path: root/72259-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA ***





LAULU VAAKALINNUSTA

Runoja


Kirj.

P. MUSTAPÄÄ [Martti Haavio]





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.



SISÄLLYS:

I

Laulu vaakalinnusta
   Ruissalo
   Kuuvannokassa
   Tapaaminen
   Haapsalun valkea nainen
   Punaista ja kultaa
   Viimeisestä illasta

II

Atlantis
Piilipuitten alla
Luuranko metsässä puhuu
Vainaja

III

Kaunas 1.
       2. (Hämärä metsä)
Tivoli
Fürstenhof
Wintergarten

IV

Tripolis
   1. Miss Annabel
   2. Fatiman kuolo
Lasisesta silmästä
Yxi walitettava wirsi
Suomalainen ryijy
Puer natus in Betlehem
Vaatimattomasta hautauksesta
Legenda väsyneistä naisista
Sotamiehen hautauksesta
Mikko Puhtisesta

V

Dominus Krabbe
   1. Pappilan nuorenherran kertomus
   2. Piika Amandan kertomus
   3. Renki Epramin kertomus
   4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus
   5. Pappilan neitien kertomus
   6. Vanhan haudankaivajan kertomus

VI

Laulu esi-isilleni, laukunkantajille
Daidalos ja Ikaros
   1. Ikaros
   2. Daidalos ja Ikaros
Suvinen ilta
   1. Laulu esi-isille
   2. Työn laulu
   3. Suvivirsi
   4. Laulu isänmaasta
   5. Kuoleman laulu





I


    Se on eriskummallinen lintu, joka
    ei ole kokonaan lintu. Mutta se
    istuu kaukaisessa  viheriäisessä
    metsässä kaukaisen vaskivuoren
    takana ja vartioitsee aarteita.
    Sinä et voi nähdä sitä, oi
    Duryodhana, mutta sen äänen
    kuulet hiljaisina iltoina. Mutta
    kun _vaakalinnun_ äänen kuulet,
    vyötä silloin kupeesi, oi
    Duryodhana, ja kätkeydy, sillä
   onni on saita.

                _Intialainen satu_.




LAULU VAAKALINNUSTA

Vanhanaikainen runo



Ruissalo


    Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli,
    kun sinut tapasin viileessä toukokuussa
    vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina
    auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.

    Armas, näin, miten korvies pienet helmet
    mustien hiustesi varjoon piiloittuivat,
    sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon
    upposi äkkiä sieluni jääden sinne.

    Tammien alla me kuljimme iltaan asti.
    Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun.
    Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu
    helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.

    Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin
    ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein.
    Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli
    tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun.

    Itkimme melkein. Olimme onnellisia.
    Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun:
    kaukana jossain, oksien holviston alla
    outo lintu valitti kummallisesti...



Kuuvannokassa


    Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan,
    kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo,
    päädyimme viimein. Kahden, onnellisina
    seisoimme katsoen
                 kauaksi Airistolle.

    Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllä
    vaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat,
    näimme jahtien myötätuulessa-lennon
    ohitse aution
                 Viitakarin ja Kuuvan.

    Meidän selkämme takana, hongistossa
    Japhyx-tuuli helkytti kanteletta.
    Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoi
    raudikko-orhilla
                 ylitse samettiketoin.

    Kauriitten hengitys kuului arkana silloin
    mättäitten takaa ja saksanpeurojen laumat
    kavahti säikkyen pähkinäpensaikosta
    hurjien koirien
                 innosta läähättäessä.

    Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen.
    Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassa
    kutsui Juhana herttuatarta ja sitten
    suutelivat he
                 hellästi mäntyjen alla.

    Mutta rannalla syöksivät mustat laineet
    jalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule!
    Hongan latvassa valitti outo lintu.
    Miten se huusi
                 ehtoossa himmentyvässä.



Tapaaminen


    Odotin vanhan majurin haudan luona,
    heisipensaan katveessa kirkkomaalla.
    Naakat hymyili kirkon harjalla, jota
    puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.

    Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli.
    Jumala saarnasi kirkossa syntisille
    milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain,
    vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.

    Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso
    nosti taivaitten luojalle ylistysvirren.
    Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui
    siunaten itsensä syvälle penkkien ylle.

    Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin
    suuresta ovesta, sitten emännät myöskin
    hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein,
    jollakin poskella vielä kyynelen uurto...

    Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä.
    Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi.
    Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi.
    Tornin huipussa veisasi viirikukko.



Haapsalun valkea nainen.


    Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan.
    Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan.
    Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun,
    joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.

    Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon,
    joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on.
    Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen
    linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen...

    Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos:
    tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos
    elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton!
    Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.

    Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin.
    Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin
    kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen
    on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.

    Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa
    ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa.
    Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin
    ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.



Punaista ja kultaa


    Tulipunainen aurinko vavahti
    äkkiä palamaan.
    Minä unestani havahduin
    enkä noussut kumminkaan.

    Minun ikkunani edessä
    oli koivu kultainen.
    Sen oksalta kuulin linnun
    alakuloisen.

    Minä uneksin hetken vielä:
    näin prinsessan kumartuvan
    ja suovan kerjuripojalle
    jäähyväissuudelman.

    Minun herätyskelloni soitti.
    Minun oli mentävä nyt.
    Tätä syksyaamua ajatellen
    olin monesti värissyt.



Viimeisestä illasta


    Istuimme kahden tanssilavan luona.
    Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
    Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona.
    Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
            Olet kaunis, Marguerita.

    Istuimme kahden tanssilavan luona.
    Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin
    ja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona.
    Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
            Olet kaunis, Marguerita.

    Istuimme kahden tanssilavan luona.
    Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murhe
    ja itki meitä molempia tanssilavan luona.
    Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
            Olet kaunis, Marguerita.

    Istuimme kahden tanssilavan luona.
    Me emme voineet auttaa toisiamme.
    Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luota
    ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
            Olet kaunis, Marguerita.





II




ATLANTIS


    Tule, anna kätesi mulle, tule, älä vapise niin.
    Minä olen sua kauan odottanut. Saariin onnellisiin
    tänä päivänä lähtee laivani. Jos tahdot mukaan, on
    sinun varalles hankittu piletti ja hytti maksuton.

    Ja jos sinä pelkäät, katso, miten väkevä olen ma.
    Minä olen niin monta kertaa seilannut. Kuolema
    on minusta ollut hupsu ja naurettava mies,
    kun se on keikkunut märssykorissa. Ja, voi, sen, Herra ties,

    olen monta kertaa nähnyt, kun se on tarrannut tyyrihin
    ja ajanut laivan karille. Ja katso, kumminkin
    tänä päivänä seisoo edessäsi kippari Peloton,
    joka viidestä laivarikosta pelastunut on.

    Niin lienee Luojan tarkoitus, että sinäkin nähdä saat,
    mitä näkivät vuosisatoja sitten miehet onnekkaat:
    meren takana, tyrskyjen takana saaren Atlantiin.
    Se on viiniä täynnä ja hunajaa. Oi, älä vapise niin.

    Miks vedät nuoren kätes pois mun karkeesta kourastain?
    Minä lienen kyllä raaka mies ja kippariksi vain
    mua sanovat merimieheni. Vaan kippari Peloton
    kai hiukan toista sentään on kuin kippari Pelkuri on.

    Sinä olet nuori ja kiharapää ja suloinenkin oot
    minun mielestäni. Ja kernaasti nuo toiset sanokoot,
    ett' olet liikkuvaluontoinen ja sydämet miehien
    olet tottunut leikkien murskaamaan. Vaan, kuulehan, minä en

    ole oppinut merta pelkäämään. Miks naista pelkäisin siis?
    Olen yhdeksän merta kokenut ja laivarikkoa viis...




PIILIPUITTEN ALLA

(William Butler Yeatsin mukaan.)


    Ma piilipuitten alta löysin sydänystäväin.
    Hän kulki piilipuitten alla lumiliinapäin.
    Hän halas, ett' ois rakkautemme kevyt lehti vain.
    Vaan olin lapsellinen enkä käsittänyt lain.

    Ja kun me virran kaltaalla taas käytiin kahdestaan,
    hän koski lumikädellään mua olkaan kumaraan.
    Hän halas, ett' ois elämämme kevyt kukkanen.
    Vaan olin lapsellinen, kuljin sydän itkien.




    LUURANKO METSÄSSÄ PUHUU


    Oi kuule, Jumalan kasvot ovat meitä tähyilleet
    molemmin silmin terävin ja kauaskantavin.
    Ne näkivät minut tylyksi ja sinut lempeäks:
    ja kumminkin sinä et rakastanut, vaan minä rakastin.

    Oi kuule, Jumalan kädet ovat meihin tarttuneet:
    ne kuljetti sinut kauas keskelle erämaan
    ja minut aarniometsään, jossa oli kamalaa.
    Ja sitten hän käski meitä luo toistemme vaeltamaan.

    Oi kuule, Jumalan sanat ovat meidät tavoittaneet:
    ne olivat hirvittävät, kun ne kiisivät maailmaan:
    Te luulitte elämän helpoksi. Vaan kaikki on vaikeaa.
    Joka askel tuo joko itkun tai kuoleman mukanaan.

    Oi kuule, minä olin tyly ja kivisydäminen.
    Minä lähdin ja eksyin ja kaaduin ja tässä olen nyt.
    Ylt'ympärillä on metsä ja yö ja huuhkajat.
    Minä olen kai kuollut ja yksin. Olen hyvin hämmästynyt.

    Oi kuule, Jumala vaikeni ja istui synkistyen.
    Hän näki minut. Ja sinut. Hän näki molemmat.
    Minä toivoin, että hän tietäis, että olin väsynyt.
    Ja kun hän sen tietäis, hän salleis, että tänne vaellat.

    Oi, kuule, muttei hän sallinut, vaikka hän on hyvä mies,
    mun kohtaavan sua milloinkaan silmin näkevin.
    Hän huomas näet minut tylyks. Vaan sinut lempeäks.
    Ja kumminkin sinä et rakastanut. Vaan minä rakastin.




VAINAJA

(A. E. Housmanin mukaan.)


    »Sano, vieläkö orhini juoksee
    yhä kentällä kilpaillen
    ja heiluuko silojen hihnat,
    kuten ennen, välkkyen?»

    Oh, kyllä orhisi juoksee
    ja silat kirkkaat on...
    Vaan sinut on kannettu alle
    vihreän nurmikon.

    »Sano, jalkapallopeli
    yhä jatkuuko joukkueen,
    kun kaikki tietävät minun
    pois iäksi lähteneen?»

    Oh, tietysti pallo lentää
    ja tietysti kamppaillaan
    ja tietysti maalivahti
    on tiukkana maalissaan.

    »Miten voinee tyttöni armas,
    joka jäi mua suremaan?
    Hän vieläkö mahtaa kastaa
    yhä kyynelin patjojaan?»

    Hän nukkuu aivan hyvin
    ja niin onnellinen on.
    Sun tyttös on onnellinen,
    ole aivan huoleton.

    »Ja miten voi ystäväni?
    Hän on hyvissä voimissa kai?
    ja toki hän paremman vuoteen
    kuin minä, yöksi sai?»

    Hyvin nukkuvat ystäväs kaikki,
    vaan minä parhaiten:
    on minulla vaimona leski.
    Oh, älä kysy, ken...





III




KAUNAS



    1.


    Sinä likainen juutalainen,
    sinä saastainen elukka.
    Joku ryssä istuu ja kiroaa
    Väinäjoen rannalla,

    jalat roikkuen vanhaan lotjaan,
    jota verkkaan lastataan.
    Hyvä päivä katsoo surullisesti
    suviseen Liettuaan.

    Pater Spielmanis ja minä
    — me kovasti hikoiltiin,
    kun ajoimme hitaassa pikajunassa
    Kaunasin kaupunkiin:

    me junassa tutustuimme;
    me tulimme Puolasta päin;
    pater Spielmanis kutsui minut
    ja minä tietysti jäin —

    me pohdimme probleemoita
    rannalla kulkien
    ja teemme välipäätöksen,
    että paha on ihminen...

    ja sitten me janoisina
    lähdemme kapakkaan.
    Pater Spielmanis maistaa ja ryhtyy
    minulle kertomaan.



2.


(Hämärä metsä, pater Spielmaniksen tarina maailmansodasta.)

    Metsässä, metsässä oli
    hyvin hämärää.
    Veljeni, sanoin minä,
    vielä, vielä jää.

    Join hänen pullostansa,
    söin hänen rasiastaan,
    hymyilin ja nukuin
    metsään uudestaan.

    Enkä tuntenut häntä,
    unessa älysin sen.
    Hän puhui outoa kieltä,
    hän oli vihollinen.

    Heräsin valjuun aamuun,
    hyvin hämärään.
    Verinen pääni oli
    hänen sylissään.

    Ah, minä nousin hiljaa
    kipein sydämin.
    Hän näkyi nukkuvan vielä.
    Sitten pakenin.

    Ammuimme kivääreillämme
    sinne puitten taa.
    Metsässä, metsässä oli
    hyvin valoisaa.




TIVOLI


    Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Sataa.
    Ja Tivoli kylpee lyhdyissään.
    Vaan pitkin nauravaa liukurataa
    minä kauniin neidin ajavan nään.

    Joku porvaristyttö kai. Tanskalainen.
    Hän nauttii. Hän nauraa. Hän kaunis on.
    Hyvin kaukana täältä on toinen nainen.
    Miks muistin hänet, minä onneton?

    Nyt on loppu. Raketit. Punaista tulta.
    Tule. Mennään. Maailma unohtukoon.
    Jokin kahvila. Madeira. Kahvi. Mä sulta
    suupieleeni naurun siepannut oon.

    Joku itkee sun takanas. Tjaener. Spriitä.
    Joku itkee sun takanas. Missä? Ken?
    Minä muistin jotakin. Jostakin. Siitä.
    Olen taas niin tavattoman murheellinen.

    Hei Tjaener. Maksamme. Mennään. Ulos.
    Käsikoukussa. Miksei. Sinä kaunis oot.
    Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Tulos:
    tämä kaupunki, maailma hukkukoot.




FÜRSTENHOF


    Ylen juhlallisesti
    kumarsi, kumarsi hän.
    Herra, saanko tuoda
    olutta enemmän.

    Kiitos, sanoin ja katsoin
    hänen kasvojaan,
    samalla toivottavasti
    laskuni maksaa saan.

    Taas hän kumarsi. Häntä
    tuijottamaan jäin.
    Aivan selvästi Kuoleman
    kyyppärinä näin.

    Poltin huolettomasti
    loppuun sikaarin.
    Nousin ja lähteissäni
    häntä hyvästelin.

    Tunsin kadulla vielä
    jäätävän henkäyksen.
    Potzdamer Platzilla tunsin
    vielä, vielä sen.

    Luin reklaameita
    silmin vapisevin:
    Iosty, Wintergarten
    punaisin kirjaimin...




WINTERGARTEN


    Hei, Ganymedes, Zeus on kuollut, vaan
    sä kotkinesi elät ikuisesti.
    (Hätäinen syrjäkatse ohjelmaan:
    The Bermos, Catalani, Schöne Betsy.)

    ... Vai onko, sanoo Thompson itsekseen,
    Englannin politiikka aivan turhaa...
    Se Sovjetiin ei näytä tehonneen,
    ne siellä niinkuin puolihullut murhaa...

    ... En tainnut mainitakaan, että tää
    on Tanskanmaasta mulle juuri tullut.
    Ääneensä sanoo tämän Mustapää.
    Ne Tanskan lyyrikot on puolihullut...

    ... No, Bonnelykke... Junalyriikkaa...
    Ja illan valtaa sellon hautasoitto:
    Maa on niin musta, musta, musta maa
    ja taivas on niin etäinen ja loitto.

    Se ihmisien osaks annettiin:
    yks päivä elää, kuolla huomenna jo.
    ... Oi. Yö jo tuli Wintergarteniin,
    jo katos viimeinenkin päivänkajo.

    Oi Ganymedes. Thompson, Mustapää,
    kaks sälliä sun tykönäsi löytään.
    (He lähtee kohta. Silloin tähän jää
    kaks tyhjää olutseideliä pöytään.)





IV




TRIPOLIS



1. Miss Annabel


    Hei, kaksi nuorta: sälliä,
    Thompson ja Mustapää
    purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin.
    Vaan Tripolikseen saapuu ken, se on oma Tripoliin:
          hän täällä viihtyy vain
          isänmaansa unhoittain.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._

    Hei, kaksi nuorta sälliä,
    Thompson ja Mustapää,
    läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan.
    He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan
          lensivät yli maan
          jaloilla ratsuillaan.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._

    Hei, kaksi nuorta sälliä,
    Thompson ja Mustapää,
    istui katukahvilassa mokkaa nauttien.
    He näkivät kahylineidet, joitten pitkien ripsien
          takana juoksivat
          kuin pienet valkeat.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._

    Hei, kaksi nuorta sälliä,
    Thompson ja Mustapää,
    sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan.
    He havahti: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan
          ja katos lyödessään
          taas kadun hämärään.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._

    Hei, kaksi nuorta sälliä,
    Thompson ja Mustapää,
    juutalaisten kadulla näki mattoja kutovan.
    Ja pienen muulin he näkivät ja kameelin ruskean:
          vaan selässä kameelin,
          ah, miss Annabelin.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._

    Hei, kaksi nuorta sälliä,
    Thompson ja Mustapää,
    nousi katukahvilasta palaten hotelliin.
    Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin
          kun siellä verraton
          kaupunki Lontoo on.
    _Hei, indigonvärinen taivas
    yllä palmujen,
    hullut, hullut tanssit
    neekerinaisien.
    Nauraa kultainen hiekka,
    soittaa haikea, haikea pilliniekka
    Tripoliissa._



2. Fatiman kuolo.


    Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa,
    ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa
    ja tyttö ja työt ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet
    sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa.
    Ja oli kuin varjot puista olis maahan varisseet.
    Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa,
    ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

    Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.
    Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.
    Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,
    ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

    Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.
    Me kuulimme sen äänen, ja se oli ihmeellinen.
    Me värisimme hiukan, me, Thompson ja Mustapää:
    se oli vaakalintu, jota ihmissilmä ei nää.
    Ja Thompson raapaisi tulta ja sytytti piippumme taas
    ja kenttäpullosta kummallekin iltaryypyn kaas.
    Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa
    ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.

    Vaan keskellä yötä kuulimme, kun joku valitti niin
    kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin
    hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto, se,
    se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille.
    Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi:
    vain Fatiman, kauniin kabylitytön, kuoinhuuto soi.
    Me paljastimme päämme. Ja Thompson ääneti kaas
    hänen muistollensa kenttäpullosta pienen ryypyn taas.

    Koko yön me istuimme kabylimajassa. Kylä heräs jo
    ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko.
    Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan
    ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan.
    Vaan kun me astuimme satulaan ja aloimme ratsastaa,
    niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.




LASISESTA SILMÄSTÄ


    Hän oli ylen ruma. Hän katsoi mua
    toisella silmällään.
    Hänen toisen silmänsä kohdalla
    — se rumensi koko pään —
    oli hirveä sininen kupla vain, ja sen minä nytkin nään
    kun kirjoitan hänen haudalleen,
    joka näyttää muilta unohtuneen
         _vain hiekkaan: Birgitta_.

    Vaan hän oli hyvä. Hän paimensi mua
    hellällä kädellään.
    Hän leikki aina ja lohdutti mua
    kun rupesin itkemään.
    Hän juoksi kerran illalla Pyhäjärveen hämärään.
    Hänen vettävaluvan kätensä nytkin niin selvästi nään
    kun kirjoitan hänen haudalleen,
    joka näyttää muilta unohtuneen
         _vain hiekkaan: Birgitta_.

    He aamulla löysivät hukkuneen.
    Aurinko kultainen
    ilomielisnä leikki sillalla.
    Ja minä näin sen.
    (Joku kertoi minulle myöhemmin, kun olin jo aikuinen,
    hänen rakastuneen renkiimme, joka torjui hymyillen...)
    Mua kukaan ei tullut lohduttamaan, minä muistan vielä sen
    kun kirjoitan hänen haudalleen,
    joka näyttää muilta unohtuneen
         _vain hiekkaan: Birgitta,
          vain hiekkaan: Birgitta_.




YXI WALITETTAWA WIRSI, KOSKA IHMINEN
HELENA ERIKIN TYTÄR HALIKON PITÄJÄSTÄ
ULWOS KÄWI MURHAN TÄHDEN SINÄ
11. PÄIWÄNÄ MARRAS KUUSA.
       WUONNA 1778.


    Ja kylmä, kostea selli
    hänelle annettiin,
    ja kylmä, kostea peite
    selliin kannettiin,

    ja puiselle lavitsalle
    hän putosi istumaan
    ja puisella lavitsalla
    hän muisti uudestaan

    koko eilisen päivän ja illan
    ja vielä iltayön,
    jolloin hän vaipui tekemään
    hirveän, hirveän työn.

    »Oi rakas, pieni Jeesus,
    joka olet niin kultainen,
    oi rakas, pieni Jeesus,
    minä tunnustan sulle sen,

    vaan noille tuomareille
    minä en sano sanaakaan,
    noille mustille tuomareille,
    jotka käy mua tutkimaan...

    Oi, rakas pieni Jeesus,
    se oli niin kamala mies,
    joka pienen pienistä synneistäni
    liian paljon ties.

    Minä rakastin toista miestä,
    minä häntä jumaloin,
    ah, pienet syntini häneltä
    kätkin, minkä voin.

    Minä olen niin kaunis, Jeesus,
    kai näet, kun katsot vain,
    vaikka tässä mustassa sellissä
    ei ole valoa lain...

    Ja se kuulutti kaduilla julki,
    se kamala, kamala mies
    minun pienistä synneistäni
    kaiken minkä ties.

    Ah, eilen iltayöstä —
    niin vaikea kertoa on,
    sillä kurkussani on kyyneleitä
    ja olen niin lohduton:

    Ah, eilen iltayöstä
    minä päätin tappaa sen.
    Hän oli niin rietas ja kamala,
    kamala ihminen...

    Ja muuta ei ole, Jeesus.
    Minä tapoin hänet siis.
    Oi auta, ota kaunis pääni
    väkeviin kämmeniis.»




SUOMALAINEN RYIJY


    Kysymyksessä oleva ryijy on nyt myyty juutalaiselle. Siihen
    oli kudottu kokonainen elämäntarina: tarina onnellisesta
    avioliitosta, joka päättyi miehen uljaaseen kuolemaan. Se
    sisälsi myös elämänfilosofian, joka on mutkaton ja
    luterilainen. Tarinan eli minun isoäitini ja hän omisti
    myöskin tuon elämänkatsomuksen.

    Koko paikkakunta on keltainen.
    Joku kapea juova vain
    on vihreätä ja valkoista
    ja sinistä näillä main.
    Ja tuulimylly on kankaalla
    ja jauhaa ja pyörii ja soi.
    Ja poika seisoo sen vieressä
    ja nauraa minkä voi.
    Ja tyttö on miltei punainen,
    hän on aivan palavissaan.
    Ja poika on juuri kosinut
    ja tyttö on antanut jaa'n.
    MORAALI:
    Vaan taivaalla ovat symboolit.
    On ensiksi elämänpuu:
    joka siitä maistaa, hän elämästä
    ja onnesta huumautuu.
    Ja taivaalla on tuntilaseja —
    jonossa, rivittäin —:
    ajan hiekka tippuu laseista,
    käy nöyränä, kumarapäin
    luo hautas mustan, se määräsi on,
    se jokaisen määrä on.
    Ja Jumalan silmä on taivaalla:
    elämä on loputon.
    HISTORIA:
    Vaan keskellä ryijyä vuosiluku
    on vanha ja himmentynyt.
    Minun isoäitini rukouksia
    monia hymissyt
    on kutoessaan ja muistaessaan
    nuoren miehen sen,
    joka seilasi aavoja valtameriä
    tyyrissä Alicen.
    Minun isoäitini yksin jäi
    leskeksi ja puutteeseen
    kun Alice, uljas fregatti
    upposi lasteineen...




PUER NATUS IN BETLEHEM


    Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten.
    Ja ikkunaholveissa tuikuttivat liekit kynttelien
    ja huurua tulvi ovesta, kun kansaa saapui. Ja soi
    papinkello tornissa levottomana. Urut jo huminoi
    kuin kaukainen syksyukkonen. Ja nyt jo veisattiin
    ja lukkarin basson kohina yhtyi vapiseviin
    ja valittaviin huiluihin vanhojen urkujen.
    Vaan kirkon yllä veisasivat parvet enkelien.

    Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten.
    Tänä aamuna tunsimme elävän rovastin sanojen:
    ne juoksivat saarnatuolista, luo ihmisten tulivat.
    Me näimme miltei kalveten: ne olivat ihanat,
    ne olivat hunajan pisarat tai Saaronin liljat tai
    pyhä manna Siionin korvessa, jota kerran syödä sai
    koko Juudan kansa nälissään. Ne täyttivät taivaan ja maan
    ja ihmeellisen lohdutuksen toivat tullessaan.

    Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten.
    Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenten:
    ne olivat alttarin luona. Koko Juudean kalpea maa
    oli hitaasti alkanut kynttelin liekkien lomitse pilkoittaa.
    Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö.
    Vaan nyt jo, katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö
    ja purppuraviitta-paimenet sauvaansa nojaavat.
    Ja nyt jo, katso, enkeliparvet, suuret, valoisat
    koko taivaan täyttävät soitollaan. Ja nyt jo paimeniin
    on tarttunut onni ja riemahdus. He rientävät Betlehemiin.

    Oi, pieni piltti lepää keskellä eläinten.
    Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan nnellinen,
    hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta. Hän
    on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän
    hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton.
    Vaan tähti on hänen yllänsä. Se Kuoleman tähti on.
    Oi, hyvä Maaria, taudita hänet seimessä unehen,
    oi, hyvä Maaria, tuuditathan hänet syvään unehen.

    Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten.
    Me miltei itkimme kajahdellessa rovastin sanojen.
    Sitä pientä pilttiä paimenet suuresti ylistivät
    ja aamun tullen saapuneet itämaan tietäjät.
    Vaan myöhemmin hänet tylysti ristille ripustettiin.
    Me emme tätä käsittäneet, me vaivuimme kyyneliin:
    me olimme pieniä lapsia. Ja kynttiläin himmeitten
    me näimme kanssamme surevan kuolemaa Jeesuksen.

    Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten.
    Me kuulimme rovastin sanovan lempeän aamenen.
    Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin
    ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin.
    Se veisasi riemulaulua meidän kanssamme. Sen
    me sitten näimme monesti keskellä unien.

           Puer natus in Betlehem,
           Cust' iloitze Jerusalem,
           Halle, Halleluja.




VAATIMATTOMASTA HAUTAUKSESTA


    Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin.
    Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin,
    kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat.
    Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmat
    sen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaan
    ja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan.
    Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt.
    Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyt
    on tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään.
    Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään.
    Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton.
    Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on.
           Ja kirkonkellot läppäsivät
           vanhassa tornissa...

    Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin:
    hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin.
    Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivat
    ja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat.
    Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonen
    ja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaen
    ja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi,
    miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi?
    Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiin
    ja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniin
    kävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on?
    minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton.
           Ja kirkonkellot läppäsivät
           vanhassa tornissa.

    Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan:
    hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan.
    Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin
    minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin.
    Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties.
    On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies...




LEGENDA VÄSYNEISTÄ NAISISTA


    On kolme köyryä niskaa, kolme naista ahkeraa.
    Tämän päivän ehtooksi kitketty on koko naurismaa.
    Olen uupunut, sanoo Malviina, olen kaamean uupunut,
    minun niskaani polttaa ja sydäntäni on kummasti vihlaissut.
    Ja Sanna: Lähden täältä, menen pojua imettämään,
    hän on siellä hirveän janoissaan. Vaan Miina: Minä jään
    tähän viime minuutille, vaikka loppuni sitten ois:
    saa kartanon rengit kuljettaa minun ruumiini kauniisti pois.

    On kolme köyryä niskaa, kolme naista kalpeaa,
    jotka kankein jaloin piennarta pitkin kotiinsa vaeltaa.
    Tuli Jumalan kääsit vastaan. Ja pieni enkelikin
    on kiivennyt hymyillen Jumalan rinnalle Jumalan kääseihin.
    Ja Jumala katsoo heitä ja viittaa kädellään.
    Ja raudikko-orhi karahduttaa koivikon hämärään.

    On kolme köyryä niskaa, kolme naista ihanaa,
    he naurispellon pientareella nauraen vilkuttaa.




SOTAMIEHEN HAUTAUKSESTA


    _Rummut, rummut: Tararam, tararam._
    Me olimme kunniakomppania, me tiesimme: juhlallisesti
    joka ainoa askel ja jäykkien kasvojen eljet
    niinkauankuin marssia kaupungin kaduilla kesti.
    Me olimme ennen kuin veljet,
    kun elimme keskellä rauhanaikaa.
    Nyt rummut raikaa:
    Tararam, tararam.

    _Rummut, rummut: tararam, tararam._
    Me marssimme hitaasti, kiväärit olalla, kasvot jäässä,
    hyvin hitaasti marssimme ruumisvaunujen jäljessä, joissa
    meidän veljemme arkussa makas, granaatinsirpale
                           päässä,
    ja järki aivoista, sielu rinnasta poissa.
    Hän kuoli keskellä rauhanaikaa.
    Ja rummut raikaa:
    Tararam, tararam.

    _Rummut, rummut: tararam, tararam._
    Ah, veljemme oli nyt ruumis. Hän oli jo mätä.
    Hänen nimensä oli jo sisällyksetön sana.
    Me ääneti mietimme jokainen kaikkea, kaikkea tätä
    kun marssimme jäykkänä kunniakomppaniana.
    Me elämme keskellä rauhanaikaa.
    Ja rummut raikaa:
    Tararam, tararam.




MIKKO PUHTISESTA


    Olin tutkinut puoleen yöhön. Olin löytänyt viimein sen
    jota kaipasin dokumenteista. Mikko Puhtinen
    oli von der Buchtien kantaisä, ukonkarilas:
    toden totta, jo laski hiukan, oi kreivitär, kunnias!
    Minä aukaisin uudinta hiukan ja katselin yöhön ja näin,
    miten Otavan kyöpelivaunu oli vierinyt länteen päin.
    Näin, kuinka puistossa kaikki oli himmeän hiljaista. Niin
    tulin vihdoin silmäni ohjanneeksi flyygelin ikkuniin.
       Kuka valvoo siellä? mä huusin.
       Joku vastasi: Puhtinen.
           _Meren äärellä, kuutamossa,
            minä tapasin neidon sen,
            meren äärellä._

    Otin liinan ja shaalin ja lähdin ja kolkutin voimakkain
    ja rohkein iskuin. Ja flyygelin pariovet auki sain.
    Koko porstua tuoksui homeelle. Näin valuvan kynttilän
    suurpirtin honkapöydällä. Peräpenkillä istui hän,
    toden totta, Mikko Puhtinen, hyvin vakavin naamoin. Ja pää
    oli hänellä jalo. Ja ilmeessä oli jotakin viehättävää.
       Oi, hyvää iltaa, mä sanoin,
       oi, Mikko Puhtinen.
           _Meren äärellä, kuutamossa,
            minä tapasin neidon sen,
            meren äärellä._

    Minä niiasin hänelle syvään. Vaan jäykkänä istui hän.
    Minun rohkea tuloni häntä ei näyttänyt häiritsevän.
    On ihana yö, minä sanoin. Hän tuijotti, tuijotti vain.
    Tänä yönä, jatkoin, meidän sukupuumme selville sain.
    Koko Buchtien, Liewencronain, von Birckendahlien
    suvut juontuvat teistä, teistä, oi Mikko Puhtinen.
       Miten onnellinen te olette,
       oi Mikko Puhtinen...
           _Meren äärellä, kuutamossa,
            minä tapasin neidon sen,
            meren äärellä._

    Hän syöksähti kiivaasti ylös. Hänen silmänsä vavahtivat.
    Hän iski honkapöytään teräsnyrkkinsä molemmat.
    Se on valhe, hän huusi. Sitten hän itsensä hilliten
    taas lysähti raskaasti penkille. Olen Mikko Puhtinen,
    joka syntyi suomalaiseks, joka eli kuin Suomen mies,
    joka milloinkaan ei tietänyt, miten painaa juhdan ies,
    joka iski pirulta parran, joka ruotsilta listitsi pään,
    joka hirtettiin kuin suomalainen ja karsikon hämärään
    pääs isäinsä luokse nukkumaan. Olet kumminkin sanonut,
    että poikani poika on Birckendahl tai kreivi von der Bucht?
    Mene, huuda: Mikko Puhtinen, joka ammoin hirtettiin,
    on kirouksensa singonnut joka ainoaan petturiin!
       Olen suomalainen, hän sanoi,
       olen Mikko Puhtinen.
            _Meren äärellä, kuutamossa
            minä tapasin neidon sen,
            meren äärellä._

                 *   *   *

           _Meren äärellä, kuutamossa
            minä tapasin neidon sen,
            meren äärellä kulki hän autiolla
            laulua hyräillen.
            Minä otin häneltä laulun
            hänen kantaisästään
            ja kirjoitin sen kirjaan
            herra Mustapään._





V




DOMINUS KRABBE



1. Pappilan nuorenherran kertomus


    Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina,
    vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina,
    hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa.
    Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa.
    Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla.
    Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla.
         Suviyössä valitti tuuli,
         lasikellot, lasikellot...

    Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta.
    Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta.
    Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään.
    Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään:
    sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa —
    vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa.

    Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän
    ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän
    hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa:
    suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa!

    Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen
    oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen
    kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki...
    Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki,
    se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon
    syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin
    ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut.
    Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut
    (se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi,
    kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi).

    Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan
    ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan.
    Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan.
    »Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan
    kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit
    minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit
    hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli,
    jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli...»

    Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas.
    Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas,
    se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palas
    ja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhön
    koko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön.
    Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono musta
    kuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta...
         Suviyössä valitti tuuli.
         Lasikellot, lasikellot
         soivat vaahteroissa.

    Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä.
    Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä
    ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.



2. Piika Amandan kertomus


    Ja meidän piika Amanda oli herännyt aamulla varhain,
    vaikka piikain uni, kuten tunnettua, on juuri amulla parhain.
    Hän oli kuullut nurkissa kolkutusta. Ja hissun kissun kulki
    jokin kaamea olento porstuassa ja ovia ryskien sulki,
    ja juoksi pihalla, puutarhassa ja anturat maahan iski
    kuin nuija-juntta, ja kumminkaan ei haukkunut Halli-piski.

    Ja Amanda kylmässä hiessä ui ja nousi ja ovelle juoksi
    ja raoitti varovaisesti ja palasi ikkunan luoksi
    kun mitään ei nähnyt eteisessä, ja aukaisi ikkunanverhot.
    Vaan ulkona värisi aurinko ja kedolla leikkivät perhot
    ja lehmät ynisi karjatarhassa. Lahdella sumu leijas...
    Mikä hitto häntä unien keskeltä turhaan ylös peijas?

    Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti:
    jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti
    pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään.

    Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...



3. Renki Epramin kertomus


    Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti,
    miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti.
    Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita,
    hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita.
    Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi.
    Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi
    ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli.
    Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli.
    Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien,
    hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien.
    Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan
    ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan.
            Poissa on kulta...

    Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta.
    Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta...
    Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti.
    Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti.
    Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.

    Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys
    ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki:
    oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki.
    Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi
    ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi.
    Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta.
    Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta,
    pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...



4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus


    Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin
    ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin,
    meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä:
    näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä,
    se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista...

    Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista:
    pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa
    se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa
    röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy,
    hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy.
    Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä.
    Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä:
    kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen
    ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen...
    Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...



5. Pappilan neitien kertomus


    1.

    Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä
    ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä.
    Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot
    oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot
    kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju
    ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju.
    Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti
    koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti
    papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään.
    Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.

    Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi
    soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi.
    Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa,
    sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa...
    Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin.
    Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin.
    Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku
    oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku.
    Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti
    ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti.
    Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli...
    Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli
    ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin
    ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin.
    Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.


    2.

    Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle
    kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle,
    me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton
    kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon,
    me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden,
    me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden
    pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä,
    me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä,
    me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä,
    joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä.
    — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus
                         taukosi vähän.
    »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän
    että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen,
    tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen
    on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran,
    ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran.
    Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä
    ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä.
    Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan
    _on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan.
    Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden?
    Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden_...»


    3.

    Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski.
    Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski,
    ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras.
    Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras,
    joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi:
    »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.»
    Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla,
    ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen
    lailla...

    Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä.
    Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä
    ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.



6. Vanhan haudankaivajan kertomus


    Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan
    pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan
    ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki
    ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki:
    oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta
    — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta,
    joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo,
    kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo...

    Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan,
    vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan...
    Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa.
    Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin  puitten takaa
    tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä
    pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä?
    Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta.
    Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta:
    oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt,
    kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.





VI.




LAULU ESI-ISISTÄNI, LAUKUNKANTAJISTA


    Sinä hiukan ylpeänä
    suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä
    hyppäät silmilleni
    ystäväni,
    ja kysyt minulta, ääni väristen,
    kuka oli iso-isäni.
    Ja minä hyvin ylpeänä:
    kuningas.

    Hänelle olivat alamaisia
    kahdeksan kihlakunnan tiet,
    hiekkaiset, pitkät tiet,
    ja sateenkaariset unelmien sotajoukot.
    Ja hänen sukupuunsa haarat
    olivat täynnä tuskan hikihelmiä
    ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.

    Ja sinä naurahdat minulle.

    Mutta minä,
    minä käsken sinun itkeä
    ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä,
    joissa esi-isäni nukkuvat.
    Niistä nousee huokausten höyry.
    Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia:
    kuninkaitten saaton,
    synkeän, synkeän saaton,
    jossa esi-isäni vaeltavat
    selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin
                            totisina,
    kuninkaitten saaton,
    ylpeän, ylpeän saaton.




DAIDALOS JA IKAROS



1. Ikaros


    Olen vanki, tee mulle siivet.
    Mun rintaani ahdistaa
    nämä tylyt ja sumuiset rannat,
    koko autio Kreetanmaa,

    ja katkerat kreetalaiset
    ja Minoksen synkeä ies.
    Oi, isäni, tee mulle siivet.
    Olen vanki, ja vapaa mies

    minä voisin olla. Pois mennä
    yli meren aallokon.
    Toden totta. Ma tiedän: suuri
    sen takana elämä on.

    Toden totta. Kaupungeissa
    olet kertonut asunees
    ja pauhun ja jylinän kuullees
    joka päivä sun huoneesees.

    Ja kauppiaitten säädyn
    sinä rikkaaks kuvailit,
    maamiehet rauhallisiks
    ja viisaiks filosofit.

    Ja jalojen soturien
    sinä kerroit elävän näin:
    teräs silmissä, tanassa keihäs.
    Ja kuolevan pystyin päin.

    Sinä naiset kuvailit kauneiks:
    he on sisaret, morsiamet
    ja vaimot ja nuoret äidit.
    Vaan isäni, isäni, et

    mua milloinkaan ole vienyt
    pois sinne. Ja yksin sain
    joka päivä vain tuta kaipuun
    ja ikävän rinnassain.

    Hei, kuuntele, meri huutaa
    ja lokit kirkuvat,
    hei, Neptunuksen kasvot
    ovat vihreet ja ilkkuvat.

    Hei, kangastus on noussut
    meren ylle värisemään:
    ma sun kaupunkisi ja maasi
    niin hehkuvina nään...

    Oi, isäni, tee mulle siivet:
    meren yllä vapaus on,
    meren yllä nään lentävän tähtein
    ja kuun ja auringon

    ylen suurta ja tuntematonta
    ja kaunista kohti. Ja nään:
    ne kaikki sittenkin tietää
    kuin jonkin määränpään.



2. Daidalos ja Ikaros


    Me kohotamme katseemme. Ja siivet kimmeltävät
    on, nähkää, meille lahjoittanut suuri Kohtalo:
    maa, meri vaipuu allemme. Nyt meidät kauas kantaa
    yötaivas ja sen värisevä eetteri.

    Te valmistitte käsillänne köyhän ravintonne
    ja verhositte vartalonne kehnoin tappuroin.
    Oi, katsokaa te jälkeemme ja nähkää ihmetellen:
    on kuninkaitten rikkaudet meille annetut.

    Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessä
    ja itkitte ja pakenitte metsään pimeään.
    Me rintahaarniskoissa ja miekat hioittuina
    kuin sotauroot käymme yli aavain kenttien.

    Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten polvet
    ja punnitsitte nauloin kaikki pienet sananne.
    On meidän mittanauhoinamme kiertotähtein radat
    ja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko.

    Niin raivoisina kuin te joskus luojan kirositte
     ja kirositte elämänne vuodet kuluneet,
    niin hartaina me kumarramme luojan eteen päämme,
    me, joille hän on lahjoittanut suuren huomenen.

    Te ruikuttaen kerjäsitte kuolemattomuutta
    ja väsyitte kuin sylilapset haudan povehen.
    Me kerran putoamme. Vaan siivin liekehtivin
    ja ylpein otsin katoamme niinkuin sankarit.




SUVINEN ILTA VUODEN 1927 PROMOTSIONIKANTAATTI



Laulu esi-isille


       Miten kauneina nukkuvat lapses
       alla koivun vihreän.
       He nauravat maailmalle
       joka näyttää hymyilevän:

       näes, taivaalla on pilvi
       ihan, ihan punainen,
       ja vihreä niitty sen alla
       ja puro keskellä sen —

       ja kauneina nukkuvat lapses
       alla koivun vihreän
       ja nauravat maailmalle,
       joka näyttää hymyilevän.


    LAPSI:

       Älä säikähdä, rakas äiti,
       minä juuri heräsin.
       Minä kuljin unessa äsken
       minä unessa vaelsin.

       Ihan niinkuin sadussa kerroit
       isoisän siellä näin,
       ja isoäidin helmaan
       minä aivan hetkeks jäin.

       He oli niin köyhät ja nöyrät
       ja kovin surulliset.
       Et siitä koskaan, äiti,
       ole kertonutkaan, et.

       He olivat nähneet nälkää,
       ja vilua, huomasin sen.
       Ja huomasin: kova ja raskas
       oli hyväily molempien.

       Älä säikähdä, rakas äiti,
       minä juuri heräsin,
       minä kuljin unessa äsken,
       minä unessa vaelsin.



Työn laulu


    Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin
    maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee.
    Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro,
    vaan takanamme kellertää jo viljavainiot.

    Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeen
    pois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein.
    Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille,
    vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät.

    Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinä
    yön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin.
    Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni:
    sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen.

    Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu
    ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan,
    käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen
    ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen.



Suvivirsi.


    Ota, Herra, korviis lastes kiitos.

    Väkevänä kohoo ylitsemme
    keskisuves kaari, jota katsoin
    me, kun esikoises, iloitsemme.

    Katso, jyvistä ja ytimestä
    tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas.

    Palvelijas, heinämiehet palaa
    pitkin kukkaspenkereistä tietä.

    Kellastuvan elopellon keskeen
    syttyy yksinäinen rääkkälintu
    raskain äänin valittamaan. Kuule!
    Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta
    kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.
    Kuule, kuule, ota lastes kiitos!

    Joku soutaa. Tuulen viri rientää
    kaislikossa solisten. Ja kuule!
    Äännähdellen, siivet vettä viistäin
    kavahtavat sorsat, lentoon nousten.
    Sadelintu helein huilunäänin
    huutaa leppäsuppaasta. Ja kuule!
    Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta
    kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa.

    Esikoises, voimattomin äänin
    veisaa sulle, Herra, suvivirren.
    Kuule, kuule! Harmain, raskain soinnuin,
    kirkkaana, kuin hopeainen tiuku
    taikka värjyin, metsän huminana
    suvivirsi saapuu korkeuksiis.

    Katso, jyvistä ja ytimestä
    tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas!

    Ota, Herra, korviis lastes kiitos!



Laulu isänmaasta


    LAPSI:

       Tule, lähde, yö jo saapuu,
       minä olen jo viluinen.
       Kai kehrääjälintu lentää:
       minä kuulen laulun sen —

       kai varjo, en tiedä, mistä
       on niitylle vierähtänyt,
       ja sumu, katso jo hyppii
       ja haamut näen nyt,

       ja huuhkaja kamalin äänin
       on noussut huutamaan.
       Oi kuule, äiti, jouduin
       keskelle kauhujen maan.

    KUORO:

       Älä pelkää, rakas lapsi,
       ole aivan turvallinen.
       On lähellä äitis ja isäs
       ja parvi sisarien,

       ja koti on tuossa ja piha
       ja hevoshaka on tuo,
       ja kotilammelta tuuli
       kaislain huminan tuo,

       ja katso, tuolla on kylä,
       ja kylässä ihmiset —
       ne on sun kansaas kaikki.
       Miks vielä vapiset?

       Ne ottavat nuijansa raskaan,
       ne tarttuvat keihääseen
       sun puolestas taistellakseen
       mieheen viimeiseen.

       On yhtä verta he kanssas.
       Ja rakas Isänmaa
       on ympärilläs. Ja kaikki
       he sitä rakastaa.



Kuoleman laulu


    Me istuimme rannalla kahden kuin odottaen jotakin
    ja silloin se tuli yksinään airoin äänettömin.
    Se souti tänne. Tunsin, miten kätesi kangistui.
    Se sukelsi hämystä esiin ja ohitsemme ui.

    Sinä nousit ja katsoit kauan ja puhkesit nyyhkytyksiin
    kun kaikki jo oli ohi. Ja minusta tuntui niin
    kuin jotakin olisit löynnyt ja heti hävittänyt.
    Vaan mitä se on? Minä istun ja kummastelen
    nyt.

    Veden kalvoon lehtiä halavain ja lehmusten pudonnut on.
    Ne kiitää vaahdossa ohitse. Surusiko on pohjaton?
    Sinä venheessä suvisen päivänkö näit soutavan sumuhun?
    Vai omanko nuoruutesi, oman nuoruutesi sun?

    Oi katso. Halavat on tummat. Ihan kaikki katoaa:
    sinä kuolet kerran itsekin, ja samoin kuolee maa.
    Vaan sittenkin, juuri siksi: sinä elät kuitenkin.
    Joka aamu aurinko palaa taas purjein liekehtivin.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU VAAKALINNUSTA ***