteen ja sanoi: "Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle."

Pojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan
vastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön
loppumattomaan neuvokkaisuuteen.

"Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että
opitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään
tarpeeseen", sanoi Yrjö.

Iso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli
tehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se
mutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta,
mutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella,
puhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin
hyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut.
Kun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis.

"Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään",
neuvoi Yrjö.

"Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo", sanoivat pojat katsellessaan,
miten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan
tuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta
valmistanut ja pihdiksi halkaissut.

Oivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät
paljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä.

Syötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen
lammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi,
paikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa
maata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö
katseli ja lähti tarkoin tutkimaan.

"Pojat", huusi hän äkkiä, "tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä
jotain oikein mukavaa."

Pojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon
poljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun.

"Mitä merkillistä tässä on?" kysyivät pojat.

"Onpa niinkin merkillistä", sanoi Yrjö, "tämä on metsähanhien
polku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle
samoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä
polkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu
ei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja
sen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa
pesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät
uimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen,
etsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia
turvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä
kykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle
kyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin
lammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo
pyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki
kiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella
tahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan."

"Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään", tuumaili Antti innoissaan.

"Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden
kasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme
joudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin
on kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän
majapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla
on joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia
pyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja
säilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on
karhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin
on Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi.
Teidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran
asumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus."

"Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille
koittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven
väliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia.
Linnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme
vain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä
puuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja
karjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista."

Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen
ja siitä majapaikalleen.




KOLMAS LUKU.

Kotia varustetaan.


Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä
mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian
loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja
oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä
oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan,
asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla
elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan
pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista
ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita
arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen
ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat
kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut
niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta,
että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä
se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka
olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan
oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa
Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä
seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään
ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.

Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten.
Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa
vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten
valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi
lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä
runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän
koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit
halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten
kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin
meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona
kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä
tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille
vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä",
joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu
kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne
syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.

Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään
viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan
metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta
hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava
kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli
läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen
typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa
se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei
raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla
kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat
kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman
metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt
pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja
kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti,
putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän
koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen
poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta
välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi
puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.

Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä
oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan
paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain,
tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.

Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin
tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka
katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle.
Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin
talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia.
Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta
koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan
vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes
kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi
varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin
tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se
oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman
liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi
tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.

Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin
lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja
puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen
astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.

Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin
puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän
hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi
valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata
tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies
lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa
kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai
lautanpahaselta.

Rehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä
leikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin
vastaisen varaksi.

       *       *       *       *       *

Kerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen
rannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä
päivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki
oli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista
jaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka
yksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta.

"Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä.

"Mitä — käynyt?" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina
aikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen
löytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että
hän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota
kirkkainakin päivinä taivaalle. — "Mistä sinä siihen luuloon tulet,
että täällä olisi joku käynyt?"

"Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty."

Muut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty
vähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne
riippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa
seinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta.

"Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne
korjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä
ole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki,
vaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä.

"Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle
ole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän
kustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa
puun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on
haistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt,
sillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä,
miten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. —
Siinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa
höyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun
kaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme."

"Olisipa tuota ollut hauska nähdä", tuumi Olli. "Onko se suuri? Ja onko
se vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?"

"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoi
Antti.

"Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on
kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina
siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo
minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta
syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin
siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava."

"Mutta siitä tulee suuri työ."

"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista
aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä
me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita,
mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia
linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi."

Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.

Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin
kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan
päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja
kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat
yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla
katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin
suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä
seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja
orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty
leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin
lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin
marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin,
samoin linnut.

"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän
saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä
patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään
ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas."

Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin
nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin
leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen
liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan.
Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta
kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö
poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä
saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku
kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän
kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita,
puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku
kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen
tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ
hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen
hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.

Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat
Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon
kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin
mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi
ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa
poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa,
mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen,
viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä
kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien
kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken
miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.

Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli
tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen
palaa lepettäessä.

"Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain
retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa."

"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme
suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle
Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme.
Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa
kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri
joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen
huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on
teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä
satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja
siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin
tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.

"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti
tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö
talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin
vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät
mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten
päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta
koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä
tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos
he uskaltaisivat Roivasta suojella.

"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki,
niinkuin näette", selitettiin heille.

"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut
hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta
samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian
kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä,
keitä me oikeastaan olimme.

"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä
Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja
töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä
yöpuulle asettua.'

"Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia."

"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin,
paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän
pälkähtänytkään meitä epäillä.

"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä
puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan
nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään.
Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan
kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.

"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin
metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme
kuin linnut vihollisen käsistä."

"Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?" — "Eivätkö ne
perästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua
heidän käsiinsä?" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat
kuunnelleet Yrjön kertomusta.

"Eivätkö liene saaneet tietää."

"Olisi ollut hauska olla mukana", arveli Antti, jonka nuorekas
mielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin.

"Kyllä se meidän isä sentään oli mies", tuumaili Olli, joka ei omasta
puolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin.

"Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte
tekemisiin", sanoi Antti.

"Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta
oli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella
oli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita
korjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja
polttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan
vain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja
ne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut
hallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä
pienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat
tahtoneetkin."

"Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?" Sanoivat pojat.

"Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä
mahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi
hurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä
viimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko
Karpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota
hän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja
jättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan,
teki hän julman tekonsa.

"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät
vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät
yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten
vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa
pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille.
Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot
rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat
rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat
vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen,
toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he
soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat
entisiä ilkitöitään.

"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —

"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska
rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä."

       *       *       *       *       *

Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan.
Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen
kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan
paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta.
Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli
niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin.
Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen
valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi.
Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti
moniksi vuosiksi.

Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä,
pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla
täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä
haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla
ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa
kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta.
Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö.
Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen
sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän
lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian
se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut
nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei
savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun
sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä
ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka
avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta
tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa.
Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon
kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa
ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset
sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka
yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut
ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin
valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen
kohdalle kiinnitettyyn pihtiin.

Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli
siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi
ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa
olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua
tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja
monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin
muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin
pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi
kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua
pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi
entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet,
mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan
ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.

Toinen rakennus, joka vielä samana syksynä valmistetuin, oli sauna.
Ei se suuri ollut sekään, eikä komea, oli vain maakuoppa, jossa oli
muudan hirsikerros sivuilla, kivikiuas nurkassa. Mutta kylvettiin
sitä siinäkin. Sillä oli myöskin toinen virka. Siinä savustettiin
kaikenlaisia pyydyksiä, ettei niissä ihmisen haju tuntuisi pelottamassa
metsänriistaa.

Syksyllä kotitöiden ohella metsästettiin. Kesän ajalta oli runsas
varasto auringossa kuivattua haukea aitassa. Sitä syötiin pitkin talvea
kuin leipää. Jonkun verran kuivattiin lintujakin ulkoilmassa, niin
kauan kuin ilmat olivat vielä lämpimiä, jottei lihaa muuten voinut
säilyttää. Näin kuivatut "linnuntäkät" olivat varsin hyvät syödä.

Kylmempien ilmojen tultua alkoi varsinainen syysmetsästys. Linnuille
pantiin vipusia, rakennettiin kahoja, jäniksille pantiin rihmasia ja
ketuille viritettiin loukkuja.




NELJÄS LUKU.

Uusia tulokkaita.


Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran
käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli
pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään
noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat
pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä
hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta,
maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja.
Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän
illalla häntä oli kotiin odotettava.

Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika
alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli
koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan
jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään.
Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta
hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki
leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset
kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden
kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta.
Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi
valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet
saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki
laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä
ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa
Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika.
Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas
veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei
kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä
aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia
vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään
mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin
kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä
levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti
Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja
lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä
tulevaksi.

Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan.
Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli
keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen
tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin
seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö
selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä.
Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta.
Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan
naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat
äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä
vieraat olivat.

"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö
tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli
tuossa."

"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras
nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on
minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan
turvallista olinpaikkaa."

"Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen
matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?"

"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää
kylpemään, milloin vain haluatte."

Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet.
Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena
tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut
useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän
puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät
pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin
saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt
partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen,
Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan
onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli
kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä
yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat
takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua
suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt
joitakuita tuimempia kahakoita.

Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän
suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi
viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä
tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi
Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko
hänen sukunsa.

Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun
partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä
surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan
Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia
sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt
ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti
huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut
samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty,
itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä
ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien
vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet
häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita
hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi.
Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se
hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta.
Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin
pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku
Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä
talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin
etsimään turvallisempia seutuja.

Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän
kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni
hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös,
jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan
salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli
yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin
kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan
mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi
jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä
tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa
tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana
soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.

Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan.
Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli
metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja
puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa
hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin
naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei
ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi.
Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon
ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman
onnensa varaan.

Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei
ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut
helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan.
Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin
kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin
talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja,
voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia
leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän
kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö
parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu
hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi
yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena
matkapäivänä iltahämärissä.

Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme
päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä
ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain
laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.

Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä.
Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli
ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää,
voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas
erinomaisilta.

Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että
Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli
ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan
puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen
kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen
kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat
hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.

Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat
palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa
ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa
kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä.
Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien
oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi
hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.




VIIDES LUKU.

Koti salon sydämmessä.


Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista
pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän
laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia
kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki
suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus
ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo
pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti,
ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt.
Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut
hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran
rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten
majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon
aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä.
Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita,
jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa,
vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia
aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne
asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat
partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi
ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka
sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä
ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään
tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon
taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.

Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut
loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko
helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä
lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana.
Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään
pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä.
Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät
retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä
kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja
kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen
tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta
lauttana käyttämällä.

Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen
ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se
ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin.
Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen
vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja
laskeusi sieltä varovasti alaspäin.

Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin
talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi.
Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien
kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien
ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten
taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän
täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja
kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen
kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta
kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän
korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan
saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä
punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli
kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois
pientä purontapaista myöten.

Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa
jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui
hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.

Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli
sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen
oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia,
pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten
oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen
puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui
kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli
vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat,
jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden
kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti
koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli
vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.

"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän.
Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat,
oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän
kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä
hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.

"Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi
äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:

    "Lepän lynkkä liekuttaapi,
    Koivun konkelo pitääpi.
    Lepän lynkkä liekuttaapi
    Koivun konkelo pitääpi."

Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan
tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia,
pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.

Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli
kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka
näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset
kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän
neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta
pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle,
lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään.
Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin
lypsäisi.

    "Lepän lynkkä liekuttaapi
    Koivun konkelo pitääpi.
    Ota kenkä, lypsä lehmä,
    Anna lapsen juoda jorraa"

lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.

Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta
uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä
ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika
joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo
maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia
vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli
suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja.
Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja
rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.

Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä.
Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä
kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.

"Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni,
terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?"

"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen
olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä
kuulunut."

Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat
laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi
varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa
vaiheistaan.

Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin
missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän
rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty.
Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli
uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään
liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle
taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja.
Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja
pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin
viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa.
Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein
muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä
mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja
neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä
autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein
oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi
ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen
kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille,
jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten
sissijoukkojen toimiin.

Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun
vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta
lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä
iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä
niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet
vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet
olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran
liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja
soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun
kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan
oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön,
kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi.
Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita
kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua.
Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös.
Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran
rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni
vaiheistaan.

"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?"

"Tässä olemme olleet. Ja hyvä tässä on ollut olla. Jaakko pyytelee
kaloja, ampuu silloin tällöin linnun. Tähikki antaa meille maitoa, ja
pikku Jaakko se kasvaa ja vahvistuu."

"Ettekö meistä mitään kuulleet, kun ette samoille vaaroille asettuneet
meidän kanssa", kysyi Yrjö.

"Tiesimmehän teidän jonnekin lähteneen, mutta emme ollenkaan tienneet
edes minne päin olitte kulkeneet."

"Tähänkö aiotte eteenkin päin jäädä?"

"Siitäpä tuo on tuntunut. Kaunis on paikka ja suojaisa."

"Hyvähän tässä kesän aikana on olla, mutta kesän jälkeen tulee syksy ja
talvi. Eikä tuommoisessa majassa talvea eletä pikku lapsen kanssa, ei
edes syyssateilla säätä pidetä. Lähtekää Ahmavaaralle, asettukaa sinne
meidän kanssamme elämään. Rakennamme yhdessä teille majan. Kalastamme,
metsästämme yhdessä. Ja jos vainolainen näille maille osuisi tulemaan,
niin onhan turvallisempaa, jos elämme vähän useampia yhdessä. Meillä on
Ahmavaaralla jo vähän talon alkua. Ja kun tulee rauhallisemmat olot,
raivaamme Ahmavaaran rinteille kasken." Näin selitteli Yrjö.

"Lähdemme vainenkin, miksikä emme lähtisi, vai mitä arvelee Anni",
sanoi Jaakko.

"Rattoisampihan on yhdessä elää. Jos vain meistä huolinette?"

"Miksikä emme! Ja tuottehan te mukananne lehmän, joka on meidän
asutukselle hyvin tervetullut. Meillä ei ole vielä karjaa muuta kuin
ruskohieho, jonka Liisa muori puuhasi viimeisellä talvikelillä."

"Liisa, kuka Liisa on? Onko teitä muitakin Ahmavaaralla eläjiä kuin te?"

Niin puhelivat tuttavat keskenään. Yrjö kertoi heidän asumuksestaan ja
elämästään. Jaakon tuomista kaloista valmistettiin illallinen. Sitten
asetuttiin yösijoille. Päätettiin heti aamulla ryhtyä muuttohommiin.
Yrjö ja Antti auttaisivat Jaakkoa kantamaan heidän vähiä tavaroitaan.
Anni saisi kantaa pikku Jaakkoa ja Olli ajaa lehmää.

Seuraavan päivän illan suussa saapuivat retkeläiset Ahmavaaralle.
Aluksi asettui Jaakko joukkoineen Yrjön kanssa yhteen asumaan. Ahtauden
vuoksi makasivat miehet enimmäkseen majassa, jossa Yrjö ja pojat ensi
aikoina olivat asustaneet, naiset ja pikku Jaakko tuvassa. Kuitenkin
päätettiin heti ryhtyä uusille tulokkaille omaa mökkiä rakentamaan.
Jaakko valitsi mökin paikan samalta rinteeltä, missä Yrjön mökki
oli. Työ sujui nyt koko joukon nopeampaan kuin ensimäistä mökkiä
rakentaissa, työvoimia oli enemmän ja pojatkin olivat jo varttuneempia
ja tottuneempia. Ja hyvissä ajoin, vielä kesän paraimmillaan ollessa
valmistui Jaakolle ja hänen joukolleen asumus, vaikka se tehtiinkin
melkoista suuremmaksi kuin ensimäinen talo.

Kun siirtokunta nyt oli kasvanut ja täyttä totta oli ryhdyttävä
Ahmavaaran rinteille asumaan, oli myöskin tarkemmin mietittävä, miten
elämä oli järjestettävä. Tähän saakka, kohta vuoden ajan olivat Yrjö
ja pojat eläneet yksinomaisesti metsän ja jokien ja järvien antimilla.
Pitkinä aikoina ei ollut leipää yhtään ruuaksi. Silloin tällöin sitä
syötiin vain makupaloina. Ne vähät jauhot, mitkä oli saatu, oli
kontissa kannettu kahden päivämatkan takaa. Usein ei näitä matkoja
tehty, jo senkin vuoksi että Yrjö ei mielellään halunnut saattaa
olinpaikkaansa aivan yleisesti tunnetuksi. Toisekseen oli matka
rintamaille hyvin hankala, tietöntä taivalta, pehmeitä, vain suksilla
kuljettavia soita. Usein oli suurena osana taakasta suola. Sillä sehän
oli myös kantamalla tuotava ja ilman sitä oli aivan mahdoton tulla
toimeen. Leivän aseman sai täyttää kuivattu kala sekä kuivatut linnun
täkät. Keittoruokana käytettiin tuoretta kalaa sekä lintua, jonkun
kerran oli rihmasista saatu jänis. Meidän aikaista lintupaistia ei
nämä keitot olleet, sillä linnut keitettiin suolavedessä ilman muita
lisäyksiä. Vaihteena ruokajärjestyksessä olivat marjat. Ne olivat
maukkaita ja terveellisiä. Lakkoja käytettiin syyskesän ja syksyn
aikana, puoloja ympäri vuoden. Niitä koottiin monet astiat täyteen
ja säilytettiin talvella jäätyneinä. Etenkin pidettiin niitä sairaan
ruokana, jos kellä sattui niitä satunnaista vaivaa tahansa olemaan,
tuotiin aina ropeessa puoloja syötäväksi.

Näinkin oli toimeen tultu, nälkäisenä ei ollut kenenkään tarvinnut
maata mennä. Ja nahkoja oli heillä aina sen verran varastossa,
oravan nahkoja, joku ketun ja näädän nahka, että niillä saattoivat
itselleen vaihtaa välttämättömiä tarpeita: suolaa, ruutia, lyijyä,
rautaa, vaatetta ynnä muuta sellaista. Mutta tämmöinen elämä tuntui
epävarmalta, metsän ja veden riistaa oli vielä runsaasti, mutta
vähitellen se varmaankin alkaisi vähetä ja loitota. Myöskin ikävöivät
uutisasukkaat leipää ja maanviljelijän rauhallisempia töitä. Kun
nyt uutisasukkaiden luku oli lisääntynyt, kun oli saatu oivallisia
työvoimia lisää, ruvettiin tuumimaan varsinaisten viljelysten
aikaansaamista. Peltoja ei tietysti ajateltu kuokkia, vaan kaskeamalla
aiottiin ryhtyä viljaa hankkimaan.

Tänä kesänä ei kuitenkaan voitu enää saada kaskea poltetuksi, koko
seuraava talvi oli vielä elettävä metsän varassa ja vieläpä sitä
seuraava. Mutta ensimäisiin varustuksiin oli jo tänä kesänä ryhdyttävä.

Nykyiseen aikaan hakataan kaskiksi lehtoja ja huonometsäisiä maita,
toisin silloin. Yrjö ja Jaakko valitsivat paljon asiata tuumailtuaan
ja monta päivää sopivaa paikkaa etsittyään huuhtapaikaksi parin kolmen
virstan päästä asumuksilta loivasti etelään viettävän vaaran rinteen,
jossa kasvoi vankkaa metsää, ikihonkia, suuria kuusia ja joukossa joku
koivu, jolla oli runkona paksu hirsi ja oksia ja lehtiä vain korkealla
honkien latvojen tasalla. Paikka valittiin melkein vaaran harjalta,
korkealla olevaan laakson tapaiseen viettävä rinne, jottei sinne halla
jaksaisi kiivetä, jos sattuisi aikaisin ennen viljan kypsymistä hallan
huuru soista kohoamaan.

Ensimäiseksi tehtäväksi tuli halmeen alueen määrääminen. Se määrättiin
huimaavan suureksi, kokonaista viisi tynnyriä ruista oli siihen saatava
kylvetyksi. Rohkea- ja hurjaluontoinen Jaakko, se huuhdan niin suureksi
väkisinkin tahtoi, Yrjö olisi aluksi tyytynyt vähempään. Mutta Jaakko
sanoi, että samalla kun tuli polttaa pienemmän kasken, polttaa se
suuremmankin, ja kun kerran puuhiin ryhdytään, ryhdytään suuriin,
kerrankin on päästävä säännöllisiin oloihin, ruvettava leipää syömään,
niinkuin ihmiset muuallakin tekevät.

Seuraava tehtävä oli huuhdan rajojen merkitseminen. Se tehtiin siten,
että puita "rastittiin" aiotun huuhdan reunoja myöten, kirveellä
veistettiin pilkkoja, "rasteja" puihin.

Se suoritettiin niin pian kuin paikka oli saatu valituksi, jo samana
kesänä heinäkuussa. Samana kesänä myös alkoi säännöllinen työskentely
kaskimaalla. Ensiksi hakattiin kirveellä poikki kaikki nuoret vesat
ja hennot puut. Se oli suuri työ sekin, johon meni hyvä osa kesää,
vaikka sitä ei aivan yhtämittaisesti tehty. Työssä olivat osallisina
myöskin pojat, jotka kassaroilla rapsivat poikki vesoja ja varpuja.
Samalla kolottiin myös suuria ikihonkia ja siten seisautettiin niissä
kasvunvoima sekä saatiin ne hiukan kuivahtamaan.

Koko siirtokunnalle iloksi poltettiin jo sinä kesänä pieni kaski
aivan talojen läheisyydestä. Siitä oli edellisenä talvena kaadettu
hirsimetsä pois rakennustarpeiksi ja polttopuiksi. "Pitäähän tämä
talon ympärystä tehdä vähän iloisemmaksi ja kauniimmaksi ja hakata
tähän vähän aukeata", oli Yrjö tuuminut. Niinä aikoina, jolloin metsät
peittivät suurimman osan maata, tuntui pakolaisista, jotka saivat
elää koskemattoman ikimetsän keskellä, iloiselta saada vähän aukeata
talonsa ympärille. Hakattujen puiden kohdalle oli jäänyt ruma ryteikkö,
latvuksia, oksia ja nuoria puita. Juuresta oli jo noussut joukko
tuoreita vesoja. Pieni ala tästä raivattiin ja varustettiin kaskeksi
ja poltettiin eräänä tyynenä heinäkuun päivänä. Tuhkamujuun sitten
kylvettiin nauriinsiementä eli "sylettiin" niinkuin nauriin siemenen
kylvämistä vieläkin nimitetään, sillä siemenet puhallettiin suusta
ja saatiin siten kylvös sopivan harvaa. Nauriin siemeniä oli Yrjö jo
edellisenä talvena varustanut, oli ostanut niitä muutamia lusikallisia
Hernevaaran Parviaisilta.

Nauris nousi pian taimelle, tumman viheriät karvaiset lehdet verhosivat
ennen pitkää tiheänä peittona enimmän osan mustaa kaskimaata. Elokuun
alkupäivinä naurismaata harvennettiin. Sieltä täältä nyhdettiin taimia.
Ollista oli aluksi hyvin sääli, kun kauniita taimia nyhdettiin maasta
pois ja siten haaskattiin muka hyvää satoa. — "Olisivathan nuokin
siihen mahtuneet." — Mutta kun hän huomasi, että toisissa taimissa jo
oli sormenpään kokoisia nauriita ja että hän saisi ne kaikki, oli hän
mahdottoman iloinen.

Syksyllä korjattiin nauriit, ja olivat ne aika suuria, keltaisia. Mitä
ei syksyllä syöty, pantiin talven varaksi maahan kaivettuun kuoppaan.
Erinomaisen hyvältä maistui siirtolaisista nauriista valmistettu ruoka:
hauikkaat ja lohko. Sitä paremmalta kun muuten saivat elää melkein
yksinomaan kalan ja metsänriistan varassa. Leipää saatiin harvoin.
Muutama vuosi oli vielä odotettava, ennenkuin oman pellon viljasta
leipää voitaisiin paistaa.




KUUDES LUKU.

Antti suolan haussa.


"En minä tätä ruokaa voi syödä", sanoi Antti eräänä päivänä
ruokapöydässä. Pitemmän aikaa oli hän pyöritellyt suussaan lihapalasta
ja viimein väkinäisesti sen nielaissut.

"Syö keittoa, poika", sanoi Yrjö. "Sitä minä en voi syödä ensinkään, se
on kerrassaan inhottavaa."

"Eihän se hyvää ole, mutta minkä sille teet. Sanotaan että 'leikki
tuli kun leipä loppui, tuska tuli kun tupakka loppui', mutta mitä se
tupakan nälkäkään on suolan nälkään verrattuna. Kaikki ruoka maistaa
inhottavalta ilman suolaa. Mutta täytyy koetella tottua siihenkin."

"En minä siihen koskaan totu. Vanha Liisakin sanoo, että hän mieluummin
on syömättä, kuin syö tätä tuimaa ruokaa. 'Sydänalaa tuimeltaa niin',
hän sanoo. — Mutta minäpä lähden suolaa hakemaan", sanoi Antti.

"Sinäkö, ethän sinä poikaseni voi lähteä", sanoi Yrjö. "Minunhan se
olisi lähdettävä, mutta en oikein pääsisi lähtemään, kun loukkasin
jalkani. Lähteköön mieluummin Jaakko. Se nyt on ollut niin suuressa
innossa saadakseen tupaansa valmiiksi. Sinä olet vielä niin nuori, etkä
tiedä mitä vaaroja voi sattua."

"Kyllä minä lähden, kun lähdenkin", intoili yhä Antti.

Ja kun asiasta oli tarpeeksi keskusteltu ja Antti yhä pyysi, suostui
viimein Yrjö.

Sen jälkeen kun uutisasukkaat olivat Ahmavaaran rinteille muuttaneet,
oli silloin tällöin käyty suoloja hakemassa ihmisten ilmoilta. Suolan
saanti oli ylimalkaan hankalaa. Sen jälkeen kun vanha Suomi oli muusta
Suomesta lohkaistu, oli suola ollut Karjalaan tuotava joko Loviisasta
tai Oulusta. Veneillä tuotiin sitä Saimaan eteläkulmauksista kesällä.
Hevoskyydillä talvella halki Suomen. Kun se oli näin hankalasti
hankittavaa, oli se myös kallista. Oravan nahoilla sitä vaihdettiin.
Mutta ilman sitä ei tultu toimeen. Suola teki yksinkertaisen ruuan
maukkaaksi ja moni käytti sitä runsaasti, ehkä liiankin runsaasti.
Toiset sanoivat, että kun syö paljon suolaa, niin paremmin jaksaa
kestää vaihtelevien ilmojen koleutta, syksyn kosteutta. Joka
tapauksessa oli sen käytäntöön niin totuttu, että inhottavalta kaikki
ruoka maistui, kun suola sattui loppumaan.

Viime talvena oli Yrjö käynyt suolan haussa. Kevään kuluessa oli se
vähitellen huvennut ja sydänkesällä oli se kokonaan loppunut. Yrjö ei
päässyt hakemaan, kun oli sattunut loukkaamaan jalkansa, ja Jaakko oli
niin innokkaasti valmistellut tupaansa, ettei ollut malttanut lähteä.
Yrjö ei mielellään päästänyt Anttia yksinään pitemmälle retkelle, mutta
kun viime aikoina ei ollut kuulunut mitään pahempia viestejä ja kun
suolan puute todellakin oli niin vastenmielinen, suostui Yrjö viimein
Antin pyyntöön ja antoi hänen lähteä yksin suolanhakuretkelle.

Matkavarustuksiksi sai Antti uudet mukavat virsut jalkaansa, suuren
kontin selkäänsä, muutamia kimpullisia oravannahkoja kupeelleen, hiukan
kuivaa haukea evääksi ja puukon vyölleen. Aamulla lähti hän liikkeelle,
kulki kankaita, kaaloi soita, lepäsi yönsä kangasmaan reunassa joen
polvekkeen kohdalla, kulki lautalla joen poikki, hiihti suksilla
pehmeän rahkasuon yli, kulki taas kovempia maita, kiipeili vaarojen
yli ja tuli niin entisille kotiseuduilleen, jossa ei ollut käynyt
sen jälkeen kun Yrjön ja Olli-veljensä kanssa vanhempiensa kuoleman
jälkeen oli lähtenyt salolle, jonne heille sen jälkeen oli uusi koti
muodostunut.

Antti kulki entisen kotinsa raunioille. Siinä olivat mustuneet hirret
paikoillaan, koskematta. Lepän vesoja, horsman varsia ja angervoita
nousi rehevinä hirsien välistä. Siihen istuutui Antti hirrelle, katseli
kotinsa raunioita ja muisteli entistä kotiaan. Muisteli isäänsä, tuota
uljasta miestä, Karjalan rohkeitten partiomiesten päällikköä, hellää
perheen isää, muisteli äitiään, lapsuutensa päivien aurinkoa. Mieli
kävi surulliseksi. Poissa olivat ne, jotka olivat hänelle läheisimmät
olleet.

Mutta tosi toimi kutsui häntä. Yrjön kertomusten kautta oli isän kuva
kirkastunut hänen mielessään sankarien sankariksi ja hänessä kyti
palava halu tulla isän kaltaiseksi. Se ajatus hänet nytkin ohjasi
muistamaan retkensä tarkoitusta.

Yrjön neuvoa seuraten Antti kulki Hernevaaran taloon, jossa eli
Parviaisten kuuluisaa kauppiassukua. Siihen aikaan maakauppa oli
laissa kielletty. Mutta oli muodostunut taloja, sukuja, jotka sitä
harjoittivat ostaen nahkoja ja muita maan tuotteita ja myöden
välttämättömimpiä tarpeita, suoloja, rautaa y.m. koko maakunnan
menestykseksi. Hernevaaralle, Parviaisten taloon suuntasi nyt Antti
kulkunsa. Vauras talo näytti lähemmäksi tultua autiolta. Ovet olivat
leikkimillä suljetut eikä ihmisiä näkynyt missään. Kun Antti siinä
seisoskeli ja ovia tunnusteli, ilmestyi kuitenkin jostain vanha mies
kysymään Antin asiata.

Kun Antti selitti kuka hän oli ja millä asialla hän kulki, sanoi mies:
"Voi poika parka, pahaan aikaanpa retkellesi läksit. Vainolainen
on taas liikkeellä. Joukottain on heitä kulkenut, eivät ole vielä
ehtineet tuhojaan tehdä, mutta kostontuumat kuuluu heillä olevan
mielessään. Viime kevättalven aikana meidän puolen miehet retkeilivät
kaukana Laatokan rantamailla, sitä nyt kostavat. Meidän talon väki
on vetäytynyt salolle piilopirtteihinsä. Mitenkä se Yrjö noin nuoren
miehen yksin päästi näin vaaralliselle retkelle."

"Emme me tienneet vainolaisten tänä kesänä liikkeellä olevankaan,
ja kun suolannälkä alkoi kovin tukalalta tuntua, läksin minä suolan
hakuun."

"Suolaa minä sinulle vielä voin toimittaa, mutta laittaudukin sitten
pian turvallisemmille seuduille."

Mies otti Antin kontin ja oravan nahat ja katosi hetkeksi jonnekin
rakennusten väliin. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin kontti suoloja
täynnä. Kontti sovitettiin Antille selkään, viilekkeet asetettiin
mukavasti olan yli. Mies toimitti Yrjölle terveisiä, antoi Antille
ohrakokon puolikkaan käteen, toisen sanoi konttiin panneensa suolojen
päälle ja neuvoi pojalle tien alun.

Raskas taakka selässään läksi Antti kotia kohden astelemaan. Vaikka
mies olikin häntä varoitellut, ei hän ymmärtänyt peljätä, vaan kulki
pitkin vaarojen ja talojen välistä leveätä polkua.

"Seis briha [poika]! Kunnepa proidit [kuljet]", kuului äkkiä
pensaikosta tien varrelta. Siinä oli kuusimiehinen joukko parrakkaita
Venäjän Karjalan miehiä nurmekkeella tuuhean kuusen ja lepikön välissä.

Antti olisi mielellään lähtenyt livistämään, mutta se oli mahdotonta.
Ennenkuin hän oli ensi hämmästyksestään toipunut, oli joukon nuorin
mies käynyt häneen käsiksi.

"Mitä suntsassa [kontissa] kannat, talot ovat tyhjänä, asukkaat eäreh
[pois] männeet, biegloina [pakolaisina] elävät metsiss. Tästähän saamme
oppaan", tuumailivat miehet.

Antin kontti tutkittiin ja otettiin häneltä pois ja hän itse otettiin
vangiksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän viattomasti
nimensä. Siitä rajantakaiset saivat vain uutta yllykettä, kun kuulivat
hänen olevan kuuluisan partiopäällikön Roivaan pojan. Sen jälkeen
Antti kuitenkin kävi varovaisemmaksi, ja kun he urkkivat, missä kylän
asukkaat metsissä piilivät, ei Antti enää ollut halukas vastaamaan.
Toiselta puolen ei hän juuri muita piilopaikkoja tiennytkään kuin
Ahmavaaran.

Venäjän Karjalan miehiä ei vielä ollut suurempaa määrää liikkeellä,
pienissä ryhmissä kulki heitä muutama kymmenkunta etujoukkoina
odotettaville suuremmille joukoille. He eivät sen vuoksi yritelleet
suurempien kylien kimppuun, vaan halusivat mieluummin yllätellä
pakolaisia piilopirteissään. Tiettömille taipaleille lähteminen salojen
kätköistä etsimään asumuksia oli kuitenkin vaikeata, sen vuoksi olivat
iloissaan, kun saivat Antin kiinni, toivoen hänestä opasta itselleen.

Aikansa levättyään lähtivät miehet liikkeelle, kiipesivät läheisille
vaaroille seutuja tähystelemään. Siten tulivat he Honkavaaralle,
samalle, jossa Yrjö poikien kanssa oli heidän ensimäisellä retkellään
pysähtynyt saloja tarkastamaan. Vieraat miehet näkivät tästä laajan
maiseman edessään, näkivät vaaran vaaran takaa kohoavan, pohjoisessa
laajan suo-alueen ja sen takana taas uusia vaaroja. Kaukana häämöitti
myös Ahmavaara ilta-auringon valaisemana. Ahmavaaran kupeelta näkyi
selvästi savupatsas suorana kohoavan taivasta vasten viimein hälveten
näkymättömiin.

"Katsokaa, miehet, tuolla kohoaa savu taivasta kohti, siellä on
biegloita, eikä niitä siellä ole äiä, sinne on meiän mentävä",
tuumailivat sissit. "Pojan täytyy opastaa meidät sinne."

Antti muisti, kuinka hän heidän ensimäisellä retkellään oli omaksi
huvikseen tehnyt tulen ja Yrjö siitä oli kiihtynyt. Nyt hän käsitti,
kuinka oikeassa Yrjö oli ollut. — Varmaankin ne siellä Ahmavaaralla
olivat laittaneet lehmisavun vain, turhan päiten tulta polttivat.
Oikein se häntä huolestutti ja harmitti. Sitä myöten kun sissit
katselivat savua, kohosi into heissä. Paljon siellä ei voi olla
asukkaita, mutta ketä ovat, kenties mitä aarteita ovat sinne kätköön
vieneet. Ja yhä kiihkeämmin alkoi mieli sinne palaa. Miehet kyllä
käsittivät, että sinne ei ollut niinkään helppo päästä suurten soitten
yli, ja sen vuoksi he vaativat Anttia oppaaksi. Mutta Antti vaikka
olikin nuori, oli jo varttunut vahvaksi ja jänteväksi, vaarallinen
aika ja metsästysretket ja monet seikkailut olivat häntä aikaisin
kehittäneet. Ja hänhän oli Roivaan poika, Yrjön kertomukset isän
seikkailuista olivat hänen mielessään kasvattaneet palavan halun kokea
samanlaisia seikkailuja. Sen vuoksi hän varmasti kieltäytyi opastamasta
sissejä Ahmavaaralle. Sissit siitä yltyivät ja sitoivat hänen kätensä
tiukasti kiinni. Mutta Antti pysyi lujana.

Ilta oli jo käsissä ja sissit päättivät joksikin aikaa asettua
levolle. Penkereellä vuoren rinteellä illastivat ja sitten rupesivat
makaamaan. Antille ei illallista annettu ollenkaan, pilkaten tutkittiin
hänen konttiaan ja yksi sisseistä kaatoi häjyyksissään osan hänen
suoloistaan maahan, kalleista ja niin suuresti ikävöidyistä suoloista.
Varovaisuuden vuoksi eivät sissit tehneet tulta, vaikka yö oli viileä.
Antin käsiä kirvelivät tiukat siteet, jonka vuoksi hän ei voinut
nukkua. Siinä viruessaan mietti hän kohtaloaan; millään hinnalla hän
ei olisi suostunut ohjaamaan sissejä omaan rauhalliseen kotiinsa,
ennen saisivat kiduttaa häntä vaikka miten. Päinvastoin, hän halusi
suoranaisesti ryhtyä kotiaan puolustamaan ja taistelemaan sissejä
vastaan.

Yön kuluessa selvisi hänelle vähitellen seuraava tuuma. Joskus
pyydellessään haukia, poimiessaan muutamia ja etsiskelyssään
vesilintuja oli hän samoillut suo-alueella laajalti ja tunsi seudut
tarkasti päivämatkan päästä Ahmavaarasta. Hän tiesi että suo toisin
paikoin oli niin pehmeää, ettei siitä mitenkään päässyt kulkemaan.
Eräässä paikassa pistäytyi lounaisesta käsin kovempaa maata ikäänkuin
kapea, pitkä niemeke tähän pehmeään hyllyvään hetteeseen. Tälle
niemekkeelle päätti hän ohjata sissit ja sitten koettaa itse paeta.

Yön viileyden vuoksi eivät sissit kauan maanneet, vaan nousivat jo
kohta auringon nousun jälkeen ylös, pudistelivat vilua ruumiistaan
ja valmistautuivat liikkeelle lähtemään. Antti tuumien aikeensa
toteuttamista oli myöntyvinään. Valitteli vilua ja nälkää ja pyysi
ruokaa. Sissit lupasivatkin ruokaa, jos hän suostuisi opastamaan heitä
metsäasumukselle. He nähtävästi toivoivat sieltä itselleen mukavaa
asemapaikkaa ja sen vuoksi olivat niin kiihkeitä sinne pääsemään. Antti
oli hädissään suostuvinaan. Hänen käsisiteitään hiukan hellitettiin ja
niin lähdettiin liikkeelle, Antti oppaana muiden edellä.

Koko päivän kulkivat miehet eteenpäin ensin vaarojen yli ja sitten
kangasmaata ja suota. Iltapuolella joutuivat Antin ohjaamina kapealle,
soiden koskeen pistävälle kangasniemekkeelle. Siinä sattui olemaan
matala hiekkainen kunnas. Sen juurelle asettuivat sissit lepäämään,
hyväksi onneksi ennen kuin olivat huomanneet, minkälaiseen umpimutkaan
olivat joutuneet. Vaikka olikin kesäinen aika, oli edellinen yö
ollut kylmänlainen, eivätkä sissitkään olleet voineet paljon nukkua.
Aurinko paistoi nyt lämpimästi. Ja kun he asettuivat hiekkakummulle
lepäämään tuuheain honkain suojaan, niin ei enää sen miellyttävämpää
olinpaikkaa voinut löytyä. Ihana lämmin säteili kuivasta kangasmaasta
ja tuuhean hongan latvus suojeli suoranaisilta auringonsäteiltä.
Kun siihen pitkäkseen heittäytyivät, alkoi ruumista suloisesti
raukaista. Kun vielä olivat syöneet vankan aterian kissoistaan,
kotoa tuotua kalakukkoa, valtasi torkka väkisinkin rotevat Karjalan
sissit. Ja miksikä eivät olisikin levänneet? Minne heillä kiire eli.
Malttamattomina olivat lähteneet liikkeelle ennen muita, etujoukkona
vakoilemaan ja tiedustelemaan. Pienellä kumpareella soiden keskellä
olivat erittäin turvallisessa paikassa, tässä oli heidän hyvä levätä
matkan vaivoista väsyneinä.

Petri niminen sissi, joka oli nuorin joukossa, pantiin vahtimaan.
Hän asettautui mukavaan asemaan ja yritteli puhelemaan Antin kanssa.
Mutta Antti oli nukkuvinaan eikä antautunut pitempiin pakeisiin.
Ruumista raukasi Petriltäkin. Yön kylmän, matkan vaivojen jälkeen
oli niin hyvä tässä lämpimällä kumpareen rinteellä loikoa. Ajatukset
kulkivat vähitellen kauas pois Aunuksen maille. Siellä oli Petrillä
mielitiettynsä ja hän näki ajatuksissaan kotikylänsä, josta kaikki
miehet olivat retkeilemään lähteneet; kotiin oli vain jäänyt naisia,
vanhuksia ja lapsia. Naiset siellä illoin kävelivät yhdessä kylän
kadulla, puhellen miehistään, veljistään ja ystävistään, jotka olivat
lähteneet kaukaiseen vieraaseen maahan vanhoja seikkailuja kostamaan ja
uusia kokemaan. Ja vähitellen sulkeutuivat Petrin silmät ja hän vaipui
unien helmoihin, siirtyi kaukaiseen kotikyläänsä.

Sitä oli Antti varronnut, nyt oli tullut se hetki, jota hän oli
odottanut. Nyt oli hänen paettava sissien käsistä, jos milloin. Mutta
hänellä oli kädet vielä siteissä ja hän oli Petrin ja muiden sissien
välissä pengermän rinteellä. Pitemmän aikaa oli hän siteitään koettanut
hivuttaa auki. Nyt hän vartiainsa nukkuessa voi käyttää hampaitaankin
apunaan. Siten sai hän viimein kätensä vapaiksi. Varovaisesti
kohottautui hän istualleen, nelin kontin harppaili hän Petrin yli hänen
heräämättään ja nyt ulos kankaalle pakoon. Mutta — suolat. Ne tulivat
Antille mieleen. Niitä varten hän oli retkelleen lähtenyt ja palaisiko
hän nyt ilman suoloja kotiin. Kyllähän yksi sisseistä oli kaatanut
osan suoloista pois, mutta oli niitä vielä enin osa kontissa jäljellä.
— Tuolla oli kontti muiden tavarain kanssa yhdessä kasassa, tuossa
puolittain sissien laukun alla. Mutta laukun päällä oli yhden sissi,
pää. Varovaisesti hiipi Antti tavarain yläpuolelle ja koetti vetää
konttiaan esille. Kontti tulikin, mutta toinen viileke oli tarttunut
laukun reunassa olevaan koukkuun ja sen kautta tuli Antti vetäisseeksi
laukkua vähän syrjään. Mies, jonka pää oli laukulla, makasi hyvin
keveästi. Hän siitä melkein heräsi.

"Petri, mikä hätänä”, huudahti hän.

"Ei mikään ole hätänä", vastasi Petri. Hän oli ajatuksissaan kaukana
Aunuksessa eikä siellä ollut mikään hätänä.

Antti oli kuitenkin saanut konttinsa irti, sovitti sen selkäänsä ja
lähti kulkemaan kankaalle. Hän suuntasi kulkunsa pehmeään rahkasuohon
pistävän kovemman maan niemekkeen kärkeen. Keveästi, puolijuoksua kulki
hän. Jo pääsi hän viimeiseen kärkeen. Siinä oli vanhastaan kätkössä
suksia. Antti kiirehti pensaikkoon ja löysikin kaksi paria. Toisen
parin otti Antti itselleen, toisen hän painoi pehmeään suohon niin,
ettei kärkeäkään näkynyt. Sitten nousi hän suksilleen ja alkoi hiihtää
suolle.

Mutta pensaikon laidassa oli kuovilla pesä ja siinä pienet poikaset.
Kuovi pelästyi Anttia, pyrähti lentoon ja alkoi huutaa — eeii, eeii,
eeii —. Omaan tapaansa hätäisesti lennellen se vihelsi ilmassa. Kuovin
huuto herätti herkkäunisen miehen, joka ei ollut ehtinyt vaipua
takaisin uneen. Hän alkoi kuunnella kuovin huutoa. Sitten nousi hän
istualleen.

"A missä briha, Pedri", huusi hän.

Petri heräsi samassa ja muutkin sissit. Siinäkös hälinä syntyi. Kilvan
huusivat miehet. Ken torui Petriä, ken sadatteli poikaa.

"Petri, senkin vartia, — jos jonniinlaisia vartijoita niitä on. —
Perhanan briha, lensi kuin lintu tiehensä. Mutta katsokaa veljet,
tuolla menee briha. Kiinni otamme pakolaisen. Ja kun vielä kerran
meidän käsiimme joudut, et toista kertaa yritä. Kunhan sulan lyijyn
valamme kulkkuusi, niin et enää pakene."

Niin uhkailivat miehet. Mutta suolla hiihteli Antti. Miehet
huomasivat hänet ja riensivät takaa-ajamaan. Antti kyllä ponnisteli
eteenpäin, minkä jaksoi, mutta pehmeässä rahkasuossa hiihtäminen on
hyvin raskasta. Sissit eivät ensin ymmärtäneet, miksi Antti niin
hitaasti eteni. Pari sissiä lähti pyssyt kädessä takaa-ajamaan. Mutta
kuljettuaan parisen kivenheittoa tulivat he kovasta maasta muodostuneen
niemekkeen kärkeen. Siinä heiltä tie katkesi. Innoissaan Petri syöksyi
suolle arvellen sen kannattavan häntä yhtä hyvin kuin Anttia, mutta
upposi suohon melkein vyötäisiä myöten. Toisten miesten avulla pääsi
hän kumminkin kohta takaisin kovemmalle maalle.

"Miten se poika suota kulkee, kun se ei meitä kannata", tuumailivat
miehet. — Mutta kohta he huomasivat, että poika hiihtämällä kulki
pitkin pehmeätä suota. — "Jos se sai tästä sukset, niin on ne toisetkin
jossain piilossa." Toinen mies alkoi suksia etsiä, vaikka turhaan.
Antti sai kiittää varovaisuuttaan. Mutta toinen otti pyssynsä ja ampui
laukauksen Antin jälkeen. Laukaus ei kuitenkaan sattunut Anttiin,
vaan repäisi kuoren läheisestä karahkamännystä. Pahasti kävi Antin
mieleen, kun luoti korvan juuresta singahti. Sydän sykähti. Juoksemaan
teki mieli lähteä, mutta se oli mahdotonta, muutaman askeleen voi
hän heittäytyä vähän nopeammin eteenpäin, mutta sitten upposi suksi
syvempään, kun ei huolellisesti sitä eteen päin sovitellut ja kovempia
letikköpaikkoja valinnut. Antti syöksyi samassa suksiltaan ja oli
suohon vaipua. Suksilleen hän kuitenkin pääsi ja alkoi uudestaan
ponnistella. Hiki valui päästä, jalkoja pyrki raukasemaan, mutta
eteenpäin täytyi ponnistaa. Ja mikä tuskallisinta oli, ei voinut
nopeasti kulkea, vaan varovaisesti, hitaasti, askel kerrassaan oli
suksi siirrettävä aina toisen eteen, joka kerran paikka valittava.
Olisiko nyt saanut sujahuttaa suksilla niinkuin talvella, potkaista
suksen sukkulana luistamaan, kiitää eteenpäin, puikkelehtaa portimona.
Mutta ei auttanut, täytyi kulkea tuskastuttavan hitaasti.

Tämä hidas kulku oli kuitenkin hänen pelastuksensa. Sissit eivät suksia
löytäneet, eivätkä voineet ilman niitä rahkasuolle lähteä. Yrittivät
suota kiertämään, etsimään kovempaa paikkaa. Mutta Antti oli hyvästi
valinnut pakopaikkansa. Kova maa muodosti tässä todellakin pitkän
niemekkeen eikä kiertämisestä ollut puhettakaan. Molemmin puolin sai
virstoittain palata takasin, ennenkuin pääsi niemekkeeltä pois. Ampua
koettivat vielä toisen kerran, mutta sen aikuisten pyssyjen lataaminen
oli hidasta. Se vei aikansa, Antti oli sillä välin ehtinyt palasen
kauemmaksi. Luoti ei enää sattunut niin lähelle kuin ensi kerralla.
Ei auttanut muu. Sissien täytyi päästää Antti menemään. Kiroillen ja
sadatellen he sen tekivät, mutta eivät muuta voineet. Vielä huomasivat
he, että olivat Antin opastusta noudattaen tulleet varsin sopimattomaan
paikkaan. Täytyi palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin.

"Isänsä poika näkyy olevan se briha", tuumivat Aunuksen miehet, "vielä
siitä tulee partiomies, jonka tekoja Aunuksen naiset saavat pelätä.
Parasta olisi ollut, jos olisimme sen pojan puuhun hirttäneet."

"Lapsihan tuo oli vielä", sanoi miehistä vanhin sovittavasi.

Sillä välin Antti hiihteli eteenpäin. Kun toinen laukaus pamahti,
säpsähti hän ja säikäyksissä taas potkasi harhaan. Kolmatta laukausta
ei enää kuulunut. Ja kun hän katsoi taakseen, näki hän, etteivät
sissit olleet voineet ryhtyä häntä takaa ajamaan. Hän alkoi hiihtää
vähän rauhallisemmin, pysähtyi hetkeksi lepäämään. Sillä kovasti jo
läpätti sydän ja jalat olivat aivan puutua rasituksesta. Rauhoituttuaan
alkoi Antti tuumia tilaansa. Saattaakseen joka tapauksessa sissit
harhaan päätti hän, ettei kulkisi suoraan kohti Ahmavaaraa, vaan
suuntaisi kulkunsa paljoa lännemmäksi. Jonkun tunnin hiihdettyään,
neuvoteltuaan joen yli, pääsi hän viimein kovemmalle maalle ja voi
astuen kulkea eteenpäin. Mukavalta tuntui kevein askelin astuminen.
Jalat aivan itsestään maasta kohosivat. Päästyään tiheämpään metsään,
ettei enää voitu nähdä häntä, alkoi hän kaartaa oikealle ja suunnata
kulkuaan Ahmavaaralle päin. Yöksi ei hän vielä kotiin ehtinyt. Tiheässä
kuusikossa, vaaran rinteellä hän lepäsi yönsä ja jatkoi seuraavana
päivänä matkaansa. Toisena päivän iltapuolella tuli hän viimein
enemmittä seikkailuitta perille.

Ahmavaaralla oli jo alettu tulla levottomiksi, kun ei Anttia ollut
kuulunut kotiin. Tuon tuostakin tähysteli Yrjö sinnepäin, mistä odotti
Antin tulevan. Äkkiä alkoi Hermi haukkua ja juosta aivan toiselle
taholle. Yrjö jo alkoi ihmetellä, ketä sieltä tulisi, kun hän näki
Antin kontti selässä astelevan vaaran kuvetta.

"Missä sinä olet viipynyt ja mistä sinä sieltäpäin tulet? — Saitko
suoloja?" Näin sateli kysymyksiä Antille.

"Sainhan minä suoloja, mutta ei ole kontti enää täysi. Osan kaatoi
vallaton Petri sissi maahan..."

"Sissi! — Oletko sinä ollut sissien käsissä?"

"Olenhan minä!" Ja Antti sai tarkalleen kertoa seikkailustaan.

"Vai ovat rajantakalaiset taas liikkeellä? Vai meidän savumme
näkivät ja sen mukaan kulkivat. Ei auta muu kuin ryhtyä erityisiin
varokeinoihin. Mutta eivät ne sentään tänne taida ensi hädässä päästä.
Suuret ovat suot välissä ja hankala on niiden yli kulkea."

Monta vuorokautta sen jälkeen vartioitiin yöt päivät, tähysteltiin
Ahmavaaran suonpuoleiselta vaaran laelta rintamaille päin, mutta
rajantakalaisia ei näkynyt. Muut tehtävät suuntasivat heidän kulkunsa
muuanne, Ahmavaaralaiset saivat jäädä rauhaan.




SEITSEMÄS LUKU.

Liisa.


Vaikkapa elämä Ahmavaaralla yleensä kuluikin rattoisasti, sillä hyvä
sopu ja avulias mieliala vallitsi siirtolaisten kesken, oli elämä
siellä toisin ajoin hyvin yksinäistä. Etenkin painoi suru monesti
vanhan Liisan mieltä, joka oli tottunut elämään ihmisten ilmoilla. Hän
oli ollut vauraan talon emäntä, ja nyt hän oli erämaassa piilopirtissä,
jossa kala ja metsänriista olivat jokapäiväisenä ravintona, leipä
harvinaista herkkua. Hänen hyvä miehensä, hänen rohkea, voimakas
poikansa olivat joutuneet sissisotien uhriksi. Hän oli jäänyt pienen
orpotytön ainoaksi turvaksi. Ihmekö jos hän tunsi itsensä masentuneeksi
ja surulliseksi. Miehet olivat usein pyydysretkillä tai puuhailivat
kaskensa kanssa. Anni oli usein mukana kaskityössä. Pikku poikansa otti
hän myös työpaikalle, siellä se makasi vitmissä, leikki ruohikossa.
Kaskesmaalla myös Olli ja Kerttu viettivät aikansa, välistä auttaen,
minkä jaksoivat, välistä vapaina kuljeksien, poimien kukkia ja marjoja,
laulaen ja leikkien. Antti milloin leikki nuorempien kanssa, milloin
yritteli miehien seuraksi.

Silloin oli Liisa päiväkaudet aivan yksin kotonaan. Hän puuhaili
talouden askareissa. Mutta näin puutteellisissa ja yksinkertaisissa
oloissa ei niistä riittänyt työtä kovin paljon. Silloin hän mielellään
kehräsi, jos sattui olemaan kehrättävää. Kehrinpuu ja värttinä olivat
hänelle rakkaita. Ne hän oli tuonut mukanaan vanhasta kodistaan ja
niitä hän säilytti tuvan paraimmassa paikassa. Niihen liittyi hänen
rakkaimpia muistojaan. Kehrinpuun ja värttinän oli hän aikoinaan
nuorena tyttönä saanut Taneli Tiaiselta, josta sitten oli tullut hänen
miehensä. Tiainen oli silloin ollut komea mies, iloinen ja uhkarohkea.
Siksipä hänestä olikin tullut partiomies mitä hurjin, jonka nimeä
kaukana rajan tuolla puolen vieläkin pelolla muistettiin. Kehrinpuun
lapa oli somasti leikkauksilla kaunistettu. Sen oli Tiainen itse
tehnyt, eikä sen vertaista ollut toista.

Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän
esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti
aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman
värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi
hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen
ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho
pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän
nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa,
tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille
omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui
puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho
oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat
nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.

Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin
ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se
häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava
voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus
pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä
hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä
toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos,
etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän
ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa
iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja
hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet.
Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan
hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel
toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä,
huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen
lumoamana.

Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani
käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:

    Oi sinä minun ihanaiseni,
    Ihalain ilmasien kannettuiseni.




KAHDEKSAS LUKU.

Karhu käy karjassa.


"Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas
miten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee", näin päivitteli
Liisa muori eräänä elokuun päivänä. "Aivanhan se on lehmä parka
suunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka
pääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika,
mitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan."

"Mikä muorilla hätänä", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan.

"Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio
karjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi
Tähikki lehmääni! — Ja rusko raiska."

"Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa."

"Jospa olisikin. Mutta kyllä minä vain pelkään, että kontio se on
karjassa käynyt. Ja jos ne sen ruskon veivät, niin siitä tuli aika
vahinko. Mistä me nyt uuden saamme?" Valitteli Liisa.

"Täytyy viedä sana Yrjölle, jotta lähtevät miehet yhdessä metsään
katsomaan, miten siellä oikein on käynyt."

Samana päivänä läksivät Yrjö, Jaakko ja Antti kirveet vyön perässä,
pyssyt olalla metsään. Saloa hyvän aikaa kierreltyään mitään erikoista
huomaamatta joutuivat he Karhulammen takaiselle, suurta metsää
kasvavalle korpimaalle. Jonkun matkaa korpimaata kuljettuaan tulivat
miehet aukeaman tapaiselle. Jättiläiskorkuisia kuusia kasvoi siinä
harvakseen, maa oli epätasaista, täynnä suuria sammalmättäitä.

"Kas tuonne, ja katsopas tätä. — Kontion on tässä jäljet."

Kontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran
jätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä
ja mättäitä oli myllerretty nurin.

"Mutta ihme ja kumma", sanoi Antti, "onko se jaksanut syödä koko hiehon
yhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän."

"Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei
yhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja
maa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut
tuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme
pelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille
suuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se
pian korjata meidän tähikkimmekin.

"Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan.
Tavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei
ensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut
maahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja.
Lähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu
ei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä."

Kotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli
ruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin
likellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi
se sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä
liikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa.

Päivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt
ja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse
oli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin
tehdä lava metsään.

Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin
puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia.
Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava.
Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran
oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä
oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa
haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.

Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä,
jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain
syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen
asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt
viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he
äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen,
salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa
maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja
ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita
ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta
että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen
nähnyt.

Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä
sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen
asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun
nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle,
pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni,
kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys
tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä
ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki
yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta.
Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva
surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului
paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren
suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.

Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut
olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten
välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että
siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi
patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen
harjanne.

Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja
sadut.

    Metsän kultainen kuningas,
    Metsän poika, metsän tyttö,
    Metsän ehtoisa emäntä.

Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä
naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja
metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan
niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.

Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy
käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä
mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan.
Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen
elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.

Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden
silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta,
sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti
karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan.
Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun
hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä
ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän
pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.

"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon
käsivarrelle.

"Etkö kuullut karhun vihellystä?"

"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain
lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo
aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme.
Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me
pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se
enää tule ollenkaan."

Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen
puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja
päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut
odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.

Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle
vahtimaan.

"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja
pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan.
Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi
Yrjö.

Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti
teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se
eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan
nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin
teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin
suostui.

Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki
oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu
liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen.
Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko
ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin
luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä.
Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun
tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain
miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä
herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun
pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa
saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen
ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi
niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.

Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt
mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet
pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi
ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään
liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin
mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka
oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen
eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa
sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun
neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat
vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta
saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään.
Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä
ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa,
mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa
vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä
myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He
eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan
metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas
pois todellisuudesta.

Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet
raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän
allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko
ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi
riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita
putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat
ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.

Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon
surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää,
ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella
kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin
Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään
liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta
ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää.
Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt
sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle
saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja,
vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se
nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä
äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja
pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.

Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä.
Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu
veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan
kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla
syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla
kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi
tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun.
Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti,
että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos
hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut
hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta
viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi
koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin
pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että
Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta
oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän
kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään
arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava,
josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se
oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin
hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä
se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi
kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.

Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko
ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta
kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa.
Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi
sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi
Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.

Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat
kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä
väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä
päästäkään käsistämme."

Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu
säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon
kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä
päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi
hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.




YHDEKSÄS LUKU.

Istuimme ilokivelle.


Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli
vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua
hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä
asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä,
sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko
teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän
olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa.
Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata
puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja
sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia
pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.

Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati
osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa
muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai
leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti
vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies.
Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä
ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa
ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli
niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei
niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet,
ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen
keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa
pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti
ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja
tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta,
pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli
niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa
vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista
valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi
lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä
pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta
sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.

Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja
noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia
kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa
melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja,
hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus
juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat
hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen
varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat,
astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä
olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot,
mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli
keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.

Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli
lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut
sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä
häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta
osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.

Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi
paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä
edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja
päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja,
noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.

Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen,
arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta
oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin
sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun
hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen
arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se
kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli
orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana,
silloin ajettiin hänet armotta Hymölään.

    "Hyi, hyi Hymölään!
    Kuka siellä tulee?
    Jaakko siellä tulee.
    Mikä hänellä hevosena?
    Kissa hänellä hevosena.
    Mikä hänellä rekenä?
    Kapusta hänellä rekenä.
    Mikä hänellä piiskana?
    Käärme hänellä piiskana.

"Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä
pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka
muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.

Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa
arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta,
vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä,
mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.

    "Lintunen, lintunen, kirjava lintunen;
    Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.

"Mikä se on?"

"Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut
arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin,
kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.

Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia
leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä,
oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät
kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua.
Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan
sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli
ollut poikien isän kanssa.

Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta,
Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein
sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan
tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli
kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei
kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma
pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän
päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.

Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi
vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä,
seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein
vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.

"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin
mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin
niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie
pappejakaan koko Karjalassa."

Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin
taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja
uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän
menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia.
Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."




KYMMENES LUKU.

Salo kaikuu.


Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut
huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti
valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen
vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat
tähän aikaan ahkeraan metsässä.

Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet
oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan
jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin
oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri
kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin
mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa
jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja,
etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa
oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat
kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä
olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa,
olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.

Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin
läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle,
josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa
aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen
seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen
takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat
sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.

Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat
sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö
mielellään pojille paikkoja.

"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti
merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen
rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan
sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan
aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara.
Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa".

Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne.
Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko
kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä
reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.

Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui
niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa
salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen,
tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana
syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan,
niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita
pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin
kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva,
lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä
kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka
uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa
äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee
Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi
soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta
yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä
tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta
koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän
milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin
iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta,
miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa
ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus
senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen
metsässä.

Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen
virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään,
pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille
oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen
yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä.
Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:

    Läksimmä miehissä metsälle,
    Urohissa ulkotöille
    Kolmen, neljän koiran kanssa,
    Viien, kuuen villahännän,
    Seitsemän sepelikaulan,
    Oravainen, onnervoinen,
    Metsän kukka, metsän omena
    Ylentäitse oksaselle,
    Alentaitse lehväselle.
    Poikamies on ampumassa,
    Pentukoira haukkumassa.

Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi
pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen
kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta
alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri
puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan
suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa
haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta.
Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen
huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan
putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli
Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat
oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja
läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.

Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi,
mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä
livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat
vahtineet.

Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin
tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu
kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä
vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla,
eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja
ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.

Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä
kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä
kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä
huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa
karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.

"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin",
sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."

"Mutta eihän meillä ole aseitakaan...", sanoi Antti arvellen.

"Eihän sitä karhun kimppuun nyt vielä aiotakaan käydä. Nyt annamme
sen maata rauhassa vielä pari kuukautta, vasta sitten käymme sen unta
häiritsemään. Nyt se on vain kierrettävä."

"Miten karhu oikeastaan kierretään?" kysyi Antti.

"Nyt saat sen nähdä."

Karhun jälkiä vähän matkaa kuljettuaan poikkesi Yrjö syrjään ja teki
suuren kaarroksen. Sitten tuli hän takaisin karhun jäljille.

"Niinkuin näet", selitteli Yrjö Antille, "on se tästä vielä kulkenut
eteenpäin, teemme uuden kierroksen."

Toisella kierroksella tultiin taas karhun jäljille, vasta kolmannella
kerralla eivät enää karhun jälkiä tavanneet, vaan joutuivat pitkän
kierroksen tehtyään vastakkaiselta puolelta karhun jäljille suunnilleen
niille kohdin, mistä viimeksi liikkeelle lähtivät.

"Nyt on karhu kierroksessa. Niinkuin näet tästä, on karhu kulkenut
kierroksemme sisäpuolella, mutta mistään kohdasta emme nähneet sen
jälkien kulkevan kierrospiiristämme ulos. Emme kuitenkaan nyt vielä
tiedä, onko se löytänyt itselleen mieluisan majapaikan tämän kierroksen
sisäpuolelta, vai onko se vain satunnaisesti pysähtynyt johonkin. Sen
vain varmaan tiedämme, että tässä se jossain lähellä on. Tänäpäivänä
emme kuitenkaan sen enempää tee, vaan lähdemme kotiin. Huomenna tulemme
tähän takaisin ja kuljemme omia jälkiämme saman kierroksen kuin
tänäänkin, silloin näemme, onko karhu vielä kierroksemme sisässä, vai
onko kulkenut siitä ulos. Jos on kulkenut ulos, kierrämme uudestaan.
Ja niin teemme siksi kun näemme, että se pysyväisesti on jäänyt
kierroksemme sisäpuolelle, josta päätämme, että se on lopullisesti
asettunut talvitiloilleen. Syystalven kuluessa käymme sitten tuon
tuostakin kierrosta tarkastamassa, etenkin säänmuutosten jälkeen. Sillä
voi välistä sattua, että karhu jo jonkun aikaa pesässään oltuaan lähtee
liikkeelle uutta lepopaikkaa etsimään. Milloin on pesään tullut vettä,
milloin se jostain muusta syystä on alkanut tuntua epämukavalta."

Näin puhellen palasivat Yrjö ja Antti hiljalleen kotiin. Olli oli jo
ennen kotiin ehtinyt, olipa naapureillekin ennättänyt sanan viedä.
Kiertäjäin kotiin palatessa, olikin sen vuoksi melkein koko siirtokunta
koolla.

"Vai kontion jäljet löysitte ja ukon tarhaan kiersitte?"

"Kah, kierrettiinhän se."

"No milloinka lähdetään otson kanssa painisille", kysyi kärsimätön
Jaakko.

"Ei sillä vielä kiirettä ole. Eihän tiedä, onko se jo sijoilleen
kunnolleen asettunutkaan ja jos on, niin ei se vielä ole talviuneensa
vaipunut. Se on tähän aikaan valpas, kuulee jokaisen risahduksen
metsässä, lähtee liikkeelle helposti. Metsässä se vielä pääsee vapaasti
liikkumaan, kun lumi ei estä. Ja kerran liikkeelle lähdettyään, voi se
kulkea pitkätkin matkat, ennenkuin uudestaan asettuu."

"Miten se talvella pesästä löydetään?"

"Hermi koirako sen saa etsiä", arveli Antti koiraansa hyväillen.

"Ei sitä Herminkään varaan jätetä. Kun nyt näemme, että se on
pysyväisesti talvisijoilleen asettunut, käyn minä etsimässä sen
olinpaikan, kuljen varovaisesti sen jälkiä, kunnes löydän."

"Mutta millä se karhu näin talvella elää, käypäkö se liikkeellä ruokaa
hankkimassa, vai miten se", tuumi Olli.

"Ei se liikahda paikoiltaan koko talvessa. Pesässään vain viruu ja
käpäliään imee. Syksyllä se on lihava kuin mikäkin syöttiläs, mutta
keväällä liikkeelle lähtiessään laiha raukka."

"Isä ukko kertoi", sanoi Jaakko, "ja isä ne asiat tiesi, kun oli vanhaa
loitsija- ja metsänkävijäsukua, että maanhaltia joka yö tuo kontiolle
mesijuoman, mutta jos maanhaltia tietää, että metsämiehet keihäitään
hiovat ja kuolemaa kontiolle valmistavat, tuo se sille viimeisenä yönä
verijuoman."

Seuraavana päivänä käytiin kierros uudistamassa ja sitäkin
seuraavana. Kun uusia jälkiä ei näkynyt, jotka olisivat osoittaneet
karhun kulkeneen edelleen, päätteli Yrjö, että karhu oli asettunut
varsinaisille talviteloilleen. Sen jälkeen käytiin tuon tuostakin
kierros verestämässä, ettei se lumipyryjen sattuessa pääsisi umpeen
katoamaan.

Talven alkaessa vakaantua, pari viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli
kierretty, mutta ennenkuin lumipeite oli kovin vahvaksi käynyt, lähti
Yrjö kerran yksin metsään karhun pesää etsimään. Varovaisesti kulki
hän karhun jälkiä myöten. Mitä enemmän hän eteni, sitä varovammin
hän liikkui. Aseena oli hänellä vain keihäs kädessä ja kirves vyön
perässä. Karhu oli kulkenut korpea ja sitten noussut kovemmalle maalle.
Korpimaan reunassa kulki matala kallion harjanne. Osalta oli tämän
harjanteen sivu äkkijyrkkä. Kallion seinämä ei kuitenkaan ollut korkea,
paikotellen noin neljä metriä, paikotellen matalampi. Eräässä kohden
oli jättiläiskuusi kaatunut siihen päin. Kuusen pitkät oksat olivat
nojassa maata ja kalliota vastaan. Ympärillä kasvoi nuorta näreikköä.
Vaikkei ollut vielä paljon lunta, oli tähän sitä jo säästynyt, niin
että tuo valtava murros muodosti yhtenäisen suuren lumikinoksen, josta
kuusen oksia ja näreen latvoja pisti esiin. Tähän murrokseen näyttivät
karhun askeleet vievän.

Vähän matkan päähän murroksesta pysähtyi Yrjö. Hän ei kulkenut ensi
kertaa karhun jälkiä. Heti huomasi hänen tottunut silmänsä, että
tuossa se varmaan oli karhun olinpaikka. Ääneti siinä jonkun aikaa
seistuaan, hän lähti kiertämään murrosta liikkuen hyvin varovaisesti,
joka askeleelta etsien jalan sijaa ja työntäen oksia varovaisesti
syrjään. Huomattuaan, ettei murroksen toiselta puolen johtanut jälkiä
pois, palasi hän omia jälkiään myöten takaisin keihään varrella tuon
tuostakin tasoittaen lunta. Jotain merkkiä hän tuntui samalla tekevän
ja huulet liikkuivat, liekö sitten itsekseen jotain laulellut vai
lukuja lukenut.

"Nyt on karhu satimessa, pesässään se rauhassa makaa, siksi kun tulee
sydäntalvi, sitten käymme sen kaatamassa."

"Ei ole karhun kaataminen leikinasia", sanoi Liisa. "Kymmenen miehen
voima on karhulla. On se jo monen miehen alleen musertanut. Kun ennen
minun nuorena ollessani kylän miehet läksivät karhunpyyntiin, sattui
karhu raivostumaan, taittoi keihään varret ja kulki miesjoukosta läpi.
Kun Kuolismaan Matti — tunsihan Yrjö sen aikoinaan — yritti vielä käydä
sen kimppuun, löi karhu hänet yhdellä iskulla alleen. Kämmenellään
se kääpäsi Matin päätä, niin että hyvä osa päänahkaa lähti. Sitten
se alkoi sysäyksestä puolitainnuksiin mennyttä Mattia pureskella. Se
pureskeli koko ruumista aina päästä jalkateriin saakka. Ei tappanut,
vaan hiljalleen pureskeli. Lopulta se olisi siten kiduttanut Matin
kuoliaaksi, mutta muut miehet kävivät isot kanget käsissä karhun
kimppuun. Mörähdellen se näytteli hampaitaan, milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Viimein se käännähti ja nousi takajaloilleen. Mutta kun
miehet yksissä voimin iskivät sitä kangilla, luopui se hyökkäyksestään
ja lähti tiehensä. Matti parka sairasti useampia kuukausia sen
retken jälkeen, ja koko elämän ikänsä sai hän pitää kauheita arpia
kasvoissaan. Ei ole karhunpyynti leikinasia. Ei sinne lapsia missään
tapauksessa päästetä."

"Vaarallinen pyynti se juuri hauskaa onkin", intoili Jaakko.

"Ja eihän aina niin hullusti käy", tuumaili Antti, joka alkoi pelätä,
ettei häntä otettaisikaan mukaan, jos kovin paljon vaarallisia
karhujuttuja kerrottaisiin.

"Eihän karhunpyynti leikkiä ole, tosi se on", sanoi Yrjö, "mutta se,
joka varansa pitää, selviää suuremmastakin vaarasta."

       *       *       *       *       *

"Heinät alkavat loppua", sanoi Liisa muori eräänä päivänä tupaan
tullen, "olisihan niitä pieleksessä joen varrella, mutta miten ne
sieltä kotiin saadaan. Ei niitä kantamallakaan jaksa paljoa kuljettaa,
ja lumi on syvä kaataa."

"Ei kaatamisesta puhettakaan, suksilla kulkien ne ovat tuotavat. Kaikki
nuori väki metsään heinänhakuun, ken suksille vain kykenee", sanoi
Yrjö. "Minä lähden mukaan. Minulla on jo kaksi ahkiota tekeillä, tuomme
sitten niillä, kun ne valmiiksi saan."

Miehissä lähdettiin sitten heinänhakuun: Yrjö, Jaakko ja hänen nuori
reipas vaimonsa Anni sekä Antti ja Olli. Kukin nousi suksilleen
ja niin laskea sujahutettiin alas rinnettä joelle, siitä jokea ja
jokivartta pielekselle. Siellä väännettiin koivunvesasta takkavitsat,
poljettiin takkavitsoihin aikamoiset takat heinää, nostettiin kuormat
selkään ja lähdettiin kotiin palaamaan. Kotimatka ei luonnollisesti
sujunut yhtä keveästi kuin menomatka. Varmasti hiihdettiin kumminkin
suuret heinätaakat selässä perätysten eteenpäin. Raskaampaa oli nousu
taakkojen kanssa vaaran rinnettä pitkin. Sauvan varassa viistoon
kulkien ponnistettiin mäkeä ylös, niin että hiki otsalta helmeili.

"Tulihan niitä heiniä jommoinenkin määrä, riittää erääksi päiväksi,
mutta joudetaanko aina näin joukolla käymään. Raskaaksi käy, jos yhden
hengen täytyisi näin takkavitsalla kantamalla kaikki talven heinät
selässään kotiin kuljettaa", sanoi Anni.

"Sitä varten niitä ahkioita valmistetaankin", sanoi Yrjö.

"Miten ne ahkiot oikein tehdään ja miten niitä käytetään", tiedusteli
joku joukosta.

Yrjö näytteli puolivalmiita kalujaan ja neuvoi niiden valmistusta.
Pohjaksi pantiin sylenmittainen, vaaksan levyinen, ohut lauta, sivuille
liisteitä. Kierretyillä kuusen juurilla nämä nidottiin yhteen, toisesta
päästä kaikki koottiin yhteen suppuun, toinen pää jätettiin auki.

Näitä ahkioita sitten käytettiin paljon. Hauskaa oli nähdä, kuinka
Jaakko ja Anni, jotka ottivat työkseen heinien tuonnin, tuontuostakin
pyyhkäisivät suksillaan rinnettä alas vetäen köydestä perästään kukin
ahkiotaan. Pieleksestä täyttivät he ahkionsa heinillä ja sitten vetää
ponnistelivat kuormansa takaisin kotiin. Mutta muihinkin tarpeisiin
ahkiota käytettiin. Heillähän ei ollut hevosta eikä kovia teitä, heidän
oli aina suksilla liikuttava ja kaikki raskaammat kotiin tuotavat
ahkiolla hilattavat.




YHDESTOISTA LUKU.

Karhun pyynti.


Sydäntalvella joulun jälkeen Yrjö rupesi varustamaan
karhunpyyntiretkeä. Keihäät tarkastettiin, teriä karaistiin ja
terotettiin. Luoteja valettiin pyssyjä varten. Sukset tarkastettiin,
savustettiin ja voideltiin. Suksisauvoiksi muodostettiin
karhunkeihäitä. Pyssyn luotia varusteissa tehtiin taikaa. Lyijystä
vuoltiin siruja erityisiä lukuja lukien. Luodit voideltiin rasvalla,
joka sitä varten oli valmistettu lukuja lukemalla. Oli varauduttu
kalman, metsän voimia vastaan. Talia olisi pitänyt oikeastaan käyttää
kolmena yönä kalmistossa, kiertää jokin hauta lukuja lukien kolmasti
myötäpäivään, siten hankkia siihen kalman voima. Muilla luvuilla
sitten olisi ollut hankittava muita voimia. Mutta kalmistoa e ollut
liki tienoilla ja liian pitkä matka oli sitä varten käydä vanhoilla
asumasioilla. Eikä Yrjö niin paljon anoa pannut taioille, että niiden
vuoksi olisi suurempia vaivoja nähnyt. Hän oli ripeän toiminnan mies,
oli ollut mukana niin monessa seikkailussa, että oli oppinut etupäässä
luottamaan valppauteen, neuvokkaisuuteen ja omaan itseensä. Mutta missä
helposti saattoi vanhoja tapoja noudattaa, teki hän sen mielellään,
etenkin jos ne tuntuivat miellyttäviltä.

Toveriksi Yrjölle ja Jaakolle pyrki Antti. Pitkin talvea oli hän
Yrjöltä udellut, pääsisikö hän mukaan. Viimein oli Yrjö hänen
pyyntöihinsä suostunut. Olli katsottiin joka tapauksessa liian
lapseksi. Sitä vastoin päätettiin ottaa Hermi miesten seuralaiseksi.

"Tänä yönä ei maanhaltia enää luokaan karhulle mesijuomaa, vaan
verijuoman", sanoi Antti eräänä iltana pari päivää joulun jälkeen.
"Ihmeissään sen karhu juopi ja aavistaa, mikä kohtalo sitä huomenna
odottaa."

Oli päätetty seuraavana päivänä lähteä karhun pyyntiin. Vanhan tavan
mukaan ei retkestä edeltäpäin paljoa puhuttu. Liian puhumisen sanottiin
tuottavan huonoa onnea. Mutta tietoonhan se kumminkin oli tullut, ja
aamulla kokoontuivat kaikki Yrjön mökille lähtöä katsomaan. Liisa oli
tapansa mukaan huolissaan ja pelkäsi pahinta, ja Anni katseli ylpeänä
voimakasta miestään, jonka silmistä rohkea innostus säihkyi. Nuori
Antti oli niin jännityksissä, ettei edellisenä yönä ollut unta saanut.

Päivän koittaessa lähtivät Yrjö, Jaakko ja Antti liikkeelle, suksilla
sujahuttaen kotirinnettä alas. Oli kaunis talvinen päivä. Lunta oli
jo tullut runsaasti. Mutta kun ei vielä ollut yhtään suojapäivää
ollut, olivat puut täynnä lunta. Aluksi kuljettiin kangasmaata, jossa
oli harvemmassa suuria honkia. Mahtavat punarunkoiset puut kantoivat
korkeissa latvoissaan suuria lumitaakkoja. Kangasmaalta laskeuduttiin
korpeen. Siellä suuret, tiheäoksaiset kuuset näyttivät äärettömiltä
lumipatsailta. Lumen peittämät oksat olivat painuneet, alas, joten
korkeat puut näyttivät tavallista kapeammilta, mutta myös korkeammilta.
Näreikössä tiheään kasvavat, lumen täyttämät nuoret kuuset muodostivat
läpinäkymättömiä lumimuureja. Auringon paisteessa tämä ääretön
lumilinna näytti mahtavan kauniilta. Lunta oli linnan lattiat, lunta
seinät, lunta pilarit, holvit, lunta kimalteli joka havun neulasella.

Oli raskas suksikeli, sillä suoja ei ollut vielä muodostanut hankea
lumikerrosten päälle. Ja se olikin hyvä. Sillä ainahan suksimies
sentään liikkeelle pääsi raskaammallakin kelillä, mutta karhun olisi
ollut siihen aikaan hyvin hankala liikkua, jos olisi niin käynyt, ettei
sitä olisi saatu kaadetuksi, vaan se olisi pakosalle päässyt.

Ensinnä hiihdettiin rohkeasti, iloisesti ja vapaasti eteenpäin. Lumi
pyrynä tuprusi, kun miehet viilettelivät alas mäkeä. Ja kun mäen
alla koivulehdon läpi kulkivat, putosi puista lunta suurina keveinä
kuontaloina, jotta miehet kävivät valkoisiksi ja niin lumisiksi,
että piti pysähtyä lunta pois karistamaan. Jaakko ei malttanut olla
nauramatta ja puhelematta ja Antti uteli, mieli jännityksissä, miten
milloinkin oli tehtävä.

"Mitenkä se karhu pesästä saadaan, kysyi hän noustessaan pienen
harjanteen päälle.

"Ajetaan keihäällä, jos ei muuten tule", vastasi Jaakko, huutaa
kajahuttaen, niin että salo kaikui, samassa kiitäen alas toista vaaran
rinnettä, että lumiryöppy ympärillä kuohui.

Hermi oli otettu mukaan. Se kaaloi rohkeasti lumessa, upposi syvään,
hyppäsi, juoksi jonkun askeleen ja upposi taas, koetti polkea sukselle,
mutta suksi luiskahti alta pois. Iloinen se oli ja innoissaan, haukkui
ja teuhasi.

Kun näin iloista ääntä pitäen oli kuljettu jonkun matkaa, sanoi Yrjö,
joka koko ajan oli hiukan paheksunut liikanaista äänen pitoa, hänestä
oli karhunpyynti vakava asia, ja vakavat asiat olivat vakavasti
toimitettavat. "Nyt voitte jättää kaikki liiat puheet pois. Tässä on
kierros."

Siinä kulki lumessa syvät jäljet, joita pitkin talvea oli silloin
tällöin uudistettu. Siinä oli se lumottu aita, joka oli karhun ympäri
käyty ja jonka yli se ei ollut uskaltanut kulkea. Siellä se oli jo
ollut pari kuukautta. Ja nyt oli aika tullut metsämiesten hakea
riistansa. Mutta vaikkapa karhu olikin kierroksessa, lumotun aidan
sisällä, vaikkapa se olikin kierroksen kävijän oma, oli se vielä
sittenkin vapaa, oli korven kuningas, kymmenen miehen voimainen. Ei
ollut leikin asia sen kimppuun käydä. Siksi nuo Yrjön muutamat sanat
käänsivätkin mielet. Jaakko ja Antti vaikenivat, kävivät vakaviksi
ja varovaisiksi. Hermin ei annettu haukkua ja temmeltää, vaan sen
piti kulkea muitten jäljestä ja Antti, joka hiihti viimeisenä,
sai tehtäväkseen pitää sitä silmällä ja kun ei se malttanut pysyä
aloillaan, sai Antti taluttaa sitä hihnasta.

Varovaisesti hiihdettiin eteenpäin. Yrjö hyräili metsämiehen laulua.
Pyysi metsän kuningasta avukseen, lupasi kuun hopeita, päivän
kultia uhriksi. Karhua pyysi hän painamaan päänsä syvälle pehmeään
sammaleeseen, eikä kuuntelemaan metsänkävijäin kulkua; jos sille jotain
pahaa sattuisi, piti sen antaa anteeksi, metsämiehet eivät muuta
voineet, heidän täytyi käydä karhun kimppuun.

Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin,
tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman
korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä.
Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet
näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.

Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä
varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin,
vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa,
joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.

Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen
yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan
eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen
hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan,
kuin pienen talon.

"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen
aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä
anna ääntää yhtään."

Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti
kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän
pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään,
mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta
taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat
koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa.
Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti
saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi,
kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.

"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä
hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli
Jaakko.

"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät
noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi
pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin
ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne,
sieltä se on karhu tiensä pitänyt."

Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät
vastakkaiselta puolelta karhun pesää.

"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä
Jaakko.

"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen
kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta
kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta
on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt
hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."

"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti
ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon
pajun varpuja."

Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja
rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille.
Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki
olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja
asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan,
kirkasi Yrjö:

"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! —
Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"

Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä,
mutta ulos ei karhu tullut.

"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on
leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"

Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri
liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan.
Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä
oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi
sen pesän sisään.

"Joko nyt ulos tulet!"

Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin
Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa
väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."

Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä
haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se
unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään
syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää
aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee,
että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja
seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen
sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan
kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu.
Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas,
joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän.
Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan.
Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan
ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja
pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta
pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu
taas.

Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun
luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan
takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut,
vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan
iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää
yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon
pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka
olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä
ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa
oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään
apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei
sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.

Juoksemaan siis läksi karhu, ja Jaakko ratsasti sen selässä pidellen
sen takusta kiinni. Irti hän ei uskaltanut heittää, sillä silloin hän
olisi joutunut karhun jalkoihin ja se olisi varmaan hänet iskenyt
kuoliaaksi. Hänellä oli puukko mukana. Sen hän tempasi vyöltään ja
koetti iskeä sen karhun niskaan, mutta siitä se ei ollut milläänkään,
puukko tiheän karvapeiton vuoksi vain naarmutti nahkaa. Mutta karhusta
vuoti siksi paljon verta, että se vähän juostuaan vaipui polvilleen.
Silloin Jaakko hyppäsi selästä pois, luullen sen siihen jäävän.
Mutta samassa oli karhukin taas jalkeilla. Nyt oli se kuitenkin min
ärsyttynyt ettei se lähtenyt pakoon, eikä oikein jaksanutkaan. Se
kääntyi kiusaajaansa vastaan. Edellä kämmenen iskulla se sysäsi Jaakon
kumoon. Möristen ja hampaitaan näytellen kävi se Jaakon kimppuun
yrittäen häntä puremaan. Jaakko ei ollut kaatuessaan pudottanut
puukkoaan kädestään, mutta ei hän kyennyt itseään puolustamaan, sillä
karhu laski kämmenensä raskaasti Jaakon oikealle käsivarrelle. Jaakolla
näytti viimeinen päivä olevan käsissä. Mutta silloin oli Hermi siinä.
Kauheasti kiljuen ja haukkuen kävi se rohkeasti karhun kimppuun, purren
sitä takajalkoihin. Ja karhu ei vielä purrutkaan Jaakkoa, vaan kääntyi
käpäläänsä Jaakon käsivarrelta pois nostamatta muristen ja hampaitaan
näyttäen Hermiä pois ajamaan, jonka lähenteleminen sitä suuresti
häiritsi. Silloin oli Yrjökin ehtinyt luo. Lyhytvartinen keihäs kädessä
kävi hän Jaakolle avuksi. Arastelematta tuli hän karhua kohti ja
iski samassa, kun karhu käänsi päätään Hermiin päin voimainsa takaa
keihäänsä karhun rintaan. Isku oli oikein tähdätty. Punainen verivirta
pulpahti rinnasta ja karhu vaipui voimatonna maahan, kohta heittäen
henkensä.

Samassa kimmahtaa Jaakkokin ylös yltyleensä karhun veressä, mutta
vahingoittumattomana, ainoastaan toinen olka hellänä iskusta, minkä hän
oli karhun kämmenestä saanut.

"Sinähän olet aivan veressä, mikä sinulla on", huudahti Antti, joka
siihen oli rientänyt. Hänelläkin oli keihäs tiukasti tanassa ja oli hän
valmis käymään karhun kimppuun.

"Jaakko on nyt kastettu karhun verellä oikeaksi karhun pyytäjäksi",
sanoi Yrjö. "Ehkäpä ei sentään toisen kerran tee mieli lähteä karhun
selässä ratsastamaan."

Ilo täytti nyt metsästäjien mielen. Tarkasteltiin kuollutta karhua,
mittailtiin sen pituutta, arvailtiin sen ikää, koeteltiin sen kämmeniä.

"Ei ole enää lapsi se karhu, katso, miten musta karva sillä on."

"Se on naaras, kas kun sillä on ruskea rengas kaulassa."

"Varmaan sillä on pesässä pojat, mennäänpä katsomaan."

Aivan oikein. Siellä oli kaksi pientä poikasta, kaksi pientä viatonta,
jotka siinä itkivät ja ynisivät ja kaipasivat äitiään.

"Nuo viemme kotiin leikkitovereiksemme", tuumaili Antti. Mutta
ennenkuin hän ehti varoa oli Hermi purrut pikku raukat kuoliaiksi. Se
hetkeksi mieltä masensi. Mutta Yrjön arveltua, että se ehkä olikin
paras, sillä niillä he niitä olisivat kotona elättäneet, valtasi taas
ilo mielet.

Kontion läheisyyteen tehtiin aika nuotio. Sen ympärillä hetkinen
istuttiin ja puheltiin. Karhun pesäpaikkaa tarkastettiin. Sammalilla
oli karhu tehnyt pesän pehmeäksi pienoisilleen. Havun oksilla oli
se sen yläpuolelta ja sivuilta vuorannut. Havuilla pesän suun
tukkinut. Mukavan kammion oli se siten kodikseen valmistanut kaatuneen
jättiläiskuusen oksien väliin.

"Nyt lähdemme kotiin viestiä viemään", sanoi Jaakko, joka ajatteli
kotona odottavaa nuorta vaimoaan. Antti oli yhtä innokas päästäkseen
Ollille kertomaan tämän merkillisen metsästyksen kulusta.

Nuoret miehet nousivat suksien selkään ja nyt alkoi hurja kilpahiihto.
Mieli oli rohkea ja kevyt, se kuohahteli innoissaan yli reunojen.
Karhu, metsän kuningas oli kaadettu, eikä sitä leikin teolla ollut
saavutettu, vaan oman hengen uhalla oli sen kimppuun käyty. Aurinko
paistoi kirkkaana talvisena päivänä. Joka oksalla kimalteli lumi. Ja
kun he näin iloisina, rohkeina ja voimakkaina hiihtivät eteenpäin, kun
suksi huimaa vauhtia suikki, kun he lumipyrynä alas mäkiä laskivat,
voimakkain iskuin mäkiä ylös kiipesivät ja pitkin sysäyksin tasaisella
maalla eteenpäin lykkäsivät, silloin heidän silmänsä avautuivat
näkemään metsän ihanuuden, talvisen luonnon kauneuden. Jaakon mielessä
silloin syntyivät nämä kauniit säkeet, joita hän sitten usein lauleli
rohkealla, iloisella mielellä metsiä kulkiessaan.

    Mun metsälle mentyäni,
    Kuuna paistoi kuusen oksat,
    Päivänä petäjän latvat.
    Hopeana hongan oksat,
    Oksat haavan haljakkoina,
    Hopiat sisässä helkki,
    Kullat reunalla kulisi
    Mielusassa metsolassa.

Pian oli matka suoritettu ja nuoret miehet saapuivat kotiin. Miesten
rohkeasta ryhdistä ja huimasta vauhdista kotiväki heti huomasivat, että
metsästys oli hyvin onnistunut. Nuori Anni riensi ylpeänä miehensä luo,
mutta pahasti hän pelästyi, kun huomasi, että Jaakko oli yltyleensä
veressä. Hän aivan kalpeni, kun luuli, että Jaakko oli niin pahasti
haavoittunut, jotta kaikki vaatteensa oli verellään tahrannut.

Mutta Jaakko nauroi ja sanoi puolittain laulaen:

   "Tok mie kättä käpseäisin,
   Vaikk' ois käet kuin veressä.
   Tok' mie suuta suihkoaisin,
    Vaikk' ois suu suen veressä,
    Tok' mie kaulahan kapuisin,
    vaikk ois kalma kaulaimilla."

"Elä pelkää Anni, karhun on verta, ei minun."

"Vaikkapa ei olekaan Jaakon verta vaatteilla, niin ei paljoa
puuttunutkaan, ennenkuin olisi karhu Jaakon murskannut. Jo painoi karhu
kämmenellä Jaakon hartioita maahan", selitteli Antti.

"Herra varjele, miten se metsästys oikein luonnistui?"

"Kertokaahan oikein tarkoin koko metsästyksen kulku!"

Sillä välin hiihteli Yrjö yksinään hiljalleen kotiin metsästä, hyräili
metsämiehen virsiä ja kiitteli metsän kuningasta, metsän ehtoisaa
emäntää ja metsän muuta väkeä.




KAHDESTOISTA LUKU.

Ilveksen ajo.


"Mitä sillä Hermillä on, kun se niin vimmatusti haukkuu", sanoi Liisa
eräänä talvisena päivänä ulkoa tupaan tullessaan. "Ei se noin oravaa
hauku, kuulee sen jo äänestäkin, niin on haukunta äreä, että suurempi
otus sillä varmaankin on edessään."

"Siltä se todellakin kuuluu", sanoi Yrjö. "Lienee ahma, Ahmavaarahan
tämä on nimeltäänkin. Pitääpä lähteä katsomaan."

Vähän ajan perästä tuli Yrjö takasin ja sanoi nähneensä ilveksen
jäljet. Siitä Antti joutui suureen intoon ja alkoi heti varustautua
ilveksen ajoon. Hän otti pyssyn ja ampumavehkeet, riensi ulos, nousi
suksilleen ja lähti hiihtäen metsään, kulkien kohti haukuntaa. Kohta
näki hän lumessa oudot jäljet, jotka hän Yrjön puheen mukaan tunsi
ilveksen jäljiksi. Vinhaa vauhtia alkoi hän niitä seurata, sujahuttaen
kiivaasti eteenpäin suksillaan. Jäljet johtivat suureen metsään, sieltä
vaaroille, rinteitä ja mäkiä ylös, toisia alas. Antti suksilla perästä.
Mäkiä hän kiipeää ylös kulkien edestakaisin viistoon, alas laskien
huimaa vauhtia. Vaaran takana vievät jäljet suureen kiviröykkiöön.
Suuria paasia on siinä säännöttömästi ladottu päällekkäin. Ne
muodostavat kujasia ja onkaloita. Täällä on suksilla kulkeminen
vaivaloista, mutta siitä huolimatta Antti rientää eteenpäin suksilta
nousematta. Kiviraunion keskellä riehuu Hermi. Jäljet vievät louhikon
sisään. Ilves on nähtävästi kulkenut louhikkoon. Hermi raapii ja potkii
erään onkalon suulla, jonka sisään ilveksen jäljet vievät. Se ulvoo ja
haukkuu, lumi ja kallion karppeet sinkoilevat kauas sen voimakkaiden
jalkojen alla. Nyt se tunkeutuu onkaloon sisään, pääsee sinne niin,
ettei muuta näy kuin takaosa ruumista.

Mutta ilveshän on Hermiä suurempi, ei se tuohon koloon ole mahtunut.
Varmaan se on tästä yli hypännyt. Tuolla se taitaakin olla toisella
puolella näitä kiviä, toisessa onkalossa. Antti vetää Hermin jaloista
ulos ja ohjaa sen ilveksen olinpaikkaan. Ärhäkästi käy Hermi ilveksen
kimppuun. Antti ei voi ampua tuonne koloon, vaikka vilahdukselta
välistä näkeekin osan ilvestä. Hermi rähisee ja ulvoo, ilves syljeksii.
Hermi käy ilveksen koipeen hampaillaan. Mutta ilveksellä on pitkät,
käyrät, terävät kynnet. Se iskee ne Hermin takaruumiiseen ja raapaisee
ison haavan Hermin lonkkaan. Silloin Hermi ulvahtaa ja päästää ilveksen
irti. Ilves on kuitenkin huomannut Hermin vaaralliseksi vastustajaksi
ja katsoo viisaammaksi vetäytyä leikistä. Se kulkee onkaloa myöten
peremmälle, pääsee toista kujannetta myöten ulos toiselle puolelle
louhikkoa, kiipeää siitä isoon kuuseen, joka seisoo äkkijyrkän
kallioseinämän vierustalla. Kuusen latvasta se hyppää kallion päälle,
jyrkänteen yläpuolelle ja katoaa siitä metsään vaaran laelle ja sen
toiselle rinteelle.

Antti kuulee Hermin ulvahduksesta ja vikinästä, että se on joutunut
alakynteen, hän alkaa kutsua Hermiä pois, se tuleekin ontuen, asettuu
maahan ja alkaa vikisten nuolla haavaansa. Silloin katsahtaa Antti
eteensä ja näkee paraiksi, kuinka ilves kuusen latvasta hypähtää
kallion laelle ja katoaa näkyvistä?

Antissa herää metsästysinto uuteen voimaan. Hän jättää Hermin siihen
ja lähtee taas ajamaan ilvestä takaa. Mutta ilves on nyt aikalailla
voiton puolella. Antti ei voi tästä päästä äkkijyrkkää kalliota ylös,
vaan hänen täytyy kiertää loitolla, ennenkuin pääsee kallion laelle,
josta ilves on lähtenyt metsään vilistämään pohjoispuolista loivaa
rinnettä alas. Hetkeäkään empimättä heittäytyy Antti ajamaan takaa,
vaikka ilvestä ei enää näykään. Huimaa vauhtia kiitää hän vaaran
kuvetta, sitten taas hiihtää, kiipeää ylöspäin, ja luisuu alaspäin,
pujotteleikse puiden välistä ja halkoo pensaikkoja. Hermi on jäänyt
louhikkoon, siltä on halu lähtenyt jatkaa metsästystä. Aluksi ei Antti
huomaakaan, ettei enää Hermin haukunta kulje hänen edellään ilveksen
askelia myöten. Mutta sitten vähitellen, sitä myöten kuin hän loittonee
kauemmas tutuilta seuduilta, metsän hiljaisuus alkaa hänen mieltään
painaa. Vauhti jo alkaa vähetä, ja kiihko talttua, mutta silloin hän
näkee ilveksen aivan lähellä edessään. Uudestaan valtaa into hänen
mielensä, eikä hän näe eikä kuule mitään muuta. Taas hän painaltaa
eteenpäin, minkä vähänkin jaksaa, heittäytyy vuoroin koko ruumiinsa
painolla oikealle, vuoroin vasemmalle sukselle. Samalla hän lykkää
oikean käden sauvalla, vasemmassa on pyssy. Empimättä heittäytyy hän
suksillaan jyrkkiäkin metsäisiä rinteitä alas, taitavasti huimaa
vauhtia alas kiitäessään vältellen puita, kiviä ja näreikköjä.

Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa
ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin
takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät
raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän
läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo
monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee
ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan
kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.

Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja
vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on
puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan
katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On
jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän
valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa,
enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti
hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean
kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi
näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.

Tuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen
kulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen
hän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne
alaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret
jäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen
silmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti
mustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan
kallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin
pysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan,
sitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua
tupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään,
hän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt
ohitse.

Hän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta,
kaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä
viruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin,
läähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä
ole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen
se koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei
kykene liikahtamaan.

"Kukahan meistä ensinnä toipuu", ajatteli Antti. "Kunhan muutaman
hetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän." — Mutta ilves se
ensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen
juosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta
ladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä
ruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi
ampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt.

Kun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa
liikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä
ja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti
Antin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä
kietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut
alkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä
syvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja
ruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle.
Mutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa
ajaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan
kiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki
vaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä
poiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei
Antin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan.

Tuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat
kolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä
yöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan.

Hän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi
käy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla
on suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia
naavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän
haltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet
omakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä,
minne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka
tärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää
yhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan,
hän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta,
vaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja
loppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta
hetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella
paikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta
aikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on
pitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen
kontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu
kuin pelastavaan korteen.

Hän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa
siihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat
ja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain
pistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän
ottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle,
iskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa
taulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen
heinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää,
polttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista
vilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin
ympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen
lämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan
horrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan
kulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut.

Kun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta
ajatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia
kuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä
sen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona,
häntä koipien välissä, vähän ontuen.

Sillä on lonkassa terävällä kynnellä raapaistu haava. Nyt eivät ole
asiat hyvin. Missä ihmeessä se Antti viipyy?

"Ainahan mies ilvekselle puoliaan pitää", sanoi Yrjö.

"Vaikkapa pitää. Jotain sille on sattunut, kun se ei kotiin tule.
Eiköhän pitäne lähteä hakemaan."

Pimeään iltaan lähti Yrjö metsään. Hankalaa oli kulku, mutta hän
oli tottunut metsissä liikkumaan. Viimein parin tunnin vaivaloisen
etsimisen jälkeen löysi hän Antin heinäpieleksestä melkein tajuttomana.
Siitä ei ollutkaan niin pitkälti kotiin, kuin Antti oli luullut. Yrjön
avulla sai hän ponnistelleeksi tämän taipaleen. Kotiin tultuaan vietiin
hänet heti saunaan. Kun häntä siellä oli perin pohjin kylvetetty ja
hierottu, ja kun hän sen jälkeen oli maannut oikein kyllältään, oli hän
seuraavana päivänä taas entisissä voimissaan.

       *       *       *       *       *

Mutta ilves se oli mennyt menojaan. Vasta kevätpuoleen talvesta se
ammuttiin.. Silloin järjesti Yrjö ajon. Kaikki miehet lähtivät sitä
yhdessä ajamaan. Ensimäisenä hiihti Jaakko, kevyessä puvussa ilman
pyssyä ilman muuta asetta kuin suksisauva. Toisena miehenä hiihti Yrjö
pyssyllä ja ampumavehkeillä varustettuna. Jälkijoukkona tulivat Antti
ja Olli. Antilla pyssy, Ollilla eväskontti mukana. Kohta alussa lähti
Jaakko huimaa vauhtia hiihtämään ilveksen jälkiä seuraten. Komeata
oli nähdä tämän voimakkaan, kookkaan miehen kulkua. Jokainen potkaisu
vei tasaisella maalla sylimääriä eteenpäin, mäkeä alas mennessä lumi
tuprusi ympärillä. Toiset hiihtivät rauhallisemmin perästä, joskus
oikasivat, kun näkivät Jaakon tehneen jyrkän mutkan.

Huimasti hiihti Jaakko, kepeänä kuin näätä kiipesi hän mäkiä ja
lumipyrynä syöksyi rinteitä alas. Mutta ilveskin oli hyvissä voimissa,
pysähtymättä se viiletteli eteenpäin. Metsien vikkelä kissa on jäntevä
ja voimakas, keveästi kuin kissa ainakin se kiipeää jyrkkiä rinteitä
ylös ja pitkin harppauksin se loikkaa metsässä eteenpäin. Sitä myöten
kun matkaa jatkuu, kuumenee Jaakolla veri, hiki nousee päähän, mutta
vauhtiaan hiljentämättä heittää hän vaatteensa tiepuoleen, ensin takin,
sitten liivit. Ja taas sujuu matka entistä huimaa vauhtiaan. Mies
höyryää talvipakkasessa, kun hän ohkasissa vaatteissaan, palavissaan
kiidättelee eteenpäin. Viimein alkaa ilves väsyä. Jaakko on aivan sen
kintereillä ja yrittää jo sauvalla tavottaa sitä. Viimeisessä hetkessä
pelastautuu ilves isoon alhaalta oksattomaan petäjään. Siellä se
oksalla kyhnöttää ja kiiluvin silmin tähystää alas, tarkkaan vartioiden
vainoojansa jokaista liikettä.

Jäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa
jatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä
täyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain
alusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten
ilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän
kissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti
ja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion
metsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä
on tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään
mieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä
kulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean
miehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä,
ajattelee hän tyytyväisenä itsekseen.




KOLMASTOISTA LUKU.

Jaakon viljanhaku-retki.


Niin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa
taistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin
mainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka,
oravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin
mitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se
mikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja
saatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu
oli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista
kepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle
putosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin
jäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän
pääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle.

Ensimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin.
Seuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli
poltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei
ollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman
suureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven
kuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä
saataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin,
ehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta
siemenviljoja tiedustelemaan.

"Saisihan lähteä", arveli Yrjökin. "Hyvähän on ajoissa tiedustella.
Talvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi
paremmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki
ja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi
hevosenkin lainaksi."

Ja niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa
tiedustamaan.

Seuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon
nousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo
saman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin
kahdessa.

Parviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa
tosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin
paljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään
olevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa,
luvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan,
silloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa.
Hevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten
sotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona.

Kun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin
viljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi.
Siihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän
toisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään
kuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli
voimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli
myöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta
aukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä.
Mennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli.

Mutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen
hiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä
Honkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika
lailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja
istahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä
kotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi,
että sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun
keritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään,
vaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän
varassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika
siitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla
eläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi
katsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa

    Terve päivä paistamahan,
    Terve kuu kumottamahan.

Sitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen
ja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle
reunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää
suksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli
huikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen
ponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia
poskia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään.

Mäen juurella kasvoi korpimaan reunassa kuusia tiheässä. Kahden
näreikön väliseen aukeamaan Jaakko ohjasi suksensa. Mutta siinä äkkiä
ahkion nuora kiskaisi Jaakkoa, niin että hän oli vähällä suin päin
kinokseen tupsahtaa. Ahkio oli pysähtynyt, niinkuin olisi siihen
paikkaan ollut kiinni naulittu. Kun Jaakko pari kertaa oli kiskaissut
saamatta sitä liikkeelle, katsoi hän taakseen.

Näreiköistä oli tullut esille kaksi miestä, yksi kummaltakin puolelta
ja olivat iskeneet suksisauvansa ahkion reunaan.

"Seis mies! Minne niin kova kiire! Hyvä kun lauloit, niin helpommin
sinut löysimme."

"Irti miehet minun ahkiostani, senkin sissit. Taikka minä murskaan
teiltä pääkuoren", kirkas! Jaakko, kohottaen suksisauvaansa.

Mutta miehet olivat varuillaan ja nostivat sauvansa suojelevasti eteen.
Aika rytäkkä siinä syntyi. Toinen rosvoista sai puukolla silpaistuksi
ahkion nuoran poikki. Samalla he alkoivat sauvoillaan tyrkkiä Jaakkoa
kauemmaksi. Pahaksi onneksi ei Jaakolla ollut mitään muuta asetta kuin
suksisauva. Kirveensäkin oli hän sattunut panemaan ahkioon, jotta voisi
vapaammin hiihtää ja vetää vyötäisiin kiinnitettyä ahkiota perästään.

Jaakko olisi kyllä puoliaan pitänyt ja olisi varmaan pian heidät
allensa nujertanut, mutta miehet olivat hyvästi asestetut. Heillä oli
pyssyt kummallakin ja kirveet. Toinen jo tähtäsi Jaakkoa rintaan,
mutta tämä sai pyssyn piipun syrjään sysätyksi, jotta laukauksen
pamahtaessa luoti katosi metsään melkein hipaisten Jaakon olkapäätä.
Ammuttuaan laukauksen pyssystään, aikoi mies käyttää sitä lyömäaseena.
Jaakko tarttui kädellään siihen kiinni, mutta silloin uhkasi toinen
iskeä häntä kirveellä. Nyt ei auttanut muu, Jaakko survaisi äkkiä
miehiä sydänalaan, ensin toista ja sitten toista ja kun miehet vähän
kyykistyivät kokoon, hyppäsi hän suksilleen ja lähti viilettämään
pois. Miehet olivat siihen varsin tyytyväisiä, eivätkä yrittäneetkään
takaa ajamaan. Toinen ampui vielä laukauksen Jaakon jälkeen, vaikkei
se häneen sattunut. Sitten vain lennättivät haukkuma- ja uhkaussanoja
hänen perästään.

"Hyvä, kun sillä pääsimme hänestä. Tässä olisi voinut käydä meidän
huonosti", tuumivat rosvot.

Harmistuneena hiihteli Jaakko eteenpäin pahoitellen, että oli
laulamalla päästänyt ilonsa valloilleen ja siten houkutellut sissit
tielleen. Hän olisi ehkä vielä käynyt rosvojen kimppuun, sillä hän oli
uhkarohkea mies ja voimia oli hänellä kuin kahdella. Mutta hän arveli,
että eivät sissit kahden liikkeelle lähde. Siinä missä on kaksi, siinä
on useampiakin. Minä hetkenä tahansa, hän arveli, voi odottaa näille
avuksi paljon suuremman joukon sissejä. Nolona hän hiihteli eteenpäin,
mutta minkä sille voi. Paha onni oli häntä tällä kertaa seurannut.

Kotiin hän tuli vasta aamupuoleen yöstä. Hän ei edes ollut uskaltanut
suorinta tietä hiihtää, vaan oli kulkenut ensinnä Korpivaaralle
päin ja sieltä vasta muuttanut suuntaa Ahmavaaralle, siten ainakin
vaikeuttaakseen takaa ajoa. Korpivaaralla kulki lisäksi useita
suksilatuja eri suuntiin, sillä siellä oli monasti käyty linnustamassa,
ansoja virittämässä, ja oravia ja näätiä ampumassa.

Kun Yrjö aamulla sai kuulla Jaakon yöllä kotiin tulleen, riensi hän
tiedustamaan, miten retki oli onnistunut, oliko hän siementä saanut.
Kohta Yrjön perästä tulivat pojatkin samalle asialle.

"Etpä tainnutkaan siemenviljaa saada, kun ei niitä missään näy", sanoi
Yrjö.

"Kyllä minä niitä sain, vaikka vain yhden tynnörin, puolta tynnöriä
läksin ahkiolla kotiin kuljettamaan, mutta sissin vietävät, pahuuksen
rajantakalaiset veivät senkin", sanoi Jaakko nousten vuoteeltaan
penkille istumaan.

"Ovatko rajantakalaiset taas liikkeellä", sanoi Yrjö säpsähtäen. "Jos
täällä salolla on hyväkin elää, niin on täällä se pahakin, ettei
koskaan tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Vai on rajantakalaisia taas
liikkeellä. Mutta kerrohan tarkalleen, mitä sinulle matkan varrella
sattui."

Jaakko kertoi ja muut kuuntelivat.

"Kaksiko heitä vain oli. Ja minkänäköisiä miehiä olivat? Venäjän
Karjalan puhettako puhuivat?"

"Venäjän Karjalan puhettako, Karjalan puhettako", toisteli Jaakko
mietteissään. "Tuota en tullut ennen ajatelleeksi. Ei ne sitä
todellakaan puhuneet, vaan aivan selvää meidän puolen kieltä. Toinen
oli punatukkainen ja punapartainen, ruma, keskikokoinen mies, toinen
pitkä, laiha, mustakulmainen, parraton, vasemman ohimon kohdalla ruma,
iso arpi."

"Minä melkein luulen, etteivät ne sissejä olleet ollenkaan", sanoi
Yrjö. "Selityksestäsi päättäen ne varmaankin olivat kuuluisat rosvot
Törrönen ja Minkki."

"No nyt minä ymmärrän, miksi ne niin iloissaan olivat, kun minusta niin
kepeällä kaupalla vapaiksi pääsivät. Ilmankos ne eivät Parviaisetkaan
tienneet varoittaa. Eivät maininneet sissejä tänä talvena yhtään
näkyneen. Enkä minä sen vuoksi tiennyt varoillani olla. — Mutta mitä
miehiä ne Minkki ja Törrönen oikeastaan ovat? Olen minä niitä joskus
kuullut mainittavan."

"Ne ovat oikeita rosvoja. Paha, että mokomat saavat irti kulkea ja
ilkitekojaan tehdä, mutta parempi kumminkin, kuin jos rajantakalaisia
taas alkaisi täällä samoilla. Harvoin nämä sentään talojen kimppuun
käyvät, jossa tietävät miehisten miesten kotona olevan. Ja tänne kauas
saloille, soitten taa tuskin viitsinevät tulla."

"Mutta miksi mokomat rosvot irti saavat liikkua, miksi niitä ei lain
koura tavota", kysyi Anni.

"Nämä ne vasta merkillisiä rosvoja ovatkin; ne ovat oikein luvallisia
ja laillisia rosvoja."

"Mitä joutavia, luvallisia ja laillisia rosvoja, enpä mokomaa ole ennen
kuullut", sanoi Jaakko.

"Miksipä heitä muuksikaan kutsuisi. Heillä on kuninkaan
käskynhaltijalta suojeluskirja. He ovat hänelle siitä suuret lunnaat,
suuret lahjat maksaneet. Eivätkä nyt vallesmannit eivätkä voudit
uskalla heitä kiinni ottaa."

"Kaikenlaisia niitä onkin. On sekin kuninkaan käskynhaltija.
Oikeinkohan tuo kuninkaan käskystä niin menettelee. Mikä senkin herran
nimi lienee?"

"Ståhlhandskehan se kuuluu olevan. Ei se kuningas siitä tiedä mitään.
Jos siitä saisikin viestin kuninkaan korviin, niin taitaisi huonosti
senkin herran käydä. Mutta ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu."

"Kaikki maan vaivat tälle meidän Karjalalle annetaankin, ainaiset
sodat, vainot, katovuodet. Ja lisäksi ovat virkamiehet kelvottomia,
vain maan vaivaksi ja ihmisten kiusaksi. Siksi ne pääsevätkin mokomat
rosvot rehentelemään."

"No, olisi minun pitänyt puheesta huomata, että ne eivät olleet
rajantakalaisia. Liian vähällä minä luovuin omastani. Mutta kun
minä joka hetki odotin niitä käyvän koko parven minun kimppuuni.
Odottakaapa, kun toisen kerran minun tielleni satutte!"

"Ikävintä on, että siemenen hankinnassa emme ole päässeet entistään
pitemmälle."

"Käyn minä siellä vielä toisen kerran ja paremmin varani pidän.
Tulkootpa vielä koettamaan. Onhan minulla siellä vielä puoli tynnöriä,
mutta enempää ei saada, vaikea oli saada tätäkään. Aluksi eivät
tahtoneet mitään antaa. Vähissä kuuluu olevan ja välttämättömiä omiin
tarpeisiin. Kun vaatimalla vaadin, niin viimein tynnörin antoivat."

"Käy se toinen puoli hakemassa nyt kohta", sanoi Yrjö. "Tästä puoleen
se alkaa hiihtokelikin huonota. Ensi kesänä pitää aivan erikoiset
neuvot pitää siemenen hankkimiseksi."

"Mitkä neuvot?"

"Sittenpähän nähdään."

Jonkun päivän perästä teki Jaakko uuden retken kirkonkylään. Tällä
kertaa suoritti hän matkan muitta seikkailuitta ja toi perille puoli
tynnöriä ruista. Alku oli siemeneen, vaikka enin osa, neljä ja puoli
tynnöriä oli vielä saamatta, tietymättömissä.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaskenpoltto.


Oli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin
kaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen
merkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski
kaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava.

Koko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä
siementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti
äärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala
oli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat
puut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa,
milloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita.
Useita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin
lastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut
alkaisivat kuivaa, "eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta",
niinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät
puut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta
eteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli
lähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko
syrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki
puut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle
ja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen
enimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli
niistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei
kuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn
isoja lakkapäähonkia.

Eräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan
katsomassa.

"No, on siinä ryteikköä", sanoi Yrjö. "On siinä sietänyt kirvestä
kalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on
tietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren
kasken hallitsemme?"

"Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin.
Antaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi.
Mutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?"

"Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me
siemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me
kerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen
hankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä
ensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis
tänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan
korpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää,
sietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä
olisi valmis poltettavaksi."

"Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi", sanoi Jaakko
malttamattomasti.

"Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja
kassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja
kolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin
suurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin."

"Kuka se Tikka on", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä
metsään ja nyt puuttui puheisiin.

"Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan",
vastasi Yrjö.

"Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan
ja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän
varassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin
oman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi
vuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi,
mutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain
suinkin on mahdollista."

"Kyllähän se niin on", myönnytteli Yrjö. "Ja sitä minäkin olen koko
ajan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt."

"No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin
kaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään."

"Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin
poltetaan."

Koitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen
etelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan
väki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet
työn mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut.
Sytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin
tulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut
kädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia
risukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi
ilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat
heti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista
kovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja,
vakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät
eteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä
seuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä
se tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään.

Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi
tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan.
Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat,
vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin
suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty,
jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin
veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit
ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen
kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden
ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät
yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat
mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan
latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta
paloi koko honka.

Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden
kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle.
Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui
äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat
mahdottoman korkealle, taivaalle.

Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen
voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit
leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet
aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat
taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat
savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.

Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla
paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät,
pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat.
Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso
pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän
räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät,
vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit
levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan
kosken pauhu.

Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat
juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen,
sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:

"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne
myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on
keitto valmis?"

Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.

"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän
syömäänkin."

"Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli.

"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli
on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia
saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista
aluettaan."

"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski
samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän
rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut",
kehuskeli Jaakko.

"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on.
Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman
loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi."

"No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun
mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!"

"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran
kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko
vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta,
jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.

"Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti
peitellä itseään.

Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat
kaikki syömään.

"Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui
kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka,
kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa
liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle.
Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien
täyttämä.

Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan
oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista
aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta
kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta
hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta
perästä.

"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet
syödä", sanoi Liisa.

Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko
saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa
jatkamaan.

Sillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä
metsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi
lapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa
liekkien temmellystä.

Syötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä,
toista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa
ulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään.

Välistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata,
kohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus
niin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se
pelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta
autellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein
valtaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja
käänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan
ponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli,
sattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän
huomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein
alkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän
syrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä
eivät liekit temmeltäneet.

"Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä
pääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella."

Jaakon huudon kuuli Anni. Mutta Yrjö oli kaukana. Hän oli saatuaan
kasken hyvään alkuun, kulkenut kasken reunaa, katsomassa, ettei
tuli pääsisi läheiseen pystyyn metsään leviämään. Pälvipaikat saisi
myöhemminkin polttaa, hän tuumaili. Kun Jaakko rupesi apua huutelemaan,
sattui hän olemaan aivan toisessa reunassa kaskimaata, eikä huuto
kuulunut minnekään räiskeen, paukkeen ja liekkien ulvonnan vuoksi.

"Hyvä Jumala auttakoon, missä se Yrjö on. Aivan se Jaakko nyt sinne
palaa. Pojat juoskaa hakemaan Yrjöä. Jaakko, Jaakko, onko siellä hyvin
vaikea olla." Niin vaikeroitsi Anni hädissään.

Antti lähtikin heti juosten Yrjöä hakemaan. Mutta tällä kertaa oli Olli
neuvokkain. Hän teki niinkuin oli nähnyt Yrjön tekevän. Kaappasi Liisan
valmistaman suuren vastan, juoksi vasta kädessä läheiselle lähteelle,
kastoi sen veteen ja palasi kaskelle. Märkä vasta kädessä kulki hän
Jaakkoa kohti isoa kumossa olevaa hirttä pitkin. Hirsi paloi jo, mutta
kun Olli ripautteli vastastaan siihen vettä, asettuivat liekit sen
verran, että juuri saattoi kulkea.

"Tännepäin Jaakko, tännepäin, tule tälle hirrelle, tule tätä myöten",
huusi Olli.

Jaakko huomasi samassa, että sitä hirttä myöten oli hänen mahdollista
päästä pois. Hän hyppäsi toiselta pulavalta hirreltä toiselle, kunnes
pääsi samalle hirrelle, jolla Olli oli. Olli lakaisi märällä vastalla
hirren kylkiä ja tukahutteli liekkiä. Mutta siitä syntyi niin kova
savu, että Olli siitä joutui aivan ymmälle. Savu oli tukahduttaa hänet,
samalla kun se sokaisi hänet. Hän oli vähällä horjahtaa palavaan
tulikuumaan mujuun. Silloin Jaakko nosti hänet käsivarsilleen ja juoksi
eteenpäin hirttä pitkin ja niin he molemmat pääsivät liekeistä pois.
Viimeisessä hetkessä oli Jaakko Ollin avulla löytänyt tien liekkien
keskeltä. Vaatteet jo kytivät ja savusivat useammasta kohdasta ja tukka
oli yrittänyt kärventymään.

Samassa kun Jaakko pääsi vähän rauhallisemmalle paikalle, tuli Anni
hänelle vastaan märkä vasta kädessä. Hän oli noudattanut Ollin
esimerkkiä ja käynyt kastamassa vastaa lähteessä. Sillä hän paraillaan
kylvetti miestään, kun Yrjö ja Antti puoli juoksua tulivat siihen.

"Miestäänkö se Anni kylvettää, märällä vastalla ropsii. Löyly näyttää
olevan hyvä", sanoi Yrjö, kun näki, ettei enää mitään vaaraa ollut.

"Nyt on meidän kaikkien alettava kulkea ympäri kasken, koeteltava saada
reunoja palamaan ja siirtää tulta keskemmäksi. Ei tämä kaski tänä
päivänä kumminkaan ehdi loppuun palaa", selitteli Yrjö.

Niin tehtiinkin. Seuraavana yönä ei makaamaan juuri joudettu. Vuoron
perään miehet valvoivat ja vartioitsivat, mutta tuon tuostakin
täytyi kaikkien kasken reunassa lepäävien lähteä liikkeelle tulta
hallitsemaan. Koko seuraava päivä poltettiin puurovioita kaskialueen
keskeltä ja sitäkin seuraava päivä. Hyväksi onneksi sattuivat ilmat
koko ajan olemaan kirkkaat ja tyynet, joten kaskeaminen luonnistui
hyvin. Senkin jälkeen saivat uutisasukkaat useina päivinä poltella
puukasoja, ja lopultakin jäi moni vahva hirsi palamatta. Kaikkialla
törrötti myös mustia, sylenkin korkuisia, puoleksi hiiltyneitä kantoja
pystyssä. Mutta poltettu oli kaski ja suuri taival oli kuljettu
säännöllisiä oloja kohti. Työtä oli kaskimaalla senkin jälkeen
uutisasukkaille koko siksi kesäksi, niin paljon kuin jaksoivat tehdä.




VIIDESTOISTA LUKU.

Siemenen haussa.


Kun kaski oli poltettu ja kesä paraimmillaan, alkoi tulla huoli
siemenestä. Viime talviset siemenen hankintayritykset olivat melkein
hukkaan menneet. Mutta siementä tarvittiin ja paljon, jotteivät suuret
puuhat turhiksi jäisi. "Käydään kyliltä hakemassa", voisi joku arvella.

Hätäkö olisi ollutkaan, jos ei asia sen mutkikkaampi olisi ollut.
Olisihan tämä matka vielä kuljettu, kantamalla olisi jyvät tuotu,
joukollaan olisi niitä hakemassa käyty, ja mikä ei kerralla olisi
tullut, se olisi toisella kerralla tuotu. Mutta siemenviljan hankinta
oli paljon vaikeampaa. Maakunta oli puhtaaksi ryöstetty. Viljaa
ei kelläkään ollut toiselle antaa, harvalla oli omiksi tarpeiksi.
Hernevaaran Parviaisilta oli viljaa aina saatu. Heiltä oli jauhoja
Ahmavaarallekin silloin tällöin haettu, ettei sentään leivän maku
kokonaan olisi unohtunut. Sieltä oli suoloja saatu. Sieltä muu
välttämätön tavara. Tavallisina aikoina oli sieltä siemenviljaakin
saatu, olipa huonoinakin vuosina. Multa nyt olivat heidänkin varansa
lopussa. Vainolaiset olivat sattuneet löytämään heidän viljavarastonsa,
olivat ottaneet mukaansa, minkä voivat kuljettaa, lopun olivat
polttaneet.

Nyt ei ole siemenviljaa koko maakunnassa, niin hoettiin. Ja jos
jollakulla vähin oli jossain kätkössä, meni se hyvin tarkoin omaan
kipeimpään tarpeeseen. — Mutta siemenviljaa oli välttämättä saatava,
muuten meni hukkaan suuri työ, jota jo toista kesää valmistettiin.
Ja viimeinkin oli Ahmavaaralla ruvettava ihmisiksi elämään, maata
viljelemään ja maasta elatus saamaan. Metsäläisten elämää oli jo
tarpeeksi kauan eletty. Koko Yrjön tuuma oli myttyyn mennä. Tänne
Ahmavaaran rinteille hän oli kuvitellut uuden rauhallisemman
asumusalueen syntyvän, suurten soiden suojaaman ja vainolaisten
ainaisilta kulkureiteiltä erottaman. Yrjö päätti panna mieluummin
kaikki liikkeelle, kuin luopua viljelyspuuhistaan.

Monenlaisia tuumia lausuttiin. Hurjaluontoinen Jaakko ehdotti, että
lähdettäisiin suorastaan rajan taakse ryöstöretkelle ja tuotaisiin
väkisin, mitä ei hyvällä kyetty saamaan. Yrjö ei kuitenkaan siihen
tuumaan suostunut, hän oli kerran kaikkiaan päättänyt pysyä erillään
pelkkää onnettomuutta tuottavista partioretkistä.

Liisa ehdotti, että lähdetään kerrassaan näiltä mailta pois ja
siirrytään jonnekin muuanne, missä saadaan elää rauhassa, jonne ei
vainolainen retkiään ulota. Vielähän niitä lienee semmoisiakin maita.
Mutta siihen Yrjö vain lyhyesti arveli, että elettäväksi ne ovat
nämäkin maat luotu, ei autioina olemaan.

Mutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana
kuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen
Yrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin
tehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän
puolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä
tuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä
retket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin,
paljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös
monet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin
asutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli
asumattomiksi, melkeinpä pitäjiä.

Olipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon.
Sinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös
hävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä
taruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista.
Monien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut
aarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat
hakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen
merkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne,
mistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet.
Sillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan
ja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet
paikkaansa.

Jos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois
pakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka
pyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta.

Mutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut
tuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö
lähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön
vievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin
viljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne
päätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä
peninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut
kulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli
matka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella.
Siemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava
suoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada
vuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö
ottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma
mies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen
ennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut,
ehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä
tekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut
aivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen
isännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin
opettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin
kookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään.

Mutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja
ei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan,
vaan kovalla rahalla oli vilja ostettava.

"Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan", hoppuili Liisa
kuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. "Sen
vähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti.
Annettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen
Lusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.”

"Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun
pystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen
tulemme. On se vara pidetty tätä varten", sanoi Yrjö.

"Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?"

"Roivas!" sanoi Yrjö. "Antin ja Ollin isä."

"Roivas!" — "Isä!" — "Johan hän kuoli vuosia sitten!"

"Antti vainaalta jäi rahaa hyvä määrä. Silloin kun minä poikien kanssa
muutin vanhoilta asumapaikoilta tänne Ahmavaaralle, kätkin minä nämä
rahat maahan. Nyt on aika hakea ne esille kätköstä. Niillä ostamme nyt
siemenviljan, laskemme perustan uudelle elämälle, niitten avulla taas
rupeamme säännöllisiksi maanviljelijöiksi, talonpojiksi."

"No mutta, miksi et ole ennen sanonut, olisi tässä rahoja ennenkin
tarvittu."

"Jos olisi rahat ennen piilostaan kaivettu, olisi ne syöty ja
menetetty. Mutta kun niillä siemenviljan ostamme, emme niitä hävitä,
vaan laskemme perustan uudelle elämälle. Ne rahat me kartutamme
monikymmenkertaisiksi. Tämän kautta minä myös oman työni ohella
säilytän Antille ja Ollille etuoikeuden näihin uutisviljelyksiin. —
Sitten kun aika tulee, ostamme niillä rahoilla myös hevosen."

"Roivas on miehistä paraimpia, sanoi monesti Taneli vainaja", puhui
Liisa. "Ja hyvä ystävä oli Roivaalla", lisäsi hän, Yrjöä katsellen.

Mutta pojilla hehkuivat silmät päässä. Heidän isänsä, se se lie ollut
mies.

       *       *       *       *       *

Matkavarustuksiin ei kauan aikaa mennyt. Konttiin kuivaa kalaa ja joku
linnun täkkä evääksi, toiseen konttiin useampia kimpullisia oravan
nahkoja ja kauneimpia näädännahkoja, kirves vyön perään, puukko vyölle,
ja miehet olivat valmiit matkalle lähteinään, Yrjö miettiväisenä ja
varovaisena, Antti mieli innostuksesta tulessa. Matkalle mukaan oli
Yrjö varustanut myös kaksi omituista, neliönmuotoista konttia. Mitä hän
niillä aikoi tehdä, ei hän kellekään sanonut. Pysyi vain salaperäisesti
vaiti, kun toiset sitä utelivat.

Juhannuksen jälkeisenä viikkona lähtivät, sinne kulkivat vaaran
rinnettä alas soille ja kankaille.

Kirkonkylän tienoilla oli paljon puuhaa hevosista. Suuri osa kylää oli
autiona, niillä harvoilla, jotka olivat jäljellä, ei ollut hevosia tai
eivät he olleet halukkaita antamaan. Viimein sai Yrjö kuulla, että
Havuvaaran Puhakat asustivat piilopirteissä Sarajärven rannalla, että
heillä oli hevosia ja että sieltä mahdollisesti voisi saada. Sinne oli
kyllä hyvä matka, mutta täytyi koettaa, aikeistaan ei Yrjö millään
hinnalla suostunut luopumaan.

Sarajärvellä otettiin Yrjö ystävällisesti vastaan ja hevonenkin
luvattiin, mutta vain yksi. Toinen ei ollut sellaisessa kunnossa,
että olisi voitu pitkälle matkalle sillä lähteä. Minkäpä sille teki,
täytyi olla tyytyväinen, kun sai yhdenkin hevosen. Saisivat ratsastaa
vuorotellen.

Kirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa
kylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein
tiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti
Yrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät
jalan kylään.

He suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä
menivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa
Ahmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat,
poikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan
ettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan.
Kätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria
vaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan
21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin
tarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti
kuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan
tuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten
palasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo.

Siellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan
etupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni,
niitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin
vaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan
takapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein,
ripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli
tottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin
joutuisasti liikkumaan.

Matkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä
metsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä
teistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä
myöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä
paikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta.
Talot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja
oli vain harvassa.

Toista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien
taloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha
partiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua
kokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö
rohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä
hevosta hoitelemaan ja astui tupaan.

Tuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti
nähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita
ja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä
siemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava
eteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki
laskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli
Karjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja
sitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa,
sillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin
kulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse
aina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei
varastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä
jokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä
oli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä
jos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia
vaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan
vaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu.

Miesten näitä puhellessa tuli Antti sisään.

"Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä
käyty."

Mutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia
hänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki
sitä ja sanoi: "tules Yrjö vähän ulos."

"No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi."

Antti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan.
Asettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa
sen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa.
Heiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen
kaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä
siihen mieltynyt.

"Niin, kaupan se hevonen on", sanoi Sallinen. "Ja teille se olisi
kerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee
kulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen
ehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä
noutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on
tottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu,
mutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia.
Teille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa."

"Mitä me hevosella tekisimme", sanoi Yrjö leikillään. "Mitä teitä me
sen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?"

"No, mutta ajattelepa Yrjö", sanoi Antti innoissaan. "Kaikkeenhan sitä
tarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä
saisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme
oman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen
rantamilta. Ja..."

"Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa", sanoi Yrjö.

Ulos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa
katseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin.
Hampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö
Sallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli
tulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun
se oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat.
Yrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi
muutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän
kaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet
sodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset
läheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi
ystävyydessä.

Antti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että
Nopsa nyt oli hänen hevosensa.

Hevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti
seuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin
ratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei
vainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa
eivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat
nyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan
valtamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa.
Matka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä
toisen aina vuorostaan tarvinnut astua.

Seuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen
suulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran
koskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien
hevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja
tiedustelemaan.

Siementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi
kontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana
tuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat.
Veneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään
paluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi,
toiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi
tynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut,
vaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta.
Mutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea
maantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos
tarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri
kuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää.
Sen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit.

Varustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua.
Toiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät
saivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut
toisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin
parin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit
valmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit.
Satuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi
tavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle.
Hevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän
kuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä.
Tämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan
mitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa,
niitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei
myöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät
luistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu,
vaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet
astuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä
puheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että
miesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata
itse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja
astuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta.

Iloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin
yötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa,
sitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten
taas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä
oliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän
ihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi
todellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen
niin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua
yhdessä pysyäkseen.

Sitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi.
Kaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty
liikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen
kulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin
jokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville,
mistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty
maantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään
pensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa
pitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja
kierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei
enemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa,
ettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän
oli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään.
Sen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa
käyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti
kaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi.

Kun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen
vietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön
Mustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni
vierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö
takaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit
hylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli
suoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa
tavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava.

Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä
ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin
nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille.
Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja
vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa
selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen
kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.

Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja
mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un
päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon
painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli
sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja
kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä
silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan,
ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi
se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se
kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.

Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa
oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle
riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus-
ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen
asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli
soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli
sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu
kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli,
että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron
yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu
kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki,
hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen
sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen.
Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu.
Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana
perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi
kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi
ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.

Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta
kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin
tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.

Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille
viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää,
kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena
talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa
ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta
ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen
saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.

"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi
sanomaan.

"Saittepahan siementä", sanoi Jaakko.

Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä
metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme,
antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi
ravinnoksemme."

"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme
kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa,
ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun
antaa."

"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti
kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas.
Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli."

"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako
sillä ratsastaa?" kyseli Olli.

"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on
niin sukkela astumaankin."

Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu.
Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen
Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin
mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien
peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli
kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään
kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään
uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli
tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan
mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen
elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.

Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat,
sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä,
kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä
kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle
annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti
metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin
soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi
ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille
hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun
päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.

Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja
Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi
kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen
mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa,
etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.

       *       *       *       *       *

Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen
maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä
kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan
huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia
kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin
uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä
elettävä vesien ja metsän riistalla.




KUUDESTOISTA LUKU.

Ruis lainehtii.


Oli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos
kävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen
lehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei
kuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa
polkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan
harjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli
hän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia
sitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia
kuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä
poissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho.

Sitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja
pelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti
rehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli
viheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä.
Nyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli
kauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Ilma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät
oli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä.
Varmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä
heille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten
päästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime
talvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava.

Nyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä
tehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä
aaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella
leivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää
maanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen
elämä.

Luonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista
ei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin
käyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli
Yrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut
tuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren
vaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen
kaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut
pilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta
ruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen
juhlallisesti kumahdellessa.

Sama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu,
Jaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja
Olli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat
varttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä
vainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa,
suurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki,
varttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden,
turvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille.

Kaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat
ruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja
katselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha.

"Pitäisi mennä kirkkoon Jumalaa kiittämään kaikesta siitä hyvästä, mitä
hän on meille antanut", sanoi Liisa.

"Kiittäkäämme Jumalaa täällä, missä nyt olemme", sanoi Yrjö.

Mutta pikku Kerttu sanoi: "Minusta tuntuu, niinkuin täällä olisikin
kirkko."

Ja rukiin oras aaltoili hiljalleen kesän vienossa tuulessa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73405 ***