path: root/70975-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 70975 ***






PARTURI JA PRINSSI

Kirj.

Booth Tarkington


Suomennos ("Monsieur Beaucaire")





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.




ENSIMMÄINEN LUKU


Nuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen
luulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet
olivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän
pöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.

»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen
taapäin.

»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni
vaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.

»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen
pysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»

Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä
kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin
kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti
mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että
olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki
minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä,
etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren
ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra
on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»

Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa
hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä
karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään
kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.

»Te aiotte murhata minut, roisto!»

Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta!
Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa,
ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän
olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.

»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.

»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut
käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»

»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte
minusta — että minä — että minä —»

»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti
hihassa?»

»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»

»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut
kasvatuksensa?»

»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»

»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen
korkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»

»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä,
jotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»

»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni
pelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain
joku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»

»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette
Englantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä
kuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»

»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni
epäonnistumisen mahdollisuuksia?»

»Mitä vielä!»

»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas
niin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in
suuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin.
Vartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa
selkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti.
Minä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin,
mutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta?
Ajatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut,
että kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö
sitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi
Tappingfordin kanssa kahvilassa —»

»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»

»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä
voimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan
uhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta
seurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua
naisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin!
Enkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja
eikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä
julkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä.
Te olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä
hylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko,
että puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra.
Minä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän
kuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan
gentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»

Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko
tahdotte?» kysyi hän.

Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.

»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra.
Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa?
Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene
maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in
luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»

Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän
tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.

»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se,
että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan
huonossa maineessa, kuitenkin on _pääsy mihin tahansa_ — ellen minä —
Haha! No, herra?»

»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa _minua_ —».

Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella
etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana
lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»

»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.

»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»

»Ei ikinä.»

»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.»
Hän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady
Mary Carlislelle.»

Toinen nauroi pilkallisesti.

»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen,
joka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä —
parturia.»

»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran
vierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»

»En.»

»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän
on vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise,
että — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta
vahingosta.»

»_Teilläkö_ olisi _pääsy_!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan
tanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi
viedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin
vanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun.
Ja teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia
sen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»

»Ei, ei, ei!»

»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko,
että he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia
Bantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat
ratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö
puhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin
tuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi
aivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»

Beaucaire punastui hiukan.

»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.

»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että
Winterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»

»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies
iloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»

»Moukka!»

»Minä olen nyt kunniallinen mies.»

»Hyi!»

»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies.
Eikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana
tai kuinka sanoisin — _porvarimaisena_? Saisitteko hävetä vieraanne
esiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan
pojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän
kanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady
Mary Carlislen kanssa.»

»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary
Carlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n
parturin?' niinhän se oli?»

»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu
pienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin
kamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa
tänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja
hänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla,
hulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän
taivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se
on käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte
nähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule
tuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin
suunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»

»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan
teitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»

»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on
vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. _Sitten_ en enää tarvitse
teitä, herra.»

»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.

»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu
täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen —
sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan
aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan,
jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan
jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun
täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen.
»Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän
tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»

Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen
aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin
raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen
eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan
mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»

»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole
muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te,
herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä
illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen
kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire'
—» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen
pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos.
»'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix
tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien
muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa!
Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra.
Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä?
Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään,
mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme
Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»

Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti
herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen
korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja
tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta
minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän
huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on
tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani
sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu
riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon
teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia
kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy
jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset
ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia,
teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono
patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon
ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin
tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi
pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas
kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen
mielessään.

»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien
päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen,
hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja
kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni
suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä
lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä
veljeni kuvan ohella. Oo, _te_, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te
ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut
hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei
onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi.
Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja _minun_
aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka
ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä
ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte,
kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin
hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä
ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti.
Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat.
On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten —
_bellissima_, tenhoava, _glorieuse_! Oo, kuinka minun katseeni seurasi
häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria
kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! —
ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan
ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut
ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen.
Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä
ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua!
Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille,
herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen
kenkänsä alla! Mutta _tänä iltana_, herra — haha! — tänä iltana, herra,
te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in
herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin
tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin.
_Minä_! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä,
herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn
viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani
tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä
tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor
tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana
ylhäisön pitoihin!»




TOINEN LUKU


Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä
hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain
kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta
komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä.
Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan
tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat
vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä
viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi
avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui
joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.

Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui
portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja
jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä
kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren
kunniaksi.

Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!»
huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa
mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota
ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri
ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa
päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne»,
sanoi hän.

»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä
ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi
Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen
valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa
ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota
monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli
muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.

»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.
»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»

»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.

»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»

»Ei koskaan!»

»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille.
Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo
pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»

»En koskaan!»

Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi
saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa
hämyssä.

»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En
koskaan!»

»Ah!»

»En koskaan!»

Ruusu putosi saattajan jalkoihin.

»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.

Herra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin
herttuaa.

»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille
ollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady
Rellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt
onnellisemmalta.»

»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti
herttua.

»Sillä on ruskon väri, veljeni.»

»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.

»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies.
»Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni,
hyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista
ruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»

»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun
se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän
saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»

»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että
näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»




KOLMAS LUKU


Bathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen
korkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että
hänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään
muun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä.
Toisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman
alentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa
Winterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan
jonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista
ihailua.

Viikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat
häntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen
lempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän
oli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt
kaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen
herttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti
linnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli
vain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa
onnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä
seikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen,
kun oli ilman taipumuksia sellaiseen.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää
taitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta
kulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava
ja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja
seuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ
kylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja
jatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni
Rohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi
silloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli
niin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä
hänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia
arvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.

Ranskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen
prinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi
oikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt
hänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan
kanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin,
mutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan
käskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin
lähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan
uhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan
jännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti
asian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria,
jotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa
satunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja
aivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei
läsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.

Hän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman
keskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän,
»vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen
hyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen
serkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan
suurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes
kuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'.
Ystäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä
hetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että
Orleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja
sivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa —
»mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»

Kahta tuntia myöhemmin puhkaisi hän miekallaan kapteeni Rohrerin
vasemman olkapään — minkä jälkeen hän lähetti korillisen punaisia
ruusuja Wintersetin herttualle. Muutaman päivän kuluttua sai hän
kimppuunsa toisen kapteenin. Tämä oli keimaileva teikari ja niin
hämmästyttävän röyhkeä, että väitti julkisesti de Chateaurien'iâ
huijariksi. Hän vakuutti, että Chateaurien-nimistä linnaa ei
ollut olemassakaan. Ranskalainen nauroi hänelle vasten naamaa,
ja saman päivän illalla lävisti hän varovasti tämän oikean
olkapään. Ojentaessaan veristä miekkaansa palvelijalle selitti hän
sekundantiileen Molyneux'lle ja läsnäoleville todistajille, että
hän ei taistellut omasta puolestaan — hänen arvossaan olevaa miestä
ei voi loukata tämän arvon epäily — vaan hän taisteli ystävänsä
Wintersetin puolesta. Tuo lurjus oli väittänyt, että Winterset oli
tuonut seurapiireihin huijarin. Saattoiko hän suvaita sellaisen
ystävän häväisemistä, jota hänen oli kiittäminen siitä ystävällisestä
kohtelusta, jota hän oli saanut osakseen Bathissa? Sitten kumartui hän
maassa makaavan vastustajansa puoleen ja kuiskasi tälle: »Tyhmyri,
sanokaa isännällenne; että hänen täytyy keksiä parempi riidan aihe
seuraavaa varten, jonka hän lähettää minun tielleni.»

Herra de Chateaurien'in menettely todettiin mallikelpoiseksi.

Ketään ei kummastuttanut, että nuori muukalainen liittyi siihen suureen
ihailijajoukkoon, joka seurasi kaunista lady Mary Carlisle'iâ, eikä
myöskään se, että tämä vähitellen alkoi osoittaa hänelle suosiotaan
niin ilmeisesti, että loordi Townbrake, sir Hugh Guilford ja rikas
squire Bantison, jotka kaikki uskollisesti olivat ladya kosiskelleet
kolme vuotta, olivat raivoissaan, ja hänen armonsa Winterset
julmistuneena hiipi pois tämän ylhäisen tädin talosta.

Kun de Chateaurien tapasi herttuan toisen kaksintaistelunsa jälkeen,
hymyili hän tälle hilpeästi. »Se oli kömpelö temppu, kovin kömpelö!»
kuiskasi hän. »Onko teillä varaa panna joku toinen pakottamaan minua
riisumaan naamarini? Teillä, joka itse olette minut seurapiiriin
tuonut? Ihmiset tulevat sanomaan, että siinä mahtaa piillä joku
skandaali, jonka nojalla minä saatoin pakottaa teidät esittelijäkseni.
Teillä täytyy olla rohkeutta itsellänne!»

»Minä sanoin teille, että ruusu ei elä kauan», kuului vastaus.

»Ah niin, ne ruusut! Sitä suurempi syy poimia uusia joka päivä.» Hän
otti punaisen ruusunnupun rinnaltaan ja nosti sen huulilleen.

»Herra de Chateaurien!» Se oli lady Maryn ääni. Hän seisoi erään pöydän
ääressä, missä hänen vasemmalle puolelleen oli varattu tyhjä paikka.
»Herra de Chateaurien, me olemme jo kauan odottaneet teitä.»

Herttua näki sen silmäyksen, minkä ranskalainen sai, ja joutui hetkeksi
aivan pois suunniltaan.

»Me lähestymme ratkaisua, eikö totta, herra?» sanoi de Chateaurien.




NELJÄS LUKU


Syyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata,
mukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti
maasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin
salaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt
olivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä
juhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien
paluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä
olevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford
ja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat
matalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja
jatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa
toisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät
tylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille
vaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen
sai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli
Englannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.

Hän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta,
joka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi
lämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän
hänen silmäripsissään.

»Neiti», kuiskasi hän, »minäkin olen ollut sellainen kulkijapoika,
mutta minä en uneksinut Ranskasta. Ei, minä en uneksinut siitä kodista,
siitä rakkaasta maasta. Vaan vielä kalliimmasta maasta, unten maasta
— kullasta ja lumesta.» Hän huokasi hiljaa nähdessään ladyn valkoisen
otsan ja kevyesti puuteroidut hiukset sen yllä. »Kullasta ja lumesta ja
sinisestä taivaasta naisen silmissä!»

»Minä luulin, että Ranskan naiset ovat tummia, sir.»

»Kuinka julma te olette! On kuin ette tahtoisi ymmärtää! Olenko minä
puhunut Ranskan naisista? En, en, en! vaan ihanimmasta kaikista maista,
niin, se on osa taivasta, neiti. Enkö luovu uskollisuudestani Ranskaa
kohtaan? Näettehän sen! Minä olen alamainen — ei, orjaksi valmis — sen
sinisen taivaan maassa, kullan ja lumen maassa.»

»Kaunista puhetta», vastasi lady Mary katse alasluotuna. »Mutta eikö
tuo osoita huomattavaa kokemusta kauniiden sanojen sommittelussa?»

»Kiusanhenki! Ei, se osoittaa vain, kuinka innoittuu, kun tulee
tuntemaan teidät.»

»Me Englannin naiset saamme kuulla sellaista yllin kyllin, sir.
Ja me olemme tulleet kyllin taitaviksi voidaksemme paljastaa
sen vaiteliaisuuden, joka piilee meikäläisten kavaljeerien
kohteliaisuuksien alla.»

»Kiitoksia! Sen uskon!» huokasi de Chateaurien, mutta tyrehdytti sanat
huulilleen.

Lady ei luonut katsettaan ylös. Hän jatkoi: »Me tulemme pian siihen
vakaumukseen, että todellinen tunne sanotaan sammaltaen eikä luista
keveästi ja sulavasti; että mairittelu ilmaisee teennäisyyttä, sir,
paljoa enemmän kuin vilpitöntä — todellista —» Hän sammalsi nyt itse.
Hän punastui ja vaikeni, peläten lausua julki yhtä sanaa. Syntyi
äänettömyys.

»Todellista — rakkautta», täydensi de Chateaurien käheästi. Kun hän
sanoi tämän sanan, vavahtivat molemmat. Lady Mary kääntyi puoleksi
poispäin ja katsoi vaunujen pimentoon.

»Minä tiedän, minkävuoksi te epäilette minua», sanoi de Chateaurien,
hänkin nyt sammaltaen, vaikka se ei suinkaan johtunut teennäisyyden
taituruudesta. »Teille on sanottu, että ranskalaiset vain kiemailevat,
eikö olekin? On, ja te luulette, että minä olen sellainen. Te luulette,
että minä nyt teen niin.»

Lady Mary ei hievahtanut.

»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet,
että lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»

Neito ei vastannut.

»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.

Illan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven
heikko, mutta selkeä ääni.

»Kääntykää minuun päin!»

Kaunis pää kumartui syvälle alas.

Hänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen.
Ratsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin
kaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken
kuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon
lämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään.
Vihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa.
Jahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.

»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.

»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.
»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.

»Katsokaa eteenne!» Hurja melu kuului tieltä heidän edessään. Torvi
raikui voimakkaasti. »Katsokaa eteenne!» Kuin ukkosenjyry kuului
kiitävien kavioiden kopse illan hiljaisuudessa. Ne, jotka olivat
verkalleen ratsastaneet vaunujen edessä, hajaantuivat nopeasti
tiepuoleen pensastoon. Ja kuunvalossa välkkyvät miekat paljaina syöksyi
joukko ratsumiehiä maantietä eteenpäin. Heidän huutonsa täytti illan
ilman.

»Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!» karjuivat he. »Parturi! Lyökää
kuoliaaksi parturi!»

Beaucaire ehti töin tuskin temmata esiin miekkansa kun he jo olivat
hänen kimpussaan.

»Apuun!» kuului hänen heleä huutonsa, kun hän kohottautui jalustinten
varaan. »Apuun, François, Louis, Berquin! Apuun, François!»

Ratsumiehet kävivät suoraa päätä häneen käsiksi. Hän torjui ensimmäisen
iskun, mutta yhteentörmäyksessä horjahti hänen hevosensa vaunuja vasten.

»Kehnot konnat!» huusi hän suuttuneena. »Saattaa lady vaaraan,
toimeenpanna tämmöinen meteli ladyn läsnäollessa! Ajakaa eteenpäin!»
huusi hän.

»Ei!» huusi lady Mary.

Ranskalaisen ahdistajat olivat naamioituja, mutta he eivät olleet
maantierosvoja. »Parturi! Parturi!» karjuivat he käheällä äänellä ja
asettuivat renkaaksi hänen ympärilleen.

»Katsokaa, kuinka hän käyttelee veistään!» nauroi Beaucaire, kun hänen
miekkansa läpäisi erään kirjavan nutun. Hetkeksi hajotti hän renkaan
ja väljensi piiriä ympärillään, ja lady Mary näki hänen kasvonsa
säteilevän kuutamossa. »Roisto!» sähisi Beaucaire, kun hevonen luhistui
hänen altaan ja, vaikka hänen oli suojeltava päätään sitä vastaan
tähdätyiltä iskuilta, sai hän kuitenkin vedetyksi satulasta alas sen
miehen, joka oli katkaissut eläinraukan kinnesjänteen. Mies putosi
äkkiä maahan ja jäi siihen makaamaan.

»Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä
hänet voittaakseni?» lausui eräs syvä ääni.

»Ahaa, vai olette te täällä, ystäväni! vain hiukan taempana — toisten
selän takana huomatakseni. Haha!»

Ranskalaisen aseenkäyttö osoitti hänen suurta taituruuttaan, varsinkin
kun hänellä oli vain kevyt paraatimiekka. Mutta rengas pieneni, eikä
hänen urheasta puolustuksestaan voinut ajan pitkään olla apua. Lady
Maryn ratsupalvelijat ja kavaljeerit asettuivat ympäröimään vaunuja
taisteluun sekaantumatta.

»Sir Hugh Guilford», huusi lady Mary epätoivoisena, »ellette te tahdo
auttaa häntä, niin antakaa miekkanne minulle!» Hän olisi hypännyt
vaunuista ulos, ellei sir Hugh olisi painanut ovea kiinni.

»Istukaa alallanne, lady Mary!» sanoi hän. Sitten kääntyi hän kuskin
puoleen käskien: »Aja!»

»Jos hän ajaa, niin minä tapan hänet!» tiuskasi lady Mary kiivaana.
»Voi, mitä kurjia pelkureita te olette! Annatte murhata herttuan ihan
silmienne edessä!»

»Herttuan!» nauroi Guilford. »Häntä ei tapeta, ennenkuin — olkaa
rauhassa, neiti, selitys tulee kyllä. Onpa aika», sanoi hän kääntyen
Molyneux'n puoleen, »että se huijari saa, mitä hänelle kuuluu.
Kuulitteko, mitä lady Mary lausui?»

»Oli parturi taikka ei», vastasi Molyneux, »niin olisi minun sentään
pitänyt häntä varoittaa. Hän heiluttaa miekkaa kuin herra. Oo oo!
Katsokaa! Se on häpeä!»

Beaucaire seisoi nyt maassa. Hänen hattunsa oli pudonnut maahan.
Valkoinen puku oli täynnä reikiä, näkyipä siinä jo punaisia täpliä. Oli
kuin hänessä olisi ollut tusina miekkailumestareita, niin varovasti,
valppaasti ja taitavasti hän taisteli. Raaka voima yksin ei voinut
häntä voittaa. Hän nauroi kesken kaikkea lapsellisen hilpeästi.

»Uskokaa minua», sanoi Molyneux, »tuo mies ei ole parturi! Ei ole eikä
ole ikinä ollut!»

Hetken näytti siltä kuin Beaucaire pääsisi voiton puolelle. Kaksi
vastustajaa makasi jo maassa, muut ähkivät haavojansa, ja miekkailun
mestari oli tosiaan jo torjunut hyökkäyksen, kun hänet voitettiin
viekkaudella. Yksi hyökkääjistä hyppäsi maahan, livahti äkkiä hänen
taakseen ja tarttui paksuin nahkakäsinein hänen miekkaansa. Ennenkuin
Beaucaire sai temmatuksi aseensa irti, oli kaksi muuta tarttunut häneen
kiinni ja kaatanut hänet maahan. »Apuun! Apuun, François!» huusi hän
kaatuessaan. Hänen miekkansa oli poikki, mutta hänen äänensä oli heljä
ja luja.

»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.

»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux.
»Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen
avukseen herttuan uhallakin!»

»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!
Niissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.
No, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»

Kaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa
olevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen
ruoskan.

»Apuun, François?»

Heikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka
hetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse
kuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet
jälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa
kavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta.
Beaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma
ällistyneiden kavaljeerien kimpussa.

»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti,
etteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka
vain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien
joukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut
neljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja
kaatoivat heidät nurin.

»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja
filosofiaa.

Sir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä
ratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut
kymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä
hyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut
ja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja
suuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä
aseet ja vapauden.

Guilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun
Beaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä
saadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää
kättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun
niiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.

Chateaurien'in herttua hypähti pystyyn ilman apua ja kumarsi syvään
lady Marylle.

»Pyydän kymmenentuhatta kertaa anteeksi, että olen syynä tällaiseen
melskeeseen teidän läsnäollessanne», sanoi hän. Sitten kääntyi hän
François'n puoleen ja sanoi tälle ranskaksi: »Senkin hutilus! Vain
hetki, ja sinä olisit tullut liian myöhään!»

François polvistui hänen eteensä tielle. »Anteeksi!» sanoi hän. »Hänen
korkeutensa käski meidän seurata kaukaa, jotta meitä ei huomattaisi.
Tuuli oli pahasti hänen korkeutensa ääntä vastassa.»

»Katsokaa, mitä se minulle olisi voinut merkitä, pojat», sanoi hänen
isäntänsä ja viittasi köysiä, joilla hänet oli aiottu sitoa, ja niiden
vieressä olevaa ruoskaa. Palvelija värisi. Hänen kasvoissaan ilmenevä
kauhu heijastui hänen kumppaniensa silmistä.

»Mitä, teidän korkeutenne!» François astahti taapäin ja kohotti kätensä
taivasta kohti.

»No, eihän sentään niin käynyt!» sanoi Beaucaire.

»Ei voinut!» huudahti François.

»Ei. Ja te teitte tehtävänne hyvin, pojat» — nuori mies hymyili
suopeasti — »oikein hyvin. Ja nyt», jatkoi hän englanniksi kääntyen
lady Maryn puoleen, »sallinette minun kysyä ritareiltanne, mikä heidät
on saanut ryhtymään liittoon maantierosvojen kanssa. Vai ettekö usko,
että heidän kanssaan voi selvittää asiaa säädyllisellä tavalla».

Hän kumarsi jälleen ja ojensi neidolle kätensä auttaakseen tätä
nousemaan vaunuihinsa, missä Molyneux tovereineen oli herättämässä
henkiin lady Rellertonia, joka oli pyörtynyt. Mutta lady Mary teki
kieltävän liikkeen, ja molemmat jäivät seisomaan paikalleen.

»Ruhtinas», sanoi neito, äänessä hiukan ivansävyä, mutta niin
herttaisesti, että Beaucaire aivan kangistui onnesta. Samassa tunsi hän
pistävää tuskaa ja painoi äkkiä kylkeänsä nutussaan näkyvän punaisen
täplän kohdalta.

»Te olette haavoittunut!»

»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa
täplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu
— ihan mitätön, joutava juttu.»

»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»

»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!
Voitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»

»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä
tahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään,
mitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»

»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»

»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä
osoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta —
viheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois,
äkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.

Ääneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.

»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla
veljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»

»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on
poikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan
vaunuihin.»

»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»

»Mutta —»

»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti
neito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille
rankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja
minun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita,
mitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita
sankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan
kokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa
vangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani
kuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»

»Neiti!»

»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme
teidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»

Neito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle
tilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.

»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä
suhteessa.»

Wintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan
pois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain
vetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.

»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.

»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.

»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui
hiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista
kovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on
joskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko
kunniaa itselleen.»

»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä
alennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii
erinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta.
Palkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»

»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua?
Vaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te
arvelette?»

»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»

»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja
kenties on parasta, että kuullaan se nyt.»

»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»

»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön
mies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin
varma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille
kaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen,
jota hänelle aioimme —»

»Minä en halua kuulla enempää!»

»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne
vuoksi pyydän —»

»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa
hänen puhua.»

»Puhukoon sitten, mutta lyhyesti», sanoi lady Mary, »sillä minä tahdon
totisesti päästä hänestä pian. Hänen olisi annettava selityksensä
hyökkäyksestä ystävääni ja vaunujani vastaan veljelleni.»

»Valitettavasti ei hän ole täällä minua auttamassa», sanoi herttua.
»Neiti, olivatko teidän vaununne uhatut? Minä koetin ainoastaan
sovittaa syytä, johon olin vikapää Bathiin nähden, ja hävittää
häväisyn, joka oli tapahtunut teitä kohtaan sen kautta, että —»

»Sir, sir, minun kärsivällisyyteni loppuu!»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Beaucaire. »Tahdotteko kuulla
häntä, jos minä pyydän sitä teiltä, lady Mary?»

Neito teki nyrpeänä suostumuksen merkin.

»Neiti, minä puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi kuukautta sitten
tuli Bathiin eräs ranskalainen peluri, joka sanoi nimensä olevan
Beaucaire, seikkailija, jolla oli mukanaan kortit ja nopat, ja kaikki
seurapiirin miehet kävivät hänen luonaan pelaamassa, jolloin hän
voitti heiltä suuria summia. Hän oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen
ja viiksiniekka. Hän esiintyi röyhkeästi kaikkialla, kunnes herra
Nash suhditti häntä, kuten epäilemättä itse muistatte, kaivohuoneen
salongissa, ja senjälkeen pysyi hän syrjässä. Herra Nash selitti — ja
olkaa vakuutettu, neiti, että hänellä oli luotettavat tiedot — että
tämä Beaucaire oli mahdotonta, viheliäistä, alhaista syntyperää ja
todellisuudessa Ranskan kuninkaan lähettilään de Mirepoix'n palkollinen
ja parturi. Hänen oikea nimensä oli Viktor. Vaikka miehen suunnaton
röyhkeys näin tuli ilmi, ei hän lähtenyt tiehensä, vaan jäi Bathiin,
missä kukaan ei enää halunnut puhua hänen kanssaan.»

»Joko lorunne pian loppuu, sir?»

»Vielä pari silmänräpäystä, neiti. Eräänä iltana kolme viikkoa
sitten näin uljaiden vaunujen ajavan portaitteni eteen, ja minulle
ilmoitettiin herttua de Chateaurien. Nuoren miehen käytös oli arvokas
— ranskalaisen käsityksen mukaan — ja oli mahdotonta kieltää sen
luontevaa varmuutta. Hän ilmoitti olevansa huvikseen matkusteleva
ylimys. Hän sanoi asettuneensa Bathiin joksikin aikaa ja tahtoneensa
heti tulla kunniakäynnille minun luokseni. Hänen olentonsa tuntui
niin uskottavalta — itse asiassa olen minä ollut surkean helposti
nenästävedettävä — ja hänen temppunsa niin rohkea, että minun ei
johtunut mieleenikään epäillä häntä. Ja minä kadun katkerasti — vaikka
nöyrimmästi nyttemmin olen hartaasti koettanut sitä hyvittää — että
samana iltana, häpeä kyllä, esittelin hänet teille.»

»Häpeäkö, sir?»

»Malttakaa hiukan vielä, neiti, minä pyydän. Niin, häpeä! Te tiedätte,
mikä asema hänellä on ollut Bathissa siitä illasta alkaen. Kaikki
parveilivat hänen ympärillään, kunnes muutamia päiviä sitten kapteeni
Badger julisti hänet huijariksi ja vannoi, että Chateaurien ei ollut
mitään.»

»Anteeksi», keskeytti Beaucaire. »Olisi ollut paljoa parempi sanoa,
että semmoista linnaa ei ole olemassa. Sehän olisi sananmukainen
käännös. Miksette käskenyt hänen sanoa niin, herra?»

Lady Mary hämmästyi. Hän katsoi herttuaa ja kalpeni. Tämä jatkoi:
»Kapteeni Badger-parka sai samana päivänä miekanpiston —»

»Sen kapteeni Badger-parka ansaitsi», murahti Molyneux.

»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että
hän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut
minua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli
huomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän
Chateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen
Chateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ
lähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että
tämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti
huijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa,
että mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä,
että olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti
hänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi
minulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen
sovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin
kuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä
ja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista
laitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä
on kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä
kaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä
luottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison,
jokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista
hiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä
hänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän
tarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin
ulos. Eikö tuo ole sama mies?»

Beaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.

»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.

»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.

»Onko se hän?» huusi herttua.

»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»

»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada
piiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi
olin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat
siihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin
varhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni
täytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi
ollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on
rohjennut tunkeutua.»

»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.

»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan.
Minä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu,
että halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet
Wintersetin ylimpinä johtotähtinä.»

»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.

Lady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se
valhetta?» sopersi hän.

»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten
kirjoittaa pienen kirjan.»

»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.

»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison.
»Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»

»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.

»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti,
hänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin
kirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta
on tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän
kuin taistelu. Haha!»

Bantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana
taistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset
teemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»

»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi
herttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin.
François, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän
aseensa.»

»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.

»Mielelläni, herra.»

»Oletteko koskaan ollut parturi?»

»En, herra», nauroi nuori mies.

»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No,
lurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne
Beaucaire?»

»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»

»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies,
kiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»

»En, sitä en kiellä.»

»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»

»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»

Lady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.

»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin
gentlemanni.»

»Minä kiitän teitä, herra.»

»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»

»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan
häntä.

»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta
olen pahoillani, että olette haavoittunut.»

»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.

»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady
Marya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.

Sir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua
ratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui
kiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.

»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.

»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä
pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette
puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät
vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä
moninkertaisesti.»

»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan
viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen
huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa.
»Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»

Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.

»Neiti — hy-västi!»

»Ajakaa!» sanoi lady Mary.

Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten
kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli
painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.

»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa
syliin.




VIIDES LUKU


Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi
ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri
muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri
asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen
edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan
arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin
alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla;
nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen
tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin
varma tuntilasi mittaa ajan.

Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai
lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita,
valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli
vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä
korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen
ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi,
nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan
saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de
Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan
tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille.
Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja
kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili
entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä
ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat
sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.

Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija,
joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä.
Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka
olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin
kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran
oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli
diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut
hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän,
kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut
asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka
oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu,
oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin
pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut,
eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille
vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun
petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon
röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary
Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia
hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat
alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset
saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta
vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee
muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti
suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen
kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.

Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.

»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän
makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi
sieltä hurjien miestensä kanssa.»

»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.

»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä
ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä
hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli
vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»

»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»

»Kello on juuri yhdeksän.»

»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»

»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin
tämän korvaan.

Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen
heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan,
kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe,
joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä
tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista
jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin.
Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta,
ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli
kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen
ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi
taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.

»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän
katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi
itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin
olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin
tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän
aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.

Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat
korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli
sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui
seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja
heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt
hievahtaa.

»Neiti —»

»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään,
että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»

»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin
hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»

»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.

»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi
hän.

»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia,
että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»

»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra
Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen
ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra
Nashin suhteen.»

»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen,
»että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta.
Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina
katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden
pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta.
Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota
minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»

»Neiti —»

»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne.
Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut,
että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»

»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»

»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että
minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla
kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»

»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei!
Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei
ole isänsä, vaan oma itsensä.»

»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli
tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»

»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti,
te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen
oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta,
neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa
sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi
minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän
oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän
täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin
hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja
minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan
— ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian
romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin
selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»

Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä
häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta
keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas,
hänen armonsa Ylenkatse.

»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi
sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire
siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen
_mielenlaatua_, vain ollut kunniallinen mies, _mies_, se mies, jonka
tunsitte, joka oli _omaa itseänsä_, olisitteko te —» hän koetti pitää
ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden,
oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin
sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa
vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin
olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli
komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä?
Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi
sen huomannut.

»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt,
että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää,
olisitteko te —»

Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin
kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.

»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne,
että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen
tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota
minulle käsivartenne?»

»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.

Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen
käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen
silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen
poskipäille.

»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — _nimeä_!» sanoi herra
Beaucaire.




KUUDES LUKU


Winterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti
tällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin
syrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä,
joka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö.
Tämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen
— rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash
lukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa
aikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta
tietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin
suuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.

»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.

»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.

Eräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli
lähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään
eräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä
ranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan
ja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla
näkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen
huolestuneena.

»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»

Bantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin,
hän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla
pelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»

»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.

»Lähetettävä konstaapelit —»

»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»

»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä,
selitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien
käsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle
ja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja
Harry Rakell. Minä etsin muita.»

Kolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven
selälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat
tulleet sisään.

»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi
nähdessään lady Maryn.

Mutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti
häntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet
ovelle. »Saanko minä kunnian?»

»On parempi, että menen myöhemmin. Nyt se herättäisi huomiota.»

»Niinkuin suvaitsette, armon neiti», vastasi Winterset hyvillään. »Ja
nyt, hävytön lurjus», aloitti hän kääntyen Beaucaire'in puoleen, mutta
astahti taapäin ällistyneenä. »Herra siunatkoon! Se koira on murhannut
ja ryöstänyt jonkin kuninkaallisen prinssin!» Hän unohti lady Maryn
läsnäolon kiihdyksissään. »Ottakaa mies kiinni!» huusi hän. »Riistäkää
nuo ritarimerkit häneltä pois!»

Molyneux syöksi väliin. »Yksi sana!» huusi hän. »Sana vaan, ennenkuin
teette teon, jota saisitte katua koko elämänne!»

»Tai antakaa herra Wintersetin tulla yksin!» nauroi Beaucaire.

»Odotatteko minun tappelevan parturijätkän kanssa — ilman hansikkaita
käsissä?»

»Luulen että ei odoteta, että herra tappelee kenenkään kanssa.
Luuletteko te, että minä tappelisin teidän kanssanne? Senvuoksi oli
minulla palvelijani käsillä sinä iltana, kun palasimme. Minä tappelen
kernaasti kenen kanssa hyvänsä — mutta en ikinä tahraisi käsiäni —»

»Sulkekaa hänen saastainen suunsa hänen ritarimerkeillään!» huusi
herttua.

Mutta Molyneux hillitsi heitä vielä. »Silmänräpäys' huusi hän.

»Herra Winterset», sanoi Beaucaire. »Mitä te pelkäätte? Te teette
ovelia laskelmia. Herra Beaucaire olisi uskottu. Mutta petturia, jonka
te itse paljastatte. Eikö koskaan? Minähän en koskaan aikonut ilmaista
sitä salaisuutta. Te ette ole vapauttanut minua lupauksestani.»

»Puhukaa mitä tahdotte», vastasi herttua. »Sanokaa niin monta valhetta
kuin kerkiätte. Te saatte viisi minuuttia aikaa poistuaksenne
hiljaisuudessa.»

»Te vapautatte minut siis vaitiolonlupauksestani? Haha! Tietenkin!
Neiti», hän kumarsi lady Marylle, »minulla on kunnia pyytää teitä
poistumaan tästä huoneesta. Te saatte kyllä yksityiskohtaiset tiedot
ranskalaisen aatelismiehen kunniasta, jos nämä ystävänne minut
tappavat.»

»Minkä ranskalaisen?» nauroi Bantison.

»Rohkenetteko vielä esiintyä mokomin väittein?» huudahti loordi
Townbrake »Tietäkää sitten, parturiparka, että teidän isäntänne,
markiisi de Mirepoix, on viereisessä huoneessa.»

Molyneux huokasi helpotuksesta. »Menenkö minä —» Hän kääntyi
Beaucaire'in puoleen.

Nuori mies nauroi ja sanoi: »Pyytäkää häntä tulemaan tänne heti.»

»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux
riensi ulos.

»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady
Marylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin
Ranskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen
parturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja
maanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan
kirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli
yksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain
tietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla
oli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on
minun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei
vaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut,
otin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja
niin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies,
jota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»

»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.

»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.

»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire'
ja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»

»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja
saippuasta», ilkkui loordi Townbrake.

»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on
kiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei
miellytä —»

Tässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.

Ovi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti
Beaucaire'in kaulaan.

»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua
takaisin.»

Markiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä
kunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen
molempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki
oven.

»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä
salanimen käyttöön.»

»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä
ymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut
anteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn
puoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista
Englannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään
kumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää
lady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi
de Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua
kohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka
todella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»

»Henri», hän kääntyi nuoren Beaujolais'n puoleen, »toivonpa, että
olisit ollut mukana näissä naamiaisissa — minulla on ollut niin
hauskaa!» Hänen äänensä kuului hilpeältä, mutta siinä oli surumielistä
pohjasävyä. Hän koetti puhua kaikille läsnäoleville, mutta katsoi yhä
vain lady Maryä. Tämän katse vuorostaan oli kiintynyt häneen täynnä
salaista ja suurta tenhovoimaa, mutta neiti itse vapisi yhä enemmän.
»Minä olen suuri näyttelijä, Henri. Nämä herrat ovat tuskin vieläkään
vakuutettuja, että en ole palvelija! Ja minut oltiin juuri ajamassa
ulos sen vuoksi, että olin ollut parturi!»

»Eihän sentään!» huudahti lähettiläs. »Hän ei ollut minuun tyytyväinen.
Hänen teki mielensä vieraille maille.»

»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko
tapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja
kavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan
palvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa
jokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat
siitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen
lumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni
Molyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi,
että olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä
olen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen.
Senvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän
toimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan
ystäviäni.

»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii
sekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että
minun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja
kaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan
kummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin
mietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani
kenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se
nainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun
kiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on
hyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen,
uskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin
pöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa
sellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin —
kesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse
valitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö
minä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri
vaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut
Vincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa
lauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän
uskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen
ylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän
on sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut
tuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi,
ennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan
löytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin
huvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää
sitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä
olin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt.
Hän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman
minua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki
on unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin
onnittelemaan minua.»

»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään
salaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan
minulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin
salaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni,
minä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan.
Herra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin
käyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne
lady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois
peruukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in —
olemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»

Nuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän
ojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire',
hyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän
salonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi
minut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»

Winterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet
vetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen
ylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en
tiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana
tahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää
minua semmoisesta!»

»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti.
Mutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti,
ensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille.
»Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät
tälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n
prinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua,
Nemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen
ensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen
kenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari,
Notre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa
olevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän
majesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»

»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais
Molyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta
ihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että
tuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»

»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa
olkaa vasten.

»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui
Winterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat
raivosta ja häpeästä.

»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla»,
vastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan
gentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa
François'lta.»

Hän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä
alas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää
ja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän
kuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt —
suuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»

»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä
murtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei
ole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa
— koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin
te kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö,
Henri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle
leppynyt. Minä tulen _ilahduttaakseni_ häntä. Minä menen naimisiin
mademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»

»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.

»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä
terävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»

Hän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.

»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»

Hän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään.
Jommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä,
joita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven,
ja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä
uteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä
kuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta
kulkijapojasta kertovan laulun säveltä.

Hän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse
kankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos
huoneesta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 70975 ***