path: root/72536-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELäMä AATTEIDEN PUOLESTA ***





ELÄMÄ AATTEIDEN PUOLESTA

Kirj.

Malvida von Meysenbug


Kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta suomensi

Esteri Haapanen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS

  I. Alkusanat.
 II. Esipuhe ensimäiseen painokseen.
III. Esipuhe kolmanteen painokseen.
 IV. Idealistin viimeiset hetket.

 1. Aikaisemmat muistot
 2. Yleistä ja yksityistä
 3. Perhe-elämämme
 4. Ensimäinen matka
 5. Unta ja totta
 6. Ensimäinen vallankumous
 7. Täydellisiä muutoksia
 8. Kiertolais-elämää
 9. Jälleen pysyväinen asuinsija
10. Sisästäpäin ulospäin
11. Suuri maailma
12. Taide
13. Nuori apostoli
14. Etelä
15. Kotiinpaluu
16. Käänne
17. 1848
18. Taantumusta ja vankeutta
19. Uusi elämä
20. Ratkaisevia tapauksia




I. ALKUSANAT.


Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka
muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren
aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita
vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin
monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella
ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta.
Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin
hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun
ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen
miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon,
pikkumaisuuden ja muodin kahleista.

Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa
koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön
varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen
uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina
idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina.
Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka,
kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen
oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka
vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin
tuntemaan onnensa.

Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää
joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se
on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset
tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin
heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.

Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia,
elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä
käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton,
sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa
olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena
ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän
täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja
laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.

Tekijä.




II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.


Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten
julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se
melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät
sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan,
ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä,
mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla
pyydettiin minulta jatkoa.

Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet
niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin
objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen
kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin
yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta
sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä
henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille
punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli
pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten
vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan
niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.

Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat
aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden
ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he
ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi
eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään
olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat
silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden
edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja
syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat
alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon
useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.

Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran,
toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin
se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään.
Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja
turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti
Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut
valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian
rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa,
maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet
eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen,
kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä
Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt
osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin
paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle
tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet
huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä:
»Älä unohda parasta!»

Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi
sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi!
Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle
onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä,
jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat
suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille,
kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi
ihanteellista täyttymystä.

Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan
kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean,
laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen
haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.

Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat
vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen
uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta
ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin
aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!

Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.

    Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa,
    »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa
    myöskin kerran asui _niitä_, »jotka heidän
    vuosisatansa työnsi luotaan».

Heinäkuun 2 p. 1875.

Tekijä.




III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.


Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi
sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja
löytää varmasti myös vihamiehensä!

Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää
maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle
niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit?
Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai
töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta
neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä
kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat
tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää
vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne
ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin
kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka,
oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa,
siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai
kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa
usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota
katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia
päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen
tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana
puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä
hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän
persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen
järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.

Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran
vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään
muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt
tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa.
Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen
vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä
edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta
mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty
oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies
tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät
tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen
onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta
sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin
samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei
naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään
j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia
vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi
ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin
vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus
kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin
on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla
erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden
olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren,
tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle
kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja
samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa
tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja
joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan
kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin
ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi
toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa
ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin
on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua,
mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.

Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain
liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti
toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä
on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja
hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan
asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys,
järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se
ei vielä ole ratkaistu.

Mutta tärkeämmät ulkonaisia naisvapautuksen edellytyksiä ovat sisäiset,
jotka kaikki sisältyvät yhteen ainoaan sanaan: sivistys. Mitä sitten
on _todellinen_ sivistys? Onko se tietojen kartuttamista tutkimuksen
eri aloilla? Onko se jonkin erikoisalan hallitsemista? Onko se
uskonnollisten velvollisuuksien muodollista noudattamista? Onko se
salonkinaisen kohteliasta rakastettavuutta, tai »hyvän perheenemännän»
taloudellista taitavuutta?

Ei, nuoret tutut ja tuntemattomat ystävättäreni (sillä teille, kuten
aina, kohdistan ensi sijassa sanani): sivistys korkeammassa mielessä
ei ole pelkkää tietämistä, ei erityisten kykyjen kehittämistä, ei
kirkollisten eikä maailmallisten muotojen täydellistä noudattamista, ei
myöskään aineellisen elämän askaretkin vaipumista. Se on ennenkaikkea
koko olemuksen eetillinen läpitunkemus, se on keskusaurinko, josta
lähtee säteitä joka suunnalle, polttopiste, johon yhtyy kaikki
ajattelu, tunteminen, tekeminen. Jo apostoli sanoo: »Jos minä puhuisin
ihmisten ja enkelein kielellä, jos tietäisin kaikki salaisuudet ja
kaiken tiedon, jos omaisuuteni köyhille antaisin, eikä minulla olisi
rakkautta, en minä mitään olisi.»

Pelkkä tietojen kerääminen ei ole viisautta. Muuan nuori tyttö valitti
minulle kerran, kuinka paljon on sellaista, mikä välttämättömästi
pitää tietää kuinka lyhyt on elämä: luonnontieteisiinhän _täytyy_
perehtyä, samoin Europan päämaiden uusimpiin kirjallisuustuotteisiin,
vanhojen kielten taito on kerrassaan välttämätön j.n.e. — Minun täytyi
hymyillä tuollaiselle yleispätevyydelle. Mitä on _perehtyminen_
luonnontieteisiin, kun yksi ainoa sen haara täyttää ihmisen koko
elämän? Ei, niin innokkaasti kuin puollankin naisten vakavaa ja
perinpohjaista opiskelua, varoitan hartaasti liioittelusta, joka tässä,
kuten muuallakin, vahingoittaa saavutettavan päämäärän todellista
luonnetta. Älköön taivaan nimessä tiedonhalusta tehtäkö muotiasiaa
ja keimailtako sillä? Voi sitä, ken alkaa leikitellä pyhällä. Siinä
tapauksessa olisi parasta pysyä tietämättömänä. Pääasia ei ole
opitun paljous, vaan hengen terästäminen omaan, elävään, terveeseen
vakaumukseen, ajatuskyvyn kehittäminen selkeäksi ja teräväksi, sekä
tajuntaan että ilmaisuun ja mielikuvituksen täyttäminen korkeilla
esikuvilla ja vaikutteilla, lyhyesti: itsenäisten, ajattelevien ja
huomiokykyisten ihmisten kasvattaminen.

Pois se myöskin, että naiset pyrkiessään korkeampaan älylliseen
kehitykseen laiminlyövät velvollisuuden, joka kuitenkin on sälytetty
useimmille: kotielämän hoidon. Mutta siinäkään he eivät saa olla
pelkkiä emännöitsijöitä, vaan järjestyksen ja viihtymyksen hoivaajia,
niin että yksinkertaisimmankin kodin elämä koituu hauskaksi.
Elämän aineelliset huolet eivät saa ottaa suurempaa sijaa kuin
välttämätöntä on, eivätkä anastaa ajatuksia ja aikaa siinä määrin,
ettei hyvästä perheenemännästä ole muuta jäljellä kuin yksitoikkoinen,
epäesteettinen, kyökissä ja lastenkamarissa turtunut olento.

Kukapa tahtoisi sanoa vastaan, jos todellinen, sisäinen tarve vaatii
naisia noudattamaan uskonnollisia menoja ja muotoja? Tämä ei vain saa
rajoittua pelkkään kirkossa käymiseen muodon vuoksi, jonka kanssa ei
muulla elämällä ole mitään tekemistä ja jonka räikeänä vastakohtana
vain liiankin usein on rakkaudettomuus ja kovuus arkioloissa. Jo
Kristus sanoi naiselle kaivolla: »Ei vuorilla, ei temppelissä, vaan
hengessä ja totuudessa on teidän rukoiltava.»

Niin, tämä on todellisen sivistyksen sisältö. _Elämä ja toiminta_
kokonaan _hengessä ja totuudessa_, _koko_ ihmisen eheys, _mielenlaadun
ja teon_ sopusointu, _olemuksen ja esiintymisen_ totuudellisuus.
Tällainen sivistys toteuttaa, naisen todellisen vapautuksen ja takaa,
hänelle, hänen korkean asemansa ihmiskunnan elämässä. Kuten Rafael
ihannenaisen taivaallisissa kuvissa antaa kukkasten puhjeta hänen
jalkoihinsa, niin on myöskin naisten jalostava vaikutus kasvattava
kauneuden ja hyvyyden, säälin ja viisauden kukkia. Suurin saksalainen
runoilijamme lausui sen lyhyesti säkeissään:

    Jalo ihminen olkoon,
    avulias ja hyvä!
    Tehköön hyötyä,
    oikeutta, olkoon
    esikuva olentojen
    aavistamaimme.

Niinpä lähteköön tämä kirja vielä kerran maailmalle tehdäkseen jotakin
ylläesitetyn tarkoituksen hyväksi. Ja jos se vain yhdellekin sydämelle
näyttää tien elämään hengessä ja totuudessa ja samalla todelliseen
sivistykseen, on sillä olemassaolon oikeus.

Rooma, joulukuulla 1881.

Tekijä.






IV. IDEALISTIN VIIMEISET HETKET.

Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.




Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903,
kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.

Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin
olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän
elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!»
Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää
elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen
ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti
uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen
nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki
jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka
hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa
ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana
ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti
tärkeimmät teoksensa.

Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen _Elämä aatteiden
puolesta_ ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen
väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä
naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana,
vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään
olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin
oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja
vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet
huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle
ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden
perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka
liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä
tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus,
jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun
ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin
varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.

Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä
hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä
ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa
ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä
ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien
vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin
ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja
omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme
myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä
välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä
kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut
jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen
aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan
antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä,
kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä
äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä
karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen
kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän
toivomuksesta.

Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan,
joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu
totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti
aivan erikoisesti Goethen sonettia _Natur und Kunst_ (Luonto ja taide)
ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:

    »Vergebens werden ungebundene Geister
    Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»

    [Turhaan pyrkivät kurittomat henget
    täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]

Ja niinkuin Goethe lausuu'.

    »Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»

    [Laki vain voi antaa meille vapautta.]

niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.

Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle.
Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan
sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi
yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden
ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka
oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka
ansaitsi tulla pelastetuksi.

Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole
vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet,
sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen
muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut
uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti
kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut.
Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki,
jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut
katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun
hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa,
jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että
ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona
hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen
yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle
vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin
hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen
tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä
voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja
suuremmaisen ilmauksensa _Jälkisanassa_ teokseen _Das Lebensabend
einer Idealistin_ (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta
taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen
Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät
muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän
oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä
sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana
riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä
ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme
on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen
vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan
pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle
kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle
»tutkivan hengen maailma».

Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja
terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan
hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus
oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi
harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä
ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen
riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella
iloisella sankaruudella.

Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat
vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden,
ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän
viimeisen teoksensa _Individualitäten_ (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta
lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti
hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen
aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet
pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan
saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan
tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä,
ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa
ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia _Die Improvisatrice_,
jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että
pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että
joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi
hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä,
joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti
vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli
usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen
tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa
valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä
ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä
tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet
kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti
von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen
terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan
lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla
antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan
keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika
piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.

Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään
tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja
hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta
hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän
toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat
jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua
rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta
apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan,
seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja
taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa
vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai
lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle,
toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.

Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan
kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa
lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian
taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten
ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat
Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo
jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen
hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia
luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä
askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan
ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä
näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan.
Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja
hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän
viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän
selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:

    »So versöhnt nun mit den vielen Fehle
    Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
    Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
    Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»

    [Sovitettuina näennäisyyksien
    maailman monien virheiden,
    sovitettuina kohtalon kanssa
    käykäämme kotia kohden, rakas sielu,
    vanha vaate vain jääköön tänne!]

Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä
tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan
kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:

    »Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
    Die weite Wasserfläche unbewegt;
    In Westen färbt den Himmel milde Glut
    Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.

    Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
    Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
    Von froher Jugend übermütiger Lust
    Die da im Wasser Scherz und Frische fand.

    Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
    Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
    Die losgebunden von dem irdischen Reich
    In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.

    Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
    Verstummt isi auch für mich der laute Tag
    Ich fühl's, ich scheide bald!

    Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
    Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
    Man war einmal nur.

    Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
    Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
    Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
    So lebt mein Bild Erinnerung.

    [Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
    avara veden kalvo liikkumattomana;
    lännen taivaan värittää vieno hehku ja
    ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

    Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
    jotka äsken vedestä kajahuttivat
    iloisten nuorten vallatonta kisailua,
    kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

    Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
    valkoinen purje, se on kuin sielu,
    joka irtaantuneena maan valtakunnasta
    liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

    Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
    vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
    Minä tunnen että pian erkanen!

    Ja kun sitten olen kaukana,
    jatkuu elämä aivan kuin ennen,
    kirjavan moninaisena.
    Ihminen oli vain kerran.

    Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan,
    mutta sydämissä,
    jotka rakastivat minua uskollisesti,
    elää kuvani muisto
    kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi
ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää,
arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi
ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen
taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti
oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima
se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa
pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota
hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin
hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli
onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli
yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi
kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain
morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva
huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin
tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan
itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja.
Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana
ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan
ainakin _yhden_ ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä
tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren
ystävänsä Romain Rollandin _Beethovenia_ tai de Wetin _Sotaretkiä_,
sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut
innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes
useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta
tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa
jälkisanaa teokseen _Lebensabend_ vapisevin käsin, jo niin voimatonna,
että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken
tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen
saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti
ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli
sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän
kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti
siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa
emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa
ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta;
tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin
voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!»
Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden
kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin
tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi
myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä
viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut
ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän
nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi
kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän,
leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin
muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti
pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään
öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei
hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä
kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna _Nascita
di Roma_ päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä
perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut,
antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla
hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut
kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja
palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski
poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle
hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille
minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin
ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa
rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden
elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi
ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa
keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli,
sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen
uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle
meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan,
ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta
ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia
rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin
hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset
häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän
se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja _minä_ en kärsi, ruumisparkani
vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin
sanat _Amore_ ja _Pace_, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä
puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti
suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle,
te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä
työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi
hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho
sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että
keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita
ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään
loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä,
kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli
sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.

Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä
lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai
rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit
kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä,
hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä
torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa:
»Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!»
Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen
kuolemaansa, oli sana _Amore_.

Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja
sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me
kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä
hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua,
ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän
sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen
kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin
täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:

    »Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»

    [Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]

Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset
jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka
on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan
mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan
hautaa.

Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita
haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään
oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan,
jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan
sitä itsessään ja ympärillään.»




1. AIKAISIMMAT MUISTOT.


Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle
rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni
ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden
rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti
oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut
ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja
puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti
hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki.
Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja
lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan.
Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen
välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen
ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden
valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme
määrätympää muistoa.

Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille
oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia.
Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta.
Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli
eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko
luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä,
jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli
Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä
odottamassa herransa käskyjä.

Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että
pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin
kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku;
arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.

Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli
hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa
kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi.
Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa
kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat
takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen
sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta
vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä
ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin
toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän
rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui
yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin
oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä.
Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina,
tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei
kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä,
nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa
hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti
yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen
kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta,
ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana.
Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin
huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan
varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.




2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.


Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun
perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson
pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut,
oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat
kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset
sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla
kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille
valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.

Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen
hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa
oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme
kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti
ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan
ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti
parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten
ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui
taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja
lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus,
siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen
autioissa asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle
maaperälle.

Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen
astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin
kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin
vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä
uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat
päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan
kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka
olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan
ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan
äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta!
Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja
antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin
kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko
loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille,
heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet
säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton
vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt
useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi
muuriin.

Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en
ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa.
Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet
jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle
alttiiksi.

Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha
ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja korpraalinsauvat,
jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät
jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä
rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan
maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion
ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten
eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella
palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja
menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat
käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut.
Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden
aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi
uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä
täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat
uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen
veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.

Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen
kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat
kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.

Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana.
Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin
nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me
jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme
suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan
vieressä.




3. PERHE-ELÄMÄMME.


Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei
koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin
vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse
vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten
maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin —
kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä
kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin,
että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni
ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti
puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi
minulle monta kyyneltä.

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan.
Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä
vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin
hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta
saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin,
kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut
joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti
puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla
kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja
kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä
sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin
henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka
ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin
kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö
ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi
ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon
Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin
täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista
hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä,
jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten
epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon
aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea
juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa
luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia
taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen
keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher,
Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa
vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli
myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan
kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman
luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin
sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko
kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka
muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan
olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät
ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan,
välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin
mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset
ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti
täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan
vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena
kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia
ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän
rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni
ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin
näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni,
jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana,
ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä.
Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni.
Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään
aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä,
että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa
hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän
arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja
että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen
tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet,
joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa,
eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että
heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En
muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen.
Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden
tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä
puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on
oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin
vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin
hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan
tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee
sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala
yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin
rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka
ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan
vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi
kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden,
oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini
makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli
talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja
vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure,
lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä
veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut
useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän
huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän
ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika
nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni
tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta
salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni
toisten murhetta.

Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin
huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa
sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua
pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai
kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut,
mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin,
paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.




4. ENSIMÄINEN MATKA.


Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella.
Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu,
että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla
Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että
Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin
oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli
turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat
suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä
mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut
niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti
voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella
lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään
voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa
ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia
suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli
molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen.
Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani,
solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen
rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin,
jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa
äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun
sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni,
syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti
tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni.
Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein
ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä
vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha
luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä
kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain
nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin
ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko,
joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin
katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi
on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli
nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa
esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun
hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he
näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta
en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan
lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin
kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun
saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen
ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa
krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.»
— Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta
useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun
äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä
aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen
säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi
luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin
oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja
kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa
ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan:
»Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja
minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon
edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja
saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme
kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten
myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka
olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä
heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata
koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä
ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai
vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia,
kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa
siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja
tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla
pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen
verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui
juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen
sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se
tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko
päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen
elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan
kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka
eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti
omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan.
Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin
pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja
ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen
vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa
eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt
tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja
luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino.
Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos
opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä
varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että
luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja
varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.




5. UNTA JA TOTTA.


Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä
kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä
vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä
korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren
perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla
hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut
äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei
tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu
toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa
maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen
ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen
lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme,
että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen
puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi
olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi
maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä
ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli
voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä
kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan
tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta,
hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja
niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät
liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli
suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden
rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen
tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia,
mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut
häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat
liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella
tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin,
mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton
valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa
vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani
korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin
jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin
väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen,
verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä
huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon,
olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain
näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin
kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin
onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa
esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla
ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo
näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä
hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella
loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin
esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin
näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa
kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi,
kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat
ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla
alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi
taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen
teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle
olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että
sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen
avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista
taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia,
ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat
vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta
voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa
ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä,
Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin
neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena
henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä
persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan
historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan
nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin
kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia
järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan
ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella
innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä
vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini
kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti
syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani
Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta,
katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja
sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän
teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut»
— ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä
keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui
yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti
sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.




6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.


Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa
jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto,
että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että
asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin.
Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma
heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut
sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa,
puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan _vallankumous_.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi,
että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten
lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia:
pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa
kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle
vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet
kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka
kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta
salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen
palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin
kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue
kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien
myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi
isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta
kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi
silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin
Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna
taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua
kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen.
Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos
hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni
onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli
uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee
sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia
sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta
ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi
levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme.
Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä
otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata
takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää
liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta
ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa,
hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa,
perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita
läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron
jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet
eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen
saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät
linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät
hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella
kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät
vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli
pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin
laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi
syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista
tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä,
että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja
vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia
jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että
hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi
oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut
rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli
ajettava onnelliseen loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten
kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai
taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin
vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti
vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut,
hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen
puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa
perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos
joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja
pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa
ilkeämielisyydestä.

Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi
yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli
tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi
tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla
kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään,
älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar
ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona
kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen
ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat
hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa
tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan
kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi
aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan
epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko
hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät
olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin
surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin
syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana
asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä,
tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili
synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu
rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas
valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää
tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea
huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin.
Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja,
jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja
uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat
ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä
kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika,
muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat
miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti,
nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä
kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha
kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten
kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi
useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin.
Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi
nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan
johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme
melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä
tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään
myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään
paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä
hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma.
Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita
kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja
ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet
vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin
sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa
asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli
ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt
salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata
ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos
ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria
tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja
hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui
muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua
ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja
täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään
ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut
miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten.
Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni
osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa.
Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja
tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita
vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin,
jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen
huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus
avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan
ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän
vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi
oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea
sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia.
Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden
elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.




7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.


Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista
saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää
suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit
olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus
suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan
oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet
kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä
oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan
edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet,
vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas
perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana,
otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota
suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja
kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua
niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen
aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä
ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni
kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen
perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita
ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä,
maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa.
Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi
äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen
kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä,
mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet
ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän
ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka
ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun
täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini,
nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui
sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus
siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa
sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko
myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön
hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän
aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen
vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi
yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta.
Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli
itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen
itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli
eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen
yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja
kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan
ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.

Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä
leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion
palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa
pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen
toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä
salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä
määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse
oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha
perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen.
Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää
— surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä
ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi.
Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean
ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi
järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun
kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu
yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja
äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset
lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä
näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen
peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon
kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus
pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten
olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä
yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton
tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen
— tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin
ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa
parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.




8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.


Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia
vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä
opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri
onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani
sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani.
Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut
harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet
sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä
ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota
pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle
ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla
tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava
kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä
ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi
hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän
älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden
puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille
sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä
puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka
kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään
paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä
koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat
vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota
meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin
ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle.
Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein
tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa
vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon
tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä
jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät
lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa
elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista,
oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme
poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori
emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä,
tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen
varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti,
kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille
ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän,
mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi
heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu
oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset,
vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa
äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti
vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni
vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin
alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja,
jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui
mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon,
jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin
senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja
istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita
miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni,
minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä
jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän
kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan
sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi
saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä
pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta
tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut
suunnattoman arvon silmissäni.

Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan
silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti.
Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin
olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen
kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin
kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän
vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan
mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista
kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin
lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti
ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut
tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty
kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan
ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti
kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan
omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme
kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan
piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de
l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin
liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa
maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.

Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen
ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni,
lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani
ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia
polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että
terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni
valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut
kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan
suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi
piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin
varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu
oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta
kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen
opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti
käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.

Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta
ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani
samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan.
Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa
ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä
jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka
pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka
hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun
opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut,
kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.




9. JÄLLEEN PYSYVÄINEN ASUINSIJA.


Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita
paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että
ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää
ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi
kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota
aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli
Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina
joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän
aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan
kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet
riippumattomaan asemaan.

Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan
valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen
enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja
rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa
hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt
sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja
sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää
kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä
arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan
ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan
ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty
ainoatakaan yleistä asiaa.

Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen,
mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän
arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä
riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat
ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta
ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista
Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa
vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo
peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät
rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli
hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa
jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.

Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä
miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä
pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri
kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi,
mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli
hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran
siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan
kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta
pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain
villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen,
oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan
elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa
maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli
oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin
poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä,
vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä
olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin
elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista
perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät
vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto,
jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä
kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan
näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan
laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa
juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea
asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena
päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa,
sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa
ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin,
vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle
koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten
ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari
sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet
yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai
muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta
porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta
saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.

Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet
luolastaan: metsästys ja teatteri.

Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä
riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului
tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen
reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä.
Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He
viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät;
ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin
kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat,
että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista.
Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.

Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin,
tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että
nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää
koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa
olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että
tämä _ainoa_ huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin
yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen
teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat
antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja
oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin
ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten
ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen
ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon
korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.

Paitsi teatteria oli vielä toinenkin laitos, jonka tarkoituksena
oli seurapiirin huvittaminen, mutta josta ruhtinas oli kokonaan
erillään. Se oli jonkinlainen klubi, jolle oli annettu ranskalainen
nimi »Ressource», vaikka sitä yksinkertaisesti olisi voitu nimittää
iltaseuraksi tai sentapaiseksi. Siellä kokoontuivat seurapiirin herrat
ja perheenisät, mutta varsinkin nuoret, naimattomat miehet viettivät
siellä suuren osan päivää ja melkein kaikki iltakaudet. He lukivat
sanomalehtiä, joivat viiniä ja olutta, seuloivat suuren ja pienen
maailman uutisia, pelasivat korttia ja biljardia sekä polttivat
huoneet uskomattoman täyteen tupakansavua. Sunnuntai-iltaisin pääsivät
naisetkin mukaan ja silloin oli kaikella aivan toinen leima. Herrat
esiintyivät hännystakeissa, piiput ja sikaarit pantiin piiloon,
vanhemmat herrat ja naiset pelasivat korttia, nuoriso huvittelihe
seuraleikeillä, keskustelulla ja tanssilla. Kerran kuukaudessa
pidettiin suuret tanssiaiset.

Tällaiseksi muodostui seura-elämä pienissä saksalaisissa kaupungeissa.
Niiden asukkailla ei ollut suuria omaisuuksia, ja useimmat olivat
palkattuja virkamiehiä, joiden varat riittivät vain välttämättömimpiin.
Tuollaisessa yhdistyksessä saattoivat kaikki, pienen jäsenmaksun
suoritettuaan, tavata tuttaviaan ja nauttia seura-elämän iloja,
elämättä yli varojensa. Näissä yhdistyksissä vallitseva sävy ei tosin
ollut hienostuneimman seuraelämän sääntöjen mukaista, mutta kun tässä
vähäisessä kaupungissa kuitenkin oli pieni hovi, hyvä teatteri, mainio
kimnaasi, hyvä tyttökoulu ja muutamia henkisesti ja tieteellisesti
arvokkaita miehiä, oli yleinen ajatustaso verrattain korkea, mikä
ilmeni myöskin käytöstavassa ja keskustelussa.

Sisareni ja minä emme oikeastaan vielä kuuluneet seurapiiriin, kun
olimme ripilläkäymättömiä, sillä rippikoulu oli ainakin siihen
aikaan Saksassa nuorille tytöille merkkinä siitä, että he pääsivät
aikuisten pariin. Kulkuri-elämämme oli jonkun verran myöhästyttänyt
tätä asiaa ja meidän piti valmistuaksemme ottaa vielä kokonaisen
vuoden uskontotunteja. Saimme näitä kaupungin etevimmältä papilta. Hän
oli vielä nuori mies, kaunis kuin Kristus, huulilla hyväntahtoinen
hymy. Hän ei ollut jyrkästi puhdasoppinen, mutta hyvin hyvä ja voitti
lempeällä, tuntehikkaalla uskonnollisuudellaan kaikkien rippilastensa
sydämet; seurakunnan nuoret kävivät nimittäin hänen edessään
rippikoulun. Pastorin rouva oli sangen huomattava henkilö, hänen isänsä
oli Saksanmaan etevimpiä hengellisiä puhujia. Hän oli puhdasoppisempi
kuin miehensä, mutta myöskin tarmokkaampi ja älykkäämpi. Samalla
hän oli mallikelpoinen perheenemäntä. Kun puolisoiden varat olivat
hyvin niukat ja perhe suurilukuinen, suoritti hän itse halvimpiakin
koti-askareita hoitaen yhden palvelustytön avulla koko talouden.
Valmistaessaan taitavin käsin päivällistä, lauloi hän saksalaisen
laulun rintalapselle, joka lepäsi pienissä korivaunuissaan hänen
vieressään. Saatuaan keiton niin valmiiksi, että tuli piti lopusta
huolen, työnsi hän vaunut pieneen aitaukseen, jota nimitettiin
puutarhaksi. Siellä leikki toisia, hiukan isompia lapsia pähkinäpuun
ympärillä, joka oli tämän paikan ainoa kaunistus. Puun oksat
muodostivat viheriän katoksen erään toisessa kerroksessa sijaitsevan
akkunan eteen, jonka ääressä akkunalaudalla kukoisti upea ruusu. Vähän
väliä ilmestyivät papin hyvät, kauniit kasvot ikkunaan, ja hän hymyili
puutarhaan rakkailleen.

Tässä toisen kerroksen huoneessa, johon mainittu ikkuna toi valoa,
alkoi nyt tärkeä jakso elämässäni. Se oli pastorin työhuone. Kokonaisen
vuoden kävimme sisareni ja minä siellä kaksi kertaa viikossa
saadaksemme tietoja protestanttisen kirkon opinkohdista.

Antauduin palavalla innolla tähän opiskeluun. Toivoin nyt pääseväni
osalliseksi totuuden ilmestyksestä ja tajuavani elämän salaisuuden —
löytäväni sanan, joka ikuisesti määräisi olemassaoloni. Rauhallinen,
pieni huone yksinkertaisine sisustuksineen ja kirjoineen,
iltapäivä-auringon säteet, jotka leikkivät pähkinäpuun oksissa
muodostaen pyhimyskehän opettajan pään ympärille — kaikki tuo yhtyi
suloiseksi, mystilliseksi sopusoinnuksi, se oli kuin kajastusta
uskon ensi ajoilta. Tunsin olevani toisessa maailmassa, itse Jumalan
läheisyydessä. Tunsin itseni voimakkaaksi alottamaan taistelun
perisyntiä vastaan, johon opin uskomaan, maailmaa vastaan, joka tahtoo
kukistaa hengen. Sieluni autuus oli minulle syvästi vakava asia. En
tahtonut pysähtyä sanoihin, vaan todella harjoittaa kristillistä
kieltäymystä ja saavuttaa hengen voiton lihan yli, mikä dogmin mukaan
oli täydellisyyden päämäärä. Mutta samaan aikaan tunsin rakkauden
elämään ja kaikkeen sen kauneuteen voimakkaana heräävän itsessäni,
aivankuin olisi kiusaaja tahtonut asettaa minut koetukselle. Pahahenki
vei minut yhä uudelleen kukkuloille, näytti minulle elämän aarteet ja
sanoi: »Kaikesta tuostako tahdot luopua?»

Tähän aikaan pääsin kerran sisareni kanssa vasten tavallisuutta
tanssiaisiin. Muuan nuori mies, jonka ulkomuoto ja esiintyminen tekivät
sangen miellyttävän vaikutuksen, pyysi minua tanssiin. En tiedä,
miten se kävi, mutta hänen kuvansa sai tuosta illasta saakka sijan
mielikuvituksessani ja sekaantui unelmiini. Näin hänet hyvin harvoin
ja olin hänen kanssaan puheissa vielä harvemmin. Hän ei kuuna päivänä
voinut aavistaa asuvansa minun ajatuksissani, vielä vähemmän, että
minun joka päivä tämän mieltymykseni tähden täytyi taistella ankara
taistelu Jumalan kanssa, joka vaati koko sydämeni. Eräänä päivänä sain
sattumalta kuulla, että hän vasten isänsä tahtoa liehitteli erästä
sievää, mutta pintapuolista ja ikävää tyttöä. Olin suuresti suruissani
tästä tiedosta, mutta se ei muuttanut epäitsekästä tunnettani. Rukoilin
molempien onnen puolesta, ja sain uuden tilaisuuden päästä voitolle
kiusaajasta koettaessani kohdella onnellista kilpailijatartani
sydämellisen huomaavaisesti joka kerta kun tapasimme. Samaan aikaan
solmisin omituisen ystävyysliiton huolimatta kaikista muista ikäistemme
tyttöjen ja meidän välisistä ystävyyssuhteista. Tämä ystävyys vastasi
kiihtynyttä sieluntilaani ja oli omiaan sitä yllyttämään. Viereisessä
talossa, jonka vain puutarha erotti meistä, asui perhe, johon kuului
kaksi sisareni ja minun ikäistä tyttöä. Nuorempi oli kaunotar. Isä,
kelpo liikemies, kuului kaupungin merkkihenkilöihin. Toinen sisar oli
minua vuotta vanhempi ja vastikään päässyt ripille. Hän oli kalpea,
lempeä, vakava olento, kotoisten hyveiden esikuva. Hän oli mielestäni
kuin pyhimys. Kun hän eräänä päivänä tuli luokseni ilmoittaen
rakastavansa ja ihailevansa minua, olin suuresti hämilläni. En katsonut
ansaitsevani sellaista tunnustusta ja olin mielestäni velvollinen
ilmaisemaan hänelle sieluntilani, kertomaan hänelle taisteluni ja
sisäiset ristiriitani, jotka vain liiankin usein eksyttivät minut
tavottelemastani kristillisestä ihanteesta. Tein nämä tunnustukseni
kirjeessä, sillä minulla ei ollut rohkeutta suullisesti esittää näin
kauheita asioita. En huolinut hänen kiintymyksestään niin kauan kuin
hän luuli minua paremmaksi kuin itse mielestäni olin. Pidin parempana
ilmaista hänelle katkeran totuuden heti kuin antaa hänen myöhemmin
pettyä. Ajattelin heti hänen ensi silmäyksestään huomaavani, miten olin
luisunut alas. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sain häneltä
vastaukseksi samanlaisen tunnustuksen, vain vielä hentomielisemmän ja
epäselvemmän kuin omani oli ollut! Siitä hetkestä alkaen otin empimättä
vastaan hänen ystävyytensä. Tällaiset sydämenpurkaukset lohduttivat
minua suuresti samoinkuin sekin, että sain katsella itseäni toisen
omantunnon valossa kuin peilissä ja löysin toisesta sielusta tukea
omille heikkouksilleni. Käsitin silloin, mikä mahti katolisen kirkon
ripillä oli. Ihailin sitä, vaikkakin paheksuin sen väärinkäyttämistä.
Ihminen tarvitsi mielestäni niin paljon siveellistä voimaa vapaasti
sanoakseen, mitä hänen mielensä sokkeloissa liikkui, että jo se
yksinään riitti sovittamaan hänen syntinsä.

Mutta siitä huolimatta huomasin joka päivä kauhulla uusia epäilyn
kuiluja itsessäni. Lunastusoppi antoi minulle paljon ajattelemisen
aihetta. Koettaessani selvittää sitä itselleni ja päästä siitä
varmuuteen, näin pelkkiä ristiriitaisuuksia. Jumala, jonka piti olla
korkein viisaus ja hyvyys — kuinka saattoi hän luoda vapaalla tahdolla
varustetun ihmisen ja tuomita hänet samalla sokeaan kuuliaisuuteen,
ikuiseen alistuvaisuuteen täydellisen auktoriteetin edessä? Hän oli
lahjoittanut ihmiselle paratiisin sillä ehdolla, että tämä aina pysyisi
orjana. Niin pian kuin ihminen tunnusti yksilöllisyytensä ja toteutti
ihmisyytensä käyttämällä omaa arvostelukykyään, karkoitettiin hänet
paratiisista, eikä ainoastaan häntä, vaan myöskin viimeiseen polveen
saakka kaikki hänen jälkeläisensä, jotka eivät olleet mitään rikkoneet.
Ja tämä kaikki oli horjumattomalla ennakkomääräyksellä järjestetty
näin siksi, että muuan henki, joka oli Jumala eikä kuitenkaan Jumala,
uhraisi itsensä pelastaakseen ihmiskunnan synnistä, jota se ei ollut
tehnyt. Missä oli Kristuksen ansio, sillä eihän lyhyt maallinen
kärsimys voinut merkitä mitään hänen jumalallisen iankaikkisuutensa
rinnalla, kun hän astui ristiltä autuuteen Jumalan oikealle puolelle?
Viimemainittu ajatus oli jo lapsena hämmästyttänyt minua. En ollut
vielä koskaan tuntenut välittäjän ja lunastajan tarvetta. Olin aina
ollut sitä mieltä, että sydämen täytyi löytää Jumala ilman välittäjää,
yhtyä häneen välittömästi.

Miten nämä ristiriidat, nämä kysymykset ilman vastausta painoivatkaan
omaatuntoani! Miten onnettomaksi ja eksyneeksi tunsinkaan itseni näissä
ajatuksen sokkeloissa, näissä uskon ja järjen välisissä taisteluissa!
Makasin tuntimääriä polvillani ja rukoilin kuumia kyyneliä vuodattaen
Jumalaa, että hän auttaisi minua, antaisi minulle oikean uskon,
pelastaisi minut ajattelevan hengen viheliäisyydestä ja logiikan
synnistä, joka on niin turmiollinen sokealle kuuliaisuudelle. Rukoilin
häntä suomaan minulle armon salaperäisen lahjan.

Ystävättärelleni ainoastaan kerroin syvistä mielenliikutuksistani ja
hämäristä taisteluistani, mutta aina kirjeellisesti. Palvelustytöt
ihmettelivät noita monia kirjeitä, joita he saivat kuljettaa
naapuritalojen välillä, kun me kirjoittamisen asemasta olisimme voineet
paljon lyhyemmässä ajassa tavata toisemme ja puhua asiamme. Minun
kirjeeni olivat usein runomittaisia, sillä runoileminen oli minulle
siihen aikaan helpompaa kuin suorasanainen tyyli. Näiden runojen
pääaiheena oli kuoleman kaipaus, halu kokonaan vajota abstraktiseen
täydellisyyteen, päästä irti maallisista siteistä ja kantavin siivin
kiitää ihannetta kohden. Kuoleman kaipaus oli minussa toisinaan niin
voimakas, että olin iloinen terveyteni heikentymisestä, joka suuresti
huolestutti äitiäni.

Mutta niin kauan kuin minun täytyi elää, päätin ankarasti noudattaa
kirkon määräyksiä. Kirkon oppi hengen ja maailman välisestä dualismista
oli minulle täyttä totta, ja päätin paeta maailmaa ja sen kiusauksia.
Aloin sillä, etten enää käynyt teatterissa, jota intohimoisesti
rakastin; kieltäydyin myöskin seuraamasta omaisiani kutsuihin. He eivät
voineet tätä ymmärtää ja pitivät minua oikullisena, liioittelevana
olentona. Keksin silloin tekosyitä voidakseni jäädä kotiin ja
salatakseni sieluni tila, jonka paljastaminen olisi vain tuottanut
minulle tuskaa, he kun olisivat pitäneet sitä sairaloisena. Toisinaan
taas rukoilin kyynelsilmin, etteivät he olisi minulle vihoissaan, vaan
uskoisivat, että minun tuli enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.

Joka sunnuntai kävin säännöllisesti kirkossa. Siellä ennen kaikkea
vaivuin tuohon yhteen suureen asiaan, joka täytti mieleni; unohdin
kaiken ympärilläni ja katseeni riippui saarnaajan huulissa.

Eräänä päivänä kiitti eräs hyvin maailmallinen nainen minua
hurskaudestani sanoen, että kasvojeni harras ilme oli rakennukseksi
koko seurakunnalle. Se koski minuun kovin, en voinut pitkään
aikaan olla välitön enkä vapaa. Siitä asti sekaantui hartauteeni
tahtomattanikin turhamaisuutta. Sain siihen aikaan kokea, miten
vahingollisia ajattelemattomat ja kevytmieliset sanat voivat olla.
Lankoni, joka ei tässä suhteessa paljoa arkaillut, pilkkasi minua
eräänä päivänä uskonnonopettajani ihailemisesta ja lisäsi ivallisesti
hymyillen, että se kyllä tiedetään, minkätähden nuoret tytöt niin
mielellään käyvät hänen luonaan. En vastannut mitään, mutta hänen
sanansa haavoittivat minua syvästi. Kunnioituksen tunnettuni pastoria
kohtaan oli mielestäni häväisty, enkä pitkään aikaan voinut unohtaa
noita ajattelemattomia sanoja.

Ystävyys, jota opettajani puoliso osoitti minulle, lohdutti minua
suuresti. Kaupungin kielikellot näkivät hänestä paljon vaivaa, etenkin
ne, joiden mielestä oli »ikuisesti naisellista» keskustella seurassa
lastenkammarista ja talousasioista, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei heillä ollut muita harrastuksia. Olen jo ennen maininnut,
miten mallikelpoinen perheenemäntä pastorin rouva oli, mutta se ei
estänyt häntä keskustelemasta muistakin asioista ystäviensä parissa.
Häntä syytettiin teeskentelystä, kun hän käytti sivistyneen henkilön
puhetapaa. Häntä sanottiin petolliseksi, kun hän oli kaikille
kohtelias, mutta vain harvoille avomielinen. En nähnyt hänessä näitä
virheitä, vaan nautin hänen luonaan viettämistäni hetkistä, jolloin
tunsin todella kehittyväni. Hän oli minulle hyvin hyvä ja kohteli
minua kuin vertaistaan älyn ja kokemuksen puolesta. Seurustelin siihen
aikaan vain vanhempien kanssa tässä kodissa, sillä vanhin tytär, joka
oli jokseenkin minun ikäiseni, täydensi kasvatustaan isoisänsä luona
toisessa kaupungissa, ja toinen tytär oli vielä lapsi. Saapuessani
äidin huoneeseen, näin siellä toisinaan kalpean ja aran nuoren miehen,
melkein pojan vielä, kirjoittavan pöydän ääressä. Tavallisesti nousi
hän ylös, kun tulin, tervehti kömpelösti, silmät maassa ja hävisi. Hän
oli vanhin poika.

Opettajamme toivoi, että me konfirmatsionin edellä nauttisimme
opetusta yhdessä muiden rippilasten kanssa. Tämä toivomus ilahutti
ja liikutti minua. En ollut koskaan saanut iloita yhteisestä
opetuksesta muiden kuin sisareni kanssa. Minusta oli hauskaa juuri
tällä tavalla joutua seuraan, jonka useimmat jäsenet olivat minua
alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkakin Jumalan edessä
samanarvoisia. Useimmat näistä kuudestakymmenestä pojasta ja tytöstä
olivat yksinkertaisia talonpoikaislapsia. Asetuin ilomielin heidän
rinnalleen puupenkille unohtaen täydellisesti, että huone oli pieni
ja ilma pilaantunutta noiden lapsiparkojen likaisten ja kosteiden
vaatteiden lemusta, he kun kaikenlaisilla ilmoilla saivat taivaltaa
tänne maaseudulta asti. Terveyteni oli, kuten jo mainitsin, heikko;
olisin kuitenkin halveksinut itseäni, jos en olisi voittanut
heikkouttani ja vastenmielisyyttäni. Täällä olin yhtä vapaa kuin
muissa seuroissa ujo ja arka. Epäilyni ja arveluni olivat eri asia;
mitä opinkappaleihin ja itse oppiin tulee, osasin ne täydellisesti.
Pelkoa en myöskään tuntenut, kun julkisen tutkinnon päivä koitti.
Pidin pyhänä velvollisuutenani todistaa kristilliselle seurakunnalle,
että tunsin kristillisen opin sisällyksen ja olin kelvollinen tuon
seurakunnan jäseneksi. Kirkko oli tungokseen asti täynnä ihmisiä;
annoin vastaukseni lujalla äänellä, ja minulle sanottiin jälkeenpäin,
että sanani olivat kuuluneet kirkon etäisimpään soppeen saakka. Kotona
iloittiin menestyksestäni. Minä en kuitenkaan tästä vielä tuntenut
tyydytystä. Sieluni oli halannut päästä käsitykseen äärettömyydestä,
saavuttaa ikuisen totuuden ilmestys ja muuttua jumalallisen armon
kautta uudeksi ihanteelliseksi olennoksi, virheettömäksi ja
tahrattomaksi, — tätä kaikkea olin kaivannut viimeisenä juhlallisena
viikkona ennen konfirmatsionia. Olisin ilman muuta ollut valmis
astumaan kuoleman salaperäisen sillan yli herätäkseni abstraktisen
täydellisyyden helmassa.

Pääjuhlallisuuden piti tapahtua sunnuntaina. Edellisenä perjantaina
oli meillä viimeinen tunti. Opettajamme oli syvästi liikutettu. Hän
puhui meille kyynelsilmin edessämme olevan tilaisuuden pyhyydestä
ja tärkeydestä. Vaikkakaan tuo kunnon mies ei toisinaan voinut
tyydyttää järkeäni, kykeni, hän aina liikuttamaan sydäntäni. Intoni
oli niin palava, että toivoin osalleni suuria taisteluita, uhreja
ja sankaritekoja voidakseni näyttää toteen, miten syvät olivat
uskonnolliset tunteeni.

Opettajamme vaati meitä tekemään kirjallisesti selvää vakaumuksestamme.
Kirjoitin oman tunnustukseni niin rehellisesti kuin mahdollista.
Mutta kuinka olisin viime hetkessä voinut ilmaista hänelle kaiken?
Kuinka olisin voinut paljastaa, että henkeni syvyyksissä oli ääni,
joka vastusti suurinta osaa siitä, mitä hän niin suurella huolella oli
meille opettanut, ja että innokkaista ja rehellisistä pyrkimyksistäni
huolimatta olin kenties mahdottomampi kirkon hartaaksi jäseneksi kuin
talonpoikaislapset, joiden välinpitämättömyys suretti häntä? Toisaalta
elin myöskin toivossa, että Jumala ratkaisevalla hetkellä ilmaisisi
itsensä minulle ja lahjoittaisi minulle, kuten Paavalille, voitollisen
uskon, jota minulla ei vielä ollut.

Opettajani oli täysin tyytyväinen kirjoitukseeni.

Lauantaina menimme yhdessä kaikkien perheemme jäsenten kanssa
kirkkoon valmistuaksemme ehtoolliselle, josta sisareni ja minä, heti
konfirmatsionin jälkeen, pääsimme ensi kerran osallisiksi. Tämä oli
mielestäni koko toimituksen tärkein, mutta myöskin salaperäisin
osa. Epäilyn paholainen teki minulle lakkaamatta kysymyksiä vaatien
selitystä ehtoollisessa tapahtuvasta ihmeestä. Tunsin hyvin, etten
saanut kysyä — että ihmettä kesti vain niin kauan kuin ei kysynyt, vaan
uskoi.

Kuuntelin syvällä hartaudella varoittavaa valmistussaarnaa. Mutta
kun pappi luki kirkkokäsikirjan sanat: »Joka kelvottomasti syö tästä
leivästä ja juo tästä viinistä, hän syö ja juo itsellensä tuomion» —
valtasi minut kuolettava kauhu. Kun hän tämän jälkeen kysyi, katuiko
jokainen todella syntejään ja astui Herran pöytään toivoen tulevansa
lunastetuksi hänen verensä kautta, ja kaikki antoivat lujan, myöntävän
vastauksen, olin niin suunniltani, että sanat kuolivat huulilleni.
Värisin ja kärsin helvetillisiä tuskia. Me lähdimme kirkosta,
silmiäni hämärti kuin unessa. Äitini ja sisareni olivat rauhallisia
ja iloisia. Keskustelu oli illalla samanlaista kuin muinakin päivinä.
Äskeisestä kirkonmenosta ei puhuttu sanaakaan, vielä vähemmän huomenna
tapahtuvasta. Omaiseni näyttivät kokonaan unohtaneen seisovansa
hirvittävän tuomion edessä, jonka vaikutus saattoi ratkaisevasti
ulottua iankaikkisuuteen saakka, minun ollessani kokonaan murtunut
ja masentunut hirvittävän edesvastuun painosta, joka oli sälytetty
sieluuni. Olinko kelvollinen syömään tuosta leivästä, juomaan tuosta
viinistä? Oliko uskoni niin vahva kuin kirkko vaati? Sata kertaa olin
huutamaisillani: »Ei, ei, minä en ole kelvollinen; minä rakastan
maailmaa, aurinkoa, maata, kukkasia, huvituksia, nuoruutta, kauneutta;
minä janoan onnea! En tunne valittujen salaisuutta, en käsitä,
minkätähden minussa on kaksi olentoa, toinen hyvä, jalo ja autuuteen
kelvollinen — toinen turmeltunut ja ikuisen kadotuksen oma.

Mutta olin vaiti, kun pelkäsin, ettei minua ymmärrettäisi, että
minua yksinkertaisesti pidettäisiin sairaana tai mielettömänä ja
että häiritsisin toisten rauhan. Sulkeuduin huoneeseeni, heittäydyin
polvilleni ja rukoilin Jumalalta apua; seuraavana aamuna heräsin
rauhallisempana.

Saksassa on tapana, että ylempien säätyluokkien tytöt ovat mustassa
silkkipuvussa käydessään ensi kerran ehtoollisella; meilläkin oli
sellaiset ja juhlallinen puku rauhoitti minua ja teki minulle hyvää.
Kamarineitomme valvoi tavallista suuremmalla huolella pukeutumistamme
aivan kuin olisi ollut kysymys maallisesta juhlasta, ja lörpötteli
entistä enemmän. Se oli minusta vastenmielistä, mutta hälvensi
väkisinkin ajatuksiani. Kun lähdön hetki tuli, sanoin äidilleni hyvästi
syvän liikutuksen vallassa ja pyysin häneltä anteeksi virheitäni.
Sisareni ja minun täytyi ennen kirkkoon menoamme käydä pastorin
luona. Siellä oli kaikkialla kukkia. Opettajamme otti meidät vastaan
pappiskauhtanassa ja puhui meille niin sydämellisesti ja sattuvasti,
että välinpitämättömimmätkin joukosta näyttivät liikutetuilta. Kun
läheisen kirkon kellot alkoivat soida, lähti kulkueemme liikkeelle,
opettaja edellä, ja me kaikki kaksittain hänen jäljessään. Pappilasta
kirkkoon johtavalle tielle oli siroiteltu kukkia ja kirkkokin oli
niillä koristettu. Kaupungin laulukuoro, johon kuului muutamia parhaita
ystävättäriämme, tervehti meitä kauniilla laululla. Tunsin siipieni
kasvavan ja rukoilin Jumalaa siunaamaan tämän hetken koko elämäni
varalle. Saarnaajan ääni, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni
pienessä vihreässä huoneessa, rauhoitti minua. Kun pastori saarnan
jälkeen kysyi meiltä uskontunnustustamme, annoin vastaukseni lujalla
vakaumuksella. Sitten polvistuin muiden kanssa ottamaan vastaan hänen
siunauksensa. Hän laski kätensä jokaisen pään päälle, otti meidät
protestanttisen kirkon jäseniksi ja siunasi jokaista erityisellä
raamatunlauseella. Minulle hän sanoi: »Ole uskollinen kuolemaan
asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.» Sydämeni toisti
juhlallisena lupauksena: Uskollinen kuolemaan asti! Kuoro tervehti
jälleen lehteriltä nuoria kristittyjä riemukkaalla ylistyslaululla.
Me emme enää palanneet rippilasten penkkeihin, vaan vanhempiemme ja
sukulaistemme luo odottamaan, että ne, jotka eivät aikoneet ottaa osaa
ehtoolliseen, poistuisivat kirkosta.

Kun alotettiin virsi »Oi, Jumalan karitsa», joka valittavana ja
ikäänkuin väristen salaperäisen ihmeen edessä kaikui kirkossa, palasi
tuskani ja epäilyni. Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Sydämeni löi
rajusti ja ääneni olisi pettänyt, jos olisin koettanut huutaa: »Ei, ei,
minä en voi, minulla ei ole oikeaa uskoa!»

Äidilleni ja vanhemmalle sisarelleni annettiin vaistomaisesti etusija,
sillä yhteiskunnallinen arvojärjestys pysyy yksinpä kirkossakin
voimassa. Nuorempi sisareni ja minä seurasimme heitä. Lähestyin
alttaria silmät maahan luotuina, ulkomaailma oli hälvennyt. Odotin
näkeväni ristin salaisuuden, kuoleman, josta tuli elämä, taivaallisen
kirkkauden loistossa. — Otin vastaan leivän opettajani kädestä ja
kuulin sanat: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka
teidän edestänne annetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Kosketin
huulillani kalkkia, eräs ääni sanoi minulle: »Tämä on minun vereni,
joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Mutta
sisimmässäni ei tapahtunut mitään muutosta, ei paljastunut mitään
salaisuutta, Jumala ei saapunut viemään minua taivaan ihanuuteen,
kutsumaan minua valittujen joukkoon!

Minut oli suljettu pois, tuomittu ikuisesti! Miten pääsin kotiin,
miten kestin tämän päivän kurjuuden, miten minun onnistui salata
syvä kärsimyksen! omaisiltani — en tiedä. Tiedän vain, että pienet
sisarentyttäreni, joita suunnattomasti rakastin, näyttivät katseillaan
sanovan minulle: »Mitä etsit sinä, kadotettu enkeli, meidän
paratiisistamme?»




10. SISÄSTÄPÄIN ULOSPÄIN


Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena
oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan
suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin
saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena
rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan
käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden
ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman
osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein
myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni
luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen
pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa,
milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja
varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan
saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä
tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni
kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän
iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut
tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi,
että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset,
siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain
tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen
luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla,
tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden
parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta.
Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon
ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin
tulevaisuudelle!

Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain
vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä
oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla.
Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä
»erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti.
Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan
kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden
tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen
elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia
kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni
ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni
käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan
vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin
ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen,
joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä
siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani —
moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron
vain, kuinka asia oli.

Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme
oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka
en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli
valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään
siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle
asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen
hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei
päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi
kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen
kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.

Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä
täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen
syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä
viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia
aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys
vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.

Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille
urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli
ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin
enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani
nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut
vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut
koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa
sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni
erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan
ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset
alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut
intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan
kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa.
Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti
minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset,
tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti
mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa
itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.

Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta.
Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu
olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily
ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni
kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.

Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung».
Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo
päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään
kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa
sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin
maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät
kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas,
plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä
sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja
tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen
toimintaan.

Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa
sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat
runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.

Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani
vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle
vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli
kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden
itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä
sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut
hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen
rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat
leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet
perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua
ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä.
Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni,
lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista
nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni
olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani
heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää
taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri
nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis
ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta
yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin
turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni
olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa.
Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla,
että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin,
ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei
tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään,
osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa
oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen
kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani,
kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta
käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat
vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä
ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin
vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä
tunteistani.

Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden
olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei
minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän
mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi
minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan
tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä
itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun
yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen
tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli
kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut
sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua
täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti
rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia.
Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun
nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni
luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä,
täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin
sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin
nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti
mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat
kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä
noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka
eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet
ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli
perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia
niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle.
Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan
ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt
naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät
elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli
ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan
suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden
tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini
mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta
ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin
keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen
kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla
sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten
asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli
kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta
vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän
säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä
erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla
kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka
säilyivät koko hänen elämänsä ajan.

Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan
valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään.
Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein
katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei
vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan.
Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori
naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen
suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän
antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan
vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden
vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin
ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen
luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta,
harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui
hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden
ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä,
saimme makeisia.

Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George
Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat
tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja
muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville
olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen...

Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka
tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.

Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui
vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää
kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin
kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten
tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää
hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan.
Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin
käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin
valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja
säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin,
rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut
yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden
ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei
ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten
vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani,
kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän
täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta
rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.

Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi
jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui
suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita
kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen
pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän
oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän
ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle
ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti
puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!»
Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin
noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena
ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa
ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni
minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi
suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut,
huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»

Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen
kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia
kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten
jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat
itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä
suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus
minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi
olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti
minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä
elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien
varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa.
Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan
ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli
hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella
tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta
antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin
maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia
tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa,
jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen
orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen
nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan
muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan
meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli
uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen,
piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään
herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme.
Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti
jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset
luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin
yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista,
joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen
seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti
kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian
liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni
kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät
ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman
että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus
kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti
meille todella iloa ja lohdutusta.

Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko
yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen
ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa,
hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys,
on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut
uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän
läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme
musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden
rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina
kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle,
lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos
itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi
äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä.
Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli
vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja
melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä,
että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi
mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister»
-elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta
sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli
vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä
tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne
joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan,
ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja
jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee
hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita
itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.

Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt
ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei
nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.

Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi
vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin,
että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin
aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi
ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen
muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen
sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine
Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.

Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon
en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia
mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä
suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli
erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi
miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja
pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa.
Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että
nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he
saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta,
siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He
kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja
hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän
toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella
kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen
esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie.
Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä
viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli
turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta,
mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä
tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen
kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä.
Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi,
ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni
ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen
valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen
tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa,
kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä,
vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.

Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat
vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin
sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan
huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka
vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään
kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan
vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin
paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi
sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet
häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien
sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta,
osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme
ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin
että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme
jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja
agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen
maanviljelijän luona.

Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon
läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä
on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun
hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä
enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille,
useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden.
Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä
nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin
nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen
syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni.
Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä
enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi.
Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä
läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin
parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden
hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.

Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli
sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti
täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä
hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä
vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja
teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen.
Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin
sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.

Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki
kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin
kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui
nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin
epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan
oppimaan maanviljelystä.

Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan
suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta
iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin
palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia
sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja
erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme
voineet mistään moittia toisiamme.

Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme,
m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin
pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin
ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se,
mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja
minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään
noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin
mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta
muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena
seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli
pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista
tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle,
mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi,
huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi
ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni,
osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle
takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta
en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat:
»Sisästäpäin ulospäin.»




11. SUURI MAAILMA.


Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat,
joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella
lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo
olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt
ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön
enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian
vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.

Me näimme jälleen Reinin ja etelä-Saksan ihanat seudut. Tapasimme
isän ja kävimme hänen kanssaan tervehtimässä eri paikoissa asuvia
ystäviämme. Vihdoin asetuimme kylpypaikkaan, jonne äitini oli määrätty
ja jolla paitsi tehokkaita terveyslähteitään oli kauniit ympäristöt
ja hienon kaupungin ulko-asu. Siellä sain vihdoin tutustua n.s.
»suureen maailmaan», ylhäisöön, jota tulvasi sinne sivistyneen maailman
kaikilta ääriltä. Jo pitkät ajat olin palavasti halunnut lähestyä tätä
seurapiiriä, josta olin muodostanut itselleni sangen kauniin kuvan.
Minusta tuntui, että kosketus siihen täydentäisi kasvatukseni ja tekisi
henkeni ja käytökseni vapaiksi, kuten toivoin. Pienen pääkaupunkimme
seurapiiri ei enää tyydyttänyt minua. Ikävöin epämääräisesti avarampiin
ilmapiireihin. Olin kerran puhunut tästä ikävästä eräälle henkevälle
ranskattarelle, joka jonkun aikaa oli ollut prinsessojen kasvattajana.
Hän tunsi pariisilaisen »suuren maailman» ja vastasi minulle: »Kysykää
auringolta, tähdiltä, keväältä ja kukkasilta, mikä teiltä puuttuu;
»suuri maailma» ei voi sitä teille opettaa.»

Nuo opettajat tunsin varsin hyvin! Niille olin uskonut salaisimmat
ajatukseni; ne kuiskasivat minulle ilmestyksiä; olin aina elänyt niiden
kanssa salaperäistä elämää, josta ei kukaan tietänyt mitään. Mutta
tarvitsin muutakin: laajemman kentän ajatuksilleni, suuremman vapauden.
Kuvittelin saavuttavani tuon sivistyneemmässä, hienostuneemmassa
seurapiirissä, jolla oli tärkeitä ja monipuolisia harrastuksia, kuten
luulin ihmisillä suurissa kaupungeissa olevan.

Lyhyessä ajassa teimmekin joukon tuttavuuksia, joista toinen aina
seurasi toista. Kylpylaitoksen salissa annettiin loistavia tanssiaisia,
joihin pelin ja huvittelun houkuttelemana kokoontui ainakin
ulkonaisesti paljon loistavampi ja hienompi seurapiiri kuin se, jota
tähän asti olin tottunut näkemään. Oli luonnollista, että lukuisten
tuttaviemme joukossa solmimme läheisempiäkin suhteita. Samassa
hotellissa kuin mekin asui muuan venäläinen kreivitär tyttärineen
ja heistä tuli pian hyviä tuttaviamme. Äiti oli erinomainen nainen,
lempeä ja rakastettava. Tytär oli vasta neljäntoistavuotias, aivan
äidin vastakohta, raisu kasakkatyttö, oikullinen, pirteä ja kuriton.
Hän lyöttäytyi pian meihin siinä määrin, että ilmestyi mihin aikaan
päivästä hyvänsä luoksemme, kutsumatta tai kutsuttuna ja kaikissa
mahdollisissa puvuissa. Usein saapui hän jo kello kuusi aamulla,
hapset hajallaan, yöpuvussa, lautasellinen hyötymansikoita ja lasi
maitoa kädessään, nauttimaan tämän aamiaisensa meidän luonamme. Sitten
alkoi hän pakista jos jotakin, voivotteli nuorta ikäänsä, joka ei
sallinut hänen vielä käydä tanssiaisissa, ja toivotti kaikki opinnot
niin pitkälle kuin tietä riitti. Mutta näiden vähemmän miellyttävien
ominaisuuksien ohessa oli hänessä jotakin alkuperäistä, avonaista ja
jalomielistä. Senvuoksi olimme kärsivällisiä pikku hurjimukselle,
sitäpaitsi tunsimme suurta kunnioitusta hänen äitiään kohtaan. Tämän
venakon luona tutustuimme erääseen hänen maamieheensä, venäläiseen
diplomaattiin, joka oli jalon ja mielenkiintoisen näköinen mies, noin
kolmenkymmenen tienoilla. Hän käytti kainalosauvoja vaikean reumatismin
vuoksi, johon hän oli sairastunut tehtyään erään jalomielisen teon.
Laivalla, jolla hän oli matkustanut Pietarista Saksaan virkistymään,
oli syttynyt tulipalo ja hän oli syöksynyt mereen pelastamaan kahta
ihmistä. Kreivitär, joka oli tutustunut häneen jo Venäjällä, puhui
hänestä ihaillen. Olin ensi hetkestä asti hänen henkevän keskustelunsa
lumoissa ja samalla vakuutettu siitä, että asetin hänen seuransa
tuottaman huvin kaikkien muiden huvitusten edelle. Hän ei terveytensä
vuoksi koskaan ottanut osaa yleisiin juhliin, mutta hän asui samassa
talossa kuin me, ja niin näimme hänet usein. Kerran suostui hän
kuitenkin pyynnöstämme lähtemään erääseen maalaisjuhlaan, jonka muuan
tuttavamme, rikas, rakastettava kreolitar pani toimeen. Juhla pidettiin
eräällä kukkulalla, josta näki kauaksi rikkaaseen, kukoistavaan
seutuun. Seurueessa olivat mitä erilaisimmat kansallisuudet
edustettuina. Istuuduin telttakatoksen suojaan, jonka emäntämme oli
antanut pystyttää, iloitakseni rauhassa kauniista näköalasta. Aurinko
valoi tenhoisaa loistettaan rikkaan seudun yli. Ympärilläni kuulin
iloista puheensorinaa kaikilla mahdollisilla kielillä. Kaikki henki
nuoruutta, kauneutta, onnea. Katseeni kiintyi säteilevään kohtaan
taivaanrannalla, sydämeni täytti uusi, sanoin kuvaamaton tunne, olin
kuin sisäisesti kirkastunut ja kyyneleet nousivat silmiini.

Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin katseeni
sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja osaaottaen
katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut viereeni.
Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut itseni niin
onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on vakaumusta!»
Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen ihminen. Ei siinä
kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan sammunut, henkisen
joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli myöskin sopusointuinen
ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen heijastusta. Minä olin
vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon häntä nuorempi, ja
tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta ujoutta, joka on tärvellyt
niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä huolimatta tunsin hänenkin
suhtautuvan minuun tavallista suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän
seuraani. Kun hän ei voinut paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan
usein pieniä ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön
ja näiden retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni,
raisu Katarina ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme
vihreille kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin
laaksoihin, jotka olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan.
Lepäilimme nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja
matkoistaan. Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin
tällaisen keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta.
Mutta tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin
ja ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan
mykän nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon
kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia
mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua
hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne myöhemmin
hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan riistivät hänen
seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.

Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me jouduimme
todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin ylhäiseen
venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli saapunut
tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta osui
hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme
ja me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa,
tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein
luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli
kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli
hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse puhuessaan
pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan miellyttämään.» Hän
oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta huolimatta täytyi hänelle
olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä ystävällinen äitiäni ja meitä
sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen kaikki asiansa ja salaisen
murheensa. Hän rakasti intohimoisesti erästä kylpypaikkamme leijonaa,
nuorta puolalaista, joka oli harvinaisen kaunis, mutta täydellinen
tyhjäntoimittaja. Tämä veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen
ihminen, joka kaiken lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia
intohimoja, joita käytti hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti.
Säälittävin tämän miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa;
hän oli nimittäin naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli
aikoinaan ollut suuri kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka
oli joutunut valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet
hänet ennen aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa
ja he olivat usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta
rouvaansa, mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä
hän ei rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle
pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen pahatuulisuudestaan.
Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä syvintä sääliä. Ja
kuitenkin rakasti rouva miestään niin intohimoisesti, että keksi
aina syitä, millä häntä puolusti, eli ainoastaan hänen katseistaan
ja säteili onnesta, kun mies joskus osoitti hänelle huomaavaisuutta
jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko tuo ihailtavaa vai inhottavaa?
Minä puolestani olin taipuvainen väittämään jälkimäistä, kun näin
hänen iltaisin kylpylaitoksen salongissa vanhassa haalistuneessa
loistopuvussaan, joka sai hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta
räikeämpänä. Itkusta punaisin silmin seurasi hän miestään, joka
julkisesti loukkasi häntä liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar —
ennen mainitsemani nuori leski — oli ollut hänen mielestään otollinen
valloittaa — nähtävästi senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin
lyhyessä ajassa herättää hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat
naiset, tämän näytelmän kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini
luo etsimään apua ja lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään
tuollaisen surullisen lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s.
»suuri maailma». Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa
tanssiaisiin kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan
teeskennellen mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden
täytyi herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa:
hän tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet
valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa,
toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän,
äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin lähteä
hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan. Vaunumme olivat
tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi tempaistiin
auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili ruhtinattaren
polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse tästä asennosta,
ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar on hyvittänyt häntä
kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi ääneen pelosta. Olin
suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin ajamaan täyttä neliä.
Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä seurata. Ruhtinatar oli
epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin hänestä jäähyväisittä ja
selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua enää lähtemään ulos
hänen kanssaan.

Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli luoksemme
kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja hymyili
hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan muutamia
vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti häntä
suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä, mutta hän tuli
ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin kutsuihin, joihin
puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä. Tämä seikkailu
hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren maailman» eduista.
— »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin saavani niin paljon
ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin. Pakenin senjälkeen
entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni, pikku hurjimuksen äidin
luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu aina viehättävää ja
siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään toteutti ylhäisestä
seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.

Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle
etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä
määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä.
Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä ja
tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa
toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo toivomus
niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen täyttymistä.
Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka olin säilyttänyt
ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen liikutuksen
pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä päivänä takaisin
hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme sijaitsevaan huoneeseen,
jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En kuullut siitä mitään,
mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme kanssa appelsiinipuiden
alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän äkkiä, tuli luoksemme ja
istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin matkakuulumisia ja oliko hänellä
sama asunto kuin ennenkin. Hän vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten
niin hiljaa, että vain minä saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt
asumaan sinne, en olisi ollenkaan tullut takaisin.»

Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden
lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen
matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui koko
illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi hänen
seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni rohkeaksi; niinpä
nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni poissa. Tahdoin
omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne olivatkin täydellisesti
minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren salongista. Ovellamme otti hän
sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja sisareltani, sitten ojensi
hän minulle kätensä, piti sitä silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun
katseen, josta kuvastui syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta
poistui.

En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen askeleensa
yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita. Hiivin hiljaa
vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan ylleni
ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan pihamaan yli
portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi
ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella ikkunan äärestä. Katsoessani
jälleen ulos oli hän kadonnut. Minkätähden oli hän katsahtanut
taakseen? Niin, hän kai tiesi jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.

Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen
ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja kunnioituksella.
Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme asema sallinut hänen
mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen kanssa, vaan että hän oli
liian kunniallinen solmiakseen avioliiton yksinomaan rahan tähden.
Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini pöydällä avonaisen kirjeen, jonka
hän oli saanut isältäni. Kun äitini tavallisesti salli minun ne lukea,
otin myöskin tämän ja katseeni osui erääseen kohtaan, jossa puhuttiin
minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis lapsiparka oppinut tuntemaan
tuon suuren tuskan — suokoon Jumala hänelle lohdutusta!»

Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni.
Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me
emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen
äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi
tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta,
joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on
säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen
herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen
oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä
ajassa.




12. TAIDE.


Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme
oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja
torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja
tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut
kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen
kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki
hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä
olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä
levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä,
ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle
arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen
ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja
turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.

Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska
minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi
musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni
kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin
kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse,
sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa
väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään
sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi
minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin
saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen
kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta.
Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia
sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen
saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin
suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa
yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten
uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen
maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut
vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella
kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa,
hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa
luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka
lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri
mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat
meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen
kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee
niistä.

Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon
maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän
vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta
siveellisen täydellisentymisen tieltä.

Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei
ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa mahdottomana.
Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni
päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen ihminen, jota me
kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja onnettomuutensa takia. Hänen
tarinansa oli kuin romaani. Hän kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut
harvinaisen kaunis mies. Hän oli oleskellut useampia vuosia Napolissa
englantilaisessa sotajoukossa, n.s. muukalaislegionan upseerina.
Siellä oli hän solminut avioliiton sangen kauniin ja ylhäisen
italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi on vain liiankin kuuluisa
Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin legionan mukana takaisin
Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen lapsensa kanssa seuraamasta häntä.
Papit olivat yllyttäneet häntä käännyttämään miestään katolisten
yksinvallan kannattajien puolelle. Huomattuaan hänen rehellisen,
avoimen luonteensa taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan
velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada
hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen
kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin
ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien
etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä
olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille.
Hän oli piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien
yllyttämä, uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen
luo. Hän ei onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka
nauttivat korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia
tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan
jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei milloinkaan
puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja sitten ottanut
eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää. Hänessä vallitsi
vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia pappeja kohtaan,
joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.

Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä uskoin
hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi. Hän
lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa. Eräänä
päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli
mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi.
Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion,
ilmoitti hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren
ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin
puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti,
lupasi tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että
hänen niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella,
ja suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä
hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.

Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen
tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni,
kun hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan
ottaa noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen
ketjun ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä
voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen
hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.

Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit tunteneet
korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin johdolla antautua
työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien ihanteeseen.

Maalasin kaiken päivää ja kun iltaisin siirsin telineeni syrjään,
tunsin tulleeni paremmaksi. Sielussani ei ollut sijaa ainoallekaan
hyljättävälle ajatukselle tai matalalle pikkuseikalle. Elämäni
päämääräksi oli tullut loihtia esiin kauneuden salaisuus tekniikan
täydellisentymisen kautta. Elin omassa maailmassani, joka tuntui
minusta ainoalta todelliselta. En kuitenkaan laiminlyönyt muita
velvollisuuksiani ja olin ehkä entistä lempeämpi ja ystävällisempi
ympäristölleni nyt, kun olin niin sydämellisen tyytyväinen elämääni.
Mutta he tunsivat, että ajatukseni, varsinainen olemukseni, olivat
muualla, ja vaikkakaan en tieteni tahtonut heitä loukata, olivat
he kuitenkin hiukan nyrpeillään. Ystäväni alkoivat kiusoitella
minua, sillä he eivät voineet uskoa, että nuori tyttö kykenisi
keskittämään itseään siinä määrin muista syistä kuin persoonallisesta
kiintymyksestä. Minulle kerrottiin, että useat nuoret naiset,
jotka myöskin olivat halunneet tunteja kuuluisalta taiteilijalta,
mutta turhaan, kadehtivat minua. Tästä en suuria välittänyt:
rakastin opettajaani opettajana, en muuten. Sydämeni syvyydessä
eli vielä arkana ja hiljaisena muisto, joka ei niin pian olisi
voinut väistyä toisen tunteen tieltä. Olin siksi syvästi kiintynyt
opintoihini, että en pystynyt vähääkään seuraamaan keskustelua,
joka kosketteli jokapäiväisiä tapahtumia niinkuin olisivat ne
olleet elämän päätarkoitus. Keskustelun liikkuessa tavallisessa
aihepiirissään, istuin minä telineeni ääressä jäljentäen opettajani
tauluja, joissa syvänsininen taivas kuvastui vielä sinisempään mereen
kaunisviivaisten kukkuloiden, palmujen ja öljypuulehtojen lomassa.
Tyynessä vedenkalvossa liukui kepeitä venheitä, ja tuli väkisinkin
ajatelleeksi, että kalastajien, jotka niitä ohjasivat, täytyi laulaa
loputonta ylistyshymniä kauneudelle ja onnelle. Maalatessani tajusin
yhä paremmin, että kristillinen askeesi on väärässä — etteivät aistit
ole hengen vihollisia, vaan pikemmin sen välikappaleita.




13. NUORI APOSTOLI.


Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme. Tuskani
oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka olivat
antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin luopunut
sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä asuinpaikassamme,
eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona henkisiä apulähteitä, joita
aloin yhä enemmän kaivata. Elämä pienessä pääkaupungissamme, jota
olin niin rakastanut, tuntui minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine
oloineen kuin maanpaolta. Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä.
Ainoa lohdutukseni oli se, että opettajani, joka myöskin sydämellisesti
valitti lähtöäni, oli luvannut ruveta kanssani taiteelliseen
kirjevaihtoon. Palattuamme pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni
kuntoon atelierin itselleni, jossa yksinäni ja taiteeseen vaipuneena
vietin onnen ja uutteran työn hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon
mukaan, mutta silmieni edessä lepäävä maisema ei enää miellyttänyt
minua senjälkeen kun mestarini oli tauluissaan opettanut minulle
etelän luonnon sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin
puut ja metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen,
jotka siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla.
Tämä on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi
pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita pyhinä
ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta varsinaisten
maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni maalauksellista.
Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän hiveleviä
värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa alastomat
kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat, maalauksellisesti
kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat vihreine
päävärityksineen.

Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut
apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan
taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin
ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti
etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset
kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut
minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan
uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin
minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti
loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa, hän
kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä oli
tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut
työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui mustaan
kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui hiljaiseen
rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja. Minulla oli
aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten isänsäkin, mutta
pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti esiintyvästä tyypistä.
Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat terävät ja jalot kuten
etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat hiukset ulottuivat
hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa. Kun hän
alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä sävy minuun
miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian unohtamaan
kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä siveysoppia eikä
protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää epämääräisyyttä.
Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta kumpusi runoutta ja
elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun kirkas liekki ja
mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta ankarintakaan arvostelua.
Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan evankeliumia, kehitti
ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia aatteita. Minut valtasi
syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin äidille kuulemastani
ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori mies jää tänne, odottaa
tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»

Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin kotiin.
Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä
ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän
on nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten
ollut lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi
nuorta apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan
mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En enää
sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.

Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan mietiskelevästä
elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä iloni, jota tunsin
maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei minulta riittänyt
sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla ympärilläni
ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden sisin
olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan jonkinlaisen
työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini nuorille
naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin yritykseni
onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan asiasta, ja me
panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen. Kokoonnuimme muutamia
kertoja viikossa toistemme luona ja luovutimme aina tällöin yhdistyksen
rahastoon niin pienen erän, ettei se kenestäkään tuntunut rasittavalta.
Rahoilla ostimme työaineita. Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin
lahjoja. Koolla ollessamme ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita
köyhille ja jaoimme ne jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt
tätä sydämellisimmälle koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä
niin kauniisti Saksanmaassa vietetään, juhlana, jolloin on myöskin
koetettava ilahuttaa köyhiä. Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin.
Pian tahtoivat kaikki nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin
varoihin nähden eivät työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset.
Yhdistykseemme kuului myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta.
Tunsin vanhemman; hän oli kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan
erityisesti kiinnittänyt mieltäni. Toinen sisar oli vasta äskettäin
päässyt täysikasvuisten joukkoon. Hän oli minua paljon nuorempi
ja olin tuntenut hänet vain lapsena. Selittämätön vetovoima, joka
ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät heti alussa toisiimme ja koko
seuran hämmästykseksi virisi välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori
ystävättäreni ei ollut nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa,
joka oli sangen miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä
ja liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti
enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä lavertelusta
ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti hänen
mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo, hiljainen
ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin hyvin ja näin
ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen ajan kuluttua oli
hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar. Hän puhui usein
veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen kaikkensa
ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä hartain
kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä kalliimmaksi. Häntä
odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi onnesta tätä
ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi valmistua
teologiankandidaattitutkintoa varten.

Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa;
sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.

Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni
ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet
sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni
ja keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka
mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset.
Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät
puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän seisomaan
keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän minua kuin unessa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille minun
pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa, joka
on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin minun
on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin.
Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja
keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän nimitti
vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme häntä kohtaan,
teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä ystävyydestäni tunsin
samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän liittoon, joka jo muodosti
osan elämästäni.

Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli
tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen
päivän jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä
kohden. Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin
entisen opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen
nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa
tein peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin,
etten koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että
lopuksi olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa
oli kai vain pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana,
johon Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi
hän kärsi ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin
voisimme suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän,
oli rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut
epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä
asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin
johti hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että
hänen poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten
koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa
biljardi- ja korttipelin ääressä.

»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.

»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan
eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita
parempi.»

»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja
sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka
ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä
vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen
mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut
tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni
ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon
minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian
kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan!
Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien
toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas
ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin
ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt
mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä
ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa
joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva,
joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään.
Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan
ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen
jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi.
Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en
pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen
täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin
toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää
siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui
minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja
kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina
hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni
oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa
kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.

Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni,
elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin
jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan
herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua
auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni
rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka
suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin.
Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni
viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat
puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.

Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla
postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä
ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet
jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla
sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan
vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä
äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä.
Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua.
Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran
ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon,
johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson
sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa
eivät voi nukkua.)

Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se
tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin
kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa
matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon
puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja
pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja
sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan
jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat
ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa
keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja
täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa,
missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa.
Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä
alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:

    »Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
    Die unsrer Erde Paradies beschützen;
    Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
    Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
    Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»

    [Terve, alpit, se ikuiset muurit,
    jotka suojelette maista paratiisiamme.
    Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
    sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
    ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]

Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat
viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt
nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.

    »Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
    Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
    Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»

    [Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
    Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
    ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]

On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta,
joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken
kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli
kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa
kesästä, joka seuraa.

Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen
piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin,
jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.




14. ETELÄ.


Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden.
Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista,
viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja
palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat
varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme
ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin
matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo
todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea
omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen
raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten
ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä
kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu,
henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin
palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen
näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä.
Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä
ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen
oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen
verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei
ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian
ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa
kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon.
Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä
aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti
sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet
poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta
oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa,
kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli
se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin
alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen
myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden
kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan
ankarasti taistella nauruaan vastaan.

Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan
jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja
iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni
kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet,
olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut
nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat
nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen,
kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai
olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä.
Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti,
ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello
toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa.
Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi
kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää
minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta
huomautettiin kirjassa.

Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan
Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme
talvehtia.

Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen
suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan
oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen
tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen
ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä,
näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun
mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut
nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja
majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä
ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu
ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti
vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä
ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat,
kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin
pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli,
joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan
masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.

Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja
nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin
suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta
mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden
luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme
kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat
palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin
epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista
porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja
he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille
epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on
joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he
tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he
aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen
pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä
hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä.
Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä
aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella
rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka
kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon,
olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen
etelämaa.

Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi
avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla
Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä
kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri
näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin
sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten,
joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen
kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden
oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden
välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin
sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa
ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit
kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli.
Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä
merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista
ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja
hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.

Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut.
Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun
käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen,
joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä,
kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan
transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan
pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani
sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin,
kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan
sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin
henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus
oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan
tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien
kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan
täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä,
ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen
sielun.

Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme
keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden
oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita
lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni
rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan.
Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä
laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli
epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden
velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme
sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan
alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen,
kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä
hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen
kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet
ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla!
Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa
milloin suututti, milloin nauratti minua.

Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli
antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar
ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia
jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä
tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua.
Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että
katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin.
Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli
kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin
Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään
itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi
ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen.
Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin
saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä
salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä
kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät
täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden
vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea
sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis
kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä
hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten
mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä
rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt
tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin
pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka
minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin,
kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa
suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka
oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista
saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi
hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle,
kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin,
vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai
käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia
huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi
— oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut
sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani
hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen
ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia,
harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän
usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä
oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin
käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina
hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus
ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin
oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän
tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin
paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme
rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä,
sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme
tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden
onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella
vapaan elämän hetket!

Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen,
ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset
sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet
varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus —
kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli
minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden
sopusointuun ja viattomuuteen.

Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä
syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun
se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että
se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä
pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä
kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on
suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni
tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin
niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt
oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika
tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän
suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut
kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka
hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen
tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja,
joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut
kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista
vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun
tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa.
Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä:
pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota
kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa
ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee
jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa
kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta
vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin
istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista
pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä
kirjoittaa.

Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella.
Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja.
Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt
minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin
kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että
sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.

Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa,
jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille
vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että
Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin
matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien
asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt
senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan
rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella
on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja
täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa
hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä
menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä
kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys,
oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse
ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen
rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni
noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse
nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta
sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta.
Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka
kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia
viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin
Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa
saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta
puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa
oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen
saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton
maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua
kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut
sydän.

Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon
hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli
meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen
kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita,
opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut
Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona
hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan
olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin.
Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet
tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli
kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt
niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet
Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän
voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella
sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa
turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen
arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen
lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille
muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin
vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani.
Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt
neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»

Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia
raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan
ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä
ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa,
mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja
sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen,
oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen
ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin.
Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että
pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla
mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo,
mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa
taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa.
Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja
hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän
suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä,
mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja
ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat
persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja
kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin
haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman
arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti.
Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa
ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia,
ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli
minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan,
lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin
mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut
seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut
kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui
nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan
setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne
oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon
alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti
erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona,
joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen
rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti
vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa
esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin
olen sellaista kuullut.

Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin
ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin
Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla
Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat
amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja
ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin
saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään
adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä
voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti
suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin
paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset
meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan
ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä
niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain
harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet.
Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina.
Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain
oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat
tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme
muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja
imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava
juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat
minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla
nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä
huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme
jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen
ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun
olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen
äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt
loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon
huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja
ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja
kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta
ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena
merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui
vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän
kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä
silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin
lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs
seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet
ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä
elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä
putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman»
iloja enkä tanssisi.

Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt,
tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän
piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.

Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli
hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä
se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa
niin usein kuin mahdollista.

Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän
viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi
jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä
siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo,
sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.

Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin.
Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin
kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi.
Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja
otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi
viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja
vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat
muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja
kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita
oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille;
siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa
lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta
riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui
yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui
flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten
lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön
viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa
tunnelmassa.

Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme
ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna
kaikilta jäähyväiset.

Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina
oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria,
oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki
säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa.
Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni
suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka
jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme
kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle
ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät
kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.




15. KOTIINPALUU.


Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri
viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen
ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja
vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää
tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme
kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja;
tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi
mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan.
Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja
kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja
jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat
ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän
ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis
yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden
kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten
viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa
jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka
säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt
kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden
ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja
mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä
lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien
erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän
pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa
asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen,
juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat
poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät
he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena
vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin
vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen
valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea
totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä
löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme
nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa
eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä
kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja
ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien,
ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro
ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi
vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet
kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki
kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan.
Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti,
jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante
kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista
toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän
elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan
yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin
jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta
tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän
ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari,
ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi.
Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan
vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen
puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko
pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse
luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun
maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti
opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan.
Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän
Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme
jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode,
pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin
myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo
oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla
kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään.
Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja
rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi
kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen
harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus
tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja
väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen
hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne,
että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon
ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous,
joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello
kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden
sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden
maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli,
vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän
siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi
pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli
näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä
osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta
kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus
riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta
kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen
lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni
ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli
mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella
kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta,
raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa.
Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka
peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan
maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen.
Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta,
että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä
Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista
ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin
kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä
saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä
vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut
äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka
epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin
oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään.
Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava.
Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs,
mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija
varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin
kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui
tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa
ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin
harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti
alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja
kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme
takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein
suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa.
Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät,
musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen
pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä
luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun
olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli
kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta,
jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin
askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut
pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin
vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni.
Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt
vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti
valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi,
että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen,
kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni
jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa
minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti,
ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole
menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä
painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä
hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä.
Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä
ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin
hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli
minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää
tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi
suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen
hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni
olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja
täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan
voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui
sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana
päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia
kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten
puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle
täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua
lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani
saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri
selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni.
Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni
epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni,
eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle
maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee
ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen
ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen
voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka
lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä
elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun
ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä
ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni.
Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta
koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin
siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut
alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden
harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten
keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi
minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka
jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain
toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon
tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa
opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä —
he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti
käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen
pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen
sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon
näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa
liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät
tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen
kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen
sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää
tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle
raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä
mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut
vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi,
en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet
synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin
sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli
ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan
kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada
hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa
kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen
kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa
silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni,
jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä
aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen
uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui
kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa
ihannettani.

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat
hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten
aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja
senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä
hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät
kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He
eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin
vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni,
voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen
ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä
olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän
mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja
jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle
paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en
ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä;
äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä
ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja
erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat
vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli
mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut
välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet
kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin
silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni
ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme.
Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin
olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä
oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle,
ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut
runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani.
Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi
minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista
puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn
ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä
iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa,
ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä
kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan
kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään
lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin,
että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta
saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän
kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja
minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän
korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän
lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä,
hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni
sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko,
joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää
voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin
rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä
minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta
tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin
enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan
kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen.
Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja
käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni.
En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla.
Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua
niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme
sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein
joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä
ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen,
joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin
olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan
hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti
kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas
rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.

Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin
arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin
pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien
tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja
mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta
olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että
ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse
toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili
Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan
minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä
tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin
vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni.
Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun
arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä,
saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden
tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden.
Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi
maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin
ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin
hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys
tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset
kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani
toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät
yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa.
Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen
käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka
päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun
olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli
pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen
kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja
esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena,
jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa
maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut
loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä
rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten
suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se
oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen
hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi
taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin
äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan
voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan
tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan
lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä
ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen
silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat
olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä
oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin
iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun
terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä
luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita.
Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä
Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän
välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala
yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet
olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten
tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta
persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota
persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista
häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota
unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan,
kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te
ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa.
Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi
minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan
kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei
ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin
koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua
ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin
tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat,
hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi.
Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi,
että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun
omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä,
joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu
varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen
johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös,
sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä
onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin
pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee
viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale
on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain
rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on
tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä.
Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei
ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain _yksi_ ihme: luonnon,
kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä,
sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta.
Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä
ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa
ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille
kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se
on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko
kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy
_tehdä_ itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus
on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on
olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän
itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset
ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat
heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja
rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran
sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin
ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet,
— uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin
itselleni enempää?»

Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän
vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista,
enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää
rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai
kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui
keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme
uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta
sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme,
kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle
kerran:

»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä
henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen,
ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan
palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi
magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä
mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka
suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle,
jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa
sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle
siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät
sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni,
luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi,
jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja
annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii
elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä
kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi.
Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun
jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos
voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu
heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on
lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan
valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa
sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista,
ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja
sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan
maailman pelastamisen toivossa.»

Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen
edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.

Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä
pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä
usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta,
että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli
toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta
vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten
ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita
pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä
siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän
sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin
siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.

Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme
nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle
huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus
historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle
Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius
löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala
vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja
vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi
kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen
suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen
surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili
ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko
luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.

Muutamat talonpojat vaimoineen olivat myöskin saapuneet tuonne ylös,
iloitsemaan hekin sunnuntaipäivästään.

»Mieleeni johtui eräs ajatus», sanoin Teodorille; »ettekö tahtoisi
pitää pientä sunnuntaipuhetta tälle seurakunnalle?»

Pienokainen yhtyi ihastuneena pyyntööni ja ikäänkuin sitä tukeakseen
alkoivat samalla hetkellä kirkonkellot soida alhaalla laaksossa
kutsuen ihmisiä temppeliin. Huomasimme Teodorin hymyilystä, että hän
aikoi suostua pyyntöömme. Hän paljasti päänsä ja sanoi tahtovansa
täällä ylhäällä puhua todellisesta Jumalan valtakunnasta, rauhan
valtakunnasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Talonpojat katsoivat
häneen ensin ihmeissään, sitten paljastivat hekin päänsä asettuen
äänettöminä puoliympyrään puhujan jalojen kasvojen lumoissa, jotka
eivät minunkaan mielestäni koskaan olleet näyttäneet henkevämmiltä
ja rakastettavammilta. Hän puhui tavallisesta keskusteluaiheestamme,
rakkauden valtakunnasta, jonka täytyisi toteutua jo maan päällä eikä
vasta haudan toisella puolella, valtakunnasta, jossa sydämen ja sielun
aateluus oli ainoa aatelisarvo, jossa velvollisuuden täyttäminen ja työ
oli ihmisen ainoa kunnia. Puhujan syvä, pehmeä ääni, kevätvihreyden
pyhä suitsutus, iloiset virret, joita linnut oksillaan virittivät
aamuvaloa kohden, taivaan sininen kupu yllämme — kaikki tuo sulautui
tunnelmaksi, jota ei paatuneinkaan sydän olisi voinut vastustaa.
Kun hän oli lopettanut, katselivat yksinkertaiset maalaisihmiset
häntä kuin kalastajat Genetsaretin järven rannalla varmaan kerran
katselivat Kristusta hänen ensimäisen kerran puhuessaan heille
Jumalan valtakunnasta, jossa tuli rakastaa lähimäistään kuin itseään.
Sisar tarttui hänen toiseen käteensä, minä toiseen kiitollisuuden
osoitukseksi. Sitten otimme ystävälliset jäähyväiset talonpojilta ja
lähdimme paluumatkalle. Vaieten astelimme vihreitä metsäpolkuja, sillä
sydämemme ymmärsivät toisiaan ilman sanoja.

Nauttiessamme tällä tavalla puhtaan rakkauden suloisia iloja, kokoontui
päämme päälle pilviä. Tunteemme laatu ei voinut pysyä salassa
perheiltämme, vaikka Teodor ja minä emme olleet siitä vielä maininneet
sanaakaan. Se herätti ilmeistä tyytymättömyyttä, jota kuitenkaan
ei lausuttu julki. Ystäväni perheellä ei kai pääasiallisesti ollut
suhdettamme vastaan muuta kuin mitä minullakin oli ollut alussa,
että nimittäin olin neljä vuotta vanhempi kuin hän ja ettei hänen
tulevaisuuttaan saisi sitoa niin aikaisin kahleisiin, hänen kun
täytyi itse se luoda. Vanhempieni mielestä oli paitsi tätä vaikeutta
olemassa vielä toinen ja suurempi este. Hän oli demokraatti, tunnusti
sen vapaasti ja vahvistui päivä päivältä vakaumuksessaan mitä enemmän
hänen kriitillinen katseensa tajusi vallitsevien olojen ja hänen
ihanteensa välisen suunnattoman eron. Useimmat yhteiskuntapiiriimme
kuuluvat nuoret miehet, hänen koulu- ja yliopistotoverinsa, vihasivat
häntä, kuten hänen isänsä oli ennustanut, senvuoksi, että tunsivat
hänen ylemmyytensä ja että hän käytti aikaansa paremmin kuin he. Nuoret
naiset ja tytöt eivät häntä sietäneet sentähden, että hän seurusteli
vain niin harvojen kanssa — sellaisten nimittäin, jotka osasivat
puhua muustakin kuin sukankutimesta ja keittiöstä. Lankoni ja veljeni
olivat myöskin hyvin suuttuneita hänelle erään artikkelin johdosta,
jossa hän moitti sitä, että teatteriin uhrattiin niin suuria summia
köyhän, veroa maksavan kansan kustannuksella. Niin suuri oli siihen
aikaan itsevaltius Saksassa, että tuollaisessa pienessä tusinamaassa
kuin nyt puheenaoleva, ei voinut lausua ainoatakaan vapaata sanaa, ei
ainoatakaan oikeutettua moitetta yleisiä oloja koskevista seikoista,
ja että henkilö, joka uskalsi kajota noiden pikku majesteettien
sädekehään, joutui yleisen vihan ja vainon alaiseksi. Lankoni tuskin
enää tervehti Teodoria, ei koskaan puhunut hänen kanssaan ja oli sangen
tyytymätön meidän seurustelustamme. Äitini oli hyvin levoton tästä
perheemme nurjasta mielialasta. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi, että
rakkaus sellainen kuin minun juurtuisi syvälle sydämeeni ja että sille
asetetut esteet tuottaisivat minulle suuria kärsimyksiä.

Huomasin tämän kaiken varsin hyvin ja olin siitä murheissani.
Rakkauteni Teodoriin oli olentoni kaunein ja jaloin kukka. Mutta
mitä pyhempi tunteeni minulle oli, sitä syvemmälle sydämeeni sen
kätkin. Uskon, että syvä, neitseellinen kainous on ominaista suurille
tunteille. Mutta jos tuollaista tunnetta epäoikeudenmukaisesti
hätyytetään, uskaltaa se sankarillisesti ilmaista itsensä ja
puolustautua vaikka koko maailmaa vastaan. Minun täytyi siis käydä
tämän jälkimäisen asteen läpi. Lakkasin seurustelemasta piireissä,
joista hänet oli suljettu pois. Jos tapasin hänet iltaseurassa tai
muualla puhelin hänen kanssaan enemmän kuin muiden. Uhmasin lankoni
paheksivia katseita ja tuttavieni puolittain pilkallista, puolittain
suuttunutta ilmettä. He olivat nimittäin närkästyneitä siitä, että
asetin heidän edelleen demokraatin, joka ei välittänyt heidän
halveksimisestaan. Vaikeampi oli minun kestää äitini tyytymättömyyttä,
joka puhkesi moitteisiin ja katkeriin huomautuksiin. Tämä oli sitä
tuskallisempaa, kun en ollut hänen taholtaan tottunut tällaiseen ja
hän aikoinaan oli suuresti ihaillut Teodoria. Eräänä iltana olin
lähtenyt omaisteni mukana iltaseuran tanssiaisiin, vaikkakaan en enää
tanssinut. Teodor oli myöskin siellä ja kun ei hänkään tanssinut,
istahti hän viereeni ja keskusteli yksinomaan minun kanssani melkein
koko illan. Kun saavuimme kotiin, oli äitini kasvoilla alakuloinen ilme
ja äkkiä hän alkoi kiivaasti soimata minua siitä, että niin yksinomaan
seurustelen tuon ihmisen kanssa ja annan aihetta kaikenlaisiin
puheisiin. Vastasin alussa lempeästi ja lepytellen, mutta vihdoin
kuohahdin, kun minua kohdeltiin niin epäoikeudenmukaisesti ja ensi
kerran elämässäni vaihdoin kovia sanoja äitini kanssa. Kärsin tästä
sanomattomasti. Rakkaus omaisiini sai ensimäisen kovan kolauksen ja
tunsin, että minulla oli vielä monta taistelua edessäni.

Ujoudestani ja nöyryydestäni huolimatta olin kuitenkin hyvin ylpeä.
Olin jo aikaisemmin usein sanonut sisarelleni, että ottaisin
tunnuslauseekseni: »Harvojen rakastama, kaikkien kunnioittama.» Rakkaus
oli mielestäni liian korkea ja pyhä lahja voidakseni toivoa ja sietää
sitä kaikilta, sillä todellista rakkautta voin puolestani antaa vain
harvoille. Kunnioitus taas on siveellisen käytöksemme hedelmä, ja sitä
täytyy meidän voida vaatia vihollisiltammekin. Kuitenkin tunsin nyt,
että tähän asti nauttimani arvonanto alkoi vähentyä. Millä tavalla siis
olin rikkonut? Rakastin nuorta miestä, josta hänen vihamiehensäkään
ei olisi voinut lausua vakavaa moitteen sanaa, ja olin vihdoin
päässyt selville päämäärästä, jota kohden olin koko nuoruuteni ajan
vaistomaisesti pyrkinyt — sekö oli rikokseni? Taaskin putosi verho
silmistäni. Huomasin, etten enää ollutkaan tuo pehmeä, taipuisa olento,
joka alistui kaikkeen pelosta, ettei loukkaisi ketään ja kuuliaisena
kulki samaa tietä kuin muutkin. Tunsin kehittyväni yksilöksi, jolla
oli oma vakaumus ja rohkeni sen myöskin tunnustaa. Käsitin nyt, että
se oli rikokseni. Aloin vähäksyä ihmisten arvonantoa ja käsitin, että
vast'edes käyttäisin ojennusnuorana vain omaatuntoani ja seuraisin sen
ääntä.

Mutta taistelu kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Isäni saapui taas
kesällä meitä tervehtimään. Ah! Hänestäkin, joka oli ollut minulle
niin rakas, olin vieraantunut. Olimme alkaneet usein keskustella
politiikasta, Teodor ja minä, ja tästä oli luonnollisena seurauksena,
että mielipiteeni kallistuivat yhä demokraattisempaan suuntaan.
Olin usein kirjeissäni kysynyt isältä valtiollisista asioista,
muodostaakseni, mikäli mahdollista käsitykseni hänen ajatuskantansa
mukaiseksi. Hän oli kerran suositellut minulle Guizotia ja tämän
politiikkaa, johon minun tuli perehtyä tahtoessani muodostaa itselleni
oikeita mielipiteitä. Usein oli hän kuitenkin jättänyt kysymykseni
vastaamatta, koska tällaiset asiat eivät hänen mielestään kuuluneet
naisille. Muistan, kuinka kipeästi minuun koski sinä hetkenä, kun
eräs hänen lausuntonsa räikeästi valaisi mielipiteittemme välille
muodostuneen kuilun. Hänelle oli kerrottu ajatussuunnassani
tapahtuneista muutoksista, joista syytettiin »onnetonta kiintymystäni»
kiihkeään, harhaoppiseen ihmiseen, eikä, ollenkaan otettu kysymykseen,
että ne mahdollisesti olivat loogillisena seurauksena henkisestä
kehityksestäni. Uskonnollisesti ja valtiollisesti oikeauskoiset tekevät
tavallisesti seuraavan erehdyksen: jos ihmishenki vapautuu heidän
laeistaan syyttävät he tästä jotakin ulkonaista seikkaa, henkistä
viettelystä, eivätkä tule ajatelleeksi, että olemuksen syvin, sisäisin
logiikka pääsee päivänvaloon vain ulkonaisten olosuhteiden kautta.

Isäni ei ottanut asiaa puheeksi, eikä kummaltakaan puolelta ollut
tarpeellista rikkoa vaitioloa, mutta sisäinen vieraantumisemme tuntui
kuitenkin ja tämä oli sitä tuskallisempaa, kun silti rakastimme
toisiamme yhtä paljon kuin ennenkin. Tapasin Teodorin aniharvoin.
Häntä ei pyydetty meille, enkä itsekään sitä toivonut, koska tiesin,
ettei hänen kohtauksensa isäni kanssa muodostuisi sellaiseksi kuin
sydämeni toivoi. Tapasin hänet vain käydessäni Pienokaisen luona,
mutta tätäkään en usein voinut tehdä, sillä suurimman osan aikaamme
omistimme isälle. Ainoana lohdutuksenani olivat ystävän kirjeet. Eräänä
päivänä en saanutkaan kirjettä ja kuulin sitten, että se oli jätetty
äidilleni. Kysyin sitä, äiti antoi sen minulle, mutta — avattuna ja
luettuna. Se oli kova isku sydämelleni. Olisin voinut näyttää tuon
kirjeen vaikka koko maailmalle ja ennenkaikkea äidilleni. Ne olivat
rikassisältöisempiä ja kauniimpia kuin monet, joita on julkaistu ja
jotka ovat herättäneet ihailua kautta maailman. Mutta ne olivat siinä
määrin _minun_ omaisuuttani, että en tahtonut kenenkään kanssa koko
maailmassa niitä jakaa. Rakkauteni oli, kuten uskonto, lähtöisin
sielun tutkimattomista syvyyksistä ja liian sisäistä voidakseen
joutua keskusteluaiheeksi. En ole koskaan ymmärtänyt tuota mautonta,
pintapuolista tunnetta, jota on tarve kuuluttaa ystävättärille ja
tuttaville. Syvä, ikuinen rakkaus oli minusta kuin aurinko, jonka
tuntee lämmittävistä, hyväätekevistä säteistään, mutta johon ei uskalla
katsoa, koska sen valo on liian häikäisevää. Kirjeeni kohtalo yllytti
minua yhä suurempaan uhmaan. Tunteeni oli tähän saakka välttänyt
kaikkien katseita varjellakseen pyhyyttään, mutta nyt se asestautui
puolustamaan laillista oikeuttaan maailman edessä.

Kerran sattui muun muassa seuraava tapaus. Istuimme useiden tultaviemme
seurassa eräässä yleisessä puistossa juoden kahvia ja kuunnellen
musiikkia, kun Teodor kulki ohitsemme ja tervehti tulematta kuitenkaan
luoksemme. Hän tuli vielä useamman kerran läheisyyteemme puhuttelematta
minua. Kotiin palattuani kirjoitin hänelle ja kysyin syytä hänen
välinpitämättömyyteensä. Hän vastasi leikillisesti, ettei tahtonut
saattaa minua hämilleen ja pakottaa minua ylhäisten, aatelisten
tuttavieni keskellä osoittamaan ystävyyttä halveksitulle demokraatille.
Seuraavalla kerralla samanlaisessa tilaisuudessa menin Teodorin
luo heti hänet huomattuani ja kävelin hänen seurassaan kauan aikaa
huvipuiston käytävillä syventyneenä, kuten aina, mitä vakavimpaan
keskusteluun. Tiesin saavamme osaksemme hämmästyneitä katseita. Muuan
nuori, ylpeä ylimyskaunotar, joka aina oli ollut minulle erittäin
ystävällinen, tapasi meidät riippuen sulhasensa, nuoren paroonin
käsivarressa. Hän katsahti minuun ihmeissään, melkein säikähtyneenä
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Onko sinun mahdollista tuossa määrin
alentua? Oletko unohtanut, mitä sukunimesi edellä käyvä pikku sana
merkitsee? Tuonko demokraatin, tuonko epänormaalin ihmisen, joka
kieltää kirkon ja aateliston arvon, sinä olet voinut valita?»

Tuo kaikki kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, että olin
purskahtamaisillani nauruun. Kovemmalle otti kulkea vanhempieni ohi. En
voinut rientää heidän luokseen ja esittää Teodor ja isälleni; olisin
sillä ikäänkuin pakottanut hänet antamaan julkisen suostumuksensa.
Tiesin, että se olisi ollut hänelle hyvin tuskallista, sitäpaitsi
tahdoin säästää ystävääni kylmältä ja jäykältä vastaanotolta. Olin
syvästi pahoillani heille tuottamastani tuskasta, mutta minun täytyi
rakastamalleni miehelle antaa tämä todistus kiintymyksestäni, minun
täytyi tällä julkisella teolla puolustaa jaloa rakkauttamme.

Isäni lähdön jälkeen sain yhä enemmän vastustusta osakseni. Tunteeni
oli kuitenkin kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei mikään maallinen
mahti voinut sitä järkyttää.

Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä
enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan
eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän
oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun
mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät
tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa
häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän
oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan.
Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa.
Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen
kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme
vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta,
loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden
onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin
oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi
vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön
valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus,
jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin
enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko
liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan
köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki
kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman
sanoja.

Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä
sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin
huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni
ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei
siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut
vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista
nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa
ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän
huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka
lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.

Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin.
Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin
tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen
vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri
koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa
tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni
yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin,
vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti.
Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden
herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.

Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran
luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias
omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun
teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä
pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor
kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa
muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu
suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille.
Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein
ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman
onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme
kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor
ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut
sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon
onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi,
sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana
keinuu sen aalloilla.

Vihdoin sanoi hän: »Ja kuitenkin vapaa!»

»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole
vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka
rajoittaa vapauden.»

Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni
palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja
sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.

Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä
jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset
iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret
prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista.
Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien
vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen
heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että
yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni»
herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan
pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia,
vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia.
Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin
kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani
mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta
kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska
isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt,
että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät
henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin
heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni
saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä
näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin
vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja
tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.

Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin,
joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija,
heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen,
miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja
jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä».
En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen
ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli
kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen
julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan
kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli
luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että
hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta
selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi,
että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät,
joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin
kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun
hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla
lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos
olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään.
Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta,
joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa
kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.

Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja
kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle
ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan
halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta
tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti
tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä
perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun
kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.

Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista
ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä
ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli
seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman
liasta.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin
saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä
olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa
olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä
säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä
jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan,
osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan
myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen
saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä
ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen
tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta
tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan
kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas
epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty
demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt
ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella.
Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia
kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys
täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja
sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten
merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa
taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys
persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin
alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.

Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä
keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme
vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein
toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan
ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä
ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni,
ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun
laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten
latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa
ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä —
Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen
ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me
nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia
johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta
joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan,
hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme
kirjan, mutta puolusti kiihkeästi _Jumalanpoikaa_. Sydämessään
oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä
uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet
laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden
feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan
ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa
ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja
viihdyt erinomaisesti.»

»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini
takana ja kieltää minut», vastasi hän.

Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain
ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut
vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka
viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen,
jonka kohtalo suo vain _kerran_ elämässä, ja vuodattavat katkeran
pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä
olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät
elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja
tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja
kestää kohtalonsa.

Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta
kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa
häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen
henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini
mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme
tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni
näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman,
joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti
hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin
jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä
meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista
sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta
vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä
kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat
rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä
kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran
estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi.
En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua,
ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet
avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi
rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä
korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen
odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.

Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä
päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni
jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille
siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti
kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän
vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»

Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko
rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja
minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä
viime hetkellä onnen ikuisuuden.

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä
toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!

Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo.
Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta
sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan
kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä
hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen
nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä
siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi
Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on
suuri tulevaisuus!»

Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta
kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa
häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen
henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini
mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme
tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni
näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman,
joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti
hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin
jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä
meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista
sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta
vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä
kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat
rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä
kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran
estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi.
En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua,
ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet
avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi
rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä
korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen
odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.

Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä
päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni
jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille
siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti
kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän
vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»

Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko
rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja
minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä
viime hetkellä onnen ikuisuuden.

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä
toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!




16. KÄÄNNE.


Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima
tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea.
Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut
puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja
minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun
puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden
mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin
kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää
korkeimman onneni.

En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja
usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.

Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi
kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet
voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta
toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean
voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja
vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.

Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka
oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun
ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui
myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin
niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja
minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin
tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi
häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut
rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni.
Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana
puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine,
yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin
sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti
erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan,
ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia,
joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa
olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin
palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta
valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa,
Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella
ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi
viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan
ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän
eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa
runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan,
mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli
varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja
loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät
hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt
Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja
istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen
kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten
hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim
sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista
liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan
ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia,
oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei
tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana
elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista
dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi
kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen,
rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä
sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia,
että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen
ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne,
jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista
he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai
sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä
painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset
ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä
ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät
positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa
löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.

Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne
toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli
älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen
raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan
hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä
takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden
kaivattuihin ilmapiireihin.

Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti
koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä
ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi
isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma.
Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten
ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä
tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä
surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen
luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen
seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää
virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten,
pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en
koskaan toivu.»

Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli
äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen
ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen
parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä
huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä
pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana
lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena
jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni.
Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani,
etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin
hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa
taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä
edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden,
jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani
yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa
edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen,
josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli
hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat
pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään
uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin
hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta,
jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut
vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä
uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen,
siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen
hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen
jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi,
että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena
kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita
kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni
hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön,
kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä
jättämään tämän kuolevaisen majani.»

Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen
olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun
muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen
nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja
jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus
olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä
kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle
saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.

Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa
ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla
juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa
osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja
näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi
tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran
kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta
välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä
hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme
huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin
johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia,
ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut
hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin
lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.

Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä
ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka
kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen
kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä
vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä
surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai
koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt
tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta
jälleennäkemisestä.

Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli
kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan
muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina,
sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa
vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia
lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä
väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat
vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo
sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin,
että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja
elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella
saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee
jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel,
sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus
noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja
viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.

Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat
meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa
meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun
pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En
kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan.
Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen
yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen,
suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua.
Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan
ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo
oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt.
Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin
itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin
elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle
raskaitten pilvien lomasta — _vakaumustani_.

Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä
kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin
kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka
jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen
rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja
sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen:
hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa.
Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien
syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan.
Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut
elämästä.

Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä
näet hänet jälleen.»

Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin
heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti
sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden
usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo
ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen
ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä,
on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen
häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille
luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut
löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko
olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen
tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin
hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota
hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään.
Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus
Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja
juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian
loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää
vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».

Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni
sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä
järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman
veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä
oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies
ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle
oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista
selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja
hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla
ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut
mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja?
Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa,
ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa
otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta
vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää
minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti
sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta
kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta.
Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo
mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin
nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi
ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja
kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei
vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa
minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa.
Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin
oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää
kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa.
Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat
ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin
samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet
voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen
seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka
vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.

Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden
ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota.
Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota
vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies
ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan
puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan
tähän saakka.

Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea
rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni
hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä
lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa
korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana:
»Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se
kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta
ja mikä minulta.»

Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme,
keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta,
mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta
tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa,
mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää,
toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka
ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa
kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!

Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein
vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin
kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»




17. 1848.


Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä
isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja
olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen
kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei
ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea
tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman
juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat
minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni
lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui
jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin
aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin
isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja
kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen.
Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka
ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme
luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän
täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin
oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni
ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä
ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä
asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin.
Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit
uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos
tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä.
Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä
omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta
samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse
leipäni?»

Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin
lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta,
että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla
minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta
kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että
joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä
ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta
tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua.
En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä
neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en
tältäkään taholta voinut mitään toivoa.

Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi
seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa
ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä
despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle.
Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla
paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on
pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»

Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt
tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään
sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin
hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.

Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta,
olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma
Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta.
Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus,
jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen
työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea
päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja
vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus,
veljeys, tasa-arvoisuus.

Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi
salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain
suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska,
kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian
johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!

Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni
Teodorille ja Pienokaiselle.

Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka
näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen
vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti
toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut!
Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden
tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien
kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun
päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden,
tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri
ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini,
joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet
tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin
musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»

Vastasin, ettei se ensinkään minua ilahuttanut ja olin pikemmin
surullinen tuosta naamiaistempusta, johon painostava tilanne
oli pakoittanut kuninkaan. Se ei voinut olla oikea ilmaisumuoto
yksinvaltiaan ajatuksille, hallitsijan, jonka romanttisena
unelmana oli, kuten yleisesti tunnettiin, ollut feodaalisten
olojen palauttaminen maahan. En halunnut kansalle armolahjoja ja
kuninkaallisia myönnytyksiä, vaan itsehallintoa, jonka edessä
ruhtinasten täytyi taipua tai hävitä.

Uutinen saksalaisen esiparlamentin kokoontumisesta Frankfurtissa täytti
minut sanomattomalla ilolla. Mielet kaupungissa olivat äärimmäisen
kiihtyneitä. Olin koko talven käynyt protestanttisen kirkon asemasta
vapaan seurakunnan kokouksissa; puhuja ei nyt, kuten tavallista,
noussut saarnatuoliin pitääkseen säännönmukaisen raamatunselityksen,
vaan puhui alttarilta tulisia innostuksen sanoja kehoittaen seurakuntaa
riemukkaaseen taisteluun ihmiskunnan pyhimpien oikeuksien puolesta.
Ulkoa kuului aseiden helinää, kansalaiset riensivät läheiseen
asehuoneeseen asestautumaan. Olisin ollut valmis ilolla uhraamaan
henkeni. Olisin toivonut vihollisen seisovan pienen kirkon ulkopuolella
ja meidän kaikkien Lutherin virttä laulaen lähtevän ulos taistelemaan
tai kuolemaan vapauden puolesta. —

Kansa tuli esiin luolistaan uteliaana ja lapsellisesti ihmetellen
kuten ainakin ihmiset, joita kauan on pidetty pimeässä ja jotka taas
pääsevät päivänvaloon. Yhdyin kaduilla liikehtiviin ihmisjoukkoihin.
Jaoin heidän ilonsa, kun Eschenheimer kadun varrella sijaitsevan
palatsin katolle vedettiin kolmivärinen lippu, palatsin, jossa
Saksan liittokokous niin kauan oli toiminut Saksanmaan turmioksi,
ei sen onneksi. Usein yhdyin taulukauppojen ikkunoiden ulkopuolelle
kokoontuviin työläisjoukkoihin, jotka katselivat niihin asetettuja
kuvia Pariisin väliaikaisen hallituksen miehistä, Saksanmaan
ensimäisistä vapaamielisistä, suuren ranskalaisen vallankumouksen
johtajista y.m. Koetin selittää heille kaikenlaista, osoittaa
heille miehet, joihin he voivat luottaa, selvittää heille tulevien
päivien merkitystä. Uusi elämä puhkesi kaikkialla. Teatterissakin
alettiin jälleen näytellä Schillerin draamoja, jotka kauan olivat
olleet kiellettyjä Saksan näyttämöillä. Olin läsnä, kun Don Carlos
ensimäisen kerran esitettiin. Näytti siltä kuin nyt vasta alettaisiin
ymmärtää jalointa saksalaista runoilijaa, kuin hänen suuri sielunsa
nyt ensi kerran puhuisi heräävälle isänmaalle. Siinä näytöksessä,
jossa Posa rukoilee vapautta sorretuille alankomaalaisille ja ylevän
sielunsa tenhovoimalla liikuttaa hirmuvaltiaankin sydämen, puhkesi
yleisö suunnattomiin riemunosoituksiin. Samaan aikaan kajahti
kadulta ilohuutoja. Kaikki kysyivät tämän syytä. Joku vastasi
äänekkäästi permannolta, että kaupunkiin oli juuri saapunut muutamia
esiparlamentin miehiä, jotka vuosikausia olivat saaneet kärsiä vapaiden
mielipiteittensä takia. Kansa oli riisunut hevoset heidän ajopeliensä
edestä ja heitä vedettiin riemusaatossa pitkin kaupungin katuja. Ilon
hurmaus oli vallannut kaikkien mielet.

Itse luonto vietti tätä uudestisyntymisen juhlaa. Kevät oli harvinaisen
varhainen ja ihana. Maaliskuun lopussa oli jo kaikki vihantaa ja
kukassa, niin että oli ollut mahdollista muuttaa koko kaupunki
puutarhaksi. Talot olivat koristetut kukkasilla ja kolmivärisillä
lipuilla. Kadut olivat kuin vihreitä lehtikujia. Liputetut ja
kukitetut junat ja höyrylaivat toivat joka päivä mukanaan iloisia
pyhiinvaeltajia, jotka riensivät vapauden riemujuhlaan. Vanha
pääkaupunki ei kai koskaan, ei edes keisarivaalin kunniakkaina päivinä
ollut nähnyt niin paljon ihmisiä koolla.

Maaliskuun viimeinen päivä saapui. Riemukas aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta kukitettuun kaupunkiin ja juhlapukuisiin
ihmisjoukkoihin. Muuan nuori naistuttavani, ainoa ihminen koko
seurapiirissäni, jolla oli samat mielipiteet kuin minullakin, tuli
aikaisin aamulla minua noutamaan ottaaksemme mikäli mahdollista osaa
päivän juhlallisuuksiin. Lähdimme Römerplatzille tuota kunnianarvoista
rakennusta kohden, jossa kerran valittiin pyhän roomalaisen valtakunnan
keisarit. Toria ympäröivät joka puolelta Frankfurtin kansalliskaartin
ja voimistelijain rivit, sillä myöskin Isä Jahnin voimisteluseurat,
jotka niin kauan olivat olleet kiellettyjä valtiolle vaarallisina,
olivat jälleen elpyneet. Oli hauskaa nähdä tuota tervettä iloista
nuorisoa somissa puvuissaan, palttinamekkoineen, leveälierisine
sulkahattuineen, aseet kädessä ja kasvot säteillen innostusta. Se oli
lupaus tulevaisuudesta, jolloin ei enää tarvittaisi seisovia armeijoja,
vaan jokainen vapaa mies olisi harjaantunut aseiden käyttöön ja valmis
tarvittaessa puolustamaan isänmaataan ja kotiliettä.

Pujottauduimme onnellisesti rivien läpi ja menimme umpimähkään
erääseen lähinnä Römerplatzia sijaitsevaan taloon. Pyysimme sen
asukkaita suomaan meille pienen tilan ikkunan ääressä. Yksinkertaiset
porvarisihmiset pitivät pyyntöämme aivan luonnollisena ja veivät meidät
makuuhuoneeseen, jossa pieni lapsi nukkui kätkyessään huolettomana
ulkomaailman tapauksista.

Tori oli sulloutunut täyteen ihmisiä, joiden päät muodostivat aivankuin
sitä peittävän mosaiikkipinnan. Töin tuskin voitiin pitää yhtä katua
tyhjänä, että kansan edusmiehet pääsivät Römer-taloon. Esiparlamentin
osanottajien piti ensin kokoontua vanhassa keisarisalissa, valita
presidenttinsä ja lähteä sieltä Paavalin kirkkoon, joka oli kiireesti
laitettu kuntoon istuntoja varten. Vihdoin läheni edusmiesten saattue;
kaksittain, päät paljastettuina kulkivat he Römer-taloa kohden
kapeata, auki jätettyä kujaa, tervehtien joka taholle riemuitsevia
kansanjoukkoja. Riemukkaat suosionosoitukset kohdistuivat ennen
kaikkea Badenin miehiin, jotka jo kauan olivat tunnetusti olleet
vapaamman tulevaisuuden esitaistelijoita. Sillä aikaa kun Römer-talossa
neuvoteltiin, vallitsi tuhatpäisessä väkijoukossa torilla vilkas
elämä. Toivo, odotus ja ihmetys äkkiä saavutetusta voitosta puhkesi
välittömästi ilmoille. Tosin tunsi kai moni pelonkin väristyksiä
sydämessään, mutta päivän täyteläinen riemu sai ne asettumaan,
ja pahuus vaani piilopaikassaan kehräten salaista, vaarallista
hämähäkinverkkoaan, johon huolettoman iloiset ja asiastaan liian varmat
taas aikanaan vangittaisiin.

Vihdoin ilmoittivat kanuunanlaukaukset ja kellojen soitto, että
ensimäinen saksalainen parlamentti oli kokoontunut. Äkkiä tuli aivan
hiljaista, ja Römer-talon suuresta ikkunasta, josta keisarivaalin
tulos muinoin oli julistettu kansalle, huusi nyt muuan edusmies
esiparlamentin presidentin nimen. Se nimi oli kaikille vapauden
ystäville tuttu ja rakas.

Kenen silmät olisivatkaan pysyneet kuivina tällä hetkellä! Kenen
sydäntä ei olisi sykähyttänyt onnellinen luottamus! Kukapa ei olisi
toivonut, että Saksan kansa, vakavien ajattelijoiden kansa, niin
valistunut, niin miettivän rauhallinen, olisi täysi-ikäinen ja kykenisi
itse vastaamaan tulevaisuudestaan? Kuka olisi epäillyt, etteivät kansan
rakkauden ja luottamuksen valitsemat miehet olisi kykeneviä vihdoinkin
toteuttamaan elämänsä unelmia?

Minä en epäillyt, näin vain »ikuisen onnen aavistamatta, loistavana
laskeutuvan alas kultasäteissä». Persoonalliset taisteluni tuntuivat
vähäarvoisilta isänmaan onnen rinnalla. En ollut koskaan niin palavasti
rakastanut Saksanmaata. Vielä muutamia viikkoja sitten olin toivonut
heräävään Italiaan. Nyt en mistään hinnasta olisi halunnut pois
Saksasta. Tunsin mahtavien rakkaussiteiden yhdistävän minua siihen, ja
olin vakuutettu, ettei kehitys missään muodostuisi niin täydelliseksi
ja ihanaksi.

Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin
rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja
mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera
pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka
tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle.
Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki
tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille,
yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista
etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat
kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä,
ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle
ulkonaisenkin viehätyksen.

Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä.
Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien
asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin
pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se
oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus.
Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset
ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää
maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt
tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista.
Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin
varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä
hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja
puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki,
hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan
liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä
jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen
parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä
kansan kohtaloista.

Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat
kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt
olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa,
joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin
taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha.
Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä
koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen
iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut
viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta
voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli
onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon
ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin,
saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan
mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan
työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti
puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla.
Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät
meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti
leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen
eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän
rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen
nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.

Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti
sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat
poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin
kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän
ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker
etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja
Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet
ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin
toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine
vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen
tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja
Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin
hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän
vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti
ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin
tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi
sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten
penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat
pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet
erehdykset.

Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän
edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun
1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen
parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta.
Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä-
että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti
saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni
toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan
Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet
poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon
sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko
päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1
päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on
ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan
saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.

Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä
tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni
tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen
tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin
jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet —
tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon
noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen
ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin
yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua
käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen,
että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat
päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein
eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta,
mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo
Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»

Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän
tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme
asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen,
sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin
jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti
muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus,
siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset
miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen
kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin
rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni
luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi.
Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen
ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat
meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle
aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan.
Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä
hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon
oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit
— en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen
riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka
oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti
sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran
totesin ajatuksissani, kuinka _välttämätöntä_ oli, että nainen omilla
ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä
hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni,
sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja
se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä
ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei
hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta
kotiopettajattareksi.

Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää
isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä
oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään
laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin
hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli
minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä.
Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin
taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut
lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita
reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he
vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa,
kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos
jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä
asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen
toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille
iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki
selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso
ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei
vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin
pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa
piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos
slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi
se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit
hyötyivät!

Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa
saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin
heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle
sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen
oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista
ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo
raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita
innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat
ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo
veri vuotaisi hukkaan.

Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä,
etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut
vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan
eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan
eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan
kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti
täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut
sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat
asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi
työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille
varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan
suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin
hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi
hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä
oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle
Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan
tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme
Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle
eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin
noudattamisessa.»

Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut
vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla
toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat
nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja
yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka
seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli
kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia
ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava
henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli
suojellut heitä.

Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä
pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja
olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä
sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen
aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne
olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.

»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä
luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin
kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi
onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä!
Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi.
Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja
harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin
niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti
anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia,
jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut
epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka
pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen
side.

Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut
sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli
osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi
yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti
ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen
lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin
olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni
myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli
liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme
taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle
poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti
omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla»,
lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme
rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»

Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty
nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli
tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan?
Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä?
Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen
pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin
en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta
tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia
silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa.
Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat
kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin
avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää
matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää
kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.

Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä
minussa oli pyhää ja rakastavaa!

Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli
ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien
odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa
kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi
ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin
kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että
minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta
hän pelkäsi.

Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni
silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan
siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.

Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet
muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli
toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt.
Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita,
jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei
suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme
koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut
minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä
herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli
tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun
oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla.
Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta
kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin
loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten
niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti
tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut
hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän
itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen
välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle
sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla
hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa.
Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä —
yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle
ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista
ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat
saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.

Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin
päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa
kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin
niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!

En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne,
joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut
kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka
jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin
saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia
päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä
sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden.
Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli
kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että
veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa
hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka
rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle
ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli
Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.

Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden
ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta.
Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio
peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi
valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta,
pienenkin toivon mahdollisuuden.

Vihdoin sain kysytyksi: »Minkätähden ei minulle ole tästä puhuttu?»

Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä
minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu,
että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle
tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes
hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut.
Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.

Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani.
Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat
tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä,
yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta.
Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema
olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin
(kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka
sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on
heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi
että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut
elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi
oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan
ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän
ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden
mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön,
asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän
itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten
Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka
tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai
vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin,
muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy,
vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää
pettymykset.

Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin
sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman
kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen
äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan
tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme
enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten
puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut
ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen
profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa
kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina.
Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin
naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa
uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi
huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus
vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka
käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen
sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän
itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman
itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää
velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei
hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka
ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan
persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?

Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien
saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin
parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja,
jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä.
Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin
minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan
siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien
demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa
viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies,
filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan
jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän
oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa,
mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti
alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä
myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista
kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien
mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia
erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies —
nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys
perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme
aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi
mielestäni uuden siveysopin koodeksen.

Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta
epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin,
kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se
pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen
sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat
itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja
näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen
rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä
ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.

Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista
viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni
paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä
talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä
kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän
oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi
tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja
ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin
piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin,
olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja
hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia
opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua
olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta
tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten
olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt
työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa
tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni
takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi
sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni
lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin
äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären
väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi
pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki.
Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun
läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua
julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä
täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun
päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä
kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat
minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen
ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.

Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa
haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa
sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi
harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut
tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja
luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa
rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen
jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää
kainoutta.

Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi.
Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut
hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta,
ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi
puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella
häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että
ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen
elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea
hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut
voiton itsestään.

Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa
vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan
tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.

Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja
epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen
voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen
tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen
sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle
mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta.
Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka
yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua
ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys
lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt
kuin hänen sydämensä.

Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla
pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä
ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta
oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten
pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina
puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta
pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen
sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota
ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito.
Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa
käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja
mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan,
eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu
seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä
köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä
nythän voin viedä heille _hyviä sanomia_ ja kääntää heidän katseensa
parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja
heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse
kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se
korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien
vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman
tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille
ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän
paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset
täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää,
että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan.
Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä
loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin
luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia
todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita
kärsimyksiäni.»

Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä
opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet,
oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä
lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle
kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu
inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden
kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen
tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan
varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi
nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin.
Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää
muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin
oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita
henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta
vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien
majan inhimillisten olentojen asunnoksi.

Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi.
Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi
— lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika
käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia
aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen.
Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen
välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se
eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni,
joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle.
En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman
kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä,
joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen
luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle
toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut
elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin
liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi
häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta,
tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja
kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon
hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia
myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.»
Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen,
mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en
mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä,
laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli
vapauden kunnioitus.

Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä.
Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa
ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut
runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin
ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli
hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut
rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani
ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin.
Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä
kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja —
ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian
yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos
olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla
asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla
ylistän teitä.»

Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on
huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota
naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys
olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni
tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia
rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä
viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki
muodostunut toisenlaiseksi.

Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten
heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja
oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus,
johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen,
todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti
pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.

Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni,
vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti,
vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä
ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat
heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa
nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei
saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä
paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä
tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis
todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin
myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan
on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua
isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka
tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani
tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä
suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.

Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua
ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan
vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani
kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta
berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen —
olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona
pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua
lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin
eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä
vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana
Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen
pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan
itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä
pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.

Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin
pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti
vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä,
ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin
pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin
vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta.
Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni
alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen
suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen.
Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja
käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa
ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa
ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein
eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa
äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja
aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä
käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.

Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia.
Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava
taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä,
vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata
aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat.
Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo
valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä.
Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin,
jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä
peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme
hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet
ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia
edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan
julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita
kutsuttiin kokoon.

Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys.
Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan
kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten
kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille
edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista
melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria.
Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta
sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin
lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien
katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen
toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan.
Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin.
Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän
ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti
kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä
jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus
voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni
kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien
ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.

Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun
oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys
pyhimmistä harrastuksistani.

Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen
piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen
saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus
näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi
seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista
yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja
omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät,
naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni
tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan.
Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna
pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä
oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi
ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin
tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että
junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista
päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten
pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki
oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat
järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.

Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja
sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä,
miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen
yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen,
mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä
tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen
hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi
millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän
saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi
kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä
vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa
ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi
avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni,
laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä
ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista
toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen
rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata
ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime
aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He
pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin
kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi
aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana
päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli
ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri
oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä
surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä
sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun
kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen
puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.

Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin
vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli
lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut
mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista
— hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta
olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin
häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa
ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.

Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia
kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti
huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon.
Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen
minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla,
iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että
rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti
täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä,
kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila
olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain
odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin
loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen.
Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen
sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten
voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt
verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma
syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet
oikeaan.

Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta
kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini
kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin
kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli
nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.

Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä
Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla,
joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä
ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta
on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä
seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten
olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet.
Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan
perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen
ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni
uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni
ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää
olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan
kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa.
Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme
Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka
olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä.
Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti
vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus
hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des
Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin
suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja
sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut
lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset
kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli
ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui,
että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet.
Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu
suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat
lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon
meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään
yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan
koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen
siveysoppi, jota tuli noudattaa.

Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi
minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain
kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä
rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen
_omia_ mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin
eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut
tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän
naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista,
jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä
esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin
kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa
oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin _yhdestä_
nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava
virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden
ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa
mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että
hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi,
johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi,
ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme
tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen
samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään
piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin.
Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa
myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus,
erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden
saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä
ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi
kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja
ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet
suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei _oma_ tieni ollut minulle
selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin
elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka
tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista
ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja
tietämättömyydestä.

Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut
riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka
olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En
antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun
onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta
mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta
tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen
ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim.
Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta
tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen
mies voinut saada.

Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin
vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun
Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei
vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan
myöskin kun tiesin, _kuinka_ Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä
oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti
ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä.
Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni
hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata
ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin
Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi
joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan
lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu
kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani
oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa
viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin
huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi
minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun
kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia
ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren.
Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko
tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua
vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en
katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä
voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana
katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä
siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden
henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina
rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä
liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt
ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä
painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.

Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset
kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu
sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät
itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja
sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat
olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi
liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana
päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.

Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!




18. TAANTUMUSTA JA VANKEUTTA.


Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat
takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen
innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa
periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka
olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä
vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen
itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista
ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli
saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta
oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia
ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli
se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen
viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin
oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun
valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei
enää ollut valtaa sanella lakeja.

Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä
kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran
leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten
avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun
oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen
päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut
ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä.
Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani
valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta!
Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään _hänenkin_
kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta
valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän
voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän
pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön
auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi
sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista
murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi
kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut
tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon.
Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä,
kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia,
Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä,
ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen,
jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka
kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan
uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa
lehdessä.

Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet
olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi,
ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi
jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot
saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja
tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki
jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä
uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo.
Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta
loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran
joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.

Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta
vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja
seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä
vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen
merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta
kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin
ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen
kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan
iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa
poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri,
jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut
tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä
meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui
minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset
olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin.
Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti
Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän
avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman
vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty
valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme
tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme
ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia
rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu
kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen
koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin
rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä
häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään
surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen
kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.

Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi
lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita,
nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat
haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla
lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta,
mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia
taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt
ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä
olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden
ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää
hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen
kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä
tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla
sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne
on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni
olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää
koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen,
joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut
elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja
ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa
syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja
auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet
karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja
kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»

Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu
tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani
ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen,
jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka
kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen
vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja
äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin
tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän
ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.

Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848.
Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet
minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että
minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni
edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona
lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli
kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä.
Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään
uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni
Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää
voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä
seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta.
Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun
lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.

Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän
painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa
on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus —
jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät
loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan,
kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin.
Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta.
Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren
naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti
vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen
keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan
käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä,
kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin
joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä
hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun
huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja
mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin
nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans
Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin
tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti
hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista
läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan.
Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan,
olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen
asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään
vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen
ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen,
jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni
niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli
täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle
sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä
talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli
vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia
myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin
maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.

Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan,
joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät
vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin
asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen
sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä
liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen
uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän
kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin
Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään
Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän
oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin
Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet
kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he
tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat.
Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä
sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki
valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on
keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja _nälkä_ ja
kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»

Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että
henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät
vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä
muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli
aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina,
jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis
ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä
istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen,
siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli.
Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta
käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä
hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli
hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja
ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen
vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin
protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita
seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet
irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen
ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä,
sillä hänelle oli olemassa vain _yksi_ todellinen kirkko. Kun otin
puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi
hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien
joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse
uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa
opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen,
että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen
katolisuuteen.

Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme
joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä
vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa
ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti
kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen
ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi
näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun
olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun
jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen
Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes
protestantti!»

»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin,
joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus
koetella kaikkea järjen valossa.»

»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen
meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet
vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi.
Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet
olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli
mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä
seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran
vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä.
Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa
itseämme.

Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja
Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla
sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten
tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom.
huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen
vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme
sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle
naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen
roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän
täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla
etsimään itsellemme uutta vaunua.

Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi.
Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua
kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli
kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi
minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt,
olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen
kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana
viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa
— hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa».
Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani
hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän
tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan
liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat
ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat
niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten
helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen
työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään
sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt
luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi
minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani
vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä
tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden
työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun
olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin
tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus
periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden
ristiriitojen aikana.

Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten
hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain _yhden_ keinon sen
pelastamiseksi: eron.

Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen _täytyy_, niin
tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli
se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon
vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus
ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen
ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä
oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto
olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan
perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa
kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja
avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten
puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta
kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli
aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni,
jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa
mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin
vain sen toteuttamista. Näin vain _yhden_ keinon: lähteä Amerikkaan
— nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan
kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa.
Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen
periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula
välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan
matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa.
Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut
kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut.
Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen
vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen
despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin
päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua
ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä
jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden,
periaatteitteni mukaisen elämän.

Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua
ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi
ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin
jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja
kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus,
jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli
luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi
sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni
ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle
vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli
oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin
hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän
vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.

Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua
ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt
oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen
mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni
tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.

Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka,
ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa
avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen
tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille
yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut
tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin
minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin
mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin
ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki
seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli
minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon
käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti
minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja
välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme.
Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa
elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli
minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot
konsanaan.

Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta
koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin,
että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin
paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle
myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille
kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä
herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin,
että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi
itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin
hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja
»tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut
valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis
tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja.
Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden
ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän
tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä
edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa
mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa
aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin
vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi
kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut
hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa
eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle
mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran
niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui
avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia
päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.

En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä
päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en
tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä
kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän
katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla
määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten
hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista
tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta
sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää
johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja
kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja
hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi
näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin
sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on
rakastettu ihannetta.

Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen,
jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin
naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään
hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt,
vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan.
Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja
henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina
myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa
hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain
etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona.
Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja
ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt
lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut
säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa.
Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän
ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla
mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset
häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa
päätyttyä.

Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti
kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli
tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni
nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen
runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää
välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus,
että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista
tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut
häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua
runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.

Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin
lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä
tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa
tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.

Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen
huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin
viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö
yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa.
Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa,
jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein
istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä
haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka
jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni
hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle
vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen
vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi
tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän
antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli
vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että
hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi
tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen
verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»

Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun
puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen
pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle
osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.




19. UUSI ELÄMÄ.


Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin
rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että
tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua
Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen
tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa
tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii
opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni
elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen
toimintaan.

Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan,
että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai
kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän
ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat
koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan,
josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia
persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät
huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla
ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät
yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka
siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin
ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani
täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus,
mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on
oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja
tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.

Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa,
oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa
ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka
Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin
katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848
vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä
seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän
kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus.
Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja
opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita
saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille
ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa
seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan
yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät
ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan
poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot,
kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He
kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen
kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin
herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia.
Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei
siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat
oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti
käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa
vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys.
Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että
nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä
sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin
ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo
mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin
siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi
muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää
aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia
opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.

Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita
naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat
tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen
perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat
muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla
oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä
kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä
luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen
mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi
oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat
katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten
kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet
työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä,
varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli
heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät
kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.

Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin
löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini
ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen
tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien
kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni,
päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin
omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin
niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin
olin.

Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla
luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin
riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että
heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui
opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi
kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä
laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta
rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa
tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot
voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita
kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären
tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta
seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät
luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.

Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan
opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt
saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä,
nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut
jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin
kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja
olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että
kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen
äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta
pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista
kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin
onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin
ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen
kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin
erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä
toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille
olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä,
olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä
piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee
sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä
ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja
luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa
muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa
lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua.
Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän
pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki,
mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista
ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen
sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän.
Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista
onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta
johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään
oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin
aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja
on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa
ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on
kauttaaltaan edellisille eduksi.

Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina
vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun
jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine
ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta,
joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja
miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului
esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja
asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen
kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla
inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä.
Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli
rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon
rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi,
olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka.
Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan
ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen
näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan
yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta.
Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen
ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle
ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin
_kaikkien_ ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa
pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan
tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää
rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa
oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden,
inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja
tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei
enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen
selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.

Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt —
viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä
häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi
tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein
vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen,
että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen
toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat
oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä
herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin
myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse
sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen
velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa
ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa,
mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin,
etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle
asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla
päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan
seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas
ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän
päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa
arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta
puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa;
silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan
sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän
päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme
kai koskaan enää leikkaa toisiaan.

Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli
sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä
teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi
asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja
maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.

Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi
menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta
ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian
sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni
lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja
tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten
lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä
perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa,
joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi
naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät
pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi.
Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt
vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka
haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä
erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti
riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi
perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta
kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani
askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin
kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin
voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut
kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää
oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja.
Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta
vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa
kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei
edes katsottu vastauksen arvoiseksi.

Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä
professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet
minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet
toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä
vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti
tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa,
saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja
muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä
vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä
heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut
ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon
työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat
eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan
tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja
tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä
sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa
veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän
puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon
ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden
tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan
vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat
toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa
yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan
maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli
mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä
iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti
jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.

Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut
matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani
mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle
tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi
tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut
liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja
arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä
vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon
päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin
häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni
viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin
koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni
tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.

Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja
tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana,
vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista
osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja
uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä
oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin
puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan.
Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten
kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot
vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus
katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta
tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin
että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta —
iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti,
ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin
rakasti. Se ratkaisi!

Vastasin olevani aina valmis uhraamaan _toivomukseni_ hänen rauhansa
vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta
_vakaumustani_ en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti
maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi
vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin
läheisyydessä hänen silmiensä alla.

Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on
idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa
yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta
hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen
aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki,
kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.

Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä
professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani
varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti
sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä
mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines,
että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että
hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi
elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon
kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt
yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen
huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu
ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en
tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen
oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella
vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän
juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta
maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni
lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani
hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.

Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen
rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada
käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen.
Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden
aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät
muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys
parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn
terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa
kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä
hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa
seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja
hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä
kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä
yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen
ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein
turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä
moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä
ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä,
kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen
harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme,
koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi.
Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne
ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia
näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat
naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa
mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena,
että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja
jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet
ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti
yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi,
laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.

Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä.
Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja
vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita
luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he
puhuneet kuuroille korville.

Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen
yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin
vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia,
henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien
ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät
mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin
paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt
suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran
tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä
tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin
miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä
koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta
näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa
osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan
julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi
moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus
kehittämättä.

Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka
sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin.
Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille.
Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen
ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin
ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten
vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja
tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa.
Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä
tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään
oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea.
Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput
nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein,
että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään
kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos
oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti
tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut
käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä.
Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään
päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta
tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat
ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat
saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori.
Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon
käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien
periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä,
mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän
lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi
samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden
ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun
otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja
vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille.
Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla
luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat
nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin
täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi
kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli
ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen
sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla
sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja
valtiossa.

Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät
korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki
äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan
elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla
ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla
auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani
käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta
näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää
siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle,
jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä
avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali
ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita
surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia
kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät
kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden
poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen
harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen
alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän
kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni
tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ
on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin
uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen
paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan
asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien,
syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan
näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous
valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän
onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties
istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.

Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan
suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää
ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani.
Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin
ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja
miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen
jälleen onnellinen.

Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä
isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta
ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan
anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen
odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että
perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän
naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka
oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät
sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo
ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna
kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut
opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua
sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui,
vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan
Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin
hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään,
kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen,
persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että
Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä
ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja
kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen.
Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään,
vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään.
Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti
jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet
siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän!
— tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei
mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan
vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus
minuun.

Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä
valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita
molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta
valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä
seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen
annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten
suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa
tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä
opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei
enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina.
Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin
hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti
syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen
uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti
kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin
Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en
epäile hänen voitolla suoriutuvan.

Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä
puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä
voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa
luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä
liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka
puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli
hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen
oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä
Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt
iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona.
Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin
paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli
vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää
mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena
huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan
vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi
tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me
puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin
ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä
sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli
hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista
taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään
ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse
ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista
ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.

Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että
hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan,
josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme
aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen.
Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.

Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin
nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä
aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä
näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana,
ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen
kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää
kuuluisikaan minulle.

Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti
takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen
valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa
puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen
omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo
sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen.
Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein
luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä.
Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla
hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen
rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi
nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet
traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle
kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen
toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme
toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt
meidät samaan työhön.

Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää
ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen
ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta
henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista
ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis
kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa
kulussa.

Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli
juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli
samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin.
Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena
koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme
ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli
kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan
koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin
tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia
suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani
Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa
kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla
kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa
koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen
vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden
kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat
yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä
sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti
minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa.
Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan
ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput
heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo
hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella
ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli
jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.

Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille
kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä
_saksalaisessa_ kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.

Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun
kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja
katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää,
joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen.
He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui
nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea
mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli
aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin
lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin
tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi
tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen
henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti
ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin
muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty
salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut,
ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että
käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan
etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden
ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa
piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä
yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni
läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua
syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää
ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän
käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin
aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata
molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen
menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät
niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.

Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella
kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä
oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä,
jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin
suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut
mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä,
kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen
kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten
työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman,
myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti
hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies
käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin
aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen
ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen,
oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu
valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten
puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että
tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen
aikaan Saksan työläisten keskuudessa.

Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis
runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa
samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani
esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja
nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan
samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän
oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni
mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni
näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen
tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja
joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus
ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta
tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus
ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.

Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin
harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä
esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän
oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi
miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty
määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme
kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti
kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä
vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita
pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli,
ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt
antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä,
jossa Teodor oli tehnyt _rikoksensa_ ja noudatettu sieltä käsin
saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat
kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan.
Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen
päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko.
Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita
kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen,
kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta
toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua
opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se
kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla
vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen
näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme
tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on
_äidillinen_ eikä _isällinen_, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät
näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti
vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»

Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena
kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan
hänkin.

Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen
katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta
täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen
toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen
kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi
ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä
ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa,
mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään
ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella.
Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen
keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti
välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille
pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan
pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan
Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi
jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat
hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän
aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja,
päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian
paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella
rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi
minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä
osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja
kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli
kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan
eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja
pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan
tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa
Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On
enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä,
jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»

Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita
kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä,
joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron
vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat
ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla.
Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu,
sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten
mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut
yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista
oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen
keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon,
ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa:
nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.

Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle
Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut
kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä
tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni
hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli
valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei
häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin
oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin
hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen
kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja
auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja
kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan.
Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin
sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu
luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava
henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta
positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen
luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi
aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron
aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön,
kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan.
Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti
löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana
ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen
kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja
aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi
nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen:
»Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä
ilmiö.»

Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä
tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta.
Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin
itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi.
Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin
hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän
suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa
Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti
ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni
vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista
salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa
vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta
ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes
läheisimpien ystävieni estetyistä.

Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana
sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen
ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli
kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui
ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei
ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin
salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri
antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut
tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha
välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella.
Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena,
ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet
istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen
kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori
ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi
silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen,
sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein,
etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta
kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat,
sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina
yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»

Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan
kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan.
Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle
järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä
kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan
hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi
töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä
päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta
ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja
Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria
aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina
olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle,
sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi
kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä.
Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne
perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet.
Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä
kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut
Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt
ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä
niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa
vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa
tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili
hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita
pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin
aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys
näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka
pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin
tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria,
joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»

Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen.
Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä
suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi
minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle
kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha
maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla
kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen.
Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati
oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka
tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta
— kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden
kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin
heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja
kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän
minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun
seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle,
joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.

»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni
valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa
hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat:

    »Wenn alle untreu werden,
    So bleib' doch ich dir treu,
    Damit doch Treu' auf Erden
    Nicht ausgestorben sei.»

    [Kun kaikki pettävät,
    jään minä kuitenkin
    sinulle uskolliseksi,
    ettei uskollisuus olisi
    kuollut maan päältä.]


En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin
hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että
minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista,
joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin
ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä
äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt
kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa:
»Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta
se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo
entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata
sinua.»

Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan,
josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä,
mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin
ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän
aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä
ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna
ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä
olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi
etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen
puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta
vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien
pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään
hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu
esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin
siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin
lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi
taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat
käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään,
olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua
heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä
kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä.
Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu
eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja
saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset,
kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan _ateismi_, esittäen kuulijoilleen
vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti
korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo
asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.

Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet
jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen»
hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän
iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita
tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani.
Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui
saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa
keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset
voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin
hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan.
Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus
järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi
olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan
matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo
minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin
surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä
häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani
velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen,
huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja
yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi
minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa
rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan
antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua
ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen
hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja
kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on
elo.»

Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen
Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä
lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa
luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen
läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä
rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä
hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä
ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin
kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja
lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin
tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut,
muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä
tapaamassa.

Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun
luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi
yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen
varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja
lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin
oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat
olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein
syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti
unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät
vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat
tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m.,
että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja
pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne
saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei
tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan
hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti
matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin
heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito
muuten oli erinomainen.

Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi,
ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen
kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään
tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin
hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän
mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti
toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa,
mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan
ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin
vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille,
seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni,
paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia,
ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä
hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli
aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita
hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle
arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat
tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi
lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut
tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka
viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin
keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin
minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle,
olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen
tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja
sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan.
Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että
nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.

Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme,
mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä
olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta,
jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että
päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi.
Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille.
Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä
talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut
jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle.
Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi
kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka
molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa
valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni
vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi
tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa.
En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä,
jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa.
Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi
valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka,
kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti
riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari
sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän
pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi
liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria
myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka
taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija
ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava,
mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään,
etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä
vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta
parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja
kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi
tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä
juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei
ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.

Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu-
ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin
onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka
kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon
sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu
kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen,
pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on
rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri
rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden
unohdusta, vain _se_ on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta,
ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään
ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja
antaa anteeksi.

Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli
antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan
enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen
häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä
hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä
se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava
keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi
päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni,
kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla
tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään.
Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden
aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa.
Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen
pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka
suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor
oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan
muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän
oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin
paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella
tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi
hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan
erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen
täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän
kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä
ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa
anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä
puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen
veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut
pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän
kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde
tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja
nuoruutensa jaloimpana kukkana.

Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin,
jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien
kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen
viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain
muisto jäljellä.

Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa
muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan
antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut
hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut
tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että
erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä
kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri
saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja.
Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja
sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä
kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä
päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen
riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin
hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin
ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti
hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti
luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni
oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen
rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena
milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain
yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni
hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri
kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin
ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja
paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi
nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa
ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi
liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän
ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole
sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset,
jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet
sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen
kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu.
Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä
osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten
ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet
kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla
ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole
hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja
höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja
sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat:
»Ole hyvä, ole hyvä!»




20. RATKAISEVIA TAPAUKSIA.


Tavanmukainen työni alkoi uudelleen. Vaikka ajatukseni olivatkin
paljon muualla, täytin innolla velvollisuuteni, ja rakkaimman
professorini, luonnontieteilijän, luennot ja keskustelut hänen
kanssaan olivat minulle erittäin suuriarvoisia. Opin niistä yhä
paremmin ymmärtämään, mitä muutoksia tapahtuu inhimillisessä
yhteiskunnassa, kun kerran määritellään ne positiiviset ehdot,
joiden mukaan kansojen elämä on muodostunut, joiden mukaan valtiot,
yhteiskunnalliset olot, uskonnolliset aatteet, kauppa, teollisuus,
tieteet ja taiteet ovat kehittyneet, ja kun ennenkaikkea fysiologia,
selittämällä inhimillisen organismin elinehdot, on laskenut lujan
perustuksen uudelle, järkiperäiselle sielutieteelle. Näin yhä
selvemmin kaikissa olosuhteissa syiden ja seurausten ketjun, joka
muodostaa koko olevaisuuden ja joka lopullisesti ratkaisee pitkällisen
ristiriidan luonnon ja hengen, vapaasta tahdosta ja sisällisestä
tai ulkonaisesta pakosta johtuneen teon välillä. Näin samalla, että
vaikkakin täydellinen vapaus näinollen on mahdoton, ei se kuitenkaan
poista ihmisen siveellistä edesvastuuta, sillä joskin jokainen teko on
edelläkäyvien syiden seuraus, on se samalla syy kokonaiseen vaikutusten
sarjaan sitoen ihmisen elämän suureen kudelmaan, jonka langat eivät
koskaan katkea. Kun meille kerran on selvinnyt totuus, että jokainen
toiminta on välttämättömien syiden seuraus, on kaksinkertainen
velvollisuutemme paeta niitä vaikuttimia, jotka johtavat pahaan
ja vahvistaa niitä, jotka ovat ratkaisevana syynä hyvään, sekä
itsessämme että niissä, joita kasvatamme. Sillä joskaan tahtomme
ei ole täysin vapaa, emme myöskään välittömästi tottele määrääviä
vaikuttimia, vaan tavallisesti hyvinkin vähitellen. Itsetietoinen
ihminen on siis vastuunalainen niistä syistä, jotka määräävät hänen
elämänsä ja niiden, joita hän ohjaa. Juuri tuota vastuunalaisuutta
nimitämme hänen vapaudekseen eli toisin sanoen kyvyksi tehdä
elämässään ne vaikutteet määrääviksi, jotka johtavat hyvään. Tältä
kannalta katsoen on myöskin yhteiskunta vastuunalainen siitä, että se
kasvattaa helmassaan vaikuttimia, jotka vievät hyvään. Valistuneen
oikeuslaitoksen velvollisuus on senvuoksi ensimäiseksi kysyä, missä
määrin mahdollisesti yhteiskunta itse on tehtyyn rikokseen syypää,
missä määrin se on laiminlyönyt syyllisen varjelemisen huonoilta
vaikuttimilta estääkseen rikosta. Vasta tämän jälkeen pankoon se
tuomionsa täytäntöön, rangaiskoon tai antakoon anteeksi.

Korkeakoulun aineellinen toimeentulo alkoi tuottaa meille raskaita
huolia. Oli selvää, että meitä vastaan vehkeiltiin ja koetettiin
lakkauttaa ulkoapäin tuleva avustus. Opiston kannattajista kävivät
monet yhä kylmäkiskoisemmiksi — heikot luonteet, jotka pelkäsivät
uhkauksia tai kallistivat korvansa yllytyksille. Korkeakoulun ja
vapaaseurakunnan läheinen yhteys antoi papeille (jotka olivat
raivostuneita, kun heidän kirkkonsa tyhjenivät seurakuntasalin
täyttyessä ääriään myöten) aseen käteen korkeakoulua vastaan. He
koettivat riistää siltä kaikkien niiden myötätunnon, jotka eivät
julkisesti tahtoneet rikkoa välejään Jumalan kanssa. Emiliellä ja
minulla oli pitkiä, surullisia neuvotteluja. Me olimme muka olleet
liian äärimmäisiä mielipiteissämme, olimme liian avomielisesti
tunnustaneet periaatteemme, mutta me emme surreet, että selvästi
olimme sanoneet, mitä tahdoimme. Jos aika ei vielä ollut kypsä
aatteittemme toteuttamiselle, oli parempi jättää niiden täyttyminen
tulevaisuudelle kuin tehdä sovitteluja vanhanmaailman kanssa. On
luonteita, jotka työskentelevät yhteiskunnan kehityksen hyväksi
arkaillen arvosteluissaan, mainiten asiat vain puoleksi nimeltään,
tehden hiukan myönnytyksiä ja saavuttaenkin jotakin. Tuollaiset, muuten
täysin rehelliset luonteet tekevät työnsä, jolla on oma hyötynsä. Mutta
on luonteita, joiden peruslakien vastustamattoman logiikan pakoittamana
täytyy aina mennä eteenpäin ja puhua selvästi. Vaikka heidän ei
onnistukaan toteuttaa ihannettaan, voittavat he sille innokkaita
puoltajia ja ovat ainakin itse elävänä vastalauseena kivettyneelle
muodolle, josta elävä henki on poistunut. Etevimmät opettajamme olivat
kanssamme samaa mieltä, vaikka hekin suurella surulla ajattelivat sitä
mahdollisuutta, että opisto suljettaisiin.

Eräänä aamuna lähdin yksinäni kävelemään suuren, järvimäisen lammikon
rannoille, jonka virta muodostaa Hampurin luona. Huhtikuu oli alullaan
ja kevättä tuskin vielä huomasi. Ilma oli samalla kertaa suloisen
leutoa ja raikkaan kirpeätä, kuten pohjolan keväälle on ominaista.
Luonto alkoi juuri pukeutua ensi vihreyteensä ja kostea, tuore maa,
joka vastikään oli vapautunut viimeisistä lumista, tuoksui. Aurinko
oli laskenut ja vaalean, läpikuultavan taivaan verhosivat ruusuiset
pilvenhattarat, heijastaen suuren, kadonneen valokehrän loistetta.
Sydämeni, joka aina on ollut altis luonnon vaikutuksille, oli tänä
iltana tavallista herkempi. Kaikki, mikä elämässäni oli raskasta,
kaikki surulliset pettymykset, jotka vielä mahdollisesti minua
odottivat, johtuivat mieleeni. Ajatus kuolevasta ystävästäni painosti
minua erityisesti. Tiesin, ettei hänellä enää ollut toivoa päästä edes
pois sairashuoneesta ja hän tiesi sen itsekin. Eräässä kirjeessään oli
hän kirjoittanut minulle kärsineensä jälleen muutamina päivinä kovia
tuskia, lisäten: »Ainoana lohdutuksenani oli, ettei kukaan niistä,
joita rakastan, ollut täällä kärsimässä kanssani.» Olin soimannut häntä
tuollaisesta käsityskannasta, vieläpä pyytänyt häntä kutsumaan luokseen
rikkaan ystävättärensä, joka vapaasti sai tehdä, mitä halusi, ja jolla
ei ollut velvollisuuksia muualla. Emme olleet koskaan maininneet
hänen nimeään, vaikkakin hyvin tiesin heidän läheisen suhteensa. Nyt
kun sääli oli surmannut minussa viimeisetkin itsekkyyden jäljet,
toivoin hartaasti ystävättären lähtevän hänen luokseen, että hänen
läheisyydessään olisi rakastava olento. Kirjoitin hänelle nyt myöskin
avoimesti kuoleman mahdollisuudesta muistuttaen kaikesta, mitä hän oli
ollut itselleen ja muille, ja miten rikkaan sisäisen elämän luonto
oli hänelle lahjoittanut, kaksin verroin rikkaamman kuin muille. Hän
kiitti minua, että olin muistuttanut, mitä hän kerran oli ollut muille,
»sillä», lisäsi hän, »olen vain varjo entisestäni ja pian lakkaan
olemasta sitäkin.»

Kävelymatkalla, josta olen puhunut, päätin myöskin muuttaa Gothaan,
jos korkeakoulu täytyisi sulkea, ja perustaa sinne joko pienen koulun
tai antaa yksityistunteja, voidakseni niin kauan kuin Teodor elää,
asua hänen läheisyydessään ja olla hänelle avuksi. Olin ollut niin
vaipuneena ajatuksiini, että yö yllätti minut ja kotona oli Anna jo
ollut levoton viipymisestäni. Entinen ystävyytemme oli uudelleen
virinnyt eloon. Hän oli käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin minun
oli kaikkien epäilyjen ja väärinkäsitysten yläpuolella, ja hyväksyi
nyt kaiken, mitä tein. Kerroin hänelle suunnitelmastani, hän piti sen
luonnollisena ja oikeana.

Seuraavana päivänä oli seurakuntakoulussa tutkinto. Lähdin sinne
hyvissä ajoin. Kaikki asianomaiset olivat koolla, vain ensimäinen
opettaja, Demokraatti, tavallisesti itse täsmällisyys, oli poissa.

Vihdoin hän saapui, mutta näin hänen tavallisesti niin rauhallisista
ja vakavista kasvoistaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut. Olin
kuitenkin siksi kiintynyt kouluun, että huomioni kääntyi kokonaan
toisaalle, ja tutkinnon osoittamat kauniit tulokset tuottivat minulle
suurta iloa.

Väliajalla pyysi Demokraatti minua työhuoneeseensa, hänellä oli minulle
asiaa. Jäätyämme yksin, kääntyi hän puoleeni hyvin liikutettuna ja
sanoi epäröiden: »Olen tänä aamuna saanut kirjeen veljeltäni —»
(tiesin hänen veljensä jonkun aikaa sitten asettuneen Gothaan ja
käyvän joskus Teodoria tervehtimässä). »Kuollutko?» keskeytin hänet,
sillä arvasin heti totuuden. Hän nyökäytti ääneti päätään. Vaikenimme
molemmat. Hänellä oli kyyneleitä silmissään. Minä en itkenyt.
Ympärilläni oli tyhjyys, täydellinen hiljaisuus, loputon autius. Hän
tahtoi kertoa minulle yksityiskohtia. »Illalla!» sanoin, ojentaen
hänelle käteni. Lähdin vanhan tavan mukaan kotiin. Korkeakoulun luona
tapasin Emilien ja sanoin hänelle hiljaa: »Teodor on kuollut.» Hän oli
järkytetty, hän oli paljon pitänyt Teodorista. En voinut hänenkään
kanssaan puhua. Sulkeuduin huoneeseeni odottamaan, että elämän ja
velvollisuuksien tunto jälleen palaisi. Illalla kuulin Demokraatilta,
ettei mistään voinut päättää lopun olleen niin lähellä, mutta että
Teodor kuolinpäivänsä aamuna oli sanonut: »Jos ei lääkäri minua tänään
auta, on tämä viimeinen päiväni.» Lääkäri oli saapunut, mutta sairaan
tila oli hänen mielestään verrattain hyvä. Auringonlaskun aikana
oli hän pyytänyt, että vanha hoitajatar auttaisi häntä nojatuoliin,
jonka olin hänelle lahjoittanut, ja kääntäisi sen ikkunaan päin.
Senjälkeen hän hievahtamatta oli katsellut kuolevaa päivänvaloa
sammuen sen mukana, hiljaa, kamppailutta. Hyvä vanhus oli sulkenut
hänen silmänsä ja itkenyt häntä kuin omaa poikaansa. »Hän on niin
kelpo ihminen», sanoi hän minulle Teodorista ollessani Gothassa.
Seuraavana päivänä sain sairashuoneen johtajalta, jolle olin jättänyt
osoitteeni, ilmoituksen kuolemantapauksesta. Ulkonaisesti kannoin
iskun tyynesti, mutta sisäisesti olin kokonaan muuttunut, vaikka
olinkin niin täydellisesti valmistunut. Nyt vasta oli asia todella
tapahtunut. Ihana yksilöllisyys, jolle oli suotu lahjaksi kaikki, mikä
ihmisessä vastustamattomasti vetää puoleensa, kykenevä suurimpaan,
kauneimpaan, oli poissa. Silmät, joiden loiste oli kerran kirkastanut
minulle maailman, olivat iäksi sulkeutuneet. Surin eniten sitä, etten
viimeisellä hetkellä ollut hänen luonaan, etten saattanut häntä
salaperäiselle kynnykselle, etten ikuisena perintönä ottanut vastaan
hänen viimeistä ajatustaan, viime huokaustaan. Soimasin itseäni, etten
lähtenyt hänen luokseen, kuten viime kerrallakin, sillä hän, joka ei
sietänyt todistajia tuskilleen, ei ollut ketään kutsunut. Nyt oli liian
myöhäistä, kaikki oli ohi, ohi!

Kaikki persoonalliset pyyteet olivat minussa kuolleet. Elin enää vain
työlleni. Liityin entistä enemmän työtätekevään luokkaan. Tajusin yhä
selvemmin, että sen varassa oli tulevaisuus. Pelkkä _valtiollinen_
vallankumous tuntui minusta nyt yhdentekevältä. Olin vakuutettu, että
se epäonnistuisi niinkauan kuin kansat ovat pääoman ja tietämättömyyden
orjia. Kokosin entistä useammin luokseni joukon valistuneimpia
työläisiä, ennen mainitsemani puusepän kaltaisia. Puhuimme
äsken esittämistäni ajatuksista, ja olimme täysin samaa mieltä.
Käsityöläisyhdistykset, jotka vuoden 1848 jälkeen olivat nopeasti
kehittyneet Saksassa, osoittivat, miten paljon henkistä ja aineellista
hyvää saavutetaan vähäisillä keinoilla vapaan yhteenliittymisen
kautta. Hampurin yhdistys ei ainoastaan omistanut kaunista huoneustoa,
huomattavaa kirjastoa ja apurahastoa, josta matkustava käsityöläinenkin
hätätilassa sai avustusta, vaan siellä laskettiin myöskin tieteellisen
ja taiteellisen opetuksen kautta perustus sellaiselle sivistystasolle,
että yhdistyksen juhlissa, joita joskus pidettiin aatetovereille,
oli ilo käydä. Yhdistyksien tilasto osoitti, miten suuresti sivistys
kohotti yleistä siveellisyyttä. Kapakat tyhjenivät ja työläiset
pitivät parempana käyttää iltansa oppimiseen kuin juoda palkkansa. Ja
kuka olisi voinut uskoa — että juuri näitä hyväätekeviä yhdistyksiä,
jotka olivat puhjenneet itse kansan tarpeesta, eivät pyytäneet
valtiolta pienintäkään avustusta, eivätkä millään muulla tavalla sitä
liikuttaneet kuin että antoivat sille sivistyneempiä ja siveellisempiä
alamaisia — juuri näitä alkoi taantumus katkerasti vainota. Saksan
ensimäisen valtion, ensimäinen ministeri oli sanonut niitä yhteiskunnan
»mätäpaiseiksi». Niitä alettiin kaikkialla hajoittaa. Hampurissa,
»äidillisen hallituksen» liepeillä oli yhdistys vielä toiminnassa,
mutta senkin päivät olivat luetut. Päätimme senvuoksi neuvoteltuamme
työläisten kanssa salaa jatkaa toimintaamme työn ja yhteisten
harrastusten liiton hyväksi, kun emme enää julkisesti voineet sitä
tehdä. Valtiollisesta vallankumouksesta ei ollut puhettakaan. Oli vain
tarkoitus saada kansa yhteisten harrastusten, keskinäisen avustuksen
y.m. perustalla liittymään yhteen, niin että se olisi suojattu
puutteelta ja valmistunut käymään parempia päiviä kohden.

Sillävälin alkoivat seuraukset korkeakoulua vastaan harjoitetusta
vehkeilystä käydä yhä tuntuvammiksi. Näimme pian, että oli mahdotonta
pitää sitä yllä. Emme tahtoneet tehdä myönnytyksiä, emme myöskään
kerjätä apua, sillä sitä saadaksemme, olisi meidän täytynyt valehdella.
Päätimme siis vapaaehtoisesti lopettaa, siveellisen menestyksemme
ollessa huipussaan — todistaaksemme, ettei koulun sulkemiseen ollut
syynä väärät periaatteet, vaan taloudellinen ahdinkotila.

Joka tapauksessa oli koetettu, ja tulokset olivat täydelliset.
Nyt tarvitsi kylvö aikaa kypsyäkseen. Ajatus naisen vapaudesta
täydelliseen henkiseen kehitykseen, taloudelliseen riippumattomuuteen
ja kaikkien kansalaisoikeuksien saavuttamiseen oli toteutumassa. Se
ajatus ei enää voinut kuolla. Olimme varmat, että useat niistä, jotka
korkeakoulussamme olivat nähneet sen ensimäisen ruumiillistuman,
näkisivät vielä sen täydellisen riemuvoiton, joskaan ei Europassa, niin
ainakin uudessa maailmassa.

Samoja ajatuksia esittivät professoritkin puheissaan suuressa
juhla-illanvietossa, jonka olimme järjestäneet jäähyväisiksi,
erotaksemme voittajina, ei voitettuina. Puhujat olivat niin
liikutettuja, että voivat tuskin pidättää kyyneleitään. Omat kyyneleeni
virtasivat vuolaina heidän puhuessaan. Teodorin ja korkeakoulun
hautaan hautasin myöskin minä nuoruuden, toivon, iloisen rohkeuden,
joka vielä uskoo täyttymykseen tulevaisuudessa. Elämäni harhakuvat
sammuivat ainaiseksi. Ryhdyin elämään kuin raskaaseen tehtävään. Vähän
väliä nousi mieleeni kysymys: Mitä tehdä? Perheeni luo palaaminen oli
mahdotonta samoista syistä kuin olin sen jättänytkin. Ainoa toiveeni
oli lähteä Englantiin, jossa eli suuri joukko valtiollisia pakolaisia.
Heidän joukossaan oli minullakin ystäviä, jotka kutsuivat minua sinne.
Mutta jos kirjeissäni hiukan viittasinkin tuohon mahdollisuuteen,
tuli äitini uudelleen niin onnettomaksi, että heti paikalla luovuin
aikomuksestani ja tällä kertaa ilman suurta taistelua. Tunsin itseni
sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtuneeksi, etten luullut
jaksavani enää kauan elää ja olin onnellinen, saadessani vaipua
samaan suureen hautaan, johon kaikki uljaat pyrkimykset, yksilön ja
isänmaan vapaus armotta heitettiin. En myöskään voinut jäädä Hampuriin,
vaikkakin nuoret ystävättäreni korkeakoulusta pyytämällä pyysivät
minua jäämään sinne ja edelleenkin heitä opettamaan. Mutta kun varani
olivat liian pienet riippumattomaan elämään, olisi minun täytynyt tehdä
paljon työtä, ja voimani olivat siihen tällä hetkellä liian vähäiset.
Anna pyysi minua lähtemään kanssaan Berliiniin, jossa pienestä
maksusta saisin asua hänen luonaan jonkun aikaa. Kun ensin olisin
hiukan levännyt, voisin ratkaista tulevaisuuteni. Suostuin tähän,
sillä luonteittemme erilaisuudesta huolimatta pidin hänestä äärettömän
paljon, ja Teodorin kuoleman jälkeen oli hän ollut minulle niin hyvä,
että menneisyys oli uutena yhdyssiteenä välillämme. Tiesin, ettei
läsnäoloni herättäisi hänessä tuskallisia muistoja ja päätin omistaa
aikani vakaville opinnoille ja viettää hiljaista elämää.

Jäähyväishetki Hampurissa oli sanomattoman surullinen. Lähtö-aamunamme
saapuivat Emilie, Demokraatti, saarnaaja ja useita korkeakoulun
oppilaita asemalle sanomaan meille hyvästi, ja molemmin puolin
vuodatettiin runsaita kyyneliä, ei ainoastaan eron haikeudesta, vaan
myöskin yhteisten, särkyneiden toiveittemme ja jälleen orjuutetun
isänmaamme tähden.

Saavuttuamme Berliniin, järjestin itselleni hiljaisen huoneen
Annan luona ja siellä, mainion kirjaston ääressä, aioin odottaa,
kunnes työvoimani palaisivat. Virkistyäkseni aloin jälleen lukea
kreikkalaisia murhenäytelmiä. Erittäinkin Antigonen luin yhä uudella
ihastuksella. Hän oli mielestäni vääjäämätön todistus siitä, että
joskin kreikkalaiset jokapäiväisessä elämässä antoivat naiselle
ala-arvoisen aseman, oli runoilijoilla heistä mitä ihanteellisin
käsitys. Voiko ajatella jalompaa olentoa kuin Antigone, joka uhmaa
vaarat täyttääkseen ihanteellisen velvollisuuden: velvollisuuden, jonka
sisäinen ääni asettaa valituille luonteille ja joka vain liiankin
usein on vasten tavallista lakia! Vastakohtaa ihanteellisen ihmisen ja
hänen lainvastaisen tekonsa välillä ei missään ole ylevämmin kuvattu
kuin Antigonen ja Kreonin tarinassa. Se on noita ikuisia luomia,
joissa kuvattu ristiriita toistuu niinkauan kuin ihmiskunnan historia
kestää. Antigonen vastaukset sisältävät kaiken, mikä aateloi ihmisen ja
siirtää hänet tähtien tasalle. Voisiko periaatteensa puolesta kuoleva
nykyaikainenkaan ihminen jalommin vastata tyranniudelle, joka piiloutuu
lain varjoon? Varmasti todistaa se seikka, että runoilija valitsi
juuri naisolennon tätä vastakohtaa esittämään, taidetta rakastavien
kreikkalaisten korkeasti ihanteellista käsitystä naisesta. Sitäpaitsi
tarvitsee vain ajatella Minervaa, jonka kasvoissa ajatuksen ja luonteen
korkein majesteetti yhtyy muodon jaloon kauneuteen, tajutakseen,
etteivät ainoastaan runoilijat, vaan myöskin Kreikanmaan taiteilijat
esittivät naista tahtoessaan antaa ilmaisumuodon korkeimmille
inhimillisille ominaisuuksille.

Kirjoitin tästä tutkielman ja lähetin sen erääseen kansanvaltaiseen
lehteen. Lehden toimittaja tuli minua tervehtimään, mukanaan
kaksi muuta demokraattia, joille olin tuonut kirjeitä Hampurista.
Keskustelimme periaatteista ja kuinka välttämätöntä oli ylläpitää
ja vahvistaa työtätekevien luokkien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta
sivistämällä heitä ja opettamalla heitä käsittämään harrastustensa
yhteisyyden. Nämä olivat ainoat henkilöt, joiden kanssa seurustelin,
paitsi asuintovereitani, ja sekin tapahtui aniharvoin. Sitäpaitsi
olin kirjevaihdossa ystävieni kanssa Hampurissa, Englannissa ja
Amerikassa. Sekä kirjeissä että keskusteluissa vaihdoimme ajatuksia
vain yhdestä ja samasta asiasta, pienimmälläkään tavalla tarkoittamatta
vallankumouksellisiin tekoihin ryhtymistä. Mihin olisikaan voinut
ryhtyä, kun tilanne oli sellainen, että lastentarhojakin alettiin
vainota. Ministerivirastossa oli muka asiakirjoja, joista selvästi kävi
ilmi, että opettajat jo pieniin lapsiinkin tahtoivat istuttaa vapauden
ja riippumattomuuden aatteita! Näin sanoi kerran minun läsnäollessani
muuan ministerinvirastossa palveleva herra, jonka kanssa sattumalta
jouduin samaan seuraan.

Eräänä päivänä sain vieraan, jonka käynti teki minuun tuskallisen
vaikutuksen. Nuorin veljeni oli saapunut Saksan hallituksen
lähettiläänä Berliniin. Hän oli, kuten jo aikaisemmin olen maininnut,
sangen älykäs ja rikaslahjainen ihminen, mutta suuri aristokraatti ja
monarkian puoltaja, lisäksi ankara protestantti. Olimme aina olleet
läheisiä ystäviä, mutta sittenkin oli hänen olentonsa aina vaikuttanut
minuun jonkun verran ahdistavasti. En ollut koskaan tuntenut itseäni
täysin vapaaksi hänen seurassaan, ja kun isäni sairauden aikana
keskustelimme uskonto-kysymyksestä, särkyivät välimme kokonaan. Olin
sisariltani kuullut, että hän oli minulle vihoissaan Hampurissa
olostani ja siitä, että olin liittynyt vapaaseen seurakuntaan.
Sittenkin hän Berliniin saavuttuaan tuli minua tervehtimään. Olin
hänelle kiitollinen, kun oli antanut rakkauden voittaa ennakkoluulonsa
ja otin hänet sydämellisesti vastaan. Hän ilmoitti heti puheensa aluksi
tulleensa sanomaan, miten syvästi häntä suretti ja loukkasi, kun näki
kerran niin rakkaan sisaren kannattavan suuntaa, joka ei ainoastaan
ollut väärä, vaan myöskin turmiollinen ja rikollinen. Hän kertoi
eräästä äidiltä saamastaan kirjeestä, jossa tämä oli purkanut hänelle
syvän tuskansa sen johdosta, että aioin lähteä Englantiin ihmisten luo,
joita syytettiin valtiopetoksesta. Hän pyytämällä pyysi, etten sitä
tekisi, koska se tahraisi isämme kunnioitetun nimen vielä haudassakin.
Sanoin jo äidinkin takia, jota rakastin, ja jonka tähden aina olin
valmis uhraamaan toiveeni, luopuneeni tästä aikeesta, Senjälkeen alkoi
hän todistaa, kuinka pääasiallisin erehdykseni oli se, että pyrin
aloille, jotka eivät kuulu naiselle.

»Naisen todellinen kutsumus on», sanoi hän, »pysyä Jumalan hänelle
määräämällä paikalla: sinun velvollisuutesi ovat äitisi, omaistesi
luona. Mitä hyvää ovat tehneet ihmiskunnalle ne, joiden toveriksi olet
liittynyt? He ovat, väärentäneet kaikki oikeus- ja siveyskysymykset
hylkäämällä ainoan oikean perustan: Jumalan lait, jotka hän on
ilmoittanut meille poikansa kautta. Ainoastaan tällä menneisyyden
kalliopohjalla lepäävät nykyisyyden rakennukset ja siltä kohoaa
tulevaisuus. Miehet, joille Jumala on uskonut toisten ihmisten johdon,
ovat ammoisista ajoista tehneet tuota vaikeata työtä, ja heillä on
käsissään rihmat, jotka muodostavat kansojen kohtalon kudelmat. Vain
he voivat ymmärtää tuota työtä ja johtaa sitä. Naiset, jotka yrittävät
siihen sekaantua, ovat hyödyttömän ja turmiollisen turhamaisuuden
sokaisemia. Ja näin he siirtyvät pois alalta, jonka Jumala ja
naisellinen nöyryys heille määrää. Usko minua, sisar kulta», jatkoi
hän liikutettuna, »sinulla on vain _yksi_ keino löytää jälleen oikea
tie: heittäydy polvillesi ja rukoile Vapahtajaasi. Hän, joka on kuollut
edestäsi, armahtaa sinua. Vakuutan sinulle, että minäkin joka päivä
rukoilen puolestasi, kun yksinäisessä kammiossani rukouksessa yhdyn
häneen, joka nyt Jumalan luona rukoilee meidän molempien edestä.»

Hän tarkoitti kuollutta rouvaansa, jota oli palavasti rakastanut ja
jonka muisto oli hänelle niin pyhä, ettei hän tahtonut mennä uudelleen
naimisiin.

Hän jatkoi vielä kauan samassa äänilajissa. Aioin ensin perinpohjin
puhua hänen kanssaan ja rauhallisesti kumota hänet, mutta huomasin sen
pian turhaksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä järkkymätön kuin minunkin
eivätkä mitkään järkisyyt voineet sitä horjuttaa. Hän oli myöskin
aikoinaan taistellut vapaan ajatuksen taistelua traditsionia vastaan,
mutta palannut isiensä uskoon, eikä hänen kaltaiselleen ylpeälle,
lujalle luonteelle mahtanut enää mitään. Hän puhui paljon sellaista,
joka kuohutti minua, sillä nöyrien sanojen takana tajusin monarkian
kannattajan ylpeän vaateliaisuuden. Mutta hän puhui joka tapauksessa
syvällä liikutuksella ja sanat tulivat suoraan sydämestä. Hän herätti
mielessäni muistoja isästä, äidistä, perhe-elämästä, ihanasta nuoruuden
ajasta, joka ei koskaan voinut palata, äsken kokemistani suruista, ja
ihmisten ahdasmielisyydestä, ihmisten, jotka erilaisten mielipiteiden
vuoksi vainoavat toisiaan, vaikka heidän sydämensä tahtoisivat rakastaa
— kaikki tuo sai minut niin voimakkaasti valtoihinsa, että purskahdin
itkuun. Veljeni melkein säikähti ja sanoi: »Sinä olet sairas, se
kenties selittää erehdyksesi.»

»Ei», vastasin vihdoin, »minä en ole sairas, mutta itken sitä, että
rakastan teitä kaikkia sydämellisesti ja näen, ettei teillä ole sitä
suvaitsevaisuutta, joka meitä eroittavan kuilunkin yli voisi yhdistää
meidät entiseen keskinäiseen rakkauteen. Sillä tiedä: onneni ja
persoonalliset toiveeni voin uhrata teidän tähtenne, mutta vakaumustani
ei mikään muuta. Minulla on mielestäni oikeus omaan vakaumukseen,
ja vaikka tahtoisinkin sen muuttaa, en voi, sillä en voi pakoittaa
järkeäni pitämään oikeana sitä, minkä se huomaa vääräksi.» Vakuutin
hänelle kuitenkin vielä kerran, että en lähde Englantiin — seikka, jota
hän näytti eniten pelkäävän — ja kiitin häntä lopuksi, että oli tullut,
kun kaikista hänen kovista sanoistaan huolimatta sittenkin pidin sitä
osoituksena hänen rakkaudestaan minua kohtaan.

Hän oli sekä liikutettu että suutuksissaan. Lähtiessään sanoi
hän, että jos joskus häntä tarvitsen, tiedän kyllä, mistä hänet
tavoitan, ja että jos minulta jotakin puuttuu, aina kääntyisin hänen
puoleensa. En vastannut mitään hänen tarjouksiinsa, mutta sydämessäni
lupasin itselleni, etten koskaan turvaudu tuohon apuun, vaan elän
mieluummin kätteni työllä. Tahdoin edes pakottaa hänet kunnioittamaan
periaatteita, joita tuomitsi, ja osoittaa, että joskin uskonto piti
kerjäämistä ja toisten kustannuksella elämistä oikeutettuna, asetti
kansanvalta ensimäiseksi periaatteekseen sen, että ihmisen täytyy tehdä
työtä, koska hänen arvonsa vaatii, että hän omilla ponnistuksillaan luo
itselleen riippumattoman aseman.

Anna, joka ei tahtonut häiritä meitä, mutta oli kuullut vilkasta
keskustelua ja itkua, tuli sisään heti veljeni lähdettyä. Hän otti
sydämellisesti osaa suruuni yrittäen minua lohduttaa. Turvauduin
taaskin vanhaan keinooni ja lähdin yksinäiselle kävelylle. Suuren
pääkaupungin meluisilta kaduilta kiiruhdin sen porttien ulkopuolelle,
paikkaan, joka kaikista kaupungin kävelypaikoista oli minulle rakkain.
Se oli vähäinen, puutarhaistutuksilla kaunistettu kukkula, ja sinne
oli haudattu miehet, jotka kaatuivat v. 1848, taistellessaan sotilaita
vastaan. Demokratia oli valtansa aikana, heti taistelun jälkeen,
valmistanut heille tämän tyyssijan, jossa he lepäsivät yksinään
hyvinhoidettujen kukkasten ja yksinkertaisten muistomerkkien alla.
Istuuduin eräälle haudalle, jonka tehdastyöläiset olivat rakentaneet
kaatuneille tovereilleen ja jolla oli kirjoitus:

    »Im Kampfe für des Volkes Freiheit sterben,
    Das ist das Testament nach dem wir erben.»

    [»Kuolema kansan vapauden puolesta —
    Siinä testamentti, jonka mukaan perimme.»]

Jalkojeni juuressa aukealla tasangolla leventelihe ylpeä pääkaupunki,
palatseineen, ylellisyyksineen, rientoineen, riemuitsevine sotilaineen.
Kaiken yli valoi laskeva aurinko säteitään, jotka pohjolan utuisessa
ilmassa muodostivat loistavan, monivivahteisen värileikin. Kaukaa
kuului väkirikkaan kaupungin humu kuten meren pauhina. Mutta
ympärilläni, kuoleman hiljaisessa puutarhassa, vallitsi syvä rauha.
Vain satakielen laulu ja suhiseva iltatuuli, joka leikki hautakukkasten
tuoksuilla, katkaisivat hiljaisuuden. Luulin olevani aivan yksin ja
katselin näköalaa edessäni kehittäessäni loppuun tuskaisia ajatuksia,
joita äskeinen kohtaus oli aiheuttanut. Olivatko nuo kuolleet, jotka
lepäsivät ympärilläni, olivatko he saaneet vuodattamansa veren hinnan?
Oliko heidän asiallaan ollut oikeutettua menestystä? Entä minä —
olinko minä voinut toteuttaa yleviä pyrkimyksiä, joiden puolesta
sydämeni hehkui? Olinko järjen ja rakkauden avulla voittanut minua
kohdanneen vastarinnan? — Mykkinä ja voimattomina lepäsivät he
maassa, ja heidän veljensä olivat ikeen alla enemmän kuin koskaan
ennen jatkaen juhdanelämäänsä. — Minä olin yksin, erossa omaisistani,
korkein rakkauteni kuului kuolleille, työni oli tehty tyhjäksi. —
Olivatko he siis tavoitelleet järjettömyyksiä? Tahtoivatko he nousta
toisten perikadon avulla? Ei, he olivat vain tahtoneet vapauttaa
työn kirouksesta, joka on sillä levännyt siitä saakka, kun se kerran
langetettiin kadotetun paratiisin portilla. He olivat vaatineet
vapaita laitoksia, kehittyäkseen vapaaksi, voimakkaaksi, onnelliseksi
kansaksi. — Entä minä, olinko koskaan sanonut, etteivät perhesiteet ole
pyhiä, että nainen vapautuu torjumalla luotaan sukupuolensa erikoiset
velvollisuudet ja ottamalla mieheltä sen, mikä usein hänessäkin on
rumaa? Olin päinvastoin tahtonut tehdä naiset arvokkaammiksi vaimon ja
äidin tehtäviin kehittämällä heidän henkisiä kykyjään, ettei heistä
olisi ainoastaan ruumiillisiksi hoitajiksi, vaan että he henkisestikin
voisivat kasvattaa ja kehittää nuorisoa. Olin tahtonut, että nainen,
matkimatta miehen väkivaltaista voimaa, tulisi yhdenvertaiseksi
hänen kanssaan ihmiskunnan sivistystehtävissä ja auttaisi häntäkin
vapautumaan kaikesta, mikä on huonoa.

Minkätähden olimme sittenkin näennäisesti väärässä, kuolleet ja minä?
Syy ei varmastikaan ollut meidän, vaan yhteisen vihollisemme valtion ja
perheen despotismin. Näin selvemmin kuin milloinkaan ennen, että tuo
kahtalainen itsevaltius oikeastaan oli sama asia, ja kumpusi samasta
lähteestä. Se oli yksilön ja kansojen ikuista holhouksenalaisuutta:
määrätty usko, määrätyt velvollisuudet, määrätty rakkaus. Yksilölle
olisi sen sijaan pitänyt sanoa: »Valitse oman käsityksesi mukaan
uskosi, velvollisuutesi, kiintymyksesi. Me kunnioitamme vapauttasi. Jos
valintasi on arvoton, niin kanna seuraukset. Jos pysyt siveellisenä
olentona, rakastamme sinua mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta.»
Ja kansoille: »Lausukaa vapaasti julki valituksenne, tarpeenne!
Neuvotelkaamme yhdessä epäkohtien korjaamisesta. Mehän olemme olemassa
vain sentähden, että kaikille tapahtuisi oikeus, että kaikkien
järkevä tahto toteutettaisiin.» Onko sitten niin vaikea käsittää,
että vapaus on vahvin laki? Kasvattaa lapset siihen, totuttaa kansat
sen ymmärtämään — siinä oikeastaan sivistyksen koko tehtävä! Perhe ja
valtio saavuttaisivat näin todellisen, onnellistuttavan muotonsa, kun
taas väkivaltaisella holhoojalla aina on kapina ovellaan.

Näitä miettiessäni oli aurinko laskenut ja illan syvät varjot
peittivät kaupungin, mutta kuolleitten kukkulalla vallitsi vielä
säteilevä kirkkaus. »Meidän ajatuksemme säteilevät kerran vielä,
kun menneisyyden ikuiset varjot peittävät itsevaltiuden», sanoin
itselleni katsahtaessani hautoihin kuten lohduttaen siellä lepääjiä.
Silloin huomasin, etten ollutkaan yksin. Vähän matkan päässä seisoi
nuori työmies ja nuori vaalea tyttö, joka nojasi hänen käsivarteensa.
Molemmat katselivat minua tarkoin ja kunnioittavasti. Kun nousin,
aikoivat he poistua, mutta minä menin heidän luokseen.

Nuori mies sanoi: »Suokaa anteeksi, jos olemme häirinneet mietteitänne.
Olemme katselleet teitä kauan, ja kun istuitte niin surullisena ja
ajatuksissanne, sanoin morsiamelleni: Tuo on varmasti meikäläisiä.»

Vakuutin kuuluvani heihin ja ryhdyin puheisiin heidän kanssaan.
He kertoivat olevansa vielä liian köyhiä mennäkseen naimisiin ja
asuvansa kaukana toisistaan niin että tapasivat vain harvoin, kun
poika oli tehtaassa, tyttö palveluksessa ja heillä oli paljon työtä.
Mutta kun heillä joskus oli vapaahetki, kohtasivat he tavallisesti
tällä kukkulalla, jolla niin moni heidän ystävistään lepäsi. Täällä
he muistelivat pyhiä toiveita, joiden edestä toiset olivat antaneet
henkensä.

Kerroin heille puolestani, mitä ajatuksia äsken oli liikkunut
mielessäni ja sanoin, että surullisesta nykyisyydestä huolimatta
saimme olla vakuutettuja, ettei tuo veri ollut vuotanut turhaan,
etteivät ylevät uhrit ole koskaan hedelmättömiä ja että taas koittaa
aika, jolloin vapauden siemenet itävät ja hedelmöivät. He, jotka vielä
ovat niin nuoria, saavat kenties nähdäkin sen ajan. Sitten puhuimme
käsityöläisyhdistyksistä, jotka hallitus juuri oli hajoittanut, ja
nuori mies kertoi niiden jalostavasta vaikutuksesta. »Kun meidät
estetään etsimästä virkistystä opinnoista ja lukemisesta, pakotetaan
meitä suorastaan jälleen kapakkaan. Ja se sitten on muka kansan
todellisten etujen valvomista ja vallankumouksen tukahuttamista!»
jatkoi hän katkerasti hymyillen.

Jätin heidät vihdoin sydämellisesti puristaen heidän käsiään. Hiljainen
mietiskelyhetki ja keskustelu köyhien, nuorten ihmisten kanssa,
jotka lyhyenä vapaahetkenään sen sijaan, että olisivat iloinneet
rakkaudestaan, etsivät kuolleitten leposijan vahvistaakseen sen ääressä
periaatteitaan, oli tehnyt minulle hyvää ja rauhoittanut mieleni.

Samana iltana palasi Charlotte Englannista, jossa hän oli viettänyt
muutamia viikkoja erään ystävättären luona. Hänen kertomuksensa
maailmankaupungin vilkkaasta elämästä ja varsinkin siirtolaispiireistä
ilahuttivat yksinäisyyttämme. Välistä herättivät nuo kuvaukset minussa
voimakkaan halun matkustaa sinne koettaakseni uudella toimialalla ja
uusien vaikutteiden, avulla väkipakolla tempautua irti kuolettavasta
surumielisyydestäni. Elämä oli minulle taakka, toivoin hartaasti
kuolemaa, ja terveyteni heikkenikin päivä päivältä. Anna suorastaan
pakotti minut kääntymään lääkärin puoleen, joka määräsi minulle
vahvistavaa hoitoa.

Samana päivänä kuin tämän piti alkaa, ajattelin aamulla herätessäni,
että olisi varovaisinta vielä sinä päivänä järjestää paperini ja kätkeä
varmaan paikkaan demokraattisten ystävieni kirjeet, omat muistiinpanoni
y.m. Taantumus kävi yhä synkemmäksi, yhä epäluuloisemmaksi, emmekä
pitäneet ollenkaan mahdottomana, että luonani jonakin päivänä
toimitettaisiin kotitarkastus, kun palvelustyttö kertoi, että
siviilipukuiset miehet, jotka hän oli tuntenut poliisipalvelijoiksi,
olivat useamman kerran häntä puhutelleet ja kysyneet, mitä tein,
keitä kävi luonani y.m. — Useita naisia, joita epäiltiin demokratian
kannattajiksi, oli jo tällä tavalla tutkittu. Sama kohtalo saattoi
minuakin odottaa, vaikkakin pidin sitä liian kohtuuttomana. Mutta usein
käy niin, että vaikkakin pitää jotakin asiaa mahdollisena ja olisi
aikaa ehkäistä sen seuraukset, jättää sen kuitenkin jonkun sokean
sallimususkon vuoksi tekemättä. Niinpä jätin minäkin tuona päivänä
paperini järjestämättä ja päätin lähiaikoina ennenkaikkea huolehtia
terveydestäni, voidakseni heti voimien palattua ryhtyä kirjoittamaan
teoreettista tutkielmaa kasvatuksesta.

Annalla oli samana päivänä kova päänsärky ja hänen täytyi pysyä
vuoteessa. Charlotte hoiti häntä. Minä istuin Annan pienessä
vierashuoneessa kirjoittaen kirjettä ystävälleni Amerikkaan, kun
palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eräs herra pyrki puheilleni.
Ajattelin, että se oli joku ennen mainitsemistani demokraattisista
herroista, jotka joskus kävivät luonani, mutta hämmästyin suuresti,
kun tulija oli ventovieras. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti, ja selitti
kysyttyäni, mikä hänet toi luokseni, hiukan hämillään, että hänellä oli
sangen epämiellyttävä tehtävä. Poliisipäällikkö oli nimittäin määrännyt
hänen tarkastamaan paperini ja kutsumaan minut päällikön puheille. Olin
ulkonaisesti mahdollisimman rauhallinen ja kysyin kylmästi, mikä oli
syynä moiseen määräykseen. Hän pyysi anteeksi ja sanoi toimivansa vain
määräysten mukaisesti, mutta luuli kuulleensa, että olin kirjevaihdossa
jonkun Weigeltin kanssa — se oli — kuten aikaisemmin olen maininnut —
hampurilaisen saarnaajamme nimi. — Vastasin hymyillen, että he vasta
saisivat tekemistä, jos tahtoisivat tarkastaa kaikkien niiden ihmisten
paperit, jotka olivat kirjevaihdossa tuon hyvänlaitaisen, rakastettavan
miehen kanssa, joka ei vähääkään välittänyt politiikasta. Hän kysyi,
oliko tämä minun huoneeni. Vastasin kieltävästi. »Mutta tehän
kirjoititte, kun tulin sisään?» sanoi hän astuen pöydän luo, jolla
kirjoitussalkku ja alottamani kirje lepäsivät. Hän otti ne haltuunsa,
kumartaen samalla minulle kuin anteeksi pyytäen. Vereni kuohahti, kun
tuo alhainen käsi taittui lehtisiin, joille olin uskonut ajatuksia ja
tunteita vain ystävää varten. Millaista oli sivistys, joka suvaitsi
moista raakalaisuutta? Parempi on itämailla vallitseva tapa, jonka
mukaan epäluulonalaiselle ihmiselle suorasukaisesti lähetetään nuora
ilman että lain ja oikeuden nimessä loukataan pyhintä, mitä ihmisellä
on: hänen ajatustensa ja tunteittensa salaisuutta.

Virkamies vaati nähdä huonettani. Kun ulko-ovi oli sisäpuolelta
lukossa, saattoi sinne päästä vain Annan makuuhuoneen kautta. Virkamies
ei kuitenkaan sallinut minun poistua läheisyydestään ja niin täytyi
minun huutaa Charlottelle, että tämä avaisi huoneeni oven sisäpuolelta.
Hän oli tietysti siksi säikäyksissään odottamattoman vierailun
johdosta, ettei valitettavasti älynnyt poistaa huoneestani edes
Teodorin kirjeitä pelastaakseen nämä kalliit muistot häväistykseltä,
joka niitä odotti, sillävälin kun minä poliisivirkailijan kanssa
kiersin käytävän kautta huoneeni ulko-ovelle. Tunsin sekä suuttumusta
että ivan halua nähdessäni eteisessä asestetun sotilaan. Oliko luultu,
että revolveri kädessä ottaisin vastaan järjestyksenvalvojan! Silläkö
tavalla poliisilaitos käsitti aatteen naisen vapautumisesta? Tämän
väärinkäsityksen vuoksi kai poliisi olikin niin häpeissään ja nolo.
Huoneessani riensi hän suoraapäätä kirjoituspöytäni luo ja otti
haltuunsa kaikki siellä olevat paperit pikaisesti niitä silmättyään.
Paperien Joukossa oli pieni pinkka muistiinpanolehtisiä Hampurin
luentojen ajoilta. Tiesin, että niiden mukana oli yksi ainoa lehtinen,
josta kiukkuinen poliisilaitos olisi voinut saada todistuskappaleen,
vaikka sen sisällys ei ollutkaan valtion turvallisuudelle vaarallinen.
Se oli yksinkertaisesti luettelo puheenparsista ja nimityksistä, jonka
olin laatinut ystävieni kanssa Hampurissa voidaksemme vapaasti antaa
tietoja toisillemme, kun oli yleisesti tunnettua, etteivät viranomaiset
siihen aikaan pitäneet kirjesalaisuuden rikkomista suurenakaan
syntinä. Otin pinkan käteeni, selailin sitä virkailijan silmien edessä
ja sanoin: »Kuten näette, on siinä tieteellisiä muistiinpanoja,
joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.» Hän heitti siihen
nopean silmäyksen ja jatkoi pöytälaatikkojen tyhjentämistä. Samassa
silmänräpäyksessä pistin hänen huomaamattaan vaarallisen paperin
taskuuni ja ojensin hänelle pinkan, jonka hän asetti muiden tavaroiden
joukkoon. Olin itsekin tyytyväinen mielenmalttiini tällä tuskallisella
hetkellä. Uskon myöskin, ettei rohkeinkaan ihminen voi olla itsestään
varma, ennenkuin on saanut koetella vaaraa. Vain suupaltit ovat
uskaliaita ennen koettelemusta.

Huolimatta tyydytyksentunteestani olin syvästi surullinen nähdessäni
hänen keräävän kirjeitäni ja papereitani, noita onnellisten ja
onnettomien hetkieni muistoja, jotka silti kaikki olivat yhtä pyhiä.
Ulkonaisesti säilytin kuitenkin levollisuuteni. Kun kaikki oli koossa,
tahtoi virkailija puhua yksityisesti Charlotten kanssa, jolloin
minun täytyi pysyä yksin huoneessani. Senjälkeen täytyi hänet viedä
Anna-parankin makuuhuoneeseen. Tämän päänsärky oli luonnollisesti
mielenliikutuksesta yltynyt kahta pahemmaksi. Kun virkailija näki,
että hän tosiaan oli sairas ja vuoteessa, änkytti hän anteeksipyynnön
ja poistui. Lähtiessään toisti hän vielä määräyksensä, että tunnin
kuluessa saapuisin poliisikamariin, sitten hän teki syvän kumarruksen
ja sanoi jonkun verran liikutettuna: »Pyydän teiltä ihmisenä anteeksi
sitä, mitä minun oli virkamiehenä tehtävä.»

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa», vastasin. »Päinvastoin
säälin teitä. Mahtaa olla surullista, kun ihmisen ja virkamiehen
tehtävät ovat niin ristiriitaisia keskenään.»

Hänen lähdettyään tapasin Annan kyynelten vallassa, ja sukulaiset,
joiden luona hän asui, syvästi järkytettyinä. Olin itse levollisin koko
talossa, sillä tarvitsin vielä mielenmalttiani siihen, mikä oli edessä.
Kaikki vapisivat puolestani ajatellen vankilaa ja muita mahdollisia
kauhuja. Minun täytyi kuitenkin lähteä.

Lähdin yksinäni ja jalan. En tahtonut saattaa ketään syynalaiseksi,
sitäpaitsi halusin esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti koko
asiassa. Saavuttuani poliisikamariin, kysyin virkamiestä, jonka puoleen
olin saanut käskyn kääntyä. Sain osakseni epäluuloisia katseita,
ja vihdoin avattiin minulle eräs ovi verrattain epäkohteliaasti.
Tulin suureen saliin, jossa lukuisia virkailijoita työskenteli
kirjoituspöytien ääressä. Kaikki katsahtivat minuun, hymyilivät ja
kuiskivat keskenään. Kysyin vielä kerran ylpeästi ja halveksien
virkamiestä, jonka nimi oli minulle mainittu. Minut osoitettiin
toiselle ovelle. Näin täytyi minun vielä kulkea useiden huoneiden
läpi, kunnes vihdoin tulin mainitun poliisipäällikön kabinettiin.
Hän otti minut kohteliaasti vastaan, pyysi istuutumaan sohvalle ja
istahti itse viereiselle tuolille, niin että valo lankesi kasvoilleni
minun kääntyessäni hänen puoleensa, mutta itse hän istui varjossa. Se
oli nähtävästi viekas poliisitemppu, jonka avulla voidaan syytetyn
kasvoista paremmin lukea, onko hän rikollinen. Hän sanoi puheensa
aluksi, kuinka hallituksen oli ikävä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin
naisen suhteen, joka kuului yleisesti kunnioitettuun perheeseen ja
jonka oma veli oli Berlinissä korkeassa asemassa. Hän kysyi, mistä
johtui, että siinä määrin olin etääntynyt perheeni mielipiteistä ja
lähtenyt tielle, joka ikuisesti erotti minut seurapiiristä, jossa olin
syntynyt ja kasvatettu. Kysyin häneltä puolestani, eikö hän uskonut
naisillakin olevan vakaumuksia ja tarmoa seurata niitä. Vastauksen
asemasta kohautti hän olkapäitään ja alotti todellisen kuulustelun.
Hänen viekas ja silti typerä menettelytapansa herätti minussa syvää
halveksimista. Annoin hänelle vain lyhyitä vastauksia. Yksinkertaiset,
avoimet vastaukseni näyttivät sekä hävettävän että hämmentävän
häntä. Hän kysyi, olinko tekemisissä Englannin siirtolaisten kanssa.
Myönsin rauhallisesti ja sanoin että minulla siellä oli ystäviä,
joiden kanssa olin kirjevaihdossa. Erityisesti hän näytti haluavan
päästä selville siitä, keitä tunsin ja keiden kanssa seurustelin
itse Berlinissä, nimittäen mainitsemani sanomalehden toimittajan.
Sanoin tutustuneeni häneen erään artikkelin johdosta. Sitten hän
puhui »erinäisistä muista henkilöistä», joiden myöskin oli täytynyt
käydä minua tervehtimässä. Vastasin kieltävästi. Keskustelulla noiden
herrojen kanssa ei ollut muuta tarkoitusta kuin silloisen taantumuksen
aikana saattaa työläisille mahdolliseksi se, jota he nyt saavat
onneksi tehdä avoimestikin: liittyä yhteen sivistystarkoituksessa ja
keskinäiseksi avuksi ei tehdäkseen vastarintaa, vaan oikeutettuna
yhteiskuntaluokkana, jopa osaksi yhteiskunnan kulmakivenäkin,
luokkana, jolla täytyn olla oikeutensa, että se voisi täyttää myös
velvollisuutensa.

Tätä suunnitelmaa, joka sisälsi tulevaisuuden idun työväelle, en
tahtonut panna alttiiksi poliisin väärinkäsityksille ja päätin
senvuoksi sanoa, etten ollut tuttu noiden herrojen kanssa pelastaakseni
heidät ikävyyksiltä, jotka minua mahdollisesti odottivat.

Kun poliisi virkailija huomasi, ettei hän saanut minua tunnustamaan
syyllisyyttäni, että pysyin levollisena ja lujana enkä tehnyt
pienintäkään myönnytystä, alkoi hän äkkiä puhua aivan toisessa
äänilajissa, muuttui tuttavalliseksi ja ystävälliseksi ja pyysi minua
uskomaan, että tämä tapahtui kokonaan omaksi hyväkseni, että tahdottiin
tehdä palvelus korkeassa asemassa olevalle perheelle ja johtaa minut
takaisin tielle, jolla minun kasvatukseni ja arvoni perustalla
täytyi vaeltaa. Kiitin häntä ivallisesti tästä huolenpidosta, mutta
valitettavasti täytyi minun sanoa hänelle, etten voinut kulkea muuta
tietä kuin omantuntoni minulle määräämää. Nähdessään, ettei tämäkään
tepsinyt, tarttui hän vielä erääseen keinoon ja teki viittauksia siihen
suuntaan, että olin kenties väärässä luottaessani niihin, joita nimitin
ystävikseni, että Charlotte, hänen keskustelustaan päättäen poliisin
kanssa, ei ollut osoittautunut erittäin suopeaksi minua kohtaan.
Tämä oli ensimäinen isku, jolla hän tosiaan osui sydämeeni. En ollut
peljännyt vaaroja ja vastuksia, jotka mahdollisesti olivat edessäni,
mutta se koski, että eräs niistä, joka jakoi yksinäisyyteni ja tunsi
luonteeni ja kohtaloni, olisi voinut minut pettää. Vastasin hänelle
kuitenkin lyhyesti, etten sitä, uskonut.

Nähdessään vihdoin, ettei tämäkään auttanut sanoi hän: »Näen, etten
mahda teille mitään. Minun täytyy ensin saada uusia tietoja ja lukea
paperinne. Ylihuomenna samaan aikaan täytyy teidän jälleen saapua
tänne. Muuten», lisäsi hän viekkaasti hymyillen, »ei minun kai tarvinne
huomauttaa, ettei teidän ole pakko odottaa täällä ololipussanne
määrätyn ajan päättymistä.»

Olin nimittäin heti saavuttuani Berliniin hankkinut ololipun poliisilta.

Oliko tämä viittaus, että poistuisin ja he pääsisivät enemmistä
vaivoista?

Vastasin hänelle: »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä Berlinistä?
Teen sen mielelläni, sillä en viihdy täällä.»

»Niin, eikö totta, täkäläinen paksu virkavaltainen ilma on
tukahuttavaa», sanoi hän viekkaasti hymyillen ja hieroen käsiään
tyytyväisyydestä.

Katsoin häntä tiukasti silmiin ja vastasin: »Tuota sanantapaa
käytin vähän aikaa sitten eräässä sinetöidyssä kirjeessä, joka meni
hampurilaiselle ystävälleni.»

Hän oli hiukan häpeissään, sillä nyt hän oli selvästi todistanut,
että kirjeitäni avattiin ja luettiin. Tervehdin kylmästi ja lähdin.
Kun olin jättänyt poliisikamarin, tunsin voimieni pettävän.
Heittäydyin vaunuihin ja ajoin kotiin, jossa kaikki olivat äärimmäisen
järkytettyjä. Anna syleili minua itkien, hän oli jo luullut, ettei
saisi minua enää nähdä ja että minut oli viety vankilaan. Sielussani
oli vain yksi kipeä kohta, tuon ihmisen herättämä epäluulo Charlottea
kohtaan. Käsitin, että tuskallisinta Kristuksen kärsimyksissä oli
ystävän petos. Otin Charlotten kahden kesken ja Sanoin hänelle suoraan,
mitä tuo ihminen antoi minun ymmärtää. Hänen ei ollut vaikea vakuuttaa,
että virkamies oli julkeasti valehdellut. Kaikki olivat sitä mieltä,
että minun täytyisi heti lähteä odottamatta toista kuulustelua ja
ennenkuin minulta mahdollisesti riistettäisiin vapaus. En ollut oikein
valmis tähän; olisin tahtonut jäädä todistaakseni viattomuuteni ja
saadakseni takaisin paperini, joiden menetys koski minuun sietämättömän
kipeästi. Mutta Anna rukoili, etten panisi vapauttani alttiiksi. Hän
todisti minulle, ollen täysin oikeassa, että papereistani saataisiin
tuhat tekosyytä, joiden nojalla joutuisin vähintäin tutkintovankilaan.
Tätä ei heikko terveyteni kestäisi ja se olisi perheellenikin monta
vertaa tuskallisempaa kuin pakollinen poislähtöni. Pidin vielä kiinni
lupauksesta, jonka olin antanut veljelleni, mutta Anna huomautti
sen koskeneen vapaaehtoista, ei pakollista matkaa. »Vapaaehtoisen
välttämättömän marttyyriuden aika, se, jolloin Teodor kirjoitti
artikkelinsa ja tuli tuomituksi, on ohi», sanoi hän. »Nyt on vältettävä
vaino ja säästettävä jalot voimat paremman tulevaisuuden varalle.
Kohtalo, tällä kertaa taantumuksellisen poliisin haahmossa, tulee itse
avuksesi. Noudata sen viittausta: lähde vapaaseen maahan elääksesi
siellä periaatteittesi mukaan. Palaja takaisin, kun ylösnousemuksen
päivä koittaa; ellei — niin voit ja tahdot tehdä työtä ja luot
itsellesi aseman. Ellemme enää tapaa, olemme kuitenkin varmat toinen
toisistamme ja elämme tulevaisuuden aatteissa.»

Myönsin hänen olevan oikeassa ja päätin lähteä. Anna ja Charlotte
pyysivät minua hiukan lepäämään aamullisen hirveän jännityksen jälkeen
ja ryhtyivät puolestani matkavalmistuksiin. Heittäydyin vuoteelle ja
koetin nukkua, mutta se oli mahdotonta. Sydämeni löi yhtä kiivaasti
kuin tuona yönä, jota ennen olin kuullut, että Teodor rakasti toista
naista. Ne olivat itse asiassa elämäni ratkaisevat hetket. Pitkä,
ihmeellinen syiden ja seurausten ketju esiintyi noina hetkinä
entistä silmiinpistävämpänä, muodostuen, tosin omasta luonteestani
kehkeytyneenä, kohtaloksi, joka määräsi tieni. Nousin vihdoin ylös.
Tunsin, etten saanut miettiä, vaan toimia. Onneksi olin elänyt
äärimmäisen säästävästi, niin että minulla oli pieni erä matkarahoiksi.
Otin aluksi mukaani vain matkalaukun, joka sisälsi välttämättömimmän.
Anna lupasi lähettää muut tavarani jälkeenpäin.

Illan hämärtäessä lähdin matkalle. Kaikki syleilivät minua
itkien ja toivottivat minulle hartaasti siunausta. Annan serkku,
kahdeksantoistavuotias nuorukainen tarjosi minulle käsivartensa
ja me lähdimme rauhallisesti talosta kuin kävelymatkalle, sillä
tiesimme taloa vartioitavan. Kaupungin suosituimmalla kävelypaikalla
pujottauduimme tiheimpään ihmisvilinään ja eksytimme jäljiltämme ne,
jotka mahdollisesti olivat meitä seuranneet. Vihdoin poikkesimme
etäiselle, tyhjälle syrjäkadulle ja tarkastimme, seurattiinko meitä.
Sieltä suuntasimme kulkumme uuteen, verrattain autioon kaupunginosaan,
jossa asui muuan nuori pariskunta, Ostenden aikaisia tuttaviani. He
olivat Berlinissäkin muutaman kerran käyneet minua tervehtimässä.
Nuorikot olivat rakastettavia, sivistyneitä ihmisiä ja mieleltään
kansanvaltaisia, vaikka heitä ei voitu mistään syyttää. Tahdoin viettää
yön heidän kodissaan ja lähteä aamulla aikaisin, mikä Annan luota ei
olisi voinut tapahtua huomaamatta. Nuoret ihmiset olivat onneksi yksin
kotosalla ja tulivat hyvin surullisiksi kuultuaan vierailuni syyn. He
tarjosivat minulle rakastettavan auliisti apuaan. Nuori saattajani
jätti minut, tullakseen aamun ensi koitteessa noutamaan minua
vaunuilla. Rakastettava isäntäväkeni teki kaikkensa lohduttaakseen
ja rohkaistakseen minua. Nuori mies lähti vielä iltamyöhällä erään
ystävänsä luo — koeteltu demokraatti, joka v. 1848 oli taistellut
kansan puolesta — pyytämään, että tämä lähtisi aamulla saattajakseni,
hän kun piti soveliaimpana, että saattajani oli kokenut mies. Hän
viipyi poissa useampia tunteja ja sillävälin keskustelimme nuoren
rouvan kanssa elämän korkeimmista ongelmista, sillä kummallakaan ei
ollut halua nukkua. Olin saanut takaisin koko tarmoni ja tunsin itseni
jälleen voimakkaaksi taisteluun kohtalon kanssa. Aamupuolella yötä
saapuivat molemmat herrat. Kiitin liikutettuna tuntematonta, joka
oli valmis saattajakseni mahdollisista ikävyyksistä huolimatta. Hän
vakuutti, että se vain oli yksinkertainen velvollisuus aatetoveria
kohtaan ja minun mielestäni oli tuollainen toveruus jalompi ritarisääty
kuin kaikki edelliset.

Päivän koittaessa saapui Annan serkku avonaisissa vaunuissa kuin
tavalliselle ajeluretkelle lähdössä. Pidimme parhaana lähteä
lähimmälle asemalle kaupungin ulkopuolella, kun Berlinin asemilla
matkani mahdollisesti olisi estetty. Syleilin syvästi kiitollisena
rakasta isäntäväkeäni ja nousin vaunuihin molempien saattajieni
seurassa. Oli toukokuun loppupuoli ja tavattoman lämmin kevät. Jo
tänä aikaisena aamuhetkenä oli ilma painostavan kuuma ja taivaalla
kokoontui ukkospilviä. Matka kului nopeasti ja hauskasti, sillä
jalomielinen saattajani kertoi minulle mielenkiintoisia asioita.
Asemalle saavuttuamme söimme aamiaista pienessä lehtimajassa ukkosilman
noustessa. Olimme melkein hilpeitä ja minä sanoin leikkiä laskien:
»Ketä nuo jyrähdykset mahtavat tarkoittaa, minua vaiko vihollisiani?»
Kun istuin rautatievaunussa ja lähtömerkki kajahti, ojensin viimeisen
kerran käteni saattajilleni ja sanoin: »Ne tarkoittivat vihollisiani;
minä lähden vapautta kohden.»

Matkalla Hampuriin sain kokea tuota itsevaltaisten, likaisten ja
epäluuloisten hallitusten aiheuttamaa inhoittavaa pelkoa, jota vastaan
viattomuuskaan ei ole suoja. Ajattelin kauhulla kaikkia jaloja uhreja,
jotka olivat joutuneet niitten käsiin ja kärsineet marttyyrituskia;
ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin kotimaani vankiloihin, Cayennen
tuhoisaan ilmanalaan ja muihin surullisiin paikkoihin, jossa raaka
väkivalta piti kahleissaan älyä, hyvettä ja isänmaanrakkautta. Katsoin
epäluuloisesti jokaiseen uuteen tulijaan ja painauduin asemapaikoilla
nurkkaan, ettei minua nähtäisi.

Vihdoin saavuin esteettä perille ja lähdin suoraapäätä Emilien luo,
joka aluksi säikähti, mutta ilostui sitten siitä käänteestä, jonka
elämäni oli saanut. Samaa mieltä oli myöskin Demokraatti, jonka olimme
kutsuneet paikalle. Ystäväni auttoivat minut nopeasti lähtövalmiiksi.
Seuraavana aamuna lähti englantilainen laiva, minulle hankittiin sinne
paikka. Viimeiseksi työksi kirjoitin sisarelleni. Sanoin hänelle, että
kun huhu matkastani levisi, olin jo turvassa meren aalloilla. Pyysin
häntä lohduttamaan äitiäni ja sanomaan hänelle, etten vapaaehtoisesti
rikkonut lupaustani.

Kello kymmenen tienoissa illalla saattoivat Demokraatti ja kunnon
puuseppä, josta aikaisemmin olen puhunut ja jolle oli kerrottu
tapausten kulku, minut laivalle. Tahdoin olla siellä yötä, kun se jo
aamulla aikaisin lähti. Molemmat jäivät luokseni kannelle keskiyöhön
saakka. Yllämme kimalteli tuhansittain tähtiä, mutta maan peitti synkkä
pimeys kuten kansojen ja rakastetun isän maan kohtalotkin. Seisoimme
siinä yhdessä: toinen saattajani oli ajattelun mies, toinen kansan
syvistä riveistä, mutta molemmat uljaita pelottomia taistelijoita. He
jäivät kahlehdittuun maahansa jakaakseen sen kohtalot — ja minä, heikko
nainen lähdin maanpakoon tuntematonta tulevaisuutta kohden, vain sen
voiman tukemana, jonka puhtaat vakaumukset ja tietoisuus, että on ollut
niille uskollinen, antavat. Vihdoin saapui keskiyön hetki ja heidän
täytyi poistua laivasta. Ojensimme kätemme toisillemme. »Me tapaamme
vain kun isänmaa on vapaa, muuten kuolen kaukana.» He eivät vastanneet
liikutukseltaan. Mutta tiesin, että eläisin heidän sydämissään.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELäMä AATTEIDEN PUOLESTA ***