path: root/71120-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71120 ***






MERI JA NAINEN

Seikkailuja priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten


Kirj.

ERKKI WEST




Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




ALKULAUSE.


Eräänä kauniina päivänä meille saapui paksu käsikirjoituspinkka ja
erään kirjallisuudenharrastajan allekirjoittama kirje, joka sisälsi
seuraavaa:

 »Rannikkokaupungin kasvattina oli lapsuuteni suurimpia huveja
 ikätoverieni seurassa pinkertää satamaan ottamaan vastaan jokaista
 saapuvaa laivaa. Meillä oli omatekoinen maailmanjärjestyksemme, jossa
 laiva vastasi taivasta ja messipoika oli se keruubi, joksi pääsemistä
 meidän siivollinen käytöksemme tarkoitti. Vain kaikkein rohkeimmat ja
 kunnianhimoisimmat uskalsivat mielessään hautoa sellaista aatetta kuin
 kohoamista itse Isä Jumalaksi — kapteeniksi.

 »Voi niitä aikoja, jolloin siivon käytöksen lupausta vastaan saatiin
 istua salin nurkassa ja kuunnella kapteenisetää, joka isän kanssa
 totilasin ääressä jutteli noista kaikista ihmeellisistä asioista,
 noista vieraista satamista, joiden oudot nimet nostivat mieleen
 epämääräisiä, mutta _varmasti_ hurmaavia kuvia!

 »Sittemmin olen yhteiskunnallisessa arvoasteikossa noussut niin
 korkealle, että olen päässyt nurkastani ja saanut kunnian itse
 istuutua herra kapteenia vastapäätä. Ja mielessäni on aina itänyt
 ajatus, että toistenkin ihmisten pitäisi saada kurkistaa tuohon
 ihmeelliseen maailmaan, jota hallitsevat ankarat lait — kuitenkin
 hiukan toiset kuin meitä muita — jossa näyttämönvaihdokset tapahtuvat
 niin tiheään ja jossa mystiikka on olennaisena tekijänä — lyhyesti:
 siihen maailmaan, jonka runsaat tapahtumat on valokuvattu vanhan
 kipparin aivoihin ja jonka sisäinen olemus versoo hänen sielustaan.

 »Olen useata merikapteenia koettanut houkutella kynään, mutta
 he ovat vain hymähtäneet ystävällisesti ja aloittaneet uuden,
 entistä repäisevämmän jutun. Vihdoin tutustuin kapteeni Westiin,
 myrskynharmaaseen merikarhuun, joka tosin murahti ehdotukselleni,
 mutta muutamaa viikkoa myöhemmin pisti käteeni käsikirjoitustukun
 sanoen: 'Siinä on. Ja lisää tulee, jos tarvitaan. Katso nyt'.»

Minä katsoin ja hämmästyksekseni havaitsin saaneeni kokonaisen romaanin
— en huomannut asiakseni ruveta syvemmälti kaivamaan tätä korutonta,
selvää tyyliä, josta kirjallisena herkkusuuna nautin — ja nyt lähetän
sen teille.

»Tämä matka priki 'Delfinellä' viisikymmentä vuotta sitten on
tehnyt minulle sanomattoman hyvää. Ja olen varma, että sen vaikutus
muihin ihmisiin on yhtä virkistävä, sillä kaikista mahdollisista
epätodennäköisyyksistä huolimatta harvalla matkalla ihmistä seuraa niin
väkevä _todellisuudentuntu_.»

Tällainen oli kirje. Jätämme nyt tuon käsikirjoituspinkan kunkin
lukijan omakohtaisesti katseltavaksi.

_Kustantaja_.






MERI JA NAINEN.

I.


Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon
selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta
Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut
telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman
aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen
telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty
intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on
hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen
kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.

Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin
rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli
rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin
oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin
ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.

Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet
kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun
Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen,
tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen
kapteeni.

— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,
Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.

Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille
jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa
laivassa, olin heti valmis ja vastasin:

— All right, kapteeni.

Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska
hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa
mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.

Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän
myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi
suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen
alaisiksi.

Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja
sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin
laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi
saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin
rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä
kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä,
jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea
tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien
tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä
vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin
mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat
meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä,
tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme
heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan
miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi
tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat
saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.

Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi
koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa
ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden»,
saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille
sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin
päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä
polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen,
laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme
kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin
osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan.
Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.

Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä
olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren
aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin,
oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella
purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon.
Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme
tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa,
jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat
kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.

Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli
oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen
pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta
jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan
poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan
tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat
silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan
asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut
syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua
Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko
laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne
ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä
syystä?

Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin.
Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan
soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi
päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin
ympäristöön ja väestöön.

Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä.
Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli
mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei
ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista
kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä,
vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten
rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki
heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa
siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia
kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat
kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin
pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.

Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan
tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten
Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että
edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat
miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.

Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista
oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut
kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin
naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja
tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren
armoilla.

Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin
merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin,
kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana
viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja
miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen
rikas, arveltiin.

Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme
Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä
souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti
keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli
jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua
rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran,
kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:

— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta,
etten mitään tiedä.

Tähän hän vastasi:

— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja
menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja
sellaisia tapaa laivoilla harvassa.

Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö
kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin
muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin
päällystön.

— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.

Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin
rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä
tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki
siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.




II.


Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi
suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,
lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup
taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin
laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain
rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen
vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa
Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos
Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän
jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.

Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut
kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä
eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi
hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui
tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua
saikin voimansa takaisin.

Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin,
tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen
kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta,
joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat
ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan
mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille;
senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.

He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä
keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen
ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä
heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:

— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse
minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne,
joka oli Trondhjemin paras mies.

Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He
kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta.
Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia —
Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän
huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut.
Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet
takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin
kiivetä Spögeklackenille.

— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:

— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat
eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä
päästä Spögeklackenin huipulle.

Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin
näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli
kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis
Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon
puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn
haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin.
Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:

— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle
paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa
Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä
minuutissa olemme perillä.

Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan
näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.

— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön
sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja
rupesi huutamaan apua:

— Hildur, tule tänne!

— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä
hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta.
— Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu
etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä.
Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem
ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.

Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan
rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin
oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi
putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin
alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman
päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se
putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.

— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa
todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu
turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa
Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka
kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä
on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään
takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi
louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö
valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä
ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.

Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut
vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.

He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin
käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He
istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja
nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko
luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld
tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa
Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja
peloittavaa jyrinää jatkui.

— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.

— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua.
Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me
voimme lähteä sinne.

Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn
laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja
portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut,
istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka
hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui.
Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut
tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä
asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko
Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.

Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti,
pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi
kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa,
vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni
ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään
Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä
otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut
muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa,
johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli
vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin,
lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu
kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki
merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän
vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään.
Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä
leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi
Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni
tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia
kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.

He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia
Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten
pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head —
seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan
sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu.
Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta
alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu
lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko
sulkea ne.

Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko
paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli
illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan,
ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.

— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.

— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina
kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän
teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.

(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)

Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö
enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster
Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä
puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin
Trondhjemiin.

Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.




III.


Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa
oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin
puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty
loisti huonosti.

— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin
tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.

— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.

— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.

Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai
minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.

— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi
kipparin rouvan soutupojaksi!

Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.

Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä
nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä
kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä
minulle:

— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen
perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit
morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei
kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa
Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut,
niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun
yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.

Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja
vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin
kulmassa.

— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun
vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas
toiste teen sinulle palveluksen.

Se naula veti, ajattelin itsekseni.

— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin
hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää.
Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.

Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni
jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa
sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on
valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.

— Sitten pidän vahtivuorosi.

— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää
turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.

Löflund lähti kannelta.

Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten
ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.

Minun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.

— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja
kuulematta jutella?

— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?

— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun
hyttiini?

— En.

— Täällä minä palellun kuoliaaksi.

— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.

— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.

— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.

— En pane sitä päälleni.

— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.

— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.

— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.

— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.

Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt
ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota
kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin
soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli
yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon
soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli
vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta
kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa
olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen
jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin
hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan
laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin
kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen
valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien
tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani
havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä
tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia
hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan
kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? —
Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä
nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan
aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo
poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.

Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää
skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin
joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».

Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.

Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin
häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet
ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja
tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan
apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia,
ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen
tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet
ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.

Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla
puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta.
Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden
lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti
rauhalliselta, menin Kirstenin luo.

Hän makasi silmät auki.

— Kuinka voitte?

— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron
loput?

Minua rupesi jo hermostuttamaan.

— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis
veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren
kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en
hennonut. Lisäsin vain:

— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan
vastatessaan:

— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa.
Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että
minä osaan kostaa.

— En sitä pelkää.

— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.

— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja
samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.

Menin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.

— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.

— Magdahan on äidin luona, eikö niin?

— Sinne jätimme hänet eilen.

— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen
isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor
päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä
luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää
elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli
isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur
olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti
Halvorin palata takaisin kotiin.

Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin.
Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme
eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen
kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti
päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni
Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.»
Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan,
ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko
elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» —
»Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan
ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos
vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin
kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme
heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen
tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri
mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän
pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi
Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme
mies ja vaimo.

Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli
puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja
sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti
rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.

— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.

Autoin Kirstenin istumaan ja kysyin:

— Missä Halvor nyt on?

Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit,
vierivät poskia pitkin.

— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin.
Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä
rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.

— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.

— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli
saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana
Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja
minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät»,
sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.»
Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä.
»Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi,
taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän
tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä,
kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna
lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille,
että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»

Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme
aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle
englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja
minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti
ankkurin ja purjehti Skotlantiin.

Laivan kello löi kaksi.

— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet
soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.

Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja
minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi
kertomistaan:

— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa,
pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja
eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka
voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta
saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla
määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti
päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin
istumaan.

Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen
sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle
kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla
puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia,
rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni
siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän
näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia
ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän
oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille.
No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on,
arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.

Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin
avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua
vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä
riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli
järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni
Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei
hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen,
sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa
ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen
jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan
vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa
Trondhjemiin.

— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.

— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund
ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck
saapuivat veneeseen.

Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa
noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo
oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.

— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.

Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan
katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.

— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven
ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund
ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme
kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten
toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.

— Piru on irti, sanoi Löflund.

Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi
auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana,
joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea
poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat
villisti.

— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin
helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!

Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti
sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys,
ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä
syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan
reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni
suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen
kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.

— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa
tulevaa elämäänne varten ja sitten...

Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa
_pöytään_. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain
lisäsin puristusta.

— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.

Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan
hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas
tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja
pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:

— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa
minut heti maihin.

Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin.
Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen
vanhentuneena:

— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani
tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut.
Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä,
Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen.
Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee,
etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa
tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.

— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta
hyvitystä en huoli teiltä.

Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa,
sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck
saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita
lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme
Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä
tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä
Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi
naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä.
Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista.
Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain
jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on
ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut
ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä
tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten
me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?»
kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» —
»Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata
säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie
kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä
kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut
myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi
kahvilastin lähettäjältä Riosta.»

Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan.
Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa
veneessä poistuville.

Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä.
Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa.
Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas
tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa
ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.

Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen
piippua, tuli Kirsten luokseni.

— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut
minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet.
Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa
olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan
Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti
pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen
kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi
olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta
Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.




IV.


Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat
kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin
hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli
oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun
olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja
merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin
laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa
pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme
hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty,
virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». —
Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.

Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti.
Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt
ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille,
joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.

— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.

— Mitä se merkitsee?

— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?

— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.

Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia
ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli
ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin.
Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello
kahdeksasta kahteentoista.

Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi
kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen,
laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten
jouduimme suorastaan autuuden asioihin.

— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.

— Kuinka niin?

— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin
hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa.
Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»

— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.
Hyvää yötä, Johansen.

Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli
Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi
niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme
molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi
Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit,
viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut
nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä
Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.

Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten,
kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei
ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan
rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa
ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa,
joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi
pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi.
Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se
ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku.
Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla,
kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut
kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä
näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San
Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan
kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei
tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap
Hornin seuduilla.

Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden
trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi
silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet
poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat
pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa,
taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa
välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme
vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon
saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja:
silliä, makrillia, turskaa.

Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten
matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa
ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden
lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin
paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan
juuri sinne päästäessä.

— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko
hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.

— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.

Nyt puuttui kokkikin puheeseen.

— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!

— Turpa kiinni, turskansyöjä!

Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein
olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.

Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme,
ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt
tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut
paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että
olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka
parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan
tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.

Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan
tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan
ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä
tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta
yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto,
täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan
entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että
kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin
paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta
komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»

Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä
oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen
jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa
prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen
kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet
reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat
meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.

Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta,
ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani
parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan
lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat
korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää.
Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.

Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti
mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa
ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa
vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti
voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös
laivan reelingit saattaneet särkyä.

Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset
kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme
kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko
laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut
pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan
raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.

Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin
lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt
auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään?
Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä
oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa
päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin,
kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan
keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin
veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin
siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin
olemaan sukelluksissa.

Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin,
sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut
kaikkien yhteinen ajatus.

Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta
jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni
vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa
paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen
kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota
luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan
nurkalle ja kuulin silloin:

— Mene rouvan luo.

Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:

— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West,
tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu
merestä vettä.

Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä
niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet
seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi.
Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä
sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan,
jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän
kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä.
Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata,
kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei
siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot
sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta.
Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West,
mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin
pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat
läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet
pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet
yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta.
Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä
tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt
mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan,
ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka
sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.

— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut
tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista
oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan
salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään
pelastumisen toivoa?

— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:

— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin.
Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme
pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin...

Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan
salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin
Kirstenin Magdan viereen:

— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa,
laivan kannessa!

Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut
kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston
vantteihin.

Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain
lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella
lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla
kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan
barometriin: se teki nousua.

— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se
kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan.
Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.

Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille
kulauksen.

— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää.
Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden
laiva näin kovasti heittelee.

Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se
asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi
hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen
ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet
vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian
autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon
nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin
satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa
ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden
unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset
laivat lipunnostolla.




V.


Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat
patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa
Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain
laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret
puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los
tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen
kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan
Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän
jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä
lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least,
kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät
hevoset.

Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas
lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne
olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä
soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:

— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.

— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.

— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?

— Ehkä kysyisin.

— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan... Sanohan jotakin,
Magda.

— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?

— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu
rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.

— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme
lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.

— Onko sinulla polettia? kysyin.

— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.

— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.

Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa.
Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan.
Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita
tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan
ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta
vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä
Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon
heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua
niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois,
ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza
Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita
tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan
ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä
kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein
yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja
viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin.
Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja
valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka.
Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla
heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan
mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu
pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa
ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.

— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.

Uutinen oli todellakin yllättävä.

— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?

Kirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:

— Kyllä he ovat hengissä.

— Ovat siis naimisissa?

— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.

— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.

— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta
sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin
peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja
vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen
kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun
testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin —
nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen
arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi
vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.

Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli
odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä
Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja
kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti
Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin
luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin
huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo
aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin
pudistella päätäni.




VI.


Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen,
näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty
meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni,
oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa
Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo
valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon,
ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo
suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan.
Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä
Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän
konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin
välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni
Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi
tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi
Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja
vaihdon tulisi tapahtua yöllä.

Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta
unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello
yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan
kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis
tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi
käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää
seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta
tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan
kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään
Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa.
Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin
ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi
taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello
oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä
sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani
soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa
äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.

       *       *       *       *       *

Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä
Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä
päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla
veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin
kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin
kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä
takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti
myös käydä mönsträyksessä.

Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia,
joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi
yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa
tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.

— West, mitä tämä merkitsee?

— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies,
jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään
meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.

Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän
sanoi:

— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän
täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän
inhoittavaan yritykseesi?

— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?

— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä
lähdet, niin lähden minäkin.

— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.

— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.

Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin
kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi.
Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin
kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä
vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli
veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.

— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu
kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt
kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan
kapteenille itselleen matkapassin.

Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:

— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.

       *       *       *       *       *

Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin.
Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva
lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön
vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli
häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä
parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni,
jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa,
oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa
puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat
ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien
muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen
miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten
lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin»
surunvalituskäynnille.

Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen
liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten
alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään.
Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin,
liput viipottivat puolitangossa.

Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen
perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa
he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin
vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat
kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että
jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin,
palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat
lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli
niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.

Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään
illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä
keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti.
Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa
kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.»
Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja
tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat
kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset
alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta,
joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla
lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan
oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi
minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.

— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin
lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen
kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän
toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan
Delfinen toisen perämiehen toimi.

Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin
perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun
tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt
sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän
iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa
kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.

Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle.
Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti
saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu
saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti
Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili
sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja
vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja,
kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta:
»Lavanto, lavanto!»

Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut
sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta
viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta,
missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin
tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan
rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät
ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.

Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä
tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet
olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen
määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut
aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista
nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin
ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun
tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.

— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti
peräsintä ja minä airoja.

— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat
hänet.

Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin
vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa
veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari
ainakin.

— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin
koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.

Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä
huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.

— Ihana ja suurenmoinen on näköala.

— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.

Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin
korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli
myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi
kiikarilla katsella merelle päin.

— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan
esitelmän siitä.

— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan
heidän piti saapua.

Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme
vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti,
että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme
hetkisen hän sanoi:

— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?

— En.

— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että
Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo
aikoja sitten olla täällä.

— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton
päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.

Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi,
että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli
aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan
myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen
tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen
pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin
rouvalle sähkösanoma.

 »Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.

 Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
 'Seastarilla'. Hildur.»

Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan.
Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti
vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto,
lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan;
täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.

— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.

— Kolme, neljä vuorokautta.

— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä
kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.

Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa
kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.

— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä
kotiin Magdan luo, lapseni luo.

— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja
huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää
soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja
sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita.
Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta
Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta,
minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai
maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen
tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi.
Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle
pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini.
Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä
lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan,
mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata
syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten
joutui istumaan vedessä.

— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo
vaarallista.

— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.

— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän
vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.

— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt
alkoi peloittaa.

— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.

— Älkää nousko, istukaa paikallanne!

— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.

Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme
nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle
niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri
ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne
päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä
takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään.
Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut
paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki.
Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle.
Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten
vedessä.

Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!»
ja »Caramba!»

— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.

Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä
palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni
ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa
jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä
sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään.
Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta
oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin
aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä
veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä,
jolloin käärepaperi irtautui.

— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet,
tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!

Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani,
mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja
lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä
käskettyä.

Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten
taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt
vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja
komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli
tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene
paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän
puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen
se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla
siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle.
Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja
veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle,
toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi
hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta
vene aina pysyisi aallon suunnassa.

Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä
vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei
niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti,
sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä
tavallinen puhe ei kuulunut:

— West, mihin nyt joudumme?

— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen
peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.

Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä
huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää
veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme
helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin
likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset
soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On
vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta
toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli
vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut
siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa
olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.

Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin
huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin
puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä
tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi
lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut
veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas
laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua
ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista
köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai
toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain
toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se
toivo!

Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme.
Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas
veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta
voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin
ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:

— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot.
Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta
maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta
kärsimyksemme pian. Amen.

Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä.
Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he
tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»

Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu
kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät
enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi
onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta
höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän
kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos
vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta
laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria
— kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa
niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja
päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.

— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!

Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat
kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi
väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen
päälleen.

— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua!
huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.

Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta
istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa
veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos
kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli
huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka
kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni
meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara
tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä
heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin
ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla
laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli
kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.

Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin
laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa.
Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin
kuivamaan konehuoneeseen.




VII.


Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene
makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi.
Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli
mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto
joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa
aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin
parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri
eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen
painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla
käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka
kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan
sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita
emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa
satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin
rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.

Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa
hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.

— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.

— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?

— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.

Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen
tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.

— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme
häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.

— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva
jaksaa.

— Jotakuinkin hyvin. Viekää komentajalle tervehdyksemme ja kiitoksemme.

Steewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten
Kirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin
ennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle
juttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri
pyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja
kettinkejä.

Kotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta
ei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin
jo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi
ahdistamaan ja hän koetti huutaa:

— Kirsten!

Hän aukaisi silmänsä ja veti helpotuksen huokauksen.

— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut
— meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden
pinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut
ylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi
painaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.

— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen
vuoksi herätin.

Laiva keinui kovasti.

— Olemmeko taas vaarassa?

— Emme ensinkään.

— Onko unta vai totta, että elämme?

— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.

— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?

— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte
nukutuksi ja voimistutte.

Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti.
Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi
nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan
kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta
tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken
aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve
kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää
laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla
yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt
ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi
puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului
paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä
myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin
hyvin sikeästi.

Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että
koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka
oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti.
Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.

— Kuinka voitte? kysyin.

— Hyvin, kuului vastaus.

— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.

— Olen kohta valmis.

Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville
messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme
runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat
iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja
kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä,
että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita
rukouksia.

Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä
kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti
ja ärjyi vimmatusti.

— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on
mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.

— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista,
yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että
tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai
rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.

Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse,
piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan,
suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään,
niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee.
Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä
— hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin
kohtelias signoran »henkivartijalle».

Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa.
Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että
Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri
tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi
onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa
pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada
niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.

Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin
kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään
paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan
ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan,
koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski
silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.

— Luuletteko niin, herra komentaja?

— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.

On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi
olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista
ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat
useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset
kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat
pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.

Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera
toimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin
typeryyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei
laivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen
olevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella,
odotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti
madella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan.
Kun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat
salmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen
amerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat
upoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun
sähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin
Cortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman
saliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt
meidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi,
tuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta,
kansalaiset! Espanjan _kunnia_ on pelastettu.»

Vittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta
ja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin
aikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli
pohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista,
joiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset
laivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa
kotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan
paljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin
ja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan
sivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on
lukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.

»— Anteeksi, herra komentaja, teidän tietonne ovat hiukan vanhentuneita.»

En ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja
upseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat
pöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia
kannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja
minua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä.
Kirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle.
Ensimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä,
tuli luokseni ja sanoi:

— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme,
emme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän
saa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta
siinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon
hyvä ystävä.

Kun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta
espanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina
oliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä
upseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin.
Järjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki
hajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet
sanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta,
Italiasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat
niitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot
käyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten
veitsi »_basleijari_» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni.
Suomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös
heittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa
laivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten
puukkojen kärjet.

Palattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin,
jossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja
öljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen
mielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä.
Oliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa
aamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti
lasit ja lähti pois.

— Pidättekö oliiveista ja manzanillasta?

— Emme, ne eivät oikein tunnu sopivan meidän makuhermoillemme.

— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte.
Maljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.

Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme
voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli
joka kulauksen jälkeen.

— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä
olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.

— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.

— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.

— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta
rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi.
Entä mitä hedelmiä?

— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.

Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua,
vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi
kielitaitoisemmaksi.

— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten
isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani
samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten
muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se
naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.

— Mitä! Osaatteko te latinaa?

— Poco senjor.

Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin
nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian
ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin,
maljan.

Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein
hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.

— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme
vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana
merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on
kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä.
Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan
jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian
kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia.
— Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?

Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen,
ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen
puolestaan.

— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman
hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt,
vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee
hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva
keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.

Kun palasin komentajan luo, hän sanoi:

— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?

— Tietysti, paremmin kuin minä.

— Me ehkä voisimme sitä puhua.

Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon
minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.

— No puhutaan vain.

Hän kävi hämilleen ja sanoi:

— Parasta lienee kumminkin puhua samaa siansaksaa kuin tähänkin asti.

       *       *       *       *       *

Kun illalla taas istuimme komentajan salongissa, hän jatkoi kyselyä.

— Ettehän suuttune, jos kysyn: mikä mies on isänne?

— Pappi.

— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja
Vapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi;
varmaankin karkasitte kodistanne?

— En karannut.

— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos
papilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.

Ensimmäinen upseeri astui salonkiin ja sanoi:

— Lavanton kärki alkaa tylsyä; vuorokauden kuluttua saamme kauniin
ilman.

Komentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja
tilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme
juomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja
minä taas muskatellia.

— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun
hänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa
soittokoneet esille.

Ennen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen
lauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto.
Kitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa
soitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin
ensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan,
että päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää
olla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en
tindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä
Pohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista.
Vihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.

— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota,
kun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia,
mutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi
mestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».

Saatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka
vertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia
ja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä
se valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset
sekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.

Illallisen jälkeen komentaja sanoi minulle:

— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen
perämies?

— Eihän kai minulla siinä mitään tulevaisuutta olisi.

— Kuinka niin?

— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää
minua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin
jatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.

— Kaiken tuon voitte tehdä Espanjassa ja saatte heti paikan Vittoriossa.

— Kiitän, herra komentaja, mutta se lienee mahdotonta.

— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää
sinne?

— Kuka tietää.

— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne
paremmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat
vetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.

— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra
komentaja ja herrat upseerit.

Kun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet
joudu tuon herran satimeen.

— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut,
että pääsemme Delfineen.

— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois?
Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua
tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle
totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?

— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?
Nuku rauhassa.




VIII.


Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto
teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan.
»Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin
lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin
rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä
köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.

Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla
erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti
satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin
kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin
sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen
harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva
taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli
siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta
koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli
ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli
tähystäjä.

— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.

— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei
luotsiakaan saa, sanoin minä.

— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida
tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.

— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama,
sanoi komentaja.

— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee
perille, huomautin minä.

Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli
elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat
vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten
sekin katosi.

— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän
aikaa vaiti.

— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet
ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan
poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa
se taas aamulla koettaa päästä sisään.

— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.

Kirsten pani kädet ristiin.

— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!

Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman
kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen
kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä,
jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli
kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan
tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli
rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan
monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi
puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet
paistoivat.

Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:

— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni
ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi
näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme
tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein
päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!

Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois,
purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.

— Mikä nyt?

Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas
hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa
lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki
pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:

— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot
varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos
se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai
ainakin Hildurin ja lordin perille.

— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva
itse hukkuu?

— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä
selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin
muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.

— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.




IX.


Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia
juomassa.

— Hyvää huomenta, senjor!

— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.

Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin
puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan
veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla
sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi
kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin
kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta
huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi
hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken
aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin
nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen
ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta
kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki
asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme
venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan,
jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota,
ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että
uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.

— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos
kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka
laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.

Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry
oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui
köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan
miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja
toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa
veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä
minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne
ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten
ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta
aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat
valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että
hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki
»Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan
päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut
pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.

— Laskekaa alas, minä sanoin.

Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan
kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi
airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista
kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta
oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme
venettä.

Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan.
Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut
pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin
reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset
pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka
sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset
silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen
muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun,
vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja
käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi
Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden
käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien
tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet
Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille,
hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan
veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur,
joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen.
Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä
ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja.
Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja
viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.

— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois
onneton. Uskallatteko?

— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.

— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.

— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.

Enemmistö siis ei tahtonut lähteä.

— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme,
myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.

Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin
pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä
tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.

— Nyt soutakaa minkä jaksatte!

Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa,
paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa.
Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja
kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen
venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene
työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt
ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme
edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.

Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon
työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin
soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin
kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi
hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur
voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta
hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.

— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin
Seastarkin, vaikeroi Hildur.

— Emme mene, katsokaa tuonne!

Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle
ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin
vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova
aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti
vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri
kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan
laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja
Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.

Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja
Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä
hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun
hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys.
Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.

— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.

— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin
heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia
vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi
Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja
kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä.
Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä
kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa
sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan
sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten
luo.

Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa
ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja
kohotti lasinsa:

— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut
pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä
päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin —
hirvittävästä kuolemasta.

Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti
siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan,
sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä
tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli
jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän
takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin
hän oli koettanut sytyttää piippuaan.

— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme
Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä
pidämme huolen, sanoi komentaja.

— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa
pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.

Sitten komentaja kääntyi minun puoleeni.

— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin
ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea.
Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina...

Tässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.

— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.

— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte
lähettää sähkösanomanne.




X.


Naiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja
jätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen.
Meidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä
kaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös
vähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana
ankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa.
Kapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin
kokki, oli onnellinen pelastumisestamme.

Useat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine
niiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut
sitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat
sinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset
eivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä
oli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty
miesmuistiin.

— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund
minut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten
laivassa oli.

Päivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa,
ja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin
viimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni.
Löflund sanoi:

— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut
viimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton
keinussa.

— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni,
heristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä
laivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista.
Ei täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos
ukko Bäckilla olisi määräämisvalta.

Kokki astui samassa sisään.

— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty»
riskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?

Kun nousin ottamaan annokseni, sieppasi Löflund sillä välin Magdan
minulta.

— Olet istunut tarpeeksi papinpojan sylissä.

Lapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni
lyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa
vierailimme Vittoriossa.

— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte
varomattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin
käyneet niin rajuina.

— Leukalinkku umpeen, Kangas-Fiian poika! ärjäisi kokki.

— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja
samalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty
kokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa
silmäinsä suojaksi.

Kokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko
kaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada
vastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän.
Onneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti
pois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet
alkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin
kehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat
kumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen
hampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle
sen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja
ensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin
kanssa.

— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti
vuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan
omistajalle.

Löflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat
molemmat kantäkillä.

— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja
kaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.

Tappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari
tuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut
kyselyynsä vastauksen.

Menin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa
tarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa
miehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.

— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä
sisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.

— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee
täyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä
suusta.

— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla
näkemään, sanoi timpermanni.

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian
paljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut
raskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli
arvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko
puhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä
toisiamme.

— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti
Löflund.

Kun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella;
kettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin
paljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon,
vaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.

— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla
laivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.

Kun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle
keskustelemaan.

— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa
tuulemaan, minä sanoin.

Kun oli jonkin aikaa vielä hiivattu, komensin: jo riittää.

— Minkätähden kettinkiä nyt vähennettiin? kysyi Löflund.

— On kai jotakin tekeillä, vastasi timpermanni.

— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois,
sanoin minä.




XI.


Pieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden.
Ilmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen
perämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat
erinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois
kiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten
kohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi
portaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella
hänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui
kannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.

»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa
sananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.

— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan
kuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.

— Mahdotonta, kapteenska, en ehdi nyt, mutta lähetän kokin.

— Sinun täytyy!

Ja minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa
kaikki oli huiskin haiskin.

— Koeta saada Magda pestyksi ja puetuksi!

Sitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat
Seastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua
lordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.

— Ehkä esittelen, sanoi Kirsten, — toinen perämies West...

— Ei tarvitse, vastasi tuo vaalea kaunotar, kietoen käsivarret kaulaani
ja painaen kyyneltyneet poskensa poskeani vasten. En päässyt irti
syleilystä, ennenkuin kaaduimme istumaan sohvalle, minä hänen syliinsä.
Pieni Butterfly suuteli käsiäni.

— West, parasta kun menet ulos, ei sinua täällä nyt tarvita! sanoi
Kirsten.

Magda juoksi vähän ajan kuluttua kannelle ja kertoi, että äiti ja
Hildur-täti riitelevät ja että äiti oli koettanut lyödä Hildur-tätiä.
Kannella oli paljon ihmisiä. Lordi istui kajuutanikkunan päällä ja imi
piippuaan, niinkuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Häntä ei
näkynyt vähääkään liikuttaneen se seikka, että Seastar oli mennyt meren
pohjaan, ollen vähällä viedä hänet, Hildurin, Butterflyn ja huvilaivan
koko miehistön mukanaan.

Keskellä hälinää ja epäröintiä saapui eräs Vittorion kahdeksan
miehen soutama parkassi, tuoden sähkösanomaa lordille. Hän aukaisi
sen laiskasti ja luki. Sitten hän veti povitaskustaan paksun
kumilompakon, josta otti englantilaisen setelin ja ojensi sen yhtä
laiskasti parkassin päällikölle. Kapteeni Bäck, joka hermostuneesti
käveli peräkannella, antoi minulle määräyksen heti lähteä Pontalisiin
viemään sanaa, että tyhjiä proomuja lähetettäisiin noutamaan Delfinen
suolalastia. Kun astuin veneeseen, jossa soutumiehet jo odottivat,
tuli naisväkikin kannelle. Tämän jälkeen kaikki Seastarin väki sekä
Kirsten ja Magda lähtivät linnan laivalla kaupunkiin. Olin päässyt jo
hyvän matkaa, kun linnan laiva ajoi ohitseni. Kirsten ei katsonut sinne
päinkään, mutta lordi nosti lakkiaan ja Hildur sekä Magda heiluttivat
liinojaan. Seuraavana aamuna palasin Pontalisista ja samana päivänä
tuli jo kaksi tyhjää proomua purkamaan suolaa. Viikon kuluttua oli
laiva tyhjä ja hinattu tokan sivuun odottamaan vuoroaan. Tämä tokka oli
veden päällä uiva laite, jonka voi kuljettaa paikasta toiseen. Saattoi
kulua viikkoja, vieläpä kuukausia, ennenkuin Delfinen vuoro tuli.




XII.


Espanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään.
Sörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi
mitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin
»plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin.
Laivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat
paikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti
taklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää,
kaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli
huonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan
kapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.

— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä
hyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja
-arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.

— Mitä Sörensen siihen vastasi? kysyin minä.

— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista
ehdottaa.

— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja
tietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan
kruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä
vaikkapa vain muistona.

— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että
minä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne
asioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin
naisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?

— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa
kauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä
tuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun
Sörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi?
Teitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin.
Ymmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te
saisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus
vasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota
kaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain
Sörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa
sallittaisikaan salakuljetusta.

— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette
hyväillyt minun vihittyä vaimoani.

— Valehtelette, suuripäinen salakuljettaja. Näytte tarvitsevan lisää.

— En viitsi kuulla enempää, hävytön lurjus.

— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen
Trondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette
salakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen
naisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä,
että Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?

— Voitteko näyttää toteen, mitä nyt olette sanonut?

— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen
on Delfinessä.

— Kuka on toinen?

— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että
molemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette
salakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä
oikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän
perusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.

Bäck oli hetkisen aivan sanaton. Sitten hän tuli ja tarttui käteeni.

— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt
kaiken?

— Olen.

— Oletteko kantanut salaisuutta aseena minua vastaan?

— En.

— Mutta nyt aiotte vetää aseenne esille?

— Aion, jos asianhaarat vaativat.

— Tietääkö Kirsten mitään siitä, mitä nyt olette kertonut?

— En luule hänen tietävän.

— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä
kuninkaallisesti.

— En ehkä kerro kenellekään, ellei pakko vaadi.

— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte
Delfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi,
lasken vain leikkiä...

Juttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä
luokseni ja antoi minulle kirjeen.

Lordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan
luoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.

— Näkemiin, kapteeni.

Jätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten
lähdin Villa Castaan.

Pian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu
hampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.

— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te
toimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri
nyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.

Siellä oli pöydällä Black and White-wiskyä ja soodavettä.

— Puheen aluksi, sanoi lordi ja kohotti lasiaan.

Kun oli otettu kulaus, hän jatkoi:

— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan.
Siellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa
markiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on
suuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos
piirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole
hinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat
hieman hunningolle.

Lordi kohotti taas lasiaan:

— _Your healt!_ — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän
arvosteluanne, jatkoi hän.

— Ottakaa pätevämpiä henkilöitä mukaanne, minä en kykene arvostelemaan.

— Seastarin päällikkö ja konemestari tulevat myös.

— Tuleeko naisväkeä matkaan?

— Ei, en ainakaan luule.

— Sitten tulen.

Villa Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä.
Valtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene,
jonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään
ja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen».
Omistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja.
Vaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme
sitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti
sen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani
Espanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova
ja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla.
Guadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun
maakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen.
Mainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä
aluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia
vuorista seutua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta
kaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa —
tämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi»
oli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis
ja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut
paremmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat
asuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa
vieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka
antaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.

— Te kaiketi hyvin tunnette lordi Lakefordin? kysyi ovenvartija.

— En paljon; tutustuin häneen äskettäin Cadizissa.

— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan?
Anteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen
huoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää
huolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.

— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain
pyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.

— Tahdotteko nähdä jotakin, joka kuvaa vanhan Sevillan entistä loistoa?

— Miksei.

Hän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen
päässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti
avainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana
puutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.

— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet
milloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän
kyynärän päässä puutarhaovesta.

Mainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea
kaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.

— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan
puolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi
muuri, johtaa rautainen portti ulos.

— Siis pieneen huoneustoon kuuluu myös tämä puutarha.

— Olkaa hyvä ja käykää sisään.

Astuin pari askelta yli kynnyksen, mutta vetäydyin heti takaisin.

— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni
muukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään
vaikka mihin.

Hän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain
aito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille
osoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon,
jonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.

— Uskallatteko nyt tulla?

Astuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän
varovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia
keskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin
maurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut
herrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti
hymyillen Komeata tuolia.

— Istukaa, senjor!

Markiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja
sisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja
loistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.

— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo
kaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken
hotellin palvelijana..

Viimeisiä sanoja lausuessaan ovenvartija hiljaa huoahti.

— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä,
hän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen
kahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain
määräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin
kerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko
teillä aikaa kuunnella?

— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä
mahtoi olla minulle uskottavana.

Ovenvartija palasi pian ja kertoi:

— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja
primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei
tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut
kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian
vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä.
Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas
oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain
ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista.
Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten
oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi
tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa,
areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne
espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat
syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden
kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen,
joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni
tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen
miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei
tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen.
Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan,
juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin
heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito
vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti
verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety
pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö
uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen
neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen
olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen
jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot
seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara
puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi.
Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan
odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan
rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki
kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli
härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain
kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa.
Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen
kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa
heti Madridiin Calle major 87.

Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä
vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy
Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut
mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he
pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.

»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»

Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat,
jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan
luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa
vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee
sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää
päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».

»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy
lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja
sitäpaitsi joudun itse vaaraan».

»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.

»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»

Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli
hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja
tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin
siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan.
Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta,
mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth
parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön
vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä
kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth
pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että
tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt
noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy
jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa
asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt,
mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut
paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän
hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla
vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.

Kun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista,
astui lordi huoneeseen.

— Hyvää huomenta, sir! Mitä tuumitte?

— Huomenta, mylord! Olen tilannut aamiaiseni.

— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme
ulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.

Syötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten
soittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien
poikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme
muukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme
voineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut.
Lordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja
koettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:

— Ei hätää, tutkikaamme kansanelämää.

Eräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt
miehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias
kopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.

— Kymmenen pesetaa! vaati kauppias.

Lordi antoi kaksikymmentä ja nauroi. Seuraus oli suurenmoinen.

— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille
grandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun
kävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:

— Mahtaakohan täältä saada Black and Whiteä?

Olin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia,
ettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.

— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on
teidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.

Saavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että
meidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin
huvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä,
joiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa.
Tukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.

— Onko teillä vahva vene, jolla tulisitte meitä soutamaan? kysyi lordi.

— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä,
vastasivat miehet.

Vene, jota he tarjosivat, oli puhdas ja mukava.

— Onko vene omanne? tiedustelimme.

— Ei, se on lainattu.

— Mutta tehän olette näöltänne kuin helvetistä karanneet lämmittäjät.

— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä
poliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia
soutajia Sevillan satama-alueella.

Markiisi Anneboultin aluksen päällikkö otti meidät vastaan.

— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla
kotiin tänä päivänä.

Sitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä
sen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi
hytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä
nauru meitä vastaan.

— Hyvää päivää, sanoivat norjattaret, kun astuimme sisään.

He olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista
aamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!

Lordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät
alukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja
kysynyt lordia.

— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi
lordi.

— Kyllä on, mylord, saanko tuoda pullon? kysyi ovenvartija.

— Ehkä voimme istua markiisin huoneistossa.

— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.

Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne
markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi
ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana
kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan
aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän
hämäräperäisestä hallitsijasta.

Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:

— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.

Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko
katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi
itsetietoisena _caballerona_, herrasmiehenä.

— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.

Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun
merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.

Menimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.

— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun
viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen
täytyy jäädä.

Sisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.

— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua,
eli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi
Lakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin.
Markiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä.
Matka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa
tilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?

— Se on mahdotonta, etenkin, kun kuu tänä iltana on täysi.

— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia.
Ettekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä
ihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen
merimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla
Grandoferia on?

En.

— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli
kansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan
kaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu,
vaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina
täysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä
pohjaan tarttumisesta ole pelkoa.

En luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää
katsomaan.

Kun palasin, odotti senjor Esmeralda minua käytävässä.

— Tulkaa sisään, senjor, aika on kallis.

Takimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan
Madonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä
minua kohden.

— Tahdotteko auttaa minua? huudahti hän.

— Koetan parastani, vastasin.

Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin.
Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian
myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen
huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat
kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä
alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä
tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin
kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko
laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja
»Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin
Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi
»Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla
veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli
laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin,
joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja
viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi
valaa loistettaan.

Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli,
valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En
ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian
suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan
merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista
kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri
kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito
muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista
aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen
lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt,
levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut
koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä,
muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin
kaikissa muissakin maissa.

Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä
tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen,
kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi
ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja
pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein
hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta
korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti
kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä
nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään
istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse
asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan.
»Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono»,
ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa
laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi:
»Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.

Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden
joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu
ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan
kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä
meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin
poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui
vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja
naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa
veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta
tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja
Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä.
Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus,
Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.

— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.

Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —
Mihin olette menossa? kuului veneestä.

— Lordi Lakefordin huvilaivaan.

— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin
huvilaiva.

— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.

Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt
kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:

— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin
luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He
ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin
tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta,
joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka
tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään
aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo,
että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo
seikkailijat.

— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.

— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.

Vedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.

— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin
Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille
väkivaltaa, saatte tästä.

Samassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.

— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki
ristinmerkin.

— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi
hän hätäisesti.

Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu
ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi
tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille,
että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet
totta.

— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.

Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi
alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta
nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli
vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä
eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan
koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian
tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen
jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan
kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti
pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi
kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.

— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.

Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin
kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas
mereen päin.

Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi
laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta
tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen
matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina
voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan
ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa
seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja
Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan.
Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi
loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli
alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan,
ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin
pääsi tasapainoonsa.




XIII.


Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli
oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa
ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö,
lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi
konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa
nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja
mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin
kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa.
Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun
pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä
nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita
vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi
meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne
tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda
koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni
kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin
joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran,
nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt
kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien
kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää
jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit,
hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli
aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli
ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa
olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami,
häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli
lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei
minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira.
Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle
ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois
elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että
suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.

Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen
kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten
soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu
virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti.
Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin
oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa.
Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin
ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle
tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.

Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne.
Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa
ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen
kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin,
siellähän on hyvä olla, hän arveli.

Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa
tieltä.

— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen
insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain
kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni.
— Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä,
joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa
puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja
huomennahan on jouluaatto.

— Kyllä se on tänään, kapteeni.

— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin
pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.

Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui
kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan
kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje
oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle
hyvää joulua ja kysäisi sitten:

— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?

— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten
kanssa.

— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?

— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.

— No jaa.

Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten
oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty
viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:

— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme
Biarritziin.

— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla
Biarritziin.

— Mutta lupasittehan.

— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä
kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan
vieraiksi.

— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen
perämiehen toimen Polestarissa.

— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.

— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun
suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin
ylähuoneen jäsen.

Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille
aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin
oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä
häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt
nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle
mennäkseni veneeseen.

— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —
Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.

— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.




XIV.


Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan
näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta
kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä
raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja
kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan
alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain
nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne
tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi
ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.

— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen
perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi,
että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha,
kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa
joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne.
Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.

— Onko teillä mitään jouluruokaa?

— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla
viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta...

— Mitä?

— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi
tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni
suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.

— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi
Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.

Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni
vastasi:

— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät
tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää.
Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.

Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli
tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että
oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»

— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä
maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta
tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun
maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi,
kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.

Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin
alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha,
timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.

Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin,
ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme
lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja
yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin
laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten
merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen
tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon
köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa:
tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu
kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä
ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että
joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi
suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää.
Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet
avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin
kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset
makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein
huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten
jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen
lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.

— Missä Löflund on? kysyin.

— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta
joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä
hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta
timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on
veden päällä uiva helvetti.

— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.

Arvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.

— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.

— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua
stavangerilaisessa.

Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck
jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että
oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.

— Miksi ei sitä ole?

— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin
laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja
lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä
tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea
teille.

— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.

— Hyvä! vastasin.

Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin
kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin
sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen
oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda
hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä
pursimiestuolissa kannelle.

— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.

— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.

— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.

— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean
jouluhengen, vastasivat pojat.

Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä
kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa,
toivottaen heille hyvää joulua.

— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.

Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille
kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään
tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän
sanoi:

— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa,
rakkaassa Norjassa.

Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei
pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli
koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja
oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta,
saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.

— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?

— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.

— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.

— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?

Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi
kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.

Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas
ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman
laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle
lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi
Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö,
toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen
veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma
oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki
olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone
oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein.
Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi
Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:

— Saakohan tässä istua kauan?

— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon
kuin jaksatte, vastasi Kirsten.

Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen
jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän
taas katseli ja laski.

— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.

— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.

Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen,
ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.

— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?

— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä,
sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla,
Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.

— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja.
Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta
lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset,
varoitti timpermanni.

— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja
toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa,
missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.

Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne,
joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät
hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka
tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen
pöytään maisteltavaksi.

— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta
hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen
teetä kannella, määräsi kapteenska.

Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä
välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista
pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut.
Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki.
Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset
puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä
trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat
tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta
puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa
Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää
perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi,
kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee
keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa
muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei
kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»

— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?

Kyllä minä menen sinne.

— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan
helvettiin.

Kokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.

Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja
Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis
lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä
aivan virheettömänä.

Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti,
minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis
kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin
laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla
vietetty.

— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies.
Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan,
joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.

— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun
yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.

— Hyvää yötä, toinen perämies.

— Hyvää yötä, pursimies.

Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi
purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin
tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.

Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole
purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan.
Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides
pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista
olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut.
Kirsten ilmestyi.

- West!

— Rouva!

— Tulkaa tänne.

Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu
pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.

— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme
kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten
tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana.
Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on
tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä
täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä
vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on
kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa
pöytään, meillä on molemmilla nälkä.

Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään
Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista
viinaa kahteen lasiin.

— West, anna minulle anteeksi, annatko?

— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?

— Ilkeyteni — olen nainen.

— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!

Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti
saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin.
Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää
neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina
vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.

— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä,
jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa
päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen
kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole
vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa
muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun
laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole
noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.

Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin
keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.

— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta,
kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen
oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.

Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa
iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä
unta...

Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan
sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan
tulijoita vastaan.

— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan,
huusi naishenkilön käheä ääni.

Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä
ennen minuun kysyvästi.

— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.

— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.

— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.

— Eivät ole, vastasi kokki.

— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat
joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan
totta.

— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.

— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat
muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja
täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.

— Lähtekää heti tiehenne, käskin.

Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista
yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen
likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän
näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai
yöllä.

Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi
venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä
seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat.
Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät
huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.

— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää
huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?

— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.

— Mikä sinua vaivaa, Löölund?

— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.

— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!

— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.

— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.
Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.

Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin
yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia
ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck
sammalsi:

— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään
jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.

Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana,
sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin
valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:

— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä
maihin nyt.

Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu,
kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja
ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin.
Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen
silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.

— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi,
en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.

Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa —
kokki soutumiehenä — kaupunkiin.




XV.


Cadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin
päätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina
kirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka
pidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen
kuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen
kirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi,
jossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista
naista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa.
Se oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin
kahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä
vuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.

— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää
vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää
oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean
ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä
he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.

Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän
kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko
tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän
ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten
hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun
olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet
nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle,
että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä
keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat
nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa
keittiön oven luo.

— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.

— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat
huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin
huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.

Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui
samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä,
jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.

— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin
tapaamaan miehiä.

— Hyvää päivää, senjor.

— En tunne teitä, vastasin.

— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden
kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi
Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme
tänne turvaksenne.

— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.

Toinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja
rupesi puhumaan englantia.

— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva
Kirstenille.

Kirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä.
Vakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He
tietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat
meidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.

— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille
suuressa kiitollisuuden velassa.

— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska
seikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn
puutetta, sanoi valkoverinen.

— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä
kuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.

— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi
valkoverinen hyvällä englanninkielellä.

— En muista missä olisin teidät ennen nähnyt.

— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, niin saamme jutella.

— Kiitos kunniasta, tulemme mielellämme.

— Istukaa. Missä olette oppinut puhumaan englantia?

— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen
lääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä,
mutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni
Oxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan
en saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä
lähtemään seudulta.

Valkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä,
kohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.

— Mitkä asianhaarat, jos minun on lupa olla utelias? kysyi Kirsten.

— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta
laukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä.
Olen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin.
Mahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.

— Saanko auttaa teitä, jos olette tilapäisessä rahapulassa?

— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette,
rouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.

Pimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois.
Minä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin
ja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin
lapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin
uneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny
ja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän
täytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös
keittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.




XVI.


Tapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin
telakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan,
vaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan
hallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä
miehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella.
Kun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi
pumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana
aamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan
rungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut
keittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta
sen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän
perästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin.
Suursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut
sellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni
ja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä
päällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.

Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini
ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille.
Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.

Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät,
lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut,
viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin
kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä,
meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden
ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei
minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan
etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti
heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita,
joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he
soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja,
mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka
rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata
karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä
huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä,
ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:

— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!

Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois
alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan
sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka
kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen
ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun
lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua,
joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä
suuremmaksi väkijoukon ilo.

Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut
Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä
katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti,
sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme,
Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella
satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa
liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.

— Tuolla tulee Polestar.

— Onkohan se Polestar?

— Varmasti, sanoin.

— Viimeinkin!

— Soudetaanko vastaan?

— En minä teidän sijassanne olisi niin hätäinen.

— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä
kaupunkiin?

— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää
matkamme huomiseksikin.

Käännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi,
voidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas
huvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään
teevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja
hermostunut.

— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut
huomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut
koukkujaan kalaveteen, arvelin.

— Kuu nousee! huusi Magda.

— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta
aamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.

— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli
valaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita
kahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.

— Vihdoinkin! huudahti Kirsten.

Hildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui
päällysvaatteineen korituoliin istumaan.

— Mikä sinulle on tullut, Hildur?

— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa.
Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän
lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät
hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron,
jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja
avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten...
Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun
nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies,
joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi.
Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja
Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt
valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään.
Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat,
sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti
kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei
suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin
ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön.
Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan.
Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja
ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he
siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt,
markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva
lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.

— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.

Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana
päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut
siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli
käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat.
Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan
laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin
Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä
kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur
purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien.
Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»

— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi
Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.
Tunnustatteko? alkoi poliisi.

— Valhe, vastasin.

— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.

— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat
Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa
toisiinsa.

Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.
Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:

— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu
liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja
myöntyväisyys eivät nekään sovellu.

Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja
hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä
ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani
löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.

Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut.
Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko
ruokaa.

— Ruoka-aika on kohta.

Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos
syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia
Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa
pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan
espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä
seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli
Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa
nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt
mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon
Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä
kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan
Kirsteniä!

Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu
ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta
ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun
kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan
ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä
erityisenä huomaavaisuutena.

— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.

— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?

— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada
vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?

— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.

Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin
makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään
astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies.
Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.

— Mitä teillä on asiaa? kysyin.

— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen
kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin
poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että
häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut
mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette
tehnyt?

— Se ei liikuta teitä.

— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin.
Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä
ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan,
Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun
ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.

— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.

— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen
espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte,
että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon
teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi
elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset,
jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi
kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.

— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.

Heittäydyin pitkäkseni penkille.

— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun,
sivistymätön napaseutulainen.

Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä
ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat
jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan
korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin
hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi
ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni
kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.

— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo
tavata teitä, senjor.

Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille,
että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.

— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.

Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.
Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.

— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin
toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita.
Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada,
jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla
vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken
voitavamme.

Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon
mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä
minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän
ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin
huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni
oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita
sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut
meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten
antaman määräystodistuksen.

— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.

Lähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.

— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.

— En, vastasin minä.

— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin,
mutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen
kuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin
lopettajaisiksi.

Ravintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda
kerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät
kerjäläiset hiljaisiksi.

— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua
tapaamaan!

— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei
luostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain
tietäisin hänen nimensä.

— Vanhoja tuttuja, vastasi vieras. — Istukaa tässä, tulen heti takaisin.

Tuijotimme kaikki hänen jälkeensä. Sitten kerroin oikeudenkäynnistä.

— Vaaleaverinen! huusi Magda, kun vieras mies tuli takaisin.

Olimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme,
kuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.

— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen
meitä odottamaan.

Kun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja
seisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli,
mutta sitten huudahti Kirsten:

— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on
liitossa poliisin kanssa!

— Nyt se tulee tänne! sanoi Magda.

Kirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi
lähestyi.

— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret
kuulivat ja puristin hänen kättään.

Poliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan
ja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.




XVII.


Delfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan;
tyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.

— Hauska nähdä teidät taas, sanoi timpermanni, kun tulin Delfineen.

— Mitä tänne kuuluu?

— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan
seinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa
oli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota
myös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään.
Ilmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä —
ehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä
hyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan
poissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee
laivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.

— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun
koko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat
rikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään
tekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen
kuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä
noussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa,
niin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista.
Nyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina
ahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen
korjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin
uusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen
perämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu
työskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina
sen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. —
Pistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat
kojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan
elementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun
pantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä
helvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin
käyttää.

Kapteeni huusi kokkia ja kysyi viinaansa.

— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi
kokki.

— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta... Pääasia
on, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä,
niinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten
valheellisia puheita.

— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin
lähden taas.

Kun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä
kaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten
tiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.

— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä
on Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy
viiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä
olevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet
Kolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.

Kun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut
Lacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.

— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule.
Saamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä,
sanoi Hildur.

— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta;
en omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää,
sanoin.

— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko
ylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää
keskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä
omistan.

— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi,
pisteli Kirsten.

— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut
lordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja
niin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.

Ja tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni
päätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.

Päätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli
Castilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.

— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen
sitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta.
Hänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen
tähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.

Kun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti
siellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme
juhlaan.

Kolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen
nurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden
liput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä
lyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät
ovet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma-
ja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi
mainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja
perämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa
espanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia
ei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.

Kun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui
parhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset,
jotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa
kulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut
tuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja
esiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita,
miellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut
kunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon
herrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja
heidän rouviaan — oli runsaasti.

Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään
kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui
viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä
pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen
tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut.
Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin
Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään
viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko
saarelta.

Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat,
joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat
pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti,
mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään
vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen
kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan
mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti
hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen
viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin.
Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja
perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki
maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa
kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt
Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi
tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä
kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden.
Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät
ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on
täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun
keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt
viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.

Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen
mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun
pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö
pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi
seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat
varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas
piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että
nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän
puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta,
mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän
pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa
ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja
valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa,
kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla
tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida
hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa,
kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen
mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli
siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat
jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön
varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli
verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen,
sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut
mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse
määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.

Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun
viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin
puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa
ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi
toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista
verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat
valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen
mäntillänsä lievettä, sanoen:

— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?

— Ette.

Toreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.

— Miksi en, Exelenza?

— En tahdo! huusi Estella.

Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän
katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä
espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat
luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse
painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi
oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta
kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli
vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista
valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli
viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin
merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat
saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja
päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti
norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään».
Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet
pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.

— _Scotish I believe_, sanoi kapteeni Bäck.

— _Same I do_, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat
keskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat
ihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat
kuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.

— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin
vilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.

— Älä ole huolissasi, vastasi Hildur.

Merikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat
kumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi.
Tanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat
tuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan,
ottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa
tehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen
tuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa
ruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven
kanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista,
tummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.

Kutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet,
kun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja
seisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.

— Herra West, minne matka? kysyi hän.

— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten
ovat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan
hotellissa.

— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä
Polestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte
luonani ja jatkatte sieltä Delfineen.

— All right, niinkuin tahdotte, vastasin.

Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan
grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä
tuulella.

— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni
vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt
tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä
hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos
suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.

Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä
oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen
perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi
mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme
alle.




XVIII.


Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema
hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se
joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty
viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja
toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen
kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen
hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi
ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan
minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset
hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana
katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului
kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli
yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella
kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.

Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan
toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi
luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan.
Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen
hattuun ja punaiseen liinaan.»

Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla
tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne
lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa
lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:

— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule
rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä
lordin kivettynyt sydän.

Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin
jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä
vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella
kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella
rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului
hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin
henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni
kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi
pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta
lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja
rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla
kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja
sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani
rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen
soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä
vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat
heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi
istumaan halliin.

— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava
vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä.
Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri,
joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä
puhuttavankaan.

Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi
minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden
kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän
makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi
Kirstenin kädessä.

— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä
kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä
olla, en pelkää lavantoa.

Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin
kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti
olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.

— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani,
en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa
lääkäri tänne.

Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä
ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.

— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.

Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja
käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä.
Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet
muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:

— Tule heti takaisin, on jotakin...

Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui
vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle
puolelle.

— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.

Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin
vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen
kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja
liikkumattomina.

Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa
muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut,
koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä
tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja
malttia.

— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.

Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että
olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui
sitten sisään.

— Onko hän nukkunut?

— Kaiken aikaa.

— Muutetaan sitten kääre.

Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna
lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä
vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi
yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa
myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme
huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa
Delfineen ja lähteä sillä Rioon.

— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein
mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.

— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon
ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista
sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa,
ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.

— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.

— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.

Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä
ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti
kamiinan viereen.

— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja
voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme
siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut
omakseni.

Koetin koota mielenmalttini.

— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on
heti mentävä nukkumaan.

— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka
se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa.
Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen
testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli
suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja
että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta —
muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini
luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät
minua.

Kirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.




XIX.


Delfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet
olivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa
Castaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.

— Hyvä, että tulit, sanoi Kirsten. — Onko rannassa venettä?

— Kyllä jätkät näkyvät olevan veneineen siellä.

— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä
kaupunkiin.

— Minäkin olen menossa kaupunkiin hakemaan purjekangasta.

— Sitten menemme kaikki Delfinen veneellä, ehdotti Hildur.

— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai
pian loppuu.

— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on
myöskin sinun.

Lähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja
alakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi
mennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista,
kareili ivallinen hymy huulilla.

— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme
tulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:

— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin
Grangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni
kauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin
kanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut
todistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu
tänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka.
Norjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello
kaksi.

— Sinun, West, täytyy myös tulla, ehkä tiedät jotakin, sanoi Hildur.

Huomautin, että Delfinen koko miehistö kelpaisi todistamaan, ja etenkin
yksi heistä, mutta eniten tiesin ehkä kuitenkin itse. Hildur tiesi myös
erään entisen laulajattaren, joka oli kotoisin Norjasta, mutta aikoja
sitten asettunut hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi, niinikään tulevan
sinne. Hänellä kuului olevan paljon kerrottavaa.

Kun tulimme konsulinvirastoon, istui Oskar Bäck jo siellä, ja
kohta saapui myös laulajatar, jota Delfinen miehet kutsuivat
»hedelmäkeskukseksi».

Konsuli puolestaan katsoi voivansa hieroa sovintoa puolisoitten
välillä. Mutta kun laulajatar oli kertonut, mitä elämää Delfinessä oli
vietetty, ja laivan miehistö todistanut hänen kertomuksensa oikeaksi,
sanoi kapteeni Bäck olevansa valmis antamaan vaimolleen avioeron
määrätyillä ehdoilla. Päätettiin, että asia ratkaistaisiin kello
kuusi illalla, jolloin kaikkien nyt läsnäolleiden sekä norjalaisen
asianajajan tuli olla saapuvilla.

Kun sovittuun aikaan taas kokoonnuttiin konsulinvirastoon, sai
asianajaja sen lisäksi, mitä laulajatar aikaisemmin oli kertonut,
kuulla, että kapteeni Bäck oli salakuljettanut ja myynyt suuret määrät
kahvia, ja päälle päätteeksi hän sai tietää hänen trondhjemilaisesta
»siviiliperheestään».

— Jos herra toinen perämies on hyvä eikä ilmoita kotikaupungissa
yleiselle syyttäjälle kahviruljanssistani, virkkoi Bäck, — niin olen
valmis heti antamaan vaimolleni eron. Tietysti vaadin ja pyydän
muitakin täällä olevia vaikenemaan.

Kirstenkin pyysi kaikkia suostumaan miehensä anomukseen ja kunnian
kautta lupaamaan, etteivät ilmoita kenellekään tuosta kahvin
salakuljetuksesta.

— Jos kapteeni Bäck heti allekirjoittaa täydellisen suostumuksen
avioeroon, niin lupaamme kaikki pitää suumme kiinni kahviasiassa, sanoi
asianajaja.

Kapteeni allekirjoitti, mitä häneltä vaadittiin, kiitti ja lähti.
Asianajaja otti huostaansa loput.

Tultuamme Villa Castaan oli siellä kaksi Kirstenille osoitettua
kirjettä Trondhjemista. Toinen oli Sörenseniltä ja toinen rouva
Störrupilta. Edellinen oli kirjoitettu yhteisesti Kirstenille ja
Hildurille. Ukko ilmoitti tyttärilleen, että kapteeni Bäck, jonka
koiruudet olivat tulleet hänen korviinsa, ei enää jää Delfinen
päälliköksi. Myöskin Bäck oli saanut siitä tiedon. Vanhus kertoi huhun
tietäneen, että Hildurin ja lordin rakkaus olisi »lauhtunut» ja toivoi
sen loppuvan tykkänään. Hän kehoitti Kirsteniä heti hakemaan eroa
Bäckista. Priki Delfine on kohta valmis ja uuden veroinen.

 »Lopuksi ilmoitan, että tänä päivänä tekemälläni lahjakirjalla olen
 luovuttanut rakkaan prikini Delfinen rakkaalle toiselle tyttärelleni
 Kirsten Störrupille, joka saa ottaa vastaan laivan samana päivänä,
 jolloin tämä kirje hänelle saapuu. Kaikki laivan korjauksesta johtuvat
 laskut suoritetaan Norjan konsulinviraston kautta, joten priki joutuu
 Kirstenille velattomana. Tämän lisäksi saa hän nostaa mainitusta
 virastosta 20 000 kruunua. Ensimmäinen tyttäreni älköön kadehtiko
 Kirsteniä. Hildurhan perii koko omaisuuteni, jollei poikani Halvor
 nouse kuolleista. Jos niinkin tapahtuisi, jää hänelle enemmän kuin
 tarpeeksi. Toivon näkeväni teidät vielä tässä maailmassa.

                                             Vanha isänne
                                           Haakon Sörensen».

Rouva Störrup taas kirjoitti muun muassa, että hänen miesvainajansa
metsät puutavaran hintojen kohottua enemmän kuin toisen verran, olivat
melkoisessa hinnassa. Hän kertoi vielä, että Trondhjemissa liikkui
huhu, joka tiesi Sörensenin lahjoittaneen Madgalle Delfinen. Tätä tosin
ei uskonut kukaan; vaikka eihän tuo paljonkaan merkitsisi pohjattoman
rikkaan Sörensenin rahoissa. Ukko Sörensen, jolla ei ollut tapana avata
kirkon ovia, käy nyt joka pyhä Herran huoneessa.

 »Kun hän jouluaattona oli kirkkomaalla laskemassa seppelettä vaimonsa
 haudalle, hän oli pannut myös Kirstenin isän haudalle seppeleen. Huhun
 mukaan Sörensen aikoo rakennuttaa säternilleen sanatorion. Syleile
 Magdaa, Hilduria ja tuota suomalaista nuorukaista, jos hän vielä on
 Delfinessä.

                                               Rakas äitisi.»

Huhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli
tulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä
iskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät
toisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä.
Kirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo
ja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin
mahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita
kahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan
luotuina.

— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi
Kirsten.

       *       *       *       *       *

Lähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja
ensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi
kertoa:

— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen
ensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään
mönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa
kahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan.
Hän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän
lisäsi:

— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön
paikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.

Delfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene,
jolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden
miehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän
tavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki,
siinä kaikki.

Delfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja
hytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen
perämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä
ja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista,
joilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja
pantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut
laskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille
annettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa
työnsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.

— Ei siinä ole yhtään vettä, se on tiukka kuin pullo, arveli
timpermanni.

Tämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin
kansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin
saattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo
pelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa,
sillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja
-juomari.

— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties
milloin, sanoin.

— Ja tuleeko koskaan, jatkoi timpermanni.

— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta
viimeistään huomenna.

— Jopa sen on taas aikakin, arveli timpermanni.

— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin
näkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.

— Ymmärrän.

Kompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos
kanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli
kulunut, huusi vahti:

— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.

Katseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin
kompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin
Kirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet
hakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli
ilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä.
Se läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien
vettä veneeseen silloin tällöin.

— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista
venettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi
naista, lapsi välissään, selitin timpermannille.

— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin,
kuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.

— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta
lujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.

Pian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut
mainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan
veneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien
soutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden
eteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti
veneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.

— Tuntuu suloiselta olla taas vanhassa Norjassa! huusi Hildur.

Salongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista
ovista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin
tervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä
sielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty
rukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty,
laastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen
salongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.

Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän
ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.

— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä,
mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?

— Merilaki sen säätää, vastasin.

Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen.
Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan
lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.

— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.

Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli
polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään.
Odotin, kunnes hän nousi.

— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.

— Kyllä tulen heti, hän vastasi.

Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.

— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.

— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä
tehnyt.

— En ole, mutta nythän Delfine onkin minun ja minä olen vapaa.

— Siitäkö se johtuu?

— Hildur, ole niin hyvä ja mene katsomaan, kuinka Magda voi.

— Magda voi hyvin, mutta voinhan mieliksesi mennä.

— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko
Delfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.

— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä,
koetin selittää.

— Ei minulla ole kylmä.

Delfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista.
Yhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova,
joten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine
teki väliin pieniä »ylihaalauksia».

— Laiva keinuu, huomautti Kirsten.

— Nyt se keinuu vähän, mutta huomenna enemmän.

Sitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja
kun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän,
ettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme
proomullista.

— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja
puuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa
viittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On
muuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa,
pieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme
vuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä
kysymyksiä.

Norjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko
yön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.

— Oletko huomannut, West, että me ajelehdimme? kysyi Kirsten.

— Emme ajelehdi, vaan seisomme paikoillamme, vastasin.

Oli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi,
koska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.

— Huomaatteko, että ajelehdimme? kysäisi hän.

— En, vastasi timpermanni.

— Katsokaa tarkasti ja verratkaa tuota valoa meidän asemaamme.

— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa
katseltuaan.

— Timpermanni ja minä olemme sitä mieltä, että Delfine on kulussa.

— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee
myötätuulta lähemmäksi meitä.

— Niin taitaa tehdä, mutta sehän tulee meidän päällemme.

— Siltä näyttää.

— Mitä sitten tehdään?

— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii
tänne päin.

Äkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai
tarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan
kapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.

— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi
Hildur.

— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —
Mitä nyt tehdään?

— Emme voi tehdä mitään.

— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.

— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.

Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli,
tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin.
Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi
kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä.
Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan
perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä
tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut
aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle,
kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme
laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt
käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta
ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän
kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua
Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.

— Selviydymmekö?

— Jo aikoja sitten.

Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni
rantatyrskyjä.

— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.

Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut
hukkunut eikä vahingoittunut.

— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.

— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar
Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä
kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön
paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä
kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.

— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en
tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti
kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia
tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.

— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan,
selitin minä.

— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi
puheeseen Hildur.

— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.

Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon,
rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit
kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä
laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät
paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja
nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen
tarttuneen sinisavea.

— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.

- Varmasti pysymme.

Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut
enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun
pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni
viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä
suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.

— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan,
lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.

Piippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi
— keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä
perämiehestä.

— Kun eivät vain lähettäisi vanhapoika Holgersenia kapteeniksi.

— Mikä hänessä on vikana? kysyivät toiset.

— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi
purjeita pienimmässäkään tuulessa.

— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille.
Hän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten
olevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa
joutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.

— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs
miehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei
ole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on
hän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee.
Sellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.

— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä
matameista itselleen miehen, sanoi Löflund.

— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne
tyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä
tarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän
henki jäljelle ja paljon rahaa.

— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn.
Niemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi
lavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.

— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin
Jumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta
jaaritustaan.

— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.

— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.

— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin
arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?

— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä
kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi
lapsen avuksi.

Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa
lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.

— Vai sait tarpeeksesi lordista.

— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely
Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan.
Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä
taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole
yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan
hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta
brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän
milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi
liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja
ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut
kapteeniksi, Kirsten?

— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.

— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.

— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen
kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti
sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä
vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan
ulkomaan tuliaisilla.

— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi
Hildur.

— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja
lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti
kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille
ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.

Lavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime
kerralla.

— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.

— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme
kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät
läpimäriksi.

— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa.
Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa
vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja
joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.

— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.

— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.

— Laivastamme.

Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni
Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita,
vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä
äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni
ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan
tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee
oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen
aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina.
Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka
hän samalla oli todellinen nainen.

       *       *       *       *       *

Odotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme
tyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain
kanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi
aina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton
kynsissä kuin sen.

Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai
Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään
he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset.
En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään
viisaastikin.

Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua
niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn,
»Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut
Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin
usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina
ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi.
Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin
mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten
valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa
teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos
Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan,
jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon
välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin
pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja
joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea
tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois
Delfinestä.

Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja
minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä
taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle
ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme
saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä.
Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut
tanssituulella.

— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.

Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä,
Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi
nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti
selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin
kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi.
Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä,
nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa
siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.

Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama
joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia.
Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly
ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle.
Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan
hutikkaan.

Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi
oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken,
mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan
ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin
ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan,
mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman
pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.

Tilaisuus tulikin.

Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut,
pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön
korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan
etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt
Maryn loistavaan tulevaisuuteen.

Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen
hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli
sitä.

— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä
nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut
kuin olisi pitänyt.

Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen
kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun
ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.

Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa
veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli
näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.




XX.


Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja
viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi
alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja
ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.

Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät
vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat
mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon.
Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan
itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?

Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.
Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:

— Se ei liikuta teitä.

— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.

— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan,
olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä
täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.

— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä
laskea myös toinen ankkuri?

— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan
tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.

— No niin, olkoon menneeksi.

Löflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.

— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan
meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?

— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on
saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee
tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut
merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta
kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.

Kapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.

— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on
minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.

— En aio erota.

Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan
kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen.
Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.

Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään
laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».
Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen
Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.

— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä
rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin
menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä
ilman miehistöä.

— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West,
iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot
tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa
ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat
ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai
pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää
tarvitse heitä nähdä.

Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin
etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä
ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.

— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa?
kysyin.

— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta
kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt
tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala
on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli
mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.

Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi
presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn
keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.

Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt
timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä,
marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.

Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi
kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki
Sörensenin itaruuden uhreja.

Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta
palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt
minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi
kädessä Kirstenin kanssa.

Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna
18—. Alamme nostaa ankkuria.

Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi
ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis
irti Euroopastakin.

— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli
hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.

Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua
puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean
puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi
miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin
kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona,
tuli Kirsten luokseni.

— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja
herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.

Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti
Magdaa.

— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan
alas äitinsä luo.

— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.

Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli
lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo
ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan
ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen
perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.

Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka
tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta
sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.

Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi
Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin
olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että
Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa,
kantoi uhrinsa merenjumalalle.

Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen
perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin
sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on
merimiehen suurimpia syntejä.

Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla
taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan
tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli
Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.

— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.

— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan
peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta
ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen,
parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe
kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa
paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin
sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se
käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin
oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan
meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.

— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä
sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti
Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.

Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:

— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!




XXI.


Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui
seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat,
kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella,
keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni
valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai
vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen.
Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä
monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti.
Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies.
Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan
miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli
toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös
onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse
oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten
vältettiin passivaikeudet satamissa.

Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen
alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin
minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies
miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti
on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä
tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, _bing_, tunnin kuluttua
kaksi lasia _bing-bing_, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia
_bingbing-bing_, kahden tunnin kuluttua neljä lasia _bingbing-bingbing_
ja niin edelleen.

Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti
kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja
pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli
kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen
päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen
tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla
sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden
laskemista varten.

       *       *       *       *       *

Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa
aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen,
kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan
pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli
vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli
hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän
oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko
merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa,
ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi.
Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän
oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja
määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi
aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa
hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa,
— kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin
paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla.
Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan
mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän
laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat
ryömineet sisään kajuutan akkunasta.

Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen,
nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen,
punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli
tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän
oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis
hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui
mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis,
kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi
Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut
ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan
varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin.
Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty
ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän
tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein
väärä, koska hän hätiköi.

Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet
tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme,
mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin
»vaaleaksi» ja »tummaksi».

Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin
ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli
syvyyksien.

Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen
kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin
kaikesta: veden väheneminen.

— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.

— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta
ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.

Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä.
Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että
vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava
laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda
ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli
kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti
eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras
olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.

Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan
tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea,
luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.

— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme
kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta
on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman
puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.

— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan
alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee
melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä,
että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi
olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden
vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.

— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja
hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa
ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!

Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on
kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin
luentoani:

— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian
tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari
kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman
vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä
vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade
niinikään on harvinaista.

Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli
yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta?
ajattelin itsekseni.

— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin
miehistölle.

Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies
tuli kannelle.

— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.

— Mene katsomaan ilmapuntaria.

Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi
Eddi, kun palasi kannelle.

Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin
taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti
kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään
muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran
näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.

Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä —
leimahti salama lounaassa.

— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.

— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.

— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.

— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella
kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.

— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko
myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun
kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet;
puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.

Pramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.

Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli
sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua,
käänsi sen mihin tahansa.

— Katsokaa tuonne, toinen perämies.

Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli
sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.

— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.

— Kaikki miehet kannelle! huusin.

Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta
tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.

— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat
jiikataan!

Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso
staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin
ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva
tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa
hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen
läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella,
katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta
tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet...

Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni,
ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli
päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen
puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta
ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen
ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen
ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista
vesimassaa.

— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.

Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta,
pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti
valon.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet
täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin
olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan.
Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen
pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet
viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja
sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät
ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja
huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt,
alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut
tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka
paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin
naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta
niin usein kuin tahtoi.

Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja
tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme.
Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti
ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi
kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä
tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin
puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia
ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä
prosenttia.

Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina
puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä.
Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei
tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee
muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin
rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja
eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23°
27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus
ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon
kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset
merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on
tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus
vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin
kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain
moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin
suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen
kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen
makuinenkin.

Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät
tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat
ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki
usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli
olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut
olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin
staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä
pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua,
rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli
kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja
pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet.
En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin
tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne
olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri
laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin
valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä
harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty,
oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti
se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty
tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin
takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan.
Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa
kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan
perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä
puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan
takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin,
viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän.
Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu
kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä
yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa,
etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan
laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa
niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein
parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain
lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne
lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne
syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään
kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet —
suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.

Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti
englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä.
Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia.
Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille
opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse
tietäneet.

Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu
ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään
niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto
henkensä.




XXII.


Eräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle
tavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti,
mutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.

— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että
vielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta
suonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.

— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat
kapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.

— Mieluummin ottaisin sinut kapteeniksi.

— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin»
virka.

— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom
kurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin
käsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.

— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen
perämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.

— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää
ensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy
siinä.

— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi
me pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.

— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka
juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna
ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä
paljonkaan jäljellä?

— Ei ole vallan paljon, sanoin.

— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?

— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä
saamme paljon vettä.

Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan
vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua
kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti
skantäkin veden alle.

— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi
tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.

Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla.
Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli
niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin
kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt
kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä
raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen
pohjoispuolella.

Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa
vedentuloa.

— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa
unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja
viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin
että olin tekemisissä kirkon kanssa.

Rauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin
heti.

       *       *       *       *       *

On hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma,
mikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän
rinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri
vaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta
vaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi
toisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran
tuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on
kaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi
lyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko
yön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella
pidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet
täynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka
on veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen
vettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta
kaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä
kuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan
pikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin
lamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle.
Luulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.

Vihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade
hellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.


— Kuulkaa, meidän pitäisi saada signaalilamput palamaan, sanoi
Holgersen.

— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut
sydämet ja öljyyn on mennyt vettä.

— Mutta onhan meillä reservilamput.

— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt
kukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole
tuulta.

— Kulkevathan höyrylaivat ilman tuulta.

— Ei tänne tule höyrylaivoja ja nythän on päivä, jos kohta pimeä.

— Kenties olette oikeassa.

— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän
kysyy sinua.

Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla
vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.

— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.

— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on
tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen
korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona.
Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen
nähnyt.

Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti
raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen,
ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä
oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää
ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää
kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman
valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi
istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän
rupesi puhumaan.

— Missä Magda on?

— Hildur vei hänet kanssaan.

Kokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.

— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa,
nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan
selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden.
Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä
Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret
ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori
näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä
vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna
näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen
kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet
tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan
kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme
irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine,
joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen
läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta
laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä
onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa
niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt
ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni
huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja
pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan
helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä
ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle,
edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei
tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan
keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli
tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy
vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin
Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on
circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin
itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon
pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet
eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä:
»Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua
aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä
sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat.
Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän
tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi,
enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet
syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan
joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa
yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään
peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan
ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin
Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun
minulla on ikuinen vapaavahti.

— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi
valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi
jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi
mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman
purjeita ja ilman soutua.

— Miksi tulet nyt vasta! huusin. Luulin miestä Halvoriksi.

— Huomaan, että erehdyt, norjalainen nainen. Minä koetan auttaa sinua.

Nuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan
ja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme
toisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.

Minä puutuin puhumaan:

— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän
vuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti
henkensä.

— Se olin minä, sanoi nuori mies.

— En ymmärrä teitä.

— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole
kenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen
haltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun
täällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota
sanotaan »Suurinenäiseksi».

Vetäydyin loitommalle haamusta.

— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän
on saatava karilta.

— Niin, miten se käy päinsä?

— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi
haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.

Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita
en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä
»Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi
prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi
salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui
väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa
minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.

— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.

Priki seisoi Sokeritopan huipulla.

— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei
kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.

Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta
kaikki näytti kuolleelta.

— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain
olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta
haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa.
Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut
nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten
sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen
ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.

Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului
taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen
oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia
enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta
vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen
läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli
se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja
tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä
oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen.
Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä
olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan
auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat:
Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka
olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian
tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta.
Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua
liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.

Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli
siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko
Halvor hänelle vaiko minulle.

— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.

Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.
Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.

Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa
ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja
säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki
Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt
kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen,
Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli
uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.

— Pieni Kirsten uninesi!

Koetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.

Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa
tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen
astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille
leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin
käännepiirille.

Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo
kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape
Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.

Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului:
länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen
näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme
kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii
väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.

Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille
toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui
pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.

Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä
etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä
oli tullut laivaan.

Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää
satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka
sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa
aarniometsässä.

Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden
troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta,
laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle,
joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi
hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne
joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa,
johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.




XXIII.


Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin
kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin,
ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin
pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät
ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia
ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut
kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen
ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan,
kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden
päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin
arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen
kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen
kasvot voivat vaaleta.

— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua
surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse
kukaan.

— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni
pysyn.

— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään
mieltäni muuta.

Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.

— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee
kohta.

— En lähde laivastani ja

— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.

— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.

— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut
ajatelleeksi tuota.

Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku
kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi.
Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli
lohduton.

— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.

— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on
minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä
kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili
minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.

Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme
delfineläistä hävisi ihmisvilinään.

Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan.
Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa,
ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä
jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän
tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida
keltakuoleman kaamea varjo.

Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme
kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti
keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens'
uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.

Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme
usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin
satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin
Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan
mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä
kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin
musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan
nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet
melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta
neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea
tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat
vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin.
Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut
lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.

Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli
tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset
pitivät Dulcineasta ja hän heistä.

— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.

Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä
katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi
Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu
neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi
saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut
pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen
merimiehen.

— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä,
kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.




XXIV.


Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä
kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee
pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka
perii jonkun — varmasti!

Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi
lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen
oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme
kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua
tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi
oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin
Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä
heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi
pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet
vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.

Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston
huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin
kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista
alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin
purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli
ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan
peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle,
joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.

Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten
johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt
suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen
ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen
ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme
kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu
peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään,
sanoi hän:

— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.

Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin
hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat
tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.

— Olet sairas, Eddi.

— Niin, se on nyt minussa.

— Mikä?

— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.

Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli
neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti
Eddin luo.

— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.

— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.

Lippu nostettiin ja laiva tuli.

— Keltarutto, sanoi lääkäri.

Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.

— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni
ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.

Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin
alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja
hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme.
Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli
turhaa työtä.

Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin
Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta
kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa
kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki
joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme,
joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme
purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten
ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut
montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää
vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita
ottamaan vastaan, mitä tulisi.

Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet
muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten
tulee nyt olla miehiä eikä naisia.

Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli
Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei
prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme
ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme
räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä.
Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt
räjähdyttämiskykynsä?

Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut
tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai
olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei
enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä
elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua
korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä,
sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme
oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja
ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme.
Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista
lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain
neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.

Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä
kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin
tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen
kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.

Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:

— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on
ruumiissani.

Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin
kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.

Mitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.

— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä
lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme
toisemme hyvin pian siellä.

Kokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.

— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan
aikaan aamulla.

Kirsten havahtui ja raoitti silmiään.

— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.

Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja
säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat
häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.

Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota
näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas
laivaan.

— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.

— Niinkuin tahdotte.

Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni
sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.

— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.

— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.

— Niinkuin tahdotte.

Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa
painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.

Seuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:

— Kuka minulle nostaa lipun?




XXV.


On yö sairaalassa. Kahdeksan päivää on kulunut siitä, kun minut
tuotiin tänne ja yhdeksän Kirstenin tuonnista. Jos joku voi pysyä
hengissä neljä päivää sairastumisen jälkeen, on parantumisen toiveita.
Tulkki, joka toisinaan käy luonani, on kertonut, että Eddi Stroom
kuoli kolmantena päivänä ja että Delfinen miehistöstä ei ole enää
elossa ketään. Kirstenin kohtalosta hän ei tietänyt mitään, sillä
hän ei päässyt naisosastolle. Siellä luonnollisesti palveli naisia
sairaanhoitajina. Naispotilaita ei ollut monta, koska naisia harvoin on
purjelaivoissa. Tulkki otaksui, että Kirsten eli, koska ei mitään ollut
kuulunut hänestä.

Kerran heräsin siihen, että joku liikkui läheisyydessäni. Katselin
ympärilleni ja näin, että katolinen pappi oli polvillaan vuoteeni
vieressä. Kuumehoureissani luulin, että minut aiottiin siirtää
kuolemaan toiseen huoneeseen ja että pappi sitä ennen siunasi minut.
Sairaat, jotka ovat kuolemaisillaan, viedään eri huoneeseen, »kuoleman
saliin», jotteivät huudoillaan häiritse ja peloita muita sairaita.
Sitäpaitsi muuttuvat kuolevan kasvot ja koko ruumis keltaisiksi, mistä
taudin nimikin, keltarutto, johtuu.

— Älkää pelätkö, sanoi pater hyvällä englanninkielellä. Minä olen
tullut tänne erään norjalaisen keltaruttoa potevan naisen pyynnöstä,
joka makaa sairaalarakennuksen toisessa päässä. Hän käski minun ottaa
selvää voinnistanne ja rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi teidän tulla
terveeksi. Hän on hyvä uskovainen ihminen ja minä luulen, että Jumala
antaa hänen jäädä eloon, vaikka hän onkin protestantti. Teitä ei ollut
vaikea löytää, tehän olette venäläinen, siis kreikkalaiskatolinen,
kuten sänkynne kohdalla riippuvaan tauluun on kirjoitettu. Olemme siis
tavallamme uskonveljiä, vaikka meidän roomalaiskatolisten uskonto on
puhtaampaa kuin teidän.

Tämä paterin käsitys oli aivan yleinen siihen aikaan.

Ainoa, minkä muistan ensimmäisestä sairaalassa oloni päivästä on,
että minulle annettiin puoli kahvikupillista risiiniöljyä, ja että
sen jälkeen heräsin tuskallisiin poltteisiin. Rinnalleni ja samoin
molemmille pohkeilleni oli pantu »Espanjan kärpänen». Kun tämä
repäistiin pois, lähti nahka mukana. Kun tästä aiheutunut kipu oli ohi,
nukuin heti. Mutta pian tunsin toisen kivun, joka ei ollut lievempi
ensimmäistä, ehkä ankarampi. Aloe-nesteeseen kastettu rätti pantiin nyt
nahattomalle rinnalle ja pohkeelle. Kipu ei kestänyt kauan, sillä menin
taas tajuttomaksi; enkä tietänyt vuorokausiin tästä maailmasta mitään.
Jonkin kerran tajusin hämärästi, että viereisestä sängystä kannettiin
pois kuolevia tai kuolleita ja uusia sairaita tuotiin sijaan.

Pater kävi usein luonani rukoilemassa.

— Kyllä teistä tulee terve, jos vain syötte. Lääkäri on sanonut, että
kuume vähenee. Toista on norjalaisen naisen. Ellei kuume huomenna rupea
alenemaan, niin hän kuolee.

Lääkäri ja mies, joka kantoi ruokatarjotinta, portugalilainen, tulivat
nyt viereeni. Neekerit eivät saaneet olla kantamassa ruokaa.

— Syökää, nuori mies, muuten kuolette, sanoi englantilainen lääkäri.

Ellei pater olisi kertonut Kirstenin heikkoudesta, olisin ehkä voinut
nauttia ruokaa. Seuraavana päivänä olin huonompi. Pater tuli taas
luokseni, hymy huulillaan.

— Rukoukseni ja hänen tahtonsa jäädä eloon, ovat auttaneet. Hän on nyt
paljon terveempi kuin eilen.

Kuultuani tämän panin käteni ristiin.

— Kun kiitätte Jumalaa, ei se saa tapahtua peiton alla.

Pater lähti, ja minä vaivuin virkistävään uneen, jota kesti hämärään
asti. Havahduin siihen, että pater, lääkäri ja portugalilainen
tarjottimineen taas tulivat.

— Kuinka nyt jaksatte?

— Paljon paremmin.

— Nyt syötte.

— Koetan, sanoin, ja söin vähän kananlihakeittoa.

— Viekää terveisiä hänelle.

— Vien kyllä, vastasi pater ja nyökkäsi.

Sairaiden luku väheni päivä päivältä. Keltaruton selkä oli taittunut.
Eräänä aamuna sanoi lääkäri, kun oli koettanut valtimoani ja katsellut
kuumemittaria:

— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa
saatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.

Siellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja
voimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä
oli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja
uskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita.
Jos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei
tarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika
ovat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi
sairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin
lähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei
kaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.

Kerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme
yhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen
tasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään
ylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi
ylettynyt kastelemaan vainajia.

— Voitteko sanoa, missä norjalaisen priki Delfinen miehet lepäävät?

— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen
kolkkaan.

Täällä he siis nukkuivat.

— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse
pelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän
hiekkakenttään mahtuu monta.

Kuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin
täällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?

Annoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä.
Eteisessä tapasin paterin.

— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin
tiukasti.

— Se on, nuori ystävä, mahdotonta. Minä puolestani kyllä laskisin
teidät hänen luokseen, mutta sairaalan lääkäri panee vastaan.
Tapaattehan hänet kohta Riossa.

Päätin huomispäivänä lähteä tieheni, vaikka olinkin luuta ja nahkaa.
Norjan konsulin kautta toivoin saavani viranomaisilta todistuksen,
jonka avulla saisin Kirstenin ulos vankilastaan. En nukkunut seuraavana
yönä vähääkään. Kun aamulla ilmoitin englantilaiselle lääkärille
aikovani lähteä, sanoi hän, että olin lapsellinen.

— Ettehän, Mr. West, pysy pystyssäkään. Älkää lähtekö, ennenkuin saatte
vähän enemmän voimia.

— Lähden ensimmäisellä laivalla, mutta käyn iltapäivällä sanomassa
hyvästit ja kiittämässä teitä, tohtori.

Norjan konsulinvirastossa sain kuulla, että Delfine oli kaksi päivää
sitten jättänyt Rion. Sillä oli kahvilasti Trondhjemiin. Ainoat
sen entisestä miehistöstä olivat kapteeni Holgersen ja kokki.
Konsulinvirastossa oli joukko kirjeitä niille merimiehille, jotka
nyt makasivat hiekassa; muiden muassa merimies Janne Löflundille.
Käskin konsulin palauttaa kirjeen leskirouva Serafia Löflundille
Porvooseen. Konsulin tuli myös ilmoittaa hänelle poikansa kuolemasta ja
toimittaa Janne Löflundin palkkarahat hänen äidilleen. Hildur ja Magda
olivat vielä Buono Sanitassa, mutta kapteeni Holgersen oli, saatuaan
haalituksi miehistön, lähtenyt Delfinellä. Kysyin, onko kapteeni
Holgersen jättänyt laivan rahaa konsulinvirastoon ja ovatko miesten
tilikirjat täällä, sillä tarvitsin palkkarahani. Ei hän ollut muistanut
sellaisia vähäpätöisyyksiä.

— Rahaa saatte niin paljon kuin tahdotte. Neiti Sörensen on jättänyt
tänne 500 puntaa. Onko rouva Störrup hengissä?

— Kyllä hän toivoakseni on.

— Minä lastautin laivan ja lähetin sen Trondhjemiin hyvillä
rahti-ehdoilla, selitti konsuli.

— Kuulkaa, konsuli! Olkaa hyvä ja toimittakaa minulle heti todistus
lääkintähallituksesta, että saan pois rouva Störrupin sairaalasta.

Odottaessani Dulcinean kioskin luona sairaalalaivan lähtöä, join hyvää
kahvia ensimmäisen kerran siitä kuin olin lähtenyt Delfinestä. Dulcinea
oli käskenyt keittää parasta auringon alla. Kerroin hänelle kaikki,
mitä oli tapahtunut sitten kun viimeksi tavattiin.

— Kuolema on kyllä vastenmielinen vieras. Mutta tovereillesi, jotka
ovat saaneet kuolla kuuman auringon alla, on kiirastuli viileämpi.
Niille, jotka kuolevat kylmässä Pohjolassa, se tuntuu kuumalta. Niin
viisaasti on Jumala asettanut.

Tultuani sairaalaan, ihmeteltiin siellä, että minut oli laskettu
sairaalalaivaan ja edelleen tänne.

— Päästäkää minut heti norjalaisen rouvan luo, aion viedä hänet vielä
tänään pois.

— Mahdotonta, joudumme tekemiseen hallituksen ja pyhän kirkon kanssa.

— Kiroan pyhää kirkkoanne. Lukekaa, mitä tuohon on kirjoitettu.

— Se muuttaa asian. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, senjor. Hyvä on,
että tulitte nyt, kun pater on kaupungissa; hän olisi mahdollisesti
jaarituksillaan voinut viivyttää senjoran lähtöä.

Tulimme Kirstenin huoneeseen. Hän istui mustiin puettuna ja näytti
ihmiseltä, jonka ajatukset ovat toisessa maailmassa. Ristiinnaulitun
kuva oli pöydällä ja huone teki synkän vaikutuksen.

— Meidän on pidettävä kiirettä, sillä pater voi olla täällä tunnin
kuluttua, kuiskasi päämies.

Kun tulin Kirstenin luo, nousi hän vaivalloisesti seisomaan.

— Olet siis viimeinkin tullut minua noutamaan? Miksi et tullut, kun
olit elossa? Samantekevä, minä olen kohta valmis seuraamaan henkeäsi.
Missä pater viipyy? Ellen olisi vielä kiinni, jos kohta hyvin heikoilla
siteillä, tässä ajallisessa elämässä, seuraisin heti sinua. Mihin he
ovat haudanneet sinut? Kyllä tiedän, tuonne rantaan, hiekkatasangolle,
muiden viereen. Kohta minäkin makaan rinnallasi. Sitten olemme
erottamattomasti yhdessä.

— Käskekää sairaanhoitajatar tänne. Sairaanhoitajatar tuli, tehden
ristinmerkin.

— Mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee sitä, että laitatte senjoran heti lähtövalmiiksi tästä
kuoleman pesästä. Musta puku ensiksi pois ja omat vaatteet päälle, jos
ne ovat puhdistetut.

Näytin hänelle lääkintähallituksen todistuksen.

— Jeesus, Maria, teen parastani, senjor. Parissakymmenessä minuutissa
oli Kirsten valmis lähtemään.

Kun olimme saaneet mielenvikaisen, heikon Kirsten-paran rantaan, oli
laivakin lähtövalmis.

— Te tulette mukaan, sanoin »sisarelle».

— Kuinka uskallan, senjor?

— Minä vastaan seurauksista ja tässähän on todistus. Olin onnellinen
saatuani Kirstenin ajoissa pois tuosta kuoleman pesästä. Pian hän
varmaan olisi kuollut katolisena, ja pater olisi saanut taivaallisen
palkinnon. Hän oli valehdellut Kirstenille, että olin kuollut
oikeauskoisena.

Tulimme Neekerirantaan, mutta en tietänyt, mihin saisin sairaan
sijoitetuksi ensi hätään. Rupesi jo hämärtämään ja Dulcinea kaarteineen
pani paraikaa kokoon kamsujaan. Autoin laivankuljettajan kanssa
Kirstenin kioskin vieressä olevalle penkille.

Dulcinea itse sattui näkemään, että jotakin oli tekeillä ja tuli
luoksemme.

— Minä arvaan kaikki. Tässä siis on hän, jonka kohtalosta olet ollut
niin huolissasi. Mitä nyt aiot tehdä? Mihin viet hänet? Hotelleihin on
vaikea päästä.

— En tiedä, neuvokaa minua.

— Mihinkähän minä joudun yöksi, laiva ei enää tänä iltana mene
sairaalaan, valitteli sisar.

— Tietysti te joudutte sinne, mihin senjorakin.

— Niin, eihän minulla ole hätää, Jumala on aina uskovaisen kanssa,
kuuluipa hän sitten mihin uskoon tahansa.

— Nyt tiedän, mihin voitte saada hänet. Magdalenasairaala on Rua
Misericordian viimeisessä päässä, sinne kyllä voitte saada hänet ensi
aluksi. Minä tulen mukaanne, tunnen hyvin emännöitsijän, sanoi Dulcinea.

— Sairaalaan emme voi mennä, vastasin.

Kerrottuani Dulcinealle asian arkaluontoisuuden, hän pani kätensä
puuskaan ja rupesi tuumimaan.

— Nyt tiedän, mitä tehdään. Teidän on vain toteltava minua. Muuli
Kastor rattaineen näkyy tulevan.

Sitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja
talouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi
mäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.

Kirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla
mainittuun haciendaan.

Seuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä
vielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja
tarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi,
että talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja
satakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita.
Talossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana:
neljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia
ja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet
ja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa
huvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut
huvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko
Cascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni
kaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat
peseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan
saippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka
jälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata
ruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman
tempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta
juoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan
altaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas
voitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen
mukaan.

— Hyvää huomenta, senjor! Tulkaa kahville, huusi Dulcinea.

Juodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti
pirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.

Eräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean
tarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut
neekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli
tehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän
lynkännyt.

— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan
pihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti
keskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina
kimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja
kolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä
neekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta,
voimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba
Cascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja
oikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi
hän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni
ja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt
tulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta.
Ei olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet
hengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui
heti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.

Etelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua
varoituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.

Signorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla
sairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun.
Sitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.

Kirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa.
Tapasin hänet useasti päivässä.

— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa
katsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle
kätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —

Aurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa
kolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se
sijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan.
Pohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa
idästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa
kaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse
lentämään tänne.

       *       *       *       *       *

Edellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee
Buono Sanitaan.

— Kastarillahan minä voin viedä teidät sinne, vastasi Cascada.

— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään
kahvikapineita, sanoi Dulcinea.

Puolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen.
Lähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne
pilkkopimeässä.

Seison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio
Janeiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien
maailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta
komealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa
erinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee
merikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta
vuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen,
sukeltaakseen jälleen yöksi mereen.

Kun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä
vauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat
enkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa
talosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi
kolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen,
kuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai
olivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia.
He varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen
ihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.

Kylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi
harvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut
sille tarpeeksi korkealla.

Kuljimme kiekumista kohti ja tulimme kukon kotipihaan. Pihassa hääri
kukon ympärillä kanoja poikasineen. Niitä ruokki pieni tyttönen.

— Magda! huusin.

— Toinen perämies! huusi Magda vastaan ja juoksi luokseni.

— Missä Hildur-täti on? kysyin.

— Hän kähertää hiuksiaan. Lähdemme tänään kaupunkiin ja sitten lähdemme
kotiin Norjaan. Minä olen nyt Hildur-tädin tyttö, kun — — —

Otin lapsen syliini, hän painoi kasvonsa rintaani vastaan ja itki
katkerasti.

— Mitä itket, lapseni?

— Minun oma mammani on kuollut.

— Ei sinun oma mammasi ole kuollut. Hän on Riossa ja lähetti minut
hakemaan teitä molempia.

Sitten kannoin pienokaisen sisään.

— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut!
huusi Magda Hildurille.

Tämä seisoi hyvän aikaa mykkänä.

— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja
Kirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina
sinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa.
Heikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta
kestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.

— Kuka on kertonut, että olemme kuolleet? kysyin.

— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko
henkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden
omistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä
tänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.

Sanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur
laittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.

Syötyämme juhla-aterian, lähdimme Buono Sanitasta.

       *       *       *       *       *

Viikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur
ja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy.
Hän ei enää epäile, että minä elän.

Viime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia
eikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan
noista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina
että keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa,
norjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta
ylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi
paljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä
on Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.

Elämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa
pian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan
sadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko
sensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti
rajaton.

Kaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei
oltu saatu »Traviataan».

Nyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut
laululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt.
Norjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville
delfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut
täysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.

Ensimmäisellä väliajalla Hildur sanoi:

— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen
äänensä on minulle tuttu.

— Niin minustakin, vastasin.

Oopperasta menimme illalliselle erääseen konsulin rouvan neuvomaan
paikkaan.

Kun palasimme kotiin aamupuolella, oli Kirsten vielä valveilla.

— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet
valvonut koko yön.

— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi
osoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut
keikkua Hildurin kanssa!

Seuraavana aamuna kävin Norjan konsulinvirastossa tiedustelemassa
kirjeitä. Minulle ilmoitettiin, että Euroopan postin tuo parin päivän
päästä höyrylaiva »Xerxes» Habanasta.

— Tunti sitten kävi täällä lordi Lakeford. Hän pyysi ilmoittamaan
ensimmäiselle Delfinen miehelle, jonka tapaisimme, että hän tulisi
Englannin lähetystöön kohtaamaan lordia.

— All right.

Lähetystöön tullessani seisoi lordi selin oveen, keskustellen
ministerin kanssa.

— Hyvää päivää, mylord, puhkesin sanomaan.

En ollut milloinkaan nähnyt lordin tekevän täysikäännöstä näin
nopeasti, ja tuskin kenenkään muunkaan.

Hän riensi heti luokseni ja vei minut ulos, muistamatta edes sanoa
ministerille hyvästiä.

— Te elätte siis vielä. Mennään heti Polestariin. Neekerirannassa,
missä Polestarin luuppi odotti, tapasin Dulcinean.

— Älkää kertoko, jos ennen minua ehditte kotiin, että näitte minun
lähtevän rannasta englantilaisella luupilla. Korkeintaan voitte sanoa
nähneenne minut Neekerirannassa. Kertokaa myös, ettei kirjeitä ole
tullut. Euroopan posti saapuu parin päivän perästä. Luultavasti palaan
huomenna haciendaan, selittelin Dulcinealle.

Matkalla Polestariin ei lordi virkkanut sanaakaan, piteli vain
käsivarttani.

— Tervetuloa Polestariin, sanoi hän, kun olimme laivan kannella. —
Lähettäkää vene Neekerirantaan; sen tulee olla siellä kello puoli II ja
tuoda laivaan »hänet». Ymmärrättehän? sanoi lordi laivan kapteenille.

Sitten astuimme kansihyttiin.

— Elääkö Hildur?

— Kyllä hän elää ja voi hyvin, vastasin.

Lordi puhdisti piippunsa, täytti ja sytytti sen. Sitten hän tilasi
»Black and Whitea», otti »täräyksen» ja pyysi minua kertomaan kaikki,
mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.

Kun olin kertonut mitä tiesin, kysyi lordi:

— Ettekö ole nähnyt Elisabeth Esmeraldaa?

— Näin hänet eilen illalla oopperassa Violettana.

— Kas kun tunsitte hänet. Oliko mukananne muita delfineläisiä?

— Oli Hildur.

— Tunsiko Hildur Elisabethin?

— Ei tuntenut. Luuli kuitenkin nähneensä hänet ennen, mutta ei
muistanut missä.

— Ei ole kumma, ettei hän tuntenut. Luostarineitoparka ei ole nyt
niin kaunis kuin ennen; hänellä on ollut vastoinkäymisiä ja hän on
kärsinyt puutetta. Kun tulin Polestarilla Kingstoniin oli hän siellä.
Markiisi Anneboult ja hän lähtivät, kuten muistatte, Länsi-Intiaan.
Pari päivää ennen Kingstoniin saapumista maan markiisi äkkiä kuoli
sydänhalvaukseen ja hänet haudattiin sinne. Luostarineito elätti
itseään varieteelaulajattarena. Minä tunsin hänet, istuessani eräänä
iltana teatterissa, jossa hän lauloi. Kun näytös oli lopussa, menin
hänen luoksensa ja kutsuin hänet Polestariin. Se tapahtui viime
tingassa. Tyttöparka ansaitsi tuskin niin paljon, että sai kunnollista
ruokaa, asunnosta ja vaatteista puhumattakaan. Hänen ei enää tarvinnut
lähteä teatteriin, vaan hän jäi laivaan.

Kun Riosta lähetettiin virallinen tieto, ettei keltarutto enää
raivonnut, nostin ankkurin ja lähdin tänne, luostarineito mukanani.

— Sallikaa minun kysyä, mylord, miksi tulitte tänne? Eihän Rio Janeiro
kuulunut matkaohjelmaanne.

— Eihän se kuulunut. Maljanne, mr. West! Tulin Hildur Sörensenin
vuoksi. — Tiedättehän, että entisen vaimoni ja minun välillä oli
erimielisyyksiä — ei kuitenkaan raha-asioista. Kuukausi sen jälkeen
kuin olimme saaneet eron, aioimme mennä kihloihin ja uudelleen
naimisiin. Vaimoni asui tätinsä luona toistaiseksi, ja minä oleskelin
erään entisen yliopistotoverini luona, joka oli vuokrannut Emmelyn
tädin maatalon. Tämä talo sijaitsi lähellä sitä taloa, jossa Emmely
asui. Sillä tavoin tulin usein olemaan Emmelyn luona. Luulin Emmelyn
rakastavan minua. Minä välitin hänestä tuskin ollenkaan. Vanha laki
säätää, että aatelismies, joka nai aatelittoman naisen, menettää
äänioikeutensa parlamentin ylähuoneessa.

Kun ystäväni, jonka luona asuin, huomasi, mitä oli tekeillä, sai hän
minut ajattelemaan järkevästi. Lainoppineena hän huomautti, että tuo
pykälä aikoja sitten oli kumottu. Päätimme siis, Emmely ja minä,
asioiden näin ollen erota ja sanoimme toisillemme jäähyväiset ystävinä.
Oikeastaan olen täällä nyt kosimismatkalla. Aion pyytää Hildur-neitiä
vaimokseni, vaikkakin luulen saavani rukkaset.

Lyötiin kahdeksan lasia. Kello oli kaksitoista. Keskiyö.

— Tuossapa vene tulee, sanoi lordi.

Seuraavana aamuna menimme kaikki kolme maihin. Neekerirannassa sanoimme
toisillemme näkemiin. Senjorita Esmeralda lähti teatteritalolle ja minä
konsulivirastoon. Lordi, joka kerrankin näytti hermostuneelta eikä
englantilaiselta lordilta, sanoi olevansa kahden vaiheilla, mennäkö
Englannin lähetystöön vaiko laivanvarustajan luo tilaamaan kivihiiliä
Polestaria varten.

Kun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva,
suunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa.
Se ankkuroi lähelle Neekerirantaa.

— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt
kivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää
nopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti
muuan tullinuuskija virkatoverilleen.

— Nyt saatte postinne, senjor West, jota olette odottanut! huudahti
Dulcinea.

Kun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen
konsulinvirastoon, menin sinne.

— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri
Xerxes-laivalla, sanoi konsuli.

Koska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin
ja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin
haciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda
vastaani.

— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on
puoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa
»burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.

— Kaksi kirjettä minulle ja yksi Hildurille, lausui Kirsten.

— Eikö setä toiselle perämiehelle ole kirjettä? kysyi Magda.

— Ei ole minulle kirjettä, pieni Magda.

Istuuduimme kaikki suurelle litteälle kivelle. Kirsten luki molemmat
kirjeensä ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän virkkoi, hymy huulilla ja
vähän leikillisesti:

— Meitä on kyllä nyt useampia kuin silloin, kun lähdimme haciendasta.

Hän luki kirjeensä uudelleen.

— Tuolta he vihdoinkin tulevat, lisäsi hän. Hildur ja lordi lähenivät
meitä käsikoukussa. Istuimme kaikki vähän aikaa suurella kivellä.
Hildur naurahti luettuaan kirjeensä:

— Ebbeforsissa on ollut useita englantilaisia forellin onkijoita.
Ebbeforsin forellit ja Trondhjemin tytöt näyttävät olevan korkeassa
kurssissa. Saat, James, minulta Ebbeforsin huomenlahjaksi.

Lordi otti esille piippunsa ja laittoi sen polttokuntoon. Kun savu
alkoi tupruta, veti hän suunsa hymyyn:

— Kun seremoniat Lakefordin linnassa ovat ohi, vien lady Lakefordin
heti Ebbeforsiin ongelle.

Kirsten itki ilosta; se oli hänen onnentoivotuksensa. Hildur vain
hymyili ja lordin piippu sammui vähäväliä.

       *       *       *       *       *

Me kaikki, jotka muutamia tunteja sitten istuimme suurella kivellä,
istumme nyt Polestarin peräkannella pursikangaskaton alla.

On jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää
näy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.

Hildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja
sekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä
hetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy
palmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.

Päivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö
alkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee
yht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.

— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin
itsekseen.

— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten
kertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat
myrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä.
Mutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.

— Vene tulee! huusi vahti.

Elisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja
minulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui
— tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut
esittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr.
Nelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu
herrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan
tuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:

— Vaaleaverinen!

Me pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän
entinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että
lordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen
menneisyydestä selville.

Syötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että
joukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja
Nelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.

— Tehän vasta laulaja olette, Mr. Nelson, sanoi lordi, ja tilasi »Black
and Whiteä».

— West! Minä menen nyt nukkumaan, kun olen huomannut, että Nelsonista
ja luostarineidosta tulee vielä pari. Kuu vaeltakoon yksinään kuin
Jerusalemin suutari — sanoi Kirsten.

Hildur, joka nyt oli emäntänä Polestarissa, saattoi Kirstenin tämän
hyttiin.

Koitti seuraavan päivän aamu. Ei oltu paljon nukuttu, lukuunottamatta
Kirsteniä ja Magdaa, jotka väittävät nukkuneensa kuin porsaat.

Luostarineito ja Nelson olivat äänettömästi laulaneet duettoja eikä
lordin ollut tarvinnut sytyttää piippuaan, vestaali kun oli pitänyt sen
palamassa kaiken aikaa.

Aurinko oli tullut näkyviin Sokeritopan seinästä.

— On aika lähteä, sanoivat Hildur ja lordi. Lähdimme kahdella veneellä
»kuolemanhuvilan» laituria kohti. Pater seisoi sattumalta rannalla.

— Pax vobiscum, rauha olkoon kanssanne, hän sanoi ja paljasti päänsä.

— Niin myös teidän kanssanne, vastasi Kirsten, syvään kumartaen.

»Sisar» laskeutui kädet ristissä polvilleen, ja me miehet kumarsimme
syvään, paljastaen päämme. Pater tuli »sisaren» luo ja viittasi häntä
nousemaan.

— Syntisi, tyttäreni, oli suuri. Se oli alleviivattuna merkitty
syntisten kirjaan. Mutta älä itke, lapseni, olen kaikkivaltiaan Jumalan
käskystä pyyhkinyt syntisi pois.

Sitten pater kääntyi Kirstenin puoleen ja ilmoitti, että hänellä,
saatuaan tiedon olinpaikastamme, oli aikomus tulla haciendaan
kiittämään meitä siitä suuresta lahjasta kirkon hyväksi, jonka hän oli
vastaanottanut.

»Sisarelle» hän sanoi, että tämä saa olla senjoran luona, miten kauan
tahansa.

— Minulla onkin aikomus viedä »sisar» kanssani, kun piakkoin lähdemme
täältä, ilmoitti Kirsten.

— Koetin parhaassa tarkoituksessa käännyttää teidät, senjora,
oikeauskoiseksi. Toimin liian kovakouraisesti. — Kaikkivaltias oli joka
tapauksessa määrännyt toisin. Tahdon siis alistua. Jos niin kävisi,
että sisar jouduttuaan kylmään Pohjolaan, taas lankeaa syntiin, vieläpä
kaikista suurimpiin, toisin sanoen: luopuu uskostaan, niin olen minä
puolestani ennakolta antanut sen hänelle anteeksi.

Menimme hiekalle. Haudankaivaja tuli paterin toimesta mukaamme. Hän
näytti meille paikan, missä delfineläiset lepäsivät veljeshaudassa.
Delfinen silloinen väliaikainen päällikkö oli toimittanut hautauksen ja
Kirsten veisannut virren.

Määräsimme paikan, mihin taulu, joka meidän tänään piti tuoda
Polestarilta, oli asetettava.

       *       *       *       *       *

Pernanbuco sijaitsee 8°4' etelään ekvaattorista. Mainittu kaupunki
on eteläisin, sitten Parahyba ja viimeisenä Natal, niistä kolmesta
rannikkokaupungista, jotka sijaitsevat Etelä-Amerikan mantereen
itäisimmässä osassa. Parahyba on Cap Blanca niemessä, Etelä-Amerikan
itäisimmässä kärjessä. Voi kuitenkin sanoa, että Pernanbuco sijaitsee
kauimpana idässä, koska longituudi-erotus sen ja Parahyban välillä on
hyvin pieni. Niille, jotka purjehtivat Riosta Europpaan, on Pernanbuco
aivan matkan varrella.

Tänne oli priki Delfine poikennut kahdeksan päivää sen jälkeen kun se
läksi Riosta — ei merihädän eikä muunkaan vaurion vuoksi, vaan siitä
syystä, että sen miehistö oli liian heikko hoitamaan laivaa. Miehistö
oli näet koottu keltaruttosairaalasta päässeistä merimiehistä. Miehet
olivat niin heikkoja, etteivät saaneet purjeita kokoon, kun laiva
saapui Pernanbucoon.

Kapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet
keltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta
työstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan
tuhoutunut.

Kun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki
maihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan
amerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen
virstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle
juuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme
satuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla.
Holgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä
kaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen
kaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi
isäntäväkeänsä kolmannella hevosella.

Kun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle,
olivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa
kävelypukuihin.

Konttorissa istui muuan merikapteeni odottelemassa.

— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan
norjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten
keskustelemme teidän asiastanne.

— All right, Sir, vastasi merikapteeni ja lähti.

— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava
sairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin
kuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä
parhaani.

John Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti
selvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka
Holgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.

— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. —
Odottakaa täällä, kapteeni Holgersen.

Hypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti
tuulispäänä kaupunkia kohti.

Rouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin
kuistille.

— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö.
Minä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin
kun mieheni on syntyjään norjalainen.

Kapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita
ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.

Pian palasivat ratsumiehet, hevoset uupuneina.

— Kaikki hyvin, sanoi Mr. Smith.

Delfinen sairaat vietiin maihin ja kapteeni sekä kokki jäivät laivaan.

       *       *       *       *       *

Omituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli
kaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli
Yhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen
kuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun
puoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla
tämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin
päässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.

Halvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan
mukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa
heidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten
jatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä
ihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa
alkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi
elämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.

Brasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain
piti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämänpyörä,
joka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta
oikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään
neljä lyhyttä vuotta.




XXIV.


Polestar ottaa hiiliä sivullaan olevasta proomusta. Sen toisella
sivulla on yksi sairaalan laivoista. Tämän perätangossa ei enää
ole Punaisen Ristin lippua, vaan Brasilian kansallislippu.
Lääkintäviranomaiset vuokraavat laivansa halvasta hinnasta kenelle
tahansa. Laiva on tuonut Polestariin elossa olevat delfineläiset,
paitsi kapteeni Holgersenia ja kokkia, jotka lähtivät Delfinellä.
Sitäpaitsi se on tuonut Elisabeth Esmeraldan, »sisaren» ja Dulcinean,
joka viimemainittu saattaa rakkaita pois lähteviä ystäviään.

Eronhetki haciendassa oli liikuttava. Cascada, puolimusta poika ja
muuli Castor rattaineen saattoivat joukkueen Dulcinean kioskille.
Täällä juotiin lähtökahvit, Dulcinean parasta kahvia. Jäähyväiset
sanottua mentiin Polestariin. Ankkuri on nostettu. Laiva kulkee hiljaa
eteenpäin. Dulcinea huiskuttaa liinallaan sairaalalaivasta ja me
vastaamme. Kun Polestar jo on hiekan kohdalla, pysäytetään koneet.
Lippu lasketaan kolme kertaa perätysten alas viimeiseksi jäähyväisiksi
tovereille.

Laiva lähtee eteenpäin ja pysähtyy kuuden päivän kuluttua
Pernanbucossa, missä se ottaa hiiliä.

Kuljemme läpi kauniin kapean Sokeritoppasalmen ja pari tuntia
senjälkeen sanomme jäähyväiset Sokeritopalle ja Suurinenäiselle, jotka
vähitellen häviävät näköpiiristämme.

Kaksi onnellista paria katselee kohti pohjoista taivaanrantaa. Maata
ei näy enää. Luostarineidon ja Nelsonin piti jäädä St. Tomas saarelle,
joka silloin oli Tanskan hallussa. Hildur ja lordi ajattelivat tulevia
häitään Lakefordin linnassa. Kun ankkuri oli laskettu Pernanbucon
satamaselälle, lähdimme heti kahdella veneellä maihin. Kymmenkunta
purjelaivaa näkyi täällä olevan ankkuroituna.

Katselin uteliaasti kaupunkiin päin, kiinnittämättä huomiotani
laivoihin, joiden ohi kuljimme. Sivuuttaessamme erään niistä,
nostettiin siellä Norjan lippu. Laiva ei ollut mikään muu kuin Delfine.

— Magda! kuului laivasta.

— Kokki! vastasi Magda veneestä.

— Herra Jumala, näenkö taas unta! huudahti Kirsten ja heittäytyi
taaksepäin Hildurin syliin.

— Huovatkaa! komensi lordi soutumiehiä.

Annoin kokille merkin, että hän tulisi meitä vastaanottamaan ja
suuntasin veneen Delfinen portaiden luo.

Nousimme kaikki prikiin, jossa ei ollut muita kuin kokki. Laiva oli
puhdas sekä ulkoa että sisältä. Sen taklaus oli hyvässä järjestyksessä,
purjeet hyvin kiedotut ja kannella olevat köydet somassa kierteessä.

— Kapteeni on maissa ja tulee vasta illalla laivaan, herrasväki on hyvä
ja käy sisään, sanoi kokki, avaten salongin oven.

Kirstenin hytti herätti huomiota. Pöydällä oli hänen valokuvansa ja
tuoreita kukkia vedessä.

— Sinä rakas kokki kulta! — muuta ei Delfinen omistajatar saanut
kyyneltulvalta sanotuksi.

Hän istuutui hyttinsä sohvalle Hildurin ja »sisaren» viereen. Me muut
kävimme laivaa tarkastamassa. Keski- ja etuluukku olivat auki, jotta
kahvilasti saisi raitista ilmaa.

Jonkin ajan kuluttua ilmoitti kokki kahvin olevan valmiina salongissa.

— Kahvia, hyvää maitoa ja hyvää nuorta leipää tarjoaa Delfine
vierailleen, puheli Kirsten.

Kaikki naiset vuoroin itkivät ja nauroivat. Magda istui kokin sylissä
ja lordin piippu tahtoi alituiseen sammua.

Kokki selosti lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Delfinen lähdettyä
Riosta. Hän kertoi sitäpaitsi, että kapteeni Holgersen oli muuttunut
tykkänään toiseksi mieheksi. Hän oli nyt puuhaava ja toimelias.

— Mistä sinä, kokki, noita kauniita vuorililjoja olet saanut? kysyi
Kirsten.

— Niitä tuo joka aamu eräs herttainen rouva Smith, kun hän miehensä
kanssa tulee huvilastaan kaupunkiin. Ruokatavarakauppias kuljettaa ne
sitten tänne pantaviksi valokuvanne viereen.

— Nyt meidän on lähdettävä toimittamaan hiiliproomu Polestariin,
jotta pääsemme jatkamaan matkaamme viimeistään ylihuomenna, määräsi
Kirsten. — Minä, Magda, West ja »sisar» emme lähde Delfinestä, senhän
ymmärrätte. Senvuoksi kiitän teitä, lordi Lakeford ja sinua Hildur,
mutta myöskin senjorita Esmeraldaa ja Mr. Nelsonia kaikesta.

       *       *       *       *       *

Lippu on liehunut Delfinen kahvelissa viimeiset kolme päivää kello
kahdeksasta aamulla auringon laskuun.

— Annetaan Norjan lipun liehua, nyt kun kerran ollaan Norjassa.
Onpa siitä aikaa, kun viimeksi saimme katsella sitä. Se oli Riossa.
Joka kerta kuitenkin, kun se vedettiin liehumaan, ennusti se surua,
ennustakoon nyt iloa. Ei kuitenkaan iloa ilman surua; nythän lähdemme
Polestariin sanomaan jäähyväisiä. Näin tuumi Kirsten, astuessamme
»luuppiin». Kirsten istui perätuhdolla, pitäen perää ja kokki ja
minä soudimme. Matka ei ollut pitkä Delfinestä Polestariin. Kapteeni
Holgersen ja Magda jäivät prikiin.

Ankkurin »hiivaus» oli käynnissä, kun nousimme Polestariin. Kun täällä
oli vähän itketty ja syleilty, soudimme vähän matkaa tieltä pois.
Polestarin potkuri rupesi sotkemaan vettä, laiva alkoi kulkea eteenpäin
ja sen lippu, laskeutui kolme kertaa. Holgersen vastasi Delfinen
lipulla.

Olemme maanneet neljä viikkoa Pernanbucossa. Täällä ei ole hätää
mitään, päinvastoin. Kirsten tietää nyt koko jutun Halvorista ja
hänen vaimostaan. Samaten tietävät viimeksimainitut Kirstenin olevan
Delfinellä. Rouva Smith lähettää joka aamu kukkia Kirstenille ja
Kirsten suutelee niitä. Mr. Smith hoitelee parhaansa mukaan Delfinen
maallisia asioita. Kahden päivän perästä on Delfinen miehistö laivassa.
Siihen kuuluu muutamia niistä, jotka tulivat prikillä Pernanbucoon.
Suurin osa Riossa mönsträtyistä on kuollut sairaalassa pelkästä
heikkoudesta. Näiden sijaan on viimein saatu uusia miehiä. Ensimmäistä
perämiestä ei sen sijaan ole, jonkavuoksi minä kohoan ensimmäiseksi
perämieheksi ja kapteeni Holgersenin täytyy itse hoitaa vahtivuoronsa.

Koitti lähtöpäivän aamu. Kirsten oli pirteä kuin delfiini, vaikkei
yhtä pyöreä. Hän oli tullut ruskeaksi kuin intiaani. Juuri kun aioimme
ruveta hiivaamaan ankkurikettinkiä sisään, saapui sivullemme komea
neljän miehen soutama luuppi, jonka perää piti nainen.

— Antakaa paraatirapun olla paikoillaan, sanoin kahdelle miehelle,
jotka olivat aikeissa ruveta nostamaan sitä laivaan.

— Saanko tavata Mrs. Störrupia? kysyi Mrs Smith — tulija oli nimittäin
hän — astuen kannelle.

— Olkaa hyvä, sanoin ja osoitin hänet salonkiin.

Molemmat naiset seisoivat kasvot kasvoja vastaan.

— Oletteko Mrs. Störrup? kysyi toinen.

Ja toinen vastasi:

— Olen.

— Minä olen Beatrice Smith, entisen Halvor Sörensenin vaimo.

Kirsten painoi kädellään rintaansa; tuntui siltä kuin hän olisi saanut
tikarinpiston.

— Olkaa hyvä, lausui hän toinnuttuaan ja siirsi nojatuolia Halvorin
vaimolle.

Tämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten
auttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.

— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja
Halvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita
on. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis
jättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.

Kilpailijattaret syleilivät toisiaan itkien.

— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te
olette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —

Pian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa
Atlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet
niin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että
saatoin sanoa Kirstenille:

— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä
Pohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia
asteita taivaanrannan yläpuolella.

Kirstenin käsi vavahti kädessäni.

Kun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä
tuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta
jälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.

Saatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen
Jumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut
saattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.

Tähän loppuu priki Delfinen satu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 71120 ***