path: root/70798-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 70798 ***






KANSAN KESKELTÄ

Kuvaus keväältä 1899


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.




I


Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui
parilla askeleella ylös portaat.

Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi
kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän
työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan
askeleet olisivat hänet herättäneet.

— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa.
Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!

Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina.
Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa.
Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän
ompeluseuransa ompelema.

Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen
soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen
kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei
mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille.
Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto
käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo
oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko
tarjota kahvia.

Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki
tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että
varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva
Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut
Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin
kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä,
osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus
punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se
epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.

— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi
ulkomaille?

Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaa
kahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskea
tukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, ja
hiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilme
niissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja,
kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko ne
tahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet.
Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea,
kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.

— En, se ei vielä ole varma.

— Miksi te huokaatte tuota sanoessanne!

— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaan
ja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja...

Airanen hymähti.

— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä joka
aina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja tai
jatko-opistolainen...

— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aio
jatko-opistoon...

— Hauska kuulla. Minä jo pelkäsin...

Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesi
nauramaan.

— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai
että jatko-opistossa olisin kuin nuori viini vanhoissa leileissä...

— En sitä. Mutta teidät voisivat siellä tehdä oikean
kristillissiveellisen naisen perikuvaksi...

— Olisiko se sitten niin paha? kysyi Iida hymyillen sekä silmillään
että suullaan ja hiljaa keikutellen päätään.

Airanen teki, vastauksen asemasta, liikkeen kädellään ja vastasi: S
— Niitähän meillä on niin tarpeeksi. Niiden lukumäärää totisesti ei
tarvitse lisätä. Mutta joka tähän Suomenmaahamme kasvattaa lisää yhden
pirteän, niin sanoakseni monisärmäisen naisen, se tekee isänmaallisen
työn.

— Ja minun kauttani te nyt aiotte tällä tavalla palvella Suomea...

— Niin, jos te sallitte.

Iida istuutui ja otti työnsä. Hänen kasvojensa ilme vaihteli joka
hetki. Hän hymyili koko ajan.

— No, ja jos minä nyt sallin, niin mitä säätää teidän ensimmäinen
käskynne?

— Että lähdette ulkomaille. Lupaan tehdä teille hyvän
matkasuunnitelman, neuvoa hotellit ja pensionaatit, antaa suosituksia
kaikenlaisten intresanttien ihmisten luo... saatte nähdä, että palaatte
vallan uutena ihmisenä.

Maisteri alkoi kertoa ulkomaanmatkoistaan. Hän kuvasi Reinin seutuja,
viinitarhoja, joita aurinko hautoo, ja viileitä iltoja balkongilla, kun
hämärästä häämöttävät "pyhän virran rannat" ja iltakello soi jostakin
etäisestä luostarista. Hänellä oli ollut hauskoja seikkailuja erään
ruotsalaisen perheen kanssa, joka matkusti huvikseen. Tytär oli ollut
aika näppärä. He olivat tutustuneet Hampurissa suuressa omnibussissa,
joka kuljetti vieraita pitkin kaupunkia. Sittemmin sattuivat he
samaan junaan, samaan hotelliin, sanoivat jo monta kertaa toisilleen
juhlalliset jäähyväiset ja tapasivat toisensa taas äkkiarvaamatta
jossakin taulugalleriassa täi vanhassa kirkossa. Thüringin metsissä
olivat hän ja neiti eksyneet seurueesta ja harhailleet kahden koko
päivän.

Iida kuunteli hehkuvin poskin, silmissä matkakuume. Kertojan innostus
tarttuu häneen tarttumistaan ja hänen verensä alkaa kuumempana vuotaa
suonissa. Hän joutuu kuin lumouksen valtaan, hän tuntee jo ympärillään
noiden suurten metsäin varjot ja luulee näkevänsä Reinin kulkevan
viinitarhojen välitse... Nähdä Dresdenin kuuluisa madonna, kävellä
"unter den Lindenillä", etsiä edelweiss-kukkaa lumien keskeltä!

— Minä lähden, minä lähden! huudahtaa hän äkkiä ja karkaa ylös
sohvasta. — Matkustaminen mahtaa olla ihanaa! Minä tunnen jo että
mieleni on saanut ikäänkuin siivet!

— Arvasinhan minä sen, sanoo maisteri hyvillään. — Mutta te ette saa
muuttaa mieltä nyt kun jäätte yksin.

Nämä sanat palauttavat Iidan todellisuuteen.

— Olette oikeassa. Sinne on vielä niin pitkä matka, että ehdin tehdä
vaikka miten monta päätöstä.

— Mutta mikä estää teitä lähtemästä nyt piakkoin? Mikä teitä
pitelee täällä Helsingissä? Onko ehkä sittenkin se pyhäkoulu, vai
ompeluseurako...

— Älkää nyt olko häijy. Enhän minä voi lähteä ennenkuin saan
matkaseuraa.

— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle
naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa...

— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret
opettajanlahjat...

— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa
teistä pirteä...

— No niin. Minä lupaan ajatella asiaa, hyvä herra opettaja.

Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas
yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän
ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei
hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen
tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään...

Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat
muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja.
Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä
maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä,
mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen
asioihin.

Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika,
kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska
kuulla jotakin hänestäkin.

Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän
tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli.
Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä
kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki
kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista
lyönyt..." Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin
vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli
joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan
huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja
olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä,
sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei
seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät
kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut
poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli
kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä
jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi
tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin
oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes
kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja
hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan
kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä... Olihan sitä Kalliolaa
alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa.
Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen
raa'an kansan tähden.

Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä
vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen
mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli,
niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka
syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Maisteri nousi lähteäkseen.

— Miettikää nyt sitä matkaa. Ihmisen pitää nauttia niin kauan kuin hän
on nuori.

— Niin nauttia! Ei ajatella surullisia asioita, jotka jo ovat ohi.
Elämä on sentään kaunista ja rikasta ja nuoruus niin lyhyt! Kiitos
käymästänne. Näkemiin asti.




II


Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt
vuosia.

Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri,
jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon
sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua
tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen
tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja
rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.

Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti
ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet
koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen
päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti
häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin.
Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan
ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan
hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän
hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa
häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin
synkältä, näin läpeensä surulliselta.

Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija
olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat
hautaan, oli Suomi, syntymämaa.

Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole
ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.

Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset
liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku
naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien
ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä
kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta
olihan _sekin_ ollut mahdollista!

Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin,
siellähän tänään ovat arpajaiset.

Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista
sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten,
ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä
aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli
purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja
kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki
jokaisen ilon mahdottomaksi.

Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn
eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat
nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä
puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.

— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme
koko maailmalle näyttäisi että suremme?

— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli
räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.

— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne
olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä
meiltä nyt vaaditaan.

— Niin, kun tietäisi mitä voisi tehdä.

— Voi, minä olisin valmis mihin tahansa!

Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti
oli ollut ääneti:

— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa
kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata
luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan
yhteistä hyvää.

— Niin. Mutta miten esimerkiksi?

— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa
pikkuasioissakin... Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa,
työväenasiaa... Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille,
mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta
kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim.
palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja...

Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen
punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta
sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa
lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä
pilkallinen hymy.

— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa
kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa
ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi
saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.

— Kuinka voi sivistyttää kansaa joka juo?

— Sivistyksen tullessa lakkaa juominen itsestään.

— Sitäpä eivät sivistyneemme aina ole osoittaneet.

Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan
voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai
ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti
puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin
sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta
toiseen.

Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni.
Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi
täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin
täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!

Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja
keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi
katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden
alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan
sydämessä asti.

Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä
astella kotiin.

Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi,
että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia... Mutta keitä olivat
nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät
ympärilleen?... Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja
naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti.
Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö
he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa,
ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan
heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut
liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.

Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin
Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä
Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla
kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko
Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä,
liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme.
Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja
jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä
kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan
marssinut kaupunkiin.

Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että
noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?

Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo
aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla
kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä
kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten
joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä
kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut,
vai onko se viaton?

Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän
täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello
mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen
sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida,
tiedätkö sinä...?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä,
mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä
pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät
velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui
kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut
pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä
pääehtoihin.

Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa
päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi,
mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän
purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään
voinut hillitä itseänsä.

— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta
kuin se onkaan...

Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut
ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen,
kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta
tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista...

Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki
kätensä ristiin:

— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät
tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa
lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat
pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä,
eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on
itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?

— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani
ohjannut, ethän heitä nytkään!

— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja
mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme,
persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta
palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon...

— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos
se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne
voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät
saa aikaan.

— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä
käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää
velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan
sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?

— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen
rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin
heikko, niin muut ovat väkevät.

Niitä kummallisia aikoja!

Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet,
kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki
keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat
veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä
tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren
rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi
toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet
merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin
kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.

Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki
olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan
vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa
kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa
sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on
sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan
sotansa yläluokkaa vastaan.

Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta
kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa... Miksei
syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on
rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta
kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan
mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?




III


Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen
vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli
hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.

Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet
ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt
ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen
kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.

Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman
näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen,
nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat
huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti
ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen
liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan,
mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten
"ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.

Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli
koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli
uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.

— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa
hetkeksi vaietessa.

— Ollaanhan siellä levottomia.

Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla
suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä
oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän
uskoansa horjumaan.

— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he
uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.

— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet
herrasväkiinsä luottamaan.

— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt
pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen
selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista...
Mitä jos sinä tulisit?

— Minä!

Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän
menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras
niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo-
että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä
isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!

— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä
olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin
etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.

— Mutta enhän minä osaa puhua!

— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt
lausujana...

— Niin, mutta se on sentään toista.

— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!

Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän
lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo
ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut
nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on,
enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!

— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen
ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.

He erosivat vanhoina ystävinä.

Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä
sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi
paremmin... Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan
heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut
tehtävänsä.

Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi
hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän
oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli
ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi
äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt,
rukoillut, tuskastellut, soimannut... Nyt hänelle äkkiä selveni, että
olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä
muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa,
sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus,
ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt
nälkää täysien jyvälaarien ääressä!

Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet"
puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen
keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat
olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he
tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi.
Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet
"herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat.
Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä
ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä,
pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti
kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se
oli sen mielestä kuin olla piti.

Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä,
panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin
varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin
tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska
oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale
ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja
toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin
talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti.
Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja
herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat
ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.

Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet"
toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella
ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne
tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta
pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.

Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät
pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan
rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä
jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet
itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet,
niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat
heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois,
seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia,
jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän
välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet
heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta
he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan
mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."

Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he
olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa,
että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän
kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta,
näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu... Olisipa
ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut
sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä
olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi
pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät
talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä
heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat
kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin
linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet
kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.

Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen
kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo.
Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan.
Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat
tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa
työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.

Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit
saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat
syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian
vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän
apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä,
vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi
tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten
olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan
kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain
pyhyyttä!

Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut
mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän
joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin
sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että
velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan,
s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!

Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä,
säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille
ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset
kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet
talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan
kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen...

Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen
kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan
patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän
alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle
sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin
jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa
miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään
liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se
oli niinkuin olla piti.

Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta
pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli,
ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.

Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut
tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut
kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.

Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa
työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset,
jotka ovat riippuvaiset toisistaan... He olisivat siellä juoneet kahvia
yhdessä... Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten
kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän
kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia
oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä
ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!

Miksei ennen ole tätä huomattu?

Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin
ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat
enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.

Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä.
Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet
maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on
vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.

— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri
ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano
nyt juuri olisi kysymyksessä.

— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä
kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä
toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki.
Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta
katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata
parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista,
puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana
oikeutta palvelemaan!

Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota
täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee
soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän
esitelmänsä järjestää.

Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta.
Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista
ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat
paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien
välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun
asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin
kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.

Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas
mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen
jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.

— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy
kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei
ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja
jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa,
kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän
opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon
tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua
pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen,
perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti,
joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me
herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta
vielä on aikaa nousta...

Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii
kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää,
ettei siitä ikinä tule todellisuutta.

Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen
kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä,
jolloin hän lähtee matkaan.




IV


On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia,
jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä
kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat
seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin
nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.

Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan
pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä
kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät
kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat
unohtuneet... Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus
sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?... Hetkeksi voittaa väsymys, hän on
jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa
puhujalavalla ja lausumassa:

    "Tää kansa Herran kansa on,
    On kansa kalliolla"...

Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt
lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja
saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset
kuulumiset kotoa.

Seuraavana aamuna varhain lähdetään matkaan.

Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla
vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee
enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin
raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä
korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä
niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä
Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan
muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja
telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.

Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten
he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta
ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä
kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän
selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime
vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen
vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se
tuottaa lepoa.

Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun
taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi
väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.

Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään.
Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on
kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja
pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.

Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin... Hän tapaa
kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka
istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa
räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan
sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän
ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.

Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin
pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten
eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he
saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai...? Hänen mielensä
joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat
maahan pimeyden vallat... Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä,
eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta
täytyyhän hevosen saada levätä.

Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä
juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita
harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä
rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä
renttu... Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään
aika mitään vaikuta?

Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua.
Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen
taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen
ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen,
perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy
hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka
kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan
ahdistelemaan... Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa
on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö
eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee
valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy
tuntevan ennestään.

On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia.
Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta
lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla
tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän
mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen,
että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä
muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos
mielivät henkensä säilyttää... Hän katselee metsään, valkeaan, syvään
hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton
ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta... Tuolla liikkuu lumella varjo.
Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?

Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida
alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot... Tuolla edempänä
on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja
varten, Alma Hellmanin koti... Siellä mahtaa olla vieraita, tulta
tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.

Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä
kaukaisessa kotipitäjässä?

— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho
sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt,
että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala
joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun
pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut
paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki
voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!

He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut.
Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta
huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan... Hetkeksi tuntuu
Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat
palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin
tanssiaisiin... Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva
hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt
on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän
tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä
valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:

— Onko vieraita?

— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?

— Kun talo oli niin valaistuna.

— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa
sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen
jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman
päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta
herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja
miestään sinuttelemaan toisiaan.

Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee
koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten
takaisin omalle puolelleen.

Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki,
uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat
suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa
järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama
kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja
seinillä riippuu samat taulut ja peilit.

— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin
säilyä!

— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin
mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa,
mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.

— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?

— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän
aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja
kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna,
pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana
päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten
kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos
sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.

— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin,
että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin
muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita... Mutta minä
aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää
kyökkiin.

Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies,
siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet,
hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä.
Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan
puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän
puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi,
kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon
ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa
huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan
puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin
suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää
ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten
tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on
antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on
hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun
tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen
hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä.
Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria
on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet
hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.

Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat
antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet,
kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen
kummittelevan.

— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois,
vai saanko hetkisen jutella kanssasi?

Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan
saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä
tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne,
häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se
hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu...

Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä.
Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä
hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta
paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan
mielellään nöyrry valittamaankaan...

Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli.
Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja
kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on
siis täytynyt henkisesti kärsiä...

— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa
hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt
permantoon.

— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan
se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat
ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä
yksimielisenä kansana.

Rouva Hellman vaikenee hetkisen.

— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. —
Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan
ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan
"suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.

— Vaikutus ei ehkä vielä ole ehtinyt tänne...

— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime
sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin
eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?

Iida ei vastaa mitään. Jonakin epäilyksen hetkenä on hän tehnyt
itselleen saman kysymyksen, voimatta vastata siihen.

— Vieläkö täällä pitäjässä juodaan niinkuin ennen? kysäisee hän,
vaihtaakseen puheen aihetta.

— Voi, voi! huudahtaa Alma ja hänen silmissään leimahtaa.

Iida hämmästyy hänen kiihkeyttään ja käsittää kajonneensa arkaan
kohtaan. Juoppous se varmaankin on hänen ristinsä. Samassa muistuu
hänen mieleensä, että herra Hellman illallispöydässä joi olutta. Eihän
se itse asiassa mitään niin ihmeellistä ollut, mutta...

— Talon pehtoori juo, rengit juovat, torpparit samoin, kauppias tuolla
maantienlaidassa on rapajuoppo. Pidoista palaavat herrat miltei
aina humalassa. Eihän ole kaunista sitä kertoa, mutta sellainen
on katsantokanta pitäjässämme, että yksin naistenkin mielestä
mies on hauskempi, jos hän on hiukan juonut kuin jos hän on aivan
selvä... Ja eihän täällä menesty muut kuin epäsäännölliset miehet ja
puolisivistyneet naiset. Muita vihataan ja yleinen mielipide tuomitsee
heidät...

Hän vaikenee hetkeksi, ikäänkuin omia sanojaan pelästyen ja jatkaa
sitten tyynemmin.

— Onhan täällä sentään kelpo ihmisiäkin, säätyläistenkin joukossa,
mutta he eivät koskaan puutu osoittamaan, etteivät he hyväksyisi
sitä elämää, jota täällä suurin osa herrasväestä viettää. He
ummistavat silmänsä ja vaikenevat, sillä he tahtovat elää sovussa
ja rauhassa. Eivätkä yksin säätyläiset ole syypäitä, sillä kyllä
meidän rikkaat talonpoikamme ovat tavattomasti takapajulla... Koulua
pelkäävät kuin surmaa. Eihän täältäpäin ole tullut ainoatakaan
talonpoikaisylioppilasta.

— Niin, "sivistyneiden" esimerkki ei juuri ole ollut omiaan
houkuttelemaan talonpoikien lapsia antautumaan koulutielle. Mutta
eiköhän tästä nyt tule suuri käänne.

— Niin, kunhan tulisi!

Alma tuntuu rauhallisemmalta nyt kun on saanut hiukan puhua ja
lausuttuaan hyvää yötä jättää hän huoneen. Iida jää yksin. Hänen ei ole
uni eikä hän tunne väsymystä.

Pitäjässä on siis kaikki entisellään. Täällä ei vielä tajuta, mitä aika
kansalaisilta vaatii. Täällä nukutaan vieläkin. Ja jollei edes tämä
aika herätä...

— Hyvä Jumala, avaa meidän silmämme, auta meitä tulemaan kelpo
suomalaisiksi, sillä muuten olemme hukassa!... Autathan, Jumala,
annathan anteeksi etkä heitä meitä sortumaan!

Sammuttaessaan kynttilää kuulee Iida kellon seinän takana lyövän
kaksitoista. Hän ei enää pelkää. Niin likellä Jumalaa kuin sinä yönä ei
hän pitkiin aikoihin ole ollut.

Ikkunan alla seisoo pensas, jonka oksat ovat kokonaan lumihahtuvien
peitossa. Sen syrjästä saattaa erottaa lumisen puutarhan.




V


Seuraava päivä oli pitkäperjantai.

Lumisade oli lakannut, räystäät tippuivat, varpuset raksuttivat
pensastoissa pihamaalla. Iida kuuli huomenkelloja soitettavan ja näki
kansan sekä jalkaisin että hevosella rientävän kirkkoon. Kun hän
vihdoin itse astui tuttua tanhuaa kirkkoa kohti, oli jumalanpalvelus jo
mahtanut alkaa, sillä kirkonmäellä ei näkynyt kuin hevosia. Ne olivat
sidotut aitaan, toisten eteen oli pantu heiniä, toiset söivät kauroja
pussista, joka oli kiinnitetty pään ympäri. Pari nuorta miestä seisoi
kellotapulirakennuksen takana tupakoimassa.

Iida kulki kuin unissaan, sydän väristen, huulet sopertaen rukousta.
Avatessaan kirkon ovea tuntui hänestä juhlalliselta kuin jos hän olisi
astunut iäisyyden kynnykselle. Hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen,
vaipui hän likeisimpään penkkiin ja kätki kasvot käsiinsä.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän ympärillään puhtaat,
valkeat seinät, tutun alttaritaulun, joka kuvasi Kristuksen
kirkastusta, hopeiset haarakynttiläjalat alttaripöydällä ja
penkeissä tutunnäköisiä kasvoja. Urkuja soitettiin kauniisti, pappi
nousi saarnastuoliin... Sakariston ovensuussa seinällä riippui
kultakehyksissä kirjoituksia, joihin hän ennen tuskin oli huomiota
kiinnittänyt — hallitsijavakuutukset.

Pappi luki saarnansa yksitoikkoisesti, sanoja venytellen. Iida
ei voinut häntä seurata, mutta hän nautti hiljaisuudesta ja
lapsuudenaikaisesta tunnelmasta, joka täällä häntä ympäröi, ja katseli
kirjoituksiin sakariston ovensuussa. Ensimmäisen saarnan loputtua hän
läksi pois kirkosta.

Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi
koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät
ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä
istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen
oli hän innokas metsästäjä.

Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli
oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta
hän ei ottanut.

— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä
ja tyhjensi itse lasinsa.

Vihdoin oli jo aika lähteä kokoukseen.

Iidaa pelotti... Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle
retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole
mitään hyötyä... Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista
näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta
miestä... He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää
osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi...

Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida
muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas
mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli
suuri juoppo.

Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita
tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan
käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen
miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän
suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt
väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.

Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi
jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.

Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen
edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin
koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen
puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki
näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.

He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan
tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät
puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla
innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat
siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he
väkiselläkin tahtovat ne ostaa.

Myöskin nuorisoseurakysymys herää kokouksen lopulla vireille. Seuran
perustamisesta on jo kauan ollut puhetta. Kyllä se nyt lopultakin on
perustettava...

Alku on aina vaikein ja ensi päivä hirsipuussakin pahin. Seuraavana
päivänä tuntui Iidasta lähtö kokouspaikkaan jo paljon keveämmältä.

Hän ei koskaan ollut käynyt Hirvijärven metsäkulmalla, mutta
aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli hän kuullut mainittavan
"Hirvijärven rikkaita". Kylään oli vasta viime vuosina tullut sekä
maantie että koulu. Tilat olivat pieniä ja torppareja ainoastaan
nimeksi. Joskus oli hänen isänsä puheilla käynyt Hirvijärveltä joku
isäntä, sarkatakkiin puettu, jykevä, itsetietoinen mies, jota isä oli
kohdellut erikoisella kunnioituksella.

Oli kirkas päivä, hanget siinsivät, koivumetsä punersi ja ilmassa
oli keväinen tuoksu. Tie oli asumatonta, siellä täällä vain tuli
vastaan köyhännäköinen tölli. Vihdoin erottiin valtatieltä ja kun
kylätietä oli parin tunnin verran ajettu, niin alkoi sen päästä
kuulua koiranhaukuntaa. Eteen aukeni loiva rinne harmaine mökkeineen
ja punaisiksi maalattuine taloineen. Tie kiersi tuhannessa mutkassa
ylös rinnettä, ohi kuistien, joiden edessä siat tonkivat, varpuset
raksuttivat ja koirarakki haukkui, kohti uutta, vielä maalaamatonta
rakennusta, joka oli suurin koko kylässä ja sijaitsi muita
korkeammalla: koulua.

Täällä siis asuvat "Hirvijärven rikkaat", pitäjän vapaa
talonpoikaisluokka.

Heidän kylänsä tekee iloisemman vaikutuksen kuin seudut, joiden läpi
tähän asti on matkustettu. Hauskasti punoittavat talot hankien keskellä
— vai lieneekö se auringon ansio, joka tänään antaa kultiensa niin
runsaasti tulvia yli seudun?

Opettaja tulee vastaan jo portailla, lausuu reippaasti "tervetuloa"
ja auttaa neidin reestä. He astuvat suureen, valoisaan koulusaliin,
jossa urkuharmonien ympärillä seisoo muutamia nuoria miehiä laulamassa.
Ikkunoista näkyy laaja savolainen maisema: harjanteiden selkiä, jotka
aaltojen lailla ylenevät ja alenevat aina taivaanrantaan saakka, joka
on läpikuultavan puhdas.

Laulu lakkaa ja laulajat tulevat tervehtimään tulijaa. He ovat
siisteissä puvuissa, heidän tervehdyksensä on kohtelias ja heidän
kasvoistaan näkee paikalla, että he ovat tottuneet ajattelemaan.

— Oletteko te käyneet kansanopistoa? huudahtaa Iida välittömästi.

Kyllä. Tuo Heikkilä paraikaa käy ja Mustonen kävi viime vuonna.
Muut eivät ole olleet tilaisuudessa, vaikka kyllä olisi ollut
halua. Mutta lainakirjaston ovat he tutkineet kannesta kanteen ja
sanomalehtiä he seuraavat tarkasti... Kunhan näillä seuduin vain olisi
enemmän harrastusta. Mutta jos täällä jotakin uutta alkaa, niin jo
nousevat miltei kaikki vastustamaan ja pilkkaamaan ja panettelemaan.
Nuorisoseuraakin on aiottu perustaa jo pitkän aikaa, mutta eihän siitä
mitään tule... Kansakoulussa on sentään viime vuosina ollut paljon
oppilaita, mutta kansanopistoa katsotaan vielä kieroin silmin. Santalan
isäntäkään, vaikka on niin kelpo mies ja vaikka varoja kyllä olisi, ei
tahdo päästää opistoon tytärtään, joka on niin lukuhaluinen...

Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota
kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät
kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen
sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka
laulavat...

Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän
harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna
on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se
hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain
hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan
kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä
saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen
neidon ja nuorukaisen päätä... Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten
talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille
näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi,
ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden
luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon,
paljon enemmän...

Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja
hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle
heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä,
kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin
ovat...

He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi.
Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on
valmistanut vuorokeskustelun.

Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin
eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta
vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän
kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät
ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat
jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja
järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he
tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.

Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on
hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja
palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan.
Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei
kaipauksella jättää hän Hirvijärven.

Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy
ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa,
sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen
vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana
luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.

Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta
siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen
asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli
aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä
taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan,
lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen
tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se,
kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja
se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.

Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita,
siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä
päässä.

Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu
jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti
heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella,
mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He
kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet
lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He
ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.

Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin
suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti,
mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella
naapurinsa kanssa.

Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät
jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he
uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja
vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.

Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa
vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin
kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän
käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi...

Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes
hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa
kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon
laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista
ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.

Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo
ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten
parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan
veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva
reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon,
eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.

Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä
oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana
eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui
ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät
aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta
ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski,
kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun
aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa
pitää joutilasta karjaa!

— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi
taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan
puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.

Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee
vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli
raivannut...

— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti
tervehdittyään.

— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden
silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan
kuin isäntä vain pitää...

— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?

— Ei, ei elätä.

Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden
hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen
kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen
käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka...

On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta
hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin
magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on
tullut ja maaksi jälleen on tuleva?

Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa
perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan
heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona.
Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat
kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa
tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä
voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä
Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän
kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä
on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus
onnellisempiin aikoihin.

Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas
mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi,
miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon
valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä,
mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien
koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on
niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on
perustettu...

Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!

Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista
Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on
harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän
tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.

Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se
kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi
lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit
kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.

Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se
on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman
vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se
häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin
kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä,
epäluuloista...

Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka
muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän
rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee
leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät
liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei
kukaan osta kirjaa.

Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen
seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa
kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää,
jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen
entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta
hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä
pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä,
ettei hän voi jatkaa.

He epäilevät häntä... Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän
rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet
siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän
puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon
Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää...

Sitäköhän he todella ajattelevat?

Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten
joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta
aikaan mitään hyvää!

Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana,
orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on
vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen.
Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky
tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan
ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa
ovat... Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni...

Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja
liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle...

— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen
puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme...

Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja
matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee
häntä olkapäähän.

Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.

— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää
hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.

Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta
polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä
koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä...

Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se
näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin... Ja voi heitä,
jotka sen ovat riistäneet!

Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat...
Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla
paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu
siltä että täytyy...

Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia
velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten
elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen
alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta
eikä kunnioiteta... Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan
hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.

Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä
itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen
tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi
tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa
käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä
vaatia nuhteetonta elämää...

Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän
heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin...

Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät
nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin...

Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin
herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi
on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa...

Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee
avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä
lähteä tällaiselle matkalle.

Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna
parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.




VI


Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on
suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee
peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan
puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu,
hiljaa kahisten.

Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä
penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään,
miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin
on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten
hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä
tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä
omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.

Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää
hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei
saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja.
Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden
kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja
lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.

Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat
tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän
saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan
levollisesti.

Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta
sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.

Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?

Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan.
Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti
häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän
leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki
nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat
ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät
lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää
lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä
tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä
työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat
erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat
toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon
laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois
Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä
taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä...

Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen
ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä
vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen
suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä
nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista.
Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle
hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy
totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.

Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.

Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se
enää palaja.

Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten
ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen
sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä,
vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin,
voimatta sitä selittää.

Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se
oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.

He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja
kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he
luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen...

Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston
tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti
seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia
luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen
kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin
päivän tapahtumista.

Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa
paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän
selittämään syytä mielialaansa.

— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun
luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla
on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole
kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!"
vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.

Seura purskahti nauruun.

— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun
sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!

— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella
vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.

— Ja että juomatapa olisi hyljättävä.

— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin
muutamia vuosia sitten.

— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei
heidän mielestään saisi lausua julkisesti.

— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä,
me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille
vain huonoa esimerkkiä.

— Niin, se on totta.

— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään
ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä
talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja...

Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen,
ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän
herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja
rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy
ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin
synnyinmaansa ja kansansa hyväksi...

Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy
häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin
hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää
ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan... Iidasta
tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän
kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.

Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin,
miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole
vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on
sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.

Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen
mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät,
että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.

Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman.
Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy
ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee
itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai
juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia
vastauksia.

Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä
koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle
purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa
vastaanottaa koko tulvan...

Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee
sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko
hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää
koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto,
sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja
kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää
rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti
eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.

Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka
kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin
syö, juo, nukkuu!

Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut
perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko...? Ja eikö hän
vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen
elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden,
jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee
ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä,
se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa!
Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen
toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä
tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin
saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja
pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat
häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!

Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä
auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on.
Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän
on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä,
niin eihän se keneenkään kuulu.

Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet
pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.

Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa
— klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan
humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät
kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset,
hänen omat oppilaansa.

Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli
hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa
raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen
kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa
eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.

Samana iltana on kirkonkylän herrasnaisia koolla Hellmanilla. Kuinka he
ovat ystävälliset ja rakastettavat Iidan kohtaan.

— Minä niin sinua odotin päivälliselle, sanoo ruustinna, — lapset niin
olisivat tahtoneet sinua nähdä.

— Te ette ollenkaan säästä itseänne, livertää postineiti, — mahdatte
olla hyvin väsyksissä.

— Ikävä, ettei se kansakoulunopettaja nyt edes kokouksen ajaksi voinut
pysyä selvänä, huomauttaa kirkonkylän opettajatar.

— Kyllä minä aioin sinulle jo edeltäkäsin sanoa, virkkaa taas
ruustinna, — ettet pahasti pelästyisi, jos hän olisi vähän noin...
Sillä hän on niin harvoin selvänä. Mieheni on kyllä häntä nuhdellut,
mutta...

— Hän on niin osannut päästä piiritarkastajan suosioon, että tämä häntä
suojelee, eikä hän pelkää mitään...

— Olisi se vain hyvä, jos sinä Helsingissä voisit käydä tarkastajalle
siitä valittamassa...

Iida ottaa esiin paperin, jonka toinen sivu on täyteen kirjoitettu,
ja merkitsee siihen: "mennä valittamaan juoposta opettajasta". Hän
on siihen kirjoittanut kaikki mitä pitäjäläiset ovat uskoneet hänen
tehtäväkseen, kun hän Helsinkiin tulee: hankkia pitäjän uusille
yhdistyksille sääntöjä, sanomalehtiä lukutupiin, laulukirjoja,
opetusryhmänpitäjiä ym.

— Kun sinä kesäksi voisit asettua tänne! huudahtaa Alma tuontuostakin.

— Minä olen aikonut lähteä ulkomaille!

— Ulkomaille! Älähän nyt. Onhan siihen aikaa tulevaisuudessakin.
Asettukaa te koko perhe kesäksi tänne! Onko nyt aikaa ajatella
ulkomaanmatkoja!

— Niin auttaisitte meitä suuren kansanjuhlamme toimeenpanossa...

— Kyllähän se kovin hauskaa olisi. Joka tapauksessa koetan hankkia
esitelmänpitäjät...

He ovat kaikki hänelle niin kiitolliset ja jäähyväiset heidän välillään
ovat mitä sydämellisimmät.

Iidaa väsyttää. Hän on viikon aikana lakkaamatta antanut
hengestään, pusertanut aivoistaan, langennut mielialasta toiseen,
mielenliikutuksesta mielenliikutukseen. Tuntuu siltä kuin ajatuskyky
olisi kulunut loppuun, kuin ei hänen henkensä enää pystyisi mihinkään.
Päätä pistelee, aivoissa polttaa, jäsenissä kiertelee äkäinen särky,
siirtyen milloin käsivarsista jalkoihin, milloin päinvastoin. Ääni on
vallan lopussa, kurkku on kuin kiinni turvonnut.

Häntä alkaa pelottaa, ettei hän pääse kotiin, vaan että hän sairastuu
matkalla. Hän pyörtyy ehkä eikä enää jaksa nousta, hän jää ehkä tänne
vieraitten ihmisten joukkoon sairastamaan pitkäksi aikaa.

Ei! Hänen täytyy päästä kotiin.

Hän jännittää tahtonsa äärimmilleen, hän keskittää kaikki halunsa
siihen, että pysyisi pystyssä Helsinkiin asti.

Onnellisesti hän saapuukin kotiin.

Siellä on sillaikaa tapahtunut yhtä ja toista: sanomalehtilakkautuksia,
kotitarkastuksia, vangitsemisia.

Vasta parin päivän perästä saattaa hän alkaa muistella, mitä hän
matkallansa sai kokea, ja alkaa täyttää lupauksiaan. Hän joutuu nyt
mitä vilkkaimpaan kirjeenvaihtoon pitäjäläisten kanssa, hän viettää
tuntikausia telefonin ääressä, kulkee kirjakaupasta kirjakauppaan
ja miettii yöt ja päivät, miten hän parhaiten saattaisi tulla sen
luottamustoimen arvoiseksi, jonka kotiseutu hänelle on uskonut.

Se tuottaa hänelle suurta iloa, hän on siitä niin ylpeä!

Sinne menee kirjoja suuret määrät, laulukirjojakin satoja kappaleita,
ja aina vain tilataan lisää. Ruotsinkieliset lehdet tietävät kertoa,
että Kullan herra on Ahokankaan uudelle koululle lahjoittanut 300 mk.
On siis leppynyt hänkin!

Eräänä päivänä tapaa Iida kadulla maisteri Airasen.

— No neiti, alkaa hän heidän tervehdittyään, — koska te lähdette?

Iidan silmät lentävät selälleen ja hymyillen vastaa hän:

— Olen jo palannut kotiin!

— Ulkomailtako?

— Ei, mutta kotipitäjästäni.

— Vai olette te käynyt siellä. Mikä tuulenpuuska teidät sinne vei?

Iida alkoi kertoa hänelle matkastaan ja miksi hän läksi...

— Miksi te nauratte? keskeyttää hän äkkiä puheensa ja veri nousee hänen
kasvoilleen.

— Etteköhän te nyt liioittele...? Mahtaako se sivistyneen säädyn
"juominen", kuten te suvaitsette sitä nimittää, ja sivistymättömyys nyt
todellakin olla niin vaarallista?

— Mutta minähän olen viettänyt koko nuoruuteni ajan paikkakunnalla!
kiihoittuu Iida puhumaan. — Luuletteko, että minä ilokseni puhun pahaa
syntymäseutuni herrasväistä, joihin aikoinaan itse kuuluin...

— Te puhutte kuin vähintään olisitte seitsemänkymmenen vuoden vanha
eukko...

— Olkaa huoleti, en enää sano mitään.

— Te loukkaannutte, neiti. Älkää sitä tehkö, vaan puhukaa nyt
kärsivällisesti eteenpäin. Näettehän tässäkin edessänne pakanan,
jota ehkä sentään kannattaisi kääntää... Kuulkaa nyt, neiti, te
raittiusväet, te ette käsitä, että juomatapa kyllä lakkaa itsestään,
kunhan kansa enemmän sivistyy...

— Sivistyksen puutteestako useimmat niistä nuorista juristeista, jotka
istuvat käräjiä siellä maaseudulla, viettävät yönsä pelipöydän ja
lasin ääressä, sieltä suoraan astuakseen käräjätupaan? Sivistyksen
puutteestako kaupungin piirilääkäri eräänä iltana saapui sinne maalle
vieraisiin niin humalassa, että kaatui pitkäkseen keskelle salin
lattiaa kaataen mennessään kukkaruukun? Sivistyksen puutteestako...?

— Epäilemättä sivistyksen puutteesta.

— Niin, ehkä sivistyksen, sydämensivistyksen, mutta ei tietojen...

— Koska tuo kaikki nyt tapahtui, neiti?

— Ei siitä valitettavasti ole kauan.

Molemmat vaikenevat hetkisen ja astuvat kiireesti alas katua.

— No niin, saarnatkaa te vain, koska te noin saatte koko pitäjiä
nousemaan, sanoo maisteri vihdoin.

Iida katsoo häneen pitkään, saadakseen selville, mitä hän ajattelee.

— Luuletteko, että minä huvikseni sen matkan tein?

— Teillä naisilla on niin omituiset huvit... Teille on itsekidutuskin
huvia.

— No niin. Onhan siitä jonkinlainen tyydytys, jos sillä on saanut
aikaan jotakin hyvää.

— Mutta minun tarkoituksenihan ei laisinkaan ollut keskustella tästä.
Tahdoin kysyä, lähdettekö ulkomaille?

— En kai lähde. Kotipitäjässäni on kesällä suuret kansanjuhlat ja minä
luultavasti asetun sinne valmistamaan niitä.

— Vai niin.

He eroavat. Iida tuntee, että he ovat joutuneet kauaksi toisistaan. Hän
tahtoisi huutaa, pidättääkseen häntä vielä menemästä... Samassa kääntyy
maisteri, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten, ja katsoo taakseen. Iida
näkee hänen hymyilevän tavalla, joka häneen koskee, avaa kiireesti
oven, astuu sisään ja paiskaa sen kiinni jälkeensä.

Mitä hän siitä välittää, mitä tuo maisteri sanoo! Tietäähän hän
itsekin, että se mihin hän näin vakavissaan yrittää, on peräti
lapsellista. Mutta kun ei nyt vielä käsitä, mihin kelpaisi. Onhan
hänellä sentään puhdas omatunto.




VII


Mutta kotipitäjässä on mieli äkkiä tehnyt kokokäännöksen. Kirkonkylän
herrasväet ovat alkaneet tarkemmin miettiä asiaa ja huomanneet,
että heidän arvolleen on alentavaa antaa tuollaisen tytönletukan
tulla neuvomaan itseään. Ikäänkuin eivät he tietäisi oikeuksiaan ja
velvollisuuksiaan...

Varmaankin se on se rouva Hellman, joka on usuttanut tuon neidin
tulemaan tänne Helsingistä asti. Häntä pitää pistellä kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa...!

He päättävät lakata seurustelemasta Alman kanssa, he tervehtivät
häntä kylmästi ja kankeasti, he ilmoittavat, etteivät he tahdo olla
osallisina missään yrityksissä, joissa hän on mukana.

Alma taas puolestaan käy kovaksi ja katkeraksi. Olkoot vain poissa
hänen yrityksistään, tulee hän toimeen ilman heitäkin. Hän liittyy
kansakoulunopettajiin — niihin tietysti, jotka eivät kuulu hienoston
seurustelupiiriin, kansanopistolaisiin, lukkariin ym. Heidän seuransa
itse asiassa antaa paljon enemmän tyydytystä...

Ennen pitkää on pitäjä kahtena leirinä, jotka eivät suvaitse toisiaan.

Kun Iida saa siitä tiedon, niin koskee se häneen kipeästi.

Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään
kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla
maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän
ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän
mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!

Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet
närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin
ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi
ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän
ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi.
Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin
mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut
heille niin kiitollinen...

He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan
että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt
synnit sittenkin olisivat tahallisia...

Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt
lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt
kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja
kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta
rikkoneensa?

Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä
tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä
panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin
rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin
piikkitynnörissä!

Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta
ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että
heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä
he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei
sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä
välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.

Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa
pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät
kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja
kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät,
mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä
ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä
kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.

Eikä vastaa ruustinnakaan, jolta hän pyytämällä pyytää selitystä.

Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan
että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä
aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama
"hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat
myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse
valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna
ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja
esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää... Laulukirjat,
joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä,
raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi,
sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat
ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!

Nämä uutiset saavat Iidan vallan ymmälle. Hän ei käsitä mitä uskoa.

Luulevatko he, että hän puuhaa tuota juhlaa vain saadakseen itse
loistaa siellä ja niittääkseen kunnian sen onnistumisesta? Sehän
on autettu sillä, että hän jää pois sieltä... Tosin hän on siitä
juhlasta suuresti iloinnut, tosin hän tekee parastaan, jotta siitä
tulisi isänmaallisen innostuksen juhlahetki, joka kauan aikaa säilyisi
läsnäolijain muistossa... Onko se väärin? Eikö hän saisi sitä toivoa?

Pitäjäläiset ovat näytelmäkappaleeksi valinneet kohtauksen
käräjätuvasta. Se on koko raakuudessaan esitettynä sattuva, samanlaisia
tapauksia kokee kansa keskuudessaan usein. Mutta siinä ei ole mitään
mieltä ylentävää eikä kaunista. Hän ehdottelee, että sijaan otettaisiin
joku toinen kappale, mutta herrasväkien ylpeys ei salli, että niin
tapahtuisi.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Iida oli pitäjästä lähtenyt, oli
Kullassa vietetty nimipäiviä. Lapset olivat alkaneet tanssia ja
vanhemmat olivat yhtyneet tanssiin... Juominkeja oli jo ollut useita...

Isku, joka kohtasi isänmaata, ei siis ole noihin herrasväkiin
vaikuttanut. Miten paljon vaaditaan, jotta he heräisivät? Siellä he
nyt kuluttavat voimiaan keskinäisessä riidassa, sensijaan että kilvan
kiirehtisivät sitä suurta suota viljelemään, joka aina on hallaöiden
paras liittolainen. He lahjoittavat koululle satasen ja ovat silloin
mielestään tehneet suuren uhrauksen kansan hyväksi. Se mitä kansa
kipeinten kaipaisi — että sivistynyt, esimerkillään, persoonallisella
seurustelullaan ja olojen parantamisella nostaisi sen täyteen
ihmisarvoon — sitä ei herra sille anna. Hän ei ajattele eikä tunnusta,
että hän on kansan jäsen ja kansasta riippuvainen. Hän heittää sille
rahasumman kuten kerjäläiselle leipäpalasen — se on mukavinta — ja on
mielestään tehnyt enemmän kuin velvollisuus olisi vaatinut.

Hän, Iida, on häijy! Minkä tähden hän aina edellyttää pahinta, minkä
tähden ei samalla parasta? Minkä tähden ei esimerkiksi Kullan patroonan
lahjoitus olisi voinut aiheutua vilpittömästä tarpeesta saada tehdä
hyvää ja sovittaa?...

Sehän on mainio asia, että kouluille lahjoitetaan rahaa. Se on itse
asiassa paljon hyödyllisempi tapa sovittaa kuin se tapa mitä hän, Iida,
käyttää — sovittaessaan tuskillaan.

Sillä hänen kärsimyksistään ei hyödy kukaan ihminen, kun sensijaan
Kullan herran rahoilla viedään uutta koulua eteenpäin aika lailla.
Mitä jos tästä tekisikin kokokäännöksen — lahjoittaisi vähän rahoja
kansansivistykselle ja lähtisi itse huilaamaan ulkomaille! Se ammatti,
johon hän viime aikoina on ruvennut, on totisesti ikävä: keksiä
kaikkialla puutteita ja vikoja, kärsiä jokaisesta epäkohdasta. Ei
maailmaa paranneta paljastamalla pahaa. Pitää selittää asiat parhain
päin. Ei pidä vetää esiin varjoja, vaan nostaa valon soihtua korkealle!

Ulkomaille! Heittää kaikki tyynni! Palkatkoot hänen rahoillaan väkeä,
joka opettaa kansaa. Niin sanoo äitikin ja ystävät...

Mutta Iida ei sittenkään pysty tekemään varmaa päätöstä. Hän ei jaksa
ajatella, hermot ovat kipeät.

Hitaasti edistyy kevät. Pilvisenä, kylmänä koittaa Vapunpäivä.

Jo varhaisena aamuna alkaa liike kadulla: työmiehiä ja naisia,
punaiset merkit rinnassa, ylioppilaita, valkeat lakit päässä, ruusu
napinlävessä. Heitä katsellessa valtaa hänet halu lähteä mukaan,
viettämään kevään päivää, olemaan nuori ja iloinen.

Pannako päähän kesähattu? Tekisi mieli. Mutta ei, mieluummin vaikka
karvalakki! Hän panee huopahatun ja lähtee.

Kadulla tapaa hän kaksi tuttua naisylioppilasta. He ovat iloiset,
naureskelevat ja kävelevät miltei puolijuoksua. He ovat menossa kukkia
hankkimaan. Onhan tämä heidän vaikeitten lakkiensa ensi Vappu.

— Olisi sietänyt tulla vähän kauniimpi ilma, huomauttaa toinen.

— Kunhan ei alkaisi sataa!

Siellä täällä näkyy vielä kappale koleata taivasta, mutta pilvien
laumat lisääntyvät lisääntymistään.

— No Iida, sanoo toinen tytöistä, — sinähän olet liikkunut siellä
maalla pitämässä vaarallisia puheita...

— Sanopas muuta! Mutta mistä sinä sen tiedät?

— Huhu kertoo... Ei, ei. Tätini, joka on "äitien yhdistyksen"
puheenjohtaja, kuten tiedät, sai tässä jokin päivä sitten kirjeen
eräältä rouvalta sieltä sinun kotipitäjästäsi... Mikä kumma hänen
nimensä nyt oli? Joku von... von...

Iidan posket ovat käyneet tulipunaisiksi.

— Kyllä minä tiedän, ketä tarkoitat. Jatka nyt vain!

— No niin. Hän kirjoittaa siinä, että pitäjäläiset ovat esiintymiseesi
hyvin tyytymättömät ja että sinä olet yllyttänyt kansaa herrasväkeä
vastaan ja että yhdistys pitäisi siitä huolta, ettet enää tule
pitäjään...

Hän purskahtaa nauruun ja jatkaa:

— Et usko, kuinka se kirje oli kiukkuinen ja hullunkurisesti
kirjoitettu!

— Mutta, alkaa Iida, — kuinka he juuri sinun tädillesi tuon
kirjoittavat. Mitä hänellä on asian kanssa tekemistä?

— He luulevat, että meidän yhdistyksemme oli sinut lähettänyt, sinä kun
levittelit yhdistyksen toimittamia kirjasia...

— Mutta ovatko he vallan hulluja!

— Mahtavat olla. Niin, ja sitten sinä olit suututtanut piiritarkastajan
pahanpäiväisesti, kun menit kajoamaan hänen alaansa.

— Mitä sinä nyt tarkoitat? En ymmärrä mitään...

— Sinähän tapasit siellä jonkun kansakoulunopettajan humalassa ja menit
siitä kantelemaan...

— Niin... No?

— Niin no, siitä ei piiritarkastaja pitänyt eivätkä pitäjäläisetkään.

— Itsehän he minua kehoittivat...

— Vai niin. En minä sitten ymmärrä.

Kadunkulmassa on pieni tyttö kukkakimppuja kauppaamassa. Parhaat on
jo viety, jäljellä on vain surkastuneita. Tytöt tarkastavat niitä
ja tinkivät hiukan, mutta eivät sitten huoli, vaan päättävät mennä
kukkakauppaan.

Iidalta on kadonnut kaikki halu lähteä mukaan.

— Tule nyt vain, kehoittavat tytöt. — Mitä sinä heistä välität.
Tietäähän sen, kummoisista maalaisherrasväet ovat. Pikkumaisia ja...

Iida lähtee kotiin.

Kenenkään huomaamatta pääsee hän huoneeseensa ja viipyy siellä ääntä
antamatta, voimatta selvästi ajatella mitään.

— Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi? utelee äiti huolestuneena ja
jatkaa, kun ei Iida vastaa: — sinä olet niin muuttunut sen matkasi
jälkeen, ettei sinua ensinkään tunne. Puhuisit kerran äidillesi
suoraan...

— Ehkä äitikin suuttuisi kuten kaikki muut, pääsee Iidalta hiljaa.

— Olethan sinä taitanut olla vähän varomaton, lapseni, sillä eivät
ihmiset syyttä suutu. Ne ovat arkoja asioita, ei niihin pidä koskea.
Mutta älä nyt itke, kyllä he siitä unohtavat ja leppyvät.

Iida irroittautuu äidin sylistä, painaa otsansa pöytää vasten ja itkee
yhä katkerammin. Häntä ei ymmärrä äitikään. Hän luulee hänen itkevän
siksi, että on kadottanut kotipitäjänsä herrasväkien suosion.

— Sinä olet kipeä, Iida lapseni, puhelee äiti hyväillen. — Sinun
pitää lähteä ulkomaille. Siellä haihtuu mielestäsi koko tämän talven
ikävät... Onhan nuorella tytöllä nyt muutakin tekemistä kuin istua
suremassa ja itkemässä. Nyt minä telefonoin!

Hän telefonoi eräälle tuttavalle neidille, joka myöskin lähtee
ulkomaille ja joka on tahtonut Iidaa matkakumppaniksi. He kuuluvat
sopivan, että neiti illalla tulee heille.

Iida ei pane vastaan. Ehkä sillä lailla on parasta. Illansuussa, ennen
vieraan tuloa, lähtee hän hiukkasen kävelemään, selvittääkseen särkevää
päätään.

Ulkona yhä sataa lumensekaista vettä, mutta siitä huolimatta on
liikkeellä paljon ihmisiä. Toiset yrittävät pysytellä sateenvarjojensa
alla, toiset ottavat, leikkiä lyöden, vastaan taivaan kuurat suoraan
kasvoihinsa. Esplanaadi vilisee sunnuntaipukuista nuorta väkeä, joka
nauraa hihittää. Toiset ovat juovuksissa, toiset selvinä. Suomalaisten
joukossa luikkii kalpeita sotamiehiä ja santarmeja, silmät auki, korvat
pystyssä.

Iidaa hävettää, että he näkevät suomalaisia humalassa. Hän ei soisi
heille sitä aihetta vahingoniloon. Hän kuvittelee, että he siinä
astuvat näennäisesti välinpitämättöminä, mutta mielissään mutisten:
juokaas, pojat, juokaa! Sitä parempi meille, sitä helpommin me teidät
nutistamme — ja sitä helpompi teille itsellenne alistua!

Yleisö ei ole arkatuntoista, ei väistetä syrjään, kun toinen tulee
vastaan, vaan kyynärpäillä tuuppien tunkeudutaan vastaantulijain ohi.

Iida rientää, minkä pääsee, pois heidän joukostaan. Hänet on vallannut
inhon tunne, josta hän turhaan koettaa päästä. Hän suuntaa askeleensa
yli Rautatientorin Kaisaniemen porttia kohti.

Villensaunan hotellin edustalla kävelee kolme herraa, valkeat lakit
päässä, kaulatusten. He hoipertelevat, laulavat ja näyttävät olevan
valmiina sulkemaan syliinsä koko maailman. Iida tekee kaaren ja pääsee
heidän huomaamattaan sivuitse.

Puistosta kuuluu laulua. Hän miettii jo, kääntyäkö takaisin, mutta
eihän vielä ole myöhäistä ja Kaivopuistossahan tänään vietettiin Vappu.

Alastomina ovat puut, ruohotonna maa, sohjona asettuu lumiräntä lammen
pinnalle, jaksamatta sulaa. Ylempää tietä astelee joukko valkolakkisia.
Iida pelkää katsahtaa heihin, sillä jos... Mutta miksi aina edellyttää
pahinta? Ehkä he vain muuten ovat noin iloissaan. Onhan tänään kevään
päivä.

Suurelle kentälle on penkin ympärille kerääntynyt lauma poikia. Heidän
keskellään on jotakin, joka näyttää olevan heidän ilveilynsä aiheena,
ja heidän rähinänsä kajahtelee pitkin puistoa.

— Mikäs herran nimi on? kuulee hän heidän kysyvän ruotsalaisella
helsinkiläismurteella.

— Entä missäs herra asuu? Vai tässäkös yö vietetään...

— Mikäs herra on ammatiltaan?

Penkillä istuu mies, valkea lakki päässä. Pojat nyppivät häntä
käsivarsista, tanssivat hänen edessään, näyttävät hänelle pitkää
nenää. Hän yrittää tuon tuostakin häätää heitä luotaan, mutta ei saa
käsivarsiaan taipumaan kuin kömpelöön liikkeeseen, joka panee pojat
täyttä kurkkua nauramaan.

— Helkkarissa sentään, kuinka korea lakki! Lainaapas vähän minulle!

— Ja minulle!

Pojat riitaantuvat lakista, se kulkee päästä päähän ja singahtaa
vihdoin lyyrineen päivineen penkin alle.

Iida kääntyy ja alkaa juoksujalkaa paeta. Pois täältä, niin kauas kuin
suinkin!

Mitä tässä auttaa taistella vastaan? Paras antaa mennä myötävirtaa!

Hän purskahtaa kipeään nauruun ja nauraa hyvän aikaa seisten keskellä
Rautatientoria.

Hänen tulee kylmä ja kyynelet virtaavat silmistä, mutta täytyy vain
nauraa.

Sillä tämä tuntuu niin mukavalta. Hän katselee nyt maailmaa vallan
toisin silmin kuin äsken: kaikki tuntuu luonnolliselta, on kuten olla
pitää! Iloitkoot ihmiset kevään päivänä. Ylioppilaat ennen kaikkea!
Palatkoot entiset ajat. Sillä ennen oli ylioppilaselämä rikasta ja se
kasvatti suuria miehiä. Ja silloinkin juotiin. Nyt kun ylioppilaat ovat
siivompia ja raittiimpia, niin ovat he käyneet tyhjiksi ja köyhiksi.

Juokaa, pojat, juokaa! Sitä helpompi on teitä nutistaa ja sitä helpompi
teidän — alistua! Ehkä te sitä paitsi tulette intelligentimmiksi.
Niinhän väitetään...

Sinä iltana suunnitellaan ulkomaanmatka valmiiksi.

— Muista, ettet saa peräytyä, huomauttaa Iidan tuleva matkatoveri,
kotiin lähtiessään.

— En, en. Mitä minä täällä Suomessa turhaan kiduttaisin itseäni!

— Se on siis päätetty asia: kesäkuun ensi päivinä lähdetään!




VIII


Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta
Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset,
ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.

Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen
kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät
paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin
siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.

Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo
kerrankin elää!

He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain
tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin
ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa
seudut satumaailmoiksi.

Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua
viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella
soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia
ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat
miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee
leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten
vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta.
Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa...

Ja työ — kielenoppiminen ja soittotunnit — on kuin leikintekoa.

Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä,
parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja
tulvat nousevat nousemistaan.

Senjälkeen käy huolettomuus Iidalle mahdottomaksi.

Vähän ennen juhannusta saa hän kirjeen, joka on osoitettu Helsinkiin
ja sieltä lähetetty tänne. Se on hänen kotipitäjästään. Tuuloisten
nuori seura panee toimeen juhlat ja pyytää häntä hartain sanoin
juhlapuhujaksi.

He siis vielä välittävät hänestä, kaikesta huolimatta! He eivät
tuomitse eivätkä hylkää... Kuinka hän on heille kiitollinen.

Hänen silmäinsä eteen nousee kaukainen kylä ja ihmiset, joiden käsi on
kovettunut auran kurjessa. Onpa heillä nyt puuhaa, kun heidän tulee
valmistaa kokonaiseen iltamaan ohjelma! Pitkät ovat matkat, mutta
kokoon tullaan ja yhdessä tuumitaan. Siinä on huolestuneita, kesää
odottelevia miehiä ja tirskuvia, tanakoita tyttöjä... Päätetään ottaa
näytelmäkappale. Sehän täälläpäin on vallan uutta... Ja Iidan he
ottaisivat mukaansa, nuo hyvät ihmiset!

Kuinka mielellään hän menisikin, jollei matka olisi näin pitkä. Mutta
näin ollen täytyy heille kirjoittaa, ettei hän voi tulla.

Kirjeen lähdettyä syntyy hänessä ajatus:

— Mitä merkitsee matkan pituus sille, joka oikein tahtoo!

Ja siihen hän vastaa:

— Niin, mutta tuottaahan sekin hyötyä isänmaalle, jos minun henkeni
täällä rikastuu. Olisihan hullutusta lähteä, kun on pitkän, kalliin
matkan päässä.

— Sinun isänmaanrakkautesi on savua, suitsutusta, tyhjää sanahelinää.
Sinä palvelet isänmaatasi silloin, kun se sinulle on mukavaa, kun se
kunnianhimollesi voi tuottaa jonkun voiton. Uhrata et voi, luopua
nautinnosta et tahdo. Ja sinä puhut isänmaanrakkaudesta!

Iida vaipuu mietteisiin.

Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi
hän ei tahdo lähteä... Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä,
etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina
aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!

Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan
työssä ja toimessa se on toteutettava.

Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä... Suomessa on niin kylmä. On
ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.

Hänen täytyy lähteä. Täällä ei hänelle enää ole rauhaa.

He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän
ilmestyy heidän joukkoonsa.

Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä
uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa
pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona.
Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen
päätöksensä on valmis.

Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä
puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.

Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu
siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi
kiinni toverinsa käsivarresta.

Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan
uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene
pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen
täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei
hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää
kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää
lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.

Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla
pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?

Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla
astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen
väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi,
kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä...

Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee
lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo
hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja
voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän
pääse niistä.

Hänen täytyy luopua matkastaan.

Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski
leikkiä... Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän
lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä
nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin
suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.

Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko
ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin
eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän
vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien
rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman
asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja
unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.

Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman
tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni
ennenkin saanut takaisin terveytensä.

Hän joutuu kahden vaiheille.

Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät!
Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään
lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen
retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää
läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä
huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja
niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen...

Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää,
hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois
ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen...

Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän
lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen
alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!

Hän jää tänne. He eivät häntä tarvitse kotona...

Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä
kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen
hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen,
joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!... Hän hankkii sellaisen
mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko
mielin määrin pääsee paahtamaan...

Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen
tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä
huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se
on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään
tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja
siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä
suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.

Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku!
Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien
läpi pohjoista taivasta... Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka
alla on hiekkapohja!

Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne
kulkea.

Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään
taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.

Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet
ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja
hän tulollaan taas heidät erottaa... Mutta jos taas ne, jotka ovat
hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain
huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.

He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen
täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään
ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas
seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.

Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee
hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei
taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.

Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt
lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen
maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen
ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta
läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee
onnesta ja kiitollisuudesta.

Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön
matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus
suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus
joka velvoittaa.

Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö
valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään
omaista vastassa.

Äkkiä herättää Iidan puolihorroksista tuttu ääni:

— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?

— Maisteri Airanen, todellako! Oikein hauska nähdä edes joku tuttu.

Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?

Iida kertoo hänelle kaikki.

Hetkisen maisteri vaikenee.

— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti
— pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?

Veri nousee Iidan kasvoihin.

— Onko se sitten niin hullua?

— Menkää te nyt mieluummin johonkin kylpylaitokseen hermojanne
parantamaan, sillä tämä ei enää ole terveen ihmisen teko... Tulla tänne
sieltä... ja sellaisen asian takia!

— Kun minä en saanut rauhaa.

— Olisinpa tietänyt sen, niin en olisi kehoittanut teitä lähtemään
ulkomaille!

— En minä lähtenyt siksi, että te kehoititte. Olisin minä muutenkin
mennyt. Ja onhan se retki nyt hyvä tehtynä. Tiedän ainakin, etten ensi
hetkessä tee sitä uudelleen.

— Senkö vain te sillä retkellä olette oppinut?

— Muun maassa sen.

Maisteri hymähtää.

— Te naiset, te naiset, olette te omituista väkeä. Itsekidutus se on
teidän nautintonne. Se on se sunnuntaikoulutunnelma tai miksi sitä
nimittäisin, sittenkin pohjasävelenä teissä kaikissa!

Hetkisen kuluttua muistuu Iidan mieleen jotakin ja hän virkkaa
hymyillen:

— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja
monisärmäinen nainen...

— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää.
Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin
kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos
tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin
lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa... Ja
kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina
että... Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu
aikaan — teillä myöskin!

— Arvelette sen olevan ohimenevää laatua!

Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin,
väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?

Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen
ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän
mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:

— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko
ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin... niin mielettömät?

— Tjaa... olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan
viattomia pieniä privaattihuvejanne...

Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä.
Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja
molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.

Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa,
naftaliininhajua kaikkialla.

Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi
pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken
pois!

— Ethän vain aio lähteä sinne kansanjuhlaan, rakas lapsi!

— Aion, äiti. Juuri siksi tulin kotiin.

— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on
pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla...

— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti
olen tullut varta vasten, äiti rakas...

Äidin ääni melkein itkee, hänen jatkaessaan:

— Sieltä on kirjoitettu minulle... on kerrottu mitä sinä puhuit...
kaikki ovat sinulle vihoissaan... ja minulle myös, joka olen sinun
äitisi ja aivan viaton...

— Mutta äiti, ei äiti toki noin... Koska se kirje tuli? Johan he toki
ovat leppyneet.

— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka
sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen,
renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä
ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy!
Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä
tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.

— Kaikki oli totta, mitä sanoin, äiti...

— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon
kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe
vaikuttaa suorastaan yllytyksenä...

— Kiirehtikää! muistutetaan ruotsinkielellä telefonisentraalista.

— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet
mieliksi...

— Teen, teen, äiti. En lähde...

Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa
niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin
jokin hänen sisässään olisi särkynyt.

Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on
alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.

Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen
syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan
rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin
tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen
suuttuneet?

Hän ei voi katua. Hän on puhunut totta.

Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen,
vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä,
koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?

Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten
elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!

Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan
takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä... Ei, ei,
ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä
sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse
lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!

Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi...
Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja
nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät... Miksei
hän saanut olla siellä mukana!

Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta,
paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen
kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä,
valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää
syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.

Mutta miten?

Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä
raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä
heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset,
"yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se
tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta
pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt
ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi
eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.

Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua
synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi
on väkevä ja voittamaton.

Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori... Naisen
voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä...

"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te..."

— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä
siirtämään vuoriakin...






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 70798 ***