path: root/72993-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELäMä ***





RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ

Kirj.

Arvi Järventaus






Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS.

Julkaisijan esipuhe.

Runoilija Aatami Kuuskosken elämä.

    I. Minä synnyn sekä muutamia tietoja vanhemmistani y.m.
   II. Menen kansakouluun ja tuotan (ikävä kyllä) opettajalleni harmia.
       Minut erotetaan koulusta y.m.
  III. Menen rippikouluun ja pääsen hoitamaan lukkarinvirkaa.
   IV. Minusta aiotaan lukkaria, mutta tulenkin tukkilaiseksi. Kohoan
       aikaa myöten »ukkoherraksi» ja saavutan alaisteni täyden
       luottamuksen.
    V. Minusta tulee järjestysmies.
   VI. Minä menen naimisiin Aleksandra Alan kanssa.
  VII. Minä rupean henkivakuutusasiamieheksi ja pääsen lopulta
       tarkastajaksi.
 VIII. Minä otan osaa vapaussotaan, saan Vapauden ristin ja minut
       huudetaan »Pohjolan Mannerheimiksi».
   IX. Minä rupean runoilijaksi, mutta saan kokea, että taiteen
       polku on okainen ja orjantappuroita täynnä.
    X. Jatkoa edelliseen.
   XI. Minusta tulee kiertävä konsulentti, mutta saan toimeni
       loputtua runoilijan nimen.
  XII. Haen nimismiehen virkaa ja pääsen Kuivakaan. Tulen ystäväksi
       runoilijain ja taiteilijain kanssa.
 XIII. Minä rupean filminäyttelijäksi ja lasken Harjankurkun
       yhdellä tukilla.
  XIV. Tutustun kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjään ja solmin
       veljesliiton hänen kanssaan.
   XV. Minä täytän viisikymmentä vuotta ja joudun suuremmoisten
       kunnianosoitusten esineeksi.
  XVI. Minä kimppuan käsikirjoitukseni ja vien ne ullakolle.
       Otan käytäntöön esi-isieni nimen.




JULKAISIJAN ESIPUHE.


Viime keväänä jouduin yksityisissä asioissani matkustamaan Lappiin.
Tällä matkalla tutustuin kertomuksen sankariin Aatami Kuuskoskeen.

Olin tilannut makuuvaunupaikan ja valmistautunut mahdollisimman
mukavasti kuluttamaan aikaani, kun havahduin siitä, että joku naputti
vaunuosastoni oven ikkunaan. Katsahdin sinnepäin ja huomasin pitkän,
solakan herrasmiehen harmaa »mannerheimari» päässä ja puolittain
sotilas- puolittain metsästäjänpukua muistuttava puku yllä seisovan
oven takana ja hymyilevän minulle. Hän raoitti ovea ja kuiskasi:

— Onko se kirkkoherra?

Osastoon oli majoittunut toinenkin mieshenkilö, joten en päässyt
selville, kumpaa meistä hän tarkoitti. En vastannut mitään.

— Onko se kirkkoherra Järventaus?

Nyt olin vakuutettu, että kysymys tarkoitti minua. Nousin seisomaan
ihmeissäni, sillä en koskaan ollut nähnyt vierasta, joka nyt reippaasti
työntyi osastoomme.

— Saanko luvan esittää itseni. Nimeni on Kuuskoski, Aadam Kuuskoski,
oikeastaan Kuczkowski, sillä olen puolalaista syntyperää.

Minulle valkeni. Vai tässä oli nyt edessäni se kuuluisa mies, josta
meidän pitäjässämme niin paljon puhuttiin, vanha peräpohjolainen
niinkuin minä itsekin.

Pyysin vierastani istumaan. Meitä oli vaunuosastossa entuudestaan
kaksi, joten kolmannen paikka oli vapaa.

Hän istuutui tuollaisella maailmanmiehen huolettomuudella ja rupesi
juttelemaan.

— Merkillistä, että olemme koko talven eläneet melkein naapureina
emmekä ole ennemmin tavanneet. Minä olen monta kertaa ollut aikeissa
tulla teitä tervehtimään, mutta työt...

Hän teki laajan liikkeen kädellään.

Tiedustelin, kuinka hän viihtyi Etelä-Suomessa.

— Tjah! Se nyt on, miten sen milloinkin ottaa... Jollei olisi
erikoisharrastuksia, niin... kirkkoherra ymmärtää, mitä minä tarkoitan.

Nyökäytin päätäni.

— Jaa — apropòs! Nythän se sattuikin! Minulla on matkassa
käsikirjoitus, jota olen näyttänyt kustantajille. Se sisältää minun
elämäkertani. Muutamilla pienemmillä korjauksilla se kuulemma menee
läpi. Ehkä saan noutaa sen tänne? Se on matkalaukussani.

Odottamatta vastausta hän syöksyi vaunuosastosta ulos.

Hetken päästä hän palasi, kädessä paksu käsikirjoituspinkka.

— Tässä se on ja — saatte uskoa — minä olen kirjoittanut sen sydän
verta vuotaen.

Katselin päällekirjoitusta. »Runoilija Aatami Kuuskosken Elämä» seisoi
siinä.

Suuni vetäytyi hiukan hymyyn. Luulin, ettei herra Kuuskoski sitä
huomaisi, mutta hänellä oli tarkempi silmä kuin arvasinkaan.

— Kirkkoherra hymyilee... niin, minä olen siihen tottunut. Mutta — minä
_olen_ runoilija!

Hän lausui sen sellaisella järkähtämättömällä varmuudella, josta ei
tuntunut olevan tuumaakaan tinkimisen varaa. Hänen mustat silmänsä
säkenöivät.

En oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. En luonnollisesti
halunnut häntä loukata, mutta en myöskään heti olla valmis ylistämään.
Vaikenin ja jäin odottamaan.

Matkatoverini tarkasteli minua tutkivasti. Tuntui, kuin olisi hän
katsonut sydämeeni. Sitten hänen ankara ilmeensä lientyi, silmiin tuli
kostea kiilto ja hän puheli minulle isällisesti, melkein hellästi:

— Katsokaahan... kun saa vuosikymmeniä tehdä työtä eikä koskaan
kohtaa ymmärtämystä, kun saa kärsiä ja kitua eikä yksikään ihminen
näe tänne (hän osoitti rintaansa)... kun tuntee poveaan polttavan
suuren kaipauksen ja saa sen huutaa kuuroille korville, niin... tahtoo
toisinaan hermostua. Te ymmärrätte... te, joka olette pappi...

Hän pyyhkäisi silmänurkkaansa.

— Minäkin olen kerran kuvitellut voivani lähteä saarnaamaan...
saarnaamaan uutta uskontoa niinkuin Kristus muinoin. Minulla olisi
paljon puhumista.

Hän katseli hetken ohikiitäviä maisemia kuin etsien ajatusta, joka
oli häneltä karannut. Sitten hän yht'äkkiä tempaisi käsikirjoituksen
minulta ja huudahti:

— Kuulkaapa, kun luen teille palasen! Hän selaili pinkkaa pudistellen
päätään ja hymähdellen itsekseen: »Tuossakin... tuossakin...» kunnes
hänen kasvonsa yht'äkkiä kirkastuivat.

— Tässä se ani Se on pieni runonpalanen, mutta niin totisinta totta ja
soveltuu minuun (hän laski käden sydämelleen) täydellisesti!

    — Ken ompi runoniekka? Sekö vain,
    jot' oma koulukunta kilvan kiittää
    ja jonka eessä tietä aukiniittää
    kuuluttajitten joukko kopeain?

Ja hän luki yhteen menoon runon, johon lukija saa edempänä tutustua.

— Siinä se on! Jokaisella on oma sisäinen varmuutensa eivätkä sille voi
kustantajat mitään.

Hän lausui peloittavalla äänellä sanan »kustantajat». Minun
selkäpiitäni karmi. Tunsin itseni iloiseksi, etten kuulunut siihen
ammattikuntaan.

— Minä olen matkalla Tampereelle; siellä on muuan varkausjuttu
selvitettävänä. Olin ajatellut kääntyä jonkun sikäläisen kirjallisuutta
ymmärtävän henkilön puoleen pyynnöllä, että hän menisi läpi tämän. (Hän
laski kämmenensä käsikirjoituspinkalle.) Mutta — nyt tapasin teidät ja
ajattelin: Siinä on mies! Hän on sen tekevä! _Ille faciet!_ Kirkkoherra
ymmärtää tietysti latinaa?

Hänellä oli erikoinen taito puhua varmasti, kuin pitäisi hän itsestään
selvänä, ettei kenenkään päähän pälkähtäisikään vastustaa häntä.

— Tämä ei vie suurta aikaa, jatkoi hän. — Minä jätän tämän siis
teille... Mutta — peijakas! — joko tämä on Tampere?

Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota konduktöörin ilmoitukseen.
Todellakin: Tampereen tehtaiden savupiiput näkyivät vaunun ikkunaan.

Herra Kuuskoski ryntäsi vaunuosastosta ulos kuin vimmattu. Ovi paukahti
hänen jälkeensä ja minä jäin hämmästyneenä istumaan käsikirjoituspinkka
kädessäni.

Ensimmäinen ajatukseni oli juosta hänen jälkeensä ja antaa
käsikirjoitus takaisin, mutta sitten ajattelin, että se oli turhaa.
Sainhan täten matkalukemista ihan odottamatta. Ja kaikesta päättäen
hauskaa.

Sillä matkalla luin käsikirjoituksen läpi ja minun täytyy tunnustaa:
harvoin on matkani nopeammin kulunut. Kun saavuin Rovaniemelle,
kaikuivat korvissani päähenkilön viimeiset sanat:

    »tulevaisten ma toivehet täytän!»

Ja vaikka olinkin selvillä siitä, että kertomuksen sankari tällä
loppuvetäisyllä ottikin hiukan koomillisen asenteen, oli mieleeni
jäänyt eräänlaatuinen tyytyväisyys, ja hyvilläni minä astelin
Rovaniemen tuttuja katuja ja hengitin keuhkoihini Perä-Pohjolan
raikasta ilmaa.

Kotia tultuani aioin palauttaa käsikirjoituksen tekijälle takaisin.
Mutta — miten lie sattunut — se jäi lojumaan kirjoituspöydälleni. Vasta
äskettäin otin sen uudelleen käsilleni ja tein ne pienet korjaukset,
jotka olivat osoittautuneet välttämättömiksi. Soitin tekijälle ja
ilmoitin, että asia olisi minun puolestani selvä. Hän saisi tulla
hakemaan käsikirjoituksensa pois.

Mutta suuresti hämmästyin, kun herra Kuuskoski pyysi minua toimittamaan
sen kustannettavaksi. Hän kertoi itsellään olevan tavattoman kiireen.
Oli tehty suuria takavarikkoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa. Ja
uudelleen minä tottelin, sillä hänen äänessään oli jälleen tuo
merkillinen käskevä sävy, joka ensi tapaamiseltamme oli niin hyvin
jäänyt mieleeni.

Kysyin, saisinko varustaa käsikirjoituksen alkulauseella, sillä minun
mielestäni se kaipasi sellaista.

»Kyllä... ja loppulauseella myös, jos katsotte tarpeelliseksi. Mutta
runoihin ette saa koskea.»

Rauhoitin häntä. En ollut niihin kajonnut ensinkään. Vain aivan
toisarvoisia korjauksia olin tehnyt.

»Hyvä on! Antakaa sitten huilata!»

Ja tässä se nyt on tämän merkillisen, itseoppineen miehen elämäkerta.
Sillä — merkillinen hän kaikesta päättäen on, tämä Kuivalan nimismies,
joka on koko elämänsä pyhittänyt runottarille siitä huolimatta, että
nämä ovat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä hän ei
usko ja tuossa horjumattomassa, kallionlujassa uskossa on juuri hänen
suuruutensa.

Minä olen lukenut tämän käsikirjoituksen uudelleen ja nauranut. Mutta —
loppuun päästyäni olen tuntenut myötätuntoa tätä miestä kohtaan.

Jos lukija voi sanoa samaa, silloin on Aatami Kuuskoski saavuttanut
ensimmäisen suuren voittonsa.






RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ




I.

MINÄ SYNNYN SEKÄ MUUTAMIA TIETOJA VANHEMMISTANI Y.M.


Minä olen syntynyt Ristiniemen pitäjässä kaukana pohjoisessa,
suuren ja mahtavan Ison Väylän varrella. Siihen aikaan, jolloin
»näin ensi kertaa päivän valon» — niinkuin runoilijat sanovat — oli
kotipitäjäni kirkonkylä vielä aivan tavallinen maalaiskylä, eroten
vain kokonsa ja eri vuodenaikoina vilkastuvan liikenteensä puolesta
muista samanlaisista erämaan kirkonkylistä, — sillä kotikylääni
kutsuttiin jo minun lapsuusaikanani »Lapin porstuaksi». Kun myöhemmin,
aikamiehenä, elämän taisteluihin tulisesti osaaottaneena, olen
mietiskellyt kotikyläni osuutta omaan kehitykseeni ja kutsumukseeni,
olen todennut sen maailman historiassa usein nähdyn tosiseikan,
että ne, joilla tässä maailmassa on ollut jokin erikoinen,
tavallisuudesta poikkeava elämäntehtävä täytettävänään, Jumala
panee syntymään jossakin erikoisessa paikassa, — paikassa, jolla
tavalla tahi toisella on ratkaiseva merkitys kasvattiensa tulevassa
elämänkutsumuksessa. Olen lukenut ranskalaisista runoilijoista,
joiden tulevalle elämänkutsumukselle on ollut aivan määräävä heidän
syntymäpaikkansa. Jo lapsina he näkivät kotiseutunsa korkeat vuoret,
siintävät, autereiset metsät, joen polvekkeen kimmeltävine pintoineen,
ja nämä kotiseudun maisemat ovat sitten tavantakaa sukeltaneet esiin
heidän runoudessaan. Olen lukenut valtiomiehistä, joille on käynyt
samoin: heidän puoluetaisteluissa kovettunut sydämensä värähti, jos
jossakin anomuksessa vilahti esiin heidän syntymäkylänsä vaatimaton
nimi, ja heitä saattoi vastustaja syyttää puolueellisuudesta, kun
he valtiovarojen jakelussa osoittivat tavallisuudesta poikkeavaa
runsaskätisyyttä maakunnalle, jossa he pikkupoikina olivat myllyjä
puroihin rakentaneet. Katsokaa: kotiseutu puhui pojilleen muistojen
kieltä. Olen monta kertaa ajatellut Leonardo da Vinciä ja tullut siihen
lopputulokseen, että hänen piti syntyä Italiassa, keskellä renesanssin
kiehtovaa elämää, niinkuin minun Ristiniemessä, keskellä Perä-Pohjolan
suurta, mahtavaa luontoa humisevine metsineen ja iäti kohisevine
koskineen. Me molemmat olemme mitä tyypillisimpiä esimerkkejä siitä,
millä tavalla kotiseutu vaikuttaa mieheensä. Leonardo syntyneenä
Italian tummansinisen taivaan alla sai väreihinsä sitä ihmeellistä
syvyyttä, jota nyt ihailemme hänen tauluissaan. Minä Ison Väylän
varrella kasvaneena sain taas luonteeseeni suurpiirteisyyttä, jota
ystäväni ovat minussa aina ihailleet. Sillä onhan Iso Väylä tavallaan
kuin Perä-Pohjolan valtasuoni, jota pitkin sen erikoinen elämä virtaa
alas ja nousee ylös. Ajattelen lähinnä tukkilaisia, jotka keväällä
sauvovat sitä ylös ylämaihin ja keskikesällä viilettävät lauttoineen
alas, reippaiden tukkilaislaulujen kaikuessa ja haitarin sävelten
soidessa. Jos miltä kannalta asiaa ajattelen, päädyn aina siihen
tulokseen, että olen mitä tyypillisin kotiseutuni tuote. Perä-Pohjolan
komeita koskia katsellessani olen tuntenut, että minussa ouruavat
tavallista väkevämmät veret. Sen laajoilta, silmänkantamattomilta
aavoilta on kotoisin minun omituinen surumielisyyteni, jota vaimonikaan
ei ole oppinut ymmärtämään. Saatan toisinaan työpöytäni ääressä
istuessani puhjeta kyyneliin. En tiedä itsekään, mitä varten itken;
annan vain kyyneleeni vuotaa ja tunnen, kuinka ne helpottavat rinnan
alle kerääntynyttä paannetta. Ja Perä-Pohjolasta on varmaan myös
kotoisin se rivakkuus, jolla tavallisesti lopetan nämä »kyynelhetket».
Sillä — jonkun aikaa kyynelehdittyäni isken nyrkkini pöytään ja
huudahdan: »Piru tässä itkemään! Ei se sillä parane!»

Niin — kuten sanoin — olen Perä-Pohjolaa kiireestä kantapäähän. Sieltä
on hurja luontoni, joka elämäni varrella on monta kertaa purkautunut
yhtä väkevänä ilmoille kuin jäänlähtö mahtavasta Isosta Väylästä.
Sieltä ovat lempeät mielialani, nuo naisellisen vienot ja hellät, jotka
muistuttavat rauhallista, leppoisaa iltapäivähetkeä jonkin jokisuvannon
varrella. Perä-Pohjolasta on rikas kieleni, jonka sanavarasto ei ole
koskaan kesken loppunut ja jota eteläläinen kummakseen kuuntelee.
Enkä minä ole tyytynyt vain siihen, että olisin käyttänyt lapsuudessa
oppimaani kieltä, — en, vaan olen matkani varrella tehnyt uusia sanoja,
sen mukaan kuin tilanne on kulloinkin vaatinut. Niinkuin kevättulviva
joki toisinaan puhkaisee itselleen uuden uoman, hyljäten vanhan, niin
olen minäkin toisinaan puhkaissut uuden valtaväylän jokapäiväistä
kielenkäyttöä paartaviin, tavan ja tottumuksen luomiin rantatörmiin.
»Hei, anna huhkia vain!» olen sellaisina hetkinä huudahtanut. »Tämä
tulva vie tosin muassaan monta mukavuuslaitosta, mutta kansa tottuu
vähitellen, ja sen sijaan, että nyt sanotaan: 'Koira haukkuu', tullaan
ennen pitkää sanomaan: 'Koira harjoittaa koiruuttaan'.»

Yksin kotipitäjäni nimessäkin olen keksinyt tunnusmerkillistä omalle
elämäni työlle. Miksi sen nimi on juuri »Ristiniemi»? Varmaankin
senvuoksi, että minun elämäni on ollut ristin kantamista. En tarkoita
ristiä uskonnollisessa merkityksessä, vaan siinä, että minä, joka,
jos kukaan, olen povessani tuntenut runouden kalvavan tulen, sen
jumalallisen kipinän (jota ilman ei kenestäkään voi tulla suurta
runoilijaa), olen saanut koko elämäni ajan vain väärinkäsitystä ja
kateutta osakseni.

Se, jos mikään, on ristin kantamista, mutta minä olen kuitenkin
kantanut sen iloiten, vakuutettuna siitä, että jälkimaailma, joka aina
on osoittautunut viisaammaksi edellistä aikakauttansa, on ymmärtävä
minua paremmin.

No niin — palatakseni lapsuuteeni — olen siis syntynyt Ristiniemellä
Ison Väylän varrella. Minun isäni nimi oli Aadam ja sama nimi annettiin
minullekin kasteessa. Isäni, joka oli tavattoman väkevä mies, oli
sanonut äidilleni, kun minulle oli nimeä etsitty: »Pannaan sille
nimeksi Aatami, sillä Aatami oli ensimmäinen mies maailmassa ja minä
olen myös ollut monessa asiassa ensimmäinen. Minua ei esim. ole vielä
kukaan tappelussa voittanut.» Ja niin oli asia sovittu. Äitini,
hiljainen, lempeä ihminen, mukautui miehensä tahtoon. Hänellä oli kyllä
ollut oma ehdotuksensa. Hän oli ajatellut Joosuaa, joka valloitti
Luvatun maan. Mutta kun isäni oli huomauttanut, että »pannaan vain
Aatami, sillä Aatamihan se on pastorinkin etunimi ja sinäkin myönnät,
että hän on ensimmäinen pappi maailmassa», oli äitini taipunut. Ja
Aatamiksi minut oli kastettu, vaikka minä sittemmin olen kirjoittanut
»Aadam», koska se — kuten ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä
(josta enemmän tuonnempana) on monta monituista kertaa huomauttanut —
on myös alkukielen muoto.

Olin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta
poikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini
ihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset,
kirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin
penkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa
kokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi,
Aatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa.
Sillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin
aikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen
kokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa,
tietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin
yhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta
asetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti
ja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.

Lapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin
minäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan
kipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.

Meidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli
palvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien
kanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään
erinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin
juhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon
hevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä
kaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä
ollut niin raskaaseen työhön.

Kuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso
Väylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin,
kuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista
hän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän
meni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä
pöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan
silmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa
sinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni
tuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani
on minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat
käänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä
kerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi
ainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan.
Samalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot»
säikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon
perästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin
leikiten vain.

Monta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani
elämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta
»syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan
puolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän
vastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut
pappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista,
ja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan.
Enkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana
syksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman
yliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun
lammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No...
mitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi:
»Meneehän se... piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään,
kun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla
vetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan
Orfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön
tylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.

Neljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes
kuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä,
sai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin
katkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui
tästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan
tehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan
toteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla
kiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli
taputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin,
Aatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin
käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen
kuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä»,
moninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin
nimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän
sukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen
»Kuuskoskeksi» vääntäneet.

Isoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja
voimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut
hevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle
selveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä
ymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja
minun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi:
»Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut
toteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat
vilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan
korvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa
muovannut.

Rakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja
kuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme
pois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta
— jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet
tyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja
hänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle
parikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi
tultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata,
sillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni
ainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin
toisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.




II.

MENEN KANSAKOULUUN JA TUOTAN (IKÄVÄ KYLLÄ) OPETTAJALLENI HARMIA. MINUT
EROTETAAN KOULUSTA Y.M.


Yhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin
niin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle
parempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.

Opettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun
lapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee
milloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli
valmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt
täydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin
naapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa,
oli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut
maisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia
hullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni
aikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin
»Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa
myös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä
ollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon
ajattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni)
ammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä
varmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun
herra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän
oli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt
niitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.

Syyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä
ravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne
antavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan
koulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien
pakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä
tyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen
pakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän
varrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille
kouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan.
Mutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa!
Sillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat,
hotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat
luutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin»
niinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he
punoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta
monen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka
nuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä,
joista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut.
Kukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin
opintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun
kalvetustaudin uhriksi.

Ainoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni
aiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen
pahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden
tilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut
erottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä
runoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin
sanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita.
Mielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki
etevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet
opettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen
taas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä
erikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien
hengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.

Muistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut
kouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista
pitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen
hitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen
sukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset
seikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten
jännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni
ajatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»

En kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin
hän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti
minuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:

»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä
maailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»

En silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin
on arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen
tarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä
täytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena
maailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien
varrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut
tuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään
olen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän
leppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle
olemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut
korviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli
mennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en
ole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin,
varsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.

Minä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista.
Opettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin
tarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.)
Ensi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen
katossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan
lauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä
näkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli
kattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako
törmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä
minulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja
oli useamman kerran huomauttanut.

Minä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti
muistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta
seuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin
opettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla
tuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili.
Jälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut
historiasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse:
— kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä
välkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat
levottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia.
(Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi
opettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen
henkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään,
että moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun
tähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.

Pitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä
koulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina
ollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä
useampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat
katselivat minua kateellisina.

Mutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä
olen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun
mielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa.
Minä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon
hiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni,
asetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli
tunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan
pitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne
vilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa,
ja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja
tyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät
opettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten
ne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä
maiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin
kaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan.
Siinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa
noutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei
ollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja
komensi minut ottamaan hiiret kiinni.

Mutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat
villiintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin
johtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja
tulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se
koko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin
ainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä
kurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.

Mutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli
pahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista
urhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis
alas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:

»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»

»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten
taakseni luokkaan, joka ihan kiehui.

Hiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta.
Mutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan
kanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja
raamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena,
että johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt
alkoi yleinen kiinniotto.

Luokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen
ja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja
koetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta
kiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme
kyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä
minnekin.

Tunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja
tiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen
kunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös
ja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.

Mutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.
Jälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet:

    »Hiiriraito ravakasti
    juoksee ympär' seinii.
    Minne määrä matkalaisten?
    Noutamaanko heinii?

    Ei, vaan itse Egyptikin
    reissaa tässä pojat
    Jaakopin, kun kameelinsa
    laukkoo metsät, ojat.

    Tulitikkulaatikoista
    pulkat peräss' poukkii.
    Kenpä tielle tippuvaiset
    perästäpäin noukkii?

    Mut ei »Joosef» ota vastaan
    tätä karavaanii:
    historia kourassansa
    killereitä vaanii.

    Kunnes joukon johtajalle
    sattui kuperkeikka.
    Opettajan ansioksi
    tulee tämä seikka.»

En tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua.
Opettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis
pahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti
siinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani
ja jättämään asian sillä kertaa.

Tämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen
pitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta
yksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka
lopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.

Olin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion
täydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja
siinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas.
Luulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi
paremmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.

Oli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia
lossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa.
(Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa
hiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.

Lautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi
leikkisästi:

»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on
miehen meiningit.»

Tuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja
kehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä.
He olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he
muodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti
esikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää
olimme juovuksissa kuin käet.

Rekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun.
Meissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme
kirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin
katsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.

Minussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli
boheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui
luonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa,
joka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät
luonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.

Me siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen
pärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate
härkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman:
me menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo
kahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis
talsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja
kajahuttaen aina vähä väliä laulun.

Ranta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia
pikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin
kukkaron taskustani ja komensin:

»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät
turhia tingi!»

Ranta-Kustaava ihan hätääntyi.

»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:

»Mistä te olette viinaa saaneet?»

»Mies syö ja mies saa ja miehelle Jumalakin antaa!» hihkaisin minä ja
löin »tolpan» pöytään. »Kahvia!»

Mutta — samassa aukeni ovi ja opettaja Kunnas seisoi kynnyksellä. Hän
oivalsi heti tilanteen; hän oli ennenkin sellaista nähnyt. Siepaten
seinältä sonnin suoran, jota Ranta-Kustaava käytti mattopiiskana, hän
huiteli meitä selkään, niin että hartiat pöllysivät.

»Vai semmoisia konsteja, koranukset, lurjukset!» karjahteli hän iskujen
lomassa.

Ja merkillistä — vaikka olimme niin topakoina tulleet, suli meiltä
nyt sisu. Emme nostaneet sormeakaan puolustukseksemme. Opettajan
auktoriteetti painoi meidät maahan ja äskeinen uhmapäisyytemme vaihtui
katumukseen ja kyyneleihin.

Johtokunta kokoontui käsittelemään tätä huomiota herättänyttä tapausta.
Toverini pääsivät käytöksen alennuksella ja jälki-istunnolla, mutta
minä, joka olin asian alkuunpanija, sain lähtöpassit.

Muistan vieläkin opettaja Kunnaan vaatekomeron, jossa olin odottamassa
johtokunnan päätöstä. Aika tuntui pitkältä ja minä elin uudelleen
läpi koko tuon surullisen juopottelukohtauksen. Totesin, että olin
menetellyt kurjasti, mutta sittenkin ajattelin että tuomio, jota
opettajan työhuoneessa valmisteltiin oli kohtuuton. En silloin
ymmärtänyt, mistä tuo kapinoiva mielialani johtui. Myönsin erotuomion
aivan koulusääntöjen ja -lakien mukaiseksi. Mutta sittenkin....
sittenkin... Jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että tuo kapinahenki
oli kotoisin korkeammalta, kuin opettaja Kunnas ja arvoisat
johtokunnan jäsenet aavistivatkaan. Se oli povessani asuvan Runottaren
rimpuilemista ahdasmielistä, kaistapäistä poroporvarillisuutta vastaan.
Se oli kallioon kytketty Andromeda, jonka vapauttaja ei vielä ollut
saapunut. Ja tuon kapinahengen (eli tässä tapauksessa runohengen)
yllytyksestä minä kostin proosallisuuden proosallisuudella: minä
»kastelin» opettajani talvipalttoon ja tunsin sitä tehdessäni valtavaa
vapautuksen riemua!

Kuinka samansuuntaisesti juoksevat suurmiesten ajatukset. Kun vuosia
jälkeenpäin, toimiessani nimismiehenä Kuivalan kauppalassa, tein
tuttavuutta asemapäällikkö Anders Kierokin kanssa, kuulin häneltä,
että Francois Rabelais antaa Gargantuan tehdä tuon saman — ja vielä
Notre Dame-kirkon harjalta! Tuon suuren renesanssirunoilijan teoksessa
muodostuu tuosta »lämpimästä lähteestä» Seine-virta.

Minäkin siis, seisoessani opettaja Kunnaan vaatekomerossa, toteutin
tietämättäni suuren runouden esittämiä, tavallisuudesta poikkeavia
ajatuksia, — vaikka se »Seine-virta», jonka minun toimenpiteen!
synnytti, ei edistänytkään liikeyhteyttä eri maakuntien välillä, vaan
päinvastoin uhkasi salvata opettajalta tien minun säilytyspaikkani,
kun hän saapui minua noutamaan. Parin kirkkaan korvapuustin Runoilija
Kuuskosken jälkeen minä sain seurata häntä johtokunnan eteen, jossa
hän vähemmän runollisella tavalla teki selkoa minun viimeisestä
edesottamisestani. Tuomio oli järkähtämätön: erottaminen koulusta
ikuisiksi ajoiksi. Läksin kotiin opettajan manausten saattelemana. Hän
pani päänsä pantiksi, että minä vielä saisin tekemistä vankiloiden
kanssa. Sellainen hirtehinen minä hänen mielestään olin. Ennustus on
toteutunutkin, — vaikka hiukan toisessa muodossa, kuin opettajani oli
kuvitellut: — Sen sijaan, että itse olisin istunut lukkojen takana, on
elämäntehtäväkseni tullut toimittaa sinne — toisia.

Niin läheltä hipaisee toisinaan ennustuksen nuoli, mutta osuu sittenkin
harhaan.




III.

MENEN RIPPIKOULUUN JA PÄÄSEN HOITAMAAN LUKKARINVIRKAA.


Minä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää
sen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein
vähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei
suinkaan ollut laita.

Minä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin
käyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun
lumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään.
Niin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen,
mitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista
nyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut
yllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä
on osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään
ole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä
suhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme
— on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen
merkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin
tuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja
nälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni
yritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet,
ja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut
huokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut
päästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan,
kun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä,
huudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä
tietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»

Ei siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut
jumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla
epäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut
»juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten
kuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan
ahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä
olin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka
istuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo
kuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja
minä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa
saarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle
käyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran
saavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä
en katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää,
mikä oikeastaan olin miehiäni.

Minä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt
myöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi
ajatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka
sunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua
kellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän
ansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten
siivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra
Hasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi
sovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän
edellänne taivaan valtakuntaan.»

No niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja
tein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti
matala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni
kysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian
kannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja
kun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen
Svebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.

Minä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen
jumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin
voimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten
juoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka
ansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset
pojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni
pirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut
kuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja
ajattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon
valloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon,
joka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon
yli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen
sulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin
niiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli
pöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet
minulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman
ja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että
espanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät
yli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita
uskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi
rovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota
yksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan
vilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut
hurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen
olivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme
olisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut
lohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni
vastaväitteitä.

Sillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä
kahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille?
Tällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään
huomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää
innostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita
hengellisiä Alvaradoja.

Nämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia
myöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta.
Ristiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja
toverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun
huolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.

Tässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on
usko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö
olikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian
paljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.

        Kysymys:

    Mitä on usko?

        Vastaus:

    Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.

Olin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille
aihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin
vain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra
Hillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.

Minä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin
niinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja
lausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin
vakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi,
mistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin
sitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni
anteeksi.

Tunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja
minä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa
kysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se
onkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin
valmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja
kompastelematta lukee.

Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli
hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon.
Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin
maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä
onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla.
(Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen
potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin
hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican
kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari
olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja
sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin
oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan
erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas
kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan.
Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja
hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin
aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän
taakse, lukkarin paikalle.

Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä
saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:

»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän
voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa.
Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä
alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes
kanttori Kavenius paranee.»

Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun
katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä —
en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt
kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:

»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»

Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa
huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän
mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava
omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein
täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa»
oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä.
Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin
vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin
olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain
roomalaisten hallitusperiaatetta: _Divide et impera_, hallitse
hajoittamalla.

Kylläpä me sillä viikolla lauloimme... sillä ja toisellakin. Olen
lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta
en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla
veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä
samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu
sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka
musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden
ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne,
niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti
virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan
kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä
kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti
hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen
veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin,
rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa
tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta
mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin
ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan
niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli
pitänyt.

Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun
menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen,
johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki
minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja
loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan.
Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan
ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun
ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut.
Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen
joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten
laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun
suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on
kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen
palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että
vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan,
hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä.
He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka
ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen.
He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat,
mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen
arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam
Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei
ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja
rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla
on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että
se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut.
Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina
pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien
maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista
ilmoittaa.

Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään
muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli
odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa
jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä
kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut
talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi
veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me
olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni
aikaan!

Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen
kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä
kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla.
Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä.
Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi
tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista
kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä
opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa
minun loistavaa voittoani.




IV.

MINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA
MYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.


Isoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori
suuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.

Etevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra
Hasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi
kouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja
sai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo
seisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa
tuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä
näkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin
päin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin
mielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa,
niinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin
sieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä —
vaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna
arvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen
makuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran
tulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata
juustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta
koko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy
huulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa
aprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että
minä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä
tuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo
hengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin
edesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.

Katselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni
lensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset
parhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti
kiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen
ryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle
tervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken
Aatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, —
siellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»

Päätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät
tukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa
kiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin
»harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt
jätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu
niskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen
tai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!»
Se oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien
monikirjavaa karkeloa.

Läksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle
vain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni
astunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni
ostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli
minulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin
seuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.

Isoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin
tälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut
mitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin
takaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.

Minä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä
iloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin,
kun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi
ajattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo
uljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli.
Isoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti
minulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski».
Sillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin
kymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen
runoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo
nelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua
kadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.

Minä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää
rakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja,
paistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä
kehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen,
aivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille
makuaistin kehittäminen.

Astelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen
tunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään
minun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija
tiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä
hihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»

Menin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä,
suhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt,
jotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki
mieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan
miehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan
häpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä
mielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»

Kirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin
katseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni
kohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren
tulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille:
»Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua.
Sillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi
temppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa
alkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»

Sivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon
ensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain
mainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön
ja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta
hävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja
minä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja
rauhallisesti.

Kolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun
tarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan
voimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.

Kävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani
tuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman
erikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli,
jota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet
ehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja
repäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan
kuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen
lösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina
ole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy
lisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan
vetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.

Heiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee
mainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten
tavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni.
Toverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli
aiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»

Mutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin
ennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla
tuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa
heidän reipasta hoilaustaan.

»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli
suman aukaisu.

Eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin
niin, että joen rannat raikuivat:

    »Hei juuma jullaa
    kas, kuin tukki rullaa
    ja kaamaturkki kastuu kokonaan.
    Näin uittelemme
    puita lystiksemme.
    Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»

Tämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä
laulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana
kuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta.
Yksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä
lähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme
portaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa
sävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää
kyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon
jälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä
sävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi
iloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi
kilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä.
Tuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin
minua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on
italialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on
ollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä
herätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä
värsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja
musiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan»,
huomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi
tavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)

Tietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia.
He hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään
oli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä.
En tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni
taiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin
muusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen
runoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua
oikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut
opastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään.
Jos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin
itsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin
sana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on
realistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin
paashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa
isäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee
naista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari
Realismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.

Arvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean
kertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun.
Tarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on
kulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan
työtä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.)
Vain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja
sellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen
suojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä,
joita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.

Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin
tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian,
jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin,
miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä
hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun
olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai
lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat
nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen.
Silloin minulle selvisi _järjestys_, tuo yhteiskunnan kulmakivi.
Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja
suruton.

Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin
konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän
perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä
tukkityömaalla.

Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat
työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet
kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka
uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin
mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.

Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin
minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin
ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa
keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo
Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta,
— sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin
Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon
työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön
hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön
inspehtorin kanssa.)

Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin
juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin
luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin
taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää
kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän
taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla
mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti.
Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen
tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.

»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette
kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti
sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen
virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin
työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.

»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen.
Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan
ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä
järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, —
varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: —
kahden tuuman paksuinen kumipamppu.

Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista,
päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole
koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten
kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan
»Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi
oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin
yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.

Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt
filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä
johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä
alallaan.

    Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin,
    kun mahtavana lyö se vasten rantaa.
    Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin,
    kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa.
    On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa.
    Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.




V.

MINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.


Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.

Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen
tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina
jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti
kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan
viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius
minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski,
valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä
yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»

Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää
fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee
tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla
on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen
siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni
voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä
heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki
sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista.
Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka
joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä,
että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta.
Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä
karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien
parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani,
Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä,
— koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu
olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan.
Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka
maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.

Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin
— ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni
seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat
heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja
silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei
»esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka
ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on
uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka
se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat
filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen
herra, kuten sotakielessä sanotaan.

Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen
minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla
tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän
profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina
hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä
määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat
joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että
oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä
äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei
sattunut Saariniemessä olemaan.»

Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin
työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä.
Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin
lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut
historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä
rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa
asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se
teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki
nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua
katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs,
pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka
hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas
isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:

 »Veljet, tukkilaiset!

 Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne,
 seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani
 tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut
 erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut
 on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat,
 on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin
 huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen
 ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen
 vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut
 minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.)
 Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on
 oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin
 järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva
 kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen
 vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta
 minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi
 halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden
 joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte
 symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee
 välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.

 Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle
 sopusoinnulle. Eläköön!»







Ilmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas,
että aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten
minulle setvisi tilanne.

Joukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!»
Minä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja
ilmaisivat sen noin voimakkaasti.

Otin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.

Huutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä
innostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita
»ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta
saanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan
tunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli
minun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.

Minun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille
sataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:

    »Tukkipojan tunnusmerkki
    on reilu ja remssee käytös.
    Kurkkion kurkusta tukilla lasku
    on taitonsa korkein näytös.

    Tukkipoian tunnusmerkki
    on ruskea sapelisylki.
    Sen kun tämä poika yli tuvan heittää,
    niin kiljuu jo kiukaan kylki.

    Tukkipoian tunnusmerkki
    on pullo ja korttipakka.
    Viikon tienat jos lautahan laskee,
    niin eipähän itke akka.

    Tukkipoian tunnusmerkki
    on heiluva helapää vyöllä.
    Sillä hän heilansa oven auki kiskoo
    päivällä sekä yöllä.

    Tukkipoian tunnusmerkki
    on saappaat vohkavarret.
    Niillä kun poika permantoa polkee,
    niin karisevat katosta karret.

    Tukkipoian tunnusmerkki
    on kymmenen ärräpäätä.
    Kun hän niistä vain yhdenkin laskee,
    niin taivaskin muuttaa säätä.»

Harvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun
virkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta
pauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle,
rupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.

Tukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa
juoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä,
vaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni
sopimattomaksi.

Sainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun
päästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin
minulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain
kunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina
suhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani
jo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.

Olen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin
ne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää,
milloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla
kohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä
tapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta
tulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta.
Niinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä
toimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden
tasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu
säätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa
minua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti
kohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää,
— niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan
päähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä
nousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja
he tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa.
Kunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus —
ja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen
kukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi
niin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät
kaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa
ja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin
mättäälle kuin märkä kinnas.

Niin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä
juuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa
täyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä
loistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs,
jolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä
osata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen
salaisuus.

Tällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani.
Näin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai
minut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi,
jonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas
kansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun
juuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset
töllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja
silmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin
kirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät
minua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan
minä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän
ystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen
rupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi
minulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän
maistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin
syödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten
silmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen
sitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin
kauniisti kymppi Korhosen koiralle.

Olen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia
virkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat
ja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta
alhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja
silloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »_Ne
quid nimis_». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö
kourin kansan nähden.»

Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni
kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola.
Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla
tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat
kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet
selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa
on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa,
kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin
maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä
esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon
taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä
ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä
suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista,
jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot
kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni,
kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän
kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen
kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat
sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet.
Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa
ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä,
Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät
olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä
kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella
lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan
lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni
on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen
maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin
se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut
aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat
lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan
oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini
ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä
näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen
ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä
»Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei
paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten
edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta.
Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut
hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän
kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos!
— ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka
kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat
Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa.
Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta
— millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut?
Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta
ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta
— kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi?
Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti
Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi
Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni
vuoksi.

Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät
koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka
kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat
sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?

Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan
puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää
puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa.
Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena
salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan
väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se
kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se
riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni
tätä runollista vertausta.

Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus
Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:

    »Hei, pallomies, jo puhkaistiin
    taas ilmapallo sulta!»
    Ei haittaa, näitä kortteeriin
    jäi riittävästi multa.

    Jos kanssani käyt kaupunkiin,
    jonk' Isar halki taittaa,
    niin siellä rampa arlekin
    näit' tuhatmäärin laittaa.»

Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän
tapaukseen — minä kun olen verrannut _itseäni_ ilmapalloon — niin
tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä
toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut
kokea.

Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka
eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne
minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee»,
sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun
itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain
tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville
metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin
alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut
teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän
on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja
haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä
poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa
oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka
kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille
rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot
solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa
pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin
rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä,
Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II
nousi Venäjän valtaistuimelle.




MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.


Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin
sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta:
niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä,
taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti
haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa
siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa
kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa
ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo
seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka
suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on
naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.

Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti
kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea
ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle
kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta
ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole
luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen
yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa
isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä,
helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä
tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei
kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen
luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi
sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen
poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis
saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet
tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen
sielu.

Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä
en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme
rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen.
Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän
raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa
menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen
tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä
pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole
muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota
ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka
kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme
hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo
ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen,
kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin
ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana
hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se
sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo
mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.»
Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa
aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina
huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin
ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli
minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan
hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias
Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja
huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!»
Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua
mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme.
Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta
seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme
aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä
laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani
äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta
mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka
sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai
minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin
minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja
etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää —
oli hän löytöihinsä tyytyväinen.

Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi
runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille
ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin
unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar
Genoveevan hovissa.

Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua.
Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle,
minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut
kysäisemällä:

»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»

Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt
vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita
runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter
Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en
siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli
minulle itse avuksi — tietämättään.

Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia
rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen
hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.

»Niin... koulujako käynyt?»

»Niin.»

»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»

Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin
meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.

»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun
on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon
vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»

Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa
silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki,
jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan
runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin
tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan
ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta
sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis
kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut
hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo... sinä olet lihaksi
muuttunut lemmenlaulu... Lam Lam... Lammermoorin morsian!»

Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai
rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla
ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä
se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä
tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen
proosallisen käänteen.

Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli
voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin
yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:

»Etkö päästä... senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»

Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian,
minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua
korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin
jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä
hellimmällä äänellä:

»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian»
raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole
muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja
torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen,
joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen
soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene
joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan
lisäämään.»

Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun
niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin
itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen
mennä naimisiin.

»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle,
sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen
kuin muut.

Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille
ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton,
sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen
toisillemme hyvää yötä.

Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole
ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join
ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua
ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin
kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset
ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät,
mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni»
sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut
täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu
saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja
kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun
taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.

Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta
kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi.
Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta
tulikin.

Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman
marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut,
vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja
näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä
suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin
vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme
kihloissa.

Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta
mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani
tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin
esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari
kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi
kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä
akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta
aina tilanteen pelastanut.

Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni
hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on
minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain
ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän —
varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja
silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.

En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus
minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on
kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko
niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu
meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun
syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani
Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään
ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.

Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti.
Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien
(sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen,
että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä
uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle.
(Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)

Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että
verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti
avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on
ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?)
Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua
paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin
»höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan
niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä
voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton,
auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin
olla.

Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via
Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin
lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava
muusta.




VII.

MINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.


    Ah, etsiä on osa ihmisellä,
    vaikk' kirvellyt
    se onkin täällä monen raukan rintaa.
    Ma lausua voin käsi sydämellä:
    Oon etsinyt
    ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!

Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.

En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen
monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja
taasen syvyyksiin.

Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi
minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä
toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin
hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen,
vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.

Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä
moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta,
se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti
tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta
väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia
käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti
liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot
ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat
myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta
luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on
»vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun
kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva
ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii
raskaita tappioita.

Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo
uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi
saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu
taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret!
Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät
antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa,
on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on
henkivakuutuskaavake.

Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt
meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut.
Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen
henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella
ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin,
keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos
kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.

Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt,
mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin
luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät
punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:

»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa
olet mennyt naimisiin.»

Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.

»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»

Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle,
herttaiselle sielulle.

»Niin kyllä... Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin
senniminen mies pystyy.»

Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan
pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.

Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa
ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä
hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin».
Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä
katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään
ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren.
Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi.
Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja
kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei,
kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin
odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi
turmioon?

Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä
otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli
laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen
henkivakuutusala.

Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär
kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että
hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin... Olin tottunut näkemään
hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin
soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin
konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein
pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän
kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan
kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat
sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin
vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin
hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin
pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että
kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.

Mutta nyt... nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja
lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan
tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani
runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä
tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:

            »_Henkivakuutusasiamies_
    ...
        Niin monta mainitaan, ah, sankareitten
        nimeä, urotyötä muistellaan
        sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:
        Yks nimi aina jääpi unholaan.
        Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,
        hän poissa on, ah, sankarimme tää.
        Jos missä juhlapäivälliset syödään,
        ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.

        Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi,
        kun maine hänt' ei kanna siivillään?
        Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi
        ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään
        ois turva leskillä ja lapsosilla,
        kun Köyhyys heille kitans' aukaisee.
        Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla
        hän kuoliaaksi kohta laukaisee.

        Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin,
        taulukko taskussaan hän tallustaa.
        Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin
        ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa.
        Hän runoniekka, profeetta on parhain,
        kun tulkitsee hän innoin taulujaan.
        Hän tähyääpi taakse tähtitarhain
        ja mystillisnä laulaa laulujaan.

        Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan,
        ne monet on kuin tähdet yllä maan.
        Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan,
        mut portaita hän alaspotkitaan.
        Hän uljahasti tekee lujan tenän
        ja uuden kerran ryntää sisällen:
        Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän
        mut suukon kaavake: — hän täytti sen!

        Niin miestä monta mailmass' mainitahan,
        vakuutusmiestä tuskin milloinkaan.
        Hän monesta on alku kaiken pahan,
        hänt' haukutaan ja häntä kirotaan.
        Mut kerran aukee hälle taivaan sisin,
        hän vaivoistansa suuren palkan saa,
        kun kruunu koristettu rubiinisin
        vakuutussummin päätä kaunistaa.»

Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat
silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä
salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista
tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka
minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni
huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut
sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen,
etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun
Santran kärsimätön ääni minut herätti:

»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»

Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas
maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin
minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni,
kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.

Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti.
Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa
kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.

Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin
käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin
valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi
kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta
Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme
hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt.
Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille
naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan
laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.

»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»

Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen
sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista.
Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!

Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen
työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta,
kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden
hetkenä... ihan kuin kiusalla... miehen ristiksi ja vastukseksi.

Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen.
Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan
luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.

Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi
istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.

Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut
kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:

»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi.
Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää
päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»

Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan
syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista
suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni
siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.

»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja
ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein
onnistuneita.»

»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä
ja pyysin saada lukea runoni.

Hän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille,
että runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen.
Lausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui
opettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän
vaikutuksen.

»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä
yhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja
taulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»

Vastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut
sanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin
korkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään
sangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.

Sain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä
innostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin
kuitenkin mieleni ja päätin yrittää.

Samana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei
tosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.

Siitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen
eräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti
kiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu
ritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai
joka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten
ihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista
ja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin
leikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille
piti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin,
piti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi
viikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään
virkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.

Minusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin
edelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän
suuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka
tulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä
huolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin
kuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun
tavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.

Mutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat
Hamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut
kutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra
kauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti
voinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta,
joka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.

»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei
minun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi
minun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»

Siinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei
herrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.

Mutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin
melkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos
oli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla
koulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin
varovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain
pari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista.
Aikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun
tietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus,
jota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin
pääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).

Siis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin
toimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan
siitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan
loppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta
ja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja»,
alaotsikko: henkivakuutusrunoja.

Toimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman
yhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä
kauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin
Suomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut
henkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä
tuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.




VIII.

MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN
»POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».


Sota oli syttynyt!

Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja
kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut
kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen
kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen
patriootin sydämeen.

Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi
oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa
huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin
huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei
kuitenkaan tapahtunut.

Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja
tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei
löytynyt.

Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin
numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki
yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan
kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan
vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut.
Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä
täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»

Tuon huudon nostin minä.

Olin henkivakuutusalalla toimiessani oppinut tuntemaan kansan psykhen
(sielun). Olin oppinut näkemään, mitä noiden talonpoikien, opettajien,
kauppiaiden ja käsityöläisten povessa puhkui ja porahteli. Siellä paloi
materialististen majakkalyhtyjen rinnalla myös jalompien aatteiden
navettakiilu, vaikka sammumaisillaan. Olin oppinut huomaamaan, kuinka
ratkaisevalla hetkellä lausuttu sana sai tuon kiilun hehkumaan
tavallista kirkkaammin ja minä ryhdyin kotipitäjässäni työhön.

Ensi töikseni päätin ottaa haltuuni sanomalehden, jommoinen Ristiniemen
kirkonkylään oli äskettäin perustettu. Tiesin, että tuo maailman
seitsemäs suurvalta oli mahtava ase taitavan miehen kädessä ja minä
päätin suoraan sanoen vallata lehden.

Meillä oli siihen aikaan toimittajana eräs Taavetti Tuikkanen, entinen
rappiolle joutunut ylioppilas, jota ahkeran Bakkuksen palvelemisen
vuoksi tavallisesti kutsuttiin »Tuikkuseksi». Hän toimitti »Ristiniemen
Sanomia» sangen laiskasti, kirjoitellen enimmäkseen lannanhoidosta
y.m. maatalousasioista. Ja jos hän olisi edes itse kirjoittanut, olisi
se vielä annettu anteeksi, mutta kun hän melkein sanallisesti saksi
kirjoitukset toisista lehdistä, niin se tuntui liian paksulta. Lehden
sävy oli mahdollisimman untelo ja veltto. Se muistutti kuumassa,
ummehtuneessa pirtissä pörräävän kärpäsen unettavaa surinaa. Sellainen
lehti ei ilman ulkoapäin tulevaa sysäystä voinut herätä unteluudestaan.

Niinpä muutamana päivänä aivan tammikuun lopulla suuntasin askeleeni
»Ristiniemen Sanomain» toimitukseen. Tapasin toimittaja Tiukkasen
hienossa hiprakassa.

»Terve, Taavetti! Mitäs maailmalle kuuluu?» hihkaisin minä jo heti
kynnyksellä.

Hän kynsäisi päätään ja muljautti minuun verestävillä silmillään.

»Eipä sinne erikoisempia. Ala-Ryynäsen lehmä on viime yönä poikinut
kaksipäisen vasikan.»

Minä kirosin. Vai sellaiset uutiset ne herra toimittajaa
intresserasivat. Ja Suomi-äiti haukkoi henkeään!

»Kuule, Taavetti! Nyt ei joudeta kirjoittelemaan Ryynäsen kaksipäisistä
vasikoista enempää kuin pitkästä merikäärmeestäkään. Nyt on Pelsepuupi
irti! Nyt täytyy ruveta takomaan raudan kuumana ollessa!»

»Mitä tarkoitat?»

»Ryssät maasta pois!»

»Suuretpa sinulla on suunnitelmat. Minä ainakaan en puutu koko asiaan.»

»Sinun ei tarvitsekaan puuttua, kunhan annat minun toimia. Minä
kirjoitan lehteen näistä päivän polttavista kysymyksistä. Sinä annat
vain suostumuksesi.»

Hän kyhnytteli päätään, maiskutellen huuliaan. Asia huvitti häntä
ilmeisesti. Pääsisihän hän siten vapaaksi suurimmasta osasta
toimitustyötä.

»Hyvä on. Mitäpä siinä muuta. Kirjoittelehan sitten.»

En muuta halunnutkaan. Vedin heti povitaskusta artikkelin, jonka nimi
oli »Herää, suomalainen, jo koittaa päivän koi!» Tuossa kirjoituksessa
minä vetosin jokaisen rehellisen isänmaanystävän omaantuntoon. Salliiko
se meidän tyhjin toimin katsella, kuinka kaunis heinäpouta menee
hukkaan? Salliiko se meidän nukkua, sillä aikaa kuin niittymadot
tuhoavat vainiomme ja peltohiiret myllertävät perunamaamme? Salliiko
se meidän istua joutilaina ja katsella, kuinka rotat kaivavat reikiä
jyvähinkaloihimme?

Tämän johdannon jälkeen kävin suoraan asian ytimeen. Nyt oli käsissä
hetki, jolloin oli ryhdyttävä satoa korjaamaan. Se sato oli vapaus,
itsenäisyys! Suomen eduskunta oli jo ottanut ratkaisevan askeleen, kun
se edellisessä joulukuussa oli julistanut maan itsenäiseksi. Mutta
hornan henget olivat päässeet valloilleen ja koettivat estää tätä
vapautta toteutumasta.

Täällä Ristiniemelläkin oli vielä ryssiä. Kunnanhuoneeseen
majoitettuina he häpäisivät pitäjän pyhintä. Vielä hiiviskeli santarmi,
tuo harmaa peltohiiri, pitkin kujiamme. Nyt oli lyönyt se hetki,
jolloin ristiniemeläisten piti karkoittaa nämä loiseläjät!

Taavetti Tiukkanen luki artikkelin ja rupesi jälleen kyhnyttelemään
päätään.

»Perhanan rohkeasti sanottu, mutta oletko ajatellut, mitä tästä
seuraa? Ryssät vangitsevat sinut heti.» Minä säikähdin. Sitä en ollut
tosiaankaan tullut ajatelleeksi. Olin kirjoittanut artikkelin suuren
isänmaallisen innostuksen vallassa. Olin unohtanut seuraukset. Oikeassa
oli Tuikkanen: artikkeli oli tasoiteltava.

Jätin sen hänen huolekseen ja seuraavana päivänä luin sen lehdestä
varustettuna päällekirjoituksella: »Herää, suomalainen, hoitamaan
maitasi!»

Ei jälkeäkään minun tyylistäni, ei sanaakaan, joka olisi viitannut
vapauden koittavaan aurinkoon! Vain pelloista ja perunamaista aivan
tavalliseen tapaan. Ja kaiken kukkuraksi käytännöllinen neuvo rottien
hävittämiseksi: piti hankkia kissa jokaiseen taloon.(!)

Jukoliste kun minua suututti! Sellainen tuhertaja, sellainen taitamaton
tomppeli! Olin juuri lähdössä pitämään toimittajalle rippisaarnaa, kun
opettaja Kunnas saapui luokseni.

Hänellä oli salaperäistä asiaa. Hän oli saanut etelästä käsin
sähkösanoman, jossa käskettiin riisua ryssät aseista. Vanhana miehenä
ei hän katsonut voivansa sellaiseen puuhaan ryhtyä. Hän jätti sen
nuoremmille.

Oikean miehen puoleen käännyit, Uljas Kunnas! Oikeaan mieheen vetosit
isänmaasi Vaaran hetkellä! Aadam Kuuskoski oli sen tekevä.

Kyläämme oli majoitettu puolisen sataa ryssää. Ne asustivat — kuten
sanottu — kunnanhuoneella, päällikkönä muuan vänrikki Tupuljeff. Minä
läksin heti kylää kiertämään.

Sain lupauksen kolmeltakymmeneltäviideltä mieheltä, jotka seuraavana
yönä minun johdollani suorittaisivat tuon »keisarileikkauksen».

Hetki koitti. Kello kaksitoista yöllä me suljetussa rivistössä
marssimme kunnanhuoneelle valmiina voittamaan tai kaatumaan. Meillä oli
aseina parikymmentä haulikkoa, muutama revolveri ja kumipamppu. Minä
olin saanut puulaakin inspehtorilta lainaksi vanhan pistoolin. Näin
asestettuina piiritimme kunnantalon. Minä, joka olin joukon päällikkö,
kolkutin vänrikin ovelle. Tarkoitukseni oli mennä sisään kauppias
Remsun kanssa, joka oli venäjänkielentaitoinen.

Sydämeni pamppaili levottomasti. Toden tunnustaakseni minua hiukan
peloitti. Saattoihan käydä, että tämä oli minun viimeinen yöni.

Mieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö
heitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko
leikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä
harkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni
tiuskaisi jotakin ryssäksi.

Remsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki
Tupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.

»Mitä te tahdotte?»

»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»

Vänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä.
Ilmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko
lailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.

Remsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt
Suomenmaassa asiat.

Mutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti,
että hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen
veripisaraan saakka.

Minua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois
—? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut
perääntyä.

Silloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti
pelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen
rauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten,
historiallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: —
minä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.

Tiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja
mukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut
sellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan
jääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä
aseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.

Otin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään
ja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan:
»tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi
velvollisuutta.)

Oli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja
soitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle
vänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin
paikalle.

Kului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle
tilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.

»Minne kiväärit on koottava?»

»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia
yli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme
käskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa
tapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten
ampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja
me poistuimme.

Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet
ainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa
kuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen.
Mitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli.
Silloin olisimme hukassa.

Annoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit
oli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.

Remsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta
ja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista
aseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan
Thermopyleen vuorisolassa.

Remsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen
ja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys
kuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.

Seuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin
ja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla
illalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.

Palokunnantalon avara juhlasali oli täynnä kirkonkylän kansaa. Oli
rovasti ja oli nimismies, metsäherroja pari kappaletta, kaikki
kirkonkylän kauppiaat y.m., y.m. Joukossa näkyi myös muutamia
eilisiltaisia miehiäkin. He näyttivät olevan häpeissään, sillä pitkin
päivää oli kylä heitä pilkannut.

Kun astuin saliin, nousivat kaikki seisomaan. Katsahdin taakseni
nähdäkseni, kuka korkea herra perässäni tulisi, koska kansajoukko
tervehti häntä seisaaltaan. Mutta ovelta vilkuili vastaani vain
Ryynäsen rengin naama — saman miehen, jonka olin ensimmäiseksi
vakuuttanut. Ymmärsin, että minä olin tuo korkea herra, jota yleisö
näin kunnioittavasti tervehti.

Minut johdatettiin istumaan ensimmäiselle penkille puulaakin johtajan
viereen. Ajattelin, kuinka ajat muuttuvat. Ennen oli tämä sama herra
ollut korkein esimieheni. Nyt olimme samanarvoiset, minä kenties hiukan
korkeampikin. Olisin aivan hyvin saattanut hänelle sanoa: »Heitetäänpä,
Sigurd, nämä haukkumanimet pois. Minä olen Aatami.» Mutta sitä en
luonnollisesti tehnyt. Odotin vain, mitä kokouksella olisi sanomista.

Metsänhoitaja Laitakari nousi puhumaan ja ilmoitti, että kokous
oli kutsuttu koolle viimeöisen tapahtuman johdosta. Reippaalla ja
repäisevällä otteella oli yksi läsnäolevista riisunut ryssät aseista ja
näin muodostuneen tilanteen johdosta olisi nyt jotakin päätettävä.

Kaikkien katseet kohdistuivat minuun ja puulaakin johtaja kumartui
puoleeni kuiskaten: »Se oli helkkarin fiinisti tehty!» Minä en
vastannut mitään, odotin vain, mitä tuleman piti.

Rovasti Hasael Hillbinger valittiin kokouksen puheenjohtajaksi.
Koko Ristiniemen yhteiskunnan nimessä hän kiitti minua viimeöisestä
sankariteosta. Hän vertasi minua Simsoniin, joka kantaa selässään Gazan
portit, — lisäten, että niin kauan kuin Ristiniemi on olemassa, tullaan
minut aina lukemaan sen parhaiden poikien joukkoon.

Minä kiitin muutamin valituin sanoin. Huomautin lyhyesti, kuinka
jokaisen suomalaisen velvollisuus oli isänmaan puolustaminen. Jos
Jumala on jollekin antanut viisaamman pään ja rohkeamman rinnan, niin
että hän voi nämä lahjat käyttää sen päämäärän toteuttamiseksi, jonka
nimi oli »Vapaa Suomi», niin kunnia siitä tuli yksinomaan kaiken hyvän
antajalle.

Näin, kuinka moni läsnäolevista pyyhki silmiään enkä ole varma,
etteivätkö omanikin hiukan kostuneet. Moni kirkonkylän rouvista,
niinkuin esim. metsänhoitaja Laitakarin, katseli minua ihailevin ilmein
ja luulenpa, että jos olisin sinä hetkenä huudahtanut: »Tulkaa syliini,
te ihanat immet, rouvat ja neitoset!» he olisivat kilvan juosseet
suutelemaan ja syleilemään minua.

Istuin paikalleni ja kokousta jatkettiin; Pääpykälänä esitettiin
kirkonkylän julistaminen piiritystilaan sekä komendantin valitseminen
paikkakunnalle.

Molempiin ehdotuksiin suostuttiin ja kun jälkimmäinen kysymys
esitettiin, huusi koko sali kuin yhdestä suusta:

»Aatami Kuuskoski, Aatami Kuuskoski!»

Rovasti naksautti vasaralla pöytään ja asia oli selvä: minut oli
valittu kirkonkylän komendantiksi.

Nousin ylös ja tiedustin, oliko kokouksella muita asioita
käsiteltävänä. Ei sanottu olevan. Silloin astuin minä esiin ja pidin
kokoukselle puheen.

Kiitin ensinnäkin osakseni tulleesta suuresta kunniasta ja
luottamuksesta. Näytin historiallisilla esimerkeillä, kuinka yksi mies
voi joskus tuntea samaa kuin kokonainen kansa. Kaikki kansan sielussa
risteilevät tunteet kokoaa tuo yksi itseensä kuin polttolasi auringon
säteet. Tästä kai johtuu, että kansa silloin katsoo tuohon yhteen kuin
edustajaansa ja näkee hänessä tunteidensa lihaksitulemisen. Roomalaiset
ihailivat keisareissaan itseään ja julistivat heidät kuoleman jälkeen
jumaliksi. Nykyjään ei ole enää sellaista tapaa, sillä me olemme
kristityitä, joiden Jumala on yksi. Mutta — jossakin määrin samalla
tavoin kansa vieläkin osoittaa ihailuaan niitä miehiä kohtaan, joihin
se hädän hetkenä luottaa. Ja tämän ihailunsa merkiksi se asettaa heidät
johtaville paikoille.

»Nyt on Ristiniemen yhteiskunta uskonut minulle komentonuijan,
komendantinviran, ja tämän kokouksen edessä lupaan minä Aadam Kuuskoski
käyttää valtaani kaikkien tosi parhaaksi ikään ja säätyyn katsomatta.»

Puheeni herätti tavattoman innostuksen myrskyn. Heiluteltiin
nenäliinoja, keppejä ja kintaita, mitä kullakin sattui olemaan. Ja taas
kajahti salissa seiniä tärisyttävä huuto:

»Eläköön Aatami Kuuskoski! Eläköön Ristiniemen komendantti!»

Kun suosionosoitukset olivat vaienneet, käskin tuomaan esille
kirkonkylän kartan. Kun sen olin saanut, tarkastelin, mihin paikkoihin
vahtipostit oli paras asettaa. Saatuani sen selväksi, määräsin miehet
paikoilleen ja läksin apteekkiin illallisille.

Kokouksen kestäessä oli nim. apteekkari käynyt kuiskaamassa korvaani
kutsun saapua heille kokouksen jälkeen.

Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Muutamia päiviä ryssien
aseistariisumisen jälkeen saapuivat ensimmäiset jääkärit Ristiniemelle.
Koska heidän joukossaan oli upseereja, luovutin komendantinviran
kapteeni Vanamolle.

Nyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet
tietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä
käsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama
muodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai
tarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.

Muistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin
ensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan
kanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen
poskiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten
myös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi
poikaani enää.

Tältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita,
etten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin
ryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei
kapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi.
Tietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan
hän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain
vähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan
luonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä,
mutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni
Vanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo.
Sen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän
sen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan
ruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni
Vanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen
nimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».

Meille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan
kuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi
raivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se
olikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut
minuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi
lakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä
kirjoittaessanikin.

Seurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön
oli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista
visaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa
esimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan.
Olisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian
lehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat
jääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut
Aleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla,
härsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on
tässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse
esille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa
luokaan.

Alkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa
isänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa
koillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme
vihdoin.

Kun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He
olivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla
uskollisena isänmaan laeille.

Meidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut
nimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran
lohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa.
Sellaista on elämä.

Sydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä
toimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan
taivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta
siihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä
tuntui liian raskaalta.

Suuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta:
kunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni
Vanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat
muilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan
kieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan
Mannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi
värähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan
korkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti
silmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.

No niin — olen hetkeksi vaipunut muistelemaan tuota surullista
tapausta, joka niin suuresti häiritsi yhteistä suurta iloamme. Maa oli
vapaa ja minäkin olin saanut kunnian kantaa korteni yhteisen asian
alttarille. Mutta — palatakseni vielä itse pääasiaan — jos ottaisin
kirjoittaakseni koillisen rintaman historian, olen vakuutettu, että
koko Perä-Pohjola nousisi yhtenä miehenä todistamaan minun puolestani:
— Aadam Kuuskoski olisi vienyt joukkomme voittoon. Mutta — mitäpä
siitä. Minulla on nykyisin paljon parempaa kirjoittamista. Se on tämä
elämäkertani.

Koillisella rintamalla oleskelu vaikutti muuten sangen hedelmällisesti
kirjalliseen työhöni. Sain suuren joukon aiheita, jotka sitten puin
runon kuninkaalliseen purppuraan. Palvelin vuoroin Marsia, vuoroin
rakkaita muusia. Lepohetkeni vietin heidän suloisessa seurassaan.
Ja — vaikka itse olen sanomassa — jos kapteeni Vanamo ymmärsi minua
huonosti, ymmärsivät runottaret sitä paremmin.




IX.

MINÄ RUPEAN RUNOILIJAKSI, MUTTA SAAN KOKEA, ETTÄ TAITEEN POLKU ON
OKAINEN JA ORJANTAPPUROITA TÄYNNÄ.


    Ah kutsumus korkea taivainen,
    runoniekan seppele pyhä!
    Osa maallinen on kovin vaivainen,
    mut kannustin verissä yhä
    vain uusihin voittoihin johdattaa,
    joit' ymmärrä ei kolo kansa.
    Mitäs siitä! Kun Pegasus hirnahtaa,
    mies kiitävi satulassansa!

Voisiko joku arvoisista lukijoistani väittää, ettei tämä olisi runoa?

Tuskin.

Kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on kumminkin rohjennut sanoa
sen minulle vasten silmiä, minulle, Aatami Kuuskoskelle.

    Voi teitä, kustantajat, |
    te Ahasveerukset!
    Te tunnette vain rajat
    ja kirjain päällykset.
    Mut yks, jot' ette tunne
    on aate lentävä.
    Te ette tiedä, kunne
    se viel' on entävä!

Tämä on minun tuomioni teistä, te ikuiset juutalaiset, joille taide on
taidetta vain silloin, kun se tuo teille paljon rahaa.

No niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta
jatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on

    niin täynnä ollut kiviä
    ja kannonpökkelöitä
    ja okaita ja piikkiä,
    unettomia öitä.

Mutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan
tallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen
päätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on
vähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan
pyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, —
Vestan temppelin, jonka

    papitar
    on Runotar.

Niin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua
runoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden
vuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin
tiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä
synkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta
— kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän
kerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut
aloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon
itselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät
sormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa
oopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja
pitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.

Vaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.

»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman
sotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri
rutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi
kurauttaa, sanon minä!»

Totesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.

Mutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa
perään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.

»Ajattelepas... valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita
aatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»

En muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän
lopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.

»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet
kaikenmoista.»

Minä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain
saisin omistautua rakkaille runottarilleni.

»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon
kertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain
itseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet
jättänyt laskuista pois.»

Otin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt
täydet ateriat.

Santra hymyili.

»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena
hössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»

Kyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.

Me suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.

Meillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut.
Sitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun
viimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan
ei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty,
— ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden
kultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että
päätökseni vain lujittui.

Läksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta.
Uljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle
nyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä
markkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin
elämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja
runoudesta paljon ymmärtänyt.

Hän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei
milloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu
kuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta
tuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton.
Aioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.

»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»

Näin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin
yllättämään maailmaa.

Otin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin
vakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.

Niitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen
matkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka
käsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.

Ensimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa
olin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta.
Siellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja.
Oli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias
Komulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset»,
»Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon»
y.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä
oikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä
elelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin
tuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka
syntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus
hurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin
»pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia
poskia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli
monta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli»,
»Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen
teokseen.

Päätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi
mahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä
runoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin
tällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän
kirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi
nimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli
kirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen
osaan seuraavalla tavalla:

    I. Pohjakuvioita.
   II. Elämän ornamentteja.
  III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.
   IV. Elämän tanhu.
    V. Loppuvinjettejä.

Ensimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten
kuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän
osastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani.
»Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta
juopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus»
kuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa
lauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.

Samaan osastoon sijoitin myös sellaisen runon kuin »Esivallan miekka»,
jossa kuvasin järjestysvallan kehitystä maailman alusta nykypäiviin
asti. Itse pysyttelin tässä runossa koko ajan taka-alalla (niinkuin
luonnollista onkin). En edes silloin astunut esiin, kun nykyaikaisen
järjestysvallan syntysanat runossa lausuttiin, vaikka olin ollut yksi
tämän järjestysvallan edustajista.

Tämä runo oli muuten kokoelman pisimpiä, vaikk'ei suinkaan sen
heikoimpia. Siinä oli m.m. tällainen säkeistö:

    »Kun muinoin ruoska Egyptin,
    ah, Israelin yllä,
    hih, heilui selkänahkoihin,
    niin tiesi kansa kyllä,
    etteipä maassa Pharaoin
    järjestysvalta nuku:
    Työt luisti lailla rasvan, voin,
    tul' täyteen tiililuku.»

Toiseen osaan eli »Elämän ornamentteihin» sijoitin kaikki tilapäisrunot
sekä muutamia yksityisiä, jotka eivät mihinkään muualle tuntuneet
sopivan, kuten esim. »Kissojen kiima» ja »Koirien komplotti».
Ajattelin, että sellaiset tilaisuudet kuin nimi- ja syntymäpäivien
vietot kuuluvat niihin tapauksiin, jotka antavat tälle harmaalle
ihmiselämälle väriä ja loistetta. Joukossa oli myös monta isänmaallista
runoa; olipa joku jylhä ja synkkä kuoleman kuvauskin. Mutta — ajattelin
— mustakin on väriä, ja niin sijoitin viimeksimainitutkin runot tähän
ryhmään.

Parhaimpana tämän osaston runoista pidin ehdottomasti »Hymniä
lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon.» Se alkoi
juhlallisesti:

    »Yks temppeli kaukana korvessa on,
    yks temppeli halpa ja vaatimaton.
    Jo harmajakiviset seinät sen
    pian peittyvät sammalehen.»

Kunnes pääsin kuvaamaan kirkossa talvipakkasilla vallitsevaa kylmyyttä:

    »Sata vuotta jo kirkossa virsi soi,
    sata vuotta jo hongisto huminoi.
    Mut kyynelet saarnojen aiheuttamat
    jääkryyneinä tippuvat.»

Mutta sitten, kun saatiin kirkkoon kamiinit ja vanha suntio, räätäli
Tuisku, oli lämmittänyt ne hehkuvan punaisiksi, saattoi seurakunta
saada erinomaisen käsityksen iankaikkisen kadotuksen tulikuumasta
vaivan paikasta:

    »Tulikuumina hohtavat kamiinat,
    tuo mieleen ne vaivojen valkeat.
    Piru puhkui ja lämmitti pätsin niin,
    ett' syntiset tarjettiin.»

Tämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella
eikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt
sekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:

    »Taas katsella enkelit taivaasta voi,
    kuink' ukkojen kaljuja purppuroi
    valot kynttiläkruunujen välkehtiväin,
    kun istuvat paljain päin.»

Ja runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot
veisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim.
lämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa
ottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä
edistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:

    »Hillbingeri meidän jo saatella suo
    ikiliesien laajojen, lämminten luo,
    kun kuolema kulkunsa katkaisee,
    ratasuuntansa ratkaisee.»

Olin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa
rovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin
tarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.

Riemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon,
näin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu
ennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat
lukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn»
kustantaakseen.

Mutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut
tuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen
oli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon.
Minulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken,
mitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa.
Tämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän
osastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin
kirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken
kuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani
arvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin
heitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät
pilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin
sielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen
(käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina
valmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja
aukaista.

No niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin
keskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät
ylvään karkelon».

Jotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo
on, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva
usko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin
siis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli
kritiikkiin.) Kas tässä:

    »Maa kaukana korpien kätkössä on,
    maa soitten, vaarain ja vuomain.
    Sen selkoset, metsät ja tunturit on,
    ah, ratkomat väylien uomain.
    Tämä maa minun mieltäni miellyttää,
    tämä Suomen manteren miehuuspää!

    »Kemi, Tornio, Tuntsa, Ounas ja Uu,
    olen nähnyt ärjynne äkeet.
    Mun rintani hurjasti riemastuu,
    kun kuulen ma soittonne säkeet.
    Tämä maa minun mieltäni» j.n.e.

Eräs kustantaja, jolle »Runoryijyä» tarjosin, rohkeni syyttää minua
kirjallisesta varkaudesta (!) Hän väitti minun varastaneen (!) säkeitä
tunnetusta »Kymmenen virran maa»-nimisestä runosta. Hyvä isä sentään!
Kaikkeen voi runoilijaparka joutua!

Minä kysyn: missä kohden olen varastanut? Tietääkö arvoisa herra
kustantaja, minkälaisen rangaistuksen laki herjauksesta tuomitsee? Minä
en kysy tätä nyt runoilijana. Minä kysyn kruununnimismiehenä.

Jos arv. lukija vertaa näitä molempia runoja, minun »Perä-Pohjolaani»
ja »Kymmenen virran maata» toisiinsa, hän on huomaava ehkä jonkinlaista
samankaltaisuutta. On käytetty samaa runomittaa. Mutta se onkin ainoa
yhtäläisyys ja siihenhän toki lienee oikeus?

Minä kysyn: missä on minun varkauteni?

Jos vertaa minun sanontaani runon viime säkeessä, pitäisi jokaisen
järkevän ihmisen huomata, kuinka omaperäinen se on. (»Tämä Suomen
manteren miehuuspää!») Jätän lukijan arvosteltavaksi, kummassako
on enemmän sanottu, »Perä-Pohjolanko» vai »Kymmenen virran maan»
loppusäkeessä. (»Tämä kymmenen, kymmenen virran maa!»)

Puolueeton lukija on varmasti antava minulle hyvityksen.

Mitä sitten tulee jokien nimiin, joista kustantajapiireissä on
niin tavatonta melua pidetty, niin en voi sille mitään, että minun
Perä-Pohjolani läpi juoksevat myös Kemi-, Tornio- ja Ounasjoet. Mutta
missä ovat »Oulu ja Ii»? Niitä saa minun runostani tikulla hakea,
eikä sittenkään löydetä. Jotavastoin siinä tohisee Tuntsa ja ujeltaa
pienoinen, mutta jyrkkäputouksinen Uujoki. Vielä neljänkymmenenviiden
vuoden vanhana minä lasken kymmenen Iitä mieluummin kuin yhden Uun.
Tämä riittänee selitykseksi, minkävuoksi Uujoki puolustaa paikkaansa
runossani.

Onneksi eivät sanasaivartelijat ole päässeet tämän pitemmälle. Heidän
hyökkäyksensä rajoittuvat vain kahteen ensimmäiseen säkeistöön. Siitä
lähtien — sen he myöntävät itsekin — minä johdatan lukijan kokonaan
uusille maille, joista »Kymmenen virran» tekijällä ei ole ollut
aavistustakaan. Minä avaan hänelle portit kiveliön ihmeelliseen,
sadunsalaperäiseen maailmaan ja sanon: »Tule ja katso!»

    »Tule, katsele tukkien tuisketta vaan,
    kun laskee ne kurkkien kurkut!
    Tule, katsele summia selkosiaan,
    kun peittävi maastoja murkut!

              [Murkku = usva, sumu.]

    »Tule, katsele kuusia kunnaillaan!
    Niinkuin alabasteripylväät
    ne seisovat vihreissä viitoissaan.
    On taustana tunturit ylväät.»

Tämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu
verrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut».
Minä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon
vankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on
taistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua
»vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä
kynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:

    »Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus,
    kun vieraili halmeilla halla.
    Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus
    käy tuikkivain tähtien alla.»

Mutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan
uljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä
huolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen
luomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta
kannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa
se ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis
läpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen
alustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen
jatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.

    »Jos Pohjolan maisemat matkustajan
    lumoketjuunsa kiinteesti saarti,
    veron kievariss' onnesta kalleimman
    jo maksatti »yön punakaarti».

Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus
rupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden
vainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin
saisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran
elänyt todellinen runoilija.

Mutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen
valtakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä
»klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä
sanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä
maassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva
henki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan
tuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla
kievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He
ostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi
ensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!

Tämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen
kirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka
hölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa
— valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja,
joiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään
taputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos
jollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että
se luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle
areenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä!
Fyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka
luudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo
realistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin
heiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita
kaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta
pari, kolme läimäystä lautasilleen.

Voi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän
virkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen
viljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat
keinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne
ja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että
teidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota
minä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut
giljotineerataan.

Te itserakkaat narrit, minä sanon teille, että kymmenen vuoden
perästä huomataan sellaiset sanontatavat kuin »Aaronin sauva» ja
»Firataapelin laakso» täysin rabelaislaisiksi. Ja nyt te nyrpistätte
nenäänne ja sanotte, että tämä on raakaa. Ettekö te tiedä, te
filisterit, ettei taide tunne sellaista sanaa kuin »raaka»? Minä
kaikessa oppimattomuudessani olen suurempi estetikko kuin te
maisteriseppeleinenne. Jos tarkataan tuota sanaa, jonka te ja teidän
kustantajanne olette niin monta kertaa heittäneet silmilleni, niin
kenen runot ovat raakoja, kenen romaanit roskaa? Teidän ja juuri
teidän! Te sanotte n.s. alastoman totuuden, mutta te ette osaa sitä
taitoa, joka oli kreikkalaisilla kuvanveistäjillä. He osasivat käyttää
talttaansa tasoitellessaan muutamia pyöreyksiä ihmisruumiissa,
jotteivät ne herättäisi likaisia ajatuksia. Mutta te, te »kumpujen
rakentajat», te »metsävuohien ylistäjät», te syytätte minua rivoudesta,
— minua, joka olen sellaiset arat käsitteet kuin ylempänämainitut
pukenut romantiikan hohtavaan, joskin läpikuultavaan harsoon. Mutta
mitäs minä teistä! Minä entinen tukkilainen huomaan olevani paljon
lähempänä kreikkalaisia mestareita kuin te, jotka kallella päin
tarkastelette heidän käsialojansa. _Dixi_, olen puhunut! sanoivat
vanhat roomalaiset.

Edessäni on tuo monia kovia kokenut rakas »Runoryijyni» ja minä
selailen sen neljättä osaa. Mitähän on kustantajalla ollut näitäkin
herttaisia lapsukaisia vastaan?

Tuossa on tuollainen palanen kuin »Terhenetär».

    »Oon nähnyt sun hämyssä leijailevan,
    kun taivaalla pilvet sousi.
    Oon nähnyt sun halmeilla heijailevan,
    kun kauhut taivaalle nousi.»

Mutta suuren huutomerkin on kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja
vetänyt sen kylkeen. (Herra Johtaja! Tämä huutomerkki on minun
mielestäni symboli teistä itsestänne!)

Tuossa on »Saukkosten poimija».

    »Oi, Liisa Luukkonen,
    suo mulle suukkonen!
    Kun niitä punahuuliltasi poimin,
    omalla alallani aivan toimin.»

Mutta siihen on arvoisa kustantaja kirjoittanut laitaan: »Heh!» (Minä
sanon aivan samalla tavalla teidän typeryydestänne.)

Tuossa on »Pilvellä ratsastaja», tuossa »Kuun tervaaja», tuossa
»Tuhkimo ja kuninkaantytär», vanha aihe, mutta itsenäisesti käsitelty:

    »Voi sua Tuhkimoa turjaketta,
    kun istut kuin pataässäl
    Voi sua mustalaisen murjaketta,
    kun et huomaa, ken nyt on lässäl
    Sä etkö nousta voi
    ja niiata,
    kun tyttäreni pokkuroi?
    Häh, riiata
    ei meillä piikaluntukoita!
    Vain niitä, jotka syövät voita!»

Siihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä
kieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo
arvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän
sydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut,
että voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?

Tässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä
ole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne
Aatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee
punaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki
avaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään
teitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen
nauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden
tyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan
suosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette
hänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä
joku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva
pikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami
Kuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme
joutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies,
vaikka köyhä ja ylönkatsottu.»

Tällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan
haalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet,
tuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot,
erikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät
ensi kerran maailmaan.

Ah, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan,
kun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi
porsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia
papereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia,
niinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin
tyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät
silloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja
kuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai
ne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa.
Vielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja
muistelen.

Mutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli
suloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua
ihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui
minustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan
ääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa,
milloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta
en joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän
katseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka
suuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää,
tunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret
kehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja
sydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!»
kuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun
silmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi
kaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen
kuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»

Tällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä.
Minä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen
ääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset
kuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa
puolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja
sanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat
minulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni
ja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä
osaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet
Mickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä
Aadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin
»Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta,
joka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»

Minä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin
runojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin
kynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin
sokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta
ne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella
kiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.

»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin
kustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta
herättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta,
jos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta
iltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli
»Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:

    »Vain markka, puolonen
    on taskussani rahaa,
    mut silti mielehen
    ei ajatusta pahaa
    mun tule ainuttakaan:
    Otanko ryypyn, kaksi,
    vai teenkö kirkkokolehdin
    kerrankin rikkahaksi?
    Ma ruohikossa makaan
    ja tarkastelen taivaalla
    purjeita pilvilaivain:
    Ne lähtömerkin sai vain
    kai Jumalalta — se kun vain.
    Mun laulaa sydän rinnassain:
    Ei markkaa, puolestakaan
    oo tarvis hengen hevoskyytiin,
    miel'kuvituksen kultalaivaan:
    Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»

Tämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi,
kolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen
muotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli
tavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa
yhtä äkkiä.

Samoin mietin pitkän aikaa, kirjoittaisinko »hengen hevoskyytiin» vai
»hollikyytiin». Mietin sitä kokonaisen pitkän päivän. Välistä tuntui
»hollikyyti» paremmalta. Se toi mieleen hauskan kievaritaipaleen, jolla
ei tarvitse muuta kuin istua lekotella ja antaa hevosen hölkätä. Mutta
tuo edelläoleva sana »hengen» häiritsi tätä leppoisaa matkarauhaa.
Sana »holli» tulkitsi pikemmin hidasta kuin nopeaa ja se ratkaisi
asian. Olihan »hengen kyyti» sentään jotakin toista. Sehän se vasta
kyytiä olikin! Siinähän lennettiin tukka suorana, silmät tulta iskien.
Hyväksyin »hevoskyydin» ja siihen muotoon sen säkeen jätin.

Tämä on muuten yksi niitä harvoja runoja, joiden kohdalle
kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on merkinnyt: »Mukiinmenevä».

Syyskuun alussa sain kokoelman valmiiksi. Uutta en luonnollisesti ollut
kirjoittanut eikähän se ollut tarkoituskaan ollut, kun kerran varastoa
oli niin runsaasti. Käsikirjoituspinkka oli koko paksu kooltaan,
kun muutamana aamuna panin sen postiin ja osoitin kustannusyhtiö
»Korukannelle». Siinä aamuna pamppaili sydämeni tavallista kovemmin.
»Lapseni, lapseni!» puhelin käsikirjoitukselle ja taisinpa muutamassa
tienkäänteessä painaa sen huulillenikin ja kuiskata: »Onnea matkalle
sinne suureen, pahaan kaupunkiin!»

Postineiti katseli minua hiukan ihmeissään, kun luukusta ojensin
hänelle käsikirjoituspaketin. Pidin silmällä, lukisiko hän
päällekirjoitusta. Ja aivan oikein. Hän käänsi paketin niin, että
saattoi lukea vasemmasta alakulmasta: »Käsikirjoitus». Silmiini kohosi
kosteaa ja lakkia nostaen minä kompuroitsin pihalle. Sain ison aikaa
innistellä ilmaa, ennenkuin totesin, missä olin. Niin oli tuon hetken
juhlallisuus järkyttänyt minua.




X.

JATKOA EDELLISEEN.


Maailma tuntui niin kummallisen oudolta, sen jälkeen kuin olin saanut
käsikirjoitukseni postiin. Aika sen ääressä oli kulunut kuin puolittain
unessa ja nyt minä havahduin hereilleni. Mitä oli tapahtunut? Oli
käynyt kuin luomiskertomuksessa: Tuli ehtoo ja aamu, ensimmäinen päivä.

En koskaan ennen ollut sillä mielellä katsellut Isoa Väylää kuin nyt
katselin. Nyt vasta _näin_ sen ensimmäisen kerran. Oli kuin olisi
Jumala sen edellisenä yönä luonut, laittanut virtaamaan tuohon mökkini
ikkunan alle suurena, mahtavana, luomispäivän riemua kohisevana
kyminä. Sen laineet lauloivat minulle luomisen valtavista töistä,
minun runoistani. Käyskelin kuin ensimmäinen Aadam paratiisissa,
sillä erotuksella vain, että minulla oli jalassa paksut sarkahousut,
vuotakengät ja ylläni punavalkoisen kirjava »iisländari». Mutta —
olin yksin maailmassa, yksin koko suuressa luomakunnassa, mutta niin
onnellisena, niin sydän riemua tulvillaan, että toisinaan karjahtelin
pelkästä olemisen autuudesta. Koko muu maailma oli minulle kuin
kuollut. En huomannut kirkonkylää, en tuntenut ihmisiä, en kuullut
karjan kellojen ääntä, kun se iltaisin palasi laitumelta. Minä
käyskelin Ison Väylän varrella paljain päin, levittelin käsivarsiani
ja huusin riemusta. Mitä minä välitin, jos joku postinhakija pysähtyi
minua kummissaan katselemaan. Minä kuittasin hänet kääntämällä hänelle
selkäni ja puhelin Isolle Väylälle: »Se on sinun ansiosi, sinä mahtava
virta! Sinä olet antanut minulle esikuvan! Niinkuin sinä puhkaiset
nämä korkeat hiekkamellat ja uurrat itsellesi uoman meriäidin avaraan
syliin, niin teen minäkin ja puhkaisen tieni läpi vastusten suureen
maailmaan! Ensimmäinen Aadam tuli tunnetuksi siitä, että hän menetti
paratiisin. Minä, Aatami Kuuskoski, valloitan sen ihmiskunnalle
takaisin — runoillani. Hih! Eläköön!»

Näin minä huseerasin yksinäni Ison Väylän rannalla ja moni runollinen
välkähdys iski siellä väkevästi mieleeni kuin salama. Joki toi
minulle aiheita kuin ruuhkaa vain ja minä riensin kotiin panemaan
niitä paperille. Mutta sittenkin lauloi se minulle enemmän vanhoja,
noita, jotka nyt runon ritaripuku päällä matkasivat pääkaupunkiin,
esittääkseen aateliskirjansa kustannusosakeyhtiö »Korukannen»
johtajalle. Kuka oli heidät ritareiksi lyönyt? Minä, Aatami Kuuskoski.
Minä olin se Gånge Rolf, joka lähetin miehiäni Ranskan kuninkaan
hoviin, jotta tuo hienostunut ruhtinas saisi ihailla näiden voimaa
ja raskasta aseistusta. Minä en kysyisi keltään lupaa, vaan niinkuin
tuo vanha, jäkäläpartainen viikinki asettuisin Ranskan hymyävälle
rannikolle ja perustaisin oman kuningaskuntani. Sen Ranskan nimi oli
Runous. Ja noiden hienostuneiden haarukalla-syöjäin oli pakko tulla
tekemään tuttavuutta minun kanssani, joka popsin paljaalla kädellä
poskeeni perunaa ja merisilliä. Sillä minun runoni tulivat tarjoamaan
terveellistä ravintoa Suomen kansalle ja parantamaan sen siitä
henkisestä vatsakatarista, jota se nykyjään sairasti.

Näin minä haaveilin ja kuljeskelin Ison Väylän vartta ylös ja alas.
Astuinpa joen rannalle milloin tahansa, joka kerta se tervehti minua
jollakin runoistani. Toisin vuoroin oli se joku ballaadeista, jommoisia
kokoelmani sisälsi kymmenkunnan, toisin vuoroin joku iskevätahtisempi
polkka tahi tanssilaulu. Joka paikassa tanssivat »Runoryijyn» laulavat
säkeet vastaani, metsässä, kyläntiellä ja kotipihalla. Kun Santra
vinttasi vettä kaivosta, tuntui kuin olisi kaivonvintti viserrellyt:

    »Tukkipoian tunnusmerkki
    on reilu ja remssee käytös.
    Kurkkion kurkusta tukilla lasku
    on taitonsa korkein näytös.»

Tuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden
mukana.

Elin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla,
mutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti.
Elin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut
mukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä
tuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan
pöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa
kohteliaasti. »Jassoo... hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija
Aatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän
teoksenne on suurenmoinen... se on... tota noin... uria aukaiseva.
Kuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää;
se oli syntynyt vain. »Tjah!... tota noin... kyllähän me tällaista...
joka on kuin selvää leipää... tällaista... tota noin. Kai Te tyydytte
kymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin
tulleeni kotiveräjälle.

Santra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on
tullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.

Minut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini
ja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin
niin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.

Santra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu!
Viidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt
laitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä
veden kantamisessa navettaan.

Siellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti.
Sillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan
maitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä
muuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista
heikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.

Näin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili
henkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin
sen ja samalla ihmisen ylemmyyden.

Annoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin
Santralle ja painuin takaisin jokiahteelle.

En muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli
jo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta
kuunnousu herätti minut todellisuuteen.

Katselin tuota taivaalla ajelehtivaa hopeista palloa, joka kiipesi yhä
korkeammalle metsän reunan yläpuolelle ja näytti hymyilevän. »Aatami
Kuuskoski», puheli se minulle, »sinä olet tehnyt monta kaunista laulua
minusta ja minä tunnen itseni suuresti imarrelluksi. Mutta silti
varoitan sinua. Älä kirjoita minusta kovin paljon, sillä kustantajat
hermostuvat. Minä sanon sinulle totuuden: ei kukaan vihaa minua niin
paljon kuin kustantajat. Siksi ole varovainen. Minä kyllä ymmärrän
sinut, sillä olenhan ystäväsi.»

Seisoin jokiahteella ja katselin kuun kimmellystä veden kalvoon. Pienet
laineet välkehtivät kuin hopeasuomut panssarissa ja näytti siltä,
kuin olisi niiden muodostamaa siltaa pitkin saattanut käydä toiselle
rannalle.

Mutta — yhtäkaikki tunsin mieleni apeaksi. Olikohan niin, ettei
teostani ymmärrettäisi? Minä, tämän valtavan luonnon keskellä
syntyneenä, siihen sulautuneena, käsitin luonnon kielen, jota olin
runoissani tulkinnut. Mutta ymmärsivätkö sitä kivimuurien oppineet
herrat?

Kuu katseli kulkuani ja jutteli edelleen. Se puhui selkäni takaa
aivan kuin kymppi Pääkkönen, jonka kanssa olin monenmonituiset kerrat
talsinut peräkanaa kiveliön koukeroisia polkuja matkalla kirkonkylään.
Hänellä oli tapana puhua kävellessään. Silloin hänen ajatuksensa
paremmin »irtaantuivat» — niinkuin hänellä oli tapana sanoa.

»Katsopas, Aatami... se on tämä elämä sentään jokseenkin plöröä,
mutta sitä kaunistellaan... Niinkuin noissa runoissakin... mitä he
lienevät. Olen minäkin lempinyt... mutta en minä nyt tiiä, onko se sen
makoisampaa kuun valossa...

»... Ja sitten ne kirjoittavat niin koreasti rakkauven hurmiosta, aivan
kuin se olisi jotain taivaallista. En minä nyt tiiä... siinähän mennee,
kun ei makustele. Mutta minä nyt olenkin vain jätkämies, jätkästä
leivottu kymppi...

»Mutta semmoiset minusta on mainioita, joissa ronkkarautaa heilutellaan
ja lasketaan vähän verta. En minä tiiä... hyväksytkö sinä, joka näitä
asioita vähän paremmin ymmärrät... mutta minuun se vaikuttaa aina kuin
aamu-uinti nuotiolla vietetyn yön jälkeen...»

Minua hermostutti. Mikä se nyt pani muistamaan näitäkin keskusteluja?
Minä olin; kymppi Pääkköselle selittänyt runon rakennetta ja
sanonut, että sen ensimmäinen edellytys on kauneus. On kaunista, kun
rakastavaiset kuvataan kuun valossa. Se herättää tunnelmaa. Mutta — nyt
minua ellostutti. Johtuiko se siitä, etten ollut koko päivänä syönyt...?

Hiukan surullisena astelin kotiin päin ja saavuin parahiksi
illalliselle. Olipa hyvä, että kokoelmani käsitti jokapäiväisiäkin
aiheita, — sellaisia kuin »Tupakkamälli» ja »Häntävyö» y.m.
samantapaisia. Mutta niissäkin pujottelihe punaisena lankana aina
joku erikoinen ajatus, — niinkuin esim. »Häntävyössä», jossa kuvailin
konvenanssia, seurasääntöjä, nimittäen niitä seuraelämän »potuuseiksi».

Santra oli keittänyt ruisjauhopuuroa ja sitä syödessäni haihtuivat
epäilykseni. Ei voinut olla mahdollista, ettei »Runoryijyni» kelvannut.

Kolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä
postissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.

Kunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen
kuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.

Minä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt
tekijäpalkkion jo etukäteen?

Vaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni
vieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta,
vaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.

Minä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen
jälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä
olen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?

Ihmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja
pro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni
olen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta
silloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.

Minä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea,
että minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka
tuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen
tuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa
paljon.

Se johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka
kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona
kirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.

Käsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella
pöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta
jälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja
vaikutti _anno Domini_ 1918.

Mitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?

Istahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle
suonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen
paikassa avasin kolkon kirjeen.

»... En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia.... (»Niitä,
niitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)... mutta muoto on
vielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan,
kunhan tyynesti tarkastelette... (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi
ovat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin... (»Niin... siinäpä se
on!»)... kovin arkipäiväisiä... (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija
kirjoittaa vaikka tikusta!»)... jotenka j.n.e.»

Hyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö
»Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai
minut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa
heräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen,
jolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin
sen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja
lennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi
valtaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla
oli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!

Tyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin
tutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle
valtavan naurun.

Voi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas
yksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä
tulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion
ohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija
voisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin
maailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina
suun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin
tarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei
Suomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian
kauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen
kirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.

Minä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.

En muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui
paikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen
lohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut
uros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä
Santran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi
ja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.

Kerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen
tyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat
hiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.

Hän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella
rakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni
syliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan
tuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni.
Paanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä
lämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.

Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat
vetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun
tuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen
noussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti
korkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!

Iso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan
alla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa
todistajina olen vannonut pyhän valan:

    »Ma laulan Pohjolasta,»
    jos kussa kuljenkin,
    sen koskein kohinasta,
    tuiskuista tunturin.
    Ja jollen Sua laula,
    ylistä ylväästi,
    niin katketkoon mun kaula
    ja kielen kantaki!

Tämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison
Väylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani
toisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä
lempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat
kyynelissä.

Sitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra,
tule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»

Johon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain,
Aatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko
lähetellä niitä alas.»

Asia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä
huolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon.
Päätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli
minun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.

Tätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman
viikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja
minä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin
nyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman
viikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana,
jossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska
kykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin
minä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien
luona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi
kirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä,
toinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut
tunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin
hyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät
kysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä
mieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.

Olkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni
runokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin
lopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina
päivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä
tavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen,
niin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta
jälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät
sukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja
ylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen
kansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja
ambrosia olivat kaikille tarjona.

No niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut
epäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat
niin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta
siitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa
aavistaakaan.




XI.

MINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA
RUNOILIJAN NIMEN.


Samoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha
opettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä,
ettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin
taikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt
iloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun
huolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.

Hautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein
koko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa
viisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra
Hillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha
Hasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen
poikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin
tarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka
olin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja
isälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien
ansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota
vainaja oli toiminnassaan osoittanut.

Minä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea.
Siinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan
monipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas
Kunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat
runottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat
olivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo
lahjomattomat aina pitävät.)

Kun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen
minäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani
paperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.

Loin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti,
mitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:

»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri
peittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei
liene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan
entisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se
nyt tässä esittää?»

Kukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja
minä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:

        Sankarisielu.

    Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle,
    kirjoittanut _Aatami Kuuskoski_.

    Ei yksin mailman tappotanterilla,
    miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat,
    ei yksin mailla kuolon kattamilla,
    miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat
    vain osoiteta suurta sankaruutta.
    Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta
    kysytään, katsotaan ja kaivataan.

    Kun täällä torkuttiin ja maailmasta
    ei ollut kellään aavistustakaan,
    sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta
    ja avas meille ovet Onnelaan,
    niin — Onnelahan opin, valistuksen,
    kun tunsimme vain kirkon katkismuksen.
    Nimensä säilyy aikakautten taa.

    Hän opettaja oli mailman parhain,
    sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.
    Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,
    hän meille näytti tiedon sukkulaa,
    se kuinka elon kangaspuissa puikkii.
    Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:
    Me tiedon puusta söimme vahvasti.

    Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa,
    jos vuoroviljelystä vuovataan.
    Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa
    tuo maito, jos se separeerataan.
    Hän vakuutukset hengen, omaisuuden
    otatti meillä, avas elon uuden
    näin säästäväiseen, hyvään elämään.

    Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi
    nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?»
    Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi
    patistaa Pyhä Pietar' avaamaan.
    »Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.»
    »Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?»
    »Se työni on, mi jälkeheni jäi!»

Astuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä
vaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin
otsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.

Ajattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
häpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin
raukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi
niinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä
siis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen
korkeastioppineen otsansa rypistymään.

Olin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon
katkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.

Kun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja
vei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:

_Kirkkoherra_: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»

_Minä_: »Mitä kirkkoherra tarkoittaa?»

_Kirkkoherra_: »Tarkoitan runonne loppua erikoisesti.»

_Minä_: »Pyydän selittämään tarkemmin.»

_Kirkkoherra_: »Te annatte opettaja Kunnaan vedota töihinsä, kun
häneltä tiedustellaan pääsymahdollisuuksia taivaaseen. Te esitätte näin
ollen suuren ja vaarallisen harhaopin, että nim. ihminen pelastuisi
omilla ansioillaan.»

_Minä_: »Mutta kyllä kai kirkkoherra myöntää, että runoissa vallitsee
hiukan suurempi vapaus kuin saarnoissa?

_Kirkkoherra_: »Ikävä kyllä se on totta. Mutta tällaisessa
tilaisuudessa kuin tämä. Te häpäisitte vainajaa, jonka
perusominaisuuksiin kuului vaatimattomuus.»

Tunnustan joutuneeni hetkeksi hämilleni. Mutta sitten vastasin

_Minä_: »Se on kyllä totta, mutta ajattelen, että ihminen haudan tuolla
puolen käsittää hiukan enemmän kuin täällä. Siis — mitä vainajaan tulee
— hän ymmärtää hyvän tarkoitukseni, vaikka myöntäisikin kirkkoherran
uskonnollisen vakaumuksen paremmaksi.»

_Kirkkoherra_: »Ei ole kysymys paremmuudesta. Joko tahi. Joko teidän
tai minun mielipiteeni.»

_Minä_: »Siinäkin tapauksessa... minä olen tyytyväinen, jos vain
kirkkoherra myöntää opettaja Kunnaan nyt käsittävän enemmän kuin
eläessään.»

Kirkkoherra ei vastannut mitään. Nyt oli hänen vuoronsa joutua
hämilleen. Minun viimeinen sanani vetosi voimakkaasti hänen
teologiaansa eikä hän siis voinut sanoa mitään.

»Ehkä meillä on tilaisuus joskus toiste keskustella näistä
kysymyksistä. Ne ovat elämän keskeisimpiä», sanoi hän viimein ja nosti
lakkiaan.

»Kernaasti minun puolestani», myönsin minä, vastasin kohteliaasti hänen
tervehdykseensä ja läksin.

Minua pyydettiin surutaloon kahville, mutta mieleni oli pamahtanut
alakuloiseksi. Siihen oli vaikuttanut edelläkertomani keskustelu.
Väärinkäsityksiä joka taholta. Nyt sain papitkin niskaani ja syynä
siihen oli viaton runonpätkä.

Opettajanrouva kuitenkin kiitteli minua kovin. Hän kehui runoani
kauniiksi. Hän puolestaan oli oikein ymmärtänyt lopun: minä olin
tahtonut tuon runokuvan kautta vain alleviivata hänen miesvainajansa
ansioita. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan ja puristaen lämpimästi
kädestä jätin hänelle hyvästit.

Mutta en ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin joku huusi jälkeeni. Minä
rupesin jo hermostumaan. Oliko joku uusi vastalauseenpanija tulossa?

Se oli Perä-Pohjolan maatalousseuran sihteeri, opettaja Kannisto,
oikein sitä kansakouluopettajain leuhkinta lajia. Aavistin myrskyn
nousevan ja minä päätin antaa tuota leuhanteerausta hyvästi korville,
jos hän rupeaisi runoani repostelemaan.

Mutta — hämmästyksen! oli suuri, kun hän mitä ystävällisin hymy
huulilla rupesi kiittämään runoani, ylistelemään sitä taivaaseen
asti. Se oli hänen mielestään parasta, mitä hän milloinkaan oli
kuullut taikka lukenut ja hän oli lukenut paljon. Hän näki minussa
uuden Runebergin, joka olin vielä antava kansalleni suuren henkisen
testamentin.

»Kuivasta katajastakin tervaa lähtee», ajattelin minä. »Siinä sinä
totisesti olet oikeassa.»

»Minulla on hiukan asiaa Teille, herra Kuuskoski. (Ettekös Te
oikeastaan ole puolalaista syntyperää... Kuczkowsky... tai jotakin
sinne päin? Silloinhan on päivänselvää, mistä runoilijalahjanne ovat
peräisin. Sienkiewicz... Zeromski... ah! minä kyllä tunnen nuo...)...
Katsokaapas, meillä ei nykyjään ole ketään kotitalouskonsulenttia.
Entinen otti eron ja muutti alas... (Mjah!... sinne haluavat kaikki...)
Uusia hakijoita ei ole ilmestynyt. Johtokunta, jonka sihteeri
minä olen (hän painosti sanaa »minä») on ajatellut täyttää viran
väliaikaisesti... (Oikeastaan se on minun aloitteestani.)... jos vain
löytyisi sopiva henkilö, joka ottaisi sen vastaan. Minä muistin Teitä,
herra Kuuskoski...»

Olin hämmästynyt. Minäkö neuvomaan soppien keittoa ja marjahillojen
valmistusta? Sehän oli hävytöntä!

Olin jo vastaamaisillani terävästi, kun opettaja Kaunisto keskeytti
minut.

»Tointa on ennen hoitanut nainen, mutta nyt on ajateltu miestä. On
tultu siihen kokemukseen, että naiset panevat liian suurta painoa
ruuanlaittoon eikähän se täällä meidän puolessa vetele. Kansalla on
omat käsityksensä. Mutta meidän tarkoituksemme olisi, että neuvoja
kohdistaisi työnsä enemmän kotiteollisuuden kohottamiseen, kuten
rekien, veneiden, astioiden y.m. sellaisten valmistukseen, ja siinä
työssä olisitte Te, herra Kuuskoski, paikallanne.»

Huomautin, etten elämässäni ollut tehnyt yhtään rekeä, puhumattakaan
veneistä.

»Ei haittaa», vastasi ystävällinen sihteeri. »Teidän tulee vain pitää
esitelmiä näistä asioista.... herättää harrastusta. Katsokaahan... se
on vähän niinkuin runoilijan työtä...»

Minä en tavallisesti ole tuuminut pitkään. Olen lyhyesti, mutta
perusteellisesti harkinnut tilanteen ja sitten tehnyt päätökseni.

Suostuin ehdotukseen ja asia sovittiin kättä lyöden. Palkka oli
kyllä minun mielestäni pienenpuoleinen, mutta pääsisinhän käsiksi
kansanvalistustyöhön, johon runoilijatoimintani kautta olin oikeastaan
pyrkinytkin.

Sanomattakin on selvää, että Santra ihastui suuresti tästä uutisesta.
Olihan nyt jälleen tiedossa jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin.

»Mutta pystytkö sinä, rakas Aatami?»

Tuo yksinkertainen sielu epäili, pystyisinkö minä.

Minä nauroin.

»Aatami Kuuskoski pystyy vaikka presidentiksi, jos niin tarvitaan. Minä
runoilen itseni läpi!»

Sillä oli se asia sovittu. Minä rupesin valmistelemaan esitelmääni ja
viikon perästä lähdin ensimmäiselle kierrokselle.

Olin etukäteen ilmoittanut tulostani ja naapuripitäjän kirkonkylän
koulusali oli ahdinkoon saakka täynnä kansaa. Suurin osa oli minulle
vanhoja tuttuja, sillä henkivakuutustarkastajana olin kiertänyt nämä
seudut kymmeneen kertaan.

Nousin kateederiin ja aloitin. Esitelmäni aineena oli »Venepuita
kaatamaan!»

Olin lukenut Vihtori Peltosen »Puhetaidon» ja painanut mieleeni sen
monet ja tärkeät opetukset Nyt minulla oli erinomainen tilaisuus
toteuttaa niitä käytännössä.

Aloitin tyvestä t.s. puhuin aluksi veneestä ja sen kehityksestä
ylimalkaan. Huomautin, että jos ei olisi olemassa vettä, ei tarvittaisi
venettäkään. Mutta nyt kun maapallollamme oli niin paljon vesistöjä,
oli ihmiskunnan ollut pakko ruveta veneitä veistämään.

Kuka ensimmäisen veneen rakensi, siitä eivät aikakirjat ole jättäneet
meille tietoa. Kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut esi-isämme
Aadam, koskapa Paratiisissa on ollut kolme jokea Piison, Giihon ja
Hiddekel. Mitenkäs mies olisi muuten näiden yli päässyt.

Siirryin sitten kuvaamaan veneen kehitystä, huomioonottaen puheessa
välttämättömän »paisutuksen». Pienestä, sikaruuhta muistuttavasta
purtilosta se oli kehittynyt nykyaikaiseen superdreadnoughtiin
saakka. Mutta ennenkuin se oli tämän viimeksimainitun kehitysasteen
saavuttanut, oli sillä ollut monta välimuotoa.

Mainitsin näistä muutamia: kanootti, kaleeri, fregatti ja linjalaiva.
Kuvasin tarkkaan Kolumbuksen »Santa Marian», kunnes pääsin
nykyaikaiseen »Olympic'iin» ja »Titanic'iin», maailman tähän asti
tunnetusti suurimpaan laivaan.

Kuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani
heltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului
juhlasalista voimakas itkun hyrske.

Pidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä
olin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja
säikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin.
Koska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan
kuumana ollessa.

»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan,
että meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva
mies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret
mestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat
kuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut
heidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat
heidän seuraajansa?

»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä
raiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon
salaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti
liian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa.
Niillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva
tutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu
voimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on
perustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei
ainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan
kaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme
kautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa:
'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'

»Siis:

Kun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa
veneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:

    'Nyt, miehet, kirves kouraan
    ja venepuita kaatamaan!
    Ja koko Perä-Pohja
    kakslaitaisia laittamaan!
    Niin viemme taidon maineen
    yl' laajan Suomenmaan
    ja lailla suuren laineen
    kohoomme kunniaan!'»

Olin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin
omasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä.
Ja niinpä kävikin.

Kajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja
poljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana
Isossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.

Astuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän
lapset».

Opettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa,
niin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa
koulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan
ihan väkisellä.

Ensimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan.
Minä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus.
Puhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä
unohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan
puodista.

Nyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä
kirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin
ennen, vanhan polven aikaan.

Esitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua
voitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle:
»Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin
veneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»

Näillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua
runojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä
valaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin
lyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa
kulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta
vähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys
on paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani,
minun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan
nimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta
minä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin
ratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni
ihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden
nopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.

Vielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän
kolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus
Tiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa
kokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven
tuotteita... siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä
luennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö
kirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»

Kuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla
mailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin.
(En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on
minusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan,
että noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa
on minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan
jokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman
minun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas
kuuluttaa minun kunniaani.




XII.

HAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI
RUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.


Konsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen
kuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä
maatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi
korkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen
joukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja
eiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että
»kansan ääni on Jumalan ääni»?

Mutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen
olin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan
Santrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi
runoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan
uutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.

Sanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli
nimismiehenvirka avoinna.

En ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta
minä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia,
mutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut
järjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät
todistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei
inspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi.
Rakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin
maaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut
lauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta
iltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin
luottaen panin paperini postiin.

En ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan
vuoksi tehdä häntä levottomaksi.

Kun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen
»Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää
kylällä.

»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!
Miksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.

Minulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen
vaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:

»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»

Siitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran
avioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.

Muutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle
sähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.

»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.

Jaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti
selässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».

Kirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot,
että virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö
rakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten
piti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää
päivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?

Minua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?

Mutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin
mutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla.
Olihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari
runoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?

Rupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei
tarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää
päivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi
taas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi
ruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu
suomeksi, ja sillä oli asia autettu.

Ja — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että
pystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?

Totta kai.

Marssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:

    »Maaherra

                          Helsinki.

    Jos luistakaan ei yhtä loistavasti
    ah kieli Svean, kuin tää suomi luistaa.
    Ma ruotsalaista kauluksesta puistaa
    osannen silti yhtä uljahasti.

                     Aatami Kuuskoski.»

Palasin kotiin tyytyväisenä. Olin jo hengessä näkevinäni maaherra
Tojkanderin hymyilevän naaman, kun hän näyttää sähkösanomaani
lääninsihteerille. »Tuota ei taidakaan joka poika! Runomitassa vastaa,
jukoliste! Sellaisia nimismiehiä ei joka oksalla kasva.»

Enkä minä erehtynytkään. Viikon perästä luin lehdistä, että
»nimismiehenvirkaan Kuivalan kauppalaan on viidestätoista hakijasta
nimitetty ent. järjestysmies Aatami Kuuskoski Ristiniemeltä.»

Vein lehden Santralleni ja sanoin:

»Luehan tuosta.»

»Mitäs merkillistä siinä nyt sitten on?»

»Lue!»

Santra asetti lasit nenälleen ja luki. Pitkään aikaan hän ei puhunut
mitään. Sitten puhkesi »myrsky».

»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»

Rauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut
oli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia
leningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?

Santra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden
ihme.

Niin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka
itse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä
pohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero
Yrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan
hän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en
sitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö
Putikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa.
Mitähän kustantajat silloin sanoisivat?

»Jassoo... se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri
on yhtä uskollinen muusain palvelija...? Tota noin... »Runoryijy»...
se on erittäin kaunis nimi... harvinainen... hieno... esteettinen.
Kyllähän... me, tota noin... mielellämme, jos vain herra ministeri
suvaitsee kirjoittaa...»

Muistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin
omituiselta... aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä
illasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin
häärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä
joukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä
suin:

»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»

Santrakin hymyili.

»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»

»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.

Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan
jokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä
vastasin naurussa suin:

»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»

»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on
tullut koko ukko!»

Mutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli
päämääräni.

Meille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.

Lähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet
kahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen,
Raamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli
kuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen
lahja, jota on taiten käytettävä.

Eikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut —
ole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt
valtaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin
aikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä
täytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun
kerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu,
ettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan
mitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten
viisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot,
joihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies
Aadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan
asujamisto.»

Me siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että
runouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä
vuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen
luokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät
näköpiirin taa.

Joulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä
vuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden
alkuun.

Ruskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen
virkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan
eteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen
yleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.

»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja
vaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata
toisemme.»

Katseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän
vaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori
mies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen
paikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen
penkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä
erehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä
kohtasin, oli äskeinen virnistelijä.

Käräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo
entuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin
tehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella,
mutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin
ensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa.
Saavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että
lautakunnan yksimielisen tunnustuksen.

En mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään
joulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet
merkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he
varmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.

Minulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta
nimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja
harrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista
taivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä
tavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.

Jo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin
taiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet
pääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan.
Vanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim.
Runoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa
Suomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä
missään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he
heti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on
herkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja
vaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin
Virgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani
näitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille
esim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet
sanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa
liemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle
ja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se
kun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun
pöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran
huomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja
sinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen
parissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»

Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan
vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut
pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin
vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en
halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme
siitä!»

Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen
lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo
päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut
hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin
toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis
rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan
enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan
»Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni
viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni
miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut
runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän
kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen
on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat,
joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle
sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt
Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut
murheellisella äänellä:

    »Oi Suomen runous
    kuink' oot sa raukea!
    Oi taiteen tantere
    kuink' oot sa aukea:
    vain siellä täällä torkkuu pari päätä
    ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä.
    Oi, Herra, herätä!»

Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn
ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on
tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän
mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka
kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto
ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.

Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat
ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi
viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se
kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa
siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen
eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen
hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä
kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon
lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta
koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein
mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen
väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on
suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen
kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin,
vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.

Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on
m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on
sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja
elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole
saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.

Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan
kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan.
Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että
toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin
pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen,
etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että
tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin
tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen
runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.

Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta
kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen
huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan
ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä
suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.

Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy
seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:

    Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa
    ja raukeaapi mailma tulikaaokseen,
    kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa
    ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen,
    kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt.
    ah, lopullisen runoilijaeläkkeen:
    he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt,
    käy enkellaumat etehensä polvilleen.»




XIII.

MINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.


    »Se ihme, joka viimeks tuli ilmi
    ja keksinnöiden pitkän mitan täytti,
    mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti,
    ah, pitkän nenän! —
    Se oli filmi.»

Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla
muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.

Minusta oli tullut filminäyttelijä.

Filmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan
»Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat
teoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka
filmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää
myös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi
yritystä johtamaan?

Yksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti.
Eiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes
nähneetkään — saatikka sitten laskeneet.

Minä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista.
Olin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha
päiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.

»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi
ystäväni Jouko Touko.

Tiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen
olevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.

»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja
löin nyrkkiä pöytään.

»Hyvä... pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja
vilkutti silmää.

Hänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle
mitään puhunut.

Parin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan
kaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti
Murulle.

Olin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen
muurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.

Hän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.

Arvasinhan minä.

Asiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata
Kohisevalla.

Siellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat
näyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:

»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»

»Kyllä... se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä,
tehden maailmanmiehen kumarruksen.

Johtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt
Helsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.

Läksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä,
kunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi
johtaja Muru lähettää meidät koskille!

Kieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa
lautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.

»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti
herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»

Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa
sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet
lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.

Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin
kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen,
miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He
levittelivät käsiään ja ihmettelivät.

»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin
nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä.
»Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»

Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä
nyt ollut aikaa neulomiseen.

Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?

Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet
yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.

Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi
herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka
illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi
kortteeritalon avarassa salissa.

Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä
vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin
miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa
ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan
hurmaantuivat minuun.

»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä
rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa.
»Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu,
kuin olisin jo yltä päältä märkä!»

Ja tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin
koulutyttö.

»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi.
Te osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon
osa.»

»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin
minä ja heitin hänelle lentosuukkosen.

»Ai, ai... mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa
kikatti katketakseen.

Johtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.

»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei
kelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»

Hän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua
nauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.

Lautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi.
Edellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan
hoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista
pois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi
käyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä
hän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella
perämelaa.

Samalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat
parastaan.

Huomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen
paljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä.
Rouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.

»No... jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin
minä.

»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»

Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.

Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä
toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa.
Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää
vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.

Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni.
Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt
sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen
putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:

    »Hei, poiat, tukkilaiset,
    nyt joukoin puoetetaan
    nuo kurkut kuohuvaiset
    lautalla oistonaanl
    Niin on, kuin Hiiden kyyti
    tää lasku loistokas!
    'Hei, roiskis, aalto! Syyti!
    Vai kastat, peijakas!'»

Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen
saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin
että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:

    »Hei, poiat tukkilaiset,
    kas, kuinka koski soi!
    Ja kuolon keijukaiset
    tuoll' alhaall' ailakoi:
    Senvuoksi röhki lyönti
    vasempaan, oikeaan!
    On muuten Surman syönti
    ja kulku kuolemaan!»

Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas
»Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini.
Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin
ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka
niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat
tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti
tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan
yhteen.

»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota
kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»

Virta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli
lähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme
siitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset
olivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä
tutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.

Lautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia
vesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan
sylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän
varustuksillemme.

Mutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi
yllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi
lujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta
vielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.

Ylikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen
märkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti
silloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä
oli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.

»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»

Jo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja
ruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla
läksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.

»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin
jaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea
pysyä paikoillani.

Korvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman
hädässä. Nyt... nyt...! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita
kohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman
lähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen
avulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten
täydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä
vauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.

Huomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat
lyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta
sittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua
kosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin
rannalta katsottuna.

Heti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina
veivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi
Härjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa
kuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja
pauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.

Mutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät
ja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni
komentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin
olisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen
kuohut voittaa.

»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin
ensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi
saappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi
pärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi
edessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin
joku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu.
Hurrll...! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi,
kunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan
hoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se
paransi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus,
voimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa
kaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.

Toinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut
pahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui
onnellisesti viereemme rannalle.

Väkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja
nenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen.
Hän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät
loistaen:

»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan
Napoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»

Ja hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi
sitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.

Minä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui
hetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.

»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt
Pakkasi ihan peloittamaan.»

Työ oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää
sinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa
juhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.

Sunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä
tukilla laskun.

Tämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa.
Kaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä
tukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat
miehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana
hulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet
mies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»

Vahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan
kello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan
keskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja
minulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata
tyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon
ylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta
puhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä
tukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki
oli leikittävä loppuun asti.

Kuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä
ilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti
keksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan
suuntaan ja vauhti lisääntyi.

Alkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä
selvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä
tavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun
alkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.

Hyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman
kiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli
puolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että
virran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä,
miten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku
irtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja
pysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.

Näin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla...
Koetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä
kohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.

Yks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta
samassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi
vielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä
tahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille.
Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää
silmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis
suhtautumaan siihen sen mukaan.

Se kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus,
jos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin,
joiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä
kallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.

Nyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin
kiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas
matkaan.

Nyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti.
Putouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.

Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin
oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi
takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki
suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin
vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina
valuessa.

Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne
vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt
keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat
heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika!
Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.

Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään
niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.

Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko
seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin
pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni
ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit
sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle
silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi
ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.

Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä
minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui
auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani,
kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen
kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja
tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin
pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he
rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta
ulos.

Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti.
Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen
ojensi minulle lasin ja virkkoi:

»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää
teidän nyt tyhjentää.»

Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin
lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.

Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin
»runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin
nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä
kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen
uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan,
sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se
huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.

Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän
sydämen.

Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta»
kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin
aina suurten tapausten jälkeen.

Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme.
Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin
kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.

Minulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta.
Toverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä
paikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt
vaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin
hämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt
ohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti
halunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että
tämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä
rauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut
— se on varma.

En halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin.
Harvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä
vastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja
arvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen
vastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen.
Kai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut
rauhassa elää.

Mutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto
uljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet
ja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut
aiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.

Olin jälleen runoillut itseni läpi!

Mitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa
erämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen
kuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan
Sanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut
minusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin
mieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon
tälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran
kirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari
runokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän
esittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.

Mutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma
vihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut
merkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun
tarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen
mies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni
oli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö
»Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta
osattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa»
ympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja
niittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen
mahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen
kuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan
nimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran
kirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä
Chaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.

    Ken ompi runoniekka? Sekö vain,
    jot' oma koulukunta kilvan kiittää,
    ja jonka eessä tietä aukiniittää
    kuuluttajitten joukko kopeain?

    Ken ompi kuningas? Se vainko vain,
    jok' kultavaljakolla maata ajaa
    ja ritarlinnoissa vain pitää majaa
    keralla valtaherrain korskeain?

    Ei! Runoniekka ompi myöskin hän,
    jok' itsens' elämässä laulaa läpi.
    Ei kateus häntä kyntysille näpi:
    hän toogaan peittää päänsä ylvähän.

    Se tooga oman arvon tunto on
    ja tieto siitä, että veitsi viiltää.
    Sen miehen päässä yksin kruunu kiiltää.
    Hän kuningas ja runoilija on!




XIV.

MINÄ TUTUSTUN KIRKKOHERRA TEOFILUS TIENNÄYTTÄJÄÄN JA SOLMIN
VELJESLIITON HÄNEN KANSSAAN.


Olen elämäkertani kuluessa useamman kerran maininnut kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjästä ja varmaankin tehnyt lukijan uteliaaksi.
Pitkin matkaa lienee myös käynyt selville, että hän on minun elämässäni
ollut verrattain tärkeä tekijä, koskapa tavan takaa olen häneen
viitannut. Eikä lukija tässä erehdykään; asianlaita on niin. Tämä
omituinen mies on nim. yksi niitä harvoja, joka on parhaiten ymmärtänyt
minun sielunelämääni.

Ei sen vuoksi, että hän runoilijana olisi mikään etevä. Päinvastoin
minun täytyy — koska kerran edessäni on valkoinen paperiarkki, jonka
runoilijaveljeni Jouko Touko kerran määritteli »kauhistuttavaksi
kappaleeksi taivaankannen alla» — totuudessa pysyäkseni todeta, että
hän runoilijana oikeastaan on heikonpuoleinen. Olen nim. lukenut hänen
runovihkosensa ja minun täytyy sanoa, että ne ovat mitä viheliäisintä
sekasotkua estetiikasta, filosofiasta ja teologiasta — jos ne nyt ovat
sitäkään. Vai mitä arvoisa lukija arvelee esim. tällaisesta palasesta,
joka löytyy hänen »Aatamin omena»-nimisessä kokoelmassaan:

    »Oi, Aadam, mikä onni olikaan,
    ett' tarttui kurkkuhan tuo sinun palas!
    Nyt juomalla sen koitan saada alas,
    mut aina löydän sen taas paikaltaan!»

Ensinnäkin — tämä on sangen omituinen säkeistö pappismiehen
kirjoittamaksi. Laskea leikkiä raamatun omenasta ja ylistää sen
kustannuksella juopottelua — näin kieltolain aikana. Sillä, mitenkä
tätä muutenkaan voisi tulkita. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että on
suuri ero »runoilijaryypyn ja juopottelun välillä.)

Ja toiseksi: verrata runoudessa sitä pientä, siroa, punaposkista
omenaa, jonka Eeva ojensi Aadamille, miehen kurkunpäähän — vaikka kansa
kömpelyydessään kyllä tuota vertausta käyttääkin — on luvalla sanoen
epäesteettistä. Omena ja anatomia ovat silloin kovin kovakouraisesti
pakotetut naapureiksi toistensa kanssa.

Ja kolmanneksi: mistä jumaluusopillisesta lähteestä ystäväni Teofilus
on saanut sen tiedon, että omena tarttui Aadamin kurkkuun? Mahtoikohan
Kuivalan seurakunta ollakaan niin kovin väärässä, syyttäessään
kirkkoherraansa harhaoppiseksi?

Ja sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä
ajatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei
yksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin,
mitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän
on silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie
tiiä... se on vain sellainen piirto...»

Tällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie
runoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen
ajatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!

Mutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei
ymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä
muuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän
sen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun
paljonkärsinyt sydämeni.

En silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en —
(minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa)
— vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja
hänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on
jonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.

»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran.
»Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt
hetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»

Tällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän
kuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan.
Ja jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata
sydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen
kertominen minulle tuottaa.

Mutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon
kertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut
hänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin
hänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata,
nukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti,
jonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että
palvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä
pikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle
pitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta
kuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on
sanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli
saarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt
hölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä
kerran. »No... se oi sellainen piirto...» Ja hän teki kädellään velton
liikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan
leppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo...»
Siis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten
ajattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo
hänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa
sen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele
mitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä
huomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)

No niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten
kirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin
kääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin
kirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan
neljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus
Takkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä
pyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi
ollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli
sattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty
muuta kuin että hän _nukkuu_ ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut
kovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka
paikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja
esitin asian parhaimman mukaan.

»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle
kerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako
sie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.

Minä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin
kirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen
pitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa
vertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen
huomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee
muuta kuin syö ja makaa.

Tämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä.
Ystäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri
muuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan —
»viitsi, viitsinyt».)

Seuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti,
että Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa
minä palvelin nimismiehenä.

En tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet
tänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi
käsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun
saakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska
oli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen
innokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla
syyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta
unen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)

Teofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon
tekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä
alkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.

Tällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan
täällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi
keskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta
täällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka
päivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen
aivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten
omituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä
naapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän
tämä johtuu?)

No niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt.
Asemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei
tuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta
vakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa.
Mutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään
kanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän
hoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme
iskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä,
mutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna
taistelutantereelle.

Muut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi
paljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito.
Mutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.

Kuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta
kuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren
runouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani
hänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut
»piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea
hänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa
tuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.

Joskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin
jos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan
»Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella
ollessaan.)

    »Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,
    pyhän, mahtavan Jerusalemin?»

Silloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin
sijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.

Ja toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää
tuoliltaan ja huudahtaa:

»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»

Se on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt
antaa tippaakaan enää.

Mutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille
okarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin
musikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut
surullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle,
on hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut
hänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan
kyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin
Aukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun
hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen
pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen
irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka
kyynel silmänurkassa nauraa.

»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä
huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen
voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat
kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti
tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel
Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:... sen on täytynnä olla
okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».

Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa
viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet
epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:

»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»

»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»

Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin
minä tehnyt »piirron», ja lausahti:

»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»

»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla
olisit jänkiä tarponut.»

»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»

Hän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:

»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne
seisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä
seisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen
lähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan.
Heijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot
ja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa
opettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla
kinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen
sattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»

»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut
oli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen
viittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan
vuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa
toisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti
mies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna
etupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie
jäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn
lähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä
joutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa
etteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua
niskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan.
Jumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle
selitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä
totellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle.
Heill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että
Sinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis
korvallistaan ja lausui: 'No olokoon... ehkäpä hän siellä menettellee'
ja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin minusta, joka olin viimeinen
maanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie
sanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän
pyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»

Teofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:

»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se
on menetellynnä.»

Minä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko
hän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman
puolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani.
Sanoin leikilläni:

»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»

»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella
Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa
soutaa.»

En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli
tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita
heittäytymishetkiä.

Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.

Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja
varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä
siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä
oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle
lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa.
Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta
runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen
osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.




XV.

MINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN
KUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.


Kuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes
syntymäpäiväni.

Olin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta
rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi
päiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.

Niistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita
edellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin
erinomaista oli tulossa.

Valkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut
olivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani.
»Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.

Mutta kauan en ennättänyt surullisia ajatuksiani hautoa, ennenkuin
ikkunani alla törähti: kauppalan torvisoittokunta siellä puhalsi
juhlamarssia. Avasin ikkunan ja kuuntelin soiton säveleitä, loikoen
mukavasti vuoteellani. Kerran sai tunnustusta Aatami Kuuskoskikin,
mutta ei sen vuoksi, mitä hän oli maailmassa tehnyt, vaan sen vuoksi,
että täytti vissin määrän vuosia.

Vedin takin päälleni ja menin ikkunaan kiittämään. Pyysin soittokuntaa
tulemaan illalla kahville.

Soittokunnan jälkeen tuli kauppalan sekakuoro kanttorin johdolla. He
lauloivat muutamia isänmaallisia lauluja ja sitten kanttori kohotti
minulle kolmikertaisen eläköön-huudon.

Heidätkin kutsuin kahville ja ryhdyin pukeutumaan. Olin laitattanut
uuden sakettipuvun, ensimmäisen eläessäni. Sen vedin nyt juhlapäivän
kunniaksi ylleni.

Alkoi tulvia lähetystöjä ja onnittelijoita. Ensimmäisenä saapui
kauppalan hallituksen lähetystö, hallituksen puheenjohtaja etunenässä.
He jättivät minulle hopeiset kirjoitusneuvot ynnä kauniin adressin,
jossa kauppalan hallitus kiitti minua hyvin suoritetusta työstä
järjestysvallan palveluksessa. Olin saanutkin virka-alueellani aikaan
mallikelpoisen komennon, kiitos tarmokkaitten toimenpiteitteni.
Sitten seurasivat palokunnan, nuorisoseuran, kirkkohallintokunnan
ja köyhäinhoitolautakunnan lähetystöt, jotka kukin valituin sanoin
esiintoivat onnittelunsa merkkipäiväni johdosta.

Mutta kaikkein uljaimmin esiintyi poliisien lähetystö. Konstaapeli
Tuppurainen, tukka sileäksi kammattuna, piti puheen, jossa hän
erikoisesti huomautti minun äskettäin julkaisemastani »Poliisimiehen
katekismuksesta». Sen avulla kävi nyt päinsä — sanoi hän — kasvattaa
ei ainoastaan Kuivalan vaan myös koko valtakunnan poliisimiehiä. Sillä
sivistyneistä, tehtävänsä tasalla olevista poliiseista oli meidän
maassamme kauan vallinnut puute.

Niin hyvin kuin konstaapeli Tuppurainen puhuikin, koski minuun hiukan
tuo viittaus »Poliisimiehen katekismukseen». Olihan se toistaiseksi
ainoa kirjallinen tuote, jonka oli onnistunut nähdä päivänvalo. Mutta
— niin ansiokas kuin se alallaan onkin — suretti minua kuitenkin, että
»Runoryijy» ynnä monet muut teokseni kellastuivat pöytälaatikossani.
Niille en ollut onnistunut raivaamaan tietä suureen maailmaan.

Mutta — nyt ei ollut aikaa murheellisiin mietteisiin. Täytyi olla
valmis vastaamaan niihin moniin onnitteluihin ja puheisiin, joita
päivän kuluessa tulvi osakseni. Rautatieläisetkin lähettivät
oman lähetystönsä asemapäällikkö Klerck'in johdolla. Hän kiitti
minua hyvästä järjestyksestä, jonka asema-alueella olin saanut
aikaan. Kuivala oli nimittäin ennen ollut viinankuljetuksen ja
-myynnin luvattuja maita. Ruotsalaisesta naapuripitäjästä tulvaava
väkijuomavuo oli Kuivalan kautta uurtanut yhden suurimpia uomiaan.
Kauppala ei siis tässä suhteessa yhtään vastannut nimeään. Kun
minä otin haltuuni nimismiehenviran, ryhdyin tarmolla taistelemaan
viinankuljettajia vastaan ja sain loppujen lopuksi paikkakunnan
puhdistetuksi. Yksi päänäyttämöitä, jolla Bakkuksen palvelijat olivat
ennen vierailunäytäntöjänsä antaneet, oli juuri rautatieasema.
Tämän näyttämön valloitin minä poliisieni kanssa muutamalla
reippaalla otteella. Viiteen vuoteen ei tällä »näyttämöllä» oltu nyt
esitetty muita »kappaleita», kuin mitä laki ja asetukset sallivat.
Kiitollisuuden tästä puhdistustyöstä toi nyt asemapäällikkö puheessaan
julki.

Hän esiintyi mitä miellyttävimmin. Ne kauniit käänteet, joilla hän
sanansa ohjasi uusille raiteille sen mukaan kuin ajatus vaati,
osoittivat, että hän oli perehtynyt puhetaidon salaisuuksiin. Hän
esiintyi tässä yhtä varmana kuin virkapaikallaan asemalaiturilla, missä
junat tottelevat hänen käden viittaustaan. Eikä hänen puheensa ollut
runollisiakaan käänteitä vailla. Puheensa lopussa hän nim. huomautti,
että heillä, asemanvirkailijoilla, oli vielä erityinen syy kiittää
minua.

»Siitä saakka kuin Te, herra nimismies, olette paikkakunnalle tullut,
olemme me, rautatievirkamiehet, tunteneet uuden elämän sykähtelevän
ympärillämme. Teidän lukuisat vierailunne asemakonttorissa ovat olleet
omiaan opastamaan meitä sen ehtymättömän lähteen partaalle, jonka nimi
on Runous. Lennokkailla puheillanne ja aina sytyttävällä olemuksellanne
olette Te saanut runollisuuden kukkimaan huoneessa, jossa sitä ennen
edusti vain lennätinkoneen yksitoikkoinen naputus. Samalla kuin
me onnittelemme nimismies Aatami Kuuskoskea, onnittelemille myös
runoilijaa, joka edelläesitetyllä tavalla on valanut runouden hohteen
rahtikirjoja ja tariffitaulukkoja täynnä olevien työpöytiemme ylle.»

Kyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana.
Oliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni
vaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen
asemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja
kauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin
ihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina
virkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea
kolkuttavina pyhiinvaeltajina.

Kiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta,
että runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut
hedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen
Kuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.

Minun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita
syntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen,
Teofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät
Perä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin
muisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen
tähän:

    »Aadam Kuuskoski
                  Kuivala

    Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran
    hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme
    Runon kylvö kasvaa.

                              Sihteeri.»

Tämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat
vuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen
kansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa
olin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja
jokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine
»Tuhannen ja yhden yön» saduista.

Illalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi
kokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan
kuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni
ja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien
pauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.

Myös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu
olivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien
parissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa
vieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää
sukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme
toimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja
käsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät
hengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti,
tehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en
minäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa
välistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan
remahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin»
sääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset
aseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei
saa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno
ferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme
»miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:

»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et
saanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»

Seurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi
soittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:

»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin
marssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.

Kahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.

»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle,
koska kerran on hänen merkkipäivänsä.

»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala
seisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja
Jumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme
heille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat
heitä.' Ja Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan
hohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen,
läpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka
maan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa
kautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen
liikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»

»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko,
ollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa
mainittiin kuuluisan Danten nimi.

»Odota, odota... se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä
ja jatkoi:

»... Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä
valkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne
tuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus
kantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden
joukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin
nokka...»

»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.

»... Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni...’»

Jouko Touon suu revähti selälleen ja hän purskahti nauruun.

»En minä tarkoita tätä meidän Veli Giovannia, joka kirjoittaa
puolikuntoisia vitsejä», suuttui Rietin-Kaapo. »Anna sinä minun puhua
rauhassa loppuun saakka.»

»... 'Se on veli Giovanni... Giovanni Boccaccio, joka tulee kuuluisaksi
mustasta nokastaan, sillä siitä nokasta voi odottaa mitä hyvänsä.’»

Tässä Rietin-Kaapo pysähtyi ja katseli hajamielisenä seinäpaperien
kirjavia kuvioita. Me huomasimme, että hän oli hienossa »tuulessa» ja
odotimme, mihin hän oikeastaan tähtäsi.

»Joo... siitä nokasta voi odottaa mitä tahansa», sanoi Jouko Touko ja
maisteli kahviaan, johon hän ilmeisesti oli sekoittanut jotakin.

Rietin-Kaapo havahtui. Hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ja jatkoi:

»... Taas puhalsi Jumala kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan
kupukattoa liiteli ihmeellinen lintu. Sillä oli valkoisen kyyhkysen
ruumis, peltovariksen pää ja — haukan kynnet. Ja Jumala sanoi: ’Se on
Aadam Kuczkowski... tavallisesti Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu. Häntä ei
tule kukaan oksalta pudottamaan...»

»Katso, katso, jopa rupesi herjaamaan», keskeytti Jouko Touko taas.
Mutta minä hillitsin häntä ja kehoitin Rietin-Kaapoa jatkamaan.

»... Ja Jumala asetti runoilijoiden sielut kultaisiin häkkeihin
taivaan perähyllylle ja meni toiseen huoneeseen. Ja enkelit rupesivat
syöttämään lintuja ambrosiapalasilla. Mutta — Aadam Kuczkowskille
he antoivat seitsemän kertaa enemmän kuin muille, sillä he olivat
mielistyneet häneen.»

Rietin-Kaapo kohotti kuppinsa.

»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen
maljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam
Kuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»

Kajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin,
istuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua
ympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.

Minä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle
osoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka
hikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen
taa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes
tällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He
kantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.

Mitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään
soraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken
käytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta
Rietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:

»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»

Hän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän
puolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen
Rietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä
harmaata arkipäiväisyyttä.

Ilonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat
pois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin».
Useimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko
Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja
silloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin:
heillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan
kuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin
ulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista
asioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt
ensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin
nimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen
otti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.




XVI.

MINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN
ESI-ISIENI NIMEN.


Ensimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa
olen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli
odotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.

Minä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen
ja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani,
moitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että
siinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli
luonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun
toverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.

»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin
kokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin.
Arvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin.
Toverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä — minua he
eivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt
tunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat
joka jouluksi.

Mutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja
kokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.

Sen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti.
Rietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua
tultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen
kirjoittamiseen tulee.

Lapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni
kantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että
kirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille:
viedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan
kanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset»
yksitellen, päädyn täyteen tusinaan.

Siinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa
vuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle
rakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio,
jota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion
vaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta —
käytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky
löytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä
päässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän
kirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua
aikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon,
että teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se
kyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti
palanneet.

Katselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin
raamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän.
Olen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa kussakin. Olen
löytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön
kulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa
ne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet
kauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan
»Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka
oli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta
mennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut
herättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan. Mutta — hänessäkin oli
liian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan.
Hän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren
joukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt
runojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten
hän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin
vastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla
viileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän
otti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan
suhteeseensa.

»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä
päivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin.
Mutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua
vaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali
upseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää
säiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä Perä-Pohjolan
kieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin
seison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien
'muonitusmestareiden' kanssa.»

Näytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että
kustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt
muuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei»,
ajattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että
hänen on annettava lyyransa pitää.»

Henkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja».
Tällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona,
mutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen
lippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että
minun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät
herrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä.
Sillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta
silloin sanelen rauhanehdot minä!»

Nyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy»
päällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut
päälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion
kantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku.
Se tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön
sukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota
nykyjään elävältä olen turhaan odottanut.

Sillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen
valtakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat
tapansa.

Minä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt
ottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin

    »taas lähtevät järvistä talviset jäät
    ja kiesikin maasta jo sulaa»,

herättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon
tunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa,
että tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä
kustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen
käyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen
myös yksityishenkilönä kantanut.

Olen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut
elämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä
saahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami
Kuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia
elämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä
jokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut
runoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista
syrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon
keskityksen taidon.

Sillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni
sittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille:
— sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ
kuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää.
Tässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.

Ja mitä sanoisin lopuksi?

Olen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta
siitä huolimatta

    kannan ma pystyssä hopeisen pään
    ja otsani kirkkaana näytän.
    Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään,
    tulevaisten ma toivehet täytän!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELäMä ***