path: root/68901-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68901 ***

PROFESSOREITA JA YLIOPPILAITA

Kertomus Turusta 1660 vaiheilta


Kirj.

RAFAEL HERTZBERG


Suomensi

W. C.





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus’en kustantama,
1888.




I.


Varhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta
ylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin
päin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä
löytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua
poikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä
syrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan
toista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja
liejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin.
Vaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä
olivat lumella peitetyt.

Päastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun
Vartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella
levisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen
välillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla
Brinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin,
jota sanottiin "kortigaaliksi" (corps de garde). Tämän vieressä ison
torin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat
Kirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin
isontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka
kohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli,
ja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset
muodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat
tuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon
punaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon
valossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven
ja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat
viheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.

Joen toisella puolen oli "pieni puoti", lähellä korkeaholvista siltaa
kivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään,
ja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina
Anningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä.
Muutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja
näiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto,
koillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit,
jonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa
ulottui.

Meidän kolme ylioppilasta katseli ääneti kaunista, hymyilevää taulua.
Rauhallinen kaupunki lepäsi auringon laskiessa niin viehättävänä ja
ystävällisenä. Tuomiokirkon korkeasta, kuparikukolla varustetusta
tornista kuului ruumiskellon soitto täyttäen ilman värähtelevällä
äänellään, ja joen jääpeitteellä ajoi joukko talonpoikia hiljaa
kuormineen kaupunkiin. Lumi oli jo paikkapaikoin sulanut kedoilta, ja
ilmassa vallitsi se ihmeellinen keväinen luonne, joka täyttää kaikkien
ja varsinkin nuorison rinnan sanomattomalla viehätyksellä. Yksi
ylioppilaista osoitti kädellään Räntämäen kirkkoa, jonka katto juuri
hohti ruusunpunaisena.

— Lieneeköhän tosi, kun sanotaan että Turun kaupunki kaikkein ensiksi
oli rakennettu tuonne vanhan piispanistuimen luo, sanoi hän.

— Ystävämme Daniel ei voi koskaan olla mainitsematta menneitä aikoja,
ei edes kun hän työllä ja vaivalla on kiivennyt vuorelle katsomaan
eikö kevätaurinko ole sulattanut jäätä Airiston seliltä, sanoi toinen
tovereista puoleksi pilkalla ja jatkoi: Mitä huolimme me menneistä
sukupolvista, kun elämä ympärillämme sykkäilee lämpimänä ja rikkaana.
Minä annan suuremman arvon tällaiselle kauniille kevätpäivälle,
iloiselle laululle ja tuopille hyvää mummaa Balikan kellarissa,
kuin kaikille sinun piispavainajillesi ja Turun kaupungin vanhoille
perusmuureille.

— Jacobus Chronander on runoilia ja puhuu kuin runoilia, sanoi nyt
kolmas. Hän panee arvoa ainoastaan nykyajalle, nimittäin jos se tarjoaa
jotakin iloa ja onnellisuutta. Tahdonpa vielä myöntää senkin, että
hän joskus ajattelee tulevaisuuttaan, mutta sitä tekee hän ainoastaan
silloin, kun hänellä on jotakin hauskaa odotettavana. Mutta hän
tekee sitä kaikissa tapauksissa, ja se nuorukainen, joka ajattelee
tulevaisuuttaan, on viisas ja ymmärtäväinen; ergo (siis) on Jacobus
Chronander viisas ja ymmärtäväinen nuorukainen, vaikka hän on runoilia.

— Pahaksi onneksi ei dominus rector ole samaa mieltä, nauroi
Chronander, ja lykkäsi ylemmäksi leveälaitaisen hattunsa, josta sininen
silkkinauha liehui, ja pyhki hien runsaan, ruskean tukan varjoamalta
otsaltaan; sainpa hiljattain aika nuhteet, kun pyysin lupaa saada
painattaa näytelmäni, jota näytettiin maisterinvihkiäisissä toissa
keväänä. Olisitte olleet siellä, ystäväni Aschelinus ja sinä,
Juslenius, niin olisitte saaneet kuulla jotakin hauskaa. Herra rehtori
antoi minun tietää, että semmoiset näytelmät houkuttelevat ylioppilaita
heidän opinnoistaan, että ne kustannukset, jotka näihin käytetään,
tekisivät enemmän hyötyä, jos ne käytettäisiin väitöskirjojen,
latinalaisten runojen ja puheiden painattamiseen, sanalla sanoen: että
näytelmien kirjoittaminen ja varsinkin niiden näytteleminen on joutavaa
ajan hukkaa.

— Dominus doctor Enevaldus Svenoniusta, ankarata jumaluusopin
professoriamme, saat varmaankin kiittää siitä. Hän pitää kaikkia
maallisia näytelmiä moitittavana, pirullisena komeutena, pompa
diaboli, kuten hän sanoo; ja hän se on, joka tätä nykyä johtaa koko
akatemiallisen konsistorion. Sinun näytelmäsi olisi hänen kumminkin
pitänyt hyväksyä. Laiskuuden pahojen seurausten ja ahkeruuden
siunauksen esittäminen sanoilla ja esimerkeillä, ja vieläpä lisäksi
hyvin valitussa ja miellyttävässä runomuodossa, eihän sen olisi pitänyt
olla hänelle vastoinmielistä. Vai mitä arvelet, Daniel? Mutta ethän
sinä edes kuuntele meitä! Mitä seisot taas ja mietiskelet? Panen vetoa,
että olit taaskin muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa.

Andreas Aschelinus löi häntä olkapäälle. Juslenius kääntyi hymyillen.

— Oikeassa olet, sanoi hän. Ajattelin juuri lieneeköhän tosi, että
munkit ovat raivanneet käytävän tuomiokirkosta Räntämäelle. Mutta
miten oli näytelmän laita, josta puhuitte? Olin keväällä maisterin
vihkiäisten aikaan Huittisissa isäni luona, joka silloin oli kovasti
sairaana, ja sen tähden en tunne sitä Ollenkaan.

— Se oli oivallinen, tiedätkös. Tahdotko, niin kerron, mitä se
sisältää? Tahi ehkä teet sen itse, Jacobus, sanoi Andreas Aschelinus
kääntyen Chronander’iin. — He istuutuivat nyt kaikki kuivalle kalliolle
ja Chronander alkoi:

— Ensiksi esiintyy Ahkeruus, rouva Diligentia, ja julistaa että
ainoastaan häntä palvelemalla on työllä ja vaivalla onnen ja kunnian
saavuttaminen mahdollinen. Sitten tulee Laiskuus, rouva Negligentia.
esiin ja kieltää nuorisoa seuraamasta Ahkeruuden ikävää tietä. Parempi
on, sanoo hän, elää hänen palveluksessaan, pitää hyviä päiviä, tanssia,
käyskennellä joutilaana, syödä ja juoda ylellisesti, kuin vaivata
itseään työllä. Kaksi ylioppilasta, Circejus ja Palladius, seuraavat
heidän neuvojaan. Circejus, joka vanhemmiltaan saapi runsaasti
rahaa, seuraa Laiskuutta ja Palladius Ahkeruutta. Saadakseni enemmän
vaihtelevaisuutta näytelmälleni, olen siinä myös antanut esiintyä
neljä talonpoikaa, joista kaksi tekee kuin Circejus ja toiset kaksi
kuin Palladius. Ahkera ylioppilas, joka ei vanhemmiltaan saa enemmän
rahaa, kuin mitä hän välttämättömästi tarvitsee, ei välitä hienoista
vaatteista ja ylellisestä elämästä, ei käy koskaan ravintoloissa,
vaan ostaa kirjoja ja lukee ahkerasti. Nöyrästi pyytää hän neuvoa
professoreilta, hylkää rouva Negligentia’n viekotukset, saapi apurahan
ja sitten maisteriseppeleen Apollolta itseltään. Lopulta joutuu
hän palkinnoksi naimisiin sievän rouva Filosofian kanssa, jolla on
seitsemän arvollista tytärtä, jalot neidet Metaphysica, Physica,
Mathesis, Ethica, Politica, Logica ja Rhetorica. Toinen ylioppilas,
Circejus, viettää elämänsä ilossa ja touhussa, hävittää omaisuutensa ja
hukkaa nuoruutensa ajan. Hän varottaa sitten nuorisoa laiskuudesta ja
pahoista, jotta lyhyen ilon perästä tuottavat pitkällisen katumuksen.

— Tuohan oli oivallista. Mutta anna kuulla, miten kävi neljän
talonpoikasi, kehoitti Daniel uteliaana.

— Kyllä, molemmat laiskat lainasivat rahaa ja tuhlasivat ne viinaan ja
tupakkaan. Sitten ottivat vartiat heidät ja panivat heidät torniin,
jossa saivat haikeasti valittaa, että olivat seuranneet rouva
Negligentia’n neuvoa. Mutta ahkerat nauttivat kaikenlaista onnea ja
menestystä.

— Plaudite! [taputtakaa käsiänne!] Sehän oli kaunis ja opettavainen
näytelmä. Vähän liian vakava ehkä. Mutta jos tunnen Jacobus
Chronanderin oikein, niin on hän kyllä osannut sovittaa siihen koko
joukon hauskoja ja naurettavia kohtauksia. Muutenhan se ei hänen
luonteistaan olisikaan, sanoi Daniel Juslenius.

— No se on tietty, sanoi Andreas Aschelinus. Kun Palladius joutuu
naimisiin kauniin, mutta kevytmielisen Virgo'n kanssa ja sitten
aviomiehenä joutuu ahtaalle, niin silloinkos oli katsojilla oikein
hauska. Mutta muutamat professoreista nyrpistivät otsaansa ja
näyttivät vihastuneilta. Toiset katsahtivat salaa naureskellen
kaunopuheliaisuuden professoriin, maisteri Johannes Clai Terserus’een,
tuohon juoppoon, joka istui siinä siveätapaisen vaimonsa, Jaakko
raatarivainajan miehuullisen tyttären kanssa, hänen, joka ei kauan
sitten löi kellarin avaimella kolon miehensä otsaan ja joka toisen
kerran salpasi hänen vieraineen hänen omaan huoneesensa, niin että
professorin täytyi kiivetä ikkunasta, päästäkseen ulos. Luultavasti
onkin tämä syynä, miksi ei korkea-arvoinen rehtori tahdo antaa lupaa
näytelmän painattamiseen.

Jacobus Chronander nauroi.

— Eipä juuri ilmankaan, etten aina vähin ajatellut heitä näytelmääni
kirjoittaessa, sanoi hän, vaikka minä en pannut siihen mitään,
joka suorastaan olisi heihin viitannut. Mutta mitä ajattelet sinä
talonpojistani? Eikö niitä esitetty mainion hauskasti?

— Tosin kyllä, vastasi Andreas Aschelinus. Mutta minä en kumminkaan
pitänyt oikein siitä. Kun näen talonpojan sillä tavoin tehtävän naurun
alaiseksi, tuntuu minusta kuin hänelle tehtäisiin väärin.

— Talonpojalle, sanot sinä? Mutta enhän ole tehnyt talonpoikiani
muunlaisiksi, kuin mitä ne ovat kaikissa näytelmissä, alkaen Plautosta
ja Terentiosta. Ja etkö ole nähnyt talonpoikia täällä meidän
markkinoilla? Ne nyt vasta ovat oikeita veikkosia, sanoi Chronander
nauraen, varsinkin kun ovat olleet tilaisuudessa pistäytyä krouvissa.

— Se voi kyllä olla tosi. Mutta minä olen nähnyt meidän suomalaisen
talonpojan hänen kodissaan, ja minä olen oppinut tuntemaan hänen
toisenlaisena. Rehellinen, luotettava, työteliäs ja vaatimaton kuin
harva, ansaitsee hän arvoa ja kunniaa eikä pilkkaa.

— Talonpojat kuin talonpojat, arveli Chronander.

— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes
ymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen.
Minä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen
vaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi
ja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja
nöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä
ja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle.
Mikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten
aikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on
murhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään
pettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut
eteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.

Hän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa
hehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut
vartalonsa ojentui.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin
olen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden,
hänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen
luonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne.
Hän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän
kuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme,
vahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen
jähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja
kunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita
korkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien
sekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää
viljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta
maallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian
talonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken
kerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään
tapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä
tekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko
opettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica,
talonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten
ihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos
kirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka
päivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin.
Talonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen
omat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän
suomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni
uskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy
toiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan
sillä tavoin talonpojista.

Sitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle
Kirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä,
mustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen
jumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas,
neitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä
naimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota
hänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut
vanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt
viittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet
paraassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät
yhdessä.

He punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä,
johon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon
sisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.

Mutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen,
jonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.

— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti
Chronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta
hänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.

Daniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli
näetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian
ja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin
silmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.

Kun olivat kulkeneet vielä jonkun mattaa ja tulleet Balikan kellarin
luo, kuului sieltä laulua ja naurua.

— Se on Petrus Torpensis, joka laulaa jotakin hauskaa laulua; tunnen
hänen äänensä. Menkäämme sisään, saadaksemme tuopin mummaa, sanoi
Chronander. Juslenius’ella ja Aschelinus’ella ei kumminkaan ollut tähän
halua, vaan menivät he kotiin. He asuivat Ryssänmäellä, jossa olivat
vuokranneet pienen kamarin porvari Davidsson’ilta, jonka vaimo Ingeborg
antoi heille ruokaa ja siivosi heidän huoneensa.

Chronander meni ravintolaan. Täällä oli jokseenkin suuri huone täynnä
ylioppilaita, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä ja joivat
olutta tinatuopeista sekä polttivat tupakkaa pitkillä piipuilla.
Toisella sivuseinällä oli tavattoman suuri uuni, joka jakoi huoneen
kahteen osaan, joista toinen oli vieraita varten ja toisen täyttivät
oluttynnörit, ruokakaappi ja kauppapöytä, jonka takana kapakoitsia
ja hänen palveluspoikansa olivat täydessä toimessa. Seinillä oli
hyllyjä, löytyi tinatuoppia ja haarikoita. Katosta riippui rautainen
kynttiläkruunu, jonka muodosti neljä kierteistä ja lehden muotoisilla
koristeilla monistettua haaraa. Ikkunalla oli kaksi suurta messinkistä
kynttilänjalkaa, joissa oli kaksi paksua savuavaa talikynttilää. Oven
vieressä oli ruskeaksi maalattu kellokaappi, joka oli koristettu
suurilla, punaisilla ja sinisillä ruusuilla sekä omistajan
nimikirjaimilla M.B. (Matti Balikka) ja myöskin siniseksi maalatulla
vuosiluvulla 1650. Mustuneelle kellontaululle oli tekiän huonolla
käsialalla kirjoitettu: "Sic volvitur vetus." [Niin kulkee aika.] Huone
oli rinnankorkuiselta laudoitettu, muuten kalkilla rapatut, mutta
niiden valkoinen väri oli tomusta, tupakan savusta ja talikynttilän
noesta muuttunut tumman harmaaksi. Ilma tässä tupakan savussa ja
oluthöyryillä täytetyssä huoneessa tuntui lämpimältä ja tukehuttavalta
kun Chronander avasi oven.

    Mihi sit praepositum
    In taberna mori,
    Vinum sit oppositum
    Morientis ori.

[Olkoon minun määräni kapakassa kuolla, ja kuollessani olkoon viina
vuodatettu suuhuni.]

Kuului parista kymmenestä voimakkaasta kurkusta, ja yhtä monta
tinatuoppia ja haarikkaa löi tahtia vahvaan pöytään, jonka vankat
ristijalat kyllä olivat tarpeen estämään sitä notkistumasta iskujen
alla. Ylioppilaat istuivat hatut ja kaaput yllä, ja ylinnä pöydän
päässä seisoi Petrus Torpensis johtamassa laulua. Hän oli näöltään
pitkä ja leveäharteinen, pyöreä ja lihavakasvoinen, hänen vilkkaat
silmänsä vilkkuivat iloisesti ja leikillisesti, ikäänkuin hakien
alinomaa pilkan ja naurun esinettä. Hänen vasen kätensä lepäsi miekan
kahvalla ja oikealla nosti hän tinatuopin korkealle.

    Ut diceant quum venerint
    Angelorum chori:

[Että enkelien kuori, kun tulee, sanoisi:]

lauloi hän ja teki muiden nauraessa viittauksen Chronander’iin,
ikäänkuin olisi hän tarkoittanut että sisäänastuva oli enkeli.

    Deus sit propitius
    Huic potatori.

[Olkoon Herra suopea tuolle juomarille.]

lopetti Chronander laulun samalla tapaa ja sai naurajat puolellensa.

Chronander ja Petrus Torpensis olivat tovereiltaan hyvin suosittuja. Jo
ennakolta voi hyvin tietää että siinä tulisi hauskaa missä nämä olivat
mukana, niinkuin myös etteivät ne koskaan jättäneet toveriaan pulaan,
olipa se sitte kahakassa kisällien tahi yövartiain kanssa, tahi kun
toverien oli vastattava niinkuin yksi mies teoistaan korkea-arvoiselle
rehtorille ja akatemialliselle konsistorillle.

— Astu esiin ja istu pöytään, Jacobus ystävämme! sanoi Petrus. Me
juomme päästöolutta tänään. Muutamat beanit (keltanokat) tarjoavat
meille kannun mummaa mieheen.

Turun akatemiassa, samoin kuin muissakin akatemioissa tähän
aikaan, oli tapana että uudet ylioppilaat olivat aluksi kokonaan
toveruuden ulkopuolella, siksi kun he, jonkin määräajan oltuaan
vanhempien ylioppilasten nöyrimpinä palvelioina, katsottiin tarpeeksi
valmistuneiksi pääsemään akatemiallisiksi yhteiskuntalaisiksi. Tämän
vähemmän hauskan ajan voivat he kumminkin lyhentää kutsumalla vanhemmat
toverinsa "päästöoluelle", jolloin yhdellä kertaa voivat suorittaa
kaikki noviliali (uutis-) asemansa nöyryytysasteet. Tämmöinen tilaisuus
oli nytkin koonnut iloisen ylioppilasjoukon Balitan kellariin.

Novitiot palvelivat mitä naurettavimmassa puvussa. Heillä oli miekat
taakse sidottuina, hatun lierit sidottuna hatun päälle, halko
kainalossa ja kädessä palava päre.

— No, Jacobus ystävä, oletko nähnyt Anna Svenonia kaunotarta tänään?
nauroi Petrus Torpensis, kun Chronander oli istuutunut penkille hänen
viereensä ja saanut tuopin vahtoavaa olutta. — Hänen maljansa!

— Minä en juo hänen maljaansa oluessa. Se voi olla hyvää kyllä
ruukkumakarin Kreetalle, johon Petrus ystävällä on tapana pälyä
kirkossa, kun hän joskus erehdyksestä joutuu sinne, ja jota näin
hänen taputtavan leuan alle eräänä päivänä, kun tyttö tuli
torilta kopallinen kaloja käsivarrella. Poika hoi! Tuo tänne kannu
espanjalaista, ja pois nämä tuopit!

Chronander tyhjensi tuopin kerrassaan ja heitti sen sitten lattialle.
Muut seurasivat esimerkkiä ja yhtäkkiä olivat kaikki tuopit ja haarikat
kasassa lattialla. Viinuri kiiruhti kokoamaan ne, ja isäntä itse toi
toimekkaasti kuparikannun, joka laitojaan myöten oli viinillä täytetty,
sekä joukon tinapikaria. Täytettyään kaikki pikarit kullankeltaisella
nesteellä asetti hän kannun Chronanderin eteen ja meni kumartaen
pois, puuskaten sivumennen viinuria, joka hänestä ei näyttänyt olevan
tarpeeksi nopea liikunnoissaan.

— Tältä se on näyttävä! Ja nyt, vivat (eläköön) Anna Svenonia kaunotar!

He tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää
täyttääkseen ne uudelleen.

Petrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy
leikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He
tiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli
tulossa.

He eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran
pikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:

    Kyllähän hullusti aattelin silloin
    Kun lempeä riemuksi luulla ma voin
    Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin
    Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.

    Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,
    Ma temmelsin, painia löin hikipäin,
    Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin
    Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.

    Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,
    Niin maailman onnellisin olin mies,
    Ma yöt utulinnoja voin rakennella
    Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!

    Mut yhtenä iltana miehenpä toisen
    Näin Reetaani suutelevan simasuin,
    Jo hornahan heitin ma henttuni moisen
    Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.

    Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa
    Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,
    En tartu ma enää rakkauden paulaan,
    Ei toiste se rintaani kalva ja syö!

Riemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi
tyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.

— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä
palveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!

Novition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan
veti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten
täytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi
seuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:

— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja
lupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus
Torpensis'en nöyrä palvelia.

— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa
uuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.

—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean
näköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.

Samassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien
kellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka
alta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva
sauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s.
kaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi
tavallisesti sanottiin "pitkäksi Hindrichiksi." Suuren kuparinvärisen
nenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja
häijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo
ja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät
tahtoneet oikein kantaa häntä.

Tuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten
herjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää
mahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen
juopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän
lopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin
hän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit
hyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat
istuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä
oli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja
hän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.

Ylioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.
Silloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.

— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä
omin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa
häntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.

Ehdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti
olivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa
monesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä
olisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies
olkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan
lähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua,
sitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä
Chronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti
kaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota
rynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa
pudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat
juhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka
aukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä
näytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä,
ja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä
tyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi
nauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.

Kun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla
äänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät
siihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi
päresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän,
häilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti
eteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät
varjoilta pimeässä.

Kun ylioppilaat tulivat torille, pysähdytti heidät kaupunginvahti, joka
oli istunut puolinukkuneena sillan luona, keihäät nojattuna sillan
kaiteita vastaan, siksi kun heitä herätti ylioppilasten melu, joka yön
hiljaisuudessa kuului ympäri koko kaupungin. Silloin syntyi meteli,
nyrkin iskuja tuiskusi, ja vihdoin paljastuvat vahtimiehet miekkansa,
samaten kuin ylioppilaatkin. Kumminkin oli se enemmän uhan kuin toden
vuoksi kuin aseet paljastettiin, ja pari Petrus Torpensis’en tekemää
ripeätä miekan kiekausta sai kaupunginvahdin pakenemaan korttigaaliin,
jossa heitä tervehtivät ohimenevät ylioppilaat kivenheitolla suletuille
oville.

Kun juhlasaatto oli saapunut rehtorin portille, otti yksi
ylioppilaista, joka asui samassa talossa, esiin portinavaimensa ja
avasi portin, jolloin juopunut vahtimestari kannettiin pihalle ja
pantiin rehtorin portaille selvenemään humalastaan. Sitten erosivat
ylioppilaat kulkien joukottain eri haaroille, mutta vielä kauan kuului
laulua ja rähinää, milloin Anninkaisten puolelta, milloin luostarista,
milloin kaukaa Hämeenkadulta. Rauhalliset asujamet katujen varsilla,
joilla ylioppilaat kuleksivat, heräsivät useassa talossa kovista
iskuista portaille ja seinille. Siellä täällä avattiin joku ikkuna
varovasti ja villaiseen patalakkiin puettu pää pilkisti ulos ja
vetäysi jälleen takaisin vihaisesti muristen: ylioppilaat ovat taaskin
raivoissansa.

— Missä olet niin kauan ollut? kysyi Anna Svenonian äiti, kun Anna
hämärässä tuli kotiin.

— Olen ollut Hebla Terseran luona, vastasi tämä.

Ovi isän huoneesen oli auki. Tämä, joka oli istunut erään suuren
nahkakansisen kirjan lukemiseen vaipuneena, katsoi ylös työstään ja
sanoi:

— Anna, tule tänne! Sinun ei pidä seurustella niin paljon Heblan
kanssa. Se ei ole hyvä. Hänen isänsä, piispa, näyttää suosivan
oppikäsitteitä, jotta arveluttavasti eroavat meidän lutherilaisen
liiton opista. Vaikka kyllä tiedän ettei mitkään harhaopit saastuta
minun tyttöäni, niin voisivat ihmiset kumminkin kentiesi sanoa sitä.
Sinun ahkera seurustelusi Heblan kanssa ja sinun käyntisi piispan
talossa ovat sentähden lakkautettavat.

— Mutta Hebla on kaikkein rakkain ystäväni, väitti Anna.

— Sinun tulee rakastaa Jumalata ja meidän Herraa Kristusta enemmän kuin
ihmisiä, sanoi isä ankarasti; sinä et saa mennä Heblan luo etkä kävellä
hänen kanssaan kaduilla, eikä hän myöskään saa tulla tänne. Se on minun
järkähtämätön käskyni.

Hän nojasi puristetun nyrkkinsä raskaasti avatun kirjan® lehdille ja
loi tyttäreensä terävän silmäyksen, johon vastaus oli ylpeä välähdys
tämän ruskeista silmistä.

Professorin vaimo, Margaretha Svenonina, katsoi mieheensä suuresti
hämmästyneenä.

— Epäilläänkö piispaa väärästä opista? kysyi hän.

— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä
vaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa
alaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara
tarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.

— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa!
huokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.

Svenonius rypisti otsaansa.

— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle
lutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen
korkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita
vartioita.

— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo
Margaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.

— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa,
sanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän
Tukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten
palauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa
että piispa tulee kuritetuksi.

Tässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar
Kristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi
kruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen
Saksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös
palkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille,
esitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä
tyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu
ja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi
oli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin
tarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut,
siten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin
liian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi
jälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti
se yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt
toivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen
pääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat
aika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi
läänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa,
jonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi.
Aatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen,
jossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista
kruunulle. Se oli _reduktioni_, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana,
ja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut
niitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille
vastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän
kansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä
lähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille
piispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion
maiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa,
taitavasti ottanut laskuihinsa.

— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen
perästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin
ei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka
mielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.

— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään
tahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet
varovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo
huolestuneen näköisenä.

— Ah, minun ei tarvitse mitään peljätä, vastasi Svenonius hymyillen.

— Eikö kumminkin olisi parempi että antaisit koko asian rauveta?
Piispa, joka on niin oppinut mies, ymmärtää kyllä puollustaa itseään,
eikä ensinkään voi tietää, miten asia voi kääntyä, pitkitti vaimo
huolellisena.

— Älä sekaannu asiaan, joka ei koske sinua, sanoi Svenonius jyrkästi.
Mitä tietoihin tulee, niin en niissä ole häntä huonompi, melkeenpä
päinvastoin. Kuka huolii Terserus’esta Ruotsin valtakunnan rajojen
ulkopuolella? Mutta kysy oppineilta Giessen’in, Jena’n ja Wittenberg’in
yliopistoissa, tuntevatko he tohtori Enevaldus Svenoniusta? Ovatko he
koskaan kirjoittaneet Terserus’elle ja pyytäneet hänen mietintöään
ja neuvoaan uskontoamme koskevissa riitaisissa kysymyksissä,
niin kuin ovat kirjoittaneet minulle? Minäkö tunnustaisin hänet
itseäni etevämmäksi? En tosiaan. Ja miten on hän tullut piispaksi?
Hiippakunnanko luottamuksen kautta? Saiko hän yhtään ainoata ääntä
akatemisessa konsistorissa? Ei, meidän ja koko hiippakunnan tahtoa
vastaan nimitti hänet kuningas, jonka suosion hän oli ymmärtänyt
liehakoitsemisellaan saavuttaa, tämän perintöruhtinaana ollessa.
Niin, puhuttiinpa vielä että Terserus perintöruhtinaan tieten oli
osallisena niissä vehkeissä kuningatar Kristinan hallitusta ja henkeä
vastaan, joista Messenius’et menettivät päänsä. Hän on saava kokea
että piispaakin voidaan saada taantumaan. Huomenna olen valmis Maria
Wassenia vainajan ruumissaarnassa antava hänen ja koko seurakunnan
kuulla totuuden varoittavaa ääntä.

Kun hän oli tämän sanonut, rupesi hän jälleen valmistamaan huomispäivän
ruumissaarnaa, jota varten hän teki otteita avatusta kirjasta. Vaimo
ja tytär vetäysivät pois ja sulkivat ovet työhuoneesen, etteivät
häiritsisi häntä.

Äiti alkoi kattaa illallispöytää ja sanoi sitä tehdessä:

— On toinenkin asia, josta kauan jo olen ajatellut puhua kanssasi.

Anna ei vastannut mitään, vaan viipyi avatun kaapin edessä kauemmin
kuin oli tarpeellista tinalautasien käsille ottamiseen.

— Olen huomannut että ylioppilas Chronander käyttää tilaisuutta
kohdatakseen sinua, kun tulemme kirkosta, ja kuinka sinä punehdut, kun
hän tervehtii. Mitä se merkitsee?

Anna kohotti päätään ja tuli kopeasti pöydän luo.

— Oletko joskus puhunut hänen kanssaan? Kas niin, lapseni, puhu nyt
kaikki minulle. Istu tähän ja ole vilpitön äidillesi.

Äiti istuutui, mutta Anna jäi seisomaan pöydän ääreen.

— Äiti kulta, sanoi hän, ei minulla ole mitään kertomista, jota
ette jo tiedä. Juhannus-iltana viime vuonna puhuin ensikerran hänen
kanssaan Kupittaan lähteen luona, kun siellä leikitsimme Juhannnuskokon
ympärillä. Sitten olen kohdannut häntä monta kertaa kadulla, ja hän
tervehtii aina jonkunmoisella julkealla tuttavuudella, johon hänellä
ei ole mitään oikeutta ja jota en voi kärsiä. Ja sitten tanssin minä
hänen kanssaan syksyllä häissä pienellä puolella, siihen aikaan kun
olitte kipeänä ettekä voinut olla mukana, mutta joissa minä olin
serkkuni Marian kanssa, joka silloin asui luonamme. Siellä oli paljon
ylioppilaita, jotka päihtyivät ja rupesivat tappelemaan; ja siellä yhtä
ylioppilasta pistettiin miekalla, että hänen luultiin kuolevan. Mutta
Chronander ei ottanut osaa meteliin eikä ollut juovuksissa niinkuin
muut, vaikka hän oli iloinen ja riemastunut. Ja kun me menimme kotiin,
serkku Maria ja minä, seurasi hän meitä. Oli suvi ja hyvin märkä
kaduilla, portin edustalla seisoi hevonen rekineen ja ajaja oli pihan
sisällä ja katseli muun väen kanssa tanssia. Silloin pyysi Chronander
meidät istumaan rekeen ja ajoi meidät kotiin; luulimme, näette, että
hänellä oli lupa siihen, vaikka sitä ei hänellä ollut.

— Varmaankin se juuri oli tuon kujeensa tähden kuin hän sitten sai
istua prubbassa [yliopiston vahtihuone], hän kun omin lupinsa oli
ottanut Jakob Wallen hevosen, jotta Wallen itse täytyi häävaatteissaan
jalkaisin kulkea kotiin pitkin vettyneitä katuja.

— Niin, se oli juuri silloin. Kun hän sitte kerran tuli luokseni
kadulla, sanoin minä hänelle että se oli tyhmästi ja poikamaisesti
tehty ja että se saattoi häpeää sekä hänelle että meille. Mutta hän
vastasi että hän iloisasti kärsisi kuolemankin minun tähteni.

— Mitä vastasit sinä siihen?

— En mitään. Olin niin suutuksissani etten osannut sanaakaan sanoa, ja
kun juuri olimme porttimme luona, jätin hänet mitään puhumatta. Sitten
en ole puhunut hänen kanssaan.

— Rakastatko häntä?

Anna rypisti ylpeästi hienoja mustia silmäluomiaan.

— Semmoista voit kysyä, äiti! Häntäkö rakastaisin? En koskaan!

— Jumalan kiitos! Tiedät että isäsi ei voi kärsiä häntä. Hän
pitää tämän ylioppilaan kelvottomana, kevytmielisenä ja irstaana
tyhjäntoimittajana.

— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista,
keskeytti Anna innokkaasti.

— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en
kanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille,
mutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan,
joissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten
kuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai
hän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja
runojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen
eikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä
ja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan
luonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa
hakevat toistensa seuraa.

— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en
voi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa
en kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella,
joka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän
voinut kärsiä häntä.

— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan
iltaruokaa.

Mutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili
keveästi ja hän kuiskasi hiljaa:

— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä
häntä mielestäni.

Seuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en
vaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli
täynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta.
Mutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää
olivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki
kaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston
opettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen.
Erään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin
että synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta
ja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta
varten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari
mustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat
verhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien
punainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan
tuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita,
tomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon
haudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian
alle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat
hautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja
rouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään
kuolemasta ja katoavaisuudesta.

Kellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi
ja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti
liikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan,
joka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui
kirkkoon.

Kun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut
paikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius
saarnastuoliin.

"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa", alkoi hän
saarnansa. "Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala
tänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan,
joka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan
niittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa
milloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä,
joiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä
maan päällä ei ole muuta kuin _currus mundi_, maailman kärryt, joiden
eteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran
eteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja
valjastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta
maalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon,
täytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän
kirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle
Jumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman
currus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu
hänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun,
pahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa
aamua." Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema
on. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle
pantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille.
5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua
autuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on
oikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.

Selittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin
«ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun
kadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka,
niinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä
papisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille,
epäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat
meidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit
ja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät
eron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat
Jumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m.
uusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän
samaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en
harhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti
piispaa.

Nämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti
tehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset
kuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään,
toiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän
johdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin
penkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen
sävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti
Allanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen
vieressään:

— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä
niin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä
saattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.

— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju
harrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa
miestä vastaan semmoisia syytöksiä.

Svenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin
oli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa
Terserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen
kertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia
lauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään
silmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.

Terserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli
kohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun
näet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin
professoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius
yksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina
kirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että
tämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti
hänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan
sekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli
kaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin
nimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen
lapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten
piti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista,
johti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta
myöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki
hän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden
professoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka
oli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron
ja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.

Niinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa
Terserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen
epäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja
hyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää
häntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä
oli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka,
teki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi
hän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä
pitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin.
Ollen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin
tahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se
sopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa,
piispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa
ja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä
luullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa
ei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa
mennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään
Brunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat
he sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien
avunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä,
että Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi
kaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä
ystävinä.

Mutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut
Brunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus
katekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista
semmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin
että jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta
siitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu
taivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen
alas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä
yleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt
lisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti
kiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden,
jonka toisilleen olivat luvanneet!

Jacobus Chronander tapasi Petrus Torpensis’en kirkon portailla.

— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista
koko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla,
kun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan.
Toivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin
ainakin suututtaisi häntä aika lailla.

— Sen otan minä tehtäväkseni, sanoi Chronander, samalla kuin hän
nosti lakkinsa ja, vasen käsi miekan kahvalla, teki kunnioittavan
kumarruksen neiti Anna Svenonialle, joka samalla kulki ohitse ja
ylpeällä silmäyksellä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Niin, tee se, sinä kunnon veli, huudahti Petrus, ja tule, niin
menemme Balikan kellariin puhumaan lähemmin asiasta — tahi menkäämme
Mutterin krouviin, siellä saamme oivallista saksalaista olutta.

— Niin, menkäämme vaan, sitä konnaa tahtoisin ruoskia.

Anna Svenonia oli juuri ennättänyt kirkon portailta alas, kun hän
portaitten ylipäässä näki Hebla Terseran ja tämän tädin Gudelinan. Hän
jätti paikalla äitinsä ja kiiruhti jälleen ylös portaita Heblan luo,
sekä seurasi sitten häntä. Tämä hänen ja piispan tyttären ystävällinen
väli herätti suurta hämmästystä ihmisissä, mutta hän vastasi kaikkiin
uteliaisiin silmäilyksiin ylpeällä pään nyökähdyksellä, ja kun hänen
isänsä kulki ohitse ja kääntyi sanoakseen hänelle jotakin, loi hän
häneen silmäilyn, joka oli täynnä inhoa ja uhkamielisyyttä, että isä
mitään sanomatta jatkoi kulkuansa.

Kun Anna sitten tuli kotiin, kutsui isä hänet luokseen.

— Enkö ole kieltänyt sinua seurustelemasta piispan tyttären kanssa?
sanoi hän kiivaasti.

— Kyllä, vastasi Anna ja katsoi tyynesti isänsä silmiin.

— Ja kumminkin tohdit sinä tehdä sen, ja lisäksi vielä tänä päivänä,
vieläpä kirkon portailla.

— Niin, vastasi hän kuin ennen.

— Mutta miten tohdit sinä niskoitella tahtoani vastaan?

— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että
minun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin
muulloin.

— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan,
niin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen
tottelematon.

— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja
hänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.

Isä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen,
mutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.

— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas
kätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja
jommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa
lannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota
siihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos
tohdit, sinä pahankurinen lapsi.

Kun hän tuli äitinsä luo, istui tämä säikähtyneenä tuolilla ja itki.

— Löikö isä sinua? kysyi hän.

— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja
vapisevilla huulilla.

— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan;
hän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole
vieläkin nähnyt sitä.




III.


Piispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen
kivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon
vieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty
pöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui
ruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja
lausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas
Aschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:

"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa,
sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös
Ahvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa
pitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin
pitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat,
osaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen,
Evankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin
vielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen
poika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta
myöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa
Taalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika
tahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti
on suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty
melkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään
kouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty,
joten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea
kirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa,
kehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen
hankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja
kun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun
koko seurakunta on lukutaitoinen."

— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus
oli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun.
Vielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi,
kaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden
olleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut
että kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet
opettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy
monta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa
ja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa
ollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät
siitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava,
kun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20
kupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana
Leksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai
antaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.

Andreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä
kerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun
tämä oli tehty, sanoi piispa:

— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi
viikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision
kirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet
heiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan,
ettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä
jumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat
heinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei
suinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan
palveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa
juopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat
hyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää
tuonnemmaksi.

Kun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa:
niin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt
omien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia
suomalaisia runoja valmiiksi?

Lämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti
esille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä
paperilta:

— Minulla on tässä runo kevään tulosta.

— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään
pitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma
merkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.

Ylioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan
hänen eteensä.

Piispa luki runon.

— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet
vallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli
panee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin
kirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen
virsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, "Diffugere nives.
redeunt jam gramina campis" näkyy antaneen teille ensimmäisen
mielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne.
Se, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka
esiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan
vuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi
sielun nautinnoksi.

Ylioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut
lukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.

— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä
ottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka
aamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni
lauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei
kellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea
sanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin,
silloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin
itsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja
Jumalan pelvolla.

— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä
kielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän
työn. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin
meidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni
lukea kauniin runonne.

Piispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen
huoneesen:

— Hebla! tule tänne!

Hebla tuli sisään ja tervehti ystävällisesti ylioppilasta.

— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut,
sanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.

Hebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja
antoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt
painosta. Sen nimi oli "Varoitus luopumisesta uskosta" ja oli Enevaldus
Svenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut,
aavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä
vastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian
oli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä
hävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja
samalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin
oli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu.
Otsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli
täpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.

Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut
runon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä
huokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että
runon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti,
kun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen,
kalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan
voinut sanoa mitään.

— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys
saattoi hänet vielä enemmän hämilleen.

— Niin mielelläni! Pidättekö sitten siitä? kysyi Andreas.

— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei
suinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.

He olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun
Andreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka
jo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä
ihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon
kautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä
perheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi
rapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan
sydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla
hän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut
jo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista
pienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä
Gudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket
piispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa
mihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta
hänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet
sodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden
kodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta
oli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui
siitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava
surumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin
varustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä,
suuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja
vaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja
mukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa
olivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä
pilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen
rautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa
surisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa
kun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot
leikkivät lattialla lastuissa.

Semmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä
myötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan
tädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut
viimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään
ei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat,
jotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle
palkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että
hän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut
hollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka
sopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka
hän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia
mustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat
valmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua,
olivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.

Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja
huomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta.
Kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja
hattunsa.

— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli
hyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin
tulisi sadetta.

— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori
Enevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa
silkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.

Andreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta
nähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun
kulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä
näkyi ohjaavan askeleitaan.

Kun Terserus astui konsistorion kokous-saliin, olivat professorit
vielä koossa. Oli näet ollut konsistorion istunto aamupäivällä. Kiivas
sanakiista syntyi Terserus’en ja Svenonius’en välillä, s.t.s. kiivas
Terserus’en puolelta, mutta ylen maltillinen ja varova Svenonius’en
puolelta.

Kun Terserus vihdoin moitti häntä siitä, että hän vallan huonosti
palkitsi sen ystävyyden, jolla Terserus oli kohdellut häntä hänen
lapsuudestaan asti, vastasi Svenonius, että hän ei ollut toiminut
vihamielisyydestä, vaan ainoastaan puollustaakseen puhdasta evankelista
oppia, ja kutsui Terserus’en seuraavana päivänä tapahtuvassa
väitöskirja-tarkastuksessa julkisesti selittämään, sekä jos voisi,
puollustamaan mielipiteitänsä.

Terserus lupasi tehdä sen ja jätti vihan vimmassa Svenonius’en ja
konsistorion.




IV.


Akatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa
ylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston
opettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan
sentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa
oli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että
monta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en
sekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin
oli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta
syytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.

Väitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas
istui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata
kaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa
istui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli
odotettavissa.

Kun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen
puheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti
pidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä
olisi _semen atheismi_ (jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset
olivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita,
jotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan.
Kohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta
alasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu
voitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää
ihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla
on avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää,
kuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä
alasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat
tosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja
kuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen,
hautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan,
että hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman,
jommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti
ymmärrettävä.

Sittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset
molemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen
varsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta
tiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander
esiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän
kumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut
uskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset
pääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti
hänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan
näyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä
vanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi
mukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti
silitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti
ulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus,
jota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa,
jolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten
ylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus
niiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti
otsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän
olevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli
sama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun
Chronander astui esiin.

Chronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä
vastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan
ylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin
hyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja
osaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean
kerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä
vastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen
johtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten
huulilla.

Kun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä
respondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille,
oliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut
alas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi
epäillä.

Praeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu
enemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta.
Mutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa
luvussa: että Kristus "oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen
kantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille
vankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana
odotti"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus "on ryöstänyt
vallitukset ja väkevyydet"; Hosean 13 luvussa: "minä tahdon heitä
päästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta"; kirjeessä
Ephesiläisille 4 luvussa: "mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään
muu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin",
oli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan
uskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.

— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään
todistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun
hän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän
kolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin
hän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen
perkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä
vähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut
ja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.

Praeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä
lauseella _descensus Christi ad inferos_ (Kristuksen alasastumisella
manalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa
maatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa
autuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä
raamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä
sanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana
päivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen
maanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin
päällä huusi: "Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit", ja luulevat
että Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa
helvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt
sovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin
voiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään
äärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti
vietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja
ikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen
päivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa
on, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja
Lazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta
kadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli
kohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan
Kristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa
kadotettujen asunnoille, _astua alas_ helvettiin; tästä näkyy, että
kirkon oppi "_descensus ad inferos_" alasastunut maanalaisten tuo, s.o.
helvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan
siitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä
olisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä
maan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi;
eikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan
sotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien
kanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen
ja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa.
Hän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että
kadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka
tohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan
päällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?

Puhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla
ja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa
kuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi
katsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi
oli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit
katsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti
päätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet,
pergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein
kokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan
levottomat ja hämillään.

Mutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi
pelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen
silmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa
oli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen.
Se oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna
yliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää
vastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä
punertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset
silmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla
katseella Svenonius’een katederissa.

Kun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken
vaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:

— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen
luulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta
sekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses,
valitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää
nimittäin _expressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones_
[selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset]
tämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat
erimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että
ymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta
alasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja
matkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada
ehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut
seuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän
yleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita
väitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto;
mutta _reverendus praeses_ [arvoisa esimies] on valalla vannonut
noudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.

Koko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun
rohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui
silminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja
vastasi:

— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon
kaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.

— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä
oikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole
mitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses
itse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu
pyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta
lutherilaisesta opista.

Sinisenkalpeana kiukusta löi Svenonius nyrkkinsä katederiin.

— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa
koiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän
sopivaa ylioppilaalle.

Chronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä
somalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä
siitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut
muistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan
muiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat
muutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän
kärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun
teologian professorin kanssa.

Svenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa
yliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän
paikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä
selittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin
paljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan
antaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä
asiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään.
Sitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän
antoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat
kappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin
ja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä
olevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän
Kristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja
triumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä
uskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja
Sovinnon kaavan "terveellisen kehoituksen" että meidän "pitää pysyä
yksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme", eikä antautua
laveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista "meille ei Jumala
mitään ole ilmaissut." Sitten luki hän vielä kappaleita useampien
oppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen
ettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi
ja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa
sekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut
ryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko
syystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen
helvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen
kuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko
alasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset
eivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat
riitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa
tietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.

— Reverendus episcopus, keskeytti Svenonius hänet, sallikoon että...

— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa
kiivaasti.

— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian
lakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat
tapahtuvat _placide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis,
altercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus_ [tyynesti,
pistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta,
keskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.

— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän
kiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja
siten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja
esivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten
tarkastajaksi, mutta ei teitä minun.

— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä,
on kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän
kuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon
ja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin
väärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin
tositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on
juuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen
siitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta
puhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii
Calvinistejä.

Nyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja
punaisena vihasta huusi hän:

— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä
kuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei
se ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka
häntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan,
sekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa
kysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille.
Olisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa
ja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset
sikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea
oppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi
perkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa
puhuisi Jumalan sana niistä _expressis verbis_ [selvillä sanoilla],
ja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat
praeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään
ihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä
praeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka
hedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku,
tora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee
Galatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä,
jonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi
vahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan,
väitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on,
huutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa?
Vieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että
yleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon
suhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken
tämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan
nuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole
puhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo
(siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.

Tähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella
tyyneydellä:

— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa,
on kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava
piispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus
noster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen
alasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster
lukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta
tunnustuksesta.

Terserus nousi kiivaasti.

— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut
katekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä
operta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.

Terserus käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä ja sanoi kuulioille:

— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne
kuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja
samalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla
hän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien
yli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole
meille ilmoitettu.

Kun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta
vastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.

Svenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen,
katsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä
esiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli
kulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös
täten oli lopussa.

Chronander ja Petrus Torpensis tapasivat toisensa portailla.

— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta
olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää
kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.

— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.

— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja
lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. _Varia et
mutabilis est femina_. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on
nainen.]

Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa
koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka
teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean
vastaväittäjän kanssa.

Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali
ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja
laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja
pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.

Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se
oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös
kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa
ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki
Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa
hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä
seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä
Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata
Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun
samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista
kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava
rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.

Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului
meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin,
mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat,
vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan
heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty,
joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien
minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella
tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.

Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt
melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat
olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta
kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki
yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat,
sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.

Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen
seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina
kaupungissa:

— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä
juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja
poikia, kun vaan ei suututa niitä.

— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos
pelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.

Tultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja
katsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan
ikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo,
avasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich
voinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.

Ylioppilaat juoksivat kadulle ja piirittivät vahtimestarin.

— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi
erästä ylioppilasta päähän.

Toinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun
päältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään,
tekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu
sai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies,
Pitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa
miekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa
ja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä
sauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi
kadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja
vahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi
vuotaa.

Meteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos
keihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan
juosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä,
lähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle,
vahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun
loassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa
kevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa,
joka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää
möhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko
päänsä ja kysyi:

— Oo’ko tappanu’ hän’t?

— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin
sika, vastasi yksi vahtimiehistä.

Mutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei
hänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi
ja sidotuksi.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta
ylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia,
ja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli
istunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli
ollut mukana huutamassa "pereat Svenonius" sekä myöskin hyökkäämässä
vahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut,
ei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että "heillä kaikilla oli ollut
lasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui."
Saksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan,
sanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi.
Haavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi,
sekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän,
voivat kyllä tulla vaarallisiksi, "jos Hindrich ei varoisi itseään ja
terveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä."

Chronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana
olivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti
kehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi
prubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus
Binningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa
se, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä
käsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut
ylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet
kapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta
päätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa
ottaneet tappeluun, piti mennä "prubba’an", kunnes asiaa ehdittäisiin
likemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut
lyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän
tahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.

Prubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa;
siinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja
muutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa
oli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät,
pöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia,
komparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka
siellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli
hevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli
näet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut
satunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi
— josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat
ylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.

Seuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä
akatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko
ylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet
konsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja
vaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari
voinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.

Rehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi
hän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:

— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt
rankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme
niin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen
nauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.

Ylioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä
vetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.

Kohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra,
oikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He
olivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski
hyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa
kaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos
vahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli
julistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina,
saisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut
sekaantuminen konsistorion toimiin.

He tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion
kokoushuoneessa.

Kun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli
päättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli
toteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista,
jotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille,
lähetettäisiin linnan vankilaan.

Silloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat
etuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä
vielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon
samanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä,
vieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa
järjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että
konsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta
koskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja
meni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.

Kun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun
osaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin
vielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.

Nyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät
eivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa
ylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine
torvineen, ja siellä "melskattiin, juotiin ja huudettiin", niin että
koko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä.
Varhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin,
sinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja
nukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu
paikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta
ylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan
takkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja
torviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi
luullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja
kirkkotarhaan.

Kun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka
oli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen
vastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon
konsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan
Colenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat,
paljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka
olivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he
uskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa
»vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut
kylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt
ostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä.
Rehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden
pysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä
purskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman
prubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä
ylioppilaat lupasivat noudattaa.

Kun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja
poikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti
naurahtamatta.

— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia.
Vähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani
Wittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä
oikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli
taaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa
hajosivat eri haaroille.

Samana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului
seuraavasti:

"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat
näyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska
he eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja
joka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan
eivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta
sitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa;
koska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian
kovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia,
vaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat
kunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta
ei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei
senatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin
mitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet
prubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa."

Kun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa
joukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia
heiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella
"vivat"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät
akatemiasta.




V.


Kesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit
kokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus
oli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu
teologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia,
kirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään
riidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti
pysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia
myönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada
muuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta.
Tämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa:
"Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle
tahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää
mielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut
tekevät samoin minulle."

Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan
viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse
piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei
ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä
kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin
erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli
todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen
kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä
korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa
maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen
kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en
viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli
hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta
todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin
sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle
rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun
kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius,
joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen
kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa,
siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi
niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.

Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia
sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä
Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut
paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut.
Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden
tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä
huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe
Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.

Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt
perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat
surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja
hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen
hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli,
ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen
niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät
huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän
tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti
sitä ikävöimään ja suremaan.

Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja
hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan
luo ja sanoi:

— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri
Andreas’en Jakob Wollen kulmassa.

Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti
hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:

— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.

Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita
myöten.

Gudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.

— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas
onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat
Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan
olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista
ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta
saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.

Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina
tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.

Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut
salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman
ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon
kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut
luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta
kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa,
jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi
tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse,
eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti
Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander
avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He
nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa
itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty
uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa
pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa
ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen
oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan
sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt
sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen
vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja
rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin
asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen,
polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla
ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa
tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas
ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan
pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka
kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä
tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen
pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka
lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin
että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää
harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison
suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli
sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.

Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun
päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin
karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle,
jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle,
Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.

Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja
riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa,
mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat
lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena
pyhä-aamuna.

He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan
illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle
penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet
tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko
luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa
viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet
ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen
hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat
ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut
täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä
hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin
yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua.
Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla
taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän
teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa
lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat
ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat
jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma
eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän
rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.

Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina,
ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen.
Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut.
Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa
Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja
Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän
raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.

Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä
talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius
ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä
aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta,
hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä
vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle
sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa
päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.

Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen
vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä
oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli
hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas
Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta
hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun
hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä
edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa,
ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa
opintojaan.

Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän
ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa,
sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut
saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän
aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä,
lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota
elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli
hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan
aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea
apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.

Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta
hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain
aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti
Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas
kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.

— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.

Mitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.

Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta
oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden
herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut
köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen,
siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet
saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen
hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat
koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan
joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana
syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan
Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus
Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan
lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä,
kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia,
oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan
puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa
ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä
vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden
turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa
ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut.
Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä
Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin
oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori,
ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo
silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa,
ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta
oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen,
saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan.
Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä
tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle
ilon ja rauhan palmua.

Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta
kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.

Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään,
että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän
tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään
epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati.
Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä
käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä,
vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän
sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja
odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota
hänelle.

Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta
ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen
kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja
sanoi itkien:

— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta
erota ainaiseksi.

— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas
hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä
kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet
elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on
hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen
kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli
onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois
paristamme.

— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein
kuulumattomasti.

— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle
morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo
lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan
sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä
raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän
tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on
kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.

Hän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.

— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja
suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin
kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin
vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.

— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko
ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on
ohitse.

Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen
Heblan luo.

Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja
surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä
kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:

— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että
voimme lähteä tulevalla viikolla.

Gudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.

— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös
päättyisi yhtä onnellisesti.

Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli
isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla
noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.

— Mihin menet? kysyi isä.

— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä
viittauksista, joita äiti teki hänelle.

— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni
kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.

Anna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.

Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna
koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.

— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle
ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.

Anna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.

— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät
ummessa.

Anna huokasi syvästi.

— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää
sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä,
että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus
Chronanderia.

— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.

— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä.
Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla,
silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja
muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun
rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään,
meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka
kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä,
jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä
kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja
loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin
tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan
ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.

— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?

— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat
silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä
mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on
mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta
sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin
itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti,
että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea
muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin.
Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.

Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna
Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna
oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän
nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä
hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna
loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta,
taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa
ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä,
ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.

— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän
ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.




VI.


Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut
läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta,
Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista.
Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen
loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon
ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja
siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa
esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä,
joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria
raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa
kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta
ja viiniä.

Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen,
vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli
sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt
sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä
ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria
vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi
ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.

Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli
nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina
kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja
ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua
tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat
hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi
palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka
kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein
hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän
tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli
sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana
oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui.
Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa,
jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli
kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin
etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret
määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin
vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka
veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.

Kun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen
yli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.

— Väistykää! huusivat palveliat, jotka kävivät edellä, lyhty kädessä.

Lyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan
linnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla
oli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset
samettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat,
kauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä
Wolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: "hyvää iltaa!"

Kun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka
kävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.

— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä,
niin että tämä kellahti sillalle.

— Kirotut saksalaisroistot! kiljasi aatelismies.

Silmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta
oluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi
nuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen
rakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen
palvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta,
aatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi
taistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään,
samalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän
hengettömänä vaipui sillalle.

Samalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän
lyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri
Binningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian
rintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä
vyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli
kiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen
miekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia
kannettiin lähimmän parranajajan luo.

Ericus vietiin rehtorin luo, joka panetti hänen vankeuteen prubbaan.

Seuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka
oli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli
hän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän
tahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu,
kädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen,
niin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä
säilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus
alkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian
rehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että
syyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen
rikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus
Svenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta
siihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä
mutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani
hän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.

Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua.
Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti
esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä
häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin
hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas
Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan
Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle
pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit
paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että
hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.

Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen
luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille
seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava,
siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja
piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.

Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa
oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa,
oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet
ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli
kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt
sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun,
kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet
sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen
ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi
aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä
"Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen
näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia
liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli
erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet
olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin
toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.

Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet
kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista
loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa
perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi
ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin
portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät
jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka
ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen
näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.

— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan
puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa.
Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä
ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.

— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä
sitten vuorostani saan mennä.

Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti
kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta
pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa,
oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja
alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei
uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan
perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä
kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi
suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta
näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun
varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan
mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja
ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava
ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin
pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt
itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona
oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli
hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset
peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.

Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia
ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät
olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja
Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.

— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.

— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi
pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen
takaisin kovasti nauraen ja meluten.

— Toinen vahti on todellakin poissa, kuiskasi Juslenius Chronanderille.

— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa.
Toiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän
katolle ja autan Ericus’en ulos.

Kun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden
toverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen,
niinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja
puheskelemaan.

Kun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä
Perttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin
ohimennen:

— No, kuinka voit, Perttu?

— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle
piipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.

— Ole sinä vaan ilman, sanoi Juslenius ivaten ja tahtoi mennä ohitse.

Mutta toinen ylioppilas sanoi löpertäen:

— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään
sateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa;
odota, niin annan hänelle omasta tupakastani.

— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan
täällä ihan sateessa.

— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut,
löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.

— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät
he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen,
lähellä olevaan halkoliiteriin.

Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti
Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi,
Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän
keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita
turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka,
jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt
irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja
huusi siten syntyneestä aukosta:

— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku
hiljaa.

Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli
valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes
sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki
voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle,
kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon
Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen
kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin
että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle.
Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he
maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja
ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista.
Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin;
Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat
kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan
kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja
sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli.
He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.

Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä
toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja
mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa,
oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi
Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä
vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi
karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.

— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus
rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi
hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että
itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus
rehtori ei ole pilan mies.

— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi
ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain
vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei
aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi
että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat
seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus
kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten
maan alla!

— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei
olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.

— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä
myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te
se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja
meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.

Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi,
joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä
kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä,
jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn
valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka
mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen,
joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta.
Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä
Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he
Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin
oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun
vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.

Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen
kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne
rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien
teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa.
He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat
hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen
matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin
tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.

Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään
vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien
kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia
lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin
kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa
ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän
nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon
pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan.
Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia
Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti
kunniallista palkintoa vastaan.

Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta
vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään
tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka
niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto
houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön
auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia
tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja
meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.

Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla,
punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.

Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin
karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.

— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien
mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat
koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen
palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän
Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että
minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He
kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki
hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin
onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan
yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen?
kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen
ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei
kukaan osaa hakea häntä.

Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti
tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli
Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko
kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin
akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.

Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä
hoiperteli pitkin katua.

— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.

— Kaiketi istuu hän prubbassa, vastasi Andreas kulkien edelleen.

— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo
tiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.

Seuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla Jakob
Wollen luo pyytämään rahaa lainaksi.

— Ajat ovat huonot ja rahoista on suuri puute, sanoi pöyhkeä porvari.

— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä
tänään, sanoi Petrus.

— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja
sitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat
olleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä?
He tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon,
paljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella
tavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa
laitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät
olisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!

— Ette kai tietä, mihin Binningius on joutunut? kysyi Petrus.

— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi
että hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä
lupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata
taaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii
rangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa
tulla Jakob Wollen tielle.

— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyi
Petrus levottomana.

— Mahdotonta.

— Annan pantiksi nämä kultavitjat.

Petrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän
ojensi Wolle’lle.

Wolle punnitsi vitjat kädessään.

— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle
taalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. —
Tässä on kynä ja paperia.

Kun velkakirja oli kirjoitettu, kysyi Petrus saatuansa rahat:

— Eikö teillä ole valmiiksi lastattuna laiva, joka lähtee tänään?

— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan
perheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan.
Ne odottavat vaan tuulta.

— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä
asuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä
teidän laivassa?

— Kyllä se voi käydä päinsä, arveli Wolle.

Hinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä
laivurille.

Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli
onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös
paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut
hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.

Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka
oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja
kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.

— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus.
Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka
paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei
Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa
hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei
kumminkaan pitkälle riitä.

Juuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:

— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän
pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.

Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka
tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en
taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.

— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta
olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty.
Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.

Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella
tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva
nopeasti portista ulos.

Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander
sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja
päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi
rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään
ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi,
ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.

Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin
salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan
huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja
tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään.
Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin
houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada
perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja
häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.

Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius
hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia
juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen
ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja
harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään
rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi
juosta heidän jälissään.




VII.


Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas
Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan
puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka
Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden,
lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen
ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan
vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden
hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki
olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka
nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä
tulevaisuutta vastaan.

Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan
lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan.
Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään
käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta.
Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri
uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.

Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in
eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle
oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin
kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet
hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa
pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus
Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä
jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava,
kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden
pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti
Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta
pakenevan ylioppilaan perässä.

Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä
hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän
katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä
miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän
huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden
taakse.

— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en
kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne,
emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten
lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat
rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.

Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja
nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi
apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä
jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan
edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi.
Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä
muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin
katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta
hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen
rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin
toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen
Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle
rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean
maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä
maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet
nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat
tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen
apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät
ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä
Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä
vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.

Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla,
josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota
ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en.
Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat
kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää.
Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä,
että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat
ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja
saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen
onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat
istuinsijoiksi.

Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat
someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi
aukosta, jota koivun pensas peitti.

— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen
silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa
Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme
piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt
juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä
seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut
heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata
ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen
niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme
vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus
vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi
avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet
pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella
koipiaan mielin määrin.

— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette
tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä
hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.

— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle
kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää,
nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä
mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut
maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.

— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin
liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne
päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa.
Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.

— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa;
ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä
eteen, kehoitti Juslenius.

He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään
halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat,
luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli
viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla
ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät
he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in
ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa
sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä.
Naama katosi jälleen.

Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en
käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja
kuiskasi vavisten:

— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.

Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri
ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet
hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea
kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja
ohimoistaan.

Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten
taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta
se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka
tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.

— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.

Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti
jälleen ylös päänsä ja huusi:

— Missä?

— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi
miehistä.

— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi
jälleen ylös.

Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana
tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän
kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden.
Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan
kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja
palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.

Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet
todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan,
viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista
syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä
ilolla.

Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua,
tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:

— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.
Taitaa nousta tuuli.

He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla
"Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo
väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat
merimiehet purjeita.

He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja
soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi
Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla.
Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja
sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa
seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin
ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi
hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona
kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet
nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten
peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.

Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon
tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja
Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät
he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä
jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla
oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan
etsittyään palasi kotiinsa.

Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että
kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut.
Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:

— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.

— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi
Chronander ivaten.




VIII.


Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään
takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli
jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan.
Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.

Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät
ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä
olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.

— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko
kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina
torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea
kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä
lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten
asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi
putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat.
Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat
kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista
Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä.
Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä
liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen
kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli
talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin
kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka
kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen
ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja
savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.

Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna
säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut
kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä
väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:

— Missä on Anna?

— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.

— Ei!

— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.

Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi
lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.


— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä
sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.

Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen
sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan
rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.

Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua
myös tunkea ovesta — — —

Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja
linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet
sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset
kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas
ehti ensin perille.

— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.

Tämä osoitti palavaa kartanoa.

Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen
rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen
savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla
harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet
hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot
olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä
sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että
Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen
omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä.
Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman
hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä
hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen
avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti.
Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan,
sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi
vettä hakemaan.

— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina,
mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan
palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut
ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen
kasvot.

— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet
kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.

— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen
tuli kiivaasti esiin.

— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.

— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.

— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.

Anna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.

— Ja te saatatte antaa viattoman lapsen kuolla liekkeihin. Hävetkää
toti!

— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla
se näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei
ole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme
äsken.

Kalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasi
Annan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.

Anna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän
juoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti
hän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.

Kauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien
ratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.

Hetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen
valkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja
kaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi,
otti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle
lähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan
urhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet
kattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.

Samassa kuului kauhun huuto kansassa:

— Tuomiokirkko palaa!

       *       *       *       *       *

Tulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian
ja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta
uusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista
myönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta
muutamien professorien takausta vastaan.

Jacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja
sai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää
ottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori,
Enevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana
omalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä
julkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti
Pitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan
osallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta,
Daniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari
Davidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.

Viimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän
harvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen
talossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta
syystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa
jostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän.
Hän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.

Kun häneltä kysyttiin, mitä hän asiassa tiesi, vastasi hän:

— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon
miehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään
väijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen
pitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään
pahaa heistä.

Sitten kutsuttiin syytetyt ylioppilaat sisään.

— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi
rehtori.

— Miten voisin minä, ihmisparka, tietää sen? vastasi Ingeborg.

— Teidän tulee ottaa se valallenne, sanoi rehtori.

— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi vannoa, vastasi eukko.

— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneet
Binningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.

— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanha
Ingeborg.

He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo
Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta,
uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt
pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori
valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa
ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään
tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.

Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan
puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä
huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan
oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa
voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta
professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei
kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi
antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti
tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen
vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa
asian raueta sikseen.

Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle.
Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän
joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse
oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut
pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan
kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat
Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä
ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen
ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu,
jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.

Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan
kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat
omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla
välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen
saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä
loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä
ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan
oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin
niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi
johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla
innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen
kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka
aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran
oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja
tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen
kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja
isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan
ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.

Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja
tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi
pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi
kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan
seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan
kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu
pappi.

Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman
tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla,
nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja
samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut.
Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel
Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen
teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista
innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän
tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.

Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen
piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana
isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen
kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman
piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä
vastaan.

Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana
filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi
tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien
tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle,
joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista,
jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran
todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut
akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut
radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa
huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut
kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads
Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta
koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle
oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää,
voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin
jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.

Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on,
katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa,
että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin
tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla
muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista
uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68901 ***