path: root/68206-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68206 ***

MORSIAN

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén


Suomentanut ["Bruden på Omberg"]

Antti Rytkönen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.




Ruukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle
omaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja
kuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen,
että he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan
myöskin paikkakuntansa hyväksi.

He olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä
maanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin,
hyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin
ymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia
aatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat
syvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi
läänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa
se oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä.
Ja kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan,
jolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon
rakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi
Kemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja
maa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään,
milloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.

Mennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes
Kemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka
suhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli
se kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla
näytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti
tulevan oikeita "isänsä poikia"; ja toisekseen hänelle tapahtui se
merkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi
lapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin
erosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka
Kemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika
osoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja
jonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä
arestia, nimittäin kellarinporstuassa.

— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä
teet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa
patukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa,
milloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin
lyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.

Karl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi
onnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri
huomannut.

Silloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli
oli aivan kuin suljettu _sille_ viisaudelle, joka läksi isän huulilta.

Kuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan
ruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja
opetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin
kotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat
sitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon
vaivojensa palkan.

Matkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni.
Kotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen
hemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut
muodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään
tahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi
aikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa
nurinkurisen kohtelun johdosta.

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä,
ruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa
edistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat,
kuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan
uppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä,
että hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa
ikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla
liiaksi rakasti opintojaan.

— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, —
sanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin,
niin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa
ennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi
tullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan
kiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!

Virkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä
asiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta
vuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen
auttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.

Aluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi
isän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna
Kemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta
Englannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä
syventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut
tosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei
kuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli
kaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja
antoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään
— sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten
olisikaan kestettävänä!

Hän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri,
mutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja
jokaiseen turvepalaan. Ei, vaan _vapaana_. Mutta joskin isä nyt antoi
pojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen
läsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse
_perintökahleissa_ jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään
vapaaksi.

Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta
tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi
erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto
ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli
vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana
tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin
tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta
siihen.

Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin
hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin
oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa.
Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen;
Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten
metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin
puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista
oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa;
mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut
haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.

Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne
koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli
aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja
laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän
tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja
isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu
vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin
kaikki _viisaasti_ järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin
tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.

Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset
luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli
harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti
hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia.
Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli
"tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti,
mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.

Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista
puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei
sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi
pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa
muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle,
sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät
vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko
huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August
istui ujostelematta paikoillaan.

Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August
sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja
eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.

Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten
hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle
linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.




II.


— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille.
— Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit
lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?

Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen.
Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle
naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan
äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden
tätien perijättäreksi sanottu.

Siitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl
Augustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle
muutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että
lapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan
äitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä
suunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.

Arvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti
täydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja
vilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa
aterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman
Kemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa
arvanneensa aivan oikein.

Karl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön
keralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut
erehtyä.

Ruukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.

Hyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin
tulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa
rakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu
tulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset
tarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla
näki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut
sellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.

— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan
ketään. Mutta jos vain koettaisit, niin... Niin, niin, älä näytä niin
epäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi
naisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.

— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida
noiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa,
että minä muka olen heihin ihastunut.

— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä
muutamille vaivaisille sanoille?

— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat
siihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.

— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta
lähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan
et koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole
tukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.

— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.

— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit
paljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi
tähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että
hän tekee hyvän naimiskaupan.

Se nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.

Karl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa
kiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja
laskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti
joskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta,
päästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.

Äidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus:
olihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä
hän itse salassa pelkäsi.

— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka
miettiväisenä tuijotti avaruuteen.

— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta
ainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää
köyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.

— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt
saata rakastaa sinua itsesi vuoksi... Tiedätkö, rakas poika,
mistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista
filosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja
niissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.

— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin
mieluinen.

— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein
hyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa
viekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.

— Se on ikävä uutinen _niille_, jotka mahdollisesti häntä katselevat.
Mutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en
koskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!

Agneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus,
paras kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä
määrin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä
ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi
kieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti
kaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen
onnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki,
kun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.

Päästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista,
murheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän
ratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.

— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta
alotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen
aikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään
sitä vastaan?

— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas
poikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut
muuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse
asiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin
sinua käymään Englannissa!

— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa
kieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi
huvikseni hieman katsella omaa maatani.

— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti
ruukinpatruuna vastaan.

— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!

— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän
saavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri
sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen
mielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia,
joita yksikään viisas ihminen ei tunne.

— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines
syrjään ja katsottava paljain silmin?

— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin
lisäksi... Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit
päiväkirjaa!

— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden
ilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!

— No, sepä kumma. Mutta miksi et?

— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä,
mitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja
vaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua
lukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein
sen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan.
Tulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden
ajatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä
hullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.

— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä
isäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että
sinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu... kaikki ne asiat,
joita _sinä_ ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi
päiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan
tarkoitus.

— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?

— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten
sinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein
todellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi
matkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se
on merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton,
sillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla,
mistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita
Lindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin
katselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä,
joista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona
saatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme
suunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei
ole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein
suurimmat hauskuudet, jos vaan _tahdot_ huvittaa mieltäsi: toisella
tilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos
huomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä
sinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt
ymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?

— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen
pitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan
kirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa
sietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia!
Mutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli
kykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.

— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle,
ettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että
minulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle
vastenmieliseksi.

— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet
saavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.

— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?

— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan
maantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.

— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut
samanlainen nuorena!

Matkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa
tienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi.
Tehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset
käsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.

Näyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut
omin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se
jyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki
oli oikealla...

— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna
paremmalle puoliskolleen.

Ja Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää,
ja sentähden en tahdo mitään ennustaa.

Poika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi
vanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja
kaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli
kirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan
hevosineen ensimäisestä majatalosta.




III.


Pari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.

Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä
kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva
elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta
ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa
seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen
kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä
olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.

Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan,
sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset
ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten.
Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen
mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan
pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon
johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa
rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa
vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut
ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen
kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin
suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon
sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:

— Alappa uudestaan, Agneta!

— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:

    "Nään silmistäsi sun
    toist' että rakastat..."

Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja
silloin laulu lakkasi.

Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme
viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.

Ja kirje tulikin.

— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin
se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.

— Miten tahdot, eukkoseni... Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan
varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää,
joka olisi lukemisen arvoista!

— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti
Agneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin
hänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita
ruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu
kirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet
kirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli
vain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:

 "Rakkaat vanhemmat!

 Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut
 minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon
 peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan
 romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt
 Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut.
 _Tekijä_.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu,
 niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni
 nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku
 puutarhansa..."

— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.

— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt
pormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja
olisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle
suosituskirjeen.

— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut
loppuun.

— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja
ruukinpatruuna jatkoi:

 "Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut..."
 — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan
 ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä
 huomiotaan mihinkään — ... "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään
 ihmisen tuttavuuteen..."

— Tuollainen, tuollainen...

— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen
huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia
ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä
tuttavaksi sillä tavalla!

— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin
ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä
enempää kuin kotonakaan.

— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä
on sieviä pikku puutarhoja?

— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella
eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista.
Mutta lukekaamme loppuun:

 ... "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin
 itsensä kanssa"... — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!...
 "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia
 nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää
 muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella
 entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä
 kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta,
 joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja
 ennen hautaansa vajoamista.

 Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt
 vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis

                                                    Karl August."

— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman
ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee,
millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö
tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!

— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.

— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt
parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se
harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut
kuulla yhtä ja toista siitä!

Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun
verran pitempi kirje.

Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi
Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan
saapuneet rivit:

 "Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n
 kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä,
 mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin
 ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on
 kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät
 tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin
 Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä,
 kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten
 ja laaksojen. _Tekijä_.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta
 kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme.
 Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin
 erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on
 kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä,
 olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.

 Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle
 sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on
 järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se
 on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa
 kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun
 tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä
 nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on
 ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten
 suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos
 silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin,
 näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan
 ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat
 kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan
 vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän
 kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa,
 että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi
 koskaan unohtaa.

 Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison
 usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta
 olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko
 venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta
 kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät
 suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen
 toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle.
 Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa;
 usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään
 (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä
 valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven
 yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa.
 Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen
 voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — —
 Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna...

 Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä
 olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan
 muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin
 sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea
 merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle
 oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita
 luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän
 koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia,
 johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin
 täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan
 hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa
 enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen
 parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni
 hevin tänne palaja!'

 Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin
 erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.

 Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin

                                                Karl August."

Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä
kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään
sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi
hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi
käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus,
sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita
kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä
koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi
odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin
_vuorelle_! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä
hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla
melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"

Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen:
— Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan
tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin
hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja
joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi
joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. —
Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.




IV.


Kärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten
seuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan
edellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli
tapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.

Kirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl
Augustin paluun Ombergista.

 "Rakkaat vanhemmat!

 Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden
 täynnä sanomatonta iloa!

 Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa
 katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.

 Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari
 merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain
 tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani
 matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni
 niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.

 Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen
 siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli,
 ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut
 nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä
 vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne
 kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon
 ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin
 hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia
 rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin
 nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut
 mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa,
 jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja
 lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien
 aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella
 miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!'
 lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä
 sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen
 sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi
 Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat
 pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran
 kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun
 kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin
 joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian
 joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla
 ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi
 jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan
 vuoren eteläpuolella.

 Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen
 Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa
 näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina
 neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys
 ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä
 se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut
 aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen
 on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli
 miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille —
 majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon
 mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.

 Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja
 hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin.
 Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja,
 että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.

 Sen kaltaista iltaa ei sieluni _koskaan_ unohda. Koskaan ei ole
 silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä
 sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja
 runsasta suloa.

 Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut
 väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri
 ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan
 purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka
 muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin
 vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä
 kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia
 meren koralleja kauniimmilla.

 Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan
 ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine
 varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti
 meitä vastaan kuilun synkeä kita.

 Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.

 Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista
 tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi
 muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat
 murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään
 varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo
 sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten
 muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse
 taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen
 siten avaran eteisen hämärän.

 Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain
 vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus.
 Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä
 valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina
 on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.

 Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen
 pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten,
 airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset
 kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä,
 milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme
 nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi.
 Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen
 rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku
 kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja
 — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman,
 korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset
 pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat
 kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri
 kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi
 kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison
 linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui
 siinä kuolleena komerossaan.

 Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt
 leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne,
 vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään
 vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen
 leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren
 kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen
 tietää? Ei kukaan... Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani
 kotiin.

 Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut
 sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen
 värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki
 loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin
 hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.

 Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut
 rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin
 ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."

Niin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan
tätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen
olla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä
oli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja
voimakkaasti huutaen "siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut
moista kuutamolorua" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen
kärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.

— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään
olleen tulossa.

— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että
ainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua
sivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja
vuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös
hän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen
kirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta
sitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa
koskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin,
ainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla
lorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle,
mutta ei koskaan _minun_ ruukkini ja...

— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.

— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata
haukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä...
Anna minulle piippu ja lehdet!

— Silloin luen toisen puolen hiljaa.

— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei
ole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.

Mutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi
ruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen
lopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen "no annetaanhan
tulla loppukin", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin
kirjeen.

Hymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. —
No; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?

— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet
mainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään
sellaista sinun lähdettyäsi... Mutta kuulehan nyt!

 ... "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin
 maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on
 luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden,
 siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä;
 eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät
 rauniot..."

— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee
isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa
kaikelle järjelle jäähyväiset.

— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja
lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät
juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin
sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi
heti järkevää puhetta.

— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!

 ... "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi
 säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä
 tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä,
 mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä
 tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta
 erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin
 mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään
 kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät..."

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi
hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.

 ... "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa,
 jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt
 holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen
 mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan,
 kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen
 kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen
 isää ja keskeytän..."

— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä
saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen
luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa
on ollut järkeviä ajatuksia.

 ... "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä
 varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein
 nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi
 minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta
 lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen
 rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena
 vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi
 sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen,
 tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli
 ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista
 kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi
 ollut niin suuri halu astua sisälle..."

— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi
vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain
vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea,
että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin
kuin hän itsekin.

 ... "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani;
 mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni
 vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä
 sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin
 kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista
 Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja
 loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter
 oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän
 kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat
 kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen
 Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä
 aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa
 — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin
 silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.

 Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen
 katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia
 nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä
 millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien
 niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.

 Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista —
 mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia
 mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa
 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle —
 ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu... Mutta mitä
 näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä
 Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla.
 Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän

                                            Karl August."

Tosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan
luvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta
joskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen
katsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse
hyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut
kirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. —
No, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että
jotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti
valmis!




V.


Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa
ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään
seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.

Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin
sydämin:

 "Rakkaat vanhemmat!

 Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin
 paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.

 Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen
 pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän
 korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen
 aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut
 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin
 kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli
 paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi
 yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on
 vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä
 yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista
 kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa
 yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja
 ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.

 Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja
 ei lyö laimin... Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin
 seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma;
 senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."

— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha
ujous jälleen esille!

 ... "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan,
 että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta
 katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan
 nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan,
 hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin
 nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa,
 etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja,
 niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi
 sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista
 vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä
 hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat
 siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin
 laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa
 huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt
 piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon
 tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka,
 oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri,
 näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti
 vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli
 paennut sen ja taivaan välille.

 Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä
 ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut,
 mitä?'

 En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön
 sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta;
 mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli
 eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön
 veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.

 Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta
 hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat
 ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi,
 vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot
 osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät,
 jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat
 vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään
 oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa
 kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty
 todellisuudesta. _Tekijä_.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa
 jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti
 ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'

 'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja
 kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra
 nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti
 syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen
 hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka
 et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin
 pyssyni... minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän
 hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla
 lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'

 'Voi, isä!'

 'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen
 ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai
 minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse
 järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt
 ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt
 ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi
 nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan
 että vähän kieltäsi liikuttaisit.'

 'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi
 tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.

 'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!... Ah, minun autuas
 vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset
 ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa.
 Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme
 sinulla on kahvi pöydällä!'

 Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin
 — ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran
 kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet
 aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär
 kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja
 punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli
 häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär —
 pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.

 Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.

 Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni
 takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten
 kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla...

                                                      Teidän
                                                   Karl August."

— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen
moniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi
minun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean
seikkailun sankaria!

Mutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.




VI.


Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä
Hjo'ssa.

Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa",
mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän
rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle
vuorelle.

Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n
hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut
Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta
syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka
kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt
lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä
hänelle jonkun palveluksen.

Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin
Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta
vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias
kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne
olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?

— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut
vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen
tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin"
ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin
liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? —
kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?

— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten
seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä
kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän
tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli
j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään
kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.

— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl
August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä
siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi
uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa,
kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon
auringonnousuksi.

Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli
niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen
selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut
kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin
lähestyessä Hevossaarta.

Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta
vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa
lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli
kuin kiehuva pata.

Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan
maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta,
sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.

Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven,
vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.

Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki
lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta
harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta
vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle
selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle
pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta,
kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin,
jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa,
joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista
puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.

Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin
koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku
etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja
ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen,
että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa
häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä
pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat
osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman
tuloa.

Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja
tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen
liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi
tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan.
Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa
Alvastran luostarinraunioista.

Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli
viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas
salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa
oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui
eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle.
Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja —
kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman
kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman
ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.

Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut
nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.

"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta
oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta.
Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus,
silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti
pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan
vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.

Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut
sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa
oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti
niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta.
Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi
syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti
luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut
turvaa täältä!

Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista
ilahdusta.

— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin
juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan...

— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun
aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.

— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla
ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.

— Niin, isäni asuu siellä.

— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —
Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?

Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin
selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään
kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.

Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään,
onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi
sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut
aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja
kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen
naapuriinsa päin.

He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä
sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan.
Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että
heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.

Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot
näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi
räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.

Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun
äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä
paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa,
että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen
hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat
voimansa kestivät.

Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään.
Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli
iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.

Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä,
joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:

— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on
tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.

Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen
hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja
syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä,
miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa
köpitti paikalle.

— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun
verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä
minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä
pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?

— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen
iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —

— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä
oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä
tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!

— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää
löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.

Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko
kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi
voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni,
— huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, —
silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä!
Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin
isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan
kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!

Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua.
Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja
katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä
tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän
itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen —
silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi
alkuunsa.

— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei
suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin.
— Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku
näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin
liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei,
älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan
hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra,
että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta:
pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista
jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin
kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! _Minä_, herra, olisin
saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan
miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut
hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!

— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran
nimessä, isä!

— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä
Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida
kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen
kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä
kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta.
Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen
hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja
omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa
kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma
käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.




VII.


Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin
kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen
eikä yhtä komea kuin nykyisin. [_Nyt_ tarkoittaa tämän kertomuksen
kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan
useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti
omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani
kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla
kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai
hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä.
_Tekijä_.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava
luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä
pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein
uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä
talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan
sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului
iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja
kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia
metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita,
jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla.
Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu
todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet
ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja
runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita
ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja
ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit
kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan
ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn
välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja
niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat
onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi
hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja.
Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman
kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat,
tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa
mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen
sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella
puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä.
Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly,
jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan
herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan
kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman
kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat
olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui
se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan
huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen
kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä
valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa
ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat,
suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän
taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai
hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita
hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi
kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa.
Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri
naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä,
vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin
ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen
taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa'
asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri
samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua,
tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo
on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun.
'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli
välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen
mustissa silmissään.

Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt
naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän
koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt
oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä
hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi
arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla
hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että
osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan
kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle
tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä.
"Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen
lausepartensa.

Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä
viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa
halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei,
muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää
kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!..." Mutta kelpo emäntä ei saanut
viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa
muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri
häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes
entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin
voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin
metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin
ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan
kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.

Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa
huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan
millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu
ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin
kodin johtajattareksi.

Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.

Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli
ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut
tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".

— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään
siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele,
mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti
ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa
ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää,
mitä oli tulossa!

Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen
läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko
ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta
taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö
vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli
ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen
onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset.
"Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka
sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on
maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys,
kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto,
joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" —
tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa
kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut
tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"...

— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra
myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta
lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen
kanssa?

— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja
nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän
varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan —
enempää en tiedä.

— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari
jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!

— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran
vastustaen isäänsä.

— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.

Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen.
Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, —
minua viluttaa!

— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman
vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt,
samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi
lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla
istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä,
heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä
nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli
kunnossa.

Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin
siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä,
ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille
juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja
hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen
olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle
sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja
sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän
tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan
jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin
suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras
ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä
pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi
itse tilaisuuden kiittää häntä.

Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi
paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan
ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja
oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma
olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään
uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon
mielikuvissaan.

— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!

Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut,
ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki
näytti niin veitikkamaiselta?

— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että
olet kuitenkin arvannut!

— Laskette leikkiä, täti.

— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat
kuulla, että itse majuri on täällä!

— _Majuri?_ — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai
niin, majuriko vain —

— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta —
majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin
kuningas itse!

— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma,
että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!

— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa
paikassa, ei käy asiatta.

— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?

— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle,
— jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun
tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet
sen hänen omasta suustansa.

Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti
Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen
mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen
ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja
sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan
ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi
hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi
hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.

Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle,
läksi Neta-täti keittiöstä.

Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"




VIII.


Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi
Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen _ympärillään_; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.

Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea
käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti
tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan
siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle
herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä
voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi
ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön,
vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä
ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.

Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl
August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan
ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli
kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä
sanantuoja kysyi "tämäkö se _herra_ on?"

— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan
päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"... —
Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan
äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä
anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl
August silmäsi seuraavat rivit:

 "Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä
 herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon
 merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että
 Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän,
 silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista
 päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman
 ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä
 herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.

                                                      Nils B."

Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää
kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä
pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli
tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt
hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.

Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos?
Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran
eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei
hänellä ollut mitään _arvonimeä_. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin
tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että
sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että
hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen
arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen
oli annettu: _ruukinpatruuna_ Kemner ei kuulunut niinkään hullulta;
ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta
_tänään_ oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen.
Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli
seuraava:

 "Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan
 mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta
 kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.

                                              Karl August Kemner,
                                              ruukinpatruuna."

Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin
joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä,
jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin
ylijahtimestarille.

Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa
mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella —
mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän
ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.

Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle
suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet,
joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin
luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin
oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — _hänen_, joka
ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä
Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille
esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön
keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä
tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!

Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa
aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän
läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.

Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin
virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August
varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.

Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen
vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa
oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona,
muhoilevana ja kumarrellen.

— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä
hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni... kodinhoitajattareni piti
minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin
kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.

— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun
hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä
minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.

— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä
suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä
nykyaikaiset nuoret herrat... Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle,
minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen
sanan eilispäivän tapauksen johdosta.

Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä
hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana
vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?

Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää
vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. —
Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl
August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui
sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti
ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri
Kling, naapurini ja paras ystäväni!

— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä
hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle
ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä
ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.

— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää
viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin
kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken
ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä
juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa
meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!

— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra
ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja...

— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään
nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä
isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani?
No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän
ruukissanne valmistetaan?

— Rautaa, herra ylijahtimestari.

— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?

— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut
sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana
se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni
hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen
auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä
koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä
ilmoituksena.

— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?

— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.

— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin
nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä.
Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin
joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan;
mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita —
no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni.
Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi
pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma
jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin;
mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää
tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni...
— Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on
nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua
talossani!

Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa
päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta
bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan
pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli
katettukin ainoastaan neljälle hengelle.

— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat
veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui
vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän
ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta
kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan
pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.

— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? —
kysyi majuri pöytään istuttaessa.

— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla
viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet
seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden-
tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt
ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni,
kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle
kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.

— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan
aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen
mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota
hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.

— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi
ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi
irtautunut liemikauhan varresta?

Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.

Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella
metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan
Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen
sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin...

Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän
joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina
keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt
eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.

Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän
pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia,
sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.

Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August
odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei
enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi
sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin
hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki
harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka
omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein
ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.

Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi
ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut
oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut
sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta
toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän
lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna
palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa
ylijahtimestaria.

— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en
koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä... enkä tapausta
Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi...

— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei
merkitse sen enempää... Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena!
Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään
muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin
täällä. Omberg on paratiisi.

— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl
August lausua.

Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän
siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä
ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan
ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin
portit ovat selkoselällään.

— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.

— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että
paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa... Mutta minä viivytän
herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!

Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl
Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana
lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta
pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun;
portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.




IX.


— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas,
että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari
astuessaan Alman huoneeseen.

— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan
makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!

— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy.
Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia
juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää
terveytensä ja poskiensa ruusut.

— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä
Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma,
että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.

— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä.
Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka
auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.

— Eihän — lasket leikkiä, isä?

— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet
yksinkertaiselle päivälliselle.

— Onko hän vielä täällä?

— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.

— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en
saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?

Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen
äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.

— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti
pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen
vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä
mukaan milloin se ei ole tarpeellista!

— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua
siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona
isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä
käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle... Mutta nouse ylös,
lapseni — me odotamme sinua!

Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma
isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien
ympäröimänä.

Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta
tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä
koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä
nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan
vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa
lukuunottamatta ei puuttunut mitään.

Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa,
paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän
antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut
kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea
kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi
niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja
siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he
vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.

Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut
mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että
majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen,
samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen
tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.

Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat
asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin
Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias
ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan
rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan".
puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi
ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."

Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan
häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön
lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun
tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen
tunsi punastuvansa.

Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt
häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa
hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina
jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta
nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että
majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä,
vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin
ilmein katsoi häntä silmiin.

— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui
uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.

— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen
samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"

— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen
kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.

— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari
lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän
näki itse?

Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.

— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! —
lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään,
että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli
yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin... kuin...

— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien
suojaan, — täydensi majuri.

— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan
pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai
hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen
tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano
suoraan, ettet ole mikään _kyyhkynen_, sillä silloin, vieköön minut se
ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi... tahi... Mutta
sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!

Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole
mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen
rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin
saattaa tapahtua, että minulla on oikea _oma_ tahto.

Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta
myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi
ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua
ristiriitaan isän tahdon kanssa.

Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi:
— Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua... Mutta ota nyt hattu, ja
menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen
jälkeen! — — —

Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät
kahden kesken.

— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; —
pelkään Alman vilustuvan.

— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan
pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!

— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos
Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin
tähän!

Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin
täytyy monen asian muuttua!




X.


Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August
samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.

Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa
alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma,
mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen:
hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu
varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä
merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli
näkevänsä unta.

Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin
kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa
oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se
oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa
muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten
näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen
kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian
muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää
kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi
paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti
pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.

Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan;
mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin:
jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä
kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli
laatuaan harvinainen.

Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen
ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana,
leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä
kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen
alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan,
ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan
ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä
hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä
ammatissa.

— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka
kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.

— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen
sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.

— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August
viitaten Vetteriin päin.

— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt
usein. Hän varoitta myrskyn tullen.

— Kuka? — kysyi Karl August.

— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja
torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.

Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan
lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?

— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi
tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä
tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta
tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä
Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!

— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen
tuttavaansa.

— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden
ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi.
Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä
mökissä vuorella tästä pohjoiseen.

— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —
Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.

— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja
herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.

— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen
mahtiinsa?

— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. —
Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen,
ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista,
vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että
siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka
näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä
kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä.
Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä
kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka
ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä
samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies
tiesi mitä teki!

— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa
voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.

Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan
hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys!
Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat
sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee
Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita
hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä
_usko_, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan
kaiken ilon.

Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut
maassa, ja poistui.

Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: —
Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko
varma siitä, että _usko_ vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen
tässä maailmassa?

— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin,
— vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. —
Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta
sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon,
jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.

— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä
tarkoitus?

— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että
eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää,
rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta
olisin tahtonut antaa sydänvereni... Uskoin, sanoin minä, että
ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä.
Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä:
hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta
hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän
kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki
kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän
vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten
ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa
meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut
varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää
rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin
tehdä sen hyväksi, jota rakastin!

Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.

— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä
oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden,
jonka hän oli luvannut minulle... mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä
sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet
hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja
houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen
ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan
vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis
hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin
kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa
vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne
taivaanvaltakunnassa!..." Läksinpä sitten jälleen merille, missä
antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni,
ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja
puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan
itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin
jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun
siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.

— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on
tehnyt oikein hyvää sydämelleni.

— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä
herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä... Mutta nyt
olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette
halveksi!

Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo
oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä
vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä
ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko
sisustus.

— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.

— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa.
Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin
talvileivän.

— Entä vaatteet?

— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa,
— tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan
karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun
aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle
paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan
päällä, ei takki koskaan mene hajalle.

— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla
kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?

— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita
kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme
puhuko kullasta.

— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä
tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen
tapaan.

— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman
häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei
käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!

Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:

— No, olkoon menneeksi... Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin
on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja
se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No,
herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran
tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme
toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin
kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa
vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan,
mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo
tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa.
Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa
kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi
niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja
sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin
kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin
matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin
tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.

Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin
ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen,
puristi Karl August hänen kättänsä.

Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle
mäelle.

Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä
asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!

Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman
suuri linnunpesä.

— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä.
Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika
ruuanmuru, annan siitä niillekin.

Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun;
mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat
takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin
siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi
saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla
on hyvä olla... Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra... Kiitos seurasta —
vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!

Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä
tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut
hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti
oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen
kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.




XI.


Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän
hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen
päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.

Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi
jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan
suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky
sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa
oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut
ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.

Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken
vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota
edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.

Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä
usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne
puunlatvojen yläpuolella.

Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin
luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan
rauha, nuori herra!

— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et
ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?

— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut
luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän
yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti
vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.

— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan,
jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja
sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset
— että minä saisin auttaa häntä.

— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan
kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa
ylijahtimestarin tyttären kanssa?

— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla
ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku
esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.

— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan,
ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun
kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta
ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan
nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.

— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.

— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva
ei alkaisi hälvetä.

Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän,
— se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta,
niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.

— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä
mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.

— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen,
että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin
helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia... Mutta taidan viipyä
liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää
oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä
nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.

Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen
tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun
paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien
ukon osoittamaan suuntaan.

Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen
runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää
itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin
rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli
nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän
kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja
vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin.
Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki
jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun
pikku luolan.

Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki,
josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille;
pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.

Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties
levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa
Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia
pehmeällä sammaleella.

Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa
paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen
korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä
ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää,
joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei
tahtonut perehtyä vieraaseen.

— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin
rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä... en tiennyt...

— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä
hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten
matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.

— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän
selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt
tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.

— Miksi sanotte _tuntemattoman_? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä.
— Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se... mutta ei kai
tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en _tahdo_
unohtaa Alvastran ukkosilmaa!

Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä,
jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä
vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä
isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan
ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.

Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi
hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä,
pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen
täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.

Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni
jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli
asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies
osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin
edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!

— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi
pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja
kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.

Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta
tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja
sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut
lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti
Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja
tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes
tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän
aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.

Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan
vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa
suosion?

— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan
luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni
hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!

— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta
taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja
uskollinen kuolemassa!

Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen
Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin
kädessä.

Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin
hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.

— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää... Tyttö päätti
lauseen hieman kumartamalla.

— Se ei ollut _minun_ ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi
häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus,
niin silloin lähden Ombergista jo tänään!

Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, —
lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut
sellaista toivoneeksi! Minä... minä en ajatellut mitään.

Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut
siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan
viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen
katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl
Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä
näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.

— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni
Karl Augustin sydämessä.

Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden
vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin,
kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:

 "Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette
 pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi
 kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että
 niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan
 ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee
 kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka
 päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi,
 että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta
 seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja
 äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen

                                             Karl Augustille.

 J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa,
 etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää
 mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista
 niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."

Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei
kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen
ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan
Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen
seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla —
kasvien tutkimista varten.




XII.


— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo
kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan
kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.

— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!

— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin
varhain aamusella juoksentelet?

— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan,
jonka luotsivanhus teki minulle eilen.

— No, senhän näki pian... Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo
portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä
niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta
tahtoo.

— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut
tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän
joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä
saapui eteisen portaille.

— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme
pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista,
ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja
ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne
Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.

— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja
tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat,
ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen
että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme —
mitä, häh — pikku tutkintoa?

— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.

— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt
esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit?
niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla
diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".

— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni
vaihtelevan jollakin tavoin.

— Ja miksi niin tapahtui?

— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!

— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin
ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä
aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin
kuluttua.

— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.

Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla
kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena
totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä
puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin
hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.

— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan,
kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.

— Olen, isä hyvä.

— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?

— Ei, isä, minä en ole voinut arvata...

— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin
sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko _koettanut_ arvata?

— Olen, isä, olen kylläkin.

— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?

— Isä!

— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki
on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä
sormuksista, pikku heilakka?

— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!

— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme
ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!

— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä
ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että
toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen,
voittaakseen aikaa.

— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on
niitä vastaan?

— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi
selittää.

— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian
yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa
sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne
sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä
äänellä.

Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi
itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta
kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä
sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka
ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.

— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja
saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta
hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään
pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea
ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?

— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja
ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!

— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko
myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?

— Mitäpä minä saattaisin antaa _isälle_?

— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin
paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en
ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin
tytön suosion!

Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi
lattiaan.

— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä
pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa
sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.

— Voi, Herran nimessä... isä! Mutta... puoli lausetta tarttui hänen
huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.

— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta
hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä
"mutta"-sanalla oli tarkoituksena.

— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt
tyttö painaen päänsä isän polvelle.

Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut
kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen
äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: —
Mistä ajasta alkaen _sinä_ siis olet saanut tahdon?

Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla
avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli
sellaista!

— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka
tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin
luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai
mitä?

— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!

— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna
pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat,
kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.

— Entä sulhanen? — änkytti Alma.

— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on
kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan
uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin
säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja
kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran
arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on
laskettu tytön jalkojen juureen!

— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.

— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain
sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies,
ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.

— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan
majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut
nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.

Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin
tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi
senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan
kävelemään.

Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä
vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi
niitä erilaisimmille tuskille.

Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä
suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä
mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan.
Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli
luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä
hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään
ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto"
henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku
asiassakaan.

Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman
mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa
tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan
näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren
sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi
hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä
levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä
veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.

Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen
puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän
väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt
— ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää
nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan
kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin
kauan odotettua sisällystä:

 "Arvoisa veli!

 Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on..."

— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen
vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin
suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!

 "... ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä
 yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole
 mieleen tämän tunteen herättäjälle.

 Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi
 kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee
 nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään
 tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä
 rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti
 vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla
 onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen
 nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen;
 ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi
 houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos
 Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!

 En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona,
 jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin
 ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana
 tuttavana, veljen luokse käväisemään.

 Kunnioituksella ja ystävyydellä

                                              veljen palvelija
                                                Sv. Kling."

— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta
sitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari...
— Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma
_tahto_. Mutta minä tiedän myös mitä _minä_ tahdon ja mikä on parasta
ja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta?
Minun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on
läheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.

Samana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan —
mikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan
Hevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen
veneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli
ulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.

Ylijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.

— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka
on virunut täällä kokonaisen viikon.

— Ja viruu vieläkin?

— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän
aikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.

Sydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt
piti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen
majurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen
antaakseen oman suostumuksensa.




XIII.


Muutamia viikkoja oli kulunut.

Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen
tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli,
— oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen
minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen
silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä
sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.

Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien
puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria
saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.

Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin
kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun
oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan
— ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan.
Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin
huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa —
luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän
enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa
sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen
tähtensä.

Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä
tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli
kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin
kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän
koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa,
jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon
lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut
kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää
ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä
katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia
muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että
_hän_ — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä
paljonmerkitsevään "_hän_"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.

"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua
itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä
noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni!
Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän
kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli
tapahtuva... He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi
kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka
tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt
matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän
silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.

       *       *       *       *       *

— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi
Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.

— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon
alkoi joutuisasti pukeutua.

— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan
hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken
silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos
ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta
jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää
uutista.

— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?

— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan
kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.

— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?

— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on
sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja
tansseineen?

— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.

— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan
pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?

— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei
ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.

— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä
tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!

Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen
päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan
kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä
puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka
kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi
muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut
_ketään_.

Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri _ennen_
sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän —
tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti
lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin
puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet
kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos
mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin
hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan...

Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta
viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin
tavallisesti.

— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa
ja katsellen vakavasti tyttöä.

— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin
vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli
lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!

Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli
kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.

Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta
kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin
huulilleen.

— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen
pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.

Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi
jälleen aran katseen isäänsä.

— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?

— Olen, isä.

— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt
lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?

— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!

— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle
niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys
ensimäisestä annoksesta?

— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!

— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me
kenties toteutamme hänen ennustuksensa!

— Mutta juuri se, isä...

— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän
on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?

— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.

— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä,
että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?

— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi
nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan...

— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai
istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput,
milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli:
jollet vaan...?

— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.

— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen
tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita?
Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei
nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia
ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee
kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit
tavata tah... don, se on tahdon.

Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma
kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti
kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui
eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin
kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että
kaikkityyni oli kuin virran kohinaa...

Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut
sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen
Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona
suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi
tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle
sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin
neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen
kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi
senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat
hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei
hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.

Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä
kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat
näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen,
veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi
hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan
näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli
sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun
tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.

Ja Alma läksi.

Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni
huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle
siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista
tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä
heräsivät.

Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta
jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.

Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa
— hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista
sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin
vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan,
jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain
epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän
hyrskähti itkuun.

Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo
seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään
ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään
ja sydämensä ahdistuksessa.

— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen
kaiken väkinäisyyden.

Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan
hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei
hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän
ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.

— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa
peitossa, — Alma itkemässä!

— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin
hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta
täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.

— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa,
ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä
itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin
on koskenut sydämeen?

— Ei... mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää
levolliselta.

— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti
tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta
te _olette_ itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan
minulle kärsimystä kaksin verroin... On olemassa sympatioja, joita on
mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään
tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.

Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani.
— Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut
antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren
heikkouden.

Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään,
ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, —
kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää,
ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.

Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.

— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa
tuskassa.

— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa
painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!

— Ainoastaan _pelkäät_, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen
sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään,
elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?

— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton
vahvistetuksi... — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!

— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa,
häntä tapaamaan.

— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme!
— kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan —
taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista,
eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen
tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te
olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi
tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta
kuin sanon, että menkää helv...

Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut
luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä
mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata,
miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti
mielessään, uskaltaisiko Karl August _vastata isälle_, ja vaikkakin
hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä
enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja
niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä
säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka
oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään
puhutellut, terävästi lausuvan:

— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja
muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja
pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle
ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu
sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille
sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla
tullut herra ylijahtimestarin korviin!

— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu
rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten
itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja
miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja
kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse
on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se
jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo
luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra,
— on tiennyt alottaa oikeasta päästä!

— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!

— E-en herra, en hänen tietämättään... Tule tänne, heilakka, ja vastaa,
etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna
tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on
oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä
kaikki — sallin sen.

— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä
muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä
hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten
hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano,
rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?

— _Rakas, kallis Alma!_ — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen.
— Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa
rakastamatta _minun_ tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän
tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee... No, etkö saa
sanaa suustasi, tyttö?

Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä,
vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut,
että en tahdo majuria!

— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja
lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä
tarvitaan.

— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August,
joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin
erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte
tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti
kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi
koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.

— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että
ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet,
jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta
alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi
vastaan heti ensi hetkestä.

— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua
tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä,
mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa
johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.

— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä,
että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön,
ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka
paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka
kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!

— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa
vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni
ne!

Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen
jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi
vastakkaiselle käytävälle.

— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää
sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas
tyttärensä keralla.

Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa
vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella
äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet
saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt
rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään
olekaan aivan yksinkertainen!

Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä
ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.




XIV.


Majuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.

Alma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei
ollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen
jälkeen.

Nyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti:
sellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt
hänen kasvoillaan.

— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä
käteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa
myöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli
tuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä
kauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.

— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata
antaa uskollisuuttani kahdelle!

— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä
olet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin
et koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille
myöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!

—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!

— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari
kohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan
käänsi pois kasvonsa.

— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein
pyhimpäänsä...

— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi
majuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne,
jota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.

— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti
ylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole,
silloin kun _minä_ olen myöntyväinen.

— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen
myötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!

— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää
pysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa!
Jollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja
niiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: "minä
tahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi", niin
antaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana
itsestään tule sanomaan: "ota minut!"

— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin
anteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta
tulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei
kihlauksesta tule mitään.

— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt
siivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun
vaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti
menettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin
ponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä
kuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä
voittamaan _yhtä_ kieltävää vastausta ja _yhtä_ kilpakosijaa!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista
mielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?

— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi
ylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija!
Alma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä
monta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi
ollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut
porttejani kaikilta nuorilta herroilta!

— Ja mistä hän sitten on tullut?

— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli
osua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä
kepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä
pahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.

— Entä tytön vastaus?

— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna
ikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä,
että hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento
lapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli
on sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei
koskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita
nuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan
antaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän
viimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään
siitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi
en tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet,
tulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.

Tämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän
innoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin
kelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa
omikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että
hänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta
mistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?

Juuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa
ikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus
siinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.

Alma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut
vanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen
kädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.

Tyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden
kirjoittamat rivit:

 "Oma Almani!

 Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta,
 vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi
 suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota
 kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi
 kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.

 Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän,
 jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin.
 Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, _minun_ kihlattuni. Mitä
 vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme
 puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun

                                                        K.A.

 J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä
 silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"

Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne
mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin
uskalsi suoda _paperille_. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki
hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa.
Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä;
kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että
antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan)
ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.

— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. —
No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka
valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.

— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki
hänen huulensa.

— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä,
joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.

— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja.
Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään
romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon
sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman
toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni
on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat
suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien
huoneesta.

— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri
ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.

— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä,
sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan
hän saa minut pelästymään.

— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä
olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun
onneasi?

— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi...

— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?

— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten
voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen
ja suuttuisi minulle?

— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä
et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut
edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta
ole varma, Alma, että minä _en koskaan_ voi suuttua sinulle: sinä
tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.

— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa,
että tuntee vetovoimaa _yhteen_, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys
toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.

— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!

— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa
pitää henkilöstä, josta ei _oikein_ pidä... jota ei _rakasta_,
tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.

— No, ja sitten? — tiedusti majuri.

— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli
tuo vastahakoisuus.

— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta
minua kohtaan?

— Tunsin vielä jotain muutakin... mutta se oli niin ilkeä tunne, etten
uskalla siitä puhua.

— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?

— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.

— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä
hetkellä?

— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin
hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin
todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora:
on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.

— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat.
Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla
tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä
sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi
minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta
itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja
minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi
onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.

— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme,
_hän_ on nuori — ja herra majuri...

— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä
pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta
vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat
terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.

— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.

— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian,
että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa
häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on
nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman,
vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa:
_miehelle_ hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun
ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten
runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet
hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä
tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.

Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri,
oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta
ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi,
vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi
silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!...

— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen
käsivartensa lähemmäksi itseään.

— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen
sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle
miehelle... Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut
pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan
lausu sitä muutoin kuin huulillani.

— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta.
Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa,
jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat
tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla _nimellisesti_ minun
morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä
nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun
tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi,
jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.

Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi
lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle
juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa
vastahakoisuutta minua kohtaan.

— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, —
se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma
toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte
minulle, että minua ainoastaan _sanotaan_ morsiameksi ja että minä saan
ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon... hänelle...

— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään
oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän
kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä
salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen
on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu
voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin
mennä hänelle!

— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.

— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu
julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni.
Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.

— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin
sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta
tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen _sydämessäni_ kihloissa
kahden kanssa — tahi kenties oikeammin _en yhdenkään_.




XV.


— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen
ovelle.

— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla
kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja
keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.

Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes
silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.

— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan
erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot
minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin
mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa
tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on
astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei,
lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin
tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!

Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin
vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi
molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas
sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla
kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että
asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se
puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen,
mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen
tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli
majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi
luonnollisemmaksi.

— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan
hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko
narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat
sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä
kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän...
No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo,
että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli
ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori
mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa
hänelle — vai mitä, veli?

— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.

— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä
paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi,
joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani,
että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde... No, no, tyttöseni,
ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan —
meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!

Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti
Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että
pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.

Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.

Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset
tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle
miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä
omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun
hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!

Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen
kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki
otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.

Sana "_oma_" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka
vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka
tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja
poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:

 "Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten
 minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen
 sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan
 lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua _sanotaan_ majurin
 morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä
 aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen
 vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin
 — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani,
 etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään,
 mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä
 rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta
 siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo
 koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa,
 että tulen hänen morsiamekseen _ainoastaan_ nimellisesti ja että hän
 selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa
 nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata!
 Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina

                                                       sinun
                                                      Almasi.

 J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna
 se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että
 minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee.
 Sinun _oma_ Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa
 vaiheissa... Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut _järkevyydestä_,
 en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa
 pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä..."

Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen,
levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin
kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen
"rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille
häntä tapaamaan.

Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä
paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään
edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli
lähenevien askelten äänen.

Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä
huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä,
ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta
kalavasua niskassaan.

Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen
hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti
hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat
käsivarret sulkivat hänet.

— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos!
— Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä,
kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle
kaikki, mitä on tapahtunut!

— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja
levottomuudesta.

— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa
sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia
päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?

— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August,
anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua
sinulle... lue, lue!

— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?

Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko
oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla
lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja
sovittu.

Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut
voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin
epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää
jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta
ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä
saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, _täytyy_
saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä
tuli.

— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä
seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo
sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en... mutta
pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että
minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee
voittaa aikaa"?

— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen
ero... Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään,
— sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää
hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö,
_kaikessa_ hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen —
silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo
pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin
muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin
rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon
kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia,
älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan
suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.

— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain
kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy
varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta
alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!

— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni... Oi, älä unohda
minua!

Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet
vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi,
jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.

Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun
isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.

— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla
erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on
liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?

— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa
asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.

— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena,
— tässä puhutaan jo majurista _itsestään_, Mutta tiedätkös, pikku
ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi
pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos _minä_ keksin lemmenkohtauksia,
nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me
ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen
laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.

— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain
sen jättää hänelle omakätisesti.

— Oliko se vain selvä?

— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.

— Ja nuori herra piti hyvänään... viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain
suuria sanoja. Minun nuoruudessani...

— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.

— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt
sisälle!




XVI.


Lindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut
tuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen
pikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että
ääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama.
Agneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata "isältä" tuskansa
ja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin:
ruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.

— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä,
kun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan
linnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät
varsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän
on hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän
tuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa,
että minä...

— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni
ovelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.

Isän ja äidin joka puolelta ahdistaessa Karl Augustin täytyi lopuksi
lyhyimmiten kertoa onnistumaton kosintansa; mutta sanallakaan ei hän
maininnut toivosta, joka hänellä oli vastaisuuden varalle.

Agneta-rouva ei voinut oikein käsittää kaikkea tätä, ensiksikään,
että yksikään isä saattoi antaa Karl Augustille kieltävän vastauksen,
ja toisekseen, ettei hän surussaan mullistanut taivasta ja maata
ylösalaisin. — En tunne enää sinua, poikani!

— No, muoriseni, et varmaankaan tahdo ärsyttää häntä tulemaan hulluksi,
kun hän kerran on viisas! Karl August on aina ollut lujaluontoinen,
aivan niinkuin vaari-vainajansakin.

Pudistaen isänsä kättä Karl August sanoi, että hänen tarkoituksensa
oli todellakin saada isä siitä vakuutetuksi. — Tästä alkaen kukaan ei
tunne minua entisekseni: olen päättänyt tulla paljoa suurenmoisemmaksi
maanviljelijäksi kuin sekä isoisä että isoisän isä.

— Salli että syleilen sinua, poikani, — huudahti ihastunut
ruukinpatruuna. — Nyt vasta olen ylpeä sinusta. Siunatut olkoot ne
rukkaset: ne annettiin onnellisena hetkenä! Ja oikein tyttöjen helmi on
varmaankin ollut se, joka teidän yhteisestä rakkaudestanne huolimatta
sortui vanhempiin suhteisiin ja kuitenkin jätti sinun sieluusi uuden
voiman ja loi uuden luonteen. Sillä minä luotan sinun sanaasi.

Ja Karl August piti sanansa ja niin runsaassa määrässä, että
ruukinpatruuna monta kertaa sanoi vaimolleen: — Pelkäänpä, että hän
on liiankin kiihkeä, muoriseni; hänellä on liian paljon suunnitelmia,
tosin vielä pieniä, mutta yht'äkkiä hän saattaa keksiä sellaisia, jotka
vievät perikatoon.

Osittain toimintahalun johdosta, joka hänet nyt oli vallannut, osittain
täyttääkseen Ombergista erkanemisen jälkeen syntyneen tyhjyyden, Karl
August kohdakkoin teki niin paljon puhutun Englannin-matkansa. Ja
hänen sieltä palattuaan kävi kuten tehtaanpatruuna oli ennustanut,
nimittäin että pienet suunnitelmat heitettiin syrjään ja suuret — hänen
mielestään oikeat jättiläissuunnnitelmat — tulivat sijalle.

Mutta silloin ilmaantui ensi kerran muutamia pikku riitaisuuksia isän
ja pojan välille. Ruukinpatruuna ei ollut yleensä mikään uutuuksien
ystävä, jota vastoin Karl August — pää täynnä tieteellisiä uudistuksia
— hylkäsi suurimmaksi osaksi isän ja isoisän menettelytavat kokonaan
vanhanaikaiseen viljelykseen kuuluvina. Kaikesta tästä oli seurauksena,
että ruukinpatruuna karvaalla mielellä ehdotti jonkinmoista jakoa; ja
kiitollisena ja ihastuen Karl August otti kauniin Rosenlundin tilan.
Ennen, sen ollessa vuokralla, hän ei ollut siitä suuria välittänyt,
mutta kun se nyt ihan parahiksi joutui vapaaksi, sai hän oman tahtonsa
ja omien mielipiteittensä mukaan hoitaa sitä miten vain taisi.

Mutta kun ruukinpatruuna kaikkien maanviljelystä koskevien
merkillisyyksien ohella kuuli puhuttavan kutoma- ja kehruutehtaista ja
Englannista hankittavasta mekanikosta, silloin hän ravisteli päätänsä;
ja kun hänen tietoonsa tuli lisäksi, että vielä rakennettaisiin
uusi päärakennus, jonkunlainen huvilantapainen, johon Karl August
mielikuvituksessaan sijoitti oman ja Alman vastaisen kodin, silloin
hän kohotti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja lausui rakkaalle
Agnetalleen, että olisi paljoa parempi, jos Karl Augustista olisi
tullut uneksija, joka koko ikänsä olisi huvitellut ampumalla kuvilta,
kuin että hän joutui sellaiseen työraivoon, joka ei ikinä päättyisi
hyvin.

Muutamien vuosien kuluttua, kun Karl Augustin laitosten hyöty oli
täydellisesti selvinnyt, sanottiin: "Minun poikani, joka kenties
kehumatta on paikkakunnan suurin ja tunnetuin tilanhoitaja, tekee sen
ja sen, ja on sanonut niin ja niin" j.n.e. j.n.e., mikä todisti, että
kyseessäoleva asia oli katsottava ainoastaan siltä kannalta, miltä Karl
August sen näki.

Heti jouluajan jälkeen, kun tavattoman ankara pakkanen jonkun verran
ehkäisi Karl Augustin työtä Rosenlundissa, päätti hän salaa käydä
Ombergissa, kuullakseen miten asiat siellä kehittyivät. Äidille ja
isälle hän sanoi syyksi Göteborgiin tehtävän tärkeän liikematkan, ja
hän matkusti, Agneta-rouvan tehdessä hänelle tuhansia viittauksia,
että hän paremmin katsoisi eteensä kuin viime kerralla. Äiti oli
kuullut kerrottavan, että siinä kaupungissa oli tavattoman rikkaita ja
oivallisia tyttöjä.

Karl August hymyili; hän tiesi, että koko maailmassa oli vain
yksi ainoa, johon hänen mielensä paloi; ja jos hän näkisi hänet
vilahdukseltakaan, niin hän tuntisi, että hänessä olisi rohkeutta ja
voimaa kaksinkertaisella sitkeydellä ei ainoastaan toimimaan uudessa
kutsumuksessaan (ainoa keino millä lyhentää pitkää vuotta), vaan
myöskin harrastuksesta ja melkeinpä rakkaudesta toimintaan — jota hän
niin kauan oli halveksinut — elää moninkertaista elämää, jossa toisten
elämä otettiin myöskin huomioon.




XVII.


Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin
puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja
keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja
palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja
veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.

Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi
morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta
hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.

Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli
hänelle mieleen.

— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian
nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!

— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti
Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan
arvelut.

— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä
häitänsä?

— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla
luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen
tietämään, että he menevät naimisiin?

— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni!
Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat... Mutta menkää, menkää,
hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli
majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä
— ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa
appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja
päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.

Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän
koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle
pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen
sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että
samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi
hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen
isälleen vanhat vaatimuksensa.

Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin
kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista
häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan;
kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se
hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi...

Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi
puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta
pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta
majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään
leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään
hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä
kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta
ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August
kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana
iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että
soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.

Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi
näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella
antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi,
milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt;
milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin
tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla
jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen
rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen
kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville
niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen
kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän
ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä
matkaa.

Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen,
miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta
kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes
muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.

— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?

Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri
ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä
nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää
sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään
syntyvänä.

"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan
silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista
levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta.
Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa
liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea
selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi
hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein
oli tahtonut omaksua.

— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.

— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta
mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.

— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi
jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.

— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei
ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et
kihlausaikanasi?

— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani
kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden
kuluttua...'

Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei
tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja
niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti
pitänyt omaa sanaasi.

— Mitä — mitä olisin rikkonut?

— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut
sopimukseen!

— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut
vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.

— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.

— Oi, ei, ei!

— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista,
että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja
huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi
sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi
epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman
mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata
sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.

Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että
Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat
muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen
hän vastasi:

— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä,
mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta
kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa,
niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt
itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin
kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.

Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä
ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi
hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti
vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin
tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt
tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä
vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään
oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!

Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien
välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät
Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.

Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään
tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut
niin yleväksi häntä kohtaan:

— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon ...
oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat
hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko
rukoilijatarta kohtaan.

— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan
säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi
oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että
minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään
arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän
saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole
oikeutta... Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole
vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta
uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.

Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen
huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän
taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.

Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen
rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun
lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten
sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli
tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella
sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.

Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen
poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun
avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa"
Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui
tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran —
(joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) —
varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.




XVIII.


Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota
toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi.
Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä,
viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä
kaunista rantaa.

Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin
lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä
nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt
näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.

— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen
mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on —
tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!

— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa
mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia
poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle!
Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä
koko Lindaforsia.

— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna
ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta
hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä
saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään
sanomista!

Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin,
kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta
rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista
"laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää.
Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön
minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista
puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on
laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja
huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita
ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!

— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas
vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat
suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.

— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on
vain...

Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä
oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.

Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö
kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni,
samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä
siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia
romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin
näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli
muuttava pitämään valtikkaa.

— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna
kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen
eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on,
ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!

— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa
eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!

Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna
ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni,
— sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!

— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän
varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.

Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin
kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti
huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja
lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin
välissä.

Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan
hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja
levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi,
huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä
läpäisen!

— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna
vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut
tehneensä hyvin surullisen huomion.

— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi
ja sydämellisesti hymyillen.

— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna
luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.

Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva
huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen
isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!

— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties
todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta,
pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan... minussa on jo monta
päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian
varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni;
ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle,
ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri
kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin
tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni,
huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen
koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin
sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän
samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin
onnesi!"

— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna.
— Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot
anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta
sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä
sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä... ja sitä varten,
ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!

— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi
poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, —
lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan
menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä,
tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki
ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän
aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen
vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla
ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa
minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää
itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.

Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas
ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen
silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala
siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät
pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan
halusi mukaan sinun puolestasi... Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa,
tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on
nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.

— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August
opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani
kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää
lämpimäksi talvikodikseni.

Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl
pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".

Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä
määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen
jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian
Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri
ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.

Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt,
oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä
jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli
ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän
kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn
paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.

Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja
sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku
kirjeen ja otti sen haltuunsa.

Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä
yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella
enemmän rakastettuaan.




XIX.


Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli
majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista
ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista
vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.

— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän
iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei
pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy,
niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme
perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri
Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus,
lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset
pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin
hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli
odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä
edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan
kuukauden pitkittyvän kolmeksi.

— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa,
että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta
minä...

— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen
kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun
ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on
olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin,
silloin... en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat
ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!

— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne
niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi
valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen.
Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti...

— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan
aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän
tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!

— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan!
— Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta
varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei
hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi
poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen
— niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut
tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei
saattanut seurata kättä.

Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä
puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan
suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.

Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi,
rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi
luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta
kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa,
odotan veljeä aamulla... Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias
sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna.
Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?

— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin
valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.

— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on
pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! —
Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi
puistoon.

— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla
maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan
unohtava!

— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha
isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset
ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä
hyvänsä.

Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti,
kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August
kirjoitti:

 "Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian
 varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan
 silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle,
 voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä
 rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi
 tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi
 tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut!
 En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni:
 tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos
 kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen
 saa nähdä sinua!

                                                     Sinun K.A."

Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa
rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen
tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi
tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun,
jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi
häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen
mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä
hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi!
Niinpä... Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa;
mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan
rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää
vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään
Ombergista.

Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran
paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla
ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että
herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin
kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat
tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen,
vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.

Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei
puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli
hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei
aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen
harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui
— järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi
pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.

Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa
ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.

Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan
vievää tietä...

Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet
löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät
neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin
olivat ehtineet huuliltakaan.

Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi
tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas
taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä
edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.

— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos
varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen
vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:

— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla
olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä
varoittanut.

— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä
rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua
— ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla
saapuvilla.

— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni
ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!

— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!

Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden
lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille
viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön
lähestyessä:

— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa
suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden
välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria
älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää
ystävää!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja
pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina
olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti
hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!

Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan
keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet
tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti
hämmästyneen näköisenä.

— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla
raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen
sopukkaan.

— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.

— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman
tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille
raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle
käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä
kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!

— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!

— Teen sen siis nyt — mene!

Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja
huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa
ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli
reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari
kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä
iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä
olet turhaan heittänyt koukkusi!

Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin
ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä
ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä
Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin
valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty,
ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli
jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan
kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.

Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä...




XX.


Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys,
jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.

Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei
kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä
tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut
mitään merkitystä.

Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla
huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!

— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti,
kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. —
Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska
et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään
kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen
ääni kellossa.

— Onko täti nähnyt isää tänään?

— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut
soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et
saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut
kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari
tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi
sinuakin, arvelen.

— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei
ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten
kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella
lykännyt luotaan tytärtään, hän.

— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä.
— Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun
en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule
kenenkään muun tietävän.

— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.

— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä
on useampia korvia kuin luuletkaan... no, no, no, älähän keikahda
kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai
tänäänkin.

— Täti... täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan
sanaakaan.

— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka
toisella puolella oli tapaamassa _omaa_ hempukkaansa. Mutta minä annoin
hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.

Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan
teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa
ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä
päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki,
jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta
loukkaantua siitä tapaamisesta!

— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään
kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä
vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!

       *       *       *       *       *

Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä.
Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen
irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä
palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja
laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä
tullut.

Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin
tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin
sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon
tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää
tehtävänsä.

— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa
sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian,
että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!

Neta-neiti leijaili ovelle.

— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?

— Olen tietysti!

— No?

Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena
miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.

— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!

Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli
piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden
mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen
sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin
karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille
tunteille.

Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja
vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista
kalpeampana.

— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen
taloudenhoitajattareensa.

Herrat istuutuivat pöytään...

Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut
pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon
paikoilleen.

— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole
veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti
majuriin silmiensä salamat.

— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.

— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä... Saamme
kai juoda morsiamesi maljan!

— _Alman_ maljan! — änkytti majuri.

— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle
tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun
_morsiamesi_ maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!

— Veli... kuule minua!

— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli
ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen,
mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.

— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun
kunniani, minun sanani ovat panttina... minun täytyy lunastaa ne —
tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!

— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi
ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta
syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä
mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin
määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä
varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja
sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on
niin karkeasti loukattu!

— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys
jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä,
— tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on,
vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen
ystävyytemme tähden!

— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.

— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan
minun... veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme?
En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi
vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut
uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi
mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä
hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla,
houkuttelin hänet vuodeksi... koevuodeksi... tekemään sitoumuksen
kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen
vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen
olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin
viisaimmalta — koska... koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu
saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät
huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus,
kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.

— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari
verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko _minun_
tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen
vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi,
yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin
lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre
kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.

— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön
veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! _Minä_ olen ohjannut
hänet harhaan; _minä_ olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen
vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli... anna
anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua... sanonko sen suoraan,
_pelko_, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja
isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä
ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.

— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti
ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta
kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti
suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta
rynnistystään.

— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!

— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen
määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.

— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!

— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy
vielä, niin, hänen _täytyy_ tulla veljen puolisoksi!

— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta... ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!

— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa,
paremmin kuin hän itsekään... Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon
selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä
saattaako hän katsoa minua silmiin!

— Veli, veli!

— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli
panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä
tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on
mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka
olen lahjoittanut veljelle... mene nyt, mene ja salli minun koota
ajatuksiani!

Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa,
heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle
lattiaa odottaen tytärtään.




XXI.


Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat
luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä
rukousta lempeyteen.

— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei
kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.

Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne
tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi
sen huuliaan vasten.

— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa
lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten
tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!

— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen
polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!

— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen
hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua:
katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi,
tottelemattomalle... mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin —
suo minun uskoa se, Almani!

— Ah, isä, minä...

— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä
huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin
keskeytyksin — puhu selvästi!

— Juuri sitä haluan, isä!

— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen
majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen
morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?

— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen
morsiamekseen _nimellisesti_. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi
pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.

— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla
myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka
hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on
tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?

— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen
lupauksen.

— Ja sinä kuitenkin rikoit sen... — Ylijahtimestari astui
kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman
silmien edessä.

Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin
onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä
Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään
sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä
nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli
minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä
pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten
välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä
hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei
puhutellut minua!

— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi
tavannut häntä?

— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli
tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.

Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet
täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!

— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä
jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti
Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti
hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.

— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?

— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu!
Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin
varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi
sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä,
usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen
tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin
majurille lupaukseni.

— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele
mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka
olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?

— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla
syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!

— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari.
— Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et
kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se
mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua
vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja
niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta
suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!

— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin;
itse majurikin peruuttaa kosintansa!

— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta
jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen,
rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana,
tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa
ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian
arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos
olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi
hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen
kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on
kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen
myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.

Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy.
Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni
ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä
voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja
lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla
on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen
toivomustaan!

— Oi, isä, isä, laske _minut_ ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi
itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti
se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan... — levätkäämme
kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna
minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!

— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän
isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen
isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen... — Mutta kuule nyt minun
menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja
hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja
ymmärryksellä!

— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli
yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:

— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee
elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen —
seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee
itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä,
lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen
ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa
tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen
hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan
tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et
ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää
sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että
sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun
vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja
kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja,
kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi
katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja
runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.

Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman
kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:

— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen
rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita
kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku
viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää
ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun
hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän
hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun
vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy
syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat
hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea
masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole
miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä
alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään
niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava
suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa,
sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen
tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä
ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä
tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene
tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!

— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko
tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?

— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain
keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa
kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne
ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos
olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen,
levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua
käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi,
jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä,
lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse
ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta
onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin
velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja
hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä,
jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt
elämänsä onnen vaipuvan... Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken.
Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta
lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi
— ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei
hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin
että näkisi sinut onnellisena!

Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli
hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut
voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen
ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni,
mutta minä... minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä
on johonkin määrin erehdyttävä!

— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä
tyttöä silmiin: — erehdyttävä?

— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä
tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa
minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon
minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka
en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen
vastenmieliseksi... ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei
ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä
lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen,
tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan
oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista
ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että
hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea,
ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain
halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin
sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi
hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä
huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin
ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki
ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata
toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen
ja tunteen tulee olla tasapainossa.

— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla
edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?

— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin,
isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin
totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi
tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua
ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja
silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet,
vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä
koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen
sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin
kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja
mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka,
ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen
katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?... Ei, hyvä
se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule
itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.

Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava
mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi
hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun
olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma,
hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: _sinun_ hyväsi oli kuitenkin
joka tapauksessa _aina_ minun päämääränäni.

— Ja nyt... — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.

— ... saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna
tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan
ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti,
lempiajatuksestaan... Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi
sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut
rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole
se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen
tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä
alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi
kaikista asioista.

— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen
isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan
en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja
sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.

— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään
tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli
repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin
vuosiin oli unohtanut.

Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet
parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois
vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän
yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä
luonteesta!

Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan
oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä
ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan
tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen
rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella
ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä
ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.

— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla
äänellä heidän erotessaan illalla.

Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka
vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä... Hän näki kyynelten
kimaltavan majurin silmissä.




XXII.


Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen
saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja
oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen
suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi
ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.

— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla
jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?

— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen,
— ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden
tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!

— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti
päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin
tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!

— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada
päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra
ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme
kaikki paratiisin portit seposeljällään!"

— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen
sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna
saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä
tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi
rangaistava ikuisella kartoituksella... Mutta leikki sikseen, tahdon
kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin
arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että
ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä,
hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin
kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville
teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen
sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen
mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa
tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai _mahdolliseksi_, että te, herra
ruukinpatruuna... kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen
tyytyväinen... voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.

— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl
August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin
tätä kohtaloa!

— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin
paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä
— tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää,
herra, _pää_; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä
maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa
silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa
taistella hänen omistamisestaan.

Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta;
mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — _Kilpakosija_
— toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä
alkaen ollut sellaista!

— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen,
vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan,
että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä
erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah,
ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi
kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun
tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat,
molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa
ratkaista, kumpi voittaa itselleen — _Ombergin morsiamen_.

— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl
August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että
taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo!
Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut
minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä
suurimmassa määrässä... Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa
lähemmät tiedot?

— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta
tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman
lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla
hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.

Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita.
Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi
toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä
tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon
ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli
tullut.

       *       *       *       *       *

Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen,
mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska,
salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut,
kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin
vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja
toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!

— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan
toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!

Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.

Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin,
lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma
oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain
autuuden hohde.

— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen
tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin
tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet
pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja
veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät
kuitenkin melkein liian onnelliselta!

— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen
kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen
tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani... ketä, sen
kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen
_sinun omien_ silmiesi edessä, isä!

— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu
varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan
pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota
nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti
helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden
ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin
tyttö itsekin.

— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan
on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari
otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi
Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta
hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma
näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota
kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi
kyenneet ilmaisemaan.

— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta
samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi
sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August
painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä
totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi... Alma, ei kai tämä
vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!

— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu.
Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta
toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta _miten_
tahi _milloin_, sen saamme nähdä... Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle
sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän...

Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun
Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi
tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha
häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.

Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea
mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin
ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin
jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt
kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt
kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin
pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.

Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi
täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti
sanansa seuraavasti:

— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi
pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää
toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin
olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman
hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) —
siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut
ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua... mutta
se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli
Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä
sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua
vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua
lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä
nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen
suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka
tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään
pakkoa... Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin
ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa
taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on
rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia
riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme
kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin
meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä
ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.

Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme
osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl
Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun
taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen,
haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli
ylijahtimestaria.

— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä,
— jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja
naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan
läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin
ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia
harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja,
mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin
tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka
osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on
tarjottavana — tyttäreni käden.

Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut
sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.

— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus:
pelata tyttärensä kuin, kuin... mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se
on vain pilaa!

— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin,
— olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet
juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla
omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään
vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että
te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En
anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni,
sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole
hänen... kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se
ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista
lauseista... niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa
voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on
viimeinen sanani!

— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys
voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!

— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! —
hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri,
pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?

— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa
asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään
epäröidä!

— Entä Alma — mitä sinä sanot?

— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen
ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas
pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna
Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä _luotan_ siihen! — lisäsi
hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan
ylpeydestä ja ilosta.

— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän
ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren
neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.

— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. —
Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja,
jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.

Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin
morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin
tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että
ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin
"lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen,
jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain
pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen
tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.

Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat.
Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa
tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin
juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna,
kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle
sen kunnian!

— Hyväksytään! — sanoi majuri.

— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä
suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan
tämän kohteliaan kutsun.

— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten
tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon,
valitaksemme paikan...

Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei
enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.

       *       *       *       *       *

— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva
eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle,
vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.

Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää
istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar
oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl
Augustin poissaoloajaksi.

Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat
toisensa eteisessä.

— Rakas Margareta, sinä — no?

— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja
päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat
portaita ylös ja arkihuoneeseen.

Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun
Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —
Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!

— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi
kirjanpitäjä kassoineen?

— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!

— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva
iloissaan... — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus
itse — ei kai hän ole sairas?

— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.

— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle
henkeään istuutuen sohvaan.

— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on
hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä
tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista
ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen
ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta
hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin
hilpeämieliseltä. "Oletko _sinä_ täällä, rakas matami Blid, kunnollinen
Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun,
enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin
minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin..." ja samalla näytin
hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut
yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää
hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.

Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä
kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti
elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!

— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi... mutta
sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä
mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut... silloin pamahti
laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy
kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos
ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.

— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti
itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku
onnettomuus rakkausasioissa... isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi,
että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi
yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August
aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa... Mutta mitä hän sitten
sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?

— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi
on pistänyt, matami Blid!"

— Ja samaa sanon _minäkin_! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki
näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen
koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä
oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?

— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, —
samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua
luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!

Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske
valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui
samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä
kannattaa.

— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta
portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot
olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska
aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään,
ja nyt... rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä
äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin
niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että
minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt
ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.

— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena,
samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan
suustaan.

— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt;
sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.

— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka
tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään
isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi
ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah,
se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta
paljaalla nimelläsi ja...

— ... ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti
Agneta-rouva.

— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!

— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta
tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin
omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen
saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt
luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!

Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman
ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu
kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään.
Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa,
ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa
koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa
kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:

— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä
kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän
epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna... Mutta sanokaa nyt joku
ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä
iän kaiken häpeissään!

— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti
häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja
me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!

— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä
sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi
kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä
kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!

— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja
kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.

       *       *       *       *       *

Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja
äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna,
samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.

Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista,
jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein
luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan,
kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen
vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi
ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin
hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista
tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota
oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.

— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa
hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin
tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista
juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen
äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella
uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.

— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin
rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun
varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl
August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut
hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle.
Sillä _ihme_ jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että
tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.

— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en
kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit
tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa
kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän
olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin
tiedän!

— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen:
— et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!

— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään
huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan
sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me
matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä,
niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin
— tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna
Kemner Sörmlannista... tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon
kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen
mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni
aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.

— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina
kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä
tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna,
jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein
laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka
tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään
kaikkialla.

— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen
sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen
miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin
vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi
asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun
esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti
sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla
tässä juhlassa on, varsin hyvin!

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl
August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin
lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en
minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!

— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa
pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota
ei tunne, jollei hän olisi _taika-ampujan_ toinen painos? Kaikki
mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu
siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien
ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen
metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa
tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä,
minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon,
sillä ei Alma sallisi, että hänet... mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja
minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.

— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli
matka päätetty.

Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl
August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan,
milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin
useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin
kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin
rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän
varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla
loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.




XXIV.


— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen
suuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja
kattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon
olla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari
mene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja,
renkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta
olkaa hyvä ja olkaa huutamatta _minulle_ — minä tiedän kuitenkin
velvollisuuteni.

— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää —
mutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!... Sanokaa ainakin, että
minä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat
asianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.

— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että
Alma olemme jo ne järjestäneet!

Niin paljon "edellisenä päivänä". Emme mainitse sanallakaan
siitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta
esiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari
samana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut
näkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen.
Emme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla
mielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt
olla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro
Karl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista
emmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme
mainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä
kotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä... siinä kiertelivätkin koko
seurueen ajatukset.




XXV.


Elokuun 15 päivä oli tullut.

Tuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin
huipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien
reippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan
päässä vuoren korkeimmalta kohdalta.

Etumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse
varattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs
toimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä
oli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja
alapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat
kyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.

Puoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista
pyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi
ylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan
että teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka
piti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita,
pystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten,
että ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat
kerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi...

Alhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää,
ja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin
ylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen
kaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin
hyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan,
vanhan "lohikäärmeensä" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä
saapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa
suurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.

Yhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle
päin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti
Vetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia
renkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa,
aivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin
virkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät
paikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt
vierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien
kovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa
kiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen
naurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan
painosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien
päälle.

— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs
länsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä
olevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?

— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!

— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku
osuis oikiaa!

— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne
oovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne
viel' osaa kääntää ihmisten silmii.

Köysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten
mainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi
kahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui
niin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja
toiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan
tuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen
köyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä
tarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä,
jos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.

Mikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys;
ja kun ylijahtimestari sen "_evään_" lisäksi, mitä kukin itse oli
tuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä
äänekkäämmäksi.

— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta
tahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka
kylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa _autuaaksi_. — Totta
tosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä
vuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!

— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki
kiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen
lisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi,
oli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja
ojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka
heti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin
ei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän
tai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä
ukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään
irvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin
huomenna!

Mutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun,
ja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli
puitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen
lähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli
jonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä
ja kukilla.

Joukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari
taluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja
viehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli
kaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan.
Katseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin
suloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä,
kimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin
viehättävän tenhon.

Hänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla
se oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli
violetinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin
ei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista
ruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen
päätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.

Ylijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää
arvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että
hänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille
puolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia
muita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia
vanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut
paikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin
molemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen,
nousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi
yleinen hiljaisuus.

Oli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava
toimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen
puulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden,
kuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli
hopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari
oli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa
ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo _pieni_ kilpailu
pian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa _suurelle_, jonka
palkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen
sydän.

Naisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat
onnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut
heidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli
ilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta
kuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli
ylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu
majuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!

Mutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi
myöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin _uudessa_ puvussa, _vanha_
luotsivanhin, joka "lujana uskossa" toivoi, että Herra kyllä auttaa
uskollista rakkautta.

Valtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset
kokoontumaan.

Ylijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä
seuraavat säännöt:

 § 1.

 Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella
 vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa
 kilpailuun osaa.

 § 2.

 Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään
 rikoskaaressa.

 § 3.

 Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi
 sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa
 kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella,
 niin ryhtyköön nimismies asiaan.

 § 4.

 Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin
 ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen
 puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin,
 seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut
 on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.

Ja samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.

Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista
kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja
saavutti ylen suuren suosion...

Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun
joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori
sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.

Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi
kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin
varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.

Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen,
ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän
kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja
seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että
lintu oli lähtevä lentoon.

Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut
itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja
vahingoittumattomana kuten ennenkin.

Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki
käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin,
osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita
pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin
jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta
varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut
täynnä.

Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella
tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun
krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin
katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa
antelivat pommiensa paukkua.

On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla
muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että
kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä
viimeinenkään ei sitä valloittanut.

Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen,
mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti
pyssyynsä nojaten.

— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat
ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!

— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän
ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon
ylijahtimestari nauraen suostui.

Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että
Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista
levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.

Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä —
ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.

Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse
seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei
olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin
moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt
paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla,
jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut
häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden
otti pokaalin.

— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä
vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?

— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.
— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!

— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa
ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!

Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään,
hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin
huomenna!

Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen
vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt
varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät
siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.

Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa
muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin
hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista
Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten
ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että
puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin
loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun
arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät
päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan
nenämme edestä.

Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän _näytti_
levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin
epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se
vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin
lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket
kuluivat, muuttuivat liljoiksi.

Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän
oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän
tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi _hänen_ täytyisi tulla, jollei
hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin
jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja
vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi
joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.

Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän
katsojalta kuin esittäjältä.

Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys,
ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko
hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn
pilkkaan.

Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa
lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla
jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin,
niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on
lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului
ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka
seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan
silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.

Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa
piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.

Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku
kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville
kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä
paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja
majuri sai oikeuden ampua ensiksi.

— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.

Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn
sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli
vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta
tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan.
Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään... mutta oikeaan.

Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä
hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski
hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei
vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.

Ylijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä
lukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.

Ja silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin
sydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat
kalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi
määrätylle paikalle.

Jälleen syvä hiljaisuus... Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.

Pitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun
verran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi
juuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.

Samassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei
saattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut... Nyt rakkaudenjumala
oli kokonaan sokea.

Kaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin
metsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen
jalkojen juureen.

Samassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan
vaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella
ympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä
hapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta
rikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella
tuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon...

Mutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen
yleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen —
kuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa:
— Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni
käden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan
vaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä.
Lahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan,
kallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!

Ja jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava
kaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.

Jottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan
siitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin —
joka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja
majuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä
tapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja
juuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian
ratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl
August oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään
sen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen,
että kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla
hänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä
voittamaan itselleen taistelussa morsiamen.

— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin
vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi,
veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva
sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt
liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.

Päivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.

Vasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta
kävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään
rakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta
— ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen,
ja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin,
jossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina
kokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä
omiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti.
Siellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen
vuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä
pintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa...

— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä
ukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä
päivää? — kuiskasi voittaja.

— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston
kanssa, — vastasi Alma... — sitten, kun ne eivät enää _syki_ — vietämme
suloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?

— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani;
maailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt _ensiksi_ maallinen.
Saat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.

Heidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki
lämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa
siunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden
silmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät
eroittanut.

Ja yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.

Vielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa
luotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien
isännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät
ripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi
Eerikki-taaton "eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna". Siellä
täällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin
ja savupatsaihin.

Sisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina
vähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa
salissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin
kohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä
yhteenpunoutuneet käsivarret.

— Eläköön ylijahtimestari, ensimäinen, paras, iloisin isäntä — eläköön,
eläköön!

— Päästäkää minut alas, veitikat... tehän taitatte aivan käsivarteni ja
koipeni... kas niin, kas niin.

— Eläköön, eläköön, eläköön meidän isäntämme, eläköön Ombergin
ylijahtimestari!

Ja jälleen he pyörivät iloisina piirissä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68206 ***