Initial commit

1 files changed, 5892 insertions, 0 deletions

diff --git a/72435-0.txt b/72435-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..65097d2
--- /dev/null
+++ b/72435-0.txt
@@ -0,0 +1,5892 @@
+

+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETUVARTIOTAISTELU ***

+

+

+

+

+

+ETUVARTIOTAISTELU

+

+Kolminäytöksinen näytelmä

+

+

+Kirj.

+

+KONRAD LEHTIMÄKI

+

+

+

+

+

+Tampereella,

+Tampereen Työväen Sanomalehti Oy,

+1920.

+

+

+

+HENKILÖT:

+

+_Vilho Korpi_, tehtaantyömies, 45 v.

+_Liisa_, hänen vaimonsa, 40 v.

+_Anni_, heidän tyttärensä, 18 v.

+_Emil_, heidän poikansa, 20 v.

+_Kaarlo Suonpää_, konetyömies, 22 v.

+_Holm_, mestari, 40 v.

+_Halonen_, työmies.

+_Kellunen_, työmies.

+Eräs vaimo.

+Ensimmäinen työmies.

+Kaksi poliisia.

+Korven lapset.

+Työmiehiä ja työläisnaisia.

+

+Tapahtuu eräällä tehtaalla Suomessa työväenliikkeen alkuaikoina.

+

+

+

+

+Ensimmäinen näytös.

+

+

+Ensimmäinen kuvaelma.

+

+Työmies Vilho Korven kamari. Huone on yksinkertaisesti, mutta siististi

+kalustettu: kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja

+nurkassa kirjahylly, jossa on raamattu ja punakantisia työväen kirjoja,

+lentokirjasia y.m.; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella

+kankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä

+joulukuusi, jota Korven tytär Anni paraillaan koristelee. Hän näyttää

+vielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen

+kasvonsa ovat huomattavan kauniit sielukkaine silmineen.

+

+Perällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuotias poika

+kurkistaa uteliaasti sisään.

+

+ANNI iloisena, teennäisen toruvasti.

+

+Menetkö sieltä vai! Sitten saatte nähdä, kun se on valmis... Ei ennen.

+Kyllä minä teidät opetan!

+

+(Juoksee ovelle, poika poistuu nauraen; Anni lukitsee oven. Hetken

+kuluttua kuuluu koputus ja pojan matalaksi muutettu ääni).

+

+ÄÄNI.

+

+Avaa... minä se olen, minä — Kaarlo...

+

+ANNI hiljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen

+kasvoillaan; sitten katsahtaa kelloaan, kuuntelee. Kyökistä kuuluukin

+läheneviä askeleita, oven kahvaan tartutaan, koputus. Anni on heti

+juossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riemukkaan jännittyneenä.

+

+MIEHEN ÄÄNI

+

+Aukaise Anni!

+

+(Anni ei vastaa).

+

+MIEHEN ÄÄNI

+

+Onko Anni kamarissa, Antti?

+

+POJAN ÄÄNI

+

+Kyllä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.

+

+MIEHEN ÄÄNI nauravasti.

+

+Nukkunut! Ei suinkaan! — (Leikillisesti.) — Anni herää! On aika lähteä

+työhön... kello on jo paljo...

+

+ANNI aukaisee, sulkee sen Kaarlon tultua ja sanoo hymyillen.

+

+Vai työhön sinä tahdot minua lähtemään? Siksi et siis tahtonut tulla

+ennemmin?

+

+KAARLO

+

+En joutunut ennen.

+

+ANNI leikillisesti.

+

+Sano heti, missä olet viipynyt? Tee tili. Ehkä jonkun tytön luona?

+

+KAARLE

+

+Hiukan sinnepäin.

+

+ANNI

+

+Vai niin.

+

+KAARLO hämillään.

+

+Olin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkomassa puita.

+Väänänen on vielä vuoteessa... Missä Korpi on?

+

+ANNI katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen Kaarlon

+kättä. (Kaarlo suutelee häntä.) Isä — isä on Johanssonilla, hän on

+ollut siellä verstaassa useana iltana. Minä luulen, että hän tekee

+siellä pojille jotain joululahjoja.

+

+KAARLO

+

+Niinkö? Kas, teillä on kuusikin!

+

+ANNI havahtuen.

+

+Voi sinua, kun viivytät minua... unohdin kokonaan.

+

+(Alkaa kiireesti kiinnittää koristeita.)

+

+KAARLO

+

+No, minä autan — hyvitän siten pahantekoni...

+

+Alkaa auttaa Annia. Hymyilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken

+väliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, joissa kuvastuu

+sisäinen onni ja hellyys.

+

+— Kas sinä olet saanut omenoitakin.

+

+— Täytyy vähän lapsille.

+

+— Mistä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia

+ole nähnyt.

+

+ANNI

+

+Pitäisikö niiden leipurilla näkyä.

+

+KAARLO

+

+Ahaa, sinäkö, osaatko sinä tuollaisiakin, nehän ovat sieviä. Saanko

+minä tämän?

+

+ANNI

+

+Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen... Ajattelin antaa sen vasta

+myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt...

+

+(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen

+piparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)

+

+KAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän

+liikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:

+

+Anni... Anni, kaksi sydäntä... Tämän minä säilytän... Ja joskus, joskus

+kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin... Silloin

+kun...

+

+ANNI liikutettuna.

+

+Koska Kaarlo... mitä tarkoitat, sano.

+

+KAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla,

+värisevällä äänellä.

+

+Voi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen... En

+ole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.

+

+ANNI keskeyttää ihmetellen.

+

+Sinäkin! Tiedätkö Kaarlo... juuri sellaista outoa iloa minäkin

+tunnen... Ja minä olen...

+

+(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle

+rautaisen sormuksen.)

+

+Se on rautainen... sanoit kerran pitäväsi mustasta...

+

+KAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten

+värisevällä, katkonaisella äänellä.

+

+Mitä tämä on Anni... Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu

+niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi

+kuiskannut samaa kummankin korvaan.

+

+ANNI hiljaa, liikutettuna.

+

+Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.

+

+KAARLO

+

+Niin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille,

+että yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se

+ilmoittamasta mitään toisillemme.

+

+ANNI

+

+Oi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin

+omituista.

+

+KAARLO

+

+Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä

+kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä

+naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta

+mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon

+piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään,

+katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton

+kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi

+rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä,

+— (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?

+

+(Suutelee liikuteltuna Annia.)

+

+ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.

+

+Oi Kaarlo... kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään...

+jotain ikävää.

+

+KAARLO

+

+Älä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo

+lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet

+ankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän

+tahdomme niin vähän.

+

+ANNI

+

+Niin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa

+toisiamme.

+

+KAARLO

+

+Minä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata

+ja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin

+muokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja

+muuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin

+ilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää

+yhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain

+enempää?

+

+ANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.

+

+Eihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se

+on liian onnellista, ettemme saa sitä!

+

+KAARLO

+

+Turhaan sinä pelkäät. Mitä sanot, jos menemme naimisiin aivan heti,

+ensi kuussa? Minun säästörahoillani saamme kyllä piirongin ja vuoteet

+ehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita ja muuta?

+

+ANNI

+

+Oi Kaarlo! Minulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi

+lakanaakin. Ja on minulla rahaakin sen verran, että saadaan astioita ja

+muuta välttämätöntä.

+

+KAARLO

+

+Anni, silloin emme enää odota!

+

+KORPI tulee reippaasti sisään. Hän on kookasvartaloinen, voimakas mies;

+hänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne Iällä hetkellä

+nuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat ankarat

+tarmokkuuden piirteet. Hän ottaa poveltaan äsken veistetyn puuhevosen,

+sanoen iloisesti.

+

+Jaha, se on hyvä, että kuusi on valmis — lapset ovat jo maltittomia.

+

+KAARLO

+

+Kas, te olette veistänyt kauniin hevosen! Kuka sen saa?

+

+KORPI ikäänkuin hämillään.

+

+Eihän se mikään... mutta kun tuli laitettua Antille sukset, niin Eeron

+täytyy myös saada jotakin...

+

+ANNI

+

+Vai saa Antti sukset! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tarvitse

+tynnyrinlaudoilla rähjätä. Hänhän pitää kovin hiihdosta.

+

+KORPI Mene Anni katsomaan onko äidillä jo joulupuuro valmista.

+

+(Anni menee.)

+

+LIISA tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.

+

+Älkää nyt, pysykää nyt siellä vielä hetkisen! — (Korvelle iloisesti.) —

+Onko sinulla nälkä, vai mitä?

+

+KORPI

+

+En minä nyt itseni tähden, mutta kai lapset jo mielellään tulisivat

+joulukuusta katsomaan.

+

+LIISA

+

+Mutta kun lapset hälisevät niistä joululahjoistaan, niin eikö olisi

+parasta jakaa ne ensin?

+

+KORPI leikillisesti.

+

+Jaetaan vaan. Anni, alappas sytyttää! — Utelias minäkin olen näkemään

+mitä minun entinen morsiameni on täksi jouluksi keksinyt... Hänellä on

+toisinaan niin omituisia lahjoja...

+

+LIISA keskeyttää hellästi, moittivasti.

+

+Oletko vaiti siinä, vanha veijari! Sinä et tarvitse mitään.

+

+KORPI

+

+Noin se käy, kun vanhenee. Viime jouluna hän vielä piti jonkunverran

+minusta, koska toimitti joululahjaksi — pienen tytön.

+

+(Kaikki naurahtavat. Kaarlo menee myös sytyttämään joulukuusta.)

+

+LIISA hämillään hymähtäen.

+

+Kyllä sinä olet ihan parantumaton lörpöttelijä — kun et vanhanakaan

+tule järkiisi. Ja vielä puhut lahjoista! Mutta mitä sinä olet keksinyt

+minulle, kun olen taas koko vuoden kärsinyt tuollaista ja vielä

+ruokkinut, pessyt, paikannut vaatteet...

+

+KORPI keskeyttäen.

+

+Päästetään lapset sisään, muuten ei meidän mamman hyvyydestä tule'

+loppua koko iltana. — (Huutaa.) — Hei lapset, tänne! Mars!

+

+(Ovi avautuu ja sisään työntäytyy iloisella melulla kaksi poikaa ja

+kaksi tyttöä, joista vanhempi, noin 13—14 vuotias kantaa nuorinta

+sylissään. Kuuluu iloisia huudahduksia.)

+

+— Voi miten kaunis!

+

+— Omeniakin!

+

+— Kas, nyt tiedän, nuo ovat Annin valmistamia.

+

+LIISA

+

+Katri, anna Liisa minulle ja koettakaa nyt istua rauhallisesti. Antti,

+älä koske niihin namusiin, ei niitä vielä saa kukaan.

+

+ANTTI

+

+Minä vain katson. Mutta älä sinä Eero mene niin lähelle kynttilää,

+poltat pitkän tukkasi.

+

+EERO

+

+Mitä isällä oli povessa?

+

+KORPI

+

+Povessa? Tule katsomaan. Luultavasti hiiri! — (Poika tulee) — Ei täällä

+näytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istumaan. — (Siirtää

+tuolinsa Liisan viereen, ottaa Eeron syliinsä ja asettaa kätensä Liisan

+vyötäisille, kuiskaten hiljaa, hymyillen.)

+

+No äiti, eikös nyt ole hauska olla?

+

+LIISA katsahtaa häneen säteilevin silmin, ääni liikutuksesta värähtäen.

+

+On tietysti!

+

+KORPI kuin itsekseen.

+

+Mutta kyllä niitä on ollut ikäviäkin jouluja. Ei ollut ensimmäinenkään

+hauska, muistatko? — (Hetken vaitiolon jälkeen, Kaarloon käännähtäen.)

+— Tuo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona

+erotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan telttaan huoneesta. Moitin

+mestaria, kun hän solvasi syyttömästi erästä vanhaa työmiestä. Me

+pääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko,

+että minun täytyi kantaa loppumatka. Hän ei sanonut, että tuli

+sairaammaksi, vaan teeskenteli nukkuvansa. En minä koskaan unohda sitä

+aattoiltaa; minä istuin pimeässä vuoteen vieressä, Anni nukkui korissa

+ja sitten kuulin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin

+itkeä.

+

+LIISA värisevin äänin.

+

+En minäkään sitä unohda. — (Kumartuu pienokaisen puoleen peittääkseen

+liikutustaan.)

+

+KAARLO viittaa Annin viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.

+

+Kyllä se on kamalaa, kun tuollaisia kärsimyksiä täytyy kestää.

+

+KORPI samoin kuin ennen.

+

+Vaikka kyllä niitä on kestetty kovempiakin. Mutta tuskallisin joulu oli

+meillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukautta työttömänä

+ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna — me olimme silloin

+Helsingissä. Neljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta

+kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta

+oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa...

+

+LIISA tukehtuneella äänellä.

+

+Silloin pieni Väinö-raukka kuoli... tapaninpäivä-Aamuna... Muistatko,

+miten viisas hän...

+

+(Ääni katkeaa nyyhkytyksiin.)

+

+KORPI tarttuu Liisan käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.

+

+Älä... älä itke Liisa... Voi minua hölmöä, kun alan tuollaisia vanhoja

+jutella! Eihän niitä enää toiseksi saa — ja onhan meillä ollut niin

+monta onnellista joulua. Eikös totta Liisa? Entäs nyt sitten? —

+(Vilkasee Kaarloon ja kun huomaa tämän kumartuneen käsiensä varaan,

+suntelee Liisaa, kuiskaten hellästi.) — Emmekö nyt ole onnellisia,

+Liisa?

+

+LIISA hymyilee kyyneleet silmissä.

+

+Tiedäthän sinä sen, Vilho?

+

+KORPI reippaasti.

+

+Nyt ei enää muistella surullisia! Onhan päästy vuosi eteenpäin

+ja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jouluun. —

+(Leikillisesti.) — Näin vähän kerrallaan elämä menee sentään paremmin.

+Ei sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa kerrallaan. Eikö niin, Liisa?

+

+(Anni havahtuu ja menee äänettömästi kyökkiin.)

+

+LIISA

+

+Kyllä se menee Vilho. — (Huoahtaa ja hänen kasvoilleen ilmestyy jotain

+vierasta hartautta.) — Varsinkin jos me muistamme pitää Jumalan mukana

+kaikissa toimissamme. Ilman häntä ovat kaikki työmme ja vaivamme turhat.

+

+KORPI

+

+Niin, niin... Mutta miten niiden joululahjojen kanssa oikein...

+

+LAPSET

+

+— Niin, joululahjat.

+

+— Tuleeko joulupukki?

+

+— Saa nyt nähdä.

+

+LIISA

+

+Odotetaan nyt hetkinen. Isä näyttää olevan malttamattomampi kuin

+lapset...

+

+(Silloin koputetaan ja lapset huudahtavat iloisesti.)

+

+— Siellä on joulupukki.

+

+— Joulupukki tulee.

+

+— Nyt saadaan joululahjoja.

+

+— Sisään!

+

+Ovi avautuu hiukan ja sisään työnnetään pärekori, jossa on joukka

+kääröjä. Lapset tuovat sen ilohuudoin äidin eteen. Sitten tulee vielä

+uudet sukset.

+

+Kääröjä jaetaan ja availlaan yleisen sekavan puheensorinan vallitessa;

+sorinasta eroittaa seuraavia sanoja:

+

+— Tässä on Katrin paketti.

+

+— Ota Eero omasi.

+

+— Katsokaa, sukset!

+

+— Minulla on vanttuut!

+

+— Hevonen —'katsokaa tytöt!

+

+— Kiitoksia isä! Näillä pääsee niin kovin, että...

+

+ANNI

+

+Äidille ja isälle! — (Tuo käärön Liisalle, joka alkaa aukaista sitä

+hymyillen.)

+

+KORPI iloisesti, leikillisesti.

+

+Samassa paketissa! Nythän ei voi tietää kumpi on minun ja äiti voi

+ottaa minulle kuuluvan.

+

+ANNI

+

+Kyllä sen eroittaa! Ja on niissä nimikin... — (Liisa ottaa kääröstä

+valkean villahuivin ja ojentaa Korvelle harmaan villapaidan.)

+

+KORPI iloisesti hämmästyen.

+

+Villapaita — näin lämmin! Kukahan tämän on lahjoittanut? Olisikohan

+minun vanha morsiameni sittenkin vielä muistanut...

+

+LIISA hellästi leikillisesti.

+

+Tuskinpa kukaan morsian tuollaista vanhaa äijää muistaa!

+

+KORPI samoin.

+

+Ei sitä tiedä — katsokaa lapset! Eikös isä ole vielä nuori ja pulska

+mies? — (Naurun ja puheensorinan seasta eroittaa Liisan äänen).

+

+LIISA

+

+Puheista luulisi nuoreksi pojannulikaksi, mutta kun näkee...

+

+ANNI

+

+Kyllä isä vielä komea sulhanen on...

+

+ANTTI

+

+Tiedätkö Kaarlo, kun isä juoksi kilpaa suvella, niin hän- meni vähän

+hurjasti!

+

+EERO

+

+Isä on niin vahva, ettei kukaan voita häntä!

+

+KAARLO

+

+Mutta vakavasti puhuen ei Korpea luulisi vielä neljänkymmenenviiden

+vuotiaaksi.

+

+KORPI leikillisesti.

+

+No Liisa, nyt kuulet, jollet minua usko.

+

+(Liisa naurahtaa. Kaarlo on puhuessaan aukaissut pienen paperikäärön

+jossa on samanlainen piparkakku ja paperilappu; lukee sen hymyillen.)

+

+KORPI

+

+Saitko sinä kirjeenkin, Kaarlo?

+

+KAARLO nauraen.

+

+Sain, mutta siinä on vain kolme sanaa: Tämän saat syödä.

+

+KORPI

+

+Mitä horiset? Eikös piparkakkuja aina syödä?

+

+KAARLO

+

+Niin luulisi...

+

+LIISA

+

+Missähän Emil viipyy näin kauan?

+

+ÄÄNIÄ (kummastuneita).

+

+— Ai, Emil on poissa...

+

+— Missä hän näin kauan viipyy?

+

+— Hän lupasi tulla jo viiden ajoissa.

+

+KAARLO hymähtäen.

+

+Hän on ehkä mestarin vieraana.

+

+ANNI

+

+Niin, ehkä ette tiedäkään vielä, että Väänäsen Aino on siellä

+palveluksessa.

+

+LIISA hymähtäen.

+

+Vai niin! Sitten ymmärrän.

+

+KORPI

+

+Mutta miksi hän sellaiseen paikkaan on mennyt?

+

+LIISA kuin havahtuen.

+

+Niinpä todella! En minä vain antaisi Annin mennä sinne...

+

+KORPI katkerasti.

+

+No, ehkäpä siellä kotona on paremmin suojassa kuin tehtaalla. Mutta

+kyllä se mies on tehnyt sellaisia lekoja, ettei niitä luulisi enää

+nykyaikana mahdollisiksi...

+

+LIISA keskeyttäen.

+

+Ei puhuta tuollaisesta miehestä, nyt kun meillä on joulu... Eikös

+lauleta yksi virsi, Vilho? Etkös sinäkin veisaa. — (Hlljemmin.) —

+Laulathan lasten vuoksi...

+

+KORPI näyttää ikäänkuin synkistyvän, mutta huomaa vaimonsa pyytävän

+katseen, koettaa salata sen, sanoen mahdollisimman iloisesti.

+

+Tietysti minä laulan mukana. Niin juuri, lauletaan kaikki yhdessä,

+Kaarlo ja Anni myös.

+

+(Kuuluu myönnytyksiä.)

+

+LIISA

+

+Tuoppas virsikirja — minä katson virren. — (Korpi tuo virsikirjan

+Liisalle.) — Kiitos.

+

+LIISA etsii viritä.

+

+Kai jouluvirsistä lauletaan.

+

+KORPI

+

+Ota nyt mikä tahansa — sellainen, josta pidät...

+

+LIISA ilostuen.

+

+Nyt tiedän, lauletaan: "Autuas, ken sydämensä". Siitä minä pidän miltei

+eniten. Se on lohduttanut minua monta kertaa, kun kaikki on näyttänyt

+ihan mahdottomalta.

+

+(Korpi näyttää taas hiukan kiusaantuneelta, mutta ei vastaa. Liisa

+huomaa jokaisen löytäneen virren, alottaa sen ja kaikki yhtyvät häneen;

+laulavat ensimmäisen ja neljännen säkeen.)

+

+LIISA hartaasti.

+

+Näistä sanoista minä eniten pidän: "Hällä myös on kuritus, sitten

+jälleen armahdus! Hän suo näljän, hän suo leivän, murheen niinkuin ilon

+päivän." Ne ovat niin kovin syvää totuutta. Kuinka monasti meilläkin

+on ollut kovia koettelemuksia, mutta taas on tullut uusi päivä, Jumala

+on taas toimittanut asiat parhain päin. Viime joulunakin olimme niin

+ahtaalla, kun sinun kätesi oli poikki ja minä vielä vuoteessa...

+Mutta nyt menee taas paremmin. Etkö sinäkin ala huomata Vilho, miten

+ihmeellisesti Jumala ohjaa elämämme kulkua?

+

+KORPI peitetyllä katkeruudella.

+

+Mistä sinä tiedät, voit väittää, että se olisi ollut sellaista Jumalan

+tahdosta? Sellaista köyhän elämä aina on: vuoroin pahempaa ja vähän

+parempaa. Mutta sehän riippuu olosuhteista, asioista. Minä olen

+varma, että sitä tapaturmaakaan ei olisi tullut, jos koneessa olisi

+ollut lain määräämä suojus, ei olisi voinut tapahtua. Mutta kun se

+maksaa jonkunverran, ei patruuna ole raskinnut sitä hankkia. Sinähän

+muistat, että olin hieman sairas ja lisäksi väsynyt ylityöstä, joten

+en ollut enää yhtä tarkka — siinähän ei saanut siirtyä kuin muutaman

+sentimetrin. Sittenkin sanot sinä, että loukkaannuin Jumalan tahdosta...

+

+LIISA hämmästyneenä.

+

+No, en minä nyt juuri sitä voi sanoa, mutta kyllä meidän pitää tyytyä

+siihen osaan, jonka Jumala on meille määrännyt...

+

+KORPI

+

+Jumala määrännyt! Ajattele nyt, olisiko meilläkään edes tällaista

+joulua, jollen olisi saanut sivutöistä toistasataa markkaa.

+

+LIISA kuin havahtuen.

+

+Niin, se on kyllä totta, että olisimme saaneet olla yhtämittaa

+puutteessa sen syksyisen palkanalennuksen jälkeen. — (Epäröiden.) —

+Mutta ehkä Jumala johti niin, että sait niin paljo niistä koneenosista.

+

+KORPI

+

+Ei, kyllä minä itse menin kysymään, kuullessani, että ne olivat vanhoja

+ja kuluneita. Ja ota huomioon, että useimmissa perheissä on sen

+palkanalennuksen tähden parhaillaan puute. Sentähden en voi uskoa, että

+Jumala olisi niin tahtonut — vaan patruuna ja mestari...

+

+LIISA hermostuen.

+

+Älä Vilho — älä puhu nyt... noin. Minun oli niin hyvä ja tyytyväinen

+olla. Mutta jos rupeaa ajattelemaan, niin ei ymmärrä lopulta mitään.

+Ihminen ei saa ajatella, se on...

+

+(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään astuu Emil. Hän hymyilee

+ja koettaa puhua iloisen äänekkäästi, peittääkseen kalvavaa

+levottomuuttaan. Toisinaan kuitenkin synkistyy ja havahtuu uudestaan

+kuin unesta.)

+

+ANNI aivankuin oman onnensa huumaamana.

+

+Emil, missä viivyit näin kauan? Olisit muuten sinäkin saanut

+joululahjoja. Nyt jäit ilman.

+

+EMIL

+

+Niin sitä saattaa sattua. Mutta en välitä jos toiset sensijaan ovat

+saaneet hyviä lahjoja. Mitä sinä sait?

+

+ANNI hymyillen.

+

+Jaa — minä en todella saanut mitään tällä kerralla...

+

+EMIL

+

+Anni! Puhu totta! Olet sen näköinen kuin olisit saanut oikein suuren

+lahjan — suuremman lahjan kuin kukaan meistä. Miten se on Anni?

+

+ANNI hypähtää äkkiä seisomaan ja puhuu hiljaa värisevin äänin, ja

+katsoen omaisiaan säteilevin silmin. Se on totta veljeni: olen saanut

+enemmin kuin kukaan koko maailmassa — ja minä olen iloisempi ja

+onnellisempi kuin kukaan maailmassa. — (Näyttää sormusta.) — Ja katsos

+tätä, sen vielä sain kukkuraksi. Niin veli — isä ja äiti. Me menemme

+kuulutuksiin heti pyhien jälkeen. Me saamme säästörahoillamme senverran

+huonekaluja ja muuta, että tulemme toimeen aluksi — emmehän me paljoa

+tarvitsekaan...

+

+LIISA liikutettuna.

+

+Jumala teitä siunatkoon, lapset.

+

+KORPI

+

+Onnea minäkin teille toivon.

+

+EMIL värisevällä äänellä.

+

+Voi pikku Anni, kun vain saisit pitää onnesi. — (Havahtuen.) — Mutta

+mikset saisi? Mitä minä taas hassuttelen...

+

+KORPI katsoen häntä tutkivasti.

+

+Mikä sinua vaivaa, Emil? Oletko saanut tietää jotain ikävää, jonkun

+onnettoman uutisen?

+

+EMIL teennäisen iloisesti.

+

+Ei mitään, isä! Näytönkö minä sellaisella?

+

+KAARLO

+

+Kyllä — olet sellaisen näköinen kuin olisit pelissä menettänyt koko

+kuukauden tilin tai saanut rukkaset. — (Leikillisesti.) — Ethän vain ole

+sellaisia vastaanottanut?

+

+EMIL kuin keksien syyn.

+

+No, ehkä siinä voi olla perää, ehkä sentähden näytän vähän

+toisenlaiselta.

+

+KORPI katsoo häntä epäilevästi tutkien ja kysyy välinpitämättömällä

+äänellä.

+

+Onko se tieto mestaria koskeva?

+

+EMIL hätkähtää, änkyttäen.

+

+Mikä tieto? Mitä isä tarkoittaa?

+

+KORPI

+

+Se, jonka sait kuulla...

+

+EMIL epäröiden.

+

+Mestaria... en ymmärrä, en tiedä, mitä tietoa tarkoitatte?

+

+(Kuuluu askeleita. Työmies Halonen astuu sisään mielenliikutuksesta

+kalpeana; seisahtuu ovelle.)

+

+HALONEN

+

+Hyvää iltaa... älkää nyt pahastuko vaikka tulen näin jouluaattona. En

+olisi tullut, mutta kun tuota...

+

+(Vaikenee katsahtaen arasti Liisaan ja lapsiin.)

+

+LIISA lähtee.

+

+Lapset, tulkaa kyökkiin, saatte puuroa ja pääsette maata.

+

+KORPI

+

+Sano pois vaan — mitä se on?

+

+HALONEN

+

+No, kun Vaaralan Sanni on juuri löydetty koskesta ja ne aikovat viedä

+sen kotiin.

+

+LIISA huudahtaen kauhistuneena.

+

+Vaaralan Sanni!

+

+ANNI samoin.

+

+Sanni!

+

+KORPI käheästi änkyttäen.

+

+Miten... Kuinka hän sinne on joutunut?

+

+HALONEN

+

+Sanni oli tänään tullut tehtaasta kaksi tuntia myöhemmin kuin toiset ja

+sulhanen oli tullut Helsingistä juuri iltapäiväjunalla tänne jouluksi.

+— Mutta sitten hän lähti heti viiden junalla takaisin ja Sanni meni

+suoraapäätä tehtaan sillalle — ja siitä oli hypännyt koskeen...

+

+ANNI käheällä, katkonaisella äänellä.

+

+Voi Sanni raukka...

+

+LIISA

+

+Sanni parka... Saiko se roisto hänetkin pauloihinsa... hänhän oli aina

+niin siivo ja hiljainen...

+

+HALONEN

+

+Hän olikin ensikerran jäänyt sinne — tiesivät miehet.

+

+LIISA

+

+Sen minä kyllä uskon. Kun se poikaparkakin juuri nyt sattui tulemaan...

+

+KAARLO kuin sisäisellä kauhulla.

+

+Kun ajattelen, mitä tuo mies tunsi huomatessaan hänen jota oli pitänyt

+puhtaimpana, kalliimpana, olleen tuollaisen olennon kanssa, sen

+vallassa, niin minä... Ei, minä tulisin hulluksi...

+

+EMIL

+

+Se mies on itse paholainen! Vielä tuollainenkin rikos...

+

+KORPI

+

+Mitä muuta sinä tarkoitat?

+

+EMIL hämmästyen.

+

+En minä mitään muuta — jaa, niin, noita entisiä...

+

+HALONEN

+

+Mitähän nyt sitten tehtäisiin... Hän on tuossa aivan kohdalla,

+maantiellä.

+

+ANNI tolkuttomasti.

+

+Aivan kohdalla, tiellä... Ei, minä menen katsomaan!

+

+HALONEN

+

+Sentähden minä oikeastaan tulin, kun ne aikovat viedä sen ruumiin

+kotiin, nyt jouluaattona... Mitä te arvelette, eikö sentään olisi

+parasta antaa ihmisparkain maata vielä yhden yön rauhassa.

+

+Kaarlo on mennyt Annin kanssa ulos.

+

+LIISA

+

+Voi, herra Jumala!

+

+KORPI

+

+Kyllä minä olen samaa mieltä...

+

+HALONEN neuvottomana.

+

+Mutta mihin se pantaisiin, kun ei meillä ole oikein sopivaa paikkaa...

+puuliiteri on niin kovin avonainen...

+

+KORPI

+

+Jospa hänet tuotaisi meidän aittaan. Se on miltei tyhjä. Eikö niin

+Liisa?

+

+LIISA

+

+Tehkää niin vaan.

+

+HALONEN

+

+Mennään nyt — täytyy sanoa niille miehille, etteivät levitä tietoa

+siitä... Mene sinä Ville huomenna ilmoittamaan — osaat paremmin puhua...

+

+(Menevät ulos.)

+

+ANNI tulee hetken kuluttua kauhusta kalpeana; änkyttää tukehtuneesti.

+

+Voi, herra Jumala... Minä en voinut häntä katsoa. Hänen silmänsä

+näyttivät kuunvalossa niin kamalan teräviltä... ja paksu palmikko

+törrötti suorana sivullepäin — se oli jäätynyt kivikovaksi.

+

+LIISA

+

+Voi, herra Jumala tätä elämää...

+

+(Samassa tulee Kaarlo kiihtyneen näköisenä; Liisa katsahtaa häneen ja

+aivankuin arvaisi Kaarlon toivovan hänen poistumistaan, lähtee lisäten):

+

+Jospa minäkin menen katsomaan...

+

+KAARLO vapisevalla äänellä.

+

+Anni, minun täytyy tulla heti sinun luoksesi; sanoa sinulle eräs

+seikka. Sanoin äsken, ettemme vaadi paljoa, mutta nyt huomaan, että

+minulla onkin niin kallis aarre, etten vaihtaisi sitä miljooniin — koko

+maailman aarioihin.

+

+ANNI

+

+Mitä tarkoitat Kaarlo... Mitä se on?

+

+KAARLO painavasti.

+

+Se, että saan sinut sellaisena kuin olet, että sinä olet yksin _minun_,

+minun oma, pieni tyttöni. (Suutelee Annia tulisesti.) Minä tiedän,

+etten sitä aarretta koskaan menetä — eikö niin? Sillä rakastathan sinä

+minua... Anni... aina?

+

+ANNI suudellen kuin huumaantuneena.

+

+Oi, Kaarlo, tiedäthän sinä miten sinua rakastan. Kuinka voit kysyäkään

+sellaista, Kaarlo? Miten olisi mahdollista, että minä...

+

+KAARLO

+

+Niin, tuo varmuus juuri lisää onneni moninkertaiseksi. Täälläkin täytyy

+monen yhtämittaa epäillä ja pelätä, että tuo inhoittava mestari, roisto

+— onnistuu lopulta turmelemaan heidän rakkaansa. Ajatellessani äsken

+Vaaralan Sannin sulhasta, olisin minä tahtonut polvillani kiittää

+kohtaloa tai elämää siitä, ettei minun tarvitse sellaista koskaan edes

+epäillä.

+

+ANNI hämmästyen.

+

+Eikä sinun tarvitsekaan epäillä, Kaarlo! Minä en voisi koskaan

+sellaista, vaikka lupaisi minulle miljoonia!

+

+KAARLO teennäisen välinpitämättömästi.

+

+Onko se vielä koettanut jatkaa lähentely-yrityksiään...?

+

+ANNI katsoen maahan: epäröiden.

+

+Eihän se juuri ole...

+

+KAARLO sisäisesti kiihtyen.

+

+Mitä — onko se? Kerro vaan, Anni, tiedäthän, ettei se minuun vähääkään

+vaikuta... Onko se taas lupaillut tai tyrkyttänyt jotain?

+

+ANNI

+

+Kyllä se viime viikolla kysyi, enkö tahtoisi sormusta, mutta minä en

+tietenkään ottanut.

+

+KAARLO kiihkeän katkerasti.

+

+Vai sormuksella luulee voivansa ostaa sinut. Hävetköön sika! Jos se

+vielä uskaltaa häpäistä sinua tuollaisilla tarjouksilla, niin sano heti

+minulle.

+

+ANNI

+

+Kyllähän minä...

+

+KAARLO kiihkeästi.

+

+Sinun täytyy sanoa, Anni! Minä vaadin sitä, Anni! Minä rakastan sinua

+niin, etten anna häpäistä sinua. Sinun täytyy luvata...

+

+(Juuri sillä hetkellä palaa Korpi sisään.)

+

+KORPI tulee sisään, sanoo hitaasti, katkerasti

+

+Siellä se nyt makaa mestarin tämänpäiväinen uhri kivikovaksi jäätyneenä

+möhkäleenä. Vieläköhän mestari pyrkisi sitäkin lähentelemään? —

+(Hiljaa, synkästi kuin itsekseen.) — Kun ajattelee, että hän vielä

+viisi tuntia sitten oli elävä, iloinen — ajatteli sulhastaan,

+tulevaisuutta, niin...

+

+(Ääni katkeaa äkkiä.)

+

+KAARLO vaivoin hilliten raivoaan.

+

+Kyllä se on kummallista, että yksi roisto saa noin kauan jatkaa

+rikoksiaan...?

+

+EMIL kuohahtaen.

+

+Niin, mutta jos tietäisitte kaikki — mitä se perkele on tehnyt, niin...

+

+KORPI

+

+Emil, kerro nyt mitä olet saanut tietää. Sinä tiedät jotain erikoista.

+

+EMIL hämmentyen.

+

+Mistä isä niin luulee?

+

+KORPI

+

+Sanoistasi, katseistasi, käytöksestäsi. Olen varma, ettet voi kieltää

+sitä.

+

+LIISA kyökin ovella, reippaasti.

+

+No tulkaa nyt syömään. Puuro on pöydällä ja lapset odottavat...

+

+EMIL ilostuen.

+

+Kiitoksia. Kyllä tullaan! Minulla onkin nälkä kuin sudella,

+

+(Aikoo lähteä Liisan jälkeen, mutta silloin sanoo tämä.)

+

+KORPI hiljaa, päättävästi.

+

+Älä mene vielä, Emil! Minä tahdon tietää sen heti!

+

+EMIL kiihkeästi, pyytäen.

+

+Mennään syömään ensin isä...

+

+ANNI suostutellen.

+

+Niin, isä! Kai se jotain pahaa kuitenkin on. Mutta eikö se ollutkaan

+Sannista?

+

+KORPI katkerasti.

+

+Syömään ensin?

+

+LIISAN ÄÄNI

+

+No ettekö tulekaan sieltä? — Lapset odottavat niin kovin...

+

+EMIL pyytävästi.

+

+Niin isä... Voitte syödään paremmalla ruokahalulla. Kyllä sellaiset

+ehtii kertoa illallisen jälkeenkin.

+

+ANNI hellästi.

+

+Niin isä, tulkaa vain syömään.

+

+KORPI synkästi, kuohahtaen.

+

+Älkää ärsyttäkö enää minua! Pidättekö minua niin heikkona raukkana,

+etten jaksa kuulla totuutta, että jonkun poikasen täytyy kantaa minun

+kuormani kunnes olen ehtinyt syödä? Minä tiedän, että se koskee minua.

+

+EMIL hitaasti, katkonaisella äänellä.

+

+Niin isä, kyllä se koskee... Nähkääs, Aino oli tänään nähnyt mestarin

+pöydällä... patruunalle kirjoittaman kirjelmän, jossa oli... että

+uudesta vuodesta...

+

+(Vaikenee.)

+

+ANNI jännittyneenä.

+

+Mitä Emil? Mitä uudestavuodesta?

+

+EMIL käheästi.

+

+Silloin alennetaan kaikkien työläisten palkat kolmannella osalla...

+

+(Äänettömyys.)

+

+LIISA aukaisee hetken kuluttua oven ja lausuu leikillisen moittivasti.

+

+No, eikö teille enää maistu joulupuurokaan?

+

+KORPI synkästi, käheästi.

+

+Ei nyt maistu joulupuurokaan, Liisa parka.

+

+Esirippu.

+

+

+

+

+Ensimmäinen näytös.

+

+Toinen kuvaelma.

+

+

+Oikealla on suuri kirjoituspöytä, samalla puolella nurkassa pieni hylly

+ja seinämillä joukko tuoleja. Sisäänkäytävä on vasemmalla ja perältä

+johtaa ovi mestarin lepohuoneeseen.

+

+Mestari Holm istuu parhaillaan pöydän ääressä kirjoittaen. Hän on

+lihavahko, pyöreävatsainen; kasvot paksuine huulineen ovat punakat,

+ja pienissä, vilkuilevissa silmissä kuvastuu sekaisin röyhkeyttä,

+pelkuruutta ja oveluutta.

+

+Hetken kuluttua hän lopettaa ja tarkastaa kirjoitustaan. Sitten painaa

+sähkökelloa, senjälkeen aukenee ovi ja pikkupomo astuu sisään.

+

+MESTARI uteliaasti.

+

+No, mitä ne siellä tuumivat julistuksesta? Ovatko tyytyväisiä?

+

+POMO äänessään peitetty katkeruus.

+

+Eiväthän ne tietysti tyytyväisiä ole — eikä se ole ihmekään, sillä...

+

+MESTARI terävästi.

+

+Ei ole ihmekään — kuinka niin?

+

+POMO arastuen.

+

+Kun tuota... tuota palkkoja juuri syksyllä alennettiin.

+

+MESTARI

+

+Mutta ettekö te ymmärrä, että nyt on sopiva tilaisuus, kun koko maassa

+vallitsee ankara työttömyys? Me saamme työväkeä vaikka kuinka paljon —

+jolleivät tahdo tehdä työtä sillä palkalla jonka patruuna määrää.

+

+POMO arasti, moittien.

+

+Mutta eiköhän se sentään ole väärin? Millä sellaisetkin tulevat

+toimeen, joilla on suuret lapsilaumat, kun on ennenkin ollut huonoa.

+Jos sattuu sairautta ja muuta tällaisena talvena, niin...

+

+MESTARI kylmästi, keskeyttäen.

+

+Jaa, mitä se meitä liikuttaa. Muuten pyydän huomauttaa, että teidän

+mielipiteenne ovat kerrassaan sopimattomia työnjohtajalle. Jos te

+alatte niitä julistaa muuallakin kuin minun läsnäollessani — niin...

+— (Naputtaa sormellaan pöytään; peitetysti uhaten.) — Teidän pitäisi

+muistaa, että tämä on herra patruunan toimenpide, ja jos hän saa tietää

+miten te olette sitä arvostellut, niin tuota — te ette tule kauan

+täällä toimimaan...

+

+POMO pelästyen.

+

+Enhän minä mitään... muuten vain... Enhän minä tietysti tahdo

+arvostella...

+

+MESTARI

+

+Kas niin. Menkää siis katsomaan ovatko kaikki työmiehet paikoillaan.

+(Toisellaisella äänellä.) Jaa, käskekää mennessänne Anni Korpi tänne.

+

+POMO nöyrästi ja alakuloisesti.

+

+Kyllä, herra mestari, kyllä minä...

+

+(Menee.)

+

+MESTARI sytyttää sikaarin ja katselee levottomana ovelle. Hetken

+kuluttua tulee sisään Anni Korpi ja seisahtuu odottaen ovelle.

+

+ANNI arasti.

+

+Herra mestari on kutsunut minut. Mitä olisi...?

+

+MESTARI mielistellen.

+

+Niin, minulla on sinulle asiaa... työtä... Istuhan nyt ensin.

+

+ANNI peitetyn terävästi.

+

+Eihän työaikana sovi istua...

+

+MESTARIN silmät välähtävät, mutta sanoo suojelevalla, lempeällä äänellä.

+

+Istu nyt vaan — minähän annan luvan...

+

+ANNI

+

+Kyllä minä seisoakin jaksan...

+

+MESTARI niinkuin ei kuulisikaan.

+

+Miten olet jaksanut viime päivinä? Oliko sinulla hauska joulu?

+

+ANNI kylmästi.

+

+No olihan se...

+

+MESTARI kaksimielisesti.

+

+Ja lahjoja tuli kai oikein paljon?

+

+ANNI

+

+Kuinka mestari niin luulee? En minä saanut ainoatakaan lahjaa.

+

+MESTARI purevasti.

+

+Todellakin! Ja minä luulin niitä tulleen oikein summassa kun ei

+minunkaan pieni lahjani enää kelvannut.

+

+ANNI

+

+Ymmärtäähän mestari, ettei minun sovi ottaa sellaisia lahjoja...

+

+MESTARI kuin ihmetellen.

+

+Mikä siinä olisi sopimatonta? Jos tahdon antaa lahjan ystävälleni jota

+rakastan — jonka tahtoisin omakseni, niin...

+

+ANNI keskeyttää, harmista punastuen.

+

+Eikö mestaria hävetä puhua tuolla tavoin? Ettekö ymmärrä, miten väärin

+se olisi, kun teillä on kotona rouva ja lapset, ja...

+

+MESTARI

+

+Voi Anni kulta! Etkö sinä sitten ymmärrä, ettei rakkaus välitä, onko

+naimisissa vai ei... Ja minkä minä nyt sille voin, että rakastan sinua

+— etten saa sinua mielestäni? Eikä se sitäpaitsi niin kauhea asia ole,

+kaikilla paremmilla ihmisillä on joku toinen, jota he rakastavat —

+vaikka ovatkin naimisissa. Älä siis...

+

+(Lähenee Annia.)

+

+ANNI katkeran ivallisesti, siirtyen poispäin.

+

+Mestarillahan on toisia, montakin — jos se kerran on välttämätöntä

+paremmille ihmisille! Miksi te siis minua kiusaatte?

+

+MESTARI teennäisen moittivasti.

+

+Voi Anni! Sinäkö syytät minua kiusaamisesta, vaikken ole tahtonut

+sinulle muuta kuin hyvää? Sinä et välitä vähääkään minun tunteistani,

+lähetit lahjanikin sillälailla takaisin. — (Ottaa taskustaan kellon ja

+lähenee taas Annia.) — Ota tämä edes... otathan Anni...

+

+ANNI tuskastuneena.

+

+Välitättekö te minun tunteistani, kun yhtämittaa puhutte sitä samaa,

+vaikka monasti olen sanonut etten voi teistä pitää? Miksi te nytkin

+tyrkytätte väkisin lahjaanne kun minä en sitä tahdo?

+

+MESTARI

+

+Enhän voinut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkerammaksi.

+Odotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että

+sinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni... Minä

+järjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja...

+

+ANNI punastuen harmista ja häpeästä.

+

+Te tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei tapahdu!

+Minä en tee koskaan sellaista rikosta! Olenhan jo sanonut, että pidän

+toisesta — että minulla on sulhanen, Kaarlo...

+

+MESTARI silmät välähtäen; hillitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.

+

+Kas, kun en lainkaan muistanut! Minähän kuulin jo tuon asian! Ja kuulin

+minä sen yhteydessä muutakin... — (Vaikenee, katsoen Annia, ja kun tämä

+ei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien.) — Niin, olen vaan kuullut

+sellaista, että sinun tuota... täytyisi mennä... — (Hän venyttää

+tahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevasti Annia, ja

+lopulla vaikenee.)

+

+ANNI tuskastuen.

+

+Mihinkä niin?

+

+MESTARI tuijottaa yhä Annia, lausuen painokkaasti.

+

+Niin — että sintin _täytyisi_ mennä hänen kanssaan naimisiin —

+mahdollisimman _pian_... Onko se totta?

+

+ANNI punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.

+

+Kuinka mestari voi luulla minusta sellaista! Luuletteko minut

+sellaiseksi?

+

+(Kääntyy poispäin.)

+

+MESTARI myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.

+

+Mitä sinä teeskentelet? Kyllähän minä tiedän, että nuoret tehtaalaiset

+keskenään ihan tuota... ihan...

+

+ANNI keskeyttää tulisesti.

+

+Mutta minä en!

+

+MESTARI jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silmissään

+välkähtää kavala, ivallinen ilme.

+

+Ihan suutelevat... No, etkö sinä siis koskaan ole sitä tehnyt?

+

+ANNI kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.

+

+MESTARI

+

+Etkö sinä voi vastata? Vai myönnätkö sen vaitiolollasi?

+

+ANNI sammaltaa suuttuneena, häveten.

+

+Miten mestari kysyy sellaista..? Eihän se kuulu... tuota...

+

+MESTARI keskeyttää ilkeästi.

+

+Minulleko? Vai ei kuulu minulle? Hyvä! Minä taas luulen, että se kuuluu

+hiukan minullekin. — Minä huomaan, että sinä olet juuri hänen tähtensä

+kohdellut minua kuin kerjäläistä! Kiusannut minua kylmyydelläsi ja

+samaan aikaan suudellut ja rakastellut häntä. Eikö niin? Vai kiellätkö,

+ettet rakasta tuota nulikkaa?

+

+ANNI seisoo häneen selin, äänettömänä ja hämmentyneenä.

+

+MESTARI yhä kiihtyen.

+

+Jaha! Sinä myönnät sen! Vai niin. Tuota lurjusta minä siis saan kiittää

+kaikesta. Tuollaisen tähden olet sinä siis pitänyt pilkkanasi minua,

+naureskellut sen kanssa takanapäin minua — minua! — (Uhkaavasti.) —

+Mutta sen täytyy nyt loppua.

+

+ANNI naivisti, pelokkaasti.

+

+Ei herra mestari... en minä ole koskaan nauranut teitä. Eikä Kaarlo ole

+lurjus... hän on niin hyvä, siivo ja rehellinen... Kaikki pitävät...

+

+MESTARI kiukkuisesti.

+

+Hän on lurjus — kirottu lurjus! Ja minä en enää kärsi sitä peliä, jota

+te yhdessä harjoitatte! Huomispäivänä minä ajan hänet pois tehtaasta,

+koko läänistä! Se on nyt sanalla sanottu.

+

+ANNI änkyttää tolkuttomasti.

+

+Oi herra mestari, älkää ajako häntä pois työstä — — hän ei ole mitään

+pahaa tehnyt... Aina tehnyt työnsä hyvin, ollut säännöllinen ja altis

+ja...

+

+MESTARI keskeyttää ärjäisten.

+

+Vaiti, sanon minä! Minä en viitsi kuunnella sinun lörpötyksiäsi.

+Huomenna hän lähtee — ja' samalla sinä, isäsi, veljesi, kaikki — koko

+roikka!

+

+ANNI vaikenee ikäänkuin jähmettyneenä; sitten sammaltaa tuskallisesti.

+

+Isä... isäkin...? Ei, ei... Mihinkä isä ja äiti sitten joutuvat

+tällaisena työttömänä aikana — ja niin monta lasta... Älkää sentään

+eroittako isää työstä... Hyvä mestari...

+

+MESTARI keskeyttää järkähtämättömästi.

+

+Se riippuu nyt kokonaan sinusta. Jos olet järkevä, niin ehkä annan

+heidän jäädä. — (Pahanenteisesti.) — Mutta ellet... ellet sinä...

+

+ANNI keskeyttää tuskallisesti.

+

+Älkää, herra mestari! Isä on ollut niin kauan täällä — koko ikänsä ja,

+ja... — (Miltei vaikeroiden.) — Niin, ettekö te sitten ymmärrä, että

+minä en voi, minä en voi...

+

+MESTARI

+

+No, sitten ei siitä enää kannata puhua. — (Ankarasti.) — Minä en anna

+itseäni pilkata!

+

+ANNI

+

+Voi hyvä mestari, mitä te aiotte... Armahtakaa nyt tämä kerta, älkää...

+

+(Purskahtaa itkuun.)

+

+MESTARI antaa Annin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kummallisen

+tutkivasti. Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottomaksi, hän lähenee,

+taputtaa hyväillen Annin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää

+levottomuus ja hellyys.

+

+Auni älä itke, en voi sitä kestää... Anni ota edes tämä ja ole hiukan

+ystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni. Katsos miten

+kaunis se on — perätkin ovat kullasta... Se maksaa kolmattasataa

+markkaa...

+

+ANNI nyyhkyttäen.

+

+Miten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä?

+Jokainen ajattelisi heti, että...

+

+MESTARI kiihkeästi kuiskien.

+

+Eihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten jälkeenpäin voit

+keksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota Anni

+— minä pyydän. — (Työntää kellon Annia taskuun, sanoo mahdollisimman

+lempeästi.)

+

+Kas niin, Anni. — Älä nyt itke. Minä en voi katsella sinua itkevänä —

+se koskee niin sydämeeni. Jospa vain tietäisit, miten silloin kärsin —

+ja aina... Ja sinä voisit lopettaa kärsimyksen! kun vaan tahtoisit —

+voisit muuttaa kaikki hyväksi... meille molemmille...

+

+ANNI yhä itkien.

+

+Mutta sehän olisi valhe... minä tuntisin aina, että olen tehnyt

+rikoksen. Ei, minä en voi ottaa sitä... Ottakaa se takaisin...

+

+MESTARI tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.

+

+Rakas Anni! Onko sekin mielestäsi rikos? Jospa vain tietäisit, miten

+syvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin... Minähän tahdon tehdä

+kaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen...

+Anni, sinä saisit suuremman onnen — — —. sinun ei enää koskaan työssä

+tarvitsisi työssä käydä... minä korottaisin sinut _konttoristiksi_.

+Opettaisin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttöriksi ja isäsi

+alityönjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä.

+Niin, sen järjestäminen on minulle helppoa — se olen minä, joka tässä

+tehtaassa määrään! Ajattele siis mikä valta minulla on! Etkö edes

+omaistesi tähden koeta olla järkevä — ajatella minunkin mieltäni...?

+

+ANNI on monta kertaa koettanut keskeyttää mestaria; huudahtaa

+epätoivoisesti.

+

+Herra mestari... Älkää puhuko enää... minä en voi! Kuinka minä sitten

+enää voisin olla täällä, katsoa ketään silmiin?

+

+MESTARI huomaa Annissa horjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeämmin.

+

+Oi Anni, minkätähden sinä kiusaat minua? Eikö sinulla ole lainkaan

+sydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen kärsinyt sinun

+tähtesi... Älä nyt enää ole tuollainen! Tule nyt edes katsomaan minun

+huonettani. Ja luota minuun...

+

+(Koettaa vetää Annia huoneeseensa.)

+

+ANNI ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.

+

+Oi mestari hyvä, älkää nyt... Antakaa minun olla... Lakatkaa... Minä

+koetan, lupaan ajatella... Älkää...

+

+MESTARI kähisevin äänin.

+

+Anni, minä pyydän, rukoilen sinua! Ajattelu, mikä onni sinulle tulisi!

+Sinä et tiedä, miten hyvin kävisi omaisillesi — etkö sinä tahdo edes

+heidän parastaan...?

+

+ANNI näyttää menehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.

+

+Kyllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi... Päästäkää, minä lupaan

+ajatella — minä tulen huomennakin, kun vain päästätte! Päästäkää! —

+(Kun mestari ei laske, kirkasee hän äkkiä.) — Apua, Kaarlo!... Kaarlo!

+

+MESTARIN sieramet laajenevat, silmät pienenevät naskalinteräviksi ja

+hänen äänessään kuvastuu sekaisin intohimo, pelko, raivo ja voitonriemu

+— se muistuttaa miltei käärmeen sähinääa.

+

+Vaiti! Jos vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä

+_ijäksi_...

+

+ANNI änkyttää kauhusta vavisten.

+

+Mitä, mitä...? Se ei ole mahdollista...

+

+MESTARI

+

+Se on mahdollista! Hän on täällä yhdistyksessä puhunut sillätavoin,

+että jos vihjaisen kaupungin santarmeille, niin hänet viedään

+tavallista kauemmaksi — josta hän ei palaja koskaan. Kuinka sinä

+uskalsit huutaa _häntä_ — pilkata minua? Sillä hän on _minun_ kädessäni!

+

+ANNI rukoillen.

+

+Mestari... antakaa anteeksi jumalan tähden... En tahtonut huutaa...

+en itsekään ymmärrä... Älkää antako ilmi häntä! Älkää, hyvä mestari,

+älkää! Minä kuolisin... Minä teen mitä tahansa, kun vaan...

+

+MESTARI pidätetyllä voiton riemulla.

+

+En minä odottanut noin suurta loukkausta sinulta. Mutta minä annan

+vielä senkin anteeksi, jos näytät, ettet tahtonut minua pilkata. Jos

+huomenna työajan jälkeen jäät tänne, niin minä lupaan, että omaisesi

+saavat jäädä työhön entisellä palkalla, ja kaikki tulee niinkuin olen

+puhunut.

+

+ANNI hätäisesti sammaltaen.

+

+Kyllä minä sitten tulen huomenna... huomenna... — (Kuin havahtuen.) —

+Ei, ei — en minä sentään voi — se olisi liian kamalaa.

+

+MESTARI uhkaavasti.

+

+Mitä, pilkkaatko sinä vielä silläkin tavalla? Ensin lupaat ja sitten

+kiellät — aivan kuin ärsytät! Ei — se on liikaa! Minä lähetän hänestä

+kirjelmän vielä tänään!

+

+ANNI parahtaa epätoivoisesti.

+

+Oi älkää, jumalan tähden! Minä tulen... lupaan tulla...

+

+MESTARI raskaasti.

+

+Tuletko siis varmasti! Jos sinä vielä tässä pettäisit minut, niin

+silloin en enää armahda ketään! Tuletko?

+

+ANNI

+

+Minä tulen...

+

+(Vaipuu kalpeana polvilleen.)

+

+MESTARI nostaa Annin ylös alkaen taluttaa huoneeseensa, toistellen

+

+Anni, Anni, sinä voit pahoin... Tule ottamaan vettä... tule minun

+huoneeseeni.

+

+ANNI epätoivoisesti.

+

+Oi älkää mestari... jumalan tähden en voi tulla, nyt... Päästäkää!

+

+MESTARI käheästi, uhaten.

+

+Älä vain huuda! Muista mitä siitä seuraa...

+

+ANNI kuin sekopäisenä.

+

+Hu, en minä huuda... kun ette vain... mestari hyvä — minä lupaan tulla

+huomenna varmasti. — (Mestari vie hänet puoliväkisin sisään sulkien

+oven.)

+

+Oven takaa kuuluu Annin pelokas nyyhkytys ja rukoileva kuiskaava ääni,

+vuoroin taas mestarin matala, kiihkosta käheä kuiske katkonaisena,

+epäselvänä.

+

+— Älä pelkää — istu — voit pahoin...

+

+— Ei — hyvä mestari — menee ohi...

+

+— Maista nyt — virkistää...

+

+— En voi — viiniä — päästäkää...

+

+— Älä nyt — ymmärrä — omaisesi...

+

+Sen jälkeen ei enää eroita sanoja; ne hukkuvat kaukaiseen kohinaan

+joka vähitellen lähenee; sen synnyttävät satojen askelten jyminä ja

+ihmisjoukon sekava puheensorina, josta ei vielä sanoja eroita. Se

+lähenee, kiihtyy ja lopulta pysähtyy ulkopuolelle ja sen seasta kuuluu

+kiihtyneitä

+

+HUUTOJA

+

+— Ne aikovat tietysti tappaa meidät nälkään!

+

+— Tietysti! Eihän sillä palkalla elä...

+

+— Mutta se on pirullista, ettei sillä heti kuolekaan!

+

+— Älä ole siitä huolissasi — kyllä tämän alennuksen jälkeen kuolet heti!

+

+— Se on selvä se!

+

+— Kun oikein nälkäpiiskuri suunnittelee, niin kai se tepsii!

+

+— Oikein! Tietysti se mestarin työtä on!

+

+— Tietysti! Sehän syksylläkin oli ehdottanut!

+

+— Menkää sisään! Ei se tästä parane!

+

+— Menköön Korpi ja Suonpää sisään! Kyllä me odotamme täällä!

+

+— Halonen myöskin!

+

+Kuuluu Halosen vastustava ääni.

+

+— Mene nyt vain! Ei se sinua syö!

+

+— Ei se ainakaan purematta nielase!

+

+— Ei kukaan paljaista luista huoli!

+

+— Mene sinäkin Emil — silloin se ei kuitenkaan kaikkia syö!

+

+— Mene vaan! Olet vähän lihavampikin!

+

+Joitakin katkeria naurahduksia.

+

+Melu hiljenee ja sitten aukee ovi; Korpi, hänen poikansa Emil, Halonen

+ja Kaarlo Suonpää astuvat sisään. Edellinen on suurikokoinen, vielä

+voimakas mies, vaikka ankara työ ja huolet ovatkin uurtaneet syviä

+vakoja hänen kasvoihinsa; Halonen on kovin laiha, kalpeilla kasvoillaan

+masennus ja arkuus; Suonpää on solakka, jäntevävartaloinen nuorukainen,

+jolla on älykkäät ja voimakkaat kasvot.

+

+Ulkoa kuuluu edelleen joukon hillittyä sorinaa.

+

+KORPI kuin pettyneenä.

+

+Täällähän ei ole ketään...

+

+EMIL pilkallisesti hymähtäen.

+

+Onkohan kettu paennut pesästään!

+

+KAARLO

+

+No, odotetaan täällä vaikka huomisaamuun asti! Sitä asiaa ei jätetä.

+

+KORPI hiljaa, lujasti.

+

+Sitä ei _voi_ jättää. Jos nyt vielä alennettaisiin palkat kolmannella

+osalla, silloin tulee monelle suurperheiselle suorastaan nälkäkuolema.

+

+HALONEN

+

+Niin se on, ei sillä saa...

+

+(Hän vaikenee, sillä mestarin huoneen ovi aukenee ja kynnykselle

+ilmestyy Anni, hätääntyneenä, vapisevana, vaatteet ja tukka hieman

+epäjärjestyksessä. Kaikki aivankuin jähmettyvät hämmästyksestä.

+Äänettömyys.)

+

+KORPI hiljaa, käheästi.

+

+Sinä täällä... Mitä sinä teit siellä?

+

+ANNI nyyhkyttäen.

+

+Minä olin... olin tomuja pyyhkimässä...

+

+KORPI ärjäisten.

+

+Valehtelet! Sano heti, mitä sinulla on täällä tekemistä!

+

+ANNI kuin menehtyneenä.

+

+Mestari... tuota noin, käski... — (Huomaa Kaarlon, pelästyy yhä enemmän

+ja sopertaa vavisten.) — Kaarlo... täällä...?

+

+KAARLO on seissyt kalpeana ja liikkumattomana — niinkuin raivo ja

+hämmästys olisi lamauttanut hänet.

+

+Niin, minä olen täällä... Mutta mitä sinä teet täällä? Mitä sinä olet

+tehnyt...?

+

+ANNI tolkuttomasti.

+

+Jumala auttakoon! En minä mitään...

+

+KAARLO raivoisasti.

+

+Mitä sinä olet tehnyt? Vastaa minulle. Oletko sinä, sinä...? Onko, onko

+se totta?

+

+MESTARI tulee huoneestaan ja karjaisee röyhkeästi.

+

+Mitä tämä merkitsee? Mitä te täällä rähisette? Ulos jokainen!

+

+KAARLO

+

+Konna!... Mitä te olette tehnyt hänelle?

+

+(Aikoo hyökätä mestarin kimppuun, mutta Korpi saa kiinni hänen

+olkapäästään.)

+

+MESTARI lähenee pari askella ja ähkyy pelästyksestä ja raivosta

+vavisten.

+

+Vai niin... vai niin! Vai sinä hyökkäät minun kimppuuni! No, no... Te

+näitte sen, te voitte todistaa sen! — (Kaikille.) — Ja ettekö kuulleet,

+mitä sanoin? Ulos!

+

+KAARLO hiljaa, raskaasti.

+

+Te ette pääse tästä asiasta niin helpolla kuin luulette.

+

+KORPI Kaarlolle hiljaa.

+

+Tule järkiisi. Ole hiljaa! — (Mestarille.) — Emme me sillä tavalla ulos

+lähde. Olemme tulleet puhumaan tärkeistä asioista.

+

+MESTARI

+

+Mistä asioista? — (Kuuntelee jonkun sekunnin ja huomaa joukon hillityn

+sorinan ulkopuolella.) — Mitä asioita teillä on? Keitä, mitä rähinää

+tuolla on?

+

+KORPI

+

+Siellä on koko tehtaan työväki ja me olemme tulleet kaikkien puolesta

+ilmoittamaan, ettemme voi hyväksyä sitä palkanalennusta. Me emme

+tule sentään toimeen muutamalla pennillä. Me vaadimme, että palkat

+pysytetään ennallaan.

+

+HALONEN avuttomasti.

+

+Minullakin on kahdeksan lasta...

+

+MESTARI koettaa tekeytyä ivalliseksi.

+

+Vai on Halonenkin mukana tuollaisessa! — (Kääntyen Korpeen.) — Ja

+oikein vaaditte! Vai niin. Mutta palkkojen määrääminen on herra

+patruunan asia, eikä hän kuuntele teidän vaatimuksianne!

+

+HALONEN mutisee mestarin puheen aikana pelästyneenä.

+

+Kun on lapsia, tuota... niin ei silloin...

+

+KORPI

+

+Jonkun täytyy meitä kuunnella. Muuten emme voi elättää lapsiamme. Ja

+jollei muu auta, niin meidän täytyy lopettaa työt...

+

+MESTARI pahaenteisen hitaasti, pilkallisesti hymyillen.

+

+Ahaa! Sinä kiihotat siis julkisesti lakkoon. Hyvä. Sinä siis lopetat

+tehtaan työt... Mutta minä luulen, että töiden lopettaminen on myöskin

+herra patruunan asia! Ilmoittakaa siis hänelle itselleen uhkauksenne —

+jos hän ottaa teidät vastaan!

+

+KORPI

+

+Kuulkaa herra mestari. Kun te olette itse tämän alennuksen ehdottanut

+patruunalle, niin teidän velvollisuutenne on myös ilmoittaa hänelle

+sen seurauksista. Enkä minä ole ketään kehoittanut lakkoon tai muuhun.

+Mutta pitääkö meidän siis jättää kaikki sikseen ja tulla kiltisti

+työhön jollette suvaitse edes ilmoittaa patruunalle... Mitä te

+arvelette, toverit?

+

+KAIKKI

+

+— Silloin teemme lakon — ja heti aamulla!

+

+— Niin teemme! Emme voi muuta.

+

+— Meidän täytyy — jollette muuten ilmoita.

+

+MESTARI pöyhkeästi.

+

+Vai lakon te nyt teette? Mutta vakavasti puhuen ei se kaipaa mitään

+ilmoittamista. Herra patruunan järkähtämätön päätös on, että palkat

+alennetaan niinkuin julistuksessa on säädetty — eikä se tule muuttumaan

+teidän rähinänne vuoksi.

+

+ANNI peittää käsillään kasvonsa, purskahtaen itkuun.

+

+Voi tätä elämää...

+

+KORPI

+

+Mutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään kuolla! — (Katsahtaen

+itkevään Anniin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruudella ja tuskalla.)

+— Ja sinä, sinä... mitä sinä olet tehnyt tyttärelleni? Vieläkö sinä

+hänetkin tahdot uhriksesi! Eivätkö entiset riitä...? Ei siitä vielä ole

+viikkoakaan kun viimeinen haudattiin — siellä se makasi meidän aitassa

+jäätyneenä...

+

+MESTARI on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo murhaavat

+syytökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten

+raivoisasti.

+

+Mitä? Mitä? Mitä tämä oikein on? — Mitä sinä tarkoitat? Te olette minun

+konttorissani! Ulos! Ulos! Ulos!

+

+EMIL hurjasti.

+

+Vieläkö sinä karjut! Ellet nyt ole hiljemmin, niin — niin piakkoin

+tulee toiset odottamattomat hautajaiset...

+

+KAARLO hiljaa, hammasta purren.

+

+Tietäkää nyt, että teidän täytyy lopettaa mustat tekonne! Ymmärrättekö

+te?

+

+KORPI hilliten itsensä.

+

+Älkää viitsikö sanoa enää mitään hänelle — puheet eivät tässä auta!

+Eikä väkivaltaisuudet! Niistä olisi vain heille hyötyä. — (Lujasti.) —

+Loppu tästä on kyllä tehtävä — mutta toisella tavalla!

+

+(Menevät ulos, paitsi Kaarlo, ja ovi jää raolleen. Joukon sorina

+lakkaa, syntyy miltei kuolemanhiljaisuus. Sitten kuuluu Korven

+mielenliikutuksesta väräjävä ääni.)

+

+KORPI

+

+Työtoverit! Mestari ei lupaa edes ilmoittaa patruunalle vaatimustamme;

+ivailee vain ja sanoo olevansa varma siitä, että se hylätään. Mitä on

+meidän tehtävä? Onko meidän tyyninä kärsittävä, että palkat vieläkin

+alennetaan? — että meidän lapsemme joutuvat kitumaan nälässä? Mitä te

+ajattelette, toverit?

+

+KIIHKEITÄ HUUTOJA

+

+— Ei — me emme anna enää alentaa palkkoja!

+

+— Syksyllähän niitä juuri alennettiin...

+

+— Me olisimme raukkoja, jos vieläkin...

+

+— Ei enää...

+

+— Lakko on meidän tehtävä!

+

+— Ja huomispäivänä!

+

+— Lakkoon, lakkoon!

+

+— Ja nyt vaaditaan mestari pois!

+

+— Oikein! Mestari pois!

+

+KORPI

+

+Se on todella kamalaa, että hän edelleenkin saa rauhassa jatkaa vanhaa

+peliään. Vuosikausia on hän kiusannut, hätyytellyt ja raiskannut

+tyttäriämme, vaimojamme. Heidän turvallisuutensa ja kunniansa ei enää

+merkitse mitään. Hän on saanut aikaan niin paljo onnettomuutta, että

+sen pitäisi jo riittää! — (Epäröiden.) — Minä pahoin pelkään, että hän

+vielä tänään on tehnyt konnantyön, joka...

+

+Hänet keskeyttävät kiihkeät, uhkaavat

+

+HUUDOT

+

+— Mitä hän taas on tehnyt?

+

+— Pois mestari tehtaalta!

+

+— Piiskuri pois!

+

+— Pois se sika!

+

+— Sanokaa, mitä se on tehnyt!

+

+— Pois, pois!

+

+EMIL huutaa hurjasti.

+

+Minä luulen, minä olen miltei varma, että hän on, on turmellut minun

+sisareni!

+

+Huudot räjähtävät raivokkaaksi pauhuksi, josta epäselvästi eroiltua

+seuraavia

+

+HUUTOJA

+

+— Sen hän saa kalliisti maksaa!

+

+— Pian se toisen tarvitsee — kun entinen koskeen hyppäsi!

+

+— Monta se konna tarvitsee — ei sille vähät riitä!

+

+— Mutta tuo peli täytyy vihdoinkin lopettaa!

+

+— Hirtettävä se olisi! Ehkä sitten laukeaisi...

+

+— Otetaan se kettu ulos luolastaan!

+

+— Hakataan se niin, että kukko suurimmat palat nielee...

+

+— Pois se roisto!

+

+— Helvettiin!

+

+— Hirteen, hirteen!

+

+KORVEN ÄÄNI voittaa vihdoin melun.

+

+(Se hukkuu taas kiihtyvään meteliin; mestari hiipii vavisten telefoonin

+ääreen, tarttuen kuulotorveen.)

+

+KAARLO lähenee ja sähähtää hiljaa.

+

+Laskekaa irti! Muuten...

+

+(Juuri silloin aikoo joukko rynnätä sisään. Mestari hellittää

+kuulotorvesta, aivankuin se olisi tulikuuma rauta ja peräytyy kauhusta

+kalpeana kirjoituspöydän taakse.)

+

+KORPI työnnetään sisään takaperin, asettuu ovelle hyökkääjien eteen

+tarttuen lujasti ovipieliin ja huutaa kaikuvasti.

+

+Toverit! Hiljaa! Pysähtykää! Rauhoittukaa! Kuunnelkaa minua!

+

+Hänet keskeytetään hurjin

+

+HUUDOIN

+

+— Rupeatko sinä puolustamaan tuota...?

+

+— Mitä te ajattelette, isä...?

+

+— Pois tieltä — ja paikalla!

+

+— Me otamme ketun luolasta...

+

+— Pois tieltä!

+

+KORPI jännittää viimeiset voimansa ja työntää hyökkääjät takaisin,

+huutaen läpitunkevasti.

+

+Kuunnelkaa! Odottakaa! Pysähtykää! Tapahtuu onnettomuus! Hän kyllä

+_ansaitsisi_ selkäänsä — mutta siitä olisi heille hyötyä! — (Joukko

+seisahtuu.) — Ettekö ymmärrä, että he _toivovat_, odottavat jotain

+väkivaltaisuutta, saadakseen tekosyyn kutsua tänne enemmän poliiseja

+tai sotaväkeä. Me emme _saa_ heidän toivoansa täyttää! Ettekö ymmärrä?

+Päätetään pikemmin, mitä on tehtävä.

+

+HUUTOJA

+

+— Oikein puhut!

+

+— On se niinkin...

+

+— Ensin pehmitetään se roisto!

+

+— Pois tieltä!

+

+— Lakko on tehtävä huomispäivänä!

+

+— Lakkoon! Lakkoon!

+

+— Ja mestari pois!

+

+— Piiskuri pois!

+

+— Ja palkat entiselleen!

+

+— Päätetään heti tehdä lakko!

+

+— Lakko tehdään!

+

+— Hyvä, hyvä!

+

+Kun joukko on peräytynyt, menee Korpi ulkopuolelle ja sulkee oven.

+

+KORVEN ÄÄNI kajahtaa voimakkaana ja kuuluvana metelin ylitse.

+

+Niin toverit — minä myönnän että meidän _pitäisi_ tehdä lakko, sillä

+meillä ei ole muuta keinoa, jolla voisimme estää palkanalennuksen.

+Mutta voimmeko me tehdä sen? Onko meillä yksimielisyyttä, onko meillä

+_voimaa_ viedä se _voittoon_? Tappio tuottaisi tavattoman paljon

+kärsimyksiä... Ja minä pelkään, että me olemme liian heikkoja — ei ole

+kassaa, ei järjestöjä jotka auttaisivat...

+

+Hänen äänensä hukkuu taas sekavaan, moniääniseen huutoon kuin myrskyn

+pauhuun — josta epäselvästi eroittaa joitakin kiihkeitä

+

+HUUTOJA

+

+— Mitä sinä lörpöttelet, Ville...

+

+— Ethän sinä ole ennenkään pelännyt!

+

+— Lakko täytyy tehdä!

+

+— Ehkä me jostakin saamme avustusta?

+

+— Meidän _täytyy_ tehdä lakko!

+

+— Niin juuri — täytyy!

+

+— Me emme _elä_ sellaisella palkalla!

+

+— Sepä se on!

+

+— Emme enää anna alentaa palkkaamme!

+

+— Emme voi — lapset...

+

+— Emme voi! Emme! Lakkoon! Lakkoon!

+

+— Ja mestari pois!

+

+— Ehdottomasti! Hän on liian paljon...

+

+— Piiskuri pois!

+

+— Oikein! Hänen rikoksensa riittävät!

+

+— Pois! Pois! Lakkoon!

+

+KORVEN ÄÄNI

+

+Vaietkaa — älkää huutako! Tässä on niin suuri asia, että minun täytyy

+sanoa suoraan mielipiteeni. Kyllä minä mukana olen jos kerran kaikki

+toiset tahtovat lakkoon.

+

+Ovatko kaikki siis sitä mieltä, että meidän täytyy tehdä lakko, jollei

+palkkoja pysytetä entisellään ja mestaria eroiteta? Onko se _kaikkien_

+tahto?

+

+KAIKKI

+

+— On! on! on!

+

+KORVEN ÄÄNI liikutuksesta värähtäen.

+

+Onko jokainen nyt samaa mieliä? — Ja seisovatko kaikki vaatimuksensa

+takana, kunnes siihen myönnytään? Ettei kukaan lähde työhön, ennenkuin

+yhdessä päätetään?

+

+HUUTOJA hetken äänettömyyden jälkeen.

+

+— Ei kukaan!

+

+— Lakko on tehtävä!

+

+— Emme voi muuta.

+

+— Huomisaamuna lakkoon!

+

+— Ja niillä vaatimuksilla, kuin Korpi sanoi. Eikö niin?

+

+— Hyvä! hyvä! Mestari pois!

+

+— Palkat ennalleen ja mestari pois!

+

+— Lakkoon! Lakkoon!

+

+KORVEN ÄÄNI

+

+Mutta asia on sittenkin kovin tärkeä, toverit. Sitä täytyy takkaan

+harkita, ja jokainen sanokoon suoraan ajatuksensa. Sentähden ehdotan,

+että menemme yhdistyksen huoneustoon ja päätämme yhteisessä kokouksessa

+mitä lopullisesti on tehtävä. Ei tällaista asiaa auta yhtäkkiä päättää

+— siitä riippuu niin paljon.

+

+ÄÄNIÄ

+

+— Oikein puhut!

+

+— Ei tarvitse keskustella — lakko on ainoa keino!

+

+— Toverit — ei harkitsematta! Tämä on liian vakava...

+

+— Kokoukseen!

+

+— Ei se mitään keskustelua tarvitse — mutta mennään nyt sitten...

+

+— Lakko on tehtävä!

+

+— Keskustelemaan!

+

+— Mennään talolle...

+

+— Turhaa lörpötystä — lakkoon!

+

+— Mennään, mennään!

+

+Kiihtynyt joukko lähtee liikkeelle ja samassa kajahtaa ilmoille

+valtavalla voimalla työväen marssi. Se etenee hitaasti häipyen ja sitä

+säestää satojen askelten jymy — aivankuin jonkun jättiläisrummun

+mahtava jyske.

+

+MESTARI pyyhkii tuskanhiestä helmeilevää otsaansa ja mutisee

+vapisevalla äänellä.

+

+Mitä, mitä tämä oikein on? — Minua, minua solvataan, uhataan!

+

+KAARLO Annille, joka kyyristyneenä itkee eräässä nurkassa.

+

+Anni tule pois, lähde heti täältä — mene kotiin...

+

+(Kun Anni on poistunut, lähenee Kaarlo mestaria omituisin, hiipivin

+askelin ja hänen äänessään värisee pidätetty raivo ja tuska.)

+

+Sanokaa paikalla, teittekö te jotain hänelle — mitä täällä tapahtui?

+Sanokaa se heti, heti!

+

+MESTARI alkaa tointua saadessaan voimaa kiihtyvästä vihastaan;

+lausuu vihdoin hitaasti, aivankuin nauttien toisen tuskasta ja

+epätietoisuudesta.

+

+Vai niin... Tekö äsken estitte minut telefoneeraamasta? Tekö rohkenitte

+hyökätä minun kimppuuni? Ja nyt te tulette vielä kysymään — niin, mitä

+te oikein tahdotte tietää...?

+

+KAARLO hiljaa, pahanenteisesti.

+

+Älkää ärsyttäkö minua enää! Sanokaa mitä teitte hänelle — sanokaa

+paikalla! Muuten tapahtuu onnettomuus!

+

+MESTARI

+

+Aivan oikein! Teille tapahtuu onnettomuus, ellette tuki suutanne! Tekö

+uhkailette — te, joka olette minun vallassani... jolle voin tehdä

+mitä tahdon? — (Hiljemmin.) — Minä sanon nyt teille viimeisen kerran:

+jollette ole aivan ääneti tästä asiasta, ja heti laputa tiehenne täältä

+— niin teidät viedään kylmimpään Siperiaan. Se puhe on vielä minun

+muistissani... Ymmärrättekö...?

+

+KAARLO korostaen jokainoan sanan hurjalla vihalla ja uhkalla.

+

+Ja minä sanon teille, kurja santarmikätyri! Jos minut syyttömästi

+ilmiannatte, tai jos olette tehnyt jotakin Annille — niin teidät

+viedään hautaan... Vaikka minut vietäisi sitten kuumimpaan helvettiin!

+Ymmärrättekö?

+

+MESTARI murisee raivon ja sisäisen levottomuuden vallassa.

+

+Odotappa lurjus... kyllä sinä... tämän muistat... minä _varoitan_

+sinua...

+

+KAARLO ääntään hiljentäen.

+

+Minä en varota! Mutta voi teitä. — Jos minun vielä täytyy tulla tänne!

+

+Esirippu.

+

+

+

+

+Toinen näytös.

+

+

+Ensimmäinen kuvaelma.

+

+Työmies Vilho Korven kamari.

+

+Talvi-illan hämärässä näyttää huone autiolta ja hyljätyltä, sillä

+piironki peilineen on poissa ja vuoteiden paikalla näkyy vain kasa

+makuuvaatteita. Kyökistä kuuluu yhtämittaa pikkulapsen voimaton

+vaikerrus ja Liisan väsynyt laulu. Näitä säestää silloin tällöin lasten

+käheä yskä ja pakkasen terävä paukahdus ulkopuolelta.

+

+Korpi pysähtyy yksitoikkoisesta kävelystään ja alkaa huitoa viluisena

+käsiään. Aukaisee kyökin oven.

+

+KORPI

+

+Eikö Hiltu ja Antti ole vieläkään tulleet?

+

+LIISA tulee kyökistä. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kuihtuneet ja

+kalpeat ja hän yskii vähän väliä käheästi.

+

+Ei — mahtanevatko ne lapsiparat mistään puita saada. Kun eivät vain

+palelluttaisi jalkojaan, siellä oli jo äsken 28 astetta pakkasta.

+

+KORPI levottomana.

+

+Voi sentään. Ei niitä olisi pitänyt päästää sinne. Mutta sekin herättää

+huomiota jos itse menisi. Missä Anni on?

+

+LIISA vavahtaa kuin yllätetty pahantekijä ja sopertaa.

+

+Anni tuota... Anni on — on vähän asialla... Kai hän — pian.

+

+KORPI ei ole huomannut Liisan pelästystä, vaan menee kattolampun ääreen

+ja raapaisee tulta, tarkastaen öljysäiliötä.

+

+Vieläkö öljyä on jälellä?

+

+LIISA änkyttäen.

+

+Ei ole tippaakaan.

+

+(Menee ulos.)

+

+KORPI kuin itsekseen.

+

+Kaikki vaan näkyy loppuvan... (Tulee pöydän ääreen, sytyttää pienen,

+lasittoman läkkilampun ja alkaa sen valossa silmäillä pientä

+punakantista lentolehteä.)

+

+LIISA tulee taas sisään ja etsii jotain makuuvaateläjästä. Alkaa

+aralla, hermostuneella äänellä.

+

+Vilho... koeta nyt vihdoinkin vaikuttaa, puhua siihen suuntaan, että se

+lakko lopetettaisiin, sillä...

+

+KORPI keskeyttää kiusaantuneena, miltei rukoillen.

+

+Älä nyt taas Liisa... anna minun olla rauhassa! Meidän täytyy vielä

+kestää jotenkin — edes pieni aika...

+

+LIISA

+

+Sehän on mahdotonta! Jos lakkoa jatkuu vielä neljännen viikon, niin

+meille tulee eteen nälkäkuolema...

+

+KORPI katkerasti.

+

+Tulkoon sitten! Nälkään saamme kuolla silloinkin jos ne voittavat ja

+alentavat palkat mielensä mukaan! Näin kuollaan ainakin _nopeammin_ —

+ei tarvitse niin kauan kitua!

+

+LIISA vapisevalla äänellä.

+

+Voi Vilho, mitä sinä puhut...? Etkö sinä enää mitään välitä minusta ja

+lapsista, heidän kärsimyksistään?

+

+KORPI tuskallisen kiihkeästi.

+

+Liisa parka... Ei nyt auta ajatella sitä vaikka joudummekin kärsimään

+jonkun viikon! Olethan itsekin monasti sanonut, ettemme elä sellaisella

+palkalla — tässähän on kysymys _olemassaolosta_... Eikä lakkomme koske

+yksinomaan meitä, se vaikuttaa tavallaan koko maan köyhien elämään. Jos

+me voitamme, alkavat työläiset kaikkialla herätä ja järjestyä, vaatia

+oikeuksiansa. Tappiomme taas masentaisi köyhien mieliä, levittäisi

+toivottomuutta. Niin Liisa, meidän täytyy vielä kestää...

+

+LIISA tukehtuneesti.

+

+En minä itsestäni mitään välittäisi, mutta kun lapset... Ja pikku Aune

+on tänään tullut niin kovin heikoksi, kyllä hän vaan kuolee...

+

+KORPI hätkähtää ja änkyttää sekavasti.

+

+Onko, onko Aune sairaampi...? Olihan hän vielä eilen... tuota... Mistä

+hän niin äkkiä on huonontunut...?

+

+LIISA peittäen kasvonsa.

+

+Kysytkö sinä sitä? Täytyyhän pienen lapsen vatsan mennä piloille kun

+ei saa muuta kuin hapanta leivänpurua. — (Tukehtuneesti nyyhkyttäen.)

+— Kahteen päivään ei enää ole tullut tippaakaan rintaa — imee ihan

+turhaan... Tänään ei saatu enää maitoakaan — eilen sai pienen tilkan...

+

+KORPI

+

+Voi Liisa... mikset ole ennen sanonut?

+

+LIISA

+

+En ole tahtonut enää lisätä huoliasi... Ethän sinäkään olisi mitään

+voinut — kun ei ole mitään...

+

+KORPI nousee seisomaan, hänen huulensa vapisevat ja katse harhailee

+hätäisenä ympäri huonetta kuin etsien; vihdoin änkyttää tuskallisesti.

+

+Liisa, sinä olet... olet... Voi Liisa parka, tämä on... tämähän on

+kamalaa. Mitä olisi tehtävä...?

+

+LIISA tarttuu äkkiä Korven käteen, puhuu hätäisesti, rukoilevasti.

+

+Vilho, koeta lopettaa lakko! Se on ainoa keino... koeta toimittaa niin,

+että huomenaamuna mennään työhön! Silloin saadaan heti lääkkeitä,

+maitoa ja meidän pikku Aunemme parantuu vielä, saa elää... Voi Vilho,

+teethän sen?

+

+KORPI hiljaa, epätoivoisesti.

+

+Liisa parka — minä en voi... en voi! Me olemme itse hukassa, jos

+häviämme. Ja mehän taistelemme samalla kaikkien köyhien ja sorrettujen

+puolesta... Emmehän voi heitä pettää...

+

+LIISA nyyhkyttää tuskallisesti, syyttävästi.

+

+Voitko ennen pettää lapsesi! Vilho, sinä et saa! Se on _sinun syysi_

+jos Aune kuolee! Sinä voit vielä pelastaa hänet — älä anna hänen

+kuolla! Hän on sinun oma lapsesi...

+

+(Menee itkien kyökkiin.)

+

+KORPI tarttuu päähänsä, ja seisoessaan siinä vääristynein kasvoin,

+raskaasti hengittävänä muistuttaa hän takaa-ajettua pahantekijää.

+Vihdoin kiertyy hänen silmiinsä kyyneleitä ja hänen äänensä särkyneenä,

+tukehtuneena.

+

+Ei, ei, hän ei saa kuolla. Minun täytyy saada jostakin maitoa, eikö

+olisi jotain... — (Katselee tuskallisesti etsien ympärilleen.)

+

+LIISA alakuloisesti.

+

+Eihän meillä enää mitään ole, Vilho parka. Kaikki on myyty...

+

+KORPI kuin havahtuen.

+

+Liisa, tuo tänne työpuseroni.

+

+LIISA

+

+Mitä sinä sillä teet, Vilho?

+

+KORPI

+

+Vien takkini kauppiaalle tai Mattilaan. Minun täytyy saada maitoa.

+

+LIISA levottomana.

+

+Ei Vilho, sinä et saa tehdä sitä... sinä palellut ehdottomasti kun ei

+ole minkäänlaista päällystakkia. Nytkin tuntuu pakkanen yhä kiihtyvän.

+

+KORPI käskevästi, alkaen riisua takkiaan.

+

+Tuo pian. Minä tahdon.

+

+LIISA lähtee kyökkiin; palaa hetken kiiluttua, tuoden rikkinäisen

+puseron. Korpi pukee sen ylleen ja alkaa väristä vilusta; Liisa

+katselee tuskallisesti kun hän käärii takkinsa sanomalehden

+puolikkaaseen ja aikoo lähteä.

+

+LIISA pidättäen nyyhkytystään.

+

+Voi herra jumala tätä kurjuutta!

+

+KORPI lohduttaen.

+

+Älä nyt Liisa, kyllä tästä vielä selviydytään. Minä tulen heti.

+

+(Lähtee.)

+

+LIISA menee ikkunan ääreen ja koittaa sulattaa sormellaan reikää

+jäähän; mutisee itsekseen.

+

+Herra jumala, kun se on paksua... Pimeähän siellä jo tulee eikä

+vieläkään näy...

+

+(Tarttuu yhtäkkiä kaulaansa, voihkaisten kuin tukehtumaisillaan.)

+

+Herra, taivaallinen isä — armahda tämä kerta! Suojele, pelasta lapseni!

+Miksi, miksi en kieltänyt, estänyt häntä, sanonut mitä ajattelin...

+

+(Vääntelee käsiään kalvavan levottomuuden vallassa.)

+

+KAARLO tulee sisään hengittäen nopeasti kuin juoksun jälkeen. Hän on

+kovasti laihtunut ja hänen kalvenneille kasvoilleen on ilmestynyt kova,

+kärsivä ilme.

+

+Hyvää iltaa! Miten te täällä enää tarkenette?

+

+LIISA

+

+Kyllä se huonoa tahtoo olla — kun ne lapsiraukat ovat vielä sairaita.

+Aune tulee päivä päivältä huonommaksi.

+

+KAARLO

+

+Sepä ikävää. Mihin Korpi meni sellaista kyytiä? Kun ei ehtinyt edes

+vastata...

+

+LIISA vältellen.

+

+Hän meni vain vähän asialle. Missä sinä olet noin hengästynyt?

+

+KAARLO koettaa sanoa leikillisesti.

+

+Juoksin hiukan — lämpimikseni, sillä ulkona tuntuu hieman vilpoiselta.

+Näyttää ihankuin ilmojen haltijakin olisi herrain puolella.

+

+LIISA liikutettuna.

+

+Niin, juuri sitä minä olen ajatellut! Kun kaikki on meitä vastaan,

+kaikki epäonnistuu. Ehkä tämä lakko sittenkin on jumalan tahtoa vastaan?

+

+KAARLO katkerasti.

+

+Oletteko siis sitä mieltä, että jumala tahtoisi teidän pienet lapsenne

+kärsimään yhtämittaa nälkää, värisemään risoissaan — jotta patruuna

+saisi entistä suuremman voiton? Että jumala tahtoisi viedä leivän

+pienten lastenne suusta — patruunan hyväksi?

+

+LIISA neuvottomana.

+

+En minä oikein ymmärrä, mutta kun jumala kerran on luonut köyhiä ja

+rikkaita, niin kai se sitten hänen tahtonsa on, että meidän täytyy

+kärsiä. Ja koska sanassakin sanotaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta

+ilman hänen tahtoaan...

+

+KAARLO hymähtää katkerasti.

+

+Kyllä minä sentään mieluummin ajattelen, ettei jumalaa ole lainkaan,

+kuin uskoisin, että hän nytkin tahtoisi pienokaisten kuolevan nälkään.

+

+LIISA

+

+Mutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin...

+

+(Vaikenee neuvottomana.)

+

+KAARLO purevasti.

+

+Vaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin

+puolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin

+varpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime

+viikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä

+äänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle.

+Ne pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja

+jokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat

+siskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät

+tuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut

+katsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat,

+kuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän

+laihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili

+yhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen

+putoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku

+palleroistaan... Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan

+tahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa

+enemmän voittoa, niin sitä ei _voi_ uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa

+itse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala

+tekisi niin omille lapsilleen?

+

+LIISA tukkien korviaan.

+

+Ei, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!

+

+KAARLO surunvoittoisesti.

+

+Kyllä minä vaikenen. Missä on Anni?

+

+LIISA vavahtaen.

+

+Anni... Anniko?

+

+KAARLO

+

+Anni!

+

+LIISA

+

+En tiedä, tuota... Hän meni kai...

+

+KAARLO hitaasti.

+

+Niin, sanokaa mihin hän meni?

+

+LIISA änkyttäen.

+

+Hän — meni tuota, Väänäselle jauhoja pyytämään. Ja minä...

+

+KAARLO

+

+Vai niin — sinne minunkin pitäisi mennä! Menemme Kallen kanssa asemalle.

+

+LIISA hätäytyen.

+

+Älä Kaarlo... miksi sinä sinne? Katsos Kaarlo, tuota...

+

+(Vaikenee neuvottomana.)

+

+KAARLO hitaasti, läpitunkevasti.

+

+Mitä te tarkoitatte? Miksi te pelästyitte? — Miksette tietänyt heti,

+että Anni on Väänäsellä? Kuulkaa — mitä tämä merkitsee oikein?

+

+LIISA

+

+Asia on niinkuin sanoin, minä vain...

+

+(Keskeytyy, sillä sisään astuu Halonen. Hän on vielä laihempi kuin

+ennen ja hänen kasvoillaan kuvastuu kalvava huoli ja levottomuus.)

+

+HALONEN pettyneenä.

+

+Hyvää iltaa! Eikö Ville olekaan kotona?

+

+LIISA

+

+Iltaa! Kyllä hänen pitäisi heti tulla. Käykää istumaan. — (Lähtee.)

+

+HALONEN epäröiden.

+

+Kai minun sentään täytyy mennä. Olisi ollut vähän asiaa. Vaikka taidat

+sinäkin Kaarlo sen asian tietää...

+

+KAARLO

+

+Niin, puhukaa vaan, Halonen.

+

+HALONEN arasti.

+

+Minä tulin vähän sitä varten, että jos sitä avustusrahaa yhtään olisi

+saapunut. Sillä tuota, meillä ei ole enää mitään... eilen jo loppui...

+

+KAARLO synkästi.

+

+Ei, entistä ei enää ole yhtään — eikä mistään ole tullut penniäkään

+lisää...

+

+(Äänettömyys.)

+

+HALONEN kuin puolustautuen, alakuloisesti.

+

+En minä muuten olisi tullut, mutta senjälkeen kun patruuna kielsi

+kauppiaan antamasta lakkolaisille mitään velaksi, niin ei auta mikään.

+

+KAARLO levottomana.

+

+Kyllä se sellaista on... Jääkää nyt tänne — pian tulee toisiakin —

+pitäisi vähän neuvotella. Minä menen vähän ulos... (Lähtee.)

+

+Esirippu alas — pieni väliaika.

+

+<tb>

+

+HALONEN istuu yksin samalla paikalla kuin esiripun laskiessakin nojaten

+päätään käsiinsä; huokaa raskaasti silloin tällöin ja aivankuin

+vastaukseksi kuuluu ulkoa pakkasen äkeä paukahdus.

+

+KORPI tulee sisään synkän ja masentuneen näköisenä, ja istahtaa

+makuuvaateläjälle; muutaman hetken kuluttua lausuu katkerasti.

+

+Turha matka... Mitäpäs siitä, jos yksi työläisen lapsi kuolee nälkään...

+

+LIISA on tullut heti jälessä.

+

+Voi Vilho parka —.älä sentään noin sano.

+

+KORPI synkästi.

+

+Se on totuus — eihän heistä kukaan välitä. Siellä on naapurinkin pikku

+poika juuri äsken kuollut.

+

+LIISA hätkähtäen.

+

+Kuollut? Mistä tiedät?

+

+KORPI

+

+En minä sisällä käynyt, mutta kun tulin ohi näin Mandin istuvan

+rappusilla itkemässä tällaisella pakkasella. Menin hänen luokseen ja

+hän sanoi juuri...

+

+(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään tulee kaksi työmiestä, samat

+jotka etumaisina koettivat rynnätä mestarin konttoriin; he ovat

+viluisia, huonosti puettuja; toinen näyttää kovin alakuloiselta, toinen

+ikäänkuin vihaiselta. Tervehtivät.)

+

+KORPI hetken äänettömyyden jälkeen alakuloisesti hymyillen.

+

+Istumaan toverit. Ei minulla ole tarjota edes tupakkaa piippuun, mutta

+miehet ovatkin miltei järjestään tehneet myöskin tupakkalakon.

+

+1:NEN TYÖMIES katkerasti.

+

+On tästä lakosta siis se hyöty ainakin, että monet lakkaavat

+tupakoimasta...

+

+2:NEN TYÖMIES

+

+Se kai tulee olemaankin ainoa hyöty.

+

+KORPI rykäisee ja koettaa puhua rohkaisevasti.

+

+No, ei sitä vielä sentään tiedä.

+

+1:NEN TYÖMIES.

+

+Kyllä sen nyt jo tietää...

+

+Silloin tulee sisään Kaarlo. Hänen laihtuneet kasvonsa ovat

+kalmankalpeat ja hän vapisee koko ruumiillaan; heittää takkinsa

+penkille ja menee käsiään hieroen uunia äären, mutta tuntiessaan sen

+kylmäksi kääntyy pettyneenä ja istuutuu tuolille. Kaikki katsovat

+häneen kuin syyllisinä.

+

+KORPI hetken äänettömyyden jälkeen, hiljaa.

+

+Kaarlo — kyllä sinä sentään ihan palellut ilman päällystakkia

+tuollaisella pakkasella. Ei sinun olisi...

+

+KAARLO keskeyttää, koettaen puhua huolettomasti, mutta hänen äänensä

+vapisee ankarasti.

+

+Joutavia! Ei minua paljon viluta... Jouduin vain odottamaan hieman

+tuolla asemalla, kun juna myöhästyi... 70 KORPI jännittyen.

+

+No, tuliko niitä — niitä rikkureita...?

+

+KAARLO hiljaa, synkästi.

+

+Kyllä niitä nyt tuli...

+

+KORPI järkytettynä.

+

+Vai jo tuli...

+

+Hetken äänettömyys, sitten

+

+KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ

+

+— Tuliko paljonkin?

+

+— Niin, näitkö sinä ne?

+

+— Minkälaista väkeä?

+

+KAARLO

+

+Kyllä minä ne näin ja ehdin laskeakin, vaikka mestari pakotti ne

+lähtemään miltei juosten. Oli ihan sen näköinen, kuin olisi vienyt

+varastettua tavaraa kätköön. Parikymmentä niitä vain oli.

+

+I TYÖMIES

+

+No, ei niillä tehdasta käyntiin saada!

+

+KORPI

+

+Eipä kyllä, mutta häviää loppukin yksimielisyys... kun se muutenkin on

+jo niin ja näin...

+

+KAARLO katkerasti.

+

+Siitä ei enää kannata puhua meidän keskuudessamme — (hänen leukansa

+vapisee niin, että on vaikea lausua sanoja; hän tekee kärsimättömän

+liikkeen ja sanoo tuimasti.) — Sehän nyt on helvetti, ettei osaa puhua!

+— (Hitaasti.) — Niin, täällä levitetään toinen toistaan perättömämpiä

+huhuja ja kaikki uskotaan... Mestarin apurit levittivät äskenkin

+asemalla tietoa, että 150 miestä myöhästyi junasta, mutta ne tulevat

+aamujunassa toisen vielä suuremman joukon kanssa. Sentähden pitäisi

+lakko ehdottomasti lopettaa, jotta edes osa entisistä työläisistä saisi

+vielä jäädä työhön.

+

+KORPI huoahtaen hiljaa, katkerasti.

+

+Niin, sehän on yksi niitä tavallisia keinoja joilla koetetaan rikkoa

+työläisten yksimielisyyttä. No, mitä muuta ne siellä levittävät?

+

+KAARLO sisäisestä katkeruudesta kuohuen.

+

+Kas, kun olin unohtaa erään tärkeän uutisen! Ajatelkaa, että tuo

+Korpi on itse kuluttanut kaikki lakkolaisille tulleet avustusrahat...

+herkutellut kotona, kun toiset kärsivät nälkää...

+

+KORPI nousee kalveten seisomaan ja tuijottaa tyrmistyneenä puhujaa ja

+taas toisia; vihdoin kysyy kolealla, hillityllä äänellä.

+

+Vai niin? Kuka on sanonut niin?

+

+KAARLO

+

+Kettunen sellaista tietää.

+

+KORPI hämmästyen.

+

+Kettunen...?

+

+KAARLO

+

+Niin, ja hän tietää paljon muuta. Viime viikolla oli hän käynyt

+mestarille ilmoittamassa, että hänet on pakotettu lakkoon, joten hän

+tulee työhön koska tahansa.

+

+KORPI suoristautuu ja hänen olemuksessaan kuvastuu pelottava voima, kun

+hän silmät säkenöiden ärjähtää.

+

+Ooh — jumalauta! Minä sen opetan — tuon kurjan petturin! Mutta miten se

+on mahdollista — hänhän on varakas...?

+

+KAARLO

+

+Kyllä se totta on — ei mestari apulaisestaan muuten levitä tuollaisia

+tietoja. — Mestari niin oli Tiitiselle sanonut ja pyytänyt kovasti,

+että tulisi työhön... luvannut enemmän palkkaakin.

+

+HALONEN arasti.

+

+Kyllä se totta on — niin mestari minullekin sanoi, kun...

+

+Hän keskeytyy sillä sisään astuu vilusta kalpeana

+

+EMIL. Hän aikoo sanoa jotain, mutta ääni tukehtuu terävään yskään; sen

+tauottua sanoo hän katkonaisella, vapisevalla äänellä.

+

+Kettunen tuli minun jälessäni ja näytti poikkeavan meille.

+

+KAARLO hämmästyen.

+

+Mitä se mies oikein ajattelee...? Kehtaako se vielä tulla tänne...?

+

+EMIL kuuntelee.

+

+Nyt se tuli.

+

+KORPI pakottaa itsensä tyyneksi ja lausuu hiukan värisevällä äänellä.

+

+Hyvä on. Käske sen tulla sisään.

+

+Emil tekee sen ja alkaa kävellä edestakaisin sivuseinällä huitoen

+välillä käsiään, näyttää ikäänkuin ei ensin huomaisikaan Kettusen ja

+toisten väittelyä.

+

+KETTUNEN astuu arasti sisään, hänen luihu katseensa kiertää ympäri

+huoneen pälyilevänä ja pelokkaana kuin varkaan ja hänen pukinpartansa

+heilahtaa hullunkurisesti joka kumarruksella.

+

+Hyvää iltaa, hyvää iltaa... tuota... Taisin häiritä, tuota, tulla

+sopimattomaan aikaan... taitaa olla tuota, kokous...?

+

+KORPI

+

+Ei täällä kokousta ole. Muuten vain pitäisi hiukan keskustella, mitä

+olisi tehtävä lakon suhteen...

+

+KETTUNEN mielistellen.

+

+Jaha, jaha tuota, sellaista se on... Niin, minäkin tulin tuota,

+kysymään, jos niinkuin tuota, olisin niitä apurahoja saanut, tuota,

+minäkin...

+

+1:NEN TYÖMIES äreästi.

+

+Eihän teillä ole lapsiakaan...

+

+KETTUNEN katsahtaa hurskaasti kattoon.

+

+Ei ole — ei ole tuota, herra siunannut... vaikka...

+

+KORPI keskeyttää vapisevalla, miltei surullisella äänellä.

+

+Onko Kettunen sanonut, että minä olen itse syönyt lakkolaisten

+avustusrahat?

+

+KETTUNEN hämmentyen.

+

+Minäkö...? En tuota, en minä ole sanonut...

+

+KORPI katsoo häneen läpitunkevasti.

+

+Etkö sinä ole sanonut?

+

+KETTUNEN arasti ja epävarmasti.

+

+Enhän minä, tuota... en minä ole puhunut koko avustusrahoista... En

+minä siis ole voinut tuota, sellaista sanoa.

+

+HALONEN

+

+Nyt sinä valehtelet taas! Juuri tänään sanoit kun pyysin viittä markkaa

+lainaksi ja käskit mennä pyytämään ruokaa Korvelta...

+

+KETTUNEN säpsähtää ensin huomatessaan Halosen hämärässä nurkassa, multa

+sitten tiuskasee tolkuttomasti.

+

+Mitä sinä sanot? Vastaatko puheesi? Kuka sen todistaa? Sinä itse

+valehtelet tuota, kuin kirjava koira. Ettes häpee...

+

+HALONEN tuskallisen syyttävästi.

+

+Voi sinua... Etkö muista miten vielä lisäsit, ettei siellä tiedetä

+nälästä mitään — koska meidän rahoilla on ostettu vaikka mitä...

+Kiellätkö?

+

+KETTUNEN

+

+Tuota, tuota... en minä noin ole sanonut. — (Havahtuu hämmennyksestään

+ja lisää ilkeästi.) — Vai olet sinäkin täällä _lakkolaisena_? Ethän

+sinä päivällä ollut sillä kannalla...

+

+(Halonen hätkähtää kuin piiskaniskuista ja aikoo sanoa jotain.)

+

+KAARLO kuohahtaen.

+

+Te olette koira! Ei — oikea Kettunen — oikea _kettu_ te olette.

+

+ENSIMÄINEN TYÖMIES

+

+Niin, älä loukkaa koiria noin rumasti...

+

+KETTUNEN ei tiedä mitä sanoisi, huulet vain höpsyvät hassunkurisesti

+ja hän muistuttaa entistä enemmän pukkia; sitten änkyttää raivosta

+vinkuvalla äänellä.

+

+Mi-mitä, tuota... mitä sinä lurjus tuota, sanoit...? Vastaatko

+puheesi...? Niin juuri — sinä muistat tämän!

+

+KORPI ankarasti.

+

+Onko Kettunen sanonut minusta niin?

+

+KETTUNEN pelästyy taas, mutta viha voittaa; hän perääntyy pari askelta

+ja sähisee, syyttävästi.

+

+Minä en tuota, tiedä mitä te tarkoitatte — mutta kyllä minä aina

+puheeni vastaan. Enkä minä ainakaan ole apurahoja saanut... Kuka heidät

+sitten tuota, lieneekin saanut...

+

+KORPI koettaa hillitä itseään.

+

+Kettunen on erehtynyt... Ellet ole saanut, niin onhan sinulla rahaa

+pankissa. Muuten on täällä tarkasti merkitty kirjaan, ketkä ovat

+saaneet ja minkä verran... Ja kyllä nämä toverit voivat sanoa, olenko

+minä ..

+

+KAARLO keskeyttää halveksivasti.

+

+Tuollaiselle ei kannattaisi selitellä, mutta kyllä minä ja nämä toiset

+toverit todistamme, ettei Korpi ole avustusrahoista suostunut ottamaan

+itse _yhtään penniä_. Se näkyy myös kirjasta...

+

+KETTUNEN epäilevästi ja loukkaavasti irvistäen.

+

+_Teidän_ kirjanne... teidän todistuksenne — niille, tuota ei... Samaa

+sakkia olette, tuota...

+

+KAARLO kalpenee ja lähenee Kettusta silmät säkenöiden.

+

+Kurja petturi! Mitä sinä sanot...?

+

+KORPI

+

+Kaarlo... älä viitsi — se koskee vain minua.

+

+KETTUNEN peräytyy pelästyneesti silmiään räpyttäen ja änkyttää.

+

+Tuota, tuota... älä sinä hyökkää minun kimppuuni... minä... haastan

+sinut oikeuteen, tuota... niin, vankeuteen pääset!

+

+KORPI läheten Kettusta.

+

+Älä pelkää... en minä maksa sinulle ansiosi mukaan — kysyn vain: onko

+sinun nyt hyvä olla, kun olet noin törkeästi valehdellut minusta...? En

+ole vihainen jos se sinulle tuottaa jotain mielihyvää. Mutta minulla

+on toinen tärkeämpi asia: Onko Kettunen käynyt ilmoittautumassa

+lakkopetturiksi?

+

+KETTUNEN kimeästi kirkuen.

+

+Minä saan mennä työhön, koska, tuota, haluan. Eikä se kuulu, tuota

+kaikenlaisille — mokomille!

+

+KORPI raskaasti.

+

+Kyllä se kuuluu — se koskee koko tehtaan työläisiä. Sinä olet pettänyt

+jokaisen — kavaltanut meidän yhteisen asian. Sinähän lupasit olla

+lakossa niinkauan kuin toisetkin...

+

+1:NEN TYÖMIES pilkallisesti.

+

+Onko patruuna siis Kettusen jumala?

+

+KETTUNEN ärsyyntyen.

+

+On mikä on! Mutta kyllä minä sentään tuota, tottelen häntä enemmän kuin

+teitä! Häneltä minä, tuota, palkankin saan...

+

+KAARLO on vieläkin raivosta kalpea, mutta pakottaa itsensä nauramaan,

+ja hänen pilkkasanansa putoilevat piiskaniskuina.

+

+Sehän on tietty, että Kettunen palkan saa! Mutta sanokaa nyt huvin

+vuoksi, paljoko saatte? Oppimestarinne Juudas sai mestarinsa

+pettämisestä 30 hopeapenninkiä — mutta tietysti veljien pettämisestä on

+korkeampi taksa? Eikö niin? Rahan arvokin on kohonnut.

+

+(Katkeraa naurua.)

+

+KETTUNEN ähkyy kuin raivosta tukehtumaisillaan.

+

+Mi... mitä sinä lurjus lörpöttelet tuota, Juudaasta,

+hopeapenningeistä...? Sinä uskallat?

+

+KAARLO myrkyllisesti.

+

+Ooh, suokaa anteeksi, herra Kettunen — nyt vasta ymmärrän, että

+teillä on syytä loukkautua moisesta vertauksesta. Mikä oli Juudas?

+Typerä hölmö, joka pettää vain yhden — penneistä, vie nekin takaisin

+ja hirttää itsensä! Sellainenko kykenisi opettamaan Kettusta, —

+joka pettää yhtaikaa 800 toveriansa, vie palkkiot pankkiin ja alkaa

+ajatella, miten saisi lisää...

+

+KETTUNEN peräytyy ovella ja heristää nyrkkiänsä, kihisten kiukkuisesti.

+

+Tämän te tuota, muistatte... jumala rankaisee — jumala muistaa kerran

+teidät.

+

+KAARLO

+

+Mutta teidät muistaa vain piru!

+

+EMIL

+

+Tuskinpa pirukaan viitsii Kettusen puolesta kiusata kunnon ihmisiä.

+

+KAARLO

+

+Aa — onhan sillä täällä parikin uskollista asiamiestä — patruuna

+ja mestari. Kyllä ne viitsivät — kun Kettunen taas suutelee heidän

+saappaitaan.

+

+(Naurua.)

+

+KETTUNEN röyhkeästi.

+

+Se on minun asiani! Ja kai minä yhtähyvin saan mennä työhön kuin

+Halonenkin. Hänelle ette sano mitään... — (Kaikki hämmästyvät.)

+

+KORPI ärjäisten.

+

+Valehtelet!

+

+KETTUNEN ovella, ilkeästi naurahtaen.

+

+No, olkoon niin — minun puolestani...

+

+EMIL on muuttunut aivan kalpeaksi; lähtee nopeasti Kettusen jälkeen ja

+mutisee hammasta purren.

+

+Tuota minä en kärsi...

+

+KORPI

+

+Mihinkä sinä? Pysy täällä...

+

+(Emil ei enää kuule.)

+

+1:NEN TYÖMIES hiljaa, kiihtyneenä.

+

+Antakaa hänen mennä...

+

+KORPI aikoen nousta.

+

+Ei, ei. Siellä voisi käydä huonosti.

+

+(Kyökistäpäin kuuluu epämääräistä melua.)

+

+KAARLO lähenee häntä; hiljaa lujasti.

+

+Korpi, älkää sekaantuko tähän. Siellä on nyt pimeä — ja pieni

+selkäsauna tekisi hänelle niin kovin hyvää — hän kaipaa sitä kipeämmin

+kuin kukaan toinen tässä maaherranläänissä...

+

+KAIKKI paitsi Halonen yhtyvät naurahtaen Kaarlon mielipiteeseen.

+

+— Hän olisi tarvinnut sen jo kauan sitten...

+

+— Se on oikein! Ei sekaannuta...

+

+Silloin kuuluu ulkoa epäselvästi Kettusen kimeä hätähuuto: Auttakaa!

+Apua jumalan tähden! — Liisa huutaa — Emil, Emil! — Siellä kuuluu

+Anninkin ääni, ja lasten hätääntynyttä itkua.

+

+KORPI syöksähtää kalveten seisaalleen.

+

+Ei, nyt taisi käydä hullusti! Voi, kun en heti estänyt...

+

+(Juoksee ulos.)

+

+(Melun yli kuuluu vieläkin Kettusen huuto ja vaikenee äkkiä. — Kaikki

+kuuntelevat jännittyneinä.)

+

+KAARLO kuiskaa levottomasti.

+

+Voi, voi — kun ei Emil vain olisi iskenyt sitä kuoliaaksi! Hän on

+sellainen... tulinen...

+

+1:NEN TYÖMIES nousee.

+

+Se olisi kamalaa... Mitä, mitä tästä tulee...?

+

+(Aikoo lähteä.)

+

+KAARLO hiljaa.

+

+Ei mennä sentään sinne — me olemme vieraita... Jos kumminkin...

+

+(Kuuntelevat jännittyneinä.)

+

+(Kuuluu ovien pauketta, Korven ääni, ja hetken kuluttua tämä tulee

+sisään.)

+

+KAIKKI

+

+— No, eihän vain käynyt hullusti...?

+

+— No, miten?

+

+— Puhu.

+

+KORPI purskahtaa nauruun.

+

+Voitteko arvata mitä tuo saakelin poika teki?

+

+LEVOTTOMIA ÄÄNIÄ

+

+— No, mitä?

+

+— Älä viitsi nauraa...

+

+—- Kerrohan nyt...

+

+KORPI

+

+Niin, kun minä menin ulos, makaa Kettunen mahallaan portailla, poika

+pitelee niskasta ja tomuuttaa kepillä sen housuntakapuolta ihan kuin

+mattoa!

+

+(Kaikki purskahtavat helpottavaan nauruun.)

+

+KAARLO

+

+Kyllä minä tiedän miksi se tuli. Se oli varmasti mestarin asioilla

+urkkimassa...

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Silloin se sai ihan soveliaan palkan.

+

+KAARLO

+

+Emil ei ole vielä koko elämässään tehnyt niin välttämätöntä hyväätyötä

+kuin tänään...

+

+(Naurua.)

+

+KORPI

+

+Ei tässä naurunpaikka ole, mutta se oli totisesti niin naurettavaa,

+ettei voi ilmankaan olla! — (Vakavasti.) — Kun ei se vain saisi jotain

+pahaa aikaan?

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Eikös mitä. Ei se ilkeä mennä kielittelemään tuota selkäsaunaansa...

+

+(Nauraa.)

+

+LIISAN ÄÄNI kyökissä, vihaisena.

+

+Mitä sinä Emil oikein ajattelet? Tuollainenko sinusta tuli?

+

+(Emil tulee sisään vieläkin kiihtyneenä ja kalpeana.)

+

+(Samassa näyttää Kaarlo havahtuvan, muistavan jotain tuskallista;

+nousee ja menee kyökkiin.)

+

+KORPI

+

+Kuinka sinä menet tuollaista tekemään? Tuovat tänne vielä poliisilauman

+— sinun tähtesi.

+

+EMIL tulisesti.

+

+Tuokoot vaikka kaksi laumaa, mutta tuollaista minä en kärsi!

+Kehtaa lasketella vielä tuollaisia syytöksiä, saadakseen lopunkin

+yksimielisyyden rikki. Se on _liian_ hävytöntä!

+

+(Kaikki vaikenevat ja katsahtavat Haloseen. Tämä vaalenee kalman

+kalpeaksi ja tuijottaa maahan.)

+

+KORPI pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa.

+

+Halonen... eihän se ollut totta? Sano, ettei se ollut totta.

+

+HALONEN hengittää raskaasti ja kuuluvasti, katsahtaa kerran oveen,

+aivankuin aikoisi paeta, mutta ei vastaa.

+

+KORPI nousevalla vihalla.

+

+Sano nyt, onko se totta?

+

+KAARLO tulee juuri sisään neuvottomana, kiihtyneenä.

+

+Mikä niin?

+

+EMIL kuiskaa Kaarlolle muutaman sanan.

+

+HALONEN kuiskaa käheästi.

+

+On...

+

+(Silmät välähtävät, Emil hypähtää seisaalleen, nyrkit puristettuina,

+ja Korpi tartun kaulaansa, aivankuin sitä kuristaisi liian tiukka

+kaulaliina, mutta kaikki ovat kauan äänettömiä.)

+

+KORPI mutisee kuin raskaan surun valtaamana.

+

+En minä Kettusta ihmettele, vaan että sinä Kalle — sinä... (Sitten

+äkkiä hiljaa ja uhkaavasti.) — Miksi sen teit? Koska siellä kävit? —

+(Äänettömyys. — Kaikki tuijottavat pahanenteisesti Halosta. Lopulta

+tämä nousee ja aikoo lähteä ovea kohti.)

+

+KAARLO astuu hänen tielleen, lausuu hiljaa raivoisasti.

+

+Te ette hievahda tästä... Vastatkaa!

+

+(Kaikkien suusta kuuluu epämääräinen, uhkaava murahdus.)

+

+HALOSEN kasvoilla kuvastuu kiduttava tuska, kun hän vihdoin änkyttää.

+

+Tä... tänään... kun...

+

+(Silloin puhkeaa katkeruuden ja vihan myrsky hänen ylitseen. Kukaan

+ei huuda, mutta nälkä ja epätoivo terästää heidän syyttävät sanansa

+murhaaviksi, ne tunkeutuvat suoraan sydämeen kuin terävät puukot...)

+

+KORPI

+

+Kuinka sinä kehtasit tulla heti tänne senjälkeen, kun...

+

+HALONEN änkyttää hiljaa.

+

+Minun täytyy koettaa päästä vielä työhön tänne... Kun on niin paljo...

+lapsia, eikä...

+

+(Kukaan ei kuuntele hänen sanojaan.)

+

+EMIL

+

+Kai tekin tulitte urkkimaan — vai miten? Minkälainen raukka te olette!

+

+KAARLO hiljaa, yhteen purtujen hammasten välistä.

+

+Ei minua säälittäisi, vaikka häviäisitte iäksi...

+

+EMIL pahanenteisesti.

+

+No no, kyllä ne vielä tavataan, Kettuset ja kaikki — kunhan tulee

+toinen aika...

+

+KORPI tuskallisesti.

+

+No, no pojat... älkää... lakatkaa...

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Eipä ole väliä! Kyllä hän samallainen on, kuin Kettunenkin.

+

+KAARLO katkerasti.

+

+Juudas edes hirtti itsensä — mutta meidän Juudaksilla ei ole pennin

+edestä häpyä — eikä rohkeutta tehdä edes sitä!

+

+HALONEN on vavahtanut jokaisesta syytöksestä kuin piiskaniskusta, nyt

+hän käännähtää, kohottaa tuskan vääristämät kasvonsa Kaarloa kohden ja

+änkyttää vapisevin huulin.

+

+Voi toverit, toverit... kun mestari uhkasi ajaa heti pois ellen...

+

+KAARLO keskeyttää ärjäisten.

+

+Ei tässä ole sinun tovereitasi!

+

+HALONEN kuin tukehtumaisillaan.

+

+Älä sinä Kaarlo... et sinä vielä tiedä... kun ei ole leivänmurua —

+eikä saa mistään apua... Ja sitten lapset... yhtämittaa pyytävät ja

+itkevät... niin tuota...

+

+(Hänen äänensä katkeaa ja hän lähtee horjuen ulos.)

+

+(Kaarlo hätkähtää vuorostaan Halosen viime sanoista, niinkuin häneen

+olisi sattunut voimakas isku. Ja kaikki ovat kuin lamaantuneita.)

+

+EMIL katkerasti ihmetellen.

+

+Hän — hän petturi...?

+

+KORPI matalalla äänellä.

+

+Toverit, me syytimme häntä liian ankarasti... Nähkääs, tuollatavalla

+me suorastaan ajamme hänet petturiksi... Olisi pitänyt puhua hänelle,

+koettaa auttaa, niin hän ei olisi mennyt... Me teimme väärin.

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Ei tässä ihminen enää ymmärrä, mitä sanoo...

+

+EMIL

+

+Mutta miksi hän sentään lupasi mennä petturiksi...? Kuinka se n

+mahdollista?

+

+KAARLO syvästi katuen.

+

+Kyllä minä sen _nyt_ ymmärrän. Hän on tehnyt sen _lastensa tähden_, ei

+ole voinut kestää niiden itkua... Ei, toverit, meidän täytyy _auttaa_

+häntä jotenkin — heti paikalla! Minä menen toimittamaan jotakin.

+(Näyttää ajattelevan hetken ankarasti; sitten lamaantuu.) Niin, mitä?

+No, ehkä huomenna joku keino keksitään...?

+

+KORPI

+

+Niin, kyllä meidän täytyy auttaa häntä... vaikka miten...

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Ja mestari hänet väkisin pakotti, kun pois oli heti uhannut ajaa, ellei

+lupaa tulla...

+

+KAARLO keskeyttää kiihtyneenä.

+

+Sanoiko hän niin?

+

+1:NEN TYÖMIES

+

+Sanoi. Etkö sinä sitä kuullut?

+

+KAARLO nousee huolestuneena.

+

+En, en... Minun täytyy heti lähteä hänen jälkeensä — ei niin, en

+voikaan lähteä kun täytyy heti lähteä kokoukseen...

+

+KORPI synkistyen.

+

+Niin, se alkaa ihan heti... ja tässä on mennyt aika aivan suotta...

+Pitäisi edes vähän keskustella siitä, mitä me nyt teemme. Mitä te

+ajattelette...?

+

+(Kaikki muuttuvat synkiksi ja äänettömiksi.)

+

+2:NEN TYÖMIES

+

+Niin kyllä nyt synkältä näyttää.

+

+(Äänettömyys.)

+

+KORPI masentuneesti.

+

+Kyllä se pahin isku oli, kun ei enää saa edes leivänpuolikasta velaksi

+— siitä asti on kaikki mennyt hullusti. Kyllä ne tiesivät, ettei

+kellään enää rahaa ollut — että nälkä silloin paraiten pehmittää...

+

+KAARLO

+

+Niin, kyllä nyt on nälkää kärsitty... — (Kiukkuisesti.) — Itse piru

+lienee senkin keinon patruunan korvaan kuiskannut!

+

+EMIL samoin.

+

+Ei piru vaan hänen innokkain asiamiehensä — meidän piiskurimestarimme!

+Aino oli eilen kuullut sen kehuvan, että jos patruuna olisi kieltänyt

+sen heti alussa niinkuin hän ehdotti, olisi lakko aikoja sitten

+loppunut. Mutta kauppias oli sanonut, että hänellä on vanhaa varastoa,

+joka täytyy ensin saada menemään...

+

+KAARLO katkerasti naurahtaen.

+

+Niin, eihän korppi korpin silmää puhkaise! Kyllä ne saaliista sopivat.

+

+KORPI

+

+Kyllä ne sopivat ja sentähden pitäisi meidänkin yksimielisesti

+ponnistaa kaikki voimamme... Niin, toverit, mitä mieltä te nyt olette

+lakosta?

+

+(Pitkä äänettömyys. Miehet nojautuvat käsiensä varaan; eräs sylkäsee,

+toinen huokaa raskaasti.)

+

+KAARLO odottaa kuumeisella jännityksellä miesten vastausta; nähdessään

+heidän toivottomuutensa, alkaa hän äkkiä puhtia sisäisen tuskan

+valtaamana.

+

+Ei toverit! Kyllä pitäisi vielä kestää, koettaa jotenkin...

+Pääkaupungin yhdistykseltä ei ole vielä tullut vastausta, mutta kyllä

+huomenna viimeistään pitäisi tulla; minä kirjoitin juuri toissapäivänä

+uuden kirjeen, jossa selitin tilamme ja pyysin apua. (Ajattelee hetken,

+hypähtää seisomaan huudahtaen innostunenna.) Voi mikä hölmö minä olen!

+

+ÄÄNIÄ

+

+— Miten niin?

+

+— Kuinka niin?

+

+KAARLO

+

+Ajatelkaas, kun en ole lainkaan muistanut, että minulla on vielä

+kallishintainen revolveri! Siitähän saadaan vähän jauhoja Haloselle ja

+muille pahinta hätää kärsiville! Heti aamulla vien sen kauppiaalle...

+

+KORPI hiljaa.

+

+Sinä olet muutenkin jo antanut kaikki — rahasi, vaatteesikin...

+

+KAARLO keskeyttää leikillisesti ja rohkaisevasti.

+

+Mitä se merkitsee! Eihän minulla ole lasta eikä lammasta! Ja vaikkei

+nuori mies nyt liikaa herkuttelekaan — niin on se vain terveellistä

+ruuansulatukselle! — (Vakavasti.) — Mutta kyllä nyt olisi kovin ikävää

+lopettaa — silloinhan olisi kaikki mennyt hukkaan... Koetetaan vielä,

+toverit...

+

+KORPI myöskin innostuen.

+

+Niin toverit Kaarlo puhuu totta! Jos me vain voisimme kestää vielä

+pienen ajan — niin me voittaisimme! Viikkoa kauempaa ei patruuna

+missään tapauksessa _voi_ seisottaa tehdasta. Eikö siis puhuta

+kokouksessa siihen suuntaan, että jatketaan lakkoa — kärsitään vielä

+edes pieni aika...

+

+KAARLO odottaa jännittyneenä; sitten masentuu toisten toivottomasta

+äänettömyydestä.

+

+1:NEN TYÖMIES hiljaa.

+

+Voisihan tuota koettaa...

+

+2:NEN TYÖMIES huokaisten.

+

+Niin, niin...

+

+KORPI katsahtaa miehiin, ja hänenkin mielensä masentuu; sitten vilkasee

+seinäkelloon ja sanoo alakuloisesti.

+

+Kello onkin jo kohta kuusi; täytynee kai sitten lähteä...

+

+(Lähtevät äänettöminä ja synkkinä.)

+

+EMIL on pidättänyt Kaarloa, ja kun toiset ovat poistuneet, kysyy hän

+hiljaa, pidätetyllä vihalla.

+

+Missä ne mahtavat olla kortteeria — nuo rikkurit?

+

+KAARLO

+

+En tiedä, mitä sitten?

+

+EMIL

+

+Minä olen tässä päättänyt koota joitakin miehiä ja ajaa ne pois — miten

+tahansa... Tuletko mukaan?

+

+KAARLO epäröiden.

+

+Ei Emil, kyllä sinun isäsi sittenkin on oikeassa siinä, että

+tuollaisesta toiminnasta ei ole hyötyä...

+

+EMIL yhä enemmän kiihtyen.

+

+Hyötyä! Mutta minä en välitä hyödystä — en mistään! Koko elämä on

+niin kauhistavan kurjaa, ettei se maksa viittä penniä! Ja sen sanon,

+että noiden rikkurien täytyy mennä täältä — jollei muuten, niin jalat

+edellä... Tuollaisten lurjusten ei ole väliä, jotka julkeavat tulla

+riistämään viimeisen leipäpalasen nälkää kärsiviltä lapsilta!

+

+KAARLO sydämellisesti mutta lujasti.

+

+Emil — sinä et saa ryhtyä mihinkään tuollaiseen! Sinun täytyy ajatella

+myöskin omaisiasi ja ennenkaikkea suurta asiaamme...

+

+EMIL

+

+Minä en enää ajattele mitään — en mitään! Kaikki on kuitenkin turhaa!

+Olisi sentään hauska tietää, mistä lähtien sinäkin olet alkanut

+pelätä...?

+

+KAARLO keskeyttää painavasti.

+

+Sinä kyllä tiedät, etten pelkää, mutta järkeni sanoo, että se olisi

+vahingollista. — Jos noille rikkureille tapahtuisi jotain, niin saisi

+patruuna tekosyyn pyytää tänne vaikka sotaväkeä. Tiedätkö, minäkin

+ajattelin sellaista, mutta kun äsken näin nuo rikkurit, huomasin

+etten ollut ennen ymmärtänyt tuota asiaa. Ne olivat varmasti jonkun

+kaupungin työttömiä. Siellä oli useita, jotka varmasti olivat kärsineet

+nälkää viime päivät. Kun he ovat vielä tietämättömiä, niin ei ole ihme

+jos heidät saadaan lähtemään minne tahansa. Ja tuskinpa heille on

+selitettykään mihin joutuvat; tarkoitan siis, että siinä on syyttömiä

+joukossa.

+

+EMIL masentuneena.

+

+En ymmärrä, mutta kamalalta tuntuu seistä ihan toimetonna — antaa

+niiden alottaa työt. — (Voimattomalla raivolla.) — Pitäisi panna

+dynamiittia tehtaan kellariin ja antaa mennä kaikki ilmaan!

+

+KAARLO

+

+Älä puhu järjettömiä!

+

+LIISA mutisten.

+

+LIISA tulee; sanoo vihaisena ja levottomana.

+

+Mitä sinä oikein puhut, Emil? Ensin käyt ihmisen kimppuun ja sitten

+puhut tuollaisia kauheita...

+

+EMIL kärsimättömästi.

+

+No nyt se alkaa taas — tavallinen tarina! osaan sen jo ulkoa enkä

+viitsi kuunnella...

+

+KAARLO hillityllä kiihkolla.

+

+Kuulkaa, sanokaa nyt, missä on Anni? Missä hän viipyy näin kauan?

+

+LIISA alkaa hengittää raskaasti ja sammaltaa tolkuttomasti.

+

+Minähän jo sanoin. Miksi sitä enää kysyt...

+

+KAARLO hiljaa läpitunkevasti.

+

+Te valehtelitte minulle? Miksi? Minä kävin Väänäsellä. Sanokaa nyt

+minulle totuus, minun täytyy saada tietää totuus. Missä on Anni?

+

+LIISA ähkyy kuin tukehtumaisillaan.

+

+Minä, minä en tienä sitä .. - niin, minä en tienä.

+

+KAARLO katsoo häntä hetken ja sähähtää raivosasti.

+

+Valhe! Toinen valhe! Mitä tämä merkitsee? Miksi valehtelitte? Missä on

+Anni? Onko hän sairas? Sanokaa edes se.

+

+LIISA mutisten.

+

+Ei hän sairas ole...

+

+KAARLO painavasti.

+

+Te tiedätte sen — ja siis senkin missä hän on. Miksi ette sano sitä

+minulle? Ettekö ymmärrä miten levoton olen? En voi olla missään...

+Kuinka te _voitte_ valehdella minulle, olla sanomatta.

+

+LIISA huudahtaa tuskallisesti.

+

+Älä Kaarlo! Älä Jumalan tähden... syytä... Mene nyt, kyllä saat pian

+tietää — hän lähti asialle — kyllä hän heti tulee... Mene nyt Kaarlo.

+

+KAARLO tuijottaa häntä hetken hurjan epätoivon valtaamana; sitten

+syöksähtää ulos.

+

+LIISA parahtaen.

+

+Jumala! Mitä tämä on? Hänet on turmeltu ja minä, minä olen syyllinen. —

+Hän on ehkä... Voi, jospa hän on hukuttanut itsensä, niinkuin Vaaralan

+Sannikin... Jumala armahda... minua syntistä.

+

+(Heittäytyy vaatekasalle ja purskahtaa katkeraan itkuun. — Kyökistä

+kuuluu lasten ääniä: "Äiti tulkaa!" — Mutta Liisa ei kuule — hänen

+ruumiinsa värisee ja vavahtelee kuin suonenvedossa.)

+

+(Silloin avautuu ovi ja Anni astuu sisään kuin unissakävijä, lysähtää

+hervottomasti lattialle istumaan ja tuijottaa eteensä aivankuin

+näkemättä Liisaa.)

+

+LIISA huomaa hänet ja kysyy käheästi.

+

+Mitä, mitä... mitä lapsi raukka?

+

+ANNI koleasti, tolkuttomasti.

+

+Niin, mitä, mitä nyt?

+

+LIISA nousee, lähenee Annia, änkyttäen kauhean tuskan ja katumuksen

+vallassa.

+

+Lapseni, lapseni... Pieni tyttöseni! Mitä nyt... on?

+

+ANNI heittäytyy suulleen ja vaikeroi sydäntäsärkevästi, käsiään

+väännellen.

+

+Äiti, äiti — kun nyt saisi vain pian kuolla, kuolla — pian kuolla...

+

+Esirippu,

+

+

+

+

+Toinen näytös.

+

+Toinen kuvaelma.

+

+

+Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.

+

+Anni kävelee väsyneesti miltei horjuen kamarin lattialla. Välillä

+hän nääntyneenä istahtaa vaatekasalle — ja nousee taas kävelemään.

+Hänen harteillaan on repaleinen miehen takki, mutta hän värisee siitä

+huolimatta ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastuu kiduttava tuska

+ja epätoivo. Kyökistä kuuluu epäselvästi lasten ääniä, yskimistä ja

+valitusta.

+

+Hän seisahtuu hetkeksi, kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja

+kuuntelee. — Kyökistä kuuluu epämääräisiä lasten ääniä:

+

+"Äiti, äiti....Kuulkaa äiti!" ja Liisan "Sst!" Pienokaisen vaikerrus on

+vaiennut — vain vaivoin kuuluu hennon rinnan nääntynyt, läähättävä ääni.

+

+LIISA tulee kyökistä väännellen käsiään ja mutisee hiljaa, kuin

+itsekseen.

+

+Voi Jumala, Jumala... Mitä minä teen... mitä minä teen? Aune... pikku

+Aune...

+

+ANNI säpsähtäen.

+

+Mitä, onko... onko Aune kuollut...?

+

+LIISA

+

+Ei — mutta hän kuolee... Hän on niin kovin heikko. Nytkin makaa taas

+siinä omituisessa horrostilassa.

+

+(Kyökistä kuuluu taasen pyytäviä lasten ääniä: "Äiti! Antakaa minulle

+jotain. Antakaa edes jotain ruokaa...")

+

+LIISA menee ovelle ja puhuu tuskastuneella äänellä.

+

+Olkaa nyt hiljaa! Ette saa herättää Aune parkaa... Nukkukaa nyt vain

+kiltisti lapsiparat... Huomenna äiti hommaa teille jotain syötävää...

+

+ANNI kuin itsekseen.

+

+Aune kuolee... silloin kaikki olisi ollut turhaa. Ja nyt hän jo saisi

+huomenna maitoa.

+

+(Alkaa taas kävellä.)

+

+LIISA istahtaa pöydän ääreen; puhuu kuin itsekseen.

+

+Täytyy istahtaa hiukan, kun Aune on vähän levossa. Kovin kauan ne

+siellä kokouksessa viipyvät. Kun nyt saisi tietää, mitä siellä...

+

+ANNI tolkuttomasti matkien.

+

+Niin, kunhan viipyisivät, että tietäisi... että ymmärtäisi.

+

+(Liisa katsoo häntä ymmärtämättä.)

+

+ANTTI tulee ovelle; tyytymättömällä hiukan epäluuloisella äänellä.

+

+Mitä varten täällä padassa on kuumaa vettä? Keittääkö äiti jotakin?

+Onko äiti saanut perunia jostakin?

+

+LIISA hermostuneena.

+

+Hiljaa Antti! Etkö sinä vaikene! Herätät vielä pienemmätkin. Ja etkö

+sinä näe, että siinä on — vain kuumaa vettä... Mene nyt nukkumaan. —

+(Poika menee, Liisa nousee ja lausuu tuskan valtaamana.) — Voi, kun ne

+lapsukaiset nyt _vihdoinkin_ nukkuisivat...

+

+(Lähtee väsynein askelin pojan jälkeen.)

+

+(Kyökkiin kuuluu taas lasten hiljaista nyyhkytystä, joka vaikenee

+vähitellen. Anni istahtaa pöydän ääreen ja antaa päänsä vaipua käsiensä

+varaan. Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin pakkasen terävä paukahdus.)

+

+LIISA tulee uudestaan sisään; pysähtyy tuijottavin katsein ja alkaa

+hiljaa, tuskallisesti:

+

+Anni... minä en ymmärrä enää... Aune parka hengittää niin kummallisesti

+— en uskalla enää katsoa... (Ristien kätensä.) — Herra Jumala, auta,

+auta meitä! Kun ne nyt lakon lopettaisivat siellä kokouksessa, niin

+saisi vielä apua... lääkkeitä, maitoa... — (Painaa kasvat käsiinsä,

+nyyhkyttäen tukahtuneesti. Anni seisahtuu ja katsoo häntä omituisen

+tylsästi kuin käsittämättä mitään.)

+

+LIISA

+

+Ja isä vaan ei anna lopettaa lakkoa vieläkään. — (Vaikeroiden.) — Hän

+on niin järkähtämätön ja kova... Ja pikku Aune parka kuolee sen tähden.

+

+ANNI havahtuen.

+

+Äiti, mitä te sanotte? — (Värisevällä äänellä.) — Ettekö te muista,

+ettei isä ole itse kahteen vuorokauteen maistanut mitään... edes

+leivänmurua...?

+

+LIISA hätkähtää; ojentaa Annia kohden kätensä kuin rukoillen ja

+änkyttää tuskallisesti katuen.

+

+Anni kulta, ethän usko, että niin ajattelin... minä en ymmärrä enää

+mitään, en muista mitään... Sinä et tiedä, miten minuun koski, kun

+eilen saatiin se leipä lainaksi... eikä isä ottanut sitä pientäkään

+osaansa, vaikka pyysin... — (Värähtäen.) — Teki niin pahaa, kun hän

+hymyili ja käski minun vain syödä, jotta Aune saisi vähänkin maitoa...

+Ja sentään minä, katsos Anni... en muista, en ymmärrä... Kaikki on

+minulle niin kovin sekavaa... sekavaa...

+

+ANNI hyväillen äitinsä päätä.

+

+Niin juuri, äitiparka — kaikki on nyt sekavaa...

+

+LIISA kuin itsekseen.

+

+Ja sittenkään ei isä kertaakaan ole valittanut omasta puolestaan...

+Aina ajattelee vain toisia, kaikkia — koko työväenluokkaa... Ei koskaan

+itseään! — _Huomaamattaan innostuen._ — Sellainen on isä!

+

+ANNI samoin.

+

+Niin — isä on oikea mies!

+

+LIISA alkaa yskiä terävästi; kun se lopulta laukoo, pyyhkäsee hän

+silmiään ja istahtaa nääntyneenä. Äänettömyys.

+

+(Ulkona paukahtaa taas pakkanen. Liisa katsahtaa jäiseen ikkunaan,

+hänen ruumistaan puistattaa ja hän koettaa kietoa vanhaa shaaliaan

+paremmin ympärilleen.)

+

+LIISA

+

+Täällä on vielä kylmempi kuin kyökissä. — (Levottomasti.) — Kylmä sekin

+on... mitenkä ne lapset taas tämänkin yön tarkenevat...? — (Nousee ja

+poistuu väsynein askelin.)

+

+ANNI

+

+Ottakaa tämä takki lasten päälle.

+

+LIISA ovella.

+

+Pidä nyt vaan itse... ettet vilustu.

+

+ANNI

+

+Kyllä se siellä paremmin tarvitaan.

+

+(Antaa takin Liisalle ja istahtaa yksin pöydän ääreen. Äkkiä ponnahtaa

+kuin iskun satuttamana, hypähtää seisoalleen kasvot vääristyneinä ja

+alkaa kävellä.)

+

+LIISA hetken kuluttua; mutisee hätäisellä, käheällä äänellä.

+

+Kun ne nyt tulisivat kokouksesta, että saisi edes tietää...

+Kaikkivaltias Jumala, toimita sinä, että lakko loppuisi! Että minun

+pieni tyttöseni saisi apua, että hän eläisi, _eläisi_...! Herra

+Jumala... Jumala!

+

+(Tuo tukehtunut ääni katkeaa, niinkuin näkymätön, voimakas koura olisi

+tarttunut hänen kurkkuunsa.)

+

+ANNI näyttää kovin kiihtyneeltä ja katkeralta; hän seisahtuu ja

+aukaisee jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta pudistaakin päätänsä ja

+vaikenee.

+

+LIISA kuin itsekseen.

+

+Mutta jos se sinun tahtosi on, niin en...

+

+ANNI katkerasti.

+

+Mutta itsehän te äitiparka äsken sanoitte, että Aune on kuolemaisillaan

+sentähden, kun ei ole saanut maitoa! Ja eikö siihen ole syynä patruuna,

+joka saa satojatuhansia, ja kuitenkin tahtoo alentaa palkat niin,

+ettemme voi elää? Kuinka te siis voitte ajatella, että jumala tahtoisi

+kiduttaa Aune-paran hitaasti kuoliaaksi — kun kerran _patruuna_ on

+syyllinen! Te _syytätte_ sillä jumalaa!

+

+LIISA katsoo Annia kuin sekopäinen ja ähkyy oudolla, hätäisellä äänellä.

+

+Lapsi... lapsi... ole vaiti, vaiti, vaiti! Sinä sekoitat minut! Mitä...

+kuinka...? Puhutko, puhutko sinä totta...? Onko se totta...?

+

+ANNI kuin havahtuen, kiihkeästi.

+

+On, on... nyt minä vasta huomaan, ymmärrän, mitä isä on puhunut! Jos

+jumala kerran on rakkauden jumala, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, niin

+hän ei sallisi tällaisen vääryyden vallitsevan, hän ei antaisi pienen,

+viattoman Aunen kuolla nälkään! — Olisiko hän määrännyt lukemattomat

+pienokaiset kärsimään ja nääntymään nälkään... Ei, ei! Voi äiti, en

+osaa sitä oikein sanoa — mutta nyt tiedän, tunnen, ettei jumalaa ole,

+koska maailmassa on vain vääryyttä, eikä kukaan auta...

+

+LIISA kokonaan hämmentyen.

+

+Ei, se ei voi olla niinkuin sinä sanot! Ei — _jumalan_ kädestä minä

+olen ottanut kaikki kärsimykset, vaivat, köyhyyden... — (Tarttuen

+päähänsä.) — Olisi liian kauheata ajatella, että toiset ihmiset

+olisivat siihen syypäitä. Minä tulisin hulluksi... Ei, ei, se on

+vihollisen kavalaa kuisketta, viettelystä. Pastori puhui juuri viime

+sunnuntaina tästä asiasta...

+

+ANNI kuohahtaen.

+

+Pastori, pastori! Onhan isä monta kertaa selittänyt, miksi tuollatavoin

+sanotaan — ja uskotteko te enemmän pastoria kuin _isää_? Luuletteko,

+että isä tahtoisi viedä meitä harhaan? Ja kyllä isä sen ymmärtää

+yhtähyvin kuin meidän juoppo pastorikin...

+

+LIISA tukkii korviansa; keskeyttää tuskallisesti.

+

+Anni, Anni, ole vaiti, vaiti! Sinä et ymmärrä... isän on vihollinen jo

+saanut valtaansa — ja nyt se uhkaa sinutkin viedä... Ethän ole koskaan

+ennen noin puhunut...?

+

+ANNI

+

+En ole ennen ymmärtänyt... Koettakaa tekin, äiti, ajatella, niin

+järkenne...

+

+LIISA keskeyttää kiivaasti.

+

+Ei, ei! Minä en tahdo... en tahdo! Sanassakin sanotaan, että

+maailmallinen järki on meidän pahin vihollisemme... saatanan

+kavaluutta... Minä huomasin sen äsken. Ei, ei! Meidän täytyy aina

+rukoilla, että jumala masentaisi järkemme että hän antaisi voimaa

+kärsimään ja nöyrästi ottamaan kaiken vastaan hänen tahdostaan. Hän on

+hyvyydessään kyllä kerran kaikki palkitseva.

+

+ANNI vavahtaa kuin olisi koskenut johonkin saastaiseen ja kysyy

+hitaasti.

+

+Mutta pitääkö minun _sellainenkin_ vastaanottaa jumalan tahdosta?

+

+LIISA kuin ajattelematta.

+

+Kun ei kerran tapahdu mitään hänen tahdottaan, niin ei kai sekään. Ehkä

+Jumalalla on siinäkin joku tarkoitus, jota emme voi käsittää ja jonka

+hän vihdoin kääntää hyväksi... Se juuri antaa voimaa kestämään...

+

+ANNI hypähtää seisaalleen silmät salamoiden ja koko hänen olemuksessaan

+kuohahtaa vaivoin hillitty katkeruus ja suuttumus.

+

+Rakastatteko te jumalaa? Sanokaa nyt äiti, rakastatteko te jumalaa vai

+lapsianne?

+

+LIISA hämmentyen.

+

+Tietysti rakastan jumalaa ja lapsiani...

+

+ANNI tarttuu äitinsä käsiin, katsoen tätä läpitunkevasti ja hänen

+sa»ansa putoilevat kuin nuijaniskut.

+

+Valhe! Jos äiti voi rakastaa sellaista olentoa, jonka tahdosta hänen

+pieni lapsensa kuolee nälkään ja toinen häväistään hirveällä tavalla

+— niin ei hän silloin niitä lapsia hiluistakaan rakasta. Sanokaa nyt

+suoraan, kumpaa te rakastatte?

+

+LIISA ähkyen tuskallisesti.

+

+Voi Anni, Anni, mitä sinä...?

+

+ANNI raskaasti syyttäen.

+

+Äiti, teidän täytyy kerran katsoa sydämeenne ja huomata mitä

+jumalisuutenne on! Minusta tuntui ihan kamalalta, kuu te lohdutitte

+itseänne sillä että minulle on tehty näin jumalan tahdosta! Ajatelkaa,

+mitä minulle on tehty. Katsokaa sormenjälkiä kaulassani, katsokaa

+revityitä vaatteitani ja, ja... ettekö ymmärrä, että elämäni on

+loppunut... Voi äiti, enkö sentään ole sama, jota olette pienenä

+palleroisena pidellyt sylissänne? Rakastatteko te häntä, jos samalla

+rakastatte sitä, joka on määrännyt teidän lapsellenne näin kamalan

+kohtalon?

+

+LIISA voihkien tukehtuneesti.

+

+Anni... vaikene, vaikene jumalan tähden!

+

+ANNI armottomasti.

+

+Minä olen aina vaiennut, mutta nyt en välitä mistään! Minä tahdon nyt

+sanoa. Te ette ole koskaan tahtonut edes ajatella, jotta saisitte

+pitää uskonne. Mutta se ei ole uskoa, vaan ulkokultaisuutta. Silloin

+on niin hyvä heittää kaikki jumalan syyksi! Ajatelkaa vaan itseänne,

+äiti. Kun pikku Armas sairastui ja kuoli, sanoitte te sen tapahtuneen

+jumalan tahdosta — ja kuitenkin hän sairastui siitä, kun kylmettyi

+kirkkomatkalla teidän varomattomuutenne tähden! Nyt, kun Aune on

+kuolemaisillaan, ei patruuna ole vähääkään syypää, vaan jumala. Ja

+maailman inhoittavin rikoskin on teidän mielestänne jumalan määräämä,

+vaikka...

+

+LIISA ojentaa rukoillen kätensä ja pälyilee kauhistunein katsein

+ympärilleen kuin vangittu eläin; sitten toistelee tolkuttomasti.

+

+Se on totta, totta... sinä puhut totta, Anni! Mitä, mitä minun pitää

+tehdä? Herra jumala, minä olen suuri syntinen, auta minua! Anni,

+tyttöseni... pieni lapsoseni... voitko vielä antaa anteeksi...?

+

+ANNI heltyen.

+

+Voi äiti, enhän minä... On vain niin kamalaa ajatella, että jumala

+olisi niin määrännyt... Tarkoitan vain, että te edes tässä asiassa

+ajattelisitte, kuka on syyllinen...

+

+LIISA syvästi katuen.

+

+Niin Anni — minä olen syyllinen! Minä olen ollut kuin sokea — nyt

+vasta huomaan, että olen kurjin ihmisistä, että minun täytyy alottaa

+kokonaan uutta elämää. Minä olen kyllä suullani tunnustanut, mutta en

+ole ajatellut... Sekin on totta mitä sanot pikku Armaasta. Ja sitten

+vielä tämä viimeinen. Voi Anni, minä koetin uskoa sen jumalan tahdoksi,

+peittääkseni oman rikokseni, tukehuttaakseni omantuntoni äänen...

+

+ANNI hämmästyen.

+

+Mitä äiti — mitä te tarkoitatte?

+

+LIISA masentuneena, katuvasti.

+

+Niin lapsi parka... minä olen syyllinen sinun elämäsi turmioon. Sinä et

+olisi mennyt, jos minä...

+

+ANNI keskeyttäen.

+

+Mutta ettehän te kehoittanut minua menemään.

+

+LIISA

+

+En kylläkään, mutta en myöskään jyrkästi kieltänyt... Jos sen olisin

+tehnyt, et sinä olisi mennyt... Mutta kun se siinä kirjeessä lupasi

+huolehtia, ettei Aunen tarvitse puutetta kärsiä, niin...

+

+ANNI tuskallisesti.

+

+Älä nyt äiti, ei se sinun syysi ollut! Olisihan minun kuitenkin

+täytynyt mennä, kun se uhkasi toimittaa Kaarlon heti huomispäivänä

+Siperiaan... Ja kun luulin sen ihmiseksi, että kun oikein puhun, niin...

+

+(Ääni katkeaa kuin tukehtuen.)

+

+LIISA peittää kasvot käsiinsä ja nyyhkyttää tukahtuneesti.

+

+Niin — siinä se suurin rikokseni onkin... Sillä minä aavistin,

+olin miltei varma, ettet onnistu, kun luulit mestarin luopuvan

+vainotoimenpiteistään, kun oikein selität meidän surkean tilamme...

+Mutta sitten tuli mieleeni: jos se kuitenkin myöntyisi, niin saataisi

+heti Aunelle maitoa ja kaikki tulisi hyväksi... Heti taas ymmärsin,

+ettei se kuule rukouksia, ja ken joutuu sen kynsiin siellä tyhjässä

+tehtaassa, niin sille käy huonosti... Ja sitten, sitten...

+

+ANNI väristen.

+

+Mitä äiti... mitä sitten...?

+

+LIISA käheästi, katkonaisesti.

+

+Niin, sitten tuli mieleeni: kyllä jumala häntä suojelee... Ja jos

+jotain tapahtuu, niin se on silloin jumalan tahto, eikä sille voi

+mitään... Voi minua... vaikka minä hämärästi tunsin, ettei jumala

+sekaannu tuollaiseen asiaan, jolleivät ihmiset estä... niin koetin

+uskoa toista, ajatella, että kaikki on jumalan kädessä... Niin

+kammottavan musta minun sydämeni on... Voi minua kurjaa, mitä minä

+teen... mihin menen...?

+

+ANNI

+

+Älkää nyt äiti... ei sitä voi enää auttaa... — (Kumartuu nyyhkyttäen

+käsiensä varaan.)

+

+LIISA katsahtaa Anniin ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyy

+kauhea hätä ja epätoivo — niinkuin hän vasta nyt huomaisi rikoksensa

+suuruuden; vääntelee käsiään vaikeroiden.

+

+Ei voi enää auttaa — siinä se on, se juuri on hirmuista... Kun

+ajattelen, että lapseni perikato tai pelastus oli kädessäni kaksi

+tuntia sitten, niin, niin minä... Sillä sinä et olisi mennyt, jos

+oikein olisin kieltänyt. Jumala, jumala — ei, en voi enää kääntyä

+jumalan puoleen... Jumalakaan ei enää voi mitään — ja minä, _minä

+olisin voinut!_ — Voi lapseni, lapseni... pikku Anniseni, mihin minä

+menen, missä minä nyt levon saan? Voitko koskaan antaa ant...? Ei, ei

+Anni-parka — minä en enää ole mahdollinen pyytämään anteeksiantoa...

+— (Heittäytyy suulleen lattialle, tukahtuneesti nyyhkyttäen ja

+vääntelehtien kuin suonenvetokohtauksessa.)

+

+ANNI hyväilee äitiään ja nyyhkyttää tuskallisen hellästi.

+

+Äiti, äiti... Enhän minä vihainen ole, äiti. On vain niin kovin

+surullinen olla, rintaa ahdistaa niin kummallisesti... kuin

+tukehtuisi... Mutta kuinka minä teille vihainen olisin... äiti-parka?

+

+LIISA vavahtaa Annin äänestä niinkuin ei uskoisi korviaan, sitten

+nousee, syleilee kiihkeästi Annia, itkien niin kuin hänen sielussaan

+olisi kaikki järkähtänyt. Vasta pitkän ajan kuluttua hän nyyhkyttäen

+vaikeroi.

+

+Lapseni... lapseni... Sinä annat... anteeksi... Jumalani... Niin Anni,

+nyt minä... vasta näen jumalan! Voitko sinä todellakin...

+

+ANNI syleilee Liisaa.

+

+Oi tiedäthän sinä sen, äiti... Me olemme vain niin — onnettomia.

+

+LIISA kuin huumaantuneena.

+

+Oi jumalani... Voi Anni, jospa tietäisit, mitä tunnen — nyt minä

+vasta tunnen jumalan läsnäolon. Ensikerran tunnen sielussani hänen

+rakkautensa henkäyksen, kuulen hänen rakkautensa äänen — sinun

+suustasi. Minä olen nyt löytänyt vasta jumalan. — Sinun avullasi,

+lapseni... Aivankuin kadotuksen pimeydestä olet sinä pelastanut minut,

+pikku Anni parka... Ja minä, mitä minä? Voi, voi...

+

+ANNI keskeyttää silmät kyyneleissä.

+

+Älkää nyt ajatelko enää sitä, äiti — rakas äiti. Minä olen niin

+iloinen, niin iloinen, kun te puhutte noin... Te ette ole koskaan ollut

+tuollainen, pikku Äiti parka...

+

+LIISA sisäisestä ilosta itkien.

+

+Oi Anni! Minä en osaa sanoa mitä tunnen, miten onnellinen olen! On

+kuin olisin päässyt jostakin raskaasta, likaisesta vaatteesta, joka

+on estänyt minulta auringon elvyttävät säteet — totuuden ja rakkauden

+valon...

+

+ANNI kuiskaa kauhulla.

+

+Herra jumala, Kaarlo — hän tulee! En voi nähdä häntä... ( Hänen

+puheensa keskeytyy, sillä Korpi tulee sisään masentuneena ja synkän

+näköisenä. Anni peittää kasvonsa ja lähtee itkien kyökkiin.)

+

+LIISA hermostuu niin, ettei voi sanoa mitään, nyppii vain vapisevin

+sormin esiliinaansa; vihdoin änkyttää katkonaisesti.

+

+Kuinka on... Vilho...? Miten, miten siellä kävi? Loppuiko lakko?

+

+KORPI synkästi.

+

+Kyllä se nyt loppui.

+

+ANNI tulee takaisin ja kysyy pelokkaasti änkyttäen.

+

+Missä Kaarlo on? Tuleeko hän vielä tänään meille? Puhuiko hän mitään?

+

+KORPI väsyneesti.

+

+Kyllä hän lupasi. Eikö hän saisi tulla?

+

+ANNI tolkuttomasti.

+

+Tietysti hän saa... Herra jumala...

+

+(Menee ulos.)

+

+LIISA lohduttaen.

+

+Vai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai

+tästä jotenkin sentään selviydytään...

+

+KORPI synkällä äänellä.

+

+Kyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka... Mutta minä ajattelen vielä

+äskeistä kokousta... Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta

+kun siellä... Se oli niin kurjaa...

+

+LIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana

+tämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.

+

+Mitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?

+

+KORPI raskaan masennuksen vallassa.

+

+Kun omat, _omat toverit pettivät_.

+

+LIISA kuohahtaen.

+

+Voi sellaisia raukkoja! Vilho parka... Miten siellä oikein... kerro

+minulle.

+

+KORPI

+

+Kun lakkoon ryhdyttiin, lupasivat kaikki yksimielisesti kestää loppuun

+asti ja yhdessä mennä työhön... — (Katkerasti.) — Mutta nyt ovat oikein

+joukottain käyneet mestarin luona ilmoittautumassa pettureiksi ja

+kokouksessa huusivat kuin yhdestä suusta: työhön, työhön!

+

+LIISA hellästi, säälien.

+

+Voi Vilho parka... kyllä minä ymmärrän, mitä sinä olet kärsinyt. Ja

+minäkään en ole oikein sinua ennen ymmärtänyt.

+

+KORPI katsahtaa Liisaa ihmetellen.

+

+Mitä Liisa, mitä sinä puhut? Sinähän olet vallan toisen näköinenkin,

+niinkuin olisit nuorentunut — ja olet kärsinyt nälkää!

+

+LIISA hymyillen kyyneleet silmissä ja lausuu aivankuin huumaantuneena.

+

+Niin Vilho! Minä olenkin nuorentunut, syntynyt uudestaan. Minä olen nyt

+toinen ihminen!

+

+KORPI tarttuu hänen käteensä iloisen hämmästyksen vallassa.

+

+Mitä sinä sanot, Liisa? Että olet toinen ihminen! Oi Liisa, jospa

+tietäisit miten iloinen siitä olisin! Sano, kerro nyt, mitä on

+tapahtunut, mistä tuo johtuu?

+

+LIISA hätkähtää kuin unesta heräten ja sopertaa tuskasta värisevällä

+äänellä.

+

+Voi minua, Vilho. Kyllä se on ostettu kalliisti. Lapseni elämä...

+

+ANNI syöksähtää sisään kuin takaa-ajettuna, hengähtää syvään ja katsoo

+taakseen kauhusta kalpeana.

+

+(Kyökistä kuuluu lähenevien askelten ääni ja sisään tulee Kaarlo,

+väristen koko ruumiltaan. Hän istahtaa vaieten ovensuuhun ja

+alkaa kuumeesta hehkuvin silmin katsella Annia; tämä liikahtelee

+levottomasti, niinkuin nuo katseet sattuisivat häneen veitsenpistoina

+ja vihdoin pujahtaa äänettömästi pois.)

+

+KAARLO itsekseen katkerasti ja masentuneesti.

+

+Sellainen on työläisen oikeus... Se todellakin on kaunista oikeutta! Ja

+hänen kunniansa... — (Naurahtaa koleasti.)

+

+KORPI

+

+Työläisellä ei ole mitään oikeutta! Ja minä alan ymmärtää, ettei koko

+maailmassa ole muuta oikeutta kuin voima. Jos olisimme järjestyneitä,

+olisimme voimakkaita ja silloin olisi meillä oikeuttakin. Mutta nyt...?

+— (Levittää toivottomasti käsiään.)

+

+KAARLO levottomasti.

+

+Missä se Halonen lienee, kun ei tullut kokoukseen? Minun täytyy mennä

+sinne vielä tänään...

+

+KORPI

+

+Mene vaan, Kaarlo. Tiedätkö, minun on vieläkin paha olla Halosen

+tähden...

+

+ANNI tulee kyökistä, ottaa kirjahyllyn takaa muutamia vanhoja

+sanomalehtiä ja aikoo palata kyökkiin.

+

+KORPI väsyneesti.

+

+Mihin niitä sanomalehtiä viet, Anni?

+

+ANNI hiljaa, epäröiden.

+

+Siellä on kuumaa vettä, joka pitäisi kiehauttaa eikä, eikä ole yhtään

+puita...

+

+KORPI

+

+No, eivätkö lapset tänään saaneet lastuja, tai jotain puuriisteitä kun

+ne niin kauan viipyivätkin?

+

+ANNI vilkaisee arasti Kaarloon ja puhuu kuin peittääkseen kalvavaa

+levottomuuttaan.

+

+Eivät saaneet puun tikkua, mestari on tänä aamuna kokonaan sulkenut

+tehtaan alueen eikä muualla enää mitään ole. Metsässäkin on niin

+paksulta lunta, etteivät lapsiraukat sieltä mitään saa, kun

+jalkineetkin ovat hajallaan. He kävivät Savolan rakennuksella asti ihan

+turhaan ja Hiltun jalat paleltuivat. Kyllä minä niitä lumella hieroin,

+mutta ne ovat turvonneet ja ihan punaiset — eikä ole mihinkään mitään

+lääkettä.

+

+KORPI raapaisee kiusaantuneena päätään.

+

+Kun tuo pakkanenkaan ei lauhdu enää ollenkaan, yltyy yhä vaan. —

+(Hiljemmin.) — Koeta nyt peittää jotenkin niitä lapsia, etteivät ihan

+paleltuisi ja Antti saa mennä Aaltoselle kysymään, olisiko siellä

+siansappiviinaa Hiltun jalkoihin.

+

+(Anni menee.)

+

+KAARLO nousee seisaalleen ja sanoo värisevin äänin.

+

+Ei — kyllä minä nyt lähden...

+

+KORPI

+

+Kaarlo, älä huoli lähteä... Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot — mutta

+ei nyt mistään puita saa. Kai huomenna jostakin... Emil olisi tänään

+saanut mennä jostakin kauempaa hakemaan.

+

+KAARLO äkkiä, havahtuen.

+

+Eikö Emil ole vielä käynyt kotona...?

+

+KORPI katsoen tutkivasti Kaarloa.

+

+Ei - entä sitten? Mitä, missä hän on...? Tiedätkö jotain hänestä, tai

+minkätähden muutuit?

+

+KAARLO istuutuu, koettaen puhua tyynesti.

+

+Ei se mitään, en minä mitään... En ymmärrä, minkälainen olen tänään —

+suutun ja pelästyn ihan turhista...

+

+KORPI lähenee ja lausuu ääntään hiljentäen.

+

+Kaarlo, sano nyt heti, mitä tiedät Emilistä!

+

+KAARLO

+

+En minä mitään erityistä, mutta kun hän jutteli jotakin, että pitäisi

+ajaa ne rikkurit pois, niin...

+

+KORPI nousee, levottomasti.

+

+Minun täytyy lähteä hakemaan se kotiin!

+

+KAARLO rauhoittaen.

+

+Älkää suotta vaivatko itseänne. Minä kielsin jyrkästi, ettei hän saa

+ryhtyä mihinkään... Eikä hän yksin mitään... hän oli vain kiihoittunut.

+

+KORPI mutisten.

+

+Sepä se on... hän oli kokouksessakin ihan kummallinen... Varsinkin

+silloin, kun oli puhe rikkureista ja pettureista.

+

+KAARLO äkkiä kiihtyen.

+

+Mutta minä en olisi uskonut, että niitä oli niin paljo; tuollaisia

+kurjia rankkoja — pettureita! Kuinka se on mahdollista...?

+

+KORPI huokaisten.

+

+Se on tietämättömyys joka sitä tekee — ja nälkä.

+

+(Äänettömyys.)

+

+ANNI tulee sisään, tuoden huonolla tarjottimella porsliinikannun ja

+kaksi paria kahvikuppeja; ilmoittaa alakuloisesti.

+

+Tässä olisi kuumaa vettä... Hörppikää nyt edes sitä — kun täälläkin on

+niin kylmä.

+

+(Menee.)

+

+KORPI

+

+Tule nyt sitten ryyppäämään tätä — et ainakaan humalaan tule. —

+(Katsahtaa häneen tutkivasti ja lisää huolestuen.) — Mutta sinä näytät

+ihan sairaalta, Kaarlo. Kyllä sinä olet vilustunut liikaa...

+

+KAARLO keskeyttää, tekeytyen huolettomaksi.

+

+Ei se mitään tee... ei mitään.

+

+(Juovat.)

+

+KORPI äänettömyyden jälkeen.

+

+Kunhan nyt olisi edes pieni pala leipää... Mutta lämmittää se näinkin.

+

+KAARLO ikäänkuin muuta ajatellen

+

+Lämmittää se.

+

+KORPI itsekseen, levottomasti.

+

+Mutta _missä_ se poika nyt viipyy...?

+

+Kyökistä kuuluu kiihtynyt

+

+NAISEN ÄÄNI

+

+Missä Korpi on? Onko hän kotona?

+

+KORPI kuiskaa hermostuen.

+

+Kuka se on? Mitä minusta...?

+

+ANNIN ÄÄNI

+

+Kyllä isä kotona on. Tulkaa väin kamarin puolelle.

+

+Ovi avautuu ja Annin seurassa astuu sisään ja seisahtuu ovelle

+

+ERÄS VAIMO. Hänen laihat kasvonsa ovat kalpeat kuin palttina ja hän

+läähättää raskaasti; huomaa kahvikupit ja huudahtaa mielenliikutuksesta

+ja vihasta vapisevalla äänellä.

+

+Vai niin! Jaha! Onko nyt hyvä ollaksenne? Oletteko tyytyväisiä...?

+

+KORPI hermostuneesti.

+

+Tyytyväisiä? Mistä niin?

+

+VAIMO nopeasti ja tuskallisesti.

+

+Lakosta! Tiedättekö jo, tiedättekö te, mitä olette saaneet aikaan...?

+Mitä olette tehneet...?

+

+KORPI hypähtää seisaalleen, ja huulin vapisevin änkyttää.

+

+Mitä, mitä tarkoitatte...? Onko Emil jo tehnyt jotain...? Sanokaa...

+sanokaa...

+

+VAIMO

+

+Sitä en tiedä, mitä _hän_ on tehnyt... mutta sen tiedän mitä te olette

+tehneet Haloselle...

+

+KORPI kuin jähmettyen.

+

+Haloselle?

+

+KAARLO

+

+Mitä, mitä...? Onko joku lyönyt häntä...?

+

+VAIMO

+

+Ei lyönyt, mutta...

+

+KORPI käheällä, hätäisellä äänellä.

+

+Mitä hänelle on tehty...? Puhukaa nyt pian, pian...!

+

+VAIMO vetää syvään henkeään, ikäänkuin olisi tukehtumaisillaan ja

+koettaa puhua hillitysti.

+

+Niin se asia on, että Halonen oli koko tämän päivän ollut murheellisen

+näköinen, mutta sen jälkeen kun hämärissä kävi jossakin, muuttui hän

+yhä kummallisemmaksi... Ensin oli istunut ja huokaillut, sitten otti

+Kallun ja Hiljan syliinsä puhumatta mitään ja samalla tavalla oli

+pitänyt vuoronsa jälkeen kaikkia pienempiä... Mutta kun viimeksi piti

+pikku Mattia silitellen sen hiuksia, niin oli äkkiä alkanut kovasti

+itkeä — ja sitten juossut ulos...

+

+KAARLO kuumeisella jännityksellä.

+

+Ulos, minne — mihinkä ulos?

+

+VAIMO

+

+Haloska luuli, että kokoukseen... mutta kun ei mies tullut illallakaan

+kotiin, tuli hän meidän puolelle kysymään ja sai Vihtorilta tietää,

+ettei Halonen ollut käynytkään kokouksessa... Hän pelästyi kovin ja

+alkoi etsiä kaikkialta... vinniltäkin... ja... — (Vaikenee epäröiden.)

+

+KORPI hurjasti.

+

+Mutta ihminen, sanokaa nyt vihdoinkin, mitä hänelle on tapahtunut?

+Mitä, vinnillä...?7

+

+VAIMO peittäen kasvonsa.

+

+Hän oli siellä... _hirttänyt itsensä_.

+

+ANNI joka jähmettyneenä on kuunnellut kertomusta, kirkasee kauhusta ja

+änkyttää jotakin sekavaa.

+

+KAARLO tarttuu päähänsä, huudahtaen tolkuttomasti.

+

+Te valehtelette! Se ei ole totta! Se ei voi olla totta... ei, ei!

+

+VAIMO väristen.

+

+Äsken minä juuri näin hänen riippuvan orressa vyöhihnassaan... — (Anni

+peittää itkien kasvonsa ja Kaarlo näyttää mielettömältä kävellessään

+edestakaisin lattialla.)

+

+KORPI mutisee tuskallisesti.

+

+Herra jumala... tämä on kauheata! Voi minua, voi minua... — (Napittaa

+takkiansa hermostuneesti.) — Onko siellä ketään ihmisiä...?

+

+VAIMO

+

+On, on... paljon siellä ihmisiä on... Ja Haloska on aivankuin hullu,

+lapset parkuvat, ja...

+

+(Hänen äänensä katkeaa tukahutettuihin nyyhkytyksiin.)

+

+(Äänettömyys.)

+

+KORPI

+

+Ei siellä sitten mitään voi... Kuinka hän, miten se on mahdollista..?

+Miksi hän sen teki...?

+

+VAIMO uudestaan kiihtyen.

+

+Kysyttekö te sitä? Lakon tähden hän sen teki! Kun lapset olivat jo

+toista vuorokautta kärsineet nälkää... ja te, te olette syypää!

+

+(Anni menee ulos.)

+

+KORPI änkyttäen.

+

+Miten... miten minä siihen olen syypää...?

+

+VAIMO

+

+Kenenkä syy se sitten on? Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, ettei

+herroille mitään mahdeta — kyllä he puolensa pitävät! Ja nyt on

+patruuna vielä luvannut ajaa kaikki entiset työläiset pois — häätää

+kaikki, jotka asuvat tehtaan huoneissa. Mihin mekin joudumme

+keskitalvella kuuden nälkäisen lapsen kanssa? Sen saitte aikaan...

+

+KORPI änkyttäen.

+

+Onko, onko se minun syyni, että ilmestyi rikkureita, pettureita...

+ettei mistään saatu apua... että kaikki...

+

+(Hänet valtaa niin voimakas mielenliikutus, ettei voi puhua; kumartuu

+vain käsiensä varaan.)

+

+KAARLO vapisevalla äänellä.

+

+Älkää ihmisparka enää syyttäkö... kyllä tämä jo muutenkin on liian

+kamalaa...

+

+VAIMO

+

+Miksi yllytitte lakkoon? Miksette ajatellut — ja nyt ei Vihtori pääse

+työhön. Me saamme kuolla nälkään...

+

+(Purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun.)

+

+KORPI hetken kuluttua hieman tyyntyneenä; vakuuttavasti.

+

+Väärin te minua syytätte... yllytyksestä. Minä päinvastoin varoitin,

+sanoin että häviämme jolleivät kaikki pysy päätöksessään — se oli

+kaikkien yhteinen päätös. Ja kai tekin sen ymmärrätte, että täytyi

+edes koettaa vastustaa tuollaista palkanalennusta. Vai olisiko siihen

+pitänyt suostua? Miten tekin lapsilaumanne kanssa olisitte tulleet

+toimeen? Työväen täytyy koettaa pitää puoliaan jos se tahtoo elää! Ja

+kun jokainen tekisi vain velvollisuutensa, niin kyllä työväkikin jotain

+voisi vielä — ja se kerran voittaakin...

+

+VAIMO epätoivoisesti.

+

+Ei- koskaan! Kyllä patruuna puolensa pitää...

+

+(Juoksee itkien ulos.)

+

+KAARLO tarttuu päähänsä tuskan ja epätoivon vallassa.

+

+Voi, mitä minä nyt teen...? Se on _minun_ syyni! Miksi syytin häntä

+niin ankarasti? Enkä ehtinyt peruuttaa, hyvittää — pyytää anteeksi

+sanojani... Voi minua!

+

+KORPI

+

+Ei — kyllä minä suurempi syyllinen olen... Ajattele, että minä olin

+hänen vanha toverinsa — ja kuitenkin syytin! — (Tuijottaen eteensä

+kauhusta laajentunein silmin.) — Kalle-raukka... Mitä hän kärsikään

+tietäessään lastensa jäävän sellaiseen kurjuuteen — kun hän viimeisen

+kerran heitä hyväili, silitellen pikku Maninsa tukkaa. — (Hypähtää

+seisoalleen.) — Tämä elämä on helvettiä pahempi!

+

+(Istuutuu jälleen.)

+

+KAARLO

+

+Mutta miksi, miksi kaikki menee noin...?

+

+KORPI hetken äänettömyyden jälkeen, synkästi.

+

+En tiedä, mutia kyllä nyt kaikki menee...

+

+KAARLO surullisesti.

+

+En ehtinyt ajoissa auttaa Halostakaan... Ja heti aamulla aioin viedä

+heille jotain syötävää... Olisinhan minä sen verran saanut siitä

+revolverista. — (Vaikenee uuden ajatuksen valtaamana, ja hänen

+silmänsä leimahtavat pahaenteisesti; sitten lähenee Korpea, istahtaa

+pöydänreunalle ja kysyy teennäisen tyynesti ja rauhallisesti.)

+

+Korpi. Sanokaa, eikö teidän mielestänne mestari ole syyllinen siihen

+että lakko syntyi?

+

+KORPI hetken ajateltuaan.

+

+Jaa, kyllä minun täytyy se myöntää. Patruuna olisi luultavasti

+peräytynyt, ja tuskinpa hän olisi huomannut, ehkei kehdannutkaan ruveta

+koko hommaan ilman mestaria — kun juuri syksyllä palkkoja alennettiin.

+Mutta jos hänelle osoitetaan miten voi saada kymmenin tuhansin puhdasta

+säästöä, niin mitä hän silloin työläisistä välittää. Mutta mestari ei

+tunne sellaista sanaakaan kuin häpy.

+

+KAARLO vähitellen, iloitsevalla vihalla.

+

+Niin, sen kyllä ymmärtää, etteivät työnantajat välitä meistä silloin —

+oma etu on kyseessä — mestari tässä syyllinen on! Tekin myönnätte, että

+lakko on hänen ansiotaan — ja hänen juontensa tähden jouduimme myös

+tappiolle! Hän hankki petturit, värväsi rikkurit, hän toimitti, ettemme

+saaneet mitään velaksi... hän pakotti Halosen... Oo! — hän se onkin

+syyllinen Halosen kuolemaan! Aina, aina vain tuo kirottu mestari! —

+(Kähisee hiljaa.) — Ja, ja... mitä hän mahtoi tehdä Annille...? — Tuon

+roiston ottaa kerran saatana!

+

+KORPI koettaen puhua tyynnyttävästi.

+

+Älähän nyt Kaarlo... kyllä hän kaiken tuon tehnyt on, mutta

+pääsyyllinen on sittenkin nykyinen kapitalistinen järjestelmä, kun

+tarkemmin ajattelet... Kun mestarien toimena juuri on puristaa

+työläisten työvoima mahdollisimman tarkkaan työnantajan hyväksi,

+pakottaa se jo itsestään sortamaan työväkeä, ja sellaiset

+vallanhimoiset luonteet kuin Holm saattaa häikäilemättä tulla usein

+suorastaan painajaiseksi. Kun hän rikostensa vuoksi tietää asemansa

+horjuvaisuuden ja huomaa voivansa varmentaa sen onnistuneella

+palkanalennuksella, niin tietysti hän koettaa sitä ja myös käyttää

+kaikkia keinoja onnistuakseen ja nujertaakseen perinpohjin työväestön

+nousevan yhteisvoiman, joka vaatii hänen eroaan. Hän on siis

+tehtailijan palkkarenki, saman järjestelmän vähäpätöinen ase, joka

+patruunankin pakottaa maksamaan työväelle niin vähän kuin suinkin. Se'

+on siis pääsyyllinen ja kun emme voi pitää puoliamme, saamme kärsiä,

+— se on nykyinen olotila, kapitalistinen järjestelmä... Ooh, nyt minä

+unohdan Halosen! Minun täytyy heti lähteä.

+

+(Lähtee.)

+

+(Anni aikoo myös poistua mutta vilkaistuaan Kaarloon, pysähtyy kuin

+jähmettyneenä. Kaarlo tuijottaa tutkivasti, kuumeisin katsein Annia

+sanomatta mitään.)

+

+ANNI lähenee vihdoin Kaarloa, tarttuu arasti hänen käsiinsä sopertaen

+levottomasti.

+

+Kaarlo... sinä olet sairas... sinun kätesi ovat aivan tulikuumat ja

+silmäsi... Sinä olet kuumeessa... Voi, minä pelkäsin sitä...

+

+KAARLO

+

+Se ei mitään merkitse — nyt puhutaan muusta... sillä...

+

+ANNI aavistaa Kaarlon ajatuksen ja keskeyttää hätääntyneellä,

+vapisevalla äänellä.

+

+Voi Kaarlo... sinun täytyy heti lähteä kotiin... Jospa siellä olisi

+edes vähän lämpimämpi... Ehkä minä tulen saattamaan sinua...?

+

+KAARLO painavasti, syyttäen.

+

+Kotiin! Mitä minä kotona teen? Eihän nykyään kellään ole kiirettä

+kotiin! Eikös niin Anni?

+

+ANNI koettaen hymyillä.

+

+Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitat?

+

+KAARLO

+

+Etkö ymmärrä? Eihän sinullakaan tuntunut olevan mitään kiirettä kotiin

+tänä iltana... Missä sinä olitkaan?

+

+ANNI katsoen maahan.

+

+Kävin vähäsen Väänäsellä — maitoa etsimässä...

+

+KAARLO silmät välähtävät, Anni ei huomaa ivaa.

+

+Maitoa! Äitisi sanoi että jauhoja...

+

+ANNI ei kohota katsettaan eikä huomaa Kaarlon pahanenteistä tyyneyttä;

+koettaa sanoa välinpitämättömästi.

+

+Niin, se on totta — oli minun määrä kysyä jauhojakin.

+

+KAARLO

+

+Ahaa! Sinulla oli siis kaksi asiaa — maito ja jauhot! No saitko maitoa

+ja jauhoja? — Ja mitä siellä muuten kuului? Oliko Kalle kotona?

+

+ANNIN kasvoilla kuvastuu tuskallinen jännitys, koettaessaan keksiä

+jotain — niinkuin pelkäisi unohtavansa jonkun kysymyksistä.

+

+En tuota, saanut... eikä siellä mitään erikoista. — Kalle oli kyllä

+kotona.

+

+KAARLO

+

+Vai oli Kalle kotona?'Sepä hyvä! Sinä olit kai hänen kanssaan kamarissa

+silloin kun minä kävin Väänäsellä.

+

+ANNI katsahtaa Kaarloa hämmästyneenä ja änkyttää vapisevin äänellä.

+

+Mitä — kamarissa? Eihän Väänäsellä kamaria olekaan... Kaarlo...

+

+KAARLO pelottavan kylmästi ja tyynesti.

+

+Vai ei ole — vai niin! Olin vain kuulevinani sinun äänesi. Mutia

+mahdollisesti olit jossakin muualla juuri silloin?

+

+ANNI alkaa hengittää raskaasti ja toistaa koneellisesti kuin uneksien.

+

+Niin minä olin jossakin muualla juuri silloin...

+

+KAARLO huokaa raskaasti ja katsoo kauan Annia, joka vääntelee käsiään —

+niinkuin tuo läpitunkeva katse painuisi hänen sydämeensä.

+

+Anni — pikku Anni...

+

+(Anni kohottaa hätääntyen katseensa ja hänen rintansa alkaa kohoilla

+rajusti.)

+

+Pikku Anni — mitä nyt on tapahtunut?

+

+(Anni vavahtaa ja tarttuu voihkaisten rintaansa, niinkuin tuo tuskasta

+värisevä, rukoileva kuiskaus sattuisi häneen kuolettavana kuulana.

+Sitten vilkaisee hätäisesti ympärilleen kuin aikoisi paeta, mutta kun

+Kaarlo yhä katsoo häntä, peittää hän yhtäkkiä kasvonsa ja änkyttää

+käheästi.)

+

+Kaarlo! Älä katso Kaarlo... Minä pyydän, älä katso...

+

+KAARLO toistaa tolkuttomasti.

+

+Älä katso — Älä katso? Mitä on tapahtunut, missä olet ollut kun minä en

+saa enää katsoa silmiisi? Minä — pikku Annini? Missä pieni Anni parka

+on ollut?

+

+(Anni ei vastaa.)

+

+(Kaarlon kasvot vääntyvät kirvelevästä tuskasta ja hänen äänensä

+särähtää särkyneenä lausuessaan hiljaisella ja värisevällä äänellä.)

+

+Anni, onko se minun Annini? Etkö sinä edes vastaa minun

+kysymykseeni...? Anni, vastaathan sinä minulle. Missä sinä olit, Anni?

+

+(Äänettömyys.)

+

+Anni — mitä tämä...

+

+(Yhtäkkiä Anni heittäytyy parahtaen Kaarlon eteen syleillen hänen

+polviaan, ja hänen hengityksensä korisee kuin näkymättömän käden

+puristuksessa.)

+

+KAARLO

+

+Voi Anni raukka, mitä nyt on tapahtunut?

+

+ANNI vaikeroiden.

+

+Oi Kaarlo älä kysy, älä kysyi — Annetaan olla... älä.

+

+KAARLO hiukan lujemmin.

+

+Ei Anni — minun täytyy saada se tietää!

+

+ANNI hätääntyneenä, tolkuttomasti.

+

+Sanoinhan minä jo... äsken.

+

+KAARLO lempeän surullisesti.

+

+Eihän minun pikku Annini voi tuollaisia sanoessa katsoa minua silmiin —

+sillä ne ovat vielä kirkkaat, rehelliset sinisilmät.

+

+(Aikoo suudella.)

+

+ANNI parahtaen.

+

+Ei Kaarlo, et saa, et saa!

+

+KAARLO pysähtyy ja tuijottaa hetken kuin jähmettyneenä, kuin aavistaen

+totuuden. Sitten hänen äänensä yhtäkkiä muuttuu lyhyeksi, käskeväksi.

+

+Anni — sano heti missä olet ollut?

+

+ANNI katsahtaa häneen pelokkaasti.

+

+Oi älä kysy Kaarlo, älä kysy! Olenhan pyytänyt.

+

+KAARLO kiihtyen.

+

+Anni, sinun täytyy sanoa totuus.

+

+(Anni vaikeroi nyyhkyttäen eikä vastaa.)

+

+KAARLO jyrkästi.

+

+Sinun täytyy sanoa totuus — minä en voi elää, ellet sano totuutta!

+Anni, olitko sinä siellä, siellä...

+

+ANNI parahtaa epätoivoisesti ikäänkuin keskeyttääkseen.

+

+Voi Kaarlo, miksi sinä kiusaat minua! Olenhan jo sanonut...

+

+KAARLO ikäänkuin ei olisi kuullut Annin sanoja.

+

+Anni, olitko sinä äsken tehtaalla — mestarin luona?

+

+ANNIN ruumis vavahtaa, hän vääntelee tuskaisesti käsiään, muttei vastaa.

+

+KAARLO nostaa hänet tylysti.

+

+Katso minua silmiin! Minun täytyy tietää totuus! Kuuletko?

+

+ANNI itkien.

+

+Mitä, mitä minun pitää sanoa?

+

+KAARLO karjaisten.

+

+Mitä? - (HHiljemmin, uhkaavasti.) — Ellet sinä paikalla sano totuutta,

+niin me emme enää milloinkaan näe toisiamme.

+

+ANNI parahtaen.

+

+Kaarlo...

+

+KAARLO armottomasti.

+

+Onko se totta?

+

+ANNI huohottaa raskaasti ja katsahtaa ympärilleen kuin tahtoisi paeta;

+vihdoin kuiskaa värisevin huulin.

+

+On...

+

+KAARLO hypähtää ylös kuin käärmeen puremana ja hänen kätensä puristuvat

+nyrkkiin. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän oudolla, käheällä

+äänellä.

+

+Sinä, sinä! Etkö, etkö sinä huutanut... koettanut vastustaa...?

+

+ANNI häpeän ja tuskan valtaamana.

+

+Kaikki tein... mitä voin... Se peto uhkasi huomispäivänä toimittaa

+sinut vangituksi ja suoraa päätä Siperiaan. Ja kiristi kurkustani,

+painoi kädellään suutani... olin tukehtua...

+

+KAARLO tarttuu päähänsä, ja hänen kurkustaan tunkeutuu kummallinen

+koriseva ääni — ikäänkuin haavoitetun pedon karjahdus.

+

+Ooh!

+

+ANNI on tuskallisesti tarkastanut hänen kasvojaan; parahtaa äkkiä

+käheästi.

+

+Kaarlo...! hylkäätkö sinä nyt minut...? Etkö voi enää antaa anteeksi?

+

+KAARLO

+

+Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa... Ethän sinä ole mitään

+rikkonut, Anni parka... Mutta miksi menit sinne?

+

+ANNI

+

+Niin, en aikonut mennä, mutta se oli niin kamalaa ajatella että sinä

+joutuisit... Niin lue itse...

+

+(Hakee vapisevin käsin hameensa taskusta rypistyneen kirjeen ja ojentaa

+sen Kaarlolle.)

+

+KAARLO lukee kiihkeän jännityksen vallassa; loppupuolen lausuu

+huomaamattaan ääneen.

+

+ "Tahdon siis vielä kerran varottaa, viimeisen kerran: ellet saavu

+ huomenna selittämään, miksi olet minua narrannut niin monta kertaa,

+ lähtevät isäsi, veljesi ja sinä itse seuraavana päivänä iäksi täältä,

+ ja rakastajasi tulee katoamaan kokonaan maastamme. Minulla on kirje

+ jo valmis. Minun kanssani ei enää leikitellä. Muista nyt: tämä on

+ viimeinen kerta!

+

+ Mutta jos sinä selität syyn petolliseen menettelyysi ja käyttäydyt

+ toisella tavalla, niin pidän huolta, ettei sinulta puutu mitään

+ tällaisenakaan aikana. Eikä palkanalennus tule myöskään koskemaan

+ sinun omaisiasi.

+

+                                          Isällinen ystäväsi."

+

+KAARLO hurjalla vimmalla.

+

+Voi tuota kirottua konnaa! Kyllä minä sen... Odotappas, — odotappas

+sinä "isällinen ystävä!"

+

+ANNI tarttuu hänen käteensä, sopertaen levottomana,

+

+Mitä sinä ajattelet, Kaarlo...? Kuule, sinä et saa vain tehdä mitään!

+Lupaa se minulle...

+

+KAARLO hurjasti, aivankuin syyttäen.

+

+Mitä sinä sanot! Puolustatko sinä tuota... tuota roistoa?

+

+ANNIN kasvoilla kuvastuu vaikea taistelu, mutta lopulla leimahtaa hänen

+silmissään tulinen viha.

+

+En! Tahtoisin nähdä hänet _kuolleena_! Se on niin kauan ahdistanut ja

+kiusannut minua... ja nyt vielä...

+

+KAARLO mutisee uhkaavasti, hammasta purren.

+

+Hyvä on, hyvä on... Se on hänen viimeinen pahatyönsä täällä...

+

+ANNI uudestaan hätääntyen.

+

+Ei, ei, Kaarlo! Älä sentään ajattele mitään sellaista... Katsos,

+kaikkihan olisi hukassa, jos, jos... — (Tarttuu Kaarlon kaulaan ja

+painaa itkien päänsä hänen rinnalleen.)

+

+Oi rakas, minä olen niin onneton...

+

+(Äänettömyys.)

+

+KAARLO puristaa häntä lujasti rintaansa vasten ja hänen suustaan kuuluu

+terävä hammasten kiristys, sitten käheä kuiskaus.

+

+Anni...

+

+(Äänettömyys.)

+

+(Aikoo suudella, mutta jäykistyy yhtäkkiä liikkumattomaksi niinkuin

+olisi koskettanut jotain kylmää ja kosteata.)

+

+ANNI kääntyy poispäin, koettaa irroittautua ja voihkasee

+sydäntäsärkevästi.

+

+Jumala jumala! Ei, ei häntäkään ole...

+

+KAARLO

+

+Anni, Anni, voitko vielä antaa anteeksi?

+

+ANNI nyyhkytystensä lomassa katkonaisesti.

+

+Voi Kaarlo parka... älä sinä... pyydä anteeksi. Ei sinulla...

+

+(Emil tulee sisään ja he erkanevat hämmentyneinä.)

+

+(Äänettömyys.)

+

+EMIL masentuneesti.

+

+Voitko sinä ymmärtää, miksei isälle anneta jauhoja velaksi?

+

+KAARLO

+

+Tiedäthän sinä sen ennestään, ettei lakkolaisille mitään velaksi anneta.

+

+EMIL

+

+Kyllä minä sen tiedän, mutta heti kun lakko oli päätetty lopettaa,

+olivat monet jo taas saaneet... Sentähden minäkin menin pyytämään kaksi

+kiloa velaksi, mutta kauppias ei antanut.

+

+KAARLO jännittyneenä.

+

+Mitä hän sanoi?

+

+EMIL

+

+Ei paljo mitään... näytti vain omituisen salaperäiseltä. Ja kun kysyin

+uudelleen miksei hän meille anna niinkuin toisillekin, niin mutisi

+jotakin, että mestari oli toistaiseksi kieltänyt antamasta isälle...

+

+KAARLO aivankuin käsittäen.

+

+Mitä se merkitsee...? Aikovatkohan ne...?

+

+(Vaikenee, katsahtaen Anniin.)

+

+ANNI tuskallisesti.

+

+Niin, niin... mestari vihaa niin kauheasti isää... Jospa se nyt

+toimittaa isän pois tehtaasta...?

+

+KAARLO synkästi.

+

+Vaiti! Ole huoletta, Anni. — (Päättävästi.) — Ei — sitä hän ei tule

+tekemään. Ei, se on liikaa!

+

+ANNI yhä tuskallisemmin.

+

+Voi, voi... Kaikki, kaikki on nyt hukassa... Kävitkö sinä kylälläpäin,

+Emil...? Tiedätkö sinä jo...?

+

+EMIL katkerasti.

+

+Kyllä minä sen tiedän, että nyt saadaan oikein komeasti kuolla nälkään

+ja mestarilla on taas täydellinen vapaus riiata!

+

+KAARLO hitaasti, raivosta värisevin äänin.

+

+Sitä hän ei myöskään enää täällä tee. Ei, jumalauta! Sen täytyy loppua!

+

+EMIL väsyneesti, hartioitaan kohauttaen.

+

+Minkä sille voit! Et mitään! — (Ivallisesti.) — Ja kun sinä olet tullut

+niin järkeväksikin...

+

+ANNI varoittaen.

+

+Emil...

+

+KAARLO kähisee hammasta purren.

+

+Älähän viitsi ilkkua Emil... jospa minä sittenkin voin...?

+

+(Huomaa Annin pelästyneen ilmeen ja hillitsee vihansa ankaralla

+tahdonponnistuksella, vieläpä koettaa hymyilläkin, mutta hänen kalpeat,

+vapisevat huulensa vain vääntyvät surkeaan irvistykseen. Ovella hän

+kääntyy ja sanoo kokonaan toisellaisella äänellä.)

+

+No niin... täytynee kai lähteä tästä kotiin — nukkumaan... Hyvästi....

+

+(Menee.)

+

+ANNI hätääntyneesti.

+

+Kaarlo...

+

+(Tämä ei enää kuule. Anni jää jähmettyneenä seisomaan.)

+

+KORPI tulee sisään ja sanoo synkästi.

+

+Ei Halonen enää tule avustustahoja pyytämään. Ja meidän pikku Aune ei

+myöskään taida tarvita enää maitoa... Hengittää niin vaikeasti... Mutta

+miksi Kaarlo oli niin kummallinen? ei vastannut minullekaan mitään.

+Mistä te väittelitte? Ethän vain mitenkään suututtanut häntä...?

+

+EMIL epäröiden.

+

+Enhän minä...

+

+ANNI keskeyttää tuskallisesti moittien.

+

+Voi Emil... sinä suorastaan ärsytit häntä! Miksi, miksi niin teit...?

+

+KORPI levottomasti.

+

+Mitä sinä sanoit hänelle?

+

+ANNI

+

+Ettei Kaarlo voi mitään... ettei hän voi estää... mestaria

+elämöimisestä... Voi jospa hän nyt tekee jotakin...

+

+KORPI ankarasti.

+

+Emil, mitä sinä teit? Etkö sinä ymmärrä, että hän on kaikesta

+kiihottunut ihan äärimmilleen! Ja vielä kuumeessa, nälässä.

+

+EMIL mutisee katuvasti.

+

+En taas tuota ymmärtänyt. Tässä ei muista muuta, kun ruokaa — aina vaan

+ajattelee, kun saisi pienen palan leipää. Ja minä kun luulin, että

+saadaan jo tänä iltana jauhopuuroa. — Ajatelkaa, mitä lapset olisivat

+sanoneet! Eikä mitään — kaikki on kuin kamalaa unta...

+

+(Purskahtaa rajuun itkuun.)

+

+KORPI lähenee Emiliä, silittää hellän kömpelösti hänen tukkaansa,

+änkyttää särkyneesti.

+

+Älä nyt... poikaparka... Kyllä vielä saadaan...

+

+EMIL koettaen hillitä itseään.

+

+Ei se mitään.... isä... En minä mitään... Mutta jos se mestari

+toimittaa teidät, meidät kaikki pois... Ja kun se sitten vielä...

+

+ANNI keskeyttää hätkähtäen, ja nyyhkyttää.

+

+Ja minä onneton sanoin vielä hänelle sen... voi, voi...

+

+KORPI havahtuen.

+

+Mitä sinä sanoit?

+

+ANNI vältellen.

+

+Tuota... en minä...

+

+KORPI kiivaasti.

+

+Sano paikalla... mitä olet puhunut! —

+

+ANNI kuiskaa häpeän valtaamana.

+

+Sanoin, että... että... se oli... Se koski mestaria.

+

+KORPI astuu askeleen Annia kohden niin uhkaavan näköisenä kuin aikoisi

+iskeä tyttärensä kuoliaaksi ja sähähtää raivokkaasti.

+

+Sinä, sinä... Koskiko se mestaria ja sinua...? Voi sinua!

+

+ANNI seisoo kasvojansa peittäen, nyyhkyttäen.

+

+Voi isä, jos tietäisitte, mitä se... Ja uhkasi ajaa kaikki pois

+työstä... teidätkin... ja... ja...

+

+(Koskettaa vaistomaisesti kaulaansa.)

+

+KORPI huomaa sen ja tarkastaa Annin kaulaa, mutisee.

+

+Anni, Anni-parka... vielä sekin! Voi sitä, voi sitä konnaa! Se ei ole

+ihminen!

+

+EMIL voimattomalla uhkalla ja samalla masentuneena.

+

+Voi tuota kirottua! Onko, saako se tehdä nyt sitte mitä vaan! Saako,

+saako... se?

+

+ANNI nyyhkyttäen.

+

+Voi, isä, minun täytyy lähteä pois, jonnekin kauas... tai kuolla...

+En voi olla täällä... niinkauan kuin _se_ on! En voi... Isä-kulta...

+älkää... antakaa anteeksi...

+

+KORPI

+

+Voi lapsi parka...

+

+(Anni juoksee itkien hänen syliinsä. Hän silittää tyttärensä tukkaa ja

+kuiskaa hiljaa, surullisesti.)

+

+Voi lapsi parka, pikku Anni raukka...

+

+(Näyttää taas kuin havahauvan ja lausuu kolkosti, vaivoin hilliten

+itsensä.)

+

+Se mies on tehnyt _liian_ paljon pahaa! Sille täytyy tulla huono loppu,

+sillä...

+

+(Vaikenee äkkiä kuin sanojaan pelästyen, tarttuu päähänsä änkyttäen

+hätääntyen.)

+

+Herra jumala! Mitä, olenko minä jo hullu, kun en muista mitään?

+Lörpöttelen tässä... ja Kaarlo ehtii, ehtii.. Voi.... jos nyt tapahtuu

+jotain... kamalaa. Missä on takkini...? Pian, pian...

+

+ANNI kauhistuen.

+

+Voi isä, mitä tapahtuu...? Tarkoitatteko, että Kaarlo...

+

+KORPI

+

+No ei mitään Anni... tuo takkini nyt vaan...

+

+ANNI

+

+... minä tulen teidän kanssanne!

+

+LIISAN ÄÄNI

+

+Voi, nyt ymmärrän... Minä tulen teidän kanssanne.

+

+LIISAN ÄÄNI

+

+Vilho, Vilho... tule tänne!

+

+KORPI

+

+En ehdi! Minun täytyy lähteä...

+

+LIISA ilmestyy kamarin ovelle, hätäisenä, kalpeana.

+

+Minä pelkään, että Aune rupeaa nyt kuolemaan... Hän on kamalan

+näköinen... Älä vain lähde minnekkään, Vilho...

+

+KORPI mutisee tolkuttomasti.

+

+Mitä, mitä tämä on...? Minunhan pitäisi heti...

+

+LIISA on aivan suunniltaan ja vaikeroi epätoivoisesti.

+

+Voi minua! Aune kuolee — minun syntieni tähden... Minä ansaitsen vaikka

+minkä rangaistuksen, mutta kun pikku Aunen täytyy kuolla minun syntieni

+sovitukseksi, niin se on liian kamalaa. Vilho, minä en kestä sitä

+yksin, ole minun kanssani, tule...

+

+(Poistuu nyyhkyttäen.)

+

+KORPI on raatelevan tuskan ja ristiriidan vallassa. Ähkyen puristaa hän

+kaksin käsin päätään niinkuin luulisi sen halkeavan, kaikki entinen

+päättäväisyys on kadonnut, hän aikoo juosta kyökkiin, mutta pysähtyy

+epäröiden.

+

+ANNI hätäisesti, tarjoo päällystakkia hänen ylleen.

+

+Isä kulta... meidän täytyy mennä...

+

+KORPI astuu askeleen Annia kohden, mutta pysähtyy vieläkin ja mutisee

+hiljaa.

+

+Mutta jos Aune?

+

+ANNI rukoillen.

+

+Isä... Aune voi parantua... mutta jollemme pian mene, niin kaikki on

+myöhäistä...

+

+KORPI nopeasti, päättävästi.

+

+Niin, minun velvollisuuteni on mennä — meidän asiamme täytyy pelastaa.

+

+(Anni auttaa parhaillaan takkia hänen ylleen, kun epäselvästi kuuluu)

+

+LIISAN ÄÄNI

+

+Tule pian, pian...

+

+KORPI

+

+En voi sentään lähteä, mene sinä Emil, juokse...

+

+EMIL

+

+Kyllä... isä...

+

+

+KORPI

+

+Niin — et sinä voi mitään... ei hän sinusta välitä... Minun täytyy itse

+mennä... Missä on takkini?

+

+(Napittaa hermostuneesti takkiaan.)

+

+ANNI käsiään väännellen.

+

+Kiirehtikää... isä... juostaan hänen kortteeriinsa. Hän lupasi mennä

+sinne... Minä pelkään... pelkään...

+

+LIISAN ÄÄNI käheänä, kauhun valtaamana.

+

+Isä... isä... tule... Jumalan tähden... Hänen kasvonsa vääntyvät...

+muuttuvat sinisiksi... Pieni rinta korisee... korisee...

+

+KORPI näyttää miltei mielettömältä, kun hän kohottaa vapisevat

+nyrkkinsä ilmaan, hänen laihoilla, nääntyneillä kasvoillaan ja

+koleassa, soinnuttomassa äänessään kuvastuu kiduttava neuvottomuus ja

+epätoivo ja leuka vavisten huutaa oudolla, kolealla äänellä.

+

+Mitä minä teen? Mitä teen...? En enää ymmärrä... Täytyykö minun tulla

+hulluksi... hulluksi...?

+

+Esirippu.

+

+

+

+

+Kolmas näytös.

+

+

+Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä. On ilta; seinäkello

+näyttää olevan jo kahdeksan. Mestari istuu kirjoituspöytänsä ääressä

+ja pikkupomo seisoo keskellä lattiaa, pidellen kädessään suurta

+koneenavainta.

+

+MESTARI hieman äreästi.

+

+Menkää nyt ja koettakaa laittaa sitä konetta, niinkuin päivällä

+neuvoin, ettei se pilaantuisi!

+

+POMO raapaisten päätään.

+

+En oikein ymmärrä, miten saan sen yksin toimeen, se on kovin vaikea

+tehtävä... Sitäpaitsi menee tehtaassa paljon piloille, ellei jo pian

+aleta töitä...

+

+MESTARI äkäisesti.

+

+En suinkaan minä niitä rupea korvista tänne raahaamaan — kun eivät

+kerran tahdo työtä tehdä.

+

+POMO arasti.

+

+Mutta eiköhän mestari voisi vaikuttaa siihen, että lakko loppuisi, että

+palkat tulisivat entiselleen...

+

+MESTARI kiivaasti.

+

+Ja antaisin niiden rauhassa järjestää uuden lakon, yllyttää koko

+tehtaan työväenyhdistykseensä ja vaatia minua pois...

+

+POMO

+

+Minä pelkään, että tästä ei seuraa hyvää... Mitä enemmän kurjuus

+kasvaa, sitä suuremmaksi paisuu myöskin katkeruus ja viha...

+

+MESTARI

+

+Mitä te tarkoitatte? Pitäisikö minun jättää paikkani, ilmoittaa

+patruunalle, että kyllä minä lähden koska ne tahtovat... ja antakaa

+niille enemmän palkkaa... Ne vaativat minut maantielle ja nyt minä

+en hellitä ennenkuin nuo yllyttäjät lähtevät itse. — Sitäpaitsi te

+tulette jo toisen kerran tarjoamaan minulle neuvojanne ja sosialistisia

+oppejanne! Antakaa sen nyt myöskin olla viimeinen kerta...

+

+POMO pelästyneenä.

+

+En minä sellaista ole tarkoittanut enkä mitenkään tahdo neuvoa... enkä

+minä sosialistisia oppeja hyväksy... en...

+

+(Menee.)

+

+(Eteisessä tulee häntä vastaan Kettunen ja astun mestarin huoneeseen.

+Kävelee hiukan vaivaloisesti, mutta hymyilee kuitenkin nöyrästi ja

+mielistelevästi.)

+

+MESTARI menee kiittelemään.

+

+Jaha, hyvää iltaa, Kettunenkos sieltä tuli! Käykää istumaan!

+

+KETTUNEN

+

+Kiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin

+tuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä

+muuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)

+

+Minä tuota, mieluummin seison... tuota, herra mestari...

+

+MESTARI ihmetellen.

+

+Miksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!

+

+KETTUNEN änkyttäen.

+

+Niin, tuota, tuota... minä olen tänään tuota, istunut liian paljon... —

+(Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota...

+

+(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen

+hänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin

+reunalle.)

+

+MESTARI

+

+No, vastakos se kokous nyt loppui?

+

+KETTUNEN puolustellen.

+

+Ei, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk...

+minä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota... Sillä ne

+olisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota... karata minun päälleni...

+Ne ovat sellaisia kauheita roistoja... niinkuin se Korpikin — ja sen

+poika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra

+mestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi

+minun kimppuuni, tuota... Ja ihan kepillä, tuota... — (Koskettaa

+vaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan

+niin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!

+

+MESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken

+kuluttua.

+

+Kas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!

+

+KETTUNEN kuin haltioissaan.

+

+Jaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa... senkin...

+

+MESTARI maltittomana.

+

+No niin, oliko siellä kysymys...

+

+KETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.

+

+Sellaisia ne ovat! Vaikka ei herra mestarin sentään tarvitse luulla,

+että minä, tuota, niitä pelkäisin. Ei! — (Viekkaasti.) — Mutta minä

+voin paremmin hyödyttää herra mestaria, kun ne eivät tiedä mitään...

+

+MESTARI hyväksyvästi.

+

+Kyllä se oikein on, Kettunen! No, kuinkas siellä nyt kävi?

+

+KETTUNEN

+

+Niin tuota, kyllä se nyt loppui...

+

+MESTARI salatulla ilolla.

+

+Todellakin? Kertokaa...

+

+KETTUNEN

+

+Ei siinä, herra mestari, ole enää muuta kertomista, kuin että ne

+huomenaamuna päättivät mennä työhön — niinkuin herra mestari ja herra

+patruuna tuota, sen ovat määränneet. Ja niinhän se ollakin pitää; minä

+olen aina sanonut, tuota, että se on kauhiata kapinoimista jumalan

+säätämää järjestystä vastaan, kun tuollaisia lakkoja tehdään.

+

+MESTARI

+

+Oikein sanottu! Kyllä minä koetan muistaa tämän — puhun itse herra

+patruunalle... No, eivätkö ne mitään muuta päättäneet — oliko siellä

+mitään puhetta kaikkien työhön pääsemisestä?

+

+KETTUNEN raapaisten päätään; typerästi.

+

+Ei — en tuota, minä huomannut....

+

+MESTARI hiukan kärsimättömästi.

+

+Minä tarkoitan, eikö kokouksessa tehty sellaista päätöstä, että

+kaikkien työläisten on uudelleen päästävä työhön.

+

+KETTUNEN varmasti.

+

+Ei, ei! Eihän siellä mitään sellaista päätöstä tehty. Kuinka ne sentään

+uskaltaisivat sellaista päättää! Kiittäkööt herra mestaria ja jumalaa,

+jos vielä armosta pääsevät työhön!

+

+MESTARI mielissään.

+

+Jaha, jaha! Hyvä on. Te olette kunnon mies, Kettunen — sellaisia

+pitäisi kaikkien työmiesten olla — silloin ei syntyäsi tuollaisia

+lakkoja ja muita rettelöitä! — Ei siellä muuta sitten ollut...?

+

+KETTUNEN muistellen.

+

+Ei tuota — ei suinkaan, herra mestari...

+

+MESTARI hymyillen.

+

+Hyvä on Kyllä minä sitten tämän muistan.

+

+KETTUNEN

+

+Kiitoksia, kiitoksia vaan! — (Entistä nöyremmin, aivankuin uuden

+ajatuksen valtaamana.) — Niin tuota, kyllä minä kaikkeni koettaisin

+mestarin hyväksi... jos tuota — se Korpi poikineen ei enää tulisi

+tehtaalle... Ja se Suonpää, se on ihan kauhia hunsvotti! — On aivan

+synti ja häpeä, että se saa olla, tuota. — (Katsahtaa mestariin.) —

+Niin, minä tarkoitan sitä, että kyllä mestari tuota, on äärettömän

+hyvä, ihan liian hyvä kun voi sitä lainkaan kärsä...

+

+MESTARI on ensin näyttänyt äreältä ja neuvottomalta, mutta sitten hän

+kysyy äkkiä, silmät välähtäen.

+

+Oliko Kettunen silloin kuulemassa, kun Suonpää puhui yhdistyksellä,

+ettei kenenkään pitäisi mennä asevelvollisuuskutsuntaan?

+

+KETTUNEN innostuen.

+

+Juu, juu! Kyllä minä tuota, kuulin!

+

+MESTARI

+

+Eikö se myöskin ole puhunut yhteiskunnan kumoamisesta?

+

+KETTUNEN kostonhimoisesti.

+

+Juu, juu kyllä se puhuu mitä vaan! Ei niin pahaa ole, jota sellainen

+ei puhuisi! — (Nopeasti, miltei kirkuen.) — Tietysti! Yhteiskunta

+nurin — että saataisiin minun rahani! Nähkääs herra mestari... minulla

+on pankissa 2,673 markkaa rahaa, ja sen, juuri _sen_ ne tahtoisivat

+julkeasti ryöstää... Ja sitten tasata tietysti yhdistyksen jäsenten

+kesken! Mutta minä, tuota, en luovu rahoistani — en, en! Minä, tuota...

+

+

+MESTARI keskeyttäen.

+

+Se olikin hyvä, että Kettunen on itse kuullut... Kun minulla on täällä

+kirje sen Suonpään toimista... enkä ole kaikkea kuullut itse, niin kai

+Kettunen allekirjoittaa sen...? — (Hakee kiihkeästi.) — Kas, tässä se

+on.

+

+KETTUNEN ottaa kirjelmän, ja lukee ääneenkin muutamia kohtia.

+

+"Yllyttänyt tottelemattomuuteen esivaltaa vastaan" — "luvannut kumota

+laillisen hallituksen". — (Raapaisee päätään ja sanoo epäröiden.)

+

+En tuota tiedä, jos se ihan näin sanoi... se puhui jotain yhteiskunnan

+kumoamisesta...

+

+MESTARI äreästi

+

+No, mutta onhan se sama asia!

+

+KETTUNEN pelästyen.

+

+Niin, kai herra mestari tuota, sen paremmin tietää, tietysti... Ja jos

+herra mestari kerran tuota, tietää ja tahtoo, niin kyllä minä tuota...

+

+(Menee pöydän ääreen ja kirjoittaa nimensä paperiin.)

+

+MESTARI

+

+Hyvä on! Kettunen pitää nyt sitten mielessään, etten minä ole missään

+tekemisissä tämän kirjeen kanssa. Nähkääs, se on mukavampi näin, kun —

+kun minä en ole kaikkea itse kuullut...

+

+KETTUNEN

+

+Niin kai... mestari saa vain luottaa minuun... — (Istahtaa,

+huomaamattaan, mutta hypähtää äkkiä ja sähisee kasvot kivusta ja

+suuttumuksesta vääntyen.) — Mutta tuleeko se Korpi sitten varmasti pois

+täältä... ja, ja varsinkin se pojan hunsvotti, lurjus?

+

+MESTARI joka ei ymmärrä Kettusen kiihtymyksen syytä, huomauttaa

+kylmästi.

+

+Kyllä minä sitten teen, niinkuin parhaaksi näen.

+

+KETTUNEN nöyrästi.

+

+Tietysti herra mestari itse parhaiten tietää... enhän minä, minä

+tuota... Jaa, ehkä minä, tuota, saan nyt sitten mennä...?

+

+MESTARI hyvästellen kädestä.

+

+Hyvästi vaan, hyvästi vaan!

+

+KETTUNEN

+

+Hyvästi, herra mestari! Ja nöyrimmät kiitokset, tuota, lupauksistanne...

+

+(Menee.)

+

+MESTARI kävelee edestakaisin hykerrellen käsiään mielihyvästä.

+Seisahtuu keskelle lattiaa ja jupisee itsekseen.

+

+— Jaha, koska ne eivät päättäneet — niin kyllä minä päätän — (Laskee

+sormillaan.) — Suonpää — Korpi — hänen poikansa. Hm. — (Menee

+telefooniin.) — Saanko patruuna Jönssonille. — Onko se herra patruuna?

+Jaha, hyvää iltaa, tämä on Holm. Minulla on nyt oikein hyviä uutisia!

+Senjälkeen kun soitin, kävivät monet työmiehet ilmoittamassa, että

+tulevat työhön milloin tahansa. Ja äsken oli lakkolaisilla yhteinen

+kokous, jossa päättivät lopettaa lakon ja palata huomenna töihin

+ilman mitään ehtoja. — (Paussi.) — Niillä ei onneksi ollut mitään

+avustusrahastoa, ja kyllä routa porsaan kotiin ajaa! — (Nauraa

+ivallisesti.) — Kyllä se oikein oli niille lurjuksille, kun menivät

+levittämään minusta sellaista — ihan perätöntä valhetta! — (Paussi.

+— Sitten jatkaa omituisen mielistelevällä äänellä.) — Minun pitäisi

+taas puhua herra patruunalle siitä — siitä eroittamisasiasta. Minä

+olen edelleenkin sitä mieltä, että jos ne kiihottajat, joiden ansiota

+tämä lakko oli — jos ne saavat rauhassa jatkaa kiihotustyötään,

+niin pian liittyy suurin osa työväestä yhdistykseen ja me saamme

+uuden lakon, joka ei lopu näin helpolla. Sentähden pahimmat pitäisi

+eroittaa — nyt kun on sopiva tilaisuus. — (Paussi.) — Niin, ainakin

+ne kolme, joista olen puhunut — sitä vaatii ehdottomasti tehtaan ja

+herra patruunan etu. Ensiksi Kaarlo Suonpää; sitten Vilho Korpi. —

+(Paussi.) — Niin — kyllä hän tavattoman hyvä työmies on, mutta hän

+juuri on suurin syyllinen tähän lakkoon. — (Paussi.) — Tietysti en

+minä millään tavalla tahdo tehdä herra patruunan tahtoa vastaan,

+mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että tuo Korpi on erittäin

+älykäs mies, se saa täällä niin paljo aikaan, että minä en voi mennä

+vastaamaan tehtaan turvallisuudesta, enkä työväestön kuuliaisuudesta

+ja rauhallisuudesta. — (Paussi — iloisesti.) — Herra patruuna siis

+suostuu Korven eroittamiseen. — (Paussi.) — Kiitos, kiitos! Nuori se

+kyllä vielä on, mutta isänsä sisu sillä näyttää olevan. — (Paussi.) —

+Niin, niin, en minä nyt tällä kerralla useampaa... ehkä ne toisetkin jo

+tuosta huomaavat... — (Paussi.) — Kiitoksia vain — herra patruuna saa

+täydellisesti luottaa minuun siinä suhteessa! Hyvästi, herra patruuna!

+

+Sytyttää taas sikaarin ja kävelee muutaman kerran lattialla

+edestakaisin; napsahuttaa sitten sormiaan ja sanoo puoliääneen. —

+"Kaikki käy kuin rasvattu!"

+

+Pomo tulee sisään ja asettaa pitkän koneenavaimen nurkkaan.

+

+MESTARI ystävällisesti.

+

+No, onnistuitteko?

+

+POMO

+

+Onnistuin minä sentään lopulta...

+

+MESTARI iloisesti.

+

+Hyvä on, hyvä on! Vaikkei nyt enää muutenkaan ole mitään hätää —

+huomenna alkavat työt! — (Tarjoaa sikaarin.) — Tässä olisi, pankaa

+sauhuksi.

+

+POMO hämmästyneenä.

+

+Todellakin! Onko lakko loppunut? Onko patruuna antanut myöten? — (Ottaa

+koneellisesti sikaarin.)

+

+MESTARI

+

+Ei — sitä hän ei ole tehnyt! — (Avomielisesti.) — Vaikka kyllä hän,

+näin meidän kesken puhuen, olisi jo monta kertaa antanut perään —

+jollen minä olisi saanut häntä vakuutetuksi voitostamme... Mutta minä

+toimitin myöskin voiton. — No istukaa, istukaa ja pankaa sauhuksi 1 Ja

+mitä äskeiseen tulee — niin se saa olla kokonaan unohdettu...

+

+POMO änkyttää epäröiden.

+

+Niin minä tarkoitin todella hyvää... Ajattelin, pelkäsin että

+mestarille kävisi huonosti... jos he saavat tietää... että se onkin

+herra mestari, joka todella on ollut ihankuin johtaja

+

+MESTARI innostuneena.

+

+Johtaja! Se on oikea sana! Se minä olen ollut... Mutta eivät ne minulle

+mitään mahda — kun karjasen, niin hajaantuvat kuin lampaat! — Jaa...

+tässä muistaissani ilmoitan, että olen aikonut toimittaa teille 50 mk

+kuukautisen palkankorotuksen — koska lakko meni näin hyvin.

+

+POMO muuttuen heti nöyremmäksi.

+

+Kiitoksia, kiitoksia, herra mestari... Kyllä minä... minä sitten

+koetan...

+

+MESTARI

+

+Minä luotan nyt siihen. — (Nojautuu taaksepäin, puhallellen savuja ja

+puhuu ensin kuin itsekseen.) — Jaa, kyllä sitä tuntee kuin taakasta

+päässeensä ja samalla tyydytystä, kun on yksin saanut aikaan tuollaisen

+voiton, siinä on täytynyt häärätä yöt ja päivät — ja käyttää järkeä.

+— Te ette voi aavistaa, miten paljon siinä täytyy ajatella ja miten

+monenlaisia keinoja käyttää ennenkuin saa masentumaan...

+

+POMO näyttää nololta ja kiusaantuneella.

+

+Ei minulla taida enää tänään olla mitään tehtävää...

+

+MESTARI

+

+Ei kai! Ja huomenaamuna sitten aletaan täydellä höyryllä! Hyvää yötä,

+hyvää yötä!

+

+(Pomo menee.)

+

+(Kävelee innostuneena pari kertaa edestakaisin lattialla, sitten

+vilkaisee kelloaan ja alkaa sulkea kirjoituspöydän laatikoita.)

+

+(Silloin kuuluu kolme kovaa koputusta. Mestari säpsähtää ensin, mutta

+hillitsee itsensä ja huutaa. — "Sisään!")

+

+(Hetken äänettömyyden jälkeen aukenee ovi ja sisään astuu Kaarlo. Hän

+vapisee vilusta ja kuumeesta, hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat ja

+hän huohottaa kuin nääntymäisillään; hän pysähtyy ovelle äänettömänä

+ja tuijottaa mestaria hillitystä vihasta ja kuumeesta hehkuvilla

+silmillään.)

+

+MESTARI pelästyneenä.

+

+Miksi tulette näin myöhään...? Mitä asiata? Onko teillä... minulle

+asiata...?

+

+KAARLO lausuu vieraalla, käheällä äänellä kuin iskien.

+

+Miksei Korvolle anneta jauhoja kauppiaasta?

+

+MESTARI hämmentyy hetkeksi, mutta sitten ärähtää röyhkeästi.

+

+Mitä se sinulle kuuluu?

+

+KAARLO vähän äänekkäämmin.

+

+Se kuuluu! Koska te olitte kieltänyt! Kauppias sanoi.

+

+MESTARI silmät välähtäen.

+

+Vai sanoi kauppias niin. No niin! Minä tein sen — Patruunan käskystä...

+Entä sitten?

+

+KAARLO

+

+Miksi, miksi? Minä tahdon tietää sen!

+

+MESTARI pilkaten.

+

+Vai tahdotteko te vieläkin! No hyvä! Sentähden, että tämän jälkeen ei

+Korpi enää tule tehtaaseen, tule tehtaaseen.

+

+KAARLO läähättää ja änkyttää katkonaisesti.

+

+Tarkoitatteko, että hän joutuu pois? Korpi, joka on ollut täällä

+tehtaan perustamisesta asti. Ajetaanko _hänet_ pois?

+

+MESTARI hymähtää hiukan nähdessään sanojensa murhaavan vaikutuksen.

+

+No, mitenkä sen ottaa!

+

+KAARLO kiihkeästi ja tuskallisesti.

+

+Ei, ei! Se on mahdotonta! Peruuttakaa se! Teidän _täytyy_ peruuttaa se!

+

+MESTARI

+

+Täytyy! _Kuka_ minut pakottaa? Sitäpaitsi — se on patruunan

+toimenpide...

+

+KAARLO harvakseen, syyttävästi.

+

+Se on _teidän_ tointanne! Te olette sen järjestänyt! Te, te!

+

+MESTARI

+

+Älkää huutako! — (Kostonhimoisesti.) - Se on oikeastaan sivuasia,

+_kenen_ tointa se on — pääasia on, että hän menee täältä. Ja jollei ole

+muuta asiaa, niin lähtekää tekin täältä — ehkä _tehtaaltakin_... Se on

+minun mielipiteeni.

+

+KAARLO yhä nousevalla vihalla.

+

+No, minä en huuda... Mutta Korpea ei ajeta kuin koiraa! Te itse

+menette ennen... Niin, lähtekää te pois tältä tehtaalta! Se on _minun_

+mielipiteeni!

+

+MESTARIN silmät välähtävät kiukusta ja epämääräisestä pelosta. Hän

+hillitsee kuitenkin itsensä ja sanoo puoleksi ivallisesti.

+

+Pois? Minä! Miksi niin...?

+

+KAARLO

+

+Te olette tehnyt täällä niin paljon pahaa... En voi kärsiä, että te

+jäätte tänne!

+

+MESTARI koettaa vieläkin puhua pilkallisesti, vaikka vapisee raivosta.

+

+Vai niin... Te ette voi kärsiä minua... Mutta herra ei näytä vielä

+tietävän, että hän huomenna lähtee täältä toisten villitsijäin mukana.

+— _Pahaenteisesti._ — Tänne ei kukaan teistä koskaan tule takaisin —

+eikä teitä muuallakaan avosylin työhön oteta... Ymmärrättekö...?

+

+KAARLO hiljaa, jännittyneenä.

+

+Aiotteko te Korvenkin tulevaisuuden tehdä tuollaiseksi...

+

+MESTARI aivankuin vihastaan juopuen.

+

+Tulevaisuudestanne minä viis — sen saatte nähdä — kun odotatte...

+Mutta täältä menette huomenna — ellei muuten min vankikyydillä. Te

+olette nähtävästi unohtanut, että minulla on vieläkin eräs varma keino

+jälellä...

+

+KAARLO kuumeisen nopeasti ja tuskallisesti.

+

+Minä kyllä menen ilman muuta - se ei mitään merkitse. Mutta, mutta

+antakaa Korven jäädä... Häneltä on lakon aikana mennyt kaikki, paljon

+lapsia — pienin vielä sairaana Mihin hän joutuu keskitalvella, kun

+kaikkialla on niin kova työttömyys...? — (Katsoen maahan, jatkaa hän

+aivankuin ponnistellen.) — Mestari... minä menen heti, jo tänä yönä...

+koetan unohtaa kaikki, kaikki — mutta antakaa, antakaa Korven olla

+työssä...

+

+MESTARI keskeyttää voitonriemuisesti, pilkaten.

+

+Oo — vai jo toinen ääni kellossa! Mutta se on jo myöhäistä! Minulle ei

+_rankaisematta_ syydetä sikamaisuuksia! — _Matkien._ — "Minä en voi

+kärsiä teitä!" Mitä se on? — (Lyö raivokkaasti nyrkkiänsä pöytään.)

+— Te, sinä, nulikka! Sinä olet ollut täällä vain _minun_ armostani!

+Olisin voinut koska tahansa lähettää sinut ikuiselle tielle! Ja sinä

+uskallat — uskallat sanoa, ettet, ettet kärsi minua tehtaassa! Tiedä

+huutia — lurjus, nulikka, sinä...! — (Vaikenee niinkuin ei löytäisi

+kyllin tehokasta nimitystä.)

+

+KAARLO näyttää ensin omituisen avuttomalta, lamautuneelta, mutta

+käsittäessään turhaan nöyrtyneensä, valtaa hänen kuumeisen olemuksensa

+villi viha, ja se kiihtyy jokaisesta sanasta.

+

+Niin — minä en kärsi! Te olette... teidän tähtenne jouduimme häviöön...

+Ja sitten aijotte vielä ajaa pois Korven... te, te.. — (Muistaa

+äkkiä ja lausuu raskaasti ja läpitunkevasti kuin tahtoisi surmata

+sanoillaan.) — Niin — te tapoitte Halosen — teidän tähtenne hän hirtti

+itsensä!

+

+MESTARI änkyttää tolkuttomasti.

+

+Mitä... onko hän...? Minkätähden...?

+

+KAARLO samoin kuin ennen.

+

+Te pakoititte hänet uhkauksillanne pettämään toverinsa — sentähden hän

+sen teki. Ilahduttaako teitä työnne...?

+

+MESTARI tointuen uudestaan heräävästä vihasta.

+

+Mitä... sinä uskallat... teet täällä...? Pois täältä... tiehesi! Muuten

+käy huonosti — huonosti sanon minä.

+

+KAARLO uhkaavasti.

+

+Niin teille käy huonosti jollette lähde — teidän täytyy mennä pois

+täällä! - (Hiljemmin.) - Sillä te olette tehnyt sellaisen _rikoksen_,

+että, että...

+

+MESTARI

+

+Rikoksen? Sinulle? Mitä minä sinulle olen tehnyt...?

+

+KAARLO tuskasta ja raivosta käheällä äänellä.

+

+Te olette raiskannut minun morsiameni? Kurja konna! Murhaaja!

+

+MESTARI tolkuttomasti.

+

+Mitä, mitä sanot...? Lurjus! Vankeuteen toimitan... Siperiaan, siellä

+istut... lurjus! — (Ikäänkuin kostonhimosta huumautuen unohtaa hän

+kaiken varovaisuuden ja sähisee röyhkeästi ilkkuen.) — Ja tiedä se,

+että minä teen ja tulen aina tekemään, mitä itse tahdon! Morsiamesi!

+Entä sitten? Kyllä se sinulle vielä kelpaa...

+

+KAARLON hampaat kirskahtavat terävästi, hän astuu askeleen eteenpäin,

+ärjähtäen hurjistuneena.

+

+Kuolema ja helvetti! _Nyt riittää!_ Kysyn viimeisen kerran: lähdetkö

+täältä?

+

+MESTARI änkyttää pelosta ja kiukusta vavisten.

+

+En koskaan sinun käskystäsi... senkin, senkin roisto! Mitä nyt...

+sinä...

+

+KAARLO

+

+Vai et mennyt...

+

+(Hypähtää notkeasti ovelle, vääntää sen lukkoon ja pistää avaimen

+taskuunsa. Hänen kuolemankalpeat kasvonsa näyttävät pelottavilta ja

+silmissä leiskahtaa julma, mieletön riemu.)

+

+Hyvä on!

+

+MESTARI pälyilee kauhistunein katsein ympärilleen, ähkyen.

+

+Mitä tämä on...? Päästäkää, päästäkää minut... pois, minä tahdon...

+

+KAARLO huutaa kaameasti.

+

+— _Myöhäistä! Et enää mene täältä!_

+

+(Hän kyyristyy hiukan ja tuijottaa hetken kuin sekopäisenä kuumeesta

+kiiluvin silmin vihollistaan. Mestari käyttää tätä toimettomuutta

+hyväkseen, hyökäten äkkiä telefooniin.)

+

+MESTARI kiertää telefoonin kampia vimmatusti ja parahtaa hätääntyneenä.

+

+Poliisikamari! Apua Jönssonin tehtaalle! Täällä... apua!

+

+(Kaarlo aikoo ottaa revolverin taskustaan mutta se takertuu taskun

+vuoriin. Mestari huomaa sen, heittää kuulotorven ja siepaten nurkasta

+pomon jättämän koneavaimen aikoo hyökätä Kaarlon kimppuun.)

+

+(Mutta viime hetkellä saa Kaarlo revolverin irti taskustaan ja ojentaa

+sen mestaria kohti. Mestarin ase putoaa kolahtaen lattialle, hän

+pakenee kamariinsa ja lukitsee oven, huutaen eläimellisellä äänellä)

+

+Apua... auttakaa, auttakaa! Minut murhataan... murhataan!

+

+(Kaarlo ei puhu enää mitään. Hurjalla vimmalla potkaisee hän oven

+säpäleiksi ja syöksyy mestarin huoneeseen. Sieltä kuuluu askelten

+töminää, mestarin hätähuuto joka vaikenee korahtaen revolverin

+laukaukseen. Sitten seuraa hiljaisuus ja hetken kuluttua tulee Kaarlo

+takaisin revolveri kädessään.)

+

+(Hän seisahtuu keskelle huonetta ja katselee ympärilleen kuin mieletön

+— ikäänkuin heräisi pitkästä unesta tietämättä missä on. Näin seisoo

+hän kauan äänettömänä — pari kertaa vain raskaasti huokaa.)

+

+(Äkkiä hän katsahtaa revolveriin ja hänen kasvoilleen häilähtää

+ikäänkuin pelastavan ajatuksen varjo, hänen rintansa alkaa kohoilla

+entistä raskaammin, kalpeat kasvot muuttuvat omituisen päättäväksi

+ja samalla surullisiksi. Sitten katsahtaa kerran ympärilleen kuin

+hyvästellen, kohottaa revolverin piipun ohimoansa vastaan ja ummistaa

+silmänsä...)

+

+(Mutta juuri silloin alkaa kuulua kiireisiä, läheneviä askeleita, arka

+koputus ja vihdoin hätäinen,, tuskallinen kuiskaus.)

+

+ANNI

+

+Kaarlo, Kaarlo — oletko siellä? Sano, sano, oletko siellä?

+

+(Äänettömyys. Kaarlon revolveri vaipuu alas.)

+

+ANNI

+

+Voi jumala! Hän on kuollut... Avaa, avaa... Kaarlo...

+

+(Kuuluu useampia askeleita.)

+

+KORVEN ÄÄNI

+

+Onko hän siellä? Mitä?

+

+(Yhä enemmän askeleita ja muuta melua.)

+

+POLIISIN ÄÄNI röyhkeänä.

+

+Mitä täällä on tapahtunut? Täältä pyydettiin apua. Onko ovi suljettu?

+

+(Koputtaa lujasti.)

+

+POLIISI

+

+Avatkaa poliisimestarin nimessä!

+

+KAARLO ei vieläkään liikahda paikaltaan — katsahtaa vain ympärilleen

+kuin piiritetty metsäneläin.

+

+ANNI vihlovalla, sydäntäsärkevällä äänellä.

+

+Kaarlo, jumalan tähden — oletko, oletko sinä siellä? Jos elät, niin

+aukaise...

+

+(Kaarlo säpsähtää niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Astuu askeleen,

+mutta epäröi vieläkin hetken; sitten heittää revolverin luotaan ja

+menee raskain askelin aukaisemaan oven.)

+

+(Poliisit, Anni, Emil ja Korpi astuvat sisään. Etummainen poliisi

+osoittaa toverilleen Kaarloa ja menee suoraan mestarin huoneeseen.)

+

+TOINEN POLIISI lähenee Kaarloa epävarmasti.

+

+Oletko sinä tuota... Mitä täällä on tapahtunut? Mitä, mitä sinä täällä

+teet... näin myöhään?

+

+POLIISI ilmestyy mestarin huoneen ovelle ja änkyttää kauhistuneena.

+

+Mestari... on murhattu...

+

+(Kaikki seisovat lamaantuneina hämmästyksestä.)

+

+KORPI mutisten kuin itsekseen.

+

+Onko se totta...?

+

+POLIISI tekee äänettömän merkin toverilleen läheten Kaarloa — ja sitten

+he yhtäkkiä tarttuvat häneen ja kytkevät käsirautoihin.

+

+Mitä sinä olet tehnyt, roisto! Tunnustatko rikoksesi? Sinä olet

+vangittu — murhasta... Kaikki vastarinta turhaa. — (Toiselle

+poliisille.) — Ilmoita heti patruunalle.

+

+(Tämä lähtee telefooniin. Soittaa Jönssonnille.)

+

+KAARLO masentuneesti.

+

+Vangitkaa vain — minulle on nyt kaikki samantekevää. — (Itsekseen.) —

+Mutta miksei, miksei hän luvannut mennä?

+

+POLIISI mutisten.

+

+Vai samantekevää... niin, kai se on samantekevä, kun ihminen on

+tapettu... — (Asettuu valppaana seisomaan Kaarlon taakse.)

+

+TOINEN POLIISI puhun telefooniin.

+

+Onko se herra patruuna? Tämä on mestarin konttorissa. Täällä on tehty

+kamala murha — mestari Holm on ammuttu... Niin juuri täällä. Tahtooko

+herra patruuna tulla itse tänne? Jaha, kyllä me odotamme...

+

+(Asettaa kuulotorven paikoilleen ja sanoo toiselle poliisille.)

+

+Patruuna tulee tänne — meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee...

+

+KORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja

+lausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.

+

+Voi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi

+ajatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa?

+Olethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada

+mitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä

+kokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt...?

+Miten se on mahdollista?

+

+KAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.

+

+Voi antakaa, antakaa anteeksi... Minä en ymmärrä itsekään, miten se

+oikein tapahtui... Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää

+malttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua,

+pilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti

+pyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki

+oli myöhäistä... Voi minua... voi...

+

+KORPI värisevin äänin, lohduttavasti.

+

+Kaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut... Minä kyllä

+ymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään...

+Tulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa

+muutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä,

+leimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty... Se olisi

+niin suuri vahinko...

+

+KAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.

+

+Ja minä, minä, minä...

+

+EMIL katkeran toivottomasti

+

+Entä sitten? Eihän tästä muutenkaan ikinä tule sen parempaa! Nytkin

+kärsittiin viikkokaudet ja palkaksi saadaan lähteä maantielle

+pakkaseen, nyt kun ei enää jaksa kävellä. Ja pienet viattomat lapsetkin

+ovat ihan turhaan kituneet ja kuolleet suorastaan nälkään. Se on

+jotain, jotain...

+

+KAARLO kuin itsekseen, vapisevalla äänellä.

+

+Se juuri kauheinta onkin. Ken eilenkin oli hautausmaalla ei koskaan

+voi unhottaa sitä pitkää kirstujonoa, ja äitejä jotka vilusta väristen

+tuijottivat pienokaisiaan jotka lepäsivät viime kehdoissaan niin

+surkean laihoina ja hentoina kuin kuoliaaksi paleltuneet linnunpojat.

+

+KORPI on kuunnellut synkän, neuvottoman näköisenä, mutta äkkiä hänen

+katseensa kirkastuu ja hän lausuu innostuneena.

+

+Ei pojat — he eivät ole kuolleet turhaan... Nuo hennot laihtuneet

+ruumiit tulevat haudoistakin huutamaan kärsimyksistään, meidän

+taistelustamme. Nuo pakkasen jäykistämät pikku suut puhuvat ikuisella

+äänettömyydellään vakuuttavammin kuin mitkään sanat, herättäen tuhansia

+työläisiä ajattelemaan asemaansa. Ja kun olosuhteet pakottavat

+työläisluokan järjestymään, siis kehittämään, sivistämään itseänsä, saa

+se samassa suhteessa yhä enemmän vaikutusvaltaa — ja parantaa myöskin

+yhtämittaa asemaansa. Ja niin on lopulta kaikki muuttuva. Työläisten

+voittoa ei voi ehkäistä mikään sorto eikä väkivalta. Ei siis tarvitse

+toivottomaksi — tämä on vain...

+

+POLIISI keskeyttää ankaran virallisesti.

+

+Vaiti! Lopettakaa vihdoinkin kiihoituksenne, sillä te joudutte

+vastaamaan siitä, mitä nyt olette saaneet aikaan! Tiedättekö mikä

+rangaistus seuraa murhaan yllyttämisestä?

+

+KORPI tolkuttomasti.

+

+Murhaan yllyttämisestä?

+

+POLIISI

+

+Niin juuri 1 Siitä tulee kuritushuonetta! Sentähden minä kiellän teitä

+poistumasta, kunnes saan lähempiä ohjeita.

+

+ANNI tuskallisen hämmästyksen valtaamana.

+

+Isä kuritushuoneeseen 1 Isä on syytön!

+

+KAARLO katkeran masentuneesti.

+

+Korpi? Yllytyksestä? Mitä, mitä te puhutte? Ei, älkää enää — se on

+liikaa.

+

+EMIL kuohahtaen voimattomasta vihasta.

+

+No, viekää sitten minutkin! Ja pian! Parempi on istua raudoissa, kuin

+elää tällaista elämää! Miksette tapa heti? Kuolema ainakin lapsille

+tulee, jos ne yksin jätetään.

+

+POLIISI

+

+Vaiti, sanon minä! Ei täällä rähistä!

+

+KAARLO kääntyy mestarin huonetta kohden, katseessaan epämääräinen

+toivottomuus ja tuska.

+

+Eikö jo voida lähteä täältä? Minne tahansa!

+

+POLIISI röyhkeästi.

+

+Ei täältä lähdetä ennenkuin patruuna tulee!

+

+(Tarttuu Kaarlon hihaan aivankuin peläten tämän pakenevan.)

+

+ANNI on aivankuin kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Nyt hän

+tulee Kaarlon luokse, tarttuu vapisevin sonnin vuoroin käsiin ja

+rautoihin ikäänkuin irroittaakseen ne, sitten lysähtää polvilleen kuin

+kuolettavan kuulan satuttamana parahtaen särkyneesti.

+

+Kaarlo...

+

+KAARLO hätkähtää, kuin pahasta unesta havahtuessa ja änkyttää

+katkonaisesti:

+

+Voi Anni — mitä tämä on? Onko kaikki totta, Anni parka? Olenko minä

+murhaaja jonka elämä hukkuu hämärään vankikoppiin... — (Katsahtaa

+kuin tuskasta sekopäisenä ympärilleen.) — Voi Anni... eikö mitään...

+Sinnekö meidän pikku kotimme häipyi...? Ja me puhuimme puutarhasta...

+missä leikkivät pienokaiset... Ei, kyllä kuolema on parempi... — (Ääni

+katkeaa kuin tukehtuneena.)

+

+KORPI

+

+Kyllä tämä raskaalta tuntuu... sinäkin, poikaparka... — (Vaikenee

+tietämättä, mitä sanoisi, miten lohduttaisi. Mutta yhtäkkiä hänen

+kasvonsa kirkastuvat ja hänen matalassa, hillityssä äänessään ja

+laihoilla kasvoillaan kuvastuu väkevä sisäinen innostus ja voima.)

+

+Ei pojat... ei niin! Tiedättekö, minä tunnen tällä hetkellä jotain

+sellaista, etten koskaan ennen, niinkuin pimeässä kurjuudessamme olisi

+leimahtanut outo väkevä valo.

+

+Mutta ei sittenkään tarvitse masentua. Tunnen sen tällä hetkellä

+omituisen selvästi — aivankuin salaperäinen kirkas valo olisi valaissut

+pimeän kurjuutemme, paljastaen läheltämme jotain niin suuremmeistä

+ja lohduttavaa, ettei työläisten enää koskaan tarvitse masentua,

+muistin ne kauhistavat kärsimykset, mitä työläiset halki vuosisatojen

+ovat kestäneet — turhaan; kun miljoonat ovat heittäneet henkensä

+hirsipuissa, vankikomeroissa ja katusuluilla tai sortuneet sortajien

+puolesta heidän sodissaan, niin masentuisimmeko me nyt, kun tiedämme

+kärsivämme rakkaittemme puolesta, oman luokkamme ja onnellisemman

+tulevaisuuden hyväksi varmoina voitostamme. Ja jos toisinaan tuntuukin

+raskaalta, niin on hyvä muistaa, että me olemme kuin etujoukot sodassa

+joiden on aina täytynyt kestää enemmän. Siksi emme nytkään saa kun

+toisetkin ovat kestäneet - sillä tämä juuri on nyt etuvartiotaistelua.

+

+(Juuri silloin avautuu ovi ja Korven pikku Antti työntyy sisään

+kalpeana, laihana ja repaleisena. Hän huohottaa raskaasti ja vapisee

+vilusta voimatta sanoa mitään. Kaikki kääntyvät, tuijottaen häntä

+jännittyneenä.)

+

+EMIL hätäisesti.

+

+Mitä, Antti, mitä?

+

+ANTTI Katkonaisesti, vapisevin huulin.

+

+Isä, tulkaa kotiin — Aune kuoli...

+

+KORPI katsahtaa tuskallisesti, tyrmistyneenä ympärilleen ja hänen

+vartalonsa painuu kuin musertavan kivilohkareen alla. Känsäinn,

+vapiseva käsi kohoaa kasvoille ja hänen äänessään värisee viiltävä

+suru, tuska ja hellyys.

+

+Pieni, pieni tyttöseni...

+

+(Mutta valtavalla tahdonponnistuksella hän pakottaa kasvonsa tyyniksi,

+pyyhkäisee otsaansa kuin poistaisi jonkun näkymättömän häiritsevän

+verhon. Ja sitten hän lausuu rohkaisten.)

+

+Niin meidän täytyy kestää, sillä niinkuin sanoin, tämä on

+_etuvartiotaistelua_.

+

+Esirippu.

+

+

+

+

+

+

+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETUVARTIOTAISTELU ***
\ No newline at end of file