path: root/69377-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69377 ***

TARINOITA

Kirj.

Kálman Mikszáth


Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Wainio





Porvoossa,
Werner Söderström,
1891.




SISÄLLYS:

Kulta-neiti.
Se musta paikka.
Säkkipillin puhaltaja Lapaj.
Kummallinen kuitti.
Brezón hanhet.
Sisareni hautakiveä noutamassa.




KULTA-NEITI.



JOHDANTO.


Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa
kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.

Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä
ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä
elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että
heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet.
Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa
sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä,
muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä
huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia
rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.

Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin
tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy
mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»

Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.

Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää
rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.

Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian
lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten
rotkoissa ja huoneiden nurkissa.

Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat
höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin
sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten
katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin
mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)

Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja
miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä
Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta
keinoa ei ole.

Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen
tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:

— Muori, kori palaa!

Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi
äidillisellä itsetunnolla:

— Mitä vielä. _Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa._

Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan
ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti
selässä kantaa.

Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen
kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee
aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin
lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä
missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.

Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo
viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin
Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee
puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti,
kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä
äänellään:

— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?

Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa
päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä
muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen
pakista.

— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?

— En, olen kotona, — vastaa Kristina.

— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.

— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin... ilkeitä
ihmisiä...

— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin
niin?

Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät
satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.

— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori
Csutkás tulevat meille.

— Hui Kristina! ... Kyllä sinun täytyy paeta meille.

— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin
asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin
täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää
vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös
seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin
taloon asti.

— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?

— Ei, ei, Bohuska... kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään
illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt... nyt...
tiedäthän... ei käy laatuun...

Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana
väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.

— Se on totta... Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi
johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän
oli olemassakaan.

Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa
ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden
katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet
siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.

— Tulkaa te tänne! Sinä armaani... esitti Kristina ja nykäisi valkoista
tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta
kuin poskipäät, palasia taivaasta.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.


Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea
Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta.
Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen
sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.

En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla
myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta
herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi,
että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen
päästyänsä halajaa päästä pois.

Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan
kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.

Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään
kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan
yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat
mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja
ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin
Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.

Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei
minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan
koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui
kukoistamaan sen karuun maaperään.

Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin
kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin
kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt
minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä
tuli nuuskan viljelemiseen.

Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä
taitureita.

Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään
samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka
vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa
saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa
se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa
määrässä edistää.

Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta
taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja
kierot... kierot ja yksilöiset... yksilöiset ja pahat tavat kumoovat
sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä
tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin.
— Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista
puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden
puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi
poistaa kuin nuuskalla?

Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun
nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen
välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi
nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies
loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken
vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.

Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta
sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on
sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja
ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä;
todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska
varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez
herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan
valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.

Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä
saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä
toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa
kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja
kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän
hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi
mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi
tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän
välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta
edellisestä.

Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista
kopioituna sanasta sanaan seuraava:

 Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok,
 Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot:
 pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat,
 harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.

Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun
mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa
vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki:
»nenä tummansininen».

Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen
luonne ja mielipiteet.

Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka
lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen
oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä
suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu
paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä
keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa
nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:

»He ovat niin kiintyneet minuun...»

Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta,
murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin
nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.

— Niin, niin... ovat kiintyneet... — äännähtää hän taas havatessaan
sekä katsoo töllistää ympärilleen.

Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta
ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä
»hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä
arvelevat asian ihan luonnolliseksi.

Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan
menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin
Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin
on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei
asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.

Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.

Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle
mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut
hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet
kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat...
todellakin vain tapahtumat.

Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás
mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on
juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut
toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta
kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat,
ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset
oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä
sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.

Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen
tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei
kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.

Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa,
mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo
sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina
salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta
kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa
se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.

Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi... Tarina koskee
tavallansa häntä itseäkin.

Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa
kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä
kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään
noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan
vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja
pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä
hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene
mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä
nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen
yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa
esitellä muuta kuin oppiainettansa.

Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle,
mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä
herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee
melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin
elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta
mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on
lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka
poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän
toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut
käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa
kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi
vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii
väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä
mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi
tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat
sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat...

Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas
perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee,
pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee:
»niin ovat minuun kiintyneet»... ja nukkuu.

Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen.
Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita,
joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on
käynyt.

Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä
kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin
hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta
surumielisyydestä.

Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja
helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata.
Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa;
yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran
pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi:
»älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».

... Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.

Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika,
kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä
pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän
vain nyyhkytyksiltä saattaisi...

... Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran
elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen
Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä
ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.

Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä
rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin
hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran
poikaa ei mikään vaivaa...

Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan
omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen
kummallinen.

Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran
oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät
hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein
otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään
sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran
kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.

Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa
avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä,
pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester...

Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei
meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme
mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä
omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen
juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.



TOINEN LUKU.

Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.


Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme
Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten.
Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen
luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez
herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli
kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan.
Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän
tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja
ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin,
niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e.
Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien
hyvien omaisuuksiensa vuoksi.

Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin
kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa
hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi
kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat
saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan
takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet
virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä
viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa
sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat
liikkeellä».

Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen
poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä
vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran
ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.

— Horribile dictu... Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette
todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen
florinin. Noch a’ Glas Kristina!

Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan
siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä
pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte
vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten
kätösten hääräämistä.

Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin
epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut
osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin.
Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän
oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain
elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä
kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan
muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien
kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta,
kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla
kirjaimella »ihanteeksi».

Tällainen ihanne oli Kristina.

Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan
kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen
luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen
murahtelematta:

»Ecce! mulier formosa...»

Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa,
veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi
ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.»
Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä
johtui merkillisiä ajatuksia.

»Tosiaankin kultaa... ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun
ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla
ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on
oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi
on kultaa.»

Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista
Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli
kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa
kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset,
kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä
lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat
sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin
niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata
olisi präntissä ilmaistu.

Muutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás:

— Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo
sinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää
hänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois!

Kummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa.

— Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna.

Tälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte
veti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti
varovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen
turkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain
unhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa
olevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista
pyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa.

— Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun... Mitä
ajattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet... Mitä taasen tuohon sinun
väitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni
mukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole... vakuutettu
olen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti... sillä se on
naisen tarkoitus...

— Niin, mikä?

Csutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan
solmuun ja alkoi sitä pureksia.

— Luulen... ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin,
että definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan
naisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että
tavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton
aatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta... oi,
kuinka ne ovat kiintyneet minuun...

Mutta vanha kullantekijä pysyi mielipiteessään.

— Minä en anna Kristinaa kellekään. En ole kasvattanut häntä
heittiöiden varastettavaksi. Täällä kotona on hänelle kaikkea
yllinkyllin — hm... elääksensä.

— Mutta entäs rakkaus?

— Rakastakoon minua!

— Se ei riitä.

— No rakastakoon siis sinuakin.

Äkisti loi Csutkás kainosti silmänsä maahan ja hymyili.

— Taikka jollei vielä sekään riitä, niin rakastakoon Luppán ritariakin.

Äkkiä loi Csutkás katseensa ylös, mutta ei enää hymyillyt.

— Sydäntä ei saata käskeä. Sydämmelläkin on oikeuksia, Stevo. Sinä et
oikein tunne sydäntä. Sydän on hiton juonikas kappale, Stevo! Se voi
helposti särkyäkin.

Haukotellen vastasi Csemez herra ratkaisevasti, että särkyneestä
ikkunaruudustakin suurempi hälinä syntyy kuin särkyneestä sydämmestä...
Turhaa muka oli kuluttaa aikaa moisiin jaarituksiin; parempi olisi
pieni korttipeli. Hän ei luvannut antaa Kristinaa kellekään, paitsi
ehkä siinä tapauksessa, että saisi hänestä tytön painon verran kultaa.
Hehehe! Yhtä paljon kultaa kuin Kristina painaa.

Csemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi
kävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti.

— Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti
sinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se
jaksoi painaa Kristinan vertaa.

Enempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen
kesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás
sitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan.

Mutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä,
olut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei
tunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi
sakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin
nostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun.

Tuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt
seuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät.

Csutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle
sekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä
hän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta.

— Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun
kiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta...

Hän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten:

— Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa,
ritari, eikä Csemez enkä liioin minä.

— No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis,
että minä kaipaan sydäntä... Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet!

Luppán ritari nyökkäsi huoaten päätään.

— Niin minäkin... kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä
asioilla, saakelin yksillä asioilla... Sittekun vaimovainajani...

— Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä.

Csutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä
molemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden.

— Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen
löysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni,
jos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä
minulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä... sillä... teen
hänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun.

Näin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä,
ummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden
katseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä
turhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta.

— Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti,
kääntyen ritarin puoleen.

— Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle
vaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen...

Heltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili
Luppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.»

Tämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon
kädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin.

— Herra! Te olette katsonut minun kortteihini... Taikka, tuota, mitä
puhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne... tuota...
te asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta
muistakaa se, että... muistakaa, että... hän on kiintynyt... on
kiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina?

Csutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut
kuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut
puutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet
kalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti
huokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen
aika, mitä nyt on tapahtuva?

Mutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin
yhtäkkiä joku astui hänen tiellensä.

— Seis, seis!

— Kas, kas, Bohuska ja...

Bohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika,
jonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja
jonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun
tämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi
mieheksi ja...

Kristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat,
jalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä
kuten lahonnut marmoripatsas.

— Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. —
Oletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan?

Kristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti.

— Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista
yksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin.
Mutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään
tapahtunut?

Alakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän
tehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä
hänen pivoonsa.

— Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin?

Bohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja
katseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui
Niiloon.

Nuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut
ainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin.
Muutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! ...

— Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän
tähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten
rakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka
onnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin...

Niilo vapisi kuin haavan lehti.

— En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi,
Kristina, te siis... tekin siis toivotte rakkauttani?

— Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa.

— Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta?

— Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te
olette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te
sovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin,
rakastakaa, ja minä...

— Ja te, Kristina?

— Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta
herännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa
minusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka
kauhean lämmin ilma on?

— Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti
ihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän
loi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren
rikoksen tehnyt.

— Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne.

— Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa.

— Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja
kyynel pillahti pitkin poskia.

Haikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti
vain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta
poskuselta.



KOLMAS LUKU.

Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat.


Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat
»intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea
kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden
verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa
vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä
toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä
tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän
oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut
kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison
kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös
herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen
kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena,
Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun
lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi
arvaella: »rakastaako?... Vaiko ei?...»

Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi
hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi
hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi...

Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä
runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta.

Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta.

Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin
tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»...

Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua
parempi, suurempi, kauniimpi»...

Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa...
täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla».

Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta
hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen
seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen,
millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas.

— Hyvä Jumala, mitä teinkään... mitä teinkään? — sopersi Kristina ja
hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä
yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä
ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut,
ja nojautui Bohuskan olkapäähän.

Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi,
lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti
kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen
sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui
sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli
huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta,
luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta.

Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella
vilkkaudellaan:

— Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää
jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna
minulle kätesi, Niilo.

Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän
tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen.

Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee
vieraan käden kosketuksen.

— Herrainen aika! — en ymmärrä teitä... puhui Niilo haikeasti, ja alkoi
kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa.

— Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska... se oli vain leikin vuoksi
eikä mitään muuta.

— Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot
punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä
lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain
olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä
myrkkyä, neitiseni! Vai onko... onkohan sydämmen surmaaminenkin vain
leikintekoa! —

Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet
katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja
teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan.

— Näetkös nyt... puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole
muuta neuvoa kuin...

Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä.

—... Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on
suruissaan...

Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä,
kehoittavalla äänellä:

— No rakastahan häntä nyt! ... Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta
heti paikalla... no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä
jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja
omapäinen...

Ynseästi nosti Kristina päätä.

— En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista... tuota...
luulen, että rakastan.

— Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä
lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että
laskittekin nyt pilojanne!

Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät
tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan
sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa,
mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat
kasvonsa käsiin.

— Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi,
kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei
se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti.

Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen
Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle.

— Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin
suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä,
ottakaa minut... hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? ... vaimoksenne!

Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja
kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi.

— Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän
kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi
on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä
tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni.

Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta
säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui
lempeästi, suruisesti:

— Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni
rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa,
jotta...

Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat.

Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki
hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään
oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön
käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi.

— Ei, ei, Kristina! Ei koskaan... Ei mitään... Meidän täytyy
kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni
romahtaisi... En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa,
en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan... Sinun täytyy kuolla! — huusi hän,
ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota
rakastat.

Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä
kyyneltulvaa.

— Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään...

Kaiku vastasi vuorista: »ketään...»

Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa
toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti,
jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut
verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut
väistyä intohimojen tieltä.

— Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää...
tahdon tietää.

— No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan
miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on
kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen
ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa
lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin
oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa».

— Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska
hilpeästi... Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella!

— Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla...
sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen... Voi,
ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen
toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella... mutta nyt... nyt...

Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa.

— ... Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis... sangen
pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät
puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa.

Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin.

Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä.

Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä
loistivat.

— Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen,
Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan...
Csutkás. Se hiton vanha lurjus... Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin...
Kun ei vain kuulisi puhettamme.

Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa.

— Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava.
Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen...

Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko
Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa:

— Mutta kun hän on kovasti sappitautinen... niin en soisi hänen sitä
kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin,
neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina!
Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne
ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta
ymmärrettävä; minä sen ymmärsin.

— Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen.

Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia
sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä
perinpohjaiset diplomaatit.

Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta.

— Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua
pilojansa. Hm, Kristina... Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä
kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen
sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut
sanoa: suloisempaan...

Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä
asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra
ritaria loukata.

— Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia
sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt
hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi
Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan.

— Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin
laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen
sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat
präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi.
Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja
koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien
takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen.

Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen,
odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta
syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen
edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen.

— Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa
kohden.

Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun
tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä.
Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! ...

— Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota... höpisi hän hämillään, säihkyvin
silmin.

— Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska.

— Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin
nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä,
olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan
vielä toisenkin...

Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin,
jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän
irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka
koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa
sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten.

— Haudata; niin, haudata... Tuota, ei juuri niinkään! ... Mitä
puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina,
tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi.

Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään,
astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka
nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen.

— Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on
sinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon
sydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka
on vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán,
ja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt...

— Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia
kellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka
yksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään,
perhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja
tuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi
tulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria
vieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella
tainkaltaisia »kohtauksia»...

Csutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää
rohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti:

— Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta
vastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan
Kristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni...

Juhlallinen hiljaisuus syntyi.

Tavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä
mutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi
huuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa
vainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja
Lassi, kuinka huonosti taas kävi!»

Csemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa
punastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen
asemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin
kuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista
olevan tulossa.

Ja pian seurasikin Csemez herran vastaus.

— Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! ... Ennenkin jo
oli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita... No, poikaseni,
sangen hyvä on, hehehe... Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen
isäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni... Mutta odotapas hiukkasen, niin
minä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe!

— Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa
teille, että...

— Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen
päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni;
tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin
mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana
kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan
arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun
kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies.

Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán
ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen
kättänsä.

— Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on
olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat,
mennään sisään, sillä, sillä...

Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa
lopettaa.

— Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla
sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu,
ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin
omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen
saada vapaasti ajatella.

Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti
ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen,
mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.

Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna
oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä
oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia
tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui
parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia.
Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun
arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean
»kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle
Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille
opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.

Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen
mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra
kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen
koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi
yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:

— Minulle on suuri kunnia tapahtunut... Sen sanon suoraan. Ja
Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan...
Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on
omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse.
Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja
tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna.
Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä
olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava,
niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi
kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis
oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen
mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran
päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka...

Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.

— Vain sille miehelle, joka...

Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä
kuulijoita kohden.

— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.

Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.

— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän.
Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän...

Luppán ritari huudahti kiivaasti.

— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.

Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi
arvokkaasti, verkkaisella äänellä:

— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana,
ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä
olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan!
Annapas tänne se kannu, Kristina.

Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven
suussa lähtöä tehden:

— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on
suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin,
että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että...

Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan
poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa
piesten.

Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä,
joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon
veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä
olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka
otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.

Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.

— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni
sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.

— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?

— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen —
taikka kuolen.

Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän
kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden
hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.

— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti,
suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin
rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.

Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti
maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa;
vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen,
kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän
hiljaa:

— Ei haita... eipä haita! He ovat kiin... kiintyneet minuun.



NELJÄS LUKU.

Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.


Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia.
Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien,
yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki
ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää
piittaamatta.

Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten
ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan
seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti
omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi,
vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku
oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset
valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin
piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä
esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän
oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä
liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis
myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka
kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli»
(sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä
asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi
hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä
kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi
unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa
yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan»
nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia
jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta
oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat
»keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi
ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa».
Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä
sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään
tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista
kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä
mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä,
jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista
kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.

Tämä ainoa sana on »tempus».

Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin
setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin
ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana
tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka
tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus
keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen
pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on
musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla
viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän
sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus
sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin
ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.

Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa
siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä
varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa,
että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty,
jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.

Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli
tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen
merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä
miellyttävämpi.

— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.

Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja
loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.

— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.

— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa... Semmoiseen
maahan, missä kultaa kaivetaan...

— Mitä joutavia!

— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden,
Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys,
paljoko...

— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä
hymy oli väkinäistä ja elotonta.

— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi
Niilo vakaasti.

— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa... Menneellä viikolla
nostatin itseni teurastajan vaa’alla.

— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa
neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä... Pari
naulaa sinne taikka tänne!

Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime
yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa
sormeen.

— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa,
sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän
tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?

Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.

— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa
minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää.
Odotatko kumminkin? Sitte... sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä,
heitä pois tuo sormus.

Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli
sitä.

Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei
horjuen.

— Kiitos... kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen
päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä
auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä
tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas... rakas Kristina!

— Ei, älä, Niilo... Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian
isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa
mennä, se on mahdotonta...

Niilo pudisti päätä.

— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on
mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi
minulle... tuo sormus sinut minulle varjelkoon...

Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni
kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä
sopersi punastuen:

— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan
sinua elinaikani... Jumala on todistajani...

Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin
ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli
punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi
mielipuoleksi tullut.

Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen
jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä
seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän...

— Hän meni... mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti... hän meni, meni!
— äännähti hän sitte kuuluvasti.

Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.

— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän
ihan romaanisankarien kaltainen...



PÄÄTÖS.


Siitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä.
Hän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa.
Kokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne
katosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai
onko kuollut?

Vihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty
kirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin:

 »Rakas Kristina!

 Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä
 puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää
 voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon
 »Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin.

                                                       Niilo.»

Kristina lähetti heti vastauksen:

 »Rakas Niilo!

 Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut
 asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran,
 etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi
 nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen
 vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu
 edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa
 määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.»

Kului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta.
Sillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut
aikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin
vuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään
mennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa
kaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on
kansanlaulukin syntynyt:

    Kultaa kaivamassa
    ompi nuorukainen! —
    Joka muruiselta
    neidon poskuselta
    ruusu kuihtuu vainen.

Yhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja
valtameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa
Niilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä
naulaa kultaa.

Herrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei
nyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein
kiiruhtamalla rientäen.

Csutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan
luona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne
tulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan
enään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa
vieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt!

Sitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi
ruveta kosimaan.

Kristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen
kasvavalla.

Epävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin
suloista kaihoa.

Kun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu,
niin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi
portin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun
sakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on
rakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito
ja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se
tietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä
jos hän todellakin vielä saapuu...»

Csutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui:

— Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin
vanha... niin läksisin, Kristina... läksisin ja toisin hänet korvista
vetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules,
menisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán.
Sen teenkin.

Heikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa.

— Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä... poikia...
oppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet... niin, niin, ovat minuun
kiintyneet.




SE MUSTA PAIKKA.


Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan
lampuri...

Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti
vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä.
Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa
myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot
ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä
yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari»
asuu saman katon alla kuin lampaansakin.

Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri
Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei
suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan
laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä
laulun levittänyt seitsemään komitaattiin:

    Olejin lampaat käyvät
    silkkilaitumia,
    kunkin kaulavyössä
    kultakulkusia.

Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea,
yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen,
uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti
astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti
juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän
ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka
sotajoukkojansa tarkastaa.

Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun
»mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa
silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän
kaikkein elämäkertansakin.

... Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti
oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja
pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas
koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.

Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna
taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej
sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka
tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.

Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi
raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta
oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin
hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen
aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli
karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut
sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä...
Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin
tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen
lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa,
toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi
virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin
oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut
kummallakaan emoa elossa.

Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi
hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle
lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi
antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin
kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.

Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka
kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä
hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen
kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.

Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle
hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä
vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on
mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän
kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan,
kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän
järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän
on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole
mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei
hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko.
Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta
joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se
on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen
ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei
ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.

Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen
herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman
vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat
tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä
vaikenemaan.

Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta
olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain
lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet
taasen eivät tuota heikkoutta sairasta.

Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on
Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta
heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.

Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan,
mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt,
niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki
pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo
iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan
paidatkin... Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.

Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala
hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen
hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset,
nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät,
sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes
vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.

Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei
hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät
olleet opettaneet häntä valehtelemaan.

Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti,
kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa
viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja
lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä
läksi kotia punakattoiseen karjataloon.

Mitä mietti hän kotimatkalla?

Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta
kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan
käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin
on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki
puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla.
Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan
ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa...
Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.

Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!

Tiesikö hän siihen syyn sanoa?

Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta
tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella
venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin
välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:

»Tuomas!...»

Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat,
ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.

Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta
päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen
kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen
saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan
povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.

Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä
edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt
pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen
sisimpään...

Vai eikö se niin olisi?

Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä
niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut
hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?

Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu
epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä
piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti
ympärillään olevaa seutua.

Mitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän,
vuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen!

Vai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut... Olihan se
hänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä.

Kuka tohtii matkia tuota ääntä?

Synkin katsein silmäili hän seutua.

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

Lampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja
välinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa
eivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti.

Kukahan oli Olejita puhutellut?

Kuka sen tietää?

Ehkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina
kuului.

Jospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan
keskustelevat Brezinan laaksossa!

Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan
kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?

Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin
kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan
pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä
koskaan puutu.

Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen
mielessänsä kaikenlaisia mietteitä.

Älkää luulko, ettei Olej ajattele!

Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne
juoksevat kuin sulannut tina.

Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei
mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia
valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.

Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa.
Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan.
Surullista se vaan joskus olla saattaa.

Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä
kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä.
Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan
silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa
nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa
hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja
aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on
yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava
kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi
lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei
enää milloinkaan ole täällä.

Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin
kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein
suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.

— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi
äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.

Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee
ajatuksiansa heille.

Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia
säveleitä...

    Garibaldi sankar meidän kylään saapuu,
    Klapka tekee seuraa,
    Gracza, Záhony kanssa,
    Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.

Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain
linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja
ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden
muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota
lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin
matkii.

Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin
Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi
urhokasta honvéd-soturia... [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on
Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin...
sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet
salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia
palaaviksi...

Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että
mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi
aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista
valtakuntaa! ...

... Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka
kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! ...

Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee
mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy
suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja
tahdotaan vain märehtiä.

Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta
nyt hän uskalsi kysyä:

— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?

— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte
mennään. Heitin sen tuonne laumaan.

Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut,
vai puuttuuko joltakin vielä jotain.

Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte
astumaan verkalleen alas laaksoon.

Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi;
paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi
Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen,
jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.

Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo
kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu
aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.

Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta
minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman
tuloa nähdäksensä? Herra tiesi!

Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa
ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas
laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä
karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen
tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta?
Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai
muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta
on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin
tuntee!

— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on
aikasi kulunut?

— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te
olette päivänne viettäneet?

— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, —
kysymys on vain, joko illallinen on valmis.

— Liha on jo paistumassa isä.

Lampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä
juhlaruokaa.

— Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa
olen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein
hyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee.

— Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa
ruokaa laittaa.

— Älähän nyt viisastele, kun sanon... osasithan sinä tuonnoin ainakin
Anikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun
haamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan.

— Eipä aivan niinkään... mutisi Matti punastuen... se oli vain
semmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä...

— Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan...

— Vaan mitä? — kysäsi Matti.

— Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte.

Matista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty.

Miksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on
säkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa...

Koneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat
sisään menneet.

Olejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat
edes muualle joutuneetkaan.

— Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi
vieraita talossa olevan.

— Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita.

— Ketä?

— Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika.

— Tuttavianiko?

— Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä... En ole ikinä ennen
nähnyt häntä.

— Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita
komitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla
rauhassa.

— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin
hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.

— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.

— Oli, ja hyväkin.

Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun
runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia,
kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli,
ettei hän pyörtynyt.

— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla
metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme
kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.

— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas,
kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä
hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.

— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.

— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos
yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.

— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan
Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten
kuin käteistä rahaa vastaan.

Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen:

— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun
kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies
on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt...
Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko
siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa.
Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza
taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.

Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.

— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin
kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä
helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen
santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin,
ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset,
seinilläkin saattaa olla korvat.

Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.

— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli
kaikkia merkillisiä asioita...

— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!

— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.

— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä
näki.

— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.

— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä
mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä,
harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori
mies. Juuri siitä hänet tunnenkin.

— Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä.

— Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu,
mutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee.

Kuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies
olisi ollut Záhony.

— Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin
suudella.

Ehdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä.

— Vai niin? — jupisi hän jurosti.

— Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että
antaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää
kätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin
antaisi.

— No annoitko? — ähisi Matti.

— Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa.

— Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin.

— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä
rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle,
jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.

— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?

— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi
vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois
pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän
illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa
sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!

Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui
kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset
saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.

— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta,
astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?

— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi
syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin,
että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien
tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin
olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän
lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi
vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen
miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.

— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja
juoksi tupaan.

Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean
kämmenensä, sanoen:

— Käydään sisään.

Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa,
pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä
muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen
lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten
lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen
paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen
liharuoka heille hymyili.

— Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, —
kehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. —
Onhan tässä kolmellekin syömistä.

— Mutta meitä on neljä.

— Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi.

Metsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen:

— Tällaista en vielä ikinä ole syönyt.

— Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin
herttuallakaan kuin Brezinan lampurilla.

Vieras hymyili.

— Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä!

Lampurin sopei tähän vastata:

— Hyvä, syödään sitä huomennakin.

— Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen.

Lampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa
sinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen
aikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi.

Ai, jospa se vain ei olisi ollut vieras!

— Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette
hyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs
sitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä!

— Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon.

— Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä.

— Aivan läheltä.

— Tuskinpa kuski tänne löytää.

— Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej?

— Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi
mielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan
lampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra.

Vieras nauroi.

— Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi?

Loukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi
vielä ankarammin:

— Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset
olemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan.

— Minä olen Talárin herttua Paul.

Lusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan
sekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä,
hän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran
korkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut!

— Oi, armollinen herra... oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, —
kuka sitä olisi voinut arvata!

— Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina
olekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis
Anika.

Matin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri
suonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa
suustansa saada, vaikka pää olisi viety.

— Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin
menoihin.

Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän
kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:

— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.

— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.

— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito,
luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden
herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.

— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! ...

— Kaikkia vielä... vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole,
eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään,
iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös
lahjatta leppyy.

Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta
sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet
ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi
hän kuunnellut vaikka vuosikausia.

-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän
on meidän herra, armollinen nuori herttua.

Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui
keijukkaiden kulkusien kilinältä.

— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori
herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä
kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän
itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään
Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä
tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan!
Enkö minä tuota tietäisi! ...

— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.

Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa
kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras
nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen
häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:

— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana
pitää.

Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui
ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän
oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani
Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha
herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo
äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen
aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi
talonpoikaiseksikin.

Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja
katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.

Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin
katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj
kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.

... Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän
vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä
Jumala, pian siitä jo pääkin menee!

Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan
sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän
myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan
eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle,
niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!

Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä,
kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet
veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule,
sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja
samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.

— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?

Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään
Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi
vienosti hyväilevällä äänellä:

— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun
silmissäni sinä olet prinsessa aina ... aina...

Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset
sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä
polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin
kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä
kaikaa kaikki, kaikki... Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet
kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry
huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta
sinä olet prinsessa aina... aina...»

Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.

Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta
loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi
runollisuus täällä vallitsee! ...

Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin
kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.

Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi
muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa...

Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.

Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on
täällä käynyt.

Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä
metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen
maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.

Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän
lausui paimenelle:

— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian
usein. Tahdon puhutella häntä.

Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.

Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen
vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne
heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan
makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej,
joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti
hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee
kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä
onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille
joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa
kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta
piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi
katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä,
ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä... Kauvan hän katseli näitä
kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä... Herran poika, sepä oli
mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.

Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan
seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri
häntä Olej oli vartonut.

Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän
sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.

— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni,
karitsaiseni...

Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään,
vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.

— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua
suvaitsee ehkä jotakin käskeä.

— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?

Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä
ahavoittuneella kädellään.

— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen
olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.

Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.

— Mitä tällä tarkoitat?

Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat
paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat,
noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi,
myrskyiseksi.

— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä
seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa
tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.

Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:

— »Minä olen se karhu.»

Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat,
kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa
niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä
seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun
Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon
katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän
nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi
myöskin.

— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.

— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää
te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.

— No, kenenkäs?

Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.

— Tuon tytön isän kanssa.

Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.

— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja
sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.

— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.

— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon
lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!

Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden
yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden
rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän
kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi
hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä
mailmassa!

Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että
toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin
taas olisi alaskin voinut siitä painua.

Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.

— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.

Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia
alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä;
hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka
on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja
häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet
ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin
kuninkaan piironginlaatikossa.

Olej vavahti.

Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät
tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä
maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa
suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.

— No, Olej, päätäpäs asia!

— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun
olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä
harmaille hiuksilleni!

— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua
anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista
tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja
hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä.
Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista
siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!

Ei koskaan... Ei koskaan! ...

— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta
tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää
nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään
tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin
se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä.
Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.

Olej kääntyi herraansa selin.

— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän
kolkosti, — olisitte tehnyt ilman...

— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen
lähteäksensä. Hyvästi!

Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.

Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa
jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut.
Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti
tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.

Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia
ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin
jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä
painamaan ja ahdistamaan.

— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.

Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky.

Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella
itsellensäkin.

Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa.
Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki
hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi
helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.

Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo
entiset synkät ajatukset?

Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan
nopsat askelet.

— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin
vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki
turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen
omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä
peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin
huonetta.

Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui
tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.

Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi
valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön
lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien
kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos
hänen sisuksistansa.

Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle,
mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta
laittamaan, vaan läksivät syömättöminä.

Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta
hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille
syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat
niin iloisesti... sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on
runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan
paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa
eikä suurentaa, mutta vain typistää.

Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.

Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata,
lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli
vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.

Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen
kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.

Ajatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin
heitä suorimaan tiehensä.

Kuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej,
Brezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei
koskaan!

Ja tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä,
puhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas!

Hirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että
»karjatalon osti... kunniaansa vaihtoi».

— Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot!

Matti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin
päähän nyt on pistänyt.

— Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota
takki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut?

— Päivä on yli puolen.

— Saat lähteä Taláriin.

— Ymmärrän, isäntä.

— Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin
asialla sekä tahdot puhutella itse herttuata.

Matti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen.

— Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle
sanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa,
ettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään;
heittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä!

Matti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta
lampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä
puhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti,
ettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä
toimittamaan.

Illan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä
mutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän
niin hyvälle hatulle tullut?

— Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten.

— Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään.

— Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan.

— Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla.

— Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti.

— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä... tänään puolenpäivän
tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä
hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen
hyviä sanomia tuovansa.

Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä
mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.

Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden...

Hänen aavistuksensa toteutui.

Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut
elävää sielua.

Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä
sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut
yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen
alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli
karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.

Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen
pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava
opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut
tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.

Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa
vimmatusti:

— Anika! Anika!

Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan
jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!

Äänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista
kasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui
synkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti
tupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän
siinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta.

Mutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti
taivaasen.

— Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän...

Sitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin
hänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan.

Vasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana
astui pihaan.

— Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman
lempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti
viedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle
herralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon
huomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää.

— Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä.

— Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon.

— Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä
ruokaa, ennenkuin lähden.

— Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda.

Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko
häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu?
Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi
saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet
nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin
hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.

Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna
taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli
on jälleen oleva onnenkuvan seljässä...

Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa.
Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä
näkyi; sitte poikkesi hän navettaan.

Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja
toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein
nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.

Brezinan lampuri itki kuin lapsi.

Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja
astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon
kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä
kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen
kaivoon.

Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia;
näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä
asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.

Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä
sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan
lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.

Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan
äärettömän suuriksi.

Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien
ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut...
Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin
oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä,
minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa
putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat....
Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli....
Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne
asti Brezinan palavasta karjatalosta....

Ja Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän
viimein seisahtui ja joutui? ...

Kun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään
Brezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan.

Maahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita....

Olivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita?

Paimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea,
hämmästyttävä arvoitus.

Hän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä.

Ei kukaan vastannut.

— Herra Jumala, missä lienevätkään? ...

Palavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät
suinkaan hänelle vastausta antaneet.

       *       *       *       *       *

Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa
ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään;
päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho
kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka
ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen
kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat
säkeet:

    Ja musta paikka on tienoolla Brezinan,
    On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan...




SÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ.


Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan
noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin
päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän
toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun
oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän
rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään
hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin
taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.

Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla;
kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä
oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän
on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo
päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka
tosin onkin tätä pienempi kooltaan.

Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta
lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka,
joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj,
se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä
paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon
hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.

Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva,
tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on
kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella
kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä
Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä
länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.

Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta.
Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi
näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen
virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen
sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki
konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.

Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu
rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa
kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden
töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle
ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö,
jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.

Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen
pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa
jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita
sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat
kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki
alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop,
sop! Varastakaa nyt!»

Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.

Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli
on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy
jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän
sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa
taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen
on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen,
oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä
»Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu
kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan
imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät
tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät
pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.

Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat
äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat
kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon
lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen
äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti
Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden
kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.

Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun
(ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin
syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan
puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu
joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan
kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen
pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista
lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan
edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi
uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan
harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta
laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.

Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli
veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan
kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä
ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja
lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi,
mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen
sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita,
yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen
otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä
kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä
heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä
ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen
ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä
erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa,
vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja
iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin
tullut monta kertaa vakuutetuksi.

Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän
olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän
siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että
luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole
häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan
ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän
omaisuuksistansa.

Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee
irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään
välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä
mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi
makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia
ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun
vaivaisen, rupisen perunan.

Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun
esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa
vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien,
koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen
yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi
viepi.

Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen
näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo
tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein
luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin
tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat
allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva
oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.

Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä
epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan
hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei
käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän
ei ole sitä taitoa unhottanut.

Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän
tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä
liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin
hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään.
He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja
laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin
vastahakoisesti.

Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät
siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se
milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua
todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on
heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät
jylhät, lumiset vuoret.

Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se
pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää
henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan
sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä
tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä.
Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa.

Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä
tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät
niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet
kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen
sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät
ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.

Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna
elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen
tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.

    »Kultani vieressä istuin kerran,
    Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat,
    Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut,
    Mutta kun piippuni juuri sammui,
    Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»

Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen
laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki
niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta,
jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä
mailmassa.

Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin
säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään
ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole
häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että
sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka
tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut
kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa
joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen
soittonsa mukaan.

Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti,
sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta
kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu
vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta...
ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava
hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä
katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen
myrkynpalanen pudotetaan.

Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten
parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli
piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat
häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina
olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään
aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut
tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle
opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset
alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista,
joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti
asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi
nimitettiin, jossain Nyitrassa.

Eikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan.
Ennen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita,
kansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän
ammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita
punomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan,
mutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi
kotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui
avoinna olemaan.

Itse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa
kunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa
maassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat
sanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee
sanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa
kaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen
astuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun
näköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa
hän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu
kädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla.

— Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin
ihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin
säilynyt.

Vaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä.

— No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui
hän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka
iloa kohtauksesta.

— Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne?

Nyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä
äreästi vastannut:

— Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se
»tutentti». Olisikos teillä työtä antaa?

Ja tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä
tapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret
ovat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa
kohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen
ja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua
vanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat
muuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen
tappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut
tutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus
oli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella
siitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi
kummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli
yhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden
ruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän
viljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa
rakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy
hellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö,
tunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain
kuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista
vuosisadalla.

Mutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee
ovensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua
kaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen
siellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa
hän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja
tadikkojen veistoon.

Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä,
sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku
lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin
häihin.

Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa
määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen
tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli
tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa
täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut
vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa
nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan
Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti
säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin
seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari
nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä
on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu
voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta
oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).

Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei
tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten
nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat
kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat
kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa,
jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.

Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun
suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa
ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät
häiritsisi.

    Talvisäässä talo
    verrattava hautaan,
    karja kadonneena,
    lyöty lampur rautaan.

Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki
käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut.
Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne
oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi
rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään
arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.

Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä
Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli
opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä
etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta
voisi Lapajille vertoja vetää.

Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki
uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että
itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan
oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian
yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen
Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille
siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani
sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen
kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se
tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei
osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton
kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».

Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua
eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä
kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi
Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.

Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen
tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella
ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua
ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa,
niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta
karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan,
kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja
koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen
kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan
Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu,
jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän
pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain
sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.

Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin
piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut
myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen
kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi
sata hopeataalaria kapineesta.

Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän
rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun
kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata
kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä
taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi
ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon
rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen
summan panee korkoa kasvamaan.

Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut
ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin
vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi
ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli
perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa
puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että
Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän
askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin
käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.

Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle,
joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki
mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei
myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa
selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima
sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt
rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun —
ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten
kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä
neuvonantajana.

Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin
kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän,
Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi
joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin
antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi
asian päättymisestä tiedon antaa.

Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan
tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle
avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä
vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle
asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle
kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän
varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla
olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee.
Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.

Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli
siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien
kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet,
jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman
menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa.
Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta
kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä
ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti
säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi
vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän;
ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja
vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa
sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen
lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.

Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina,
puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot
tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää
sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa
ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä
kuollut soittokone tulkita.

Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut,
ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä.
Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.

Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin
sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon
ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen
sydämmen tykyttämistä.

Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se
seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen
milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä
tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta.
Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa!

Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on
tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa
halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit
surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa
kaikki iloisesti hymyilee.

Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja
heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa
maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin
unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät
»ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä
tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa
näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»... Kepeät ne
kaiketi ovatkin!

Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton,
lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei
sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja
kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli
palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.

Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin
harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta
ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä
löytyä.

On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin
kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan
tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin
enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas
hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi
maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja.
Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta
korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.

Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin
vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen
runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän
etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista
syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.

Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan
arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi
sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat
askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se
saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea
mennä kuin koira ja vainionvartija.

Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät
kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen
vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden
seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa
hahottaa.

Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi
suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin
saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.

— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?

Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan
vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän
ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:

— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.

Ja sitte lisäsi hän kiiruusti:

— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää
estäkö minua menemästä.

Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen
hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut
antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut
laillinen tarkastus.

— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja
pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.

Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen
puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa.
Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.

Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu
kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.

— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj.
Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?

Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän
ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?

— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi,
hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin
alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja
sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin...

Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä
kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja
pyytää:

— Oi, katsokaa minua!

Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.

Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen
piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun
ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka
hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin
Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan
taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia
kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui
hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.

Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista
vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset
valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui
sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä
huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen
punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna
pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.

Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.

— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. —
Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske
mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat
luetut!

— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. —
Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!

— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle
sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen
vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja
aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene
matkoihisi!

— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!

Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa
hänelle, minkä näköinen olin.

Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:

— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?

Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä
mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua
kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä
särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:

— Antakaa tekoni anteeksi! ...

Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis
kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan!
Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä
kerran näkyviini!»

Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj
ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on
luonnostansa viekas ja ilkeä.

Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet!
Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi
heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin
nähtäisiin!

Tulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen!

Mutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut.

Tuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu
virrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti
supattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt.

Lapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän
arvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun
suustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä
märkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa
lukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi
seisaus.

Tuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa
kohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli
kyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan
mennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet
maallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se
rukous, jonka Lapaj hänelle lähetti.

Ukko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi
tuli.

Tapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä
muistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle,
(totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä
siihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle
Tapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut
arvata.

Mutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut
tottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen,
halatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen;
mailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin...

Virta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan
tyttöä saisi takaisin pyytää...

Läpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa
aluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä
yökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän
tyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui
siten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja
viimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle.

Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä.
Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla
tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.

Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli
oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen
isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa,
missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään
kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän
eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä,
herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku
perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison
hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty
jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään
äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava
ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen
kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty
kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta
pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.

Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi
pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa
ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.

Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei
saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan
äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.

Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun.
Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta
piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten
katoavaisuudesta.

Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä
ja hämmästykseensä?

Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta
nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä
paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä
ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän,
johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä
vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan
tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.

Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj
arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului
pientä, katkonaista supatusta.

Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.

Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni
suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne
tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin
silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista
pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten
kastehelmet kukassa.

Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.

— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! —
lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.

Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei
uusi vieras olisi ruvennut itkemään.

— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi
uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.

Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle
pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin
lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen
tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi.
Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia
tuudittaa.

Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä
vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui,
että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin
sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja
innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.

Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan
Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat
kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli
niitä henkäyksillään.

— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.

Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään
soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.

— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no,
no... älä itke muruiseni!

Juro Lapaj oppi imartelemaankin.

— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos,
kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili,
kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille
tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä
lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava —
arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.

Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan
paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin
oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan
perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa
vahtimajan luokse.

— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi
minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille,
että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei
ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan
pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä
häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen
elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!

Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin
miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta
maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman
töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti
hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään
auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei
se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä
sisältä.

— Lystikäs kalu tämä!

Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä
lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla
sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan
suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea
parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.

— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan!
Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?

Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi
kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon
kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi
hänen mielestänsä tuo hymyily.

Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen
mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi
hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä
linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin.
Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan
käsissä olevan.

Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan
vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla
heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat
Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen
kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä
lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset
perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.

Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa
huudella:

— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian
hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen!
Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät
ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin
sitä varten säkinkin mukaani.

— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä
taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.

— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä
suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa,
kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on
vai prinsessa?

— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa
herättää. Äsken juuri raukka nukkui.

— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi
tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta
tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se
itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei
ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka
kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi
siksikään.

— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen
siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee
mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet
slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen
mailma melkein on ijankaikkinen.

— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua.
Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä
sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä
viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät
päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.

Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi
tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.

Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen
kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita,
sielua painoi alakuloisuuden raskas usva.

Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se
katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj
oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai
hänen syliinsä päästä.

Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se
lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän
miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta
povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta
melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää
lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.

Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain
kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa
suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, —
niin, kyynel.

Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli
kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada
neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.

Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä
näytti.

Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen
sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:

— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!

— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?

— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut;
omanani se myöskin pysyköön!

Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti
hiljoilleen astelemaan majaansa kohden.

Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui
isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin
raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.

Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu;
mutta sitten?... Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita
hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään
kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta
hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka
ne maan alta kaivaa täytyisi.

Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä
Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä
maitoa ja lämmin vuode.

Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin
nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina
sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka
rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin
päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.

Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen
ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti
ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan
jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.

Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä
pelästyen heräsi unestaan.

— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä
tahdotte?

— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.

— Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä
asioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako
korvessa tuollaisiakin?

— Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli
takkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi!

Pian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi
särpäsi maitoa.

— Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa
tuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — _myyn sen_.

— Mitä myytte?

Lapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa;
vielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin:

— Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä.

— Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan?
Olisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja;
nyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta
sekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta.

Näistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus.
Hän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä
huokaus rinnasta nousi.

— Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän,
— luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen
halvasta.

— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?

— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen
arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän
imettävän vuohen.

Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi,
mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.

— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan
teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan
selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja
kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa
tänne kouranne ja kauppa on tehty.

Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat,
kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi
takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.

Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku
»Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi.
Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa
leikki hilpeä hymy.

Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen
nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen
käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin
astumaan korpeansa kohdin.

Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken
matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja
Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän
keskustelunsa ymmärtänyt.




KUMMALLINEN KUITTI


Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen
järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja
sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi
tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin
asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.

Se oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan
seisoivat seuraavat rivit:

 Kuitti.

 Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan
 ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan
 takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta.

 Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e.

                               _Tapani Dézsy_, komitaatin kirjuri.

Kunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen
kotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän
nenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran.

Toden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä
tytöstä.

Onkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman
alusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille.
Nyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli
valitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat.

Kamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen
omituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut
olla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei
enää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi.

Eikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko
komitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen
päätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia,
ymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti
toimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan,
ehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät.

En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että
komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!)
luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin
tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos
nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.

... Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra
Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen
kaunis tytär.

Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia
henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan
asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt
hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan,
voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika,
Tapani Dézsy kovasti rakastunut.

Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille
emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta
Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä
matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki
rautatietä.

Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa,
muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden.
Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten
kopeista puheistakin.

Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa
pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan
jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle
tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati
hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen
mies nai unkarilaisen tyttären.

Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan
puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta
turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen
Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa
neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan
nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin
varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi
tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi
antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun
kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!

Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä
virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta
koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta.
Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.

Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään.
Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa,
herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.

Tapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne
peitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi
hirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet
loistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi
valmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi... Kunhan
edes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu
ei valmistuisi...

Mutta kyllä se valmiiksi tuli viimeiseen neulanpistoon saakka. Vain
yksi yö oli enää hääpäivään aikaa.

Juuri tänä yönä katosi Ilona Bezerédj kotoansa kuulumattomiin.

Tuuli oli puhaltanut umpeen hänen pienet jälkensä puutarhassa;
pensaiden oksat olivat väistyneet hänen tieltään päästääksensä hänet
pakenemaan, kuiskaelivat keskenänsä, mutta eivät ilmaisseet mitään.
Eikä myöskään maantien tomu totuutta tunnustanut. Kun tuulispää ynnä
pölyn kanssa pieksee ilmaan pienen valkoisen höyhenen, ken osaa kertoa,
minne se joutuu maahan!

Hän oli ottanut piikatytön vaatteet yllensä, jottei häntä tunnettaisi;
lyhyen sarssihameen, pitkävartiset pieksut jalkaan, kattuunihuivin
päähän. Pitkät mustat hiuksensa sitoi hän tulipunaisen nauhan kanssa
yhteen palmikkoon. Se sopikin hänelle vallan mainiosti.

Saavuttuaan maantielle huomasikin hän olevansa ypö yksin yön
pimeydessä, ja avarat pieksut aaveentapaisesti kopisivat, narisivat...
Sormus taasen, tuo kapteenin antama sormus, poltti sormea kuin hehkuva
kekäle. Hän otti sen sormestaan ja heitti tien viereen pensastoon. Ehkä
joku harakka sen sieltä ihastukseksensa löytää!

Mutta minne nyt menisi? Hän ei tuntenut tietäkään. Tietäkö? Mitä tietä?
Sitä kaiketi, joka vie lemmityn asunnolle. Ei ei, hän ei mene sinne, ei
mene sinne sittekään, vain sinnepäin.

Neito alkoi kiivaasti astua, — mutta pian hän väsyi. Pieksutkin söivät
jalat rakoille. Hän istui aidan viereen lepäämään ja miettimään,
miten hänen nyt käypi. Ja niin kauvan hän siinä mietti, että viimein
nukkui aidan juureen. Rehevä ruoho oli alla patjana, nurmen kukat,
aamutuulosen niitä häilytellessä, vienosti silittelivät hänen
kasvojaan. Aita ja pensaat häntä varjostivat ja kateellisesti kätkivät.

Ja hyvä olikin, että kätkivät, sillä aamupäivällä, neidon yhä vielä
siinä nukkuessa, sananviejä kiireesti ratsasti ohitse, muassaan
Szügyiin komitaatinvirastolle kirje, jossa sanottiin, että jos sen ja
sen näköinen maalaistyttö tavattaisiin komitaatin alueella, niin olisi
hän heti otettava kiinni ja pidettävä vankina Esztergomin kaupungin
kustannuksella, kunnes armollinen Bezerédj herra lähettää tarkempia
tietoja.

Tällainen sana lähetettiin heti joka taholle. Kaikki Esztergomin
kaupunginpalvelijat sinä aamuna saivat hevosen selkään istua.

Mutta olisi tuo yksikin riittänyt, sillä jo illan suussa, sanantuojan
vastikään lähdettyä, joutui kaunis maalaistyttö komitaatin vangiksi.

Tämä sangen mainittava asia tapahtui semmoiseen aikaan, jolloin ei
komitaatilla sattunut olemaan ainoatakaan vankia, niin oli heidät
hävittänyt jalosukuinen Tapani Gerge herra. Mutta koska asetus sanoi,
että vankien velvollisuus on siivota komitaatinhuone, niin palkkasi
ispaani yhden vangin, jottei kartano siivotonna olisi, ja ettei
tämä mies millään muotoa vain sanoisi itseänsä palveluksesta irti,
hemmoteltiin häntä siihen määrään, jottei lopuksi kukaan saanut häneltä
rauhaa, rakensipa lurjus riitaa linnanvoudinkin, herra Frans Demesin
kanssa.

Tätä täytyi koreasti kärsiä, sillä jalo komitaatti saapi linnanvoudin
vaikkapa yhdellä vihellyksellä, mutta vankia... se, se käy hieman
vaikeammaksi.

Tuo palkkavanki, joka paraikaa poltteli piippua etehisessä ja kiroili
huonoa ruokaa, katseli hieman karsain silmin, epäilevästi uutta vankia,
kun sotamiehet tämän veivät nimismiehen luo. Nähdessään tytön unhotti
itse nimismieskin luoda kasvoihinsa ankaraa »ex offo» muotoa, vaan
tarttui äkkiä viiksiinsä ja rupesi niitä kiertelemään.

Kaunis oli, sangen kaunis pieni hempukka, silmät tummat ja palavat,
kasvot eheän väriset ja valkoiset.

Mahdotonta oli tällä kertaa käyttää lain täyttä ankaruutta.

Nimismies hymyili, nuo kopeat vaakunatkin seinillä hymyilivät, sekä
molemmat kaljupäät leijonat, jotka kilpeä kannattivat, näyttivät suu
auki katsoa töllistävän; entisten ispaanien jäykillä muotokuvilla
auringon säteet leikkisästi ilvehtivät, vaan tyttö yksin hiljaa itkeä
nyyhkytti eikä tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin, ei ilmoittanut
nimeänsä eikä syytä, miksi häntä vainottiin.

Mutta eihän tuo niin välttämätöntä ollutkaan, sillä herra Bezerédj
siitä kyllä tiedon antaa, hän kun on toimittanut tytön vangiksi.
Hänelle onkin jo lähetetty tieto, huomenna päivällä ehtii ratsumies
takaisin tuoden vastauksen, jos kiirettä pitää. Siksi aikaa annettiin
tyttö linnanvoudin huostaan, jotta hän sulkisi uuden vangin paraimpaan
koppiin ja antaisi hänelle syödä.

Tästäkös herra Demes ihastui, mieli ihan pehmeäksi kävi. Eikä syyttä!
Olihan hänellä nyt todellinen vanki, tosin oikeastaan Esztergomin
kaupungille kuuluvainen, mutta kumminkin oikea, todellinen vanki; mikä
muhkea olento, ihan kuin Jumalan sitä varten luoma, että lakaisisi
komitaattihuoneen pihaa! Nyt saa ajaa tiehensä tuon juopon lurjuksen,
tuon palkatun vangin.

Hän antoikin portinvahdeille sen käskyn, että jos palkkavanki,
kuten tavallista, sattuisi jäämään yöksi läheiseen »Lehtisammakon»
kapakkaan, niin ei häntä pidä päästettämän sisään, vaikka miten porttia
jyskyttelisi.

Ilosanomansa vei ukko Demes joka virkahuoneesen:

— Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän
myrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa
lienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta
katsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa.

Eivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti
sinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että
kunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään
mennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa.

— Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa... Kun minä
sanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan
vastaan välttämisen varaa.

Dezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa
edestakaisin Tapanin palaavan.

— Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta
lähestyvältä pulskalta mieheltä.

— Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä.

— Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas,
olethan ihan haltijoissasi.

— Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten.

— Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä
näkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan... Ilona hänen nimensä
muistaakseni oli...

— Uhm.

— Tietysti, vain uhm. Tietysti, niin tietysti. Ja kun asiaa lähemmin
mietitään, niin olin minä samallainen lemmenseikoissa.

— Pyytäisin yhtä tärkeätä asiaa, setä.

— Noh?

— Mutta se on erittäin tärkeä... ja hieman virallinen.

— Jos se on virallinen, niin toimitetaan se virallisesti.

— Antakaa minulle täksi yöksi tuo tyttö.

— Tyttö? Tuo tyttökö?

Ukko Demes päästi merivahapiippunsakin suusta, niin makeaan nauruun hän
remahti, jotta koko piha kaikui.

— Tuota maalaistyttöäkö pyydät? Joko olet ehtinyt hänen kanssaan
sopia? Kas vaan sitä veitikkaa! Vai niin pian suostui? Sitä veitikkaa!
Tietysti, niin tietysti. Mutta Herran tähden, mitä ajatteletkaan? Enhän
voi sinulle antaa komitaatin vankia — ja hän lisäsi suruisesti — heti
ensimmäisenä päivänä.

— Mutta olenhan minäkin komitaatin miehiä, setä kulta.

— On sekin totta, tietysti, totta on sekin.

— Ja tuon huomenna tytön takaisin.

— Tosi kyllä, tosi... mutisi ukko asiata ajatellen, — mutta tiedäthän,
poikani, että olen tarkka, turhantarkka virkamies. Rakastan järjestystä
enkä millään muotoa sallisi, että...

Dezsy huokaili muoto synkistyneenä.

—... Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin
asioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane
paheksesi, kun sanon suoraan...

— En panekaan — mutisi Tapani hajamielin.

— Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin
vakuudeksi paperille... tiedäthän, vain muodon vuoksi.

Tapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa.

— Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut
tytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi.
Muodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen,
semmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa.

       *       *       *       *       *

Aivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti
Ilona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä
samana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain
vihittiin avioliittoon.

Kun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra
Gabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha
setä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten,
että asia on ihan säntillänsä.

Vanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä
laillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on
hukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään
voi. Se on ihan toinen asia.

Arvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että
Dezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun
kavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat... kenties
ylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea!




BREZÓN HANHET.


Kuivien vuosien ajoilta kerrotaan, että Brezón hanhet kuolivat kaikki
tyyni, kun eivät saaneet juoda, vain syödä.

Järjellisellä ihmisellä on oppimista järjettömästä siipikarjastakin.
Eivätkä ne niinkään halveksittavia olentoja olekaan, jos tarkemmin
ajattelemme. Sillä lukuun ottamatta sitä jo vanhentunutta asiaa, että
muinoin pelastivat Rooman kapitolion, niin sopii kumartaen kunnioittaa
heidän kirjallisia ansioitansa, sillä pitkinä aikoina on heidän
kynillänsä kirjoitettu tuo kirjojen paljous, joissa koko mailman
viisaus löytyy.

Entä nuo kunnon Brezón hanhet! Kuolemallansa he leimasivat suuren
viisauden, nimittäin että pitää välttämättömästi juoda.

Hanhia on Brezóssa ollut ja on kaikkina aikoina oleva; Samuli Mákinkin
pihalla kaksi siipiänsä räpistelee, mutta nämät eivät ole niitä
vanhoja, tienraivaajia Brezón hanhia, jotka kuolivat, kun eivät saaneet
juoda.

Senpätähden Samulikin, turkkuri, välttääksensä heidän kohtaloansa,
joi aikalailla. Ja siitä olikin se hyvä vaikutus, ettei hän vielä
tähän päivään ole kuollut. On niin terve kuin pukki. Mutta totta on
myöskin, että hän noitten tienraivaaja-hanhien kohtaloa karttaissaan
on hävittänyt kaiken tavaransa, ei ole ukolla äyrin vertaa omaisuutta,
sillä tuo hanhiparikaan ei ole hänen; tytär Piroska on ne perinyt täti
vainajaltansa, jolle Herra rauhan suokoon siellä, minne on joutunut.

Syntyi suuri ilo, kun ne tuotiin taloon... Oikeastaan ne vasta
hanhenpojista kävivät; pitkät sulat, toisen harmaat, toisen taasen
valkoiset, alkoivat peittää hienoja, viheriään vivahtavia höyheniä.
Olivat niin lakeat, hyvänluontoiset. Pienistä, keltateräisistä silmistä
sädehti lempeys, rakkaus, kun ne katselivat pientä emäntäänsä.

Piha sai hauskemman karvankin heidän kauttansa, juopon turkkurin
saviketta ja rikkaruohoja kasvava piha. Kyllä nyt kelpaa hanhien elää!
Kun istuutuvat ruohostoon nukahtamaan, niin pitkä heinä ja korret
peittävät heidät, jottei näy muuta kuin pää, joka kaukaa näyttää
melkein tulppaani-kukalta. Onhan suuri onni, kun on kahden oikean,
elävän hanhen omistaja!

Sievät keltaiset sääret (ei sentään aivan samallaiset, vaan paljoa
kauniimmat, kuin pehtuorin neitien päivänvalojen varret!), sorea kaula,
lempeä viisas katse... herrainen aika, kunhan edes toisella myöskin
olisi tupsu päässä.

Ja mitä kaikkea noista vielä voi tullakaan! Höyheniä, sulkia, sitte
näitten riipimistä; kerran vuodessa saa niitä keritä, kunnes tulee
kauhean paljon höyheniä... niin paljo höyheniä, että niillä ehkä
päässee mieheläänkin.

Samulilla taasen, joka muinoin oli käynyt vähän kouluakin, ja osasi
kaikenlaisissa asioissa antaa hyviä neuvoja, oli aivan toisellainen
mielipide.

— Mitä ne tuossa ihmisten tiellä tekevät, tyttöseni? Pitää hukuttaa
elukat. Hanhi on katoovaa kalua, pikkuruiseni! Ihan itsestänsä
katoovainen, sanon vieläkin.

Piroska katsahti pelästyneenä isäänsä.

— Koko konsti on osata ennättää kuolemata he-hehe. Lihoitat heitä pari,
kolme viikkoa, toisen vaihdamme sitte viiniin kapakan-isännän luona, —
toinen taasen syödään. Nuo muinaiset Brezón hanhet näetsen... parasta
olisi ollut, kun esi-isämme olisivat nekin syöneet!

Tyttö pahainen huokasi, painoi myöntävästi päänsä alas ja alkoi
lihoittaa lemmikeitänsä.

Vasta nyt hän oikein huomasi, miten kauniita olivat! Vieraatkin niitä
ihailivat. Itse herra pehtuorikin (sävyisä, hyvä mies, puuttuu välistä
Piroskankin kanssa puheesen), ohitse käydessään usein seisahtaa aidan
taa katselemaan noita hanhia, jotta niihin ihan ovat silmät jäädä.

Mutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton
tyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset
jalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä,
sillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet.
Harvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa!

— Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat!

— Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös
niin? Eikös niin?

Tyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle
kumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata.
Toden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien
noukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän
siten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien
sangosta!

Pehtuori ihan haltijoihinsa joutui.

— Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele
edes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni?

— Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi
Piroska ynseästi ja puraisi huuleensa.

— Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään.

Tyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin
silmiin tulivat.

— Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta.

— Sen verran koskee, että pidän sinusta... rakastan sinua, Piroska.
Pidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja
olisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi,
silkkiliivin vartaloasi somistamaan...

Tulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan
ja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille
säärilleen.

— Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko...

— Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua
kärsiä.

Salavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen
kysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt,
sekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti.

— Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan.

— Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska... jos tuntisit... niin
varmaan tulisit luokseni.

— En maar! — vastasi tyttö ynseästi.

— Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun
ruusupensaasenkin pääsisi.

Heleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta
oppinut, vastasi Piroska:

— Piikit pistävät...

Sitte lisäsi hän melkein suruisesti:

— Ennen teidän pihanne ruohottuu, kuin minä sinne astun.

— Mikset? Sanopa, mikset tule? — tutkieli pehtuori intohimoisesti.

— Siksi, siksi että... olkoon menneeksi, sanon ... taikka en sano
sittekään. En kehtaa semmoisia puhua.

— Sinua pelkuria!

— No, siksi, kun pelkään teitä... tiedättehän... siksi, että olen jo
aikaihminen.

Sitte jatkoi hän luontolapsen lailla, raukealla äänellä, kädet
hervottomina riippuen selän takana, aivan särkyneiden siipien tavoin.

— Ja te katsotte minua niin kummallisesti, että oikein pelkään...

— Mitä pelkäät? — ähisi mies ihan punastuen.

— Sitä, hyväinen aika, että kenties...

Tyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen:

— Että kenties söisitte minut.

Pehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä
mennessään:

— Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä
joskus joudu kynsiini...

Mies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu!
Hanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa?

Nämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin
Piroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä
kurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä.
Miksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä?

Ei hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt
kasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi?

Hm! Entä jos myisi hanhet? Ei... hän ei voisi niistä erota, eikä kahden
hanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa
tulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä...

Noitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka
uuden valon.

Piroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen.
Antaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä.

Nämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne
ikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä.

Tytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien
vapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada
koruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi.

Mutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä,
vaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan.

— Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita;
tällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta.
Ja sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat,
jotain muuta.

Piroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni
nyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä
Samuli.

— Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet
semmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin,
kyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka
hevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä.

Osasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin
hänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset
ja vaatteet vaaleita kukkia täyteen.

— Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata,
rauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä,
että nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää.

Jopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa.

Kun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää
hivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet
avoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää.

Ukko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta,
olivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän
pelästyksissään huudellen:

— Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni,
kaakottakaa!

Mutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa
vankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin
niitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät
ymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet
ajettiin pehtuorin pihaan.

Siellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet
joku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä
enää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat.

— Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se
on ainoa perintöni äitivainajani jälkeen.

Turkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison
huivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin
lähtöä.

Piroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset
naapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka
tekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä
oli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa
liikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen
sanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan
sen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka
suolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan.

Mutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään —
siltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa.

— Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan,

— Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen.

— Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska
huolestuneena.

— Kun tuota, tuo... ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo...
muinaiset hanhet.

— Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules
siskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin
sinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni
on Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan!

— Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen
hanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille.

— Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota... että itse menet
noutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä...
oivallista viiniä on sillä.

— Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä
suurempienkin herrojen puheilla ollut.

Tyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa,
kun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen
vihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen,
joka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene... älä
mene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin
aidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin
ilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen
ruohostoon.

Kappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen
hameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli
kasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja
alkoi lennättää — takaisin...

Tyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään
hyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi
hänen juostessaan esiliinaa noutamaan.

Mutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata
omaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi,
kun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen
salainen tunne... noita hanhia kohtaan.

Tyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti
ojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä,
tuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko
ruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei?

Mitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu
kynsiini.»

Ei kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui
Piroska linkkuun.

Voi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi
pidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä.

Piroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli
huomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin
eksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä
kukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties... mikseivät saattaisi
olla juuri hänen hanhensa?

Ehdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi
houkuttelevalla äänellä:

— Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa!

Ensin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin
pidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa,
milloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia
lautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät
ilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan
jalkoihin...

— Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun
hanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä,
nosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja
vasemmalle.

»Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!»

Pian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen,
nurpean näköisiksi.

— Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko
tosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi.

Tyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi.

— Nähkääs, tulen teidän mieliksenne.

Lähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa
ojennellen.

Piroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain
jatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin
taloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan.

— Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt
teidän itse pelastua?

Kokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa
pivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin
hetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään
orjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse
menemästä.

Pelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän
suinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta!

Lintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli... ehkäpä
tiesikin hänen vielä palaavan.




SISARENI HAUTAKIVEÄ NOUTAMASSA.


Olin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna
ollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin
häntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni.

Äiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni
ensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni»,
jonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan
rivin alla: »ainoalle sisarelleni».

Kovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse
käynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa
päähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille
kirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin
alareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman
yhteen kiveen merkityiksi... Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti.

Piti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin
kauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa.
Myöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja,
jotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät.
Setelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa.
Hän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään.

Filcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa
sotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan
tuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin
vallankumouksen tehneet.

Kovia miehiä olivatkin... se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin
tappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja
hyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat... Hän piirsikin heti
liitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin
lammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta... tuossa ukko Bern, tässä minä
seisoin... tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen.

Filcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen,
kuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää
kahdeksantoista slovakilaista...

— Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa
kauhistuen.

— Siksi että suutuin kovasti, poikaseni.

Pelolla vilkaisin tuohon suureen mieheen ja rohkenin matalalla äänellä
vain kysäistä:

— Mitä pahaa miesparat olivat tehneet?

— Eivät mitään. Päästivät vain pahoja puheita. Olivat kotimatkalla
elonleikkuusta, kun tapasivat minun sotamiehen, joille samana päivänä
olin jakanut pertuskat käteen. »Kas, sammakkojako noitten kärkeen
aiotte pistää?» — huusivat he ivaten miehilleni ja tekivät pilaa heidän
aseistansa. Tuon kuulin minä — ja heidän kohtalonsa oli päätetty.

Näin sanoessaan ravisti hän pörröistä päätänsä ja löi vihaisesti
kämmenellään rattaitten istuimeen.

— Heidän täytyi kuolla — minä annoin hirttää joka miehen.

Ja hän löi ystävällisesti Mikkoa olkapäälle.

— Me ollaan kauheita miehiä, Mikko, saakelin kovia miehiä ollaan
molemmat.

Ja sitte he istua jöröttivät hirveän ankaran näköisinä. Vácziin
saavuttuamme virkkoi Suska piiskanvarrella ympärillä oleviin kumpuihin
viitaten:

— Tuolla se tapahtui... mikä tapahtui.

— Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta.

Matkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla.
Poikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka
mahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä
ja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli
tosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras
henkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan
silloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa,
jos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan
moista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko
tuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta
paraita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä
lukenut hänen testamenttinsa?

Vaunumestari pudisti kieltävästi päätä.

— No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi
Mikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon;
pihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja
tynnyreitä.

Filcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että
ukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille,
hän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan.

Se ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy
odottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme
lähettää rattaat noutamaan.

Mikko raappi harmistuneena nenäänsä.

— Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä
sitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin
rahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään?

— Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta.

Mikko murahti äkäisesti:

— Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi
iltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä
hitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa?

Päätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille
mennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä
oli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen
neuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina
setelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita
astelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin
panneet.

Kuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia
satumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia,
silkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja
Filcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli.

— Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi
noita erimerkillisiä ikkunoita!

Filcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja
noita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran
eläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa
eheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat
työmiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin
ihmetellyt kuin slovakeita.

— Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä
ikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa;
mutta täällä pelkkiä kalleuksia.

— Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni
kukka ikkunassa... Hitto vie, Mikko... kun mekin vielä oltiin nuoria.

Filcsikin mieli ihan heltyi.

-— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko
yksinkertaisesti.

Sekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia,
kaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan
ollut rosmarinia eikä resedaa...

Arasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään
olisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu
ihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä
haukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan
ollut koskenut.

Hautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin
vielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä
liikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin
Filcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu
istuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi
sieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin...

Minä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo
menoa tekivät.

— Älkää vain viipykö kauvan!

— Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle.

Useita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna
kurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea
takki yllä, eteeni sanoen:

Veikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa.

Hän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi
kiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin
irroittaa säkkiä.

— Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika!

Seis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele.
Närkästyneenä istahdin takaisin sijalleni.

— Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse
noutamaan!

En tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen
huomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik.

— Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä!

— Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään.

— Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä
kadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä.

Sydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin
jo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja
seurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että
vain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä
jos tuo olikin itse kuninkaan lähetti!

Jo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei
pitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty
piiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta.
Mahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa...

Sitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin
hänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti
ikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn.

Verkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan.

— Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin
hävytön...

— Kuka? mitä?

— Tuo mies, jonka lähetitte rahasäkkiä noutamaan.

— Rahasäkkiäkö? — äännähti Filcsik pelästyen ja vilaisi ehdottomasti
istuimeen päin. Näen, ettet ole sitä antanut. En minä ole ketään
lähettänyt.

— Mutta niinhän se herra sanoi, että te olitte hänet käskenyt tulemaan.

— Voi sitä petturia, lurjusta! Se oli varas! Minnepäin hän meni? Kun
saisin kynsiini, niin löisin kuoliaaksi. Minkä näköinen oli mies?

— Ruskea takki oli yllä, kuului osaavan slovakin kieltäkin.

— Kauheata! — murisi Filcsik vielä, suuria hikihelmiä otsasta pyyhkien.
Koko komitaatti olisi joutunut kärsimään... Olet pelastanut komitaatin,
poikaseni.

Hän taputti minua olkapäähän ja jatkoi leppeästi:

— Suuren komitaatin olet pelastanut ja sitä paitsi vielä rahani.
Vähintäänkin kolme florinia.

Mikko katsoi puhujaan epäilevästi.

— Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu
anoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun...
Oikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla... tänään antoi
kahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni... mutta kuitenkin... kun
kerran on alettu, niin jatketaan —

Istuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin.

— Laki saattaa kääntyä... jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se
myöskin saattaisi kääntyä?

Hän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki
tuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä
suuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä.

Mikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä
karaistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat
hiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut.

Illan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla
hautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena:

— Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois...

Ja hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja
huolellisesti kiven yli.

— Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se
paleleekin.

— No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu
pikku neidille.

Ilta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle,
heille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä
ummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät,
jotta täytyi herätä.

— Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten
peräpuoli laahasi todellakin maassa.

— Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja
nyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään?

— Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini.

— Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten
seutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan!

— Ei täällä kasva ainoatakaan puuta.

— Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä
nyt teemme?

Filcsikin johtui jotain mieleen.

— Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä,
Mikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä
poika parkaa; hän ehkä pelästyisi.

Olin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani
heitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita
hyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla.

— Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka
poppelipuu. Siitä tullaan autetuksi.

Maantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta.
Kuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin
laajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta.

— Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti
katsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa
seisoa. Odotapas...

Rattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli
maantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta.

Runko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt
lintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien
vitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille.

— Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna.

— Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha
este...

— Mitä hittoa?

— Puussa on... linnunpesä.

— Mitä vielä?

— Saakeli! Enhän saata kaataa puuta... poikasten tähden. Etkö kuule,
kuinka haikeasti ne vilisevät?

— Kyllä kuulen... raukat. Mutta mitenkäs meidän käy?

— Mitenkö meidän käy? Miten meidän voisi käydäkään? Kannatan rattaita
vielä kappaleen matkaa.

Olisin kernaasti huutanut hänelle, että hän saisi olla huoleti
linnunpoikien suhteen ja antaa ne minulle, mutt’en uskaltanut, sillä
hän näytti kovasti suuttuneelta.

Ja kauheasti hän olikin suutuksissaan taasen kumartuessansa rattaita
nostamaan. Kiroili koko seutua ja uhkasi sytyttää ensiksi vastaan
tulevan kylän tuleen sekä surmata kaikki sekä ihmiset että eläimet,
jollei hän sitä ennen puuta tapaisi...

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69377 ***