path: root/71763-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71763 ***






LAULU IHANISTA SILMISTÄ

Runoja


Kirj.

P. Mustapää [Martti Haavio]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.



SISÄLLYS:

1

Pieni lyhty
Jumala poppelien alla
Ikkunassa
Nuori tyttö venheessä
Lohikäärmelaivat
Kahden
Odotus
Vihreän lampun kellarissa
Tuulten ja auringon kuninkaat
Tabu
Hämmentyneet jalat

2

Filmi
Hiirenpoika
Hiljaisuuden akkunat
Serenaadi
Viimeinen nauru
Resignaatio
Totuus
Viattomat kädet
Kaksinaama
Näkki
Viimeinen laulu
Kauhusilmä

3

Raatihuoneenkellarissa
Epäonnistunut kysymys
Kerjäläinen
Laulu kaipuusta
Uni
Punarintainen lintu

4

Olen vielä kaukana
Muodonvaihdos
Rannalla
Ullakkokamarissa
Juhannusaamu
Valloitusretki
Riemu
Kurjet

5

Kehrääjät
Myllyn lakassa
Rauhaton ritari
Lapsenmurha
Pyövelintalo
Leijonankesyttäjä
Yöllinen teloituspaikka
Salomen tanssi
Pyhä Yrjänä
Tyttöäiti
Kuolema
Koiralaulu
Vanhassa huvimajassa
Tuli sirkus kaupunkiin
Kansansatu

Epilogi

Laulu ihanista silmistä




1



PIENI LYHTY


    Käy kautta harmaan taivaan
    yölinnun laulu villi
    kuin punaisena nauhana,
    kuin punaisena nauhana
     yön mustain kutrien.

    Kuin kuuluis jostain lehtein
    ja kuivain oksain kahinaa.

    Ja jossain soittaa huilu,
    ja jossain soittaa huilu.
    Ja jostain valo kelmee
    ui lomaan poppelein.

    Ja heiluu pieni lyhty,
    kun tuuli taittuu latvaan puun.

    Oi armas, varjos pitkä
    on nurmikolla levoton,
    oi armas, kätes karkaa,
    oi armas, kätes karkaa
    kuin kala kädestäin...

    Sun silmäis suuri rauha
    mun etehesi vangitsi,
    mä olen kesy susi,
    mä olen kesy susi.

    Nyt pilvet poies vaeltaa,
    ja katso, tähtein vihma on
    yön taivaanholvin peittänyt.

    Ja keinuu pieni lyhty,
    kun tuuli hyppii latvaan puun
    sun hiuksiesi yllä,
    sun hiuksiesi yllä.



JUMALA POPPELIEN ALLA


    Nää hetket, jotka joskus saamme, niinkuin armolahjan,
    ma luulen, että Jumala on tullut luoksemme.

    Ma melkein tahdon paeta ja peittää askeleeni,
    oi armas, hänen kirkkautensa suuren edestä.

    Hän kulkee alla vihertäväin poppelein ja kutsuu
    kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.

    Oi armas, tänään matkalle! Ja kahden kulkekaamme
    me kiireellisin askelin ja silmin väkevin.

    Näes, haaleana, väritönnä saapuu huomisehtoo.
    Ja Jumala on kadonnut. Ja me niin väsyneet.

    Vaan tänään alla vihertäväin poppelein hän kutsuu
    kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.



IKKUNASSA


    Minä istuin ikkunassa
    ja pilviä katselin.
    Sysimustat vaunut vieri
    yli Helsingin kaupungin.

    Sysimustat vaunut vieri:
    näin tuulten ajavan.
    Ja peräistuimella
    oli varjo saatanan.

    Minä käännyin ikkunasta
    pimeään tupaan päin:
    pyhän Jumalan enkelin seisovan
    ihan edessäni näin.

    Sinun silmissäs ikkunan kuva
    oli aivan valkoinen.
    Minä istun ikkunassa
    ja sinua katselen.



NUORI TYTTÖ VENHEESSÄ


    Mitään muuta ei ole kuin tämä päällekirjoitus
    vanhassa ohjelmassa.

    Mutta anna mielikuvituksesi kyyhkysten lähteä
    itäiseen ilmansuuntaan
    aamuvihreän niityn halki!
    Ja näe elämän kauneus!

    Hänen ruskeassa tukassaan
    on jalomuotoinen solmu,
    silkkinauhan sitoma.
    Ja hänen paljas kätensä,
    jota ei saa koskea — vain rakastaa,
    on puoliksi vedessä.
    Ja jos taidat nähdä,
    on hänen sydämensä
    kohonnut taivaaseen
    liekehtivänä, elähdyttävänä:
    se sinkoaa itsestään
    punaista, vihreätä, sinistä, keltaista,
    kaikki riemulliset tulen värit!

    Ja kuule hänen laulunsa,
    joka on vielä liikkumattomana hänen huulillaan
    eikä voi päästä ilmoille!
    Se on korkea laulu:
    koko taivas antaa resonanssin.
    Ja äkkiä kilahtavat soimaan
    valkoiset, käsittämättömän heleät tiu'ut.



LOHIKÄÄRMELAIVAT


    Älä luulekaan, että voit paeta!
    Katso, ajatuksesi ovat kapea vuono:
    taivaalla valtaiset lohikäärmelaivat
    täynnä rautalakkeja,
    täynnä rautakeihäitä,
    täynnä rautaisia sydämiä!

    Pikkulintu vakuuttaa sinulle
    — saduissa linnut aina puhuvat
    niin kaikkitietävinä —:
    »Kyllä voit mennä,
    kyllä voit mennä.
    Kadun kulmassa odottaa nuori poika.
    Hänen jalkansa ovat rauhattomat.
    Hän on katsellut kelloaan kolmannen kerran
    hyvin tietäen sen lyöneen aikoja sitten
    etäisessä tornissa.
    Kyllä voit mennä.»

    Katso, ajatuksesi ovat rajaton meri:
    taivaalla on suuri taistelu.
    Rautaiset keihäät pirstoutuvat,
    rautaiset lakit musertuvat —
    rautaisia sydämiä ei olekaan
    sinun punaisen sydämesi lyödessä.

    Taivas on suuri samettinen valtameri,
    jossa soutaa rivi
    sinisiä gondooleja.



KAHDEN


    Minun pieni armaani!
    Luulen, että tällä kohdalla
    ovat lyhdynpylväät sikinsokin.
    Luulen, että katukivet kaikki
    ovat poissa säädetyltä paikaltaan.
    Ja talotkin, katsohan,
    on Herra vihassaan pannut kyljelleen.
    Olen sinun kanssasi ensimmäistä kertaa kahden.

    Minun pieni armaani!
    Ja ajatusteni teitä kulkee usvainen mies,
    joka näkyy kokonaan lävitse
    kuin lasimestarin ikkuna.
    Näethän sinäkin sen miehen lävitse,
    kuinka tyhmä hän on.
    Näethän, kuinka hän haluaisi sanoa sinulle,
    että hän tahtoisi kuolla tähtesi.

    Ah, minun pieni armaani!
    Älä lyö naurusi nyrkeillä häntä vallan puhki
    katukiviin.



ODOTUS


    Nyt katu vavahtaa
    kuin jännittävään riemuun odotuksen.
    Nyt katu vavahtaa,
    mä kuulen, kuinka rauhaton on sydän sen.

    Ja kadun ihmiset
    on avonaisten kirjekoteloin
    tai niinkuin kirjain
    viaton sisällys, min lukea mä voin.

    Ne kaikki odottaa
    nyt nauru, nyt taas murhe huulillaan.
    Ja katu odottaa
    nyt haudanvaiti, nyt taas kumistessa maan.

    Sä olet laskenut
    sun ikkunoittes kaikki uutimet,
    ja lyhty niille luo
    sun kaari-ikkunoittes varjot hopeiset.

    Nyt portti kilahtaa.
    Kuin soittais tiu'ut saranoissa sen.
    Nyt portti kilahtaa:
    on onni askeleissas suloinen.



VIHREÄN LAMPUN KELLARISSA


    Nauroitko?
    Kuulin varmasti kolkutusta puoliyön hetkellä,
    arkaa, kuin joku ensi kerran
    olisi kolkuttanut.

    Ehkä joku toivoton nuorukainen,
    joka oli sinuun rakastunut, Gretchen,
    sinun valkoiseen hipiääsi,
    jossa ei ole yhtään ihojauhetta.


    Moni voi sinulle sanoa
    aivan turhia sanoja.
    Minä en.
    Sillä minä itse kolkutin
    sydämesi ovella.



TUULTEN JA AURINGON KUNINKAAT


    — Miks olet niin viileä, neiti?
    He sangen jalot on.
    Toinen on tuulien kuningas
    ja toinen auringon.

    Sinä seisoit pylvään luona.
    Sun silmäs paloivat.
    Kaks varjoa seisoi edessäs
    kädessä tapparat.

    — Sua palvelin seitsemän vuotta
    ja oveas vartioin.
    Tänä suvipäivänä kosijas
    sun kammioosi toin.

    — Minä olen sun nuori kosijas.
    Kaks varjoa mulla on:
    toinen on tuulien kuningas
    ja toinen auringon.



TABU


    Oi, rakastettava poroporvari,
    huomautan sinulle, tosin ääneni alentaen:
    Tässä tulee luoksesi hurjan rikas mies
    kättänsä ojentaen.
    Terve.
    Tällä miehellä ei ole ranta-aittaa,
    tällä miehellä ei ole kaljaasia,
    tällä miehellä ei ole pajaa.

    Ja jos tahdot kysyä, mitä hänellä on
    — jos sinulla on uteliaisuuden lahja —
    voi hän mainita:
    Hänellä on
    yksi nuori neiti,
    jolla on tulipunainen otsaripa
    ja kaksi tähtisilmää.

    Oi rakastettava poroporvari kirkkomäellä.
    Me olemme hengenheimolaiset!
    Luokaamme arvosteleva, puolueeton katsaus
    kukin omaisuutemme kvaliteettiin!
    Tartuhan kainalooni.
    Marssikaamme käsikädessä ja vihellellen
    tyynen joen rantaa
    lehmusten ystävällisessä varjossa.

    Niinkö? Ei millään. Valitan.
    Ei viidestä miljardista.
    Siinä on hämärä, mystillinen virta,
    ruusupensaita kahden puolen,
    yö, laulua;
    ja vene lipuu niinkuin aavelaiva
    hiukan kylmässä ilmassa, jossa on lämmintä,
    ja hän laulaa, jolla on otsaripa.
    Niin, ei millään.
    Hänen nimeään en sinulle sano,
    en viidestä miljardista.



HÄMMENTYNEET JALAT


    Käy kellertävä hämärä
    kuin paksu, synkkä sumu
    mun silmieni eteen.
    Kuin ahdistava vanne
    ois päällä rintani.

    Mä jäykän autiona
    oon ystäväni jättänyt
    ja puistoon yksinäni
    käyn ontoin sydämin.
    Ja musta sadehelmi
    mun kädelleni putoaa.

    Ne nuoret jalat sipsuttain
    mun luotani on kulkeneet,
    ne jalat hämmentyneet,
    niin kovin hämmentyneet
    mun luotani on kulkeneet.

    Käy kellertävä hämärä
    kuin paksu, synkkä sumu
    mun silmieni eteen.
    Ja musta sadehelmi
    mun kädelleni putoaa.




2



FILMI


    Loppumaton perspektiivi kiviä,
    joissa on rosoisia sadepisaroita,
    jotka ovat imeytyneet syvään, iankaikkisesti.

    Nyt paistaa aurinko.
    Sen valo on luonnottoman räikeä.
    Olemmeko me filminäyttelijöitä,
    koska käsket meidän paeta,
    hurjasti, kysymättä, säikähdystä teeskennellen?

    Nyt suuria, harmaita linnunvarjoja
    autiolla, loistavalla kadulla,
    levottomia, värähteleviä laattoja,
    joilla ei ole syvyysulottuvaisuutta.
    Onnettomuuden symboolit ovat tulleet!

    Ja nytkö meidän on palattava
    — emmehän aavistaneet tätä murhenäytelmäksi —?
    Juosten, onnellisina, kädet kiitokseen ojennettuina,
    kukkaseppele päässä
    viirien hulmutessa, heleäin viirien!

    Vaipuaksemme toistemme syliin,
    kuollaksemme tikari- ja keihäsmyrskyyn,
    aivan tietämättä miksi.
    Kaksi lasta,
    jotka emme edes toisiemme sydämiä tunteneet!



HIIRENPOIKA


    Juokse loppumattoman kauaksi!
    Sivuuta viimeinen ovi!
    Ja ihan hätääntyneenä
    kätkeydy viimeisen esiripun taakse!

    Joku ajaa sinua takaa!
    Kaameita silmiä on perässäsi!
    Yksi pitkä, keltainen huuto
    lentää äärettömän nopein siiveniskuin!
    Petturi, petturi!

    Nyt ne ampuvat raketteja:
    saframinväriset piiskansiimat
    rusentavat taivaan!
    Ne ovat vedessä
    kuin niljakkaat silmälasikäärmeet.

    Nyt on valonheittäjä
    nostanut verenhimoisen kitansa
    maanpiirin katolle:
    se syö sinut!

    Ole aivan pieni! Seisahdu!
    Älä liikahda!
    Ehkä hiirenpojansilmäsi
    saavat nähdä huomisenkin päivän.

    Joskus minä olen aivan armollinen
    ja katselen sormieni lomitse:
    ja silloin sinä olet enkeli.
    Sinä hymyilet.
    Ja iankaikkisesti
    minä pyydän sinulta anteeksi
    sinun syntisi.



HILJAISUUDEN AKKUNAT


    Ei mitään, ei mitään ole niiden tuolla puolen:
    siellä on kaikki,
    siellä on täyttymys.

    Me olimme puhuneet toisillemme
    sanaakaan ymmärtämättä,
    koska Jumala kätki hyvyyden
    hiljaisuuteen.

    Nyt me olemme ääneti näitten akkunain ääressä:
    me ymmärrämme kaiken,
    mitään ei ole välillämme,
    — mitään ei voi olla välillämme.
    Akkunain takana ei ole mitään:
    siellä on Jumalan huvipuisto,
    jossa kasvavat käsittämättömän hennot kukat
    aivan udun kaltaiset
    meille tajuamattomat.

    Älä puhu, armahin!
    Katsokaamme kipuvuorelta alas, hiljaisuuden
         akkunain läpi,
    mitä varovaisimmin,
    nopeasti vilkaisten, kuin varkain,
    siihen maahan, mitä meille ei ole.

    Älä puhu, armahin!
    Tämä hetki on meidän,
    meillä ei saa olla näin kauniita hetkiä!



SERENAADI


    Etköhän sinä tahtoisi,
    sinä vihreäkatseinen, vikkelä kissa
    tänä ehtoona naukua
    ravistuvan oveni edessä
    mahdotonta laulua?

    Elämähän on niin ihmeellinen:
    minun huoneeseeni
    on asettunut asumaan tyttö,

    joka on seitsemän virstan päässä
    lasivuoressa, luulen,
    sillä hän on itse asiassa prinsessa,
    jota peikko vartioi —
    ja kumminkin hän on täällä,
    kuten voin todistaa,
    pääni kammiossa.

    Tahtoisin niin mielelläni pitää hänelle serenaadin,
    ja aivan erikoislaatuisen.
    Sinä olet kovin sopiva,
    veljeni laikukas kissa,
    esittämään mainitun musiikkinumeron:
    äänessäsi on omituista kärsimystä,
    hiukan rakkautta
    ja paljon vihaa.



VIIMEINEN NAURU


    Me päätimme tänä aamuna
    nauraa viimeisen kerran.
    Sillä on kuin sykähdyttävä onni jo
    olisi valjastanut hiirakon,
    pannut hopeasilaisen sitolkan sen selkään
    ja jättäisi nyt hyvästiä
    yhdessä nuoruuden kanssa.

    Me nauramme sinun lapsenkengillesi,
    joista muisto on jäljellä,
    ja sinun pienille ajatuksillesi
    merkillisestä onnen maasta.
    Me nauramme poppelikujalle,
    joka näki sinun valkoisen tanssipukusi
    paperilyhtyjen paholaisenkuvien varjossa,
    ja vihreälle penkille,
    jolle usein istuimme
    hiljaisuuden akkunain ääressä.

    Ajattele: nyt me lakkasimme nauramasta.
    Sinäkin astut onnen rekeen
    ja yhdessä nuoruuden kanssa
    te ajatte iankaikkista tietä...



RESIGNATIO


    Sinä olit kerran.
    Sinä menit pois.
    Oli kerran hymy.
    Se kangistui äkkiä huulilleni
    hirvittäväksi naamioksi.

    Kuka voi pidättää sydäntään
    puristetuin käsin?

    Kuka voi hillitä askeleitteni
    määräämättömän kiireen:
    eteenpäin, eteenpäin!
    Hauta on edessä.

    — Alistuminen on elämää:
    kukkasia nousee,
    -kalpeita, unisia kukkia,
    jotka elävät sunnuntaisin
    hautakummuilla!

    — En tiennyt sinun koskaan valehtelevan:
    eihän minulla ollut kuin sinä.
    Sinä menit pois.



TOTUUS


    Olen petetty ja myyty:
    ei totuutta ollutkaan.

    Minä luulin: se piili jossain,
    minä etsin ja hain, ja ihmiset
    minä kysymyksin kiedoin;
    joka päivä ja yö minä riensin
    kuin haamu ihmeellinen.

    Sinut kaukaa näin. Ja katsoin,
    miten tähdet satoivat
    sinun silmies autuudesta.

    Joku kuiskasi salaa mulle
    sanat nöyrät ja varovat:
    Käy kiertotietä, ja lyhty
    ota käteesi matkalles!

    Minä ryntäsin suoraan. Ja nuijaa
    minä heilutin rientäissäin;
    oli ylläni leijonan talja
    ja nilkoissa kahleitten jäljet.

    Läpi pimeän erämaan!

    Kun ennätin silmies eteen,
    olin lopen uupunut:
    näin kauhistuneena, kuinka
    oli silmäs vain raketit,
    jotka heittää valtavat kaaret
    yli Jumalan pilvien.
    Ja sammuvat. Pimeyteen
    koko taivas pakahtui.

    Minä huudan erämaassa:
    ei totuutta olekaan!



VIATTOMAT KÄDET


    Älä näytä käsiäsi.
    En ole sen arvoinen:
    ne on liian viattomat.
    Pirun kautta vannon sen,

    pirun mustan naaman kautta,
    joka peilistä irvistää
    ja merkkikielin vakuuttaa,
    ett' vala voimaan jää,

    vaikk' onkin syyllinen suuni
    sen valhein lausunut,
    sama ylen-syyllinen suuni,
    mi on käsiäs suudellut.

    Älä näytä käsiäsi.
    En ole sen arvoinen:
    ne on liian viattomat.
    Pirun kautta vannon sen.



KAKSINAAMA


    En, jumal'avita, voikaan
    minä sietää kauempaa.
    Tänä päivänä purjeet nostan,
    saa jäädä Franskan maa,

    ja Castor ja Pollux johtaa
    saa toisia satamiin.
    Jumal'avita, liian kauaks
    minut pistit valjaisiin.

    Tulin juhdaks ja kääpiöksi
    sun armoas ruikuttain.
    Saman arvoituksen aina
    ma vastattavaks sain:

    Sano, kippari, miksi lienee
    kaksnaamainen Januksen pää?
    Jumal avita, mistäs taisin
    sen kumman selvittää.

    Sinä toisia lemmit ja kuljit
    mun kanssani vierekkäin.
    Jumal'avita, ties sen, miksi
    sun enkeliksi näin.

    Ja pirun naamaa en nähnyt —
    olis arvoitus selvinnyt
    ihan itsestään. Ja toinen
    olis kohtaloni nyt.

    Mene toiselle, saakoon sinut
    joku onnellinen mies.
    Jumal'avita, nahjukseksi
    minut painoi juhdan-ies.

    Mua vihreä meri ilkkuu
    ja tuuli hohottaa...
    Jumal'avita, purjeet nostan:
    saa jäädä Franskan maa!



NÄKKI


    Tummat laineet
    puhuvat tummalle rannalle
    sanoinlausumattomia sanoja
    ja kivet paljastavat viluiset hampaansa.

    Me näemme villejä kuvia:
    kai näkki karilla soittaa
    turhia toiveitaan.

    En tiedä, onko tämä viimeinen kerta,
    kun seisot nojaten käteeni.
    Olen kuullut:
    En voi,
    sinun huuliltasi,
    valkeilta ja väsyneiltä.
    Ja myrskyn läpi singahtaa viiltävä ääni,
    kun näkki karilla soittaa
    nyyhkyttäviä virsiään.
    Tyhmä näkki.

    Sinun tukkasi on vaalea, oi kuule,
    sinun silmäsi ovat kuin ulappa.
    Ja minäkö katson niihin tänään
    viimeisen kerran?

    Ja näkki painaa päänsä
    ja on kauan vaiti.
    Sen tuska on äkkiä noussut minun sydämeeni.



VIIMEINEN LAULU.


    Tämä on viimeinen lauluni sinulle:
    iankaikkisuus kulki ohitseni
    kauhistavin siivenhavinoin.
    Maa järkkyi.

    Sieluuni valahti räikeä ääni
    kaukaisesta maailmasta,
    joka on tulisena pallona
    pudonnut avaruuteen
    kummallisen sattumalta.

    Käsivarsissani oli tosin hirveä väkevyys:
    minä olisin kyennyt murskaamaan,
    minä olisin kyennyt luomaan.
    Mutta sittenkin olin pieni poika,
    niin viattoman mitätön,
    sidottuna kapaloihin.

       *   *   *

    Oi sinun silmäsi,
    oi sinun silmäsi!
    Ensin riuduttavat kuin pouta,
    sitten kylmät kuin hallayö!

    Tuuli on tullut:
    se on pudottanut kukat sinun hiuksiltasi.
    Lempeät sadut ovat juosseet katseestasi.
    Tukkasi raivoaa
    autioitten kasvojesi yllä.

    Niin minun väkevyyteni meni pois —
    en tiennyt varmasti,
    oliko sitä koskaan ollut.

    Minä vaivuin piestynä eteesi,
    kauhea armaani:
    iankaikkisuus kulki pauhaten ohitseni,
    mitään ei ole enää,
    mitään ei ole ollut.



KAUHUSILMÄ


    Hän näki kaikki suuren kuolon hirmut. Masto taipui,
    ja läpi sormein liukui kuumentunut köysi.
    Nyt kumahdus. Nyt lieskameri. Laiva uppos.
    Ja öljymeri ajelehti keltaisena.

    Ja aukes pimeyden portit ruostesaranaiset.
    Ja taivaanlaki paloi mustin amppelein.
    Hän vaappui vetten pinnalla kuin harhaantunut höyhen.
    Hän tarrautui kokkapuuhun kouristuksin.

    Hän havaitsi sen ihmetellen: yli vetten pinnan
    vois yhtä hyvin tulla sana pelastuksen,
    ja yhtä hyvin, hätärummuin, mustaharjaisena
    vois vyöryä, kuin hyökylaine, kuolema.

    Ja raivoavin katsehin ja aivot läkähtyen
    hän näki vuorokautten jonon vaeltavan:
    yks seuras toista niinkuin musta paholaisten saatto.
    Hän paleli ja odotteli ratkaisua.

    Ja suuri, punertava joko-tahi-kauhusilmä
    loi ulapalle jähmettyneen kajastuksen.

    — — —

    Ja kädet molemmat ja hampaat kiiluvat ja rautajalat
    hän irti laski hymähtäen kokkapuusta.
    Näin yksinkertaiset on ratkaisut. Ah, elämä on helppo.
    Oi kasvinsisko, rukoilethan puolestani?




3



RAATIHUONEENKELLARISSA


    Kadulla on väritöntä lunta.
    Ruumissaatto ajaa torin poikki,
    jota raatihuoneen kello katsoo
    ehtoopäivätiimain-silmillänsä
    huolestunein vanhanpiian katsein.
    Kirkon suuret malmikellot huutaa
    väkevän- ja jäyhän-äänekkäinä.
    Ruumisvaunuin peräistuimella
    nuokkuu musta, hämärtynyt vaari.

    Kellarissa soittaa saksalainen
    virheellisin tempoin villin laulun
    minulle ja tyttöhempukoille,
    jotka istuu sivupöydän luona
    tirskusilmin kahviansa juoden.
    Tiedän, ettei tilanteeseen sovi
    villi laulu eikä tirskusilmät.
    Yhtäkaikki.

                Akkunasta näen
    ruumissaaton ylen jäyhän marssin,
    mustan, hämärtyneen vaarin nuokun,
    papin itsehurskaan maitonaaman,
    lesken pullean ja tylyn ilmeen
    — saattaa olla, murheen kyntelemän —.

    Yhtäkaikki. Elämä on roskaa.
    Kyllähän sen tietenkin voi kestää
    tuohon loppuun asti, jolloin pääsee
    silkkikangasvuorilliseen arkkuun.
    Suunnattoman tärkeätä on vain,
    että kestää naurunkareet suussa,
    poutapilvi otsan yläpuolla.
    Traagillisen näyttelijän osa
    lienee yhtäkaikki koomillisin.

    Jos on totta, niinkuin lienee totta,
    ett' on maailman pohjaväri harmaa,
    ehkä mieluimminkin tumman harmaa,
    pari purppuraista maalitäplää
    tekis taivaallisen vaikutuksen...

    Niinkuin tässä maisemassa tekee
    kaunis, rohdinmekko kukkastyttö,
    harmaan talon rappusilla seisoin,
    käsi ovenripaan tarttumassa,
    viivytellen sisäänastumista,
    ruumissaaton poistumista oottain:
    syli täynnä purppuraa ja kultaa,
    oranssia, veriruskeata!



EPÄONNISTUNUT KYSYMYS


    Metsä tuli äkkiä eläväksi:
    sadat keijukaiset,
    jotka entisaikoina
    lumosivat niin monta ritaria
    rakastumaan kauniisiin hiuksiinsa
    ja vihreään pukuunsa,
    ovat heränneet suureen kokoukseen.

    Ne seisovat kahden puun välissä.
    Ja karvainen hiisi
    saarnaa niille elämänkatsomusta.

    Ne kuuntelevat aivan hiljaa
    kuin vanhukset
    — ajat ovat kuluneet —.
    Niissä ei ole yhtään eloa.
    Niitten perhossiivillä
    on hiukan kullankeltaista hometta.

    Metsä on ympärillä täynnä kuiskailevia lehtiä,
    myöhäissyksyn lehtiä,
    jotka valittavat.

    Hiiden kielessä on outo kysymys:
    Kuka herätti meidät
    tyhjyydestämme?
    Miksi hän herätti meidät
    tyhjyyteemme?

    Ja sadat keijukaiset
    ovat kuin puusta pudonneita.

    Ja karvainen hiisi nauraa kylmin silmin
    eikä vastaa.

    Oi nuori tyttö, joka seisot kanssani
    lämpöisessä metsässä
    hyvin onnellisena:
    miten tyhmän sadun kerroin sinulle.



KERJÄLÄINEN


    »Kohtalo kipitti ohitsemme
    kohti hautausmaata.

    Ojensin sääriäni, joitten rikkinäiset siteet
    olivat silkistä ja muistuttivat siitä,
    kuinka kerran oli ollut,
    ja sanoin veljelleni, sokealle:
    Tiedätkö, kenen laihat jalat painuivat hietaan?
    Kohtalon.

    Sillä on graatian kasvot, hymyiset,
    kuin pyhän eetterin värinä.
    Sillä on yöhiusten kohdalla, hautausmaan puolella
    Haadeksen koiran naama.

    Kohtalo kipitti ohitsemme,
    ei huomannut meitä.

    Sillä on vaakakuppi hyppysissä,
    ja kupissa kykkivät kyynelhelmet,
    miljoonien orjien kyynelhelmet,
    jotka aina löytään köykäisiksi,
    keskentippuneiksi.

    Kohtalo kipitti ohitsemme,
    ei huomannut meitä.

    Me nauroimme kaksin.»



LAULU KAIPUUSTA


    Oli kuin olisi viritetty pitkiä urkupiippuja
    taivaasta maahan.
    Ja minä olin urkuri.

    Minä päätin sydänyöllä soittaa
    taivaisille valloille
    ja maalle, ja metsälle, ja kotkanpojille.

    Kaipuu istui etelätaivaisella pieluksella,
    kuin hunnutettu haareminainen,
    joka ei näytä kasvojaan.
    Sen takana oli vaaleanpunainen ruskoituksen seinä
    Minä pyysin sitä tulemaan luokseni,
    istumaan oikealle puolelleni,
    pianissimoa soittamaan itse.

    Ja me soitimme yhdessä, minä fortea,
    hän pianissimoa,
    ja ilman täytti sanomaton tuska.

    Oli kuin minä olisin ollut tarpeeton mestari.
    Minä vaikenin, hän soitti.

    Ja metsät ja kotkanpojat,
    ne kuuntelivat paljain päin,
    ja maan henget nyyhkyttivät
    pitäen toisiaan nytkähtelevästä kaulasta.



UNI


    Käy joskus, hyvin onnellisin hetkin, uni luokseni
    ja lämpöisin ja omituisin uduin kätes peittää, äiti.

    On silloin tupa outo ja niin kummallisen ihana.
    Kaks väsynyttä, pientä poikaa vaipuu nukkumaan.

    Soi hämylintu suvisella ehtoonurmikolla.
    Sen ääni vaipuu punaisien marjatäpläin väliin.

    Ja kettu mataa ilkkuvaisin silmin putkistossa.
    Ja korppi nokkii juustoansa aivan valkeaa.

    Ja prinsessa on kumartanut nuoren päänsä maahan:
    hän etsii herneenjyviä ja tietä pakohon.

    Vaan jättiläinen kauhistava nostaa väkinuijaa.
    Ja minä olen kääpiö. Mä juoksen äidin luo.



PUNARINTAINEN LINTU


    Jostakin kuului ääretön valitus.
    Tiimalasi oli valumassa loppuun.
    Viimeinen jyvä vierähti
    äänettömästi ja huomaamatta,
    niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

    Esirippu halkesi. Kaikki, mikä näkyi,
    oli verhottuna mustalla kankaalla.

    Missään ei ollut valoa,
    joka on elämän ystävällinen katse.
    Mieletön ääni huusi
    toistamiseen:
    Turhuuksien turhuus!
    Ilma oli täynnä sokeita ajatuksia,
    jotka harhailivat päämäärättä.

    Silloin sinä nauroit.
    Naurusi lensi
    kuin punarintainen lintu
    synkän miilun keskeltä.
    Se liverteli
    ja istahti onnellisena säikähtyneeseen rintaani.

    Minun surullinen ajatukseni huikaistui
    kuin nahkasiipinen lepakko
    äärettömän ihanasta valosta.




4



OLEN VIELÄ KAUKANA


    Olen vielä kaukana.

    Huomenna saavun.
    Hei, minun matkalaukkuni, irvinaamainen reppuni,
    hei, ystäväni matkasauva:
    huomenna me saavumme.

    Ihan aikaisin.
    Juuri kun ukko kirkonvartija aukaisee tapulin luukut.
    Saunat, lauantaisaunat.
    Piirileikkien rukkaslaulut
    soivat kylässä.

    Olen vielä kaukana.
    Hämärä, villi velhohämärä
    etsii notkoja, kykkäitä, varjoja,
    haapasuppaita.

    Lituskaiset kivet jalkojen alla,
    killisilmäiset kannot tien poskessa,
    terve teille,
    terve, minä olen ylkämies,
    onnen ylkämies. Ja niin hurjasti rakastunut.



MUODONVAIHDOS


    En tiedä yhtään,
    kulkeeko minun pitkävartisissani
    eilinen mies,
    mies, joka maantien laidassa
    virstantolpan alla
    aivan masentuneena
    palvoi iankaikkisuutta.

    En tiedä yhtään,
    hänkö sällinlakkini alla
    laulaa rentoja lauluja.
    Ainakin hänet on kastettu uudestaan
    johonkin iloiseen uskoon.

    Ainakin on hänelle annettu
    uudet silmät,
    jotka näkevät vihreätä ja punaista
    ja aamuruskon kaikki värit.

    Ja uudet korvat,
    jotka kuulevat
    paljon salattuja ääniä:
    ruisrääkän natkutuksen
    elopellossa hymyävänä aamuna.

    Mutta maantietä hän astuu
    minun pitkävartisissani.



RANNALLA


    Ihan pikkuisella kivellä,
    sormenmittaisella,
    asteli rantasipi minua kohden
    ja kertoi minulle monta salaisuutta.

    En nähnyt sen silmiä,
    sillä hämärä lauloi vakuvirttä.
    Näin sen keikailevan nokan,
    kun se aukaisi sen sanoakseen hyvän illan.
    Johon minä: Jumal' antakoon,
    liikutettuna,
    huovaten tervaista venettäni.

    Oi veljet,
    se ehtoo levisi hyvänä
    kuin mystillinen uhrilehto,
    jossa on tammia,
    jossa virvaliekit lämpöisinä tuohuksina palavat,
    jossa ilma on hiukan raskas
    horsman tuoksusta ja angervojen
    ja suurien mustien kukkien,
    joita ei ole kuin intialaisessa sadussa
    ja kumminkin on.

    Tsindalon, tsindalon.
    Varmaankin kyntörastas.
    Varmaankin on se sen posetiivarilta oppinut
    tai suoraan Arnon rannalta
    mustatukkaiselta, kaunisluomaiselta diivalta.
    Hieno, varjostettu melodia.
    Uskontunnustus.

    Nuottikodan takaa:
    Tsindalon.



ULLAKKOKAMARISSA


    Luulen, että kaikki kummitukset
    tänä yönä laskettu on irti.

    Ajatukset astuu permannolle
    niinkuin pikkulapset hippapiiriin.
    Yksi käyskentelee keikistellen
    päässä irvinaama narrinlakki.

    Äkkiä se harppaa akkunasta
    jättäin tuijottamaan kaikki toiset
    pitkänpyörein, hiukan tyhmin naamoin.

    Ajatus käy vinttikaivon luokse
    sääskein syötäväksi suvivaloon
    huoletonna istuin kannen päälle.

    Joku piika avaa aitan oven
    pistäin lutinsolaan huivipäänsä,
    sitten paljaat punertavat jalat.
    Piika laukkaa kaivon luokse juomaan,
    sillä yö on helteinen ja raskas.

    Lehtokurpan ääni koivun luota.
    Lepakoitten hyrrät yllä aitain.

    Piian nuori, värisevä sydän
    tuntee keskisuven oudot kutsut:
    renki soittaa myllyahteen alla
    hanurilla tanssinrenkutuksen.
    nostain hoikat käsivarret ilmaan
    kulkeissansa taasen aitanluttiin.

    Ajatus käy vinttikaivon luota.
    Kiiltomatoin värilyhdyt syttyy.
    Piha mahtaa odotella jotain.

    Piippolakki-ajatus käy hiljaa,
    laiskana ja ehkä murheellisna
    kasteruohoin väliin pitkällensä.



JUHANNUSAAMU


    Hei, kuule, huopaa lahteen!
    Me Kaukomieltä leikkien
    pois ryöstämme Saaren neiden
    vesikivellä istuvan.

    Oli pikkuniemessä tanssit:
    ne soitti iloiten haitaria.
    Nyt valkoliinaiset tytöt
    vesikivillä vilkuttaa.

    Ne istuu rivissä rinnan.
    Ne on hiukan viluissansa jo.
    Ne kärsivällisin silmin
    tätä paattia odottaa.

    Ne istuu rivissä rinnan
    ja kurkoittuvat viileään
    ja värisyttävään aamuun,
    joka juuri kohoaa.

    Ne kurkoittuvat päivään,
    joka nauraa järven takana
    ja kesyttömin käsin
    joka ainutta syleilee.

    Ja riutuvaiseen tuleen
    lyö sauhu sinivälkkeinen.
    Joku syksymielinen sälli
    yhä soittaa haitaria.



VALLOITUSRETKI


    Tänään vasta lähtivät kevään värisevät neitseet
    suurelle valloitusretkelle
    puhaltaen ruokopilliä.
    Ne kengittivät itselleen helmisandaalit
    ja ottivat etelätuulen hevoset.
    Huhuu, huhuu.

    Ja naakat muistivat,
    että ne olivat vanhanaikaisia,
    ja varpuset,
    ja ne häpesivät keskenään.

    Ja neitseet ajoivat taisteluvaunuissa
    ja tulivat ikkunani alle
    aivan orjanruusupensaan eteen.

    Minä näin, miten lampaita laskettiin ulos,
    ja kuulin sonnin haikean ämyrin.
    Ja renkipoika tallin ylisillä
    viritti ainoan kultaisen laulunsa
    pienestä torpantytöstä
    ja palsamista ikkunalla...
    Ne pidättivät etelätuulen hevosia
    ja puhalsivat taikapilliä.

    Hopeaiset laineet liplattivat vuoripurossa
    ja menivät suoraan sydämeeni.

    Kaunis neiti Margareeta,
    tuletteko tanssiin tänään?



RIEMU


    Ajattele, kuinka riemu kävi ylitseni
    kuin kirkastuksen pilvi.

    Yksinäisellä suolla tuoksuivat pursut.
    Ja sadelinnun ääni,
    yksitoikkoinen, onnellinen,
    sekaantui laineitten hentoon pärskeeseen.

    Kuin uni
    valkoinen lokki
    lensi poikki taivaan verkkokaton
    minun ylitseni,
    kun makasin aivan hiljaa ruohikossa
    suon äyräällä, valoisan järven luona.

    Ajattelin hetkisen lämmintä oloani.
    Sudenkorento, järvensininen,
    heilahteli kuisman keltaisessa hatussa
    ja katsoa tikitti minua
    hassun virallisena.



KURJET


    Olenkohan ennen nähnyt,
    että kurkien auransakarat ovat kuin häilyvä ajatus
    helteisten aivojen taivaalla.
    Katsohan, kuinka yksi nopeana
    kuin onneton Ikarus vahasiivin
    epätoivoisesti ponnistaen käy kärkeen.

    Sen siivenlyönnit ovat tuulta tulvillaan.

    Tänä valoisana päivänä,
    jolloin ystäväni poimi viimeiset kypsät omenat
    vihreään koriin käsivarrelleen,
    me kuljimme kauan pensasaitakujaa,
    joka on niin tuhatväriseksi tullut.
    Me näimme kurkien kaihoisat aurat,
    kun ne lähtivät pois,
    me kuulimme niitten sanomattoman tuskan.
    Emmekä me mitään puhuneet.

    Ehkä näimme,
    että siellä lensi viimeisenä räpyttelevä Eros,
    ojennetussa kädessään viini,
    jossa ei ollut yhtään nuolta.
    Se räpytteli
    ja oli pudota meidän puutarhanaidalle.

    Mutta se meni kurkien jälkeen, viimeisenä.
    Sen vahasiipien vitinän me kuulimme
    aivan kujan kohdalta, tuhkanharmaalta taivaalta.
    Me katselimme toisiamme,
    ystäväni ja minä.




5



KEHRÄÄJÄT


    Syksy käski harmaat tyttärensä,
    jotka nauttii vasta lapsi-ikää,
    täksi yöksi kammioni loukkoon.

    Miksi mietin sateenkaarisillat
    täältä sinne, missä armas elää?

    Syksyn neidet ottaa mustat kehrät,
    istuu ympärille puolikehään,
    kehrää hämärissä unirihmaa
    keskenänsä hiljaa kuiskutellen
    alinomaa, uupumukseen asti.

    Yksi kehrää tuulen ullakolle
    inisemään, kuinka aika vierii.
    Toinen kehrää pöllön kirkon ylle
    kuuluttamaan, että surma kulkee.

    Yksi kehrää vanhan pappi Krabben
    luokseni. Sen kallosuussa hampaat
    nauraa mulle hurjan sameasti,
    silmäkuoppain fosforiset läiskät
    lävistävät sydämeni seinät.

    Yksi kehrää linnan valkeen rouvan:
    kellertävät hiukset hulmahdellen
    paljaan paidan yllä juoksee rouva
    kuten ennen, sata vuotta sitten
    sipsuttavin jaloin läpi huoneen,
    vaikka pappi Krabbe tappoi hänet.

    Jumi iskee hamaralla seinään.



MYLLYN LAKASSA


    Mä punaisen myllyn lakassa
    ehtoolla istuen
    kuulen: kaikkialla
    hiljainen soitto soi.

    Näes: kirkon katolla täplä.
    Se on kuu, sappinen, kuollut kuu.
    Ja naakkoja mustankarvaisia
    selässä torninkukon.
    Näes: ainoa tornipöllö
    on noussut huhuamaan.

    Mä istun myllyn lakassa
    ja pelkään niin.
    Täys pieniä jalkoja mäki,
    lipojalkoja, käärmejalkoja.
    Käy tanssiin hautojen väki
    vitiviitoissa,
    härmäkaavuissa.
    Ja kuolema kivisellä aidalla
    tanssipilliä puhaltaa.

    Ja punainen mylly
    kuin sääriluita jauhattaa.

    Ja mä punaisen myllyn lakassa
    mun vanhan viuluni viritän
    sen kuoleman pillin sointiin
    ja soittelen rytkypolkkaa:
    puukoista, helapääpuukoista,
    kolmesta sällistä soitan.



RAUHATON RITARI


    Minä harjaa linnan muurin
    kävin Naurun kiltaa päin.
    Ja rauhaton ritari laukkas,
    ja rauhaton ritari laukkas
    ja sen haamuratsun näin.

    Minä kuulin: aarrekoira
    juoks tietä haukkuen,
    ja kirkon kukko huusi
    yli märkäin katujen.

    Ja kuolleet munkit astui
    ja veisas kulkeissaan,
    pyhä risti kunkin käässä
    ja murhe kulmillaan.

    Näin viimein oudon miehen:
    se synkkä ja kamala on.
    Se on kuin pitkäisen jymy,
    se on kuin pitkäisen jymy:
    se on ritari rauhaton.

         *   *   *

    Oli pertuskan nenässä lyhty.
    Ja kannukset kimmeltäin
    sen Vivikan ikkunan alle
    minä ratsastavan näin.

    Se kerjäs: yhden katseen
    kun neito hälle sois
    jo hautaan rauhassa laukkais
    ja rauhassa maata vois.

    Oi pieni Margareta:
    yks katse mulle suo!
    Ei heitetty sun ruumistas
    linnan portin luo.

    Ei piikkineito saanut
    sua syliinsä kamalaan.
    — Mutta kaunis Vivika Trotte:
    hänet syöstiin kuolemaan.

    Ja sydän ripustettiin
    yli portin rautaisen —
    Oi neiti Margareta,
    minä tiedän kyllä sen,

    minä tiedän, Margareta:
    et voi mua rakastaa.
    Minä ikinä en tulla
    sun ikkunas alle saa.



LAPSENMURHA


    Etkös pelkää, piika?
    Puiston ylle uusikuu
    niinkuin kirkas veitsi
    äkkiä laskeutuu.

    Ehtoon katvetessa
    neiti jalosyntyinen,
    kuollut neiti ajaa
    keskeen varjojen,

    sulkalakki päässä,
    jahtitorvi huulillaan,
    piiskansiimoin lyöden
    villiä ratsuaan,

    kuulee pöllön huudon
    menninkäisten nauravan,
    muurin alta itkun
    lapsi-vainajan,

    säpsähtää ja kiitää
    jahtihaukka olallaan
    läpi hämmästyneen,
    aution pihamaan.

    Kuu on kirkas veitsi.
    Ruskeata verta on
    tulvillansa lehdet
    viileän puistikon.



PYÖVELINTALO


    Kävin kevytmielisenä talosi ohitse,
    kuningaskunnan virkaheitto pyöveli.
    Sinun talosi katolla punavalkeat tiilet
    olivat ihmisen lihaa.
    Ja lamppusi tuikkeessa
    itse istuit ja luit,
    niin että kuului kadulle,
    katumuspsalmia
    vaskihelaisesta kirjasta.

    Ja ilmassa ympärilläsi katselivat
    rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät.

    Minäkin olen rikollinen,
    oi virkaheitto pyöveli.
    Mutta en, en syytä sinua,
    vaan itseäni, joka on sinua säälimättömämpi.



LEIJONANKESYTTÄJÄ


    Oi saavu, jos voit, ja vielä
    yli kaupungin vapisevan
    yks kerta katso: sä löydät
    mun huoneeni ikkunan,

    jos havaita yltä pilvein,
    läpi savu-pylvästöin
    voit keltaisen kynttilän juovan,
    joka piirtyy keskiöin.

    Minä ristikkoikkunaani,
    veli, nojasin kolkon pään
    — ja kasvot, opetetut
    joka hetki hymyilemään,

    minä peitin kämmeniini.
    Hei, pedot, ulvomaan!
    Olen leijonankesyttäjä,
    minut kyllä tunnetaan.

    Minä kesytin metsänluomat
    ja katseet neitojen.
    Jätin yhden kesyttämättä:
    tämän villisydämen.

         *   *   *

    Tämä lienee rakkausdraama,
    veli porvari-aatelismies:
    primadonna voi olla kuollut
    tai elääkin kenties.

    Ens' rakastajan osa
    oli julma ja luonnoton.
    Veli, tunsit primadonnan:
    se sureva leskes on.

    Sata jalopeuraa mulle
    meni kerran sydämeen.
    Sinun verelläs, huomenissa,
    veli, virutin tantereen.

    Veli, onton katsees eestä
    minä vavisten pakenen.
    Sinun kuolleitten kasvojes väri
    on kynttilänkeltainen.



YÖLLINEN TELOITUSPAIKKA


    Älä vapise, armas, yhtään!
    Olen kyllä syyllinen.
    Olen tappanut mä kerran
    ylen hyvän ihmisen.

    Oi, tahdotkos mulle antaa,
    sä sydänystäväin,
    sun käsivartes ihanan,
    kun käymme sinne päin,

    läpi kumisevan torin
    ja kujan pimeän
    luo kamalan hirttopaikan,
    min yllä riippuu hän — —

    minun kaksoisolentoni,
    joka hamppusilmukoin
    on hirteen kohotettu.
    Sinut, armas, tänne toin,

    ett' rukouksin pienin
    ja pienin kyynelein
    voit lepyttää sen miehen,
    min eessä synnin tein,

    kun heitin sydämeni
    sun etees tomuhun —
    ja palasiks sen astui
    ihana jalkas sun.



SALOMEN TANSSI


    Johanneksen kaulanleikkauspäivänä
    lensi pieni kiuru
    riutuvin siivin
    kohti kukkatarhaa.

    — Oi minun nuori tyttäreni,
    jonka silmissä on autuas hurma,
    oi minun suloinen tyttäreni,
    joka olet sanomattoman kaunis,
    niinkuin värisevä onni:

    joku tappoi miehen
    mustassa tornissa.

    Johanneksen kaulanleikkauspäivänä
    alakuun aikaan
    lensi tuhkanvärinen yökkölintu
    riippuvin siivin
    kohti vauhkoa merta.

    Metsässä rätisi peto.
    Se iski kynsin
    kuin luuhamarin
    tuijottavan rämeen puihin.

    Ilma oli ihmeellisen väsynyt.
    Joku tanssi
    ilmeetöntä tanssia
    nauru hyytyneillä huulillaan.

    — Oi minun nuori tyttäreni,
    jonka korvissa on korvarenkaat,
    oi minun nuori tyttäreni,
    jonka jaloissa on nilkkarenkaat:
    joku hautaa miestä
    esikartanoissa...



PYHÄ YRJÄNÄ


    1

    Prinsessalla oli vallattomat sormet:
    nyt ne olivat kaikki tiukkaan puristettuina
    nyyhkyttävälle povelle.

    Kalmanvärinen lohikäärme
    vieri hänen jalkoihinsa
    hampaat kärsimättömästi loksuen.

    Kirkkaitten silmien lähteet
    olivat valuneet täyteen tuskaa.
    Niihin kuvastui odottava ajatus:

    -Joku laukkaa, joku laukkaa.
    Helmenvärinen silhuetti
    verestävällä taivaalla!


    2

    — Nosta siipesi,
    nosta kauheat siipesi!

    Oi ryömivä lohikäärme,
    joka syljet häkää
    kaikista suistasi!
    Nauran sinulle hillitsemättömästi,
    minä joka tänäpänä saavun
    lansetti janoisena,
    haaskalinnut kintereilläni,
    jotka kohta pusertavat ulos,
    kaikki pullistuneet silmäsi!
    Prinsessan vallattomat sormet
    leikkivät kohta
    kypäräni teräksisessä silmikossa
    ja hänen rintansa huokaa
    niinkuin pienen lapsen povi
    onnellisesta itkusta.

    Nosta siipesi,
    nosta kauheat siipesi:
    ei ole muuta kuin viha,
    ei ole muuta kuin rakkaus.



TYTTÖÄITI


    »Pieni, sokea tyttäreni
    auringonjuovassa.
    Minä laulan kehdollasi univirren.

    Ah, älä ajattele maailmaa,
    älä ikinä himoitse sinne,
    älä himoitse!
    Olen kulkenut sen säälimättömillä kaduilla:
    ne ovat mykät, tylyt kiviaavat.

    Sinä et pääse koskaan sinne,
    pieni, väsynyt tyttäreni,
    ja miten hyvä se on:
    ei koskaan viekas renki,
    aivan nauravin silmin,
    tartu valkoiseen kyynärpäähäsi.

    Ah, suviehtoita sinä et näe:
    se on todellakin vahinko,
    rakas, pieni tyttäreni!

    Silloin on heinäntuoksua koko maailma,
    ja etäistä laulua.
    Huutaako joku minua?
    Ja minä menen, polvet oudosti väristen,
    pidellen molemmin käsin poveani,
    jossa on pakahtuva sydän.
    Tänään on tanssit.

    Niin, kevät.
    Mutta sitten on syksy.
    Ja minä pakenen autioita, niljaisia katuja
    minkä ennätän.
    Lyhdyt ovat kalpeita aaveita.
    Ne huutavat rivissä minulle:
    mene, mene, mene.
    Ja kyllä minä menenkin.
    Mutta niin kylmää on olla vedessä
    näin myöhään.»



KUOLEMA


    Olet ääneti. Huomaan kasvojes kalvenneen.
    Merensiniset silmäs on tulvilla mustaa uhkaa.
    Olet tarttunut kuumilla sormillas ranteeseen
    sitä miestä, min ruumis on kylmää, kylmää tuhkaa.

    Ja lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
    miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
    ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
    ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.

    Ne työnsi sun pois. Ja sen miehen ne työnsivät pois.
    Tänä päivänä kenkään kättäsi ei pois työnnä:
    ne melkein sallis, ett' kätes hän saanut ois.
    Niin, sydän sen myöntää. Suu ei tietysti myönnä.

    Ne istuvat piirissä rikkaissa muistoissaan.
    Ja äidillä näkyy jo olevan värjätyt hapset,
    ja isällä virttynyt parta ja hopeat kulmillaan.
    Ja ne istuvat myös, ne nyyhkivät toiset lapset.

    Vain Henrik on makuulla. Portilta vuoteeseen
    on kapea, pieni ja punaisenruskea jana.
    Ja Henrikin kuolleille huulille mykistyneen
    ihan näyttää viimeinen, sangen lempeä sana.

    Se sana on väkevä täyttäen taivaan ja maan
    ja äidin ja isän ja lapset ja, kuule, sinut.
    Ah, vanhat laulut on totta. Ne kerrataan,
    jok' ainoa, joit' olet hämyssä lauleksinut.

    Sa lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa,
    miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään,
    ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa,
    ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.



KOIRALAULU


    Nyt hän kuoli ja haudataan:
    koira, sä yksin jäät.
    Kun hän kuoli ja haudataan
    nälkäpäiviä näät,

    istut mykkänä ikkunaan
    toivoen saapuvan sen,
    ken toi ehtoisin tullessaan
    leivän ja särpimen,

    ken toi hyväilyt tullessaan
    hienossa kämmenessään,
    ken niin mykkänä ikkunaan
    painoi kauniin pään,

    kaarevan kaulan peittäen
    silkkiviuhkallaan...
    Saitpa silloin nähdä sen
    itkevän rakkauttaan,

    pienet tohvelit jalassaan,
    pienet ja punaiset.
    Etkä sä kyennyt lohduttamaan,
    koira rukka, et.



VANHASSA HUVIMAJASSA


    Hei, kuinka me nauramme kahden!
    Ja paperilyhdyissä liekit on,
    ja yllä hiljaisen lahden
    vyö hehkuva kuutamon.

    »Mä pelkään niin», miks' sanoit
    ja kutripääsi painoit niin,
    kuin turvaa multa anoit
    ja hersyit kyyneliin?

    ... Käy harmaa kuollut teitä
    ja kurkkii katsoin sisimpääs.
    Voi, silmäs joutuin peitä
    ja kätke kaunis pääs!

    ... Se on sun kuollut ylkäs.
    Hän ehtookävelyllään on,
    kun neito hänet hylkäs,
    niin hurjan onneton.

    ... Hän astuu puiston teitä
    ja näkee sun ja näkee mun
    ja katsoo kauan meitä
    ja lähtee kulkuhun.

    Ja sitten me istumme kahden.
    Ja paperilyhdyt on sammuneet.
    Ja kuutamo kultaa lahden
    hiljaiset veet.



TULI SIRKUS KAUPUNKIIN


    Näin kerran viekkaan kissan:
    mä torilla näin sen.
    Juoks torilla vastaani musta kissa
    silmät palaen.

    Oi kuulkaa, herrat ja naiset:
    tuli sirkus kaupunkiin.
    Ja suurta vaskipasuunaa
    sen ovella soitettiin.

    Oi kuulkaa: kuu oli noussut
    sen teltan huipun taa,
    ja punainen klovni soitti
    vaskipasuunaa.

    Oi kaunis Isabella,
    sun nimeäs mainittiin.
    Oi donna ihanaisin, klovni
    rakasti sinua niin.

    Oi kaunis Isabella,
    kai muistat ehtoon sen
    kun hältä monta vuotta sitten
    raastit sydämen.

    Oi kuulkaa, herrat ja naiset:
    tuli sirkus kaupunkiin.
    Sen ovella Isabellan
    nimeä huudettiin.

    Näin silloin viekkaan kissan,
    mä torilla näin sen.
    Juoks torilla vastaani musta kissa
    silmät palaen.



KANSANSATU


    Se unisena saapui
    ja kissan selkää silitti
    ja koukkuleuka-akalle
    se hiukan hymyili.
    Ja kuusivalkeata
    ja pirtin suurta hämärää
    se onnellisna katsoi.
    Ja sirkat, sirkat soitti.

    Se otti ruokopillin,
    ja uuninpankon kulmasta
    se Tuhkimuksen löysi
    ja ruokopillikauppaa
    sen kanssa yritti.
    Ja viiteen äyrityiseen
    sai ruokopillin myytyä.
    Ja sirkat, sirkat soitti.

    Niin uuninpankon nurkasta
    nous Tuhkimus ja puhaltain
    ja lurittaen läksi
    ja joutui karjatarhaan.
    Ja prinsessainen asui
    sen länsilaidassa.
    (Sen Tuhkimuksen takissa
    on paikka paikan vieressä
    ja prinsessainen loistaa
    kuin aamun kaunis koi.)

    Kun Tuhkimuksen pilli soi
    sen karjatarhan laidassa,
    niin kaikki lehmät tanssi.
    Ja vanha, vanha kauppamies,
    se muuripata-kauppamies,
    hän myöskin hyppi haassa.
    Ja kaikki muuripadat
    läks polkkamasurkkaan.

    Ja nihdit heponiekat
    nous tapparansa unohtain
    ja polki raskain saappain
    ma luulen, saksansaappain,
    maan vihreätä kamaraa,
    ja pienet linnut vieri
    kuin pallot taivaasta.

    Vaan prinsessainen istui
    ja ihmetteli tornissaan.

    Niin karjatarhan loukosta
    läks Tuhkimus ja puhaltain
    ja lurittaen astui
    sen prinsessaisen kammioon.

    Ja neidot sinipaarat
    ne kehräs punapauloja
    ja silkkityynyin päällä
    ne istui parvittain.

    Kun Tuhkimuksen pilli soi
    sen prinsessaisen edessä,
    niin kaikki kehrävarret
    niin ihmeellisen vikkelään
    ja riemuissansa hyppi.
    Ja sinipaaraneidot
    ne tanssi parvittain.

    Vaan prinsessainen istui
    ja itki kultatuolillaan.
    Ja sirkat, sirkat soitti.

    Ja Tuhkimuksen pilli on
    niin kummallisen väsynyt.
    Ja tehden ristinmerkin
    käy Tuhkimus mun luokseni
    ja yhden äyrin hintaan
    sen pillin myödä tahtoisi
    niin hiljaisessa loukossa
    kuin suinkin vain, ja salaa.




EPILOGI



LAULU IHANISTA SILMISTÄ


    Me eksyksissä kaupunkia käymme pimeää.

    Kuin pasuunien merkkiääni yössä kajahtais
    ja kaikki tuulet vaipuisivat ylitsemme,

    katu uppoaisi kumahtain kuin harkko rautainen
    ja ummehtunut sumu esiin tulvahtaisi,

    ja nousisivat satamasta vedet niljakkaat
    ja peittäisivät kangistuneet jäsenemme,

    ja taikalinnut lentäisivät heltoin kamalin
    ja piesten kylmin nahkasiivin kasvojamme,

    ja ikuisuuden tiimat matais päämme ympäri;
    me pienet ja niin ahdistetut olisimme,

    ja Jumalaa ei olisi. Yks varjo sininen
    vain vieris ylle vesikentän pauhaavaisen:

    sun silmiesi katse, joka tulvat hillitsee.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71763 ***