path: root/66801-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 66801 ***

KUPARILIPAS

Kirj.

J. S. Fletcher


Suomentanut

Väinö Nyman





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1925.




SISÄLLYS:

    I. Kelpieshawin valtiatar
   II. Toinen vieras
  III. Kuparia
   IV. Keskiöinen varoitus
    V. Charles Sperrigoe
   VI. Vastustamaton sanomalehtimies
  VII. Mitä kuoleva mies sanoi.
 VIII. Minuutti jälkeen puolenyön
   IX. Peltisepän arkihuone
    X. Hänet tunnetaan kruunussa
   XI. Takaisin Elisabethin aikoihin
  XII. Palkeney-suvun mielilause





I

KELPIESHAWIN VALTIATAR


Vaikka almanakan mukaan olikin jo kevät ja sekin jo hyvällä alulla,
ei lumikausi vielä ollut vähääkään ohi tässä villissä rajaseudussa.
Oli huhtikuun yhdeksästoista päivä. Voin määrätä sen näin tarkasti sen
vuoksi, että syntymäpäiväni on saman kuukauden kahdeksantenatoista,
ja minä satuin viettämään sen, täytin silloin kolmekolmatta vuotta,
eräässä vanhanaikaisessa hotellissa Woolerissa ja juhlin sitä
tilaamalla päivällistä syödessäni palan paineeksi pullollisen
niin hyvää viiniä, kuin talo vain voi tarjota. Johtuiko se sitten
tuosta viinipullosta vai pikemminkin pelkästä tietämättömyydestä
ja liiallisesta itsetietoisuudesta, että minä seuraavana aamuna
yritin jotakin sellaista, mikä myöhemmin osoittautui mahdottomaksi
voimannäytteeksi. Lähdin matkalle heti aamiaisen jälkeen aikoen ennen
iltaa kiertää täydellisesti Skotlannin rajan ja Woolerin välisen
seudun kulkemalla Kirknetownin, Coldburnin ja Cheviotin kautta ja
palaamalla takaisin lähtöpaikkaani Hedgehope Hillin ja Kelpie Strandin
sivuitse. Siitä olisi muodostunut ihana retki jonakin pitkänä kauniina
kesäpäivänä, mutta pohjoisen huhtikuun epävarmojen säiden vallitessa
oli se niin ajattelematon seikkailu, että se saattoi minut hyvin
ikävään tilanteeseen ennen iltapäivän loppua. Aamu oli kirkas ja
lupaava, ja kaikki sujuikin mainiosti monta tuntia. Mutta noin kello
kolmen aikaan katosi aurinko näkyvistä, taivas synkkeni epäilyttävästi,
ja ilma alkoi jäähtyä. Hetkisen kuluttua alkoi sataa luntakin
sellaisella tavalla, että se minulle etelämaalaiselle oli vallan outoa.
Sitä tuli sakeasti ja sokaisevasti yhtä mittaa: se peitti jäljet
nopeasti kasautuen kaikkiin kuoppiin, ja olin jo näkevinäni itseni
eksyksissä. Kello viiden ja kuuden välillä olin joutunutkin siihen
tilanteeseen. Mikäli voin saada selville taskukartastani, olin jossakin
Cheviotin, Cairn Hillin ja Hedgehope Hillin välisessä kulmauksessa
Harthope Burnin äärimmäisellä läntisellä laidalla, mutta ympäristöstä
päättäen olisin yhtä hyvin voinut olla Andien ylimmäisillä rinteillä.
Voin juuri erottaa noiden kolmen korkean kukkulan huiput, mutta en
nähnyt jälkeäkään mistään majatalosta enkä asumuksesta, ja vieläkin
ikävämpää oli, ettei karttaani ollut merkitty mitään ravintolaa, taloa
eikä kylää -- tarkoitan kohtuullisen matkan päähän. Ja polultanikin
olin jo eksynyt. Lumi alkoi tähän aikaan muodostaa sileän, paksun,
valkoisen maton eteeni. Voin ehkä kulkea turvallisestikin tuolla
matolla, mutta yhtä mahdollisesti saatoin vajota johonkin kuoppaan
voimatta sitten päästä sieltä pois. Ja lähin merkitty paikka,
Middleton, oli monen peninkulman päässä, ja ilta alkoi nopeasti pimetä.

Paikka, missä tein nämä ylimalkaiset laskelmani, sijaitsi erään pienen
näreikön suojassa. Olin pysähtynyt siihen hetkiseksi levähtämään ja
miettimään parasta ratkaisua. Mutta ei ollut muuta tehtävää kuin
ponnistella vain eteenpäin ja luottaa onneensa. Valmistauduin siihen
ottamalla kulauksen pullostani, jossa onneksi oli vielä jäljellä
puolet sen alkuperäisestä viski- ja vesisekoituksesta, ja syömällä
loput eväistäni. Kun sitten hetkisen kuluttua poistuin suojastani ja
kiersin näreikön toiselle puolelle, eivät näkemäni mahdollisuudet
olleet lainkaan miellyttävät. Lunta satoi yhä nopeammin ja sakeammin,
ja pimeä oli varmasti tulossa. Näytti aivan siltä, että minun piti
joko ponnistella lumessa useampia peninkulmia kuin aavistinkaan tahi
pakosta ryömiä ensimmäiseen löytämääni suojaan ja viettää siellä
surkea yö. Mutta vielä silloinkin huono onneni oli kääntymäisillään.
Kompuroidessani eteen- ja alaspäin korkealta nummelta laaksoa kohti
huomasinkin äkkiä päässeeni jonkinlaiselle polulle tahi poljetulle
tielle, kovalle ja leveälle, mistä otin selon pistelemällä kepilläni
eri paikkoihin. Ja aivan yhtäkkiä, jatkettuani vielä hetkisen matkaani
itää kohti, näin jonkin talon kirkkaat ja houkuttelevat valot.

Ilta oli jo niin pimennyt ja tanssivia lumihiutaleita satoi niin
sakeasti, että minä olin tullut aivan lähelle taloa, ennen kuin sain
selville, millaisen talon oikeastaan olin näin sattumalta onnekseni
löytänyt. Se sijaitsi vähän matkan päässä tiestä sen pohjoispuolella
jonkinlaisessa nummen lahdelmassa. Korkeampi maa laskeutui
penkereittäni sen seinien juurelle kaikilta muilta puolilta, paitsi
siltä, missä minä seisoin. Piha ympäröi sitä joka puolelta; seinät sen
kolmella sivulla olivat tavattoman korkeat, mutta minun puolellani
matalammat -- niin matalat, että voin katsella niiden yli. Ja rakennus
oli niin kummallisen näköinen, etten milloinkaan ennen ollut sellaista
tavannut. Sen keskustassa oli korkea nelikulmainen torni, jossa oli
muurinsakaroilla varustettu huippu. Sen läntisiin ja itäisiin kulmiin
liittyi matalampia, vaikkakin melko korkeita sivurakennuksia, ja
muutamassa näiden siipien yhtymäkohdassa oli toinen torni kartiomaisine
huippuineen. Paikka oli kokonaisuudessaan niin keskiaikainen näöltään,
että se siirsi ajatukseni rosvoritareihin, karjanryöstöihin ja
muuhun samanlaiseen. Muudan seikka vahvisti vielä otaksumaani, että
rakennus oli vanha -- sen alemmissa osissa ei näet ollut ainoatakaan
ikkunaa. Seinät näyttivät olevan muurattuja teräskovista aineista
minkään ikkunan tahi oven niitä rikkomatta. Näkemäni valot kajastivat
ikkunoista, jotka olivat noin viidentoista tahi parinkymmenen jalan
korkeudella maasta -- muudan pyöreässä tornissa, muudan vasemmassa ja
muudan oikeassa siivessä.

Mutta päästyäni pihalle polvenvahvuisessa lumessa kahlattuani sain
vasta selville, missä ovi sijaitsi. Se oli pyöreän tornin juuressa, ja
päästyäni sen luo huomasin sen olevan sopusoinnussa kaiken muun kanssa,
se kun oli valmistettu jykevistä tammilankuista, jotka olivat jo
vuosien mustuttamia. Se oli vahvistettu suurilla rautanauloilla, joiden
päät olivat nelikulmaisia, ja sijoitettu yhtä jykeviin puitteihin
kuin se itsekin oli. Ovi oli noita ovia, jotka ovat kiinni ollessaan
sen näköisiä, kuin ne eivät milloinkaan enää aukeaisi, ja kun minä
lyhyen tarkastuksen jälkeen koputin sen hirvittäviin lankkuihin, koska
ei mitään soittokelloa ollut näkyvissä, tein sen arvaillen, voiko
sellainen heikko kutsu tunkeutua sen ilmeisen paksuuden läpi.

Suuri ovi avautui kuitenkin melkein heti. Edessäni seisoi, pitäen
lamppua korkealla päänsä yläpuolella, vanhahko, pitkä, laiha ja tuiman
näköinen nainen, joka aluksi selvästi säpsähti nähdessään minut,
mutta alkoi sitten tuijottaa minuun ilmeisen epäluuloisesti. Hänen
kasvoissaan ei ollut merkkiäkään ystävällisyydestä, ja se huomio
karkoitti päästäni kaiken sen, mitä olin aikonut sanoa. Onnistuin
kuitenkin änkyttäen kysymään:

"Tuota noin -- voitteko ilmoittaa minulle, missä minä olen? Tarkoitan
-- mikä on lähimmän kylän nimi? Olen matkalla Wooleriin ja --"

Minusta näytti jo melkein siltä, kuin ovi olisi aiottu sulkea nenäni
edessä, ja varmasti pienensikin nainen välillämme olevaa kapeaa rakoa.

"Lähin paikka on Middleton", vastasi hän. "Teidän on jatkettava
matkaanne vain samaa tietä. Sinne on noin kymmenen kilometriä."

"Kymmenen kilometriä tällaisessa lumipyryssä!" huudahdin minä. "Olen --"

"Se on lähin paikka", kiiruhti hän sanomaan, "koska tämän paikan ja
Middletonin välillä ei ole ainoatakaan taloa. Ja neuvoisin teitä
jatkamaan matkaanne heti, sillä lumipyry muuttuu vain kovemmaksi illan
kuluessa, eikä tiekään ole --"

Jonkun tytön kirkas, sointuisa ja hieman komentava ääni keskeytti
naisen töykeän puheen.

"Tibbie, mikä on hätänä? Kuka siellä on?"

Naisen kasvot synkistyivät. Mutta hän raotti kuitenkin ovea
tahtomattaankin. Näin silloin hänen seisovan melko pienessä
nelikulmaisessa kivieteisessä, ja hänen oikealla puolellaan olevat
kiviportaat, joiden askelmat oli nähtävästi vasta äskettäin uusittu,
johtivat tämän kummallisen vanhan talon ylempiin kerroksiin. Ja minä
näin vielä enemmänkin, nimittäin hennot, kauniit, hienoihin sukkiin ja
kenkiin verhotut nilkat, sievän hameenhelman ja portaitten ulkoneman
ennen muuta.

"Muudan nuorimies vain, neiti, kysyy tietä", sanoi ovenvartija. "Hän on
matkalla Wooleriin ja minä olen sanonut hänelle --"

"Wooleriinko? Ja tällaisessa pyryssä? Mahdotonta, Tibbie! Miksi --"

Sievät kengät sipsuttelivat äkkiä portaita alas. Ja ennen kuin
ehdin todeta onneani, katseli niiden omistaja minua uteliaasti ja
kiinnostuneena. Olin luullakseni melko kurjan kulkurin näköinen, koska
sadetakkini ei ollut enää kaikkein uusimpia ja päässäni oli iänikuinen
ruma mielihattuni. Kohotin kuitenkin sitä ja kumarsin niin kohteliaasti
kuin suinkin. Ja jos minä jäinkin tuijottamaan, tapahtui se sen vuoksi,
että vanhan naisen lamppu valaisi minulle niin kauniin tytön, ettei
hyvä onneni ollut milloinkaan tuonut eteeni hänen vertaistaan. Ja ehkä
sen tähden, että me molemmat olimme nuoria, uskalsin minä hymyillä
hänelle tieten tahtoen.

"Luulette minun eksyvän pyryssä ja otaksutte jonkun löytävän minut
kuolleena huomenna?" virkoin minä.

"Niin teille varmasti käy, jos vain koetatte päästä Wooleriin tänä
iltana", vastasi tyttö reippaasti. "Sellainen on mahdotonta, vaikka te
tuntisittekin tien, ja luullakseni te ette tunne sitä. Teidän täytyy
tietysti jäädä tänne. Holhoojani, herra Parslewe, on kyllä poissa,
mutta --"

"Herra ei välitä juuri lainkaan vieraista, neiti", keskeytti vanha
nainen. "Hänen määräyksiään --"

Tyttö kääntyi hänen puoleensa sellainen ilme harmaissa silmissään,
että sain selvän käsityksen hänen käskevästä luonteestaan ja
itsevaltiudestaan.

"Joutavia, Tibbie!" huudahti hän. "Isännälläni olisi paljonkin
sanomista, jos me vain karkoittaisimme jonkun matkamiehen pois
oveltamme tällaisena iltana. Teidän pitää tulla huoneeseen", jatkoi
hän kääntyen jälleen hymyillen puoleeni. "Herra Parslewe on mitä
vieraanvaraisin mies ja toivottaisi teidät sydämestään tervetulleeksi,
jos hän vain sattuisi olemaan kotosalla. En tiedä lainkaan, onnistuuko
hän pääsemäänkään kotiin tänä iltana. Mutta minä olen nyt ainakin
kotona", lopetti hän silmien välähtäessä veitikkamaisesti. "Seuratkaa
vain minua!"

En odottanut toista kutsua. Hän sipsutteli jo portaita ylös varjellen
sievästi hamettaan koskettamasta harmaaseen kiviseinään, ja minä
kiiruhdin hänen jäljessään. Kiipesimme noin parikymmentä askelmaa
vanhan naisen valaistessa matkaamme lampullaan, tulimme sitten toiseen
suurempaan samanlaiseen kiviseinäiseen lämpiöön kuin alempikin oli.
Se oli koristettu vanhoilla keihäillä, musketeilla, lyömämiekoilla
ja ketunraudoilla, ja siihen aukeni pari ovea, jotka sattuivat juuri
silloin olemaan selkoselällään. Toisesta näkyi tilava keittiö, jossa
muudan vanha mies istui suuren leimuavan takkavalkean ääressä, ja
toisesta päästiin tilavaan ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, jonka
takassa palavan valkean varjot tanssivat laudoitetuilla seinillä.

"Riisukaa märät vaatteenne ja antakaa ne Tibbielle", komensi emäntäni.
"Ja sitten, Tibbie, teetä! Ja heti! Tulkaa nyt sisään", lisäsi
hän opastaen minut arkihuoneeseen. "Ja jos haluatte viskiä teetä
odottaessanne, on sitä tuolla sivupöydällä. Tahdotteko?"

"Kiitoksia vain, mutta siemaisin juuri äsken annoksen", vastasin minä.
"Onneksi oli minulla sitä vielä hieman pullossani jäljellä. Olette
äärettömän ystävällinen osoittaessanne tällaista vieraanvaraisuutta."

"Joutavia!" sanoi tyttö nauraen. "Kukaan ei voisi karkoittaa koiraakaan
oveltaan tällaisena iltana. En tiedä ollenkaan, onnistuuko holhoojani
päästä kotiin tänä iltana -- hän ja hänen vanha poninsa voivat tehdä
ihmeitä ja ovat joskus päässeet läpi, vaikka kinokset ovat olleetkin
parin kolmen jalan paksuisia. Mutta te olette nyt ainakin turvassa.
Istuutukaa, olkaa niin hyvä."

Hän viittasi takan vieressä sijaitsevaan isoon nojatuoliin, ja minä
tottelin häntä ja vajosin siihen voidakseni katsella vapaammin
ympäristöäni ja emäntääni. Huone oli varmasti osa siitä nelikulmaisesta
tornista, jonka olin nähnyt pihalta, ja täytti erään kerroksen siitä
kokonaan. Siinä oli pari suurta värillistä ikkunaa, seiniä kiertävä
laudoitus oli jotakin tummaa puulajia, vanha ja vuosien mustuttama;
kalusto oli sen mukainen; siellä oli vanhoja tauluja, vanhaa hopeaa ja
kuparia, vanhoja kirjoja, ja minusta tuntui aivan siltä, kuin olisin
äkkiä joutunut johonkin seitsemännentoista vuosisadan asumukseen.

Mutta tyttö oli sentään tarpeeksi nykyaikainen. Hän näytti olevan
noin yhdeksäntoista tai parinkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkä,
solakka ja notkea; hänen tukkansa oli ruskea, silmänsä harmaat ja
kasvonsa iloiset ja terveenväriset. Luulin sen johtuvan siitä, että
hän ehkä kulutti suurimman osan ajastaan ulkosalla, ja minä kuvittelin
jo näkeväni hänet urheilupuvussa ja lujissa kengissä kiipeämässä
kukkuloille. Mutta juuri nyt hän näytti olevan hyvin näppärä
talousaskareissa, ja minäkin olin kiitollinen siitä, että minulla
riisuttuani päällystakkini ja hattuni oli ylläni aivan uusi puku, minkä
vuoksi nyt näytin paljon paremmalta kuin ovelle koputtaessani.

Pöydällä oli sytytetty lamppu, ja tyttö väänsi sen sydämen ylemmäksi.
Kun valo kirkastui, kääntyi hän ja katsoi minuun tarkkaavaisemmin.

"Olette varmaankin vieras täällä", hän sanoi. "Ette ole kotoisin näiltä
seuduilta."

"En olekaan", vastasin, "muussa tapauksessa en olisi ollut niin
mieletön, että olisin ruvennut toteuttamaan aikomaani yritystä."
Kerroin hänelle sitten lyhyesti aikeeni. "Voitte itsekin nähdä, kuinka
onnellinen olen pelastuksestani, mistä minun on kiittäminen teitä. Ja
sallikaa minun esitellä itseni: Nimeni on Alvery Craye ja tulen tänne
Lontoosta."

"Lontoostako?" huudahti tyttö ihmetellen. "Siellä en ole vielä
milloinkaan käynyt. Nimeni -- teistä se varmaankin kuulostaa
kummalliselta -- on Madrasia -- Madrasia Durham. Oletteko milloinkaan
kuullut niin kummallista nimeä?"

"En milloinkaan!" myönsin minä. "Mistä se johtuu?"

"Olen syntynyt Madrasissa", vastasi hän. "Isäni oli siellä kauppias.
Herra Parslewe, holhoojani, jonka kanssa minä nyt asun täällä, oli
hänen liiketoverinsa. He kuolivat -- tarkoitan isääni ja äitiäni --
minun pienenä ollessani, minkä vuoksi herra Parslewe on pitänyt minusta
huolta sen jälkeen. Tulimme Englantiin kolme vuotta sitten, ja herra
Parslewe osti tämän vanhan paikan laitattaen se kuntoon. Pidättekö
tästä?"

"Äärettömästi, siitä päättäen, mitä jo olen nähnyt. Millainen rakennus
tämä oikeastaan on tahi tarkemmin sanoen, mikä tämä on ollut?"

"Herra Parslewe sanoo tätä kuudennellatoista vuosisadalla rakennetuksi
pieneksi linnakkeeksi -- siis jonkinlaiseksi linnoitukseksi", vastasi
hän. "Näitä tällaisia on useita siellä täällä Tweedin kummallakin
rannalla. Saavuttuamme Englantiin asuimme jonkin aikaa Berwickissä
hakien jotakin vanhaa paikkaa. Sitten me löysimme tämän ja majoituimme
tänne. Kesällä tämä on ihana, mutta talvella hieman kaamea."

"Onko tällä mitään nimeä? Tätä ei ole merkitty karttaani."

"Nimeäkö? Kyllä. Tätä sanotaan Kelpieshawiksi tätä ympäröivän Kelpie
Strandin mukaan ja tämä sijaitsee Langlee Cragsin ja Hedgehope Hillin
välillä. Mutta saatte nähdä enemmän huomenna, jos vain myrsky siihen
mennessä lakkaa."

Vanha nainen tuli nyt huoneeseen kantaen teetarjotinta. Vaikka hän
olisi ollutkin suutuksissaan minun sinne tulostani, tiesi hän kuitenkin
tehtävänsä, sillä hänen kotitekoiset kakkunsa olivat yhtä hyvät, kuin
hänen kasvonsa olivat ankarat.

"Hän on ainoa palvelijattaremme", huomautti emäntäni kaataessaan teetä
kuppeihin. "Tibbie Muir; hän on ollut luonamme tänne tulostamme saakka.
Vanhus, jonka näitte keittiössä, on hänen miehensä, Edie Muir. Hän
on hyödyllinen apulainen. Hän ruokkii ponin, askartelee kaikenlaista
pientä ja nuokkuu takan ääressä. Hänellä on hyvin vähän tehtävää, mutta
Tibbie on äärettömän toimelias."

"Toivoakseni hän suo minulle anteeksi tuloni", sanoin minä.'

"Hänen haukuntansa voittaa hänen puremisensa. Hän on noita uskollisia
palvelijoita, joista voidaan lukea kirjoista, mutta joita harvoin
tavataan todellisessa elämässä. Hän on saanut päähänsä, että jollei
herra Parslewe ole kotona, on hänen oltava varuillaan. Luullakseni hän
pitää minua vielä lapsena. Mutta minä olen tietysti hänen emäntänsä."

"Herra Parslewe ei toivoakseni suhtaudu minuun kuin tunkeilijaan?
Olisin ehkä sittenkin voinut ponnistella määräpaikkaani."

"Tuskinpa, epäilen sitä suuresti", vastasi hän tiukasti. "Ja herra
Parslewe taas ihastuu saadessaan tutustua teihin. Jos vain voitte
keskustella hänen kanssaan jostakin ikivanhasta, kuten vanhoista
kirjoista tahi tauluista, vanhoista pannuista, padoista ja lautasista,
on hän enemmänkin kuin ihastunut."

Katselin ympärilleni huoneessa. Se oli sellainen, jota on hyvin vaikea
valaista. Siellä oli pimeitä ja varjoisia paikkoja ja loukkoja. Mutta
minä näin kuitenkin kaappeja, laudakkoja ja laatikoita, jotka selvästi
olivat aivan täynnä sellaisia esineitä, joista neiti Durham oli
juuri maininnut. Siellä oli myös minun vasemmalla puolellani jykevä
tarjoilupöytä, joka minusta näytti olevan aivan täynnä vanhaa hopeaa.

"Onko herra Parslewe kokoilija?" kysyin. "Vai onko hän muinaistutkija?"

"Hieman molempia, luullakseni", vastasi hän ojentaessaan minulle
teekupin. "Hän tuo joka tapauksessa aina mukanaan jonkin harvinaisen
esineen, jonka hän on nuuskinut esille jostakin. Ja hän kuluttaa
suurimman osan ajastaan lukemalla vanhoja kirjojaan. -- Korkeammalla
tornissa on muudan huone täynnä tuollaisia vanhoja teoksia, jotka ovat
niin suuriakin, ettei niitä tavallinen ihminen jaksa edes nostaakaan."

"Ja kuinka te sitten vietätte aikanne? Ette suinkaan niinkuin hän?"

Tyttö pudisti nauraen päätään.

"Ei, en ainakaan vielä; siirrän sellaisen harrastelun tuonnemmaksi,
kunnes olen vanha ja äreä mummo. Ei, kulutan aikani enimmäkseen
ulkosalla. Kalastelen hieman, harjoitan vähän jäniskoiriani ja
metsästelen melkoisesti. Etuihimme kuuluvat linnaamme ympäröivien
alueiden metsästysoikeudetkin. Seudut ovat kyllä vaikeata murtomaata,
mutta riistaa on viljalti."

"Olette siis oikea Diana", huomautin minä. "Entä herra Parslewe,
urheileeko hänkin?"

"Eipä juuri sanottavasti. Joskus hän lähtee ongelle ja ottaa silloin
tällöin pyssynkin mukaansa. Mutta nähdessään joen hän tavallisesti
vaipuu ajatuksiinsa ja katsoo melkein aina muualle, kun joku otus
sattuu ilmestymään ampumamatkalle, minkä vuoksi hänen yrityksensä eivät
juuri tuota mitään." Hän nauroi jälleen katsoen sitten minuun puoleksi
veitikkamaisesti ja puoleksi kysyvästi.

"Ihmettelenpä, mitä te oikeastaan hommaatte", sanoi hän.

"Minäkö? Hm, minä vain maalailen hieman", vastasin minä.

"Niin tekee holhoojanikin joskus. Hän sanoo tekeleitään töherryksiksi,
vaikka ne eivät olekaan niin huonoja. Tuolla riippuu pari hänen
valmistamaansa taideteosta."

Hän viittasi pariin vesiväriluonnokseen, jotka kullatuissa puitteissa
riippuivat loukossa lähellä takkaa. Nousin katsomaan niitä. Toinen oli
rakennuksesta ja toinen näköala Cheviotilta. Kummassakin oli hieman
taituruutta.

"Mitä te niistä ajattelette?" kysyi tyttö. "Ehkä olettekin oikea
tuntija sillä alalla?"

"Hyvin sieviä", vastasin minä. "Ja mielenkiintoisia minulle.
Tämänpäiväinen harhailemiseni aiheutuikin siitä, että tahdoin löytää
hyvän aiheen. Ja luullakseni olenkin nyt löytänyt sellaisen tästä
paikasta. Voisin maalata siitä mainion taulun, jos vain asettaisin nuo
kukkulat takalistolle."

"Voi, toteuttakaa kaikin mokomin aikeenne!" huudahti hän. "Ja
sitten minä pakotan holhoojani ostamaan sen teiltä, koska hän usein
muutenkin ostaa tauluja. Voisitte maalata minutkin siihen koirineni ja
pyssyineni. Näytän teille koirani aamulla, suloiset lemmikkini!"

Sovimme mainiosti yhteen jutellessamme näin kevyeen tapaan. Ilta
kului, mutta herra Parsleweä ei kuulunut kotiin. Söimme illallisen,
eikä hän vieläkään tullut. Ja kello kymmenen aikaan ilmoitti emäntäni
päätöksensä.

"Hän ei tule enää tänä iltana", sanoi hän. "Ja nyt on jo sitä paitsi
nukkumaanmenoaikanikin. Tibbie tulee pitämään huolta teistä, herra
Craye, ja minä voin vakuuttaa teille, että vuoteenne on hyvästi
tuuletettu. Älkää pelästykö huonetta. Se on aivan sen näköinen, kuin
siellä kummittelisi, mutta se on vain lorua."

Hän ojensi minulle kätensä, hymyili ja poistui. Hetkisen kuluttua
vanha nainen tuli huoneeseen ja opasti minut erääseen toisessa
sivurakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen. Se oli vieläkin
keskiaikaisemman näköinen kuin arkihuone, mutta tavattoman kodikas, ja
vuoteessa oli kuumia pulloja.

Luullakseni nukuin heti painettuani pääni pielukselle ja vaivuin
raskaaseen uneen. En tiedä lainkaan, mihin aikaan yöstä minä heräsin
äkkiä säpsähtäen ja näin erään miehen seisovan vuoteeni vieressä ja
katselevan minua salalyhdyn valossa puoleksi epäilevästi, puoleksi
kummastellen.




II

TOINEN VIERAS


Ponnahdin istualleni vuoteessani ja räpyttelin silmiäni valolle ja sen
pitäjälle. Vaikka olinkin vielä puoleksi nukuksissa, sain kuitenkin
jonkinlaisen käsityksen vieraastani. Hän oli askeettisen näköinen mies,
kasvot sileiksi ajellut, nenä suuri, hienopiirteinen, huulet lujat ja
ohuet; ne samoin kuin hänen terävät, tarkkaavaiset silmänsä voivat,
kuten myöhemmin huomasin, ilmaista moninaisia tunteita äärettömästä
vastenmielisyydestä kummalliseen mieltyväisyyteen saakka. Ja juuri nyt
olivat hänen silmänsä ja huulensa hyvin miellyttävät -- tosiasiassa hän
nauroi hiljaa.

"Ei hätää, nuori herra!" sanoi hän yhtä miellyttävällä ja pehmeällä
äänellä kuin hänen hymynsäkin oli. "Paneutukaa pitkäksenne jälleen --
halusin vain katsoa, millaisen oudon linnun olimme saaneet pesäämme."

Hän nauroi jälleen lähtien ovea kohti, mutta silloin minäkin sain
ääneni takaisin.

"Herra Parslewe varmaankin?" tiedustelin.

"Olen käytettävissänne, herra", vastasi hän hieman ivallisen
kohteliaasti. "James Parslewe."

"Toivoakseni en ole --" aloitin.

"Onko teillä tarpeeksi lämmin", kysyi hän tullen äkkiä takaisin
vuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. "Yö on purevan kylmä,
ettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta."

"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain", vakuutin minä
hänelle. "Vuoteeni ei voisi olla mukavampi."

"Nukkukaa sitten uudestaan", komensi hän naurahtaen jälleen hieman
ivallisesti ja kyynillisesti. "Olette sydämellisesti tervetullut
ikivanhan kattoni alle."

Hän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen
minä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt,
ennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä
edellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa
vettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja
uutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.

"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?" kysyin häneltä.

Hän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä
puhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.

"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra", vastasi hän.
"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta."

Nousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja
lähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt
iltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta
suuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli
katettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua
kiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni
ja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin
huoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen
omistajan mausta -- kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden
sisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta
niihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt
itselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja
muudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että
liekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine
oli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen
kummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille
asetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti,
että se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen
kuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski-
ja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen
pieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli
niin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten
aivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle
kaiverrettua mielilausetta:

    _Teen vain sitä, mikä minua miellyttää_.

Panin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois,
ihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni
kiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa
näkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut
varjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi
suuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani
taulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten
olleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun
varrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri
niitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa
kanssa, joka kantoi aamiaisruokia.

Tervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja
purskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan
päin.

"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin", sanoi hän.

"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä."

"Ei suinkaan! Miksi?"

"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä."

"Toivoakseni teillä oli", kysyi hän. "Oliko teillä? Mutta kuinka --?"

Juuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli
huoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin
viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka
kasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen,
ja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen
tyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi
miellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle
kätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.

"Hyvää huomenta, herra", kuhersi hän -- hänen äänensä rakastettavuutta
ei voida ilmaista muulla sanalla. "Nukuitte varmaan hyvin ja
virkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?"

"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion
korvauksen", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa
puhetapaansa. "Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain."

"Oivallista!" sanoi hän hieroen käsiään. "Niin minäkin."

"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi
vieraamme keskellä yötä", sanoi neiti Durham. "Kuinka tyhmää!"

Herra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella
kädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja
minulle miellyttävimmän hymynsä.

"No niin, en tiedä, kultaseni", vastasi hän. "Hänhän olisi voinut olla
vaikka rosvo -- kaiken hyvän lisäksi."

Hän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni
ojentaessaan minulle lautasen.

"Olen pahoillani, että herätin teidät", sanoi hän vieläkin hymyillen.
"Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni
milloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista
elämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa
katsomaan teitä, kun satuitte heräämään."

Hän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni
hänestä hänen holhokkiinsa.

"Älkää välittäkö hänestä" sanoi tyttö. "Hän on sellainen. Hänen
leikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä
olet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin
sinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla -- kerroin, että sinä
varmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt
herra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin -- enkö tehnytkin
niin, herra Craye?"

"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä
hengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena",
huomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. "Mutta, Craye, kuulkaahan
nyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?"

"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe", vastasin. "Sen vuoksi olen
tullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta."

Hänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä
pöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.

"Mikä onni!" huudahti hän. "Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni.
Olette etevä nuorimies, ja minä olenkin ihaillut töitänne siitä
hetkestä saakka, jolloin ensi kerran sain tilaisuuden katsella niitä.
Olen ostellutkin taulujanne. Tuolla takananne esimerkiksi on pari
maalaamaanne vesivärikuvaa ja --"

"Olen nähnyt ne jo."

"Ja yläkerrassa sijaitsevassa työhuoneessani on pari muuta", jatkoi
hän. "Niin, olen todellakin hyvin iloinen! Ja te oleskelette nyt näillä
seuduilla?"

"Saavuin Woolerin hotelliin kolme päivää sitten katsellakseni Cheviotin
ympäristöjä", vastasin minä.

"Lyhyeksikö ajaksi vain?"

"Ei. Olen oman aikani herra."

"Sitten kun vanha Edie voi tunkeutua kinosten läpi, lähetämme hänet
hakemaan tavaranne Woolerista, ja te saatte olla täällä kuin kotonanne,
herra Craye", sanoi hän nyökäyttäen päätään tavalla, mikä merkitsi,
ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan kieltäytymisestä. "Olen
kuuliainen palvelijanne niin kauan, kuin tahdotte vain vierailla
luonani."

"Kas niin!" huudahti neiti Durham. "Tiesin teidän sopivan mainiosti
yhteen. Mutta ehkä herra Craye pelkää ikävystyvänsä."

"Herra Craye ei ajattele mitään sellaista", vastasin nopeasti. "Hän on
vallan murtunut. Olette äärettömän ystävällinen, herra Parslewe, ja
teidän vieraanvaraisuutenne on ruhtinaallista."

"Pyh!" sanoi hän. "Meillä tulee olemaan hauskaa. Ja silloin kun sinä
olet läheisyydessä, tyttöseni, ei kellään ole ikävä", lisäsi hän
nyökäyttäen holhokilleen. "Hän on hyvin vilkas neitonen, herra Craye,
koska hän on hengittänyt kukkuloiden ilmaa keuhkoihinsa."

"Neiti Durham kuuluu varmasti noihin ihailtaviin emäntiin, jotka
eivät voi muuta kuin tehdä vieraansa onnellisiksi", sanoin katsahtaen
imarteluni esineeseen. "Ja minä olisinkin hyvin kiittämätön", lisäsin
vakavammin, "ellen hyväksyisi ystävällistä kutsuanne. Lupaan, etten
väsytä teitä."

"Herra Craye luulee voivansa maalata sellaisen taulun asunnostamme,
että kukkulatkin tulevat näkymään takalistolla, Jimmie", huomautti
neiti Durham. "Sinä ostat kai sen sitten, vai mitä?"

"Vaikene, nainen, vaikene! Sittenpähän nähdään", vastasi herra
Parslewe. "Täällä on hienompiakin aiheita kuin tämä vanha paikka, mutta
ette voi nähdä niitä tänään", lisäsi hän kääntyen puoleeni. "Lunta
on syvälti ja paksulti kaikkialla seiniemme ympärillä ja seuraavan
vuorokauden ja ehkä enemmänkin kuluessa voitte katsella seutua vain
tornimme huipulta. Mutta mainio katselupaikka se onkin."

Ja hän vei minut sinne aamiaisen jälkeen. Sen muurinsakaroilla
varustetulta huipulta oli ihmeellinen näköala ympäröiville seuduille,
ja meidän ollessamme siellä ja katsellessamme lumista maisemaa hän
näytteli minulle sen pääpiirteet. Silloin näin sen, mitä en ollut
voinut huomata edellisenä iltana, että tämä Kelpieshaw oli ehdottomasti
eristetty kaikilta puolilta, ainakin minun käsitykseni mukaan, koska ei
läheisyydessä näkynyt ainoatakaan lammaspaimenen eikä metsänvartijan
majaakaan.

"Pidätte varmaankin yksinäisyydestä, herra Parslewe", huomautin
katsellen ympärilleni. "Ja tämä on varmasti yksinäinen paikka."

"Niin on", myönsi hän. "Tämä sopii minulle ja on vieläkin edullisempaa
holhokilleni ainakin nykyään. Kun toin hänet Intiasta tänne, missä hän
on syntynyt, ryhdyin etsimään miellyttävää asuntoa näiltä seuduilta.
Ja sitten löysimme tämän linnan, joka oli silloin melkein raunioina.
Ostin tämän, laitoin kuntoon ja kalustin, toin tänne Lontoosta paljon
sellaisia esineitä, jotka olin jättänyt sinne säilöön lähtiessäni ensi
kerran Intiaan monta vuotta sitten. Niin asetuimme asumaan tänne. Tyttö
pitää tästä, kuten minäkin."

Hän hymyili puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti, ja me
laskeuduimme portaita jälleen erääseen suureen arkihuoneen yläpuolella
sijaitsevaan huoneeseen, jossa herra Parslewe säilytti kirjojaan ja
kokoelmiaan. Se oli jonkinlainen kirjaston ja museon välimuoto, ja minä
voin huomata hänen olevan melko ylpeän sinne kokoamistaan tavaroista.
Huomasin myöskin, että isäntäni oli varakas mies, koska ainoastaan
rikkailla on varaa sellaisten esineiden ostamiseen. Hän ryhtyi, kuten
kaikki muinaistutkijat, näyttelemään minulle kalleimpia aarteitaan ja
kertomaan niistä, ja kun hän huomasi minunkin tuntevan hieman tätä
alaa, ryhtyi hän kaivamaan esille toisia esineitä vanhoista arkuista
ja kaapeista. Hänen syventyessään mielitoimeensa katselin muutamia
vanhoihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, jotka olivat rivissä eräässä
syvennyksessä, ja jälleen näin erään kirjan kannessa saman vaalenneen
kullatun vaakunan ja mielilauseen, jotka olin jo ennen huomannut
kuparilippaan kannessa arkihuoneessa. Hän sattui kohottamaan katsettaan
ja huomasi minun katselevan sitä.

"Kuinka kummallinen mielilause tämä onkaan, herra Parslewe. Näin sen
vanhassa kuparilippaassanne tahi -laatikossanne tuolla alakerrassa.
'Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.' Mitä se tarkoittaa?"

Hän naurahti ivallisesti.

"Se merkitsee luullakseni sitä, että nuo ihmiset, jotka sen keksivät,
olivat hyvin taipuvaisia noudattamaan omaa mieltään", hän vastasi.
"Kuinka he sitten onnistuivat siinä, on eri asia. Tässä on esimerkiksi
muudan viidennellätoista vuosisadalla painettu kirja, jonka kuvat ovat
vielä niin kirkkaat, kuin ne olisi vasta painettu. Katsokaa, kuinka
hienoa työtä se on."

Olin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se
oli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani
hänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä
selittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin.
Kulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme
yhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti
Durham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan
hevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut
pihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä
suuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä,
koska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen
vaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.

"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi",
huomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat
edessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. "Tähän
aikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä,
vaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin
paksulti kuin sitä onkin."

"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää
minulle joitakin mielipaikkojanne?" ehdotin minä. "Voisin silloin ehkä
tehdä pari luonnosta."

"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien
teidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida
katselemalla sitä."

Meidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana
isäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua,
ikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan
minulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin
tarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta
ajanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia
päähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli
nähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä
asioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin.
Huomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko
vanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka
hänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta.
Mutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.

"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana", sanoi
hän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, "ja näin
kotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani
takaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä
enempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä
olen ja täällä pysynkin."

Arvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä,
mutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut
kysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan;
olisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna
liikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni.
Olinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä
talvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti
jälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä
ja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta
jättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme
kuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä.
Ensi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä
luullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut,
vaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä
arvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.

Alustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja
Roddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian
istuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani
pikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti
matkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat
tavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut
häntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi,
joka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja
punakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme,
kohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin
tarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen
lakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.

"Anteeksi", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi.
"Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä
muudan Kelpieshaw-niminen talo?"

Madrasia vastasi hänelle heti.

"Kolmen kilometrin päässä tuonnempana laaksossa. Ette voi kulkea sen
sivu näkemättä sitä", sanoi hän.

Mies kumarsi hymyillen jälleen mielestäni hieman liian liehittelevästi.

"Herra Parslewe asuu luullakseni siellä?" sanoi hän. "Herra James
Parslewe."

"Kyllä herra Parslewe asuu siellä", myönsi Madrasia. "Haluatteko tavata
hänet?"

Mies hymyili jälleen, mutta tällä kertaa arvoituksellisesti.

"Toivoakseni saan kunnian tervehtiä herra Parsleweä hänen kotonaan",
vastasi hän. "Herra Parslewe -- kenties te tunnettekin hänet -- on kai
hyvin perehtynyt muinaisesineihin ja kaikkeen sellaiseen?"

"Hänen taipumuksensa vetävät häntä vähän sinnepäin", vastasi Madrasia
hieman ajattelemattomasti. "Onko teidänkin laitanne samoin?"

Mies heilautti kättään poistuen kauemmaksi meistä.

"Olen vain harrastelija, pelkkä harrastelija", sanoi hän vieläkin
hymyillen. "Vain oppilas, niin sanoakseni."

Hänen kävellessään laaksoon päin katselimme häntä miettiväisinä.

"En pitänyt lainkaan tuosta miehestä", sanoi Madrasia äkkiä.

"En minäkään, vaikka en tiedäkään, miksi. Tohtori Fellin tapauksia,
luullakseni. Liian altis hymyilemään, vai mitä?"

"Imelä. Ihmettelenpä, kuka hän on ja mitä hän haluaa?"

"Hän ei missään tapauksessa näyttänyt tomukuivalta muinaistutkijalta",
huomautin vielä.

Mutta minkänäköinen mies sitten lienee ollutkin, näimme hänet Parslewen
seurassa tultuamme kotiin. He istuivat vastakkain takan ääressä, ja
Parslewe esitti hänet meille empimättä herra Pawleyksi.




III

KUPARIA


Herra Pawley, joka näytti istuvan hyvin mukavasti nojatuolissaan
lasillinen viskiä ja soodaa lähettyvillään, hymyili meille kuin
vanhoille tutuille. Hän oli selvästi muudan tuollaisia herrasmiehiä,
jotka kotiutuvat äkkiä joka paikassa ja jotka, kuten hetkisen kuluttua
kävi ilmi, ovat melko ovelia ottamaan selkoa asioista. Hän alkoi
todellakin heti tehdä johtavia kysymyksiä.

"Luultavasti teidän tyttärenne?" vihjaisi hän katsahtaen Madrasiaan.

"Ei lainkaan", vastasi Parslewe niin suoraan kuin suinkin. "Holhokkini
vain."

"Hyvänen aika, ja minä kun luulin huomaavani selvää yhdennäköisyyttä!"
sanoi herra Pawley. "Tämä nuori herrasmies on ehkä --"

"Vieraani", vastasi Parslewe. "Herra Craye, kuuluisa taiteilija."

"Olen iloinen saadessani tutustua teihin", mumisi herra Pawley.
"Huomasin teidän hommailevan jotakin alaanne kuuluvaa nähdessäni teidät
ja neiti -- en kuullut oikein selvästi tämän nuoren neidin nimeä, neiti
--"

"Durham!" sanoi Parslewe. "Durham!"

"Aivan niin, neiti Durhamin. Oi, kuinka ihanaa tämä seutu onkaan, herra
Craye, teidänlaisellenne taiteilijalle -- ja millainen mukava asunto
teillä onkaan!" lisäsi herra Pawley kumartaen isännällemme. "Ja te
aioitte sanoa, herra Parslewe --?"

Katsahtaen minuun kummallisesti Madrasia poistui huoneesta, ja
Parslewe, joka jo nähtävästi oli ikävystynyt kuollakseen vieraaseensa,
kääntyi hänen puoleensa.

"Aioin vain huomauttaa, että jos todellakin olette kiintynyt sellaisiin
seikkoihin kuin hautakumpuihin, kiviympyröihin ja muihin sellaisiin
asioihin, olen tuskin sopiva mies teitä neuvomaan. Minä puolestani olen
kiintynyt pääasiallisesti kirjoihin. Jos aiotte jäädä paikkakunnalle
joksikin ajaksi, voin antaa teille luettelon niiden kirjojen,
paikallisten ja muiden, nimistä, jotka voitte lukea. Te voitte
luullakseni löytää ne kaikki Newcastlen eri kirjastoista."

"Olette hyvin ystävällinen, herra Parslewe", vastasi herra Pawley.
"Olisin hyvin kiitollinen siitä."

Parslewe nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta. Kuulin hänen kiipeävän
portaita kirjastoonsa, tornin seuraavaan kerrokseen. Herra Pawley
katsoi minuun. Silmäys oli kummallisen tarkasteleva ja arvosteleva
antaen minulle sellaisen käsityksen, että mies arvaili juuri
mielessään, kuinka paljon hän voi onkia tietoja minulta.

"Herra Parslewe näyttää hyvin etevältä ja oppineelta herrasmieheltä",
huomautti hän. "Harvinaisen oppineelta."

"Niin minustakin."

"Hän saa minunlaiseni miehen, joka juuri on alkanut kiinnittää mieltään
tällaisiin seikkoihin, tuntemaan, ettei tiedäkään mitään."

"Ymmärrän teidät täydellisesti", myönsin.

"Ja millaisen hirmuisen määrän harvinaisuuksia hän onkaan koonnut
ympärilleen. Esineitä jos millaisia! Kas tuollakin on muudan kapine,
joka on kiinnittänyt huomioni puoleensa. Kuinka kaunis se onkaan!"

Hän nousi äkkiä ja käveltyään lattian poikki tarjoilupöydän luo otti
käteensä kuparilippaan, kohotti sen valoon ja katseli sitä liioitellun
ihailevasti.

"Kaunista työtä, herra Craye, hyvin kaunista", sanoi hän lipevästi.
"Tätä ei ole valmistettu eilen. Vanha vaakuna ja mielilause. Hm!
Tiedättekö sattumalta, kenen vaakuna tämä on, herra Craye?"

"En lainkaan. Tiedättekö te?"

"En, en missään tapauksessa. Minähän sanoin jo, tavatessani teidät ja
tuon nuoren neidin tuolla tiellä, olevani vain oppilas ja aloittelija,
herra Craye. Vaakuna on kuitenkin hieno ja mielilause omituinen. Mitä
luulisitte noiden sanojen merkitsevän, herra Craye?"

Ennen kuin ehdin vastata, kuulimme herra Parslewen tulevan takaisin,
jolloin herra Pawley pani kuparilippaan paikoilleen ja palasi tuoliinsa
nopeasti, kuin hän olisi joutunut kiinni tahi pelännyt isännän tapaavan
hänet varastamisaikeista.

"Nämä muinaistutkijat", mumisi hän viitaten minulle varoittavasti,
"minä tunnen. He eivät pidä lainkaan siitä, että heidän aarteitaan
hypistellään. Kalliita! Vanhat pullot, jotka muille ovat vain kuuden
pennyn arvoisia, vastaavat heidän mielestään painonsa kultaa. Juuri
niin."

Parslewe tuli huoneeseen paperiarkki kädessään. Herra Pawley otti sen
vastaan yhtä liioitellulla kiitollisuudella kuin hän oli ihaillut
kuparilipasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. Minä olen
aivan varma siitä, että Parslewe, toivoen siten voivansa kiirehtää
hänen poistumistaan, tarjoutui opastamaan hänet portaita alas pihalle
ja näyttämään hänelle lyhyen oikotien nummen poikki. Niin he hävisivät
näkyvistä, ja kun Parslewe palasi, oli teetarjotin tuotu juuri sisään
ja Madrasia hääri sen ääressä. Hän kääntyi holhoojansa puoleen tämän
tullessa huoneeseen.

"Jimmie! Kuka kumma tuo ihminen oli?"

Parslewe nauroi istuutuessaan mielituoliinsa.

"Sitä en tiedä sen paremmin kuin sinäkään, kultaseni", vastasi hän.
"Hän esitti itsensä vaatimattomaksi työtoveriksi siltä samalta alalta,
millä minä olen vanha mestari, kuten hän sanoi. Sanoi tulleensa
viettämään lomaansa tänne naapuristoon, ja kuultuaan siellä puhuttavan
minusta hän oli uskaltanut tulla tervehtimään minua. Hän halusi tietää,
olisiko näillä seuduilla mahdollisesti joitakin tutkimisen arvoisia
paikkoja, hautoja ja sen sellaisia. Oli kuitenkin kummallista", jatkoi
Parslewe naurahtaen ivallisesti, "hyvin kummallista, etten milloinkaan
elämässäni ole tavannut vähemmän muinaistutkijan näköistä miestä."

"Tahi miestä, jonka puheet niistä asioista olivat vähän niin ja näin",
vihjaisi Madrasia.

"Hän oli koonnut muistiinsa muutamia kuluneita sananparsia jostakin",
huomautti Parslewe. "Hän sanoi ruvenneensa harrastamaan näitä asioita
päähänpistosta, 'koska', huomautti hän kuin olisi lausunut jonkin tähän
saakka tuntemattoman totuuden, 'jokaisen ihmisen pitää tehdä jotakin.'"

"Hän näyttää kuitenkin kiinnostaneen sinua", huomautti Madrasia.

"Kyllä, miksi ei?" myönsi Parslewe. "Hän ei tietystikään voinut sille
mitään, että hän minusta näytti olevan paljon paremmin kotonaan lasi
kädessä ja piippu hampaissa kuin kirjojen ja hautakumpujen ääressä."

"En sittenkään voi lakata arvailemasta, mikä hänet tänne oikeastaan
toi", sanoi Madrasia. "Todellakin oikea aloittelija kirjavassa
urheilupuvussaan ja räikeän värisessä kaulaliinassaan. Luulin häntä
joksikin urheilevaksi kapakoitsijaksi, joka on lähtenyt lyhyelle
jalkamatkalle."

Minä en lausunut mielipidettäni lainkaan, koska herra Pawley oli
todellisuudessa herättänyt minussa kummallisia epäluuloja. Olin
huomannut hänen omituisen, ovelan ja tutkivan katseensa, ja minusta
oli näyttänyt aivan siltä, kuin hänen matkallaan olisi ollut jokin
tarkoitus, kuin hän olisi vakoillut meitä voidakseen tehdä jonkin
löydön. En sanonut siitä mitään Parslewelle enkä Madrasialle, koska
meillä juuri silloin sattui olemaan tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa
keskusteltavaa.

Parslewe pyysi minua jäämään taloon joksikin ajaksi, että voisin
maalata hänelle erään taulun. Hän piti paljon eräästä asunnon
läheisyydessä avautuvasta näköalasta ja tahtoi välttämättä, että joku
taiteilija kiinnittäisi siihen oikeutettua huomiota, ja halusi sitä
paitsi, että taulu maalattaisiin kevätvehreyden aikana, vaikka minä
omasta halustani olisinkin maalannut sen mieluummin syksyllä. Hän oli
tarjonnut minulle jo kelpo hinnankin siitä luvaten senkin, että saisin
asettaa taulun näytteille ensi taidenäyttelyyn. En ollut lainkaan
haluton hyväksymään hänen tarjoustaan, sillä lukuun ottamatta tehtävän
suomia etuja merkitsi työn suorittaminen vähintäänkin kuukauden tahi
kuuden viikon viipymistä Kelpieshawissa Madrasian seurassa. Ja minähän
olin jo rakastunut tyttöön.

Sovimme teepöydän ääressä taulun maalaamisesta. Päätin aloittaa
työn heti, mutta ensiksi oli minun hankittava siihen sopiva kangas.
Parslewe sanoi minun varmasti saavan ostaa tarvittavan vaatteen
Newcastlesta. Päätin siis matkustaa sinne seuraavana päivänä, hakea
sieltä käsiini jonkun värikauppiaan ja ostaa tarvitsemani kankaan.
Siinä tarkoituksessa saavuinkin Newcastleen noin puolenpäivän aikaan
seuraavana päivänä, ja ensimmäinen siellä näkemäni henkilö oli äskeinen
vieraamme, tuo hieman salaperäinen herra Pawley.

Hän ei huomannut minua. Minäkin näin hänet sattumalta, mutta
huomattuani hänet nyt päätin pitää häntä hieman silmällä. Hän seisoi
tulevien junien portilla hajamielisenä ja nähtävästi odottaen jotakin
henkilöä. Etelän pikajuna saapui juuri silloin asemalle, ja matkustajat
alkoivat tungeksia portista asema-alueelle. Hetkisen kuluttua herra
Pawley, jolla oli vieläkin samanlainen puku kuin eilen, kohotti
lakkiaan ja kumarsi kunnioittavan huomaavaisesti. Hänen tervehdyksensä
kohteena oli eräs vanhahko, kookas ja hyvin päättäväiseltä näyttävä
herra, jonka suuria kasvoja koristi vanhanaikainen poskiparta
ja jonka koko olemus mielestäni, silkkihatusta paksupohjaisiin
kiilloitettuihin kenkiin asti, ilmaisi hänen olevan jonkin perheen
uskottu asianajaja. Se, että hän oli paljon herra Pawleytä tärkeämpi
henkilö, näkyi jo selvästi siitä tosiseikasta, että hän vastasi herra
Pawleyn huomaavaiseen tervehdykseen vain armollisella nyökkäyksellä ja
luovutti heti hänen kannettavakseen matkalaukkunsa ja matkahuopansa.
He vaihtoivat muutamia lauseita keskenään, kävelivät sitten laiturin
poikki hotelliin, jonka sisäänkäytävään he hävisivät, suuri mies edellä
ja herra Pawley jäljessä kuin mikäkin kantaja.

Uteliaisuuteni oli nyt kiihtynyt niin suureksi, että päätin oudosta
mielijohteesta seurata Pawleytä ja valkopartaista henkilöä hotelliin
saadakseni jos mahdollista selville hieman enemmän heidän keskinäisestä
suhteestaan. Mutta ajateltuani tarkemmin lähdinkin toimittamaan omia
asioitani. Koska tunsin hieman Newcastlea, menin erääseen kaupungin
keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, joka oli hyvässä maineessa, söin
väliaterian ja vietin siellä vielä tunnin jälkeenkinpäin. Sitten lähdin
etsimään tuota liikettä, jonka nimen Parslewe oli antanut minulle.
Sen omistajalla ei ollut sen suuruista kangaskappaletta, kuin olisin
halunnut, mutta hän lupasi valmistaa minulle sellaisen seuraavaksi
päiväksi, minkä vuoksi päätin jäädä Newcastleen yöksi ja menin
myöhemmin illalla aseman vieressä sijaitsevaan hotelliin tilatakseni
sieltä huoneen itselleni. Sen tupakkahuoneessa istui tuo valkopartainen
henkilö kirjoittamassa kirjeitä. Pawley ei ollut hänen seurassaan.
Eikä Pawley ollut hänen kanssaan silloinkaan, kun hän samana iltana
päivällisen jälkeen tuli jälleen tupakkahuoneeseen ja istuutui tuoliin
viereeni erääseen mukavaan nurkkaan. Mutta nyt hän ei ollut yksinään,
vaan tuli sinne erään nuoremman keski-ikäisen terävännäköisen miehen
kanssa, jolla myös otaksuin olevan jotakin tekemistä lain kanssa.

Nämä molemmat miehet olivat nähtävästi syöneet juuri päivällisensä,
koska tarjoilija toi heille kahvia ja likööriä, jolloin vanhempi
otti esille sikarikotelonsa tarjoten toverilleen. He rupesivat
keskustelemaan puhuen joskus tavallisella äänellä ja joskus taas
alentaen äänensä kuiskauksiksi. Mutta he ehtivät tuskin sytyttää
sikarinsa, kun pari valkopartaisen miehen lausumaa sanaa sai minut
höristämään korviani.

"Epäilemättä!" hän sanoi. "Epäilemättä on tuo kuparilipas -- sen
oleminen siellä, vaakuna ja kiehkuran alle kaiverrettu kummallinen
mielilause -- hyvin tärkeä todistus. Heti, kun kuulin puhuttavan siitä
--"

Hän kumartui lähemmäksi toveriaan enkä pariin minuuttiin voinut kuulla
lainkaan heidän puhettaan. Katsoessani heihin syrjäsilmällä näin
kuitenkin nuoremman miehen kuuntelevan tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi,
koska hän silloin tällöin nyökäytti päätään myöntävästi. Vihdoin hän
sanoi:

"Ja Pawleykö arveli häntä juuri sen ikäiseksi?"

"Siitä on tietysti otettava tarkempi selko."

"Pawleyllä on hyvä huomiokyky", huomautti vanhempi mies. "Olen
turvautunut hänen apuunsa monissa tapauksissa ja hyvällä menestyksellä.
Niin ollen voin luottaa Pawleyn arvosteluun hänen iästään, koska se
sopii mainiosti."

Nuorempi mies katseli sikariaan miettiväisesti hetkisen.

"Kummallista!" sanoi hän vihdoin. "Hyvin kummallista! Sanoisin
kuitenkin sen olevan niin."

"Sitä ei luullakseni voida epäilläkään", vastasi Valkoparta. "En aio
missään tapauksessa matkustaa koko tätä matkaa ja jälleen takaisin
saamatta täyttä varmuutta. Minua ei vain niinkään helposti petetä!"
lisäsi hän korostaen voimakkaasti sanojaan ja nauraa hihittäen sitten
tyytyväisesti. "Ehdoton kieltokaan ei tyydyttäisi minua. Silmiini ei
voida heittää tomua!"

"Te olitte siis täydellisesti selvillä kaikista olosuhteista
kolmekymmentä vuotta sitten?" kysyi toinen. "Tarkoitan,
henkilökohtaisesti."

"Kyllä. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten, määrätäksemme ajan tarkasti.
Hän on nyt kuudenkuudettavuotias, jos asia vain on niin. Niin, tiesin
kaiken, koska olin kaikessa mukana", vahvisti vanhempi mies.

"Erääseen tiettyyn kohtaan saakka, kuten tiedätte, erääseen varmaan
pisteeseen saakka. Jos vain pääsen lähettyville, ja Pawley sanoo sen
käyvän hyvin helposti päinsä, voin tyydyttää haluni melko ovelasti.
Esimerkiksi --"

Ja kerran vielä hän kumartui toverinsa puoleen alentaen ääntään, niin
että keskustelu muuttui kuiskailemiseksi. Ja silloin, koska pelkäsin
jollakin tavoin ilmaiseväni itseni, nousin tuoliltani, poistuin heidän
läheisyydestään ja teeskennellen tahtovani silmäillä keskipöydälle
levitettyjä iltalehtiä menin huoneen toiselle puolen. Otin lehden
käteeni ja istuuduin muka lukemaan sitä. Mutta todellisuudessa katselin
vielä noita kahta miestä arvaillen, mistä he oikeastaan keskustelivat.

Epäilemättä se koski jollakin tavoin isäntääni, Parsleweä. Viittaukset
kuparilippaaseen, siihen kaiverrettuun vaakunaan ja kiehkuran alla
esiintyvään kummalliseen mielilauseeseen tarkoittivat Parsleweä. Ja
mitä taasen Pawleyhin tuli, niin oliko hän vieraillut toistenkin
kuin Parslewen luona? Ja Pawleyn arvostelu, joka Valkoparrasta
näytti tuntuvan niin arvokkaalta, viittasi tietysti Parslewen ikään.
Kaikki koski Parsleweä, eikä minun puoleltani tarvittu ajattelemis-,
päättelemis- eikä erottelemistaitoa voidakseni käsittää, että Parslewen
entisyyteen liittyi jokin salaisuus.

Mutta millainen? Minusta tuntui Parslewe, jos vain arvostelin häntä
lyhyen, mutta hyvin läheisen tuttavuutemme perusteella, erittäin
suoralta ja vilpittömältä mieheltä. Hän oli kertonut minulle
paljon itsestään. Hän oli poistunut Englannista jo hyvin nuorena,
matkustanut Itään, asettunut asumaan Madrasiin, ruvennut erään toisen
englantilaisen, Madrasian isän, liiketoveriksi, myynyt pumpulia ja
indigoa, ansainnut suuren omaisuuden ja tuonut liiketoverinsa ja tämän
vaimon kuoleman jälkeen Madrasian Englantiin asettuakseen asumaan sinne
edellä kerrottuun tapaan. Kaikki tämä tuntui selvältä ja suoralta
tarinalta, minkään huomattavan tahi salaperäisen asian liittymättä
siihen. Mitä nuo miehet niin ollen hakivatkaan? Sillä nyt en enää
lainkaan epäillyt, että Pawley oli tullut Kelpieshawiin vakoojana
hakemaan jotakin erityistä tietoa, enkä sitäkään, että hän selvästi
olikin saanut haluamansa tiedot kyselemällä Parsleweltä ja tutkimalla
kuparilipasta.

Tuo kuparilipas alkoi saada tuhoa ennustavan merkityksen ajatellessani
sitä ja sen suhdetta tähän asiaan. Mutta millainen se suhde sitten oli?
Lipashan se vain oli ja kuparista valmistettu. Kaunista tekoa kylläkin
ja varmasti sellaisen miehen valmistama, joka oli ylpeä työstään,
koska hän oli kaivertanut vaakunankin siihen niin kauniisti. Mutta se
oli joka tapauksessa vain mitätön kuparilipas. Mikä siinä sitten oli
tahi mitä siihen liittyi sellaista, mikä pakotti nämä miehet, ellei
juuri haluamaan sitä omakseen, niin ainakin ilmeisesti kiinnittämään
huomiotaan sen olemassaoloon?

En nähnyt enää noita miehiä tupakkahuoneessa sinä iltana, näin vain
vilahdukselta Valkoparran hänen mennessään nukkumaan samaan aikaan
kuin minäkin ja samaa käytävää pitkin. Näin hänet jälleen seuraavana
aamuna kahviossa aamiaista syömässä, jolloin hän näytti kookkaammalta,
juhlallisemmalta ja lainoppineemmalta kuin milloinkaan ennen. Mutta
Pawleytä ei näkynyt hänen seurassaan, ja rupesin ihmettelemään,
mihin hän oli joutunut. Ehkä hän oli palannut Kelpieshawiin jälleen
vakoilemaan, ja minäkin aioin matkustaa sinne heti, kun vain sain
kankaani. Olin päättänyt saavuttuani kertoa Parslewelle, että
Newcastlessa on henkilöitä, jotka puhuvat hänestä ja kuparilippaasta.

Kauppias, joka valmisteli kangastani, asui erään sivukadun varrella
Haymarketissa, ja lähdin sinne vähää ennen puoltapäivää saadakseni
tilaamani kankaan ja voidakseni sitten heti matkustaa Wooleriin. Mutta
noin Percykadun puolivälissä näin äkkiä Valkoparran kävelevän muutaman
askeleen päässä edelläni. Hänen mukanaan oli sama mies, jonka kanssa
olin nähnyt hänen keskustelevan edellisenä iltana. He juttelivat nytkin
hyvin vakavasti ja ponnekkaasti, päättäen heidän käyttäytymisestään.
Valkoparta oli pistänyt kätensä toverinsa kainaloon ja kumartunut hänen
puoleensa luottavaisesti, toinen kuunteli hänen puhettaan riemuitsevan
tarkkaavaisesti. Seurasin heitä pelkästä uteliaisuudesta. He kääntyivät
vihdoin St. Thomas-kadulle alkaen tarkastaa kauppojen kylttejä.
Valkoparta kohotti sateenvarjoaan, viitaten erääseen, ja hetkisen
kuluttua he astuivat kauppaan. Lyhyen matkan päästä minäkin voin lukea
kirjoituksen: _Bickerdale, pelti- ja kupariseppä_.

Kuparia jälleen, kuparilipas, kupariseppä -- koko juttu alkoi käydä yhä
salaperäisemmäksi. Tuolla nuo samat miehet, jotka olivat keskustelleet
kuparilippaasta edellisenä iltana, olivat aikeissa mennä sellaisen
miehen kauppaan, joka valmisti kupariesineitä. Miksi? Halusin tietää
sen. Ja sen sijaan, että olisin mennyt toimittamaan omia asioitani
värikauppaan, meninkin kadun poikki, kuljin jonkin matkaa eteenpäin ja
käännyin sitten pitääkseni silmällä tuota ovea, josta Valkoparta ja
hänen toverinsa olivat kadonneet.

He viipyivät siellä noin puoli tuntia. Pysyin vahtipaikallani, vaikka
tiesinkin olevani vaarassa myöhästyä junastani. Vihdoinkin he tulivat.
He nyökäyttelivät ja pudistelivat päätään, aivan kuin heidän sieltä
saamansa tiedot olisivat ratkaisseet kysymyksen. Valkoparta erittäinkin
näytti tavattoman tyytyväiseltä. He jatkoivat matkaansa nurkan ympäri
Haymarketille, minkä jälkeen minä pelkän uteliaisuuden johtamana menin
rohkeasti kuparisepän kauppaan. Sen omistaja, muudan vastenmielisen
ja ilkeän näköinen henkilö, vanhahko ja silmälaseja käyttävä, seisoi
tiskin takana. Hänen terävät silmänsä kohdistuivat minuun heti niin
ovelan kysyvästi, että tunsin kovasti hämmästyväni ja vähitellen
punastuvani korviani myöten.

"Olisiko teillä", aloitin laimeasti, "joitakin vanhoja kupariesineitä,
joitakin harvinaisuuksia tahi jotakin sellaista, myytävänä?"

Minusta tuntui kuin hän olisi tarvinnut kohtuuttoman paljon aikaa
vastauksensa ajattelemiseen, ja kun se vihdoin tuli, oli se lyhyt
yksitavuinen.

"Ei."

"Kokoan todella joskus sellaisia esineitä", sanoin. "Olen --"

Hän kumartui äkkiä tiskin yli katsoen minuun terävästi ja tutkivasti.

"Mitä te oikeastaan tahdotte, nuorimies?" kysyi hän tyynesti. "Näin
teidän vakoilevan noita herrasmiehiä."




IV

KESKIÖINEN VAROITUS


Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä,
niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan
Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista
puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen
töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti
seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka
tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.

"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen
ehkä pätevistä syistä -- hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"

Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin
häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta
uhmaavasti.

"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja
minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa
muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!"
sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne
luokseni sellaisilla verukkeilla."

Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten
sen arimpaan kohtaan.

"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko
milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta,
muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja
harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"

Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen
nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin
poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni
tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin
äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.

Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa
merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja
hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt
eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti,
ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani
ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin
tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä
junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen
vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani
niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä,
Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän
keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko
kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta?
Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian
kuin suinkin.

Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun
vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran
seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman
miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan.
Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa
-- huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi -- hän aikoi siis matkustaa
jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti
menossa Kelpieshawiin.

Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja
kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin
hänelle:

"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko
mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"

Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.

"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä
viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan.
Toinen on herra Pebling."

"Kuka herra Pebling on?"

"Asianajaja -- hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme",
vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia -- Grey-kadun
varrella. Kaikki tuntevat hänet."

Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien
täyttämässä ilmapiirissä -- kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi
Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen
matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin
säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun.
Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne
ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen
olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin
huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.

Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin
myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa
Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi
tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin
saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin
hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän
luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet
mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt
voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä,
niin --

Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että
Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet
otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti,
ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan,
nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka
näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta --
huomasin sen selvästi -- ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi.
He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti
keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani
juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.

"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi
matkalippuja uloskäytävällä.

"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti
herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."

Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä
paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin
huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli
juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen
vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin
tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni
hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien
juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta
nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi
päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin
tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän
tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet
oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli
tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri
kahdeksan aikaan -- täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin
parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin.
Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan -- viiden- vai kuudentoista kilometrin
päässä? Hyvä sitten -- juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.

Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen
ystävällisesti.

"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi
ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on
luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"

"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari.
"Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."

Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin
melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja
tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti
tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei
minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön
ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä
mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän
saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella
vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet
tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.

Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät
ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli
jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan
tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin
odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin
ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin
itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen
lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa
saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin
jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että
minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta
koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan.
Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului
kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.

"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen.
Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää
minut sisään."

Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt
lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.

"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun
tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen".
Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja
lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:

    "'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi,
    kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi;
    luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni,
    ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi:
    Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä,
    ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'

"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa
viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."

Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin
mielellänikin.

"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan,
mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu,
jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja
Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa
senkin."

"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos
teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me
pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta --"

Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä
huoneestaan.

"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista
kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"

"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut
turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani
--"

"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut
huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän
sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja
sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä
karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?"
kysyi hän.

Olin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja
miettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet
hänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti,
jotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni
halutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä
hetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa
junaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin
välttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka
samat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat
häneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan
jotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä
kylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi
pientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja
hämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani
ensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen
vähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan
kuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:

"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea", ja toisen kerran, kun
sanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän
purskahti oikein nauruun kuullessaan sen.

"Hyvin mahdollista, kylläkin", mumisi hän. "Hän on kyllä sellainen,
ettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä."

"Siinä on koko juttu, herra Parslewe", lopetin minä. "Jätin herra
Charlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan
viskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät
kilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön
kertomaan teille."

"Niin. Mutta kertomaan minulle -- mitä?"

"Sen, mitä jo olen kertonut."

Hän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.

"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?"

"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä", vastasin.

Hän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.

"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä
teorioja?" vihjaisi hän.

"Enkä ole", vastasin minä. "Juttu on liian mutkallinen teorioille,
herra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle."

"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä", huomautti
hän kuivasti. "Kai olette miettinyt sitä kovastikin?"

Viittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.

"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla
on tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja
itsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka,
puhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan
Newcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta
kuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana."

"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!" Hän sulki huulensa
tuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin
huolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen,
teki hän sen hymyilläkseen. "Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai
selittääkö?"

"Ei ainakaan minulle", myönsin.

Hän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan
selin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja
suuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin
ja sitten äkkiä purskahti nauruun.

"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna", sanoi hän. "Se tulee
kiinnostamaan häntä."

"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai."

"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja
ilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli -- naisena ja omaten
naisellisen aavistuskyvyn -- että herra Pawley oli -- on, jokin
sellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin."

"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään
havaintoja?"

"Ehkä", vastasi hän kylmästi. "Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut
mieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen
muinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni.
Mutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja
hän olikin kieltämättä sellainen."

"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja."

Tein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville
Parslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän
tarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi
minulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi
-- ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.

"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin
minkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän
huoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa
hänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja
huomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi
minulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä
muutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut
vastata siihen kysymykseen itsekin", vastasin minä. "Vaikka hän
tiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta."

"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin
vanhoista hautakummuista", huomautti hän ivallisesti naurahtaen.
"Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin
salaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa
lasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan."

Ymmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä
Parsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon,
jos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa
liikuttanut minua, nousin.

"Sain tarvitsemani kankaan", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta.
"Nyt on kaikki valmista."

"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!"

Hän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme
huoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen
ovensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.

Nukuin kuin tukki lopun yöstä -- niin raskaasti todellakin, että oli jo
melko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin
ajaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä.
Ihmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen
valkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun
kirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu.
Sieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin
ja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle
postipaperiarkille.

"Hyvä Craye!" sanottiin siinä, "te olette hyvä mies ja luottamusta
herättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin
tahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä
aamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti
toimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin.
J. P."

Olin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia
riensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se
keskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen
asetettuun kirjeeseen.




V

CHARLES SPERRIGOE


Seisoin paikoillani vaieten ja katsellen Madrasiaa, kun hän repi
kuoren auki, veti sieltä esille paperisuikaleen (Parslewe oli, olin
sen jo aikoja sitten huomannut, suuri saituri paperin käyttöön nähden
ja raapusteli viestejään ensimmäiselle sopivalle suikaleelle) ja
luki siihen kirjoitetut sanat. Hänet otsansa matalat, hämmästyksen
aiheuttamat juovat muuttuivat syviksi rypyiksi, ja liikkeellä, jota
tuskin voidaan kuvata, hän työnsi paperin pöydän yli minulle.

"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahti hän. "Ja missä hän on?"

Vilkaisin tähän toiseen viestiin, joka mahtui yhdelle riville.

"_Ole kiltti tyttö ja tee käskyjeni mukaan_."

"Tee käskyjeni mukaan!" lisäsi hän. "Taivas varjelkoon, kuka tässä
sitten on käskijänä?"

Ojensin hänelle vaieten kirjeeni ja hän näytti yhä hämmentyneemmältä
luettuaan sen.

"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän. "Onko -- mutta hän on
nähtävästi mennyt tiehensä. Ja sen johdosta, mitä olette kertonut
hänelle. Mitä --? Mutta odottakaahan!"

Hän soitti pientä tiukua, joka oli asetettu pöydän nurkalle, ja ennen
kuin sen kimeä ääni oli lakannut kuulumasta, tuli vanha palvelijatar
nopeasti huoneeseen.

"Tibbie", sanoi Madrasia, "onko herra Parslewe matkustanut ja milloin?"

"Hän lähti kello viiden aikaan tänä aamuna, neiti", vastasi Tibbie.
"Hän vain koputti ovelleni ja sanoi viipyvänsä poissa pari kolme
päivää, siinä kaikki. Hänen lähdettyään katsoin ikkunasta ja näin hänen
ratsastavan pois ponillaan."

"Mihin päin?" kysyi Madrasia.

"Nummen poikki, neiti", vastasi Tibbie. "Roddamiin päin."

Madrasia epäröi hetkisen, nyökäytti sitten päätään ja kääntyen pöytään
päin alkoi kaadella kahvia kuppeihin, jolloin vanha nainen poistui. Ja
kuin aloittaakseni holhoojatointani käänsin tarkkaavaisuuteni kuumiin
ruokiin.

"Kalaa vai liikkiötä?" kysyin minä.

"Hiiteen molemmat!" vastasi Madrasia. "No, kalaa sitten. Mitä tämä
salaperäisyys merkitsee? Mitä kerroitte hänelle viime yönä?"

"Tänä aamuna, pikemminkin", sanoin minä. "Varhain tänä aamuna. Niin,
minunhan piti kertoa sama teillekin, koska hän luuli sen kiinnostavan
teitä paremmin kuin jokin sepitetty tarina. En kuitenkaan tiedä, mitä
tämä kaikki merkitsee. Toivoisin tietäväni. Mutta ehkä te olette
paremmin perillä siitä."

"Ehkäpä, kunhan vain ensin kerrotte minulle asian."

Ja suupalojen lomassa kerroin hänelle kaikki seikkailuni siitä
hetkestä alkaen, jolloin huomasin Pawleyn, siihen saakka, jolloin
löysin Parslewen kirjeen lautaseltani. Kun viittasin ensi kerran
kuparilippaaseen, kääntyi hän katsomaan tuota salaperäistä kapinetta,
joka oli tavallisella paikallaan sivupöydällä, ja kun lopetin
kertomukseni, tuijotti hän siihen jälleen.

"Juuri niin!" sanoin. "Toivoisin voivani kertoa enemmän, mutta en
voi. Ja minäkin haluaisin tietää juuri saman kuin tekin -- mitä tämä
kaikki tarkoittaa? Tämä on joka tapauksessa ensiluokkainen salaisuus.
Pawley saapuu tänne ja hänen huomataan tarkastelevan kuparilipasta.
Matkustettuani Newcastleen näen Pawleyn tapaavan siellä erään
pulleanaamaisen valkopartaisen vanhan herran. Kuulen tämän henkilön
kertovan kuparilippaasta eräälle toiselle miehelle, joka on kuulemma
myös asianajaja. Joudun sitten sanaharkkaan erään kuparisepän kanssa,
jonka tiesin varmasti tuntevan ja nähneen tuon saman kuparilippaan, ja
sitten joudun vielä muihin seikkailuihin. Tulen kotiin ja kerron kaiken
Parslewelle, ja Parslewe pakenee yöllä ja luovuttaa teidät --"

"Kiitoksia vain, mutta hänen olisi pikemminkin pitänyt jättää teidät
minun holhoukseeni", sanoi Madrasia. "Ja älkää unhottakokaan sitä, että
hänen poissaollessaan olen minä isäntänä. Viis siitä, mitä hän sanoi --
ja teidän on oltava niin hyvä ja tottelevainen kuin suinkin. Peruutan
hänen määräyksensä ja olen siis nyt erottanut teidät virastanne.
Ajattelen kuitenkin --"

"Mitä sitten?" kysyin minä nöyrästi.

Hän viittasi haarukallaan tarjoilupöytään.

"Kuparilipasta. Voisinko muuta?"

Otin hieman enemmän liikkiötä ja jatkoin syömistäni jonkin aikaa vaiti
ja miettien.

"Ehkä se on noiduttu", huomautin vihdoin, "kuin satujen aarrearkku."

"Älkää nyt puhuko tyhmyyksiä. Kuta enemmän tätä ajattelen, sitä
varmempi olen siitä, että tämä on tahi voi ainakin olla hyvinkin vakava
asia. Ensiksikin, tuo lipas ei ole aina ollut tuossa paikassa, ei tässä
talossakaan."

"Eikö?" sanoin minä kysyvästi.

Hän vaikeni hetkiseksi voidakseen miettiä. Sitten hän kääntyi
luottavaisesti puoleeni.

"Koska Jimmie on uskonut minut teidän hoitoonne", sanoi hän
mielistelevästi, "niin --"

"Tehän sanoitte minulle juuri äsken peruuttavanne hänen määräyksensä ja
rupeavanne itse päälliköksi."

"Niin kyllä, mutta ymmärrätte varmasti tarkoitukseni! Ja koska hän
käski teidän kertoa minulle kaikki nämä kummalliset seikkailunne, ei
luullakseni ole mitään syytä, miksi en voisi olla yhtä suora teitä
kohtaan. Minusta tuntuu näet siltä, että olemme joutuneet tilanteeseen,
jossa vilpittömyys on suotavaa."

"Aivan varmasti, minun mielestäni."

"No, hyvä sitten", jatkoi hän. "Muistan tuon kuparilippaan tulon tänne."

"Oikeinko totta?"

"Jimmie", jatkoi hän, "käyttääkseni hänestä samaa nimeä, jolla
olen nimittänyt häntä polvenkorkuisesta asti, on hyvin kummallinen
henkilö, paljon kummallisempi kuin te voitte aavistaakaan. Hänellä on
päähänpistoja -- ei lääketieteellisiä eikä patologisia, mutta oikkuja
kuitenkin. Ne esiintyvät hyvin monella eri tavalla. Muudan niistä on
esimerkiksi sellainen, että hän lähtee tiehensä äkkiä yksinään --
Jumala ties, minne."

"Kuten tässäkin tapauksessa", sanoin minä.

"Aivan niin. Tämä ei ole millään tavalla ensi kerta. Hän vain
yksinkertaisesti poistuu, eikä hänestä kuulla eikä tiedetä mitään,
ennen kuin hän palaa takaisin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin.
Ja tavallisesti -- luulenpa todellakin aina -- tuo hän palatessaan
joitakin esineitä mukanaan."

"Hyvin ymmärrettäväähän se on. Hän on silloin ollut hakemassa
harvinaisuuksia."

"Ehkä, mutta miksi niin salaisesti?"

"Sellainen kuuluu asiaan. Kuta enemmän salaperäisyyttä, sitä enemmän
huvia. Ihmisluonne ja erittäinkin muinaistutkijan luonne on sellainen."

"No niin, noin kaksi- tahi viisitoista kuukautta sitten hän lähti
samalla tavalla kuin nytkin", sanoi Madrasia. "En tiennyt silloinkaan,
missä hän oli ollut, koska hän ei milloinkaan kerro matkoistaan.
Mutta kun hän palasi, toi hän kuparilippaan mukanaan. Hän kiilloitti
sen samana iltana, jolloin hän tuli kotiin. Ihailin sitä tietysti ja
kysyin, mistä hän oli sen saanut. Hän vastasi saaneensa sen sattumalta
käsiinsä, kuten hän aina sanoo. Epäilemättä jossakin kadulla tai
pellolla tai jossakin raitiovaunussa tai junassa. Mutta sellainen on
niin Jimmien tapaista. Ja samalla kertaa hän toi mukanaan muutamia
vanhoja kirjojakin -- hyvin vanhoja ja tavattoman harvinaisia -- joista
tein erään huomion, vaikka en ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan
siitä."

"Mitä te huomasitte niissä?"

"Kirjat ovat yläkerrassa hänen kirjastossaan, ehkä olette jo nähnytkin
ne. Jokaisessa kirjassa on nimikilpi vaakunoineen ja mielilauseineen,
jotka ovat aivan samanlaiset kuin kuparilippaassakin."

"Olen nähnyt nuo kirjat ja vaakunatkin. Omituista ja tärkeää."

"Miksi tärkeää?"

"Koska ne näyttävät olevan peräisin samasta paikasta. Hän ei siis
kertonut teille mitään siitä, mistä hän oli saanut nuo esineet?"

"Hän ei kerro milloinkaan kellekään mitään siitä, mistä hän hankkii
noita esineitä -- ei milloinkaan. Hän tuo ne vain kotiin ja asettaa
ne jonnekin ja siinä kaikki. Kuparilipas katosi kuitenkin äskettäin
joksikin aikaa. Huomasin sen ja hän suvaitsi ilmoittaa minulle
vieneensä sen korjattavaksi eräälle miehelle Newcastleen."

"Oo!" huudahdin minä. "Nyt käsitän jo jotakin. Tuo mies oli kupariseppä
Bickerdale. Tietysti!"

"Olen jo ajatellut sitä -- huomasin sen heti teidän kertoessanne
Bickerdalesta. Mutta entä sitten?"

"Hm! Kysymystänne kannattaa ajatella. Entä sitten, todellakin! Luulen
kuitenkin jonkun olevan hyviin kiintyneen tuohon kuparilippaaseen,
mutta miksi, sen tietää yksin Jumala. Tuo lihava valkopartainen vanhus,
esimerkiksi. Ja tästäpä minä muistankin, että hän saapuu tänne tänään
yhtä varmasti kuin kohtalo. Mitä nyt sanommekaan hänelle?"

"Tarvitseeko meidän sanoa muuta kuin että isäntä on tipotiessään?"
kysyi Madrasia.

"Se ei tyydyttäisi häntä. Hän on itsepäinen vanha herra ja sitä paitsi
Charles Jokin, ja hän suuttuisi varmasti, jos kohtelisimme häntä kuin
lakeijaa. Sallikaa minun ehdottaa jotakin."

"Mitä sitten?" kysyi Madrasia epäillen. "Meidän pitää olla varovaisia."

"Muustahan tässä ei ole kysymystäkään. Tehkäämme näin: Jos tuo
vanha herra tulee, ja hän tuleekin varmasti, käskemme Tibbien
opastaa hänet tänne. Otamme hänet vastaan kaikessa komeudessamme; te
tietysti näyttelette oikeata osaanne linnanrouvana ja minä teidän
vieraananne. Pahoittelette, että herra Parslewe on matkustanut pois
kotoaan määräämättömäksi ajaksi, ja koetamme molemmat olla hyvin
varovaisia, ettemme ilmaisisi vanhukselle mitään. Mutta pidämme häntä
silmällä. Minä ainakin haluan nähdä, etsiikö, näkeekö ja näyttääkö
hän tuntevan kuparilipasta. Pawley on kyllä kertonut hänelle, missä
sitä säilytetään, ja ilmaissut tarjoilupöydän paikan. Katsokaamme nyt,
kääntyykö hänen katseensa sinnepäin. Hän tulee ja ehkäpä hyvinkin pian."

"Hyvä", suostui Madrasia. "Mutta jos hän ryhtyy ristikuulustelemaan
meitä?"

"Torjumme hänen kysymyksensä puhumatta mitään tärkeää. Meidän ei
tarvitse välittää mistään muusta kuin siitä, että herra Parslewe on
poissa."

Lopetimme aamiaisemme, pöytä korjattiin, ja istuuduimme odottamaan
puhellen. Ja ennen pitkää kuuluikin tornin ovelta kovaa koputusta.
Tibbie Muir, joka oli jo saanut ohjeensa, meni sinne katsomaan.
Hetkisen kuluttua kuulimme raskaita askelia kiertoportailta.
Tibbie katsoi huoneeseen ja hänen takaansa häämötti muudan suuri
turkiskauluksinen rumilas.

"Täällä on muudan herrasmies, joka sanoo itseään herra Charles -- herra
Charles --" aloitti Tibbie.

Rumilas tuli lähemmäksi hattu kädessään.

"Sallikaa minun", sanoi hän mielistelevästi. Sitten hän katsoi
ympärilleen värillisten lasi-ikkunoiden valaisemassa huoneessa ja
huomattuaan naisen siellä kumarsi. "Charles Sperrigoe", sanoi hän.
"Olen saapunut tänne tervehtimään herra Parsleweä, herra James
Parsleweä."

"Herra Parslewe ei ole kotona", vastasi Madrasia. "Hän on matkustanut
pois liikeasioissa."

Herra Charles näytti pettyneeltä. Mutta hän katsoi tarkasti Madrasiaan
ja kumarsi jälleen kohteliaammin kuin äsken.

"Ehkä minulla on kunnia", sanoi hän, "puhutella neiti Parsleweä?"

"Ei", vastasi Madrasia. "Nimeni on Durham ja olen herra Parslewen
holhokki."

Herra Charles katsoi minuun. Koetin tarkoituksellisesti pysytellä
huoneen varjoisimmassa osassa, koska siellä oli pimeämpää, ja
huomasinkin, ettei hän tuntenut minua, vaikka hän varmaankin oli nähnyt
minut Newcastlessa ja Woolerissakin.

"Entä tämä nuori herrasmies?" vihjaisi hän. "Onko hän herra Parslewen
poika?"

"Ei", vastasi Madrasia, "muudan vieras vain."

Herra Charles näytti surulliselta ja tyytymättömältä. Hän liikahteli
hieman levottomasti ja hermostuneesti.

"Ettekö tahdo istuutua?" kysyi Madrasia.

Hän istuutui eräälle tuolille keskus- ja tarjoilupöydän väliin. Sitten
hän katsoi Madrasiaan uteliaasti ja mielestäni hyvin ihailevastikin.

"Kiitoksia", hän sanoi. "Pahoittelen kovasti herra Parslewen
poissaoloa. Olen kuullut sanottavan herra Parsleweä eteväksi
muinaistutkijaksi."

"Oh!" sanoi Madrasia. "Eteväksikö?"

"Niin, eteväksi juuri", kuhersi vieras. "Hyvin eteväksi."

"Kummallista!" huomautti Madrasia. "Olen luullut häntä vain
hutilukseksi. Sellaiseksi hän varmasti itsekin itseään luulee."

Herra Charles viittasi lihavalla valkoisella kädellään.

"Profeettain, nuori neiti, ei sanota nauttivan minkäänlaista
kunnioitusta omassa maassaan", huomautti hän hymyillen tieten tahtoen.
"Ja oppineet miehet luulottelevat tavallisesti itseään aloittelijoiksi.
Mitä sanookaan muudan lempirunoilijani?

    "'Tiede on ylpeä siitä, että se on oppinut niin paljon;
    viisaus on nöyrä sen tähden, ettei se tiedä enempää.'

"Juuri niin!"

"Pidättekö runoista, herra Charles?" kysyi Madrasia.

"Äärettömästi, ja vanhoista esineistä myös", myönsi vieraamme. "Ja
koska jouduin sattumalta näille seuduille ja kuulin puhuttavan herra
Parslewestä, uskalsin lähteä vieraisille hänen luokseen voidakseni
osoittaa hänelle kunnioitustani ja --"

"Juuri niin", keskeytti Madrasia. "Kuinka ystävällinen olettekaan. Emme
luullakseni ole tienneetkään, että holhoojani maine muinaistutkijana
on leviämäisillään, mutta hän näyttääkin tulevan kuuluisaksi.
Olette toinen henkilö, joka on tullut tervehtimään häntä samassa
asiassa muutamien päivien kuluessa. Toinen", lisäsi hän, "oli muudan
Pawley-niminen herrasmies."

"Todellako?" sanoi herra Charles. "Tunnen vain muutamia
muinaistutkijoita, koska olen jonkinlainen erakko. Ja ehkä herra
Crawley tai Pawley olikin niin onnellinen, että hän tapasi herra
Parslewen kotona ja voi nauttia hänen seurastaan. Aivan niin, aivan
niin. Ja minulla taas voidaan sanoa olleen huonon onnen."

"Herra Parslewe matkusti tänä aamuna", huomautti Madrasia asiallisesti.
"Hän voi palata ehkä jo huomenna, mutta sitä on mahdotonta näin
edeltäpäin sanoa. Hän voi viipyä poissa ehkä viikonkin, jos hyvin käy.
Mutta ilmoitan hänelle varmasti käynnistänne, herra Charles."

"Kiitoksia, kiitoksia", sanoi vieras. "Olen hyvin pahoillani, koska
en vielä tiedä, kuinka kauan tulen viipymään näillä seuduilla. Ihana
romanttinen paikka, hyvin romanttinen. Oletteko asunut täällä kauankin?"

"Aina Intiasta saapumisestamme asti", vastasi Madrasia unhottaen
sopimuksemme. "Muutamia vuosia."

"Niinkö, saapuiko herra Parslewe tänne Intiasta?" kysyi herra Charles
kiihkeästi. "Mutta te -- ette suinkaan te ole syntynyt tuon polttavan
taivaan alla?"

"Olen kyllä", vastasi Madrasia nauraen.

"Englantilaisista vanhemmista, tietysti? Luonnollisesti --
englantilainen ruusu -- ah, englantilainen ruusu! Ei kukaan, neiti
Durham, voisi luullakaan teitä muuksi."

Rykäisin hienotunteisesti. Ja Madrasia ymmärsi vihjauksen.

"Olen pahoillani, ettei herra Parslewe sattunut kotiin", aloitti hän.
"Voinko ilmoittaa hänelle jotakin?"

Herra Charles otti esille kotelon ja asetti nimikorttinsa pöydälle.
Sitten hän nousi, ja molemmat huomasimme hänen kääntävän katseensa
kuparilippaaseen. Hän tarkasteli sitä kotvasen kiinteästi.

"Kiitoksia, kiitoksia", vastasi hän. "Korttini, terveiseni ja
pahoitteluni, ja ehkä suon itselleni sen ilon, että tulen tervehtimään
häntä uudestaan, jos hän vain palaa piakkoin. Tahtoisin hyvin
mielelläni katsella hänen kokoelmiaan."

Madrasia otti kortin käteensä.

"Ja missä asutte, herra Charles?" kysyi hän.

"Vielä päivän tahi parikin Woolerin hotellissa. Ja sen jälkeen ehkä
muutamia päiviä Berwickissä. Wooleriin osoitetut kirjeet saavuttavat
minut joka tapauksessa niin kauan kuin tulen oleskelemaan näillä
seuduilla, koska ne lähetetään jälkeeni."

Hän katseli vieläkin kuparilipasta ja rupesi hetkisen kuluttua
pettämään meitä.

"Kuinka kaunis vanha tarjoilupöytä tuo onkaan?" huomautti hän mennen
lähemmäksi kysymyksessä olevaa huonekalua. "Herra Parslewe on
nähtävästi chippendalelaisten esineiden tuntija."

Hän lähestyi vieläkin lähemmäksi pöytää, mutta molemmat huomasimme,
ettei hän katsellut sitä ollenkaan, tuijotti vain kuparilippaan
vaakunaan.

"Kokoaminen on hauskaa hommaa", sanoi hän suoristautuen. "No niin,
minun on kai lähdettävä. Huvi ei saa syrjäyttää velvollisuutta,
ajoneuvoni odottavat, ja minulla on vielä jotakin tehtävää matkani
päämäärässä."

Hän puristi Madrasian kättä mielestäni liiankin sydämellisesti.
Madrasia kääntyi puoleeni.

"Ehkä tahdotte opastaa herra Charlesin turvallisesti portaita alas?"
ehdotti hän. "Ne ovat melko vaaralliset oudolle."

Menin edellä portaissa ja avasin oven. Huoneessa oli ollut hämärä
ja vielä enemmän portaissa, mutta kevätaurinko valaisi meidät koko
loistollaan tullessamme pihalle, ja silloin, nähdessään minut ensi
kerran selvästi, vanhus huudahti äkkiä kovasti.

"Mutta nuorimies!" sanoi hän tuijottaen minuun ja punastuen tuntiessaan
minut. "Olen nähnyt teidät ennenkin. Esimerkiksi eilen illalla Woolerin
hotellissa. Ja, ja jossakin muuallakin ennen sitä."

"Varmaankin Newcastlessa", sanoin. "Näin teidät siellä pari kolme
kertaa."

Hän pysähtyi kuin naulittu pihan keskelle tuijottaen yhä minuun.

"Kuka te olette?" kysyi hän. "Tyttö tuolla ylhäällä sanoi teitä
vieraakseen."

Hänen mielistelevän kohtelias käytöksensä oli haihtunut nyt, ja hän
näytti melkein uhkaavalta. Katsoin häneen ihmetellen.

"Neiti Durham sanoi aivan oikein. Olen todellakin hänen vieraansa."

"Ja Parslewenkö myös?"

"Niin, varmasti hänenkin", sanoin minä.

"Kuinka kauan olette ollut tuttu hänen kanssaan?"

Hänen käytöksensä alkoi nyt käydä hieman liian röyhkeäksi.

"Mutta --. En ymmärrä lainkaan --"

Hän pukkasi minua äkkiä rintaan kummallisen tuttavallisesti.

"Kuulkaahan nyt, nuorimies", sanoi hän. "Sanoitte nähneenne minut
Newcastlessa. Olinko silloin jonkun seurassa?"

"Kyllä", vastasin minä hieman äreästi. "Näin teidät erään
Pawley-nimisen miehen seurassa."

"Oo!" huudahti hän. "Ja näitte minut eilen illalla Woolerissa
poliisikomissaarin seurassa. Tulitteko te tänne kertomaan sen ja tuon
Pawley-vaiheen Parslewelle? Olenko oikeassa?"

"Kyllä", vastasin minä. "Mutta miksi sitä kysytte?"

Sanomatta enää sanaakaan hän nousi ajoneuvoihinsa, viittasi ajajalleen
ja kiiruhti pois.




VI

VASTUSTAMATON SANOMALEHTIMIES


Katselin, kuinka Charles Sperrigoe ajoi pois nummitietä, suljin sitten
tornin oven ja palasin hitaasti ja hyvin mietteissäni portaita ylös
arkihuoneeseen. Madrasia seisoi vielä paikoillaan uuninmatolla, mihin
hän oli jäänytkin; hänellä oli kuparilipas kädessään ja hän tarkasteli
sitä huolellisesti. Kun tulin huoneeseen, laski hän sen pöydälle ja me
katsoimme toisiimme.

"Luuletteko hänen tulevan takaisin?" kysyi hän.

"En voi tietää sitä", vastasin minä. "Mutta luullakseni hän ja Pawley
ovat melkein samaa lajia. Jos hän on herra ja Pawley on renki, ei
silloin isännän ja rengin välillä ole suurtakaan eroa. Huomasitteko,
ettei hän halunnut myöntää tuntevansa Pawleytä, vaikka muistikin
varmasti tavanneensa Pawleyn Newcastlessa toissa päivänä? Mutta nyt
minä kerron teille, mitä alhaalla tapahtui."

Toistin hänelle tarkoin sen lyhyen sananvaihdon, mihin olin joutunut
vieraan kanssa pihalla. Hän kuunteli innostuneesti, ja hänen silmänsä
kirkastuivat.

"Ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän luuli teidän kertomuksenne
Jimmielle Newcastlen tapahtumista ja hänen tulostaan tänne
karkoittaneen Jimmien täältä äkkiä."

"No niin, eikö hän sitten ole lähtenyt?"

Hän katsoi minuun hetkisen vaiti, nyökäytti sitten päätään kuin
myöntääkseen kieltämättömän tosiseikan.

"Luultavasti hän lähti", vastasi Madrasia.

"Luultavasti! Hän lähti muitta mutkitta!" huudahdin. "Ennen aamua.
Mutta miksi?"

"Hän ei halunnut tavata tuota pöyhkeää vanhaa herraa", sanoi
Madrasia. "Se tuntuu pätevimmältä syyltä. Niin, luulen Jimmien
tarkoituksellisesti poistuneen."

"Ja hän on jättänyt meidät tänne vastaamaan asioista. Jos vain
tietäisin, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä tämä hälinä tuosta
lippaasta merkitsee, niin --"

"Lippaalla on siinä luullakseni vain hyvin vähän tekemistä", keskeytti
Madrasia. "Se toimii vain jonkinlaisena avaimena tahi johtolankana tahi
jonakin sellaisena."

"Niin, varmasti jonakin. Epäilemättä tekin huomasitte, kuinka pian
vanha Valkoparta näki sen. Kaikki nuo puheet tarjoilupöydästä olivat
paljasta roskaa. Hän ei katsonut siihen lainkaan, tuijotti vain
lippaaseen."

"Hän tulee kyllä takaisin!" huudahti Madrasia äkkiä. "Olen siitä aivan
varma. Ja ihmettelenpä, tuoko hän takaisin tullessaan poliisinkin
mukanaan."

"Poliisinko? Miten ihmeessä voi jotakin sellaista pälkähtää päähänne?
Poliisin! Joutavia!"

"Ettekö itse nähnyt herra Charles Sperrigoen, kuka hän nyt sitten
lieneekään, keskustelevan paikallisen poliisikomissaarin kanssa eilen
illalla? Tärkeää! Vanha herra neuvottelee poliisin kanssa. Ehkä lipas
onkin varastettu, ettekö ymmärrä nyt sitä?"

"Ette suinkaan tahdo väittää, että herra Parslewe on varastanut sen?"

"No niin, olen kuullut puhuttavan, että muinaistutkijat voivat joskus
erehtyä niinkin paljon", vastasi hän nauraen. "Heidän käsitteensä
omistusoikeudesta ovat luullakseni hieman hämäriä. Mutta vapautetaan
Jimmie siitä epäluulosta. Hän on ehkä ostanut sen joltakin, joka on
varastanut sen."

"Se voi olla hyvinkin mahdollista. Mutta mistä kaikki tämä
salaperäisyys johtuu, jos asia kerran olisi niin? Miksi ei Pawley, joka
epäilemättä tuli hakemaan lipasta, kertonut suoraan asiaansa? Miksi oli
Sperrigoekin niin salaperäinen?"

"Ah, Pawley tuli vain katsomaan, onko lipas todellakin täällä!
Sperrigoe tuli taas kysymään, kuinka se on joutunut tänne. Tämä tuntuu
minusta aivan selvältä asialta. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi siitä
on nostettu sellainen meteli."

"Ja minä tahtoisin tietää, miksi Parslewe matkusti. Se on paljon
salaperäisempää."

"Ettekö kertonut minulle hänen olleen sen näköisen, että hän tunsi
Sperrigoen, teidän kuvaillessanne häntä?" kysyi Madrasia. "No niin,
herra Charles on joku sellainen henkilö, johon Jimmie on tutustunut
vuosia sitten. Eikä Jimmie ole halunnut tavata häntä. Kuten jo teille
huomautin, on Jimmie hyvin omituinen ja kummallinen. Enkä luule
hänen palaavan kotiin, ennen kuin Charles Sperrigoe on poistunut
paikkakunnalta."

"Ja minä puolestani luulen, ettei Charles Sperrigoe lähde pois
paikkakunnalta, ennen kuin hän saa tavata Parsleweä", sanoin. "Siinä
sitä nyt ollaan."

"Mutta onko se nyt niin erittäin tärkeää?" kysyi Madrasia. "Emmekö
me aio lähteä lainkaan kävelemään näin kauniina aamuna? Emme hyödytä
ketään jäämällä tänne ajattelemaan tuota kirottua asiaa."

Mutta ennen kuin ehdimme toteuttaa aikeemme, ilmaantui Tibbie jälleen
huoneeseen näyttäen hyvin vihaiselta ja happamelta ojentaessaan
Madrasialle uuden nimikortin. Hän ei malttanut olla sanomatta:

"Olen ilmoittanut hänelle senkin seitsemän kertaa, ettei herra ole
kotona, mutta hän ei näytä välittävän sanoistani tuon vertaa eikä mene
tiehensäkään, minkä vuoksi teidän pitää puhutella häntä itse, neiti
Madrasia. Ja ellei tällainen alituinen ovissa laukkaaminen jo vihdoin
lopu --"

Madrasia katsoi korttiin ojentaen sen sitten minulle. Se oli painettu
ja kirjaimet oli nähtävästi tarkoitettu vaikuttaviksi:

        _Augustus Weech_
    _Newcastle Evening Planet_

"No?" kysyi Madrasia.

"Ottaisin luullakseni vastaan tämän herrasmiehen", sanoin minä.

"Opastakaa hänet tänne, Tibbie", komensi Madrasia. "Ehkä hän onkin
viimeinen. Mutta mitä hän mahtaneekaan tahtoa?" jatkoi hän kääntyen
minun puoleeni Tibbien poistuessa muristen. "Uutistenkerääjä!"

"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi
uutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja
millaisia sitten?"

"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle", huomautti Madrasia.
"Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on
joitakin uutisia meille."

Teräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen
kumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli
täynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen.
Kun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa
kuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä
sormellaan siihen.

"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!" huudahti hän. "Aivan varmasti!"

Sitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta
nähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.

"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona", sanoi hän
kohteliaasti. "Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut
puhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin --"

Hän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti
pyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään
melko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut
valmistautua juttelemaan asioista.

"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen", sanoi hän hymyillen jälleen
vilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. "Tuo vanha lipas on
aiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?"

"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin", huomautti Madrasia.

"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä", vastasi
hän iloisesti. "Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin,
luullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä -- eilen, tarkemmin sanoen
-- tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta."

"Tekö?" huudahdin minä.

"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne
sieltä", vastasi hän. "Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin
tavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni."

Madrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama
ajatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.

"Niinkö todellakin?" sanoin minä.

"Kyllä", jatkoi hän. "Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja
tiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte
hänet suuttumaan eilen, herra -- en tiedäkään nimeänne."

"Minua sanotaan Crayeksi", vastasin minä.

"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi
päinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen",
jatkoi hän iloisesti. "Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus.
Herra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne
sanoo hänen matkustaneen pois -- kummallinen vanha nainen, tuo
palvelijattarenne -- oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra
Parslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan
saada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni.
Sillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi."

Madrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme
molemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.

"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?" kysyin niin
ystävällisesti kuin suinkin.

"Niin", sanoi Madrasia, "olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte
sen meille."

Herra Weech hymyili rummuttaen sormillaan hattunsa kupua.

"No niin", sanoi hän armollisesti, "voinhan minä kertoakin sen teille.
Aioin tietysti kertoa sen herra Parslewelle, mutta käyhän se näinkin
päinsä, ja tekin voitte epäilemättä ilmaista minulle jotakin. Kerron
aluksi itsestäni. Kuten jo äsken sanoin, olen Bickerdalen vävy. Menin
naimisiin hänen kolmannen tyttärensä, Melissan, kanssa, jossa ei ole
mitään vikaa. Koska olen niin läheisissä suhteissa Bickerdaleen, käyn
tietysti usein hänen kotonaan -- vierailen siellä aina sunnuntaisin
vaimoni ja lapseni kera. Nyt eräänä sunnuntaina ollessani siellä
vieraisilla, siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, satuin menemään
työpajaan saadakseni tupakoida rauhassa -- anoppini kieltää jyrkästi
kaiken tupakoimisen vierashuoneessaan -- ja näin silloin tuon esineen,
tuon saman kuparilippaan. Huomioni kiintyi melkoisesti kaiverrettuun
vaakunaan ja sen alla olevaan omituiseen lauselmaan, ja kysyin
Bickerdalelta, mistä hän oli saanut sen. Hän kertoi minulle silloin
herra Parslewen Kelpieshawista tuoneen sen hänelle korjattavaksi, koska
se oli hieman vahingoittunut pudotessaan jostakin ja kaipasi niin
muodoin kuparisepän käsittelyä. Keskustelimme sitten hieman siitä.
Bickerdale sanoi sen valmistetun -- sehän on taottua kuparia -- ainakin
noin sata vuotta sitten, kehuen sitä hyvin kauniiksi. Se oli saanut
kuhmun laitaansa, ja Bickerdalen oli nyt suoristettava se, mikä ei
ollut suinkaan helppo tehtävä. Mutta hän onnistui kuitenkin siinä, ja
joko herra Parslewe haki sen tahi se lähetettiin hänelle. Tuossa se
joka tapauksessa on."

Herra Weech kopautti siihen kynnellään kuin korostaakseen sanojaan ja
jatkoi:

"No niin, jonkin aikaa sen jälkeen -- en voi määritellä päivää oikein
tarkasti -- kun lipas oli lähetetty tänne, menin eräänä sunnuntaina
Bickerdalen luo, ja päivällisen jälkeen hän vei minut konttoriinsa.
'Kuulehan nyt', sanoi hän päästyämme sinne, 'kai muistat tuon
kuparilippaan, joka oli lähetetty minulle korjattavaksi ja jota
sinäkin ihailit? Tietysti muistat sen. No niin, sain tässä eräänä
päivänä pienen lähetyksen, joka oli kääritty vanhaan Times'iin, ja
silloin satuin huomaamaan tämän sen etusivulla', lisäsi hän hakien
samalla esille lehden ja viitaten erääseen ilmoitukseen, jonka hän oli
merkinnyt. Luin sen ja tuijotin siihen hämmästyneenä. Tämä", jatkoi
herra Weech vetäen äkkiä esille taitetun lehden povitaskustaan, "ei
ole sama Times'in kappale, joka oli joutunut Bickerdalen haltuun, vaan
toinen samaa numeroa -- hankin sen itselleni jälkeenpäin. Kas niin,
neiti Durham ja herra Craye, lukekaa se saadaksenne selvän käsityksen
siitä, mitä oikeastaan haluan saada selville herra Parsleweltä. Olen
merkinnyt kohdan punaisella."

Hän laski lehden eteemme pöydälle ja me kumarruimme lukemaan tuntein,
jotka, ainakin mitä minuun tulee, muuttuivat äkkiä melko sekaviksi.

    "_250 punnan palkinto. Huutokaupanpitäjille, muinaisesineiden
    kauppiaille, vanhojen kirjojen myyjille, harvinaisten teosten
    ostajille ynnä muille_: Eräästä hyvin tunnetusta yksityisestä
    kirjastosta on hävinnyt tahi varastettu seuraavat harvinaiset
    teokset: 1. Hubbardin kirjoittama Uuden Englannin Nykyinen
    Asema, 1677; 2. Brandtin Hullujen Laiva, 1570; 3. Burtonin
    Anatomia, 1621; 4. Samuel Danielin Kootut Teokset, 1623; 5.
    Draytonin Polyolbioni, 1622; 6. Higdenin Polycroniconi, 1527; 7.
    Florionin Montaigne, 1603. Kaikkien näiden hyvin harvinaisten
    teosten kansissa on kilpi, johon on kaiverrettu seuraava lause
    aivan täydellisenä." (Seurasi teknillinen selostus, joka
    oli yksityiskohtainen ja heraldinen.) "Samalla on hävinnyt
    tahi varastettu muudan muinaisaikainen taottu kuparilipas,
    jonka etusivuun on kaiverrettu sama vaakuna ja lauselma
    kuin edellisessä selostuksessa olemme kuvailleet. On hyvin
    mahdollista, että näitä esineitä tullaan tarjoamaan joillekin
    hyvin tunnetuille kokoilijoille joko täällä tahi ulkomailla.
    Kirjojen kilvet on ehkä poistettu. Alussa mainitsemamme 250
    punnan palkinto maksetaan jokaiselle, joka vain voi antaa meille
    sellaisia tietoja, että hävinneet esineet saadaan takaisin.
    Kaikki sellaiset ilmoitukset on jätettävä allekirjoittaneille."

                               Sperrigoe, Chillingley & Watson.
                                              Asianajotoimisto.                          
                                            Friarsin kujanne 3.                                                                   
                                                    Medminster.

Otin asian omiin hoiviini luettuani tämän. Tyrkättyäni aluksi Madrasiaa
kyynärpäähän ilmaistakseni hänelle, että aioin ryhtyä johonkin,
käännyin herra Weechin puoleen.

"Tämä on hyvin mielenkiintoista ja kummallista. Hm -- ehkä kaipaatte
hieman virkistystä matkanne jälkeen, herra Weech? Mitä sanotte viskistä
ja soodasta?"

"Kiitoksia vain", vastasi hän heti katsahtaen tarjoilupöytään.
"Mikään ei olisi tervetulleempaa, herra Craye. Vuokrasin Woolerista
polkupyörän, mutta tienne -- ainakin muutamin paikoin -- ovat
sellaisessa kunnossa, että jouduin ihan helisemään suoriutuakseni
niistä. Julmaa!"

Sekoitin hänelle väkevän annoksen ja asetin laatikollisen keksejä hänen
lasinsa viereen. Sitten käännyin Madrasian puoleen ja ottaen Timesin
käteeni menin ovelle.

"Suokaa anteeksi neiti Durhamille ja minulle, herra Weech, että
poistumme muutamiksi minuuteiksi", sanoin. "Teidän ei tarvitse odottaa
kauan palaamistamme."

Kun olimme päässeet huoneesta ja saaneet sen oven varmasti kiinni,
katsoin Madrasiaan, joka vuorostaan katsoi kysyvästi minuun.

"Tulkaa kirjastoon", kuiskasin. "Nuo kirjat!"

"Niin, minäkin ajattelin samaa."

Hiivimme portaita ylös, aivan kuin olisimme aikoneet tehdä jotakin
sopimatonta, ja pujahdimme sitten siihen huoneeseen, missä Parslewe
säilytti monia erilaisia aarteitaan. Tyydytimme uteliaisuutemme
viidessä minuutissa ja katsoimme sitten kysyvästi toisiamme. Meillä oli
siihen syytäkin, koska kaikki nuo ilmoituksessa mainitut kirjat olivat
siellä. Kaikki järjestään kilpineen ja kaikkineen.

"Mitähän vielä tulee?" mumisi Madrasia vihdoin. "Emme tietystikään saa
kertoa tätä hänelle."

Hän nyökäytti päätään lattiaa kohti tarkoittaen sitä kohtaa, jonka alla
herra Weech hörppi juomaansa ja pureskeli keksejä.

"Älkää kertoko hänelle mitään. Mutta annetaan hänen sen sijaan kertoa
meille. Tulkaa!"

Palasimme arkihuoneeseen jälleen ja herra Weech näytti viihtyvän siellä
mainiosti.

"Haluaisimme kernaasti kuulla enemmän mielenkiintoisesta jutustanne,
herra Weech", sanoin. "Pääsitte äsken siihen kohtaan, jolloin
Bickerdale näytti teille tämän ilmoituksen. Mitä sen jälkeen tapahtui?"

"No niin, vain seuraavaa", vastasi hän ollen nähtävästi entistä
puheliaammalla tuulella. "Neuvottelimme. Bickerdale tahtoi välttämättä
heti kirjoittaa noille asianajajille ja ilmoittaa herra Parslewen
varkaaksi. Sanoin häntä silloin noin kautta rantain aasiksi, ilmaisten
mielipiteeni, että herra Parslewe pikemminkin oli joutunut todellisen
varkaan petoksen uhriksi. Neuvoin häntä kääntymään herra Parslewen
puoleen, mutta hän kirjoittikin minun tietämättäni noille asianajajille
ilmaisten mielipiteensä, että kuparilipas oli varmasti ollut hänen
hallussaan, ja epäilynsä, että kirjatkin ovat ehkä siellä, missä
lipaskin on. Ja nuo asianajajat lähettivät tänne erään miehen, muutaman
yksityisetsivän tiedustelemaan --"

"Erään Pawley-nimisen, vai mitä?" vihjaisin.

"En ole kuullut milloinkaan hänen nimeään, mutta en ihmettelisi
lainkaan, vaikka olisittekin oikeassa. Kuulin vain puhuttavan hänestä.
Hän saapui tänne joka tapauksessa, ja hänen isäntänsä seurasi häntä
-- kookas, kerskaileva mies, joka käväisi eilen Bickerdalen luona. Ja
silloin riitauduin Bickerdalen kanssa, ymmärrätte kai sen?"

"En oikein. Kuinka ja miksi riitauduitte?"

"Koska Bickerdale jostakin kummallisesta syystä tukki äkkiä suunsa
tuon lihavan henkilön poistuttua tahtomatta ilmaista minulle mitään",
vastasi herra Weech hyvin loukkautuneen näköisenä. "Hän vaikeni
varmaankin ehdottomasti kaikesta teillekin? Suorastaan kieltäytyi
puhumasta! Tämä tapahtui sen jälkeen kuin näin teidän poistuvan hänen
luotaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ilmaisemasta minulle sanaakaan
siitä, mitä oli tekeillä. Minulle, vävylleen ja enemmällekin, sillä
siitäpä juuri kenkä puristaakin, koska olen sanomalehtimies."

"Niinkö!" huudahdin ymmärtäen vihdoinkin jotakin. "Aiotte siis sepittää
tästä jonkinlaisen kertomuksen?"

"Voisinko muutakaan?" vastasi hän nyökäyttäen painokkaasti. "Miksi
luulette minun saapuneen tänne? En usko lainkaan herra Parslewen
-- olen kuullut kerrottavan hänestä useinkin -- varastaneen tuota
siunattua rasiaa, en ollenkaan. Mutta siihen liittyy romantiikkaa
ja salaperäisyyttä ja jotakin muutakin, ja koska halusin sommitella
siitä palstan tahi parikin, matkustin tänne sen alkulähteille, mutta
kuulinkin surukseni, että herra Parslewe on poissa. Voitteko te kertoa
minulle jotakin?"

Vapauduimme herra Weechistä lupaamalla hänelle pyhästi, että herra
Parslewen palattua kerromme hänelle kaiken ja kehoitamme häntä suomaan
vieraallemme ehdottoman luottamuksensa. Hörpittyään toisen lasillisen
viskiä ja soodaa, minkä kestäessä hän kertoi meille luottavaisesti
aikovansa vielä päästä pitkälle, hän poistui jättäen meidät yhä
suuremman hämmennyksen valtaan.

Mutta hämmennyimme vieläkin enemmän iltapäivällä, kun eräs
lennätinpoika tuli Woolerista saakka nummien poikki tuoden meille
sähkösanoman. Se oli luonnollisesti herra Parslewen lähettämä, ja kuten
Madrasia heti huomauttikin, aivan hänen tapaistaan.

"_Teidän molempien on kohdattava minut Newcastlen keskusasemalla
huomenna puolenpäivän aikaan_."




VII

MITÄ KUOLEVA MIES SANOI


Keskustelimme tästä sähkösanomasta pitkän aikaa arvaillen sen
tarkoitusta ja tärkeyttä, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Mutta
ajatusten kohdistaminen toisiin asioihin tuntui melkein mahdottomalta.
Madrasia sai luullakseni hiukan huojennusta mielelleen laittamalla
kuntoon tarpeelliset varusteet aamullista matkaamme varten; luulen
senkin vielä helpottaneen, että hän tiesi voivansa pian tavata
kummallisen holhoojansa ja saavansa -- tahi ainakin yrittävänsä saada
-- jonkinlaisen selityksen näille omituisille toimenpiteille. Sillä
siitä, että ne olivat omituisia, ei voinut olla epäilystäkään. Minun
nopea yleissilmäykseni asioihin, ottaen huomioon kaiken Pawleyn tulosta
herra Augustus Weechin vierailuun saakka, saattoi vain varmistaa sen,
että aloimme olla toivottomasti sotkeutuneita sellaisiin arvoituksiin,
joita oli yhtä hyödytöntä kuin mahdotontakin miettiä.

Mutta saimme kokea vielä enemmän ennen illan pimenemistä. Ensiksikin
tuli toinen sähkösanoma herra Parsleweltä. Se oli yhtä lyhyt ja
täsmällinen kuin ensimmäinenkin, mutta kuitenkin ymmärrettävämpi, ja
jollakin kummallisella tavalla se ilahdutti meitä.

    "_Ottakaa lipas mukaanne_."

Madrasia taputti käsiään.

"Tämä kuulostaa jo paremmalta!" huudahti hän. "Paljon paremmalta. Se
tarkoittaa, että hän selvittää tahi aikoo ainakin selvittää asiat.
Taivaan nimessä, älkäämme vain unhottako kuparilipasta! Kummanko
muistiin tässä voidaan luottaa enemmän, teidänkö vai minun?"

"Minun tietysti, koska minä olen mies."

"Väitelkäämme siitä joskus toiste", vastasi hän. "Naisena -- hyvä
Jumala, mikä siellä taas on?"

Vanha Tibbie oli juuri astumaisillaan huoneeseen teetarjottimineen,
ja kun hän aukaisi oven, kuulimme, kuinka raudoitettuun laudoitukseen
koputettiin kovasti ja itsepäisesti. Tibbie vaikeroi melkein pudottaen
tarjottimen, ja Madrasia kääntyi vetoavasti puoleeni.

"Alamme kaikki hermostua", sanoi hän. "Ettekö menisi katsomaan?"

Laskeuduin portaita alakertaan, avasin suuren oven ja näin edessäni
terveen ja miellyttävän näköisen miehen, joka oli laskeutunut maahan
sievän hevosensa satulasta ja seisoi nyt pihalla suitset kädessään. Hän
hymyili nähdessään minut.

"Herra Craye, varmaankin", sanoi hän. "Olen kuullut kerrottavan teistä.
Oleskelette täällä herra Parslewen vieraana. Onkohan hän kotona?
Tarkoitan, onko hän jo palannut matkaltaan?"

"Ei", vastasin melko töykeästi.

Hän katsoi minuun samalla kertaa sekä ymmärtäväisesti että
luottavaisesti; siihen sisältyi mielestäni jotakin vihjauksen
tapaistakin.

"Asian laita on todellisuudessa niin, että olen hänen asianajajansa",
huomautti hän, "ja --"

Mutta juuri silloin kiiruhti Madrasia portaita alas ja tervehti
vierasta niin lämpimästi, että tulin todella mustasukkaiseksi sekunnin
murto-osaksi.

"Herra Murthwaite!" huudahti hän tarttuen vieraan ojennettuun käteen
ja pudistaen sitä melkein tulisesti. "Tämä oli hirveän kilttiä teiltä.
Olemme ehdottomasti pyörällä päästämme täällä -- henkisesti, tarkoitan
-- ja nyt teidän pitää selittää meille kaikki. Tulonne huojentaa
mieltäni yhtä paljon kuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Tulkaa
sisään! Vanha Edie pitää kyllä huolta hevosestanne. Tämä herrasmies on
nimeltään Alvery Craye, kuuluisa taiteilija, ja hän on melkein yhtä
kovasti poissa suunniltaan kuin minäkin."

"Siinä tapauksessa olen joutunut kummalliseen ja ehkä hyvinkin
vaaralliseen seuraan!" huomautti herra Murthwaite katsahtaen minuun
toisen kerran puoleksi vihjaisevasti "Olette toivoakseni kuitenkin
siksi järkevä, että tarjoatte minulle kupposen teetä, neiti Durham?
Hyvä, silloin tulen sisään."

Hän luovutti hevosensa vanhalle Muirille ja seurasi Madrasiaa
yläkertaan minun harppaillessani viimeisenä. Hänen puheensa oli ollut
kevyttä ja leikillistä, mutta heti kun olimme päässeet arkihuoneeseen
ja minä olin sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä meidän molempien puoleen
katsoen meihin tutkivasti ja vakavasti ja hiljensi luullakseni
tietämättään ääntään. "Kuulkaahan nyt", sanoi hän sellaisen miehen
tapaan, joka tahtoo suoran vastauksen, "sattuuko teistä nuorista
kumpikaan tietämään, missä Parslewe nykyään oleskelee? Tarkoitan
kysymykselläni todellisuudessa sitä, onko hän kotosalla?"

"Kotosallako?" huudahti Madrasia. "Taivas varjelkoon! Tarkoitatteko,
että hän olisi piiloutunut tänne?"

"Miksi ei?" vastasi Murthwaite. "Minä uskallan sanoa, että jokainen,
joka vain tuntee tämän paikan tarkoin, voi piiloutua tänne kuukaudeksi.
Mutta onko hän täällä? Vai onko hän jossakin muualla?"

Madrasia katsoi minuun ja minä noihin pariin sähkösanomaan, jotka
olivat pöydällä teetarjottimen takana.

"Koska herra Murthwaite on herra Parslewen asianajaja", sanoin,
"näyttäisin hänelle nuo sähkösanomat. Ne sopivat parhaiten vastaukseksi
hänen kysymykseensä."

"Aivan oikein", myönsi Madrasia. Hän sieppasi sähkösanomat ja pisti ne
herra Murthwaiten käteen; sitten me molemmat katsoimme häneen tarkasti
hänen lukiessaan ne läpi. "Kas niin", sanoi Madrasia, kun Murthwaite
taittoi ne jälleen kokoon. "Mitä ajattelette?"

"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies", vastasi
Murthwaite. "Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän
molempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin
vieraanvaraisia --"

Kokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja
kuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä,
koska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän
olikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.

"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn", sanoi hän juotuaan
ensimmäisen kupin. "Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs
Charles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta
seudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa
juuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra
James Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt
Kelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan
käsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka
kerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä
erään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee,
että herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin
sellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla
tuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi
minulle."

"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva erään
Pawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka", sanoin.
"Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin.
Kuulkaa siis."

Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua
leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi
selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin,
ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja
yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen
saakka. Madrasia sanoi lopuksi:

"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa
meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."

Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.

"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä
kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen --
tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe
kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota
teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin --"

Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille
asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin
savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme
muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.

"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi
hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun,
Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette
suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi
tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet
Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka -- todellisuudessa sen aikakauden
varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas,
mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.

"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten
tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa
asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney,
jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein
yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä
ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä
ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan
palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä
oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta
sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka
tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä.
Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen
suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja
eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja
muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja
sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa
ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen
toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat
sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen
kuolemaansa. Ne kuuluivat:

"_Kuparilipas -- eräs Palkeney, eräs Palkeney -- kuparilipas_!"

Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle
ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.

"Kaameaa!" mumisi hän.

"Niin juuri", myönsi Murthwaite. "No niin, kukaan ei ymmärtänyt
vanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa
häntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja
vaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston
muutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu
kuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin
käsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta
se oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin
pohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas
oli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä
Pohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!"

Hän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen
jatkaa:

"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka
Sperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri
kertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun
Sperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu,
pani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi
painettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita
vanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana.
Silloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe
oli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut
Sperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen
valtuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan,
kuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta
miksi?"

"Koska satun tuntemaan hänet", sanoi Madrasia äkkiä, "voin vastata
kysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään."

"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan", huomautti Murthwaite,
"voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista
selitystä?"

Nyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.

"Herra Murthwaite", sanoin, "ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan
pyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra
Parsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan --"

"Niin, niin", keskeytti hän. "Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että
miksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?"

"Minulleko?" huudahdin. "Miksi juuri minulle?"

"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte -- sanoisimmeko asian
välittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye,
vaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi
hän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen
poislivahtamisen sijaan? Miksi?"

"Huomautinhan jo", huudahti Madrasia, "että hän on tehnyt sen omista
pätevistä syistään."

Murthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.

"Ettekö nyt ymmärrä?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö nyt voi käsittää sitä,
millaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra
Charles Sperrigoe ei tunne häntä?"

"En ole niinkään varma siitä", sanoin yhtä nopeasti. "Olen joka
tapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut
Sperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä
huomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta."

"Mitä?" huudahti Murthwaite. "Mistä huomautuksesta?"

Kerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi
pälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin
huoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo,
istuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten
noihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli
ne laskenut kädestään.

"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti", hän sanoi. "Otaksun teidän
molempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden
sähkösanomain johdosta?"

"Varmasti!" vastasi Madrasia. "Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme."

"Oikein", jatkoi hän. "Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa.
Ensiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut
teille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että
minä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen
antanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen -- oikeastaan
takuun -- että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle
täydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet
hänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta
Kelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan
käsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin
epärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin
matkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä
tietoja."

"Mutta onkohan hän matkustanut?" sanoi Madrasia.

"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani",
vastasi Murthwaite.

"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani
on ehkä varas, vai mitä?" vihjaisi Madrasia.

"Ei mitään sellaista", Murthwaite vastasi. "No, no, malttakaahan nyt,
hyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä
vain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen
Parslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.

"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta,
herra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä
tämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan
halki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?"

Murthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan
käteensä.

"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin
teilläkin", hän sanoi. "Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo
muutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja
kauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut
sellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies
mumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen
laillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan.
Mielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta,
vaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen
sisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?"

"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn
kartanossa?" vihjaisin.

"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen."

"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen
laadusta?"

"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen
joutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän
kapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös."

"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka
varkaus on tapahtunut?" kysyin.

"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on
ymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että
siellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin
kuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan
muutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin
armeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku
vieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew
Palkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää
kaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä."

Hän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki
portaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen
suitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.

"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne
ja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle
salaisuuden ratkaisun", hän sanoi. "Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja
pyytäkää häntä palaamaan heti takaisin."

Mutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.

"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin
vierailun myös", hän vastasi. "Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan
huomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin."

"Minkä sitten?" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.

"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä
kutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan
pyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi
siihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko
asia on paljon vakavampi."

Murthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.

"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin. "Ehdottomasti!"

Hän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan
viimeiset sanansa.

"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin.
Mutta kai tällekin on olemassa ratkaisu."

Sitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana
aamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi
kuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme
saapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe.
Mutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme,
kunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies
lähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.

"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra,
minä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti
tulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa
hyvät."




VIII

MINUUTTI JÄLKEEN PUOLENYÖN


Seurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta
ja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin
huomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään.
Mutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme
syöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja
ainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo
olin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä
tunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin
odottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen
kohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät
yläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin
avasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu
ruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä
seisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin
milloinkaan ennen.

Hän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet
hänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse
asiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen,
koska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin
mies pääsi poistumaan.

"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No
niin", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa,
"olette luullakseni nälissänne?"

"Kovasti", sanoin minä.

"Aivan nääntymäisillämme", selitti Madrasia.

Parslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi
sitten sivupöytään päin.

"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni", hän sanoi.
"Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi."

Madrasia kääntyi hänen puoleensa.

"Huoneeseeniko?" huudahti hän.

"Numero 186 on varattu sinulle", vastasi Parslewe tyynesti. "Ja te,
Craye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää
nyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä
selville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne."

"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?" kysyi Madrasia.

"Kyllä", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. "Ehkä parikin."

"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä
ainoatakaan yötä", sanoi Madrasia. "En ottanut edes hammasharjaa
mukaani."

"Osta sitten", vastasi Parslewe. "Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja,
kultaseni."

Madrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.

"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi,
Jimmie!" huudahti hän vihdoin. "Mistä kaikki nämä vaatimukset
johtuvatkaan?"

"Hädästä, koska paholainen ahdistaa", vastasi Parslewe kyynillisesti
nauraen.

"Oletko sinä tuo paholainen?" kysyi Madrasia.

"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni", vastasi hän käyden jälleen
lempeämmäksi, "mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä
odottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille
ruokaa ja juomaa."

Pari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän
ääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti
nälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan
tällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa
hyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli
viivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme
mielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti
alkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli
kyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä,
jota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä
iltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.

"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana", lopetti hän. "Olen tilannut
pari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne."

"Entä sinä?" kysyi Madrasia. "Eikö sitä kannattaisi katsella parikin
kertaa peräkkäin?"

"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän
palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."

Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen
tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa.
Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet
lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä
molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin
ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin,
siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja
katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona
on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua
samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta
ensiksikin, missä on lipas?"

Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja
niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut
lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen
viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.

"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."

"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"

Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen
oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani
tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen
minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus
Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta
salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän
kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin.
Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella
tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.

"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."

"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkasti
Murthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntä
ja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra Charles
Sperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."

Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi
viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani
kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että
hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn,
kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten
nytkin.

"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi
lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin
Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää
Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen
kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin
joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa.
Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä
kuulitte."

"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin
olet meille ilmaissut!" huudahti Madrasia.

Kuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.

"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni",
vastasi hän. "Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin --"

"Ennen kuin sinua huvittaa!" sanoi Madrasia. "Aivan niin! Vielä enemmän
salaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha
herrasmies --"

Parslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut
hauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen
takkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin,
kuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen
kätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa
liikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän
ojensi rahat Madrasialle.

"Mene ostamaan itsellesi hammasharja", hän sanoi. "Sinähän tunnet
kaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että
hankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni
puhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä
välitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei
ainakaan minun tietääkseni." Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen
vieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen
minun puoleeni hänen mentyään.

"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen
käsissä", hän sanoi. "Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin."

"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?" kysyin. "Minusta
näyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei
teille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe."

"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin
ymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin
selvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia
seikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän
huoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta."

Hän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja
kevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello
yhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista,
sanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen
rauhalliseen nurkkaukseen.

Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta
niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan
Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat
tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että
aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän
hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.

"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi
ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."

Sanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen
kokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden
sisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni
vaarallisine, miellyttävine hymyineen.

"Hemmetti sentään!" hän huudahti. "Craye, tässä lippaassa on kaksi
pohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken
olevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!"

Minäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin
hänkin.

"Saitteko sen selville mitoista?" kysyin.

"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman
ero", vastasi hän. "Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo,
mutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan -- mitä?"

"Ei mitään erityistä, luullakseni."

"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin
tärkeitä ja kohtalokkaita esineitä", huomautti hän. "Siinä on nyt
kaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita
vääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin
tempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja."

Hän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi,
yrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa
näyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi
luottavaisesti puoleeni.

"Lupasin kertoa teille jotakin", sanoi hän. "Te olette luotettava mies,
Craye, ja minä osoitinkin sen teille jättämällä tytön teidän haltuunne.
Hänkin pitää teistä, ja luulen teidän molempien nuorten rakastuvan
toisiinne, ellette jo olekin, ja jos te olette, niin hyvä niinkin,
poikaseni. Te voitatte vielä itsellenne kuuluisan nimen taiteellanne,
mutta viis siitä, minä kerron nyt teille hieman tästä lippaasta. En
kuitenkaan ilmaise vielä sitä, kuinka olen saanut sen haltuuni, koska
se olisi liian aikaista. Mutta saadessani sen se oli lukossa eikä
minulla ollut avainta siihen enkä minä milloinkaan vaivautunut hakemaan
enkä teettämään siihen sellaista. Kun se kerran hieman vahingoittui,
toin sen Bickerdalelle tänne kaupunkiin ja pyysin häntä korjaamaan
sen. Hän epäröi hieman ottaessaan sen vastaan, mutta sanoi sentään
tietävänsä miehen, joka kyllä osaisi korjata sen, minkä vuoksi jätin
sen hänelle ja käskin samalla aukaista sen. Ja nyt, Craye, ajattelen,
että silloin kun lipas oli Bickerdalen tahi tuon toisen miehen käsissä,
vietiin jotakin tuosta lippaasta, jotakin sellaista, jota en ollut
aavistanutkaan siellä olevan. Se vietiin luultavasti silloin, ellei --"

Hän keskeytti irvistäen kummallisen miettiväisesti.

"Ellei, mitä?" kysyin minä.

Hän nojautui lähemmäksi olkapäätäni ja hiljensi ääntään, vaikka
läheisyydessämme ei ollutkaan ketään.

"Ellei tuo Weech ottanut sitä sieltä eilen Kelpieshawissa", vastasi
hän. "Weech, Augustus. Millainen nimi!"

"Weechkö?" huudahdin minä. "Hänkö? Mahdotonta!"

"Miksi se olisi ollut niin mahdotonta, hyvä mies? Siinä ei ole mitään
mahdotonta. Tehän kerroitte minulle juuri äsken tuolla yläkerrassa
selostaessanne tapahtumia, että menitte Madrasian kanssa kirjastooni
verrataksenne Timesin ilmoituksessa mainittujen kirjojen nimiä
muutamien erityisten hallussani olevien kirjojen nimiin ja jätitte
herra Augustus Weechin yksikseen huoneeseen, missä kuparilipas oli
aivan hänen edessään. Tietysti --"

"Taivas varjelkoon!" huudahdin. "En tullut sitä lainkaan ajatelleeksi!"

"Epäilemättä ette", hän huomautti kylmästi. "Mutta minäpä ajattelin.
Siirrytään nyt erääseen toiseen seikkaan, joka kuitenkin liittyy
pääasiaan. Minulla on sellaisia hommia tänä iltana, jotka toivoakseni
ilmaisevat minulle, onko lippaassa ollut jotakin, ja minä haluan,
että tekisitte minulle pari kolme palvelusta pääasiallisesti siten,
että pidätte huolta Madrasiasta. Ensiksikin, syömme varhaisen
päivällisen. Sitten voitte mennä hänen kanssaan teatteriin -- tässä
ovat liput, annan ne nyt muistaessani teille. Kun tulette takaisin,
on teille katettu kevyt illallinen yksityiseen arkihuoneeseeni. Ennen
kuin menette, ilmoitan Madrasialle, että mahdollisesti viivyn hyvin
myöhäiseen kaupungilla, minkä vuoksi hänen on illallisen jälkeen
mentävä nukkumaan. Nyt seuraa eräs tehtävä teillekin. Haluan, että
odotatte tuossa arkihuoneessa kello kahteentoista saakka yöllä. Ellen
minä saavu sinne täsmälleen silloin" -- tässä hän keskeytti ottaen
taskustaan suljetun kirjekuoren ja ojentaen sen minulle -- "pukekaa
päällystakki yllenne, viekää itse tämä poliisiasemalle -- se on tässä
aivan lähellä -- pyytäkää, että saisitte puhutella komissaaria, ja
antakaa tämä hänelle. Oletteko ymmärtänyt?"

"Jokaisen sanan", vastasin minä. "Mutta miksi kääntyä poliisin puoleen?
Luuletteko ehkä joutuvanne johonkin vaaraan?"

"En niin paljon vaaraankaan kuin vaikeuksiin, vaikka en tahdokaan
kieltää, että voin joutua vaaraankin", vastasi hän. "Mutta seuratkaa
ohjeitani. Siellä on joku komissaari öisinkin. Hän tuntee kyllä nimeni
luettuaan kirjeeni, koska minä olen piirikunnan viranomainen. Jos
hän tekee teille muutamia kysymyksiä, vastatkaa niihin. Ja jos teitä
haluttaa, lähtekää hänen mukaansa, jos hän lähtee itse tahi lähettää
jonkun puolestaan. Oletteko nyt selvillä, mitä teidän on tehtävä
keskiyöllä?"

"Olen täydellisesti", vastasin minä työntäen suljetun kuoren
taskuuni. "Ja minä lupaan toimittaa sen. Mutta toivoakseni ette joudu
henkilökohtaiseen vaaraan, herra Parslewe."

Hänen huulensa jännittyivät ja hän katsoi syrjään kuin vihjaistakseen
minulle, ettei hän halunnut keskustella siitä asiasta, ja hetkisen
kuluttua hän alkoikin puhua aivan muista seikoista. Halusin kysyä
häneltä, mitä minun pitää tehdä siinä tapauksessa, että hänelle
tapahtuu jotakin, mutta en uskaltanut, koska näin aivan selvästi hänen
käsitelleen loppuun sen asian tällä haavaa, ja ymmärsin, ettei tässä
ollut muuta tehtävää kuin toteuttaa hänen ohjeensa.

Söimme tyynesti päivällisemme alakerrassa puoli seitsemän aikaan, ja
kun Madrasia ja minä melkein tuntia myöhemmin ajoimme teatteriin, jäi
Parslewe tyynesti juttelemaan erään vanhan herrasmiehen kanssa. Hän
heilutti meille sikariaan kulkiessamme hänen ohitseen, mutta kutsuikin
sitten Madrasian luokseen.

"Tyttöseni, sinun pitää mennä heti vuoteeseen tultuasi kotiin", sanoi
hän. "Ainakin sitten kun olet syönyt hieman illallista. Älä odota
minua, sillä voin viipyä kaupungilla pikkutunneille saakka."

Sitten hän viittasi tyttöä menemään. Madrasia oli hieman kiihkoissaan
ajatellessaan kappaletta ja minä tavattoman levottomana ja huolissani,
koska niitä tilanteen mahdollisuuksia, jotka voivat esiintyä
keskiyöllä, ei ollut lainkaan hauska ajatella, ja kuta enemmän niitä
mietin sitä vähemmän niistä pidin. Oli hyödytöntä kieltää, että
Parslewe oli erikoinen, jopa kummallinenkin mies, joka menetteli
kaikessa omalla tavallaan, ja minä olin tarpeeksi perillä maailman
tavoista, vaikka olinkin vielä nuori, tietääkseni, että sellaiset
miehet joutuvat aina vaaraan. Minne hän aikoi mennä tänä iltana ja
mitä varten? Selvästi toimittamaan jotakin sellaista, missä hän ehkä
tarvitsi poliisin apua. Mutta jos nyt otaksutaan tämän avun tulevan
liian myöhään niin mitä minun silloin oli tehtävä? Huolimatta siitä,
mitä hän oli sanonut Madrasiasta ja minusta kevyellä tavallaan, olin
melkein vieras hänelle ja tytölle, ja aavistin vaikeuksia, jos jotakin
vakavaa sattuisi tapahtumaan. En pitänyt Parslewestä juuri ollenkaan
sinä iltana, koska hänen mielestäni olisi pitänyt uskoa minulle
enemmän. Mutta sille ei voitu enää mitään, ja tuossa istui Madrasia.
Ja tavattuaan holhoojansa näytti Madrasia melkoisesti tyyntyneen; hän
luotti nähtävästi suuresti Parslewen vaikutusvaltaan.

"Kertoiko hän teille mitään iltapäivällä minun ollessani ostoksilla?"
kysyi hän äkkiä ajaessamme Grey-katua pitkin. "Olen varma, että olette
keskustelleet jostakin."

"Kyllä hieman", vastasin minä. "Hän otaksuu lippaassa olevan kaksi
pohjaa, joiden välissä on kapea ontelo, missä hän luulee olleen
piilossa jotakin, joka on sieltä varastettu; ja ystävämme Weech on
mahdollisesti syyllinen."

"Weechkö?" hän huudahti. "Milloin hän olisi voinut tehdä sen?"

"Kun me mennessämme kirjastoon jätimme hänet yksikseen katselemaan
lipasta. Sellainen otaksuma on luonnollisesti mahdollinen, jos Weech
tunsi salaisuuden."

Tämä näytti antavan Madrasialle uusia aatteita.

"Ihmettelenpä todellakin", sanoi hän mumisten. "Ja senkö vuoksi hän on
tullut tänne Newcastleen, että hän saisi siitä selvän?"

"Jotakin sinnepäin", myönsin minä. "Luulen ainakin niin. Mutta tehän
tiedätte paremmin kuin minä, millainen hän on."

Hän istui hetkisen vaiti -- oikeastaan aina teatterin edustalle saakka.

"Jimmien suhteen voimme olla varmat ainakin yhdestä seikasta", hän
huomautti vakuuttavasti, "nimittäin siitä, ettei kukaan voi voittaa
häntä. Antakaa hänen sen vuoksi selvittää rauhassa asiat."

Minä en ilmaissut, ettei minulla ollut mitään valitsemisen varaa.
Katselimme kappaletta, jota Parslewe oli ylistänyt niin suuresti,
palasimme sitten takaisin hotelliin ja söimme yhteisen illallisen,
minkä jälkeen Madrasia meni huoneeseensa. Kello oli silloin
kaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista ja minä istuin paikoillani
kaikki nuo minuutit odottaen, pitäen silmällä ovea ja kuunnellen
askelia käytävästä, mutta Parsleweä ei kuulunut tulevaksi.

Ja minuuttia yli kahdentoista sieppasin päällystakkini ja lakkini ja
poistuin huoneesta.




IX

PELTISEPÄN ARKIHUONE


Hotellin suuressa lämpiössä oli vain muutamia henkilöitä, mutta heidän
joukossaan oli ensimmäinen ovenvartija, joka minun tullessani sinne
näytti juuri olevan luovuttamaisillaan virkansa hoidon sijaiselleen
yöksi. Mieleeni juolahti jotakin ja minä menin hänen luokseen vieden
hänet syrjään.

"Tunnette kai herra Parslewen?" kysyin minä.

"Herra Parslewenkö? kyllä, herra", vastasi hän.

"Oletteko nähnyt hänen menevän kaupungille tänä iltana?"

"Kyllä, herra. Herra Parslewe poistui hotellista noin yhdentoista
aikaan, vain muutamia minuutteja ennen teidän palaamistanne nuoren
neidin kanssa."

"Ette siis ole nähnyt hänen tulevan takaisin?"

"En vielä, herra. Hän ei ole käynyt hotellissa sen jälkeen."

Nyökäytin päätäni ja menin kadulle. Siis Parslewen asian järjestäminen,
millainen se sitten lienee ollutkin, oli määrätty tapahtuvaksi vasta
kello yhdentoista jälkeen, siis hyvin myöhäiseen. Hän olisi siinä
tapauksessa voinut tulla kanssamme teatteriin, mutta ehkä hänellä oli
ollut toisenlaisia tehtäviä hotellissa, kuten voidaan olettaa. Näiden
asioiden miettiminen oli kuitenkin aivan hyödytöntä, koska minun oli
vain täytettävä hänen pyyntönsä. Eikä ollut minkäänlaista pelkuruutta
minun puoleltani, että sydämestäni inhosin sen täyttämistä. Minulla
ei ollut aavistustakaan, missä päin poliisiasema sijaitsi. Parslewe
oli sanonut sen olevan jossakin läheisyydessä, mutta en tiennyt, millä
suunnalla. Olisin kyllä voinut kysyä sitä hotellissa, mutta en halunnut
hotellin palveluskunnan saavan tietää, että aiomme turvautua poliisin
apuun. Ja sehän olisi sitä paitsi voinut joutua Madrasian tietoon ennen
minun paluutani. Kaduilla oli vielä ihmisiä, minähän voin kysyä heiltä.
Ja juuri silloin tuli eräs poliisi esille nurkan takaa, mitä minun
olisi pitänyt osata odottaakin, ja neuvoi minulle kysyttyäni tien.
Parslewe oli ollut aivan oikeassa, asema oli likellä.

Menin sisään ihmetellen, koska en milloinkaan ennen ollut käynyt
sellaisessa rakennuksessa enkä tiennyt, mitä minun piti odottaa.
Minulla oli yhtä vähän aavistusta, millaiselta poliisin pääasema
näyttää, kuin jonkin itämaisen palatsin sisustuksesta, ehkä vielä
vähemmänkin. Mutta kun tulin sinne, näytti siellä kaikki hyvin
tavalliselta. Siellä oli hyvin valaistu konttori pöytineen ja
pulpetteineen, joiden ääressä joko istui tahi seisoi muutamia poliiseja
kirjoittaen tahi tarkastellen papereita. Muudan heistä, nähdessään
minun lähestyvän tiskiä ja huomaten ehkä epäröivän nulikkamaisen
käytökseni, nousi tuoliltaan, pisti kynän korvansa taakse ja tuli
vastaan melkein isällisen huolestunut ilme punakoissa kasvoissaan.

"Saanko puhutella jotakin korkeampaa virkamiestä", kysyin.

Hän kääntyi puoleksi viitaten erääseen mieheen, jonka huolellisesti
napitetussa takissa oli nyörikoristeita ja joka istui pulpettinsa
ääressä eräässä nurkassa.

"Tuolla on komissaari, herra", hän sanoi. "Puhutelkaa häntä."

Hän kohotti tiskin saranoilla varustettua ovea ja minä menin huoneen
poikki kysymyksessä olevan miehen luo. Hän kohotti katsettaan minun
tullessani lähemmäksi ja mittaili minut nopeasti päästä jalkoihin asti.
Mieleni täytti epämääräinen kiitollisuudentunne siitä, että olin hyvin
puettu.

"Asianne?" sanoi hän.

Menin aivan hänen viereensä. Ehkä minä näytin hyvinkin salaperäiseltä
-- ainakin minusta tuntui niin.

"Tehän tunnette Kelpieshawin omistajan herra James Parslewen?" kysyin
minä.

"Kyllä."

"Herra Parslewe on kaupungissa ja asuu North Eastern Station
Hotellissa. Minäkin asun siellä hänen kanssaan. Hän pyysi minua siinä
tapauksessa, että muudan edellytys mahdollisesti toteutuu --"

Hän keskeytti minut melkein huomaamattomasti hymyillen -- häntä huvitti
nähtävästi täsmällinen puheeni.

"Millainen edellytys?"

"Siinä tapauksessa, ettei hän palaa hotelliin ennen puoltayötä, piti
minun tuoda teille tämä kirje häneltä", vastasin laskien kirjeen
pulpetille. "Hän ei tullut, ja sen vuoksi tulin suoraan luoksenne."

Hän otti kirjeen, aukaisi sen ja alkoi lukea. Paikaltani voin nähdä,
että kirjoitus täytti kolme sivua hotellin postipaperiarkista. Miehen
kasvot eivät hänen lukiessaan ilmaisseet mitään -- eivät hämmästystä,
neuvottomuutta eivätkä kummastusta -- ja hän luki kirjeen vain kerran
läpi. Sitten hän taittoi sen kokoon, pisti pulpettiinsa ja kääntyi
puoleeni.

"Oletteko herra Alvery Craye?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin.

"Tiedättekö, mitä tässä kirjeessä on, herra Craye?" jatkoi hän.
"Ilmaisiko herra Parslewe teille sen sisällön?"

"Ei. Mutta hän pyysi minua vastaamaan kaikkiin teidän tekemiinne
kysymyksiin ja käski minun seurata teitä, jos te kirjeen johdosta
lähtisitte jonnekin."

"Haluan tietää vain yhden seikan", huomautti hän. "Tiedättekö, milloin
herra Parslewe poistui hotellista?"

"Kyllä. Otin selon siitä. Hän oli poistunut noin yhdentoista aikaan --
muutamia minuutteja ennen. Sain sen tietää ovenvartijalta."

Hän nyökäytti päätään, lukitsi pulpettinsa, pisti avaimen taskuunsa,
nousi ja pyydettyään minua istuutumaan hetkiseksi poistui eräästä
ovesta. Parin minuutin kuluttua hän palasi takaisin erään
siviilipukuisen miehen seurassa; hän oli itse pukeutunut mantteliin ja
pannut päähänsä virkalakin. Kuiskattuaan jotakin eräälle kersantille,
joka kirjoitti ahkerasti huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääressä,
hän viittasi minulle ja me lähdimme kolmisin öiselle retkellemme.

Sillä hetkellä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta päämäärästämme.
Mielessäni oli epämääräinen tunne, hyvin hämärä aavistus, että
ehkä olimme menossa johonkin synkkään ja vastenmieliseen kaupungin
kortteliin. Olin käynyt Newcastlessa pari kolme kertaa ennenkin ja
olin silloin kävellessäni siellä todennut, että siellä oli muutamia
köyhälistönkortteleita, jotka olivat yhtä huonossa maineessa kuin
Liverpoolin ja Cardiffin samanlaiset kaupunginosat. Mutta toverini
kääntyivätkin kaupungin keskustaa kohti suunnaten kulkunsa sen
parhaiten rakennettuja osia kohti. Noilla tilavilla ja komeilla
kaduilla oli hyvin rauhallista, ja meidän askeltemme kaiku kuulosti
kamalalta hiljaisuudessa. Ei kukaan puhunut mitään, ennen kuin olimme
kävelleet jonkin matkaa, mutta sitten kääntyi komissaari puoleeni.

"Puhuiko herra Parslewe teille jostakin mahdollisesta vaarasta, herra
Craye, johon hän ehkä voi joutua toimittaessaan asiaansa?"

"Kerron teille tarkasti, mitä hän sanoi", vastasin. "Hän sanoi: 'Ei
niin paljon vaaraa kuin vaikeuksia, vaikka en tahdo kieltää sitäkään,
että voin ehkä joutua vaaraankin.' Niin juuri hän sanoi."

"Aivan niin", huomautti komissaari. "Kertoiko hän teille jotakin
muutakin?"

"Hän ei kertonut minulle mitään, paitsi sen, että toivoo saavansa
haltuunsa ehkä jotakin", vastasin. "Jos tunnette herra Parslewen,
tiedätte varmaankin, että hän muutamissa tilaisuuksissa, milloin se
häntä miellyttää, voi olla epämääräinen ja epäselvä."

"Minä tunnen kyllä herra Parslewen tarpeeksi hyvin", vastasi hän
veitikkamaisesti naurahtaen. "Hyvin kummallinen herrasmies, samainen
Parslewe, ja tavattoman halukas seuraamaan omaa mieltään, kulkemaan
omaa tietään ja toimimaan omalla tavallaan kaikissa asioissa. Koko
Northumberlandissa ei ole ainoatakaan hänen virkaveljeään, joka ei
tietäisi sitä, herra Craye. Te ette siis aavista lainkaan, minne nyt
olemme menossa?"

"En ollenkaan!"

"No niin, koska hän on luvannut teidän tulla mukaamme, voin sen vallan
hyvin kertoakin teille", sanoi hän nauraen jälleen. "Olemme menossa
erään Bickerdale-nimisen läkki- ja kuparisepän taloon ja työpajaan,
jotka sijaitsevat erään sivukadun varrella tässä läheisyydessä. Sinne
juuri on herra Parslewe mennyt."

Minun olisi tietysti pitänyt arvata se. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi,
kun en ollut osannut ajatella sitä ennen. Mutta säpsähdin kuitenkin
tahtomattani.

"Te näytätte tuntevan tuon nimen", sanoi komissaari.

"Niin, minä tunnen sen", myönsin. "Olen käynyt tuossa kaupassa. Vai
sinne hän onkin mennyt."

"Sieltä pitää meidän häntä joka tapauksessa hakea", vastasi hän. "Mutta
en tiedä, löydämmekö häntä sieltä tahi jos löydämme, niin millaisissa
olosuhteissa. Noudatamme nyt kuitenkin hänen määräyksiään, ja tässä on
tuon sivukadun kulma."

Tunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin
vakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten
peräytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen
kuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä
luultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta
ei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan
kerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen
komissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta
kuulunut minkäänlaista liikettä.

Vasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran
yhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui
siitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta
lukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt
valoa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari
apulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.

"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven",
sanoi hän. "Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli."

Pidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen
miehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille,
jotka katsoivat meihin oven raosta.

_Weech!_

Olisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän
kiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt
kaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti
hänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin.
Hän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja
hyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen
kovasti ja varoittavasti:

"Poliisi!"

Näin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki
huoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään
sisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa
päässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan.
Toisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja
uhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin
tarjoilupöydän tapaiseen.

Kaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen
eri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan
ja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan
äärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille
ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen
siviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet
huoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen,
jonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut
ja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.

"No niin, Bickerdale", sanoi hän, "tahtomatta sen enempää puuttua
asiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle -- teitä tahi
Weechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!"

"Ei!" huudahti Pawley. "Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee
kysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska
te olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti --"

Parslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä
varoittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista,
mikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan.
Ja Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille
sikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että
tämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin.
Sitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.

"Herra Pawley", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, "minusta
tuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman
toistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata
huonetta?"

Bickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti
pikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven
huoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe,
viitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän
jälkeensä.

He viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka
olimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme
paikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa
päässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin.
Weech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä
haavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian
ja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa
ja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla
poltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja
odottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi
muutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan
sattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:

"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!"

"Epäilemättä", vastasin.

Hän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin
tyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei
mikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen
tarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui
liikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat
hävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään
siitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että
hän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä
tahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli
vaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli
epäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.

Minä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe
oikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka
tämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin,
kun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn
kanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin
neuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä
eikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen
keskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja
Bickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja
maton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi
kehräämistään...

Keittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä
ikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee
tapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos.
Hän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen
mennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen,
teki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut
kuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen
Parslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.

"Herra Bickerdale", sanoi hän kohteliaasti ja pyytävästi, "teidän
on luullakseni parasta suostua herra Parslewen toivomukseen. Olen
keskustellut hieman herra Parslewen kanssa ja -- ja teidän on
luullakseni parasta tehdä juuri niin."

Bickerdale kääntyi hänen puoleensa äkkiä tuijottaen, mikä ei ilmaissut
muuta kuin sulaa hämmästystä. Saattoi hyvin nähdä, että mies oli
melkein suunniltaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä.

"Mutta miksi?" hän huudahti. "Tehän juuri äsken sanoitte minulle, ettei
minun pidä tehdä mitään sellaista."

Pawley hymyili kummallisesti, hermostuneesti ja paheksuvasti.

"Olosuhteet muuttavat asioita, herra Bickerdale", sanoi hän. "En
tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän. Neuvon teitä tekemään, niinkuin
herra Parslewe haluaa."

Weech hyppäsi seisoalleen vihan ja harmin vallassa.

"Entä me?" kirkui hän. "Me -- minä ja hän! Millaiseksi hyödyksi se on
meille? Mistä me silloin ansaitsemme?" Hän kääntyi melkein vihaisesti
Bickerdalen puoleen. "Älkää suostuko siihen!" jatkoi hän. "Älkää tehkö
sitä? Viis noista miehistä tuolla; poliisilla ei ole mitään oikeutta
sekautua tähän asiaan ja --"

"Minä voin luovuttaa teidät poliisin haltuun parissa minuutissa, hyvä
mies", sanoi Parslewe äkkiä, "vain näyttääkseni teille --"

"Herra Bickerdale", sanoi Pawley, "noudattakaa neuvoani. Ymmärsin herra
Parslewen puheesta, ettei teille koidu siitä minkäänlaista vahinkoa."

Bickerdale katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän äkkiä työnsi kätensä
liivinsä povitaskuun ottaen sieltä esille pienen nelikulmaisen
kirjekuoren, jonka hän yhtä nopeasti ojensi Parslewelle pöydän yli.
Sillä hetkellä, kun lampun valo sattui tuohon kuoreen, luulin näkeväni
ristin sen liepeessä.

"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!" murahti Bickerdale
äreästi. "Peruuttamattomasti!"

Katsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä
toinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän
käänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta,
ja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas,
jonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti
esille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta.
Sen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka
kuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut
toivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen
kasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin
kuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa
ja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi
maksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille
tahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.

Muodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta.
Parslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan
piirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista
vähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme
jälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa
osan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta,
että hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja
minä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen
arkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti
pari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä
siemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi
minuun.

"Nyt vuoteeseen, poikaseni", sanoi hän. "Juuri niin. Seuratkaa siis
minua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme
kävellä sinne yhdessä." Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. "Tahdotteko
ottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne
vuoteeseen, Craye?" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme.
"Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun
kummallisia seikkoja."

Sitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi
huoneeseensa.




X

HÄNET TUNNETAAN KRUUNUSSA


Tämän illan vaihtelevat tapaukset eivät olleet sellaisia, että
ne olisivat vaikuttaneet nukuttavasti, ja minä lepäsinkin kauan
aikaa valveilla ihmetellen niitä. Ajatukseni kohdistuivat tietysti
pääasiallisesti siihen, mitä olin nähnyt Bickerdalen arkihuoneessa.
Kuinka oli Pawleykin tullut sinne? Mitä Parslewe sanoi Pawleylle
tuolla keittiössä, mikä muutti Pawleyn äkkiä melkein palvelevaisen
taipuvaiseksi Parslewen seuraaviin tekoihin nähden? Mikä oli tuo
asiakirja, jonka Bickerdale ojensi Parslewelle? Oliko Bickerdale
löytänyt sen korjatessaan lipasta, vai oliko Augustus Weech anastanut
sen, silloin kun Madrasia ja minä olimme jättäneet hänet yksikseen
Kelpieshawin arkihuoneeseen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät aivoissani
levätessäni vuoteessani kaikkea muuta kuin unisena, ja minun on kai
aivan tarpeetonta lisätä, etten vielä ehtinyt vastata tyydyttävästi
yhteenkään niistä, kun vihdoin vaivuin enemmän tahi vähemmän
levottomaan uneen. Totuus oli näet se, että huolimatta asian kaikista
eri vaiheista tuntui salaisuus minusta kello kahden aikaan yöllä
suuremmalta ja toivottomammalta kuin milloinkaan ennen.

Ja tämä tunne painoi mieltäni vielä herätessänikin kello kuuden
aikaan aamulla niin kovasti, että minun teki mieleni marssia
Parslewen huoneeseen, herättää hänet epäilemättä syvästä unestaan ja
sanoa hänelle, että hänen pitää keventää mieltään tuossa paikassa
puhumalla kaikki. Mutta koska hän mielestäni oli ainoa sellainen mies
maailmassa, jota ei mitenkään voida pakottaa tunnustamaan, ennen kuin
hän itse haluaa sen tehdä, turvauduin toiseen keinoon tyynnyttääkseni
hämmentynyttä mieltäni. Nousin, ajoin partani, pukeuduin ja mentyäni
alakertaan poikkesin suurelle asemalle. Rautatieasemat ovat minusta
mielenkiintoisia mihin aikaan päivästä tahansa, mutta erittäinkin
varhain aamulla. Ensimmäisten junien lähtö ja tulo, heräämisen
asteettaiset ja lisääntyvät merkit, sanomalehtien saapuminen ja
kirjakoppien avaaminen, vieläpä maitoastioiden purkaminen vaunuista ja
poisvieminen, ovat mielestäni tapahtumia, joita kannattaa katsella.
Maleksin sinne tänne jonkin aikaa katsellen ja tehden huomioita,
kunnes kellon osoittimet näyttivät seitsemää. Koska tiesin, etteivät
toverini joutuisi aamiaiselle paljonkaan ennen yhdeksää, menin
ravintolahuoneeseen saadakseni kupillisen kahvia. Ja siellä tiskin
ääressä, matkalaukku jalkainsa vieressä ja makuuhuopa käsivarrellaan,
seisoi Pawley.

Hän hymyili minulle puoleksi imartelevasti ja puoleksi hermostuneesti,
mutta samalla hyvin salaperäisesti. Ja koska minusta äkkiä tuntui
siltä, että minulla on yhtä suuri oikeus kuin jollakin toisellakin
tyydyttää luonnollista kyselemishaluani, menin hänen luokseen
toivottaen hänelle hyvää huomenta. Hän vastasi hyvin kohteliaasti,
ja minusta näytti aivan siltä, kuin hän olisi ollut melko iloinen
saadessaan tavata minut. Hän söi voileipiä hörppiessään teetään, ja
minä tilasin itselleni kahvia ja laivakorppuja. Hetkisen seisoimme
vaiti vierekkäin minun lainkaan tietämättä, että Pawley odotti minun
alkavan keskustelun.

"Poislähdössäkö?" kysyin katsoen hänen matkatavaroihinsa.

"Niin, herra Craye", vastasi hän melkein kiihkeästi. "Seitsemän
neljäkymmentä lähtevässä junassa. Viimeöiset tapahtumat lopettivat
työni täällä."

Huomasin, kuinka hänen puheensa ja käytöksensä olivat muuttuneet.
Hän ei ollut enää mikään harrasteleva muinaistutkija, joka on
tietävinään ja puhuvinaan jotakin noista seikoista huolellisesti siihen
valmistauduttuaan, vaan jonkinlainen lähempiä tietoja etsivä asiamies,
jollaisen tapaan hän nyt puhuikin. Ja edellisen aavistukseni mukaisesti
minä ajattelin, että hän oli valmis ilmaisemaan minulle jotakin
saamistaan tiedoista, vaikka hän ei ehkä halunnutkaan paljastaa minulle
kaikkea.

"Viimeöiset tapahtumat", huomautin minä, "olivat jotensakin
salaperäisiä, herra Pawley."

"Salaperäisiä!" huudahti hän. "Luulisinpa niin toden totta! Olen ollut
mukana monessa omituisessa jutussa elämässäni, herra Craye, mutta en
ainoassakaan tätä kummallisemmassa. En ymmärrä tätä ollenkaan! Mutta te
tiedätte epäilemättä enemmän kuin minä."

"En tiedä mitään", vastasin. "En mitään muuta kuin mitä olen nähnyt. Ja
näkemääni en ole lainkaan ymmärtänyt. Sitäkään esimerkiksi en voinut
ollenkaan käsittää, kuinka jouduitte olemaan läsnä Bickerdalen luona
viime yönä sattuneissa tapahtumissa."

"Ah, sehän voidaan helposti selittää", sanoi hän. "Minut jätettiin
tänne pitämään silmällä Bickerdalea ja yrittämään päästä puheisiin
hänen kanssaan. Samalla jäin ottamaan selkoa siitä, oliko Bickerdale
löytänyt jotakin kuparilippaasta, silloin kun se oli hänen hallussaan."

"Epäilikö sitten joku, että jotakin mahdollisesti oli voinut olla
kätkettynä lippaaseen?"

"Varmasti, herra Craye. Herra Sperrigoe epäili sitä -- oli ainakin
epäilevinään. Sen vuoksi hän juuri lähettikin minut tänne -- noin vain
edeltäpäin tiedustelemaan. Sitten hän tuli tänne itse. Hän palasi kyllä
kotiinsa, mutta käski minun jäädä päiväksi tahi pariksi vahtimaan
Bickerdalea, kuten jo äsken sanoin. Ja viime yönä, juuri kun luulin
voivani houkutella jotakin esille Bickerdalelta ja hänen vävyltään
Weechiltä, astuukin herra Parslewe huoneeseen."

"Missä tarkoituksessa?"

Pawley hymyili arvoituksellisesti.

"Herra Parslewe on kummallinen herrasmies", vastasi hän. "Tekin olette
luullakseni huomannut sen jo, herra Craye, vaikka ymmärtääkseni
olettekin melkein yhtä vieras hänelle kuin minäkin. No niin, herra
Parslewe ei tuhlannut aikaa. Hän ilmoitti Bickerdalelle tietävänsä
hänen löytäneen erään asiakirjan lippaan salaisesta piilopaikasta --
hänellä oli lipas mukanaan ja hän näytti meille, millä tempulla se
avataan."

"Todellako?" keskeytin hämmästyneenä. "Hän oli siis saanut sen
selville?"

"Hän tiesi sen joka tapauksessa", vastasi Pawley. "Se tehdään
kiertämällä jalat irti, nuo pienet nupit, joiden varassa lipas seisoo.
Ja hän vaati Bickerdalea luovuttamaan asiakirjan siinä paikassa,
viivyttelemättä. Heti!"

"Entä sitten?" kysyin minä.

Pawley kaasi itselleen enemmän teetä hämmentäen sitä miettiväisesti.

"Silloin minä sekaannuin asiaan", vastasi hän, "vastustaen sitä herra
Charlesin edustajana. Sanoin että hän on ainoa oikea henkilö, jolle
asiakirja voidaan luovuttaa, ja ilmoitin olevani hänen valtuutettunsa.
Väittelimme juuri siitä ja Bickerdale tuli yhä vastahakoisemmaksi
luovuttamaan mitään kenellekään, ennen kuin saisi tietää, mitä siitä
hyötyisi; silloin te saavuitte noiden poliisien kanssa. Ja lopunhan jo
tiedättekin, herra Craye."

"Päinvastoin", sanoin minä, "minä en tiedä mitään. Mitä herra Parslewen
ja teidän välillänne oikein tapahtui tuolla keittiössä?"

Mutta hän pudisti päätään, ja näin, ettei hän halunnut ilmaista kaikkea.

"Mitä siihen tulee, herra Craye", vastasi hän, "niin herra Parslewe
sulki suuni. Mutta hän on sanansa arvoinen herrasmies, eikä minulla,
sen jälkeen kuin kuulin hänen selityksensä, ollut mitään muuta
valitsemisen varaa, ei ollenkaan, kuin suostua hänen ehdotukseensa,
että asiakirja luovutettaisiin hänelle. Minä en voinut menetellä
mitenkään muuten kuultuani hänen syynsä. Mutta hänen selostuksestaan ei
hiiskaustakaan, herra Craye, ei ainakaan vielä."

"Aavistatteko lainkaan, mitä tuo asiakirja sisältää?" kysyin mennen
vihdoinkin suoraan pääasiaan.

"En", vastasi hän nopeasti. "Mutta minähän voin arvailla."

"Mitä sitten?" kysyin suoraan. "Antaisin paljonkin, jos vain saisin sen
tietää."

Hän katsahti ympärilleen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan, vaikka
ei ketään ollutkaan läheisyydessä. "No niin", hän sanoi. "Oletteko
kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Palkeney-nimisestä herrasmiehestä,
Palkeneyn kartanon omistajasta, herra Matthew Palkeneystä, joka kuoli
vähän aikaa sitten, kenenkään sukulaisen kaipaamatta, mutta varakkaana
suuren kartanon omistajana, ja jonka kirjastosta tuo lipas ja nuo
kirjat on epäilemättä varastettu?"

"Olen kuullut puhuttavan hänestä ja kaikesta muustakin", vastasin.

"No niin, herra Craye, näin meidän kesken sanoen luulen tuota
asiakirjaa, jonka herra Parslewe sai Bickerdalelta viime yönä tahi
pikemminkin varhain tänä aamuna, ei sen vähäpätöisemmäksi kuin herra
Matthew Palkeneyn testamentiksi, jonka tuo vanhus -- tuo kummallinen
vanha höperö oli piilottanut lippaaseen. Se ainakin on minun
mielipiteeni."

"Tiedetäänkö hänen sitten tehneen testamentin?" kysyin.

"Ei tavalliseen tapaan. Mutta asiat tulevat julki. Tämäkin olisi
tullut ilmi ennemmin, elleivät maalaiset olisi niin hitaita kertomaan
asioista. Sperrigoet, jotka olivat tuon vanhan herrasmiehen
asianajajia, eivät ole milloinkaan löytäneet minkäänlaista testamenttia
eivätkä päässeet sellaisen jäljillekään. Mutta äskettäin, aivan
äskettäin, he ovat saaneet selville seuraavan asian: Pari tilalla
palvelevaa miestä, joista toinen on halonhakkaaja ja toinen
metsänvartija, oli tullut ilmoittamaan heille, että he jonkin aikaa
sitten olivat todistaneet erään paperin, jonka heidän vanha isäntänsä
oli heidän nähtensä allekirjoittanut. Voiko tuo paperi olla muu kuin
testamentti, herra Craye? Mitä luulette?"

"Siltä ainakin kuulostaa", myönsin. "Ja tekö luulette herra Parslewen
saaneen juuri sen paperin viime yönä haltuunsa?"

"Niin", hän vastasi. "Sillä olen kuullut -- herra Charles kertoi sen
minulle itse -- että kun vanhus joutui kuolinvuoteelleen, puhui hän
vain tuosta kuparilippaasta -- niin he ainakin olivat ymmärtävinään
-- nimensä yhteydessä. Herra Craye, luulen hänen piilottaneen
testamenttinsa lippaaseen ja otaksun sen nyt olevan herra Parslewen
taskussa."

Myönsin, että otaksuma tuntui hyvin mahdolliselta.

"Kuulemme siitä luultavasti vielä", sanoin. Pawley tarttui
matkalaukkuunsa.

"Minun pitää nyt lähteä junaan. Kuunnelkaa tarkasti ja pitäkää
silmänne auki, herra Craye. Saatte luullakseni huomenna tahi
ylihuomenna kuulla ja nähdä kummallisia asioita, jos vain pysytte herra
Parslewen seurassa. Sanon teille kuitenkin sen, että vaikka herra
Parslewe epäilemättä onkin omituinen, hyvin omituinen ja kummallinen
herrasmies, on hän ehdottomasti rehellinen, joten paperi, jonka hän sai
Bickerdalelta, on hyvässä tallessa hänen hallussaan. Muussa tapauksessa
en minä nyt matkustaisi etelään. Ja kuten jo äsken sanoin, saatte nähdä
jotakin kiinnostavaa, jos vain pysytte herra Parslewen seurassa. Sille
ei mikään tarinakaan tule vetämään vertoja."

Sen sanottuaan hän lausui minulle jäähyväiset mennen junaansa, ja
minä palasin hotelliin yksityiseen arkihuoneeseemme ostettuani erään
aamulehden. Madrasiakin tuli hetkisen kuluttua sinne.

Minun ei ollut lupa ilmaista Madrasialle mitään yön tapahtumista, eikä
hän onneksi kysellytkään menneitä seikkoja, koska hänen koko huomionsa
näytti kiintyneen lähimpään tulevaisuuteen. Hänen tullessaan huoneeseen
oli siellä muuan tarjoilija kattamassa aamiaispöytää, minkä vuoksi me
vetäydyimme ikkunakomeroon katselemaan kaduille, joilla liikenne jo
alkoi vilkastua.

"Oletteko puhutellut häntä tänä aamuna?" kysyi Madrasia merkitsevästi.
"Ettekö? Tapasitteko hänet viime yönä?"

"Juttelimme vain muutamia minuutteja", vastasin minä.

"Ilmoittiko hän teille, mitä tänään teemme?" kysyi hän.

"Ei sanallakaan. Ei mitään."

"Eikä sitäkään, lähdemmekö kotiin vai emme?" kysyi hän. "Eikö? Mutta
miksi sitten olemme täällä?"

"En tiedä", vastasin. "Kysykää häneltä."

"Voisin yhtä hyvin kysyä sitä tuolta kuvapatsaalta!" sanoi hän viitaten
ikkunasta. "Olen mielestäni kuin teatterinukke, jonka nuoria Jimmie saa
vedellä mielensä mukaan."

"Tuntuuko se teistä vastenmieliseltä?"

"No niin, minusta näyttää aivan siltä, kuin ei tässä kenelläkään olisi
omaa järkeä eikä tahtoa", sanoi hän. "Kuulkaahan nyt, jos hän aamiaista
syödessämme tekee jonkin uuden ehdotuksen tahi suunnitelman tahi saa
hullun mielijohteen, mitä silloin aiotte tehdä?"

Katsoin häneen tarkoituksellisen vakavasti.

"Myöntyä siihen", vastasin.

"Niinkö? Mutta miksi?"

"Koska en voi tehdä muutakaan."

Hän katsoi minuun hetkisen vakavasti.

"Toivoakseni hän ei ole vielä hypnotisoinut meitä", Madrasia sanoi.
"Minusta näyttää aivan siltä, että hänen tarvitsee vain kohottaa
sormeaan saadakseen meidät kävelemään jäljessään kuin lampaat."

"Mikä on sittenkin melko huvittavaa", huomautin, "koska se tekee elämän
vaihtelevammaksi. Ehkä hänellä on tänään varattuna meille jotakin hyvin
kiihottavaa."

"No niin, jos haluatte kulkea talutusnuorassa kuin opetettu karhu, --
mutta tuossa hän nyt on!"

Parslewe ja aamiainen tulivat samalla kertaa. Hän oli nähtävästi käynyt
ostamassa myymäläkojusta jonkin finanssilehden ja istui syödessään
ja juodessaan vakavana tuijottaen numeroihin ja lukien tilastollisia
tietoja. Vasta lopetettuaan aamiaisensa hän suvaitsi kiinnittää hieman
huomiotaan meidänkin läsnäoloomme. Laskien lehden kädestään hän
kumartui pöydän yli holhokkiinsa päin hymyillen hänelle.

"Kas niin, kultaseni", Hän sanoi, "ostitko eilen iltapäivällä kaikki
tarvitsemasi tavarat?"

"Ostin kyllä", vastasi Madrasia heti.

"Riittävästikö, kunnes pääsemme kotiin?" jatkoi Parslewe.

"Aivan", sanoi Madrasia.

"Ostitko sattumalta matkalaukun tahi korin tahi jonkin muun, mihin voit
pakata tavarasi?" kysyi Parslewe nauraen.

"Kyllä ostin. Luulitko minun lähtevän kantamaan ruskeaa paperilaatikkoa
takaisin Wooleriin? Ostin melko kauniin matkalaukun."

"Ahaa!" vastasi Parslewe miellyttävästi. "Hyvä on. Siinä
tapauksessa on parasta, että menet täyttämään sen, tyttöseni, sillä
neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua lähdemme matkalle."

"Minne sitten?" Madrasia kysyi. "Kotiinko?"

"Ei vielä", sanoi Parslewe. "Lähdemme pikajunassa etelään. Ja vieläpä
melkoisen matkan päähänkin, minkä vuoksi meidän on saatava paikka
ravintolavaunussa. Laittaudu sen vuoksi valmiiksi."

Madrasia viittasi hennolla sormellaan minuun.

"Häneltä et ole vielä kysynyt mitään?" huudahti hän.

"En olekaan", vastasi Parslewe tyynesti. "Mutta hänkin lähtee mukaan.
Lähdemme kaikki. Mene sinä vain laittamaan tavarasi kuntoon." Hän
kääntyi minun puoleeni tytön poistuessa huoneesta, ja hänen hymynsä oli
kiehtovampi kuin milloinkaan ennen. "Te voitte vallan hyvin seurata
tapausten kulkua loppuun asti, herra Craye", hän sanoi. "Saamme
luullakseni asiat järjestykseen huomenna puolenpäivän aikaan. Lupaan
näyttää teille jotakin sellaista, mikä vetoaa taiteilijasilmäänne. Mitä
arvelette?"

"Kun ihminen on pannut sormensa peliin, saa hän antaa koko kätensäkin,
herra Parslewe", vastasin. "Olen mukana, mutta hitto vieköön, jos vain
tiedän, mitä tämä kaikki tarkoittaa!"

"En ole vielä ihan varma, tiedänkö sitä itsekään, hyvä mies. Mutta
luullakseni lähestymme ratkaisua. Valmistautukaa siis matkalle."

Hän poistui sitten, enkä nähnyt häntä ennen kuin kaikki tapasimme
toisemme lähtiessämme pikajunaan. Parslewen kanssa oli hyvin hauska
matkustaa, koska hän osasi järjestää olomme täydellisen mukavaksi. Hän
oli jo tilannut kolme paikkaa ja pöydän ensiluokan ravintolavaunusta ja
varustautunut suurella kuva- ja sanomalehtikimpulla. Kuten hän sanoi,
meillä ei ollut muuta tehtävää kuin istuutua pehmeille istuimille,
pistää jalkamme pöydän alle ja kuluttaa aikaamme ylellisessä
joutilaisuudessa. Teimmekin niin, mutta kun juna lähti Newcastlesta
pitkälle matkalleen etelään päin, ei Madrasialla eikä minulla ollut
pienintäkään aavistusta siitä, minne oikeastaan olimme menossa.
Luullakseni oli meille, erittäinkin Madrasialle, suureksi kunniaksi,
ettemme tehneet minkäänlaisia kysymyksiä, vaan annoimme Parslewen
menetellä kanssamme mielensä mukaan. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen
aavistus matkamme päämäärästä; ehkä se oli Palkeney Manor tahi jokin
muu paikka, missä joku, ehkäpä Sperrigoe, asuu. Mutta en tiennyt
ollenkaan, missä Palkeney Manor sijaitsi; Pawley oli kyllä ilmoittanut
sen sijaitsevan sisämaassa, mutta sisämaakin on hyvin laaja.

Lounaan syötyämme jäimme vaunuun siksi, kunnes juna saapui
Peterboroughiin. Siellä Parslewe varoittamatta meitä lainkaan hätisti
meidät laiturille. Siinä hän katseli meitä ivallisesti hymyillen.

"Täältä me vasta oikeastaan aloitammekin matkamme", hän huomautti
kuivasti. "Tuo oli vain valmistusta tähän, eikä se ollut edes
rasittavaa. Mutta nyt --"

Hän keskeytti äkkiä poistuen luotamme. Hetkisen kuluttua näimme hänen
keskustelevan erään virkamiehen kanssa. Madrasia kääntyi puoleeni.

"Ette tietystikään lainkaan aavista, minne olemme menossa", hän sanoi.

"Jos tarkoitatte sitä, etten tiedä sitä tarkasti enkä varmasti,
olette oikeassa", vastasin. "Mutta jos tarkoitatte jotakin paikkaa
viidenkymmenen tahi sadan neliökilometrin alalla, niin kyllä aavistan."

"Minne sitten?" hän kysyi.

"Olemme luullakseni matkalla johonkin sisämaan piirikuntaan", vastasin
alistuvaisesti. "Niitä on kuitenkin useita. Muistan tarpeeksi
maantiedettä toistaakseni niiden nimet, jos vain haluatte kuunnella."

"Enkä halua", sanoi hän. "Mutta toivoisin, että olisimme jo siellä,
missä se sitten lieneekään. Missähän nyt olemme? Tarkoitan, minne nyt
olemme menossa?"

"Olemme vielä pitkän matkan päässä päämäärästämme", vastasin
lohduttavasti. "Sitä hän juuri tarkoittaa puhuessaan matkamme
jatkamisesta. Todellisuudessa olemme kaukana suoralta linjalta ja
meidän pitää nyt otaksuttavasti matkustaa poikki maan. Olemme idässä ja
meidän pitää matkustaa länteen."

Madrasia katsoi korkealla päittemme kohdalla seinässä olevaa kelloa.
Iltapäivä oli jo puolivälissä.

"Luultavasti tulemme jonnekin noin puolenyön tienoilla", hän sanoi.
"Mutta juuri sitä olen odottanutkin."

Hän oli väärässä. Matkustimme kyllä pitkälti lähdettyämme
Peterboroughista, ja sivuuttaessamme sellaisia paikkoja kuin Rugbyn
ja Warwickin tiesin olevamme matkalla Keski-Englannin sydämeen. Mutta
saavuttuamme noin kahdeksan aikaan eräälle pienelle asemalle Parslewe
komensi meidät pois vaunuista ja sitten ajopeleihin, ja muutamien
minuuttien kuluttua ajoimme kuin jonkin keskiaikaisen kaupungin
katuja. Emmekä silloinkaan vielä tienneet sen nimeä, tiesimme vain
hänen käskeneen ajajan viedä meidät Kruunuun. Vähän ajan kuluttua
olimmekin jo sen edustalla ja näimme vanhanaikaisen majatalon, jonka
ovesta ilmestyi eteemme hyvin nykyaikainen ovenvartija, joka nähdessään
Parslewen hymyili leveästi koskettaen lakkiaan.

"Olen iloinen saadessani tavata teidät jälleen, herra", sanoi tämä
virkailija. "Huoneitako, herra?"

Parslewe katsoi mieheen kysyvästi.

"Vai muistatte te minut vielä", sanoi hän.

"En unhoita milloinkaan näkemiäni kasvoja, herra", vastasi ovenvartija.
"Tätä tietä, herra."




XI

TAKAISIN ELISABETHIN AIKOIHIN


Huomasimme saapuneemme ihmeelliseen vanhaan taloon, paikkaan, missä
oli loukkoja ja nurkkia, vanhaa tammea ja kaikkea vanhanaikaista. En
olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kulkiessani sen kummallisia käytäviä
ja portaita pitkin olisinkin tavannut poimukauluksisia herroja ja
vannehameihin pukeutuneita naisia. Mutta nykyisessä kunnossaan se oli
tarpeeksi nykyaikainen, ja meille tarjottiin välttävä päivällinen,
vaikka ilta olikin jo myöhäinen. Se ja lumoava ympäristömme saattoivat
Madrasian ja minut paremmalle tuulelle kuin mitä olimme olleet
pitkän matkamme viimeisellä väsyttävällä osalla. Olimme luullakseni
silloin molemmat valmiit mukautumaan asian luonteeseen, koska se joka
tapauksessa tuntui lupaavalta seikkailulta. Ja päivällisen puolivälissä
Madrasia naurahti kummallisesti, veitikkamainen katse silmissään ja
kääntyi Parsleween päin, joka tapansa mukaan oli tyyni, hidas ja aivan
kuin kotonaan.

"Ellei nykyinen salaperäisyytesi, Jimmie, menetä liian monta useista
verhoistaan", sanoi hän, "niin saanko tehdä sinulle yhden kysymyksen?"

"Kyllä, miksi ei", vastasi Parslewe. "Kunhan se vain on järkevä."

"Tarpeeksi järkevä, ainakin", vastasi Madrasia. "Missä me nyt olemme?"

"Aivan niin", sanoin minäkin. "Sama kysymys on askarruttanut minunkin
aivojani, vaikka ymmärrykseni onkin heikko. Sillä en minäkään tiedä
sitä."

Parslewe katsoi meihin tyynesti kiihtymättä lainkaan. "Olemme
vanhanaikaisessa, sangen maalauksellisessa ja mukavassa Kruunun
hotellissa Medminsterissä", hän vastasi. "Se sijaitsee torin varrella
ja sieltä voidaan katsella mainiosti muutamia keskiaikaisen Englannin
viimeisiä jäännöksiä, kuten voitte lukea matkaoppaista, ja mikä on
vieläkin parempaa, nähdä sen itsekin aamulla."

"Medminsterissäkö?" huudahti Madrasia. "Mutta sieltähän vanha
Sperrigoe on kotoisin. Sama osoite oli joka tapauksessa tuossa Timesin
ilmoituksessa, jota Weech näytti meille."

"Aivan niin", Parslewe myönsi kuivasti. "Juuri tässä samassa huoneessa
tuon pöydän ääressä oli minulla kerran kunnia puhutella Sperrigoea."

"Milloin sitten?" kysyi Madrasia.

"Ah, joitakin vuosia sitten", hän vastasi välinpitämättömästi.

"Jos sinä olisit ollut kotona hänen käydessään Kelpieshawissa tässä
eräänä aamuna, olisit sinä siis tuntenut hänet?" sanoi Madrasia
tönäisten minua jalkaan. "Tietenkin, koska te olette tavanneet toisenne
jo ennenkin."

"Hän olisi ehkä tuntenut kasvoni", vastasi Parslewe. "Mutta hän ei
olisi tiennyt nimeäni; tarkoitan, ettei hän ainakaan tiennyt sitä
silloin, kun tapasimme toisemme täällä. Me satuimme joutumaan yhteen
täällä, vaikka olimmekin vento vieraita toisillemme, söimme näet
päivällisemme samassa pöydässä. Polttelimme sitten sikaria yhdessä
jälkeenpäin keskustellen tästä vanhasta kaupungista. Kuulin hänen
nimensä, mutta hän ei milloinkaan saanut tietää minun nimeäni;
olin hänelle vain jonkinlainen muuttolintu. Arvaan", jatkoi hän
kyynillisesti naurahtaen, "että vanha Sperrigoe olisi hämmästynyt
äärettömästi, jos hän vain olisi tavannut minut Kelpieshawissa ja
tuntenut minut Kruunussa kohtaamakseen muukalaiseksi."

"Oletko sinä tullut tänne tapaamaan vanhaa Sperrigoea?" kysyi Madrasia.

Parslewe oli etevin mies, mitä minä milloinkaan olen tavannut, milloin
suoran kysymyksen syrjäyttäminen tuli kysymykseen. Hänen kasvonsa
pysyivät aivan ilmeettöminä ja huulet yhteenpurtuina, kunnes jotakin
uutta juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi kertoa meille jotakin
sen saman vanhan talon historiasta, minne hän oli meidät tuonut.
Siitä hän halusi puhella, ja koska molemmat huomasimme hyödyttömäksi
kysyäkään häneltä muita asioita, poistuimme hänen luotaan. Mutta
minä olin jo saanut tietää jotakin: Parslewe oli ollut siellä
ennenkin, oli kohdannut Valkoparran siellä, Valkoparta tuntisi hänet
varmasti, ja epäilemättä hän oli matkustanutkin sinne saadakseen
puhutella Valkopartaa. Mutta miksi ihmeessä hän karttoi Valkopartaa
Kelpieshawissa?

Ennen kuin ilta oli lopussa, sain tietää vieläkin enemmän. Koska
Madrasia meni levolle varhain ja Parslewe alkoi kirjoittaa kirjettä
tupakkahuoneessa, jäin yksikseni ja menin julkipuolen ovesta
kadulle katselemaan ympäristöä. Vanha tori oli kirkkaan kuutamon
valaisema, ja näin heti Parslewen olleen oikeassa sanoessaan sen
muodostavan palasen keskiaikaista Englantia. Kaikilla puolillani oli
vanhanaikaisia puoleksi puusta rakennettuja taloja korkeine päätyineen
ja kummallisesti koristettuine julkipuolineen, ja niiden yläpuolelle
kohosi aukean toisessa laidassa sijaitsevan kirkon nelikulmainen
torni, ja sitä vastapäätä sen toisessa laidassa oli rakennus, jota
otaksuin vanhaksi käräjätaloksi. Ellei siellä ja täällä vilkkuvia
kaasulamppuja ja kauppojen ovien yläpuolella olevia merkkejä ja nimiä
olisi ollut olemassa, olisin voinut luulla joutuneeni takaisin Tudorien
aikakaudelle.

Ovenvartijakin tuli torille seisoessani siellä, katsoi taivaalle ja
huomautti, että tulee kaunis päivä huomenna viitaten samalla siihenkin,
että kauniit säät olisivatkin toivottavia, koska matkustajia alkoi jo
ilmestyä paikkakunnalle.

"Täällä käy varmaankin paljon huvimatkailijoita?" tiedustelin.

"Loppumattomasti, herra", hän vastasi. "Täällä käy paljon
amerikkalaisia -- he pitävät tuollaisesta", lisäsi hän viitaten
kädellään torin toisella puolella sijaitseviin vanhoihin taloihin.
"Ymmärrän, ettei heidän maassaan ole mitään niihin verrattavaa. Niin,
kaikkina kesäkuukausina on tämä paikka täynnä huvimatkailijoita."

"Mutta ette suinkaan te muista kaikkien kasvoja?" kysyin.

Hän nauroi kuullessaan minun viittaavan hänen huomautukseensa meidän
saapuessamme sinne.

"En tietystikään, herra, kaikkien satunnaisten kävijöiden", myönsi
hän. "Mutta en haluaisi sanoa mitään varmaa siitäkään, koska sellainen
käy vähitellen tavaksi. Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku viipyy
täällä päivän tahi parikin, en milloinkaan unhota. Tunsin ystävänne
heti, hänhän on niin mielenkiintoinen henkilö."

"Siis helposti tunnettava", huomautin minä.

"Juuri niin, herra. Vaikka siitä jo onkin -- sallikaa minun muistella
-- kulunut kolme vuotta, kun hän viimeksi oli täällä. Ah, minä muistan
hänet vielä vallan hyvin? Hän oleskeli täällä pari kolme päivää eräänä
syksynä. Luullakseni joku harvinaisten esineiden kerääjä. Muistan
käyneeni ostamassa hänelle pari laatikkoa, joissa hän voi viedä
mukanaan kaikki erilaiset kaupungista ostamansa kapineet. Niillä
harjoitetaan melkoista kauppaa täällä, herra -- puolet noista kaupoista
tuolla toisella puolen myyvät vain niitä."

"Kuinka ne uudistavat varastonsa?" kysyin.

"Tuon saman kysymyksen ovat minulle tehneet lukemattomat henkilöt.
Voitaisiin melkein luulla, että he valmistavat niitä, mutta tosiasia
on, että tämä on Englannin vanhimpia asuttuja seutuja, ja täällä
on paljon vanhoja taloja, vanhoja maakartanoita ja muita sellaisia
asumuksia. Ja perheitä kuolee, jolloin niiden monien sukupolvien aikana
kokoamat tavarat myydään huutokaupalla, ja paljon niistä joutuu noihin
kauppoihin. Siten se tapahtuu, herra. Noissa kaupoissa on paljon
muinaisesineitä, mutta siihen nähden sentään verraten vähän, mitä
ympäristön vanhoissa taloissa on."

"Tunnetteko te täällä läheisyydessä erään Palkeney Manor-nimisen
kartanon?" kysyin voidakseni lisätä omia tietojani, koska mies
mielestäni oli ymmärtäväinen ja puhelias. "Täällä kai on olemassa
sellainenkin paikka?"

"Palkeney Manorko?" vastasi hän epäröimättä. "On varmasti. Se sijaitsee
viiden kilometrin päässä täältä; hieno vanha talo -- jonkinlainen
näyttelypaikka -- jokainen saa katsella sitä maksettuaan shillingin
-- kaikki amerikkalaiset vieraamme käyvät siellä, ja rahat menevät
paikallisille armeliaisuusyhdistyksille. Kartano kuului vanhalle
Matthew Palkeneylle. Hän on jo kuollut, ja sanotaan, etteivät
asianajajat tiedä, kelle maatila nyt oikeastaan kuuluu -- he eivät ole
vielä ainakaan saaneet sitä selville. Hieno talo, kieltämättä. Hän oli
kummallinen vanha herrasmies, tämä vanha Palkeney -- ja ajatellessani
häntä muistankin, että ystävänne luullakseni tunsikin hänet. Muistan
ainakin sen, että ystävänne oleskellessa täällä viimeistä päivää
vanha Palkeney ajoi tänne vaunuissaan ja antoi minulle erään esineen
luovutettavaksi hänelle -- autoin häntä esineen sijoittamisessa toiseen
niistä laatikoista, jotka olin ostanut hänelle."

"Teillä on mainio muisti", huomautin.

"Kaikkeahan sitä tulee ajatelleeksi, herra. Kasvot esimerkiksi kaivavat
esille vanhoja muistoja, vai mitä? Ja minä olen aikoinani nähnyt
muutamia hyvin merkillisiäkin kasvoja, jotka eivät haihdu mielestä
parinkaankymmenen vuoden jälkeen. Muutamat kasvot ovat tietysti niin
tavallisia, etteivät ne herätä lainkaan huomiota, mutta toiset --"

Tällä hetkellä Parslewe pisti päänsä esille kääntöoven raosta takanamme
ja huomattuaan ovenvartijan portailla tuli ulos. Hänellä oli kirje
kädessään. Tultuaan ovenvartijan luo hän viittasi kirjeellään torin
toiseen päähän.

"Eikö herra Charles Sperrigoen konttori ole juuri tuon nurkan takana
tuolla?" hän kysyi. "Niinkö? No, menkää sitten ja pudottakaa tämä
kirje hänen kirjelaatikkoonsa, että hän saa sen heti aamulla käsiinsä.
Menkää nyt, niin olette hyvä mies." Kun mies oli lähtenyt toimittamaan
asiaa, kääntyi hän minun puoleeni. "No, herra!" sanoi hän puoleksi
kyynilliseen ja puoleksi leikilliseen tapaansa. "Kuinka tämä kaikki
vetoaa teidän taiteelliseen makuunne?"

"Kuin hieno näyttämöasetus jollekin salaisuudelle, herra Parslewe."

"Luulen teidän olevan oikeassa. Mutta luullakseni ratkaisemme ne
kaikki huomenna, poikaseni. Ja jos tähän juttuun on liittynyt joitakin
salaisuuksia, eivät ne suinkaan ole olleet minun aiheuttamiani. No
niin, lähden nyt nukkumaan. Hyvää yötä."

Sanottuaan sen ja nyökäytettyään iloisesti hän poistui huolettomana, ja
hetkisen kuluttua minäkin seurasin hänen esimerkkiään hämmentyneempänä
kuin milloinkaan ennen hänen viimeisen huomautuksensa johdosta. Sillä
ellei hän ollut saanut aikaan kaikkea tätä salakähmäilyä, niin kuka
sitten?

Sitä, saataisiinko salaisuus ratkaistuksi vielä seuraavanakaan
päivänä vai ei, emme tienneet, mutta se painoi vielä raskaasti
mieltämme seuraavana aamuna. Kymmenen aikaan Parslewe, joka aina teki
kaikki suunnitelmansa neuvottelematta kenenkään toisen kanssa, jota
ne mahdollisesti koskivat, johdatti meidät Kruunun oven edustalle
pysähtyneihin kahden hevosen vetämiin vaunuihin antaen syrjässä
joitakin määräyksiä ajajalle. Sitten lähdimme ajamaan harvinaisen
maalauksellisen ja tiheämetsäisen seudun halki. Madrasia, joka oli
juuri tullut Cheviotin melkein puuttomilta rinteiltä, riemastui heti.
Lehti oli jo puussa, laajat niityt olivat tuoreen viheriän ruohon
peitossa ja metsän kujanteissa, joita pitkin ajoimme, keltanarsissit
ja metsävuokot muodostivat värikkäitä täpliä puhkeavaa vihannuutta
vasten. Hänelle olivat myös uutta nuo kummallisesti katetut majat
tien varrella, joista monet olivat melkein metsän peitossa ja kaikki
vanhanaikaisia.

"Tämähän muistuttaa sitä vanhaa Englantia, jota katsellaan kuvista!"
hän huudahti. "Tuntuu aivan siltä kuin olisimme palanneet ajassa
taaksepäin."

"Niin me toki olemmekin", sanoi Parslewe luoden meihin yhden noita
omituisia vakavia katseitaan. "Takaisin Elisabethin aikoihin. Näillä
seuduilla ei ole juuri mikään muuttunut sitten Shakespearen aikojen --
eivät talot eivätkä ihmisetkään. Ja jos sinä, kultaseni, aiot kiintyä
enemmän keskiaikaisiin oloihin, saat pian halusi tyydytetyksi, koska
saavumme kohta taloon, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin."

Mutta ennen tämän tapahtumista vaunut pysähtyivät erään tien vieressä
sijaitsevan majan edustalle ja Parslewe laskeutui tielle puhumatta
meille sanaakaan, koputti ovelle ja meni sisään. Hän viipyi siellä
monta minuuttia, ja kun hän vihdoinkin ilmestyi jälleen näkyviin,
tapahtui se erään pitkän päivettyneen vanhan miehen seurassa,
jota otaksuin metsänvartijaksi hänen samettitakkinsa ja yleisen
esiintymisensä perusteella. Viitaten ajajaa seuraamaan Parslewe käveli
edellä toverinsa rinnalla ja kääntyi hetkisen kuluttua erääseen tien
vieressä kasvavaan metsikköön. Kun saavuimme sen portin kohdalle, josta
he olivat menneet, näimme heidän keskustelevan kolmannen henkilön
kanssa, joka, vaikka olikin jo hyvin vanha, hakkasi vielä halkoja. He
keskustelivat kolmisin jonkin aikaa.

"Mitä hän nyt tiedustelee?" kysyi Madrasia.

Pudistin päätäni, koska ei mikään enää voinut taivuttaa minua
mietiskelemään Parslewen tekoja.

"Emme voi menetellä sen viisaammin tällä haavaa", sanoin niin
oraakkelimaisesti kuin suinkin, "kuin antaa asioiden mennä menojaan. En
tiedä, mitä hän tiedustelee, mutta annetaan hänen vain noudattaa omia
mielijohteitaan. Me saamme kyllä kaiken selville vähitellen."

"Minne olemme menossa?" kysyi Madrasia.

"Kuvittelen, mutta voinhan olla väärässäkin, meidän olevan matkalla
Palkeney Manoriin, josta Murthwaite kertoi meille. Luulen meidän olleen
matkalla sinne eilisaamusta asti, jolloin lähdimme Newcastlesta. Talo
on varmaankin juuri se, joka on yhtä vanha kuin oletetaankin. Teidän on
parasta valmistautua kaiken varalta, kuten minäkin olen tehnyt."

"Mitä tarkoitatte?" Madrasia kysyi. "Tekin alatte käydä salaperäiseksi."

"Aivoni ovat luullakseni kasvaneet", vastasin. "Mutta viis siitä!
Tiedän joka tapauksessa jotakin."

"Mitä sitten?"

Kumarruin hänen puoleensa koettaen näyttää niin salaperäiseltä kuin
suinkin ja puhuin hiljentäen ääntäni.

"Sen", sanoin melkein värisyttävästi, "että Parslewellä on kuparilipas
taskussaan."

Hän peräytyi tuijottaen minuun kuin olisi ajatellut minun tulleen
sekapäiseksi. Minä nyökäytin kuitenkin juhlallisesti.

"Totta se vain on", sanoin. "Näin hänen pistävän sen päällystakkinsa
oikeaan ulkotaskuun. Ja lippaassa on selitys kaikkeen. Hst, ei
sanaakaan! Hän palaa nyt takaisin."

Parslewe tuli takaisin jättäen molemmat vanhukset puhelemaan keskenään,
ja minä huomasin heidän tuijottavan poistuvaan olentoon syvällä
mielenkiinnolla. Mutta sen sijaan, että olisi noussut vaunuihin
jälleen, hän viittasikin meille tavalliseen käskevään sävyynsä, että
laskeutuisimme tielle. Sitten hän kääntyi ajajan puoleen.

"Eikö tuolla kylän läheisyydessä tien varrella ole muuan ravintola?"
kysyi hän. "Aivan niin. Ajakaa siis sinne, pankaa hevosenne talliin
ja odottakaa siellä, kunnes lähetän hakemaan teitä. Kävelemme lopun
matkasta", hän jatkoi kääntyen puoleemme. "Tuolla hieman kauempana on
polku, joka vie metsän läpi."

Hän johdatti meitä tietä pitkin vielä noin satakunta metriä kääntyen
sitten eräälle ratsutielle, joka luikerteli kunnioitettavien vanhojen
puiden lomitse noin kilometrin pituudelta. Kulkumme oli melko hidasta,
koska Madrasia tahtoi välttämättä koota itselleen kimpullisen
kevätesikkoja. Hän oli juuri viimeistelemässä sitä, kun Parslewe, joka
oli kulkenut hieman edellämme, huusi meille. "Kas niin, täällä sitä nyt
ollaan!" sanoi hän. "Paikka on tuolla."

Jatkoimme matkaamme ja tapasimme hänet metsän laidasta nojaamassa
muuatta porttia vasten. Hän viittasi eteenpäin kepillään.

"Palkeney Manor", huomautti hän kuivasti.

Madrasia huudahti äkkiä iloisesta ihmettelystä. Mutta minä en
hämmästynyt lainkaan, koska edessämme leviävässä näköalassa oli
tuota viehkeätä suloa ja tyyntä kauneutta, mitä ei mikään muu kuin
meidän maamme voi tarjota. Katselimme aaltoilevaa puistoa, eloisan
viheriää vanhoine puineen, joiden siimeksessä sarvipäiset antiloopit
kävivät laitumella. Muutamassa pienoislaaksossa oli puiden varjostama
vesilammikko, missä karjaa seisoi polviaan myöten vedessä, ja sen
toisella puolen eräällä kummulla sijaitsi pitkien jalavien ja suurien
pähkinäpuiden ympäröimä kaunis vanha rakennus, jonka piirteitä
vuosisadat olivat pehmentäneet.

Tuijotimme kaikki siihen tarkkaavaisesti hetkisen. Sitten Madrasia
sanoi vienosti:

"Millainen ihmeellinen paikka! Jimmie, sinäkin kai ajattelet niin."

Mutta Parslewe loi meihin vain yhden kummallisia silmäyksiään.

"Hm!" hän vastasi. "Sanoakseni sinulle totuuden, tyttöseni, arvailin
juuri, mahtanevatko viemärit olla kunnossa. Maalauksellisuus on kyllä
omiaan tällaisille paikoille, mutta mennään nyt kuitenkin hieman
lähemmäksi."

Kävelimme hitaasti puiston halki ihaillen sen metsäistä kauneutta,
sivuutimme kimaltelevan veden ja arat antiloopit ja saavuimme vihdoin
rakennuksen edustalle, Madrasian riemuitsevan ihailun kiihtyessä
jokaisella hänen ottamallaan askeleella. Mitä minuun taasen tuli, aloin
suuresti ihmetellä tuntien samalla voimakasta uteliaisuutta, niin,
erittäinkin uteliaisuutta. Mitä meillä oli tekemistä täällä?

Mutta Parslewe näytti tietävän sen opastaen meidät suoraan avonaiselle
julkipuolen ovelle.

"Tätä paikkaa näytellään yleisölle muutamina päivinä viikossa", hän
sanoi. "Tämäkin on sellainen päivä, joten voimme mennä sisään."

Menimme taloon ja muuan vanhahko nainen tuli vastaamme. Hänellä oli
pukunsa suojana musta silkkiesiliina ja kaulassaan ohut kaulaketju,
ja minä otaksuin niitä tunnuskuvallisiksi merkeiksi siitä, että hän
oli talon emännöitsijä. Huomasin hänen heti ensi silmäyksen jälkeen
katselevan Parsleweä hyvin merkitsevästi.

"Hyvää huomenta, rouva", sanoi Parslewe niin vanhanaikaisen
kohteliaasti kuin suinkin. "Me saamme luullakseni katsella hieman
ympärillemme?"

Emännöitsijä ryhtyi selittämään. Kaikki juhlahuoneet, niihin luettuina
nekin, joita kuningatar Elisabet oli kerran käyttänyt, ja vuode, jossa
hänen majesteettinsa oli nukkunut, olivat katselijoiden nähtävänä.
Vieraiden oli maksettava siitä huvista shillinki hengeltä, ja rahat
menevät paikallisille armeliaisuuslaitoksille. Parslewe maksoi siis
kolme shillinkiä, ja me kaikki kirjoitimme nimemme erääseen kirjaan,
Parslewe viimeiseksi. Kun hän laski kynän kädestään emännöitsijän
nähden, kääntyi hän tämän puoleen.

"Kuulkaahan nyt, rouva", hän sanoi, "oletteko te nähnyt minua
milloinkaan ennen?"

Nainen katsoi häneen tyynesti ja tarkkaavaisesti. "Kyllä, herra",
vastasi hän epäröimättä. "Muistan teidät vielä. Olette sama herrasmies,
joka söi päivällistä täällä isäntävainajani kanssa noin kolme vuotta
sitten ja vietti sen jälkeen illankin hänen luonaan. Mutta en ole
milloinkaan kuullut nimeänne, herra."

Parslewe nyökäytti päätään ja huomautettuaan, ettei meitä tarvitse
opastaa ja että hän mieluummin kuljeskelee huoneissa yksikseen,
opasti meidät ensin lämpiöön ja sitten portaita juhlahuoneihin.
Meille selveni jo heti alussa, että hän tunsi paikan täydellisesti,
ja seuraavan tunnin hän oli oikein haltioissaan saadessaan toimia
oppaana meidän ihmetellessämme ja ihaillessamme niitä esineitä, joita
hän näytteli. Mutta juuri kun tutkimme sitä vuodetta, missä kuningatar
Elisabeth oli levännyt, tuli emännöitsijä huoneeseen katsoen Parsleween
tarkkaavaisemmin kuin milloinkaan ennen.

"Herra", sanoi hän melko nöyrästi, "tuon teille herra Charles
Sperrigoen terveiset, hän odottaa teitä aamuhuoneessa."




XII

PALKENEY-SUVUN MIELILAUSE


Parslewelle oli luonteenomaista, että hän ensin harkitusti lopetti
sen, mitä hän juuri kertoi meille kuningatar Elisabethista ja hänen
Palkeneyhin tekemästään vierailusta, ennen kuin hän liikahtikaan
lähteäkseen tapaamaan Charles Sperrigoea. Pelkään meidän kuulleen
vain puolet hänen sanoistaan, koska molemmat tunsimme, että se, mitä
mahdollisesti saamme kuulla alakerrassa, osoittautuu varmasti paljon
mielenkiintoisemmaksi kuin mikään, mitä Parslewe voi kertoa meille
kuudenneltatoista vuosisadalta. Minä ainakin tunsin melkoista kiihkoa,
kun hän vihdoinkin lähti siitä kummallisesta vanhasta huoneesta, missä
olimme.

"No niin, tulkaa kanssani", hän sanoi. "Meidän on luullakseni
puhuteltava tuota herraa ja selvitettävä asiat hänen kanssaan.
Emännöitsijä puhui kai jotakin aamuhuoneesta."

Hän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti
meidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe
aukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla
suuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli
vakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän
äkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein
hypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.

"Jumala varjelkoon sieluani!" hän huudahti. "Hyvä herra, olemme
varmasti tavanneet toisemme ennenkin?"

Parslewe nauroi ivallisesti.

"Varmasti kylläkin", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin.
"Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herra
Charles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt jo
ennenkin."

Charles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että
olimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina
Parsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella
mielenkiinnolla.

"Minulla on ollut se ilo", hän sanoi. "Mutta me, hyvä herra, tapasimme
toisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla
lähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan
vielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen.
Hyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne."

"Minäpä sain", sanoi Parslewe nauraen. "Sen tähden juuri en halunnut
tavata teitä, silloin kun kävitte talossani."

Herra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä.
Hän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen
ilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että
hän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.

"Mutta miksi, hyvä herra?" kysyi hän sovittavasti. "Miksi? Olenko minä
sitten niin --"

Parslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä
kaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama
mielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin
kuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.

"Näettekö tuota?" kysyi hän. "Juuri sitä. Katsokaa, minulla on
Palkeneyn verta suonissani. Ja mitä minä haluan tehdä, sen minä teenkin
neuvottelematta kenenkään kanssa. Perheominaisuuksia, Sperrigoe. Mutta
te olette luullakseni nähnyt siitä todisteita ennenkin."

Herra Charles tuijotti vieläkin häneen. Hän näytti mieheltä, joka on
odottamatta saanut käsiinsä jonkun kummallisen eläimen eikä tiedä, mitä
se seuraavassa silmänräpäyksessä tekee. Mutta hierottuaan leukaansa
hieman hän sanoi:

"Pitääkö minun ymmärtää sananne niin, että teillä on todellakin
Palkeneyn verta suonissanne? Silloin --"

Parslewe viittasi äkkiä huoneen keskellä sijaitsevaan pöytään pyytäen
meitä kaikkia istuutumaan sen ääreen. Huomasin silloin, kuinka hän itse
istuutui sen päähän jääväämättömällä oikeudella.

"Parasta on istuutua ja jutella sitten asioista", sanoi hän. Kun olimme
sijoittautuneet pöydän ääreen, Madrasia hänen oikealle ja minä hänen
vasemmalle puolelleen ja herra Charles häntä vastapäätä, pisti hän
kätensä takkinsa taskuun, otti sieltä esille kuparilippaan ja asetti
sen eteensä pöydälle kummallisesti hymyillen. "Tiedättekö, mikä tämä
on, Sperrigoe?" kysyi hän.

Herra Charles irvisti.

"Monien huolien ja levottomuuden tuottaja minulle, hyvä herra", vastasi
hän. "Näen tarpeeksi hyvin, mikä se on."

"Niin, ja nyt tahdotte varmaankin tietää, kuinka minä olen saanut sen
haltuuni", sanoi Parslewe. "Kuten nämä nuoret ihmisetkin. Kerron sen
teille. Vanha Matthew Palkeney lahjoitti sen minulle."

"Lahjoitti!" huudahti herra Charles. "Te siis tunsitte hänet?"

"Enkö minä jo kertonut teille, että minulla on Palkeneyin verta
suonissani?" sanoi Parslewe. "Minun isoäitini isoäiti oli muuan
Palkeney, syntynyt juuri tässä talossa. Voin näyttää teille milloin
tahansa sekä Palkeneyin että Parslewein sukutaulun. Ja kun saavuin
Kruunuun sinä kertana, josta äsken mainitsitte, tein sen vain
uteliaisuudesta saadakseni nähdä tämän paikan. Esitin itseni vanhalle
Matthewille. Olin ottanut sukutauluni mukaani; me vertailimme
muistiinpanoja ja perheasiakirjoja ja pidimme hauskaa. Söin päivällistä
hänen kanssaan täällä eräänä iltana, jolloin kävimme läpi koko
perhehistoriamme."

"Hän oli siis varma sukulaisuudestanne?" kysyi herra Charles.

"Hän ei voinut muuta", sanoi Parslewe kuivasti. "Esine on tässä eikä
sitä voida kieltää. Mutta emme puhuneet laajalti siitä saatuamme sen
kerran selväksi. Yhteinen makumme ja rakkautemme vanhoihin esineihin
yhdisti meitä paremmin. Ja seuraavana päivänä vanhus ajoi Kruunuun
minun ollessani jossakin kaupungilla ja jätti sinne minulle osoitetun
käärön. Se sisälsi tämän kuparilippaan, joka on ollut perheen hallussa,
en tiedäkään, kuinka kauan aikaa, ja noin kuusi tahi seitsemän vanhaa
kirjaa, joita olin ihaillut. Lahja oli suurenmoinen. Kirjoitin hänelle
kauniin kiitoskirjeen ja vein lahjani kotiini tietämättä lainkaan,
muistakaa se", lisäsi Parslewe katsoen meihin äkkiä terävästi, "mitä
tämä lipas sisälsi."

Herra Charles alkoi käydä hyvin tarkkaavaiseksi. Hän oli sellaisen
miehen näköinen, joka on päässyt varmuuteen siitä, että hän tulee
saamaan selville jotakin.

"Hyvä herra", hän sanoi, "mitä se sitten sisälsi?"

Parslewe otti lippaan käteensä ja koputti siihen merkitsevästi
sormellaan.

"En milloinkaan tiennyt sen sisältävän mitään, ennen kuin noin
kuusineljättä tuntia sitten", vastasi hän. "En olisi saanut sitä
ikinä selvillekään, elleivät miehenne olisi nostaneet sellaista melua
siitä. Mutta kun te aloititte, kun kuulin Crayelta teidän itsenne
olevan saalistamassa tuolla Northumberlandissa, aloin minäkin tietysti
miettiä asioita. Ja minusta näytti siltä, että salaisuus oli tuon
Bickerdalen hallussa, jolle olin luovuttanut lippaan korjattavaksi ja
joka sai pitää sitä hallussaan tarpeeksi kauan voidakseen tutustua
siihen paremmin kuin minä. Mieleeni juolahti, että Bickerdale,
tyytymättä siihen, mitä hän oli saanut teiltä ilmoitettuaan lippaan
säilytyspaikan, oli löytänyt siitä jotakin, jota hän säilytti toisen
suuremman palkinnon toivossa. Matkustin sen vuoksi Newcastleen ja aloin
ottaa siitä selkoa. Ja sainkin asiasta selvän, vaikka en vieläkään
tiedä, milloin Bickerdale löysi erään asiakirjan lippaasta; havaitsin
kuitenkin, että hänellä oli se hallussaan. Ja Crayen ja teidän
valtuutettunne Pawleyn läsnäollessa, jolle minä vähää ennen uskoin
muutamia tietoja, pakotin Bickerdalen luovuttamaan asiakirjan minulle.
Se on nyt hallussani. Ja se ratkaisee kysymyksen, joka on vaivannut
teitä."

Herra Charles alkoi käydä yhä kärsimättömämmäksi, hänen lihavat
valkoiset sormensa rummuttivat pöytää. Ja kun Parslewe lopetti, puhkesi
hänen kärsimättömyytensä esille nopeana kysymyksenä:

"Mikä tuo asiakirja on?"

Parslewe hymyili kääntäen lippaan niin, että sen neljä pyöreätä
nuppimaista jalkaa tulivat ylimmäisiksi.

"Näytän sen teille", hän sanoi. "Ja minä näytän teille samalla senkin,
minne vanha Matthew Palkeney oli piilottanut sen, aikoen ehkä ennen
kuolemaansa kertoa teille, Sperrigoe, sen kätköpaikan. Katsokaahan nyt,
tässä lippaassa on toinenkin pohja. Nämä nupit on kierrettävä irti
näin, toinen toisensa jälkeen. Kun ne on irroitettu kuten nyt, otetaan
tämä levy pois paikoiltaan, ja silloin nähdään, että sisäpohjan ja sen
välissä on matala ontelo. Ja tässä on tuo asiakirja. Panin sen takaisin
lippaaseen, että tekin näkisitte paikan, missä se on ollut piilossa."

Hän työnsi pöydän yli saman kuoren, jonka minä olin nähnyt hänen
ottavan Bickerdalelta. Asianajaja tarttui siihen kiihkeästi. Hän
levitti auki sen sisässä olevan postipaperiarkin, ja hänen terävät,
tarkat silmänsä lukivat sen sisällön muutamissa sekunneissa. Hän
haukkoi ilmaa, niin että hänen suuret kasvonsa punastuivat, ja katsoi
sitten pöydän yli Parsleween.

"Hyvä Jumala, hyvä herra", hän huudahti, "tiedättekö, mikä tämä, mikä
tämä tärkeimmistä tärkein asiakirja on?"

"Kyllä", vastasi Parslewe kuivasti. "Mutta nämä molemmat eivät tiedä."

Herra Charles kääntyi puoleemme. Luullakseni hän sai jotakin
huojennusta hämmentyneille tunteilleen saadessaan kertoa jollekin
kuulijalle jotakin.

"Tämä -- tämä on testamentti", sanoi hän melkein pelonsekaisella
korostuksella. "Kuolleen asiakkaani herra Matthew Palkeneyn tekemä
testamentti. Hänen itsensä kirjoittama tavalliselle postipaperiarkille.
Mutta se on täysin pätevä, asianomaisesti laadittu ja todistettu.
Tunnen todistajatkin --"

"Niin minäkin", Parslewe huomautti nauraen. "Juttelin heidän molempien
kanssa tänä aamuna ajaessamme tänne."

"Ja -- ja, lyhyesti sanottuna, se on juuri sellainen kuin sanoin",
jatkoi herra Charles. "Mikään ei voi kumota sitä. Ja siinä, niin
harvoilla sanoilla kuin suinkin, herra Matthew Palkeney luovuttaa
kaiken, mitä hän kuollessaan omistaa, herra Parslewelle. Ihmeellistä!"

Parslewe työnsi kätensä taskuunsa.

"Minä en näe siinä mitään niin erittäin ihmeellistä", huomautti hän
kylmästi. "Mehän olimme samaa verta. Vanhus halusi varmaankin tehdä
sen ja toteutti tuumansa. Mutta hän ei neuvotellut milloinkaan minun
kanssani siitä, Sperrigoe."

"Sitä suurempi iloinen yllätys teille, hyvä herra!" huudahti Charles.
Hän näytti joutuneen aivan toisenlaiselle tuulelle luettuaan
testamentin vielä kerran läpi tarkkaavaisemmin kuin äsken. Hän hieroi
käsiään, nauraa hihitti, säteili kaikille meille kolmelle ja näytti
vapautuneen raskaasta, mieltä painavasta taakasta. "Sydämelliset
onnitteluni, herra", jatkoi hän taivuttaen melkein kunnioittavasti
päätään pöydän toista päätä kohti. "Herra Parslewe, olette saanut tämän
perusteella haltuunne hyvin kauniin maatilan. Päärakennus on Englannin
vanhimpia ja kauneimpia, tila on lumoava vaikkakin pieni, ja -- ja,
kuinka sen nyt sanoisinkaan, sen tulot arvioidaan noin viideksi- tahi
kuudeksituhanneksi punnaksi vuodessa. Ihanaa!"

Mutta Parslewe nojautuen taaksepäin tuolissaan kädet housujen taskuissa
oli jännittänyt huulensa kapeaksi viiruksi. Hän katsoi pöydän yli herra
Charlesiin kuin hän ei enää milloinkaan aikoisikaan avata suutaan.
Mutta hän puhui sentään.

"Niin", hän sanoi kuivimmalla ja töykeimmällä tavallaan. "Juuri niin!
Ehkäpä! Mutta katsokaa, minä en halua sitä. Enkä minä tahdo sitä."

Kuolonhiljaisuus levisi ympärillemme. Madrasia katsoi ihmetellen
holhoojaansa. Minä olin jo kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni häneen.
Herra Charles Sperrigoe taas punastui tulipunaiseksi, kuin joku olisi
läimäyttänyt häntä korvalle loukkaavasti. Hän kumartui eteenpäin.

"Te -- kuulkaahan nyt, hyvä herra, minä pelkään, että minulla on
taipuvaisuutta kuurouteen", sanoi hän. "Pitääkö minun ymmärtää teidän
todella tarkoittavan --?"

"Minä sanoin, etten halua enkä tahdo sitä omakseni", toisti Parslewe
kovasti. "Olisin sanonut sen vanhalle Matthewillekin, jos hän vain
olisi vaivautunut kysymään sitä minulta. Olen sellainen mies, jolla
on määrätyt ja peruuttamattomat periaatteet. Kun matkustin nuorena
miehenä Intiaan, vannoin, etten tässä elämässä omista enkä ota
mitään sellaista, jota en ole ansainnut omilla ponnistuksillani, ja
sen valani aion pitääkin. En halua Palkeneyn maatilaa, en Palkeneyn
taloa enkä Palkeneyn rahoja, koska minulla on niin paljon omiakin,
etten oikeastaan tiedä, mitä niillä teenkään, ja sellainen koti,
joka sopii minulle paljon paremmin kuin tämä. Jos haluatte tutustua
minuun, lukekaa uudestaan tuo mielilause. Teen vain sitä, mikä minua
miellyttää. Ja koska minä en halua tätä omakseni, on asia selvä."

Herra Charlesin hämmästyneet kasvot saivat takaisin tavallisen värinsä
ja hän nauroi äkkiä hyvin huvitettuna.

"Hyvänen aika!" hän sanoi. "Hyvä herra, teidän palkeneylaista
sukujuurtanne ei voida epäilläkään, sillä Palkeneythan ovat aina olleet
kummallisia. Mutta unhotatte nyt jotakin, jotakin hyvin asiaankuuluvaa.
Tämä paikka on teidän. Niin, juuri teidän! Kaikki on teidän. Minä
luullakseni pitäisin teidän sijassanne sen hyvänäni siekailematta, hyvä
herra!"

Parslewen huulet jäykistyivät taas. Mutta ne höltyivät hetkisen
kuluttua, ja hän kumartui jälleen pöydän yli alkaen hymyillä.

"Jos vain tämä paikka kuuluu minulle ehdottomasti ja kokonaan", sanoi
hän miellyttävällä äänellä, "saan kai menetellä sen kanssa mieleni
mukaan?"

"Siihen ei kukaan ihminen voi vastata kieltävästi", sanoi Charles.
"Kaikki on teidän."

"Silloin sanon teille jotakin", sanoi Parslewe hymyillen kauniisti ja
heiluttaen kättään. "Minä lahjoitan tämän näille molemmille nuorille.
He sopivat hyvin toisilleen ja tämäkin miellyttää heidän makuaan kuin
sormikas kättä. He voivat mennä naimisiin heti ja asettua asumaan
tänne, ja minä voin tulla tervehtimään heitä jolloinkin, ja hekin
voivat tulla silloin tällöin Kelpieshawiin tervehtimään minuakin.
Parempaa ratkaisua en voi keksiä tälle vaikeudelle. Me teemme
lahjakirjan heille ja heidän lapsilleen --"

Nyt olivat jo Madrasian posket tulipunaiset ja hän kääntyi Parslewen
puoleen leimuavin silmin.

"Jimmie!" hän huudahti. "Kuinka -- kuinka sinä uskallat? Milloin sinä
luovut tuosta mielettömästä tavastasi, että sinä päättelet toisten
ihmisten asioista kuin he olisivat vain nukkeja? Hyvänen aika, herra
Craye ei ole edes pyytänytkään minua vaimokseen!"

Parslewe kääntyi meidän puoleemme töykeimmällä hymyllään.

"Entä sitten, kultaseni!" hän vastasi verkalleen. "Ellei hän ole, on se
hänen oma syynsä. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on ollut
siihen paljonkin sopivia tilaisuuksia. Mutta --"

Herra Charles pelasti nyt tilanteen. Hän nousi tuoliltaan kumartuen
Parslewen puoleen, uskalsipa vielä antaa pienen viittauksenkin
Parslewelle.

"Hyvä herra", kuhersi hän. "Minä luulen -- hm -- että meidän pitää nyt
jättää nuoret ystävämme hetkiseksi kahden kesken, hyvä herra. Suokaamme
heille -- hm -- hetkinen lyhyeen vaatimattomaan keskusteluun keskenään
-- hm -- sillä aikaa kuin me lähdemme johonkin toiseen huoneeseen
tutkimaan, miltä Palkeneyn kuuluisa kuiva sherry maistuu, hyvä herra.
Aivan niin, aivan niin --"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo houkutellut Parslewen
pois huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Madrasia ja minä
tuijotimme toisiimme pöydän yli istuessamme siinä vastakkain. Aikaa
tuntui kuluneen melkoisesti, ennen kuin voin puhua.

"Madrasia!" onnistui minun vihdoin sanoa. "Madrasia!"

"No?" vastasi hän.

"Madrasia!" jatkoin minä. "Tämähän on vallan hirveätä! Tehän tiedätte,
millainen holhoojanne on -- kauhea mies. Mikään ei voi estää häntä
noudattamasta omaa tahtoaan kaikissa asioissa. Joko siitä pidämme tahi
emme, tekee hän kuitenkin sen, mitä -- mitä hän juuri äsken sanoi."

Madrasia katsoi pöytään alkaen tarkastella pöytäliinan kirjailua.

"Entä sitten?" sanoi hän.

"Minusta se ei ole lainkaan hyvin", minä sanoin. "Jos nyt otaksutaan
-- niin, jos nyt otaksutaan, että suostumme hänen toivomukseensa ja
menemme naimisiin, mitä silloin seuraa? Tämä on tietysti vain otaksuma."

"Entä sitten", sanoi hän jälleen.

"Ettekö te ymmärrä, kuinka hirveätä se olisi?"

Hän vilkaisi minuun äkkiä kääntäen sitten katseensa yhtä nopeasti
syrjään.

"Kuinka niin?" kysyi hän.

"Ihmiset sanoisivat minun menneen naimisiin teidän kanssanne rahojen
vuoksi", sanoin rohkeasti. "Sellainen olisi hirveätä meille molemmille."

Hän vaikeni hetkiseksi kuljettaen sormeaan pöytäliinan kirjailua
pitkin. Sitten hän sanoi painokkaasti:

"Pyh!"

"Ei!" sanoin yhtä painavasti, "koska he tekisivät niin. Minä
tunnen heidät. Ja se on tavattoman kovaa minulle, koska se kumoaa
suunnitelmani. Parslewe on tehnyt tyhjäksi kaikki aikeeni. Jos minä
vain olisin tiennyt --"

"Mitä sitten?" kysyi Madrasia.

"Sen, että hän aikoo tehdä tällaisen kepposen meille", vastasin minä
katkerasti. "Jos minä vain olisin tiennyt sen, olisin --"

"Te olisitte tehnyt -- mitä?" kysyi hän minun keskeyttäessäni ja
epäröidessäni.

"Olisin kosinut teitä tänä aamuna hotellin puutarhassa tahi vaunuissa
tahi metsässä, kun Parslewe kulki edellämme", vastasin. "Tahi eilen
tahi toissapäivänä tahi sitäkin edellisenä päivänä tahi milloin tahansa
ensi tapaamisemme jälkeen. Mutta nyt -- eikö nyt näyttäisi aivan siltä
kuin minä kosisin Palkeneyn maatilaa?"

Hän kohotti äkkiä katseensa vilkaisten minuun kummallisesti ja
nousten tuoliltaan meni erääseen ikkunakomeroon. Minä seurasin häntä
ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen kiedoin käsivarteni hänen
ympärilleen.

"Mitä ihmettä meidän nyt pitää tehdä?" kysyin häneltä. "Neuvokaa minua!"

Sain hänet vihdoinkin kohdistamaan katseensa minuun.

"Te olette hirveän vanha aasi!" hän sanoi kuiskaten. "Minä keksin
ratkaisun heti. Hän ei sanonut lahjoittavansa tätä minulle, vaan meille
molemmille!"

"Tämä tulee siis kuulumaan meille molemmille, vai mitä?" kysyin
kiihkeästi.

"Siltä ainakin minusta näyttää", vastasi hän kainosti.

Sitten, mutta kuitenkin vasta hetkisen kuluttua, menimme kertomaan sen
Parslewelle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 66801 ***