Replace with updated files from staging

5 files changed, 0 insertions, 8293 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
deleted file mode 100644
index d7b82bc..0000000
--- a/.gitattributes
+++ /dev/null
@@ -1,4 +0,0 @@
-*.txt text eol=lf
-*.htm text eol=lf
-*.html text eol=lf
-*.md text eol=lf
diff --git a/Adolphe.txt b/Adolphe.txt
deleted file mode 100644
index 8746fe9..0000000
--- a/Adolphe.txt
+++ /dev/null
@@ -1,3363 +0,0 @@
-
-
-
-
-ADOLPHE
-
-Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina
-
-
-Kirj.
-
-BENJAMIN CONSTANT
-
-
-Suomentanut
-
-L. Onerva
-
-
-
-
-
-Helsingissä,
-Kustannusosakeyhtiö Kirja,
-1920.
-
-
-
-
-JOHDANTO.
-
-
-Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka
-yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden
-historiassa. Romaani _Adolphe_ on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen
-poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote,
-mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää
-koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana.
-
-Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767
-protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista
-Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset
-hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa
-oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen
-kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon
-viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on
-hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen,
-jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta,
-joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin
-mestarillisesti on kuvannut _Adolphessa_. Äly ja tunteenherkkyys
-on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin
-painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen
-kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena,
-herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena,
-elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä
-alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden
-janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena,
-epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka
-menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana
-kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana.
-Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan
-sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn
-kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset
-saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä.
-Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa"
-melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant’kaan voi elää
-naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä
-kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta
-samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin
-lapsi.
-
-Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva
-de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar.
-Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant
-vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta
-lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan
-asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle
-luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen
-nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina
-oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana.
-Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien
-jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte
-v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen
-vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes
-hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti
-alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot
-vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen
-Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja
-sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille
-syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet
-katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten
-kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän
-keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen
-luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa
-sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti
-vangitsevaa. [Kts. lähemmin _L. Onerva: Madame de Staël_. Merkkimiehiä.
-Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen.
-Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa,
-milloin tämän maatilalla Coppet’ssa, milloin maailman matkoilla.
-
-Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän
-politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen
-väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja,
-oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de
-Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan,
-joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta
-vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli
-julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa
-hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta
-valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta
-myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan
-järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän
-Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas
-Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan
-tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä
-uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!
-
-Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa
-yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa
-sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: _sola
-inconstantia constans_. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta
-pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti
-hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen
-vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän
-ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla
-ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle:
-"Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille
-omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun
-vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan
-nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat
-ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne
-kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.
-
-Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset
-kuin _Cours de politique constitutionnelle_ (1817-20, 4 nid.),
-_Mémoires sur les cent jours_ (1822), _Du polythéisme romain considéré
-dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion
-chrétienne_ (1833, 2 nid.), _Mélanges de littérature et de politique_
-(1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa
-uskonnon kehityksestä, _De la religion considèrée dans sa source, ses
-formes et ses développements_, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä
-vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin _Le Génie du
-Christianisme'n_ veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja
-ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.
-
-Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet
-päiväkirjan sivut _Journal intime_ psykologisine paljastuksineen ja
-ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely
-_Adolphe_, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä
-esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista
-merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen
-yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen
-elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.
-
-XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran
-sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa
-tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o.
-Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä.
-Jo Lesagen _Gil Blas_ ja vielä enemmän Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_
-ja Marivaux'n _Marianne_ osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden
-tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole
-itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n
-vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus
-ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn
-tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan
-minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen
-luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi
-polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua.
-Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen
-alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien
-kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi
-nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.
-
-Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija,
-parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä,
-voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden"
-kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa
-_Wertherissä_, Byron koko tuotannossaan, etenkin _Child Haroldissa_,
-Rousseau _Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa_, Musset _Vuosisadan lapsen
-tunnustuksen_ erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand _René'ssä_ ja
-jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine,
-Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden
-kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy
-suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo
-Rousseaun _La nouvelle Héloïse_ ja Abbé Prévost’n _Manon Lescaut_
-kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi
-sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi
-rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla
-kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa
-tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla
-muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo
-ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet
-Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.
-
-_Adolphen_ henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia
-aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman
-rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on
-toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo
-toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat
-onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de
-Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta
-kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe
-sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin
-hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren
-kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias
-nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi,
-voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin
-kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu
-sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja
-kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on
-niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä,
-ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä
-nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista,
-ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä
-katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä
-voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa
-vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka
-luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat
-myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu
-kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä
-ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on
-hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.
-
-_Adolphe_ on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina,
-jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma
-yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen
-todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun
-kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin
-itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä,
-jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten
-muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on
-romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine
-vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella
-kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan
-gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.
-
-Helsingissä elokuulla 1920.
-
-_Suomentaja_.
-
-
-
-
-
-
-ADOLPHE.
-
-ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA.
-
-
-
-
-KUSTANTAJAN SELITYS.
-
-
-Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä
-erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton
-tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka
-oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja
-näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden
-merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen,
-jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten
-oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä
-vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen
-palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä
-hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut
-uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia,
-ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan
-yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi
-viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien
-varassa.
-
-Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että
-olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti.
-Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä.
-Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin
-lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa",
-sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän
-oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies
-paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän
-hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua
-huolenpidostani ja lähti.
-
-Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon
-isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta
-tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme
-jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka
-lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle
-meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai
-sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois,
-lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu
-seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden
-omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla
-olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen
-vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes
-kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä
-saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin
-hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon
-käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän
-tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen
-ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.
-
-Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen
-julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon
-valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä
-tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat
-alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt
-opintoni Göttingenin yliopistossa. — Isäni, joka oli vaaliruhtinas
-X:n ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa
-maissa. Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia
-minulle virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä
-valmistaa minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt
-kovin epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä
-saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman
-opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun
-luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.
-
-Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi
-antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut
-antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt
-avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse
-tarjoamaankin avustusta.
-
-Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin
-ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän
-ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista
-keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen
-henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut
-minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada
-antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmaan valtaan, jotka
-tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan
-kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan
-kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisestä hymyili ja
-sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että
-minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut
-hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat
-ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin
-olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä,
-jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä
-en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus,
-joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa
-takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää
-puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme
-sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin
-sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin
-siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille
-tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että
-yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan
-odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen
-näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta
-kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.
-
-Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni.
-Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin
-nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään
-kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden
-toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua,
-niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni,
-etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin
-keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin
-sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän
-väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä
-oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin
-minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on
-vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu,
-kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät,
-ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla
-muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä
-sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa
-saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa
-ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä
-rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä,
-jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään
-muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen
-vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en
-huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti
-minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui.
-Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä
-kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt
-mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti
-unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään
-vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi
-henki oli alkanut kehittää omaani. — Tämäkin nainen oli, kuten niin
-monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin
-harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan,
-jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei
-ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien
-ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja
-vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän
-asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa,
-tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä
-varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme
-tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta
-puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja
-sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin
-nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.
-
-Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta
-ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin
-enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä
-kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei
-mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä
-vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni.
-Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää
-ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa
-ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että
-elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat
-siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin
-taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?
-
-Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa
-valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi
-hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita
-miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka
-ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty
-hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai
-keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä
-uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja
-sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului
-muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi
-voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä,
-jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua
-käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen
-päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia
-huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa
-ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani;
-mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen
-johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa
-sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä.
-Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään
-äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi.
-Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin
-lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely,
-kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan.
-Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet,
-jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden
-äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi,
-eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he
-siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä
-luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka
-ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt
-voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita
-ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt
-typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä
-esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa
-(jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista,
-yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni
-väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia
-mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti
-minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita
-yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin
-puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän,
-jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi
-sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa
-yksityiskohdissa.
-
-Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen,
-pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani
-tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi
-kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin,
-olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä
-juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän
-epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan
-toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan.
-Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista
-puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden;
-olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni
-sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani
-vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian
-rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he
-olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he
-nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin
-oikeutettu vahingonkorvaus.
-
-En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten
-olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja
-helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen
-muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että
-tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen
-oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille
-tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan
-seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa
-pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä
-seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa
-meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se
-ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi.
-Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme,
-ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta
-hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa,
-jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.
-
-Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he
-itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä
-naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä,
-sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja
-halveksinta on äänetön.
-
-Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis
-epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita
-ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen,
-etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen
-ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin
-epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin
-onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei
-tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut
-panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului
-opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa,
-joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan
-huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti
-mielentilassani tärkeän muutoksen.
-
-Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia
-kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut
-seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen
-epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin
-voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta
-vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen
-kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli
-sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella
-sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut
-siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt
-itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen;
-uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä
-paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta;
-siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet
-ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista
-vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian
-karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta
-eivät koskaan määrittelemään.
-
-Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan
-naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista
-sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta
-kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina
-huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi
-annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava
-asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti
-varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää
-liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa
-varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta
-muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen
-mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen
-jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman
-tutusta sananparresta: _Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille
-niin suurta hupia!_
-
-Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat
-tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista
-tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja
-häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne
-nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät
-silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja,
-joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet
-jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät
-heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.
-
-Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen
-liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään,
-joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta
-olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa
-sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä.
-Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi
-de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset
-kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä
-tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa,
-muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut
-vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan,
-useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia.
-Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli
-kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli
-joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan
-etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka
-hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli
-rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan
-tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin
-Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni
-pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen
-nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle,
-joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös
-hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen
-hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma
-tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko
-omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore
-antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään,
-torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset,
-antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen
-sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin
-arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa
-olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen
-toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia
-uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa
-kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He
-olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka
-tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen
-entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.
-
-Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta
-hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat
-yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta
-ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen
-ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän
-pani niitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri
-sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan
-säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto
-tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa
-tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta
-leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla
-hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei
-olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään
-luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden
-että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan,
-tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen
-elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin
-hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa
-kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin
-sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä
-luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin
-hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen
-asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli
-saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi
-melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa
-kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli
-salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin
-kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä,
-että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen
-ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin
-nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä,
-jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta
-pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin
-heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista
-omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea,
-jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa
-ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt
-hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja
-vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä
-ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti
-koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta
-juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja
-yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan
-olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä
-puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja
-uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.
-
-Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta
-ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni
-valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka
-oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä
-olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset
-ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli
-pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa.
-Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat
-erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli
-laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei
-ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu
-virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista
-keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella
-tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta
-ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät
-Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisestä kylläkin,
-mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät
-ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä
-taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat
-kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi
-sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin
-jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia
-runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään
-aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan
-tuhansista asioista.
-
-Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää
-hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän
-lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu
-miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua
-ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon
-hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin
-enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni
-kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni.
-Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan
-siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut
-välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle
-sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut
-muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea;
-mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan.
-Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia;
-keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta
-johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma
-menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.
-
-Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat
-huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut.
-Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.
-
-Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa
-silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei
-mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut
-kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä
-odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa,
-puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme
-tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni
-on toisen puolemme tarkastelija.
-
-Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli
-ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä
-kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu,
-heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin
-laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut
-hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja
-levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun
-olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana
-viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään,
-olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja
-intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole
-yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön
-tai aivan kokonaan petollinen.
-
-Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä,
-ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin
-kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan
-olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut
-voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat
-kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun
-sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni
-jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman
-voimakkaasti.
-
-Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä:
-ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen
-vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat
-hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin
-suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle
-ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta
-ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P.
-oli palannut kotiin.
-
-Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä
-kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota
-hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni,
-uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren
-luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle;
-rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin
-hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia
-aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan
-päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta
-tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni
-seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren
-luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja
-häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja
-surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka
-hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen
-seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka
-nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään
-keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.
-
-Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää
-mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että
-kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut
-itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain
-kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä
-tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia
-päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun.
-Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla,
-ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani
-hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä
-vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de
-P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas.
-Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle,
-salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi
-hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman
-peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore
-luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa
-päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka
-kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus
-on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki
-välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman
-päivän kuluttua."
-
-Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen
-kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei
-palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin
-ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut,
-alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti
-minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli
-erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan,
-jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti
-häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden
-sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet
-seurustelemaan Ellénoren kanssa.
-
-Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä.
-Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää
-kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni,
-miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo
-oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä
-hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät
-tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani
-ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin
-saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa
-silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten
-ehkä häntä näkisikään.
-
-Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin,
-että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei
-mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä
-ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta.
-Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi
-avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.
-
-Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä
-kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin
-hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin
-sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani,
-minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti
-minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun
-toistaiseksi.
-
-Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan
-huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että
-kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen,
-erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin
-Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli
-tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon
-olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut
-Ellénoren luo.
-
-— Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä
-henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.
-
-Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen
-kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän
-tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.
-
-Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä
-kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi.
-Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle
-käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.
-
-— Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa
-minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään
-maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista
-velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin
-elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.
-
-— Adolphe! virkahti hän minulle empien.
-
-Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat,
-mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen
-kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu
-kuvastui hänen kasvoiltaan.
-
-— Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan
-teitä...
-
-Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa
-lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme
-pöytään.
-
-Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli
-määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä.
-Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin
-jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin
-mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa
-ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.
-
-— Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin
-olen hyvin heikko.
-
-Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä
-rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja
-valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle
-luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan.
-Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan
-häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua;
-sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo
-hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin
-suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen
-surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää
-vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän
-näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä,
-sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa
-toisistamme.
-
-— Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni
-hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä
-olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä
-järkyttää?
-
-
-
-
-III.
-
-
-Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys
-laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni
-täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt
-menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin,
-nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren
-luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan
-minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä,
-ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa
-keskeyttämään puheeni:
-
-"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne
-päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut
-teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte,
-ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken
-voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti,
-todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä
-en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan
-päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut
-vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon
-mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte
-salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te
-tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena
-ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän
-harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii
-siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki
-minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä
-näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja
-muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja
-synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei
-ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään,
-en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun
-täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."
-
-Ellénore ei vastannut mitään.
-
-"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan
-sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis
-pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset
-eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi
-varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen
-pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä
-tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä
-minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän
-ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka
-vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut
-kärsimyksestä ja epätoivosta."
-
-Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset
-vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin,
-jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut,
-pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!
-
-Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän
-suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa,
-ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle
-rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme
-tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut
-vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla
-kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.
-
-Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut;
-samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt
-muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia:
-pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut
-luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore
-saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle
-mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella
-yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen
-rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului
-hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan;
-se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa
-voittoaan yleisestä mielipiteestä.
-
-Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun
-joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään
-minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut
-minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä
-iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta
-kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt
-kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin
-synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi
-lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku
-toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina
-äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että
-tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut
-pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen
-valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.
-
-"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette
-varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa
-teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne.
-Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te
-kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain
-sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän
-ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni
-teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle
-saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni
-teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."
-
-Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.
-
-"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö
-siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan
-joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat
-salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"
-
-Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat
-varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että
-minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää
-juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen
-jonkun kerran yksin.
-
-Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle
-säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui
-vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle
-rakastavansa minua.
-
-Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni
-ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa
-ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi
-minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta,
-kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa
-hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin
-kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista
-levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen
-ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen
-yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt
-seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli
-vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat
-ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen
-elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten
-muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo,
-kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa
-meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä
-olennon kanssa, joka vast’ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on
-vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä
-sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole;
-mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä
-siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.
-
-Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin
-enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä
-hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni,
-himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään
-huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona,
-usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea
-soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän
-suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja
-sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani,
-katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.
-
-"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä
-kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen
-yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen
-umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta
-melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa
-minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka
-eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua
-mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä,
-kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin
-teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä,
-mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi
-ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa,
-jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää
-kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua
-kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy;
-jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan
-ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät
-aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea
-syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni
-varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden,
-että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun
-vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin
-saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä
-pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni;
-minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä,
-tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni,
-tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka
-minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä
-hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun
-saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi
-pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta
-esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani,
-aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka
-vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin
-liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina
-saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne
-pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja
-minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas
-hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen,
-joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa
-hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä
-kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista
-tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni
-vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy
-minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei
-koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne
-tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä.
-Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle
-rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää,
-uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä;
-ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää
-lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni
-ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä
-ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen
-tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani
-kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona
-voisin hetkisen levätä."
-
-Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti
-hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen
-hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen
-luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden
-vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman
-avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen
-mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä
-ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä
-huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella
-ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta
-tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka
-kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni
-ja soimauksenakin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut
-äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten
-jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi,
-jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena
-olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi
-häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea
-päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui
-minulle kokonaan.
-
-Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko,
-että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa
-rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää
-ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka
-seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja
-pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan
-ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät,
-jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea
-tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä
-ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota
-hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni
-sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka
-se hyvyydessään oli suonut minulle.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta,
-että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille,
-tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu
-meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka
-vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä,
-jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat
-muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen
-vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy
-tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa,
-niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista
-arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota
-varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään
-siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä,
-joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle
-tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene
-sinua kuvaamaan!
-
-Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi
-viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen
-kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle
-oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta
-minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin.
-Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi
-levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin
-siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta,
-jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät
-kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli
-välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin
-määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä
-kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä
-vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta,
-josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään
-syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin
-seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu,
-mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä
-vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen
-omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut,
-että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että
-hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta,
-joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle
-suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut
-kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun
-alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan
-ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin
-tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että
-me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun
-pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin
-häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani.
-Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä
-vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin
-hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen
-kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni;
-minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos,
-syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa
-jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä
-tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle.
-Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka
-minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän
-kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa
-ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan,
-kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa
-vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan
-raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut
-tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään
-oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi
-olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä
-kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut
-häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan
-varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden.
-Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui,
-ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun
-tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt
-tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai
-suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia
-siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin
-lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.
-
-Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli
-ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle
-hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani
-välttämätön hänen onnelleen.
-
-Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen
-mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa
-surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen
-tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa,
-meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois
-matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka
-pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan
-ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin
-varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.
-
-Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän
-alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän
-minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin
-Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin
-häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi;
-minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun
-puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.
-
-"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette;
-älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni.
-Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä
-kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe,
-että minä kuolen teidän syliinne."
-
-Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana,
-Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena.
-Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan
-luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.
-
-"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se
-tapahtuisi niin pian."
-
-Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:
-
-"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten
-tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä
-lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii
-teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt
-mikään pitkä aika?"
-
-Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin
-katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin
-sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin
-hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista
-rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin
-todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia
-viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa
-D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä
-Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti
-saavani sen suostumuksen, jota pyysin.
-
-Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P.
-oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat
-huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui
-se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä,
-jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä,
-että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen
-silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään.
-Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.
-
-"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että
-olette aikeissa matkustaa pois."
-
-Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.
-
-"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne
-jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen
-Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin
-minä."
-
-Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani
-kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi
-Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin
-olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa
-näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet.
-Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin
-itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka
-on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen,
-joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman,
-jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja
-minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää
-tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä
-vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta
-kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi
-häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen
-hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä,
-epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää
-hetkeäkään rauhassa.
-
-Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.
-
-— Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.
-
-— Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.
-
-— Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän
-lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.
-
-— Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla
-erittäin ikävää laatua.
-
-— Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten
-itsestäni.
-
-— Ette myöskään paljoa toisten onnesta.
-
-Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut
-minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan
-yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä,
-että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset
-päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme
-molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt
-hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä,
-että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet
-jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko
-elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen
-kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni
-hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa
-ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä
-itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani
-huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin
-pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme:
-mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme
-molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me
-saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita
-voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa
-niihin lakkaamatta uudestaan.
-
-Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin
-suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti
-meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan
-ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme
-jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi
-yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi
-ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi,
-että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa
-tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin
-hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi
-myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi.
-Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä innoittavaa, sentähden että
-tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan
-uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut
-ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni,
-sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät
-minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani
-tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista
-kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen
-hinnalla.
-
-Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen
-luokseen.
-
-— Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan;
-mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut
-tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen
-kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen
-ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.
-
-Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan
-suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä
-mielipiteestä.
-
-— Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut
-oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt
-velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on
-siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen
-ansainnut.
-
-Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.
-
-— Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne omikseen:
-hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat unohtaa
-äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.
-
-Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.
-
-— Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin
-kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen
-käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.
-
-— En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette,
-sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki
-huomioon...
-
-— Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää
-nyt; älkääkä enää tulko tänne.
-
-Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi
-päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten
-tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä,
-ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi.
-Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin
-suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen
-uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore
-pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja
-siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin,
-että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa,
-hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran.
-Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän
-tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea
-silmistäni vaikutelmani.
-
-"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa.
-Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se
-riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun
-lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties
-minua tervehtimään."
-
-Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa
-kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti
-jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan
-onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että
-se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen,
-vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati
-häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä,
-mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan,
-peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti
-viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteenä vaivuttaisivat
-hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan.
-Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle,
-että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon
-enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku
-ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan
-jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta,
-joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko
-hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin
-saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa
-minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään
-muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä
-mielellä.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset
-seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä
-silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa
-hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen
-luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin
-lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset
-pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen
-omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän
-sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti
-pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät
-riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni
-tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä,
-joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan
-tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen
-olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni
-ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun
-suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja
-vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät
-olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä
-laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan
-koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten
-seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista
-nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu
-siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut
-oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin
-suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät
-selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan
-heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut
-mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä.
-Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina
-lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin
-tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis
-hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin
-tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.
-
-Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä
-vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan
-oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa
-häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he
-moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea
-valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat
-käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin
-tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa
-suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo
-melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin
-he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset
-sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa
-kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät
-yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin
-tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden
-olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi
-ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli
-ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan
-ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän
-käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen
-jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään,
-hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa
-häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa
-hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka
-väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme
-ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi
-sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla
-päätöksellä?
-
-Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei
-rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta,
-jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä
-olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa
-onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut
-jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä
-ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme
-toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme
-rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.
-
-Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus,
-heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin
-ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys,
-yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely
-tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen
-omissa silmissä.
-
-Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla
-pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani
-ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen,
-minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta
-samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin
-naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa
-hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä;
-ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo
-sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan
-poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto,
-esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana.
-Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa
-sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua
-vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin
-hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan
-enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta
-sydämen siteitä kohtaan.
-
-Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun
-tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan
-niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa
-vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi
-lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli
-mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti,
-haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden,
-kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren
-kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti
-asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään
-luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle,
-suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi
-vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen
-valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle
-kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos
-minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä
-hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää
-itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän
-kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin
-ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus
-siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen
-kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista,
-kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota
-koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän
-rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän
-onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli
-parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen
-arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta,
-silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla
-intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän
-henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut
-vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.
-
-Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa,
-olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei
-vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää;
-mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden
-kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla
-minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi
-luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan
-itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua
-jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään
-olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt
-valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän.
-Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli
-kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä
-suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme
-osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme
-katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin
-saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu,
-täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva
-sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa
-meidän oli ilotonta olla yhdessä.
-
-Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että
-kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle
-vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena.
-Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen
-tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut
-käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta;
-mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena
-ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden
-varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti
-muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään
-hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon,
-että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi
-johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka
-onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja
-oli minulle sietämätöntä!
-
-Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani
-hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken
-lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt
-mitään keinoa voida matkustaa, En myöskään mahdollisuutta siihen,
-että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä,
-ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin
-riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan,
-levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut
-tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä
-ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni
-välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen
-rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.
-
-En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin
-tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni,
-että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että
-hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään
-tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään
-varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää,
-että suurin iloni olisi aina tietää hänet... sitten lisäsin, tehdä
-hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista
-kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota
-arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle
-suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin
-omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen
-tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi
-rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä,
-mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia
-rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden
-sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat
-tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa
-kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin
-hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut,
-mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä.
-Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet
-totuudenmukaisia.
-
-Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en
-tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää
-tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää
-hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan
-keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli
-minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän
-ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua
-kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin,
-nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo
-napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero
-olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin
-sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät
-pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt,
-niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän
-kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties
-lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni
-herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen
-ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.
-
-Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle
-tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että
-näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen
-sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta
-olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän
-havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni
-soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin
-kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän
-häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli
-ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu.
-Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme
-vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä,
-sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat
-olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen
-toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja
-lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista,
-vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.
-
-Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen
-kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin
-olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle
-tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä,
-mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en
-voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä,
-mikä näin oli voinut minut harhauttaa.
-
-Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä
-häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo.
-Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa
-pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden,
-sanoi isäni minulle:
-
-"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä
-kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne
-enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän
-ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan
-teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään
-täältä pois."
-
-Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen
-huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.
-
-"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut
-Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan
-onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan
-hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne
-minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi
-ajoiksi."
-
-Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut
-minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen
-tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne
-toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin
-kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella,
-että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore
-häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne
-ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän,
-jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä,
-onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen
-minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli
-pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin
-hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi
-aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren
-ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin
-vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä
-voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet
-syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja
-aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore
-tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen
-jalkoihinsa pidättääkseni häntä.
-
-Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään
-yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa
-hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.
-
-"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin.
-"Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta
-suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole
-sinun ainoa turvasi?"
-
-Hän vastusteli.
-
-"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista
-laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."
-
-Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet
-hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen
-kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle,
-että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten
-voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle
-elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä.
-Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi
-kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin
-sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen
-kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.
-
-"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette
-jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan;
-te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin
-sääliä."
-
-Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti
-hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada
-hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli
-iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin
-uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja
-jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni
-oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin
-hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan
-katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea
-ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää
-tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla
-tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin
-hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.
-
-"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en
-tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja
-johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin,
-salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa,
-että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani.
-Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette
-itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille
-sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet
-teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen
-naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen
-itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy
-hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja
-sellainen menetys on korvaamaton."
-
-Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja
-olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja
-kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen
-ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle
-mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta
-ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota
-voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä
-uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin
-vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että
-kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse
-valinnut.
-
-Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin.
-Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut
-vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle
-kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni
-pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat
-luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla
-saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni
-nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia
-olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa
-teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen
-leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden
-vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää
-liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.
-
-Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin
-ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin
-jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni
-äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta
-torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti
-onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi
-kuukautta kului täten.
-
-Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän
-vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti.
-Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten
-koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti
-minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut
-oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita
-Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan.
-Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen
-uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista,
-vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja
-kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut",
-sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen
-liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta
-uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan
-uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat
-aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle
-minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme
-täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi
-vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta
-mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai
-myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen
-lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut
-anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut
-enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut
-isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle.
-Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä,
-hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta
-kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo
-siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin
-hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati,
-ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.
-
-"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä
-taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina
-alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto;
-valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa
-ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai
-myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää
-kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin
-minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."
-
-Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin
-ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin
-vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:
-
-"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan
-mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on
-kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina
-olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa,
-tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki
-velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."
-
-Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani
-häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti
-kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä
-ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut
-luotaan.
-
-"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin
-koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää?
-Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea?
-Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut,
-menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"
-
-Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui
-tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä,
-koetin palauttaa häntä tajuihin.
-
-"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni;
-minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella.
-Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."
-
-Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä
-yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti
-vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi
-minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän
-niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan,
-jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi
-pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin
-sidottu lujemmin kuin milloinkaan.
-
-Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen
-Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta,
-jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa,
-pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa.
-Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti
-oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet
-vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren
-seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän
-oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa:
-hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt
-kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli
-saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore
-ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut
-nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella;
-täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin
-takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä
-olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että
-hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.
-
-"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu
-avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne,
-löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on
-tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n
-omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan,
-minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä:
-mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että
-ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni
-tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä
-itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette,
-niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian
-koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen
-parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan
-peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni
-helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle
-järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat
-sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään
-lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää
-teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette
-joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan
-kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme
-kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette
-kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."
-
-Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka
-ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta.
-Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään
-minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän
-vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei
-niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan
-pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka
-raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta,
-omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön.
-Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi
-kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin
-jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin
-hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen
-luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin
-tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa,
-joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun
-päästä hänestä erilleni.
-
-Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään
-muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli
-hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan
-minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan
-olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore
-näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi
-minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista
-nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen
-mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla
-lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja
-epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme
-niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että
-me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä
-oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken
-lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme
-eivät enää löytäneet toisiaan.
-
-Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki
-kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren
-luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden
-uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että
-täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten,
-kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän
-voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä,
-että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen
-isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi
-perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa
-hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat
-niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen
-isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus
-häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt
-isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.
-
-— Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän
-minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen
-on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni
-maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.
-
-— Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte
-mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen
-suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli
-tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä
-turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on
-tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin
-vain haluatte.
-
-Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva
-ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat
-seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä.
-Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka
-olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä
-joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja
-jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan
-samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me
-elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta,
-jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä
-tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet
-onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille
-levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa
-Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet
-häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä;
-mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä
-ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista
-kuin kuoleman jälkisato.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan
-ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä
-ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu
-oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle.
-Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa
-aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä
-pistosanoilla.
-
-"Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi
-matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka
-estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te
-matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että
-te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä,
-mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta,
-jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte
-ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän
-menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne,
-oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne
-toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä;
-te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo
-sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette
-itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin
-vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut
-parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa
-oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko
-käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan
-myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena
-hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette
-osannut menestyksellä puolustaa."
-
-Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti.
-Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä
-Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut
-vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä,
-tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle.
-Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän
-sanoi:
-
-— Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat
-tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä
-ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään
-olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa
-sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua
-sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta
-johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo
-niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja
-tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän
-kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden
-teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut,
-ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia.
-Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä,
-joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole
-ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut.
-
-Minä tahdoin keskeyttää hänet.
-
-— Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian
-säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä,
-lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen,
-että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen
-sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette
-ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa
-mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun
-luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte
-helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole
-pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse
-itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei
-lainkaan ole tahraton.
-
-— Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu.
-Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin
-vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä
-valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme
-vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa
-luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä.
-
-— Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei
-yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta
-kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin
-kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan
-jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo.
-Te ette kai nai Ellénorea?...
-
-— En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut!
-
-— Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te
-olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen
-vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään
-ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä.
-Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää
-teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä
-yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri
-varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan
-tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa,
-ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka
-ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen
-teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa
-tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille
-avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä
-loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties'
-kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja
-kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä
-este on Ellénore.
-
-— Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä
-hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni
-itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole
-onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan
-sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu
-osaa kyllin panna arvoa hänen tunne-elämänsä aitouteen ja syvyyteen.
-Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään
-ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet
-onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani
-siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan,
-kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen
-halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni
-hyödyttömästi.
-
-Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne
-minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne
-lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää
-sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri
-olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve
-olla yksin.
-
-Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset
-risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken
-menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on
-Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen
-silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin
-nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli
-omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin
-niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka
-olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden
-opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla
-ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän
-voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja
-kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen.
-Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää,
-mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni
-nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla
-muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun
-en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan
-ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin
-niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja
-keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että
-halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä,
-joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui
-minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut
-ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos
-yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika
-ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen
-minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta
-kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota
-tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.
-
-Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä
-lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T.
-ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton
-mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan
-kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa,
-arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle
-tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut,
-sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu
-liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi
-saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan,
-mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja
-moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä
-tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta
-langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.
-
-Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi,
-kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut
-minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja
-loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua
-tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani
-tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin
-sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan
-ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle
-vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa,
-joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä
-kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt
-maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle,
-joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun
-nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä,
-vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia
-ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea
-rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti
-pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin
-tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja
-huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja
-ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin!
-Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen
-vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä
-olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!
-
-Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät
-kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki
-nämä muistot inhoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle
-lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat
-vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani,
-jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki
-haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani
-aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein
-luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni
-äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin
-kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille;
-hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin
-mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon
-nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa
-tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu.
-Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat
-jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan,
-jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät,
-virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista
-taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä,
-niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja
-mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon,
-joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen
-haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa,
-myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten
-todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa
-kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka
-aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren
-linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin
-toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin
-taas kuulisin hänen äänensä.
-
-Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset
-olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa.
-Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen.
-Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri
-hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi,
-loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman
-mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa,
-jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle
-ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut
-mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni
-henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni,
-olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta
-kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen
-sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa.
-Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden,
-raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin
-iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia,
-jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni
-ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui
-ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.
-
-Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki
-peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli
-jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla,
-puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii
-tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän
-kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan
-näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma
-päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme
-tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla!
-Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään
-epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä
-loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia
-kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua
-noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan
-häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä
-liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä
-tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan
-voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?
-
-Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina
-riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin
-sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan
-tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä
-houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein
-rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin,
-osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.
-
-Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin
-etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan
-ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon
-kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka
-hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli
-kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän
-käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut
-kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat
-joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti
-minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua
-harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan
-sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan:
-eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin
-onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt.
-Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään.
-Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut
-vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua.
-Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin
-levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa
-mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin
-mitkä olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina
-päivinä levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore
-päästä perille sen syystä minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen
-kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää
-tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni
-koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas
-uuteen teeskentelyyn.
-
-Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun
-saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan
-itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä,
-missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli
-minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka
-visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä
-selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen.
-Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut
-maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut
-Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka
-tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä
-kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen
-Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen
-sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani
-ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että
-todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka
-kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä
-siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä
-minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen
-Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen
-puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen
-silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää
-milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin
-voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden;
-jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän
-hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu
-sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri
-sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi
-hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren
-soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin
-syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää
-että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni
-kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä,
-myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut
-minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin.
-Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota
-vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt
-Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja
-varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut
-sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä
-paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen
-salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa
-ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi
-varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein
-alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan
-niitä muuttaen ne tomuksi.
-
-Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti
-tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin
-Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut
-hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin
-ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin
-henkilökohtaisia hyökkäyksiä.
-
-"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka
-ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat
-hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät
-sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."
-
-Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun
-puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut
-pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä
-toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen
-sydämiemme välille.
-
-Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän
-ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa
-valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä
-mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti
-parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo
-molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.
-
-— Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin
-väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme
-ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi
-joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?
-
-— Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne;
-ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän
-sydämeenne.
-
-Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen
-puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan
-siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin
-mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan.
-Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja
-pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.
-
-Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa,
-jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata,
-mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan.
-Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat
-paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos
-jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset,
-joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä
-yrityksestä. Minun vastaväitteenä olivat turhat; minä loukkasin hänen
-ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne
-hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme,
-sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän
-vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa
-seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen
-suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin
-hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin,
-kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän
-saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin
-ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan
-tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen
-asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa
-esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki
-epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen
-toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän
-laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä
-selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä
-taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia.
-Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään
-tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka
-paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta!
-Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta
-sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja
-määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin
-kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä
-hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä,
-keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja
-nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä,
-oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja
-levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada
-muulla kuin levollisuudella.
-
-Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain
-itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet:
-minkätähden en voinut lausua tuota sanaa?
-
-Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura
-vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden
-kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme
-rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme,
-niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja
-keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi.
-Mutta e; aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle
-uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin
-herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli
-langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että
-Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla
-hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen.
-Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He
-pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät
-minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he
-sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä
-yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut
-kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen
-ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en
-voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren
-talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä
-niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui;
-ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin
-minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen
-järkähtämättömien mielijohteittensa uhri.
-
-Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin
-monimutkaisemmaksi.
-
-Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos:
-tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään
-muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan
-ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin
-hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan
-muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin
-moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita
-hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään,
-täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille
-pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan
-noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä
-torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne
-ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän
-empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös
-tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja
-väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani
-kiihottamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan
-puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin.
-Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen
-turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi
-todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä
-hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa
-yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan
-jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää
-pitkään aikaan ollut tehnyt?
-
-Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut
-hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen
-vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin
-harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun
-valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi,
-näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi,
-toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä
-itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä
-hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia
-levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin
-koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat
-ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla,
-mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa
-nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän
-oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella
-pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun
-syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana
-palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena
-vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla.
-
-Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää
-heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin
-päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä
-velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti
-suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä
-hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore
-sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko
-rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän
-ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni
-hänet säälittä?
-
-En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni
-ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen
-todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan
-ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi
-tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine
-näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta
-kuin pahaa itselleni ja muille?
-
-Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani
-Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä
-johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen
-suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti
-taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän
-suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta,
-moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen
-itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelemia, jotka tekivät
-sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden
-ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat
-yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua
-suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä
-palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki
-omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain
-tuomion niskoilleni.
-
-Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa:
-yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka
-hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että
-mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin
-naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme
-palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä
-onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin
-ylläni uusien kahleiden painon.
-
-En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia
-tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli
-vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken
-viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita
-ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi
-tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus
-irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni
-oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja.
-En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo
-kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar
-pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua
-peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi
-kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te
-ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen
-tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt
-minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse
-heittäytynyt sinne ennen häntä!
-
-
-
-
-IX.
-
-
-En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä
-aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:
-
-"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää
-vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin
-olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän
-seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti
-eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on
-oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa,
-että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään
-pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa
-ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä
-seuraelämässä."
-
-Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha
-herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut
-puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei
-hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia
-mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa
-arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman
-henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää
-mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en
-ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä
-nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.
-
-Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni
-eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä
-mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään
-tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle
-paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin
-voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta
-edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore
-raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan
-siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan
-valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta.
-Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme
-oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina
-puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä
-myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin
-ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten
-välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin
-leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa
-yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa,
-sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että
-hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä
-petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten
-voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin,
-että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä;
-minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että
-olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin
-vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen
-sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko
-ajan peittää.
-
-Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin
-kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän
-seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen
-juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi.
-
-"Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat
-naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni;
-mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."
-
-Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään,
-mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea,
-joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä
-lämpimimmin pitänyt minun puoltani.
-
-Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten
-ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de
-P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun
-etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani
-ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni
-oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja
-kalpenin.
-
-Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin
-huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen
-minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta
-olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista
-arvonantoa.
-
-Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä
-tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden
-haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä
-hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä
-tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja
-toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko,
-ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne
-huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota
-naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi."
-
-Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle
-useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä
-olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä
-jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani.
-Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea
-vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni,
-tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän;
-parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli
-jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa
-kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani
-säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin
-itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää
-hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin
-orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana,
-mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen,
-nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle
-itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."
-
-Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin
-lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.
-
-Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli
-hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä,
-että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä
-minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa
-olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia
-asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen
-tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan
-ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja
-isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen
-levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että
-kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten
-hän sitä nimitti.
-
-Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle
-suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun
-ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona
-samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa
-seuraavana päivänä.
-
-Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni
-päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä,
-että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin
-ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.
-
-Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin
-viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista
-kohtalokasta hetkeä.
-
-Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että
-minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle
-käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka
-liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme
-erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat
-saaneet hänet jälleen eristäytymään?
-
-Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki
-selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä,
-jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein
-loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen
-kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun
-en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani.
-Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren
-käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin,
-katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas
-yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä
-jälellä: tuntikin riitti.
-
-Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle
-pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden
-tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä
-lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä
-päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun
-suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen
-tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää
-vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli
-runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi
-ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun
-levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti
-tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren
-ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en
-voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt
-kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin
-usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut;
-tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain
-itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut
-tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan
-kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin
-viivyttää turmion hetkeä.
-
-Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän
-itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin
-sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen
-rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta
-kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta
-saattoivat olla viimeiset.
-
-Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen.
-Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta
-surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys
-auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin
-linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen
-sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin
-tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten
-hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia
-oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa
-olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja
-että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai
-päästämästä minua hänen luokseen.
-
-Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti
-minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään
-mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä
-hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua
-levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli
-mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä
-iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut
-Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut;
-avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa
-hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen
-kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt
-huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt,
-miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan
-tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut
-sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu
-tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä;
-Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen
-kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei
-voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin
-estääkseen itseään puhumasta.
-
-Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen
-palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan
-säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei
-tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän
-huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen
-kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.
-
-Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa
-jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle,
-toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin
-tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni
-voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten
-kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää.
-Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni
-luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että
-toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita
-juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään
-jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä
-joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota
-koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi;
-mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi
-niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi
-minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä
-on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun."
-Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan,
-ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä
-tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos.
-Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen
-toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi
-laskenut.
-
-Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt,
-kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän
-vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.
-
-— Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa
-sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta
-älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni,
-joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä.
-Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä;
-mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette
-milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.
-
-Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa
-minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät
-ankarasta hermokohtauksesta.
-
-— Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon!
-Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje...
-
-Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.
-
-— Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä
-antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole
-tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään
-sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton,
-epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti
-kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin
-vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt
-halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni?
-Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei
-mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen?
-Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen
-kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet,
-iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme
-kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi
-ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.
-
-Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.
-
-— Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne,
-perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!...
-
-— Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä... Hän huomasi, että
-epäröin.
-
-— Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa toivoa
-riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä hyvästä
-tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei tule
-vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta; mutta
-minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta... Älkää
-soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette ollut
-hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun elämäni;
-se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä muutamia
-päiviä.
-
-Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän
-vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.
-
-— Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.
-
-Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni
-aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.
-
-— Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.
-
-— Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?
-
-— Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää
-kauan aikaa minua surkutella.
-
-Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista,
-jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.
-
-— Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on
-kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin
-ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa
-hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.
-
-Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.
-
-— Sitä olen aina toivonut, nyt olen varma siitä.
-
-Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin
-valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata,
-jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore, ehdotti että menisimme
-ulos.
-
-— On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.
-
-— Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.
-
-Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui
-vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.
-
-— Pysähtykäämme hetkiseksi.
-
-— Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä
-tuette minua.
-
-Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat
-lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei
-ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja
-ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan
-jäisen ruohon risahtelu.
-
-— Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto
-alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?
-
-Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä
-alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä
-lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja
-sanoi:
-
-— Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa
-heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa,
-että jaksaisin kuunnella teitä.
-
-Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan
-silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen:
-toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua
-turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko
-ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti
-Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi,
-joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä
-päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä
-vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin
-julma oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen
-voimatta keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan
-kohti häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän
-leimansa noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin — mikä
-nöyryyttävä ja surkuteltava näky — ruumiillisen kärsimyksen jättävän
-tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja
-hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä
-hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen
-tuskattomammin elimien rappeutumiseen.
-
-Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen
-hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut
-puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni
-minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä
-pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä
-pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä
-poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin,
-missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni
-kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin
-muistuttivat hänestä.
-
-Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja
-surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden
-esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista
-viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä
-halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa.
-Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut
-kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä
-tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani
-taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon,
-joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka
-väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua
-minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä
-hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo
-orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän
-levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten
-kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko
-luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan
-maailmassa tulisi saamaan rakkautta.
-
-Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit
-osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi
-ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään
-lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia
-silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota
-hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä
-rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen
-mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.
-
-"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää
-hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta
-erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta
-sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden
-viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."
-
-Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.
-
-"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet,
-jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana:
-minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan
-pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät
-onnelliseksi."
-
-Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa
-ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani
-eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini,
-väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita
-tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä,
-ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset
-välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja
-saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin
-vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten
-ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin
-heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä
-samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran
-olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut
-näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen
-tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa
-Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän
-askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta
-edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele
-sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää
-on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin
-voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä
-jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan
-huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme
-työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi,
-ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa
-pyörteessä, joka meitä kiidättää?
-
-Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti
-väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän
-heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me
-puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua.
-Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään,
-oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä
-katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren
-kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva
-minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen
-lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn
-rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen
-vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua,
-mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin
-hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni
-eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas;
-näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että
-hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka,
-väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni
-hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän
-lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan;
-hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa:
-hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet;
-hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin
-talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli
-hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.
-
-Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei
-ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat
-jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista.
-Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon
-tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut
-siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin
-vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten
-koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän
-toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää
-liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota
-koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin
-viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan
-ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua
-tuo vapaus, jota olin niin kaivannut! Kuinka minun sydämeni nyt
-toivottelikaan takaisin tuota samaa riippuvaisuutta, jota vastaan
-usein olin kapinoinut! Äsken oli vielä kaikilla toimillani joku määrä;
-minä tiesin varmaan voivani jokaisella niistä säästää jonkun huolen
-tai tuottaa jonkun ilon; silloin valittelin sitä: minua tuskastutti
-se, että ystävän silmä tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni
-oli riippuvainen niistä. Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät
-liikuttaneet ketään; ei kukaan pyrkinyt riistämään aikaani eikä
-tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut minua takaisin, kun lähdin ulos:
-minä olin todellakin vapaa; minua ei enää rakastettu: minä olin vieras
-koko maailmalle.
-
-Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt;
-joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista
-uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta
-oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut
-polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se
-oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani;
-koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani
-lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän:
-Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen
-jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan.
-
-"Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne
-minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi
-elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta
-suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä
-onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden
-kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin
-jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun
-tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi
-kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin
-teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi,
-teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun
-kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene
-hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut
-kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen..."
-
-"Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista
-maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en
-kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana?
-Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille
-teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla,
-hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin
-saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä;
-teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot
-voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati
-korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat
-minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis
-kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva
-pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt
-kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen
-Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena
-esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei
-teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren
-keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte
-oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat
-välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen
-sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä
-varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut
-vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää
-suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella."
-
-
-
-
-KIRJE KUSTANTAJALLE.
-
-
-Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen,
-jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä
-ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia
-muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat
-niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on,
-ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja
-onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin
-neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut
-lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta
-turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin
-vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään
-heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin
-istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä
-sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin
-niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin
-haudan.
-
-Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se
-ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni,
-olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että
-intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan.
-Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se
-valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt;
-se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja
-tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka
-äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta.
-Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä
-moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi
-vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden
-että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää
-hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen
-kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen
-tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota
-vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan
-sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin
-on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää.
-
-Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen
-tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän
-ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän
-tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan,
-jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja
-kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän
-lopulta ansaitsee myös sääliä.
-
-Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä
-kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa
-erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja
-tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä,
-hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan,
-ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon
-edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan,
-sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään
-eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin
-ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan
-sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston
-vioistaan.
-
-
-
-
-VASTAUS.
-
-
-Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin
-samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii
-ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka
-sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin
-Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen
-sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti
-sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa,
-että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä
-antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys
-ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita
-hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti
-lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka
-hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka
-ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida
-puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan
-sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä
-anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota
-itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä
-pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua
-kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden
-keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota
-heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja
-joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä
-itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma
-luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään
-määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää,
-että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys
-ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata
-kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan
-lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään.
-Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan
-luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi
-päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen
-uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän
-juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla
-olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan
-mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä.
-
-
-
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
deleted file mode 100644
index 6312041..0000000
--- a/LICENSE.txt
+++ /dev/null
@@ -1,11 +0,0 @@
-This eBook, including all associated images, markup, improvements,
-metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
-in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
-
-Procedures for determining public domain status are described in
-the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
-
-No investigation has been made concerning possible copyrights in
-jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
-this eBook outside of the United States should confirm copyright
-status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
deleted file mode 100644
index ecd771f..0000000
--- a/README.md
+++ /dev/null
@@ -1,2 +0,0 @@
-Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
-eBook #71264 (https://www.gutenberg.org/ebooks/71264)
diff --git a/irish.txt b/irish.txt
deleted file mode 100644
index 632a4b5..0000000
--- a/irish.txt
+++ /dev/null
@@ -1,4913 +0,0 @@
-
-
-
-
-
-
-[Frontispiece: JAMES CONNOLLY]
-
-
-  THE
-
-  IRISH REBELLION _of_ 1916
-
-  OR
-
-  THE UNBROKEN TRADITION
-
-
-  BY
-
-  NORA CONNOLLY
-
-
-
-  BONI AND LIVERIGHT
-  NEW YORK
-
-
-
-
-  Copyright, 1918,
-  Copyright, 1919,
-
-  By Boni & Liveright, Inc.
-
-
-
-  _Printed in the United States of America_
-
-
-
-
-LIST OF ILLUSTRATIONS
-
-
-James Connolly ...... Frontispiece
-
-Countess Markievietz
-
-Thomas J. Clarke
-
-The Proclamation of the Provisional Government issued at the G.P.O.
-on Monday, April 24, 1917
-
-John McDermott
-
-Nora Connolly
-
-Liberty Hall
-
-Joseph Plunkett
-
-Thomas Macdonagh
-
-Eoin MacNeill
-
-Patrick H. Pearse
-
-Eamonn Ceannt
-
-
-
-MAPS
-
-The Journey from Belfast to Leek
-
-The Journey from Dundalk to Dublin
-
-Map of Dublin
-
-
-
-
-{vii}
-
-INTRODUCTION
-
-
-There have been many attempts to explain the revolution which took
-place in Ireland during Easter Week, 1916.  And all of them give
-different reasons.  Some have it that it was caused by the resentment
-that grew out of the Dublin Strike of 1912-13; others, that it was
-the threatened Ulster rebellion, and there are many other equally
-wrong explanations.  All these writers ignore the main fact that the
-Revolution was caused by the English occupation of Ireland.
-
-So many people not conversant with Irish affairs ask: Why a
-revolution?  Why was it necessary to appeal to arms?  Why was it
-necessary to risk death and imprisonment for the self-government of
-Ireland?  They say that there was already in existence an Act for the
-Self-government of Ireland, that it had been passed through the
-English House of Commons, and that if we had waited till the end of
-the war we would have been given an opportunity to govern ourselves.
-That they are not {viii} conversant with Irish affairs must be their
-excuse for thinking in that manner of our struggle for freedom.
-
-To be able to think and to speak thus one must first recognize the
-right of the English to govern Ireland, for only by so doing can we
-logically accept any measure of self-government from England.
-
-And we cannot do so, for, as a nation Ireland has never recognized
-England as her conqueror, but as her antagonist, as an enemy that
-must be fought.  And this attitude has succeeded in keeping the soul
-of Ireland alive and free.
-
-For the conquest of a nation is never complete till its soul submits,
-and the submission of the soul of a nation to the conqueror makes its
-slavery and subjection more sure.  But the soul of Ireland has never
-submitted.  And sometimes when the struggle seemed hopeless, and
-sacrifice useless, and there was thought to make truce with the foe,
-the voice of the soul of Ireland spoke and urged the nation once more
-to resist.  And the voice of the soul of Ireland has the clangor of
-battle.
-
-There have been many attempts to drown the voice of the soul of
-Ireland ever since the {ix} coming of the English into our country.
-There have been some who have had the God-given gift of leadership,
-but still sought to misinterpret the sound of the voice; who in
-shutting their ears to the call for battle have helped to fasten the
-shackles of slavery more securely on their country.
-
-There was Daniel O'Connell who possessed the divine gift of
-leadership and oratory, and in whose tones the people recognized the
-voice of Ireland and flocked around him.  During the agitation for
-the Repeal of the union between Ireland and England the people
-followed O'Connell and waited for him to give the word.  Never for
-one moment did they believe that the movement was merely a
-constitutional one.  Sensibly enough they knew that speeches,
-meetings and cheers would never win for them the freedom of their
-country.  They knew that force alone would compel England to forego
-her hold upon any of her possessions.
-
-So that when in 1844 O'Connell sent out the call bidding all the
-people of Ireland to muster at Clontarf, outside Dublin, they
-believed that the day had come, and from North, South, East and West
-they started on the journey.  Those {x} who lived in the West and
-South traveled the distance in all sorts of conveyances, many of
-them, especially the poorer ones, walked the distance; but the
-trouble, the weariness, the hardship were all ignored by them in the
-knowledge that they were once more mustering to do battle for the
-freedom of their country.
-
-But in the meantime, while the people were making all speed to obey
-the summons of O'Connell, the meeting had been proclaimed by the
-British Government; and the place of muster was lined with regiments
-of soldiers with artillery with orders to mow down the people if they
-attempted to approach the meeting place.  Then it was that O'Connell
-failed the people of Ireland, and rung the knell for the belief of
-the Irish people in constitutionalism.  He said, "All the freedom in
-the world is not worth one drop of human blood," and commanded the
-people to obey the order of the British Government and to return to
-their homes.
-
-There are many pitiful, heart-breaking stories told of the manner in
-which this command of O'Connell reached the people.  Many who had
-walked miles upon miles reached the outskirts of Dublin only to meet
-the people {xi} pouring out of it.  When in return to their questions
-they were told that it was the request of O'Connell that they return
-to their homes, the heart within them broke for they knew that their
-idol had failed them, and their hopes of freeing Ireland were
-shattered.
-
-Within the Repeal Association there was another organization called
-the Young Irelanders, which published a paper called _The Nation_.
-This paper was an immense factor in arousing and keeping alive a firm
-nationalist opinion in Ireland.  The Young Irelanders were
-revolutionists, and by their writings counseled the people to adopt
-military uniforms, to study military tactics, to march to and from
-the meetings in military order.  They made no secret of their belief
-that the freedom of Ireland must be won by force of arms.
-
-During the famine in 1847, when the people were dying by the
-hundreds, although there was enough food to feed them, the Young
-Irelanders worked untiringly to save the people.  At that time
-potatoes were the staple food of the people, everything else they
-raised, corn, pigs, cattle, etc., had to be sold to pay the terrible
-rackrents.  The Young Irelanders called upon the people to keep the
-food in the country {xii} and save themselves; but day by day more
-food was shipped from the starving country to England; there to be
-turned into money to pay the grasping landlords.  It was during this
-time that John Mitchell was arrested and transported for life to Van
-Diemen's land.
-
-In 1848 there was an ill-fated attempt at insurrection.  Even in the
-midst of famine and death, with the people dying daily by the
-roadside, there was still the belief that only by an appeal to force
-and arms could anything be wrung from England.  In Tipperary, under
-Smith O'Brien, the attempt was made, more as a protest then, for
-famine, death, and misery had thinned the ranks, than with any hopes
-of winning anything.  Most of the leaders were soon arrested and four
-of them were sentenced to be hanged, drawn, and quartered; but this
-sentence was afterwards commuted to life imprisonment.
-
-For many years after the famine the people were quiescent, and had
-grown quite uncaring about Parliamentary representation.  And then
-was formed a revolutionary secret society calling itself the Fenians.
-The members of this organization were pledged to work for, and, when
-the time came, to fight for and }xiii} establish, an Irish Republic.
-James Stephens was the chief organizer.  The organization spread
-through Ireland like wildfire.  Even the English Army and Navy were
-honeycombed with it.  Every means possible were taken by the English
-to cope with this new revolutionary movement--but they failed.  The
-organization decided that a Rising would take place in February,
-1867.  This was later postponed; but unfortunately the word did not
-reach the South in time and Kerry rose.  The word spread over Ireland
-that Kerry was up in arms.  Measures were taken by the English to
-meet the insurrectionists, but before they reached the South the men
-had learned that the date of the rising had been postponed and had
-returned to their homes.  Luby, O'Leary, Kickham, and O'Donovan Rossa
-were arrested.  Still the Rising took place on the appointed date,
-although doomed to failure owing to the crippling of the organization
-by the arrest of its leaders, and the lack of arms.  Even the
-elements were against the revolutionists, for a snowstorm, heavier
-than any of the oldest could remember having seen, fell and covered
-the country in great drifts.
-
-They failed.  But the teaching of the {xiv} Fenians and the
-organization they founded are alive to-day.  It was the members of
-this organization that first started the Irish Volunteers.  Ever on
-the watch for a ripe moment to come out and work openly, ever longing
-for the day when military instruction could be given to the
-nationalist youth, they seized upon the fact that if the Ulster
-Volunteers were permitted to drill and arm themselves to fight the
-English Government so could they.  And in November, 1913, they called
-a meeting in the Rotunda, Dublin, and invited the men and women of
-Ireland to join the Irish Volunteers, and pledge themselves "to
-maintain and secure the rights and liberties common to all the people
-of Ireland."
-
-So once more the people of Ireland heard the call to arms, and right
-royally they answered it.  The Irish Volunteer Organization spread
-throughout the land, and the youth of Ireland were being trained in
-the art of soldiering.
-
-Then it was that, like Daniel O'Connell and other constitutional
-leaders, Redmond proved himself of the body and not the soul of
-Ireland.  He did not follow the example of Parnell, whose follower he
-was supposed to be, and use the threat of this large physical force
-party to {xv} gain his ends from the English Government.  Parnell
-used to say to the British House of Commons: "If you do not listen to
-me, there is a large band of physical force men, with whom I have no
-influence, and upon whom I have no control, and _they_ will compel
-you to listen to them."  But Redmond, jealous of all parties outside
-his own (knowing well that when an Irishman had a rifle in his hands
-he no longer felt subservient to, or feared England; and that when
-the people of Ireland had the means to demand the freedom of their
-country they grew impatient of speech-making and petitioning), grew
-fearful for the loss of power of the Irish Parliamentary Party.
-
-He knew also, that, as in the days of O'Connell, Butt, and Parnell,
-the people firmly believed that all the talk and show of
-constitutionalism was a blind, merely a throwing of dust in the eyes
-of the English Government, and to save himself and his Party he must
-approve this physical Force party.  But not content with approval he
-needs must try to capture the Irish Volunteers.  This attempt, I
-firmly believe, was made upon the advice, or the command of the
-British Government.  He sent a demand to the Executive Committee
-{xvi} that a number of his appointees be received upon the Committee.
-This would enable him to know and obstruct all measures made by the
-Irish Volunteers and would prevent the loss of power of the
-Parliamentary Party.
-
-By the votes of a small majority of the Committee these appointees
-were accepted.  But the Committee soon found out that it was
-impossible to arm and prepare men for a revolution against a
-government, while the paid servants of that government were amongst
-them.  They decided to part company even at the risk of a division in
-the ranks.  They knew that every man who remained with them could be
-depended upon to do his part when the time for the Rising came.
-
-Then England went to war.  Shortly before this a Home Rule Bill had
-passed two readings in the House of Commons.  England saw the
-stupidity of appealing to Irishmen to go to fight for the freedom of
-small nationalities, while any measure of freedom was denied to their
-own.  So the Home Rule Bill passed the final reading in the House of
-Commons, and was put upon the Statute Book.  Then fearful of the
-dissatisfaction of the Unionists an amendment was tacked on {xvii}
-that prevented its going into effect until after the war.
-
-John Redmond dealt the final blow to his influence upon Ireland when
-he began to recruit for the English Army.  Many of his followers,
-taking his word that Home Rule was now a fact entered the English
-Army at his request.  They were, in the main, young, foolish, and
-ignorant fellows unable to analyze the Bill for themselves, and
-therefore could not know that the so-called Home Rule was a farce.
-They did not know that the Bill gave them no power over the revenue,
-over the Post Office, over the Royal Irish Constabulary, that they
-could not raise an army, or impose a tax, and that no law passed by
-the Irish Parliament could go into effect until the English House of
-Commons had given its approval.  It was like telling a prisoner that
-he was free and keeping him in durance.
-
-And from the beginning of the war the Irish Volunteers spent all the
-time they could in intensive drilling, not knowing at what time their
-hand might be forced, or the opportune moment for the Rising might
-arrive.
-
-For in Ireland we have the unbroken tradition of struggle for our
-freedom.  Every {xviii} generation has seen blood spilt, and
-sacrifice cheerfully made that the tradition might live.
-
-Our songs call us to battle, or mourn the lost struggle; our stories
-are of glorious victory and glorious defeat.  And it is through them
-the tradition has been handed down till an Irish man or woman has no
-greater dream of glory than that of dying
-
-  "A Soldier's death so Ireland's free."
-
-
-
-
-{1}
-
-THE IRISH REBELLION OF 1916
-
-OR
-
-THE UNBROKEN TRADITION
-
-
-
-I
-
-My first mingling with an actively, openly drilling revolutionary
-body took place during the Dublin strike of 1912-1913.  I was living
-in Belfast then and had come to Dublin to see how things were
-managed, how the food was being distributed and the kitchens run;
-and, in fact, to feel the spirit of the people.
-
-James Connolly, my father, was at that time in Dublin assisting James
-Larkin to direct the strike.  He was my pilot.  Liberty Hall, the
-headquarters of the Irish Transport and General Workers Union, the
-members of which were on strike, was first visited.  It is situated
-on Beresford Place facing the Custom House and the River Liffey.  In
-the early part of the nineteenth century it had been a Chop House.
-Almost from the big front door a wide staircase starts.  It ends at
-the second story.  From there it branches out into {2} innumerable
-corridors thickly studded with doors.  It took me a long time to
-master those corridors.  Always I seemed to be finding new ones.
-Downstairs on the first floor were the theater and billiard rooms;
-and below them were the kitchens.  During the strike these kitchens
-were used to prepare food for the strikers.  It was to the kitchens
-my father first piloted me.
-
-Here the Countess de Markieviez reigned supreme--all meals were
-prepared under her direction.  There were big tubs on the floor;
-around each were about half a dozen girls peeling potatoes and other
-vegetables.  There were more girls at tables cutting up meat.  The
-Countess kept up a steady march around the boilers as she supervised
-the cooking.  She took me to another kitchen where more delicate food
-was being prepared for nursing and expectant mothers.
-
-"We used to give the food out at first," she said.  "But in almost
-every case we found that it had been divided amongst the family.  Now
-we have the women come here to eat.  We are sure then that they are
-getting something sufficiently nourishing to keep up their strength."
-She showed me a hall with a long table in the {3} center and chairs
-around it.  As it was near the "Mothers' dinner hour," as the girls
-called it, some of the striking women and girls were there to act as
-waitresses.
-
-We came to the clothing shop next.  Some persons had caught the idea
-of sending warm clothing for the wives and children of the strikers;
-accordingly one of the rooms of Liberty Hall was turned into an
-alteration room.  Several women and girls were working from morning
-to night altering the clothes to fit the applicants.  One of the
-girls said to me, "It was a wonder to us at first the number of
-strikers who had extra large families, until we found out that in
-many cases their wives had adopted a youngster or two for the day,
-and brought them along to get clothed."  Not strictly honest,
-perhaps, but how human to wish to share their little bit of good
-fortune with those not so fortunate as themselves.  How many little
-boys and girls knew for the first time in their lives the feel of
-warm stockings and shoes, and how many little girls had the delicious
-thrill of getting a new dress fitted on.
-
-Thence to Croyden Park.  Some time before the strike this immensely
-big place had {4} been taken over by the Union.  I do not know how
-large it was but there were fields and fields, and long pathways
-edged with trees.  It was used by the members as a football ground
-and for hurley and all sorts of sports and games.  But this time the
-fields were ringed round with men and women watching the rows and
-rows of strikers who were in the fields, marching now to the right,
-now to the left at the commands of Captain White, who stood in the
-center, a tall soldierly figure blowing a whistle and gesticulating
-with great fervor.
-
-Back and forth, right and left they marched with never a moment's
-rest; then round and round the fields they ran at the double; the
-Captain now at the head, now at the rear, now in the center shouting
-commands incessantly, sparing himself no more than the men.  I
-remember once he stopped beside my father and myself; he was in a
-terrible rage, his hands were clenched and he was fairly gnashing his
-teeth.  He had given a signal to one of the columns and they had
-misinterpreted it.
-
-"Easy now, Captain," said my father, "remember they are only
-volunteers."  Captain White turned like a flash.
-
-"Yes," he said.  "And aren't they great?" {5} And he forgot his rage
-in his admiration of the men of a few weeks' training.  He gave an
-order, the men marched past and at a given place they received broom
-handles with which they practiced rifle drill.
-
-After rifle drill came the line up for the march home.  We waited
-till the last row was filing past and then fell in and marched back
-to the city with the Irish Citizen Army.  It was exhilarating.  At no
-period could I see the first part of the Army.  The men and boys were
-whistling tunes to serve them in lieu of bands.  On they swung to
-Beresford Place, where they lined up in front of Liberty Hall.  Jim
-Larkin and my father spoke to them from the windows.  When one man
-called out, "We'll stick by you to the end," he was loudly and
-heartily cheered.  Captain White gave the order of dismissal and the
-men broke ranks but did not go away.  When they were not drilling, or
-sleeping, or eating, they thronged round Liberty Hall, attesting that
-"where the heart lieth there turneth the feet."
-
-When the strike was over and the men had won the right to organize,
-the membership of the Irish Citizen Army dwindled rapidly.  When one
-takes into consideration the arduous {6} work and the long hours that
-comprised the daily round of these men, the wonder was that there
-were so many of them willing to meet after working hours to be
-drilled into perfect soldiers.  But they knew that by so doing they
-were, in the words of my father, "signifying their adhesion to the
-principle that the freedom of a people must in the last analysis rest
-in the hands of that people--that there is no outside force capable
-of enforcing slavery upon a people really resolved to be free, and
-valuing freedom more than life."  Also that "The Irish Citizen Army
-in its constitution pledges its members to fight for a Republican
-Freedom in Ireland.  Its members are, therefore, of the number who
-believe that at the call of duty they may have to lay down their
-lives for Ireland, and have so trained themselves that at the worst
-the laying down of their lives shall constitute the starting point of
-another glorious tradition--a tradition that will keep alive the soul
-of the nation."  And this was the knowledge that lightened all the
-labor of drilling and soldiering.
-
-I was present at a lecture given to them by their Commandant, James
-Connolly.  It was on the art of street fighting.  I remember the {7}
-close attention every man paid to the lecture and the interest they
-displayed in the diagrams drawn on the board the better to explain
-his meaning.  At the close of the lecture he asked, "Are there any
-questions?" There were many questions, all of them to the effect,
-whether it would not be better to do it this way, or could we not get
-better results that way.  All in deadly earnestness, thinking only on
-how the best results might be achieved and not one man commenting on
-the danger to life the acts would surely entail.  That one would have
-to risk death was taken for granted.  Their one thought was how to
-get the most work done before death came.
-
-A few months later there were maneuvers between one company of the
-Irish Citizen Army and a company of the Irish Volunteers.  The Irish
-Volunteers had been formed after the Irish Citizen Army and by this
-time had spread over the length and breadth of Ireland.  While the
-Irish Citizen Army admitted none but union men the Irish Volunteers
-made no such distinction.  And as they both had the one ideal of a
-Republican Ireland there was much friendly rivalry between the two
-bodies.  This time the maneuvers took the form of a {8} sham battle,
-which took place at Ticknock about six miles outside of Dublin.  The
-Irish Citizen Army won the day.  I particularly remember that
-afternoon.  My father came into the house, tired but pleasantly
-excited--he had been an onlooker at the sham battle.  "I've
-discovered a great military man," he said in high glee.  "The way he
-handled his men positively amounted to genius.  Do you know him--his
-name is Mallin?"
-
-I did not know him then.  I met him later when he was my father's
-Chief of Staff.  During the rising he was Commandant in charge of the
-St. Stephen's Green Division of the Army of the Irish Republic, and
-he was executed during that dreadful time following the surrender of
-the Irish Republican Army.
-
-
-
-
-{9}
-
-II
-
-During the month of July, 1914, I was camping out on the Dublin
-mountains.  The annual convention of Na Fianna Eireann (Irish
-National Boy Scouts) had just been held, and I was a delegate to it
-from the Belfast Girls' Branch, of which I was the president.  On the
-Sunday following the convention we were still camping out; but were
-suffering all the discomforts of blowy, rainy, stormy weather.
-Madame (the Countess de Markievicz) had a cottage beside the field
-where we were encamped, and it was thronged with us all that Sunday.
-Nothing would tempt us out in the field that night, and we kept
-putting off the retiring time, hour by hour, till it was nearly
-twelve o'clock.  At that time we had just taken our courage in both
-hands, and were forcing ourselves to go out to our tents.  We were
-standing near the door with our bedding in our arms when some of the
-Fianna boys halloed from outside.  We {10} gladly opened the
-door--another excuse for putting off the evil moment--and about half
-a dozen boys came in to the cottage.  They were in great spirits,
-although they had tramped some miles in the rain, and exhibited
-strange looking clubs to our curious eyes.
-
-"Guess what we've been doing to-day, Madame," they said, but with an
-expression on their faces which said, "you'll never guess."
-
-"It's too much trouble to guess," said Madame.  "Tell us what it was
-and we will know all the quicker."
-
-"We've been helping to run in three thousand rifles."
-
-"Rifles--where--quick--tell me all about it.  Quick."
-
-"At Howth.  But did you hear nothing about it?"
-
-"Nothing.  Tell me quick."
-
-"Did you not hear that we had a brush with the soldiers; and that
-some were shot and some were killed?"
-
-"No--no.  Begin at the beginning and tell us the whole story."
-
-"Well, during the week we were told to report at a certain place
-to-day--that there was important work to be done.  This morning we
-{11} met as we were told, and we were shown these clubs.  They were
-to be all the arms we were to have.  We started out to march with the
-Volunteers to Howth.  We knew, somehow or other, that we were going
-to get rifles but none of us knew for a fact how we were going to get
-them.  As we marched we made all sorts of guesses as to how the
-rifles were coming.  Of course, we did not carry the clubs in our
-hands; we brought them with us in the trek cart.  But for a few
-others we were the only ones who knew what was in the cart.  And do
-you know, Madame," he said with a veteran's pride, "we marched better
-than the Volunteers."
-
-"When we came near Howth," said another boy as he took up the story,
-"two chaps came running towards us and told us to come on at the
-double.  The Volunteers were rather tired but when they heard the
-word 'rifles' they simply raced.  When we arrived at the harbor we
-saw the rifles being unloaded from a yacht.  You ought to have heard
-the cheers when we saw them!  Then it was that the clubs were
-distributed.  They were given to a picked body of men and they were
-formed across the entrance to the pier.  They were to use the clubs
-{12} if the police attempted to interfere with them.  The rifles were
-handed out to the men, but there were more rifles than men so some
-had to be sent into the city in automobiles.  Most of the ammunition
-was sent into the city in automobiles but quite a lot was put into
-the trek cart.  But none was served out to the men."
-
-"That was a nice thing to do," said the first boy, "to give rifles
-and no ammunition.  And when we were attacked we couldn't shoot back.
-We had a fight with the soldiers and the police near the city.  And
-when the soldiers and the police attacked us and might have taken the
-trek cart from us, we had only the butts of our rifles to defend it
-with.  But we beat them off.  Later on, though, they took their
-revenge when they shot down defenseless women and children.  They
-just knelt down in the middle of Bachelor's Walk and fired into the
-crowd.  I don't know how many were killed--some say five, some say
-more."
-
-"But you brought the rifles safe," said Madame.
-
-"The whole city is excited.  The people are walking up and down the
-streets, they don't seem to think that they have any homes to go to."
-
-[Illustration: COUNTESS MARKIEVIETZ]
-
-{13}
-
-When we heard that we wanted to dress and go down to Dublin.  We
-wanted a share of the excitement, if we had not had any share in the
-fight.  But Madame vetoed that suggestion almost as soon as it was
-mooted.  We had to go to bed.  But we had so much to talk about that
-we scarcely noticed the sogging wet tent when we were inside.
-
-The next morning was gloriously fine.  We breakfasted and were making
-plans to go into the city to hear some more about yesterday's
-exploit.  Madame had already cycled in, and we were left to our own
-devices.  We had not quite finished our work around the camp when we
-saw a taxi-cab stopping near the gate that was used as an entrance to
-the field.  As we ran towards it we wondered what had brought it
-there.  Before we reached it, however, one of the Fianna captains had
-jumped out of the taxi and was coming towards us.
-
-"I have about twenty rifles in the car, and I want to get them to
-Madame's cottage," he said.  "Will you help?"
-
-We were glad of the opportunity.  We jumped over the hedge into the
-next field where there were no houses, and had the rifles handed to
-us.  We could only carry two at a time.  The {14} captain stood at
-the car on the lookout, and also handed the rifles to us.  We carried
-the rifles down to the window back of Madame's cottage, and when we
-had them all there one of us went inside to open the window to take
-the rifles from the other girls as they handed them through.  We were
-delighted to handle the arms.
-
-Later on one of the neighbors said that it was wrong to leave the
-rifles there.  "There is a retired sergeant of the police who lives a
-little way up the road and he wouldn't be above telling about them."
-
-This rather frightened us.  If the police came and took them from us,
-what could we do?  I decided to go in to Dublin and go to the
-Volunteer office and tell them about the rifles.  When I had told
-about the rifles two of the men present accompanied me back to the
-camp to take the rifles from there.
-
-We set off in another taxi and arrived at the camp before there was
-any sign of the police becoming active.  All the rifles were carried
-out again and put in the taxi.  When they were all in it, it was
-suggested that we should get into the taxi and sit on top of the
-rifles.  The police would be less suspicious of a taxi {15} with
-girls in it.  It was not a very comfortable seat that we had on that
-trip to Dublin.  But the rifles were saved.  When we got back to the
-office I offered to sit in any taxi with the rifles if they thought
-it would divert attention.  I sat on quite a number of rifles that
-day.  And at the end of the day I had a rifle of my own.
-
-In the meantime, the bodies of those who had been shot by the
-soldiers were laid out and brought to the Cathedral.  Preparations
-were made for a public funeral to honor the victims of English
-soldiery in Ireland.  All the Volunteers were to march in honor of
-the dead, and the local trades unions, the Irish Citizen Army, the
-Cumami na mBan, the Fianna, and as many of the citizens of Dublin as
-desired to do so.  The Fintan Lalor Pipe Band, connected with the
-Irish Transport and General Workers Union, were to play the Dead
-March.  And there was to be a firing party of the Irish Volunteers
-who were to use the rifles that had so soon been the cause of
-bloodshed.
-
-I spent all the day of the funeral making wreaths.  The funeral was
-not to take place till the evening so as to permit all who wished to
-attend to do so.  The Fianna boys went round to the different
-florists asking for {16} flowers to make wreaths to place on the
-graves of the dead.  And they were richly rewarded.  Every florist
-they went to gave bunches and bunches of their best flowers, and
-these the boys brought to Madame's house.  Madame and I, and two or
-three other girls, worked continually all during the afternoon
-turning the flowers into wreaths.  When we had finished we had
-seventeen glorious big wreaths.  Just before six we piled into an
-automobile, some of the boys in Gaelic costume stood on the running
-board.  The saffron and green of the kilts and the many wreaths made
-quite an artistic dash of color when we arrived at Beresford Place to
-have our place assigned to us.
-
-The bodies of the five victims were removed from the Cathedral and
-placed in the hearses.  Behind each one walked the chief mourners.
-Much interest was aroused by the sight of a soldier in the English
-uniform, who marched, weeping openly, after one of the hearses.  He
-had joined the English Army and had promised to protect the English
-King, and now the soldiers of that king had shot and killed his
-innocent defenseless mother.
-
-Dublin was profoundly moved as the funeral cortege passed through the
-city.  Thousands {17} upon thousands marched to the cemetery after
-the hearses, and thousands more lined the streets.  They were
-attesting their sympathy with the families of the dead, and their
-realization that England still intended to rule Ireland with the
-rifle and the bullet.
-
-The firing party, as they marched after the hearses with their rifles
-reversed, excited much comment.  The people contrasted the difference
-in the treatment accorded the Nationalists when they had a
-gun-running, with that accorded the Ulster gun-runners.  And they
-knew once more that England would kill and destroy them rather than
-permit them to have the means to protect their lives and to fight for
-their liberties.
-
-The authorities were aware of the feeling aroused in the people by
-the killing of the unarmed women and men, and to prevent any further
-disturbance they confined the soldiers to their barracks that
-evening.  Still the feeling against "The King's Own Scottish
-Borderers" (the regiment that had done the shooting) ran so high that
-the entire regiment was secretly sent away from Dublin.
-
-
-
-
-{18}
-
-III
-
-About one week later, while the people were still incensed at the
-shooting, England went to war.  Almost immediately she issued an
-appeal to the Irish to join her army.  Later she appealed to them to
-avenge the shooting of the citizens of Catholic Belgium.  Because her
-memory was short, or perhaps because her need was so great she chose
-to ignore the fact that English soldiers had but shortly shot down
-and killed the unarmed citizens of Catholic Dublin.  But Dublin did
-not forget.
-
-The Irish Citizen Army distinguished itself when John Redmond and Mr.
-Asquith, who was then Prime Minister, came over to Dublin shortly
-after the outbreak of the war.  They came to hold a recruiting
-meeting in the Mansion House.  It was supposed to be a public meeting
-at which the Prime Minister and the Irish Parliamentary Leader would
-appeal to the citizens of Dublin to enlist in the British Army; yet
-no one was let in without a card of {19} admission.  A cordon of
-soldiers were drawn across both ends of the street in which the
-Mansion House was situated, at Nassau Street and at St. Stephen's
-Green.  No one could pass these cordons without presenting the card
-and being subjected to a close scrutiny by the local detectives.
-This was to make sure that no objectionable person could get in to
-the meeting and make a row.  But the Nationalists of Dublin had no
-intention of going to the meeting; there was to be another one that
-would give them more pleasure.
-
-A monster demonstration had been decided upon by the Irish Citizen
-Army to prove to Mr. Asquith, and through him to England, that the
-mass of the Dublin people were against recruiting for the British
-Army.  They mustered outside of Liberty Hall.  The speakers, amongst
-whom was Sean Mac Dermott who was there to represent the Irish
-Volunteers, were on a lorry guarded by members of the Irish Citizen
-Army armed with rifles and fixed bayonets; a squad similarly armed
-guarded the front and the rear.  They were determined that there
-would be no arrest of anti-recruiters that night.
-
-They marched around the city, the crowd {20} swelling as they went,
-and they stopped at the "Traitors' Arch" (the popular name for the
-Memorial to the Irish soldiers who fell in the Boer War), at St.
-Stephen's Green, two blocks away from where the recruiting meeting
-was being held.  As speaker after speaker denounced recruiting, and
-denounced England, and Redmond, and Asquith, feeling surged higher
-and higher until it reached a climax when James Connolly called on
-those present to declare for an Irish Republic.  Cheers burst from
-thousands of throats and a forest of hands appeared in the air as
-they declared for a Republic.  We were told afterwards that the
-recruiting meeting had to stop till the anti-recruiters stayed their
-cheering.
-
-The armed men of the Irish Citizen Army resumed the march first to
-make sure that none would be molested.  Down Grafton Street they went
-and halted again beside the old House of Parliament, where Jim Larkin
-called on them to raise their right hands and pledge themselves never
-to join the British Army.  Every one present did so.  Then, whistling
-and singing Nationalist marching tunes and anti-recruiting songs,
-they marched back to Liberty Hall and dispersed.  As a result of {21}
-Asquith's meeting, or because of the Irish Citizen Army meeting, only
-six men joined the British Army next day.
-
-Midnight mobilizations were a feature of the Irish Citizen Army.
-They served a twofold purpose.  They taught the men to be ready
-whenever called upon, and were a great source of annoyance to the
-police.  At every mobilization of the Irish Citizen Army a squad of
-police and detectives were detailed by the authorities to follow and
-report all the movements.  One midnight the men mobilized at Liberty
-Hall; they were divided into two bodies, the attacking and the
-defending.  They marched to the North side of the city, one body
-going across the canal, and the other remaining behind to prevent the
-entrance of the attackers.  The battle lasted two hours.  It was a
-bitter winter's night and the police were on duty all the time as
-they did not dare to leave, for there was no telling what the Irish
-Citizen Army might be up to.
-
----------------------------------------------------------------------
-
-{22}
-
-[Illustration: Illustrating journey from Belfast to Leek.  _See
-pages_ 54-71]
-
----------------------------------------------------------------------
-
-{23}
-
-[Illustration: Illustrating the journey from Dundalk to Dublin.  _See
-pages_ 142-163]
-
----------------------------------------------------------------------
-
-After the men had completed their evolutions around the bridge they
-formed ranks and marched round the city, the police following them.
-They stopped at Emmet Hall, Inchicore, for refreshments.  There they
-had a song {24} and dance, one chap remarking that the thought of the
-"peelers" (police) and the "G men" (detectives) outside in the cold
-added to the enjoyment.  They broke up about six o'clock a.m. and
-marched back to Liberty Hall followed by the disheartened, miserable,
-frozen police.
-
-There was another midnight mobilization later on.  Announcements were
-made publicly that on this occasion the Irish Citizen Army would
-attack Dublin Castle, the center of English Government in Ireland for
-600 years.  The thought of such a deed never fails to fire the
-imagination of an Irish Nationalist.  A favorite phrase of one of the
-officers of the Irish Citizen Army, Commandant Sean Connolly, was,
-"One more rush, boys, and the Castle is ours."  He was in command of
-the body that attacked the Castle on Easter Monday.  It was while
-calling on his men to rush the Castle that he received a bullet
-through his brain, thus achieving his lifelong dream of dying for
-Ireland while attacking the Castle.
-
-One other mobilization which took place at midnight some time before
-the Rising was a disappointment, perhaps because it was unofficial.
-One of the Irish Citizen Army men {25} heard that a number of rifles
-were stored in a place near Finglass.  He knew the whereabouts and
-whispered the news amongst his comrades.  A number of them decided to
-make a raid on the place and capture the rifles.  They started out at
-midnight, marched twenty miles before morning, but, unfortunately,
-the rifles had been removed before they arrived.  They were
-disappointed but not downhearted; such things they considered part of
-the day's work.
-
-They had another disappointment which was more amusing, at least our
-men could laugh at it when a few days were past.  There was in Dublin
-a body of men called the Home Defense Corps.  They wore a greenish
-gray uniform and on their sleeves an armlet with the letters "G.R."
-in red--abbreviations for Georgius Rex.  They were called the
-"Gorgeous Wrecks" by the Dubliners.  They were mainly men past the
-military age who had registered their willingness to fight the
-Germans when they invaded England, Scotland, or Ireland.  These men
-paraded the streets of Dublin making a fine show with their uniforms
-and rifles, especially the rifles.  Some of the Irish Citizen Army
-thought those rifles too {26} good to be left in the hands of "those
-old ones" and followed them on a march to find out where the rifles
-were kept.  When our men came back they gathered a number of their
-friends together; after a short talk away they went for the rifles.
-It was done in quite a military manner; sentries and pickets were
-placed, the building surrounded and entered.  Several made their way
-to the room where the rifles were kept and opened the windows to hand
-the rifles to the eager hands outside.  Their plan was to march home
-with them quite openly as if returning from a route march.
-
-The leader of the band was well known for his lurid and swift flow of
-language.  Suddenly bursting out, he surpassed all his previous
-efforts and completely staggered the men around him--they beheld him
-examining one of the rifles.  It was complete in every detail, just
-like an army rifle, but on lifting it it was easy to know that it was
-a very clever imitation.  The men were heartbroken and disgusted, but
-they brought several of the rifles away with them to show their
-officers what the "Gorgeous Wrecks" were going to fight the Germans
-with.  During a raid by the Dublin {27} police in a well-known house
-one of these rifles was taken away by them.  How long it took them to
-realize its uselessness we do not know as it was never returned.
-
-
-
-
-{28}
-
-IV
-
-Towards the end of 1915 the hearts of the Irish Citizen Army beat
-high, when they were summoned one night for special business.  One by
-one they were called into a room where their Commandant, James
-Connolly, and his Chief of Staff, Michael Mallin, were seated at a
-table.  They were bound on their word not to reveal anything they
-should hear until the time came.  Something like the following
-conversation took place:
-
-"Are you willing to fight for Ireland?"
-
-"Yes."
-
-"It might mean your death."
-
-"No matter."
-
-"Are you ready to fight to-morrow if asked?"
-
-"Whenever I'm wanted."
-
-"Do you think we ought to fight with the few arms we've got?"
-
-"Why wait?  England can get millions to one."
-
-{29}
-
-"It might mean a massacre."
-
-"In God's name let us fight, we've been waiting long enough."
-
-"The Irish Volunteers might not come out with us.  Are you still
-ready?"
-
-"What matter?  We can put up a good fight."
-
-"Then in God's name hold yourself ready.  The Day is very near."
-
-To the eternal credit of the Irish Citizen Army be it recorded that
-only one man shirked that night.
-
-Then on top of this glorious happening came the attempted raid on
-Liberty Hall by the police.  That morning I was in the office with my
-father when a man came from the printer's shop and said, "Mr.
-Connolly, you're wanted downstairs."  My father went downstairs.
-About five minutes later he came into the office again, took down a
-carbine, loaded it and filled his pockets with cartridges.
-
-"What is it?" I asked.  "Can I do anything?"
-
-"Stay here, I'll need you," said my father and he left the office
-again.  He was gone about five minutes when the door was banged {30}
-open and the Countess de Markievicz burst into the office.
-
-"Where's Mr. Connolly?" she demanded excitedly.  "Where's Mr.
-Connolly?  They're raiding the Gaelic press--the place is surrounded
-with soldiers."
-
-"He left here five minutes ago," I said.  "He took his carbine with
-him and told me to remain here as he would need me."
-
-She ran out again.  In a few minutes I heard her and my father coming
-back along the corridor.  She was talking excitedly and my father was
-laughing.
-
-They came into the office--he took down a sheaf of papers and
-commenced signing them.  They called for instant mobilization of the
-Irish Citizen Army.  They were to report at Liberty Hall with full
-equipment at once.
-
-"Well, Nora," said my father.  "It looks as if we were in for it and
-as if they were going to force our hands.  Fill up these orders as I
-sign them.  I want two hundred and fifty."
-
-I busied myself filling in these orders.  The Countess began to help
-me--suddenly she stopped and cried out, "But, Mr. Connolly, I haven't
-my pistol on me."
-
-{31}
-
-"Never mind, Madame," said my father.  "We'll give you one."
-
-"Give it to me now," she said.  "So my mind will be easy."
-
-She was given a large Mauser pistol.  Just then a picket came running
-in.  He saluted and said, "They've left the barracks, sir."  He was
-referring to the police.  A line of our pickets had been stationed
-reaching from the barracks to Liberty Hall; their duty was to report
-any move they might see made by the police.  In that way no sooner
-had a body of police left the barracks than word was sent along the
-line and in less than three minutes Liberty Hall was aware of it.
-
-"Now, Madame," said my father when the picket had gone. "Come along,
-we'll be ready for them.  Finish those, Nora, and come down to me
-with them."
-
-I finished them and went down to the Co-operative shop.  Behind the
-counter stood my father with his carbine laid along it; beside him
-Madame, and outside the counter was Miss Moloney taking the safety
-catch from off her automatic.  I gave the batch of orders to my
-father; he called one of the men who stood in the doorway, and said,
-"Get these around at {32} once."  The man saluted and went away.
-Just then another picket came in and said, "They will be here in a
-minute, sir, they've just crossed the bridge."
-
-"Very well," said my father, and the men went away.
-
-Miss Moloney then told me that some policemen had come in and had
-attempted to search the store, and that she had sent word to Mr.
-Connolly through the men in the printing shop, which was back of the
-Coöperative shop; and then busied herself resisting the search.  One
-policeman had a batch of papers in his hands when my father came in.
-He saw at once what was going forward, drew his automatic pistol,
-pointed it at the policeman and said:
-
-"Drop them or I'll drop you."
-
-The policeman dropped them.  My father then asked what he wanted.  He
-said they had come to confiscate any copies of _The Gael_, _The
-Gaelic Athlete_, _Honesty_ or _The Spark_ that might be on the
-premises.
-
-"Have you a search warrant?" asked my father.  This was a bluff,
-because under the Defense of the Realm Act any house may be searched
-on suspicion; but it worked; the policeman said he had none.
-
-{33}
-
-"Go and get one," said my father, "or you'll not search here."
-
-The police went away; and it was then that my father had come back to
-the office to sign the mobilization papers.
-
-
-Shortly afterwards there came into the shop an Inspector of the
-police, four plain-clothes men and two policemen in uniform.  I was
-behind the counter at this time.
-
-"I am Inspector Banning," said the Inspector.
-
-"What do you want?" asked my father.
-
-"We have come to search for, and confiscate any, of the suppressed
-papers we may find here."
-
-"Where's your warrant?" asked my father.
-
-"I have it here," said the Inspector.
-
-"Read it," said my father.
-
-The Inspector read the warrant--it was to the effect that all shops
-and newsvendors were to be searched, and all copies of the suppressed
-newspapers confiscated.
-
-"Well," said my father when the Inspector had finished reading.
-"This is the shop up to this door,"--pointing to one behind
-him,--"beyond this door is Liberty Hall, and through {34} this door
-you will not go.  Go ahead and search."
-
-"We have no desire to enter Liberty Hall," said the Inspector.
-
-"I don't doubt you," said my father, whereat we all grinned.
-
-At an order from the Inspector one of the policemen began to search
-around the place where the papers were kept.  He looked at my father
-standing in the doorway with his carbine, and for a moment we thought
-he was going to rush him.  Perhaps visions of stripes danced before
-him; but, at an order from his superior he went on with his work.  It
-was a good thing for him that he did so, as there were the best of
-shots present, with less than ten paces between him and them.
-
-"There is nothing here," he said at last to the Inspector.  (We had
-made sure there would not be.)  And then they all left the shop.
-
-In the meantime, a series of strange sights were to be seen all over
-the city.  The mobilization orders had gone forth and the men were
-answering them.  Women in the fashionable shopping districts were
-startled by the sight of men, with their faces still grimed with the
-dust of their work, tearing along at a breakneck {35} speed, a rifle
-in one hand and a bandolier in the other.
-
-Out from the ships where they were working; from the docks; out of
-the factories; in from the streets,--racing, panting, with eager
-faces and joyful eyes they trooped into Liberty Hall.  Joyful because
-they believed the call had come at last.
-
-No obstacle was great enough to prevent their answering the order.
-One batch were working in a yard overlooking a canal.  A man appeared
-at the door, whistled to one of the men and gave him a sign.
-
-"Come on, boys, we're needed," cried one and made for the door.  The
-foreman, thinking it was a strike, closed the door.  Nothing daunted
-they swarmed the walls, jumped into the canal, swam across, ran to
-their homes for their rifles and equipment and arrived at Liberty
-Hall, wet and happy.  Another batch were busy with a concrete column
-and had just got it to the critical period, where one must not stop
-working or it hardens and cannot be used, when the mobilizer appeared
-at the door and gave them the news.  Down went the tools and out they
-went through the gate in the twinkling of an eye.
-
-{36}
-
-All day long the men were arriving at Liberty Hall.  Tense excitement
-prevailed amongst the crowds that came thronging outside the Hall.  A
-guard was placed at the great front door, another at the head of the
-wide staircase and the rest were confined to the guard room.  This
-guard room had a great fascination for me.  The men were sitting on
-forms around an open fire; ranged along the walls were their rifles,
-and hanging above them their bandoliers; at the butts of the rifles
-were their haversacks containing the rest of their equipment; all was
-so arranged that when they received an order each man would be armed
-and equipped within a minute, and there would be no confusion or
-delay.  When I first went in the men were singing, with great gusto,
-this Citizen Army marching tune:
-
-  We've got guns and ammunition, we know how to use them well,
-  And when we meet the Saxon we'll drive them all to Hell.
-  We've got to free our country, and avenge all those who fell,
-    And our cause is marching on.
-      Glory, glory to old Ireland,
-      Glory, glory to our sireland,
-  Glory to the memory of those who fought and fell,
-    And we still keep marching; on.
-
-
-[Illustration: THOMAS J. CLARKE]
-
-{37}
-
-I knew then what was meant by sniffing a battle.  I did not want to
-leave that room.  The atmosphere thrilled me so that I regarded with
-impatience the men and women who were going about the Hall attending
-to the regular business of the Union, and not in the least perturbed
-by all the military display.  "Business as usual," one chap remarked
-to me as I stood watching them all.
-
-I did not stand long, for a Citizen Army man came to me and said,
-"You're wanted in No. 7 by Mr. Connolly."  No. 7 was my father's
-office.  When I got there my father said, "Nora, I have a carbine up
-at Surrey House and a bandolier.  It is in my room."  He then told me
-where.  "I want you to get one of the scouts, who are always at
-Madame's house, to put the bandolier on and over it my heavy
-overcoat.  Tell him to swing the rifle over his shoulder and come
-down here with it as if he were mobilizing.  Get him here as soon as
-you can.  I'll be staying here all night," he added.
-
-I started off immediately for Rathmines where Surrey House, Countess
-de Markievicz's residence, is situated.  On my way I met one of the
-scouts who was going there.  When I told him my errand he offered to
-be the one {38} to bring the things back to Liberty Hall.  When we
-reached the house, I went to the room, found the things which my
-father wanted and brought them down to the scout.  He had just put
-them on when Madame called from the kitchen and asked me to have some
-tea.  Of course I said I would have some.  While I was waiting to be
-served she said to me, "What do you think is going to happen?  I am
-going down to Liberty Hall immediately to take my turn of standing
-guard.  By-the-way, what do you think of my uniform?"
-
-She stepped out into the light where I could get a good view of her.
-She had on a dark green woolen blouse trimmed with brass buttons,
-dark green tweed knee breeches, black stockings and high heavy boots.
-As she stood she was a good advertisement for a small arms factory.
-Around her waist was a cartridge belt, suspended from it on one side
-was a small automatic pistol, and on the other a convertible Mauser
-pistol-rifle.  Hanging from one shoulder was a bandolier containing
-the cartridges for the Mauser, and from the other was a haversack of
-brown canvas and leather which she had bought from a man, who had got
-it from a soldier, who in turn had brought it {39} back from the
-front; originally it had belonged to a German soldier.  I admired her
-whole outfit immensely.  She was a fine military figure.
-
-"You look like a real soldier, Madame," I said, and she was as
-pleased as if she had received the greatest compliment.
-
-"What is your uniform like?" she asked.
-
-"Somewhat similar," I answered.  "Only I have puttees and my boots
-have plenty of nails in the soles.  I intend wearing my scout blouse
-and hat."
-
-"This will be my hat," she said and showed me a black velour hat with
-a heavy trimming of coque feathers.  When she put it on she looked
-like a Field Marshal; it was her best hat.
-
-"What arms have you?" she then asked.
-
-"A .32 revolver and a Howth rifle."
-
-"Have you ammunition for them?"
-
-"Some.  Perhaps enough."
-
-I then turned to the scout who was to carry my father's rifle and
-bandolier to Liberty Hall, and said, "We'd better go now."  Saying
-"Slán libh" ("Health with ye") we left the room.  On our way to the
-door we heard a heavy rap at it.  I ran forward and opened {40} it.
-Judge of my surprise to see two detectives standing outside.
-
-"What do you want?" I asked.
-
-"The Countess de Markievicz."
-
-"Wait," I said and closed the door.
-
-Running back to the room I said, "Madame, there are two detectives at
-the door.  They say they want you."
-
-All the boys looked to their revolvers, and the boy who had my
-father's rifle said, "I hope I'll be able to get these down to Mr.
-Connolly."
-
-Madame went into the hall and lit a small glimmer of light.  The boys
-remained in the darkened background, and I opened the door.
-
-The detectives came just inside of the door.
-
-"What do you want with me?" asked Madame.
-
-"We have an order to serve on you, Madame," said one of them.
-
-"What is it about?" asked Madame.
-
-"It is an order under one of the regulations of the Defense of the
-Realm Act, prohibiting you from entering that part of Ireland called
-Kerry."
-
-"Well," said Madame.  "Is that to prevent me from addressing the
-meeting to-morrow night in Tralee?"  Madame was advertised to {41} at
-a meeting to organize a company of boy scouts the following day in
-the town of Tralee, County Kerry.
-
-"I don't know, Madame," he answered.
-
-"What will happen to me if I refuse to obey that order and go down to
-Kerry to-morrow?" asked Madame.  "Will I be shot?"
-
-"Ah, now, Madame, who'd want to shoot you?  You wouldn't want to
-shoot one of us, would you, Madame?" said the detective who was doing
-all the talking.
-
-"But I would," cried Madame.  "I'm quite prepared to shoot and be
-shot at."
-
-"Ah, now, Madame, you don't mean that.  None of us want to die yet:
-we all want to live a little longer."
-
-"If you want to live a little longer," said a voice from out of the
-darkness, "you'd better not be coming here.  We're none of us very
-fond of you, and you make fine big targets."
-
-"We'll be going now, Madame," said the detective.  As he stepped out
-through the door he turned and said, "You'll not be thinking of going
-to Kerry, Madame, will you?"
-
-"Good-by," said Madame cordially.  "Remember, I'm quite prepared to
-shoot and be shot at."
-
-{42}
-
-"Well," she said as the door closed.  "What am I going to do now?  I
-want to go and defy them.  How can I do it?  I'm so well known--but
-I'm under orders.  Perhaps Mr. Connolly wouldn't allow me to go
-anyway.  I'll go down and talk it over with him.  Wait a minute,
-Nora, and we'll all be down together."
-
-On our way down a brilliant idea, as I thought, struck me.  "Write
-your speech out, Madame, make it as seditious and treasonable as
-possible.  Send some one down to Tralee to deliver it for you at the
-meeting.  In that way, the meeting will be held, your speech
-delivered, and the authorities will not be able to arrest you on that
-charge."
-
-"I was just thinking of that and who I could send down.  But I'll
-decide nothing till I see Mr. Connolly," said Madame.
-
-We met my father at the top of the staircase in Liberty Hall.
-
-"What do you think, Mr. Connolly," cried Madame.  "I've received an
-internment order or rather an order prohibiting me from going down to
-Tralee.  What am I going to do about it?  Shall I go or shall I obey
-the order."
-
-"Did you bring the carbine and bandolier?" asked my father turning to
-me.
-
-{43}
-
-"Yes," I answered.  "Harry has them."
-
-"No, Madame," said my father.  "You cannot go down to Tralee.  If you
-make the attempt you will probably be arrested at some small station
-on the way, and sentenced to some months in jail.  You are too
-valuable to be a prisoner at a time like this; I'll have need of you.
-If the authorities follow up their action of to-day we may be in the
-middle of things to-night or to-morrow; who knows?  No, you must stay
-here.  You are more important than the meeting."
-
-"Should I send some one in my place, then?" asked Madame.
-
-"That is for you to decide, though I think it would be a good thing."
-
-"Whom will I send?" asked Madame.
-
-"Send some one who cannot be victimized in case our hands are not
-forced; some one who is already victimized.  Why not ask Mairé
-Perolz?"
-
-"The very girl!" said Madame.  "You can always pick out the right
-person."
-
-"You had better get hold of Perolz, then," said my father.  "Tell her
-what you want her to do and write out your speech.  We'll relieve you
-of guard duty to-night, and promise you {44} that if things look
-lively we'll get word to you in time."
-
-Madame left the Hall, and when I returned to her house a few hours
-later, she was busy writing out her speech.  I sat down in the room
-and from time to time she read me out parts of it.  It certainly was
-seditious and treasonable.  She wrote on for quite some time after
-that and then with a sigh of satisfaction she said, "I have it
-finished.  Perolz will come for it in the morning--she will take an
-early train."
-
-Perolz had come and gone before I came down in the morning, but when
-she returned a few days later, I heard the whole story of her
-adventure, told in her own inimitable way.
-
-She had traveled down to Limerick Junction accompanied by a very
-polite, attentive detective, whose company she dispensed with there
-by leaving the carriage she was in at the very last minute, and
-taking a seat in another.  Hers was not a case of impersonation, for
-the Countess de Markievicz is very tall and rather fair while Mairé
-Perolz is of medium height and has red hair.  She is very
-quick-witted and nimble of her tongue, never at a loss for what to do
-or for what to say.
-
-[Illustration: THE PROCLAMATION OF THE PROVISIONAL GOVERNMENT ISSUED
-AT THE G.P.O. ON MONDAY, APRIL 24TH, 1917.]
-
-{45}
-
-She was met at Tralee station by a guard of honor from the local
-Cumann na mBan (women's organization), Irish Volunteers, and
-intending boy scouts.  They had never seen the Countess de Markievicz
-and consequently did not know that it was not she who had arrived.
-Although Mairé told me that she almost lost her composure when she
-heard one of the girls say, "She isn't a bit like her photograph."
-
-She was escorted to the hotel.  When she arrived there she said to
-the officers of the organization, "I am not Madame Markievicz.  She
-received an order last night prohibiting her from entering Kerry.
-Things were looking lively in Dublin and Madame was needed.  She
-wrote out her speech and I am to deliver it for her.  In that way the
-meeting will be held and Madame's speech will be delivered, and
-Madame will still be able to do useful work.  There is no need to let
-the public know till to-night."
-
-The officers agreed that it would be best to keep the knowledge of
-the non-arrival of Madame from the public and the police.  Just then
-the proprietor of the hotel came to the door and said, "Madame, there
-are two {46} policemen downstairs and they want your registration
-form at once."  Under the Defense of the Realm Act every one entering
-an hotel, or boarding or lodging house is required to fill in a form
-declaring his name, address, occupation, and intended destination.
-This rule was most rigidly enforced by the police authorities.
-
-"Can't they wait till I get a cup of tea?" asked Mairé.
-
-"No.  They said they would wait and take it back to the station with
-them."
-
-"Very well," said Mairé.  "Give it to me."
-
-She filled out the form something like this, neglecting the minor
-details.
-
-  _Name_:--Mairé Perolz.
-  _Address_:--No fixed address--vagrant.
-  _Age_:--20?
-  _Occupation_:--None.
-  _Nationality_:--Irish.
-
-
-She then gave it to the proprietor who took it away.  From the window
-they watched the policemen carrying it to the police station,
-apparently very much absorbed in it.  They returned shortly and asked
-to see the lady.  When they came in to the room they still carried
-the registration form.
-
-"You haven't filled in this form satisfactorily, {47} Madame," said
-one.  "You must have some fixed address and some occupation."
-
-"No indeed," said Mairé.  "I live on my wits."
-
-"And you are a Russian subject."
-
-"How do you make that out, in the name of God?" asked Mairé.
-
-"You are married to a Russian Count."
-
-"First news I've heard of it," said Mairé.  "Now listen here, I've
-filled that form out correctly and you'll have to be satisfied with
-it.  I'll not fill out another."
-
-They accepted the form at last.  That night Mairé delivered Madame's
-speech, told why Madame could not be present, then added a little
-anti-recruiting speech of her own which evoked great applause.  The
-next day she returned home in great spirits at having once more
-helped to outwit the police.
-
-
-
-
-{48}
-
-V
-
-About this time the Executive of the Cumann na mBan (women's
-organization) in Dublin were having trouble in procuring First Aid
-and Hospital supplies.  I suggested that being a Northerner and
-having a Northern accent, I could probably get them in Belfast.  I
-knew that a number of loyalist nursing corps were in existence in
-that city, and thought that by letting it be inferred that I belonged
-to one of them, the loyalist shopkeepers would have no hesitation in
-selling me the supplies, and in all probability would let me have
-them at cost price.  And that is exactly what happened.  I purchased
-as many of the different articles as I needed and at less than half
-the price paid in Dublin.
-
-While in Dublin I had visited the Employment Bureau in the Volunteer
-Headquarters.  Its business was to find employment for Irishmen and
-boys who were liable for military service.  Under the Military
-Service Act every {49} man or boy over eighteen, residing in England
-or Scotland since the preceding August, was required to report
-himself for service in the British Army.  The Bureau found employment
-in most cases for those who preferred to serve in the Irish
-Republican Army and had come to Ireland to await the call.  Of
-course, it was impossible to find jobs for them all; but those who
-had not received jobs were busy on the work of making ammunition and
-hand grenades for the Irish Republican Army.  The greater number of
-them had to camp out during the miserable months of February and
-March, in the Dublin Mountains, so that too great a drain would not
-be placed on their slender resources.
-
-On my return to Belfast at a meeting of the Cumann na mBan I
-suggested that we send hampers of foodstuffs down to those boys and
-men in Dublin.  The suggestion was taken up with great gusto, and the
-members were divided into different squads; a butter squad, a bacon
-squad, a tea, a sugar, oatmeal, cheese, and tinned goods squad; and
-they were to solicit all their friends for these articles.  They were
-then to be sent on to the different camps in Dublin to help on the
-fight.  Since we had {50} done so well on the foodstuffs I thought it
-would be as well to ask the men and boys in Belfast for cigarettes
-and tobacco.  I set about collecting on the Saturday on which we
-intended sending away the first hamper of food.  I was so successful
-that I was unable to return home for lunch before half-past three.
-
-When I arrived home my sister met me at the door and said there was a
-man in the parlor who wanted to see me, and that he had been waiting
-since noon.  I went into the room and saw one of my Dublin friends.
-
-"Why, hello, Barney," I said.  "What brings you here?"
-
-He told me that there was some work before me and that he had the
-instructions.  With this he handed me a letter.  I recognized my
-father's handwriting on the envelope.  The letter merely said:
-
-
-"_Dear Nora_, The bearer will tell you what we want you to do.  I
-have every confidence in your ability.
-
-  "Your father,
-      "JAMES CONNOLLY."
-
-
-"What are we to do?" I asked turning to Barney.
-
-"Liam Mellowes is to be deported to-morrow {51} morning to England
-and we are to go there and bring him back."
-
-"Sounds like a big job," I said.  "What are the plans?"
-
-"These are some of them," he answered showing me several pages
-closely written.  "Some one will bring the final instructions from
-Dublin to-night."
-
-The plan in the rough was that the messenger, being on the first
-glance uncommonly like Liam Mellowes, was to go to the place where he
-was interned and visit him.  While he was visiting he was to change
-clothes with Liam Mellowes and stay behind, while Liam came out to
-me.  We were then to make all speed to the station and lose no time
-in returning to Dublin.
-
-Liam Mellowes had received, some time previously, an order from the
-military authorities to leave Ireland.  This was because of his many
-activities as an organizer for the Irish Volunteers--as the order had
-it, because he was prejudicial to recruiting.  He refused to obey and
-had been arrested.  He was now to be forcibly deported.  As Mellowes
-was absolutely essential to the plans for the Rising, being Officer
-in charge of the operations in the {52} West of Ireland, the attempt
-to bring him back from England was decided upon.
-
-While waiting for the messenger to bring the final instructions from
-Dublin I sent out word to some of the Cumann na mBan girls that I
-should like to see them.  When they came I told them that I had
-received an order that necessitated my going to Dublin; and that I
-should not be able to assist them in sending away the hampers.  I
-gave them the money that I had collected for the cigarettes and
-tobacco, and they said they would see that everything went away all
-right.  It was with great surprise and delight that the "refugees,"
-as we called them, received the hampers a few days later.
-
-
-
-
-{53}
-
-VI
-
-After the girls left I fell to studying the instructions.  The main
-idea was to go in as zig-zag a course as possible to our objective.
-My father had made out a list of the best possible places to break
-our journey.  On one sheet of paper in Eamonn Ceannt's handwriting
-continued the plan; and on another, in Sean mac Diarmuida's, was a
-list of people with their addresses in England or Scotland, to whom
-we could go for safe hiding, if we found we were being followed by
-detectives.
-
-Shortly after seven that evening Miss Moloney arrived at our house.
-She brought us a message from Dublin.  It was to the effect that it
-was not yet known to what place Liam Mellowes was to be deported, but
-we were to go on our journey, and when we arrived at Birmingham,
-there would be a message waiting us there with the desired
-information.  All that was known was that Liam Mellowes was to be
-deported to some town in the South of England.
-
-{54}
-
-There was a boat leaving for Glasgow that night at eleven forty-five.
-We decided to go on it; it was called the theatrical boat, because it
-was on this boat many theatrical companies left Belfast; we thought
-we would not be noticed among the throng.  I was to ask for all the
-tickets at the railway stations, as my accent is not easily placed.
-
-On Sunday morning I went up on deck expecting to be almost the first
-one there; Barney, however, was there before me.  He said we would be
-in Glasgow shortly.  I went below for my suitcase.  When I came up on
-deck again I saw that we were nearer shore and that we were slowing
-up.  I asked a steward if we should be off soon.
-
-"No," he said.  "We are slowing up here to put some cattle off."
-
-"Will it take long?" I asked.
-
-"About an hour."
-
-"How far are we from Glasgow?" I then asked.
-
-"Two or three miles."
-
-"Can we get off here instead of waiting?"
-
-"Nothing to prevent you," he said.
-
-So Barney and I picked up our traps and, as soon as the gangway was
-fixed up for the {55} cattle to disembark, we went down it and on to
-the quay.
-
-We walked along as if we had been born there, although as a matter of
-fact, neither Barney nor I had been in that place before.  After a
-few minutes we came to a street with tramway lines on it and decided
-to wait for a car.  We boarded the first car that came along.  After
-riding in it for a long time we noticed that instead of approaching
-the city we seemed to be going farther away from it.  We left the car
-at the next stop, and took another going in the opposite direction,
-and after riding for three-quarters of an hour arrived in Glasgow.
-We were more than pleased to think that if the police had noticed us
-when we went on the Glasgow boat at Belfast, and had sent on word for
-the Glasgow police to watch out for us, the boat would arrive without
-us.
-
-Our next stop was to be Edinburgh.  We went to the station and
-inquired when the Edinburgh train would be leaving.  There was one
-leaving at eleven fifteen that would arrive in Edinburgh some time
-about one o'clock.  We decided to go by it.  Then we remembered that
-it was Sunday and that we had not been to Mass; also that if we went
-by that train {56} it would be too late when we arrived at Edinburgh
-to attend.  It was not quite ten o'clock then; if we could find a
-church nearby, we could go to Mass and still be in time for the
-train.  But where was there a church?  "Look, Barney," I cried
-suddenly.  "Here's an Irish-looking guard.  We'll ask him to direct
-us."  We asked him and he told us that there was a Catholic church
-five minutes' walk away from the station, and directed us to it.  It
-took us more than five minutes to get there, but we arrived in time
-and were back at the station before the Edinburgh train left.
-
-We arrived at Edinburgh about one o'clock.  We were very tired as we
-had not slept on the boat; and we were hungry for we had not eaten in
-our excitement at leaving the boat before the time.  Our first
-thought was to find a place to eat; but it was Sunday in Scotland and
-we found no place open.  After wandering around for some time,
-looking all about us, we decided to ask a policeman.  He directed us
-to the Waverley Hotel, where we were given a good dinner.  And when
-we told the waiter that we were only waiting till our train came due,
-and that we wanted a place to rest, he told us that we could stay in
-the room we were {57} in.  After dinner I found myself nodding and
-lay down on the couch.  I must have fallen asleep almost instantly
-for it was dark when I awoke.  Barney came in shortly afterwards.  He
-had been looking up the trains he said and our train left at ten
-o'clock.  It was about eight o'clock.  We had something more to eat
-and left the hotel to go to the railway station.  To my great
-surprise when we came outside everything was dark.  Not a light
-showed from any of the buildings, or from the street cars.  Cabs and
-motors went by, and only for the shouting of the drivers and the
-blowing of the motor-horns we would have been run down when crossing
-the streets.  We have no such war regulation of darkness in Ireland.
-We arrived at the station at last.  We had to go down a number of
-steps to get to the gate, and if it was dark in the streets it was
-pitch blackness down there.  I was not surprised at the number of
-people I met on the steps, as I thought it might be a usual rallying
-place, but I was surprised to hear them talking in whispers.  We went
-down till we came to the gate--it was closed and there was a man on
-guard at it.
-
-"Can we not get in?" I asked.
-
-{58}
-
-"Where are you going?"
-
-"To Carlisle."
-
-"It's not time for the Carlisle train yet."
-
-"But can't we go in and take our seats?" I asked.
-
-"No," he answered, and after that I could get no further response.
-
-We waited awhile at the gate.  I noticed that quite a few were given
-the same answers although they were not going to the same place.
-More time passed and I began to feel anxious; I was afraid that we
-would miss the train.
-
-"What time is it now?" I asked, turning to Barney.  As he could not
-see in the dark he lit a match.  Instantly, as with one voice, every
-one around and on the steps shouted, "Put out that light."  And the
-man at the gate howled, "What the H---- does that fool mean!"  We
-were more than surprised; we did not know why we could not light a
-match.
-
-Just after that a couple of soldiers came towards the gate.  I could
-hear the rattle of their hob-nailed boots and see the rifles swung on
-their shoulders.  They talked with the man at the gate for a few
-minutes, then saying, "All right," went up the steps again.  This
-happened more than once.  My eyes were {59} accustomed to the
-darkness by now, and I could see a sergeant, with about twenty
-soldiers, coming down the steps.  As they made for the gate I
-whispered to Barney, "Go close and listen to what the guard says to
-the sergeant."  He went--and as the sergeant turned away, came back
-to me and picking up our bags said, "Come on."  I followed without
-asking any questions.  When we were out on the street Barney turned
-to me and said, "The guard told the sergeant to go to the other gate.
-We'll go too."
-
-We followed the clacking sound of the soldiers' boots till we came to
-a big gate.  It was evidently the gate used for vehicles.  As we
-entered we were stopped by two guards who asked, "Where are you
-going?"  "To Carlisle," I answered.  They waved us inside.  We walked
-down a long passageway.  When we came to the train platforms, I asked
-a porter who was standing near:
-
-"Where is the train for Carlisle?"
-
-"There'll be no train to-night, Miss," he answered.
-
-"But why?"
-
-"Because, Miss," in a whisper, "the Zeppelins were seen only eight
-miles away, and {60} a moving train would be a good mark for them."
-
-"But they will not come here, will they?" I asked.
-
-"They are headed this way, Miss, they may be here in half an hour."
-
-"Then we can't get to Carlisle?"
-
-"To tell you the truth, Miss," he said, "I don't think any train will
-run to-night, except the military train.  Make up your mind you'll
-not get to Carlisle to-night."
-
-"When is there a train in the morning?" I asked him then.
-
-"There's one at eight-fifteen."
-
-"Well, I suppose we'll go by that one," I said.
-
-And so we left the station.
-
-We went back to the hotel.  We were startled for a second when the
-registration forms were handed to us; we hadn't decided on a name or
-address.  I took the forms and filled them with a Belfast address,
-put the one for Barney in front of him, placing the pencil on the
-name so that he would know what to sign.  After signing we were shown
-to our rooms.  I went to bed immediately as I was completely tired
-out.  I was roused from a heavy sleep {61} by a knocking on the door,
-and a voice saying something I couldn't distinguish.  I thought it
-was the "Boots" wakening me for breakfast, and turned over to finish
-my sleep.  Some time later I was again wakened by a loud knocking on
-the door.
-
-"Who is it?" I called out.
-
-"Barney," was the answer.
-
-"What is wrong?" I asked when I had opened the door.
-
-"The manageress came to me," said Barney, "and said, 'Mr. Williams,
-go to your sister, I am afraid she is either dead or has fainted with
-the shock.'"
-
-"What shock?" I asked, peering into the black darkness but failing to
-see anything.
-
-"Nothing, only the Zeppelins have been dropping bombs all over the
-town."
-
-"What!" I cried.  "Zeppelins!  You don't mean it.  Have I slept
-through all their bombing?"
-
-"You have," he said dryly.  "The manageress wants all guests down in
-the parlor, so that in case this building is damaged, they'll all be
-near the street.  Put something on and come down."
-
-I put some clothes on me and went outside {62} the room.  I could not
-see my own hand in front of me.
-
-"Hold on to me," said Barney, "and I'll bring you downstairs.  I know
-where the stairs are."
-
-"All right," I said, making a clutch at where the voice was coming
-from.
-
-"You'd better hold on to my back," said Barney.  "That's the front of
-my shirt you've got."
-
-I slid my hand around till I felt the suspenders at the back and held
-onto them.  "Go ahead," I said, and we went.  I tried to remember if
-the corridor was long or short, and if there were any turns from the
-stairs to my room, but I could not.  Never have I walked along a
-corridor as long as that one seemed.  After a bit I said, "Barney,
-are you sure you're going right?  I don't remember it being as long
-as this."  We were going very slowly, gingerly placing one foot after
-the other.
-
-"We keep on," said Barney, "till we come to a turn and then between
-two windows are the stairs."  And so we went on, but we came to no
-turning.  We were feeling our way by placing our hands on the wall.
-At last, we felt an open space.  "Ah," said Barney, "this {63} must
-be the stairs."  And although we did not feel the windows we
-cautiously stepped towards it.  It was not the stairs and I felt
-curiously familiar with it.  I stumbled over something on the floor
-and stooped to pick up--my shoe.  We were back at my room!  We did
-not know whether to laugh or to be annoyed.  We began to laugh and
-Barney said, "Come on, I know the way back to my room and from there
-we'll find the stairs."
-
-"Couldn't you strike a match?" I asked.
-
-"We were warned not to, when the 'Boots' knocked on the door," said
-Barney.  We went along the corridor till Barney found his room.  From
-there he knew the turns of the corridor, and at last we found the
-stairs.  Going down I asked, "How is it that we are meeting none of
-the people?"
-
-"Because," said Barney, "they've been down since the first knock and
-you had to be wakened twice."
-
-"I thought they were wakening me for breakfast," I said.
-
-The stairs seemed to twist and turn, and at one of the turns I saw a
-figure standing at a window, near a landing as I thought.
-
-"Are we going the right way down to the {64} parlor?" I asked the
-figure, but received no reply.
-
-"He's probably scared stiff and thinks he's in a safe place," said
-Barney.  We reached the foot of the stairs and one of the men took us
-and led us towards the parlor.  All the guests of the hotel were
-there huddled closely around the remains of the fire.  I found a seat
-and sat down.  There was very little talk.  I could hear the guns
-going off very near.  One of the women leaned toward me, and said,
-"You were rather long getting down.  Did you faint--were you
-frightened?"
-
-"No," I answered.  "I slept through it all, until my brother came and
-wakened me."
-
-"You lucky girl!" she exclaimed in heart-felt tones.
-
-We sat there for about an hour.  It was a silent hour inside, but
-from outside came the sound of running feet and hoarse excited
-voices.  A motor car tore through the streets; it must have had its
-lamps lit, for some one yelled after it, "Put out those lights."
-
-There was no sound of the Zeppelins again, but the people in the
-parlor kept silent.  I felt that one word spoken would set all their
-nerves on edge.  Suddenly there was a long drawn {65} "Oh!" followed
-by a thud.  I could feel every one in the room quivering.  All turned
-to the sound, but we could see nothing.  Then we heard a man's voice
-say, "My boy has fainted."  They ministered to him there in the
-darkness.  A few minutes later a delicate looking lad, about twelve
-years old, was brought up to the circle round the fire.  One of the
-women made room for him and he sat on the floor with his head resting
-on her knee.  The manageress must have left the room during the
-excitement, for she returned then and said, "We will not be disturbed
-again, so we can go to bed and finish our sleep."  The tension was
-lifted and we all began talking as we made our way to our rooms.
-
-When I was going down the stairs next morning, I was amazed to see
-that the figure I had spoken to while trying to find my way, was a
-statue.  The waiter told us, at breakfast, that some bombs had been
-dropped in the street back of the hotel.  They had killed eight
-people, damaged one or two buildings, and made a hole large enough to
-hold the dining-room table.  He also said that he had heard of a lot
-of other places, but that was the only one he had seen.  We finished
-our breakfast {66} in a hurry and left for the station.  There we
-bought a paper to read the full account of the raid.  But all the
-mention of it was:
-
-
-"Zeppelins visited the East coast of Scotland last night.  No damage
-done."
-
-
-On the journey to Carlisle the carriage was so warm and the seats so
-soft that I became drowsy.  I was about to yield when the other
-occupants of the carriage came over to my side and stared out of the
-windows.  As the Zeppelins were still in my mind, I thought that this
-might be one of the places they had visited, and looked out of the
-window too.  All I could see was a large field with brick buildings
-in the center, somewhat like factories, only they had sloping roofs
-made of glass.  There were quite a crowd of men in the field.
-"That's a German Internment Camp," said one of the men.  "There are
-over two thousand Germans there."  The view of the camp started a
-conversation on the war which lasted till we reached Carlisle.
-
-[Illustration: JOHN McDERMOTT]
-
-From Carlisle we were to go to Newcastle.  On looking up the
-timetable we found that we could get a train in three-quarters of an
-hour.  We then left the station, so that if the porters {67} were
-questioned as to whether they had seen us or not they could say that
-we had left the station.  In this way the trail would be broken and
-would give us all the more time till it was picked up again.  The
-journey from Carlisle to Newcastle was not so long as the last one.
-On arriving there we again left the station and wandered about the
-town.  We had so much more time there, and walked in and out of so
-many streets, crossed so many crossings, that my memory of Newcastle
-is very much blurred and confused.  Before returning to the station
-we went into a restaurant and ate the first meal of our English trip.
-
-Next we took tickets for Manchester, but did not go there.  While we
-were on the train we decided that we had better go to Crewe.  When
-the conductor came round for the tickets, we asked him if this train
-would take us to Crewe.  No, he said, but if it was to Crewe we
-wanted to go he could change our tickets at the next stop, and there
-we would get a train for Crewe.  The next station was Stalybridge,
-and there we took the train to Crewe, where we arrived at one-thirty
-a.m.
-
-From Crewe we went to Birmingham.  It was there we were to receive
-information as to {68} where Captain Mellowes had been deported.  We
-called at the address given to us and told who we were.  Mr. Brown
-said that he had just received word that we were coming, but that was
-all.  There was no news for us about the deportation.  This was both
-amazing and puzzling; it was Tuesday and Captain Mellowes was to have
-been deported on the Sunday past.  Why had we received no word--and
-what were we to do?  There was nothing for us to do but wait.  A
-hotel was recommended to us; we went there and registered as brother
-and sister.  Our pose of being on a holiday compelled us to stay out
-all day as if sightseeing.  Tuesday we visited all the principal
-buildings, Wednesday we walked all over the city.  Thursday was a
-repetition of Wednesday.  Friday, tired of each other's company, we
-went out separately, and each succeeded in losing the way, but
-managed to arrive back at the hotel for supper.
-
-Not knowing the city we had not ventured out at night time, for like
-all other big cities in England, Birmingham was darkened at
-night-fall.  But on Friday we went out.  The streets seemed to be all
-alike to us, we could not tell one from the other.  The corners of
-the {69} curbstone were painted white, so as to glimmer faintly and
-warn pedestrians when they were approaching a crossing; policemen
-stood in the center of the crossing flashing a lamp attached to their
-belts, now a red light, now a green one.  Trees, telegraph,
-telephone, and trolley poles were painted white to the level of the
-eyes.  Not a light showed anywhere, not even at moving picture
-palaces; and as is usual in darkness all voices were subdued.  I am
-sure it is at night time that the people of England realize most that
-they are at war.
-
-Saturday came and still there was no news for us.  We were not
-puzzled now.  We were very anxious.  Something must have gone wrong,
-we thought, or we would have had some word before now.
-
-We changed our hotel as we felt that the people were becoming too
-interested in us.  At the new hotel we registered as teachers on our
-way to Stratford-on-Avon, where the Shakespeare celebrations were in
-full swing.  We left there in the morning, carried our suitcases to
-the station, and left them in the Left Luggage Office.  Then we went
-to Mr. Brown again to find out if any word had come for us.  There
-was a note for us there telling us to go to the {70} Midland Hotel.
-When we arrived there we met a young lady from Dublin.  She had come
-over with the word.  She gave us the address of Captain Mellowes, and
-told us to lose no time.  We looked up the timetable and found that
-there were no trains going there on Sunday afternoon.  We were in
-despair till our Birmingham friend told us he could hire a private
-motor car for us.  He did so and we left Birmingham at one-thirty p.m.
-
-We traveled all afternoon through what is known as the Black Country.
-We did not bother much with the scenery as we spent most of our time
-in giving each other instruction as to how to behave in different
-eventualities.  We had hired the car to take us to Stoke-on-Trent.
-It was to return empty.  We thought it would be a much safer plan if
-we could get the car to take us back to some big station on the line;
-thus instead of waiting at the local station for a train,
-apprehending every moment the discovery of Captain Mellowes' flight,
-we should be well on our way before it could be found out.  I did not
-expect that there would be any trouble to get the chauffeur to bring
-us back.  I figured that any money made on the return trip would be
-his, and a working {71} man is always ready to make more money.  But
-it must be done in such a way as not to arouse suspicion.
-
-Secure in my figuring I spoke to the man.  I said, "I want you to
-take us to the railway station at Stoke.  I expect a friend there to
-pick us up."  He nodded.  It was dark when we drew up at the station.
-I said to the man, "Wait a minute till I see if my friend is there
-before we take out the things."  Then I went into the station and
-walked in and out of the waiting rooms, up and down the platform, and
-asked a porter if there would be a train soon to Leek (our real
-objective).  I returned and said to Barney, "He is not there," and to
-the man, "Have you any objections to going on to Leek?  It is eight
-miles distant.  There won't be a train for an hour, and I can have
-all my business in Leek done in that time."  He said he would take us
-there.  I then asked him if he were going straight back to
-Birmingham.  He said he was.  "If you can wait three-quarters of an
-hour, you can take us back down the line to one of the big stations,
-and be something in pocket.  The trains are so irregular at small
-stations on Sundays."  He said he could wait three-quarters of an
-hour.
-
-{72}
-
-When we arrived in Leek Barney and I jumped out of the car as if we
-knew every inch of the ground, although neither of us had been in the
-city before.
-
-"Where are we going?" asked Barney.
-
-"When in doubt go right," I said, and we turned to the right.  This
-town was darkened too.  After a few minutes' walk I stopped an old
-lady and asked her to direct us to the street I wanted.  "Two streets
-up on the right," she replied.  We found the place; it was an
-ordinary house and to our surprise there were no detectives watching
-it.  We knocked at the door.  A man opened it about six inches and
-peered at us.
-
-"Well?" he questioned.
-
-"We are friends of Captain Mellowes and heard he was staying here, so
-we stopped to see him," I said.  "Is he in?"
-
-"Come in till I take a look at you," he answered.  After looking at
-us, "Come in here," he said, leading us to a room.  "I'll go find him
-for you."
-
-After a few minutes Captain Mellowes came into the room.  He seemed
-surprised to see us, and was about to enter into a conversation {73}
-with us when Barney said, "I've an important message to give you.
-Where's your room?"
-
-"Come upstairs," said Captain Mellowes, rising at once.
-
-They went upstairs.  I could hear them moving about the room, and
-once in a while I heard something fall on the floor as if they were
-throwing different parts of their clothing to each other.  After a
-few minutes' silence, I heard footsteps on the stairs and went out to
-the hall to be ready.  Both came down the stairs, Captain Mellowes
-went forward and opened the door while I was saying "good-by" to
-Barney, who was remaining behind in the Captain's place.  Barney left
-the house the following day; he took a train at the local station
-which ran to Crewe, and from there he made connections that brought
-him back to Ireland the day after the Captain's arrival.
-
-Once outside the house, Captain Mellowes and myself wasted no time in
-getting to the car.  I asked the man had we kept him long and he said
-we had been only half an hour.  He started the car and away we went
-again.  After three hours' ride we stopped at Stafford Station.
-
-"Can you not go as far as Crewe?" I asked.
-
-{74}
-
-"No, Miss," he replied.  "Crewe is altogether out of my direction."
-
-"Very well," I said.  "We'll leave here."  We then left the car, gave
-the man his fee and entered the station.  I took tickets for Crewe
-and found that we had only twenty minutes to wait.  We arrived at
-Crewe about one a.m. and at one-thirty were in the train for Carlisle.
-
-When we were near Carlisle the conductor came to collect the tickets;
-I asked him if Carlisle was the last stop.
-
-"No," he said.  "From there we go on to Glasgow without stopping."
-
-"Oh," I said, "I didn't know that this train went to Glasgow.  That's
-where we want to go.  You had better make us out Excess Fare checks
-and we'll go on."  He made them out, I paid them and he went out
-through the carriages.  During this time Captain Mellowes was lying
-in the corner as if asleep.
-
-In my list of "safe addresses" was one in Glasgow.  When we arrived
-there next morning we made our way to that address, and there we
-stayed all day.  During the day we managed to procure a clerical suit
-for Captain Mellowes, complete even to the breviary and {75}
-umbrella.  At eleven we took the train to Ardrossan; from there we
-could get a boat to Belfast.  We had decided before leaving the house
-that we would travel as if we did not know each other.  My accent was
-no longer needed, as a strong Irish accent was quite the thing for
-priests' clothing; but we were to keep each other in sight all the
-time.
-
-That Captain Mellowes really looked the part was proved in the train.
-The porter lifted his cap to him, took his suitcase, and
-deferentially placed him in the seat next to me.  There Captain
-Mellowes sat, his chin resting on his hands, which were supported by
-the umbrella, as if lost in holy meditations.  Almost at the last
-moment, half-a-dozen North of Ireland cattle dealers tumbled into the
-carriage, shouting, laughing, and swearing.  The porter had locked
-the door and the train had started before they realized what company
-they were in.  A sudden silence fell on them all, they straightened
-themselves up, lifted their hats in salute to the priest, while
-questioning each other with their eyes.  Then one lifted his cap
-again and turned to the rest as if to say, "I'm used to the company
-of priests," and addressed Captain Mellowes.
-
-{76}
-
-"Are you crossing to-night, Father?" he asked.
-
-"I am," said Captain Mellowes.
-
-"I hope we'll have a good night, Father."
-
-"I hope so."
-
-"I hear they caught a submarine up the Bangor Lough this morning; but
-I don't think there's any danger.  Do you, Father?"
-
-"I don't think so," said Captain Mellowes.
-
-One dealer broke in then demanding to know that if there was no
-danger, why could they not insure the cattle they wanted to send
-across.  Then each dealer tried to give his opinion at the same time.
-They became so excited, each one trying to get an audience at the
-same time, that they forgot all about the priest, and gave back word
-for word to each other.  With raised voices they cursed and swore,
-stamped their feet, pounded the floor with their sticks, struck their
-hands, till one jumped from his seat in a rage and his gaze fell on
-the priest.  The priest was still resting his chin on his hands,
-taking no more notice of them than if they were miles away.  His very
-abstraction was a rebuke to them.  The one who had jumped up said
-humbly, "I'm afraid we've {77} disturbed you, Father."  Captain
-Mellowes came to himself with a start.
-
-"No, no, not at all," he said hurriedly.  "I wasn't thinking of you
-at all."  But the men looked as if they had offended beyond hope of
-pardon and kept silent till we reached the boat.
-
-Early next morning I went up on deck.  We were steaming up the river,
-I could see the city in the distance.  Nearer to me were the famous
-Belfast shipyards, all alive with the clangor of hammering.  As we
-approached I could see the swarms of men, poised on derricks and
-cranes, hard at work on the skeletons of ships.  Just before we
-docked Captain Mellowes came on deck and walked over to the rail
-where I was standing.  There was some byplay of surprised recognition
-between us for the benefit of those standing around.  I asked him to
-come to the house for breakfast, and told him that he could not get a
-train to Dublin before ten o'clock.  It was then seven o'clock and
-the gangplank was being put in place.  I told Captain Mellowes that I
-was well known on the docks since the dock strike, and that it would
-be wiser for him to follow me instead of coming with me; that he
-would probably pass the Harbor Constables and policemen better {78}
-alone, because, as they knew me, they would be likely to give my
-companion a scrutinizing glance and he would be better without that.
-
-There were two Harbor Constables and two policemen at the end of the
-gangplank; they were on the watch for deserters from the Army and
-Navy.  When I walked down the gangplank I saw that they recognized me
-and was glad that I had told Captain Mellowes to follow.  I went in
-to the shed and on towards the exit.  Midway I paused, dropped my
-suitcase as if to ease my arm, and glanced back to see if Captain
-Mellowes was following.  He was just at the end of the gangplank; the
-four constables were saluting him and he was gravely saluting them.
-
-I passed out into the street and walked slowly ahead to allow Captain
-Mellowes to catch up on me.  In a short while we were walking
-together.  It was too early to get a tram, and it would attract too
-much attention if a car drove up to our door, so we walked the
-distance.  Falls Road, in Belfast, is called the Nationalist
-district, and my home was near the head of that road.  When we got to
-that part of it where policemen were more plentiful and I was better
-known, I told Captain Mellowes {79} to walk on ahead.  I was glad I
-had done so, for I derived a great deal of amusement from the number
-of salutes Captain Mellowes had to return.  Men and boys were on
-their way to work and they all saluted him.  Every policeman on the
-road saluted Captain Mellowes; not one of them dreaming that the
-capture of the young priest they were so courteous to, would probably
-realize for him the dreams of Sergeantship every young policeman
-indulges in.
-
-It was with a sigh of relief that I ushered Captain Mellowes into our
-house.  The door was open and we entered without rapping.  My mother
-thought we were the painters--she was expecting them that
-morning--and came out to remonstrate with us for not knocking.  She
-was astounded for a moment, to see us in the hall, then she threw her
-arms around us both and literally dragged us both into the room where
-breakfast was on the table.  She then called up the stairs to my
-sisters and told them we were home.  On the instant there was a
-clatter and scamper, and pell-mell down the stairs charged my young
-sisters, some partially dressed and some in their nightgowns;
-bursting into the room they flung themselves on {80} Captain
-Mellowes, hugging and kissing him as if he were a long lost brother
-returned.  They hung about him asking him questions, interrupting
-each other.  They poured forth so many questions that he could not
-answer them much less eat his breakfast.  Mother noticed that his
-breakfast was growing cold and turning to the youngsters said in a
-voice that tried to be severe, "Children.  I'm surprised at you--look
-at your clothes."  Then there was another rush to the door and a
-scamper on the stairs as they raced up to dress.  Never were they
-dressed so quickly before, for in less time than it takes to tell
-they were down again; crowding around the table each giving the other
-in excitable voice the story of how Captain Mellowes managed to
-return; but none of them bothering to ask Captain Mellowes or myself
-how it really happened.
-
-Now that Captain Mellowes was in Belfast the next thing to be done
-was to get him to Dublin.  He could not go by train for there were
-detectives at all the stations.  There have always been detectives at
-railway stations in Ireland, whose sole business is to watch and to
-report the arrival and departure of the {81} important members of the
-Separatist Party (the revolutionary body).  This method keeps the
-local authorities informed as to the whereabouts of "such and such a
-person."  On this account I sought a friend who owned an automobile.
-It so happened that he was going to Dublin that very evening and he
-agreed to take Captain Mellowes with him.
-
-When I arrived home again I saw a woman in the parlor, who looked up
-at me through her veil, in the most mournful way; certainly the most
-forlorn person I had seen in a long while.  But as I went nearer I
-recognized the clothes.  My young sisters had decked Captain Mellowes
-out in our clothes to see if they were skillful at disguising.  They
-were--but the clerical clothes were better.
-
-I told Captain Mellowes of the arrangements I had made--we were to
-walk into the country along the Lisburn Road for about two miles, and
-there meet the motor-car.  When it was time we started out.  We were
-a party of four, Captain Mellowes and another young man, who was at
-that time hiding from the police in our house, my sister Agna, and
-myself.  We walked along the country road and arrived at the
-appointed place too soon.  The {82} car was a little late; every car
-that came along would lift our hearts up and when it whizzed by would
-leave us little more nervously excited.  It came in the end, however,
-and stopped for a minute while Captain Mellowes was being bundled on
-to the car, then sped away leaving us in the dark country road.
-
-I arrived home about one-thirty and went to bed, tired out and fully
-resolved to stay there for the next day.  But, alas! the news had got
-about and after school hours some of my friends called to hear my
-version, and compelled me to get up.  The day or so following I took
-part in a Volunteer play called "Ireland First" in order to give the
-impression that I had been in Belfast and rehearsing with the
-company.  On Saturday my mother received a letter from my father; the
-only reference he made to the job he had given me was, "Tell Nora I
-am proud of her."
-
-
-
-
-{83}
-
-VII
-
-After that I was kept busy with the Ambulance class, and in preparing
-field dressings and bandages.  There were about fifty girls working
-under my instructions and the work was beginning to be piled up.  One
-squad was cutting up the material, another wrapping it up in
-waterproof material, others pasting on the directions, others sewing
-the completed bundle up in cotton bags which permitted them to be
-sewn into the men's coats.  We were kept busy.  When one of the
-officers came to the room to order the field dressings for his men,
-he voiced the opinion of all when he said, "Well, this looks like
-business.  As soon as I stepped inside the door I felt that something
-important was going on.  I suppose you all feel that way?"  We did,
-and worked all the harder for it.
-
-Some time before this my father had asked me if I would be in Dublin
-with him during the fight, but I had said, No, I would rather {84}
-stay with the Northern division; that I thought I had better stay
-with the girls with whom I had been working.  A younger sister had
-also decided to join the Northern detachment.  My mother and the rest
-of the family were going to Dublin so as to be near my father.  We
-were leaving the house just as it stood, to avoid suspicion, taking
-nothing from it but the trunks containing clothes.  These could
-easily be taken without causing undue suspicion as it is quite a
-usual thing for families to go away for the Easter holidays.  Between
-helping to pack up the trunks at home and the field dressings outside
-I managed to secure six hours' sleep during the latter part of Holy
-Week.  My mother left Belfast on Good Friday, my sister and I the
-following day.
-
-The instructions given the First Aid corps were: To meet at the Great
-Northern Station with full equipment and two days' rations.  When we
-met the station was crowded with holiday-goers.  There were three
-different queues circled around the station.  We divided ourselves
-amongst them so that our party would not be large enough to attract
-attention.  I found myself behind a party of soldiers going home on
-furlough.  I could not help wondering {85} if their furlough would be
-cut short, and if I might meet them again under different
-circumstances.
-
-After I had taken the tickets I went to the trains to see if it were
-possible to get a carriage to ourselves.  As the party had been split
-in two, one part to come on a later train, we could just fill a
-carriage.  There was so much traffic that the railroad company had
-pulled out from many hiding places all the cars they could find.  The
-line of cars presented a very curious picture as it stood waiting for
-the signal to start.  There were the very latest corridor carriages,
-carriages quite new-looking, carriages old, carriages very old, and
-carriages so very old that they were an absolute temptation to us.
-These last were of that old type that has no wall between the
-carriages; the back of the seat is the only dividing wall.  We picked
-out one and entered, took our seats, stowed away our haversacks,
-water-bottles, and hospital supplies under the seats and on the racks
-over our heads.  Then we sat in pleasant anticipation to see who
-would enter the other carriage.  One of the girls had put her head
-out of the window, and suddenly she gave a whoop and waved her arms.
-We hauled {86} her in angrily, demanding to know what she meant by
-attracting attention in such a manner--didn't she know that the fewer
-that saw us the better?   "But," she said when she got a chance, "I
-saw the Young Ireland Pipers coming up the platform looking for a
-carriage, and I thought it would be great to have them in the next
-carriage.  They would pass the time for us by playing the pipes."
-(The Young Ireland Pipers were attached to the Volunteers.)
-
-By this time the Pipers had come to the door of the carriage next to
-us and were getting in.  They were both surprised and pleased when
-they saw the girls.  They knew then that they could play all the
-rebel songs they desired, and say all the revolutionary things they
-could think of.  That was one good thing about the Republican forces
-in our part of the country--every one knew every one else; and so it
-was elsewhere I am told.  I doubt if ever pipers were so dressed
-going to battle.  Slung from one shoulder was a haversack, crossing
-it was a bandolier filled with cartridges, a belt held the haversack
-in its place on one side, and from the other a bayonet was suspended.
-Strapped to the backs were rolled tar sheets, and under {87} their
-arms they held the bagpipes with their green, white, and orange
-streamers flying over their shoulders.  They were most warlike
-musicians.  But more significant than all were the eager eyes shining
-out from under their caps.  One young chap leaned over the wall and
-said to me, "My God!  Isn't it great?  We worked and worked without
-hope and now----"  One of the boys had been tuning up the pipes and
-as the train began to move we swung out of the station to the tune of:
-
-  "Soldiers are we, whose lives are pledged to Ireland,
-    Some have come from the land beyond the wave,
-  Sworn to be free, no more our ancient sireland
-    Shall shelter the despot or the slave.
-  To-night we man the Bearna Baoighail[*]
-    In Erin's cause come woe or weal,
-  'Mid cannon's roar or rifle's peal
-    We'll chant a soldier's song."
-
-[*] Barna Bail "The Gap of Danger."
-
-
-Tyrone was our destination and we arrived there before dark.  We were
-met by a local committee and taken to a hotel.  After we had
-something to eat, we went over to the drill hall.  There I had the
-first wound to attend to--one of the men had accidentally shot
-himself while cleaning his revolver.  There was quite a crowd around
-me while I was dressing the wound.  {88} When I had finished, the men
-said that they hoped I would be detailed with their company, as they
-would feel much safer.  I said that I didn't want to dress wounds
-till I had a chance to make some: at this they laughed and promised
-me that I would get all the chance I wanted.  I then asked them when
-they would mobilize.  "To-morrow morning," they replied.  "We are
-waiting for the Belfast Division to arrive.  We start on our
-maneuvers at 12 o'clock.  We will all be together then."
-
-We were still talking of our hopes when some one came into the hall
-and said that he had a message for Miss Connolly.  "Here I am," I
-said.  "What do you want?"
-
-[Illustration: NORA CONNOLLY]
-
-"Come outside, Miss Connolly," said he.  "I have a message for you."
-I followed the man outside.  The message he gave me was to the effect
-that the Commandant in the North had sent him to say that there would
-be no fighting in the North; that he had received a demobilizing
-order, but that he thought there would be fighting in Dublin.  We
-could decide whether we would go back to Belfast or on to Dublin.  He
-left the matter entirely in our own hands.  I left the messenger and
-went back to the hall to call the girls together.  I asked them to
-{89} come with me to the hotel.  I then told them the text of the
-message I had received and asked them to decide whether they would
-return to Belfast or go to Dublin.  I said that I was going to Dublin
-and they decided to go with me.  One of the girls suggested that we
-say the Rosary for the men who were about to fight.  We knelt down
-and said it.  We then began to get our things together again.  I
-inquired about the trains to Dublin and was told that there would be
-no train till midnight.  It was almost 10 o'clock then and we were
-some miles away from a station.  I asked one of the men where I could
-get a car to take us to the station.  They protested against our
-leaving, but I said that we had our work to do, and must get to
-Dublin as soon as possible.  After some talk he sent one of the men
-to get two cars for us.  We waited most impatiently till they came,
-then piling on to them as best we could we left the town and went
-towards the station.
-
-While we were waiting for the train we saw the second contingent
-arriving from Belfast.  The men had their equipment with them and
-swung out of the station in a truly martial way.  I knew from their
-joyous faces and their {90} remarks that they had not received the
-news we had, and I pictured to myself the change there would be when
-they did.
-
-Our train left Tyrone at twelve-thirty, and arrived in Dublin at
-five-fifteen.  We went directly to Liberty Hall for I knew my father
-would be there.  Ever since the attempted raid on Liberty Hall, he
-had stayed there every night under an armed guard.  He had determined
-that he would not be arrested before the day arrived.
-
-As we approached to the building we saw an armed sentry keeping watch
-through a window; we went up the steps and knocked on the door.  A
-sentry came to the door and asked our business.  I said I was Mr.
-Connolly's daughter and that the girls were ambulance workers from
-the North.  He did not know me, so he called to some one else to
-decide for him.  The man he called to was the officer of the guard
-who knew me.  As we went inside the door and up the stairs I asked
-him if he thought I could see my father.  He told me that my father
-had not been able to go to bed until three o'clock.  I said I thought
-it best to see my father at once.  He then escorted me to the
-corridor in which my father's room was {91} and told me the number.
-I walked along the corridor till I found the room and knocked on the
-door.
-
-"Who is there?" called my father.
-
-"Nora," I answered.
-
-"What are you doing here?  I thought you were with the North men."
-
-"Let me in, father," I said.  "I am afraid there is something wrong."
-
-He opened the door and I entered the room.  It was rather a small
-room, square and slightly furnished.  There were but two chairs, a
-table, a cupboard and an army cot.  My father was lying on the cot
-and looking at me in surprise.  I went over to him and knelt down
-beside the cot to tell him why I was there.
-
-"What does it mean, father?  Are we not going to fight?" I asked him
-when I had finished.
-
-"Not fight!" he said in amazement.  "Nora, if we don't fight now, we
-are disgraced forever; and all we'll have left to hope and pray; for
-will be, that an earthquake may come and swallow Ireland up."
-
-"Then why were we told last night that there would be no fighting in
-the North?"
-
-{92}
-
-"We received word last night that there could not be got fifty men to
-leave Belfast."
-
-"That is not true!" I cried.  "Why, there were fifty men on the train
-with us leaving Belfast; and before we left Tyrone there were two
-hundred.  I saw them myself.  They are there now with all their
-equipment, eager and happy and boisterous with delight."
-
-"That is a different story from what we were told," said my father.
-
-"Mine is the true one," I returned.  "But don't accept my word for
-it.  Call in the other girls and question them."
-
-"Ask them to come in."
-
-I went out to the girls and said that my father would like to see
-them.  They came in; they all knew my father but he did not know them
-all, so I told him all their names.
-
-"Tell me, girls," said my father, "how many men you saw in Tyrone
-before you left, Belfast men particularly."
-
-Their story was practically the same as mine.  When he had heard them
-all, my father asked one of them to call in the guard who was on duty
-in the corridor.  When the guard had entered the room, or rather
-stood at the door, {93} my father said to him, "Call the officer of
-the guard."
-
-Shortly afterwards the officer of the guard knocked on the door.  I
-opened the door and he came inside, saluted and said, "Yes, sir?"
-
-"Send in five men who know the city thoroughly," said my father.
-
-"Yes, sir," said the officer as he saluted again.
-
-"Now," said my father turning to us again.  "I am going to send you
-to each of the other Commandants.  You tell them just what you have
-told me.  And after you tell them all, ask them to come here as
-quickly as they can."
-
-The five Citizen Army men came to the room shortly after that, and
-each of the girls was given different addresses to go to.  It fell to
-my lot to go to Sean MacDermott.  I had as my guide a man who looked
-as little an Irishman as he well might be.  He was short and stout
-yet very light on his feet; he wore bright blue overalls, short black
-leggings, and his face was burnt a dark brown.  He wore a wide black
-felt hat and from under it I saw hanging from his ears, big, round
-gold ear-rings.  He looked as I fancied a Neapolitan fisherman would
-look like.
-
-{94}
-
-The leaders slept no two nights in the same place.  Only themselves
-knew where each other was sleeping.  This was for safety.  I was
-taken to a place beyond Parnell Square, about twenty minutes walk
-from the Hall.  When we arrived there we had to knock the people up;
-and it was some time before we received any answer.  They were very
-suspicious of us when I said who it was I wanted.  The woman, who
-opened the door, consulted with some one inside the house, before she
-decided to let me in.  The guide having done his duty in bringing me
-there and seeing that I was about to enter the house, went back to
-Liberty Hall to report.
-
-The woman then asked me who I was, what did I want, wouldn't any one
-else do, and a score of other questions.  She went away after she had
-received my answers.  In a few minutes a young man came down to
-interview me also.  I told him that I was Mr. Connolly's daughter and
-that Sean MacDermott knew me, and that I had a message for him from
-my father.  He was still reluctant to let me see Sean and said that
-Sean had hardly had time to go to sleep.  I said that I knew that but
-that I had been traveling all night from the {95} North, and had
-wakened my father over an hour ago who had had even less sleep than
-Sean.
-
-After that he went away and came back to say that I could see Sean
-MacDermott.  I went upstairs and found him in bed.  He was looking
-very pale and tired.  He listened to me, while I told him all I had
-to tell, without saying a word till I had finished.  He then asked me
-if the others knew this.  I told him that there were other girls
-seeing the other leaders at the same time.  He remained silent for a
-while and then said, "I am very glad you came.  Tell your father that
-I'll be at the Hall as soon as I can."  I then returned to Liberty
-Hall.  It was then about seven o'clock and we decided to go to Mass
-at Marlborough Cathedral around the corner.
-
-
-
-
-{96}
-
-VIII
-
-When we returned from Mass my father had risen, and dressed in his
-uniform was going about the room singing to himself:
-
-  "We've got another savior now,
-  That savior is the sword."
-
-
-I began to prepare breakfast for my father and the rest of us.  But
-it was some time before we sat down to our breakfast, as one by one
-the leaders dropped into the room, and as none of them had waited to
-have breakfast before coming they had to be served.  I remember
-giving breakfast to a young officer who had come up on the night mail
-from Limerick, for final instructions.  I gave Tom Clarke his last
-Easter breakfast.  It seemed fitting he should have as table
-companion Sean MacDermott--they were always such close friends.
-Before they had finished Joseph Plunkett, his throat heavily swathed
-in bandages, for he had shortly gone under an operation, arrived; and
-{97} following him closely came Thomas MacDonagh.  Michael Mallin and
-my father had their breakfast together.  They were all in uniform,
-except Tom Clarke and Sean MacDermott.  Pearse did not have his
-breakfast at Liberty Hall; he arrived somewhat later than the others
-and had already eaten.  While they were all standing around and
-talking, one of the girls came in and said, "Mr. Connolly, look, the
-_Independent_ says, 'No maneuvers to-day.'  What does that mean?  Is
-it a trick?"
-
-"What is that?" said my father, taking the paper from her.
-"Maneuvers" was the name under which our men were being mobilized.
-If the _Independent_, which had the largest circulation of any Sunday
-paper throughout the country, printed such a bit of news it would
-disorganize our forces to a great extent.  Yet, there it was:
-
-
-Owing to the critical situation all Volunteer parades and maneuvers
-are canceled.
-
-  By order
-    Eoin MacNeill.
-
-
-"What does this mean?" asked my father, turning to Pearse.
-
-"Let me see it," said Pearse.  "I know nothing whatsoever about
-this," he said when he {98} had read it.  After that there was some
-low-voiced conversation among the leaders; and then the Council room.
-They remained there till after one o'clock.
-
-We then ate our long delayed breakfasts and then went to another part
-of the Hall to see more stirring sights.  On our way out of the
-corridor we had to pass the Council room.  It was guarded by an armed
-sentry who stood at the door forbidding all to pass.  He stopped us
-and would not allow us to pass until one of the officers coming out
-of the room saw our plight and told him who we were.  When we came to
-the corner of the corridor we were again stopped by a sentry, but he
-knew me and we went on out to the front of the building.
-
-Here, all was excitement, guards at the top and the bottom of the
-stairs, men and boys, women and girls running up and down; Citizen
-Army men arriving by the dozen armed with all their equipment, poured
-steadily into the great front hall.
-
-We remained about the Hall as we had been told to stay within call in
-case we were needed as messengers to the North.  We remained in the
-vicinity until well on in the afternoon.  It {99} was not until the
-Citizen Army started out on a march that we were freed.  I have never
-been able to understand how it was that the authorities did not
-become aware that something untoward was afoot.  There were two dozen
-policemen detailed to attend the Citizen Army march and they hung
-around Beresford Place waiting for the march to begin.  Surely they
-should have been able to sense the difference in the feeling of the
-crowds that were thronged around Liberty Hall all the day.  There was
-no disguising by the people that they expected a different ending to
-this march than to all the other marches.  Else why the haversacks
-filled with food, the bandoliers filled with ammunition, and the
-supply wagons piled high with supplies?  The men and women were under
-military orders.  They were no longer a volunteer organization, they
-were a nation's army.  Their fathers and, mothers, their wives and
-children, their sisters and brothers, and their sweethearts knew that
-from that day forth their lives were no longer their own, but
-belonged to Ireland.  And while they openly exulted in this thought
-and brought parting gifts to their loved ones, the police saw nothing.
-
-{100}
-
-Before they went on their march my father called me to him and told
-me to bring the girls to Surrey House, the home of the Countess de
-Markievicz, so that they would have a rest before reporting at
-Liberty Hall the following morning.  They badly needed rest as they
-had had no sleep the night before.  Our orders were to report at
-Liberty Hall the next morning at eight o'clock.
-
-The next morning when we reached Liberty Hall we were told that we
-were to be given a message to take back North with us.  The message
-was to be written and signed by Padraic Pearse; therefore we had to
-wait until he came.  While we were waiting Thomas MacDonagh came into
-the room.  He was in uniform.  He greeted us in his gay, kindly way
-and pretended to jeer at us for leaving the city.
-
-"Here we are," he said, "on the brink of a revolution and all you are
-thinking of is to get out of the city before we begin."
-
-[Illustration: LIBERTY HALL After the outbreak of the European War]
-
-While he was talking my father came into the room carrying a large
-poster.  He unrolled it and spread it out on the table saying, "Come
-here, girls, and read this carefully.  It would be too dangerous to
-allow you to carry it with {101} you, but read it carefully and tell
-the men in the North of what you have read."  We all gathered around
-the table and read The Proclamation of the Irish Republic.  I think
-that we had the honor of being amongst the first to see the
-proclamation.
-
-Pearse came in while we were discussing our intended journey.  He was
-in uniform; his military overcoat making him look taller and broader
-than ever.  My father told him that we were waiting for the message.
-He went to the Council room to write it and we followed him.  While
-we were waiting my father gave me some advice as to what we should do
-when we arrived in the North.  Then Pearse called to us and we went
-to him.  He handed me an envelope and said, "May God bless you all
-and the brave men of the North."  He said it so solemnly and so
-earnestly that I felt as if I had been at Benediction.  I then said
-"Good-by" to my father and left the Hall to take the nine o'clock
-train to the North.
-
-
-
-
-{102}
-
-IX
-
-We knew that the men were to rise at twelve o'clock and as that hour
-drew nigh we watched and listened anxiously to hear or see if the
-news had reached the North before us.  At twelve o'clock we left the
-train at Portadown.  There was a large body of men belonging to an
-Orange Band parading up and down the platform beating their drums.
-They were going to some meeting in Derry.  The noise was terrific but
-we bore it gladly for it told more than words that our men in Dublin
-had been able to carry out their plans without any untoward accident.
-We changed into the other train and finished our journey in a less
-anxious frame of mind.  But there was disappointment awaiting us at
-Tyrone; when we arrived there the men had already received the
-demobilizing order of MacNeill and had obeyed it.  The Belfast
-contingent was already in Belfast and the country divisions had not
-had time to mobilize before the order from MacNeill had {103}
-arrived.  When I found this out I sent messengers to the various
-bodies advising them of what was going on in Dublin.  The principal
-dispatch was the one given us by Pearse and that one was sent off in
-care of my sister, other girls going to other places.  There was
-nothing for the rest of us to do but to await the return of the
-messengers.
-
-At eight o'clock that night a boy came from Belfast who said that he
-had been sent to advise us to return to Belfast and asked us to go
-back with him.  I asked the officer of the local Volunteer Corps if
-they intended to go on with the fight now that the men in Dublin were
-out, or if they intended to obey MacNeill's order.  He replied that
-they were in honor bound to assist the Dublin men.  I said that being
-the case I would remain with them and that we would attach ourselves
-to their body as they had no First Aid Corps.
-
-About an hour later the local organizer came to the hotel and asked
-for me.  I went out to him; he said that it would be better if we
-were in a less conspicuous place--would we go to some place out in
-the country?  It was nearer to the meeting place.  We agreed to go
-and started out about ten o'clock.
-
-{104}
-
-It was a night of pitch darkness, a heavy rain was pouring steadily.
-After a ten minutes' walk we were out on a country road where the
-darkness seemed to grow thicker with every step.  We could see
-nothing but trusting to our guides soughed up and down in the mud.
-For twenty minutes we walked on, then we were told to turn to the
-right.  We could see nothing that showed a turning, still we turned
-and found that we were in a narrower road than before.  It was even
-muddier than the road we had left but it was shorter.  At the end we
-were stopped by a door of what appeared to be a barn.  One of the men
-rapped on it and it was opened to us.  We stepped inside and when our
-eyes were used to the light again, saw a number of men with their
-rifles.  The hall was filled with standing men, a place was cleared
-around the hearth upon which was blazing the biggest turf fire I had
-ever seen.  On a bench near the fire were a half dozen women; they
-had brought food to the men and were now waiting to take the girls
-home with them.  After a short wait we started out again, still
-following blindly where we were led.  At length we came to a
-crossroads and there the party divided.  I, along with some other
-girls, {105} was taken to a large farmhouse where the folk were
-waiting up for us.  We went into a large kitchen and sat around a big
-turf fire.  There was porridge, in a pot hanging over the fire from a
-long hook, for those who liked it; and the kettle was boiling for
-those who preferred tea.  We had a long talk around the fire.  The
-old man told us of his experiences when he was a Fenian and drew
-comparisons between that time and this.  Our time was nothing like
-his--so he told us.
-
-In the morning we rose early; we expected to have word from Belfast
-every minute telling us to get on the march.  But no word came that
-day.  As the hours passed my anxiety became unbearable.  I had had no
-word from anybody since I had come there.  The men and the boys could
-not work for fear the word would come when they were in the fields
-and might be delayed if they were not on hand.  And all the day long
-they were riding up and down the roads on the watch for the messenger
-who would give them the orders to rise.  The second day passed, still
-the word never came.  The men and boys came to us every hour to
-report all they knew.  And on Wednesday at noon a man burst into the
-farmhouse crying, {106} "Pack up in the name of God, the word has
-come!"  With what joy we packed up.  How quickly the water bottles
-were filled and the haversacks stuffed with food.  Butter, eggs,
-bread, and milk were thrust upon us.  We could not take enough to
-satisfy the good people.  The place was full of bustle and
-excitement, and then--the order was rescinded; it was a false alarm.
-
-That disappointment ended my patience.  I determined to go after my
-sister, who had not returned since she had left me to deliver the
-dispatch written by Pearse; and when we were together again we would
-both start for Dublin.  I told the girls that I did not think that
-there would be any need of us in the North, that the men in command
-were waiting too long.  That being the case it would be better for
-them to go home to Belfast and Agna and I would go to Dublin.  They
-did not want to go from me, but I said I was speaking to them as
-their officer and they should obey.  After a good deal of explaining
-they agreed to go home the next day.
-
-I found that if I wanted to go to the town where my sister had gone,
-I would need to go {107} by car.  So a car was hired for me the next
-day.  Just before the hour set for them to leave, a brother of one of
-the girls came to see what had happened to them.  They all went home
-together.  The car for myself came a little later and in it I piled
-as many of the Ambulance supplies as I could.  There was only room
-for myself in the back, most of the room being taken up with the
-bundles.  We started on our journey about six o'clock.
-
-The town to which my sister had taken the dispatch was called Gortin;
-but later I had heard that she was at Carrickmore, since when I had
-not had any news of her.  Before my mother had left Belfast she had
-entrusted Agna to my care, therefore I felt that I could not return
-without her.  While on my way to Carrickmore to see if she was still
-there I had to pass through a village whose streets were thronged
-with soldiers.  As we went out of the village and on into the country
-we met at least half a dozen motor trucks filled with soldiers.
-There were more marching behind, so many in fact that I asked the
-driver if there was a training camp near here.
-
-"No," he said.  "There is not.  I'm afraid {108} those fellows spell
-trouble."  Conscious that the soldiers were looking sharply at myself
-and the bundles, I felt more than relieved when the car spun on out
-of their sight.
-
-
-
-
-{109}
-
-X
-
-It was about eight o'clock when we reached the farm at Carrickmore.
-Fortunately the man to whom my sister had carried the dispatch was
-there.  As I was telling him who I was and why I had come, his sister
-broke on me and exclaimed sharply:
-
-"My God!  Why did you come here?"
-
-"Why," I asked in surprise.
-
-"Did you not meet the soldiers on your way here?" she asked.
-
-"Indeed, I did.  I saw lots of them.  What are they doing here?" I
-asked, turning to her brother.
-
-"They raided this place this afternoon," he said, "and have only left
-here three-quarters of an hour ago."
-
-"Raided the place!" I cried.  "But, of course, they found nothing."
-
-"They did, though," he said.  "They found three thousand rounds of
-ammunition."
-
-"Three thousand rounds!" I cried amazed {110} and angry.  "Where did
-you have it hidden?"
-
-"In the turf stack," he replied.
-
-"In the turf stack!  Good God!  What made you put it there?  Doesn't
-every one who isn't a fool know that that would be one of the first
-places they would look for it.  Three thousand rounds of ammunition
-in a turf stack!  Couldn't you have hidden it some place else?
-Couldn't you have divided it?  Couldn't you have----" and I broke off
-almost crying with anger and dismay.
-
-"I know, Miss Connolly, you can't say or think anything more of the
-loss than I do.  But I haven't been able to look after things this
-past week.  I'm in hiding, chasing from pillar to post trying to find
-out what is to be done."
-
-"And what are you going to do?" I asked.  "This is Thursday and the
-men have been fighting in Dublin since Monday noon.  What are you
-going to do?  Think of the numbers of men and boys, women and girls
-who are at this minute in Dublin offering up their lives while the
-men of the North are doing nothing.  It's a shame!  It's a disgrace!"
-
-"What could we have done?  The men were all dispersed when I received
-the last dispatch.  It's a different thing to mobilize men in the
-{111} country from what it is in the city.  There are a dozen or so
-here; six miles off there is a score; ten miles off there are some
-more, and so it goes all over the country.  What were we to do?"
-
-"Weren't you in a terrible hurry to obey MacNeill's order?  Why were
-the men chased home on Sunday night and Monday morning?  They were
-all gone when we arrived at Coalisland on Monday at one o'clock.  Why
-were you in such a hurry to demobilize the men when their Easter
-holidays lasted till Tuesday?  Did you not want them to fight?  Were
-you afraid that another order would come rescinding MacNeill's?" The
-questions poured from me breathlessly; I was emptying my mind of all
-the riddles and puzzles that had been tormenting it.
-
-"Say what you like, Miss Connolly, what can I say?"  And he spread
-his hands in a helpless gesture.
-
-"It's a shame," I commenced again.  "Why did you not tell the men and
-give them the option of going on to Dublin?  Why were the girls so
-honored?  Why, the North can never lift up its head again.  The men
-in Dublin preparing to lay down their lives while the North {112} men
-were being chased home by their commanders.  It's awful!"
-
-"Miss Connolly, can't you believe that I feel it as much as you do?
-Think what it means to me that the men in Dublin are being killed
-while we are here doing nothing."
-
-"The men in Dublin are fighting for Ireland.  In a short while you
-may be fighting up here--and why?  Because the Ulster Division is
-already quartered in Dungannon and Coalisland, and are trying to
-provoke a party riot by parading the streets in numbers, crying 'To
-Hell with the Pope.'  There are bunches of them sitting on the
-doorsteps of Catholic houses singing 'Dolly's Brae' (the worst of all
-their songs).  And if they go beyond bounds and those Catholics lose
-their temper, it will be in the power of England to say that while
-one part of the country was in rebellion, another part was occupied
-in religious fights.  If you had issued another mobilization order
-when you received the dispatch from Pearse, that could never happen.
-Why didn't you issue that order?"
-
-"We were waiting, Miss Connolly----"
-
-"You were waiting.  What for?" I broke in.  "And now you have waited
-too long.  {113} There has been a flying column sent from Belfast,
-some two hundred strong, and it has taken up such positions that you
-are prevented from coming together.  Dungannon, Coalisland, and all
-around there is completely cut off from this part.  There is nothing
-now for the North men to do but sit tight and pray to God that the
-Dublin men will free their country for them.  My God!  A manly part!
-Where is my sister?  I want to get her and go on to Dublin.  I would
-be ashamed to stay here while the people in Dublin are fighting."
-
-"She took a dispatch to Clogher and is still there."
-
-"Is Clogher far from here?  Can I get there, to-night?" I asked him.
-
-"No, you cannot get there to-night; it is too far away.  It is over
-the mountains.  Stay here the night and you can set out in the
-morning.  Stay here as long as you like, make this place your home,
-and don't be too hard on the North.  We acted as we thought best, and
-perhaps we are sorry for it now.  It is MacNeill's order that must be
-blamed.  Good night, Miss Connolly."
-
-"Are you going out?  Do you not stop here?" I asked as I saw him
-gathering up his {114} raincoat and cap.  He straightened up his tall
-figure.
-
-"No," he replied.  "I have not slept here since Monday.  I am
-determined that I shall not be arrested without doing something worth
-while.  Good night again, and remember that this is your home for as
-long as you wish to stay."
-
-"Good night," I answered as he left the room.  Then it seemed that
-all the hopelessness of the world descended on me as I thought that
-here was another day gone, and I had not been able to accomplish
-anything.
-
-I left the room in a few minutes and entered the kitchen.  One side
-of the large farm kitchen was taken up by a fireplace.  A large pot
-that was suspended over a huge turf fire the light of which reached
-across the room and danced and glistened upon the dishes that were
-standing on the top rack of the dresser.  It was a sparsely furnished
-kitchen, for besides the dresser I could see only a table placed
-under the window, some farm implements on the other side of the room,
-and some benches.  Except for the blazing of the fire there was no
-light, and while the ceiling was a roof of ruddy light, the rest of
-the kitchen was kept in {115} semi-darkness by the farm laborers, who
-were sitting round the fire.  The first thing I did was to arrange
-and make tidy my bundles of bandages which had been carried into the
-kitchen by the driver of the car.  As I straightened up, my glance
-fell upon one of the men sitting by the fire, whom to my surprise I
-recognized as Lieutenant Hoskins of the Belfast Volunteers.
-
-"Why, Rory," I exclaimed.  "What are you doing here?"
-
-"What are you doing here?" he asked.  "I thought you were in Dublin.
-Didn't you go there Saturday night?"
-
-"I did," I answered.  "But I came North with a dispatch on Monday.  I
-intend to go to Dublin to-morrow.  But you didn't say what you are
-doing here."
-
-"There was more chance of something happening here--we could do
-nothing in Belfast."
-
-"There will be nothing happening here," I said.  "That's why I am
-going to Dublin."
-
-"Perhaps I'll try and make my way there to-morrow."
-
-"I'd advise you to," I said as I left the kitchen.  I was shown to my
-room and lost no time in getting to bed.
-
-{116}
-
-When my sister was leaving with the dispatch, I took her haversack
-from her so that she would not attract any unnecessary attention.
-That I might look like an ordinary traveler I put her haversack along
-with mine in a suitcase, and that suitcase had been carried to my
-room.  The events of the night proved that it was a lucky thing for
-me that it had been brought to the bedroom.  As I looked at it I
-wondered if a suitcase had ever before been packed in a like manner.
-
-I could not have been asleep fifteen minutes when I was awakened by a
-tremendous rapping.  In a few seconds the girl came to my room.
-
-"Miss Connolly," she said.  "What will we do?  They are here again."
-I instantly thought of my revolver and cartridges which I had carried
-with me.
-
-"Listen," I said.  "Put on my coat and go down and open the door
-before they get angry."
-
-"Why should I put on your coat?" she asked.
-
-"Because I have something in it that I do not wish them to see.  Put
-it on," I said, "and hurry down to the door."
-
-{117}
-
-When she had the coat on she went to one of the windows and opened
-it.  She put her head out and asked who was there.  While she was
-parleying with the soldiers I remembered that I had one hundred
-rounds of ammunition in one of the haversacks wrapped up in some
-clothing.  I jumped out of bed and opened the suitcase.  I had to
-rummage because I dare not make a light.  I pulled article after
-article out of one of the haversacks in hot haste, but it was not
-there.
-
-I turned to the other one and began searching it.  I had just felt it
-when I heard a step on the stairs.  Grasping it in my hand I sprung
-back into the bed.  I had only arranged myself and was lying down
-when a light was flashed in my face.
-
-The light was so strong that I could only lie there and blink my
-eyes.  In a few minutes the light was removed from my face and
-flashed about the room, enabling me to see that it was held by a
-District Inspector of Police, and that he was accompanied by a
-military officer and some of the Royal Irish Constabulary.  The D.I.
-switched the light back on my face suddenly and asked:
-
-"Are you only waking up?"
-
-{118}
-
-"Just now," I answered.
-
-"Don't be afraid," he said.  "We heard that some more stuff came to
-this house to-day and we have come for it."
-
-"It's not the most reassuring thing in the world to have soldiers and
-police come into your room at this time of night," I returned.
-
-"What is your name?" he asked.  I told him.  I did not give a false
-one, as I did not know whether he had asked the girl downstairs my
-name or not.
-
-"Where are you from?" was his next question.
-
-"Belfast," I replied.
-
-"Is that your suitcase?" he asked, pointing to it.
-
-"Yes," I said.
-
-"Look in it," he said to the officer.
-
-"There is nothing there but my personal property," I said.
-
-"All the same we must look," the D.I. said to me, as he went down to
-his knees beside the officer.
-
-[Illustration: JOSEPH PLUNKETT]
-
-They gave it a rather cursory examination.  Then they opened the
-wardrobe and looked into it, glanced into the drawers of the bureau.
-My heart almost stopped beating when they {119} came near the bed.
-What should I do if they told me to rise?  But they only looked under
-it, and passed out into the sitting room adjoining my bedroom.  After
-they had examined the room they went downstairs again.  I could
-hardly believe my luck.  I was silently congratulating myself when I
-heard their heavy steps on the stairs again.
-
-They came into the room again.  The D.I. said, as he poured the rays
-of his lamp on my face, "We have found something downstairs which
-made us come up here to look again."  I did not say anything in
-reply, only lay there and wondered to myself if they had found the
-revolver on the girl and if she had told them to whom it belonged.
-The military man was down on his knees at my suitcase once more.
-
-"Did you say that there was nothing here but your personal property?"
-asked the D.I. as he knelt down beside him.
-
-And then began the second search of my suitcase.  Very carefully he
-lifted out each article and examined it.  The stockings were turned
-inside out as a woman turns them when looking for holes.  The reason
-for such an act I do not know, save that they might have thought that
-I had a dispatch concealed in {120} them.  The very fact that I knew
-that there was nothing incriminating in the suitcase made me lie back
-in the bed unconcernedly.  Suddenly the officer said, "Ah!" and
-passed something to the District Inspector.  As they were between me
-and the suitcase I could not see what it was.  The District Inspector
-turned his head over his shoulder and asked again, "Did you say that
-there was nothing here but your own personal property?"
-
-"I did," I replied.
-
-"Well, what do you call this?" he asked, holding up two bundles
-wrapped in blue paper.  "Do you call these personal property?"
-
-"Yes, they are," I said, seeking hurriedly in my mind for an
-explanation.  The parcel he was holding up for me to see held two
-dozen roller bandages.  "They're mine," I said with sudden
-inspiration, "I got them cheap at a sale."
-
-The answer evidently tickled the two men, for they laughed and one
-said to the other, "Just like a woman."  They next came upon a box of
-tea, sugar, and milk tablets.  The District Inspector asked as he
-held it up, "Are you going to start a commissariat department with
-these?"
-
-"No," I answered.  "They are no good."
-
-{121}
-
-Having completely overhauled my suitcase they next directed their
-attention to the bureau drawers.  Every piece of paper in the
-drawers, letters, bills, etc., were read, and even the pages of books
-were turned over to make sure that nothing escaped them.  They looked
-under the bed again and then passed out to the sitting room, where
-they remained but a few minutes.  Shortly afterwards they went
-downstairs and then I heard them going out through the door.
-
-Hardly were they out of the house when the girl came running to my
-room.  "Get up, Miss Connolly," she said.  "Get up and go.  They'll
-come back and arrest you.  Get up."
-
-"Nonsense," I said.  "If they intended to arrest me they would have
-done it now and not wait till they came back.  You're excited, but
-there is no danger."
-
-"You've just got to go, Miss Connolly," she said.  "You can't stay
-here."
-
-{123}
-
-XI
-
-I was down in the kitchen before six o'clock.  The girl had put some
-bread and butter on the table, a cup of tea and an egg.  My heart was
-so full I could not eat but I managed to drink the tea.  I then
-turned to the place where I had stacked my bundles of bandages the
-night before.  They were gone, even the knapsack that held my few
-days' rations.
-
-"Where are all my things gone to?" I asked.
-
-"The soldiers took them away last night."
-
-"When?" I asked.  "How did they come to see them?"
-
-"After they came down from your room the first time," she replied.
-"They asked me who owned those bundles.  I said the girl upstairs.
-Then they examined them, called in the soldiers and told them to take
-those bundles."
-
-"Did they take the haversack with my rations?"
-
-"They took everything.  And they asked me the name of the girl
-upstairs.  And I said I didn't know; that you came last night and
-{124} asked for a night's lodging, and that I never turned any one
-away from the door."
-
-"You told them that!" I cried.  "Did you want to make them suspect
-me?  Do you usually give your guest room to women tramps?  In the
-name of Heaven, how could you be so foolish?"
-
-"Well," she said.  "I wasn't going to let on that I knew you."
-
-"What will I do?" I said.  "Now they will be on the watch for me.  I
-can't go to Clogher by train.  I'll have to walk.  How far is it?"
-
-"It's not five miles," she answered.  "You can walk it easily.  About
-two miles from it you will come to a place called Ballygawley, and
-there you can get a tram that will take you to Clogher."
-
-"Five miles," I said.  "I'll get there easily before noon.  Which way
-do I go?"
-
-Before she answered a woman came in with a message from the girl's
-brother.  She looked at me suspiciously till she was told who I was.
-I told her that I was going to walk to Clogher to get my sister who
-was there, and that after that we would make our way to Dublin.
-
-"To Clogher!" she said and looked at me in astonishment.
-
-{125}
-
-"Yes," I said.  "Does your road go near Ballygawley?  If so, I'll go
-with you and you can point it out to me."
-
-"Yes," she answered.  "But----"
-
-But I was already on my way to get the suitcase and did not wait to
-listen to her objections.  As I came down again I heard the girl say:
-
-"--that's what I'd like to know."
-
-"Well," I said.  "What I'd like to know is who the girls were who
-brought the message to Dublin from Tyrone.  There were two, I know;
-one was redhaired but it was the other delivered the message by word
-of mouth.  I'd like to know who she is."
-
-"I brought the message," said the girl who belonged to the house.
-
-"You brought the message," I said and stared at her.  "YOU--did you
-know that it was a wrong one?  Don't you know that you reported a
-false state of affairs?  How could you?"
-
-"Well enough," she answered.  "You've ruined this farm with your
-capers.  The men are unsettled, my two brothers are in hiding, and
-not a thing being done on the farm."
-
-"Farm," I repeated and turned to the {126} visitor.  I saw her blush
-for her acquaintance with the woman who had no soul but for a farm.
-
-"Come," said the visitor to me.  "I'll show you the road."  And
-without another word we left.  We went silently on our way.  We
-crossed fields which brought us out on to a road, along which we
-walked for about ten minutes till we came to a branching of it.
-"We'll go up here," said my guide.  I saw that it was a kind of
-boreen leading up to a very small farm cottage.  As soon as we
-entered the woman turned to me and said, "We're not all like
-that"--not saying who or what she meant.  Then again she said, "It's
-our shame and disgrace that our men are not helping the men in
-Dublin."  A young man had risen from his seat when we entered.  She
-next spoke to him and gave him a message.  "It's for him," she said,
-nodding her head in the direction we had come from.
-
-As she pointed to me she said to the young man, "She's going to walk
-to Clogher."
-
-"To Clogher," he repeated.  "It's a long walk."
-
-"I've the day before me," I answered.
-
-"Well, I've got my message to deliver or {127} I'd go part of the way
-with you.  It wouldn't be so long or lonely if you had company."
-
-"Thank you," I said.  "But I'll get along all right."
-
-"Can I do anything for you before you start?" asked the woman when he
-was gone.
-
-"Yes," I said.  "You can give me a drink of water."
-
-"Water!" she exclaimed.  "Water!  Indeed you'll get no water from me!
-You'll just take a long drink of milk.  You'll need some nourishment
-to bring you over the long walk that's before you."  With that she
-handed me a huge bowl of milk.  She stood by me till I finished it,
-then she asked me if I had anything with me to eat in case I got
-hungry on the way.
-
-"No," I replied.  "The D.I. and his men took away the bag containing
-my rations."
-
-"Well," she said, "you've got to have something."  She commenced to
-butter some biscuits.
-
-"Don't bother," I said to her.  "I'll get along all right without
-that.  I'll be in Clogher about twelve."
-
-"O, you will," she said.  "Well, just take these in case you don't.
-And I don't think you will."
-
-{128}
-
-I took the biscuits, then lifted up my suitcase and started to leave
-the house.  "Wait a minute," she cried.  She went into a room and
-returned with a Holy Water bottle.  She sprinkled me with it and
-said, "May God bless and look after you, and bring you safely to your
-journey's end."
-
-She then pointed out the road to me and I began my walk to Clogher.
-The road lay between low, flat-lying lands for the better part of two
-miles.  There was neither hedge nor ditch dividing the fields from
-the road; nor were there any trees for shade.  It was a most lonely
-road; I walked on for hours and never met a soul.  The sun was
-roasting hot that day, and I was heavily laden.  Besides the suitcase
-containing the two kits which I was carrying, I was wearing a tweed
-skirt and a raincoat over my uniform.  As I walked, the fields on one
-side of the road changed and in their place were bogs.  An
-intolerable thirst grew upon me and there was nothing with which to
-slake it.
-
-Gradually the road became a mountain road.  Had I not been so tired,
-what with the weight of the suitcases and the clothes I was wearing
-and the broiling sun, I could have admired {129} the quiet, shadeless
-road that stretched along for miles trimming the skirt of the
-mountains.  The mountains sloped away so gently from the road as to
-seem no more than hills.  Patches of olive green and brown edged with
-a brighter green rose one above the other, each one more pleasing.
-Here and there the trimming was the golden furze or whin bushes; and
-on towards the top patches of purple and blue told of the presence of
-wild hyacinths.  And above all was the pure blue and white of the
-sky.  Below, the mountains, on the left of the road stretched the bog
-as far as I could see, brown, brown, browner, and finally black.
-Here and there, standing cut sharply against the dark background,
-danced the ceanawan--the bogrose--disputing for place with the
-ever-present furze.  Yet all I could think of was that I must walk
-for miles on that lonely country road, with never a tree for shade
-and never a house to get a drink in.
-
-I knew by the height of the sun that it was nearly twelve o'clock,
-yet I had not come to Ballygawley.  In terror I thought for an
-instant that I had taken the wrong road, and then I remembered that
-the woman had told {130} me that there was only the one road until I
-came to Sixmilecross.
-
-At a distance from me and walking towards me I saw an old man.  I
-tried to hurry towards him but could not.  With every step the
-suitcase was growing heavier and my hands were becoming so sore that
-to hold the handle was absolute pain.  And my thirst was growing.  I
-could not understand how it was that I had not met with running
-water, it is usually so plentiful in Ireland.  Finally my thirst grew
-so clamorous that I knelt down by the bog, lifted some of the
-brackish, stagnant bog-water in my hands and drank it.  Immediately I
-began to think, "What if I contract some illness from drinking that
-water--what if I get fever----"  And I had visions of being taken ill
-by the roadside with no one to look after me.  Rut the old man was
-very near me now, and as we came abreast I asked him, "Am I near
-Ballygawley?"
-
-"Ballygawley," he replied.  "Daughter dear, you are six weary long
-miles from Ballygawley."
-
-"Six miles!" I thought in despair.  "How had the girl made such a
-mistake?"
-
-I stumbled on till I was completely worn {131} out and not able to go
-more than a few yards at a time.  And then, while I sat by the
-roadside feeling that I could not rise again, I saw two girls coming
-towards me on bicycles.  When they were nearer I thought that I
-recognized a voice.  And I was right, for one of the cyclists was my
-sister.  I struggled up from the ditch and staggered out on to the
-road in dread that they might pass me.  Agna jumped from her bicycle
-and let it fall to the ground as she saw me swaying.  She helped me
-back to the ditch.  All I could say to her at first was, "I'm
-thirsty, so thirsty."  She peeled an orange and gave it to me.  I
-knew that I was babbling all the time, but neither of us could
-remember what I had been saying when we tried to think of it
-afterwards.  I did not know that I had been crying till Agna said,
-"Don't cry, Nora.  Here, let me wipe your eyes."  Then I saw where
-the tears had splashed down on my raincoat and felt that my cheeks
-were wet.  I suppose I was weeping from sheer physical exhaustion.
-
-"Weren't we lucky to come this road, Teasie?  This is my sister
-Nora," said my sister to the girl who accompanied her.  "We were
-going to take the lower road," she said, {132} turning to me, "but we
-were told that although this was the longer it was the easier for
-cycling.  And now, I'm glad we took the longer one, for if we hadn't
-we would never have met you."
-
-"Where were you going?" I asked.
-
-She told me.
-
-"Why," I cried, "that is the place I have left."
-
-"Is that so?" said Agna.  "Then we needn't go.  You can tell us the
-news.  We wanted to find out what happened during the raid yesterday."
-
-As I sat there on the ditch I told them all that had happened from
-the capture of the three thousand rounds of ammunition to my own
-expediences.  When I finished Agna took the suitcase and balanced it
-on her bicycle and said:
-
-"We may as well go back now."
-
-"I'll cycle on in to Ballygawley," said Teasie, "and find out when
-there will be a train this afternoon.  You can come on after me."
-
-"How far are we from Ballygawley?" I asked.
-
-"About two miles," she answered.
-
-"Never mind," said Agna, when she saw my {133} expression at that
-news.  "We will go so slowly that you'll never notice it."
-
-The three of us went slowly along the road, Agna and Teasie taking
-turns at carrying the suitcase.  At a turn in the road Teasie mounted
-her bicycle and rode off.  After we had walked a long distance I said:
-
-"Agna, I can't walk any further.  I'll have to sit down."
-
-I sat for quite a while till Agna said, "Try again, Nora.  Keep at it
-as long as you can.  When we get to Ballygawley you'll not have any
-more walking to do."
-
-"Wait a while," I answered.
-
-While we were sitting Teasie returned.
-
-"You'll be in plenty of time," she said.
-
-I stood up and we started off again.  When we arrived at the
-outskirts of Ballygawley Teasie said, "I called in at a house I knew,
-and they are making tea for us.  You'll be refreshed after it."
-
-It was into a shop we went and in a room back of it a table was laid,
-and tea was ready for us.  I drank the tea thirstily but was too
-tired to eat, although various things were pressed on me.  When tea
-was over Teasie said to Agna:
-
-{134}
-
-"We'll go on our bicycles and meet Nora at the station of Augher.
-That," she said, turning to me, "is the station before Clogher.  I
-think it would be better to get off there than in the station at
-Clogher.  Every one would see you and they would be making all the
-guesses in the world as to who you are.  The police would see you,
-too, as you would have to go past the police station.  If you get off
-at Augher you can cross the fields to our place without any one
-seeing you.  That's all right, isn't it?"
-
-"Yes," I said.
-
-[Illustration: THOMAS MACDONAGH]
-
-They rode away.  A young lad took my suitcase to the station for me
-and waited till the train came.  The train was only the size of a
-trolley but had the dignified title of the Clogher Valley Railway.  I
-sat in the corner and closed my eyes.  I opened them at every stop to
-see if there was any sight of the girls.  But it was not till the
-conductor called out, "Next stop Augher," that I had any glimpse of
-them.  Over the hedge that divided the rails from the road I saw
-Agna's black curly head bobbing up and down and caught a smile from
-under Teasie's big-brimmed hat.  They were peddling for all they were
-worth in an attempt {135} not to be too far behind the train in
-arriving at Augher.
-
-I waited at the station for about ten minutes before they came.  They
-jumped off their bicycles; and we commenced to walk along the side of
-the rails.  About fifteen minutes after we crossed over into a field.
-It was a stiff piece of work for the girls to push their bicycles
-through the fields and lift them over hedges.  When we had gone
-through four fields we commenced to climb a hill.  Near the top of
-the hill we clambered over another hedge and crossed one more field
-before we arrived at the farm which was Teasie's home.  Teasie's
-father and mother had made it a home for Agna since she arrived at
-the town; and to me they also extended a very kindly welcome.
-
-"She has walked all the way from Carrickmore," said Teasie to her
-mother.  "We met her two miles outside of Ballygawley."
-
-"Did you walk all that distance?" asked Mrs. Walsh.
-
-"Yes," I answered.  "I don't see how it took me so long to walk it,
-I'm usually a good walker."
-
-"When did you start?" she asked me.
-
-"Before eight," I answered.
-
-{136}
-
-"I think you did very well to walk it in one day," she returned.
-"Agna and Teasie were going to cycle there and stay over night
-because it was such a long ride."
-
-"I was told that it wasn't five miles," I said.
-
-"Five miles!" cried the mother.  "It's fifteen if it's one, and a bad
-road at that.  You'll want to rest after it.  Take her into a
-bedroom, girls, and let her lie down."
-
-The girls brought me to a bedroom and gave me cool water to bathe my
-face and hands and feet.  Then they ordered me to go to bed.  But
-although I went to bed I did not sleep.
-
-I had been lying there for about two hours when Agna peeped in to see
-if I was awake.
-
-"Come in," I said.
-
-"Nora, what are we going to do?" was her first question.
-
-"I am going to Dublin as soon as we can and you, of course, are going
-with me."
-
-"I had my mind made up to try and get there to-morrow when we came
-back, but I am glad you are here, for now we can be together and
-won't have to worry about one another."  She was speaking in her
-usual breathless fashion.  "I'm afraid we can't go {137} to-night,"
-she said.  "Did you hear that there is fighting in Ardee?"
-
-"No," I answered.  "I did not hear that; but if there is, we'll go
-there.  It's on our way to Dublin.  The men who are fighting will
-probably make their way to Dublin.  If we can catch up with them we
-will be safer and more sure of getting there.  Find out if there is a
-train to-night."
-
-She went out and returned in a few minutes.
-
-"No," she said.  "There is no train to-night, but there is one
-leaving at five minutes to six in the morning."
-
-"Well," I said.  "I suppose we'll have to wait for that."
-
-We caught the five minutes to six train in the morning.  It brought
-us to a junction where we took tickets for Dundalk.
-
-"You're going to a dangerous place," said the ticket agent.
-
-"We won't mind that," we replied.
-
-When we arrived at Dundalk the station was full of soldiers and
-constabulary.  We hurried along out of the station so as not to
-attract attention.  Agna went back and asked a porter if she could
-get a train to Dublin.  The porter told her that the only train going
-{138} there was a military one, and that the line was in the hands of
-the military.  "There's no telling when there will be a train," he
-said.
-
-It was then about one o'clock.  "Come along," I said to Agna.  "We
-will look for a restaurant and decide what we will do while we are
-eating." We walked down the street looking for a restaurant.  At the
-foot of the street we saw one, a very small place.  Just at the
-restaurant the street curved, and around the curve we saw that a
-barricade had been erected by the police authorities.  Luckily we did
-not have to pass it to get to the restaurant.  When we had entered
-and had given our order to the proprietress, she said that it would
-take some time--would we mind waiting?  We assured her that we would
-not mind waiting and went into the parlor to talk over our situation.
-
-The first decision arrived at was, that as we did not know the name
-of the villages and towns on the road to Dublin and could not hire a
-car to take us to any of them, it would be necessary for us to walk.
-Our next decision was that we would have to abandon our suitcase as
-it would be likely to attract attention.  In order to carry out the
-second I told Agna that she must go out to buy some brown paper {139}
-and string.  Also, that while she was doing so she must find out if
-we would have to pass the barricade to get to the Dublin road.  The
-reason why I sent Agna on this business, and did not go myself, was
-that Agna was so childish looking that no one would suspect her of
-trying to get to Dublin.  Then again I knew that I could trust her to
-find any information necessary to us; she had been a girl scout and
-had learned the habit of observation.  Also, her accent was more
-strongly Northern than mine.
-
-With a parting adjuration from me not to be too long lest I become
-anxious, Agna went out on her errand.  As she reached the door the
-proprietress came out of a room and said, "Are you going out, little
-girl?"
-
-"Yes," said Agna, "I am going out to get a paper."
-
-"Will you do a message for me while you are out?"
-
-"Certainly," said Agna, "What is it?"
-
-"Do you know the town?" asked the woman.
-
-"No," said Agna, "I haven't been in it this long time."  (She had
-never been in it before.)
-
-"Well," said the woman.  "I had better {140} come to the door and
-show you the place I want you to go to."  She did so and gave Agna a
-message to the butcher's.  Agna was glad to do the message because if
-she were stopped now and asked where she was going to, she could give
-a definite answer.  She left the door and walked towards the
-barricade.  The policeman on duty there did not stop her as she
-walked through.  The barricade was formed simply of country carts
-drawn across the roadway, leaving room for only one vehicle to pass
-through, and it was at this space that the policeman stood.  As I sat
-by the window, I saw the policeman stop and examine cyclists,
-automobilists, and all other vehicles that were passing through.  The
-barricade was on the road running from Dublin to Belfast.
-
-Within twenty minutes Agna returned.  She came into the parlor and
-gave me a bundle of brown paper and string, and then went out to
-deliver up her other message.  She came back quickly and began to
-tell me the result of her observations.  The best thing was that we
-were on the right side of the barricade and we should not have to
-pass it when we started out.  But her next bit of information was not
-so pleasant; it was that according to the {141} automobile signs
-there were fifty-six miles to Dublin.  Still, nothing daunted, we
-began to transfer our kits from the suitcase to the brown paper.
-When we had finished we had two tidy-looking bundles much more
-convenient to carry than the suitcase.
-
-While we were eating our dinner the question arose as to what we
-should do with the suitcase.  We settled it by asking the
-proprietress to take care of it till we came back from Carlingford.
-She was quite willing to oblige us, she said, as Agna had been so
-obliging to her.  I then paid the bill and we left the restaurant.  I
-felt rather badly at leaving the suitcase behind me, as it had
-accompanied me for some ten thousand miles of my travels; it was like
-abandoning an old friend.
-
-
-
-
-{142}
-
-XII
-
-It was about two-thirty on Saturday when we started to walk from
-Dundalk to Dublin, and when it began to grow dark we were still
-walking.  While we were discussing the problem of where to spend the
-night, we came upon a barricade.  We were in a quandary.  What were
-we to do?  We slowed up in our walking but that was no use; we were
-bound to pass it eventually--or be detained.  We had not the
-slightest idea as to what we should do.  We did not know the name of
-the next village, so we could not say that we were going there.  We
-did not even know the name of the village we were in!  What should we
-do?  If we were stopped and searched--I had my revolver and
-ammunition and Agna wore her uniform under her coat and skirt--enough
-evidence to have us arrested.  However, we put on a brave face and
-stepped forward bravely towards the barricade.  About six yards from
-it we encountered two strong wires {143} which were stretched across
-the entire width of the road, one reaching to the chin and the other
-to the knees.  To give the impression that we had passed that way
-before and that we knew all about the wires, we ducked our heads
-under the high wire and put our legs over the lower one, then
-continued our walk to the barricade.
-
-It was in charge of a corporal's guard.  As we came abreast the
-soldiers, evidently thinking that we were country girls doing our
-Saturday's marketing, made some remark, in a broad Belfast accent,
-about carrying our bundles for us.  In an accent broader than theirs,
-Agna gave them some flippant answer at which they roared with
-laughter; and while they were laughing we passed on.  Further on we
-came to the village proper.  Not until we saw the sign over the Post
-Office--"Dunleer P.O."--did we know the name of the village through
-which we were passing.
-
-As we walked it grew darker.  "What will we do--where will we spend
-the night?" I said to Agna.  "There are no hotels about here, and if
-there were we could not go to them as we would have to register.  If
-we ask at the cottages for a night's lodging they may {144} become
-suspicious.  If we walk all night we may meet military or police
-patrols, and that would mean that we would be sent to Armagh Jail
-instead of going to Dublin.  What will we do?"
-
-"O, pick out a nice field and spend the night there," said Agna
-airily.
-
-"It looks as if that is just what we'll have to do," I said ruefully.
-"Come on and pick one before it gets too dark."
-
-We heard a dog barking further down the road--that was the only sign
-of life.  We judged that it was about nine o'clock and that every one
-was in bed.  There was a path that turned to the right off the road
-which we took and walked along for about one hundred yards.  Then we
-clambered over the hedge and into the field.  It looked as if we had
-chosen a good place for we found ourselves in a sort of dell covered
-with grass and heather.  We searched and found, as we thought, the
-softest place.  Everything around us was so still that we felt
-compelled to talk in whispers.  We could feel the darkness descending
-on us as Ave sat there, forgetting our weariness in the novelty of
-the situation.
-
-{145}
-
-We had been silent for a long time when Agna said, "To-morrow will be
-Sunday."
-
-"Yes," I said.  "We'll look queer carrying bundles through the
-villages on a Sunday."
-
-"So we will," said Agna.  "Look," she said suddenly.  "Why couldn't
-we put on everything we can.  It will make us fatter but it will make
-the bundles a respectable size.  And we'll be warmer to-night," she
-added.
-
-Her last remark decided me.  I had been growing colder every minute I
-sat there and any suggestion to relieve me was welcome.
-
-"All right," I said.  "Let's start and put them on."
-
-We opened the bundles and were very busy for some time.  When we had
-finished there was twice the amount of clothing on than we had when
-we begun.  We looked at each other, feeling bulky.
-
-"I hope my coat will go on me," said Agna as she began to put it on.
-"There now, I've got everything on me except my towels, and brush and
-comb.  Oh, and my putties."
-
-"You can put them in your coat pocket," I said.
-
-"I've got safety pins, roller bandages, my {146} handkerchiefs and my
-purse in them so there's no room there."
-
-"Put them in your raincoat pocket."  She did so and stood up to
-inspect herself.
-
-"O Lordy," she exclaimed.  "I'm an imitation umbrella."  Then she
-turned her attention to me.
-
-"How did you get on?" she asked.
-
-"Like you," I replied.  "Only I've a pair of stockings left."
-
-"Put them on you?" she said.  "What's the use of getting boots two
-sizes too big for you, if you can't wear two pairs of stockings when
-you want to?"
-
-I had forgotten that I could not get my size when I was buying my
-marching boots, and was compelled to take a pair two sizes too large.
-I put the stockings on.
-
-"I never felt so big and heavy in my life before," I remarked.
-
-"You'll be used to it by morning," she said consolingly.  "Lie down
-and go to sleep."
-
-"Sleep--"  I commenced when she interrupted me to ask, "Nora, do you
-think there are any earwigs here?  They might get into our ears when
-we are asleep."
-
-"Earwigs," I repeated.  "I don't know.  {147} But there's bound to be
-other insects and they would just as easily get into our ears as
-earwigs."
-
-"What will we do?" she asked anxiously, for she was tired and wanted
-to sleep.  I looked about and saw the towels.
-
-"Put them around our heads," I said, pointing to them.  So we each
-took a towel and pinned it around our heads to keep out wandering
-insects while we slept.  But we need not have worried about what
-might happen to us while we slept, for we did not sleep that night.
-
-As we lay there we could see the stars come out one by one, yet we
-could not sleep.  The quietness of the place kept us listening
-expectantly for we knew not what.  A heavy mist began to cover the
-field and wrapped itself about us till our clothes were dampened
-through and through.  For the first time, I think, we were physically
-aware of the number of bones in our bodies, for each one seemed to be
-dancing to a tune of its own.  Our teeth were chattering so that we
-could not speak.  In an effort to keep ourselves warm we lay close
-together with our arms round each other.  But our efforts were of no
-use; we could not {148} sleep nor could we keep ourselves warm.  We
-gave the struggle up and huddling close to the ditch we sat and
-waited for the dawn.
-
-After an infinity of time the dawn came.  Far off at the furthermost
-edge of the field we saw a streak of gray.  As we watched it
-gradually widening we heard a cock crow in the distance.  Under the
-descending light the fields seemed a glistening sea and our tweed
-skirts as if sprinkled with diamonds.  The birds began to awaken and
-to chirrup in the hedges.  For all we could see or hear, the birds
-and ourselves were the only stirring, living beings.
-
-We sat on waiting for time to pass.  As we did not have a watch with
-us we gauged the time by the sky.  The distance between us and
-Drogheda we knew to be less than eight miles; and there was a
-possibility that we might get a train from Drogheda to some of the
-local stations.  But as we were not sure we decided to recommence our
-walk, so that we would be all the earlier on our way to Dublin.  With
-this thought in our minds we rose stiffly and plodded down the path
-to the main road.  We really did not feel tired.  As a matter of
-fact, we were anxious to have as many {149} adventures and
-experiences as possible to tell our father when we reached Dublin.
-We pictured ourselves sitting on his knees, as we had often done
-before, telling him everything, watching for the ever-ready twinkle
-in his eye, and saw him give the quick throwback of his head, when we
-came to the more laughable parts of our story.  It was this picture
-that helped us over the hard parts of our journey.  As we went along
-the road to Drogheda our conversation consisted mainly of--"Wait till
-we tell Papa this--" or, "What will Papa say to that--" and, "Won't
-he laugh when we tell him--," so we whiled away the time, fixing
-firmly in our minds the most amusing parts of our journey.
-
-It was not until we were within two miles of Drogheda that we met
-with any one on the road.  The first person we saw was a cyclist,
-next we saw a man and woman going to milk the cows.  And then as we
-went further along the road we saw many more people wending their way
-to town.  At last, we came to Drogheda.  It was practically
-deserted--a few milk-carts and a couple of policemen were all that we
-met as we proceeded into town.  Then a church bell began to ring.  We
-followed the sound and soon had joined a crowd {150} that was
-hurrying to church.  We were in time for seven o'clock Mass.
-
-After Mass we wandered about a little hoping to find a place where we
-could get something to eat, also to find the road to Dublin.  On
-account of it being Sunday and so early in the morning there was no
-place open.  Although hungry we were not as much annoyed at the
-result of our search for food as contented when we came upon the road
-to Dublin.  As we walked on I saw the railway station.  A thought
-struck me, perhaps we can get a train now.  I turned to Agna and
-said, "Go up to the station and ask if there will be a train to
-Skerries to-day."
-
-In about fifteen minutes she returned and said there would be no
-trains running but the military trains.  Then once again we started
-on our tramp.
-
-Agna complained of hunger, and I was none the less hungry.  We had
-not eaten since one-thirty the day before.  "Would it be any use, do
-you think," I asked, turning to Agna, "to call at some of the
-cottages and ask them to make some tea for us?"
-
-"It might be worth trying, anyway," she replied.
-
-{151}
-
-"Well," I said.  "I'll wait till it gets a little later then I'll go
-to some of the cottages and ask."
-
-It was after nine o'clock when I first ventured to a cottage.  A
-woman opened the door to my knock, she had a bonnet on and was
-draping a shawl about her shoulders.
-
-"We have been walking since early morning," I said, "and want to know
-if you will make us a cup of tea."
-
-"I would," she replied, "only I've barely time to get to Mass.  I'm
-sorry, but I can't miss Mass.  I've to walk to Drogheda."
-
-"No," I said.  "It wouldn't do to miss Mass."
-
-She came to the gate and bade me a cordial good-by.  I tried two or
-three cottages after that, but from them all I had the same
-story--they were all going to Mass, so we had to go without our
-breakfast.
-
-Just outside Drogheda we saw a milestone bearing the legend "Dublin
-25 miles."  And from then on the only excitement of our journey was
-to see who would be the first to spy a milestone.  When we saw a
-milestone marked "Dublin 18 miles" we were exhilarated--Dublin seemed
-only a few steps away.
-
-{152}
-
-Sunday was, if any thing, warmer than the preceding day, and our
-double outfit made us dreadfully uncomfortable.  I knew that it was
-not the heat or the long walk, or the two pairs of stockings that was
-responsible for the burning pain in my feet.  My feet were burning me
-as never before.  Agna had great faith in liniment.  She likes to
-take it with her when she goes for a long walk; she says it takes the
-pain and stiffness from her muscles.  When we were making our
-preparations the night before she had "linimented" herself as she
-calls the operation.  I had had no pain or tiredness, but the soles
-of my feet were sore, and Agna, in her unfailing faith in the bottle,
-had "linimented" them, overruling whatever objections I had.  And
-now, I was suffering torments--the liniment was burning its way into
-my flesh, made tender by the two pairs of stockings, heavy boots, and
-long march.  At last, I could stand it no longer, so I said to Agna,
-"I must get my boots and stockings off--I'll have to get some relief
-or I'll go mad."
-
-[Illustration: EOIN MACNEILL Professor of Early Irish History, Head
-of the Irish Volunteers, whose demobilization order "broke the back
-of the rebellion," according to the report of the British Royal
-Commission. Yet in spite of this he was sentenced to prison for life.]
-
-I walked towards the hedge that was dividing the road from the fields
-and looked through the branches.  I saw that the land was {153}
-plowed.  It looked so cool and comforting that I decided to go in to
-cool my feet.  We walked along till we saw a gap in the hedge.  We
-went through it and found ourselves in a shady corner of the field.
-I lost no time in pulling off my shoes and stockings, and then I
-thrust my feet deep down in the cool, brown earth.
-
-How long we sat there I do not know for we both dozed off.  Then we
-heard a distant dull booming which must have awakened us.  Agna must
-have wakened at the same time as myself for she was listening, her
-head turned away from me, and her ear cocked in the direction from
-which the booming came.  The booming went on at regular intervals.
-At last, Agna turned to me, her eyes widened and a thought written on
-her face that she did not dare to express in words.
-
-"What is it, Nora?" she asked.
-
-I shook my head.  "It's in Dublin," I answered.
-
-"There might be fighting in the Irish Sea," she hazarded.
-
-"No, it's in Dublin," I insisted.  We were silent for a while, a
-great dread growing in our hearts.  Agna broke the silence.
-
-{154}
-
-"Dublin, Nora," she said.  "And we are--"
-
-"We are eighteen miles away from Dublin," I said.
-
-When we had seen the last milestone that told us that we were
-eighteen miles away from Dublin, we thought we were very near; but
-now, our thought was how very far away we were from there.
-
-The booming continued.  We could picture our friends, our comrades,
-boys and girls fighting with rifles against those big guns whose
-booming could be heard eighteen miles away.
-
-"We must not lose a minute.  We must hurry, hurry, hurry till we get
-to Dublin," I said, and saw that unconsciously I had been putting on
-my shoes and stockings, and that I was ready for the march.
-
-In the torment of our minds as to what those big guns might be doing
-at the moment in Dublin, the pain, the weariness and the hunger of
-our bodies went unnoticed.  We swung along as best we could, trying
-to keep to the beat of a march, and determined to be in Dublin before
-dark.  We entered a village.  Usually when we came to a village we
-walked at an ordinary pace so as not to attract notice {155} by an
-appearance of haste.  But this time, in our impatience to be in
-Dublin, we threw all cautiousness to the winds and went as quickly as
-we could.  We passed through the village; but just as the main street
-ended and the Dublin road began again, we saw a barricade.  Like the
-others it was made of country carts, but unlike them it was guarded
-by both police and soldiers.  They seemed to be more particular at
-this one for we saw them stop a cyclist and give his bicycle a most
-thorough examination.  They looked under the saddle, and into the
-tool-bag; and then they turned their attention to the rider.  His
-pockets were turned out one by one.  I suppose they were looking to
-see if he carried a dispatch.
-
-After him came two boys who were stopped as they were walking past.
-We were almost at the barricade by this time and we saw close beside
-it a restaurant.  As usual they had left a space for pedestrians to
-pass through and unfortunately for us, the door of the restaurant was
-on the other side of the barricade.  It was, if I might use the
-phrase, next door to it.  But the boys, who had just been stopped by
-the military, unintentionally did us a good turn, for they began to
-resist being searched.  {156} While they were talking indignantly,
-and struggling with the soldiers, Agna and I slipped through into the
-restaurant.  When we had asked for something to eat we went to the
-window to see what was the outcome of the struggle.  To our surprise,
-we saw the boys laughing and chatting with the soldiers who were
-examining their pockets.
-
-We did not realize how hungry we were till we began to eat our
-dinner.  We finished all before us for we had not eaten since lunch
-the day before; and it was three o'clock then.  The waitress kept
-hovering around as if she would like to speak, but did not know how
-to begin.  At length she asked us if we were going far.
-
-"To Clontarf," I answered.
-
-"O," she said disappointedly.  "I thought you might be coming from
-Dublin, and would have some news."
-
-"No," I said.  "We haven't any; we left Drogheda this morning and
-there was no news there."
-
-"Did you hear how things were going in Dublin?" she asked.
-
-"No," I answered.  "Did you?"
-
-"Well," she said.  "I heard they were {157} surrendering in
-Dublin--that they were beaten.  But I don't believe it," she added
-quickly.
-
-"Nor do I," I said.  "They couldn't be beaten so soon."
-
-"That's what I've said all along," she said.  Evidently she was a
-rebel and was trying to find out if we were, too.  But before we
-could carry on any further conversation we heard the soldiers call
-"Halt," and then we saw a motor car stopping outside the window.
-
-The waitress put her head out the window and began to chaff the
-occupants of the car.
-
-"Are you bringing ammunition to the Sinn Feiners?" she asked them.
-
-"How many Sinn Feiners have you hidden in the car?"--and so forth.
-
-While she was doing this I said to Agna, "Come, we'll look out, too,
-then the soldiers may think we belong here."  We did so and also
-joined in the chaffing while the soldiers were searching the car.
-When they had allowed the car to go on the waitress said to them in a
-very sarcastic tone:
-
-"All day at it and you haven't caught a single Sinn Feiner yet?"  The
-soldiers looked up at us and grinned sheepishly; but they did {158}
-not seem the least disturbed at their failure to catch one.
-
-We turned in from the window, paid our score, and went out of the
-restaurant just as the sergeant in command of the barricade was
-stepping in.  My heart gave a great leap.  "Was he coming in to
-question us?" I asked myself.  But he made way for us and we went out
-into the street.  This time we were on the right side of the
-barricade; still there was a chance of our being stopped.  However,
-we looked at the soldiers, nodded and smiled to them, received nods
-and smiles in return and walked down the Dublin Road.
-
-Balbriggan was the name of the town we had just left, some fifteen
-miles from Dublin.  Now that we were refreshed by the meal, Dublin
-seemed no distance away from us, and we felt sure that we could reach
-it before dark.  We met more people on this road than we had met
-within all the rest of our journey, some going towards Dublin, some
-towards Drogheda.  Many a bit of news we heard as it was called
-across the road by friends as they passed.  But there was none that
-we could rely upon as each bit contradicted the other.  {159} Still
-we began to feel that there was bad news in store for us.
-
-We had gone along the road for about four miles when I suddenly
-became lame; the big muscle in my right leg was powerless.  I kept on
-as best I could dragging my right leg after me.  When I had gone
-about a mile this way I grew desperate.  The pain was almost more
-than I could bear, and the milestones were dreadfully far apart.
-Then I said to Agna, "The first car that comes along I'll ask for a
-lift."
-
-The first car that came along was a big gray touring car occupied by
-a lady and gentleman.  I did not ask them for a lift; but the
-gentleman looked back at us after he had passed.
-
-"Perhaps he knows us," said Agna.  "It might be some of our friends
-dispatching."
-
-"No, he's not," I answered.
-
-"Well, he's stopping," returned Agna.  "Hurry up.  Perhaps he will
-give us a lift."
-
-"I can't hurry," I said.  "I'm going as best I can."
-
-"Look," said Agna.  "He's backing up towards us."
-
-{160}
-
-She was right.  The big car was backing up to us.  When it was near
-the man asked,
-
-"Are you going far?"
-
-"To Clontarf," answered Agna.
-
-"I'm going within six miles of it.  If you care to get in I'll take
-you that length."
-
-"Thank you very much," said Agna.  "My sister is almost done up."
-
-"You're from the North, aren't you?" asked the man when we had taken
-our seats in the car.
-
-"Yes," I answered.  "We left Drogheda this morning."
-
-"Who are you going to in Clontarf?" he asked after he had driven for
-some distance.
-
-"My mother," I said.  "She came down for the Easter holidays and has
-not been able to get away.  She's probably terrified out of her
-senses as she has the two youngest children with her."
-
-"She's probably hungry, too," he said.  "Did you bring her food?"
-
-"No," I said.  "But we brought her money."
-
-"Food would have been better," he said.  "People who live on the
-outskirts of Dublin are in a bad way.  They've always depended {161}
-on Dublin for their supplies.  They can get none now.  I've just been
-to Drogheda for bread."
-
-"To Drogheda for bread," I repeated in amazement.
-
-"Yes," he said.  "It's no joke to have to go twenty-five miles for
-bread.  Weren't you two girls afraid to come down here?"
-
-"We had to come," I said simply.  "Papa couldn't come so he sent us."
-
-All this time we had been spinning along at a splendid rate.  We were
-cooled off and feeling rested.  Suddenly the man slowed up the
-machine.  "Hello, what's this?" he said.  We followed his gaze and
-saw that the telegraph wires had been completely cut through; not one
-wire was left together.  "Hm," he said.  "We must make a note of that
-and keep our eyes open for more."  There was no more conversation
-after that for some time.  On our way we saw the wires cut in two
-places.
-
-After some time we came to a village.  There was a guard of soldiers
-patrolling the street in front of a building.  When we came nearer we
-saw that it was the police barracks; and that the windows were broken
-and the street strewn with telegraph wires.
-
-{162}
-
-"O?" I said, wondering what it could mean.
-
-"Yes," said the man.  "The rebels came here, captured the police
-barracks, took every rifle and all the ammunition, and marched away
-to Dublin or Wexford.  But before they did that they cut down all the
-telegraph wires and stopped all communication between this town and
-any other.  They made a good job of it--every man of them got away."
-
-He then left the car to go over to speak to the soldier in charge.
-When he returned he said, "I told him about the wires being cut
-further up the road."  And then we started off again.  He stopped the
-car outside of the village near a bridge and told us that he was not
-going any further.  We stepped out of the car and thanked him for his
-kindness in bringing us so far.
-
-"Not at all," he said.  "Don't mention it.  Glad to help any one."
-
-We watched him as he turned the car up a driveway of an estate near
-the bridge; wondering if he would be glad to think that he had helped
-the daughters of the Commandant-General of the Rebels to reach Dublin.
-
-
-
-
-{163}
-
-XIII
-
-We had been walking only half an hour when we saw a cavalry regiment
-coming towards us and leaving Dublin.  First came the advance guard,
-then a long line of soldiers and horses, and then their artillery and
-their supply wagons, and more soldiers brought up the rear.  They
-made a brave show tearing along the country road raising a dust as
-high as the horses.
-
-"Nora, Nora," wailed Agna.  "They're leaving Dublin--they're leaving
-it--not going to it.  Our men must be beaten."
-
-"Hush," I said to her.  "They may be going to some place else."
-
-I stopped an old man and asked him, "Where are they going?  I thought
-the fighting was in Dublin."
-
-"They're going to Wexford," he replied.  "The rebels have captured
-two or three towns and are holding them.  These fellows," pointing
-with his thumb over his shoulder at the {164} soldiers, "are going
-down to try and drive them out.  God curse them," he added, spitting
-towards the soldiers.
-
-"There now," I said as I turned to Agna.  "Isn't that good news?
-Wexford out and the West awake!  East and West the men are fighting
-for Ireland.  For Ireland, Agna!  O, aren't you glad to be alive!  We
-used to read about the men who fought for Ireland and dream about
-them, and now, in a couple of hours we'll be amongst the men and
-women who are fighting in Dublin.  We'll be able to do something for
-Ireland."
-
-That thought cheered us so and spurred us on that we arrived in
-Drumcondra, a suburb of Dublin, at seven o'clock on Sunday night.
-
-[Illustration: MAP OF DUBLIN
-  (1) General Post Office.
-  (2) Hotel Metropole.
-  (3) Kelly's Fort--O'Connell St. and Bachelor's Walk.
-  (4) Liberty Hall.
-  (5) Four Courts.
-  (6) Fairview.
-  (7) Trinity College.
-  (8) Bank of Ireland.
-  (9) Dublin Castle.
-  (10) City Hall and "Daily Express" Office.
-  (11) Jacob's Biscuit Factory.
-  (12) St. Stephen's Green.
-  (13) Pembroke and Northumberland Roads.
-  (14) Haddington and Northumberland Roads.
-  (15) Clanwilliam House, Mount St.
-  (16) Portobello Bridge.
-  (17) South Dublin Union.
-  (18) College of Surgeons.
-  (19) Shelbourne Hotel.
-  (20) Westland Row Railway Station.
-  (21) Harcourt Street Railway Station.
-  (22) Broadstone Railway Terminus.
-  (23) Custom House.
-  (24) Magazine Fort, Phoenix Park.
-  (25) Boland's Mill.]
-
-We were going to the house of a friend in Clonliffe Road.  On our way
-there we were astonished at the ordinary aspect of the streets.  Save
-for the fact that we saw no soldiers, we could have thought that
-there had been no fighting at all.  Dublin is the most heavily
-garrisoned city in Europe.  Ordinarily one could not walk the streets
-without seeing scores upon scores of soldiers.  Therefore, our not
-seeing them was a sure sign that things were not in Dublin as they
-had been.  When we {165} reached the house of our friend, the two
-daughters, Kathleen and Margaret, were at the door.
-
-"My God!" said Margaret, when she spied us.
-
-"Where have you come from?" asked Kathleen, looking at our
-travel-worn figures.  Our faces were burnt red by the sun and the
-heat, and our boots were white with the dust of the road.
-
-"We've come from Tyrone.  We got a train to Dundalk and walked the
-rest.  We spent last night in a field.  What's the news?  How are
-things down here?" I asked.
-
-"How are things," she repeated in amazement.  "Haven't you heard?"
-
-"Nothing," I answered, as I shook my head,
-
-"The boys are beaten," she cried.  "They've all surrendered.  They're
-all prisoners.  The city has been burning since Thursday."
-
-"All surrendered," I cried aghast.  "Are you sure?  It doesn't seem
-possible."
-
-"Yes," she said.  "I'm sure.  They're all prisoners, every one of
-them.  The College of Surgeons was the last to surrender and it
-surrendered a little while ago.  Madame was there," she said, meaning
-the Countess Markievicz.
-
-{166}
-
-I sat there too stunned to think or talk.  I knew that there were
-women and men going past the window, yet I could not see them.  After
-a while I managed to ask, "My father?"
-
-"He's wounded and was taken a prisoner to Dublin Castle.  They don't
-think he'll live.  Though God knows maybe they'll all be killed."
-
-I was roused from a dazed condition by the sharp crack-crack-crack of
-a rifle.
-
-"What does that mean?" I asked, turning to Kathleen.
-
-"My God!" she exclaimed.  "Are they starting again?"  But there was
-no further reports.
-
-"Can I get across the city?" I asked.
-
-"No," she answered.  "We are not allowed out of our own district.
-And anyway we must not be out after seven; martial law has been
-declared."
-
-"Must not be out after seven," I repeated.  "But it's after seven
-now, and there are lots of people out there on the street."
-
-"They're at their own doors," she said indignantly.  "We can stay
-around our own doors, I hope.  Though," she added, "if the soldiers
-order us to go inside we must obey."
-
-{167}
-
-"I wanted to get to Mamma," I said.  "She'll be in a dreadful state."
-
-"Where is she now?" asked Margaret.
-
-"At Madame's cottage in Dundrum," I answered.
-
-"There's no way of getting there," she said.  "There's neither trains
-nor trams running now."
-
-"We can walk," I said.  "It's only six miles and we are well used to
-walking by now."
-
-"Well," said Kathleen.  "There's no use talking about it now.  You
-can't go and that's all there is to it.  The best thing you can do is
-to eat something and then go to bed.  In the morning we can see what
-is to be done."
-
-I agreed with that as we sorely needed the rest; but it was a sorry
-ending to all our hopes and expectations.  On our way down we had
-been buoyed up by the thought that at last we would be able to do
-something for Ireland.  Something, anything that would help on the
-fight.  That our men would still be fighting we never doubted.  And
-now the fighting had stopped before we came.  We could never sit on
-my father's knee and tell the tales of our adventures.  He was a
-prisoner, and wounded, and like to die.  Perhaps we would never see
-{168} him again; perhaps Mamma would never see him again.  Were the
-men really beaten?  Sharp pain-swollen thoughts came thronging
-through my head as I lay on my bed listening to the sharp crack of a
-rifle where some lone sniper was still keeping up the fight.
-
-Early in the morning Kathleen came into our room.
-
-"What do you think?" she exclaimed excitedly.  "They're building a
-barricade at the top of this street."
-
-"They must expect the fighting to be resumed," I said.
-
-We dressed hurriedly and went down to the drawing room.  From the
-window I saw the soldiers entering the houses at the top of the
-street, and taking furniture from them with which to build a
-barricade.  It stretched clear across the street, leaving a space
-open on the left side.  At that space a guard of soldiers were
-stationed.  Kathleen went down to the barricade to ask for permits
-which would allow us to pass it and through the city.  She was
-refused the permits.  But we were not discouraged at the failure of
-our first attempt.  Kathleen, Agna and I went in another direction
-till we met the sentries at the bridge on {169} Jones' Road.  Here we
-were allowed to pass and after a circuitous route we arrived at the
-top of O'Connell Street, near the Parnell statue.
-
-There were evidences of the fighting all around us.  We saw the
-buildings falling, crumbling bit by bit, smoldering and smoking; a
-ruin looking like a gigantic cross swayed and swayed, yet never fell.
-I was reminded of pictures I had seen of the War Zone.  Here were the
-same fantastic remains of houses.  Crowds of silent people walked up
-and down the street in front of the Post Office.  The horrible smell
-of burning filled the air.  And on one side of the street were dead
-horses.
-
-We saw the General Post Office, the headquarters of the rebels, still
-standing, although entirely gutted by fire.  The British gunners in
-their attempt to destroy the Post Office had destroyed every building
-between it and the river.  All around were buildings levelled, or
-falling--but the General Post Office stood erect.  It was symbolical
-of the Spirit of Ireland.  Though all around lies death and
-destruction, though wasted by fire and sword, that very thing which
-England had put forth her might to crush, stands erect and provides
-{170} a rallying place for those who follow after.  English guns will
-never destroy the Spirit of Ireland, or the demand for Irish freedom.
-
-We were not stopped by any of the soldiers as we went through the
-city.  It was not until we reached Portobello Bridge that we were
-told to go back.  We had quite a discussion with the soldiers.  They
-said they were under orders not to allow man or woman, boy or girl,
-to pass without permission from their officer.
-
-"Where is your officer to be found?" I asked.
-
-"He is over there at the public house," said the soldier.
-
-We went over to the public house and found the officer.  He was
-watching his men who were taking supplies from the storehouse.  They
-were probably commandeering.  As Kathleen spoke with a strong Dublin
-accent we made her our spokeswoman.  She told the officer that our
-mother lived in Dundrum, and that we had not been able to get to her
-since Easter Monday, and that she was sure her mother would be crazy
-thinking that something had happened to us.
-
-[Illustration: PATRICK H. PEARSE]
-
-The officer looked at us for a few seconds without saying anything,
-then said, "I'm sure {171} she would; such a fine lot of girls.
-Well, you can go through."
-
-"Where's the pass?" asked Kathleen.
-
-"You won't need one," he said.  "Just tell the sentry to look over my
-way."
-
-We went back to the bridge again.  This time when we were stopped
-Kathleen told the soldier to look over at his officer.  The soldier
-looked over, the officer nodded to him, and we passed through.
-
-While we were far out on the Rathmines Road I saw a poster of the
-Daily Sketch, an English illustrated daily.  The poster had a photo
-of my father on it with the inscription, "James Connolly--The dead
-rebel leader."
-
-"Thank God!" I cried.  "That my mother is so far out of the city.
-She'll not see that."
-
-We arrived at Dundrum late in the afternoon.  We had stopped on our
-way at shops to buy some provisions for my mother in case she were in
-need of them.  When I came to the cottage the half-door was open, and
-through it came a sound of weeping, and the frightened crying of my
-youngest sister.  I pulled back the bolt of the half-door and stepped
-into the cottage.  My mother was sitting on a chair weeping.  I saw
-that somehow she had {172} received a copy of the Daily Sketch
-bearing the false news of my father's death.  But she did not know it
-was false and was mourning my father.  When I entered she looked up
-in amaze, caught her breath, and then run towards me crying,
-
-"My girl, my girl.  I thought you were lost to me too."
-
-"You haven't lost any one yet, Mamma," I said.  "Papa is wounded and
-a prisoner, but that is all.  They don't shoot or hang prisoners of
-war.  Agna is coming up the path.  She'll be here in a minute.  Be
-our own brave little mother again."
-
-Just then Agna came and mother's grief was somewhat alleviated.  With
-her arms around the two of us she said:
-
-"I'd given up all hope of ever seeing you again.  Now, I have you and
-know that your father is not dead.  But they'll not let him live
-long," she cried.  "They fear him.  They know they can neither bribe
-nor humble him.  He'll always fight them.  I've lost Rory too.  I
-don't know what happened to him.  He went with his father on Monday.
-That was the last I saw of him."
-
-{173}
-
-Rory is my fifteen-year-old brother, the only son.
-
-"Rory's probably in Jail with the rest of the boys," I said.  "They
-were all imprisoned when they surrendered.  He'll be all right there.
-He's in good company."
-
-We talked long into the morning.  Hoping against hope, comforting
-each other, praying for courage, yet always despairing, we spent the
-night.  The night was long though we tried to make ourselves as
-comfortable as the cramped quarters and our uneasy minds would allow.
-
-I left the cottage early in the morning to go to Dublin to find a
-place where my mother and the family could stay.  We wanted to be
-near at hand in case there would be a chance to see my father.
-
-
-
-
-{174}
-
-XIV
-
-On Wednesday my mother and sisters came in to Dublin.  Agna went up
-to Dublin Castle to try to see my father.  She made a number of
-attempts to see him, received all sorts of advice, was sent chasing
-from pillar to post; and finally was told that no visitors would be
-allowed.  The only news she was able to get was from a nurse who told
-her that Papa was very weak from loss of blood; and that he was not
-improving.
-
-After that all the news we had of my father was through the
-newspapers.  They told us that he was steadily growing weaker and
-that his recovery was doubtful.  Then we had heard of the murder of
-Sheehy Skeffington.  Agna had met Mrs. Skeffington when she was at
-Dublin Castle, and had been told the awful news of Skeffington's
-death.  It was a dreadful shock.  We had known and admired Sheehy
-Skeffington, and he had been a great friend of Papa's.
-
-{175}
-
-Then day by day the news of executions nearly drove us out of our
-minds.  We heard of the executions of Tom Clarke, and of Padraic
-Pearse, and of Thomas MacDonagh.  Every time we heard the newsboys
-call out, "Two more executions," or "One more execution" we dreaded
-to look in the paper for fear we might read my father's name.  And
-yet we must buy the papers.
-
-Every day we heard of further arrests.  Every day we saw men being
-marched off between rows of soldiers.  And Mamma had had the added
-fear of my being arrested given to her.  Some one had come to the
-house and told her that the police were searching for me.  I felt
-that it was not so but could not convince Mamma.  At times the awful
-terror that we were all going to be taken from her took possession of
-her, and she could not be comforted.  We had found out that Rory was
-imprisoned in Richmond Barracks.  Mamma feared and dreaded that he
-might be shot because of his relationship to his father.
-
-"Willie Pearse was executed because he was Padraic Pearse's brother,"
-she would say when we remonstrated with her.  "He was not a leader;
-he was only a soldier.  Rory was a {176} soldier too.  How can I be
-sure that he won't be shot?"
-
-On Sunday afternoon we found a note in the letter box addressed to
-Mrs. Connolly.  Mamma opened it and read: "If Mrs. Connolly will call
-at Dublin Castle Hospital on Monday or Tuesday after eleven o'clock
-she can see her husband."  Mamma was in terror that Papa's time had
-come.  Every one had been telling her that the fact of Papa's being
-wounded was a good thing for him; that as long as he was wounded he
-would not be executed; and that by the time he was well public
-feeling would have grown so strong the authorities would hesitate to
-shoot him.  "They'll never execute a wounded man" was the cry.
-
-I quieted Mamma's terror somewhat by pointing out that the note said
-Monday or Tuesday, so the day of his execution could not be either of
-those days.  Still she was in an agony of impatience for Monday
-morning.
-
-"I'll have to tell him that Rory is in Richmond Barracks," she said.
-
-She had just said this when a knock came to the door.  When we opened
-it Rory and a chum of his stepped inside of the door.  They were
-filthy dirty and their eyes were red {177} rimmed.  Sleep clogged
-their eyes and made speech difficult to them.
-
-"Rory," cried my mother.  "And Eamonn--where were you?"
-
-"We were both in Richmond Barracks," said Rory.  "We're hungry," he
-added.
-
-While we got them something to eat they had a wash and came to the
-table more like themselves.
-
-"We haven't had a real sleep since Easter," said Rory as an excuse
-for his prodigious yawns.
-
-"Couldn't you sleep in Richmond Barracks?" asked my sister Moira.
-
-"Sleep," he cried.  "The room we were in had marked on the door
-"Accommodation for eleven men" and they put eighty-three of us into
-it.  There was hardly room to stand.  We couldn't sit down, we
-couldn't lie down, we couldn't wash, we couldn't do anything there,"
-he broke off.
-
-We asked him if he knew many of the men in the room with him.
-
-"Yes," he said.  "Tom Clarke was in the room with me, and Sean
-MacDermott, and Major MacBride.  But they were removed later."
-
-"How did they come to let you out?"
-
-{178}
-
-"O, they were releasing all boys under sixteen."
-
-"Did they ask you anything about your father?" asked Mamma.
-
-"O," said Rory, "I didn't give them my right name.  I'm down as
-Robert Carney, of Bangor, Co. Down."
-
-On Monday morning Mamma went to see my father.  Before she went I
-said, "If you get the chance tell him that we are safe."
-
-"O, I'd be afraid to mention your name," she said.
-
-"Well," I said.  "Tell him that Gwendolyn Violet has turned out to be
-a great walker; that she walked to Dublin.  That will satisfy him and
-quiet his mind."
-
-Gwendolyn Violet was a name bestowed on me by my father when once I
-had tried to ride my high-horse.  And he often used it when he did
-not desire to refer to me by name.
-
-Before Mamma was allowed to see Papa she was subjected to a most
-rigorous search.  She was also required to give her word that she
-would not tell him of anything that had gone on outside since the
-rebellion.  Also to promise that she would not bring in anything for
-him to take his life with.  My youngest sister, who {179} was not
-quite eight years old, and whom Mamma had brought with her was also
-searched.  Mamma came home in a more contented frame of mind.  She
-was sure that he would be spared to her for some time.
-
-On Tuesday I went with Mamma to see my father.  There were soldiers
-on guard at the top of the stairs and in the small alcove leading to
-Papa's room.  They were fully armed and as they stood guard they had
-their bayonets fixed.  All that armed force for a wounded man who
-could not raise his shoulders from the bed!
-
-In Papa's room there was an officer of the R.A.M.C. all the time with
-him.  Papa had been wounded in the leg, both bones had been
-fractured.  When I saw him his wounded leg was resting in a cage.  He
-was very weak and pale and his voice was very low.  I asked him was
-he suffering much pain.
-
-"No," he said.  "But I have been courtmartialed to-day.  They propped
-me up in bed.  The strain was very great."
-
-I was very much depressed.  I had been thinking that there would be
-no attempt to shoot him till he was well.  But then--I knew, that if
-they courtmartialed him while he was {180} unable to sit up in his
-bed, they would not hesitate to shoot while he was wounded.  I asked
-him how he got wounded.
-
-"It was while I had gone out to place some men at a certain point.
-On my way back I was shot above the ankle by a sniper.  Both bones in
-my leg are shattered.  I was too far away from the men whom I had
-just placed to see me, and I was too far from the Post Office to be
-seen.  So I had to crawl back till I was seen.  The loss of blood was
-great.  They couldn't get it staunched."
-
-He was very cheerful as he lay in his bed making plans for our
-future.  I know now that he knew what his fate was to be.  But he
-never gave us word or sign that his sentence had been pronounced an
-hour before we were admitted to him.  He gave my mother a message to
-Sheehy Skeffington asking him to get some of his (Papa's) songs
-published and to give the proceeds to my mother.  It nearly broke my
-mother's heart to think that she could not tell him that his good
-friend and comrade had already been murdered by the British.  I tried
-to tell him some things.  I told him that the papers had it that
-Captain Mellowes was still out with his men in the Galway hills.  I
-told {181} him that Laurence Ginnell was fighting for the men in the
-House of Commons.
-
-"Good man, Larry," he said.  "He can always be depended upon."
-
-He was very proud of his men.
-
-"It was a good, clean fight," he said.  "The cause cannot die now.
-The fight will put an end to recruiting.  Irishmen now realize the
-absurdity of fighting for the freedom of another country while their
-own is still enslaved."
-
-He praised the brave women and girls who had helped in the fight.
-
-"No one can ever say enough to honor or praise them," he said.  I
-mentioned the number of young boys who had been in the fight.
-
-"Rory, you know, was only released on Sunday last along with the
-other boys of sixteen or under."
-
-"So Rory was in prison," said my father.  "How long?"
-
-"Eight days," I answered.
-
-"He fought for his country, and has been imprisoned for his country,
-and he's not sixteen.  He has had a great start in life.  Hasn't he,
-Nora?" he said.
-
-"Tell me," he said.  "What happened when you arrived in the North?"
-
-{182}
-
-"The men were all dispersed and could not be brought together again,"
-I answered.  "When I saw that there would be no fighting there, I
-tried to come back here.  I came by road," I added.
-
-"Did you walk the whole way?" he asked.
-
-"Only from Dundalk," I said.  "And when I arrived the fighting was
-over.  I had no chance--I did nothing."
-
-"Nothing," said my father as he reached up his arms and drew me down
-to his breast.  "I think my little woman did as much as any of us."
-
-"There was one young boy, Lillie," he said, turning to my mother,
-"who was carrying the top of my stretcher when we were leaving the
-burning Post Office.  The street was being swept continually with
-bullets from machine guns.  This young lad was at the head of the
-stretcher, and if a bullet came near me, he would move his body in
-such a way that he might receive the bullet instead of me.  He was so
-young looking, although big, that I asked him his age.  'I'm just
-fourteen, sir,' he answered."
-
-[Illustration: EAMONN CEANNT]
-
-My father's eyes lit up as he was telling the {183} story and at the
-end he said, "We cannot fail now.  Those young lads will never
-forget."
-
-When next I saw my father it was on Thursday, May 11, at midnight.  A
-motor ambulance came to the door.  The officer who accompanied it
-said my father was very weak and wished to see his wife and eldest
-daughter.  Mamma believed this story because she had seen my father
-on Wednesday and he was in great pain and very weak then.  He told
-her also that he never slept without receiving morphine.
-Nevertheless she was a trifle apprehensive for she asked the officer
-to tell her if they were going to shoot my father.  The officer said
-he could tell her nothing.
-
-It seemed to take hours to get to the Castle.  We went through the
-dark, deserted, burning streets encountering only the sentries.  We
-could hardly restrain ourselves while the sentries were questioning
-the driver.  The minutes seemed hours.  At last, we arrived at the
-Castle and were taken to Papa's room.  As we went up the stairs we
-were surprised to see that about a dozen soldiers were encamped on
-the small landing outside his room.  They had their mattresses and
-their full equipment with them.  Six soldiers were asleep, six more
-on {184} guard at the top of the stair with rifles and fixed
-bayonets.  And in the alcove leading to the room were three more also
-with fixed bayonets.  There was an officer on guard in the room.
-
-When we entered the room Papa had his head turned to the door
-watching for our coming.  When he saw Mamma he said:
-
-"Well, Lillie, I suppose you know what this means?"
-
-"O James!  It's not that--it's not that?" my mother wailed.
-
-"Yes, Lillie," he said.  "I fell asleep for the first time to-night
-and they wakened me at eleven and told me that I was to die at dawn."
-
-My mother broke down, laid her head on his bed and sobbed
-heartbreakingly.
-
-My father patted her head and said, "Don't cry, Lillie, you'll unman
-me."
-
-"But your beautiful life, James," my mother sobbed.  "Your beautiful
-life."
-
-"Well, Lillie," he said.  "Hasn't it been a full life, and isn't this
-a good end?"  My mother still wept.
-
-I was crying too.  He turned to me at the other side of the bed and
-said:
-
-{185}
-
-"Don't cry, Nora, there is nothing to cry about."
-
-I said, "I won't cry."  He patted my hand and said, "That's my brave
-girl."  He then whispered to me, "Put your hand here," making a
-movement under the clothes.  I put my hand where he indicated.  "Put
-it under the clothes," he said.  I did so and he slipped something
-stiff into my hand.
-
-"Smuggle that out," he said.  "It is my last statement."
-
-Mother was sitting at the other side of the bed holding Papa's hand,
-her face growing grayer and older every minute.
-
-"Remember, Lillie," said my father.  "I want you and the girls to go
-to America.  It will be the best place for the girls to get on.
-Leave the boy at home in Ireland.  He was a little brick and I am
-proud of him."
-
-My mother could only nod her head.  Papa tried to cheer her up by
-telling her about a man who came to the Post Office, during the
-revolution, to buy a penny stamp; and how indignant he was when he
-was told he could not get one.  "Don't know what Dublin is coming to
-when you can't buy a stamp at the Post Office," he said.
-
-{186}
-
-Papa then turned to me and said, "I heard that poor Skeffington was
-killed."  I said, "Yes."  And then I told him that all his staff,
-that all the best men in Ireland were gone.  He was silent for a
-while, then said, "I am glad I am going with them."  I think he
-thought he was the first to be executed.  I told him that the papers
-that day had said, that it was promised in the House of Commons that
-there would be no more shootings.  "England's promises," was all he
-said to that.
-
-The officer then told us that we had only five minutes more.  My
-mother was nearly overcome; we had to give her water.  Papa tried to
-clasp her in his arms but he could only lift his head and shoulders
-from the bed.  The officer said, "Time is up."  Papa turned to say
-"Good-by" to me.  I could not speak.  "Go to mother," he said.
-
-I tried to bring her away.  I could not move her.  She stood as if
-turned to stone.  A nurse came forward and helped her away.  I ran
-back and kissed my father again.  "Nora, I'm proud of you," said my
-father.  I kissed him again, then the door was shut and we saw him no
-more.
-
-We were brought back to the house.  Mother
-
-
-{187} went to the window, pulled back the curtain, and stood watching
-for the dawn, moaning all the while.  I thought her heart would break
-and that she would die too.
-
-When dawn was past and we knew that my father was dead, I opened the
-stiff piece of paper he had given me, and read to my mother, my
-brother and sisters the Last Statement of my father.
-
-This is what I read:
-
-
-To the Field General Court Martial, held at Dublin Castle, on May 9,
-1916.
-
-The evidence mainly went to establish the fact that the accused,
-James Connolly, was in command at the General Post Office, and was
-also the Commandant-General of the Dublin Division.  Two of the
-witnesses, however, strove to bring in alleged instances of wantonly
-risking the lives of prisoners.  The Court held that these charges
-were irrelevant and could not be placed against the prisoner.
-
-I do not wish to make any defense except against charges of wanton
-cruelty to prisoners.  These trifling allegations, that have been
-made, if they record facts that really happened, deal only with the
-almost unavoidable incidents of a hurried uprising against long
-established authority, and nowhere show evidence of set purpose to
-wantonly injure unarmed persons.
-
-We went out to break the connection between this country and the
-British Empire, and to establish an Irish Republic.  We believed that
-the call we then issued to the people of Ireland, was a nobler call,
-in a holier cause, than any call issued to them during this war,
-having any {188} connection with the war.  We succeeded in proving
-that Irishmen are ready to die endeavoring to win for Ireland those
-national rights, which the British Government has been asking them to
-die to win for Belgium.  As long as that remains the case the cause
-of Irish Freedom is safe.
-
-Believing that the British Government has no right in Ireland, never
-had any right in Ireland, and never can have any right in Ireland,
-the presence, in any one generation of Irishmen, of even a
-respectable minority, ready to die to affirm that truth, makes that
-government forever a usurpation and a crime against human progress.
-
-I personally thank God that I have lived to see the day when
-thousands of Irishmen and boys, and hundreds of Irish women and girls
-were ready to affirm that truth, and to attest it with their lives if
-need be.
-
-  (Signed) JAMES CONNOLLY, Commandant-General,
-        Dublin Division, Army of the Irish Republic.
-
-
-
-
-{189}
-
-XV
-
-We went to Dublin Castle that morning to ask for his body.  It was
-refused to us.  The authorities were not permitting even a coffin, we
-were told.  But a kind nurse had cut off a lock of Papa's hair and
-this she gave to Mamma.
-
-That was all there was left of him for us.
-
-We saw Father Aloyisus who had attended my father to Kilmainham jail
-where he had been shot.
-
-"How did they shoot him--how could they shoot him?  He couldn't sit
-up in his bed.  He couldn't stand up to be shot," I cried.  "How was
-he shot?"
-
-"It was a terrible shock to me," said Father Aloyisus.  "I had been
-with him that evening and I promised to come to him this afternoon.
-I felt sure there would be no more executions--at least that is how I
-read the words of Mr. Asquith.  And your father was so much easier
-than he had been.  I was sure that he would get his first night's
-real rest."
-
-{190}
-
-"But, how did they shoot him, Father?"
-
-"The ambulance that brought you home from him came for me.  I was
-astonished.  I had felt so sure that I would not be needed that for
-the first time since the rising I locked the doors.  And some time
-after two, I was knocked up.  The ambulance brought me to your
-father.  He was a wonderful man.  I am sorry to say that of all men
-who have been executed, he was the only one I did not know
-personally.  Though I knew of him and admired his work.  I will
-always thank God as long as I live that He permitted me to be with
-your father till he was dead.  Such a wonderful man he was.  Such
-concentration of mind."
-
-"Yes, Father, but they shot him--how?"
-
-"They carried him from his bed in an ambulance stretcher down to a
-waiting ambulance and drove him to Kilmainham Jail.  They carried him
-from the ambulance to the Jail yard and put him on a chair....  He
-was very brave and cool....  I said to him, 'Will you pray for the
-men who are about to shoot you,' and he said, 'I will say a prayer
-for all brave men who do their duty.' ... His prayer was, 'Forgive
-them for they know not what they do.' ... And then they shot him...."
-
-{191}
-
-"What did they do with him, then?" whispered my mother.
-
-"They took the body to Arbor Hill Barracks.  All the men who were
-executed are there."
-
-Papa had told mother to ask for his personal effects.  And mother had
-asked for them.  We only received some of his underclothes and the
-night clothes he wore in bed while he was wounded.  Papa had said
-that the authorities had his watch, his pocketbook, and his uniform.
-But the officer in charge knew nothing about them.
-
-Mother made many inquiries.  But it was not until she went in person
-to General Maxwell that she succeeded in having the pocket book
-returned to her.  Major Price, Chief Intelligence Officer in Ireland,
-had told her that they were keeping it for evidence.
-
-Evidence--what more evidence did they require against a man they had
-executed?
-
-Some time afterwards we recovered his watch; but we never found his
-uniform.  And since I came to America I have been shown that a copy
-of the paper my father edited with his last corrections upon it, was
-put upon the {192} market by a careful British officer who had
-figured out its value as a souvenir.
-
-And then the whispered warnings came again to awaken my mother's
-fear.  Some messages reached her that the police were again looking
-for me.  Nor could I convince her otherwise.  She begged and pleaded
-with me to go away from Dublin so that I would not be arrested.  So
-that she might feel more at ease in her mind, I went to Belfast.
-
-Even then she did not feel that I was safe.  She came to Belfast and
-asked me to try to get to America alone.  In accordance with my
-father's last wish she had applied for passports to take us all to
-America, or to take the girls.  But the British authorities felt that
-the arrival of Mrs. Connolly and her five daughters in America would
-be prejudicial to the interests of the Realm; and refused her the
-passports.  She had gone again and again to the authorities, only to
-be sent hither and thither on a fool's errand.  And as she despaired
-of ever getting them she asked me to make any attempt I could and to
-use whatever means I could to get to America.
-
-"Let them see that your comings and goings are not dependent on their
-goodwill."
-
-{193}
-
-And I to please her left Ireland and crossed to England.  There I
-applied for a passport; and was given one.  Not as the daughter of
-James Connolly, however.
-
-It was the last week of June that we received the final refusal of
-our request for passports, and on the third week of July I sailed
-from Liverpool.  I arrived in New York the first day of August,
-nineteen hundred and sixteen.
-
-
-
-
-{194}
-
-XVI
-
-For the benefit of the reader in whose mind there might rise some
-confusion with regard to the demobilization of the Irish Volunteers,
-and how this demobilization order could spoil the plans for the
-Rising, and why Eoin MacNeill had the power to send out such an
-order, I am adding the following statement:
-
-When the Irish Volunteers were first organized, it was necessary to
-have a man known throughout Ireland, a man of some reputation and
-authority, as the head of the organization.  Eoin MacNeill was such a
-man.  He was an authority on Irish History and Ancient Ireland.
-Also, what was more necessary, he was an unknown quantity to the
-English Government.  Had there been elected as President a man well
-known as a revolutionary and as an Extremist, there would have been
-short work made of the Irish Volunteers.  The English Government
-would then have known immediately that the Irish Volunteers were
-being {195} organized, drilled, and supplied with arms for the sole
-purpose of a rebellion against it, and would have given it no
-opportunity to spread and grow, and become disciplined.  As it was,
-with MacNeill as the President, whom they knew as a rather
-conservative, academic person, whose politics at that time were more
-of the Home Rule order than anything else, they felt quite at ease
-and contented about the growth of the Irish Volunteers.
-
-MacNeill, although friendly with, and because of the Irish Volunteers
-in continual contact with, the revolutionary members, was not a
-member of the Revolutionary Organization.  He was not of the type to
-which revolutionists belong.  His mind was of the academic order
-which must weigh all things, consider well all actions, and count the
-cost.  A true revolutionist must never count the cost, for he knows
-that a revolution always repays itself, though it cost blood, and
-through it life be lost and sacrifice made.  He knows that the flame
-of the ideal which caused the revolution burns all the more brightly,
-and steadily, and thus attracts more men and minds, and because of
-the life-blood and sacrifice becomes more enduring.
-
-That a man of MacNeill's type of mind {196} should have gone so far
-along the road to revolution is the extraordinary thing.  Due credit
-should be given to him for that, although he did fail his comrades at
-the critical moment.
-
-MacNeill was made President, and all orders affecting the
-organization as a whole, that is all important orders, came from him
-under his signature.  Therefore, when an order came with his
-signature, the Irish Volunteers obeyed it unquestioningly.
-
-Padraic Pearse as Commandant-General of the Irish Volunteers was
-Chief in military affairs.  And that is where the Irish Volunteers
-made the first mistake.  The office of President should have been of
-a purely civil character.  So that when a military order was issued
-from Headquarters, it would bear, not the signature of the President
-but the signature of the Military chief.  That this would have been
-difficult, I am aware,--it is so easy to see mistakes after they are
-made.
-
-MacNeill, through the columns of the _Irish Volunteer_ (the official
-organ of the Irish Volunteers), always preached prudence, and a
-waiting policy.  He advised the Volunteers not to be the first to
-attack, but to wait to be attacked.  He counseled them to recruit
-their {197} ranks, so that when the war was ended their number would
-reach three hundred thousand; and that an armed force of three
-hundred thousand men would then be in a position to demand the
-freedom of Ireland from England.  Still, as before, this counsel was
-regarded by the rank and file of the Irish Volunteers as a necessary
-evil, knowing that it is not wise policy to show your hand to the
-enemy before the appointed time.
-
-The revolutionary members, all this time, were completing their
-plans, strengthening the organization, and waiting eagerly and
-hopefully for the days to pass, and the Day of all days to come.
-Every time they thought of the approaching day they were quietly
-exultant.  They knew that their chance of success was greater than it
-had ever been since the days of Shane and Hugh O'Neill.  And they
-joyfully, and prayerfully thanked God that the opportunity had come
-in their day.  All things went well, their plans matured, and at last
-they were ready for the fight.
-
-The order for mobilizing was sent through the length and breadth of
-Ireland, and it was signed by Eoin MacNeill.  The order was received
-and obeyed by the Irish Volunteers.  {198} Then, on Good Friday, came
-the news that Roger Casement was arrested.
-
-Roger Casement had gone to Germany, shortly after the outbreak of the
-war, to seek an expression of goodwill toward Ireland from Germany.
-Germany knew that Ireland was held in subjection to England, contrary
-to the wishes of the vast majority of the Irish people, and that
-Ireland had always considered the enemy of her oppressor as her
-friend.  Germany knew that when Spain was England's enemy, Ireland
-had sought the assistance of the Spanish King, and when France was
-the enemy of England, Wolfe Tone and Robert Emmet had both sought the
-aid of France; she knew that when England was at war with the Boers,
-Irishmen had organized a brigade, and gone to South Africa, in the
-hope of helping to defeat the English enemy.  She knew, that then, as
-now, Ireland was anti-British, and would remain so.  Therefore,
-Germany declared her goodwill towards Ireland, and to the present day
-Ireland has been free from the terrors of Zeppelin raids, and there
-has been no German bombardment of our coast.
-
-Soon after arriving in Germany, Roger Casement lost touch with Irish
-affairs.  He {199} still believed that the Irish Volunteers were as
-badly armed as when he left Ireland.  He did not know of the plans
-for the rising, nor did he know who were to be the leaders, or
-whether they had military ability or not.
-
-He did not know that the leaders, acting on the expression of
-goodwill, had asked Germany to send them some arms.  I wish to make
-it plain that Germany never made an offer to the men in Ireland, that
-she gave nothing to them, not even the expression of goodwill, till
-she was asked, and that when a request for aid came from Ireland, it
-was not for money (England has kept us so poor that we have almost
-learned to do without money), nor was it for men, but for arms, guns,
-and ammunition.  All that Germany promised in return to the request,
-was that she would make the attempt to send us a certain amount of
-arms, but as the ship would have to run the gauntlet of the British
-fleet, she would promise nothing.
-
-This answer was satisfactory to the revolutionary leaders.  A date
-was set for the ship to arrive, and a place designated.
-
-After setting the date and sending it on to Germany, the leaders
-found that it was necessary to change the date.  Word was sent to
-{200} Germany, but only arrived there after the shipload of arms had
-set out.
-
-About this time Roger Casement heard that a revolution was about to
-take place.  He asked that he be sent over to Ireland.  There was
-some demur at this, but finally they consented and gave him a
-submarine.  With him on the submarine went two followers of Casement.
-
-The shipload of arms arrived on the first appointed date but the men
-in Ireland, not knowing that their final message had been too late,
-had no one there to meet it.  Consequently, the ship had to hang
-about for a number of hours, and finally attracted the suspicion of
-the fleet which was in Queenstown Harbor.  When challenged by the
-fleet, knowing that subterfuge was hopeless, the Captain ran up the
-German flag, and sunk the vessel with all the arms and ammunition.
-
-Shortly after this, the submarine with Casement and the two other men
-arrived off the Irish coast.  They were landed with the aid of a
-collapsible boat belonging to the submarine.  Casement, after sending
-a message to MacNeill advising against the Rising, and saying in the
-message that Germany had failed {201} us, sought shelter in an old
-ruin.  One of the men managed to make his way into the country and so
-escaped.  Casement was arrested.
-
-Before he was hanged he said that his whole object in coming to
-Ireland was to prevent the Revolution.  He did not do so, but was,
-perhaps, the primary cause of its failure.
-
-Acting on Casement's message and believing it, MacNeill sent out the
-demobilizing orders.  He had sent out many of them before the other
-leaders became aware of it.  He also gave instructions to the
-Secretary of the Irish Volunteers to send out more.  Then Pearse and
-MacDonagh had a conference with him.  After the conference he said to
-the Secretary that although the thing was hopeless, he was afraid it
-must go on.
-
-He knew that the revolutionary leaders had decided that the
-revolution must take place, even though the loss of the arms had
-seriously crippled their plans.  He knew that a disarmament of the
-Irish Volunteers had been threatened, also the imprisonment of the
-leaders.  He knew that the Volunteers would resist the disarming, and
-that the leaders still thought that they would have a good fighting
-chance.
-
-When he knew that the fight would go on in {202} Dublin, in spite of
-his order, he began to weigh up the consequences, and saw nothing
-before the Irish Volunteers save death and imprisonment.  The
-responsibility of allowing these men to go out to meet these, weighed
-too heavily on him, and he thought that he might save the Irish
-Volunteers in the country from them.  He then had a message inserted
-in the Sunday _Independent_, a paper that went to all the nooks and
-corners of the country, to the effect that:
-
-
-"All Volunteer maneuvers for Sunday are canceled.  Volunteers
-everywhere will obey this order.
-
-(Signed) EOIN MACNEILL.
-
-
-It was not until Sunday morning that the other leaders knew of this
-demobilization order in the paper.
-
-The consequences of this order in the paper, and the orders that were
-sent out before it, I have already told.
-
-
-
-
-
-