path: root/64784-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64784 ***

VELAN KAHLEISSA

Saaristolaiskertomus

Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM

Suomentanut

Kaarlo Pulkkinen



Kariston 50 p:n romaaneja N:o 50





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.




I.


Ken joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille,
hän varmaankin saa kuulla kertomuksia entisiltä ajoilta ja ensimäisten
joukossa Adrian Blidbergistä, miehestä, joka tyhjin käsin saapui
saaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta hänestä tuli
paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Adrian Blidbergistä ei
juuri kellään ole sanottavana hyvää. Hän oli kovaluontoinen mies ja
lisäksi konnankoukkujen tekijä, jonka lopuksi täytyi poistua seudulta,
vaikkakaan lain koura ei häneen koskenut. Ja hänen poistumistaan ei
kukaan surrut; moni siitä päin vastoin iloitsi.

Hänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista
saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta
myöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin
kertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen
uhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.

Andreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai
kärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan.
Hän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla
kenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin
vastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa
vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka
kesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.

Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit
tulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen
kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei
enää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea,
minkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas
varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin
tunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi
sietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä
tiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen
Brodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun
tämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.

Silloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä
alkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas
sentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa,
olisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille
päiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle,
että olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät
asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen
saaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen
tietenkin voinut käydä huonommin.

Läheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka
tuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä
näyteltiin -- niin sanoaksemme -- tämän saaristolaissankarin koko
elämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.

Aspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa
avautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle
merelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta
peninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää
mereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta
varsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka
männyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat
aikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen
työntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä
lähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on
asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan,
selväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa
udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa
senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta,
sikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä
kuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille
ja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.

Sen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa,
että keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä
vähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas,
jonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä,
johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää
syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella
jokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen
nuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine
paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.

Niin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin
sisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle.
Salaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin
huomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea
solmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin
soukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan
siirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet
raapivat aluksen laitoja.

Tämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren
asutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä
vanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista
todistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon
joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen
sinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen
asuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia
oli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat
pieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla
aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat
matkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.

Yksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat
pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan
henkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan
erakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän
lähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa
veljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän
alustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.

Johannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään,
ja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla
metsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan
askeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko
tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä,
ja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli
Johannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan
höyrylaivalaiturilta.

Kaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman
itäisellä puolella.

Niin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista
siitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin
peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie
poikittain halki metsän.

Tämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen
lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he
milloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä
ihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään
kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja
polkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä,
siitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei
kuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä
antaneet naisten vallita.

Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter
olisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi
tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti
torpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään
milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen
määrään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että
Johannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä
Johannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja
viisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle,
Johanneksella oli katse -- kuten Lars Petter sanoi -- ja Johanneksella
oli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä
eteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän
ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei
sattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta
oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade
tunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin
hän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan
puutteesta.

Silloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta
yhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä
olisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.

Pienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla
saarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon
hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi
omakseen.

Johannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja
niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi
ystävyksiksi.




II.


Andreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka
kuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen
miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut
poikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa
itsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli
määränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa
syksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän
silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja
muuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan
tekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.

Kolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas
Wik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse
hän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.

Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta
hänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella
renkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja
kauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria,
kuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten
seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että
tytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin
olisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja
epäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja
milloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän
vaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.

Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli
vakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo
Bengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin.
Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine
vuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa,
langon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna
kartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki
sen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.

"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku
kosketti arkaan kohtaan.

Samalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa
vaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti
pari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi
sellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja
vähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut
lahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä
halunnut.

Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä
kuukausina oli ajatellut.

-- Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, -- hän sanoi. -- Silloin olisi
sinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.

Silloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:

-- Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.

Samassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena
yli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä
vallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja
katseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina
lähtemään seuraavana aamuna.

Samana iltana tuli Ester saaren pohjoispäästä ja oli menossa metsän
kautta kotiin. Oli täysikuu, mutta pilvet peittivät taivaan, niin että
metsä oli pimeä, eikä Ester huomannut, että häntä seurasi mies. Se oli
Andreas, joka oli nähnyt tytön tulevan ja vasten tahtoansa lähtenyt
saattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan hän
itseltään kysyi, miksi hän ei pysähtynyt siihen missä oli ja antanut
tytön mennä. "Huomenna minä lähden purjehtimaan", hän ajatteli.
"Silloin pääsen taas rauhaan." Ja Andreas uskotteli itselleen, että
rauhaa hän vain kaipaisi.

Tultuaan sille kohdalle, missä havumetsä loppui ja koivikko alkoi,
pysähtyi tyttö kuuntelemaan, sillä hän luuli erottaneensa askeleita.
Hämärässä hän näki silloin, että joku kulki polkua hänen jäljessään.

-- Oletko se sinä, Andreas? kysyi hän.

Heti ei kuulunut mitään vastaukseksi. Mutta kun tyttö jäi seisomaan,
koska ei tahtonut kulkea edelleen pimeässä tuntemattoman seuraamana,
täytyi Andreaksen tulla häntä lähemmäksi ja tervehtiä, ja kun heillä
oli sama matka, kulkivat he yhdessä edelleen.

Nyt lähellä ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea
hän oli, kehkeä ja valkoinen oli hänen ihonsa. Mutta heidän välillään
vallitseva äänettömyys teki tytön araksi, ikäänkuin olisi hänen
tarvinnut varoa jotakin.

-- Sinähän purjehdit huomenna? sanoi hän senvuoksi.

Sanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka hän ei voinutkaan selittää
minkävuoksi. Hän nyökkäsi vastaukseksi.

-- Tuleeko siitä pitkä matka? jatkoi tyttö.

Silloin Andreaksella veri läikähti, ja hän vastasi tylysti:

-- Mitä välität sinä siitä?

Tyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli
jonkin vuoksi oltava varuillaan.

-- Tokihan saanen kysyä -- virkkoi hän.

Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä
yksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.

-- Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. -- Kukapa
siitä huolisi?

Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain
virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa
olivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä
lämpeni siitä, että niin tapahtui.

-- Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.

Voimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui.
Silmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin
hiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle
lentävän lokin siipien viuhinan.

Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen
mieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti
itseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä
väkivaltaisesti ja oikopäätä.

Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen
luotansa kovemmin kuin oli aikonut.

-- Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan
katsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen:

-- Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?

Andreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään
sanottavaa.

Jotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa
siitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan
selitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti
tytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan
kylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä,
hän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka
ruumiinsa vapisi itkusta.

Kauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen
kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden
lomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.

Oli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä
menetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin
herkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut
hänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan
ikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa;
surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin
rakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi,
joka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka
saattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen
ahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.

Andreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan
halkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni
pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Valkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari
tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta
ehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu,
seisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään.
Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen
kuin olisi istunut kauan ja odotellut.

-- Se ei käy laatuun, -- ajatteli Andreas. -- En voi olla vaiti enkä
puhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?

Jälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän.
Neuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui
pelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.

Silloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan:

-- Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?

Veri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän
tahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen,
joka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä
sanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:

-- Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin
menemään.

-- Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, --
sanoi tyttö. -- Nyt kuten viimeinkin.

-- Kuten viimeinkinkö? -- toisti mies vitkaan. -- Sitä minä en tiedä.

Silloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.

-- Nyt pääset, -- sanoi hän halveksien. -- Mene, kun tahdot.

Mutta Andreas seisoi paikallaan.

-- Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.

-- Sen itse paraiten tiedät.

-- En tiedä.

Tyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun.
Ja siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä
hän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi,
kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä
kuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.

Koskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa
paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen.
Kahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli
lähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan
peloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta
samassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei
ymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain
ujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran
suoriutua tukalasta asemasta.

-- Sinä et liene parempi kuin muutkaan.

-- En huonompikaan toki.

Silloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin
olkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:

-- Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi
nauraa minulle sitten.

Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö
otteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana.
Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.

-- Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.

-- Kenties et, -- myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti.
-- Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.

Tyttö katsoi häneen ymmärtämättä.

-- Sinä et tiedä, millainen minä olen, -- puhui Andreas. -- Ei kukaan
sitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes.
Mutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata
olla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä
jälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen
muiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja
minulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota
minut.

Ester ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet
olivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta
nyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.

Yhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle
ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin
olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.

Vaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä
kotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi
kuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.

Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla
pitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni,
että tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen,
oman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä
saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.

Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut.
Onnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä
väistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin
ohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.




III.


Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy.
Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet
koivujen latvoissa.

Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko
Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa,
kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet
alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli
ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää
pyytämään häntä illalliselle.

Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä
olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen
hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli
huokui kylmyyttä maihin.

Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka
luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä
vaiteliaammaksi.

-- Hyvää päivää, Ester, -- sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.

Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että
tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin
mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa",
ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."

Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista
koskaan olisi ollut heidän välillään:

-- Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.
Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.

-- Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.

-- Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo
lähteneet kaupungista.

Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan
keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena,
ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.

Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei
ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.

-- Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole
näyttänyt, -- sanoi Johannes Andreaksen mentyä.

Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties
koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden
vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä,
vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan
kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana
aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa
rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli,
ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii
sulkea silmänsä.

Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui
viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi
ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta.
Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän
uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt
muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä
taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä
mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun
tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla
puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle
kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.

Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe
tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen
ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei
saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita
ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään,
huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että
olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin
noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä
vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan
ennen lähtöänsä.

Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi
osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti,
missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli
istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin
oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa -- aivan häntä vastapäätä --
yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan
punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet.
Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas
lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes
laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten
seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta
ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.

Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin
häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä
pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha
muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon
hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää
hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.

-- Hiljaa, -- sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään
katseeseen. -- Siitä tulee pian loppu.

Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin
laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki
pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset
sormet.

-- Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, -- selitteli eukko. --
Koeta, kuuleeko hän sinua.

-- Isä, -- sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen
puoleen.

Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet.
Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä
voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea,
koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.

Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti
odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala
palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei
uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota
ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen
kuolonkamppaukseen.

Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman
todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen
välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla.
Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että
hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi
huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi
ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut
sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika,
joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin
hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin
vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä
todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään
muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.

Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli
tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski
huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat
viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista
oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn
Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken
jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta,
ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä
ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja
työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi
saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko
sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli
hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa
hengissä.

Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti
puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen
palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei
ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja
miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän
meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein,
että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen
omaansa.

Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen.
Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi
venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö
oli.

Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui
perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan
venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin
suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi
Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.

Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu
käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen
ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan.
Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan
keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä
tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä,
tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan
tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan
itseensä takaisin.

Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi
hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä
kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut
mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot
vääntyivät mielenliikutuksesta.

-- Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. -- Eikö se riitä, että olet
katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi
ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin
huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt,
mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun
olet.

-- Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.

Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin
vihan tapaista.

-- Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta
tahdot?

Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin
olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.

Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei
täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä
peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen
sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti
Esterin kuuntelemaan.

-- Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä
ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En
ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan.
Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta
pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni
itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt
tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää,
etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen
vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla
mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.

Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän
unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut
huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja
selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän
lyhyeen ja hätäisesti:

-- Miksi et saattaisi jäädä tänne?

-- Olen sanonut sen sinulle kerran, -- kuului töykeä vastaus. -- Mutta
sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää
sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.

-- Ja sen vuoksi et tahtoisi?

He olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun
Ester oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui.
Hetkisen olivat he vaiti molemmat.

-- Ei, -- alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. -- Syy, jonka
vuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään
yhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa
enkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun
asioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani
omanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla
minun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.

Jos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut,
kuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko
hänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla
kapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä
ikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin
äänen, kun tämä vastasi:

-- Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?

-- Isä on kuollut, -- ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman.
-- Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi
minulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä
milloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit
lähteä kanssani.

Sen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen
ollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen
tapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja
tyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat
eteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen
huojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan
maininkisen meren tavoin.

Samana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa
tulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja
nuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi
tahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei
vaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.

Se koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut
miespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi
myöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä
jaksanut pitää puoliansa.

Seuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun
saapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki
kuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.




IV.


Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi.
Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin
hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja
vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai
nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä
tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut
hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.

Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja
tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja
hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen
ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se
kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä
oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt
vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi
itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt
ikänsä kaiken.

Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin
rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli
leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut
juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän,
että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt
satamaan.

Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen
vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken,
mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että
vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä
asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta,
otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen
olalleen ja painui metsään.

Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he
olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui
hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa
kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että
kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä
sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän
saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.

Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden
onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan.
Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa
puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle
hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä
molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.

Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän
naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter,
joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti
isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi
vierasta miestä.

"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter
sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa,
ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä
itsensäkään kanssa vihdoin viimein."

Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin.
Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä
sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä
olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan,
tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.

Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin
isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä
myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne
toisinaan ikävöitsi.

Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä
Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman
tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja
saattanut menettää elämänhalunsa.

Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut
vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:

-- Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika
hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi
talon hänen jälkeensä.

Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan,
tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi
ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:

-- Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun
ukko on kuollut.

Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:

-- Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.

Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.

Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada
kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:

-- Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä
en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.

Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä
miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi,
joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin
mikään muu.

Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi
jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi
oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin
vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että
maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.

Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että
hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä
ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta
saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista,
ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin
tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli.
Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät
saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja
linnunlauluineen.

Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille
kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan,
jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon
arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa.
Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri
mitään.

Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen
povitaskuunsa ja lähti matkalle.

Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman
maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin
patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin
pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja,
jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon.
Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän
oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan
verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja,
laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että
myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.

Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu
metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän
osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten
yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin
korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei
aina ollut hyvää.

Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan
tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn
miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen
onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik,
Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan,
oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja
konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni
maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.

Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen
matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli
sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle
entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan
sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon
alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin
tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri
pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä;
hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät,
hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei
Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen
äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.

Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton
johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi,
Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti
sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon
suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen
viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea
sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä,
samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä
äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.

-- Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.

Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa
vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.

-- Ei tule ikinä kysymykseen, -- kuului pulpetin takaa.

Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi
räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.

-- Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, -- väitti hän.
-- Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja
rakennukset omistan minä.

-- Ei, -- vastasi patruuna, -- kaikki, mitä on maan päällä, kun ne
viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on
välikirjassa, ja paperi pitää.

Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui
hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut
enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta
samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli
pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa.
Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja
hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:

-- Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.
Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.

Pulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre
muuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:

-- Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata
sadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja
sitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän
mieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?

Kyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki
veri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan
pulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.

-- Paperini tahdon saada, -- sanoi hän käheällä äänellä. -- Paperi on
minun.

Adrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen
sikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:

-- Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä
alkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.

Andreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän
ovesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet
ja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut
hyvää.

Sen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä
mahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.

Syy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti
se, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille
samalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta
tyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan
ollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi
suonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut
tilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt;
Blidberg oli tyytyväinen päiväänsä.

Mutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän
purjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui
tupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti.
Miehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä
eikä mitään kysellä.

Illan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen
lähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja
tehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:

-- Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.

Mutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä
hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.

-- Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.

Mutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän
isästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen
tukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut,
tuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen
olla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki
yksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään
pitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi
suonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen
luonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän
tunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi?
Mitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, -- kun
kaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen
oli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin
tyhjään ilmaan.

"Minkätähden menin naimisiin?" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti,
että vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö
vaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne
tahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta
tuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa
sillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän
ennen oli tätä rakastanut.

Tylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli
asetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja
meni sitten vuoteeseen.




V.


Andreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja
suostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli
paennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja
kalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla
kiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei
hänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen
purjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui
mielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei
koskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu
hän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä
vaimoon ja kotiin kiinnittää.

Esterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä
oli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut,
jos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja
myöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi
hän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut
mies entisellään.

Ester oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi
ainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä
Kuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta,
ettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli
hyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa.
Koskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen
näköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan,
ja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa
toiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran
sellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se
merkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä,
missä ihmisiä asui ennen häntä.

Miehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös
jonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui
kaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän
huolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas,
elinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla.
Vuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin
risahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja
ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin
ennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa
tallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän
kammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan
itselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä.
Mitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi.
Nuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta
tietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa.
Andreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista.
Hän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen
kiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei
hän muuta sen ohessa tuntenut.

Pahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen
raskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä
tuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut
muuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto
olisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.

Mitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester
siihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä
vastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.

Asian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili
Kuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen
vuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen
hänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve
saada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut
kysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys
oli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen
kulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat
vanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat
huoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei
maksanut vaivaa.

Kaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin
menetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen
ajatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut
saada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä
kuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä.
Ei kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa
rakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta
asiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen
eikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan
kaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova
mies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.

Sitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti
väsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän
istui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan
puoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin
loiskivien laineiden hiljainen ääni.

Tuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:

-- Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.
Minulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.

Ester luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä
iltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän
Andreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui
paljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin
pian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt
eniten.

-- Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.

-- Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta
lähdettyämme, -- vastasi Andreas.

Nyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli
käydäkseen.

Vaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli
alkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen
puhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:

-- Onko oikein tehdä niin?

-- Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.

Hänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui
ja tuli kovaksi.

-- Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso,
että muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut,
kastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes.
Äiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan.
Kaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää
minulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen
mitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan
enempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö
siinä ole enemmän kuin kylliksi?

Ester kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään.
"Hän on tullut kummalliseksi", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon
Ester tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä
ainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui
hän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä
yönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli
hänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen
omalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea,
istuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat,
eivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni
ja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä
vaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin
hän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi.
Kun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester
oivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan
aikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän
oli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.

Andreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat
puhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan,
vaipui kokoon ja purskahti itkuun.

-- Minä en voi muuta, -- vaikeroitsi hän. -- En voi.

Ensi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä.
Miestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi.
Andreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen
kärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas,
niinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi
saada häneltä vastarakkautta.

Kaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja
kaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan
siitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes
huolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin
he olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.

Yksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja
suoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja
välkkyi vesi kuin valuva kulta.




VI.


Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä.
Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen
laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen
maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri
jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka
purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi.
Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä
siellä tapahtuu.

Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä
miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat
tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla
kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on
tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa
nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut
nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja
vastaan, siinä kaikki.

Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten
on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja
heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot
tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet,
ikkunat, ovet, rautaromu -- kaikki korjataan pois.

Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden,
katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei
rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on
surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka
kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden
nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota
hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä
rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta,
kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja
näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä
miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla.
Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja
katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.

Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan
Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan,
puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.

-- Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, -- sanoo
hän.

Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen
kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa
niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat
ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän.
Andreas jää yksikseen.

Silloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä
äsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee
maakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka
nousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka
ovat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa,
molempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo
tekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka
ulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka
piilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina
etäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa
vedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.

Kauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole
sitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen,
hän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on
oikeus niin tehdä, -- jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä
viidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.

Andreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä
keskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä
pitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen
itsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja
menee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne
nurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta
purjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää
Andreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee
pahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Kuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään
poletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja
kukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi
olla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään
iloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi,
ja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää
hän kirveen pois ja menee alas valkamalle.

Siellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen
rannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä
oli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja
kalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi
hän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt.
Sitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu
erisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten
olisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä
ollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja
kehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.

Ikäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet
veteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä
päällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella
sidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee,
eikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.

Sitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan.
Hän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin
kuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli
hänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän
oli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä
silmästä.

Niin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä,
jättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä
käänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei
enää palaa.

Mutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän,
kun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä
näyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa
vääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän
nostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja
kantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.




VII.


Aspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä
ja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka
oli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään
saarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää
omaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että
ihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.

Kun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei
heillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli
kerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen
luokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.

Lars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä
renkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus
tehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti
toteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän
tuimassa taistelussa.

Johannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin
ennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että
hän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut
häneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan,
ei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter
ei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen
yläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään
edessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma
asiasta.

Kun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että
saarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars
Petter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle
tilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten
vaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi,
hoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli
itsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään
sormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli
käynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla
tuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen.
Sisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.

Vävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter
näki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan
asuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta
Aspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui, sanoiksi:

"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen."

Andreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä
aavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi
työ häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat
ja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä
estäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin
paljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä
oli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes
tahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa
Aspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli
hänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin
ei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa
mieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.

Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut
venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon
tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin
rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa.
Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut
vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli
tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli
nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi,
ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia
vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja
voittaa ne.

Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas
muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä
asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi
keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana,
ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli
ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta.
Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa
asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat
päivät olisivat olleet lopussa.

Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli
tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha
Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä
Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä
saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella
itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty
vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon
tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes,
ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa
niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta
joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli
lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun
hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen
puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja
kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:

-- Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?

-- Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.

-- Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään
samaa tietä kuin omasikin, -- kähisi Lars Petter.

Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa
sisuansa.

Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt
ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki
pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen
määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen
huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän
saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan
ottaisi hänen omaisuuttansa.

Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä
talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten
yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole
olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö
saattoi häntä hautaan.

Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa
isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori
väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes
seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet
saaneetkaan.

Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester
tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he
olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja
löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.

Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:

-- Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,
Andreas?

Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja
nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.

-- Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi
tyytyväiseksi, -- jatkoi vaimo.

Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi
miettiväisenä käyntiänsä.

-- Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, -- sanoi hän matalalla
äänellä, -- ja se on toisinaan hyvä.

Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän
takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.




VIII.


"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien
tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat
aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta
oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin
että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana
kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella
kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä
maihin kiinnitettynä.

Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma
yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen
meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että
sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi
melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa
vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi
ylös, avasi oven ja kuulusteli.

-- Tuuli on tauonnut, -- sanoi hän.

Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta
vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi
lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla,
ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.

Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa
tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää
rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa
silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.

Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo
vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.

-- Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, -- sanoi Andreas lyhyesti.

Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja
hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään
tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.

Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä
niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista
lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä
ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa,
myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit
päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka
saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti
painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä.
Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki
metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä
edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.

Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi,
joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo
mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia
askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat
lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta
pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat
toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään,
ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä
kuuluu kaatuvien puiden rytinää.

Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka"
keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan,
maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on
mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä
uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa
suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa
hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja
ryömii eteenpäin.

Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri
olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen
harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta
näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu.
"Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman
täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten,
ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä
vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on
kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria
päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen;
yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.

Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se
lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan
kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin
pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä
pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän
takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa
ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi
toivoa ja toisi huojennusta.

Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin
tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse
puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja
edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan
heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!

He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele
kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä
olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan
voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä
muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen
huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.

Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule
puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu
Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.

Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää,
ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen
tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja
köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot.
Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea
katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät
kuin jätteet aavelaivasta.

Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva
aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen
voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa
silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös
maalle.

Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut
kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin
tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa
itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä,
että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on
katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren
vahvuinen köydenpätkä.

Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin
tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että
kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin.
Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman
jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä.
Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa
ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka
seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä
istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen
ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin
on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee
hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä
sanoisi tai tekisi.

Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen
seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten
ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen
köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten,
louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin
ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle
kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin
vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu
sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet
jättiläisluurangosta.

Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta.
Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen,
siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä
seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.




IX.


Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti
kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä
synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin
olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän
ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio
kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo
kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.

Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä
saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin
kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä.
Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja
synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen
luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi,
muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen
ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin
niistä kumpaisestakin.

Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli
Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen
onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että
maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen
haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui,
haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.

Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan.
Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä
virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että
häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä
onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle
selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla.
Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli
koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden
jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina,
ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei
mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt
häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän
ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja
pahemmin harhaan.

Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli
hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi
apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa
tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat,
joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat
surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa
olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja
pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!

Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei
hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus
karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi
Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko
kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan
kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", --
joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään".
Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua
selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt.
Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa.
Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta
vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki
vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.

Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta
kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle.
Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen
täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä
vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän
Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän
asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:

-- Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt
samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko?
Parasta että tiedät sen ennakolta.

Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat
syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua
siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.

Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti
hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja
murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa,
teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin
ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät
poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei
hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää
hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa.
Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena
kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa,
hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi.
Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän,
joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa
taloa ja omaa metsää.

Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut
rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi
ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten
joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan.
Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt
hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties
on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi
minulle aina onnettomasti."

Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva
häviävän näköpiirin ulkopuolelle.

Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon
hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli
purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää
ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä,
uhkamielisenä.

Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli
kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala
itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat
sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään.
Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on
päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä
teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii
hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.

Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea
tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi.
Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän
muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä.
Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta
kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä.
Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt
Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi
oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne
pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja
kostoa.

Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet
olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät
upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.

Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin
kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.

-- Hyvää päivää, -- tervehti Andreas.

-- Hyvää päivää, -- vastasi patruuna. -- Tuletko sinä minun luokseni?

Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä
alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella
olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja
oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan
tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista
kunnioitusta.

Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen
onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:

-- Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin,
minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui
myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä
en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.

-- Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, -- sanoi Andreas matalalla
äänellä.

-- Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot
siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei
maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan
kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat
liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!

Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan
käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu
siitä, ja jotenkin niin olikin laita.

-- Mitä sinä nyt tahdot? -- kysyi hän lopuksi.

Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt
Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen
nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä.
Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi
saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti
ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden
jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta
esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin
helposti suorittaa.

Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä
eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin
torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut
omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille
pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.

-- Sinäpä vasta mies olet, -- hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti
hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja
maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia
omista sanoistaan.

-- Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, --
sähähti hän. -- Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen
siellä raastanut. Muistatko sitä edes?

Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan
edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki
heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi
mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi
kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli
ajatellut oli kaikki käynyt.

Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt
puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon
johtuvan jostakin muusta, jatkoi:

-- Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi
antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit
niin kohtelias minulle? Mitä?

-- Minä otin, mikä minun oli, -- pääsi Andreakselta.

Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä
pimenivät.

-- Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.

Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän
luuli kuulleensa väärin.

Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän
ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui
oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:

-- Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan
taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka
auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja
kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.

Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni
sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin
avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.

Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa
kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa
ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.

-- Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, -- sanoi maakauppias.

Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen
huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:

-- Istu.

Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi
puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat,
lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu
sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.

Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta
lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty.
Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan,
pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut,
mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen.
Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja
hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen
voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.

Vihdoin sanoi Blidberg:

-- Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään
toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä
kerran.

Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän
ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli
itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin
jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän
kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten
ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.




X.


Että Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta
kohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen
kiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei
luonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka
muutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun
valtijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin
valita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja
enentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu.
Herkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut
Blidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä
persoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki
siitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään
kenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin
mieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu
verkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi
imettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja
veti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä
voimalla.

Pahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki,
mitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes
lainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun
salama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta
kruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin
suurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi.
Hirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin
onnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt
taivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan
kuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli,
siitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä
asiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka
olivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi
kannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti
Blidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni,
he pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta
Blidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät
todistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että
palo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan
tulessa, se oli kyllin tunnettua.

Adrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua,
ja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea
vielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että
tulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen
päänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana.
Jokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha
palvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona
vuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa,
kylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin
keuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi
voinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka
korkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut.
Mutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut
todistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä
perinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin
tuskin pelastui veneissään.

Sellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän
milloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen
renkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin
ilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta
sisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän
silloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui.
Hänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että
hän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.

Kaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi
Andreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet
onnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen.
Sillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta
säilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka
ilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.

Sen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin
ja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli
tapahtunut.

-- Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, -- oli Esterin vastaus --
Mieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme
apua sellaiselta.

Siinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut
menetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä,
mikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian
Blidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo
teoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi
ovella.

Syksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona
puute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi
lehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset
tuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo
kerjäämään.

Joulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan
viettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja
Johannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta.
Andreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä
muille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.

Ilta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä
paloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta
ei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.

Kauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:

-- Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.

-- Älä siitä nyt puhu -- vastasi Ester.

-- Miksikä en? lausui mies. -- Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon
sinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat
nyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen.
Käyköön sitten, kuinka on käydäkseen.

Kuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester
oli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen
miehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut
uskoa, että mies puhui täyttä totta.

-- Älä puhu sellaista nyt, -- pyysi hän. -- Älä jouluiltana.

-- Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, --
keskeytti Andreas. -- Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos
tiedät!

Silloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui
kuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen
oli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen
voittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä
itsensä paholaiselle.

-- Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. -- Vielä
ei ole mitään tapahtunut.

Ester katsoi ylös.

-- Lupaa minulle, Andreas, -- sanoi hän, -- tapahtuipa mitä tahansa,
että hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.

-- Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. -- Voitko sanoa, minkä
vuoksi?

-- Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella
vähän minuakin.

Andreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän
vastasi:

-- Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista,
jollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.

Hetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen
nyrkkiin.

-- Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen.
Ymmärrätkö nyt?

Silloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään
pihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta
loistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen
joulukynttilä valaisi pöydältä.

Yksinään seisoi Ester ulkona, ja ensi kertaa pitkästä ajasta rukoili
hän Jumalaa, rukoili, että Hän varjelisi heitä kaikkia niin suuresta
onnettomuudesta.




XI.


Talvi oli lauha sinä vuonna, ja eräänä päivänä kun oli kuulas, selkeä
ilma, tuli patruuna Blidberg purjehtien Aspölle. Puettuna turkkiin ja
suuriin saappaisiin hän tuli, koputtamatta astui hän sisään Andreaksen
luo. Kuin olisi kaikki jo ollut valmiiksi puhuttua heidän kesken, pyysi
patruuna Andreasta mukanaan ulos. Tunnin tai kaksi kierteli hän sitten
saarta, katseli kaikkea ja kyseli kaikesta. Kun hän jälleen purjehti
pois, oli Andreas joutunut työhön patruuna Blidbergille Hammarbyhyn.
Purjehdusajan aljettua piti hänen johtaa purjealusta, joka välitti
tavarankuljetusta Norrlantiin. Siihen asti sai hän tehdä kaikellaista
työtä lautapihassa. Kaikesta siitä saisi Andreas palkan, ja kun hän
vihdoin alhaalla venevalkaman alla tuli kysyneeksi, kuinka kävisi
talon, joka keväällä täytyisi myödä, ellei velka tulisi maksetuksi,
vastasi patruuna ainoastaan:

-- Sen selvitän minä.

Ja niin hän käänsi selkänsä kysyjään, astui veneeseensä ja laski ulos
laiturista.

Andreas seisoi paikallaan ja katseli mietteissään lahdelle, jolla
purjevene eteni poispäin. Aivan kuin vaimo kerran oli ajatellut, tuntui
Andreaksesta nyt, kuin olisi hän myönyt itsensä paholaiselle. "Se mies
ei tee mitään ilmaiseksi", ajatteli hän. "Mitä tahtoo hän minusta?"
Kaikki mitä hän oli kuullut ja tiesi maakauppiaan konnantöistä, tuli
hänen mieleensä siinä. "Kukaan muu ei tahdo auttaa", mutisi hän
ikäänkuin puolustukseksi itselleen. Mutta valoisammalta tulevaisuus ei
sen vuoksi hänestä tuntunut.

Kotona istui Ester ja odotti miestänsä saadakseen kuulla, miten oli
käynyt. Nähdessään patruuni Blidbergin tulevan pihamaan yli oli hän
hiipinyt ullakolle ja siellä viipynyt siksi kun tämä oli mennyt ulos
ovesta. Pihalta oli hän sitten pitänyt silmällä miesten kulkua, ja
Andreaksen palattua hän puhkesi sanomaan:

-- Ethän vain ole myönyt itseäsi hänelle?

Ester lausui sillä miehen omat ajatukset, mutta juuri sen vuoksi, että
niin oli laita, pistivät sanat Andreasta, joka tahtoi puolustautua sekä
vaimonsa että itsensä edessä.

-- Kiittäisitkö minua siitä, että antaisin sinun ja pojan istua täällä
ja kuolla nälkään? -- kysyi hän terävästi.

Ester astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät
loistivat.

-- Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon
pyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä
et keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle
pahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois
täältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt
ihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä
silloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun.
Kaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että
minä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat
kantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa
kanssasi.

-- Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, -- vastasi Andreas.

Hän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä
omaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.

Ester katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:

-- Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.

-- Miksi sitten puhut? -- iski Andreas.

Enempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut
siitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja
hänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai,
ja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta
vaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki
tai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.

Näytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta
kuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita
tolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta
velasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen
taloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta,
lyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja
arveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi
sellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen
sanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.

Enemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas
miltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet
silloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa.
"Moni on parempi kuin maineensa", ajatteli Andreas toisinaan.
Ainoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt
tulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli
arvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan,
osottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas
nähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä
hänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.

Siihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin
kasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana,
jolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas
kotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli
oli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi
lainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle
jälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.

Että lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut
tunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje
odottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli
synkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan
oli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä
hävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena.
Kirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja
Andreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä.
Häntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi
ajatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi
ruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt
hänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut
ottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.

Andreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg
lähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas
sitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui
tuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja
yhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä,
väki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä
silmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä
lerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä.
Viimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen,
ettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten
palasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:

-- Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen
rahan ihan juuri nyt.

Andreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän
tunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta
käsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja
odotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun
vastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.

-- Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan
auttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin
olet autettu itsekin.

Sanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä
kuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi.
Maakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan
lujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin
petoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.

-- Sinä lastaat, kuten on puhuttu, -- hän jatkoi. -- Nyt on syksy ja
yöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?

Sillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei
kuulunut, jatkoi hän:

-- Oletko kuullut, mitä minä sanoin?

-- Kyllä, -- vastasi Andreas.

Enempää hän ei voinut sanoa. Hän ymmärsi nyt kaikki, toisen ei
tarvinnut lisätä mitään uhkauksia, ei tarvinnut sanoa, että jos hän
kieltäytyisi tottelemasta, joutuisi hän kylmälle mäelle vaimoineen ja
lapsineen, köyhempänä ja yksinäisempänä kuin koskaan ennen.

Maakauppiaankaan mielestä ei ollut tarpeen mitään lisätä. Sen sijaan
jatkoi hän:

-- Kun olet tehnyt työn hyvin, niin sitten kuitataan puoli summaa, ja
loppu saa jäädä toistaiseksi.

Maakauppias puhui enemmän siitä asiasta, ja Andreas vastaili. Kun hän
lähti konttorista, luuli hän koettaneensa päästä vapaaksi, mutta
onnistumatta. Hän luuli luvanneensa tehdä, mitä kiusaaja häneltä vaati.
Mutta hän ei ollut siitä varma, hän tiesi vain, että hänellä taskussaan
käden sisällä oli neljä kokoonpuserrettua pientä seteliä, jotka hän oli
saanut etukäteen sen vuoksi, että oli tarpeessa.

Andreas suuntasi askeleensa alas satamaan, ja kävellessään tuli hän
ajatelleeksi, että oli muita, jotka olivat tehneet samaa, mitä hänellä
nyt oli edessä. Andreas tunsi ne miehet. Monta ei niitä ollut, ehkä
kaksi tai kolme, joista sellaista kuiskailtiin. Andreas oli ennen
tuominnut heitä ankarasti ja halveksinut heitä. Nyt hän tiesi, miten
vaikeata heidän elämänsä oli ollut. Aina siihen päivään asti oli hän
tuskin osannut uskoa, sellaista mahdolliseksi. -- Hän muisti äkkiä,
että hänen pitäisi mennä kotiinsa vaimonsa luokse. Mutta samassa
tuokiossa hänestä tuntui kuin olisivat he olleet vihollisia. "Sinne en
voi mennä", ajatteli hän. "Näyttää kummalliselta, jollen käy katsomassa
lastani", ajatteli hän taas toiselta puolen.

Andreas oli tullut alas venesillalle, ja katsahtaessaan ylös, näki hän
toisen Aspön pojista seisovan edessään ja tervehtivän häntä. Hän oli
tullut Hammarbyhyn ostamaan jauhoja.

-- Kuinka voitte kotona? kysyi Andreas.

Nuori mies kertoi, mitä oli tapahtunut, ja miten kaikki oli.

-- Andreas nyt varmaankin tulee kotiin? sanoi hän lopuksi.

Silloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti
kätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten
olivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.

-- Anna ne Esterille, -- sanoi hän, -- ja sano hänelle, että minä tulen
sitten kun voin.

Niin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi
airolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.




XII.


Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei
saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän
työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja
kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin
ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.

Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona
luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri
ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka
laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi
mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen
teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä
tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee
pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.

On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin
juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla
laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä
seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden
reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on
nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä
hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.

Andreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja
tullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä
saattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa
kehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli
kulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut
määränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen
päähänsä pälkähtää äkisti ajatus: "Miksi en hukuta itseäni täällä,
lopeta kaikkea paikalla?" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan
tukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen
johdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja
vaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt,
miten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.

Silloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän
näkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja
soutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei
liikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän
sillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. "Tulkoon, mitä on
tullakseen", ajattelee hän. "Pahempaa ei minulle missään tapauksessa
tule."

Andreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan
hänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen
edessään.

-- Onko kaikki kunnossa nyt? -- kysyy patruuna.

Andreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. "Vai niin, hän on
peloissaan", ajattelee hän. "Hän ei ole voinut nukkua, hänkään."

-- On, vastaa hän lyhyesti. -- Kaikki on selvää.

-- Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan,
-- jatkaa patruuna.

-- Se on mahdollista, -- vastaa Andreas, -- sikäli kuin ei mitään
tapahdu.

-- Mitä tapahtuisi? -- kysyy toinen nopeasti.

Andreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.

-- Mitä tahansa saattaa tapahtua, -- vastaa hän kuivasti.

Patruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas
lastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta
yhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän
ajatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä
unesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt.
Omatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä
äänekkäästi. "Miksi minä tämän teen?" kysyy hän itseltään. "Pakoittaa
ei kukaan minua voi."

Hän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja
hypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä
havaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen:

-- Tule ylös sieltä alhaalta!

Samassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen
ja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen
lastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita.
Päättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi
Jumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän
tietävinänsä mitä tekee.

Silmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä
hämmästyneenä häneen tuijottaa.

-- Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.

-- Tällä kerralla teen minä niin, -- vastaa Andreas.

Hänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.

-- Se voi käydä sinulle kalliiksi, -- väittää toinen.

-- Voi kyllä, -- vastaa Andreas. -- Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan
vallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala
minua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin
pitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua
konnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa
tehdä se, joka kykenee.

Niin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja
asettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta
puristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas
ymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan.
Lujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä
aukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.

Viipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta
irtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän
vain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis
vaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä
häämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.

Andreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan,
saaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat.
Hänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt
vihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen
edelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on
hän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana,
etempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä.
Jonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää
niemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on
hänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.

"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa", ajattelee Andreas. Ja
hän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi
odottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen
pitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon
puhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen
jälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy.
Hän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti
tapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi
lapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.

Siellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo
elämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta
tietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään
salaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt
tahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus
häntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta
vähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko
punaisena metsän takaa.

-- Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, -- lopetti
Andreas, -- enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista,
jota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut,
ainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin
sinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit
kotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli
kuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin.
En antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni.
Kun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä
sinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan
ole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen
ajatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona
käymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään,
siitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut.
Sellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista
kokenut.

Äänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:

-- Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt
kaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista
töistäni. Mutta kun hän -- sinä tiedät -- hän, jota en enää tahdo
nimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun
kynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että
pääsin irtautumaan.

Ester on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä
tunne pelkoa.

-- Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.

-- En ole ajatellut vielä niin pitkälle, -- vastaa Andreas, -- mutta
jos luulet, että se on oikein, niin minä menen.

Ester on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan
itseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin.
-- Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on.
"Huomenna", ajattelee Ester, "kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä
itsestäänkin". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen
kuntoon.

Andreas seuraa häntä, ja kun hän tulee sisään, kumartuu hän kehdon yli
ja katsoo pienokaista, joka liikuttelee huuliaan unissaan. Hän tuntee
ikäänkuin vapautuvansa jostakin siinä seistessään. Väsynyt kun on, ei
hän kuitenkaan mitään sano, vaan käy vuoteeseen ja nukkuu raskaasti.

Mutta Ester on nähnyt, miten mies viipyi lapsen kehdon luona, ja hän on
ymmärtänyt, että Andreas jälleen on hänelle ja lapsille hyvä. Vaikka
hän ei aavista, mitä edessä on, on hän kuitenkin tyytyväinen Andreaksen
tulosta. Kaikki, mitä Andreakselle ja hänelle on tapahtunut, näyttää
hänestä sillä hetkellä suurelta. Hän istuu äänetönnä valveilla ja
katselee Andreasta ja lapsia, jotka nukkuvat. Ei tule hänen mieleensä
tuomita miestään. Siihen on hänen sydämensä liiaksi täysi.

Kun Andreas herää, on jo kauvan ollut täysi päivä. Aamupuolella on
luoteistuuli alkanut puhaltaa, ja ilma on raitis.

Andreas katsahtaa ulos ja sanoo sitten: -- Minä menen nimismiehen luo,
muuten en saa koskaan lepoa. Kerron hänelle kaikki, niinkuin asia on
ollut, en mitään salaa. Sitten saa käydä, kuinka käy. Jos minun on
kärsittävä siitä, mitä olen tehnyt, niin olen valmis kärsimään
rangaistuksen, joka rikoksestani tulee.

Puolenpäivän jälkeen samana päivänä purjehti Andreas kotoansa viimeisen
kerran.

Mutta Ester istuu yksinänsä kotona, ja ensi kerran pitkästä ajasta
tuntee hän itsensä rauhalliseksi. Hän pitää pikku Görania rinnallaan ja
ajattelee, että Andreas oli tullut takaisin sellaisena, jollaiseksi hän
oli tuntenut hänet ennen. Vapauttavia kyyneleitä putoilee povelle, jota
vastaan pienokainen lepää.




XIII.


Andreaksen matkan tulos ei sentään ollut sellainen, kuin hän itse ja
hänen vaimonsa olivat ajatelleet.

Kun Andreas astui maihin nimismiehen laiturilla, oli nimismies jo
lähtenyt häntä etsimään. Sen ilmoitti Andreakselle eräs palvelijatar,
joka näytti sekä pelokkaalta että neuvottomalta saatuaan tietää, mistä
oli kysymys. Andreaksen nenän edestä sulki hän keittiön oven ja jätti
miehen itsekseen, selittämättä syytä omituiseen vastaanottoon.

Tyytymättömänä ja alakuloisena, tietämättä oikein minkä johdosta,
Andreas jäi kartanolle saadakseen lopuksi edes selvittää asiansa. Kun
nimismies sitten vihdoin tuli, otettiin Andreas ilman muuta kuulustelun
alaiseksi, ja kun hän oli vastannut kaikkeen ja lopuksi sanoi tulleensa
ilmiantamaan Blidbergin ja itsensä samalla kertaa, tuli nimismies
miettiväiseksi. Ja hän selitti, että se, joka oli jo rikoksesta
ilmiannettu, ei enää voinut ilmiantaa toista. Ensin täytyisi hänen
asiansa olla ratkaistuna ja hänen itsensä vapaana.

Se oli enemmän kuin mitä Andreas saattoi käsittää. Hän, joka oli
saapunut syyttämään, pidätettiin ja asetettiin tutkintovankilaan.
Andreas lohdutti kuitenkin mieltään asiansa oikeudella ja uskoi, että
hänen päivänsä oli vielä tuleva. Kun oikeuden istuntopäivä valkeni, oli
hän täynnä elävää luottamusta, että totuus tulisi ilmi, ja valmis
ottamaan osansa rangaistuksesta, mutta myöskin vain oman osansa.

Niin uskomattomasti oli kuitenkin tapahtunut, että rikollinen,
vapauttaakseen itsensä, oli häikäilemättömästi syyttänyt apulaistaan
rikoksesta, jonka alottajana ja toimeenpanijana itse oli ollut. Adrian
Blidberg ei ollut tuhlannut aikaa. Kun hän jäi yksikseen laivan
kannelle ja näki Andreaksen soutavan pois, otti hän vitkastelematta
alukseen kuuluvan veneen ja souti kiireesti maihin. "Hän menee
nimismiehelle ja antaa minut ilmi", oli maakauppiaan ensi ajatus.
Toinen oli tämä: "Nyt kysytään, kumpi ehtii ensiksi". Ja kolmas kuului:
"Olisipa se nauta ajatellut ennakolta ja ottanut laivaveneen mukaansa,
niin olisin ollut koreasti kiikissä." Adrian Blidberg katsoi Andreaksen
koko menettelyä erittäin ovelaksi tempuksi, mutta itse hän ei ollut se,
joka oli saatavissa satimeen.

Herättämättä ketään, Adrian Blidberg heti irroitti rannasta
purjeveneensä ja purjehti nimismiehen talolle, jossa koputti sisään
keskellä yötä.

Niin hyvin löi hän esiin korttinsa, että kun Andreas sitten saapui
tunnustuksineen, käänsi hän sillä vain syyllisyyden pahemmin puoleensa.
Nimismies tiesi ennestään Andreaksesta, että hän aina oli ollut
umpimielinen ja omituinen ja pelännyt muiden ihmisten seuraa. Sellaisen
ei nimismies arvellut tietävän hyvää, ja sen käsityksen mukaan, jonka
hän siten oli syytetystä itselleen muodostanut, laati hän
syytöksensäkin.

Kun oikeuspäivä tuli, seisoi Adrian Blidberg tuomarin pöydän luona,
haastettuna samalla kertaa ilmiantajana ja todistajana. Julkeana ja
rauhallisena seisoi hän siinä puettuna harmaaseen nuttuun, eikä
keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten vihaisesti hän tähysteli
syytettyä. Mieliala yleisössä oli sellainen, että tuomarin vihdoin
täytyi tyhjentää istuntosali ja asettaa vartija ovelle, sillä hän
pelkäsi, että kävisi mahdottomaksi hillitä väestön kiihtymystä, se kun
nousi korkealle, varsinkin vaimon todistuksen jälkeen, silloin kävi
yleisön kesken raivon sorina, ja tuomari, joka tunsi väkensä, ymmärsi
että katkeruus helposti voisi kohota käräjärauhan häiriöksi. Blidberg
itse kalpeni silmänräpäykseksi, kuullessaan uhkausten mutinan
ympärillään, sillä hän tiesi, että siinä joukossa oli useampia, jotka
tahtoivat hänelle pahaa ja joilla oli kostettavaa. Jokainen, joka
silloin näki hänet ja Andreaksen siinä rinnakkain seisomassa, olisi
voinut vannoa, kumpi heistä oli rikollinen.

Suljettujen ovien takana jatkettiin sen vuoksi oikeudenkäyntiä.
Ainoastaan syytetyn lähimpäin omaisten ja niiden harvojen, jotka olivat
kutsutut todistajiksi, sallittiin olla läsnä. Ikkunoitten ulkopuolella
oli piha täynnä ihmisiä, vaiteliasta, kiihtynyttä joukkoa, odottamassa
tämän oikeudenkäynnin päättymistä.

Sillä Andreasta itseänsä lukuunottamatta ei ollut sinä päivänä ketään,
joka olisi uskonut, että tuomio lankeisi hänen edukseen. Kaikki, mistä
häntä syytettiin, tunnusti hän avoimesti ja omasta tahdostaan.
Kuitenkaan ei voitu saada häntä peruuttamaan isäntää vastaan tekemäänsä
syytöstä. Tämän houkuttelusta oli hän toiminut. Viekoiteltuna ja
pakoitettuna oli hän tehnyt työn, jota nyt katui ja josta
vapaaehtoisesti oli kesken luopunut. Siinä oli kaikki, mitä
Andreaksella oli sanottavana puolustuksekseen ja isännän kiellettyä
osallisuutensa, jätettiin Andreaksen sanat huomioonottamatta kaikessa,
mikä ei koskenut hänen omaa tunnustustansa siitä, minkä hän itse
todella oli tehnyt.

Kun tuomio lankesi, julistettiin Andreas sen vuoksi syylliseksi, mutta
vastapuolta ei voinut tuomio koskea, koska ei ollut ilmennyt todistetta
hänen teostaan ja koska laki tuntee ainoastaan sen oikeuden, joka on
kirjaimessa.

Mutta ihmiset, jotka täyttivät käräjätalon pihan ja odottivat, olivat
jo aikaa ennen oikeuden päätöksen julistamista tuominneet Adrian
Blidbergin, ja kun tieto väärästä tuomiosta tuli tuulenpuremain,
synkeäsilmäisten saaristolaisten korviin, jotka tunsivat kummankin
asianomaisen, oli kiihtymys vähällä päästä valloilleen. Itse
nimismiehen täytyi mennä ulos palauttamaan järjestystä ja
levollisuutta, ja vasta kun piha oli tyhjä ja viimeinen vene oli
kadonnut käräjätalon laiturilta, uskalsi Adrian Blidberg mennä alas
purjeveneelleen ja lähteä kotiin.

Paljoa varemmin kuin hän lähti, vietiin Andreas pois. Hänet asetettiin
nimismiehen vaunujen takaistuimelle, ja vanginvartija sai paikan hänen
vierellään.

Rangaistus oli pakkotyötä, ja neljä vuotta oli Andreas vankilassa. Sen
ajan kuluessa myötiin hänen talonsa huutokaupalla, ja hänen vaimonsa ja
lapsensa joutuivat naapuritaloon sukulaisten armoille.

Mutta niin suuri oli suuttumus Adrian Blidbergiä kohtaan saaristossa,
ettei tämä kauvempaa voinut olla Hammarbyssä. Hän möi talonsa toisille
ja muutti itse pääkaupunkiin, missä hänen sanottiin harjoittavan
liikettä. Kalastusasema ei koskaan tullut kauppalaksi, ja kansa arveli,
että paras olikin niinkuin oli. Ken seudulla jonkun ajan kuluttua kävi,
voi havaita, että siellä oli menty taaksepäin, ja sanoa täytyi, että
Blidberg, millainen hän sitten muuten olikaan, kuitenkin oli saanut
paikkakuntaa kohotetuksi. Mutta rannikon ijäkkäämpien asukkaiden
joukossa oli niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisia, kun
varhaisempien aikojen varattomuus alkoi palata.

Paljoa ei sen jälkeen tiedetä Andreas Wik'istä. Onhan yleensä niin
laita, ettei mikään niin pahoin katkeroita ihmistä kuin se, että hän
yksinänsä on oikeessa ja saa kärsiä vääryyttä. Suuttuneena ja katkerana
vietti Andreas pitkiä vankeusvuosiansa. Hänen kerrottiin niin vähän
pitäneen väliä itsestään, että viimeiseen asti epätoivoissaan uhkasi
ottaa vihamiehensä hengen samana päivänä, jona pääsisi vapaaksi, ja
sanottiin, ettei edes pappikaan vankilassa saanut häntä toisiin
ajatuksiin.

Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Muutamia päiviä vankilasta
pääsemisensä jälkeen saapui Andreas Aspölle. Ja tiedetään, että hänellä
tullessaan oli summa rahaa, kylliksi suuri hänen vaimonsa kera
alottaakseen uutta elämää.

Siitä rahasummasta kerrottiin saaristossa, että hän oli laskenut sen
pöydälle vaimonsa eteen ja sanonut:

"Tässä on neljä tuhatta kruunua, tuhat jokaista vuotta kohden, jotka
tuo mies otti elämästäni. Hän on itse antanut ne minulle. Minä olin
sisällä hänen konttorissaan kaupungissa, olin yksin hänen kanssaan,
eikä mikään olisi voinut estää minua. Vankilan johtaja kehoitti minua
menemään sinne, kun pääsin vapaaksi, ja vaikka minun ei olisi
tarvinnut, niin noudatin kehoitusta ja menin. Kahden kesken olin siellä
hänen kanssaan, eikä paljoa puuttunut, ettei luontoni kuohahtanut ja
ettette olisi koskaan enää nähneet minua.

"Silloin hän otti esille nämä setelit ja laski ne pöydälle eteeni. Hän
otti ne suuresta kuoresta, ja ne olivat olleet siinä minua odottamassa.
Minä huomasin sen. 'Mitä teen minä niillä?' kysyin minä.

"'Sinun pitää luvata, että lähdet Ameriikkaan, niin pääsen sinusta
rauhaan', sanoi hän.

"Ymmärsin hänestä kyllä, että hän pelkäsi minua, ja että hän halusi
ostaa itsensä minusta vapaaksi. Ja se oli sellainen hetki, ettei hänen
henkensä ollut paljon arvoinen.

"Mutta sitte katsoin häneen jälleen ja siinä tuokiossa minulle
ikäänkuin selveni, että minä oikeastaan en tahtonut hänestä mitään.
Kostonajatukset olin riisunut yhdessä vanginvaatteitten kanssa. Se oli
sairaus, joka oli juurtunut mieleeni ja mennyt ohitse. Minulla oli
kylliksi iloa siitä, että siinä seisoin ja näin miten mies oli pelokas
ja miten hän oli muuttunut. 'Minä en haluaisi vaihtaa sinun kanssasi',
oli ainoa, mitä sanoin. Ja niin sylkäisin minä häntä kohden, otin rahat
ja lähdin."

Siihen tapaan oli Andreas kertonut vaimolleen, kun hän rangaistusajan
päätyttyä palasi kotiin. Pitkää aikaa ei Andreas Aspöllä viipynytkään.
Pian saapumisensa jälkeen poistui hän saaristosta. Vaimonsa ja molemmat
poikansa otti hän mukaansa.

Että Andreas oli ottanut vastaan rahat, se oli kaikkien mielestä
luonnollista ja oikein.

Hän oli kunniallisesti ne ansainnut, ja kiittää ei hänen niistä ketään
tarvinnut. Seikka oli kuin miehentapossa vanhoina aikoina, se kun
verikoston ehkäisemiseksi voitiin hyvittää suurilla rahasakoilla, ja ne
voi ken tahansa kunniallinen mies ottaa vastaan.

Viimeiset tiedot Andreaksesta toi saaristoon luotsi, joka oli ollut
ohjaamassa ulos merelle siirtolaislaivaa silloin kun Andreas lähti. Hän
ja Andreas olivat tuttuja vanhastaan, ja luotsi kertoi, että niin vaimo
kuin mieskin olivat näyttäneet tyytyväisiltä ja tulevaisuuteen
luottavaisilta. Muista erillään he olivat istuneet keulassa molempine
poikineen, ja kun saaret alkoivat muuttua alastomammiksi, ja manner
häipyi näkyvistä, olivat he pitäneet toisiaan kädestä. Mutta
ainoatakaan kertaa he eivät olleet katsahtaneet taaksensa.

Kun luotsin sitten piti mennä veneeseensä, tuli Andreas ja jätti
hyvästi.

-- Vie terveisiä kotiin, -- oli hän sanonut. -- Takaisin minä en
koskaan palanne.

Luotsi luuli, että Andreas oli halunnut sanoa jotakin vielä. Mutta
laiva oli kallistunut samassa, niin että hänen oli täytynyt hypätä
veneeseen. Sillä meri kävi korkeana, ja kapteeni seisoi ja huusi
komentosillalla. Silloin oli Andreas huutanut jotakin tuulessa, mutta
ei luotsi ollut voinut kuulla, mitä hän oli sanonut. Kapteeni ärjäisi:
"Täysi vauhti!" ja merijättiläinen höyrysi pois kannella olevine
siirtolaisineen, vieden mukanansa viimeisen, kuulumattoman hyvästin,
jonka Andreas oli huutanut kotimaata kohden.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64784 ***