path: root/69697-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69697 ***

SUURI ARVOITUS

Kirj.

Jack London


Suomentanut

A.I.R.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Suomi,
1927.






SUURI ARVOITUS.


— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi
ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi
keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.

Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki
lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta.
Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli
samalla terävästi toverinsa kasvoja.

— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö
totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat
heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä,
elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia
niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin
kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat
vainotessaan miestä, jota mielivät. —

Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään
koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen
vereslihalle vioittuneita käpäliä.

— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt
naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko,
että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt
karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti?
Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama!
Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni
salpautumaan. —

Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien
päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän
viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt
hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —

— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole
riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti
saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin
olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen.
Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia
intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi
olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa
valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa
huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä
riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen
jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä
korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —

— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet
päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit.
— Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys
joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä
hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —

— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin
kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki,
koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren
huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut
täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut
mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä
Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän
tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä
hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle
menosta?

Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran
mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti
aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn
tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa
ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne
veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui
sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt
viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet
johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä.
Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat
vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi
jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut
kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian
alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla
jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän
tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky
Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo
loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä,
joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret
olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti
ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän
monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän
saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta
näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.

Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya,
ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen
seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa
höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania,
jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia.
Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti
häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista
intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He
eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja
jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä
heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen
kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli
Shortyn omaksi.

Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt
ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken
mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa
kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja
Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit
pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon,
että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu
kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn
jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He
kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon,
jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat
joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen
päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen
sivuhaaraa pitkin.

Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä
useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista
lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä
lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten,
päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen
eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän
merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin,
nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.

Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti,
ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti
kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa.
Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina
se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja
kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa
oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä
askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä,
jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi
kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan
saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit
oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän
kuin heitäkään.

Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka
sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti
itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön,
ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja
laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle
maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit
tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari
osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että
Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain
loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili
lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät
ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä
valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli
kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja
kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.

He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja
lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja
he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta
intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea
neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän
useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin
kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät
jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia
tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti
— näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi
voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi
tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi
lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja
tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti
Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen
joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.

Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet
vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä
enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten
loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat
eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja
päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti
ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat
melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla
tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle
hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota
säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen
sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen
viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen
seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista
tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa
miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko,
mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen,
miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.

Heidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi
hälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja,
tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät
suinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne
raivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien
kimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin
sairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi
syntyä vain raakain villikansain leirissä.

He pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten
intiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria
peuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat
turkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat
istualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän
vakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista
tekemättä pienintäkään elettä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko
kadottanut puhelahjasi? —

Shortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys.

— Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan
osoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? —

— Katoamisesi jälkeisenä päivänä. —

— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret
kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on
tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia:
nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja
ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat
poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän
kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä
sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa
välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän
istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle
sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän
kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää
siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten
pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi
vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven
seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen
erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän
aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku
nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—

Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen
seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin
suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja
pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja
puheli:

— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän
on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein
pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta
niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä
kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei
skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä
ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny
Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on
kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta.
Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut
tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä
tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle,
mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä
mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —

— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä
kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän
kysymyksen.

— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt
vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä
osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan.
Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin
taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon
tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä,
ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen
neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän
on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa
tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon
tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen
kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin
silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta
lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka
elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä.
Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme
peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme
kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta
ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin
olen minä vihoviimeinen kerskailija. —

Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät
aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti
kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen
pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin
nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli
koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit
taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän
tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen
poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa
tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät
näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on
terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen
laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat
olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan
ihmisessä.

— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on
Snass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.

— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa
heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.

— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —

Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen
sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.

— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on
luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti
kaupungeissa. —

— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin
sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass
muuttui.

Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja
hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen
pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi
ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän
käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan
puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew.
Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa
leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —

— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin
poistuttua pienen joukkonsa etunenässä.

Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta
käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella
makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä,
jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa,
arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue
palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen.
Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat
valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia
ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten
ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät
oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä
tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita
ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin
nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja
luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös
näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä
ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia
lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät
suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita.
Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat
pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät
kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva
kädessä.

Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa
ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen
yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa
mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita
oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet.
Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu-
ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta,
jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat
miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa
ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa
avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi
niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä.
Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät
pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.

Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin
upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan.
Hänen _parkansa_ huppukauluksineen oli valmistettu jostakin
eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta;
hänen _muklukinsa_, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt
monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet
polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat
himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta
tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää
sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia
simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet
kimaltelivat auringossa.

Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten
hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään.
Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui
hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja
ojensi kätensä Kitille.

— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla
äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen
turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut
intiaaninaisten kimeään kirkunaan.

Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat
kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.

— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja
hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa
anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen
englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on
skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen
ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen
isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän
pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen
olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan.
Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —

Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass
itse nimitti Margaretiksi.

— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain
intiaaninimi. —

Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin,
kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita
villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia
sitten kohdannut ja päässyt pakoon.

Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana
siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka.
Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee
enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin
Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki
retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana
oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween
käyttämä silkkiteittä löydetty.

— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.

— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle
myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään
jälkeä. —

— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet
kumpikin. —

— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman
kuuluville. —

— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.

— Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte
ottanut heidät vangeiksi? —

Snass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään
minun ja kansani pariin. —

— Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten.

— Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? —

— Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit.

— Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen
useasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä
Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. —

— La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. —

Snass pudisti päätään.

— Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. —

— Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme
satojen peninkulmien päässä pohjoisessa. —

Ponnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään
vihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille
kotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä
huolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan
kirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut
tai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli
kuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta
kullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja
siitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa.
Hän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan.

Ei Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli
syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis
— ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän
mainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne
lukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa
selvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta
mitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin
oppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä
yritti puhua.

Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka
isä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä.
Myöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta
äitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut.

Danny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän
ei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle
kauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta.
Hänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa
ja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli
kuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla
etelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa,
kunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain
parisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta
oli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni,
ahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista
rakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä.

— Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass
eräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä
— lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä
siten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän
oli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui
nimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli
eksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine
joen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös
suuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely.
Zologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja,
Luskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin
ansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän
välttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me
surimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin
monasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena
tuskin mailin matkan päässä leiristä. —

Samana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte
itsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne
paljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa.
"Neitotulia" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö
— ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos
haluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. —

Kit hymyili ja pudisti päätään.

— Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli
ainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni,
tavaton onni. —

Labiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen
tahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä
se sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi,
Villieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi.
Vanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti
englanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli
tietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minua
_Cheetah_-kumppanikseen. Mitä merkitsee _Cheetah_? [Cheetah oikeammin
Tshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. —

Labiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen
yksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen
täysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen.

Niin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset
pelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten
esimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien
välityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve-
ja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta
poreupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti,
mutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja
tusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei
kukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö
tuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei
hänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua
pakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä.

Ja mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttui
Snassin salaisuus jälkimäiselle.

— Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta,
että on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja
että he ovat rakastaneet toisiaan suuresti?

Kit nyökkäsi.

— Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän
ei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma.
Kun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että
isäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on
ollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman
surullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki
nuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin.
He menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä
tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin
intiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt
neitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun
on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä.
Ja Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos
lähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla
hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni
mukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori
tyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin
nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta
itselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin
hänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin
iäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja
Francesca, tarkoitan? —

Tytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. —
Sanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on
enemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä
jostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa —
silloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä
on hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! —

Labiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän
huokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan
neulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään
tapauksessa milloinkaan mene naimisiin. —

— Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava
säälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi.

— Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen.

He tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa.
Idässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja
harjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta
he tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä
poikittaista vuoriketjua.

— Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan —
sanoi Snass samana iltana Kitille.

— Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan
pakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan
yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte
heille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani,
ettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme
terveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi
olla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen
ilman maailmaa. —

— Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa
salaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla.
Mutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme
pakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen
heti paikalla, Kit. —

— Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit.

— Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet
heille erikoisen tärkeä. —

— Mitä sillä tarkoitat? —

— Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään.

— Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet
sen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi
alkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään.

— Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? —

— Olen pelkkänä korvana. —

— No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille.
— Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja
nuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet
sytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? —

— En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? —

— Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs
hame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi
on Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän
ei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei
hän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää
tulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun
poloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. —

— Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin
muistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana.

— Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme
toteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää
ristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta
kuuntelehan tuota, Kit! —

Kolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin
nuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä.

Kit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi
ne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä:

— Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär
sytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin,
Sudenpyytäjän tytär — — —

Luettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme
kuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa.

Nuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla
puhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä
juhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt
jo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta
seuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä
peurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman
jakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten
tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa.

Kit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti
nuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän
keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.

— Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. —
Olemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. —

— Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät
hullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa
silloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille,
voittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden
pakoon ja etsin teidät. —

McCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti,
joitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta.

— Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä
myöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain
löydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. —

Mutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet
olivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin
Shorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret
miehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen
peuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat
suurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja
parkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän
sadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin
liikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä.

Kit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän
valmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän
näkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa
pureskellen.

— Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti.
— Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen
kintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat
hänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta
pelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta
erästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. —

— Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. —

— Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on
käskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen
nuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty
läksi omalla uhallaan. —

Snassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin
säteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän.

— Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö
minä, minä... — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä
loistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti
sinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin
kenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat
kertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on
ihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha
Nelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä
tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me
olemme valkoisia, sinä ja minä! —

Kitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut
tilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei
ollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä,
että Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät
niin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut
käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan.
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut
rakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen
keskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä.

Tyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa
ja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden
ilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi
alkuun.

— Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä,
että Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan
kokonaan? —

Tyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja
luottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin,
että rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon
siitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen... —.

Siinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit
huomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden.

— Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin
suuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. —

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit.

Valkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan
ennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut
erään miehistäni.

Tuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän
ei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne
kintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän
ei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin
tästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa
ei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. —

Jouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi.
Hän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin
ihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa
aivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen
silmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken
rohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta
kertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa
oli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä
ja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he
keskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti
näitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan
todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman
raikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa
kirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän
tapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen
sivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi
ajatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä,
että tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua
naiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi
se tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja.

Labiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa
rinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi —
toinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli
häveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella
— — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu
Labiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan
nämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween
sielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin
mielessä.

Ja Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti
muistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi
rakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja
mitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt
sitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta.
Ja häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään
taipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli
kuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä
kolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka
hän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt
oli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja
vaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy
Gastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa
Labiskweetä enemmän.

— Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä
päivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti
pitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! —

Kit ei vastannut.

— Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti.

— En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.

— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten
takana? —

Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin
hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään
hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin
suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka
Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.

Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti
itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei
kyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass
osaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt
huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.

— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa —
jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta.
Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen
mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —

Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka
ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.

— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja
minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä
lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta
minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut
kirouksenani. —

Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan
tarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas
ja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran
penikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.

— Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon
miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää
en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että
naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa
jo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun
intiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —

Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin
magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti.
Ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut
salaamaan tunteitaan.

— — —

— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja
pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta
matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen
vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun
kaltaisesi mies. —

— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene
pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin.
Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä
mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta
ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —

Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä
tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta
ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin
vietämme häitäsi? —

Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi
mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus.
Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet.
Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi.
Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat,
kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu
silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi
ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä
en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea.
Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut
oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän
kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin
kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain
me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa
jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta
hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että
sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen
sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja
kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko
sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en
tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —

Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon
hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö
taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä
heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan
kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan
ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.

Labiskwee huokasi jälleen.

— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko,
joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut
minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon
auttaa sinua palaamaan maailmaan. —

Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet
koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen
niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi
ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti
vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset
laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä
läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.

Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön
tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja
mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun
he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille
merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan,
jossa Snass nukkui.

Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi
yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan
kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet
nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea
mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta
heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä
syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet
sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.

— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet
kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään
tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi,
että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen
lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.

— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti
naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa,
jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut
kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me
kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —

Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata.
Että Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se
itsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli
suunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei
todella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja
niin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran
kerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja
veti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä
tekisi.

— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt
rakastavan miehen. —

Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi
hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki
entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan.

— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet
vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —

— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä
syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta.
— Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan
palaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli
maailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta
tulleet miehet tuntevat täällä ikävää... Ja minä en tahdo, että sinä
kuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti
johtavaa tietä. —

— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy
palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin
että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat
minua. —

— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen
armaani. —

Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden
varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen
mailia. Tule! —

Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä
käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi
äkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään
johtavan tien toisella puolella.

— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi
Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään
maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo
mistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän
kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin
itseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä
englannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi
ja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla
tähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka
voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —

Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä
ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen
sen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi
nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti
uhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti
Kitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin
Kitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin
olisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi
hänen kämmenessään.

Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja
niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.

— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi
Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui
Kitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja
nuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus
ja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille
johtui mieleen _Cheetah_, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli
aikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä,
että tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään
häntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä
silmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin
asiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä.
Tuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli
minulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —

Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein
siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa.
Ja hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän
rakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää
ja toimia.

— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat
vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua
mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet
isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä.
Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä,
silloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –

McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa
ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween
silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään
Kitin puoleen.

— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.

Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa
kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti,
että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät
ottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen,
hankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.

Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa
he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän
kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he
tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita,
joitten nuput olivat puhkeamaisillaan.

Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä
tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä,
toinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi
joukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi
oli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se
erkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen
harjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet
eivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään
takaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei
edes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja
pitempää kiertotietä.

Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille:
— Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.

Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä
maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan.
— Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi
hän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole
metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän
täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —

Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut
kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät
lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat,
McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä
pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt
varsin vähän tilaa.

— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän
selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen
arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua
tavattomasti riistaa. —

— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuului
Kitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.

Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että
he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi
kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen
tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.

Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen
alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun.
Kun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän
vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi
Kit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme
enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa
korkeammalla. —

Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle
avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä
mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.

— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.

— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät
tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen
tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö
niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —

McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa
taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi
jälkimäiseksi.

Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen
saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa
hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät
jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten
söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä
kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi
vatsan vaatimukset.

Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä —
taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi
muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas.
Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta
napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen
suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua
kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat
välttämättömät askareet.

Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen
tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä
ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille,
hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin
kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta
sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän
katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi.
Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan
päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että
he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän
olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä
kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien
väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät
taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.

— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa
yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät
suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He
olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet
metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he
raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa
maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia
joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä
heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia,
joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat
luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat
heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään
ruoka-annoksiaan.

Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän
kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että
tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee
kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan
puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille
ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.

— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.

Käsi epäröi.

— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.

Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi
puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään
hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan
nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun,
puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.

— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.

— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen
ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei
voinut hillitä.

McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein,
tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se
oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan.
Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta
hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta
sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se
näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.

Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän
hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui
voimattomaan raivoonsa.

— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee —
sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun
elämäsi kustannuksella! —

— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien
annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana,
mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän
syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween
lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin.
Naiset eivät surmaa. —

— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi
Labiskwee hämmästyneenä.

— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi
alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —

Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja
seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli
valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja
alkoivat seurata niitä.

Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein
mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie
kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet
kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden
heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta
he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat
päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä
ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat
kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman
tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui
savumerkeillä toverit luokseen.

Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset
ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten
synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee
ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään
alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.

Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He
pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin
äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki
jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä
heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla
he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky
ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties
nähneensä vain unta.

Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä
vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen
he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin
paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla,
joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.

He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin
painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän
lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään
metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin
heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin
saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena
kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä,
paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka
väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä
kaunopuheinen kuin ennenkin.

Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja
Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä
McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti
seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta
ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän
osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan.
Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen
lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä
alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten
vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa
ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin
suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen
löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei
siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että
se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.

Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde
valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi
hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut
kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa,
valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat
Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä
niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.

— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö
sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin
kummalliselta. —

— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit.
— Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi —
sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —

— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit.
— Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen
pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —

Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.

— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.

— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata
hengittää. —

— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa
turvin.

Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.

— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin
he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä
aurinkoja taivaankannelle.

— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on
mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.

Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti
taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! —
hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.

Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa
poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa.
Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan
mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se
ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet
suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.

— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian
huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin
mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —

Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan
toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen
pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.

— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on
muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he
noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole
tavoittaneet meitä edes sataa metriä.

— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt
surmata meidät. —

— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin
olisit sinä hyvin kaukana minusta. —

— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin
mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —

McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa
päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään
ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi,
ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin
halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat
taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään
rinnettä ylöspäin.

He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen
kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen
kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä
ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi
et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —

McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.

— Peittäkää suunne! — komensi Kit.

Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai
Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun
takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput
häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti
ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli
lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.

— Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.

— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.

Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja
toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin
lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan
paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis,
joka oli sorruksissa.

— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.

Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen
sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli
laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja
hilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.

Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi
pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli
hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman
halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.

Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween
rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta
hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan,
kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat
vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian
loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi.
Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin
etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen
lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.

— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai
muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat
vanhat. —

Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki
kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä
kerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat
makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He
tunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he
eroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun
yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua
heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.

Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti
suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi
ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee
kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja
kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne
olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti
toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen.

Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja
ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran
tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.

— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle
alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja
hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —

Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset
herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt
viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä
äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.

Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain
Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni
soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.

— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso
armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme
katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään
ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja
olen rakastanut sinua. —

— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten
miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?

Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen
auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen
läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli
muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen
nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen
näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.

— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —

Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet
kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.

Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä
kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä
olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä
vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He
jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta
sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä
tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla
kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan.
Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti
vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon.
Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti
ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti.
Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen
tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien
vuorenharjanteitten pakoittamina.

— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät
sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —

Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja
se ei suonut heille tarpeellista lepoa.

Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta
se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä.
Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa.
Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja
sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja
nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma
ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään
kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin
vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä
hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja
nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan
päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.

Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun
suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa
valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.

Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen
lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä,
kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti
tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit
turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena.
Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään
olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja
jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä
ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen
mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti
auringossa.

— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit
katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille
ikäänkuin silkkisiä huntuja.

Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät
kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa,
kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.

— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun
untani? —

— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset
minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja
löydämme tien länteen. —

— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa,
jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi
jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana
tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän
hyvin korkealla Yukonin suuntaan.

— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu
tänne ylöskin. —

Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä
olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi
Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin
kauniina.

Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka
yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja
illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin
ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi
Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja
niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa
ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset
olennot he olivat.

Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti
saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen
unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina
ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen
suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San
Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi
kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla
villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja
kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään
sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän
antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi
kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin
vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät
hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan
suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet
mielipuoleksi.

Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne
päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin,
joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä,
jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen
vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita
vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin
katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat
myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain
seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät
suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa
jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän
ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki
ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli
inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa
ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi
hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa
mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän
haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.

Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana
haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta
Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita,
jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia
polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän
asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista
niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän
tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa
ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli
hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää
tahtoi hän todella syödä... Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän
epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta,
ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli
hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli
tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen.
Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä
röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha
narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka
pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan
hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan
sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä
uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään
naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.

Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat
vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet
voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään
syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana
aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten
pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen
täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä
uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen
huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan
tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin
oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia
ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat
hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.

Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti,
että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi
oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta
pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella
kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta
paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei
jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan.
Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan.
Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja
pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän
oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa
iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli
mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen
Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin
kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.

Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun
Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.

— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen
äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. —
Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —

Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä
aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen
hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä
saavut perille. —

Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet
jälleen herätti.

— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla
sillä tavoin. —

— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.

— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä
ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin
kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin
huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka
painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi
minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —

Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja
tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi
kuolla.

Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle,
mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista
valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli
Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten
säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin;
pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi
hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka;
valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä
merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen
niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä
muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen
kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti
Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin
pimeyteen.

Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa
vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut
sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle
taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi
niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota
ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?

Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat
ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia
asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin
joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen.
Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi
herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli
tapahtunut.

Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle
mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet
kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin
kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa,
uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka
oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä
näkemään suuren arvoituksen — naisen.

Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata
Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle,
johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.

Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän
tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena
virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa
Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa,
sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.

Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut.
Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti
toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen
minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi
ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus
ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan
lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia
ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään.
Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta
värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa
pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa
nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen
aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja
laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä
ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso
kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia.
Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että
niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen.
Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka
eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade —
riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan
niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään
yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen
itki ja nauroi tietämättä miksi.

Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa
kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän
heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen
tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi
murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä
toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja
nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen
hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että
mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen
vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen
kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti
tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa
oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet
tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin
siemauksin savua keuhkonsa täyteen.

— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla
ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —

— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —

lisäsi Shorty.

Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.

— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä
joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja
sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —

— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.

— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —

Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti
elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.

— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa
— ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi
minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita,
ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella
aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen
rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät
viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä,
jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi
minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin
taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja
kaiken tämän.

Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta
nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.

— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me
jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja
levätä. —

Kit pudisti päätään.

— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.

Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa,
mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa
monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan
hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa
kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien
silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut
parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja
nuotiosavun mustaama.

— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. —
— Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene
matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —

— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata
viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä
maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret,
ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —

Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.

— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. —
Tai oletko tullut ihkasten hulluksi?

— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta
hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se
todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en
luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt
minä sen tiedän. —

Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä
saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.

— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä
asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —

Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla
profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan
Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan
retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko
sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua
tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan
aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen
vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen
opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman
sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi
matkaa jatkamaan. —




HÄNEN ISIENSÄ JUMALA


Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien
temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon
taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja
venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata
eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia.
Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä
heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla
säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset
alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat
pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa
ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän
vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi
läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä
lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja
tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta
tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin
yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä —
taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne.
Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi
törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään
myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien
metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi
tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat
suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat
eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli
täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä
loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien
hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään,
kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.

Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde,
joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän
keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus
seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan
yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta.
Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli
kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta
saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja
kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.

Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi,
seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja
kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset
jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla
joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten
ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului
kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi
kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka
sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet
osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä
viiniköynnöksien vihreistä juurista... Heidän jalkojensa juuressa
leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen
liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.

Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen
leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle.
Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan
tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa
sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä
etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos
vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki,
jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.

Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin
rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi
miestä keskustellen keskenään.

— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä!
Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä
paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä
tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi
murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen,
yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään
englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön
tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen
veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin
heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä
oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä
omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö
omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että
tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli
paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.

Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä.
Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän
saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan
niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut
tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni
ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis
syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen
juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja
ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen
ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja
hyvät ystävät.

Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt
kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me,
tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme
yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio,
kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —

— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen
kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista,
jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat
jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja
minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut.
Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se
meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien
alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä
kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme
ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen
luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin
että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta
hengityksestään. —

— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä
palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden
elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa,
ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta
saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka
siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja
antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä,
kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja
kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin
yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni
oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi
katsannoltaan. —

— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se
helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja
oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut,
että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa
tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut
koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte,
hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa,
kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo
nainen — no niin, hän kuoli.

— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia
ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset
katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin
koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin
mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä,
mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia.
Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he
ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —

— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon
rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja
pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet
hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin
oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani
perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja,
että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen
käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun
vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin
sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua
rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin
hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni
oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —

— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan
asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin
Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin
ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren
mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän
kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja
toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani,
on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun
sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni,
sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun
omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne
me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin
teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis
tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan
kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille
suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä
pikemmin, sen parempi itsellenne. —

— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti
hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä
ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.

— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon
veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten
he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut
heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana
joella ovat venäläiset. —

Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä
maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa
oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen
päättyvän Jäämereen.

— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.

— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja
sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette
omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan
kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun
käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän
kansan päällikkö. —

— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni
luo? —

— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja
valkoisten miesten jumala. —

Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen
Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä
punarinta-satakielen liverrellessä.

Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan
heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata
Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka
pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä
liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen
viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan
matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka
sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan
aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan
portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen
sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.

— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui
hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan
hohdetta pohjoisella taivaanrannalla.




2.


Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia
kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista
katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta,
ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat.
Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa,
heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia
oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista,
mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä
aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti
maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein
ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui
säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden
miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.

— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —

Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos
haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti
nähdessään vieraan kanootin.

— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen
kaitsija! —

Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten
ottanutkaan, hymähti vain katkerasti.

— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä
helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme
hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja
kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän
Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti
aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan
mäkeä ylös.

— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja
Jumalan armo teidän kanssanne! —

Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.

— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni!
Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne
ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa
rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä,
Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan
kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja
tekojanne. —

— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard
suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään,
Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —

Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti
saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran
apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan
leiritarpeet. Stockard seurasi häntä.

— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko
elämänne teille jonkin arvoinen? —

— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen
viinitarhassaan. —

— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —

— Jos se on Herran tahto. —

— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä
ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei —
miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo
kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä,
vaimoani — — —

— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —

— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä,
myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin
muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te
pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin
pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää
unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa
rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön
mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte,
nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua
sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani
ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette
venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia
pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle
— Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata
sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin
pian kuin Herramme sen myöntää. —

— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi,
ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja
järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen
kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi
arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas
pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä
esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä
vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi:
Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui
Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen
pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen
minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia,
loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —

— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi
hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako
hirvenlihaa ja paistinpannua. —

Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat
rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina
leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa
onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella
tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus
ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi
yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille
rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista,
joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla
ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden
rantamalla.


3.


— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista.
En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä
hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa,
ymmärrättehän! —

Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä
synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:

— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että
aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia
ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua
kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan
ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —

— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut
teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni
kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan
teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa
täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani
kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne —
ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —

Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli
vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt
kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he
kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.

— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —

Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin
mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan
rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut
katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.

— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua
voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän
uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria.
Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle
tielle. —

— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni —
kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa
puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä,
jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —

— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla
rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill —
vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut
meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa
sanaani, mies! —

— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee
uhkauksensa täytäntöön. —

— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi
kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen
pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko
jutusta? —

— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.

— Puristaako varpaitasi — mitä? —

Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä
lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste,
aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet
pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi
tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne.
Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä
ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan
häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä
siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne
oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren
nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat
sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan;
outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule
surisemaan heidän korvissaan. —

Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani
palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat
seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard
ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät
maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut
ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi
auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut
loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat
parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti
sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.

— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill
heidän palatessaan kirveet olalla takaisin.

— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —

— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta
rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies,
joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill
tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen
paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi
täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja
luunuolisade viilsi ilmaa.

— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan
pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —

— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti
hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä
sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen
johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä
luodin kantaman ulkopuolelle.

Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä
Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut
uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri
kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa
heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle.
Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään
kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut.
Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan
hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui
mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa
mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan
vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut
hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut
muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi
häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti
ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei
voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista
ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään
samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää,
oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus
johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa
elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin
oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he
eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.

Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän
puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin,
mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja
hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas!
Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista
oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka
voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon
Herran tahto. —

Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti
häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän
hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät
näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään
taisteluun.

Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan
vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli
joutunut.

— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.

Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi
hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät
mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin
puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin
tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat
järjestykseen. —

Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen
ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän
piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat
asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill
seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen
antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja
keskisormellaan naisen sormeen.

— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli
liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.

— Ja nyt ristikää lapsi! —

— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.

— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan
lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli
minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi
unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin
kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole
vahingoksi. —

Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi
vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä
sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.

Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat
verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa
elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä
katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten
aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja
hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi
melu.

Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa
varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se
hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin
jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä
punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.

Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia
haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt
vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä
keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen
yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen
lähetyssaarnaajan käsivarteen.

Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi
läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen
ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin
mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme
miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin.
Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli
päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän
oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen
paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti
murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän
kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen.
Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja
nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin
valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen
kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet
pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään.
Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa
polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja
päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät
kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä
kirveeseensä.

— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.
Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —

Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.

— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka
vietiin puoli-intiaanin luo.

Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt
haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka
suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien
viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä,
lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa.
Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin
rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus
ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei
hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden
ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka
oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies
kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa
joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita
mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää
jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan
lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli
väärin.

— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.

— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa
ulkoa oppimansa katkismusläksyn.

— Onko sinulla mitään jumalaa? —

— On ollut. —

— Ja nyt? —

— Ei ole. —

Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.

Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet
valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin
kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi
tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin
kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.

— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei
hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa
hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että
voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole
mitään jumalaa. —

He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he
pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi
nyt Hay Stockardin puoleen.

— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi.
Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.

— Onko sinulla jumala? —

— On! Minun isieni Jumala. —

Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi
merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen
huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin
naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle
miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo
kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —




SIWASH-NAINEN.


— Jos minä olisin —

Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava
ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta
molemmilta teltassa olevilta miehiltä.

Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha,
ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen
amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti
kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan
parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän
nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän
rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta.
Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka
kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena
telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä
pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli
viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan
siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin
oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa
intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko
tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli
naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella
Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin
pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset
yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.

— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti
Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä
perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.

Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja
Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa
oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata
hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta
kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut
hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka
uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.

— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä
ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja
hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.

— Silloin minä myös _olisin_ mies. Minä kiinnittäisin kantamukset
selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä
täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät
ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä,
ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja
sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat
toisenlaista tekoa. _He_ lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi
kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —

— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries
kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä
väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.

Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja
jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta
vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas
täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.

— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? —
Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin
silmin.

— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn
päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen
kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan
ovi avautui.

Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean
näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten
takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi
oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen.
Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen,
liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä.
Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen
läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän
parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri
lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan
alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi
yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.

— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia
myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta
liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan
kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon —
katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi
intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat
jenkkejä jokaikinen. Ja ovatko _he_ taipaleella? Onko siellä edes yhtä
ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä?
Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa,
sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä
alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan
seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty
ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän
kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi
jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries
paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli
joksikin aikaa mykistetty.

— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien —
naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.

— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt
menevät piloille! Kokonaan piloille! —

— Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan
päästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku
ystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi
ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut
ja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset
dollarini. —

— Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä
halveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin
pieneen lätäkköön — te — englantilaiset! —

Näillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli
ilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Ellei _siitäkään_ olisi apua,
niin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen
tulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan.
Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden
se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.

Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä
olosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin
saattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan
jäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat
englantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän
jälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he
vastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä
entisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys
kiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia
saappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien
manalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen
solkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen
huultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly
Travis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat
varjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan.

Kumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick
ehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska
hänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta
tyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen
keskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli
sitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä
tulvehtivassa maassa.

— Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä
rauhallinen kuin hänen äänensä.

— Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka,
niin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta
ja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä
tulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn
kynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata
märssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja
lunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis
heittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva.
Vaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta
tai huuhtelukattilasta. —

— Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään?

— Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi
tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan
ajaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että
hänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman
jäähdyttää. —

— Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon
tyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä
moiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin
senkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota
minut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy,
niin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon
miehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta
hentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä
synnyttämään. —

— Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta
tyytyä siihen, niinkö? —

— Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä —
mutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. —

— Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee,
niin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. —

— Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick.

— Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn
märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan.

Dick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn
yösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja
levitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön.

— Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän.

— Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta
pulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että
vertaistaan tuskin tapaa. —

— Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? —

— Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen

Pavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä
kauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä
puutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan
niitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin
hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen.

— Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös.

Dick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.

— Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja
vastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja
kesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin
oli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin
mies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin
taholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui,
ja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat,
mokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään
valitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut
syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että
ottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat,
niin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä
sanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä
päivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä
nostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet.
'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään
sinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikön _kloochina_, hänen,
joka viettää _potlachia_ joka päivä. George oli chilcatkansan
päällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. —

— Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessani
rannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, _Pole Starista_,
Unalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa.
Siellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? —

— Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko
hurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? —

— Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta —
hooch-juomia ja huopia ja sentapaista.

Sitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin
minä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon
— lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet
intiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö
oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa,
joka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut
juhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä
olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä
lukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack
oli minulle jutellut paljon heistä. —

— He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut
aavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin
monet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat
tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt
olivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten
käynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten
äsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän.
Senjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta
tietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. –

— En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja
mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti
hän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja
toinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa,
kun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä
seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan
tytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En
tahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta
itse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että
tytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa',
hihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja
lähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli
tähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan
pidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. —

— Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja
heti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki
mitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän
elämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista
heidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti
ja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin
päästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset
nauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä
vähän!' —

— Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja
huomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät
varmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin
joukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin
tytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin
sangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena.
Sitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. —

— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään.
Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan
chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen.
Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän
suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään
— kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki
heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne
häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin
minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat
ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista
miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan
kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö
Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri
kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —

— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet
valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene.
Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit
luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän
ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten
polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä
George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä
kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —

— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle
lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin
halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista
myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin
tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä
laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —

— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo
ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia
alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George
tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla.
Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia
tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi
milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa.
Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten
kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut
tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai
verensyöksyn keuhkoihin. —

— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme
rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja
suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin,
kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä
määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan
ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —

— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar
Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja
käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova
ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule',
ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?'
kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. _'Potlach._ Hän tehdä
Killisnoo omansa _klooch.'_ —

— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi
heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme
siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli
lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä
pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin
edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —

— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan
Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa
päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —

— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin
melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana.
Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle.
Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli
kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät,
niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan.
Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan
ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti.
Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat
kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet
lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little
Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta
oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista
miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —

— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin
kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä,
ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin
etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella
kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu
mokkasiineilla kovaksi kuin sementti.

— Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä
koristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä
kanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet,
ja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia
edesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani
Liverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä?
Ja mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin
aikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei
pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja
Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno,
mietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua
rinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. —

— Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun
valaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle:
'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes
katsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi
hitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti
kevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän
alla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.'

— Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain?
Siellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä
susia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne
villien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia
tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso
peto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti
edessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen
paikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen
suoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. —

— Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa
keskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä
vallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin
perästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja
minut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. —

— Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli
asettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä
johtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin
minä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon _potlachisi_ savu useasti
taivaalle ja suokoon _Sticks_ sinulle runsaasti turkiksia ensi
keväänä!' —

— Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut
siellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa.
Hänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä
oli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden
läsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin
ilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään.
Olihan moinen "sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta
teeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. —

— 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä
viettää?' —

— 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle.

— "Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksi _kloochia_
ennestään?" —

— "Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!" Jälleen kumarrus päällikölle. —

— "Vai niin". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan
huvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin
yhdestä suusta: "Killisnoo! Killisnoo!" —

— "Killisnoo — no, mitä hänestä?" — kysyin.

— "Killisnoo George-päällikön _klooch_" — papattivat intiaanit.
"Killisnoo _klooch_." —

— Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi
päällään ja pöyhisteli itseään.

— "Ei hänestä tule sinun _kloochiasi_" — ilmoitin juhlallisesti.
"Hänestä ei ikipäivinä tule sinun _kloochiasi_ — toistin hänen käydessä
aivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan.

— "Katsokaa tänne!" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. "Suuria
taikatemppuja. Katsokaa!" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut
ylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa.

"Killisnoo!" huusin. "Killisnoo! Killisnoo!"

— Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa.
Kaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata,
että Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti,
odotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen
tähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani
hermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi
keskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli
odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai
jotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja
luullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. —

— Sitten huudahdin "Killisnoo!" niin pitkäveteisesti ja laulavalla
äänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset
alkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi.

— "Katsokaa!" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle
ryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin
miehiä. "Katsokaa!" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin
lennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla
pääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi
pilviin.

— "Killisnoo" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin
yläilmoja kohti. "Killisnoo."

— Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin
toivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan
korkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa
väittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä
näkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä,
joka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui.
Kaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin
rintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun
lähdettävä. "Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä
miestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden
ja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan
ikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn.
Tarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö
piti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan
paikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä
uudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin.

— "Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen
tehnyt tänä iltana", sanoin minä. "Kutsukoot he Killisnoon takaisin
pilvistä jonne hänet lähetin!" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he
taikuuksillaan pystyivät. "Synnyttäkööt _kloochisi_ sinulle yhtä monta
poikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia", lisäsin ja käännyin
poislähteäkseni — "ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta
kohti korkeuksia."

— Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti
päästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin
kaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös
minuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut
jäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan.
Ja voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin
voimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka
minuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä
peräsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine
Islandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka
Tilly kuivatti rinnoillaan.

— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me
elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot
säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen
kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua
kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen
huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus.
Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon
Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi
kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella,
kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja
sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. —
— —

— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen!
Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja
läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä
höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja
sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut
sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata
— sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat
valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän.
Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi
nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä
toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et
voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on
siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen.
Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat."

— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina
viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni
korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista
lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana
Chilcat-asemalla. —

Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti
piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden
syrjälle Mollyn paluuta odottamaan.

Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa
amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla
teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen,
tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä
tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi
raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti
hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn
ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset
voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.

Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta.
Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick,
joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella
puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen
huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti
päätään.

— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja
hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin.
Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja
pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme
yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —

— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi
loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti
Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.

— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi
Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti
teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on
sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.





SUURI KYSYMYS.

I.

Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui
sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen
mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja
jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat.
Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista
poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää,
kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä
Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet
avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän
lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon
eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia,
jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.

Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti
Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin
edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa
tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen
maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä —
juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän
suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä
väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin.
Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka.
Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville
siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona
jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi
myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä
ratkaisematta.

Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun
rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut
sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa
juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön.
Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei
ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja.
Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.

— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli
tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään —
sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre",
sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte
paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu
olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui
tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin
hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta.
Lempo soikoon! —

— Kuinka? _Ah oui_. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat
tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame?
Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän
jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte
tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? —
lähtekäämme, madame!" —

Ja silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhatta
dollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiä
Circle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenyt
Dawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta Birch
Creekiin tullut mitään. —

— _Ah, m'sieu_. Sinä päivänä madame sanoi: "Pierre", sanoi hän antaen
minulle viisisataa dollaria, "menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme
jokea ylös". _Ah oui_, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka
Charley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo
soikoon! —

Kun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan
tietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi
olla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri
merkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre
Fontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine
saattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke
Cityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja
katosivat saarten sokkeloihin etelää kohti.

II.

— _Oui, madame_, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari
Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —

Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin
että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä
nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja
sitoi veneen kiinni.

— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut
rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin
kuluttua hän palasi takaisin.

— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona.
Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt
koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —

— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut
matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman
mukavammaksi. —

Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä
istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin
hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin
päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän
tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa
jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi
tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää
luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen
ruumiiseensa paljon voimaa.

Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta
hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen
sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa
vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa
muuttuivat vieläkin tummemmiksi.

— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.
— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —

Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä
ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi
valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui,
kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin,
mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin
paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti
veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan
hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta
eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai
samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.

— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —
Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —

Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia
heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui
lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi
edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten
yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta
ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen
ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja.
Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita
ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä
saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita.
Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä,
ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti
vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan
selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen
yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti
hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai
heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen
kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran
ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre
jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.

— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän
vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren
pohjoiskärkeä.

Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa.
Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät
tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa
naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa
pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen
hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti
uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen
silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin
runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka
— ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva
Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret,
huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen
otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät
muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin
suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä
kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin
rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta
vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se
kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei
yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli
todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen
suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven
aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.

Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti
käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan.
Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla
ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies
hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös
maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui
niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli
noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään,
ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.

— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti
lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön
itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen
jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia
kepposia. —

Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen
sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta
mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi
hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi
siis sydämellisesti miehen kättä.

— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne.
Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain
olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi
intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.

— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt
samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — _nyt_. —

— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että
saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä
huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette
luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä
käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten
saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän
katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion
ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua
sisälle.

— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies
— ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely
retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä
koettaa onneani Stuart Riverillä. —

— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen
ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun
henkilökohtaisemmalle pohjalle.

— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö
tarkoitatte? —

Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa
valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja
paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.

— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta
koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.

— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja
tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako?
Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen
Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen
voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –

— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä
yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat
samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti
matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa.
Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette
kykene kyllin korkealle arvioimaan. —

— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.
Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —

Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan
intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin
nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta
kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti,
osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän
hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän
katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.

— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin
miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon
päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —

Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on
luultavasti runsaasti intiaaneja?

— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko
maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta
täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä
vastavirtaa. —

Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin
hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin
olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja
kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä
pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä
oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti
hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne
syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla
kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä
paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.

— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen
— sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He
olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen
työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —

— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin
ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan
luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on
suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää,
ei — — —

— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä
sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.
— Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään
entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa
ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —

— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai
nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.

— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti
vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —

— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi
tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä
kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne
ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa
epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut
hyötyä niistä.

Mitä te ajattelette? —

Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä
kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten
edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi
sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni,
matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin
monasti olin luvannut. —

— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —

— Aikaisemmissa kirjeissä. —

— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut,
joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en
myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä
muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin
hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja
kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus
annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki
yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä —
äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin
myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se
tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta.
Muistatteko? —

— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä
muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta?
Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —

— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet
kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne
lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne
irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on
sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin
vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis
katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut
tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis
kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon
kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja,
kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —

— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen
teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni
kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja
käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa.
Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta
oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko
koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut
kärsiä. —

— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat
asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä
olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun
kanssa. —

— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen
rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän
tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä
laisinkaan. —

— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte
sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät
lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että
hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki
rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia.
Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista
väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä
lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut
häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän
mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme
mielestä, millainen hän oli? —

— Muistakaa, että hän on kuollut. —

— Se ei muuta asiaa. _Mikä_ hän oli? — Iso, karkea, materialistinen
olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli
lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen
pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —

— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — _yhä!_ Kuuletteko?
Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä!
Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: _olen rikkonut_ Jos minä rikoin
lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne,
ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se
nyt on? —

— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä,
rintaansa. — Ja on aina ollut. —

— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen
suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa.
Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen
anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.

David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät
irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan
sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli
salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan
hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja
muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta
tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.

— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.
Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —

Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui
kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä
rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä
tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa
erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä
leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa
täydessä kuninkaallisessa hohteessaan.

— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla
varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. —
Mahdotonta. —

— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä
haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen
luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.

Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä
se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen
tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —

— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies
tuskin kuuluvalla äänellä.

— Tiedän sen, mutta — — —

— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —

— Eikä ole lapsia? —

— Ei ole. —

— Eikä myöskään ole — — —

— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on

mahdotonta. —

— Se ei ole _mitään_. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen
kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen
erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä.
Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin
antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi
käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies
— — —

Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme
tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä
ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa
ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha,
joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et
sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi.
Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä
nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän
luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan
toisianne tavanneet. —

— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —

— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi.
Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas,
kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä
eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan.
Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään
rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme
varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima,
ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään
vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi
riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut
esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet
vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi
ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin
sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on
ihana. Tule! —

Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja
pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä.
Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa
tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen
mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan,
monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat
yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota
pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen
vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista,
soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen
muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän
näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia
hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —

— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille.
Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi
sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko
maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule,
tule! —

Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti
itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien
murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa
tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen
seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa
tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli
haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat
vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään;
hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen
verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine
sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen
lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava
karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin
Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä
ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä
raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla.
— — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen
naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että
ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli
tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset
luikuivat pois hänen käsistään.

— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en
jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään
sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin
sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin
koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen.
Usko minua: minä olen voimakas. —

Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla
itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja
värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.

— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään
tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai
vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave!
Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina
— ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun
sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin
rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä
oikein. —

Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen
polvien ympärille. — Ja sinä _tunnet_ hellyyttä minuun. Sinä _tunnet_
hellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen
odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa
kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.

— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven
ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa
ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta
matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on
maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä
nyt haluatte sanoa hyvästi? —

Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä
epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja
vaikeni.

Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan
hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei
saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta
ajatuksesta meidän täytyy luopua. —

— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän
kääntyi ja lähti astelemaan poispäin.

— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka
valveilla odotti hänen paluutaan.

— Meidän täytyy lähteä. —

Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen
naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen
kuin olisi se maailman luonnollisin asia. — _Out, madame_ — hän sanoi.

— Mitä tietä? Dawsoniinko? —

— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin
Dyeaan. —

Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät
murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön.
Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu,
pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas
veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti
rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma
paikkansa oli laitettu kuntoon.

— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre
puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen
läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se
onnistuu meille hyvin. —

Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa
ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö
tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä
susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat
olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt
hehkuvan vihan punertamat.

— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä.
— Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä
kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa
kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö,
mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta _mitä te_ olette tehnyt
hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —

Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen
elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.

— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja
täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta
kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää
koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi
mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette
kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän
silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin
pehmeä. —

Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen
vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi
on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen
eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin
poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan.
— Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän
loitommalle meistä. —

Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti
pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa
naisten luo.

— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie
kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta
moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa —
ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon
haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin
moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette
St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te
tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —

Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman
hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön
ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.

— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten
laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen
ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen.
Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti
peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan
ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet
muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo
halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69697 ***