path: root/71281-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71281 ***






SATUJA JA TARINOITA IX

Kirj.

H. C. Andersen


Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.



SISÄLLYS:

Kummisedän kuvakirja.
Rääsyt.
Vänö ja Glänö.
Kuka oli onnellisin?
Dryadi.
Kana-Kreetan perhe.
Ohdakkeen kokemukset.
Sepä oli keksintö.
Onni voi piillä puupalikassa..
Pyrstötähti.
Viikonpäivät.
Päiväpaisteen tarinoita.
Vaarinisä.
Kynttilät.
Tavattomin.
Mitä koko perhe sanoi.
Tanssi, tanssi tyttisein.
Suuri merikäärme.
Puutarhuri ja herrasväki.
Kirppu ja professori.
Mitä vanha Johanna kertoi.
Portinavain.
Rampa.
Täti hammastauti.




Kummisedän kuvakirja.


Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi
leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän
esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän
liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä
riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää.
Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli
kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai
kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle
lehdelle.

— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen
saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.

Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:

    »Tämän kirjan huoleti repiä saa.
    pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»

Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun
kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli
juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä
postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen»,
ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä
kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon
oli kirjoitettu: »kaasua».

— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan,
jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena
huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »_Hylkeenrasva ja
kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot_». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan
alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo
ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen
olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle
sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se
olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas,
manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee
palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja
asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä
asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä
on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei
löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa
ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän
ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla
sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.

Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.

       *       *       *       *       *

Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli
sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat
lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.

— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset
kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon
ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä.
Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska
tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden
lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei
niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista
illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen,
sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin
mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.

— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet
omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me
olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet
Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät
toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta
ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten!
Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat,
mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun
käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää
toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada
voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen
meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä
sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme
loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten.
Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla
valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te
loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia,
ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme
vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat
paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän
sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt
ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän
jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte
kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne,
ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät
voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan
kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä!
Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä
jo olisi ollut vettä.

Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat
lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana,
jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko
Köpenhaminan historian.

— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä.
— Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän
kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.

Tämä on kirja. Tämä on tarina.

»Köpenhaminan elämä ja olot».

Se alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.

       *       *       *       *       *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se
ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin
suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta
jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää
saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa.
Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä
Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa.
Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan
törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta
pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi
niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän,
tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi,
että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita
ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.

Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen
säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne
tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat,
ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.

— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja
sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän
kirousta! —

— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee
kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään
siellä!

— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.

— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, —
mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja
oloille.

       *       *       *       *       *

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut
ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta.
Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä
vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia
lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.

Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.

Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin
liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa
parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden
yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä
välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli
kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja.
Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli
yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui
köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella
näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat
harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.

Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian
saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.

— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä!
Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin
ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot
kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin
se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin
tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat
auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä
kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!

— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.

— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.

       *       *       *       *       *

Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui.
Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä
oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman
äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut
markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen
kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja
kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne
piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa
kun ne kohosivat.

_Akselin talo_ oli noussut.

    »Linna jylhä,
    torni ylhä,
    portaat, ovet,
    nurkat, lovet. —
    Uhuu,
    huhuu!
     Koillistuuli
     paksuhuuli
     riehui,
     kiehui.
    Linna seisoi sittenkin.»

ja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.

    •Häkki merenneitoselle
    tehty lehtoon vihreään.»

Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat
aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin
rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone
päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit —
ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria,
pippurisällit, vanhatpojat!

Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle,
repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät
ruohoa katu-ojassa.

— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee,
että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä
kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.

Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa
oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon
irvistävä pää.

— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se
on hyvin ymmärrettävissä.

Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan
tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi
laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät
rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti.
Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois.
Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään
poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli
puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on
tapana sanoa.

— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun
katselemaan tuota rojuläjää.

Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.

       *       *       *       *       *

— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja
pohjoiseen.

— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet
siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.

— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti,
ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa
kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin
maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat.
Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja
oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja
aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen
mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka
se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue
Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu,
vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt
piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.

Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan,
siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput
ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko
maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja,
ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä
linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen
ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät
hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.

Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!
Porttia ei sinulle avata!»

       *       *       *       *       *

On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa.
Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on
huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä
yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», _Atterdag_.

Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä
varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone,
sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää
ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen
riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen
kanat.

— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja
sitten se sähisi ja suhisi.

Saksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.

— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja
Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä
äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi
Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän
sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin
laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään
tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli
hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki
hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin,
sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja
maljojen kilinän ääreen.

Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja
kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on
hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset
hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän
jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine
portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle
joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän.
Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa.
Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on
tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja
aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton
ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa,
milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita.
Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille,
sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!

       *       *       *       *       *

— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina
hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on
siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja
kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä.
Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä
ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten
raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa
porvarien oven edessä.

Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni
talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa.
Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja
siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa
sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä
säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands»,
Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik,
Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan
Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon
herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan
ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän
harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.

Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret
ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja
iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa
sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja
se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu
haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja
piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.

— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.

— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!

       *       *       *       *       *

— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.

Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit,
juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen,
katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas
Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle.
Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee
sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen
vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian,
jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa
porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus
askarruttaa hänen ajatuksiaan.

Yksin Jumalan kädessä on onni!

       *       *       *       *       *

— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti
puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon
ajasta.

Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden
kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä
kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy
ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska.
Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli
soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo
kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli
Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista
tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat
suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta
lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa
Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista
herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.

Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän
tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille
hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän
lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja
sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka
silmä kastuu eronhetkellä.

Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan,
kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä
kirjoitettuina että painettuina.

»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa
sinulle kirousta!»

Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin
Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä
annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous
sinulle, Kristian Paha!»

Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian,
sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä
vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»

Mutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.

Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille
vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.

       *       *       *       *       *

Aika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota
sukulaisiin!

Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi
maahan.

Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa:
»uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan
vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi
vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet
umpeensa.

Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat
linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara
tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä
tässä nyt kerrotaan.

— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella.
Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä
istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär.
Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli
hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo
maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä
luota ystäviin äläkä sukulaisiin!

Pääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.

— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä
kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen
sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.

    »Oi, mikä murhe määrätön
    sai kivet uurteisiin!»

Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä
lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on
myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.

Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme
retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja,
ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti
nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me
lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja
palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.

Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei
pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää.
Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen
isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.

Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis
vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen
rinnoista.

Rohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen
Köpenhamina!

       *       *       *       *       *

— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset
herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja
samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He
ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset
vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan
pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty
rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli,
niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on
luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja
laillistettava.

Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja
helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko
tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla,
istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan
valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki
hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.

Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja
sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari
nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat
maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja
luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on
pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.

    »Tuli köyhät linnut nilkuttain,
    tuli vilkuttain.
    Tuli rikkaat linnut liehuen,
    tuli riehuen.»

    Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.
    Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet
    loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä
    sepänpoika.

    »Oli Birkendestä se poikanen,
    yli Tanskan lensi jo maine sen.
    Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin,
    tien sydämihin raivasi hengen asehin.»

Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi
Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien
maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri.
Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja
koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto
ja laulu:

    »Niin kauan teinit Tanskanmaan
    kun kynänvartta käyttää,
    niin _Kristianille_ hurrataan.
    sen maine kirjat täyttää.»

Raskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.

       *       *       *       *       *

— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä
Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän
ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava
kuningas.

Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä
saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla.
_Pörssi_ kohosi tornineen ja huippuineen. _Rosenborg_ nousi, katsellen
kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli
»_Runde Torn_», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti,
ja uraniapylväs, joka katselee _Hveeniin_ päin, missä _Uranienborg_
ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta,
ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä,
miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä,
nerolahjaisesta aatelissyntyisestä _Tyko Brahesta_. Hän kohotti Tanskan
nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa
maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.

Hän lauloi lohtua tuskassaan:

    »Taivashan on kaikkialla,
    mitä muuta kaipaisin?»

Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa
Kristian neljännestä.

       *       *       *       *       *

Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.

— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän
onkaan katsella! Hän istuu _Kristian neljännen_ sylissä, se on hänen
rakas tyttärensä _Eleonora_. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä
ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies _Corfits Ulfeldt_ on
hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta
hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän
on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja
latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista
ja Lutherista.

Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa,
Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja
loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: _Sofia
Amalia Lüneburgilainen_. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin
hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän,
kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin
Tanskan kuningatar?

»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»

Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta,
se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan:
»Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen!
Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja
valheita syntyy kuin satamalla.

Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin
portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He
ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.

       *       *       *       *       *

— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.

On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on
kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat,
lehdet lentävät _Peder Oxen_ taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja
jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli _Kristianshavnin_ kiertäen
_Kai Lykken_ taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin
kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa
ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset,
ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta
kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen
paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä
vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle
jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin
minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin
taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa
ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:

    »Petturi _Corfits Ulf elätille_
    ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»

Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!"
vinkuu tuuli vihlovin äänin. _Sinisessä tornissa_ linnan takana, missä
merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta
vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on
korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi,
tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton
ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia
ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät,
säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät,
ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.

    »Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
    ja kunniaksi sille on luja luottamus.»

Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi
yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.

    »Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»

Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä
ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen
hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:

    •Ma täytin vaimon valani
    myös aikaan tuskan, hädän.»

       *       *       *       *       *

Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.

On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan
Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään
ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.

Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry.
Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset
valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas
ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä
tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä.
Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus,
kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain
vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja
koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset
tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa
hyökkäävien vihollisten niskaan.

Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus
ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu.
Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’

       *       *       *       *       *

— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!

Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain
korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut,
piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.

Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä:
ylimielisyyden valta.

Pormestari _Hans Hansen_ ja piispa _Svane_ ojentavat toisilleen
kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti
ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti.
Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit
suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin,
hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän
vallitkoon suuria ja pieniä!

Tämä on yksinvaltiuden aika.

       *       *       *       *       *

— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.

Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa
kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien
toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa
kuningasta itseään, kuningas _Kristian viidettä!_ Hän on nuori ja
iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa
vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat
lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit
ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja
säätyedut ja saksankieli vallalla.

Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt
on piispana, se on _Kingon_ ääni, hän veisaa kauniita virsiä.

On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen
ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen
lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää
tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies,
saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka
mestauspaikalla riippuu _Griffenfeldtin_ pään päällä. Silloin
julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään
kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:

»Munkholm — Tanskan St. Helena».

Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja
loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja
-naiset.

       *       *       *       *       *

— Nyt tulee _Fredrik IV:n_ aika!

Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin,
se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme
voittoisia nimiä, sellaisia kuin _Sehested_ ja _Gyldenlöve_. Me
muistamme _Hvitfeldtin_, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston
räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun
kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka
Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: _Peter Tordenskjoldia_.
Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta
laineilta, rannalta rannalle:

    •Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun,
    katkaisi päivän humun pitkäinen.
    Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi,
    läks’ matkaan laiva Norjan rannikon.
    Ja nuori, uljas henki viikinkein
    taas merta Pohjan voitollisna sousi.»

Tuli tuulahdus _Grönlandin_ rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta:
se kertoi voitoista, jotka _Hans Egede_ ja hänen vaimonsa olivat
hankkineet evankeliumin valolle.

Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli,
joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen
olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.

Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa,
kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä
risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.

Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan
puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita.
Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa.
He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja
päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.

Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan
koettelemuksen aikaa.

Kuningas _Kristian IV_ elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet
vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa.
Ollaan vuoden lopulla.

Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika.
Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää
etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy
niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat!
Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se
tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin.
Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki.
Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään
ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja
kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat
viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»

Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri
savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa
ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä.
Siunattu olkoon Fredrik IV!

       *       *       *       *       *

Katsopa nyt tätä kuvaa!

Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden
ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille
on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle.
Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin.
Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs,
katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies,
jonka nimen me lausumme ääneen.

    »Oli vihurin virkeys äänessään,
    nous aurinko entein kirkkain.
    Tavat lainatut kirpos lentämään
    pois parvina heinäsirkkain.»

Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen
näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi
pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki
ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.

       *       *       *       *       *

»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen
aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista
mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet
otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen
avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli.
Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika,
joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen
kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa.
Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja
Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis,
lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet
laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille:
_Filippa, Elisabet, Lovisa_.

Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja
nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja
pian hyljätyn _Matilden!_ Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat
laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja
laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.

Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan
pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa
pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä.
Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta,
missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan.
Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen
kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa,
oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet _Ewaldin_ laulusta,
_Hartmannin_ kauniista sävelestä.

Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja
kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.

       *       *       *       *       *

— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.

Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty
toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta
lieneekään maailmassa sellaista?

Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan»
alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti
riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi _Fredrikille_. Vanhojen ja
nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet _Bernstorff, Reventlcw,
Colbjörnsen_. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan
ihana kirjoitus:

_»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait
pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla
peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen,
onnellinen!»_

Mikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!

Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu
kivi Ulfedtin torilta, mutta _Vapauden patsas_ on seisova
auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».

    »On meillä vanha valtatie.
    maanpiirin kaiken mi kiertää.»

       *       *       *       *       *

Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen
tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti
pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:

    »Horjumatta seisoi joka mies,
    seisoi, taisteli ja kuolla ties.»

Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä
taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan
kunniakasta »huhtikuun _toista päivää_» kiirastuorstain taistelua
sataman edustalla.

Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko
se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes
laivastossa.

Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa,
kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi,
että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä
eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan
poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani
saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä
taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».

Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.

    •Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. —
    Vaan jossain, taistelusta etähällä,
    _hän_, kylmä ruumis — nimeä ei hällä —
    saaliina vetten kulkee kulkuaan.
    Veen pintaan virta painoi vainajan,
    sen kalamiehet Ruotsin lainehista
    täht'yönä nosti, saattoi rantahan
    ja — arpaa löivät olkalappusista.»

Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme
laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän
nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan
urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.

    »Kansamme luja on uskossaan:
    Herra on ystävä Tanskanmaan.
    Häneen jos luotamme, meihin hän,
    ja huomenna aurinko paistaa.»

Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä
reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun
kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa,
_Oehlenschlägerin_ kangastuksen.

Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli
muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:

    »— — silta aatteen salamoille,
    kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»

_Hans Kristian Örsted_ kirjoitti siihen nimensä.

Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin
mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.

— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat
kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat
tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat
_Thorvaldsenin_ käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon.
Ihanaa sitä on katsella!

— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut!
Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin
taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt
tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen,
mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista,
on toteutunut.

Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä
menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.

Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.
Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.

Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste
ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se _jää!_ Ja väkevämpi kuin
väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme
vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.

Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä
säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä
iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani
pientä sisartani ensi kertaa.

Ja kummisetä sanoi:

— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat
myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja
piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä
olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!

Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime
iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin
kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin
ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin
Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää
kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja
ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje
_kummisedän kuvakirja_.




RÄÄSYT.


Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja
rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui
omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat
rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli
nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen
oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli
huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen
sanonut.

Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen
rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja
hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta
ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen
imelänäitelän Brage-kielensä.

Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain
lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.

— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani
norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani
vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki
kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen
ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.

— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —
Ymmärrättekö mitä se on?

— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät
tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun
norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret»
tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää
muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme
tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä
raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu,
joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien,
ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni
puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa
tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän
ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!

— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi
tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen
itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin
hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme
ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta
hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen
oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan
saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en
kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista
olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä
lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!

— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se
inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja
joutui toiseen.

Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä
paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen
tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen
oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.

Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois
lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen;
silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee
siunaus.

Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan
ketään, paitsi — rääsyjä.




VÄNÖ JA GLÄNÖ.


Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran
kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että
taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on
täällä enää vain toinen saari.

Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on
noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli
maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään.
Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.

Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan
olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä,
kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla
tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein
tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen
ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki
saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä
oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten
parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja
valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.

Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat
itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä
niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan
päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö
odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.

Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee
hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä,
nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli
Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine
talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura
hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.

Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka
monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari
kadonnut.

Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten
lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti
purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta;
muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden
pyörissä.

Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa
ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän
saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien
talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan
tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon
varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa
kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden.
Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin
olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin,
että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä
maalle?

Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena
päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun
veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty,
joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin.
Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan
Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja
puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja.
Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa
vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.




KUKA OLI ONNELLISIN?


— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa
ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne
eloon!

— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne
kyynelilläni.

— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te
muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte
kummilahjoja.

— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat
jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain _yksi_ saattoi
tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi —
mutta minkä heistä?

— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla,
tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu
sekä ulkona että sisällä.

Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu
tajusi sen.

Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat
vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut,
raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista
kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen,
missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli
leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin
marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta
ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja
äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.

Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon
runsautta:

— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin
ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja
minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa!
Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!

Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin
katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin
puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet
putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt
kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten
hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten
varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa
»seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon,
joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain
ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.

— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo
otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.

Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli
runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.

Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli
näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.

— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana
miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.

— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman
onnen!

Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen
mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden
kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.

— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.

Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi
melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen
onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella
puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä
kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti —
sellaista sattuu ruusuille!

— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä
tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli
hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä
lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun
ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä.
Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen
ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla
rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt,
mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt
lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä
olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä
pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua
hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.

— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai
erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa
kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka
tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!

Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat
ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat
väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa
kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.

— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen
onnellinen! Kaikkein onnellisin!

Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.

Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko
pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa
kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa,
ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten
kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon:
miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki
soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar
myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko
toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin
kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.

Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti.
Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli
palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut
juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen
käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä
tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa,
ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä
vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka
vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta
kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.

— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan
köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen
ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!

Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan
omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.

— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan
vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen
kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen
kertoa!

Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa.
Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee
autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.

— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen,
äidin rakkain lapsi.

— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.

— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.

— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.

— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen
saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan,
missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain
osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä
voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista
oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.




DRYADI.


Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.

Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman
taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän
aikamme on sadun aikaa.

Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko
porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.

Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille.
Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan
aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa,
jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku
onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään
poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja
viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo
tuore kastanjapuu.

Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka
ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta.
Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen
alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville
lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli
lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se
kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle.
Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu
kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai
kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat,
niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.

Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen
laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa
yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.

Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi,
tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat
kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista,
missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja,
jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla,
olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään,
niin viisaita ne olivat.

Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista
kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista
sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen,
mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä
dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan
kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.

Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi
täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja
naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen
kautta kaikkien aikojen.

Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte
Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen
ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina
nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan
sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta
aukeaa vapauden kraateri!

Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli
koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa
kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.

Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.

Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta
kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi
lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin
saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin
näköpiirin taakse.

Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain
pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät
ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin,
mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.

Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö.
Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin
hiuksiinsa.

— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä
joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!

Ja kuitenkin hän läksi sinne.

Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä
tuohon suureen kaupunkiin.

Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.

Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät
siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat
vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa
kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana.
Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi
surullisena:

— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!

— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin
herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa.
Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne
yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän
kaupungin olevan.

Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän
näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina,
kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät
hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.

Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa
kirjaan.

Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli
monena päivänä nähnyt vain sellaisen.

Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut
tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja
ihmiset niinikään.

Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä
sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat
kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät
yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.

Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä
kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat
Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä,
häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova
aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan
mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui
halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa
syleilemään valon sanansaattajia.

Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään
läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan
tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana,
rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet
kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui
kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi
pysyväinen muisto.

— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä
milloinkaan palaa.

Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut,
oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy
tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden
aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana
taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana.
Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla
ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden
aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan
päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista
maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.

Miltä näytti sitten tämä ihme?

— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on
kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen
auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä,
tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden
kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka,
sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä
samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään
sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää
lehteä, ei jää juurta.

Sotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto
vailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan
erämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja
riippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia,
vieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.

— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä,
hetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat
äärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja
rautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen,
kankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka
liikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero
ja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä
pantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja
turvesoista on saapunut paikalle.

Tuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon
leikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä
kokonaisuutena.

Marskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen
Aladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista:
suuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.

Täällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli.
Tullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä.
Täällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni
olkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen
sijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun
taalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia
huviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja
näkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken
keskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia
pensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa
troopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin
Damaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä
tuoksu!

Taidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista
että makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan.
Jouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.

Kaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja
tämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien
muurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että
pienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.

Niitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti.
Höyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä,
vaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella
kulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit
ovat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja
kaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä!
Kaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden
basaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput.
Koneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat
kellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu
itämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin
Baabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman
ihme.

Tällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka
ei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu
tuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.

— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan!
kuului dryadin rukous.

Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä
hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta
— dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento.
Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi
mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo
sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan
antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.

— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva,
kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen.
Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua
odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen
vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun
kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä
voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta,
sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja
sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet
puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi
puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä
koskaan tule takaisin.

Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento
hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa
tunteen kuumetta.

— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä
alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.

       *       *       *       *       *

Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi
täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.

Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien
ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät
vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale
juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin,
ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti
lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden
kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.

Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.
Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.

Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat
värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi
kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille,
jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa,
nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.

Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai
»pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota
kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään
viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma
veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin
dryadi nyt.

Jäähyväisistä tuli »pois, pois!»

Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin
matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia
viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin,
vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana.
Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit
suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat
siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.

Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen
tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän
riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut
mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen
dryadi.

Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin
maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään.
Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten
ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia
kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka
ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.

Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään.
Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat
toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli
kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.

Dryadi puineen oli keskellä Pariisia.

Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle
oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma
parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta
tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt
oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli
pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat
hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka
vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa,
tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja
loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita
vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.

Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin
tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin
tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja
kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni
puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju
ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin
vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset
ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat
vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme,
seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu
raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli
sanonut: Dryadi-raukka!

— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan
oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä
kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!

Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi
paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja
ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja,
sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet
kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin,
rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän
myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio
ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät,
liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli,
ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään
Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo
monet vieraat tänne.

Talot eivät liikkuneet paikaltaan.

Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat
kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin
kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin;
samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa
puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä
ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun
jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin.
Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien
katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.

Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin
houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja
elämän nautintoon ne kutsuivat.

Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden
ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia.
Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.

— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat
saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin
muuttumattoman elämän.

— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka
talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut
on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin.
Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe
mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden
talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen,
kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu
minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan,
jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne
tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä
ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun
täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä
elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta,
tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen
arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä
kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon
loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa
ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!

Se oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:

— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää!
Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni
lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja
rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni
kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni
kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!

Puun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto,
väristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli.
Tuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo,
dryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden
oksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli
sanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!

Dryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut
ja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin
kauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät
hänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin
joustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli
silkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa.
Hänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut
kastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.

Vain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti
pystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan
takana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike
auringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja
jos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin —
kuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui
hänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen
talon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.

Hän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen
kaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri.
Puut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen
suojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko
tuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina.
Katetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa,
schartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä
kukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.

Vilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä
vyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden,
keveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja
marssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun
luovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli
vallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?

Totisesti oli tämä maailmankaupungin suuri valtamaantie!

Tuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien
näppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin,
voittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo
kutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis
Helena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt
tanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia.
Dryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri
auringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen
heijastuksensa.

Niinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa
lotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän
pysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut
seurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.

Pilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen,
mutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa
kotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää:
hän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen
kukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana,
loistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja
vanhan tammen ohitse.

Varmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli
astunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi
alituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat
silkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki
ylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla
varustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat
marmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko
maailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.

— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli
korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä
vallitsi.

Se oli Madeleine-kirkko.

Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna
mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen
muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä
rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui
voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit.
Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien
ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.

Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut
paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti,
salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle
äänettömästi.

Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja
olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset.
Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?

Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta
vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän
hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen
kaipauksensa paikka.

Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa,
lentäminen on sille elämää.

       *       *       *       *       *

Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla,
komeiden suihkulähteiden luona.

— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä
vuodatettua viatonta verta.

Nämä sanat lausuttiin.

Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin
ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä
dryadi tuli.

Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä.
Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat
tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko
elävästä elämästä.

— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. —
Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää
minun luokseni!

— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen
merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on
syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!

— Minä en tule sinne, kuului vastaus.

»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli
saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä,
alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut,
mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.

Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.
Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.

He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien
käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut
ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea.
Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa,
joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä
katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä
eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta
juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket,
sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin
ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin
kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien
siltojen.

Missä oli dryadi?

Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia
tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka.
kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä
Marskentälle maailman näyttelyyn.

Hän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.

— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille
ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen
siunauksellista aikaa.

Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne
olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat.
Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja
kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.

Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui
vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean
mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.

— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön
puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö
sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa
itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin
ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on
tapana sanoa.

— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä
sinä puhut?

— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja
muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas.
Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui
täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja
salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten
mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain
melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on
mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin
ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan
kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.

Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut
pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista
Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin
tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.

Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli
nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä
holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen,
maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy
loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä,
voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.

Niin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se
välkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.

       *       *       *       *       *

Hän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan,
joka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä
kukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja,
missä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut
ja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen
kyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat,
todelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa
kuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja.
Pensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti
pieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet
viilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren
ihmisissä kiehumaan.

Hän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden
hymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen
»Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He
pyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa.
Ylöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan
puremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina,
että he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.

Tanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen
hennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen
hiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili
suurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä
ja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan
tanssivien nuorukaisten päiden päälle.

Oliko hän Armidan taikapuutarhassa? Mikä oli tämän paikan nimi?

Se loisti kaasuliekkeinä ulkopuolella:

  Mabille.

Sävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä
kilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken
tämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas
oli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa
suoraan taivaan sisään.

Kuluttava, kihisevä elämänhalu värisytti dryadia ooppiumihuuman tavoin.

Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat
huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen
korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt
niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan
kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain
läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.

Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän
näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla.
Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta
majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet
sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas
kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.

       *       *       *       *       *

Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa
ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne
valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita,
mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä
avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden
syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle,
jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja
lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen
pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät
suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni
meren pohjaan.

Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään
varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön
hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti
ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.

Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat
olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien
päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat
suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa
Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen
matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa
rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat
merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen
omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka
vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet
näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät
ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat
mielipiteensä sentapaisista.

— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat
nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä
kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme
helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja
muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!

— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden
kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana
aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta
uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen
ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän
kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!

Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he
olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä.
Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot,
jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän
käsittämishermonsa.

Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä
selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän
hän sen.

— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen
kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman,
kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne
häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme,
kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella,
suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen
pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän
olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.

— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota
vedettiin.

— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä,
kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan
oli? Sanoivat häntä referentiksi!

— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen,
neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja
oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli
vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.

— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän
eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.

Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita
kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut.
Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän
laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän
keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.

— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis
kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät
kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme.
Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella
jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on
lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut
karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.

Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne
tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän
seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista,
ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta,
eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.

       *       *       *       *       *

Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet
vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin
murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen
välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä
päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut.
Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.

       *       *       *       *       *

Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne
kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin
puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki —
sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.

Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään.
Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen
levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.

       *       *       *       *       *

Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut
levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään
täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti
ja sukeltaa sinne.

Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on
vuorokausi lopussa.

Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui
nurmelle, solisevan veden ääreen.

— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —
Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!

— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.

— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna
minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.

— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.

— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!

— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin
olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä
loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin
jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa
tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua
vain!

Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut
poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä
toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja
vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät
paloivat alttarilla, urut soivat.

Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja
kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko
luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen
huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista,
kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on
lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen
elämän.

Urkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:

— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka
Jumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!

Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne
sammuivat kuin nyyhkytykseen.

Taivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:

— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!

Ensimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen,
niinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi,
kyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.

Dryadi-raukka! Kastepisara, kyynel vain, joka vierii ja katoaa!

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin,
paistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli
puita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta
oksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi
elinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin,
dryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.

Maassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei
saattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.

       *       *       *       *       *

Tämä kaikki on nähtyä ja elettyä.

Me näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867, _meidän
aikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana_.




KANA-KREETAN PERHE.


Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka
oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla
paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen,
vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten
ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha
ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit,
varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli.
Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka
ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan
asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen
puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli
tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli
ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli
tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati
herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine,
ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi
hän sitä sanoi.

Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki,
johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta;
laattaan oli kaiverrettu sana _Grubbe_ — se oli juuri sen vanhan
ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa.
Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli
sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto.
Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista;
hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon
muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista.
Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi
tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei
ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.

Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen
puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit,
varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun
ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat
pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle
puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin.
Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa,
missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin
tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty
soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin
kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti
puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia
ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina
näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä
ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen
huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä
olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan
lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.

Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli
poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika
osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle
linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista
iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän
vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe
kutsui häntä _omaksi Sörenikseei_; se oli suurin suosionosoitus, ja
siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt
itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus,
ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä
paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa
hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä,
jottei hänen olisi liian helppo istua.

Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta.
Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei
toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin
että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin
isä pääsi vapaaksi.

Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja
katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.

Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi
puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat.
Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli
kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän.
Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse
istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani
muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati
voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi
vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa.
Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa
ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä
rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.

Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me
tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia.
Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät!
Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista
puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden
sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.

— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on
jumalatonta työtä!

Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen
syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:

— Isä antaa kyllä!

— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta
palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.

Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan,
Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan
enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat
komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen
silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.

Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan,
ja puutarha metsistyi.

Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin
nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären
tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan
roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän
ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä.
Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas
ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He
tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben
talossa.

Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet
sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän
voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.

Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun
Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon
sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean
aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!

— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra
Grubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.

— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei
hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.

Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta
Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä
kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne
tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.

— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan!
sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan
umpivaunuissa.

Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin
kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen
palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne
laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä
muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle
mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin
toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa
leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto
oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään
ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset.
Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen
aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi
hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.

Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat
tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat
pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!

— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. —
Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi
kuin päästät liikkeelle valheita!

Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä
hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen
äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen,
siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä
hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan.
Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden
välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli
joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten
tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja
naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä
sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä
uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen,
joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas,
hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean
maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt
kunnollisesti.

Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot
ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin
muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.

— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä
kuunnella!

Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme
unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe
teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.

Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy
kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi,
ikäväksi.

Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä
ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein
aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä
pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili,
kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille
fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin
oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten
antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty
metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti
itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.

— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa
raikas tuulenhenki!

Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren
taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta
näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin
herraskartanosta.

Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin
tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen
sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.

— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär.
Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä
parantunut.

Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre
oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui
kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä
aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut
tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.

Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi
parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.

Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti;
pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten
hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän
ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle
Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen
ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa.
Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle.
Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei
koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja
linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä
ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.

Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat
hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut
päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen
ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet
kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin
hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma
mustenikin kokonaan hänen silmissään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin
jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli
suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän
yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin
kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä
kippari torui häntä hänen teostaan.

Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut
maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin,
milloin ja minne?

Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä
tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta,
luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille
lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka
on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä,
joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo
kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on
kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa,
hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.

Laiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.

Kului vuosia ja taasen vuosia.

Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar
läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin;
jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka
heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista.
Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin
Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä.
Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja
ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui
kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän
kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto
raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella,
joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää
katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti
piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori
ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota
hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului
kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat
siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten
ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon.
Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä
purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman
kaupungin.

Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme
Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä
ylioppilaalta hänen nimeään.

— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta
kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä.
Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.

Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he
pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori
ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä
tosin ei ollut terveellisintä.

Jo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.

— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta,
kysyi Hoiberg kapteenilta.

— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo,
sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi
Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu,
jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna
jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on
lujat kämmenet.

Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut
lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä
vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen
kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli
kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei
ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto
ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli
vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään
suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene
laski maihin.

Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan
selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli
Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat
kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.

Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin
puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi
ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.

Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä
kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat
ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa.
Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin;
hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.

— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi
Sören-muori.

— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun
vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot
polttopuiksi.

— Se on minun asiani! vastasi vaimo.

— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?

— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin
pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. —
Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.

Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli
puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä
ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin
yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain
iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui
sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen
tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa
muuten oli. Hän puhui miehestään.

— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden
raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen
merimies, joten laki käy täydestä.

— Laki pitää paikkansa ylempiinkin säätyihin nähden, sanoi Holberg.

— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten
hän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka
revitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi
tuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin,
asetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä
hakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke
sillä kertaa irti ja vapaaksi.

— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me
olemme nyt sivuuttaneet sen!

— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin,
missä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja
hoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli
ylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka
hän olikin syntynyt Norjassa.

Uudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli
ollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt
kovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat
kirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä
kaupunkiin.

Borrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen;
niiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi
pihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle
ja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään
ja ajatteli omia ajatuksiaan.

Ylioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki
hän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona.
Täällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä
höystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija
ei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut
kotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli
ollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies,
joka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja
kuitenkin tämä häntä puolustaa».

— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo.
— Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli
kuninkaallinen sukankutoja.

— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen
kanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja
Pussinnuuskijalle.

Oli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän
kolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän
itse oli valanut.

— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.

— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.

— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.

— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta
pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän
ennen oli tietänyt.

— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte
avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän
kohtelee teitä joka päivä pahasti.

— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat
tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden.
Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän
oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla
eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset
nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita
kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana
ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää
omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan
olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa,
jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan
alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan
velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa
kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen
tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.

Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko
pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on
kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole
kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi
häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko
mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät
hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei
lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan
kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne
kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa:
ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti
niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset
sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen
aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona.
»Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.

Ja koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.

— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta!
sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon,
kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea
kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on
hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne,
niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.

Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat
ympärillä ja ankat raksuttivat.

— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia.
Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä
kana-emoa eikä mitään perillisiä!

Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä
lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja
pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä.
Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja
hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin
hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen,
ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen,
me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun
viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli
seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen
lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei
toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli
yllinkyllin ikää.

— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.

Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo
vanha varis, jollei sekin ole kuollut.

Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja
koko Kana-Kreetan perheestä.




OHDAKKEEN KOKEMUKSET.


Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha
harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä
ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä
sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella
puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.

Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona,
vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan
monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä
kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi,
joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi
ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta
nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.

Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria
kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän
oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli
kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella,
kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.

Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien
keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren
herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan
ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut
miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri
ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili
ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.

— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa;
antakaa minulle se!

Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa
ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä
orjantappurapensaassa.

Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi
saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista
nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen
tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos
talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä
sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut
sen läpi.

— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun
oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä
maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa
saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!

Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja
avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas
kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta,
joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan
sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat
ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen
neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse
käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.

Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa,
jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla
tämän tapauksen.

— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan
ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.

Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti
vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!

Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin
pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta
ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat
ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta,
kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat
myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät
paikoilleen.

— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää
heidät! Mutta minä en voi.

Kukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli
sijaan.

— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki,
että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.

Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä
puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.

Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta
syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt
ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta,
jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista,
ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan
vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin
olla suuria ajatuksia.

— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan!
sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että
siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.

Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli
voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta
aitauksen yli:

    »Ylöspäin ja alaspäin,
    almanakka kertoo näin.»

Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli
pitkä aika.

— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan
ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat
kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä
en ota askeltakaan, sillä minä en voi.

Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen
kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli
puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi;
kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua
auringonkukkaa.

Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat
pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.

— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole
yhtään kukkaa!

— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen
kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.

— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen
meidän kuvamme ympärille.

Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan
ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä
»varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli
maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen
kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat,
viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli
jäljennettävä kehykseen.

Ja ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.

— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun
esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen.
Mihin minä joudun?

Ja aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.

— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi,
nuora ei ole tarpeeksi pitkä.

Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin.
Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus
kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin
tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.

— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän
paikan!

— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.

— Sadussa! sanoi auringonsäde.

Tässä se on!




SEPÄ OLI KEKSINTÖ!


Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua
pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä
— kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli
syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli
tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.

— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi
hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin,
joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta
saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä
saatankaan enää runoilla!

Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka.
Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti
tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona,
jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin,
hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa
säätyveroa.

— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.

Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä
ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä
oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa,
hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja
kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa
ennenkuin pakkanen on pannut ne.

— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli
nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi
tietäjävaimon ovelta.

— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä
tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin
olla valmis runoilija pääsiäisenä!

— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole
mitään vanhaa aikaa!

— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot,
ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä.
Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et
käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä
varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia
runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit
ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta
että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää,
kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani,
pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole
ajattelematta itseäsi.

Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo
saattoi vaatia.

Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle
perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa
helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia,
erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin
kymmenen riviä riitti.

Ja mitä peruna lauloi?

Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta
Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja
karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan
suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.

— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa
kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen
ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja
viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen
tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta
ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä
hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli
pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet,
nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!

— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!

— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia
perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat.
Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki
länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa
löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset
marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin
teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.

— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.

— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet
mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä!
Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko
tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden
tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit
jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin
ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois.
Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden
kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi
kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa
siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.

— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle;
siellä näet paljon ihmisiä!

— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa
kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä
kuljen taaksepäin!

— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan
ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän
niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin
silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti
molemmat.

— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää
mitään!

— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi
tietäjävaimo.

— Mutta koska sitten? kysyi hän.

— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.

— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?

— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita!
Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä
haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä
itsesi että vaimosi!

— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski
runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.

Tämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.




ONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.


Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset
näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin
yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran
elämässään, mutta kaikki me näemme sen.

Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että
Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan —
tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta
myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei
tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen,
samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin
juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä
vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä
on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin
kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän
löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan,
jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä
päärynästä.

Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä
naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin
sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain
hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.

— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina,
saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt
samantekevää.

Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä
kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin
päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin
oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin
päärynöihin.

Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että
myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen
tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi
suuri oksa.

Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren
päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän
ja sitten muutamia aivan pieniä.

Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten
hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.

Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko
talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli
oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni
rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli
kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa
läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.

Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja
sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan
päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.

— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä
saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen
nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli
totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.

Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia
pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita
sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa
ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat
Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon
paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys,
että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä
päärynällä.

No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin
sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi.
Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi
puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!

— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt
suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä
tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!

Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi
valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla
tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen
minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää
kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen
silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin.
He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta
näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos
nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin
sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!




PYRSTÖTÄHTI.


Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä
katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja
yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä
hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.

— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä!
sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.

Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä
paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas.
Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan,
että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.

Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.

Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja
nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen
näyttäytyi.

Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut
pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän
istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja
tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa
ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät,
välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta
punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden
vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.

— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä
puhallat saippuakuplia!

— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi
koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa
jälkeen.

— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät!
sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen
silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka
kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.

— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.

— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!

Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu,
jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.

Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen.
Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se
oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla.
Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen
näyttäytyy! sanoivat ihmiset.

Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa,
kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut
varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian»,
hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän
kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän
oli nyt vanha koulumestari.

Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi
historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.

— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin,
niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja
toisissa maissa.

Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi
ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki
hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin
rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin
tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua
omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston
varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama
tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin
pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.

Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä,
jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon
taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa
ja maantiedettä.

Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja
kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa
parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten
mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle
tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja
suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista.
Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut
lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen
merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli
Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia
tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan,
ja se oli hyvin hauskaa.

Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen
vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja
päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin
voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat
kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.

Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei
näkynyt, mutta se oli taivaalla.

Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen
vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli
nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri
ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan
kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana.
Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää
käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien
ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne
saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen
tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien
sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän
asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut
kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit
saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka
hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki:
lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa,
ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana
miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta:
muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota
isoäiti kutoessaan lauloi:

    •Ei amatsooni ollut hän
    ken neuloi ensi sukan.»

Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän
oli lapsi:

    »Niin moni vaara siellä
    ihmistä piirittää.
    kun nuori on hän vielä
    ja vähän ymmärtää.»

Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja
molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen
silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt
iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän
pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.

Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään,
hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen
kiiltävän sumuharson.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja
kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas
ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa _eteenpäin_; nyt
osoittivat kuplat _takaisin_ päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli
ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä
vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.

— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas
on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!

Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan.
Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin
se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta
linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli
yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. _Hänen_ sieluaan katseli
Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.




VIIKONPÄIVÄT.


Viikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua
ja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei
niillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa.
Heidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin
joka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun,
toimittamaan järjestystä ajanlaskuun.

Karkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan,
ja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla
karnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He
tahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen
miellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman
toverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana
viskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan
tahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja
häikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa
laskiaishuveissa.

Oli karkauspäivä, ja niin he kokoontuivat.

_Sunnuntai_, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa.
Hurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa
kirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon
mennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi
napinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki
on myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»

_Maanantai_, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen
huvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa
mukaan vahtiparaadin saapuessa.

— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene
päähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy
tanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen
ja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon
esikoinen.

_Tiistai_, s.o. Tyrsin päivä, voiman päivä.

— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön,
kiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa,
että pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli
istuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen
tehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn
poliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on
huono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!

— Sitten tulen minä! sanoi _Keskiviikko_. Minä seison keskellä viikkoa.
Saksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä
kauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien
keskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme
päivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla
lienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.

_Torstai_ saapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja
kuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.

— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista!
Pohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin
mukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se
on säilynyt suvussa!

Ja sitten hän iski kuparikattilaan ja todisti siten korkean
syntyperänsä.

_Perjantai_ esiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi
sekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa,
missä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi
hän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa
naiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä
olla muiden kosittavana.

_Lauantai_ esiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa
luuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto
leipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä
juhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten,
vaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.

Ja sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki
seitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä
heidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät
tässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on
saanut yhden ylimääräisen päivän.




PÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.


— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.

— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te
olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä
olette jaksanut!

— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne
olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät
ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!

— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin
niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan
pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:

— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva
Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!

Ja Päiväpaiste kertoi:

— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi
kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin
purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies
oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat.,
Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen
kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi
hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit
aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen,
seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan
puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä;
se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli
kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä,
äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan
päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet
koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä
oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla
tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat
kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.

Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä
selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin
kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan
kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän
laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä
elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli
oman sydämensä lyövän.

Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se
ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli,
jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen,
untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli
neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa,
kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän
yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista
lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu
lentoon.

Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä
rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.

— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!

Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti
sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut
kultaisen taljan.

Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä
kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä,
että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan.
Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien
perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.

Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti,
ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat
säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten
tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli
sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!

Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari.
Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat
lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen
voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen
suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden
asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin,
mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen
ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden
vertauskuvina!

— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.

Ja ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!

Ja Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:

— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat
olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja
hän menikin.

Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se
veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta.
Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He
tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja
silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.

— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste
kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!

— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.

— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?

Me sanomme: nyt ne loppuivat!




VAARINISÄ.


Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme
vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa
taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni
poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle
ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta
meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.

— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava.
Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin.
Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin
he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä
likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!

Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta
hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:

— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi
enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!

Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat
minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa,
joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä
juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa,
olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä
ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon
rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin
ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin
houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä
kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja
Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.

Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa
päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se
oli voimakas ja suuri.

— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt
taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa,
ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin
veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin
kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein
arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian
saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän
tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan.
Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi
ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni,
huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen
ilman toisiaan.

Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin
tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän
aikamme merkillisyyksistä.

— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin
vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!

— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta
iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin
tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!

Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli
tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin
kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen
väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli
kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne
ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi
täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie
sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta
ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat
rautatiekellon mukaan.

Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut,
hän kävi varsin vakavaksi.

— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja
minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun
kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi
toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla
varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni
ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi
kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä
ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan
myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin
viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka
koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja
pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai
sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla
enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!

Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät
voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha
ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin
piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen
asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli
koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.

— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja
nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja
minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.

Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa
laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat
kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut
maihin. Siitä oli vain muutama tunti.

— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi
vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!

— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja
lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.

— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut
noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät
tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja
minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.

Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli
joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan
koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja
sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä
näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein
voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin
paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen
kaikkein suurimmatkaan.

— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi
vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä
ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja
herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen
hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!

Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona
tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat
iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä
laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin
valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi
rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli
murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli
yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille
ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse:
oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä
ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa
maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja
onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan
maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut
valjennut.

Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista
tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia
saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut
haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa
hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta,
Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat
luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki,
pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.

Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian
Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa
kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:

— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo
monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!

— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.

— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut
rahaa hänen muistopatsaaseensa!




KYNTTILÄT.


Oli suuri vahakynttilä, ja se kyllä tiesi mitä se oli.

— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä
loistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun
paikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.

— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain
talia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että
se sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se
kastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan
kertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen!
Tietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista,
mutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat
saliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä
paikka, sieltä saa koko talo ruuan.

— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi
vahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse
säteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut
että koko perheeni.

Tuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta
talikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä
ja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori;
se pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken
tämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.

— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee
työtä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.

Talon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään
yöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:

— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja
minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.

Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään
vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.

— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan
unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.

Ja sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.

— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään
kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu
hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla
ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla
talia eikä vahaa.

Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta,
pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.

— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.
— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.

Ja kynttilä sytytettiin.

— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.
Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.

Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut
vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.

Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen
rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin
kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.

Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi
kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää
kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:

— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia
perunoita!

Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin,
se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä
pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan
koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!

— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä.
— Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä
aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.

Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se
oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja
pienin lapsista lausui pienen runon:

    »Sua kiitän, hyvä Jumala,
    kun taas mun tahdoit ravita!
    Amen.»

— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.

— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain
ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!

Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja
äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja
itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi.
Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien,
yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.

— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko
vahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä
tahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!

Ja se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut
vahakynttilä, toiseen talikynttilä!

Niin, siinä koko tarina.




TAVATTOMIN.


Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja
puolet valtakuntaa.

Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa,
jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi
kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei
kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään
omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.

Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä
jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä
kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä
syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki
yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon
suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello.
Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat
mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä,
joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.

— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.

Kello löi _yksi_, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin
ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.

Kello löi _kaksi_, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha,
missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina,
vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä
tarvinneetkaan.

_Kolmen_ lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi
pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut
hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.

_Neljän_ lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella
pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa,
syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa
varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.

Kun kello löi _viisi_, tuli näkyviin viisi aistia: näkö
silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon
orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka
suruharso ulottui kantapäihin saakka.

Kello löi _kuusi_, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi
korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi...

Sitten tulivat _seitsemän_ viikonpäivää tai _seitsemän_ kuolemansyntiä;
tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä
niitä ollut helppo erottaa.

Sitten munkkikuoro, joka esitti kello _kahdeksan messun_.

Yhdeksän lyönnillä saapuivat _yhdeksän_ runotarta. Yksi oli
tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut
kuuluivat teatteriin.

_Kymmenen_ lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja.
Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.

Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja
tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:

»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.

Nyt löi kello _kaksitoista_. Silloin astui esiin vartija, päässä
reuhkalakki ja kädessä aamutähti.

Hän lauloi vanhan vartian värssyn:

    »Vapahtajamme syntyi
    hetkellä keskiyön.»

Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat
enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.

Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio
taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.

Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies,
ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän
ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.

Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja
prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen,
mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit
vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän
seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt
tavattomimman.

— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä
se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä
taideteosta kohti.

Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit
kiertelivät, kaikki oli rikki.

— Sen osasin _minä!_ sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen
tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.

— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli
tavattominta!

Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet
valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.

Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista:
häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän,
mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko
loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin
kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin
morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili
ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.

Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut
kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta
lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli
marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui
morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella,
sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty
kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut
mitään leikintekoa.

Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut
eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen,
kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses;
hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain
raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.

— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki
käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!

Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä
vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!

Mutta hän ei hävennyt.

Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja
kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut
tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui
ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska.
Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.

— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet
itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.

Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon
muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät
alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset
sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.

— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka
teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!

Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki
iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi
kadehtinut — niin, se oli tavattominta.




MITÄ KOKO PERHE SANOI.


Mitä sanoi koko perhe? Niin, kuulepa nyt ensin, mitä pieni Mari sanoi.

Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein
päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään
hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli
saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli
itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen
taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli
mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen
ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa
painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä
kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki
tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.

— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli
kaikkein kaunein tarina.

Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria
poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin
mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena,
niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa
»kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa
ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä,
lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee
sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että
kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi
lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan
ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.

Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen
toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet
nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli
seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin
vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja
kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät
vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä
tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko
maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä
on kaunein satu!

Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla
vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja
sydämessä:

— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy
niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen,
kaunis satu!

Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä,
jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja
kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän
osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli
ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman
maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat
punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko
maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa.
Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen
osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne
olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa.
Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi
kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja
kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.

— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä
Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.

Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä
näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se
oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä
esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden
kuningas.

— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän
kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa
kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on
lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on
armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana
lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se
hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi,
niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä
sinä joudu kadotukseen.

Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat
ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi
hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt
on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi
ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee,
että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain
hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!

— Kaunista on elää! sanoi pieni Mari.

Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko
perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli
kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki
sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:

— Elämä on kaunein satu!




TANSSI, TANSSI TYTTISEIN!


— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla.
— Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota
»Tanssi, tanssi, tyttisein!»

Mutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha,
hän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.

Taloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon
Amalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se
oli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi,
ettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet
päät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei
tuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi,
tanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli
uutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha
ja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:

    Tanssi, tanssi, tyttisein,
    voi, kuin hienoksi sun tein!
    Hieno myös on herrasmies,
    hatun, hanskat ottaa ties.
    Liivit, housut valkeat,
    suuret liikavarpahat.
    Hienoks kumpaisenkin tein,
    tanssi, tanssi tyttisein!

    Liisa muori verraton
    viime vuoden nukke on.
    Tukka uus’ on, pellavaa.
    Voide otsan puhdistaa.
    Oikein hienoksi sun sain.
    Muori kulta, mukaan vain!
    Kaikki kolme tanssikaa,
    sitä nähdä kannattaa.

    Tanssi, tanssi, tyttisein,
    sievin tanssiaskelein.
    Suora, sorja, mallikas,
    kas, kuin olet kaunis, kas!
    Niiatkaa ja pyörikää,
    sepä teitä virkistää.
    Tanssikaa, te pienoiset,
    kaikki ootte herttaiset.

Ja nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas
ymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä
erinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut
lapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta
pieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.

Häneltä olemme sen kuulleet.




KYSY AMAGERIN MUORILTA VAIN!


    Oli porkkana vanha ja painava,
    niin pullea, paksu ja kyhmyinen.
    Sisu sill' oli sentään ankara,
    kun kihlasi nuoren neitosen,
    niin korean, niin sorean,
    ylhäissäätyisen porkkanan.
    Häät vietettiin.
    Kestitys oli verraton,
    sitä rahalla maksaa ois mahdoton.
    Oli kaste ja kuutamo juomana,
    ja kukkien höytyvät ruokana,
    niitä lenteli niityllä hiljalleen. —
    Sulhanen puuttui puheeseen,
    kakisteli vanhaa kurkkuaan,
    monin kääntein tervehti vieraitaan.
    Nuori morsian mitään ei hiiskunut,
    ei hymyillyt, ei huoannut.
    Ja jos usko et lain,
    kysy Amagerin muorilta vain!
    Punakaalinpää oli pappina,
    valkojuuret neitoina morsion,
    parsa ja kurkku oli vieraina
    ja perunat lauloi kuorossa.
    Kaikki alkoivat sitten karkelon,
    ja jos usko et lain,
    kysy Amagerin muorilta vain!
    Vanha porkkana tanssi ja hyppeli,
    huhhei! ja selästä halkesi,
    siihen paikkaan kuolla kupsahti.
    Vaan morsian nyt hymyää,
    hän riemuitsee, kun leskeks jää!
    Miten kummasti kääntyy kohtalo!
    Hän vapaa, onnekas on jo,
    lihaliemessä impenä kellua voi,
    iloitsee ja karkeloi,
    ja jos usko et lain,
    kysy Amagerin muorilta vain!




SUURI MERIKÄÄRME.


Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista;
sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli
kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet
isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin
ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa.
Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät
ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa
haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei
kukaan niistä ajatellut.

Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin
kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset
olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat
niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät
ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.

Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin
sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja
mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin,
hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei
ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle,
ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat
vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja
suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat
kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä
syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien
pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.

Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen
kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon
äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut
ylhäältä alas.

Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri,
penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat
Euroopan ja Amerikan välille.

Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska
sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen
merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala
hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa
tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista
kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia
vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että
maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden
kalatovereitaan.

Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa,
mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja
taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.

Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa
sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet
toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari
tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja
alkoivat käydä uteliaiksi.

Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas
ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka
oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui
pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se
oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai
kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän
olevan vain salakavaluutta.

— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi
varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton
halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut
alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat
ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.

Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari,
merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on
päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he
kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan
eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän
näköinen.

Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se
oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli
kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.

— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle,
penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan
niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta
useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen
selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte.
Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo
ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen
sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa
niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt
voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin,
kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs
karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet
kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan.
Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.

— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.

— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu,
saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri
merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon
puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt
uskon! _Se_ se on! — Ja sitten hylje sukelsi.

— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat
pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan
kaikki vain ei olisi ollut valetta!

— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme
toisten mielipiteet!

— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia!
sanoivat toiset ja kääntyivät pois.

— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta
se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli».
Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.

Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit
kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene.
Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta.
Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja.
Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka
heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja,
sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia
joka lehteen upotettuna.

Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi
kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren,
vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet
merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan
upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi
kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi
nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni
kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä.
Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen
kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä.
Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin
valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se
kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.

— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin
pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!

— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole
asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä,
kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka
ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin
meriolennot.

— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi
päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh,
höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun
tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut
käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on
paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole
muuta tekemistä.

Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä
syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas
pyyhälsi veden halki.

He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat
kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta
meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.

Nyt tuli merikissa.

— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.

— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin
naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti
kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen
sitten voisi purra poikki tuota koitta!

— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli
näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se
häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!

Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen
kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.

— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole
pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.

Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät,
tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.

— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi
häntä!

— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen
meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.

Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö,
suurempi kuin he kaikki yhteensä.

Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.

Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen
selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja
näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.

— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle
on annettava kyytiä.

— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää
minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin
ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden
yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se
tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein
se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen
linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti,
kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa
minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.

— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.

—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla
kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!

— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä
toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.

Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä
on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli
hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin,
yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla,
vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa
kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät
lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja
huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä
merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.

Nyt he saapuivat paikalle.

— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin.
He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä
ulottuvilla.

Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten
ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä,
vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät
sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen
matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset
merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka
syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta
eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat
kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka
muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä
varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen,
nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.

Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä
oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.

— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan,
mikä juuri on minun arka puoleni!

— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät
käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt
minä otan kiinni vähän lujemmin.

Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen
ympärille.

— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.
Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.

Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas
kuin saattoi.

— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan
pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.

Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli
koskaan ollut.

— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä
maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?

Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin.
Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä
sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.

— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja
kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai
lyömme rikki sinut!

Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten
sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.

— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan
kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun
kaltaisilleni pienemmissä vesissä.

Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti,
hoiti laillista tointaan merenpohjalla.

Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin
mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli,
toinen toistaan komeammin.

— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo
esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia
hampaitaan.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja
meriankerias.

Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä,
jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa
suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa
jaksanut puraista.

Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat,
merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse,
söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi.
Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.

Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet
eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään
kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.

Meren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.

— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?

Niin, siinä oli kysymys.

Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi
tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä
käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä
meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.

— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka
pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni
rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja
minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen
viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä
alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte
päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas,
on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on
vain ihmisten kujeita.

— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.

— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.

— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.

Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka
muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti
pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.

— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden
ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä
houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne
luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää
vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu
mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei
kelpaa!

— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän
mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.

Pieni merikala piti oman päänsä.

— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.
Minulla on se tunne.

— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen
asiantuntemuksella ja varmasti.

Se on tuo _suuri merikäärme_, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa
ja saduissa.

Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu
merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa
yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se
voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin
kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden
vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki
läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien
ilotulituksen.

Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka
ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat
iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä
tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä
puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä,
ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme _suurta
merikäärmettä_.




PUUTARHURI JA HERRASVÄKI.


Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine
muureineen, torneineen ja katospäätyineen.

Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen
aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan
kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta
hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle,
kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen
nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista
ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia
kasvihuoneen ulkopuolellakin.

Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa,
hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon
alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka
olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi
kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja
helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen
ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.

Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia
korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut
olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana
sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään
tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia
olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin
että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan
pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!

Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi
kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin
ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät
muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen
vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä
sitä saanut kokonaan hävittää.

— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se,
hyvä Larsen!

Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista
merkitystä.

— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko
kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?

Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja
taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut
häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia,
jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti
puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän
oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.

Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti
ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat
ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä,
jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat
olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet
kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa
täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat
ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli
ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät
olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.

Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri
herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon
puutarhassa.

Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän
oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.

— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti
hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.

No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan,
että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.

Sitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.

— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen
todistuksen hedelmäkauppiaalta?

Sen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.

— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.

Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän
oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä
lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja
ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa!
Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille
erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa
menestyneet hyvin.

Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa.
Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He
olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia,
majesteettien ansarissa kasvaneita.

— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia
meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.

— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri
varsin tyytyväisenä.

— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi
herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!

— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan
ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin
meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat
meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!

— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän
puutarhastamme!

— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai
häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit
olivat kotoisin herrasväen kartanosta.

Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet
asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin
kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.

Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia
hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi
nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.

Tätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.

— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään!
sanoi herrasväki.

Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa
vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja
koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden
alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla,
että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat
ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit
jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta
nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi
sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla
herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin
puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta,
mitä oli saatu.

Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta
voidessaan sanoa:

— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin
iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.

Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina
hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin
voimakkaammin esille.

— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala
teille antanut, ette te itse.

Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli
lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen
loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.

— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.

Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin
päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka
sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän
myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli
viisas ja sydämellisen hyvä.

Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui
prinsessan mukana linnaan.

Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen
kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt.
Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon
sinisen lotuksen:

— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet
kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!

— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan
vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin
sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.

— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me
emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka.
Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan
meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin
taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä
keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen,
tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!

Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin
pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi
anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi,
jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä
vakavan muistutuksen.

— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän
silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän
on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet
sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin
arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.

Ja niin tapahtui.

Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda
heille tuoreen arttisokankukkasen.

— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja
puutarhuria kiitettiin.

— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.

Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin
rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta,
ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat,
mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine
linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien
kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.

— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on
kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole
mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa.
Meitä se on surettanut.

Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo
kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen
tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut
hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.

Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat
puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja,
kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.

Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä:
istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen
siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin
auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät
loistavasti.

Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään
Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi
sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean
näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia.
Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin
sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen
hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan
on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen
kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa
kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean
vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen
korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä
kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi
tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja
kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.

Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä
päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa
ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin
siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.

Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä
Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille
kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen,
mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta
taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.

— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi
herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.

Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan
kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun
iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että
se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan
ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle
vanhalle talolle.

— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan
maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä
siitä, että hän on meidän puutarhurimme.

Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he
olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he
eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä
ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.

Niin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.

Nyt voit sitä miettiä.




KIRPPU JA PROFESSORI.


Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies
putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia
aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni.
Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria
ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja
sen hankkimiseen.

Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja
puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän
oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin
häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina,
niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin
suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies
kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.

Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja
lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut
varoja.

— Niitä saadaan! sanoi mies.

— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.

— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää
murutkin ovat.

Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja
näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän
myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen
pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu
löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.

Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt
vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko
talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa.
Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja
mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut
nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi,
vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli
vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän
harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa
ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.

Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli
oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa
kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli
saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin
ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää
professorin, jopa kokonaisen perheenkin.

Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin
kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee
perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen
lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu
oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja
yksiinhän se vetää.

— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä
mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.

Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan.
Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään
kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea
kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän
uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.

He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan,
ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.

Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha,
mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä
hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.

Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa
niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan
villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.

— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan
siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.

— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut
kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta
hän oli villi.

Prinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.

— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun
pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön
professorin.

Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän
saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon
nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli
toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.

Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla
kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi
köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni
suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.

Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan
arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti
matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki
sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli
opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen
hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita
linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät
eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita
kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein
herkullisinta.

Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun
hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä.
Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei
ollut suinkaan helppoa.

Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen
tiedän!

— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa
maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa
kutsutaan sivistykseksi.

— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.

— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan
niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut
putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!

— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.

Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli
tuonut, ja se oli liian pieni.

— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat!
Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja
köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja
nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.

Hän sai kaikki mitä hän pyysi.

Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut
ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä
ja laskettava ilmaan.

Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se
pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.

— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja
asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata.
Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin
kirppu!

— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi
kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.

— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!

He luulivat hänen sanovan: kanuuna.

Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois
villien maasta.

Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja
odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde
villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista
ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät
tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan,
ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä
on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat
saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä,
kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.




MITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.


Tuuli humisee vanhassa piilipuussa.

Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet
ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää
asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.

Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri
ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin
valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen
aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman
kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina
vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty
virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.

Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle
puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan
limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja
musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria,
osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.

Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa
kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas
rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle
pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.

Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja
hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi
häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä,
hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut
aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.

Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa
niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja
aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa
revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin
on asettunut sinne.

Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne
muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä
pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut
sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään
ollut hänen isänsä.

Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen,
nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi
lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän
laulanut eikä viheltänyt.

Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi
laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy
vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat,
hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.

Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne
vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä.
Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär,
köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla
ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan
kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään,
suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä
nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä
oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.

— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. —
Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi
voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.

— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran
lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee
tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii
keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme
me jätä.

Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti
päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa
ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja
Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä
tämä kiintymys pettänyt.

Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon
talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita,
juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse
näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin
vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»

Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin,
sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä
seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus;
sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat
sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli
ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara]
sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä
muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei
koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa
oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa
kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän,
joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin
kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet
maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt
tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli
kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka
poika oli ilman vaatteita.

Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä;
niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei
edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.

— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että
päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä
apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni
Rasmus voi hänkin neuloa!

Hän istui todella jo pöydällä, vihelteli ja lauloi, hän oli iloinen
poika.

Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut
väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.

Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä
köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin
hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei
korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän
oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.

Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna
suuren piilipuun alla.

Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi
ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen
kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta
kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti
Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää,
niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa
huoneessaan.

Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi,
että näin tuli käymään.

Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä;
tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.

Syksyllä varisi jokainoa lehti, sade tippui alas paljaista oksista.

— Ne tulevat taasen vihreiksi! sanoi Ölse-muori.

— Mitä se auttaa! sanoi mies. Uusi vuosi, uudet huolet toimeentulosta!

— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää
rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.

Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden
viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen
iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse
kuninkaankin luo.

Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat
sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei
räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt
kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta
tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi
hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja
silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja
tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.

Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset,
mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut
ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui
kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista
viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä
loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.

Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat
kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon,
missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja
pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu
kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa
vastaanottamassa ruumista.

Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui,
veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne
mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat
ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.

Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein
herrashautajaiset.

Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän
oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.

— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki
että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.

— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on
iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.

— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies
on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä
tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.

— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin:
hänellä on iankaikkinen elämä!

— Kuka sen on sanonut sinulle, Maaren! toisti räätäli.

Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei
saanut kuulla sitä puhetta.

Äiti kantoi pojan turvemajaan ja itki.

— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun
isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi
äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen
lapsen kädet.

— Nyt minä taas olen rauhallinen! sanoi hän. — Luota itseesi ja
Jumalaan!

Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.
Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.

Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren
tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.

Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa
kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai
kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei
Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon
uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies.
Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti
kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.

— Mitä se auttaa! sanoi räätäli Ölse.

Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten
seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat
kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän
ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa
ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty,
korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa,
mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut
suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut,
Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun,
jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas
sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän
kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat
kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä
viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan,
sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset
eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».

Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä
lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä,
ketä tämä koskisi.

Ja se nähtiinkin.

Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse.
Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti
kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.

Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin
oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä
kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta
saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta
Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi.
Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.

Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun
ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska
täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei
ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli
humisi oksissa ja lehdissä.

Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat
keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin
Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis,
mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa,
nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä
ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki
muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo.
Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin
paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä
talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus
seurasi äitinsä neuvoa.

Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen
vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.

Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä
uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin
taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain
talonpoika pitäjässä.

Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja
ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita
hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki
häntä.

Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan
sanonut sitä selvin sanoin.

Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän
isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli;
silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta
vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa
peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat
toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi
lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli
ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu
lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.

Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja
tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten
palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa,
kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai
Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.

— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni
suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään
ollut syytä itkuun.

Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli
mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli
rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli
tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä
saan hänet peloittamalla siihen.

Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut
Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt,
minkä vastauksen tyttö oli antanut.

Ajatukset pyörivät Rasmuksen päässä.

Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta
mitä se merkitsi.

— Kihlausta, sanoi Rasmus.

— Ja kenen kanssa luulet? kysyi tyttö.

— Rikkaan talollisen, sanoi hän.

— Oikeaan osasit, sanoi tyttö, nyökkäsi ja livahti tiehensä.

Mutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle
hurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti
lähteä, äidin itku ei auttanut.

Hän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli
ikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään
kaiken maailman ihanuuksia.

— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on
sopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota
itseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana
takaisin!

Rasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen
lantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut
hänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä
hän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.

Maailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli,
että hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä
uutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin
vanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla.
Hänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että
hänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee
takaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.

Äiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden.
Silloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka
osasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin
kuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki
kahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei
voinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia.
Hänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.

Tätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan
säästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt
saada tietää, että hän oli sen tehnyt.

Ja vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään
tempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se
oli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja
silloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä
tahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata
kiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua
kuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli
elossa.

Hänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli
järvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen
jalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin
hänen täytyi tulla.

Kuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan
sanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski.
Stiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa
vetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja
kynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä
lehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa
painovirheet olivat.

— Se ajaa saman asian! sanoi Stiina ja viskasi sen pataan.

Monenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta
kiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan
tuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan
paksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä
takaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas.
Monet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se
oli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa.
Vain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.

Oli yläkuu, oli alakuu. Joka kerta tuli Elsa kysymään:

— Etkö näe hänen tulevan?

— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen
matkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten
yli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä
suurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume,
mutta hänen täytyy kulkea.

— Ei, ei! sanoi Elsa. — Minun käy häntä sääli!

— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän
kaatuu kuolleena maantielle.

Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi
vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.

— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.

Mutta ei hän kuitenkaan tullut.

— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.

— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin
Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.

Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki
pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle
talolliselle.

Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita.
Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden
viettoa.

Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin
klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat
kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet,
isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat
puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista
ottamansa ruuanjäännökset.

Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki
ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä.
Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa,
keltainen ja kalpea hän oli.

—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen
sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.

Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin
pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.

Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja
vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt
puun ja paljasjalkaisen Johannan.

Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi
paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi
tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja
Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.

Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut
käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki
nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.

Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa
niitä.

— Mitä se auttaa! sanoi hän.

— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain
saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan,
niin mielelläni antaisin elämäni.

Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui
hänet eikä hänen poikaansa.

Talossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.

— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.

Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat
ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata.
Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan
mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin
kapakkaan kuin kirkkoon.

Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti
likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten
poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin
poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut
poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen
matkaa.

— Kokoa voimasi, Rasmus!

— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.

— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,
Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».
Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.

Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen
luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun
alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta
virstanpatsaasta.

Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta.
Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut,
paitsi puu ja humiseva tuuli.

— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!

Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti
ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän
ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät
suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin
puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen
jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä
limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.

Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän
toimitti hänet sairaalaan.

— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun
äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi
palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen
ja sinun täytyy elää!

Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin
nousivat ja laskivat.

Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin.
Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka
ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.

— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa,
niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan
sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.

— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala
ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja
lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko
lukea sinulle virren?

— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.

— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.

— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen
himmein, väsynein silmin.

Ja Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän
osasi sen ulkoa.

— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan
voinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.

Rasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää
nuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut
häntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa;
pienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus
tuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja
hymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan
lapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.

— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen
esimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen
vanhaa miestä.

Oli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta
harmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.

Oli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla;
siellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille.
Suuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli
polvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri
sinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.

Jumalan luona on armoa ja laupeutta.

Siitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan,
mutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo
on kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa
puussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet
ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää
siellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee
häntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu.
Hän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa
puussa.




PORTINAVAIN.


Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia:
kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme
kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen
portinavaimesta.

Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa
rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja
viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua
takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka
oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä,
joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.

Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa
jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä,
Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa.
Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti
miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina
työntää eteenpäin.

Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi
hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen
arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo
vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla
paikalla.

Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse
sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka
asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella,
kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun
hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun
ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan
kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui
päivällisruoka kärsimään.

Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän
palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun
kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän
vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!

Mutta hän ei kuitenkaan tullut.

Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta
kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi
sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen
toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui
toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.

Kamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.

— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on
syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä
työnnä eteenpäin!

Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä.
Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea
uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun,
mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina.
Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset,
vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi
salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei
kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.

Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa
talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain,
mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat
tuntemaan vasta myöhemmin.

Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei
silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut
Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset
olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin
retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin
hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä
ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin
soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon
ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä,
ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja
kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta.
Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään.
Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä
talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.

Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena
sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä
ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».

— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme
huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan,
kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me
tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme
Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini
puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi
markkaa hengeltä.

Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät
kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja
valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin,
mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.

Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi
alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen
syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa.
Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli
loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään
perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen
minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi
tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan
ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei
kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi
kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli
erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan
kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.

Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se
oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen
kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä
irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi
panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut
itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan
niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta
alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli
keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin
seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja,
kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki
tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen
ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan
avaimen lumoihin.

— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan
kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain
neljännestunti.

Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt
pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä
vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti
kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden
joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi
teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon
vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan.
Mitä sille mahtoi!

Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin
porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat
jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.

Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas
kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja
suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen,
mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut
edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen.
Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi,
vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.

Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan
yli ja tulivat kaupunkiin.

— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on
meidän oma porttimme.

— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut
takataskussa eikä sivutaskussa.

— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta?
Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka
me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla
poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!

Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka
pysyi tyynenä.

— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, —
herättää hänet ja siten päästä sisään.

Hän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.

— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta.
Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä.
Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!»
ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja
päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta
vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä
on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun
kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi
portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita
ei pitäisi olla taskussa.

Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin
kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja
kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.

Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen
antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori
mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.

Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana
antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan
nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan
kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein
vähimmän avainhenkiin.

— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos,
minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin
uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin
pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut
siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen
epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa
ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos,
ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut.
Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren
ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt
koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi
elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi,
piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen
avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten
läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita
kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat
lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki
vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin
elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut
ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain
vie, totta! Siis teen ankaran valan.

Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa;
nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli
avaintyperä.

Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja
hänen viisaudenlähteensä.

Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi
riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen
mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta
sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi
haihtuvan yön kuluessa.

— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän
on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen
tulevaisuutensa olisi turvattu.

— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla
ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.

— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen
mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se
kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi
voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä.
Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä
oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa
kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin
Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein
hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole
sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä
sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta,
ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän
uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin
aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin
kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä
sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä,
ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän.
Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän
voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä.
Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui
mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi;
kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä
on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.

— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö!
Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä
sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on
yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?

— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi
kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella
kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.

— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.

Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen
miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen
toisensa jälkeen.

Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus
määrätty.

Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».

Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken
lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos
huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen.
Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki
osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta.
Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.

— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.

Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä
kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä
omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien
suitsutuksen tuoksu.

— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä
ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli.
Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat.
Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä
huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.

— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta
kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!

— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.

Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu
avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka
katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana
hänen lemmittynsä.

Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa
vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»

Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö
myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.

— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se
avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt
nähdä. Minä takaan sen.

— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.

Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei
kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin
Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan
teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin
hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät
poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti
näytelmän.

— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. —
Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille
vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä
minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te
aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en
usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.

Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos
yhtä.

Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja
puhtaudessa.

Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar
antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä,
neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset
tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet
vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä
pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi
apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut
sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti
pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa
maaseutukaupungissa.

Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten
kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta
sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain
yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä
on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa
taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan
suurimmista maaseutukaupungeista.

Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne
nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei
ainoaksi apteekkariksi.

Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa
voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut
siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä.
Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä,
kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.

Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli
siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen
kamarineuvoksettarelle.

— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen
portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen
esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka
niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!

Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän,
avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.

Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän
pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan
taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut
mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.

Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä
avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja
merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle
apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania,
jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan
avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen
portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse
ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten
liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja
juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin
neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka
lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa
avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja
viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle
ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli,
maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien
avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan
portinavain, se on paavin avain, se on »_erehtymätön_!»

— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!

Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään;
kamarineuvoksettaren hautajaisissa.

Hän kuoli ensin.

Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin,
joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat
joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.

Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen
arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.

Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt
talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea
taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään
tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.

Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he
itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena
oli voimakas.

— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon
hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä
itse, sitten taide!

Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö
ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut
kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.

Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen
lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle
vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena
eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:

— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?

Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan
kanssa.

Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.

  »Voitto ja onni!»

Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.




RAMPA.


Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä.
Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he
tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin
he itse olivat.

Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu
joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli
ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä
laulettiin ja tanssittiin.

Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin
oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä
Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista
tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli
kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan
katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja
palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat
äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä,
kultalankoja ja lippuja kohti.

Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja
hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat
jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.

He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä
kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.

Siinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään
naimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä
he ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa.
Joulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä
olikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.

— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta
heillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.

— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi
Puutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä
aina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.

Se oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea
nimensä oli Hannu.

Hän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten
hänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he
sanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi
vuotta vuoteenomana.

— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole
mitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.

— Sellainen ei lyö leiville! sanoi isä.

Mutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka
mielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön,
mikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa.
Hän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa
kokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut
niitä.

Hannu oli saanut satukirjan. Siinä oli paljon lukemista, paljon
ajattelemista.

— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta
antaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.

Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot
niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä
niin kauniisti sanotaan psalmissa:

    »Ja kaikki maailman kuninkaat
    jos saapuis loistossansa,
    he lehteä ei nokkoseen
    lois koko voimallansa.»

Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja
hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.

— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein
hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne
heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä
se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.

— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli.
— Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on
sellainen ero?

— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.

Tästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.

Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta
myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla
ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä
nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.

— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä.
Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden
ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he
molemmat!

— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken
tästä kirjasta!

— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.

Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen
vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli
syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. —
Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä
päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on
maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu
herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei
liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä
vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on
varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone,
sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko
talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki
unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju,
sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli
suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia,
niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki
muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi
miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi
mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi
mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi
pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää
yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan
omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette
itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.

— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se
tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja
sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia,
joita he märehtivät.

Kotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.

— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.

— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita
te ette tunne.

— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla
sen, jonka tunnen.

Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana
palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle
kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita
on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa
hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii
onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne
surua eivätkä puutetta.

Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas
päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei
tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli
kuitenkin löydettävä!

Kuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen
sellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka
todella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä
puutetta.

Lähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja
herraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta
kun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua
ja puutetta.

— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella
laulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.

— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi
puolet kuningaskuntaa.

Mutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi
ihmiseksi.

— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa
nauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.

Silloin kulki koulumestari siitä ohi.

— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä
talossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?

— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki
meille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä
puutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat,
kun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä
jokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään.
Onhan sekin lohdutus.

— Mistä te olette saaneet sen kirjan? kysyi koulumestari.

— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.
Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.
Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari
rohdinpaitaa.

Mutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen
ajatuksiin.

Koulumestari otti kirjan ja avasi sen.

— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se
ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea
myös kertomus puunhakkaajasta.

Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi
päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia,
jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.

Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut
kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat
eivät kannattaneet.

Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli
hauskaa heille molemmille.

Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun
vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka
Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta
ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli
miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee
kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas
valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.

Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne
olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu
satukirjassa.

Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen
pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli
vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua
tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko,
viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.

Kun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä
pari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.

— Ne saa isä ja äiti, sanoi poika, kun koulumestari toi hänelle rahat.

Ja Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin
onkin hyötyä ja siunausta.

Pari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa —
pysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva
oli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli
koitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.

Hän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta
vielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu,
jonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen
asetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta.
Hannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset
maantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.

Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun
rouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän
mielestään lahjasta vain oli haittaa.

— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö
meidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu
tulee olemaan, että kissa syö sen.

Kului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana
monta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille
pahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut
lapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään
satukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset
täytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi
olla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala
itse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.

Tämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa,
mutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui.
Sen hän sittemmin aina muisti.

Häkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine
silmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin
se olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä
tahtoisin syödä sinut!

Tämän Hannu ymmärsi. Hän luki sen suoraan kissan kasvoista.

— Pois, kissa! huusi hän. — Laittaudutko tiehesi!

Kissa näytti valmistautuvan hyppäämään.

Hannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi
heittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi,
mutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja
kaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin
takaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä
sekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä
et osaa kumpaakaan.

Hannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä.
Lintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi
voinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui
hyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi
käyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli
tuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella
hyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.

Hannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä
ei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan
poika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän
kävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan
hyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että
se kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.

Hannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään
ajattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas
kissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään.
Hän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.

Silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi
aivan ääneen:

— Minä osaan kävellä! Minä osaan kävellä!

Hän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja
hänelle tapahtui.

Koulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain
jaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.

— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti
ääneensä ilosta.

Ja Puutarha-Ollin ja Puutarha-Kirstin talossa syntyi suuri ilo.

— Iloisempaa päivää emme olisi voineet nähdä! sanoivat he molemmat.

Hannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut
moneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi,
ikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu,
tervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.

Kartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen,
ja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän
perhettään.

Iloisin oli kuitenkin kartanonrouva, joka oli antanut hänelle
satukirjan, antanut hänelle pien n laululinnun. Tosin se nyt oli
kuollut, kuollut pelästyksestä, mutta se oli ollut ikäänkuin
välikappaleena pojan parantumiseen, ja kirja oli ollut hänelle ja
vanhemmille herätykseksi. Se hänellä vielä oli, sen hän tahtoi
säilyttää ja lukea sitä, vaikka hän tulisi kuinka vanhaksi. Nyt hän
myöskin saattoi olla kotiväelleen hyödyksi. Hän tahtoi oppia jonkun
ammatin. Mieluumin hän tahtoi ruveta kirjansitojaksi, »sillä», sanoi
hän, »sitten saan lukea kaikki uudet kirjat!»

Iltapäivällä kutsui kartanon rouva puheilleen molemmat vanhemmat. Hän
ja hänen miehensä olivat puhuneet Hannun kanssa. Hannu oli hyvä ja
viisas poika, hän oli lukuhaluinen ja käsitti helposti. Jumala on aina
hyvän asian puolella.

Sinä iltana tulivat vanhemmat hyvin iloisina kotiin kartanosta,
varsinkin Kirsti. Mutta viikkoa myöhemmin hän itki, sillä silloin
läksi Hannu matkalle. Hannu oli saanut hyvät vaatteet, hän oli hyvä
poika, mutta nyt hänen piti matkustaa merta myöten, kauas pois, joutua
kouluun, latinalaiseen, ja vasta monen vuoden päästä he saisivat nähdä
hänet.

Satukirjaa hän ei saanut mukaansa; sen tahtoivat vanhemmat pitää
muistona. Ja isä luki sitä usein, mutta ei koskaan muuta kuin noita
kahta tarinaa, sillä ne hän tunsi.

Ja he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli
ystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta
oli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi
nyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.

Jospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat
toistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.

Miten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee
sentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö
tunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!




TÄTI HAMMASTAUTI.


— Mistä me olemme saaneet tarinan?

— Tahdotko tietää sen?

Me olemme saaneet sen tynnyristä, missä säilytetään vanhoja papereja.

Moni hyvä ja harvinainen kirja on joutunut ruoka- tai
vihanneskauppiaalle, ei luettavaksi, vaan tarve-esineeksi. Tarvitaan
paperia tärkkelys- ja kahvipaputötteröiksi, paperia rasvasilliä, voita
ja juustoa varten. Kirjoitetutkin paperit kelpaavat tarkoitukseen.

Tynnyriin joutuu usein tavaraa, jonka ei pitäisi joutua tynnyriin.

Minä tunnen erään vihanneskaupan apulaisen, ruokakauppiaan pojan.
Hän on saanut kulkea kellarin ja ensi kerroksessa sijaitsevan puodin
väliä. Tällä miehellä on suuri lukeneisuus, puoti-lukeneisuus,
sekä painetun että kirjoitetun sanan edustama. Hän omistaa
mieltäkiinnittävän kokoelman, jossa on useita tärkeitä asiakirjoja;
nämä ovat kotoisin toisen tai toisen liiaksi rasitetun hajamielisen
virkamiehen paperikorista; joitakin luottamuksella kirjoitettuja
kirjeitä ystävättäreltä ystävättärelle, häväistysjuttuja, joita ei
saa kertoa eteenpäin, ei kertoa kenellekään ihmiselle. Hän on elävä
pelastuslaitos, johon joutuu huomattava osa kirjallisuutta, ja hänellä
on sitä varten suuri liikunta-ala: vanhempiensa ja isäntänsä puoti,
jonne hän on pelastanut monen kirjan tai kirjanlehden, joka syystä on
ansainnut lukemisen kahteen kertaan.

Hän on näyttänyt minulle sekä painettuja että kirjoitettuja papereja
käsittävän kokoelmansa, joka on kotoisin tynnyristä; enin osa on
saatu ruokakauppiaalta. Siinä oli pari lehteä suurenpuoleisesta
kirjoitusvihosta. Erittäin kaunis ja selvä käsikirjoitus veti puoleensa
huomioni.

— Tämän on ylioppilas kirjoittanut, sanoi hän. — Ylioppilas, joka asui
tässä vastapäätä ja kuoli kuukausi sitten. Hän on, niinkuin näkyy,
kärsinyt kovasti hammastaudista. Sitä on varsin hauska lukea. Tässä
on vain vähän jäljellä tätä kirjoitusta, sitä oli kokonainen kirja
ja vähän enemmänkin. Vanhempani antoivat siitä ylioppilaan emännälle
kokonaisen naulan vihreää suopaa. Tämän minä sain pelastetuksi.

Minä lainasin sen, minä luin sen ja nyt minä kerron sen. Otsakkeena oli:

  _Täti hammastauti_.


I.

— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen
eivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut
ylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että
minä olen runoilija.

Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun
kuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin
suuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly
kirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä
teoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista.
Ajatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta
askarrella tässä kirja-ainehistossa.

Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa
ihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he
kuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä _runoilija_.

Heille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää
itsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee
auringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna,
sävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.

Tässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta
minulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta
tuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.

Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki
niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä.
Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin
lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta
puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta:
Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain
pienen lehden!

Minun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.

Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni,
ja hänen silmänsä loistivat.

— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista
runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni
menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt
minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.

Näin sanoi täti Mille ja suuteli minua.

Kuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?

Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla
nimellä.


II.

Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin
turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista
herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä
tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.

Ja sentähden me pidimme niin paljon tädistä.

Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella
taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.

Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui
siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen
piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.

Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia,
vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä.
Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.

Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille,
ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.

Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli
mitä kauneimmat valkeat hampaat.

Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.

Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän
tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi
hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli
pudonnut hammas.

— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai
ystävättären.

— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi
merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.

— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena,
etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.

Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen
on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä
varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.

Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea
hänet hänen uudessa haahmossaan.

Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti
liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi
alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.

Ja sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.

Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä
saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka
esiintyivät univormuissa.

Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme
siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko
sitten.

Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti
tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija
Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan
lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.

— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun
se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?

Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä
lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani
ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.

Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä
runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.

— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon!
Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä
pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!

Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa,
kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja
tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa
pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin
kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan
kärpäsellä.

— Tuon minä tunnen! sanoi täti.

Hänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.

       *       *       *       *       *

Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja
tädin historiassa.


III.

Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä
tädin kanssa.

Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka
soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo,
jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä
asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista
panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin
talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset
kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun
tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat
ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin
porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.

Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai
myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka
päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä
eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn
raskain askelin ja raudoitetuin saappain.

Meillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen
ruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin
rakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on
nukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää
minut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista
ilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei
ole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne
saadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.

Päivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla
tömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo
tärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani
harjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta
rautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja
uudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee
liikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen
saadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä
matami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita
tahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on
varsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.

Tämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin,
suullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin
kirjoitetussa.

— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi,
niin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon
mieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin
että sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile
yhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita
ihmisiä ja mieluummin onnettomia!

Talon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta
sijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.


IV.

Kerran talvella iltamyöhällä, kun teatterinäytäntö oli loppunut, oli
hirvittävä ilma, sellainen lumipyry, että oli miltei mahdoton päästä
eteenpäin.

Täti oli teatterissa ja minä olin tullut noutamaan häntä kotiin,
mutta minun oli itsenikin vaikea päästä eteenpäin, saatikka sitten
saattaa muita. Kaikki vuokra-ajurit olivat tilatut. Täti asui kaukana
kaupungilla, minun asuntoni sen sijaan oli aivan teatterin vieressä.
Jollei näin olisi ollut, olisimme toistaiseksi saaneet seisoa kuin
jonkun vesikäsittelyn alaisina.

Me ponnistimme eteenpäin syvässä lumessa, lumituprujen kiertäessä
ympärillämme. Minä nostin häntä, minä kannatin häntä, minä työnsin
häntä eteenpäin. Kaaduimme vain kaksi kertaa, mutta kaaduimme pehmeään
lumeen.

Me saavuimme minun portilleni, missä ravistimme lunta yltämme.
Portailla teimme sen niinikään, ja silti riitti vielä lunta peittämään
eteisen lattian.

Saimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä
saattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se
oli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että
tädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään
hänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle
oven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.

Ja näin tehtiin.

Tuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa
oli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella
ovet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla,
lattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta
paksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä
ilmassa.

Mutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi
ulkopuolella.

Täti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi,
vanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja
perheen ilon tapauksen johdosta.

Ensimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni
maitopisara, maitohammas.

Tuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja
alas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain
etujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.

Nekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet
riveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.

Ne menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on
päättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on
surunpäivä.

Silloin on ihminen vanha, vaikka mieli olisikin nuori.

Tällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme
puhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja
puhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen
huoneeseen.

— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin
makaisin omassa vetosohvassani.

Ja hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin
ulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia
rautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella
asuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn
edestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen
nukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat,
kuulee sen läpi permannon.

Minä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut,
se oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan,
minun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat
omalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.

Ikkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen
mukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo
liikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla
jonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja
tunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.

Lattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi
kivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen.
Ruumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä
käsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian
kävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin
ohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.

Minä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma
ruudun halkeamassa.

Ei, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa
_Satania infernalis_ — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!

— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa,
suopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt
on pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä
täällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat
uhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja
luumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan
juurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.

Se oli kauhistuttavaa puhetta, kauhistuttava vieras.

— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua
laulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa
ja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.

Oli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin
ja vääntelin.

— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin
urkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet,
piccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija;
suuri konsertti!

Ja hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei
hänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän
käden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli
kidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit,
Engelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja
Pikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.

— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle
runoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni
hammastauti.

— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole
mikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain
runoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!

— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia,
matematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo
maalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki.
Minä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella,
missä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan
kylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että
ensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!

— Kaiken minä uskon! sanoin minä. — Väisty, väisty!

— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan
pane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle?
Silloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä
runoilet.

— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä
ja kuulla sinua!

— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle
rakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti
Millenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri
runoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot
minuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan
ne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti
Millen!

Sitten hän katosi.

Jäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta
pian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin
valkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan,
painuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana,
hajosin lepoon ja rauhaan.

— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —
Haihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!

Näin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen
kirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen
siipeen.

Uni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en
portinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen
raskasta voimistelua.

Autuus!

Silloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin
huoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen
ja tuli minun luokseni.

Minä nukuin kuin Jumalan enkeli, sanoi hän eikä raskinut herättää minua.

Minä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli
täällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni.
Uni ja todellisuus sulivat yhteen.

— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme
toisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet
minun runoilijani ja sellaisena pysyi!

Hän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo
kunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento,
jolle yöllä olin antanut lupaukseni.

— Oletko runoillut, lapsi kulta?

— En, en! huusin minä. — Olethan sinä täti Mille.

— Kukas muu! sanoi hän. Ja se oli täti Mille.

Hän suuteli minua, pääsi ajurin vaunuihin ja läksi kotiin.

Minä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa,
eikä sitä koskaan painateta — —.

       *       *       *       *       *

Niin, tähän käsikirjoitus loppui.

Nuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut
löytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina
rasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt
kutsumuksensa. ’,

Oluenpanija on kuollut, täti on kuollut, ylioppilas on kuollut, hän,
jonka ajatuksen kipinät joutuivat tynnyriin. Tähän loppuu tarina —
tarina täti Hammastaudista.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71281 ***