path: root/65764-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65764 ***

INTIAANIN KIITOLLISUUS

Seikkailuja kaukaisessa lännessä

Kirj.

EDWARD S. ELLIS

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kiriä,
1921.




SISÄLLYS:

      I. Simon Kenton.
     II. Mul-Keep-Mo.
    III. Ottelu.
     IV. Laupias samarialainen.
      V. Ripley ja shawneet.
     VI. Iloinen kohtaus.
    VII. Ystävällisiä vihollisia.
   VIII. Tuskaa.
     IX. Uudistalo.
      X. Saarroksissa.
     XI. Scipion seikkailut.
    XII. Ripley vaarassa.
   XIII. Mökin lähellä.
    XIV. Miami ja Shawnee.
     XV. Piiritys uudistuu.
    XVI. Uusia vaaroja.
   XVII. Naisen rohkeus.
  XVIII. Yllättävä herääminen.
    XIX. Pöyhkeä Scipio.
     XX. Onnistumaton yritys.
    XXI. Pako.
   XXII. Takaa-ajo.
  XXIII. Pelastus.
   XXIV. Piiritettyjen luona.
    XXV. Apu.
   XXVI. Rohkea Kenton.
  XXVII. Scipion pako.
 XXVIII. Mul-keep-mo vaarassa.
   XXIX. Ovela kepponen.
    XXX. Pakosuunnitelmia.
   XXXI. Kotoa lähtö.
  XXXII. Taistelu.
 XXXIII. Uskollinen Mul-keep-mo.
  XXXIV. Pettymys.
   XXXV. Uhkaava tilanne.
  XXXVI. Alice ja hänen äitinsä.
 XXXVII. Vankina.
XXXVIII. Pelastus.




I.

SIMON KENTON.


Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen
loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot
ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa.
Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien
aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin
kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.

Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa,
ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on
erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen
ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet
myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin
vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.

Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin
kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin
intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin
ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä
ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja
tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin
rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä
kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.

Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten
uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä
etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja
tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla
kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.

Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä
se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.

Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli
matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä
ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä
oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat,
lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen
ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli
tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa
metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne
erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä
vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu,
ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi
Välimeren kiehtova ulappa.

Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon
kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita
pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden
voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi
voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.

Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään
epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan
kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi.
Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan
pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa
ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä
puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä
huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava
narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat
korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja
joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt
häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla
kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana
tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti
vallata hänen metsästysmaitaan.

Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi
uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen
puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken.
Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton
huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien
lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät
pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että
nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat
metsässä aivan yhtä äänettömästi.

Kenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna
kuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle
ja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä
edessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella
mahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken
valppautensa kuulonsa herkkyyteen.

Voidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa
kynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla "aina varuillaan",
vaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta
kohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.

Oli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt
liikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon
paukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen
omaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli
ampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä]
päässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän
päästä.

Noin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti
sitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta.
Hän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi
tarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että
hän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen
sellaisen kohdan.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään
metsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja
tutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan
tuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut
piilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä
vihollinen piileskellä.

Hänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen
valppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun
vivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten.
Jos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän
olisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita
olisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.

"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne",
mutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, "ja
olisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä
täälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei
tarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni."

Viivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin
tutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton
jatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin
Hocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut
pitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla,
mutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on
Kentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen,
M'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan
sielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän
vaelteli niin verkalleen metsien läpi.

Tuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen
vakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua,
kun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt.

Vähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle
polulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo
epäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä
juomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.

Hänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui
pienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli
kristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta
uoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä
ponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja
heittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä,
mautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja
ihmiselle.

Hän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen
huomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.

Hän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin
lähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta
ensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton
musta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.

Kenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän
pysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan
lähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet
vieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.

Karhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa
ilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja
lähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.

Kentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin
useat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei
tehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet
vähiin.

"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä
tähän", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.

Karhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa.
Hän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli
rohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen
päätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja
lähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.

Palattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea
kohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän
äkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.




II.

MUL-KEEP-MO.


Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla
lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi,
tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.

Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia
sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies.
Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita
hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli
ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja
hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut
arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja
uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin
amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia
eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina
metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.

Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli
kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan
suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän
oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka
ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni
pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa
esineeksi.

Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein
yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut
luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään
vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja
metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat
ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen
tavanomainen olotilansa.

Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin
tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat
silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin
hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät
liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja
hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen
ja liikkeen.

Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon,
ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään.
Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt
tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.

Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten
matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen
rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä
ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien
kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin
sydäntalvella.

Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän
samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen
päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat
silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan
voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä
saanut.

Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan
edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei
ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin:
hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi
vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut
ketään puolueettomia.

Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras
siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä
kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.

Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme
hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen
jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike
suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras
ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi
kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen
mies nähnyt hänet.

Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen
liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että
hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen
ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan
lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti
pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on
meikein mahdotonta tässä kuvata.

Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää
hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan
aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen
hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja
hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään
risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli
vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri
samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada
selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä
taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.

Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän
ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa.
Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen
ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut
niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut
määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.

Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä
oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin
muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin
taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa,
ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.

Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen
sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt
kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan,
josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.

"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja
päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se
oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen,
M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät
olleet milloinkaan erehtyneet siitä.

Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei
kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään
vihollinen.

Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei
kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet
metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin
eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin
odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.

Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta
vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat
toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian
varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden
taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen
paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.

Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi
julma hymy.

"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä",
ajatteli Kenton.

Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta
lähempää kuin äsken.

"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen;
"sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."

Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein
jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton
päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari
eteenpäin.

Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja
välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat
vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä
astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan
yht'aikaa.

Mutta odotus loppui -- Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo
seisoivat vastakkain.




III.

OTTELU.


Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies
pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät
villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli
mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet
antautuivat silmittömällä raivolla.

Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun
tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat
molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he
alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin
tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.

Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa
oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja
peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan.
Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli
pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä
Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä
kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies
tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti
aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni
hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen
toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.

Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin
pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti
rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen
miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä
voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta
Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli
yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen
käden.

Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa
sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat
olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet
hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia
paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa
pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.

Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että
jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla
uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he
tuskin jaksoivat seisoa.

Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen
väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat
kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon
molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian
kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa
hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa
tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he
tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.

Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta
ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan,
että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon
kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen,
jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei
ollut vielä kyllin varma.

He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille
lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.

Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran,
että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä.
Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti
taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan
menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi
äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet
sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin
elonkipinänsä sammuneen.

Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa
vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat
hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.

"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin
tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."

Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä
vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja
kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella
suunnalla.

"Se oli kova ottelu -- oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan
nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en
ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja
miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa
pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä
puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi
sellaisia pakanallisia tapoja."

Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan
lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden
turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti
olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain
teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin
Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.

Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja
Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla
turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.

Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut
ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset
olivat hänelle hyvin turmiolliset.

Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet
melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi
liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan
oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä.
Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.

Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan.
Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti
uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa
oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän
kyennyt lähtemään mihinkään.

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa
avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun
äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen
säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan,
siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.

Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi
voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä,
niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli
niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi
kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.

Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon
kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut,
vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen
jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa,
niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui
siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain
voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä
vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän
kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.

Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin
raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää
sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi
paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää,
että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen
täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma
kuolema.

Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja
kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli
aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa.
Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.

Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen
jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan
tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon
sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He
eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän
toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden
sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman
minuutin kuluttua.

Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan
hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän
päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin
piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.

Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs
mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle.
Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että
hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä
jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun
kuuluvan miehen katseen.




IV.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.


Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt
nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla
metsien halki.

Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita
edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa
uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä,
niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli
raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä,
joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.

Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi
pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa
taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat
tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja
kärsivällisyyttä koettelevaa.

Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion
suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän
metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut
ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja
punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset
huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen
levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.

Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti
nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen
nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa
kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän
todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.

Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin
eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei
näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman
mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli
naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi,
että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.

"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään
ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa.
Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen
toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle.
Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti
kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna
rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.

Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa
ymmärsi Ripley täysin asian laidan.

Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan
mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan
päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja
maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä
uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja
kuolemasta.

Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.

Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla
syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä
vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin
petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään
oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä,
vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin
soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.

"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan
intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."

"Mikä on hätänä, ukkoseni?"

Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan
metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen
hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka
suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota
kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa,
että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.

Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi
murteellisella englannin kielellä:

"Käynyt huonosti -- Mul-keep-mo kipeä."

"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen
peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.

"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä
ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten
keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa
tuntiessaan hänet.

"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi
Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen
puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu
kenelle hyvänsä."

Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman
Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että
vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi
oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.

"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin
ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa
jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne
siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä
vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."

Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi
selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet
ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun
vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän
varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen
kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies -- se Kenton."

"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään
ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen.
"Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää,
kuinka hän jätti teidät henkiin."

"Suuri soturi luuli -- Kalkkarokäärme kuollut."

"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari",
sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille
häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa
muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se
myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en
ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän
paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."

Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen.
Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi
täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään
kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan
intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään
asiasta parhaimpansa mukaan.

Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana,
ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää
kohti.

Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei
ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen
veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle,
kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen
hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja
koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana,
että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin
päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.

"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa.
"Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä,
niin minä kannan teitä."

Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti
vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan
pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei
hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä
ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen
tajuissaan.

"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun
Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki
käy hyvin."

Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen
käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään
käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien
taipeesta tukien häntä siten.

Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy
selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat
vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.

Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja
omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta
Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia
aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä
suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.




V.

RIPLEY JA SHAWNEET.


Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin
niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen
miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.

Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti
eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin
nopeasti.

"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa
soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti
sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja
kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli
poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka
paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia!
Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."

Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan
penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä
murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.

"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen
väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä
kulkea jonkun penikulman."

Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan,
kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.

Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan
huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin
kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.

Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja
luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.

"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole
täältä kaukanakaan."

Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä,
vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla
Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.

Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen
onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli
luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.

Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen
avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen
Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo
julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin
metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.

Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään
mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä
nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.

Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli
heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan.
Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa
maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta.
Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla
kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja
päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin
Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja
jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta
minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään
kohotettu häntä vastaan.

Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi
jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään
tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät
tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.

Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan
lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti
pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli
tehtävä.

Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän
käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin
merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka
kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja,
ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.

"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen,
että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi,
Mul-keep-mo."

Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä
kasvoillaan outo ilme.

"Ei mennä -- pian pimeä -- jäädä tänne -- täällä ruokaa."

"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen
soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä
sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella
heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat
häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.

"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä
tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei
Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle.
Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia
juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet
päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa
vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."

"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea
aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin
lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs
heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa,
koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan,
ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin
ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja",
lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä
puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu
olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."

"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin.
He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,
vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut
avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."

Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin
kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi
usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran
kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos
shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää
heidät jäljiltään.

Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus
oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien
intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta
sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille
hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon
Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat
metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä
olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin
he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.

Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä
ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän
oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.

Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat
sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä,
niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä
yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen,
mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs
tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti,
ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut
tiedusteluretkellä.

Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla
vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon,
mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle
yötä.

Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa
shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti
levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.

Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään.
Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään
kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.

Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen
murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan
korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan
maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva
piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.

Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut
itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy
vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin
olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman
päässä.




VI.

ILOINEN KOHTAUS.


Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se
tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja
päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton
Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden
siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli
hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi
Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin
minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen
kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen
tehtäväni tänä päivänä."

Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut
janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin
eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska
polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli
todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.

Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin
ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli
erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen
metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana
olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.

Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt
kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.
Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.
Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.

Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset
sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja
oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue
oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät
metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin
peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä
nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle,
taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.

Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä,
jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula
tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään
pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen
suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla
puolelle, jossa hänkin oli.

Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.

Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman
syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli
oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka
nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin
vikkelämpi.

"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada
itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"

Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään,
ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi
polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun
metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin
seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen
pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana
hänen hartioillaan.

Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen
ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan
haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron
reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.

Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka
siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi
niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen
vieressä.

Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein
sotilaallisesti tervehtien:

"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."

Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta
silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy
hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.

"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä
mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."

"Kotisi ei siis ole kaukana?"

"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"

"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"

Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin
vastaukseksi hänen kysymykseensä.

"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan
puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää
syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven
samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista
aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"

"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun
viimeksi söin."

"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin
sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."

Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi
nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton
Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti
tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.

Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi
ympäri odottamaan seuralaistaan.

"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei
olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti
kahlata ylitse."

Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti
eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään
raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä
rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.

Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä
varhaisesta hetkestä huolimatta.

Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut
outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä
asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat
keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo
esitetty.

Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli
tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan,
mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus
vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?

He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään
olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.

Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän
esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä
asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana
toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku
uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien
halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet
otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi
viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.

Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään
niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita
viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.

"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen
ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.

Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka
oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän
paikkaan.

"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland;
"hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia
päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule
kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti
näe häntä muutamiin päiviin."

"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton
Ripley.

"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"

"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."

"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas
välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne
asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä
menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen.
Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio
minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä,
Brayton?"

Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla
liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia,
että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat
hävitysretkeä rajaseudulle.

"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland
painolla.

Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.

"Mitä näit?"

"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän
myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He
olivat kaikki sotamaalauksessaan."

"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa
pelätä."

"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei
kykene mukaan vähään aikaan."

"Kuinka niin?"

Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo
tietää.

Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet
hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan
rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että
hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle
armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.

"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden,
sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana
meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma
siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."

Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.




VII.

YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.


Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä,
Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan
synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia
paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä
Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin
pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan
lähellä.

Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa
harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani,
kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.
Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen
vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä
verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien,
pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen
uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera
vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut,
mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä
nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli
vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein
kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut
velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut
intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista
mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo
punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään
hänelle todellisen vastapalveluksen.

Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki
käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton
Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.

"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona.
Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten
rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi
tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.

Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui
mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen,
ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin
hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut
vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi
ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa
vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.

Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan
syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää
tuskaa.

"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet
esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle
uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa
ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu
tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja
sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden
ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi
muuttuva hävityksen maaksi."

Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa
olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin.
Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten
vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa
leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat
ja julmat kasvojen piirteet -- roomalainen nenän muoto, ulkonevat
poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat
yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.

Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset,
mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä
kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin,
käyttääksemme äskeistä vertausta.

Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli
kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen
alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka
hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla
hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja
sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä
olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea,
mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua
metsissä.

Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli,
niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja
hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin
nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen
ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme
oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä
shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja
eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa
vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.

Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa
yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän
heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton
istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli
melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin
kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti
meloessa.

Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman
hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt
puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia
lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea
alaspäin sujui aivan äänettömästi.

"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen
mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin,
että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen
lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli
kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja
olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet
muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän
oli ajoissa huomannut erehdyksensä."

Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin
ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan
niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet
heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin
turvapaikkaan.

"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin
luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani
hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet
heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän
johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad
Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule,
ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."

"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi
tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman
toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on
lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja
mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit
löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen
olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen
asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin
pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet
tiedon ajoissa!"

Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja
kuiskasi:

"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme
lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme
voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin
ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."

Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä
vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan
vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.

"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani
mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin
merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä
hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on
sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä
suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä
soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole
kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani
ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan
Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni.
Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi
toivoa."

Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan
rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt
kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi
ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran
ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän
turviin.

Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton
keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön.
Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat
silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta.
Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen
kertaa lujempi kuin hänen omaansa.

Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja
mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja
vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden
sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia
pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa
valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät
heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon
hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä
yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto
uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin
ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.

"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina
varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on
nähnyt jotakin epäilyttävää!"




VIII.

TUSKAA.


Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä
Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja
intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle
päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa
liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.

Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului
Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa
tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin,
joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen
kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa
joesta.

Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis
rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin
samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi
keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio -- se on
ainoa selitys.

"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton
kysyvään äänensävyyn.

"Kyllä; siellä intiaaneja -- heillä nuotio", vastasi Miami
murteellisella englannin kielellään.

"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"

Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut
myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma --
siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.

Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla
ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti
kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut,
niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta
nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin
lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän
hiljaisuuden vallitessa ympärillä.

"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton.
"Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä
valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"

"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo;
"akoilla aina kiire! -- sotureilla ei milloinkaan."

"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley,
joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony
miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli
kiire."

"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford,
kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat
niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää
päänahan, jollei rientänyt."

Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.

Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi
nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman
päänsä joka paikassa.

Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.

Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä
eteläiseltä rannalta.

Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva
nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion
kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei
ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei
voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan
voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle
kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja
ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.

Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen
poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän
päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua
lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan
kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.

"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"

"Kyllä, se on pelästynyt -- sillä kiire."

Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa
kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia
meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä
huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän
aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen
vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli
kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät
jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.

Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet
eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut
jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.

"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja
hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän
tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun
eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.

Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi
jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi
kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.

Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen
kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä.
Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin
vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin
lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut
kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja
kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.

Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän.
Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen
kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista
ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka
on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.

Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen
pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun
valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava
kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle
saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.

Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet
sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken
aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa,
joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman
järjestys oli aivan järkytetty.

Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut
kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli
ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että
Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.

Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä
luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden
päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli
kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla
sanomatta:

"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen
tapaan."

Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut
silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa
ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä
noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs
valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.

Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia
hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi
nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin
lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa
tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa,
ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin
keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.

Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta
ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden,
Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä
takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan
hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:

"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"

Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus
Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran
äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä.
Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut
hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen
poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään
rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.

Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin
sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?

Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin
perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät
ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle
ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia,
että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle
pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä
takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut
vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.

Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa
vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän
vaikeni.

Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää
taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut
sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle,
jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon
lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen
muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla,
että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen
tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi
voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä
erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.

Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti,
jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton
liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan
puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti,
että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti
rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei
virta voinut viedä sitä mukanaan.

"Ole tässä -- odota -- Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami
ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle.
Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin
äänettömästi ja nopeasti kuin aave.

"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori
Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin
hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä
muuta kuin odottaa."

Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan
yksinäiselle uudistalolle metsään.

"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea
myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan
mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka
Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä
maitse."

Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista,
mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön
nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme
Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin.
Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin
tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi
ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa
kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta
muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä
majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten
tuhoamisessa.

"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita
harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan
asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei
ole."

Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja
punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon
kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin
kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen
säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita
oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon
uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken
taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli
päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan
tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle
kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt
mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.

"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen
kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.

Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän
olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti,
niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.

Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt.
Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei
ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.

Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua
hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt.




IX

UUDISTALO.


Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia,
karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat,
sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen
aarniometsissä.

Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän
kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan
perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen
palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri
nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran
uskollisuudella.

Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä
vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen
tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn
sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita
intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit
milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa
Greenvillen sopimusta.

Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas
Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea
muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain
salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin
ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani
ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä
ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan
Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa.
Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli
yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin
tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka
uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää
sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän
kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia
hurjimpiakin iskuja.

Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa
lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka
kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi
sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen
intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan
seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen
katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen
kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet
olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä
selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi
käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli
vakavinta laatua.

Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli
perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit
kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa
Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen
vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä.
Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a
pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa
maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.

Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat
vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien
toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi
uhannut heitä.

Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen
uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin
niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä.
Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat
uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä,
hengessäsi palava ja palvele Herraa."

Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä
kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias.
Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin
myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään
kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen
velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän
oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti
kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.

Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa
Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen
lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman
päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa
yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta
joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien
onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja
vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen
käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät
antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa
heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen
alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta
toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia.
Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta
autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään
siellä, kunnes myrsky oli asettunut.

Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei
aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän
oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan
majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi,
vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.

Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut,
voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin,
kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden
olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle
häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka
harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien
työ olisi siten mennyt hukkaan?

Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä
asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä
vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia
tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja
saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien
saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.

Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä
matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin,
mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä
uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi
päiväksi.

Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän
kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen
valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle
ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen
poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja
ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti
ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen
ilmestyisi.

"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen
Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa
kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän
olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan,
oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät
jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta,
kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät
kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja
huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."

Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen
auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään
ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:

"Jotakin on hullusti -- tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt
lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."

Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin
järkyttävällä tavalla.

Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun
uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen,
jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin
huomauttaa.

Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja
uutisia.

"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon
ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli
Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi
huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian
myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"

"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä
kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. -- Missä on Scipio?" kysyi
hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.

"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."

"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme
myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa
ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.

Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.

"Olen ollut varuillani koko päivän", sanoi hän, "ja tänään iltapäivällä
näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan
suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini
piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä
rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti
intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin
metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon.
Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki
olivat sotamaalauksessaan."

"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle;
kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"

"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan
odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä
kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni
aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he
osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin
selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."

"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja
luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan,
jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että
punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata
meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."

"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta.
"Paetkaamme heti, vielä on aikaa."

"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti.
Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.

Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos
ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"



X.

SAARROKSISSA.


Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa
jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan
Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa
luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa
suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti,
että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa
heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi
vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.

Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä
katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään
rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa
mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin
suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä
olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän
tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän
hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän
vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.

Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon,
joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin.
Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä,
jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän
pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat,
epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty
vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä
eriskummallisimpiin kuvioihin.

"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen
ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."

Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli.
Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan
puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen
vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät
Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin
etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä
noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis
mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.

Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään
poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua
salamannopeasti.

Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin
ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät
peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he
muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin
sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme
rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti
joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli
joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen
hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin
harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka
peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot,
joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille
ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että
sitä on mahdoton kuvata.

Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset
renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja
siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia
piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että
hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi
näkemällä, kuka hän oli.

Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs
Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin
intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista
rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin
yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut
asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut
sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen
kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli
useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin
valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti
liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.

Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja
taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän
kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan
taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan
kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin
ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]

"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän
päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."

Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma
Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli
eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.

"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet
käskemättä luokseni?"

Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan
peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen
pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja
noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta
ovesta hän pysähtyi.

"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin
kuin muut heikäläiset.

"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.

"Shawnee-soturit väsyneitä -- ovat metsästäneet kauan aikaa -- tahtovat
tulla veljeni majaan lepäämään -- menevät sitten tiehensä."

"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua
metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"

Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä
intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen.
Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä
tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä
"akka".

"Shawnee-soturi ei ole akka -- tule antamaan kättä veljellesi."

"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa
hänelle kättä."

Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että
kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki
tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän
aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän
ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli
rohjennut evätä hänen pyyntönsä.

Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut
aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat
kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta
tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin
näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään
ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin
sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa
kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa
melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle
olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt
voittanut uudisasukasta valppaudessa.

Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt
pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja
salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan
täyteen vireeseen.

Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon
kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen
nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla
puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä,
joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.

Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta.
Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen
poskelleen ja laukaista.

Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä
sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen
kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:

"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan -- valkonaama pian tapettu
-- muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" --

Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan
myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että
päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut
ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan
nähdessään sovitun merkin.

Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja
lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen
maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi
laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut
julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.

Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli
vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä,
ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven
kiinni.

"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy
pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen
vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä,
mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen
oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen
päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi
oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä
sillä kertaa ulkopuolelle.

Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi
hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät
sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja
kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.

"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme.
Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."

Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon
ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin
jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin
kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.

"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä
helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi
tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan,
että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua
hänet siihen paikkaan."

"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin -- joka tapauksessa ei kukaan
olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että
hillitsit itsesi."

"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään,
vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin
pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."

"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua.
Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin
tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on
muuta tekemistä."

Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi
alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa
oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen
kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan
vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi
aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon
kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin
kauan kuin luukut olivat paikoillaan.

Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä
olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä,
joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan
tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui
jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota
vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.

Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu
ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen
oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan
ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa
tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka
viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat
turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin
sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa
sillä kannalla.

"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen.
"Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan
sitten."

"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan
ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."

"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen
melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."

"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään -- olkaa hiljaa!"
lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.

Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi,
että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli
niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan
ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.

"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.

Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja
vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa.
Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien
salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.




XI.

SCIPION SEIKKAILUT.


Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.

Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin
säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän
olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti
metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan
majasta Viivyttelemättä.

"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland
ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä
varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki
luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut
aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään
rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet
kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se
lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli
ympärilleen pimenevässä metsässä.

Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa
tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava
polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin
poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi
kokonaan.

Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän
itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä.
Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen
mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta
tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä
enemmän.

"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä.
"Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste
tällä tavoin."

Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja
tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin
käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen
ajovitsa.

"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen
sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä
voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi
menetellä näin halpamaisesti. -- Ohoh!"

Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.

"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun
takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun.
Saanenkohan sinut hyppyyseen?"

Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä
eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli
äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli
vihansa esinettä.

Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa
mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin
lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman
huolimattomuuden.

Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja
aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa
ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin
ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi
hypännyt seisoalleenkin.

Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä
sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.

"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla
kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä
temppua."

Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski
etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku
sattunut -- jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut
-- vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka
erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin
nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä
välittämättä.

"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti
hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin
niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja
jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin
olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan
aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.

Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa,
ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri
mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä,
jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja
hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.

Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään,
tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin
erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja
koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen
nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.

Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi
silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan
niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen
hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei
kukaan ajanut häntä takaa.

"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että
päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu
Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."

Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa:
karhua ei näkynyt eikä kuulunut.

Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään.
Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain
iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen
itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka
hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.

"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman
päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä
niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."

Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua.
Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle
uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja
kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa
makaavaan lehmään.

"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä
oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua
lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka
käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta,
ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein
kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä
olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä
ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta,
joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja
oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.

Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä
kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli
hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.

Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä.
Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan
syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:

"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla
lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta
missä ovat intiaanit?"

Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä
hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa
ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan
vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet
paikalle tulen houkuttelemina.

"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?" sanoi toinen maalauksilla koristettu
punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.

Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo
säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.

Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas
Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn
puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut
epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen
asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti
aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan
majasta, mutta joilta se evättiin.

"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio
vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"

"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten
suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin
mökki oli.

"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä,
mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."

Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja
vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei
uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat
nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.




XII.

RIPLEY VAARASSA.


Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa
Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli
erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa
ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä
hiipivä intiaani olikin vihollinen.

Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin
askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että
hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.

Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta
suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen
lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija -- eräs
shawnee-soturi -- oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa,
että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.

Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja
hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli
laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu
heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota
nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu
niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle
haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli
pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät
intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.

Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että
säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan
otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen
menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura
toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.

Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli
luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen
vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä
tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi
hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti
hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen
vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei
rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki.
Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa,
ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.

Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin
lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea
kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi
halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän
keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi
hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla,
että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.

Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt
paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää
ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.

Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli
rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin
Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan
muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka
antaisivat omistajansa ilmi.

"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori
Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan
kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen
tilanteeseen.

Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin
taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen
Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää
valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein
hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta
kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.

Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen
hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme
ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.

"Kaksi -- kolme -- neljä Shawnee-soturia ja kaksi -- kolme miamia
vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa
pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."

"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä
harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."

"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."

Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä
ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta
päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen
molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea
kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin,
että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän
palveluksen.

Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä.
He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän
läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin
tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle
rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.

Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan
oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän
ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle.
Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään
alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä
rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä
molemmilta rannoilta.

Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen
alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja
Vastasi amerikkalaiseen tapaan:

"Kuka olet, veljeni?"

"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"

"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi,
joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on
rannalla vahdissa?"

"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt
tuota isoa kanoottia?"

"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."

Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia,
ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti.
Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt
epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli
kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista
epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan
taitonsa.

Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta
kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä
liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.

Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän
loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne,
tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa
hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen
edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan
leirinuotion alapuolelle.

Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa
kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa
kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä
suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä
kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle
taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän
saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli
onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia,
että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi
todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.

Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat
keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein
tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän
sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan
hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia
Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti,
että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan
kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki
ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka
he aikoivat hävittää asukkaineen.

Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle
hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet
uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen
kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen
tungettelijoille ja maansa anastajille.

Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat
uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi
selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa
poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa
onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että
hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen
tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin
taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään
epäiltävää.

Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden
kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen
uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan
heti vapautua matkustajastaan.

Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen
kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa,
jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään
tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se
näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai
sen irroitetuksi.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit
ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun
Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat
nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät
kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen
katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo
sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon
kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja
hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat
sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori
Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei
käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että
Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän
oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.

"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni
heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman
kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me
olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta
Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä
en sitä käsitä."

Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta
sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia,
että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin
mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä
unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin
ajassa.

Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen
hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä
kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä,
vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.

"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa
parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla
se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan
hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin --" Brayton
ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton.
Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta
vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt
matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.

"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän.
"Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi
parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."

Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun
hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi
häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut
pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja
vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.

Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä
itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan
kaksijalkainen.




XIII.

MÖKIN LÄHELLÄ.


Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että
kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi
eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen
vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.

Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen
hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla
hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta
lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.

"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun
taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan
näyttäytymistä.

Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan
vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä
risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli
varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys
niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen
lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen
verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä
intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.

"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja
tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.

Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään,
ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun
edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli
hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen
kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä
olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.

"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton
laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen
ilmestyi hänen viereensä.

Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui
puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa
vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon
tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli
nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.

Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen
Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli
sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:

"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni
kuulee lehtien kahinan -- nostaa pyssyn ampuakseen."

"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä
kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan
lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit
seuraamalla minua tällä lailla?"

"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän
kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan
-- kuulla kaikki."

"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"

"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva -- melkein kuin miamilla."

"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän
kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista
miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."

Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo
laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.

"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei
Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."

Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa
kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan
soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen
kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa
nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui
kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan
puhunut sanaakaan.

Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa
olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli
hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden
intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin
läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen
ystävänsä puolesta.

Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä
pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan
matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa
liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.

Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä
seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen
ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä
pani hänet koetukselle.

Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen
kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti.
Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli
iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka
hänkin oli harjaantunut metsämies.

He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja
sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen,
Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.

Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja
lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin
taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.

Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään
ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut
puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että
tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli
ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi.
Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia
piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki
seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka
sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia
intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset
huolehtimaan illallisen valmistuksesta.

Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka
huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt
ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli
Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän
lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän
empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää
kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden
nenään.

Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen
odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt
muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon
ottama vanki.

"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan
valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään
pelastaa häntä?"

"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa
valkonaamaa -- ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"

Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei
amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat
usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan
ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja
kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut
liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.

Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja
sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun
Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.

Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten
Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin
noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he
pysähtyivät neuvottelemaan.

Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen
suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä
pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista
intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat
hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko
vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?

Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi
ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?

Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa
usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä
puoliaan vihollista vastaan.

Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli
odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli
toimittava olosuhteiden mukaan.

Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että
neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän
kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon
sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa
vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin
suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään
toivoa menestyksestä.

Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi
salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja
Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan
ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen
puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo
tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei
nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä
puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan
kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.

Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä
seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut
hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti
Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin
liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin
todennäköisesti huomata joka hetki.

Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton
peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan
hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen
kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei
häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli
kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia
punaisia miehiä.

Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa
puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien
lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit
liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla,
ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin
kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen
ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli
näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan
sietämättömän osan.




XIV.

MIAMI JA SHAWNEE.


On helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli
valkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen
vihollisen saartamaa perhettä.

Ollen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan
vihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut
valkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen.
Vaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran
tehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan.
surettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa
tapoja kohtaan.

Jos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin
hän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli
ollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun
ainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.

Hän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, --
kumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin -- jotka eivät uskoneet
sellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään,
ainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa
edustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon
innokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli
ruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli
polttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja
pienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut
mitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään
nuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä
vastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena
joutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita,
jotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja
heidän täytyi kuolla.

Tässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi
tahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli
osoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään
intiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme
saakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut
mahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi
hyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo
saada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus
kehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat
ystävyyden piiriin.

Kalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja
saamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka
hänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet.
Hänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan
ennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo
kohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja
myös armottomin.

Viimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt
eräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä
rauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä
oli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon,
vaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan,
molemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita
tiesivät.

Kuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet
tehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle
länteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta.
Intiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot
voineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt
johtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin
verroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa
jonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto
tahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös
etelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden
Heimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka
yhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja
se opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää
yhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien
yhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät
kuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee
Tecumseh.

Mul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä
sairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi
Haw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet
epäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut
kaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei
epäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.

Nyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä
ilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin
juuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi
tavata.

Sivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä
ystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan.
Ennen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.

"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita", tervehti
Shawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:

"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa
Valveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat
päänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät
milloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan
takaisin metsästysmaitamme."

"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään,
kuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan
soutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit
lähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä
niin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä."

Lukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen
tärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli
milloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut
hänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla,
mutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi
ilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan
olisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut
sotureita.

Vaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin
hän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin
ennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.

Ehkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut
Brayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan
mahdotonta.

Mul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan
Haw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:

"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten
päänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen
veljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän
kaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja
oli."

Kohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon
äreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että
hän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko
toiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän
sanoi äkkiä:

"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?"

Kysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut
ymmärtää kysymystä väärin.

"Monta kuukautta sitten", sanoi Miami-soturi, "loukkasi Mul-keep-mo
jalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille
metsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla
Nukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei
Mul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti
hänen miehekästä olemustaan. "Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa
hänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo."

Tämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää
vihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon
Miami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin
julkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää
ilkeytensä.

Hän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa
ja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut
soveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit.
Mul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes
verenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi
Mul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin
petollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa
vaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.

Mul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli
uhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa
salata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.

"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa", sanoi han matalammalla äänellä
kuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. "Hän
kuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän
olisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama
on hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä.
Haw-hu-da hyväksyy sen."?

Ja vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka
seisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista,
joita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää
kilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.

Mul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen
mielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.

Tilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa,
miten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja
antoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley
käyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen
tiedettiin olevan likellä.

Merkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei
nytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä
seisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä
ilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että
hän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.

Miami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen
taitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi,
että Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään
keinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua,
että nuori mies olisi ollut onnellisempi.

Hiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä
huolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä
yläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen
muualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten
varjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä
selvästi kuin keskipäivällä.

Tilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan
hiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään
liike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle
olisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli
siellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään
asukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku
vastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut
mökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se
rakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta
hän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus
herätti metsän kaiun.

Nyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä
Kalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta.
Kuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen
hänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon
saarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.

Kiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut
puiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet
voitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut
vastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.

Voidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut
nopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin
puiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä
uljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla
ystäviensäkään maalitauluna.

Päästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle
saadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut
saapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan
eriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman
poikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.

Hän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko
uudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään
pitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta
päättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen
mahdollisimman vaaralliseksi.

Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri,
kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin
laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus
ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen
selittäisi sen hänelle.

Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton
Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko
voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.

Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan
joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas
tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät
tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät
vastanneet tuleen.

Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan
laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on
tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista.
Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen
niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan
kalloonsa ristitulessa.

Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli
tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin
muuta. Se oli nyt aivan selvää.

Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan,
joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin.
Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia
tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin
Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja
yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä
laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti
ammuttaisiin mökistä häntä kohti.

Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se
näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on
asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.




XV.

PIIRITYS UUDISTUU.


Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden.
Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut
Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän
pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota
ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä
murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.

Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta
tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä.
Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi
olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he
jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi
he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän
läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata
erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.

Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja
viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta,
jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä
intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi
liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi
hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle
ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli
kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki
hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan
vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä
lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan
ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla
näkynyt enää yhtään vihollista.

"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia
kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn
lataaminen uudelleen."

Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice
tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen
valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia
hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle
lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula
pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis.
Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.

"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"

"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin
ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla
kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.

"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen
vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja
tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen
roistojoukollensa."

"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän
haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."

"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.

"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme
voi tehdä kuin -- olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys
käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme
tarvitse, siis sammutan sen!"

Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä
henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa
kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski
kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että
jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.

"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne
pois", huomautti äiti hymyillen.

"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä
miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman
huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on
siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."

Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat
nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja
sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että
oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat
olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen
yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen
sangen turmiolliseksi.

Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat.
Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi
toiminnan suurempi turvallisuus.

Perhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten
yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi
vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.

"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni
tikapuista.

"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut
alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa,
etteivät he sinne pääse."

Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka
olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen
jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään
ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään
piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa
saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.

"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän
aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania
ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna
luodikko minulle."

"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi
tytär merkitsevästi.

Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi
heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt
päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut
vihollisen tarkka-ampujien tulta.

Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan,
saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa.
Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään
muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli
sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan
uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.

"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan
napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."

Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan
kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin
näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he
liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.

"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään
pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein
hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."

Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta
seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä
sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli
tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti
tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli
tosiaankin osunut paikalleen.

Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli
ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa
kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet
viedään pois, jos se vain käy päinsä.

Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti
piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti
joutumasta puolustajien ampumatauluksi.

Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen
tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat
pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta
alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti
yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.

Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He
kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä
ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan
yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.

Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.

"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi
isä.

"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"

"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että
vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on
melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun;
kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on.
Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." --

"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"

Tyttö oli samassa hänen vieressään.

"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen,
kuinka paljon hän meistä välittää."

Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän
tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli
oikein "intiaanipanos".

"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.

"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään
punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.

Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo
kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman
henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo
kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.

Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman
yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien
sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä
pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen
pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle
synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.

"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani",
päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen
kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman
piileskelevän.

Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään
vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin
paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla
virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei
yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän
lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti
onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen
toimeenpanoa.

Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi:
intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!




XVI.

UUSIA VAAROJA.


"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä
juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti
ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta
ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun
ladatessa pyssyäni."

Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi
hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä.
Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä
vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen
sytytellä tulta.

Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista
kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti
tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli
oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin
kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.

Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin
puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo
viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen
puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan
yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat
saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta
vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua
seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.

Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua
nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin
paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan
ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta
välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla
voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut
hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla
yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi
vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.

Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen
Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän
ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo
myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan
hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen
kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo
oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen
puolustajajoukon avuksi.

Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.

Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin
hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta
uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon
paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä
kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli
hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista
vihollista kohti ja tappaa hänet.

Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään
ääntä kuuluisi -- mitä oli melkein mahdoton välttää -- niin
Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan.
Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin
Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään
tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.

Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset
olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan
käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut
niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee
iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain,
jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut
sähköllä kyllästetty.

Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa
tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen
nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä.
Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti,
mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä
alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas
liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan
taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan
hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen
varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon
suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.

Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat
silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan
sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän
olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.

Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.

Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan
kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi
tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja
tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja
rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja
Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui
ääntä päästämättä maahan.

Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin
asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt
erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian
kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa,
että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään.
Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän
hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen
oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja
Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.

Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit
kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen
menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa
hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen
laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta
metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet
tulen leimauksen luodikosta.

Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta
sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta
mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne
kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja
tyhmistynyt kuin toisetkin.

Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä.
Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että
puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen,
kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.

Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian
todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli
luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla
Nukkuja.

"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.

Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä
metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat
voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet,
oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit
voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle
kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja
joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös
ystävämme Scipio.

Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn
päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla
tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin
ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi
siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen
julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän -- vaikka hän ei
näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut
kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.

Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut
noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi.
Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen,
sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään
hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti
mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään
käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan
asukkaat tuskin tiesivät mitään.

"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa
häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."

"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi
eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"

"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti
tuikealla äänellä.

"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa",
vastasi Huuhkaja.

"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on
kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta
vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi
mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien
ja shawneitten läheisyydessä?"

Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että
Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.

"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da
katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.

"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä -- hän tietää."

"Mistä hän on sen tiedon saanut?"

"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."

"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee
säälimättömästi kuulusteluaan.

"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata
puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."

"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi
päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta
hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on
valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi
koettaa, onko se ladattu."

Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään
luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen
vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä
vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma
siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän
oli joutunut.

Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen
aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun
luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut
ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja
jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut
pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.

Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan
epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se
kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen
kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö
huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti?
Saammehan nähdä.




XVII.

NAISEN ROHKEUS.


Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen
toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat
paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui
jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä,
vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä.
Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut,
ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut
huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden
täytynyt tulla esiin.

Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla
oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin
paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään
heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää
aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta
ilmeisiin vihollisuuksiin.

Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan
Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen,
joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että
metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka
ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat
varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä
suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään,
uudistalon asukkaita.

Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen
kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt
kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi
joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo
lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.

Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen
katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.

"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.

"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan
takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."

Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli
surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.

"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme
elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken
vaaran ilmestyessä.

"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät
hyökätä."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen
nurkassa olevasta saavista.

"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan
kerkeää estää minua."

"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."

"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi
takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."

"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.

"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."

"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme
yhdessä."

"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin
minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"

"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä
tohtinut vastustaa.

Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä
huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta
ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle.
Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön
arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei
olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui
kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.

"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan
oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."

"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota
ajatelleeksikaan?"

"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta
ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"

"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä,
että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma,
ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."

"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas
sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."

"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos
aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan
sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä,
niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa,
josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.

Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan
säikähtäneet pakanain raivoa.

Näiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan
yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla
silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä,
mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta
joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli
laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä
toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.

Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään.
Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä
kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta
kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli
ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja
voisiko se olla kukaan muu kuin -- Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän
punan levitessä hänen kasvoilleen.

On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä
mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota
kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan
läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli
hänen äänensä kuuluvilla.

On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen
turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla
kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen.
Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani
hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää
kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan.
Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn
kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin
uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?

"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen
ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen
salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin --"

Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin
seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että
heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja
pysähtyessään sen läheisyyteen.

Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille,
että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän
intiaanin.

"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi
varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.

"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.

"Brayton Ripley."

"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"

"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice
itsepäisesti.

"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."

"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma,
jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.

"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden
aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet
kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään
tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa.
Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi
uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä
heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja
olen välistä luullut siinä onnistuneeni."

"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi
vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla
tavalla.

"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa;
mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota
kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat
vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä
ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia
verenhimoisemmat surmataksensa meidät."

"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei
ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli
valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän
hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"

"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."

"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.

"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."

"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."

"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä
myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen
puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita
alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland,
Arthur, Brady tahi Wells."

Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu
kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi
tunnustaakaan.

Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti
Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän
hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta
vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous
voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.

Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu
kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa
pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja
olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien
myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.

Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili
Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen
rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön
onni ja turva.

Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä
voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas
vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun
Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe
hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman
huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.

Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään
sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista
heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua
takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli
käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella,
kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin
mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista
kertaa.

Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman
ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin
haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään
toisen kuolemaksi.

Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.

Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.

Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka
vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä
puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle --

Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan
kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti
haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.

Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat
niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu
paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi
säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.

Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä
ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen
valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten
ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut
lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit
eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.

Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja
saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti
kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan
tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli
hetken ja sammui viimein.

Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin
raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan
asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.

Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.




XVIII.

YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.


Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan
itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran
kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä
varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän
läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi
tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin
poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.

Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta
siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi
paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen
viivyttelemättä.

Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo
oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon
keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä
salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi
jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan
Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään
valvottiin.

Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä
vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä
huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja
Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan
Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.

Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli
Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei
tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä
sellainen teko olisi ollut turmiollinen.

Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi
häntä.

"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa
ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."

"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin",
huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä
toisensa selvemmin.

"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon
laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas
välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän
epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä
jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen
saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."

"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä
täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla
Varuillaan."

"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. _Hän juoksee
sukkelaan tiehensä_."

Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään
merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen
tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi
keskustelua valppain korvin ja silmin.

Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes
Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa
englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.

Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas
puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan
tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä
toistaa.

Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen
tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli
aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa,
että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä
kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin
vastenmielistä.

Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan
liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta
hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä
niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi
paikallaan.

Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi
metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin
kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin
kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina
ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan
päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.

"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän.
"Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden
sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu
kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee
ympäristössä kuin mehiläisiä."

Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan
perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin
alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies
ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen
hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja
ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.

Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja
kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään
varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä
hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten
siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana
aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat
uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.

"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien
tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen
olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa
muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin
kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna
ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."

Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle.
Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti
ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita
metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan
ollenkaan väsymättä.

Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa
sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta
vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu
parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.

"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein
kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin
vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja
hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa.
Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa
turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä
ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."

Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman
jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta
nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä
majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.

Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän
nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei
sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen
minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän
valjetessa.

Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä
olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat
herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi
kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli
tehnyt.

Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että
hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania
etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka
kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä
kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen
nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa
puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.

Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet
kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin
hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa
vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.

Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit
eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen
toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli
nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun
toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät
säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.

Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he
tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.

Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja
kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin.
Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.

Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään
asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti
Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.

Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun
ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta
hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.

Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin
luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee
pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut
saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.

Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet
hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.




XIX.

PÖYHKEÄ SCIPIO.


Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi,
osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan
nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.

Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut
ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli
hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen
soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.

Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että
vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka
hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina,
eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin
hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki
etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley,
jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä
pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota
voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi
nuorukaisen käytöstä.

"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi
vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun
nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."

Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän
oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon.
Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän
puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi
heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei
tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta
ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat
nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään
nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja
neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon
intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa
hävittämään.

Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan
valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla
Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana
aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu
kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti
tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja.
Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä
käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui
paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli
jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä.
Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat
olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.

Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka
luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja
Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin
saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella
puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt
Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan
nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia
piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin,
että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt
vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja
puuskutti kuin höyrykone.

Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät
ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin,
mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.

"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän
nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä
ja mielihyvästä.

"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."

"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen
kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä
hyvänsä muualla maailmassa."

"Miksi sitten tulitte?"

"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa
sitä."

"Niinhän se oli -- hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä
vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti
joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin
viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena.
Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua
hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin
tarjoukseen."

"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, -- mr Sutherlandista perheineen?"

"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan
tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken
toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita
oikein on."

"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten
istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi
tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he
olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:

"Ei vielä."

"Mitä tarkoitat?"

"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin
kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."

"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka
tilanne olikin hirvittävä.

"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein
osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua
osaavan aakkoset."

"No kuinka olet itse oppinut?"

"Todellakin hyvin."

"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"

"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti,
"mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua
huolestuttaa."

"Mikä sitten?"

"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen
kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."

"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan
maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten
vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat
neekereiksi."

"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"

Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli
niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.

"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin
ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun
tapaisiani mustia jalokiviä."

"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly
aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan
tyytyväinen täällä, Scipio?"

"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan
ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.

Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus
seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan
joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman
masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui
jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio
houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen
metsästäjään.

"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten
palvelukseen?"

Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja
ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.

"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua
kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi
tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi",
lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."

"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa
niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä
ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla
koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja
päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.

Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin
harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin
käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:

"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin
melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan
enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata
heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."

"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja
käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."

"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät
siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan
asiat."

"Mitä aiot tehdä?"

"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.
Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"

"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"

"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi
Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin
Braytonia.

"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta
puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun
laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän --"

"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että
hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden
sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."

"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt
luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen
olevan?"

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he
pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."

"No sittenhän voin olla rauhallinen."

Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti
hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi.
Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.

"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon
heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit
vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan
puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."

"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."

Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä
suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema
silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.

"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen
tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian.
Tahdonpa koettaa."




XX.

ONNISTUMATON YRITYS.


Toinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat,
sattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja
sattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki
vähitellen läheni kuivia kattomalkoja.

Vaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen
rakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti
sytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita
varovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli
tuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri
mahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä
kokonaan kotiansa suojaavan katon.

"En anna tulen sytyttää kattoa", sanoi hän asettaen tuolin luukun
alapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun
päänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän
ulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä
se vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.

Mutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka
näyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu
paikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren
ympäriinsä.

"Onnistuin pudottamaan sen", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja
katsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran
liedessä palavan tulen kajastuksessa, "mutta ne eivät tyydy yhteen
yritykseen."

"Kuulkaa!" sanoi Alice, "nyt tuli toinen."

Tuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen
sattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.

"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!" huudahti hän.

"Nousevatko ne samasta paikasta?" kysyi hänen miehensä.

"Kyllä."

"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää", sanoi hän astuen vaimonsa
viereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.

Tähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat
ilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko
kehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien
rohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta,
joka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne
luodikolla.

Sillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin
kattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset.
Nousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän
saattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille,
jotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja,
lepattavia tulia.

Näky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että
hän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli
katon harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä
ylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat
iskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.

Sutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän
aikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme
sanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin
helposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa
rohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja
tuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että
tulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.

Räystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta
juuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi
maahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta
oli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.

Samoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja
palava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli
sammunut jo aikaisemmin.

Mutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä
sytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet
sinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren
putosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen
lävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa
korkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten
maaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat
vinhan vauhdin takia.

Ensimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla,
että se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä
korventaa kuivaa tammea.

Muutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin
tarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut
kattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi
Sutherlandia.

Mutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään
aivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli
oli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään
oli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja
näytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei
kiinnittänyt siihen juuri mitään  huomiota, vaan tarkkasi toisia.
Muutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen
ja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.

Mutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä
verikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän
vahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu
enemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin
muut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava,
sillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu,
joutui talo tuhon omaksi.

Ojentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen
luodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.

"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun", sanoi hän
vaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.

Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti
uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen
yrityksensä turhaksi.

"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin
vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi
Alicekin äitinsä takana.

"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta
isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen
kysymykseensä.

Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos
pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien
luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta
kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja
suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä
kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti
hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.

Uudisasukas oli suuressa vaarassa -- hän kuuli luotien napsahtelevan
kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä
hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä
loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty
nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi
hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.

"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään
liikutustaan.

"En saanut naarmuakaan."

"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.

"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon
hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän
varjeli minua."

"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme",
lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.

Luukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä
hyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka
hän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut
poikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa
sellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei
tulisadetta kestäisi liian kauan.

Aina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen
verran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla
niin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt
vaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat
intiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä
ajan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.

Nuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä,
kunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että
täytyi keksiä muita keinoja.

Puoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin
uutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa,
josta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä
ampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle
ottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.

Työssään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten
kukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen
vastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin
tärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin
varjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.

Uudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille
olevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista
vahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti
näkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen
intiaania.

He kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta
puunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin
eteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden
kumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu
ja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä
jättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän
piti kulkea.

Samalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin
ilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.

Heidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat
tulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he
päinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin
ympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän
hiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi
luullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää
puolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta
mitään ei kuulunut.

Tässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet
eräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät
tarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti
silmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden
toivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa.
Sitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin
soturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.

"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa", sanoi uudisasukas
tyttärelleen. "Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi
peitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat -- halloo!"

Ennenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista
johtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui
pitkälleen nousematta enää milloinkaan.

Isä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan.
Kuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.

Vanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika
eikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten
keskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä
uudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat
käyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen.
Kääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät
sitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.

Hirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko
rakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun
saakka.

"Sukkelaan!" huusi isä; "nyt ne ovat juuri parhaalla
pyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme
tuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan."

Menestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja
valmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa
ovea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin
he olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä
vapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä
huomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.

Kolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin
alkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät
kiidättivät "muurinsärkijänsä" eteenpäin niin sokeasti, että hirren
tyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja
kantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi
ollut heidän kintereillään.

Jos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa,
niin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon
rientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä,
jotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä
perässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin,
että hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän
reunaan.

Puolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he
näkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui
aivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa
heidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen
ystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli
jälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.

Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.




XXI.

PAKO.


Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.

Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki
muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä
vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi
ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta
niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka
kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he
kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan
pääjoukon luo.

Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet
arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli
laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä
ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän
ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa,
melkoinen taakka.

Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein
vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi
silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti
väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.

Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan
kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti
huomaisivat heti vangin liikkeet.

"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna
pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä,
tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa
kidutettavaksi."

Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden
pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta
viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun
pyssyn suu on silmäin edessä.

"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta
intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan",
lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."

Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.

"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei
miellytä minua."

"Kuinka niin?"

"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty
lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."

Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten,
mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.

Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan
päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan
omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista
tehtävää.

Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea,
ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys
oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja
ymmärsivät täydellisesti.

Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä,
sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin
kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele
sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.

Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja
astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan,
että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat.
Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin
selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä
tullut ja etten tahdo palkkaakaan."

"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee
tarpeetonta sanoa.

"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai
hänet vangiksi."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni
pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."

"Nuo haluavat polttaa sinut."

"Minkälainen on päätös?"

"He antavat minun lausua tuomion."

"Ja tuomio kuuluu?"

Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta.
Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki
viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä
tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.

Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet
noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on
luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät
valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa
Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.

"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman
kuolemaa?"

"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"

"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä -- intiaanien kielellä --
niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin
jaksat."

"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta
tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut
ammutaan."

"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin -- tahi kuolet."

"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen
vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi
aikonut iskeä sen vangin rintaan.

"Tee kuten sanoin -- juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa
välistä.

"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi
Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.

Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli
otsaansa mutisten:

"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat
hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä
milloinkaan on nähty ja kuultu."

Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät
valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut
tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.

Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi
hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien
intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki
oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin
silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes
Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.

Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.

"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat
minua."

"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"

"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa
paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen
mennyt."

"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt
kaikenlaista."

"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon
käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."

Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla
katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää,
että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain
askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen
välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä
enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka
odottaa lähtömerkkiä.

Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin
äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja
tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian
loppui itsestään.

Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He
olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät,
mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.

Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli
muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista
huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta
vaarasta.

Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto
oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.

"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan",
kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti,
jonka luona hänen pyssynsä oli.

Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden
kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt
hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen,
ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.

Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi
yrityksessä tahi menettäisi henkensä!

Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys
ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa,
vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien
inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.

Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan
hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin
hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei
hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle
kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille.
Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton
jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta
lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa
uskaliaan pakoyrityksen.




XXII.

TAKAA-AJO.


Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää
onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla
äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä
kiitollisuutta.

Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti
Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut
häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija
melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin
alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin
hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi
myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.

Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin
kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.

Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja
syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen
kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan
nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista
poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.

Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa
vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.

Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei
heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin
heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin
he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä
käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi
vartioimaan Scipibta.

Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi
lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä
paikallaan, ja hän totteli.

Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut
sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen
näköisenä.

"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä
peloissaan kuin hänkin.

"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo
ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa.
Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin
valkonaamoja."

"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.

Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan
valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken
käyttäytynyt niin uhkaavasti.

"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän
kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit
viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan,
toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan
kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän
silmänsä olivat kiinni."

Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja
lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän
puukkoaan ja sanoi:

"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä
on vain yksi intiaani: iske hänet maahan -- sieppaa pyssy -- juokse,
jos elää tahdot."

Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio
jäi istumaan käsi poskella.

"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio
vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin
Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan
heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä
häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on
tuoretta mäntyä sitkeämpi."

Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi.
Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista
juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat
luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa
kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan
että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.

Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri
tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti,
kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.

Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi
yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei
hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas
vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti
silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden
intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin
äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.

Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka
tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan
Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle
tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten
hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään
jokitörmälle.

Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein
näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä,
niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.

Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi
pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden
välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä
intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat
sivu.

Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän
puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta
lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri
joutuisammin.

Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana,
että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä
sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen
varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.

Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti
voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja
shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley
kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.

Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi
sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he
varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.

Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia
seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi
toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta,
ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.

"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla
puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne,
ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.

Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi
sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa,
jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän
koettaisikaan suojella itseään.

Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa
tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se
onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit
hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa,
josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen.
Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä
mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se
näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia
siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.

Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä,
joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän
pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella
intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää
onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä
petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.

Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi
Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan,
kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli
taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin
hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa
ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.

Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla
suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta.
Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti
sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin
hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.

Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella
piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi
tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.

Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema
olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä.
Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan
shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille.
Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.

Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin
pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta
kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin
askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia
vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.

Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti
metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti
kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että
näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.




XXIII.

PELASTUS


Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui,
oli Mul-keep-mo.

Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan
tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän
siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten
lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä
nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton
rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään
rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei
Brayton tuhlannut sekuntiakaan.

Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti,
jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen
tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän
suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen
kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin
valkoinen mieskin.

Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään,
kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.

"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi
kätensä, "se oli miehen työ -- henkeni pelastitte."

"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli
kuolemaisillaan."

"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että
hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo
aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."

"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun
valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä
milloinkaan korvata."

"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he
voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"

"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin
terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa
makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut
muihin varusteisiin.

"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän
palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa
kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän,
että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento
osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi
paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä,
kämmen Braytoniin päin.

Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen
salamannopeasti ja sanoi:

"Juokse -- riennä -- kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"

Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen
kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten
muistettaneen.

"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet
selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut
ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka
tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin
tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.

Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan
lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta
kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen
sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan,
joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja
ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on
elänyt.

Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja
Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.

"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen
Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä
luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan.
Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen,
saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään
kuohuvaa vihaansa.

"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla
Nukkujakin -- sillä se miellyttää häntä."

Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva,
mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään.
Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta
huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän
päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely
ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää
tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän
välillään tapahtui.

"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat
kuolleet?"

Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä
hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli
surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin
kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.

"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita
hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä
olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."

"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!"
vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta --
"hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."

"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi
Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama
on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi
esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin
Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."

Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan
tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan
voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista
anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän
olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan
ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.

Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään
sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu
olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta,
ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut
sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka
tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa,
mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa
tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.

"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä
valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei
kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"

Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi
metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti
aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun
kuin kaksi suokukkoa.

Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää
metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he
hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä
kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he
siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi
sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun
salamannopealla iskulla.

On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt,
jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja
taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi
iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja
Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin
hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun
aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään
kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua
Kainin merkki otsallaan.

Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain,
kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty.
Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan
silmästä silmään.

Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen
olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään
hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri,
mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut
milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa
nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle
polvelleen.

Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen
hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski
ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten
hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla
puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.

Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin
hänen päällänsä.

"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen
kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes
kuolinlauluaan."

"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin.
"Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on
joutunut hänen armoillensa?"

Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka
soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa
hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka
hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut
pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki
mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen
voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan
raivoon.

Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa
kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi
koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.

"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain
poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei
osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."

"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen
täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän
tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."

"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista
Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa
tappaakseen heidät!"

Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa
pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle
kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän
saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.

"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen
sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään
hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."

"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi.
"Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään
iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä
muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen
vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen."
Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas
katselija, vaan hän tahtoi toimia.

Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti
kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.

"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin
joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"

Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn.
Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa
oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu.
Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän
tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.

"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn",
ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun
velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.

Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle
ystävälleen.

"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."

"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä
minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."

"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli
viivyttelemättä.

"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan
päässä. "Missä muut pyssyt?"

"Kätkin ne jokirantaan."

"Pane tämä samaan paikkaan."

"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen
asevarasto, oikea arsenaali."

Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen
merkitystä, vaan sanoi:

"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."

"En varmastikaan."

Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli
piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti
pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän
matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä
huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän
Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän
jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä
riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin;
mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton
Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.

Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä
luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.




XXIV.

PIIRITETTYJEN LUONA.


Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen,
etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään
murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan
synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä
kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.

Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko
alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi
olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät
mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin
seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin
asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa
tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.

Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli
Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan
intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko
valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti
Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön.
Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen
toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin
asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä
saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon.
Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön
tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut
halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean
tuhoutumisen.

Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään
toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti
intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.

Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen
yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat
puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä.
Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo
tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi
yläkertaankin näkymättä silti ulos.

Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten
alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että
hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois
ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä,
johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla
keskeytynyt.

Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se
näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita
ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli
sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa
hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi
kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan
yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden
aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.

Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja
äidin tulevan alas.

"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen,
ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."

"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.

"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä
rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.

"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin
mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta.
Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan
notkistettu."

Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä
valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki
sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei
kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua
perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan
kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä
varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala
saattoi sen tehdä.

Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista
juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas
Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen
Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan
unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei
horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.

"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat
istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."

"Kuinka ajattelet niin, isä?"

"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen
auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen
maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen
nimensä."

Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä
kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä
hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti
palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien
pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.

"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi
hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan
täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten
lieneekin."

"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä",
lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli
samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä
vaikka pari viikkoa."

"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota
saamme varoa."

"Mihin luulet Scipion joutuneen?"

"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."

"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.

"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä
tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva
ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten
kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille
sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme
voi auttaa häntä."

Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota
hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.

"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli
katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis
parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu,
että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun
nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette
näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten
voitte te vuorostanne mennä levolle."

Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas
jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.

Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti
sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen
perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin
tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme
toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein
varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon
määrää.

Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania
näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti
kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan
suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi
ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta
toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja
oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän
kohtalonsa ratkaistaisiin pian.

Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois,
todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli
aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin
karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos
aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.

"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän
makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen
saakka ennenkuin herätän heidät."

Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan
ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi
ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon
suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn
näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi
jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.

"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se
mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä
värähti ilosta.




XXV.

APU.


Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley
jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin
toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä
tarvitsivat.

"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä
pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä,
olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa
vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni -- halloo!"

Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki
näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin,
sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja
kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla
kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet
siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.

Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään
piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi
ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin,
kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen
venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla
voimakkaasti melottiin rantaa kohti.

Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua
melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta
hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan
tulon. Hän näki neljä miestä -- jokaista airoa hoiti yksi -- melovan
lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti
tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.

Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja,
ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse
näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli
tavallista lukuisampi miehistö.

Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan
mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei
Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja
hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.

Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti
pensaat sivulle ja huusi:

"Halloo siellä!"

Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät
katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen
tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona,
sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin
tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen
heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.

"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen
kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden
takaa.

"Olen Brayton Ripley. Mutta -- Simon Kentonhan se on!"

"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata",
huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka
vieressäsi?"

"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."

"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen
tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös
kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian
varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"

"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli
Kalkkarokäärme --"

"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin
tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran
elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni
ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta
huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin
ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."

"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.

"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"

"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."

"Hänen veljensä on mukanani -- selitän kaikki aivan heti", sanoi
metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.

Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla
uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan
alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea
alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden
kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja
tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka
suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien
intiaaniheimojen taholta.

Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko
alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli
kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-,
Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan
missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.

Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain
tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille
päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.

Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn
nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan.
Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen
rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja
Miami-soturin kättä.

Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja
rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.

"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on
Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh
perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin
viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen.
Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä
penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.

"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen
kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että
intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia
alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh
seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.

"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä
varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti
tapahdu vielä tovin aikaan.

"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa
sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt
siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin,
olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja
tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt
mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja
päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon
asioista.

"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat
valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua,
olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa
yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen
pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla,
etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli
mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä
katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."

"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä
kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme
kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania
piiritti mökkiä viime yönä."

"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.

"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti",
selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten
piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."

"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme
selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin
urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää
vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan
nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."

Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka
lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti
hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja
hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta.
Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi
Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan,
olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia,
joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien
kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta
mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän
seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin
sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.

Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja
ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän
intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman
Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka
viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt
korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.

Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen
ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan
tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli
johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut
kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt
ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.

Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja
Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori
Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut
Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen
voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi
edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten
puolesta.




XXVI.

ROHKEA KENTON.


Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa
Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka
oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu,
osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.

Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän
näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa
en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin
hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon
Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu
kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista
miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole
milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."

Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas
mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.

Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili
Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin
itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa
kohtaan tuntemaa kunnioitusta.

"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen,
"päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut
viimeinen otteluni."

"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs
metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.

"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä
voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa
kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja
Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten
Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa
ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.

"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä
merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt
Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin
ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi
silloin mennyt poikki. -- Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän
työn, Miami."

Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta
huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:

"Mul-keep-mo rakastaa veljeään -- Mul-keep-mo antaa henkensä hänen
puolestaan."

"Tiesin sen -- tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti
olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä
en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään
ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän
ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä
rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn,
niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."

"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen,
että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin
tulipunaisena kasvoiltaan.

"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.

"Tahdon."

"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,
Miami."

Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.

"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit
aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa
sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin
ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni,
että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit
parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien
joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."

Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti
Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi
takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja
esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän
levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli
läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut
erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä.
Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos
sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit
säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän
suuresta erotuksesta huolimatta.

Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta
valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman
intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan
pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi
taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot
olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot.
Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.

Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla
tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin
erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija
mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan
selville.

Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he
huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi
Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.

Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu
alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat
jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät
mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi
oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti
taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään
myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.

Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley,
kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin
kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää
hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva
kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton
oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.

Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä
jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin
ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja
syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla
kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja
kuolemasta ratkaista onnellisesti.

Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?

"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän
vaikeus oli kaikille selvä.

"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs
retkikunnan hartaimpia jäseniä.

"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime
yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan
mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn
kantamalle hänet ammutaan."

"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun
näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."

"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen
keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan
kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä
ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu
Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin
tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."

Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu,
että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja
aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta.
Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli
turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja
siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.

Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä
sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi
Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin
vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen
tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.

Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi
vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään
eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin
kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi
valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut
luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin
teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui
Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen
aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä
vain ajatella saattoi.

Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa
aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen
yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi
sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman
toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin
päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.

Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen
kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan
selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin,
jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.

"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin
neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi
nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä
punanahat voisivat huomata minut."

Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti
hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä
tarkkaavaisesti.

"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta;
"mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että
intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää,
kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."

Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi
mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään
puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä
häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin.
Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä
vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.

"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."

Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän
nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu
puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli
Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla
sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja
päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä
tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta
Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.

"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä.
"Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata
luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä
näyttää."

Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa
tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi
huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.

Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice
alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli
seurannut Kentonin merkkikieltä.

Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen
kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä
hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä
huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän
puheen".

"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.

"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin
ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun
huudan, niin käske hänen tulla."

Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän
saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa
vaarassa.

"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.

Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä
kuuli sen hyvin:

"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."

Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin
nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle.
Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan
häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan
kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.

Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun,
mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.




XXVII.

SCIPION PAKO.


Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat
lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän
on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.

Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin
vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi
Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi
paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan
kuin toisetkin.

"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty
minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa,
jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani
vielä kaksi."

Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut
Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia
Vartijoitaan salavihkaa.

"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista",
suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen,
niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin
kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä
menemään."

Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän
suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.

"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin
tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät
myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy
kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."

Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat
vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä
kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä
viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli
tapahtunut.

Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin
äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.

"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän
yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi
rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta
kohentaakseen.

Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia,
sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin,
jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.

Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut
uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio
kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta
kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.

Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan
sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä
kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi
kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin
ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä
tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä;
mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta
huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt
ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat
kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui
ilmoille äänekäs voihkaus.

Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan
noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän
saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa
vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua
neekerin rautaisesta otteesta.

Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen
pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi
sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen
neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta
hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.

Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet
maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän
sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa
on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta
jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.

"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella
ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että
voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen
mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään.
Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi
puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."

Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän
ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka
todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli
lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää
mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän
joutuisi vielä heidän kynsiinsä.

"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut
löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille
ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja
kätkeä siten jälkeni."

Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän
riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on
nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien
huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.

Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin,
mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan
kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta
tietä joelle.

Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja
katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut
yhtään vihollista.

"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin
tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."

Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen
jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla
rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla
tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.

"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni
vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He
huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko
hommaan ja lähtevät kotiin."

Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan
lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin,
huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien
alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla
vaanivan vihollisen katseilta.

Miehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan
varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut
rannan pensaisiin.

"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää
siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."

Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä
toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.

Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut,
jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.

Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä
oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu
taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta
nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa
varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton
Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.

"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua
melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa
intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa
Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän
joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen
mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen
päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä
puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli
juuri äsken poistunut.

"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman
todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla
kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko
intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."

Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti
uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin
kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi
huutaa: "halloo!"

Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän
meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän
huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.

"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat
mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.

Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja
hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas
tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko
valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä
mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.

"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."

Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja
nukkui pian sikeästi.




XXVIII.

MUL-KEEP-MO VAARASSA.


Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja
hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään
intiaanijoukkoon.

Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin
tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän
teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla
satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian
todellisen laidan tulematta ilmi.

Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli
todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain
kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten
selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle
juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.

Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja
vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan
vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei
ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei
voitu enää kuulla.

Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet
heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä
voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.

Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja
oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli
solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin
ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen
mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa
erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat
tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä
kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla
vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio
pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin
intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella
vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä
luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä
suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli
tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.

Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi
kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty
Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt
ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään
nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi
salamannopeasti ympäri.

Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan,
lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen
suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta
nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä
hänet vaarattomaksi.

Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme
soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin
kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo
uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän
ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä
miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan
ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania
vaikenivat synkästi.

Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita
sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat
maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja
haudattaisiin juhlallisesti.

Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli
vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan.
Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten
mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.

Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin
äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat
ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin
syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä,
kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti
joutuisi heidän kynsiinsä.

Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin
hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin
varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.

"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön
keskustelu näytti keskittyvän häneen.

Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma
mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.

"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät
metsässä?"

Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä
kylmästi silmiin.

"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä
on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja,
jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida
surmata soturimme."

"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.

"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän
latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi
lähellä suuren joen rantaa."

Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen
ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he
tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin,
mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.

"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme
lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat
saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit
olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta
toiset valkonaamat tulivat ja --"

Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa
tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?

Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi
sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän
kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat
tappaneet hänet.

Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko
joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin
tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä
kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan
maineensa vihollistensa keskuudessa.

Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään
ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta
hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja
molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen
tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin
tehnyt.

Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta.

Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret
rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen
kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja
voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan
samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli
ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.

Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli
kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen
ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei
antanut hänelle rauhaa.

Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen.
Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan
mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta
hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan
silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa.
Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli
epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt
näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.

Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan
olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään
metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.

Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia,
joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut
valkonaamojen eduksi.

Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka
Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt
uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme
selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin
loppu olisi onneton.

Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.




XXIX.

OVELA KEPPONEN.


Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt
surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä
liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.

Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja
katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta
tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.

"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi
Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta
meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja
sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja
sopivampi päälliköksi kuin hän?"

Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan
Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi
isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi
Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.

Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti
huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että
useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:

"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit
ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja
he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat
metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille
saakka.

"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan
heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme
koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja
meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja.
Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat
uudisasukkaat majoissaan."

Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä
luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet,
mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille
ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi
ollut täysin paikallaan.

Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta
kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta
epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu
ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.

Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon
johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat
kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo
olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli
melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut
omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli
todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta
käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.

Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei
ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä
tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa
vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.

"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen
kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan.
"Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin
tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan
päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä,
niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"

Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien
nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa,
että hän oli osunut oikeaan.

"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."

Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä
hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen
päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin
hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta
paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:

"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei
ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi
paremmin päälliköksenne --"

"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen
päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."

Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata
mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin
siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta
nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että
ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä
eikä päätöstä voitu enää purkaa.

Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin
Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme
tiesi hyvin.

"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska
olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja
hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme
sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on
tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas
Mul-keep-mo?"

Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä
tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä
täydellisesti.

Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan
mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli
liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia
tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa
kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään
leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta
huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä
oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen
jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.

"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä
talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni
siitä sanovat?"

Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan
ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.

"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen
kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."

Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa
osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen.
Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa
antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia
kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.

Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla
toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän
muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä
vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta,
niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.

Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän
vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin
puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.

Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen,
että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos
johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin
hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa?
Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka
todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua
taisteluun.

Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi
ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme
jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin
muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että
räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka
oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.

Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen,
että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.

Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin
häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty.
Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen,
olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka
vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla
olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti,
ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.

Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan.
He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät
maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin
lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he
olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät
hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari
kolme soturia sortuisi vielä.

Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien
ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi
neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin
merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän.
Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.

Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat
silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa
auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä,
käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.

Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa
menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää
muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.

Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti
lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.

Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään
hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva
hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan
mukaista.

"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän
taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa
jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että
'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit
onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."

Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi
saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli
ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja
ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?

Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn
puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet
lukumäärästä oli vielä siellä.

Nämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da
ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen
keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja
asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä
menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki
uhmaili vieläkin piirittäjiä.

Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon
tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion
puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.

Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä
onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei
huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta
sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.

Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja
metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään
kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa
lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin
vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska
noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän
pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin
jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen
annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä.
Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman
äkillisen syömisen olla turmiollista.

On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut
punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin
sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka
Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä
pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin
ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.

Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään
tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla
on oma sananlennättimensä.

Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä
ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan
alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat
hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.

Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä,
joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn
tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.

Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät
sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli
näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle,
jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti
taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.

Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat
kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan
metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset
vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.

Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä
päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus
tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja
veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin
kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä
apujoukko saapuisi.

Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi
pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää
yrittääkään.

Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja
leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan,
kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi
huomannut savumerkit.

Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa
ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän
pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän
nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä
hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!




XXX.

PAKOSUUNNITELMIA.


Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille
Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan
neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään
huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon
ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se
olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään
punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä
ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes
suvaittiin laskea sisään.

Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin
tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti
tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi
ryhmään.

"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista
erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan
auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja
Polly?"

"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä
kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani
sinut metsän reunassa."

"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja
luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."

"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"

"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle
puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."

"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin
varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.

Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.

"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan,
mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."

Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen
hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa.
Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli
vihollisten saartama.

"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi
Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.
Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."

"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen
välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.

"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä
ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä
kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla
tuulella."

Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja
selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen
perheensä pelastukseksi.

Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja
hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin
monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan
ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.

Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli
luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe
tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen
ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet
kuoliaaksi viime yönä.

"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten
helpotuksesta toisten nauraessa.

"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan
hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia
vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."

"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland
tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.

"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi
sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten
häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän,
minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan
saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."

"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.

"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin
äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"

"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.

"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen
erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."

Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä,
rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut
vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät
äänettöminä.

Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa
oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas
ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä
(jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras
uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä,
jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa,
joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan
alkupuolella.

Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja
kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.

"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui
paikalleen pöydän ääreen.

"En mitään mainittavampaa."

"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun
kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona
aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä
ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat
hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja
riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa,
mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin
kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."

"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi
emäntä.

"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan
turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin
ja otamme osaa konserttiin."

"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi
Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras
pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen
vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin
mitäs sitten?"

"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä.
"He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan
enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan,
lähtevät meitä takaa-ajamaan."

"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä,
niin takaisin emme voi tulla."

"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.

"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa
palata tänne seinien suojaan."

"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se
ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."

"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka
lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli
kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy
muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian
kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut
näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."

"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi
isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.

"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli.
Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he
tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."

"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.

"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni
mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä
hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa
olemme teidän ja punanahkojen välissä."

Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt
peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella
puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.

"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti
mrs Sutherland.

"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti
voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."

Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen
minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi
tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan
naiset pääsisivät venheelle.

"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään
tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin
sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa
ulos."

"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon
suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.

"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on
aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."

Hän oli oikeassa.




XXXI.

KOTOA LÄHTÖ.


Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli
Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien
antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että
merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin
tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli
ratkaistava.

Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan
toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta
Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.

Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He
näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta
eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran,
että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan
varma.

Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme
katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä,
mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan
tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan
epäluuloa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta,
josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."

Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman
välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi
tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin
yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.

"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton -- "Alice ja Polly, tulkaa
tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."

Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta
soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland
salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.

Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin
pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin
liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.

Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten,
vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää
luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi
asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta.
Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine
hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja
maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä
milloinkaan on nähty.

Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen
sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan
paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt
lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut
melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.

Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja
näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää
mikään voinut hillitä.

"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän
ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään
valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan
suuren suolaisen meren rannoille!"

Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja
laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama
mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.

Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös
olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.

"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä.
"Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen
sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"

Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää
pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot
säestivät.

"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.

"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten
voimallisesti kiihkoaan.

"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta
äärimmäisessä hädässä."

Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt
ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:

"Aukaise ovi, Silas."

Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin
hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää
vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty,
tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.

Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen
sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka
oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon
edessä tapahtui.

Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka
olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he
katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.

"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle,
jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset;
tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle
pysyäksenne loitolla intiaaneista."

Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli
kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi
Kenton oven ja naiset astuivat ulos.

Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut
mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia
ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta
Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.

He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa,
jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut
myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä
seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta
hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.

Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi.
Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton
ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.

"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden
laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos
sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin
oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa
pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun
suurelle venheelleni."

Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan,
etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta
tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän
ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa
määrätystä suunnasta.

Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen
peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset,
niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut
luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin
lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä
oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.

Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön
hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta
joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland
perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein
kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton
ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä
liian aikaista erota toisistaan.

Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että
joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet
kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla
aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin
että joku punanahka ampuisi heitäkin.

Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat
miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset
miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton
oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin
seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.

"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään
metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on
juostava minkä jaloista pääsette."

Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he
kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina,
pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin
varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.

Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina
vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi
kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä,
vaikka hänkään ei juossut hitaasti.

Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät
huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta
suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.

"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu
neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."

Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat
taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät
ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat
metsään.




XXXII.

TAISTELU.


Simon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan
ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon
asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu
ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä
pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville
valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua,
kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli
metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.

Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen
avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat
olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.

"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?"
huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen
eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.

"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat
metsän yhtä hyvin kuin me -- ja luultavasti paremmin kuin minä.
Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja
rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin.
Rientäkäämme!"

Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta
hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi
hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin
joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu
kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti
kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.

Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen
välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka
tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton
huomauttikin.

Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa
kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta
kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat
taistelupaikalle.

Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin
seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja
tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan
seisoi aivan näkyvissä.

Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi
intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.

"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja
ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain
käy laatuun!"

Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat
piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman
nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset
miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea
erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten
pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa
jälkeä.

Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He
ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi
vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.

"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin
kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.

"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään
jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän
takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata
pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti
Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään
äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen
kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa,
joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.

Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta
vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.

Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa
välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat,
että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu
näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.

Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös
kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen
ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.

"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen
esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"

Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.

Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä
johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka
huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat
taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin
että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.

Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän
tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan
ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä
oli sopivan hetken tullessa selvä.

Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin
valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän
näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli
ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan
vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen
sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli
hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi
hän ollut paraatissa.

Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita
eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten
hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.

Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin
luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan.
Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät
samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin
vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita
yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.

Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta,
mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan
hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja
juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies
itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.

Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse
milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli
toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.

Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen
peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.

Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja
huudahti ystävilleen:

"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"

Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja
kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies
kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä
hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten
pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli
kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.

"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan
piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan.
"Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi --"

Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi.
Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi
nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli
kuin salaman iskusta.

Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi
kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa
luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.

"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on
taistonsa taistellut."

Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun
takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät
Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.

Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen
nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä,
joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät
toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei
sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen
tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.

Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän
huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa
ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten
ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän
huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun
hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:

"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice
ampui häntä."

Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän
kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.

Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö,
sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin
miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon
hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä
ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä
hyvänsä toisia kohtaan.

Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä
sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa
verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin
laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian
varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi
osunut maaliinsa.

Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.

"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen
samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta.
Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he
kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten
soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti
tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?

Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen
metsästäjä -- Luff Johnson nimeltään -- kaatui kahden kuulan
lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun
muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.

Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta
saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden
niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen
mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut
intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä
piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet
sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa
perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet
olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle
Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.

Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli
vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien
ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja,
mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken
todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei
ollut mitään syytä jatkaa taistelua.

Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä
missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin
siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli
niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat
sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä
puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat
siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley
joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän
läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he
olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen
jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli
pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he
keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.

"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi
kiinteästi taistelun kulkua.

Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien
puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat
paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa.
Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että
kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.

Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen
ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli
juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.

"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen
puoleensa.

"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä
viivyttele, kiiruhda joelle!"

"En jätä sinua. Mihin se kävi?"

"Reiteen. En voi seisoa."

"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että
voit kävellä sinne, kun autan sinua."

Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut
huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.

Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja
nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien
hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.

"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan;
sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."

Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja
tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.

Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin
heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat
vihollisen hiukan takaisin.

"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton,
"sillä nyt on meidän pakko lähteä."

Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten
lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen
piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin
ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka
käänne oli toisille aivan selittämätön.

Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen
näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja
palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.

Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet
erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.

"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi
Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti
haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."

Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään.
Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että
hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan
hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään
riensi hän jokea kohti.

Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden
välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti
käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta
he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon
törmän alle.

Venhe oli samassa paikassa.




XXXIII.

USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.


Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa
taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus
sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli
Miami-soturi Mul-keep-mo.

Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin
hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen,
jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.

Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole
mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia,
joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ
houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli
taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen
puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman
ystävänpalveluksen koko joukollekin.

Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa
puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä
pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun
tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei
hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.

Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun
aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja
kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli
nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.

"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo.
"Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi
kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt,
niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."

Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua
joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin
se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.

Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan
Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen
asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja
intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä
huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen
antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi
selvittelemistä entisissäkin.

Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten
tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea
kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta
olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit
kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan
peräytymään.

Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan,
mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän
huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että
uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä
vartioimaan.

Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja
kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.

Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos
perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen
ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta
asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas
Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua
näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka
valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten
Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.

"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten,
että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas
ja tarkkaan."

Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi
hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän
lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla
perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.

Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun
Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin,
että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.

Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan
apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän
niinmuodoin sitä ajatellutkaan.

Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen
metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään
näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat
hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla
ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat
pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.

Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja
viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme
tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.

Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen
hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö
sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa
olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse.
Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.

Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen
otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä
pihamaalle mökin eteen.

"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira
on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei
viekastele.

"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka
saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt
sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien
korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä
surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.

"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin
he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei
petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.

"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän
löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta
lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui
Haw-hu-dan kuoliaaksi.

"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia
pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta
rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He
ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös
taistelussa omia soturiveljiään.

"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja
Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."

Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei
kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä
tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti
hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa
ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli
taistellut viimeisen taistelunsa.

Mutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet
soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin
verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa
olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun
puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota
vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.




XXXIV.

PETTYMYS.


Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi
jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun
oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.

"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa
sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."

"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"

"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua
käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen
ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala,
että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin
sanoin henkensä pelastajaa.

Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella,
jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä
nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.

irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli
Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi
aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin",
ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri
irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän
pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää
alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli
sauvointa heti ja irtautui rannasta.

Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä
metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri,
jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut
pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen
kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha
ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta
nuorukainen ei sallinut sitä.

Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran
mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki
olivat saapuneet.

Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset
saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet
venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi
metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli
haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.

Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja
ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin,
erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.

"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen
säikähtyneenä ympärilleen.

"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta
ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi
levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.

Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen
oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui
hän sisään.

"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"

"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.

"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän
valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen
osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä
keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi
hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.

"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi
huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen
hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.

"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin,
jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin,
mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää
olemassakaan."

"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin
päin, joka oli melkein yhtä levoton.

"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun
nousseen karvaan palan.

"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole
voineet mennä harhaan."

"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.

"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin
suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.

"Muuta ei ole voinut sattua kuin että -- intiaanit ovat yllättäneet
heidät", vastasi Kenton.

"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"

Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.

"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin
olisi toista."

"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."

"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät
saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina
ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he
ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät
niinmuodoin toisaalle."

Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja
perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan
hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet
pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo
näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli
toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle
ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta
kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain
vaarasta toiseen.

Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan
nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman
onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.

Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat
kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun,
jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos
he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja
ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun
ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa
heille apua.

Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä
olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä
toivoa heidän voivan hyvin.

"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten
naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."

"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit
olivat ympärillämme?"

"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme,
vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata
tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen
sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota
hän kyllä osaa käyttää."

"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden
laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö
raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"

"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi
paljoakaan."

"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme
heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."

"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa
niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä.
Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille,
että siirrymme pois tästä paikasta."

Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies
saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen
rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa
heidän tiedettiin olevan.

Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin
menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli
noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin
hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa
ennen pimeän tuloa.

Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista,
mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.

Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista
Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten
oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä
pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta
pitkän matkan päässä.

Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice
olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat
sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja
osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin
uhatessa.

Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät
pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen
tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.




XXXV.

UHKAAVA TILANNE.


Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion
puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti
päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että
oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa -- vaikka lukija
lienee saanut toisenlaisen käsityksen -- että taistelu metsässä kesti
vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön
rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.

Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia
punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei
vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit
lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän
pahinta jälkeä.

Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan
kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat
oikeaa kuulasadetta.

"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi
Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on
asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."

"Niin kai --"

"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden
heiluvan hyvin tutulla tavalla.

Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian
hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni
asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin
kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri
lähteneet.

Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan
suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.

"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja
ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja
tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta
ampua jonkun vihollisen.

"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula
pyyhkäisi hyvin läheltä."

"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."

"Sinuunko? Mihin?"

"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä
lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän
naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt
niin ollen vahingoittamaan enää toisia."

Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka
uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen
taitavimpia miehiä suuressa lännessä.

Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen
yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin
ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia
vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä
rannasta.

"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua",
huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta
ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.

Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti
selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi
olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun
tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen
sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin
mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen
uranuurtajat.

Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat
intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa,
sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta
äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren
venheen rinnalle.

Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja
urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen
miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi
ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta
metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät
peräytymään.

Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten
intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä
venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat
eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa
uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa
suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin,
että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö.
On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten
lukumäärä todellakin oli.

"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton
katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla
lastattua kanoottia.

"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua",
sanoi Sutherland.

"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta
muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."

Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten
soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa
rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi
miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin
aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.

Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki
melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään,
tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin
lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä
sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.

Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen
vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen
kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja
molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan,
paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja
liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.

Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin
kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle -- eli valkoisia kohti.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat
yrittää."

Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä
ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja
vakavasti kuin ennenkin.

Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen
nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli
olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei
ollut halua aloittaa ottelua.

Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti
myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei
yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.

Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun,
saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet
liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos
nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle
taistelun aikana.

Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden
reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin,
mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät,
missä sen piti olla.

"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä
itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."

"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli
sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."

"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland
merkitsevästi.

"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."

Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa
petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita
he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin
koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt
raskaasti ja kauan.

"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime
yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."

"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen
päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."

"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta
hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen
olisinkaan!"

"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi,
kun taas näet molemmat."

Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli
tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies
leikittelemään toisen tunteilla.

"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland,
"vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella
soturilla täytyy aina olla joku varma syy."

"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin:
Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan
itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."

"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."

"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta
päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin
tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan
lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta -- siinä kaikki.
Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este.
Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää
sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka
punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.

"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka
tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."

"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut
taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."

"Mitä ajattelet heidän tehneen?"

"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä
venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he
olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."

"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"

"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen
palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja
päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni
kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä
rinnallamme."

Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan
sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi
suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili
pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.

"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän
pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He
tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää
huomiomme."

Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan
hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru,
kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten
piileskelevän.

Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun.
Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa
miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten
käydä päinsä.

"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan
metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa -- mitä minä
en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä
pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme
tiehemme heidät hyläten."

Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion
vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet
kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.

"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät
mietteensä.

"Olen pahoillani tähtenne."

"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."

"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin
tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan
pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan,
ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."

"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.

"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä
haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen
kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt.
Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin
tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."

Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen
nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota
tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan
murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen
seikka aikaansaa mielenmuutoksen.

Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja
huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään
metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.

Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen
taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei
sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen
Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen
kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa,
tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.

Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen
rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut,
ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.

Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen
sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia
kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin
pysähtyi.

"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä
naisten hyväksi."




XXXVI.

ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.


Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin
luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin
kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.

Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy
kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin
tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu
kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan
harkintaansa.

Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä
suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa
vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he
nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien
suurta venhettä.

Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti
joka taholle.

"Ei näy", kuiskasi hän.

"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.

"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä
vai alhaalta päin."

"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."

Mutta Alice ravisti päätään.

"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."

"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti
näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."

Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota
toisistaan.

"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."

"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."

Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien
huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää,
millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.

"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."

Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata
kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle
suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen
luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.

Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas
epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa
lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.

"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme
tuhlanneet kallista aikaa."

"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."

"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin
takaisin."

Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt
kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa
järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja
jokainen minuutti oli tärkeä.

He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin
kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen,
että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.

Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet
kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara
uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice
viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti
tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.

Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka
vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.

Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja
omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat
olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he
juuri olivat paenneet.

Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen
päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat
selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat
täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja
kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut
Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.

Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt
noita lähellä olevia sotureita.

Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin
onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.

He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä.
Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä
vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat
toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon
merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen
äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin
läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen
heidän kimppuunsa.

Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun
he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit
pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti
kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen
ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään.
Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat
päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.

Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt,
suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran
läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian
päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli
epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta
pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta
päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.

Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin
kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet
shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli
kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.

Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he
noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.

"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet
noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."

"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."

"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"

"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä,
niin sinullahan on ladattu pyssy."

"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen
laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"

"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."

"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden
mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui
äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.

Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet
paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli
kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän
sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen
hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä
rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja -- samat
intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen
heidän vieressään.




XXXVII.

VANKINA.


Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti
heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen
Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet
välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat
äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.

Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä
tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat
jälleen sattuneet naisten tielle.

"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö
vastarintaa."

"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua
vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään
muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.

Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi
kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat
vääntyneet leveään irvistykseen.

Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui
muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi
ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.

Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen
tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta
oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen
hänen kädestään.

"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä
seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen
intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin
mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja
naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.

Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli
noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä
seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut
syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti
häntä kuitenkin katkerasti.

Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan
että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He
kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän
päässä siitä.

Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet
käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli
mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta
erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa
heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan
intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he
tahtoivat välttää.

Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär
eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään
auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva
vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.

Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä
mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice
uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen.
Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.

Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen
tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi
tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin
kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen
lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli
niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään
kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista
kiivaammin.

Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla
ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä
pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä
jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri
katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä
luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät
voineet enää nähdä ystäviään.

"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice
äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle
voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti
kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."

"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat
vapauttaa meidät."

"Miksi he ovat hylänneet meidät?"

"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he
mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen
lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää
tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää
puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin
vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"

"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei
ole mitään toivoa."

"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon."

Pimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue
jatkoi vaieten matkaansa.

Edellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin
kumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne
erään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty
ja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.

Naiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa
ja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi
etelään päin, Ohio-virtaa kohti.

Puro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä
saattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.

Sytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille
tupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti
kuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen
aamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä.
Äiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja
nojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta
läpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään
kiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja
samassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen
pää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin
saakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti
kiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.

Mutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa
kuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.

Tämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen
mielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että
tuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt
puoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin
koettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.

Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse
sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.




XXXVIII.

PELASTUS.


Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen
kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja
nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe
kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan
pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja
Ripley olivat menettää tasapainonsa.

"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja
olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja
miten."

Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut
metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei
ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.

"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on
tämä: -- Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me
etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin
olinpaikastaan."

"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"

"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! --."

Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän
päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä
myrkkyhampaillaan.

Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein
suunniltaan.

"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"

Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko
matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen
ja tarttunut hänen käsivarteensa.

"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko
homman."

"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti
nuorukainen kiihkeästi.

"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"

Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä
muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.

"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan
puiden välistä."

Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi
Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin.
Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin
sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen
rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.

Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.

Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea
vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku
tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen
pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.

Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta
tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.

"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä
kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen
veroiset. Erittäinkin tytär -- vai mitä, Brayton?"

"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.

"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan
vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata
punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin
tarpeetonta."

"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he
kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi
enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.

"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän
kimpussaan. Älähän hätäile!"

Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo
kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän
pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä.
Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.

"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako
käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan
näitä ilkiöitä."

Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten
kielellä:

"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa;
valkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän
aseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa."

Ja Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien
luokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei
myöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin
hallussa.

Kun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he
olivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein
jäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä
paikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.

Uudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin
poskin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen
oli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin
kaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin
tilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui
sopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan
pahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet
auttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.

Mutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä
metsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen
perässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä
kulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati
uhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja
vaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi,
eivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.

Kun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin
venhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja
niinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi
retkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli
idässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.

Kentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko
perille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.

Rauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen
palauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen
turvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti
täyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon.
Ohio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn
ja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin
jälkeläiset.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65764 ***