path: root/64436-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64436 ***

TALTTUMATON TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Untamed") suomentanut

Lauri Karila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

    I. Sodan pakkotilanteita
   II. Leijonan luola
  III. Saksalaisten rintamalla
   IV. Kun leijona aterioi
    V. Kultainen medaljonki
   VI. Kosto
  VII. Veren teho
 VIII. Tarzan ja isot apinat
   IX. Pilvistä pudonnut
    X. Villien vallassa
   XI. Lentokone löytyy




ENSIMMÄINEN LUKU

Sodan pakkotilanteita


Hauptmann Fritz Schneider laahusti väsyneesti pimeän metsän synkässä
pilarikossa. Hiki pisaroi pitkin hänen pallonpyöreätä päätänsä ja
helmeili poskilla ja leveällä niskalla. Hänen luutnanttinsa marssi
hänen vierellään, kun taas aliluutnantti von Goss johti jälkijoukkoa;
mukanaan kourallinen väsyneitä, perin uupuneita askareja hän saatteli
kantajia, joita mustat soturit valkoisten päällikköjensä esimerkkiä
noudattaen hoputtivat jokseenkin kovakouraisesti.

Kun hauptmann Schneiderin ylettyvillä ei ollut yhtään kantajaa, purki
hän äkäänsä lähinnä olevia askareja vastaan, kuitenkin jonkun verran
varovasti, sillä miehillä oli panostetut kiväärit -- ja nuo kolme
valkoista miestä olivat yksin heidän kanssaan Afrikan sydämessä.

Hauptmannin edellä marssi puoli hänen komppaniaansa, hänen takanaan
taas toinen puoli. Jonon etunenässä hoippui kaksi alastonta, toisiinsa
kaulatammella kytkettyä alkuasukasta, joiden tehtävänä oli opastaa
retkikuntaa, tahtoivatpa he sitä tai eivät, sillä tämä kaikki tapahtui
vastapuhjenneen suursodan pakkotilassa syksyllä 1914. Oppaat olivat
vieneet sotilasosaston harhaan, aarniometsän loputtomiin sokkeloihin,
ja piti koettaa kovuudella herättää heidän harrastustaan tai taltuttaa
mahdollista juonitteluaan, jos sitä oli vastoinkäymisen syynä. Toivoen
ehkä sattuman ohjaavan oikealle tolalle oppaat väittivätkin tuntevansa
seudun ja niin he yhä johtivat joukkoa pitkin synkän metsän
mutkittelevaa riistapolkua, jonka viidakon villit asujamet olivat
lukemattomien sukupolvien aikana polkeneet syväksi ja kuoppaiseksi.

Tätä tietä Tantor-elefantti matkasi piehtaroimistantereeltaan
kaukaiselle vesipaikalleen. Täällä Buto, sarvikuono, uinaili huoletonna
yksinäisessä majesteettiudessaan ja täällä öisin isot kissansukuiset
pedot tassuttivat pehmeillä käpälillään kaikkea kaartavan tiheän
lehväkaton alla kohti lakeata tasankoa, missä sijaitsivat heidän
anteliaimmat metsästysalueensa.

Tämä tasanko se äkkiä ja odottamatta avautuikin heidän eteensä, jolloin
oppaiden alakuloiset sydämet alkoivat sykkiä uutta toivoa. Täällä
kapteenikin päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä monipäiväisen
tarpomisen jälkeen noissa miltei läpipääsemättömissä tiheiköissä?avara
ruohoaavikko siellä täällä piipoittavine puistikkoineen ja kaukaa
häämöittävine mutkittelevine vihreine pensaikkoineen, joka tiesi siellä
virtaavaa jokea, tuntui eurooppalaiselle todelliselta taivaalta.

Kapteeni hymyili hyvillään, lausui toivorikkaan sanan luutnantilleen ja
alkoi sitten tutkia tasankoa kenttäkiikarillaan. Edes ja takaisin se
pyyhkäisi pitkin tuota aaltoilevaa maata, kunnes vihdoin pysähtyi
miltei maiseman keskikohtaan lähelle joen vihreäreunaisia rantoja.

"Onni on puolellamme", sanoi Schneider seuralaisilleen. "Näettekö?"

Luutnantti, joka myös tutkisteli omalla kiikarillaan, kohdisti sen
samaan paikkaan, joka oli kiinnittänyt hänen päällikkönsä huomion.

"Näen", sanoi hän. "Siellä on englantilainen farmi. Sen täytyy olla
Greystoken, sillä mitään muuta ei ole tässä osassa Englannin
Itä-Afrikkaa. Osuipa tosiaan hyvin, herra kapteeni."

"Pääsemme engelsmannin kimppuun aikoja ennenkuin hän on saanut tietää
maansa olevan sodassa meidän kanssamme", vastasi Schneider. "Kokekoon
hän ensin Saksan rautakättä."

"Toivottavasti hän on kotona", sanoi luutnantti, "niin että saamme
viedä hänet mukanamme, kun ilmoittaudumme Krautille Nairobissa. Herra
kapteeni Fritz Schneiderille käy todella hyvin, jos hän tuo muassaan
sotavankina kuuluisan Apinain Tarzanin."

Schneider hymyili ja pullisti rintaansa. "Oikeassa olette, ystäväni",
sanoi hän, "hyvin käy meille molemmille, mutta minun on matkattava
pitkälti, saavuttaakseni kenraali Krautin, ennenkuin hän ehtii
Mombasaan. Engelsmannit ovat viilettämässä aika vauhtia Intian
valtamerelle."

Mieleltään virkeämpänä tuo pieni joukko lähti yli tasangon kohti
huolellisesti rakennettuja ja hyvin hoidettuja loordi Greystoken
farmirakennuksia. Mutta heitä odotti kuitenkin pettymys, sillä ei
Tarzan eikä hänen poikansakaan ollut kotona.

Lady Jane, joka ei mitään tietänyt Englannin ja Saksan välisestä
sotatilasta, toivotti mitä ystävällisimmin upseerit tervetulleiksi ja
uskottunsa Wazirin kautta antoi määräyksen valmistaa pidot vihollisen
mustille sotureille.

       *       *       *       *       *

Ollen kaukana idässä oli Apinain Tarzan lähtenyt nopeasti kohti
farmiansa.

Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut,
ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan
hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet
turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia
sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden
ja karaistujen metsänkävijäin kulku.

Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja
sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen
tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli
muuttunut alastomaksi apinamieheksi.

Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo
yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena,
vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla
ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella.

Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti
ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi
aavat tasankopaikat -- se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa
tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin.

Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki
hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt
suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki.
Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet
silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain
Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia
olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai
lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin
lehvälinnoihin.

Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen,
räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä
äkätessään vanhan vihollisensa hajun.

Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen
läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen
pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut
hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut
Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas
tiesi hänen ohikulustaan.

Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa,
kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka
voimakkaat tahansa hänen lihaksensa -- hän oli kuitenkin kuolevainen.
Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan
sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui,
ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat
kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien
väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen
puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen
määränpäänsä.

Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja
ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi
kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat
tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin
kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan.

Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä
taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty,
seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden.

Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa
jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat
eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta
puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt,
ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään
mitään.

Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen,
sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen
aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain
Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui
talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen
eteensä.

Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus.
Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat
sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset
majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä
kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten
kuolleitten ruumiiden yllä.

Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen
kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon.
Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven
hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen
Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli
ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana.

Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan
ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja
ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen
ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen
mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken
kolmen uskollisen palvelijan ruumiit.

Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin
Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää
hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla.

Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen
kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin.
Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti
mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja
astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä
kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja
jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja
seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi
eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut
elämää, nuoruutta ja rakkautta.

Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa
yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien
aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan
tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen
käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän
sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset
syvyydet.

Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama
sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon
suorittajat.

Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei
olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan
vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui.

Äänetönnä, hellävaroen ja hartaana hän hautasi ruusutarhaan, joka
kerran oli ollut Jane Daytonin ylpeys ja ilo, tuon muuttuneen
ruumisparan ja sen viereen rotevat mustat soturit, jotka niin turhaan
olivat henkensä uhranneet taloa suojellessaan.

Talon toiselta puolen Tarzan löysi äsken tehtyjä hautoja ja niistä hän
etsi lopullista todistetta siihen, kutka olivat hänen poissaollessaan
ryhtyneet tähän silmittömään taistelunujakkaan, luultavasti jonkun
hyväätarkoittavan mustan harkitsemattomasta laukauksesta syntyneeseen.

Hän kaivoi esiin noin kymmenen saksalaisen askarin ruumiit, joiden
univormuissa huomasi sen komppanian ja rykmentin merkit, joihin he
olivat kuuluneet. Tämä riitti apinamiehelle.

Hän palasi vielä ruusutarhaan ja meni kuolleittensa haudalle, jossa
kumartunein päin jätti heille viimeiset äänettömät jäähyväiset.
Auringon hitaasti laskiessa lännen huojuvien metsien taa, hän kääntyi
verkalleen tielle, jota pitkin olivat poistuneet hauptmann Fritz
Schneider ja hänen joukkonsa.

Hänen kärsimyksensä oli puhekyvyttömän pedon -- mykkää, sanatonta,
mutta silti yhtä vihlovaa. Ensi huumassa suunnaton suru turrutti hänen
ajatuskykynsä -- kärsimänsä menetys valtasi hänen aivonsa siihen
määrin, että niihin mahtui vain yksi ainoa ajatus: Hän on
kuollut! Kuollut! Kuollut! Yhä uudestaan ja uudestaan tämä lause
yksitoikkoisesti kumisi hänen aivoissaan tuottaen synkkää alati
uudistuvaa tuskaa hänen jalkojensa koneenomaisesti seuratessa polkua ja
hänen alitajuntansa pitäessä joka aistia hereillä viidakon aina
väijyviä vaaroja vastaan.

Asteittain surusta tunkihe esiin toinen tunne ja se niin todellinen ja
kosketeltava, kuin olisi se hänen vierellään kulkeva kumppani. Se oli
Viha, ja se se toi hänelle jonkun verran lohtua ja huojennusta. Kun se
sai hänet vakaasti valtoihinsa, hän pysähtyi, kohotti kasvonsa kohden
Goroa, kuuta, ja vannoi äänettömän kostovalan vihollisille, joiden tulo
oli näin hirveän kehityksen saanut.

Miltei heti tämän jälkeen hän tunsi tyydytystä, sillä missä tätä ennen
tulevaisuus ammotti tyhjyyttään, siellä hän nyt näki mahdollisuuksia,
joiden pohdinta tuotti hänelle ellei onnea niin kuitenkin surun
vaimennusta, sillä olihan hänellä nyt suoritettavana suuri työ, joka
veisi hänen aikansa.

Karistettuaan päältään sivistyksen pinnalliset tunnusmerkit oli Tarzan
myös tunteissaan ja älyssään jälleen tullut villiksi pedoksi,
jollaisena oli kasvanut ja kehittynyt. Milloinkaan ei hänen
sivistyksensä ollut muuta ollut kuin pinnallista kuorta, johon hän oli
mukautunut, syystä että ajatteli siten tuottavansa rakkaalleen enemmän
onnea. Itse asiassa hän oli aina syvästi halveksinut niin sanotun
kulttuurin ulkonaisia tunnusmerkkejä. Sivistys merkitsi Apinain
Tarzanille vapauden kaikinpuolista vähennystä -- toiminnan, ajatuksen,
rakkauden, vihan. Vaatteita hän vieroksui -- noita epämukavia,
ahdistavia kappaleita, jotka johtivat hänen mieleensä elämän, jota hän
oli noiden sivistyneitten olioparkojen nähnyt viettävän Pariisissa ja
Lontoossa. Vaatteet olivat sivistyksen edustaman ulkokultaisuuden
tunnusmerkit -- niiden käyttäjät muka häpesivät sitä, jota ne
peittivät, Jumalan kuvan kaltaiseksi luotua inhimillistä ruumista.
Tarzan tiesi kuinka hupsuilta ja typerän juhlallisilta alemman
luomakunnan jäsenet näyttivät sivistyksen laittamissa verhoissa, sillä
hän oli useissa Euroopan kiertävissä näyttelyissä nähnyt puettuja
eläinparkoja, ja hän tiesi myös, kuinka tuhmilta ihmisetkin niissä
näyttivät, sillä hänen kahtenakymmenenä ensi vuotenaan tapaamansa
ihmiset olivat kaikki olleet alastomia villejä kuten hän itsekin.
Apinamies ihaili hyvälihaksista sopusuhtaisesti kehittynyttä ruumista,
olipa se sitten leijonan, antiloopin tai ihmisen, eikä hän milloinkaan
ollut saattanut ymmärtää, kuinka vaatteita voitiin pitää kauniimpana
kuin puhdasta, kiinteätä, tervettä ihoa tai kuinka takki ja housut
voisivat olla sirommat kuin taipuisan ihon alla sievästi jännittyvien
lihasten hienot viivat.

Sivistyksestä Tarzan oli löytänyt ahneutta, itsekkyyttä ja julmuutta
paljon enemmän kuin mitä tiesi olevan villissä viidakossa, ja vaikka
sivistys olikin antanut hänelle puolison ja useita rakastettuja ja
ihailtavia ystäviä, ei hän silti ollut milloinkaan omannut sitä samoin
kuin te ja minä, jotka tiedämme muusta vähän tai ei mitään. Niinpä hän
siis tunsikin helpotusta nyt lopullisesti luopuessaan siitä ja
kaikesta, mitä se edusti, palaten jälleen viidakkoon ja sen
vaatetukseen: lantioverhoon ja aseisiin.

Hänen isänsä metsästyspuukko riippui hänen vasemmalla kupeellaan, hänen
jousensa ja nuolikotelonsa olivat hänen selässään ja rintansa sekä
toisen olkansa yli hän oli kietonut pitkän ruohoköytensä, jota ilman
hän olisi tuntenut olevansa yhtä alasti kuin te, jos yhtäkkiä
joutuisitte vilkasliikenteiselle kadulle housusillanne. Raskas keihäs,
jota hän toisinaan piteli kädessään toisinaan taas heitti pitkän
nahkahihnan varaan selkäänsä riippumaan, täydensi hänen aseistuksensa
ja varustuksensa. Hän kaipasi kuitenkin timanttikoristeista
medaljonkia, joka sisälsi hänen äitinsä ja isänsä kuvat ja jota hän
aina oli kantanut, kunnes ennen avioliittoaan oli antanut sen Jane
Claytonille ikuisen uskollisuutensa merkiksi. Tämä oli aina siitä
lähtien pitänyt sitä yllään, mutta Tarzan ei ollut löytänyt sitä
häneltä, niin että hänen kostotoimensa nyt koskivat myös tuota
anastettua korua.

Keskiyön seuduilla Tarzan tunsi pitkän matkansa alkavan väsyttää ja
huomasi, että hänenkin lihaksillaan oli rajoituksensa. Takaa-ajossaan
hän ei ollut erikoisesti pitänyt kiirettä, vaan sitä ankarammin
askaroinut ajatuksissaan, kerran lujasti päätettyään vaatia
partioretkeläisiltä enemmän kuin silmän silmästä ja hampaan hampaasta.

Sisäisesti kuten ulkonaisestikin oli hän palautunut pedoksi, joiden
elämässä ajan pituudella tai lyhyydellä ei ole mitään merkitystä.
Villieläin panee merkitystä vain _nykyhetkelle_ ja koska aina on ja
aina tulee olemaan vain nykyhetkeä, on loputtomasti aikaa tehtävien
suoritukselle. Apinamies luonnollisestikin tajusi ajan rajoitukset
jonkun verran paremmin, mutta eläinten tavoin hän liikkui ylevän
mietteliäänä, kun ei mikään tapahtuma saanut häntä nopeaan toimintaan.

Kun hän kerran oli omistanut elämänsä kostolle, tuli tämä
kostoajatuksissa eläminen hänen luonnolliseksi olotilakseen eikä
miksikään satunnaiseksi tapahtumaksi, ja näin ollen hän varasi
tehtävälleen runsaasti aikaa. Ettei hän ollut levännyt jo aikaisemmin,
johtui vain siitä, ettei hän tuntenut mitään väsymystä, hänen mielensä
kun olivat kokonaan vallanneet surun ja koston ajatukset. Mutta
huomattuaan olevansa väsynyt hän nyt etsi viidakon jättipuun, joka jo
aikaisemmin oli suonut hänelle suojaa useampana kuin yhtenä
aarniometsän yönä.

Taivaalla nopeasti purjehtivat tummat pilvet peittivät tavan takaa
Goron, kuun, valoisat kasvot ja varoittivat apinamiestä uhkaavasta
myrskystä. Viidakon syvyyksiin pilvien varjot heittivät niin sakean
pimeyden, että se oli miltei kosketeltavissa -- pimeyden, joka olisi
kauhistanut teitä ja minua, pimennoista kun kuului ajoittain lehtien
kahinaa ja oksien rapinaa, ajoittain taas kaikki vaipui kuolon
hiljaisuuteen, jolloin tylsinkin mielikuvituksessaan näkisi hiipivien
petojen jännittäytyvän kohtalokkaaseen hyökkäykseen. Mutta kaikki tämä
ei Tarzania huolettanut, vaikka hän silti oli alituisesti varuillaan.
Toisinaan hän kevyesti hypähti lehvistön alatasanteelle, kun jokin
sisäinen tunne ilmoitti hänelle Numan väijyvän aivan hänen polullaan,
toisinaan taas juoksi hieman syrjään, kun Buto, sarvikuono, tulla
jyräsi häntä kohden pitkin tuota kapeaa syväkuoppaista polkua, sillä
apinamies vältti turhaa riitaa, niin äkkivalmis kuin olikin kamppailuun
välttämättömyyden siihen vähänkin pakottaessa.

Hänen heilauttaessaan itsensä etsimäänsä puuhun, oli kuu jo peittynyt
raskaisiin pilviin ja puiden latvat huojuivat hurjasti alati yltyvässä
tuulessa, jonka pauhu tukahdutti viidakon muut äänet. Tarzan kiipesi
ylös kohti vankkaa haaraa, jonka varaan hän aikoja sitten oli laittanut
pienen lavan puun oksista. Nyt oli jo aivan pimeä, vieläpä
sysisynkempää kuin aikaisemmin, sillä miltei koko taivas oli paksujen
mustien pilvien peitossa.

Äkkiä villimies jäi kuuntelemaan, ja hänen sieraimensa laajenivat hänen
haistellessaan ilmaa ympärillään. Sitten hän äkkiä kissannopeana ja
notkeana hypähti kauas huojuvalle oksalle, kiipesi ylös läpi pimeyden,
heittäytyi taas uudelle oksalle ja sitten vieläkin ylemmälle. Mikähän
niin äkkiä sai hänet jättämään jättipuun rungon ja lähtemään nopeaan ja
varovasti oksien sekaan? Te tai minä emme olisi nähneet mitään -- emme
edes tuota pientä lavaa, joka hetki sitten oli ollut aivan hänen
yläpuolellaan, mutta joka nyt oli hänen alapuolellaan -- mutta hänen
heilauttaessaan itsensä sen yläpuolelle olisimme kuulleet
pahaaennustavan murinan ja kuun hetkeksi tultua esiin olisimme
hämärästi nähneet sekä lavan että sillä olevan tumman esineen, joka
olisi ilmennyt Sheetaksi, pantteriksi, kun silmämme olisivat tottuneet
näkemään hämärissä.

Vastaukseksi kissaeläimen murinaan kuului apinamiehen syvältä rinnasta
tuleva matala ja yhtä uhkaava murina, -- varoitus, joka kertoi
pantterin luvatta tunkeutuneen toisen asuntoalueelle. Mutta Sheeta ei
ollut ollenkaan halukas lähtemään tiehensä. Sähisevä kuono ylöspäin
kääntyneenä se tuijotti yllään olevaa ruskeaihoista tarmangania. Sangen
verkalleen apinamies kulki oksaa myöten rungon juurelle, kunnes oli
aivan pantterin yläpuolella. Miehen kädessä oli hänen aikoja sitten
kuolleen isänsä metsästyspuukko -- ase, joka ensin oli nostanut hänet
yli metsän petojen. Hän toivoi kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä
käyttää, sillä hän tiesi, että viidakon riidat ratkaistiin useammin
hirveällä murinalla kuin taistelulla -- täälläkin kuten muualla piti
paikkansa mahtailu, vain rakkauden ja ravinnon tärkeissä asioissa
käytiin toinen toistensa kimppuun hampain ja kynsin.

Tarzan nojautui puun runkoon ja kumartui lähemmäs Sheetaa.

"Varas!" huusi hän. Pantteri nousi istumaan ja irvisti hampaitaan vain
muutaman jalan päässä apinamiehen herjauksia heittelevästä suusta.
Tarzan murisi kauheasti ja hotaisi pantteria päin puukollaan. "Minä
olen Apinain Tarzan", ärjyi hän. "Tämä on Tarzanin pesä. Mene tai tapan
sinut." Vaikka hän puhui suurten apinain viidakkokieltä, ei Sheeta
liene ymmärtänyt sanoja, mutta se tiesi varsin hyvin, että tuo karvaton
apina tahtoi pelottaa hänet tiehensä hyvin valitulta vartiopaikalta,
jonka ohi yön aikana todennäköisesti kulkisi syötävää riistaa.

Salamannopeasti pantteri kavahti pystyyn ja suuntasi paljastetuin
kynsin kiusaajaansa kohden kauhean iskun, joka olisi voinut hirveästi
repiä apinamiehen kasvot, jos se olisi osunut. Mutta se ei osunut,
sillä Tarzan oli Sheetaakin nopeampi. Pantterin mätkähtäessä nelin
käpälin lavalle, Tarzan sieppasi keihäänsä ja tavoitteli sähisevää
kuonoa Sheetan torjuessa tutkainta, ja molemmat jatkoivat äristen ja
muristen vertahyydyttävää kaksinlaulantaansa.

Raivoon ärsytettynä pantteri äkkiä päätti saada kynsiinsä rauhansa
häiritsijän, mutta koettaessaan hypätä Tarzanin oksalle, oli sillä aina
vastassa terävä keihäänkärki ja joka kerta lavalle takaisin pudotessaan
se sai ilkeän pistoksen johonkin arkaan paikkaan. Viimein raivo vei
voiton järjestä, ja se kapaisi pitkin runkoa oksalle, jolla Tarzan
seisoi. Nyt molemmat seisoivat samalla tasolla silmätysten ja Sheeta
kuvaili jo mielessään yhdellä iskulla saavansa sekä kostonhalunsa että
nälkänsä tyydytetyiksi. Tuo karvaton apinaeliö pienine hampaineen ja
mitättömine kynsineen olisi avuton hänen vallassaan. Raskas oksa painui
noiden kahden pedon painosta Sheetan varovasti ryömiessä sitä pitkin ja
Tarzanin möristen peräytyessä. Tuuli oli paisunut myrskyksi, niin että
metsän suurimmatkin jätit huokaillen taipuivat sen edessä, ja oksa,
jolla nuo kaksi silmäilivät toisiaan, nousi ja laski kuin hyrskyjen
heittelemä alus. Goro oli mennyt aivan piiloon, mutta salaman viiltävät
viivat valaisivat tavan takaa viidakkoa paljastaen huojuvalla oksalla
tapahtuvan alkuaikaisen raivonnäytelmän julmaa kulkua.

Tarzan peräytyi houkutellen Sheetaa yhä loitommas oksalle ja käyden
samalla entistäkin varovammaksi. Keihäänpistojen raivostuttamana
pantteri astui yli varovaisuuden rajojen. Nyt se oli jo joutunut
paikalle, missä ei juuri muuta voinut tehdä kuin huolehtia
jalansijastaan, ja tämän hetken Tarzan valitsi hyökätäkseen. Päästäen
karjahduksen, joka sekaantui ukkosen jylinään, hän hypähti kohti
pantteria, joka saattoi kynsäistä vain yhdellä käpälällä ja senkin
turhaan, toisilla kun oli pysyteltävä kiinni oksassa. Mutta Tarzan ei
tullut yhdenkään käpälän ylettyville, vaan loikaten yli uhkaavien
kynsien ja loksahtavien hampaiden tupsahti istumaan Sheetan selälle ja
siinä samassa upotti puukkonsa vihollisen ruskeaan kylkeen. Silloin
Sheeta tuskan, vihan, vimman ja luonnon ensimmäisen lain pakotuksesta
yltyi raivohulluksi. Kähisten ja kynsien se koetti päästä käsiksi
selässään ratsastavaan apinaolioon. Hetken se hoippui hurjasti
häälyvällä oksalla, tarttui siihen epätoivon vimmalla ja koetti
pelastaa itsensä, mutta pudota mätkähti sitten alas pimeyteen Tarzanin
yhä pysytellessä sen selässä. Ei sekunniksikaan apinamies ajatellut
hellittää kuolettavaa otettaan vastustajastaan. Hän oli ryhtynyt
kuolinkamppailuun ja uskollisena aarniometsän alkeelliselle vaistolle
-- viidakon kirjoittamattomalle laille -- toisen tai molempien oli
kuoltava ennen taistelun loppua.

Kissan tavoin Sheeta tuli maahan neljälle käpälälleen, apinamiehen
painon musertavasti puristaessa koko sen ruumista maata vasten ja pitkä
puukko yhä hautautuneena sen kylkeen. Kerran vain pantteri koetti
nousta, mutta vaipui heti takaisin maahan. Tarzan tunsi sen
jättiläislihasten laukeavan. Sheeta oli kuollut, Apinamies nousi, laski
jalkansa voitetun vihollisensa ruumiille, kohotti päänsä jylisevää
taivasta kohti ja salamoiden välähtäessä ja rankkasateen vihmoessa
päästi ilmoille urosapinain villin voitonkarjunnan.

Saavutettuaan tarkoituksensa ja ajettuaan vihollisen alueeltansa Tarzan
keräsi sylillisen isoja lehtiä ja kiipesi märälle vuoteellensa.
Levitettyään kokoomansa lavalle hän paneutui makuulle peittäen itsensä
jälellä olevilla lehdillä sadetta vastaan ja vaipui sitten heti uneen
huolimatta tuulen vinkumisesta ja ukkosen jyrähtelystä.




TOINEN LUKU

Leijonan luola


Sade kesti kaksikymmentäneljä tuntia valuen miltei koko ajan rankkoina
kuuroina, niin että kun se vihdoin lakkasi, oli Tarzanin kulkema
jälkilatu huuhtoutunut pois. Kärsien kylmää ja kaikkea epämukavuutta
hän nyt raivasi itselleen pääsyä läpi tiheän ja likomärän viidakon.
Hytisten ja juttua pitäen Manu-apina haukuskeli häntä vettä tippuvasta
puustaan, mutta pakeni hänen lähestyessään. Pantterit ja leijonatkin
antoivat äkäisen tarmanganin kulkea rauhassa ohitseen.

Kun toisena päivänä aurinko alkoi taas paistaa ja kun avoin laaja
tasanko antoi Kudun koko lämmön virrata Tarzanin viluiseen ruskeaan
ruumiiseen, parani siitä koko hänen mielialansakin; mutta yhä hän
sentään oli vielä yrmeä ja hapan tuossa samotessaan etelään, jossa
toivoi taas osuvansa saksalaisten jäljille. Hän oli nyt Saksan
Itä-Afrikassa ja hänen tarkoituksensa oli kiertää Kilimandzharon
länsipuolella olevat vuoret, joiden jylhät huiput eivät häntä ollenkaan
houkutelleet, ja sitten kääntyä pitkin vuoriston etelärinnettä itää
kohti Tangaan vievälle rautatielle, sillä hän tiesi päätellä
saksalaisten todennäköisesti pyrkivän juuri sinne.

Kaksi päivää myöhemmin hän Kilimandzharon etelärinteiltä kuuli
kanuunain jylinää kaukaa idästä. Iltapäivä oli ollut harmaa ja
pilvinen, ja hänen kulkiessaan pitkin ahdasta solaa alkoi harvalleen
sataa rapista hänen paljaille olkapäilleen. Pudistaen päätään ja
muristen tyytymättömänä hän alkoi silmillään etsiä suojaa, sillä hän
oli saanut tarpeekseen kylmästä ja märästä. Hän halusi kiirehtiä
jyliseviä ääniä kohti, sillä hän tiesi saksalaisten siellä taistelevan
englantilaisia vastaan. Hetkeksi hänen rintansa paisui ylpeydestä hänen
ajatellessaan olevansa englantilainen; sitten hän tuimasti keikautti
niskaansa. "Ei!" mutisi hän, "Apinain Tarzan ei ole englantilainen,
sillä englantilaiset ovat ihmisiä, Tarzan sitävastoin on tarmangani."
Kunpa englantilaiset eivät olisi ihmisiä, vaan _isoja valkoisia
apinoita_ kuten hänkin.

"Huomenna", ajatteli hän, "lähden sinne etsimään vihollisia", ja ryhtyi
sitten heti hakemaan itselleen myrskyn suojaa. Äkkiä hän huomasi
matalan ja kapean aukon, joka näytti olevan sisäänkäytävä solan
pohjoisessa seinämässä sijaitsevaan luolaan. Paljastetuin puukoin hän
läheni varovasti paikkaa, sillä hän tiesi, että jos se oli luola, olisi
se epäilemättä jonkun eläimen majapaikka. Sisäänkäytävän suulla oli
monia erikokoisia kallionlohkareita kuten kaikkialla siellä täällä
pitkin vuoren juurta ja hän ajatteli niillä sulkea luolan suun ja siten
saada itselleen rauhallisen lepopaikan yöksi. Raivotkoon vain myrsky
loppuun asti, Tarzan odottelisi sen tyyntymistä mukavassa ja kuivassa
suojapaikassaan. Lähemmäksi tultuaan hän vielä huomasi kylmävetisen
purosen lorisevan ulos aukosta.

Luolan suulla Tarzan polvistui ja haisteli maata. Matala murahdus pääsi
hänen suustaan ja hänen ylähuulensa koukistui paljastaen kulmahampaat.
"Nutria!" mutisi hän, mutta ei jäänyt arvelemaan. Numa ei ehkä olisi
kotona -- hän ottaisi selon asiasta. Sisäänkäytävä oli niin matala,
että apinamiehen oli pakko käydä kontalleen, ennenkuin sai päänsä
aukkoon. Mutta sitä ennen hän sentään katseli, kuunteli ja nuuhki joka
suuntaan takanaan, sillä sieltä käsin hän ei halunnut mitään
epämieluisia yllätyksiä.

Hänen ensi silmäyksensä luolaan osoitti sen olevan kapean tunnelin,
jonka toisesta päästä kuulti päivänvaloa. Tunnelin sisäpuoli oli siksi
valoisa, että apinamies helposti huomasi sen olevan tyhjän tällä
hetkellä. Varovasti edeten hän alkoi ryömiä kohti toista päätä täysin
tietoisena vaarasta, jos Numa ilmaantuisi hänen eteensä. Mutta Numaa ei
näkynyt, ja apinamies pääsi vihdoin avoimelle paikalle, missä nousi
huomaten olevansa kalliokuilussa, jonka seinät kohosivat ilmaan miltei
aivan äkkijyrkkinä. Solasta tuleva tunneli johti kallion läpi tähän
avaraan umpinaiseen halkeamaan. Paitsi tuota ahdasta aukkoa ei ollut
muuta pääsymahdollisuutta rotkoon, joka oli noin sata jalkaa pitkä ja
viisikymmentä leveä ja jonka vesi näytti kovertaneen pitkien
ajanjaksojen kuluessa. Pienoinen Kilimandzharon ikuiselta lumelta
lähtevä vesijuova vieläkin virtasi kallioseinää alas rotkon yläpäässä,
keräytyen kallionjuurella lammikoksi, josta puro luikersi alas
tunneliin ja sieltä solaan. Yksi ainoa puu rehevöi rotkon keskellä, ja
siellä täällä soraisen maan kivien välissä viheriöi muutamia
sitkeäkortisia ruohomättäitä.

Ylt'ympäri lojui isoja eläinten luita, joiden joukossa useita
ihmiskalloja. Tarzan kohotti kulmiaan. "Ihmissyöjä", mutisi hän, "ja
merkeistä päättäen se on vallinnut täällä pitkän aikaa. Tänä yönä Tarzan
ottaa haltuunsa ihmissyöjän linnan ja Numa karjukoon ja muriskoon
ulkopuolella mielensä mukaan."

Tutkistellessaan ympäristöään apinamies oli edennyt koko pitkälle
rotkoon ja seisoessaan puun luona hän hyvillään mietti saavansa
tunnelista kuivan ja rauhaisan lepopaikan yöksi. Hän kääntyi nyt
sisäänkäytävään, tukkiakseen ulkoaukon kivilohkareilla Numan paluun
varalta; mutta juuri samassa hänen herkkä korvansa kuuli jotakin, joka
jähmetytti hänet patsaaksi ja sai tiukasti tuijottamaan tunnelin
suuhun. Hetkeä myöhemmin ison mustaharjaisen leijonan pää ilmaantui
aukkoon. Keltaisenvihreät silmät tähystivät pyöreinä ja räpyttämättä
suoraan tunkeilevaa tarmangania, ja matalan murinan päästessä syvältä
rinnasta huulet menivät irviin ja äkeät raateluhampat paljastuivat.

"Dangon veli!" huudahti Tarzan suuttuneena siitä, että Numa saattoi
tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa hyvästä yölevosta. "Minä olen
Apinain Tarzan, viidakon herra. Täksi yöksi olen asettunut tänne --
mene!"

Mutta Numa ei mennyt. Päinvastoin se päästi ilmoille uhkaavan
karjahduksen ja tuli muutamia askeleita Tarzania kohden. Apinamies
sieppasi kiven ja mättäsi sen kohti sähisevää kuonoa. Leijonan
luonnosta ei koskaan voi olla varma. Tämäkin saattoi kapaista pakosalle
heti ensi hyökkäyksen merkistä -- Tarzan oli aikoinaan täten
hätkäyttänyt montakin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kivi iski
Numaa keskelle kuonoa, joka on kissaeläinten arka paikka, mutta sen
sijaan, että olisi lähtenyt pakoon, se muuttui hillittömän raivon ja
tuhovimman välineeksi. Sen häntä kaartui ylös kankeana ja pystynä ja
hirveästi karjahdellen se ryntäsi pikajunan nopeudella tarmanganin
kimppuun. Ei hetkeäkään liian aikaisin Tarzan päässyt puun luo ja
heilahtanut sen oksille, ja siellä hän istua kyykötti herjaten eläinten
kuningasta, joka raivokkaana muristen ja kiljuen kierteli hänen allaan.

Nyt satoi jo todentakaa, mikä lisäsi apinamiehen epämukavuutta ja
tyytymättömyyttä. Hän oli kovin vihoissaan, mutta koska ennenkin vain
suora välttämättömyys oli saattanut hänet hengenvaaralliseen otteluun
leijonan kanssa, jonka hirveitä lihaksia, painoa, raateluhampaita ja
kynsiä vastaan hän voi panna vain nopeutensa, ei hän nytkään edes
ajatellut laskeutua puusta ja ryhtyä epätasaiseen ja hyödyttömään
kamppailuun, jonka palkkiona olisi vain vähän enemmän ruumiillista
mukavuutta. Niinpä hän siis vain värjötteli oksallaan sateen yhä
virratessa ja leijonan tassutellessa alapuolella ja luodessa häneen
tavan takaa myrkyllisiä silmäyksiä.

Tarzan mittaili jyrkkiä seiniä nähdäkseen, olisiko niissä mitään
pelastusmahdollisuutta. Tavallista miestä ne olisivat pelottaneet,
mutta kiipeämiseen tottunut apinamies keksi niissä useita jalansijan
paikkoja, jotka tosin olivat epävarmoja, mutta joita pitkin pako
sentään voisi hänen järkeilynsä mukaan onnistua, jos vain Numa hetkeksi
poistuisi toiseen päähän rotkoa. Mutta Numa ei sateesta huolimatta
tehnyt liikettäkään jättääkseen vartiopaikkansa, niin että Tarzan
lopulta vakavasti alkoi ajatella, eikö sittenkin olisi parempi koettaa
onneaan kamppailussa kuin pitemmältä jäädä puuhun kylmänä, märkänä ja
nöyryytettynä.

Mutta juuri hänen pohtiessaan sitä, Numa kääntyi äkkiä ja lähti
majesteettisena edes taakseen vilkaisematta kohti tunnelia. Samassa kun
hän katosi, Tarzan pudottautui kevyesti puusta ja mennä loikki kuuminta
vauhtiaan kallioseinää kohti. Leijona taas oli tuskin päässyt
tunneliin, kun jo lähti takaperin sieltä, pyörähti ympäri kuin salama
ja hyökkäsi pakenevan apinamiehen perään. Mutta Tarzan oli päässyt
hyvän matkaa edelle -- jos hän vain löytäisi käden- tai jalansijan
pystysuorasta kallioseinästä, olisi hän turvassa, mutta jos hän
hellittäisi otteensa märästä kalliosta, niin hänen tuomionsa olisi
selvä, sillä hän putoisi suoraan Numan kynsiin, jolloin suuri
tarmanganikin olisi avuton.

Kissan nopeudella Tarzan juoksi ylös kalliota kolmisenkymmentä jalkaa
ennenkuin pysähtyi löydettyään varman jalansijan ja katsoi alas Numaan,
joka hurjasti mutta turhaan yritti kiivetä kallioseinää päästäkseen
käsiksi saaliiseensa. Noin kaksikymmentä jalkaa maasta leijona kykeni
kiipeämään, mutta sitten se putosi takaisin. Tarzan katseli sitä hetken
ja lähti sitten varovasti nousemaan huippua kohti. Usein hänen oli
vaikea löytää tukikohtaa, mutta vihdoin hän veti itsensä yli reunan,
nousi, otti maasta kiven, jonka heitti Numaa kohti, ja lähti sitten
edelleen.

Löydettyään helppokulkuisen tien solaan hän oli jatkamaisillaan
matkaansa kohti vieläkin kestävää kanuunain jylinää, kun äkkinäinen
ajatus sai hänet pysähtymään hymyn väreen karehtiessa hänen huulillaan.
Hän kääntyi ja lähti nopeasti Numan tunnelin ulkosuulle. Tultuaan aivan
sen luo, hän kuunteli hetkisen, ja alkoi sitten nopeasti kerätä isoja
kivenlohkareita ja kasata niitä sisäänkäytävään. Hän oli jo miltei
sulkenut niillä aukon, kun leijona ilmestyi -- julma ja vihastunut
leijona, joka raapi ja kynsi kiviä samalla karjahdellen niin että maa
tärisi; mutta karjunta ei toki pelottanut Apinain Tarzania, sillä
Kaalan takkuisella rinnalla maaten hän oli sulkenut lapsensilmänsä
uneen menneitten vuosien lukemattomina öinä, jolloin koko kuorot
samanlaisia karjahduksia olivat olleet hänen tuutulauluaan. Oli tuskin
ollut päivää tai yötä hänen viidakkoelämässään -- ja melkein koko
elämänsä hän oli viettänyt viidakossa -- ettei hän olisi kuullut
nälkäisten tai vihastuneitten tai rakastuneitten leijonain karjuntaa.
Sellaiset äänet olivat Tarzanille samaa kuin teille auton toitotus --
jos olette sen tiellä, varoittaa se teitä, mutta ellette ole, huomaatte
sitä tuskin. Vertauksellisesti puhuen Tarzan ei ollut auton edessä,
sillä hän tiesi ettei Numa voinut päästä häneen käsiksi, ja niinpä hän
siis verkalleen jatkoi sisäänkäytävän tukkeamista, kunnes Numalle ei
jäisi pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos. Suoritettuaan työnsä hän
irvisti telkien takana olevalle leijonalle ja lähti sitten jatkamaan
matkaansa itään päin. "Siellä se on nyt ihmissyöjä, joka ei enää
ahmaise yhtäkään olentoa", tuumi hän itsekseen.

Sinä yönä Tarzan makasi erään kalliosta riippuvan ja siten suojaavan
kivenkielekkeen alla. Seuraavana aamuna hän taas lähti liikkeelle
pysähtyen vain tappaakseen saaliin ja tyydyttääkseen nälkänsä. Muut
aarniometsän pedot syövät ja sitten asettuvat makuulle, mutta Tarzan ei
koskaan antanut vatsansa ehkäistä suunnitelmiaan. Tässä oli yksi suuria
eroavaisuuksia apinamiehen ja hänen viidakko- ja metsätoveriensa
välillä. Päivän kuluessa ammunta milloin hiljeni milloin vahvistui. Hän
pani merkille sen olevan kiivainta aamuvarhain ja heti pimeän tulon
jälkeen, mutta yön aikana se miltei loppui. Toisen päivän iltapuolella
hän kohtasi rintamalle meneviä joukkoja. Ne näyttivät olevan sissejä,
sillä heillä oli muassaan vuohia, lehmiä ja alkuasukaskantajia, joiden
kuormina oli viljaa ja muita ruoka-aineita. Hän näki niiden kantavan
kaulakammitsaa, ja joukot oli pantu kokoon alkuasukassotilaista, joilla
oli saksalaiset univormut. Upseerit olivat valkoisia miehiä. Kukaan ei
huomannut Tarzania, joka kuitenkin parin tunnin aikana hiiviskeli
heidän parissaan. Hän tutki heidän sotilasmerkkejänsä ja näki, etteivät
ne olleet samoja jotka hän oli ottanut eräältä talonsa luona
kaatuneelta soturilta. Tämän havaittuaan hän taas erosi heistä ja
katosi tiheään pensaikkoon kenenkään häntä näkemättä. Hän oli kohdannut
saksalaisia, mutta ei niitä, jotka olivat surmanneet hänen vaimonsa, ja
niidenhän käsiinsä saaminen vain oli nyt hänen tarkoituksensa. Hän ei
käynyt sotaa eikä tullut ajatelleeksi, että kotoinen verinäytelmä oli
voinut olla taistelun vääjäämätöntä yleistuhoa.

Hänen tullessaan lähemmäksi rintamaa, kävivät joukot yhä lukuisammiksi.
Siellä oli kuorma-autoja, härkävaljakkoja ja pienen armeijan kaikkia
välineitä sekä myös haavoittuneita, jotka joko kulkivat tai
kuljetettiin rintaman taakse. Hän oli joku aika sitten mennyt rautatien
poikki ja arvasi, että haavoittuneet vietiin sinne kuljetettaviksi
pääsairaalaan, ehkäpä aina rannikolla sijaitsevaan Tangaan asti.

Oli jo hämärä hänen saapuessaan Pare-vuorten kätköön tehdylle isolle
leirille. Lähestyessään sitä takaa hän huomasi sen vain heikosti
vartioiduksi ja vartijat lisäksi huolimattomiksi, joten hänen oli
helppo pimeän tultua päästä sisään ja käydä väijymässä ja kuuntelemassa
telttojen takana, saisiko mahdollisesti jotakin johtoa löytääkseen
puolisonsa surmaajan.

Hänen pysähtyessään teltan sivulle, jonka edustalla istui
alkuasukassotilaita, hänen huomionsa kiintyi heti eräisiin
alkuasukasmurteella lausuttuihin sanoihin: "Wazirit taistelivat kuin
paholaiset, mutta me olimme parempia ja tapoimme ne kaikki ja siinä
tuoksinassa sai vaimokin surmansa kapteenin luodista; mutta oli myös
aliluutnantti von Goss aika poikaa."

Kuin petoeläin Tarzan kyräili julmana ja pelottomana teltan varjossa.
Mitä ajatuksia kulkikaan hänen villien aivojensa läpi? Ken tietää ne?
Kauneilla kasvoilla ei näkynyt mitään ulkonaista raivon merkkiä,
kylmistä harmaista silmistä vain loisti tiukka vaarinotto. Äkkiä
sotilas, jonka Tarzan oli kuullut ensin puhuvan, nousi ja hyvästi
sanoen lähti poistumaan. Kymmenen jalan päästä hän astui apinamiehen
ohi ja jatkoi kulkuaan kohti leirin takaosaa, Tarzan perässä, ja
pensaikon takana hän hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Ei äännähdystäkään
kuulunut petomiehen hyökätessä saaliinsa selkään ja iskiessä sen
maahan, sillä samassa hän terässormillaan sulki soturin kurkun
ehkäisten jok'ainoan huudahduksen. Kaulasta hän sitten veti uhrinsa
pensaitten suojaan. "Älä päästä ääntäkään!" varoitti hän miehen omalla
murteella, hellittäessään otteensa.

Miesparka haukkoi ilmaa ja silmiään pyöritellen katsoi ylös nähdäkseen,
minkä olion valtaan oli joutunut. Pimeässä hän näki vain ylitseen
kumartuvan paljaan ruskean ruumiin, mutta kylläpä hän muisti hirveän
voiman, jolla mahtavat lihakset olivat salvanneet häneltä hengityksen
ja vetäneet hänet pensaikkoon kuin pikku lapsen. Jos joku puolustuksen
ajatus olisikin välähtänyt hänen mieleensä, oli hän siitä heti
luopunut, sillä hän ei liikahtanutkaan paetakseen.

"Mikä on sen upseerin nimi, joka surmasi naisen, kun wazirien kanssa
taistelitte?" kysyi Tarzan.

"Kapteeni Schneider", vastasi neekeri, kun taas kykeni ääntään
käyttämään.

"Missä hän on nyt?" kysyi apinamies.

"Täällä. Ehkä hän on päämajassa. Monia upseereita menee sinne iltaisin
saamaan määräyksiä."

"Vie minut sinne", komensi Tarzan, "ja jos minut keksitään, tapan sinut
heti. Nouse!"

Neekeri nousi ja opasti hänet kiertotietä takaisin leirille. Useat
kerrat heidän oli pakko kätkeytyä ohikulkevilta sotilailta, mutta
vihdoin he pääsivät suuren heinäpaalu-kasan luo, jonka takaa mustanahka
osoitti jonkun matkan päässä sijaitsevaa kaksikerroksista rakennusta.

"Päämaja", sanoi hän. "Pitemmälle ei voi mennä ilmi tulematta. Siellä
on paljon sotilaita."

Tarzan huomasi, ettei neekerin seurassa voinut mennä pitemmälle. Hän
kääntyi ja katsahti mieheen ikäänkuin pohtien, miten hänen kanssaan
menettelisi.

"Sinä autoit, kun rakennukset sytytettiin tuleen", syytti hän
matalalla, mutta silti yhtä pelottavalla äänellä.

Mustanahka vapisi jalkojen tuskin kannattaessa häntä. "Hän käski meidän
tehdä sen", puolusti hän itseään.

"Kuka käski?" tiukkasi Tarzan.

"Aliluutnantti von Goss", vastasi sotilas. "Hänkin on täällä."

"Hänet minä etsin käsiini", sanoi Tarzan julmasti. "Mutta äsken sinä
kerskuit hyvilläsi siitä kaikesta."

Mies hoippui. Oli kuin hän jo syytöksestä olisi lukenut
kuolintuomionsa. Sanaakaan virkkamatta Tarzan taas tarttui miehen
kurkkuun. Ei nytkään kuulunut äännähdystäkään. jättiläislihakset
jännittyivät. Käsivarret kohosivat nopeasti ilmaan ja niiden mukana
mustan soturin ruumis, joka kolmasti ilmassa kiepsahdettuaan putosi
tiepuoleen apinamiehen lähtiessä kenraali Krautin päämajalle päin.

Yksi ainoa rakennuksen taustalla seisova vartija oli esteenä. Tarzan
ryömi vatsallaan maata pitkin häntä kohden, käyttäen hyväkseen
suojapaikkoja kuten vain viidakon kasvattama peto kykenee. Kun vartija
katseli häneen päin, pysyi hän maahan painautuneena kuin kivi, kun tämä
katseli muuanne, lähti hän nopeasti eteenpäin. Pian hän oli
hyökkäykseen sopivan välimatkan päässä. Hän odotti, kunnes mies vielä
kerran käänsi selkänsä, nousi siinä samassa ja kahinatta hypähti hänen
kimppuunsa. Ei kuulunut nytkään äännähdystä, hänen kantaessaan vartijan
kuollutta ruumista kohti rakennusta.

Alakerta oli valaistu, yläkerta pimeä, ikkunoista Tarzan näki ison
huoneen ja sen takana pienemmän. Edellisessä oli useita upseereja.
Toiset liikuskelivat edestakaisin puhellen keskenään, toiset taas
kirjoittelivat kenttäpöytien ääressä. Ikkunat olivat auki, joten Tarzan
saattoi kuulla suuren osan keskustelua, mutta ei mitään sellaista, joka
olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Pääasiallisesti puhuttiin
saksalaisten menestyksistä Afrikassa sekä Saksan Euroopan-armeijan
mahdollisuuksista tunkeutua Pariisiin. Toiset väittivät keisarin
epäilemättä siellä jo olevan, kun ensimmäiset suuret taistelut olivat
olleet hyökkääjille niin voitollisia.

Pienessä takahuoneessa istui iso punanaamainen mies pöydän takana.
Joitakuita toisiakin upseereja istui vähän taempana, kahden seisoessa
kenraalin edessä, joka heiltä kyseli jotakin. Puhellessaan hän
hypisteli pöydällä edessään olevaa öljylamppua. Äkkiä kuului ovelta
koputus, ja adjutantti astui huoneeseen. Hän tervehti sotilaallisesti
ja ilmoitti: "Neiti Kircher on saapunut, kenraali."

"Käskekää hänet sisään", komensi kenraali samalla nyökäten hyvästelyksi
kahdelle edessään seisovalle upseerille.

Sisäänastuva neiti sivuutti heidät ovella. Pienessä huoneessa olevat
upseerit nousivat ja tekivät kunniaa neidin vastatessa kohteliaisuuteen
kumartaen ja vähän hymyillen. Hän oli sangen sievä neito. Ei edes
karkea likaantunut ratsastuspuku ja tomukerros hänen kasvoillaan voinut
salata sitä totuutta, ja hän oli nuori. Hän ei voinut olla yli
yhdeksäntoista.

Astuen pöydän luo, jonka takana kenraali seisoi, hän otti takkinsa
sisätaskusta kokoonkäärityn paperin ja ojensi sen kenraalille.

"Istukaa, neiti", sanoi hän, ja eräs upseeri toi tuolin. Ei yksikään
puhunut kenraalin lukiessa paperia.

Tarzan arvioi huoneessa olijoita. Hän pohti, olisiko eräs kapteeni
Schneider, sillä siellä oli kaksi kapteenia. Neidon hän ajatteli
kuuluvan tiedonanto-osastoon vakoilijana. Hänen kauneutensa ei häneen
vaikuttanut mitään -- hiventäkään arkailematta hän olisi voinut tehdä
vaarattomaksi tuon siron nuoren naisen. Mutta nyt hänellä oli
tärkeämpää työtä. Hän tahtoi saada käsiinsä Schneiderin. Vihdoin
kenraali katsoi ylös paperista. "Hyvä", sanoi hän neidolle ja sitten
eräälle adjutanteistaan: "Lähettäkää kutsumaan majuri Schneideriä."
Majuri Schneideriä! Tarzan tunsi niskakarvainsa pörhistyvän. Nyt hänen
vaimonsa surmaaja oli jo ylennettykin!

Adjutantti lähti huoneesta, missä alkoi yleinen keskustelu, josta
Tarzan pääsi selville, että Saksan Itä-Afrikan joukot olivat nykyään
voitolla englantilaisista. Apinamies seisoi niin edullisesti pensaitten
peitossa, että saattoi tarkastella huonetta sisälläolijain tai
ulkoatulijain näkemättä häntä. Joka hetki hän kuitenkin odotti
patrullin ilmaantuvan ja keksivän, että vahti oli poissa paikalta,
jolloin tietenkin heti pantaisiin perinpohjanen tarkastus toimeen.

Kärsimättömästi hän odotti etsimänsä miehen tuloa, ja vihdoin
ilmaantuikin majuria kutsumaan lähetetty adjutantti seurassaan
keskikokoinen upseeri, jolla oli yrmeät kasvot ja niissä ylöspäin
taivutetut viikset. Tulija astui pöydän luo, pysähtyi ja teki kunniaa.
Kenraali vastasi tervehdykseen ja kääntyi sitten neidon puoleen.

"Neiti Kircher", sanoi hän, "sallikaa minun esitellä majuri
Schneider..."

Tarzan ei odottanut jatkoa. Asettaen kätensä ikkunalaudalle hän
loikkasi huoneeseen keskelle keisarin hämmästyneitä upseereita. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli pöydän luona ja pyyhkäisi kädellään lampun suoraan
kenraalin syliin. Koettaen välttää kärventymistä tämä kaatui taaksepäin
lattialle tuolineen kaikkineen. Kaksi adjutanttia syöksyi apinamiehen
kimppuun, joka tarttui ensimmäiseen ja heittää hujahutti hänet toista
kohti. Tyttö oli hypähtänyt tuoliltaan ja puristautui seinää vasten.
Muut upseerit huusivat vartiostoa ja apua. Tarzan halusi päästä käsiksi
vain yhteen, jota ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään. Vapauduttuaan
hyökkääjistä vähäksi aikaa hän tarttui majuri Schneideriin, heitti
hänet olkapäilleen ja katosi ikkunasta niin nopeaan, että hämmästyneet
läsnäolijat tuskin tajusivat mitä oli tapahtunut.

Yksi ainoa silmäys näytti että vartijan paikka yhä oli tyhjä, ja hetkeä
myöhemmin hän taakkoineen oli erään heinäkasan varjossa. Majuri
Schneider ei ollut päästänyt yhtään ääntä siitä yksinkertaisesta syystä
että kurkkunsa oli lujissa pinteissä. Nyt Tarzan hellitti otettaan niin
paljon, että mies sai vetäistä henkeään. "Jos äännähdät, niin tukin
taas kurkkusi", sanoi hän. Varovasti ja loppumattoman kärsivällisesti
vältettyään kaikki vaarat Tarzan kulki viimeisen vartioston ohi.
Pakottaen vankinsa kulkemaan edellään hän yhä samosi länteen päin,
kunnes myöhään illalla kulki rautatien poikki, jolloin alkoi tuntea
olevansa melkein turvassa ilmitulemiselta. Saksalainen oli kironnut,
mutissut itsekseen, uhkaillut ja kysellyt, mutta hänen saamansa ainoa
vastaus oli uusi pistos Tarzanin terävästä sotakeihäästä.

Tarzan ei tähän mennessä vielä ollut ajatellut koston yksityiskohtia.
Nyt hän alkoi miettiä rangaistuskeinoa. Vain yksi asia oli varma -- sen
piti päättyä kuolemaan. Kuten kaikilla urhoollisilla miehillä ja
uskaliailla pedoilla ei Tarzanilla ollut mitään taipumuksia
kiduttamiseen, mutta tämä tapaus oli ainutlaatuinen hänen elämässään.
Perinnäinen oikeustajunta vaati silmän silmästä, ja hänen valansa vaati
enemmänkin. Totta tosiaan, tuon olion piti kärsiä samoin kuin se oli
Tarzanin vimmastuneen käsityksen mukaan antanut Jane Claytonin kärsiä.
Tarzan ei voinut toivoakaan tuottavansa miehelle yhtä suuria
kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut, sillä ruumiillinen tuska ei
milloinkaan vedä vertoja sielullisen kidutuksen piinalle.

Koko pitkän yön apinamies ajaa hoputti lopen väsynyttä ja nyt toden
teolla pelkäävää majuria. Vangitsijan yrmeä vaikeneminen kävi hänen
hermoilleen, jospa hän vain puhuisi jotakin! Yhä uudestaan Schneider
koetti pakottaa tai houkutella edes yhden sanan häneltä, mutta tulos
oli aina sama -- äänettömyys sekä vihainen tuskaisa pisto keihään
kärjestä. Schneider vuoti verta, ja joka jäsen oli arka ja kipeä. Hän
oli niin viimeisillään uupumuksesta, että hoiperteli joka askeleella ja
usein kaatui tuon hirveän ja mistään piittaamattoman keihään
pakottaessa hänet heti taas nousemaan.

Vasta aamulla sai Tarzan päätöksensä tehtyä, ja se tuli hänelle kuin
innoitus ylhäältä. Hymy hiipi hiljalleen hänen huulilleen, ja hän etsi
heti sopivan lepopaikan, sillä hän tahtoi, että vankinsa olisi
valmistunut kohtaloaan vastaanottamaan. Edessä oli puro, jonka yli
Tarzan oli kulkenut edellisenä päivänä. Hän tiesi, missä siinä oli
juomispaikka, jossa siis myös todennäköisesti oli helppo saalis
saatavissa. Käden liikkeellä varoittaen majuria olemaan aivan vaiti hän
suuntasi matkan ääneti purolle. Polulla hän näki muutamia peuroja,
jotka juuri olivat lähtemäisillään vedestä. Hän työnsi Schneiderin
polun toisella puolella olevaan pensaikkoon ja kyykistyi itse hänen
viereensä odottamaan. Majuri katseli äänetöntä jättiläistä
hämmästynein, pelokkain silmin. Juuri sarastavassa valossa hän ensi
kerran saattoi hyvin tarkastella vangitsijaansa ja vaikka hän oli jo
aikaisemmin tuntenut ihmetystä ja kammoa, eivät nuo tunteet olleet
mitään verrattuina hänen nyt kokemaansa.

Kuka ja mikä oli tuo alaston valkoinen villi? Hän oli kuullut hänen
puhuvan vain kerran -- hänen varoittaessaan häntä olemaan ääneti -- ja
silloin hän oli puhunut erinomaista saksaa ja äänessä oli ollut
sivistyksen hienostama sointu. Hän katseli häneen kuin sammakko
käärmeeseen, joka on nielemäisillään sen. Hän näki nuo sirot jäsenet ja
sopusuhtaisen ruumiin liikkumattomana kuin marmoripatsaan Tarzanin
kyräillessä uhkean lehvistön peitossa. Ei värähtänyt yksikään lihas
eikä hermo. Hän näki peurojen pahaa aavistamatta tulevan verkalleen
polkua tuulen yläpuolelta. Hän näki erään uroksen menevän ohi -- vanhan
peuran -- ja sitten nuoren ja rehevän tulevan väijyksissä olevaa
jättiläistä vastaan. Samassa Schneiderin silmät pullistuivat ja kauhun
huuto oli vähällä päästä hänen huuliltaan, kun näki ketterän pedon
sivultaan loikkaavan suoraa päätä nuoren peuran niskaan ja kuuli noilta
ihmishuulilta villipedon metsästyskarjahduksen. Eläin kaatui, ja Tarzan
vankineen sai lihaa. Apinamies söi omansa raakana, mutta salli
saksalaisen tehdä tulen ja keittää omansa. Molemmat makailivat myöhään
iltapuoleen ja lähtivät sitten taas matkaan, joka pelotti Schneideriä,
hän kun ei tietänyt sen määrästä. Epätietoisuus ahdisti häntä toisinaan
siihen määrin, että hän ihan pyyteli Tarzanilta selitystä seikkailuun,
mutta ääneti apinamies yhä samosi ja heti hoputti häntä, kun hän
vähänkin viivästeli.

Oli jo kolmannen vuorokauden puolipäivä, kun he vihdoin pääsivät
perille määräpaikkaan. Kiivettyään jyrkkää kalliota ja käveltyään vähän
matkaa he pysähtyivät äkkijyrkän reunalle, ja Schneider katsahti alas
ahtaaseen rotkoon, jossa kasvoi yksi ainoa puu pienen puron rannalla ja
jossa harvaa ruohoa pisti esiin kivikatteisesta maasta. Tarzan viittasi
häntä laskeutumaan reunan yli, mutta saksalainen peräytyi. Silloin
apinamies tarttui häneen ja työnsi hänet yrmeästi kohti reunaa. "Lähde
laskeutumaan", sanoi hän. Tämä oli toinen kerta, jolloin hän oli
puhunut kolmen päivän aikana, ja ehkäpä juuri tämä pahaenteinen
vaikeneminen oli synnyttänyt majurissa enemmän pelkoa kuin
keihäänkärki, niin alati valmis kuin se olikin.

Schneider katseli kauhistuen yli kallionpartaan, mutta oli kuitenkin jo
yrittämäisillään, kun Tarzan pidätti hänet. "Minä olen loordi
Greystoke", sanoi hän. "Se oli minun vaimoni, jonka sinä murhasit
wazirien alueella. Nyt ymmärrät, miksi sieppasin sinut kiinni. Ala
laskeutua."

Saksalainen loi häneen ylpeän loukkaantuneen silmäyksen. "Minä en ole
surmannut vaimoanne", huudahti hän. "En tiedä mitään koko
tapauksesta..."

"Ala laskeutua!" kivahti Tarzan kohottaen keihäänkärkeä. Hän uskoi
miehen valehtelevan eikä sitä ihmetellyt. Schneider tahtoi selitellä.
Apinamies pisti häntä keihäällä, jolloin upseeri ryömi yli reunan ja
aloitti vaarallisen laskeutumisen.

Tarzan seurasi ja avusti häntä yli pahimpien paikkojen, kunnes vihdoin
olivat vain joidenkuiden jalkojen päässä rotkon pohjasta.

"Nyt ole hiljaa", varoitti apinamies. Hän osoitti sisäänkäytävää, joka
näytti vievän rotkon etäisessä nurkassa olevaan luolaan. "Tuolla on
nälkäinen leijona. Jos voit päästä puuhun, ennenkuin se saa sinut
kiinni, niin edessäsi on useita päiviä, jolloin saat nauttia elämästä;
mutta sitten kun olet käynyt liian heikoksi pysyäksesi puussa, saa
Numa, ihmissyöjä, sinusta viimeisen ateriansa." Hän työnsi Schneiderin
viimeiseltä jalansijalta maahan. "Nyt ala juosta", sanoi hän.

Karaisten luontonsa saksalainen lähti juoksemaan kohti puuta. Hän oli
pian saavuttamaisillaan sen, kun hirveä karjahdus kuului luolan suulta
ja miltei samalla kovin laihtunut, nälästä villiintynyt leijona
loikkasi luolasta päivänvaloon. Schneiderilla oli vain muutamia metrejä
jälellä, kun leijona pyyhälsi yli kentän hänen kimppuunsa, Tarzanin
heikko hymyn väre huulilla katsellessa kilpajuoksua. Schneider voitti
hädin tuskin ja kiivetessään kalliota ylös Tarzan kuuli pettyneen
leijonan karjahduksia ja ihmisen kiivaasti syyttäviä vastalauseita.
Jyrkänteen reunalla apinamies kääntyi ja katsasti takaisin rotkoon.
Ylhäällä puussa saksalainen oli tarrautunut kiinni oksaan, jolle oli
päässyt. Alhaalla oli Numa -- odottaen. Apinamies kohotti kasvonsa
Kudun, auringon, puoleen ja hänen voimakkaasta rinnastaan nousi
jättiläisapinain villi voiton karjahdus.




KOLMAS LUKU

Saksalaisten rintamalla


Tarzan ei ollut vielä täysin kostanut. Ollessaan saksalaisten leirissä
Pare-vuorilla, jotka ovat vähän itään Saksan Itä-Afrikan ja Englannin
Itä-Afrikan välisestä rajasta, hän oli kuullut tarpeeksi käsittääkseen,
että englantilaisille sota kävi sangen onnettomasti. Ensin hän ei tästä
ollut paljoakaan välittänyt, sillä hänen vaimonsa kuoltua se ainoa
vahva side, joka yhdisti hänet sivistysmaailmaan, oli katkennut ja hän
oli mielessään julistautunut irti koko ihmissuvusta, pitämättä itseään
enää ihmisenä, vaan apinana.

Suoritettuaan tilinsä Schneiderin kanssa niin tyydyttävästi kuin
suinkin kykeni, hän kiersi Kilimandzharon ja metsästeli vuorista
mahtavimman pohjoisilla liepeillä, sillä hän oli huomannut, että
armeijoiden lähettyvillä ei ollut mitään riistaa. Jonkun verran
mielihyvää hänelle tuotti tavan takaa ajatuksissaan loihtia esiin kuva
majurista, jonka oli jättänyt yksinäiseen puuhun korkeaseinäiseen
rotkoon nälkiintyneen leijonan luo. Hän saattoi kuvailla miehen tuskaa,
kun hän heikkoni nälästä ja piinaavasta janosta ja samalla tiesi
aikaisemmin tai myöhemmin nääntyneenä putoavansa maahan, jossa odotti
luurangonlaiha ihmissyöjäpeto. Tarzan mietti, olisiko Schneiderillä
uskallusta käydä hakemaan vettä purosta, jos Numa jättäisi rotkon ja
menisi luolaansa. Sitten hän kuvaili villiä kilpajuoksua takaisin
puuhun, kun leijona hyökkäisi sieltä saaliinsa kimppuun, kuten se
varmaan tekisi, sillä soturi ei kuitenkaan pääsisi purolle
synnyttämättä ainakin vähän ääntä, joka heti herättäisi Numan huomion.

Mutta tämäkin huvi kalpeni, ja apinamies huomasi yhä enemmän alkavansa
ajatella kaikenlaisissa raskaissa vastoinkäymisissä taistelevia
englantilaisia. Nuo ajatukset saattoivat hänet painamaan päänsä alas ja
murahtelemaan, ja koko seikka kiusasi häntä paljonkin, sillä hänestä
oli sittenkin vaikea unohtaa olevansa englantilainen, vaikka tahtoikin
olla vain apina. Ja lopuksi hän ei enää voinut sietää ajatusta, että
englantilaiset olivat vaarassa hänen turvassa metsästellessään lyhyen
jalkamatkan päässä.

Tehtyään päätöksensä hän lähti saksalaisten leirille päin. Hänellä ei
ollut päässään mitään hyvin harkittua suunnitelmaa, hän tiesi vain,
että kun kerran olisi sotakentän lähettyvillä, hän keksisi kyllä
keinoja häiritäkseen saksalaisia. Hänen tiensä kulki rotkon ohi, jonne
oli jättänyt Schneiderin, ja luonnollisen uteliaisuuden houkuttelemana
hän kapusi kalliolle ja astui rotkon partaalle. Puu oli tyhjä eikä
Numa-leijonastakaan ollut merkkiäkään. Hän otti maasta kiven ja heitti
sen rotkoon, missä se vieri aivan luolan suulle. Heti leijona ilmaantui
aukkoon. Mutta kuinka toiselta näyttikään tämä verrattuna siihen isoon
kiiltäväkarvaiseen petoon, jonka Tarzan pari viikkoa sitten oli sinne
teljennyt. Nyt se oli kurja ja laihtunut ja hoippui kävellessään.

"Missä on saksalainen?" huusi Tarzan. "Oliko hän hyvää syömistä vai
luukasa puusta pudotessaan? Et suinkaan päästänyt häntä karkuun?"

Numa murisi. "Näytät nälkäiseltä, Numa", jatkoi apinamies. "Varmaan
olet ollut tuhon partaalla, kun olet syönyt kaiken ruohon
asuinpaikaltasi, vieläpä kuorenkin puusta niin pitkälle kuin olet
ulottunut."

Hetkeä myöhemmin hän äkkiä yllätti puun alla nukkuvan Bara-kauriin ja
nälkäisenä tappoi sen nopeasti ja kyykistyi syömään. Hänen kalutessaan
viimeistä palaa kädessään olevasta luusta hänen herkkä korvansa kuuli
salavihkaista tassutusta selkänsä takaa, ja sinnepäin kääntyessään hän
näki Dango-hyenan hiipivän kimppuunsa. Murahtaen apinamies otti
pudonneen oksan maasta ja heitti sen kohti luihua petoa. "Laputa
tiehesi, raatojen syöjä!" huusi hän; mutta se kun oli nälkäinen sekä
iso ja voimakas, ärisi se vain ja kaarteli häntä ikäänkuin etsien
sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Apinain Tarzan tunsi Dangon jopa
paremmin kuin tämä itse. Hän tiesi että tuo nälän villiinnyttämä eläin
kokosi rohkeuttaan tehdäkseen hyökkäyksen ja että se oli luultavasti
tottunut ihmisiin, josta syystä se ei häntä kovinkaan pelännyt, ja
niinpä hän siis otti esiin raskaan keihäänsä ja pani sen viereensä,
koko ajan jatkaen syöntiään ja pitäen tiukasti silmällä hyenaa.

Hän ei tuntenut mitään pelkoa, sillä pitkäaikainen tottumus tämän
villin maailman vaaroihin oli hänet niin parkinnut, että hän tasaisin
mielin otti vastaan mitä tahansa kuin jokapäiväisen tapahtuman, aivan
samoin kuin te alistutte niihin tiettyihin mutta silti yhtä tuhoaviin
vaaroihin, joita kohtaatte niin maaseudulla kuin väkirikkaissa
kaupunkipaikoissa. Ollen viidakon kasvattama hän oli valmis suojelemaan
saalistaan kaikilta tunkeilijoilta, kunhan vain siinä ei pannut liikaa
alttiiksi. Suotuisien olosuhteitten vallitessa Tarzan saattoi vastustaa
itse Numaa, ja jos hänen oli pakko etsiä turvaa paosta, teki hän sen
tuntematta mitään häpeää. Ei yksikään urheampi ja samalla viisaampi
olento ollut kierrellyt noita kesyttömiä aarniomaita, ja juuri
urheutensa ja viisautensa vuoksi hänen oli ollut mahdollista säilyä
elossa.

Dango olisi hyökännyt pikemminkin, mutta siitä sitä estivät apinamiehen
murahdukset, jotka ihmiskurkusta tulleina synnyttivät hämminkiä ja
pelkoa hyenan sydämessä. Peto oli ahdistanut naisia ja lapsia
alkuasukasten pelloilla ja öisin pelottanut heidän nuotiolla olevia
miehiään, mutta se ei milloinkaan ollut nähnyt ihmisolentoa, jonka ääni
muistutti enemmän vihaisen Numan kuin pelkäävän ihmisen ääntä.

Lopetettuaan ateriansa Tarzan oli nousemaisillaan ja heittämäisillään
Dangoa puhtaaksi kalutulla luulla ja aikoipa hän vielä lisäksi jättää
tälle loput saaliistansa, kun äkkinäinen ajatus saikin hänet heittämään
kauriinruhon selkäänsä ja lähtemään rotkolle päin. Muutamia metrejä
Dango seurasi häntä muristen, mutta huomattuaan, ettei saisi
herkullista lihaa edes maistaakaan, se heitti kaiken varovaisuuden ja
hyökkäsi. Ikäänkuin olisi saanut luonnolta silmät niskaansakin Tarzan
heti aisti uhkaavan vaaran ja heittäen Baran maahan kääntyi Dangoa
kohti keihäs koholla. Kauas taakse jännittyi oikea käsi ja syöksähti
sitten salamannopeasti eteenpäin hänen jättiläislihastensa ja koko
teräksisen ruumiinsa antaessa pontta heitolle. Keihäs irroittui kädestä
oikealla hetkellä ja lensi suoraan kohti Dangoa, jonka niskakuoppaan se
iskeytyi lävistäen koko ruumiin.

Vedettyään keihäänvarren hyenasta Tarzan heitti molemmat ruhot
selkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa rotkolle. Siellä alhaalla makasi
Numa yksinäisen puunsa varjossa. Apinamiehen huudon herättämänä se
vaivalloisesti nousi jaloillaan ja heikkoudestaan huolimatta se murisi,
jopa yritti karjahtaakin nähdessään vihollisensa. Tarzan laski molemmat
ruhot liukumaan yli kallion reunan. "Syö, Numa!" huusi hän. "Voi
sattua, että tarvitsen sinua taas." Hän näki ruuan hajusta uuteen eloon
heränneen leijonan loikkaavan kauriinruhon kimppuun, ja sinne hän jätti
sen repelemään lihaa ja sullomaan sitä suurin palasin kauan nälkää
nähneeseen mahaan.

Seuraavana päivänä Tarzan saapui saksalaisten rintaman tienoille.
Metsäiseltä kallionkielekkeeltä hän katseli vihollisten vasenta
sivustaa ja taempana olevaa englantilaisten rintamaosaa. Paikaltaan hän
sai taistelutantereesta hyvän yleiskäsityksen, ja hänen tarkka silmänsä
keksi monta yksityiskohtaa, jotka huonompiaistiselta mieheltä olisivat
jääneet huomaamatta. Niinpä hän huomasi konekiväärien sijoituksia,
jotka taitavasti oli salattu englantilaisilta, sekä vakoiluasemia,
joita oli asetettu "ei kenenkään maalle" rintamien väliin.

Hänen tarkkaavan katseensa tutkiessa toista mielenkiintoista paikkaa
toisensa jälkeen kuului alhaalta mäenrinteeltä kaiken kanuunanjyrinän
ja kiväärien rätinän joukosta yksinäisen pyssyn pamahdus. Heti hänen
huomionsa kohdistui paikkaan, jossa hän tiesi sala-ampujan olevan
kätkössä. Kärsivällisesti hän odotti seuraavaa laukausta saadakseen
varmemmin tietää ampujan paikan, ja kun se tuli, lähti hän alas jyrkkää
mäenrinnettä hiipien salaa ja äänettömästi kuin pantteri. Näennäisesti
hän ei tarkastellut mihin astui, mutta milloinkaan ei irtain kivi
lähtenyt vierimään eikä oksa taittunut -- oli kuin hänen jalkansa
olisivat olleet näöllä varustetut.

Sivuutettuaan pensasrykelmän ja tultuaan matalan kallion reunalle hän
äkkiä näki noin viisitoista jalkaa alapuolellaan saksalaisen soturin
makaavan pitkällään irtokivien ja lehvien suojassa, jotka kätkivät
hänet englantilaisten silmiltä. Miehen täytyi olla erinomainen ampuja,
sillä hän oli koko kaukana saksalaisten rintaman takana, josta ampui
yli toveriensa päiden. Hänen voimakas kiväärinsä oli kiikarilla
varustettu ja itsellään hänellä myös oli kaukoputki, jota hän juuri
paraikaa käytteli joko saadakseen selville viime laukauksensa tuloksen
tai löytääksensä uuden maalin. Tarzan katsahti nopeasti sitä
englantilaisten rintaman osaa, jota saksalainen näytti tutkistelevan,
ja hänen tarkka katseensa keksi monta erinomaista maalia näin korkealle
yli juoksuhautojen asetetulle kiväärille.

Ilmeisesti huomioihinsa tyytyväisenä saksalainen pani syrjään
kaukoputkensa ja asetettuaan kiväärinsä perän olkaansa vasten tähtäsi
tarkasti. Samassa hänen yläpuolellansa olevalta kalliolta juoksi esiin
ruskea ruumis. Ei mitään ääntä kuulunut, ja epäiltävää on, tiesikö
saksalainen edes, mikä olio hänen kimppuunsa hyökkäsi, sillä niin
nopeasti apinamies kiersi jäntevät sormensa hänen karvaisen kurkkunsa
ympäri. Hetkisen kesti turhaa vastustusta, jota seurasi äkkinäinen
herpaantuminen -- sala-ampuja oli kuollut.

Maaten kallioiden ja pensaiden suojassa Tarzan katseli eteensä leviävää
kenttää. Lähinnä olivat saksalaisten juoksuhaudat. Hän saattoi nähdä
upseerien ja miesten liikuskelevan niissä, ja melkein hänen edessään
hyvin kätketty konekivääri syöksi kuuliaan vinosti yli rintamain
välisen alan iskien englantilaisia sellaiselta suunnalta, että heidän
oli vaikea päästä perille sen sijoituksesta.

Tarzan katseli ajatuksissaan, samalla sormiellen kuolleen saksalaisen
kivääriä. Äkkiä hän ryhtyi tutkimaan kojeen koneistoa. Katsahdettuaan
taas saksalaisten juoksuhautoja hän muutti tähtäimen, asetti kiväärin
olkaansa vastaan ja tähtäsi. Tarzan oli oiva ampuja. Sivistyneitten
ystäviensä kanssa hän oli metsästellyt käyttäen ampuma-aseita ja
vaikkei hän koskaan ollut tappanut, paitsi itsepuolustuksessa ja
saadakseen ruokaa, oli hän huvitellut ammuskelemalla ilmaan heitettyjä
elottomia esineitä ja siten perehtynyt ampuma-aseiden käyttöön itse
sitä edes huomaamatta. Nyt hän metsästäisi. Hänen sormensa kosketti
liipasinta, kivääri teki tehtävänsä ja saksalainen sotilas kaatui
kojeensa ääreen. Kolmessa minuutissa Tarzan selvisi sen kiväärin
miehistä. Sitten hän kaatoi eräästä syvennyksestä nousevan upseerin ja
kolme hänen miestänsä. Tarzan varoi jättämästä näiden ammuttujen
lähelle ketään, joka voisi kysellä, kuinka saksalaiset saattoivat tulla
ammutuiksi omissa juoksuhaudoissaan, vaikka ne olivat täysin piilossa
vihollisilta.

Uudestaan järjestettyään tähtäimen hän ryhtyi pitkältä matkalta
ampumaan kaukana oikealla puolellaan olevaa konekivääri-osastoa, jonka
hän hävitti viimeiseen mieheen. Näin oli kaksi konekivääriä saatu
vaikenemaan. Hän näki miehiä juoksevan haudoissa ja ampui useita
heistä. Nyt saksalaiset huomasivat jotakin olevan hullusti -- että joku
taitava sala-ampuja oli löytänyt edullisen paikan, josta saattoi
selvään nähdä tähän osaan juoksuhautoja. Ensin he koettivat etsiä hänen
asemaansa rintamien välistä, mutta kun rintavarustuksen yli
periskoopilla tähystelevää upseeria iski takaapäin kuula, joka pään
lävistettyään putosi juoksuhaudan pohjalle, huomasivat he, että
etsittävä oli pikemminkin rintaman takana kuin sen edessä.

Eräs sotilas otti maasta kuulan, joka oli tappanut upseerin, ja silloin
vasta tässä ampumahaudassa alkoi todellinen kiihtymys, sillä kuula oli
ilmeisesti saksalaista tekoa. Kiiveten yli selkävaruksen sanansaattajat
kiirehtivät edes takaisin, ja äkkiä periskoopit suunnattiin yli oman
rintaman ja tarkat silmät etsivät kavaltajaa. Ei viipynyt kauan,
ennenkuin sala-ampuja keksittiin, ja Tarzan näki konekiväärin
suuntautuvan itseään kohti. Mutta ennenkuin se saatiin toimimaan, oli
sen miehistö kuoleman oma. Toiset miehet täyttivät kaatuneitten paikat,
ja samaan aikaan käännettiin kaksi muuta konetta häntä vastaan ja
pantiin käyntiin.

Huomaten, että leikki oli lopetettava, Tarzan ampui
jäähyväislaukauksen, jätti kojeensa ja hävisi mäille. Monen minuutin
aikana hän kuuli konekiväärien rätisevän ja ampuvan paikalle, jonka
juuri oli jättänyt.

"Nyt olen kostanut Wasimbun ja hänen toverinsa", hän ajatteli, "mutta
Janea en saa milloinkaan kostetuksi -- en milloinkaan."

Pimeän tultua hän kiersi molempien armeijain sivustat ja sivuutettuaan
englantilaisten vahdit tuli näiden rintamalle. Ei kukaan nähnyt hänen
tuloaan. Ei kukaan tietänyt hänen olevan siellä.

Toisen Rhodesian rykmentin päämaja oli kyllin kaukana rintaman takana
ollakseen verrattain turvassa vihollisilta. Valoakin sai olla, ja
eversti Capell istui puhellen upseeriensa kanssa kenttäpöydän ääressä,
jolle oli levitetty sotakartta. Iso puu levitti oksiaan heidän yllään
ja pöydällä tuikutti himmeä lyhty pienen nuotion palaessa lähellä
maassa. Vihollisella ei ollut lentokoneita eivätkä muunlaiset
vakoilijat olisi voineet nähdä näitä valoja saksalaisten rintamalta
asti.

Upseerit keskustelivat vihollisen suuremmasta lukumäärästä ja olivat
yksimielisiä siitä, etteivät englantilaiset kyenneet muuhun kuin
pitämään hallussaan nykyisen asemansa. He eivät voineet edetä. Jo nyt
he olivat joka hyökkäyksessä kärsineet vaikeita tappioita ja
ylivoimaisen vihollisen pakottamana heidän oli aina pitänyt peräytyä.
Saksalaisilla oli sitäpaitsi kätkössäkin olevia konekivääreitä, jotka
melko lailla huolestuttivat everstiä. Se ilmeni siitä, että hän
keskustelun kuluessa usein palasi niihin.

"Jokin sai ne vaikenemaan hetkeksi tänään iltapäivällä", sanoi eräs
nuoremmista upseereista. "Olin vahdissa tuohon aikaan enkä päässyt
selville mitä vehkeitä siellä oli, mutta näytti kuin olisi paholainen
päässyt irti heidän vasemmalla olevissa juoksuhaudoissaan. Yhteen
aikaan olisin voinut vannoa, että heidän kimppuunsa hyökättiin
takaapäin -- ilmoitin teille siitä, eversti, muistattehan? -- sillä
kuulat rakeilivat kohti heidän takanaan olevaa rinnettä. Saatoin nähdä
mullan pölyävän. En tiedä, mitä se olisi voinut olla."

Heidän yläpuolellaan olevista oksista kuului hiljaista rapinaa, ja
samalla notkea ruskea ruumis tupsahti heidän joukkoonsa. Kädet kävivät
nopeasti pistoolien hanoihin, mutta muuta liikettä ei ollut. Ensin he
katselivat ihmetellen tuota heidän keskessään seisovaa miltei alastonta
valkoista miestä, jonka uhkeilla lihaksilla, alkeellisella puvulla ja
aseistuksella valo leikki, ja sitten kaikkien silmät kääntyivät
everstiin.

"Mikä paholainen te olette?" pääsi upseerilta.

"Apinain Tarzan", vastasi tulija.

"Oh, Greystoke!" huudahti majuri ja astui esiin käsi ojennettuna.

"Preswick", muisti Tarzan tarttuessaan ojennettuun käteen.

"En tuntenut teitä heti", puolustihe majuri. "Viime kerralla
tavatessamme näin teidät Lontoossa iltapuku yllä. Melko erotus -- totta
totisesti, teidän on myönnettävä se."

Tarzan hymyili ja kääntyi upseeriin päin. "Kuulin keskustelunne", sanoi
hän. "Olen juuri tullut saksalaisten rintamalta. Ehkä voin auttaa
teitä."

Eversti katsoi kysyvästi majuri Preswickiä, joka äkkiä tajusi tilanteen
ja esitti apinamiehen komentavalle upseerille ja tovereilleen. Sitten
Tarzan kertoi lyhyesti mitä hänen kotonaan oli tapahtunut.

"Ja nyt siis tulitte tänne yhtyäksenne meihin?" kysyi eversti.

Tarzan pudisti päätään. "En vakinaisesti", vastasi hän. "Minun on
taisteltava omalla tavallani, mutta minä voin auttaa teitä. Milloin
vain tahdon, voin mennä saksalaisten rintamalle."

Capell hymyili ja pudisti päätään. "Ei se ole niin helppoa kuin
luulette", sanoi hän. "Viime viikolla menetin kaksi hyvää upseeria,
jotka yrittivät sitä -- ja he olivat kokeneita miehiä, parhaimmat koko
vakoiluosastosta."

"Onko se vaikeampaa kuin päästä englantilaisten rintamalle?" kysyi
Tarzan.

Eversti oli vastaamaisillaan, kun uusi ajatus näytti juolahtavan hänen
mieleensä, ja hän katsahti hämmentyneenä apinamieheen. "Kuka toi teidät
tänne?" kysyi hän. "Kuka laski teidät vahtien ohi?"

"Olen juuri tullut saksalaisten ja teidän rintaman poikki ja kulkenut
leirinne läpi", vastasi hän. "Lähettäkää ottamaan selville, näkikö
kukaan minua."

"Mutta kenen kanssa te tulitte?" kyseli yhä Capell.

"Yksin", vastasi Tarzan ja oikaisten itsensä täyteen mittaansa sanoi:
"Kun te sivistyneet miehet tulette viidakkoon, olette kuin kuolleet
elävien joukossa. Manu-apina on tietäjä teihin verrattuna. Ihmettelen,
että ollenkaan säilytte hengissä -- vain teidän lukumääränne, aseenne
ja järkeilykykynne pelastavat teidät. Jos minulla olisi muutamia satoja
teidän järjellänne varustettuja isoja apinoita, voisin ajaa saksalaiset
valtamereen niin nopeasti kuin heidän jäännösjoukkonsa ikinä ehtisivät.
Onneksi teille eivät mykät pedot kykene yhteistyöhön. Jos ne siihen
kykenisivät, olisi Afrikka ainiaaksi vapaa ihmisistä. Mutta voinko
auttaa teitä? Tahtoisitteko tietää, missä sijaitsee useita
konekivääriasemia?"

Eversti vakuutti heidän haluavan, ja hetkistä myöhemmin Tarzan oli
piirtänyt kartalle niiden kolmen sijoituksen, jotka olivat tehneet
vauriota englantilaisille. "Tuossa on heikko kohta", sanoi hän asettaen
sormensa kartalle. "Sitä pitävät hallussaan mustat, mutta eturintaman
konekiväärit ovat valkoisten hoidossa. Jos -- odottakaahan! Minulla on
suunnitelma. Voitte miehittää tuon juoksuhaudan omilla sotilaillanne ja
laskettaa sen oikealla oleviin hautoihin heidän omilla koneillaan."

Eversti Capell hymyili ja pudisti päätään. "Se kuulostaa kovin
helpolta", sanoi hän.

"Se _on_ helppoa -- minulle", vastasi apinamies. "Minä voin tyhjentää
tuon juoksuhaudan laukaustakaan ampumatta. Olen kasvanut viidakossa --
tunnen viidakon väen -- gomanganit yhtä hyvin kuin muutkin. Saatte
kuulla minusta taas ylihuomenna illalla", ja hän kääntyi lähteäkseen.

"Odottakaahan", sanoi eversti. "Lähetän kanssanne upseerin laskemaan
teidät rintaman läpi."

Tarzan hymyili ja lähti. Jättäessään päämajan luona olevan pienen
ryhmän hän sivuutti upseerin raskaaseen päällystakkiin kääriytyneen
pienen olennon. Kaulus oli pystyssä ja sotilaslakin lippa oli vedetty
syvään silmille, mutta apinamiehen kulkiessa ohi valaisi nuotio
hetkeksi tulijan kasvot, jotka Tarzan hämärästi muisti ennenkin
nähneensä. Epäilemättä joku Lontoossa tapaamani upseeri, arveli hän, ja
jatkoi matkaansa läpi englantilaisten leirin ja rintaman tarkkojen
vahtien tietämättä hänestä niin mitään.

Sen yön hän kulki pitkin Kilimandzharon rinteitä, vaiston nojalla
löytäen tien ja hän arvasi tapaavansa etsittävänsä jollakin metsäisellä
rinteellä ylempänä kuin hän oli käynyt matkatessaan tässä vähän
tuntemassaan osassa maata. Kolme tuntia ennen auringon nousua hänen
tarkat sieraimensa ilmoittivat, että läheisestä ympäristöstä löytäisi
haluamansa, ja niinpä hän kiipesi korkeaan puuhun asettuen muutamaksi
tunniksi nukkumaan.




NELJÄS LUKU

Kun leijona aterioi


Kudu, aurinko, oli korkealla taivaalla, kun Tarzan heräsi. Apinamies
oikoili jättiläisjäseniään, pyyhkäisi sormillaan paksua tukkaansa ja
hypähti sitten kevyesti maahan. Siekailematta hän taas lähti
hajuaistinsa avulla seuraamaan jälkiä, jotka johtivat syvään rotkoon.
Nyt hän liikkui varovasti, sillä hänen nenänsä kertoi saaliin olevan
sangen lähellä, ja äkkiä hän isolta puunoksaltaan näkikin Horta-karjun
ja monta tämän heimolaista. Ottaen esiin jousensa ja valiten nuolen
Tarzan jännitti aseensa ja tähtäsi tarkkaan kohti lauman suurinta
otusta. Apinamiehellä oli hampaissaan toisia nuolia, ja tuskin hän oli
yhden laskettanut menemään, kun jo asetti uuden jousenuomaan ja ampui
taas. Metsäsiat hätääntyivät heti eivätkä tietäneet, mistä vaara
uhkasi. Ensin ne seisoivat tyhmistyneinä, mutta alkoivat sitten hurjan
laukan sinne tänne, kunnes kuusi heistä makasi kuolleina tai kuolevina,
jolloin muut röhkien ja vingahdellen lähtivät villiä vauhtia paikalta
ja katosivat nopeasti tiheikköön.

Tarzan astui puusta, lopetti ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet, ja
ryhtyi sitten ruhoja nylkemään. Työskennellessään nopeasti ja sangen
taitavasti hän ei hyräillyt eikä vihellellyt kuten tavallinen mies
sivistysmaissa tekee. Lukuisissa tällaisissa pikku piirteissä hän erosi
muista ihmisistä, mikä luultavasti johtui hänen aikaisemmasta
viidakkokasvatuksestaan. Hänen kasvinkumppaninsa aarniometsän pedot
leikkivät vain kypsyys-ikään asti, harvoin sen jälkeen. Hänen
apinatoverinsa, etenkin urokset, kävivät vanhetessaan julmiksi ja
äreiksi. Elämä ei ollut leikintekoa niukan vuodenajan vallitessa --
yksilön oli oteltava saadakseen osansa ruuasta, ja kerran syntynyt tapa
jäi sitten eliniäksi. Ruuan hankkiminen tuli viidakon asujamen
elämäntyöksi, ja se on seikka, jota ei käy harjoittaminen kevein
mielin. Tarzan siis piti kaikkea työtä vakavana hommana, vaikka hän
vielä säilyttikin sen, minkä muut pedot vanhetessaan menettävät --
leikillisyyden tajun, jonka hän päästi valloilleen ollessaan sillä
päällä. Hänen huumorinsa oli nyreätä ja toisinaan kauheaa, mutta se
tyydytti häntä. Jos sitäpaitsi laulaisi ja viheltelisi työssään, ei
voisi siihen keskittyä. Tarzanilla oli kyky keskittää jokainen viidestä
aististaan niille kullekin kuuluvaan erikoistehtävään. Hänen
nylkiessään kuutta metsäsikaa hänen silmänsä ja sormensa työskentelivät
kuin ei koko maailmassa olisi muuta kuin nämä kuusi ruhoa, mutta
samalla hänen korvansa ja nenänsä toimivat muualla -- edellinen
tarkkaili koko metsää ja jälkimäinen nuuhki jokaista tuulenhenkäystä.
Hänen nenänsä se ensin keksikin Sabor-leijonattaren tulon, kun tuuli
hetkeksi vaihtoi suuntaa.

Yhtä selvästi kuin silmillään nähden Tarzan tiesi leijonattaren
vainunneen kuuden äsken tapetun metsäsian hajun ja heti lähteneen
tuulen suuntaa myöten niitä kohti. Hän tiesi hajun voimakkuudesta ja
tuulen nopeudesta, kuinka kaukana leijona vielä suunnilleen oli ja että
se lähestyi takaa päin. Hän oli lopettamaisillaan viimeistä sikaa eikä
pitänyt kiirettä. Viisi vuotaa oli lähellä -- hän oli varovaisuudesta
pitänyt ne yhdessä kasassa käden ulottuvilla -- ja tuuhea puu heilutti
alhaalla olevia oksiaan hänen yllään.

Hän ei edes kääntänyt päätään, tietäessään ettei peto vielä ollut
näkyvissä, mutta hän heristi kuitenkin samalla pikkaisen korviaan heti
havaitakseen, kun se olisi lähempänä. Saatuaan viimeisenkin nahan
nyljetyksi hän nousi. Nyt hän kuuli Saborin olevan takanaan
pensaikossa, mutta ei vieläkään kyllin lähellä. Kiirettä pitämättä hän
otti maasta kuusi vuotaa ja yhden ruhon ja leijonan ilmestyessä kahden
puunrungon välistä heilautti itsensä puuhun. Täällä hän ripusti taljat
oksalle, istui itse mukavasti toiselle selkä runkoa vasten, leikkasi
mukanaan tuodusta ruhosta takareiden ja ryhtyi nälkäänsä tyydyttämään.
Sabor sivahti muristen pensaasta, loi varovan katseen apinamieheen ja
laskeutui sitten lähintä ruhoa syömään.

Tarzan katseli sitä ja irvisti muistaessaan väittelyä, joka hänellä oli
kerran ollut erään kuuluisan villipetojen metsästäjän kanssa. Tämä oli
selittänyt eläinten kuninkaan syövän vain mitä se itse oli tappanut.
Tarzanilla oli paremmat tiedot, sillä hän oli nähnyt Numan ja Saborin
aterioivan raatoakin.

Täytettyään vatsansa apinamies kävi käsiksi vuotiin, jotka kaikki
olivat isoja ja vahvoja. Ensin hän leikkasi niistä puolen tuuman
levyisiä hihnoja. Saatuaan niitä tarpeeksi neuloi hän yhteen kaksi
vuotaa, joiden reunoihin sitten pisteli läpiä aina kolmen, neljän
tuuman päähän toisistaan. Pujoteltuaan nahkanauhat näiden reikien läpi
hän sai ison vetonuoralla varustetun säkin. Samaan tapaan hän laittoi
jälellä olevista vuodista neljä samanlaista säkin tapaista, ja
tähteeksi jäi vielä useita nahkakaistoja.

Kaiken tämän tehtyään hän heitti Saboria isolla mehukkaalla hedelmällä,
ripusti loput sianlihat puun oksalle ja lähti viisine säkkineen pitkin
lehvistön keskitasannetta lounaista kohti. Hän meni suoraan rotkolle,
jonne oli vanginnut Numa-leijonan. Hyvin salaa hän lähestyi kallion
reunaa ja tirkisti sen yli. Numaa ei näkynyt. Tarzan haisteli ja
kuunteli. Hän ei voinut kuulla mitään, mutta hän tiesi, että Numan
täytyi olla luolassa. Hän toivoi sen nukkuvan -- -- paljon riippui
siitä, ettei Numa häntä huomaisi.

Varovasti hän ryömi yli reunan ja varoen aiheuttamasta pienintäkään
ääntä alkoi laskeutua rotkon pohjalle. Hän pysähtyi usein ja teritti
tarkat silmänsä ja korvansa rotkon kaukaisessa päässä noin sadan jalan
päässä olevaa luolaa kohti. Hänen lähestyessään kallion juurta vaara
suuresti lisääntyi. Jos hän voisi päästä maahan asti ja ehtiä puolet
matkasta kohti rotkon keskellä kasvavaa puuta, tuntisi hän olevansa
verrattain turvassa, sillä vaikka Numa silloin ilmaantuisikin, pääsisi
hän turvaan joko kalliolle tai puuhun. Jos kallioon pitäisi turvautua,
olisi sitä kavuttava ylös noin kolmekymmentä jalkaa, mitä varten olisi
tarpeen ainakin kahdenkymmenen jalan ennakkomatka, sillä kallion
tyvessä ei ollut juuri hyviä paikkoja käsiä ja jalkoja varten -- hänen
olikin ollut juostava sitä ensimmäiset kaksikymmentä jalkaa kuin orava
tuona kertana, jolloin oli voittanut Numan. Hänellä ei ollut mitään
halua koettaa sitä uudestaan, elleivät ehdot olisi ainakin yhtä
suotuisat, sillä edellisellä kerralla oli vain muutama tuuma erottanut
hänet Numan raatelevista kynsistä.

Vihdoin hän seisoi rotkon pohjalla. Hiljaa kuin ruumiiton henki hän
läksi kohti puuta. Hän oli jo puolitiessä, eikä Numaa vieläkään
näkynyt. Hän tuli revitylle rungolle, josta nälistynyt leijona oli
syönyt kuoren, vieläpä lisäksi kynsinyt palasia itse puusta, eikä Numaa
vain näkynyt. Vetäessään itsensä puun alaoksalle hän alkoi ihmetellä,
oliko leijona ollenkaan luolassa. Olisikohan se särkenyt kivivallin,
jonka Tarzan oli laittanut vapauteen johtavan käytävän suulle? Tai
oliko Numa kuollut? Apinamies epäili viimeistä otaksumaa, sillä hänhän
oli vain muutamia päiviä sitten jättänyt sille kauriin ja hyenan koko
ruhot -- ei se olisi voinut menehtyä niin lyhyessä ajassa, kun lisäksi
rotkon poikki juokseva puronen tarjosi sille yllin kyllin juomaa.

Tarzan aikoi jo lähteä puusta luolaa tutkimaan, kun hänen mieleensä
juolahti säästää vaivojaan houkuttelemalla Numa esiin. Niinpä hän siis
mielijohdettaan totellen päästi matalan murinan. Heti kuului luolasta
ääntä ja sekuntia myöhemmin villisilmäinen laiha leijona syöksähti
esiin valmiina käymään vaikkapa itse paholaisen kimppuun, jos se vain
olisi syötävä. Nähdessään Tarzanin kyyköttävän puussa hyvälihaisena ja
raikkaana se joutui kuvaamattoman raivon valtaan. Sen silmät ja kuono
todistivat tuon puussa kyyköttäjän olevan syynä sen tukalaan tilaan
sekä lisäksi hyvää syötävää. Raivoisasti se yritti kiivetä puunrunkoa.
Pari kertaa se hypähti niin korkealle, että oli saada käpälillään
kiinni alimmasta oksasta, mutta putosi sentään taas takaisin maahan.
Kerta kerralta se raivostui yhä enemmän. Sen murina ja karjahdukset
kuuluivat lakkaamattomina ja kauheina Tarzanin irvistellessä ja
herjatessa sitä viidakon solvauksilla siitä, ettei kyennyt pääsemään
häneen käsiksi. Ajatuksissaan hän oli hyvillä mielin siitä, että Numa
yhä tuhlasi jo ennestään riutuneita voimiansa.

Vihdoin apinamies nousi ja otti esiin köytensä. Huolellisesti
järjestäen köyden kiemurat vasempaan ja ottaen silmukan oikeaan
käteensä hän asetti jalkansa kahdelle kutakuinkin samalla tasolla
olevalle oksalle ja samalla puristautui lujasti puun runkoa vasten.
Siellä hän seisoi haukuskellen Numaa, kunnes peto taas alkoi hypellä
häntä kohti, jolloin hän nopeasti heitti silmukan sen kaulaan. Nopsa
kädenliike tiukensi sen, ja kun Numa putosi takaisin, niin vain sen
takajalat pääsivät koskettamaan maata, sillä apinamies piteli sitä
köyden varassa ilmassa.

Liikkuen varovasti pitkin oksia Tarzan kuljetti Numan niin kauas, ettei
se voinut repivillä kynsillään ulottua runkoon, sitoi sitten köyden
pään kiinni, pudotti viisi siannahkasäkkiään maahan ja hyppäsi alas
puusta. Numa repi raivoisasti etukäpälillään ruohoköyttä. Se saattoi
milloin tahansa saada sen poikki, minkä vuoksi Tarzanin oli toimittava
nopeasti.

Ensin hän veti suuremman säkin yli Numan pään ja sitoi sen vetonuoralla
leijonan kaulan ympäri; sitten hänen onnistui suurin vaivoin ja ollen
vähällä tulla rikki revityksi kiskoa remmeillään pedon neljä jalkaa
yhteen ja kytkeä ne siihen asentoon.

Leijonan vastustus oli nyt miltei loppunut -- se olisikin tukehtunut
pian, mutta kun se ei kuulunut tarmanganin suunnitelmiin, kiipesi hän
puuhun, irroitti köyden ja laski leijonan maahan, jonne itsekin
hyppäsi höllentämään Numan kaulasilmukkaa. Sitten hän veti esiin
metsästyspuukkonsa ja leikkasi Numan päätä peittävään siannahkaan
silmäaukot, jotta leijona voisi nähdä ja samalla saisi tarpeeksi ilmaa
hengittääkseen.

Tämän tehtyänsä Tarzan sitoi muut säkit Numan pelottava-aseisiin
käpäliin. Takakäpäläin säkkejä hän ei ainoastaan tiukentanut
vetonuorilla, vaan vielä kiinnitti ne tanakasti remmeillä polvitaipeen
yläpuolelta. Samanlaiset sukkanauhat hän laittoi etujaloille. Näin oli
Numa-leijonasta tullut vaaraton kuin Bara-kauris.

Nyt Numa osoitti eloon palautumisen merkkejä. Se haukkoi ilmaa ja
ponnisteli, mutta sen neljää jalkaa pitelevät siannahkaremmit olivat
monet ja vankat. Tarzan katseli tätä menoa ollen vakuutettu varustusten
sitkeydestä. Numan mahtavien lihasten vuoksi oli kuitenkin aina vaara
tarjolla, että se ponnistautuisi irti siteistään, jolloin kaikki
riippuisi Tarzanin säkkien ja nuorien lujuudesta.

Saatuaan taas jonkun aikaa hengittää luonnollisesti Numa karjui
ilmoille raivonsa ja vastalauseensa sekä rimpuili hetkisen
titaanimaisen hurjasti, mutta kun leijonan kestävyys ei ole mitenkään
suhteellinen sen kokoon ja voimaan, väsyi se pian ja makasi hiljaa.
Taas uudestaan ryhtyessään karjumiseen ja vapautumisyrityksiin sen piti
vielä lisäksi alistua ottamaan nuora kaulaansa. Tällä kertaa se ei
kuitenkaan ollut silmukka, joka voisi tukahduttaa hänet, vaan
tavallinen talutusnuora paikoillaan pysyvine solmuineen.

Nuoran toisen pään Tarzan kiinnitti puuhun ja leikkasi sitten
vikkelästi poikki Numan jalkoja yhdistävät remmit, samalla nopeasti
juosten syrjään, pedon hypähtäessä pystyyn. Hetkisen leijona seisoi
haritetuin jaloin, nosti sitten vuoronperään käpäliään, pudistellen
niitä rajusti, jotta Tarzanin niihin kiinnittämät oudot jalkarievut
heltiäisivät. Lopuksi se alkoi käpälöidä päänsä yli sidottua säkkiä.
Seisoen keihäs koholla apinamies tarkoin seurasi Numan yrityksiä.
Kestäisivätkö säkit? Sitä hän todella toivoi. Vai olisiko koko hänen
vaivannäkönsä ollut turhaa?

Kun pää- ja jalkasiteet kestivät kaikki irroittamisyritykset, raivostui
Numa. Se vieritteli itseään maassa puuskuen, purren, kynsien ja
karjahdellen, se nousi jaloilleen ja hypähteli ilmaan, se hyökkäsi
Tarzanin kimppuun, mutta oli pakotettu äkisti pysähtymään köyden
kytkiessä sen puuhun. Silloin Tarzan astui sen luo ja lyödä sivalsi
sitä keihäänvarrella pääkuoreen. Takajaloilleen nousten Numa iski
apinamiestä kohti, saaden takaisin korvallisellensa töytäyksen, joka
pani sen horjahtamaan. Uudistetusta hyökkäyksestä oli seurauksena vain
uusi nöyryytys. Neljännen yrityksen jälkeen eläinten kuninkaalle näytti
valkenevan tieto, että oli kohdannut mestarinsa. Sen pää ja häntä
taipuivat maata kohti, ja Tarzanin lähestyessä se peräytyi, tosin vielä
muristen.

Jättäen Numan makaamaan puuhun kytkettynä Tarzan meni tunneliin, jonka
toisesta päästä poisti kivivarustuksen, ja palasi sitten rotkoon,
astuen suoraan puuta kohti. Numa makasi siellä ja murisi uhkaavasti
Tarzanin lähestyessä. Apinamies sysäsi sen syrjään ja irroitti köyden
puusta. Sitten seurasi puolentunnin tuima ottelu Tarzanin koettaessa
ajaa Numaa edellään läpi tunnelin ja tämän itsepäisesti kieltäytyessä
siitä. Käyttäen uutterasti ja tehokkaasti keihästään pakotti apinamies
sentään lopulta leijonan kulkemaan edellään käytävään. Kun sinne asti
kerran oli päästy, kävi ongelma mutkattomammaksi, sillä Tarzan pysyi
tiukasti perässä, terävällä keihäänkärjellään pakottaen leijonaa
etenemään. Jos Numa vastusteli, sai se piston. Jos se peräytyi, oli
seurauksena julma tuska, ja kun se oli viisas, nopeasti oppiva leijona,
päätti se käydä tunnelin loppuun. Kun se siellä pääsi ulkoilmaan, aisti
se vapauden ja nostaen päänsä ja häntänsä lähti juosta kirmaisemaan.

Tarzan, joka vielä oli nelinryömin luolassa, tuli yllätettyä ja sai
tuossa epämukavassa asennossa mennä huristaa satakunta metriä pitkin
kivikkoa, ennenkuin sai Numan pysähtymään. Naarmuisena ja vihaisena
Tarzan nousi jaloilleen. Ensi hetkessä hän tunsi halua kurittaa Numaa,
mutta kun hän harvoin salli vihan voittaa järkensä, jätti hän pian sen
ajatuksen.

Opetettuaan Numalle ajoeläimenä olemisen alkeet Tarzan hoputti sitä
liikkeelle, ja niin alkoi viidakon aikakirjoissa ennenkuulumaton matka.
Loppuosa päivää oli tapahtumista rikas sekä Tarzanille että Numalle.
Suoranaisesta niskoittelusta leijona itsepäisen kiusanteon ja nyreän
tottelevaisuuden asteitten läpi päästyään lopulta kokonaan mukautui. Se
oli lopen väsynyt, nälkäinen ja janoinen, kun yö heidät yllätti. Mutta
ruokaa se ei saanut sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä Tarzan ei
vielä uskaltanut ottaa pois pääpussia. Jonkun aikaa pimeän tulon
jälkeen hän sentään leikkasi säkkiin suureiän ja antoi Numan sammuttaa
janonsa. Sitten hän sitoi sen puuhun, etsi itselleen syötävää ja
oikaisihe puun oksille vankinsa yläpuolelle, nukkuakseen muutamia
tunteja.

Varhain seuraavana aamuna he lähtivät jälleen matkalle itää kohti
kulkien Kilimandzharon eteläpuolella olevia matalia harjanteita.
Tavatessaan heidät viidakon eläimet kerran katsahtivat ja sitten
pakenivat. Numan jalanjälkien haju jo sinänsä olisi saanut monen pikku
eläimen pakoon, mutta aarniometsän hirveimmätkin asujamet tekivät
samoin nähdessään tuon kumman otuksen, joka haisi leijonalta, mutta
joka ulkonäöltään oli heille ennestään tuiki tuntematon ja jota lisäksi
kuljetti jättiläistarmangani.

Kaukaa tunnettuaan herransa ja mestarinsa hajun, johon sekaantui
tarmanganin ja Horta-karjun tuoksuja, laukkasi Sabor-leijonatar
ottamaan asiasta selvää. Tarzan ja Numa kuulivat sen tulon, sillä se
äännähteli valittavasti ja kysyen noiden kummallisten hajujen
herättäessä sen ihmettelyä ja pelkoa, sillä leijonatkin, kuinka
hirvittäviltä näyttävätkään, ovat useinkin pelokkaita, ja Sabor
sitäpaitsi hienomman sukupuolen jäsenenä luonnollisestikin myös
utelias. Tarzan otti esiin keihäänsä, sillä hän tiesi, että nyt oli
oteltava, jos mieli pitää saaliinsa. Numa pysähtyi ja käänsi häväistyn
päänsä lähestyvää naarasta kohti. Se päästi kurkustaan murinaa, joka
kuului miltei kissan kehräämiseltä. Tarzan oli pistämäisillään sitä
taas, kun Sabor samassa tuli näkyviin takanaan olentoja, jotka saivat
apinamiehen paikalla seisahtumaan -- neljä täysinkasvanutta leijonaa.

Jos Tarzan olisi ärsyttänyt Numan, olisi hän ehkä saanut koko lauman
kimppuunsa, ja siksi hän odotti nähdäkseen miten ne menettelivät.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta taistelutta luovuttaa Numaa,
mutta tuntien leijonat hän tiesi, ettei voinut olla varma, mihin ne
ryhtyisivät.

Leijonatar oli nuori ja siloinen, ja nuo neljä leijonaa nuoruutensa
kukoistuksessa -- sen uhkeampia hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Kolmella uroksella oli harvahkot jouhet, mutta neljännellä oli tuuhea
musta harja, joka sen majesteettisesti laukatessa esiin liehui
tuulessa. Naaras pysähtyi sadan jalan päähän Tarzanista, mutta
koirakset sivuuttivat sen ja pysähtyivät muutamia jalkoja lähemmäksi.
Niiden korvat olivat höröllä ja silmissä asui uteliaisuus. Tarzan ei
voinut edes arvailla, mihin ne ryhtyisivät. Leijona hänen vierellään
katsoi suoraan niihin ja seisoi nyt ääneti ja odottaen.

Äkkiä Sabor päästi uuden vingahduksen, johon Tarzanin Numa vastasi
kauhealla karjunnalla, loikaten suoraan kohti mustaharjaista leijonaa.
Tämän kummakuonoisen olion näkeminen oli liikaa sille; murahtaen se
pyörähti ympäri ja lähti pakoon kumppaniensa saattamana.

Numa yritti juosta perässä, mutta Tarzan piteli sitä hihnasta ja iski
sitä armotta keihäällänsä päähän, kun se koetti hyökätä hänen
kimppuunsa. Päätään pudistaen ja muristen leijona vihdoin taas lähti
kulkemaan, mutta kesti tunnin ennenkuin se pääsi äkeydestään. Se oli
peräti nälkäinen -- itse asiassa puolikuolemaisillaan -- ja siis kovin
huonolla tuulella, mutta niin perin pohjin oli Tarzanin oiva keino sen
kesyttänyt, että se nyt asteli hänen vierellänsä kuin iso
bernhardilaiskoira.

Oli jo pimeä heidän lähestyessään englantilaisten vasenta sivustaa;
vähän he olivat joutuneet viivyttelemäänkin erään saksalaisen
vartioston vuoksi, jota heidän oli täytynyt välttää. Jonkun matkaa
englantilaisten uloimmista etuvartioista Tarzan sitoi Numan puuhun ja
jatkoi yksin matkaansa. Välttäen vahteja ja vartiostoja hän
kiertoteitse tuli taas eversti Capellin päämajaan, jonne ilmaantui
kokoontuneitten upseerien eteen kuin kuulakkaasta ilmasta
aineellistunut henki.

Nähdessään, kuka tuo ilmoittamatta ilmestynyt tulija oli, he
hymyilivät, mutta eversti pyyhkäisi tukkaansa neuvottomana.

"Joku sietäisi tulla ammutuksi tämän vuoksi", sanoi hän. "Yhtä hyvin
voisin olla asettamatta vahteja, jos kerran niiden läpi voi päästä
livahtamaan mielensä mukaan."

Tarzan hymyili. "Älkää moittiko vartijoita", sanoi hän, "sillä minä en
ole ihminen. Minä olen tarmangani. Jokainen mangani, jos hän haluaisi,
voisi miltei mielensä mukaan tulla leiriinne, mutta jos ne olisivat
teillä vartijoina, ei kukaan heidän tietämättään pääsisi sisään."

"Mitä ovat manganit?" kysyi eversti. "Ehkä voisimme värvätä heistä
joukon."

Tarzan pudisti päätään. "Ne ovat isoja apinoita, minun kansaani",
selitti hän. "Mutta ette voisi käyttää niitä. Ne eivät voi tarpeeksi
kauan keskittyä yhteen ainoaan tehtävään. Jos kertoisin niille tästä,
niin ne innostuisivat kovin lyhyeksi ajaksi -- muutamien mielenkiintoa
voisin pitää ylläkin niin kauan, että saisin ne tänne ja selittäisin
niille tehtävän, mutta pian niiden mielenkiinto olisi mennyttä, ja kun
kipeimmin niitä tarvitsisitte, käyskentelisivät ne ehkä metsässä
kuoriaisia etsimässä sen sijaan että vartioisivat paikkojaan. Niillä on
lapsen rnieli -- ja siksi ne pysyvätkin sinä, mitä ovat."

"Nimitätte niitä manganeiksi ja itseänne tarmanganiksi -- mikä on
erotus?" kysyi majuri Preswick.

"_Tar_ merkitsee valkoinen", vastasi Tarzan, "ja _mangani_ on iso
apina. Nimeni, jonka sain Kerchakin joukolta, merkitsee valkonahka.
Ollessani pieni lapsi otaksun ihoni todella näyttäneen sangen
valkoiselta kasvattiäitini Kaalan mustaa turkkia vasten, ja siksi ne
nimittivät minua Tarzan tarmanganiksi. Teitäkin ne nimittävät
tarmanganeiksi", hän hymyillen lopetti.

Capell naurahti. "Se ei suinkaan ole mikään moite, Greystoke", sanoi
hän, "ja totta totisesti, olisipa kunnon ja kelpoisuuden merkki, jos
kykenisi tarmanganin osaa näyttelemään. Mutta entä suunnitelmanne?
Yhäkö arvelette voivanne tyhjentää meitä vastapäätä olevan vihollisen
juoksuhaudan?"

"Vieläkö gomanganit pitävät sitä hallussaan?" kysyi Tarzan.

"Keitä ovat gomanganit?" kysyi eversti. "Siellä on yhä
alkuasukasjoukkoja, jos niitä tarkoitatte."

"Juuri niitä", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat isoja mustia
apinoita -- neekereitä."

"Mitä aiotte tehdä ja mitä tahdotte meidän tekevän?" kysyi Capell.

Tarzan astui pöydän luo ja pani sormensa kartalle. "Tuossa on
vakoilupaikka", sanoi hän, "siellä heillä on konekivääri. Käytävä
yhdistää sen juoksuhautaan tässä kohden", puhuessaan hänen sormensa
siirtyi paikasta toiseen kartalla. "Antakaa minulle pommi ja
kuullessanne sen räjähtävän vakoilupaikalla antakaa miestenne hitaasti
lähteä poikki rintamain välisen vyöhykkeen. He saavat kuulla meteliä
vihollisen juoksuhaudasta, mutta heidän ei tarvitse kiirehtiä, ja mitä
tahansa he tekevät, se heidän on tehtävä rauhallisesti. Voitte myös
varoittaa heitä, että minä ehkä olen juoksuhaudassa enkä välitä tulla
ammutuksi tai puhki pistetyksi."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Capell käskettyään erään upseerin antaa
Tarzanille käsikranaatin. "Yksinkö tyhjennätte juoksuhaudan?"

"En aivan yksin", vastasi Tarzan yrmeästi hymyillen, "mutta joka
tapauksessa tyhjennän sen, ja sivumennen sanoen voivat miehenne tulla
vakoilupaikalta tunnelin kautta, jos niin haluavat. Siis noin puolen
tunnin kuluttua, eversti", ja hän kääntyi menemään.

Matkalla leirin läpi hänen muistiinsa juolahti, epäilemättä edellisen
käyntinsä mieleen tuomana, upseeri, jonka ohi oli kulkenut everstin
luota lähdettyään, ja nyt hän myös tunsi nuotiotulen silloin valaisemat
kasvot. Kuitenkin hän epäillen pudisti päätään. Ei, niin ei voinut asia
olla; mutta kuitenkin nuoren upseerin piirteet olivat samat kuin neiti
Kircherin, saksalaisen vakoilijan, jonka oli nähnyt saksalaisten
päämajassa tuona iltana, jolloin oli siepannut majuri Schneiderin
kenraalin ja esikunnan nenän edestä.

Vahtien viime linjan ohi päästyään Tarzan nopeasti kävi paikalle, minne
oli jättänyt Numan. Hänen lähestyessään peto makasi, mutta nousi
apinamiehen tullessa. Matala vaikerrus pääsi sen kuonokopan peittämästä
suusta. Tarzan hymyili, sillä hän huomasi uudessa äänessä miltei
rukouksen sävyn -- se kuulosti enemmän ruokaa anovan nälkäisen koiran
kuin ylpeän eläinten kuninkaan ääneltä.

"Kohta saat tappaa -- ja syödä", mutisi hän isojen apinain kielellä.

Hän irroitti nuoran puun ympäriltä ja Numa vierellään lähti hiipimään
rintamien väliin. Sieltä ei kuulunut paljoakaan kivääriammuntaa ja vain
joku kranaatti silloin tällöin todisti tykistön olevan toinen toistaan
vastassa olevien linjojen takana. Kun molemmin puolin ammutut kranaatit
putoilivat juoksuhautojen taa, ei niistä ollut vaaraa Tarzanille, mutta
niiden ja kiväärien rätinä vaikutti ilmeisesti Numaan, joka vapisten
painautui Tarzania vasten, ikäänkuin turvaa etsien.

Varovasti nuo kaksi petoa lähestyivät saksalaisten vakoilupaikkaa.
Toisessa kädessään Tarzanilla oli englantilaisten antama pommi,
toisessa leijonan talutusnuora. Vihdoin Tarzan näki aseman muutamien
metrien päässä. Hänen tarkat silmänsä keksivät vahtisotilaan pään ja
olat. Apinamies piteli lujasti pommia oikeassa kädessään. Silmillään
hän mittasi välimatkan, kyykistyi, nousi ja heitti pommin, heti sen
jälkeen paneutuen pitkälleen maahan.

Viisi sekuntia myöhemmin kuului hirveä räjähdys vakoilupaikalta. Numa
hätkähti ja koetti päästä irti, mutta Tarzan piteli sitä lujasti ja
hypähtäen seisaalleen lähti juoksemaan eteenpäin, vetäen Numaa
perässään. Paikalle tultuaan hän näki vain vähän todistuksia siitä,
että se ollenkaan oli ollut miehitetty, sillä vain joitakuita
lihansiruja oli jäänyt. Miltei ainoa vahingoittumaton esine oli
konekivääri, jota hiekkasäkit olivat suojelleet.

Ei ollut hetkeäkään kadotettavissa. Apua ehkä jo tuli tunnelin kautta,
sillä saksalaisten juoksuhautavartijoiden piti tietää, että
vakoilupaikka oli tullut hävitetyksi. Numa epäili seurata Tarzania
kaivantoon, mutta apinamies ei nyt sietänyt mitään viivytyksiä, vaan
veti hänet yrmeästi sinne. Heidän edessään oli tunneli, joka johti
rintamien väliseltä alalta saksalaisten juoksuhautoihin. Tarzan työnsi
Numaa eteenpäin, kunnes sen pää oli miltei kokonaan aukossa, kääntyi
sitten ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä,
otti konekiväärin alustalta ja sijoitti sen aukon suulle. Tämän jälkeen
hän astui taas Numan luo ja leikkasi veitsellään poikki sen etukäpäliä
verhoavien säkkien sidenuorat. Ennenkuin leijona tiesikään, että sen
hirveät aseet olivat taas käyttökelpoisia, oli Tarzan leikannut poikki
talutusnuoran ja poistanut pääpussin sekä töyttien sitä takaa työntänyt
sen osaksi tunnelin suusta sisään.

Silloin Numa ryhtyi vastustukseen, mutta sai heti takakoipiinsa terävän
piston Tarzanin puukosta. Hoputtaen sitä yhä eteenpäin apinamiehen
vihdoin onnistui saada se niin pitkälle tunneliin, ettei sillä ollut
muuta valittavaa kuin mennä eteenpäin tai peräytyä kohti pistävää
puukonterää. Nyt Tarzan leikkasi pois säkit suurista takakäpälistäkin
ja asettaen olkansa ja veitsensä kärjen Numan takapuolta vasten sekä
kaivaen varpaansa pommin murentamaan maahan alkoi työntää kaikin
voimin.

Tuuma tuumalta Numa eteni. Nyt se murisi, mutta alkoi sitten
karjahdella. Yhtäkkiä se loikkasi eteenpäin, jolloin Tarzan tiesi sen
vainunneen lihan tuoksun edessään. Vetäen konekivääriä perässään hän
seurasi nopeasti leijonaa, jonka karjumisen ja pelästyneitten ihmisten
huudot hän saattoi selvästi kuulla.

Julma hymy vääristi apinamiehen huulia. "He surmasivat wazirini",
jupisi hän.

Tarzanin tultua juoksuhautaan ei ketään näkynyt ensimmäisessä
mutkauksessa, ei seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa. Vasta
neljännestä hän tapasi nurkkaan puristautuneina kymmenkunnan miestä ja
Numan, joka hyökäten miesten kimppuun ja repien niitä kynsillään ja
raateluhampaillaan riehui kuin julmuuden ja nälän ruumiillistuma.

Miesten yhteensulloutuminen ratkesi viimein, kun he kamppaillen
hurjasti toistensa kanssa, yrittäessään välttää tuota lapsuudestaan
asti pelkäämäänsä petoa, koettivat paeta edelleen. Toiset kiipesivät
yli taka-, toiset yli etuvarustuksen, valiten mieluummin rintaman
välisen alueen vaarat kuin leijonan kynnet.

Englantilaisten hitaasti lähestyessä saksalaisten juoksuhautoja he
tapasivat kauhistuneita neekereitä, jotka juosten suoraan heidän
käsiinsä olivat sangen halukkaita antautumaan. Että yleinen sekasorto
oli päässyt vallalle saksalaisten juoksuhaudoissa tiesivät
rhodesialaiset hyvin ei ainoastaan yliloikkarien kauhistuneesta
ulkomuodosta, vaan myös huudoista ja kirouksista, jotka kantautuivat
heidän korviinsa. Eräs äänistä kummastutti heitä enin, sillä se ei
mitään muuta niin muistuttanut kuin vihaisen leijonan raivoisaa
murinaa.

Heidän vihdoin päästyään juoksuhautaan kuulivat englantilaisten
etummaisimmat joukot konekiväärin äkkiä alkavan rätistä ja näkivät
valtavan leijonan, leukapielissä kirkuva mies, loikkaavan varustuksen
taakse ja katoavan pimeyteen. Vasemmalla puolellaan he taas näkivät
poikkikäytävässä Apinain Tarzanin, joka konekivääristään lasketti
kuulasateen pitkin saksalaisten juoksuhautaa.

Kaikista ensin saapuvat rhodesialaiset näkivät vielä jotakin muutakin
-- vankkakasvuisen saksalaisen upseerin, joka sukeltautui kuopasta
apinamiehen takaa. He näkivät hänen sieppaavan hylätyn pistinkiväärin
ja hiipivän vaarasta näköjään mitään tietämättömän Tarzanin kimppuun.
He lähtivät juoksemaan ja huutelivat varoituksia, mutta tässä hornan
hälinässä ja konekiväärin papatuksessa heidän äänensä ei kantanut
perille asti. Saksalainen hyppäsi suojavallille, hänen kätensä
kohottivat kivääriä työntääkseen pistimen Tarzanin paljaaseen niskaan,
mutta siiloin tämä liikahti kuin Ara, salama.

Ei se ollut ihminen, joka hyökkäsi upseerin kimppuun lyöden syrjään
terävän pistimen kuin oljenkorren lapsen kädestä -- se oli villipeto ja
pedon karjahduskin pääsi hänen huuliltaan, hänen kääntyessään ja
nähdessään ahdistajansa univormussa osasto- ja rykmenttimerkit, jotka
olivat samat kuin hänen kotinsa polttajien.

Villipedon olivat hampaat, jotka pureutuivat upseerin olkaan, ja
kynnet, jotka tavoittivat hänen kurkkuansa. Ja sitten näkivät toisen
Rhodesian rykmentin pojat jotakin, mikä ei hevin hälvene heidän
muististaan. Apinamies nosti upseerin maasta ja pudisteli sitä kuin
Sabor-leijona saalistaan. Saksalaisen silmät pullistuivat kauhusta
hänen turhaan yrittäessään takoa nyrkkejään tuota voimakasta rintaa ja
päätä vastaan. Tarzan kohotti hänet väkevin käsin ylös ilmaan ja
paiskasi sitten mäsäksi maahan.

Rhodesialaiset ryntäsivät esille, hurraus huulillaan -- hurraus, joka
ei kajahtanutkaan ilmoille, vaan jähmettyi heille kurkkuun, sillä
samassa Tarzan laski jalkansa tapposaaliille, kohotti kasvonsa taivasta
kohti ja päästi urosapinan inhan ja kammottavan voitonkarjaisun.

Aliluutnantti von Goss oli kuollut.

Taakseen katsomatta Tarzan hyppäsi juoksuhaudasta ja oli hetken
kuluttua kadonnut näkyvistä.




VIIDES LUKU

Kultainen medaljonki


Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa
kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin
vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä
hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin.
Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun
Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat
laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien
neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti
vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä
saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen
hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta.

Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata
kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta
pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian
rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen
kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt
saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen
surmansa.

"Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä
he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet."

Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli
miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt
huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän
sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani
saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta.

Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen
vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä
englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan
hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle
kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten
leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä
-- hän oli vakoilija.

Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen
näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan.
Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia.
Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan
palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan
eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli
useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka
useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja
kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston
valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan
jonkun viidakon hengen.

"Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei
mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui
juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion
välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän
olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut
tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa
huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli
hänen kohtalokseen."

"Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän
kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi
veli otettiin -- se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut
aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin
tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului
Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona
samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider
arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään -- että se
tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän
sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti
Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi
sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi."

Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti
eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus,
Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen
kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta.

Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen
pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti,
kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin
keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin
revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi.

Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs
upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta
Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen
välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin
hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti
hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita.
Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta
upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan.
Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt
varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän
leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien
ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien
telttojen taa.

Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana.
Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä -- vain yhden
ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon
kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä.
Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä
ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen
viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut
tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan
nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin.

Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi
raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan.

"Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa -- minä tapan."

Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki
jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen
olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen.

"Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten
kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen
taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet,
jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet.

"Mitä tahdot?"

"Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen
telttansa?"

"Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen
Wilhelmstaliin."

"En tapa sinua -- tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan
selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva
sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda
äläkä äännähdä."

Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä
livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin
ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia
Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin.

       *       *       *       *       *

Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä --
viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä
paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja
Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä
kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten
tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli.

Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua
joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä
Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä
käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin
Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen
parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan.

Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun
taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi
turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se
ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa,
että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin
pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti
sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse.

Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen
jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse
kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä -- hänen olisi aikoja sitten
pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä
hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista
ahdistusta.

Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt
yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt
villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun
seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan
suunnasta -- hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle
synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään
-- eteenpäin hänen oli mentävä.

Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin,
mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta
pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon
hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat
pedot.

Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan
tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni
puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua
ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli
myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan
hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani
hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita,
joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi
palaa aamuun asti.

Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen
vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä
hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti
häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle
juomista.

Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli
vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään
ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä
vasten.

Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen
kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut
selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat
katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli.
Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli
hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville,
mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla.

Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja
pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa -- ei niistä
olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa
nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti
vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja
puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä.

Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin
aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja
syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä
leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä
vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon
ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä.

Tuo kauhea ääni toistui yhä uudestaan ja kerta kerralta se kuului
lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin
lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona
oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut
häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi
huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen
silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa
pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona
ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi
häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan
ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa
esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta
astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi
kiireestä kantapäähän.

Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta
huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti
niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli
korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä
kuulla.

Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja
tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin.
Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa
olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa.
Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin,
heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa
taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen.

Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla
huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä,
kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi.

Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja,
tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä
villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko
paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi
muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen
vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja
nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa
Wilhelmstalissa.

Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet
silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista
liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti
ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään
leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa
keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat
valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki
Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa
hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen
kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa
hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen
vasen jalkansa jäi sen alle.

Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja
tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa
pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki
väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen
hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena.

Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon
kasvoille -- hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja
sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin
tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona
päästi uhkaavan murinan.

Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt -- eikä koskaan
ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli
-- pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin
mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että
korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi
myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi.
Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin.
Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi
viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän
tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille -- hän vain
anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin.

Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä
tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa.
Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää
jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen
pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan
ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän
nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että
se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan
pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana,
noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi.

Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat
murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja
pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan
läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen
toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty!

Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut,
niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään
sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin
leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon,
asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä
maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin
raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito
kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto.

Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi
karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä
kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen
povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä.

Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä
hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön
toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä
mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa
keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas
englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä
jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts
haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin
tärkeitäkin tietoja.

Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja
minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle.
Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin
ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin
tunnusmerkki -- haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on
oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla
varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt.

Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen --
koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja
vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te,
mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään -- sen pitää vielä lisäksi
tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta
hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden.

Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan
Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja
vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös
tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen
pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut
vielä leijonan päästä haihtunut.

Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä
vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta
se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli
valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen
pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko.

Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi,
Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee
viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko,
kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene,
Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin
laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja
karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan
sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään -- mutta se
peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena
tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta.

Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä
virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?"

"En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta."

"Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan
Numaa pidätellyksi näin."

Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin
kyynärvartensa nojaan.

"Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille.

Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä
säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon
maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen.

"Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan.

"Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu
kipeältä."

"Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani --
älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona
hyökkää."

Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi
hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti,
seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä
tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti
saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi
ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain
kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen,
sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se
laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään.

Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas
lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin
silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi
tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi
kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain
hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä.

"En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin
niin lähellä kuolemaa -- sellaista kauheaa kuolemaa -- se lamautti
minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä?
Se oli ihmeellistä -- ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää
petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?"

"Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua."

Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella
häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis -- se oli
kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan,
pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä
englantilaisille.

Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja
pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä
aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen -- nuoruutensa
timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka
oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei
ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta.

"Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä.

Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi
hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa,
vaan puristi häntä entistä tiukemmin.

"Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?"

"Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö.

"Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan
teidät Numan kynsiin."

"Tekisittekö todella sen?" kysyi neito.

"Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on
vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni."

"Aioitteko siis surmata minut?"

"Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta
voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?"

"Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö.

"Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!"

Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He
menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään
saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän
mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään;
mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä.

"Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän
vaitiolon jälkeen.

"Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten
leirissä", vastasi Tarzan.

Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo.
Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa
pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä
komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet
perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli
vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä,
sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi
ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei
voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän
katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja
moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan
ylväs kuningas olisi voinut kadehtia.

Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän
ei voisi sitä tehdä -- mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki
täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti
aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä
tämä vaipui polulle.




KUUDES LUKU

Kosto


Tuntia myöhemmin sattui metsästämässä oleva Sheeta-pantteri
katsahtamaan siniselle taivaalle, missä Ska, korppikotka, hitaasti
liiteli ja laateli pensaikon yllä noin mailin matkan päässä alatuuleen
päin. Melko pitkän ajan sen keltaiset silmät seurasivat tarkkaan tuota
julmaa lintua. Se näki Skan nousevan ja laskevan, ja näistä liikkeistä
Sheetan viidakkotieto luki jotakin, josta te ja minä epäilemättä emme
olisi päässeet perille.

Metsästävä kissaeläin arvasi, että maassa Skan alapuolella oli elävää
lihaa -- joko peto saalistaan syömässä tai kuoleva eläin, jonka
kimppuun Ska ei vielä uskaltanut käydä. Kummassakin tapauksessa voisi
Sheeta saada lihaa ja niin tuo varova kissa teki pitkän kaarroksen
astellen rasahduksetta pehmoisine käpälineen, kunnes liitelevä
petolintu ja sen väijymä saalis olivat joutuneet tuulen yläpuolelle.
Sitten se jokaista tuulenhengähdystä haistellen hiipi varovasti
eteenpäin eikä ollut pitkällekään päässyt, kun sen tarkat sieraimet jo
vainusivat ihmisen -- tarmanganin -- hajun.

Sheeta pysähtyi. Se ei ollut ihmisten saalistaja. Se oli nuoruutensa
kukoistuksessa, mutta aina aikaisemmin se oli välttänyt vihattua
ihmistä. Viime aikoina se oli jonkun verran tottunut niihin, kun sen
riistamaiden läpi oli kulkenut paljon sotilaita, ja kun nämä olivat
karkoittaneet suurimman osan Sheetan otuksia, olivat sen päivät olleet
laihoja ja nälkä oli kova. Liitelevästä Skasta päättäen oli tarmangani
avuton ja kuolemaisillaan, muuten se siitä ei välittäisi, ja Sheeta
saisi siis helppoa saalista. Näitä ajatellen peto taas lähti
liikkeelle. Äkkiä se työntyi läpi tiheän pensaikon, ja sen
keltaisenvihreät silmät tuijottivat polulla kasvot alaspäin makaavaa
miltei alastonta tarmangania.

Syötyään kylläkseen Numa nousi Bertha Kircherin hevosen ruholta,
tarttui sitä niskasta ja laahasi pensaikkoon, sekä lähti sitten itään
majapaikalleen, jonne oli jättänyt naaraansa. Ollen kovin täysi se
tunsi halua nukkua eikä ollut mitenkään sotaisella päällä. Se asteli
hitaasti ja majesteetillisesti eikä koettanutkaan käydä hiljaa ja
salassa. Hallitsija oli ulkona jaloittelemassa.

Silloin tällöin luoden kuninkaallisen katseen oikealle tai vasemmalle
se asteli kapeata riistapolkua, kunnes tien mutkassa sen sai äkkiä
pysähtymään näkemänsä Sheeta-pantteri, joka salavihkaisesti hiipi
kasvot alaspäin makaavan miltei alastoman tarmanganin kimppuun. Numa
silmäili tarkasti tuota liikkumatonta tien tomussa makaavaa ruumista.
Se oli _hänen_ tarmanganinsa. Matala varoituksen murina tuli sen
kurkusta, jolloin Sheeta, toinen käpälä jo Tarzanin selällä, kääntyi
äkisti katsomaan häiritsijää. Mitä tapahtui noissa villeissä aivoissa?
Kuka tietää? Pantteri näytti väittävän löytöä omakseen, sillä se murisi
kauheasti, ikäänkuin varoittaen Numaa jättämään hänet rauhaan. Entä
Numa? Oliko se tietoinen omistusoikeuden laista? Tarmangani oli hänen
tai hän tarmanganin. Eikö tuo Iso Valkoinen Apina ollut pannut häntä
valtansa alle ja lannistanut häntä ja antanut hänelle ruokaakin? Numa
muisti pelon, jota oli tuntenut tuota ihmisolentoa ja sen julmaa
keihästä kohtaan; mutta villeissä aivoissa pelko synnyttää pikemmin
kunnioitusta kuin vihaa, ja niinpä Numakin huomasi kunnioittavansa
olentoa, joka oli lannistanut hänet. Hän huomasi halveksimansa Sheetan
uskaltavan häiritä leijonan herraa. Kateus ja ahneus jo olisivat
saaneet Numan ajamaan Sheetan tiehensä, vaikkapa hän kylläisenä ei
olisikaan välittänyt lihasta, jonka täten ryösti heikommaltaan, mutta
tämän ohessa hän mahtavan päänsä pienissä aivoissa tunsi tarvetta
puolustaa tarmangania, ja tämä se ehkä sai Numan nopeasti ja muristen
käymään päin sylkevää Sheetaa.

Hetkeksi tämä piti paikkansa seisten siinä selkä kaaressa ja kuono
sähisten kuin iso tiikerintäplikäs kissa.

Numa ei ollut taistelupäällä, mutta sen nähdessä Sheetan, joka uskalsi
tehdä kiistanalaisiksi hänen oikeutensa, sen aivot leimahtivat tuleen.
Sen pyöristyneet silmät syöksivät vihaa ja sen aaltoileva häntä
jäykistyi, kun se hirveästi karjahtaen hyökkäsi heikompansa kimppuun.

Kaikki kävi niin äkkiä ja niin lyhyeltä matkalta, ettei Sheetalla ollut
aikaa kääntyä ja paeta, ja niin se puolustautui kynsien ja tavoitellen
vastustajaansa raateluhampaillaan. Mutta onni oli sille vastainen. Sen
vastustajalla oli suuremmat hampaat, voimakkaammat leuat, pitemmät
kynnet ja vielä lisäksi suurempi ruumiin painokin. Jo ensi yhteenotossa
Sheeta kaatua mätkähti ja vaikka se ehdoin tahdoin paneutui selälleen
ja jännitti voimakkaat takajalkansa aikoen repiä Numalta sisukset,
ehätti leijona aikaisemmin ja iski kauheat leukansa sen kurkkuun.

Taistelu oli pian ohi. Numa nousi itseään pudistellen ja seisoi sitten
hetken vihollisensa revityn ja raadellun ruumiin ääressä. Hänen oma
silo taljansa oli rikki, ja punainen veri pisaroi pitkin hänen
kylkeänsä. Vaikka kipu ei ollut suuri, vihastutti se häntä. Se tuijotti
kuollutta pantteria, ja tarttui sitten äkillisessä raivon puuskassa
siihen ja repeli sitä. Hetken päästä se lakkasi siitä, laski päänsä,
päästi yhden ainoan hirvittävän karjahduksen ja kääntyi sitten kohti
apinamiestä.

Lähestyttyään se haisteli sitä päästä jalkoihin. Sitten se pani
valtavan käpälänsä ruumiille ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Taas se
haisteli ruumista ja nuolaisi vihdoin karkealla kielellään Tarzanin
kasvoja, jolloin tämä avasi silmänsä.

Hänen yllään oli mahtava leijona, jonka kuuma hengitys tuntui hänen
kasvoillaan ja jonka karkea kieli nuoli hänen poskiaan. Apinamies oli
monta kertaa ollut lähellä kuoleman kitaa, mutta ei milloinkaan näin
lähellä, ja hän oli varma, että vain muutaman sekunnin kuluttua häntä
ei enää olisi. Kun hänen aivonsa olivat vielä lamaantuneet iskusta,
joka oli kaatanut hänet, ei hän heti tuntenut leijonaa samaksi, jonka
äsken oli tavannut.

Äkkiä kuitenkin asia valkeni hänelle ja sen mukana hämmästyttävä
tosiasia, että Numa ei näyttänyt aikovan syödä häntä -- ei ainakaan
heti. Hänen asemansa oli kohtalokas. Leijona seisoi hänen yllään
hajakäpälin. Apinamies ei siis voinut nousta sysäämättä leijonaa
syrjään, ja avoin kysymys oli, suvaitsiko se mitään sellaista. Ehkä se
myös luuli häntä jo kuolleeksi, jolloin jokainen liike todennäköisesti
herättäisi tuon ihmissyöjän tappamisvaiston.

Mutta Tarzania alkoi tilanne kyllästyttää. Hänellä ei ollut mitään
halua maata näin iät kaiket, etenkin kun tiesi, että vakoilijatyttö,
joka oli tahtonut halkaista hänen kallonsa, oli paraikaa kiireisellä
pakomatkalla.

Numa katseli häntä nyt suoraan silmiin ja se epäilemättä tiesi hänen
olevan elossa. Äkkiä se oikaisi päänsä ja ulisi. Tarzan tunsi tuon
nuotin ja tiesi, ettei se merkinnyt raivoa eikä nälkää. Rohkaistuneena
hän pani kaikki yhden kortin varaan.

"Liikahdappas, Numa!" komensi hän ja asettaen kämmenensä keltaiselle
olalle työnsi sen syrjään. Sitten hän nousi ja käsi metsästyspuukollaan
odotti, mitä seuraisi. Vasta tällöin hänen silmänsä sattuivat Sheetan
raadellulle ruumiille. Kuolleesta hänen silmänsä siirtyivät elävään ja
nähdessään ottelun merkit tämän taljalla hän äkkäsi, mitä oli
tapahtunut -- Numa oli pelastanut hänet pantterilta!

Se tuntui uskomattomalta, mutta merkit viittasivat selvästi siihen. Hän
kääntyi leijonaan, kävi pelotta tutkimaan sen haavoja, jotka huomasikin
pintanaarmuiksi, ja hänen näin ollessaan polvillansa Numan vieressä
hieroi tämä kutiavaa korvaansa hänen paljasta ja ruskeata olkapäätänsä
vasten. Sitten apinamies siveli suurta päätä, otti maasta keihäänsä ja
katseli, mitä tietä tyttö oli lähtenyt. Hän huomasi jälkien johtavan
itään ja hänen lähtiessään niitä seuraamaan saattoi jokin aavistus
hänet koettelemaan rinnallaan riippunutta medaljonkia. Se oli mennyt!

Ei harmin jälkeäkään näkynyt apinamiehen kasvoilla, leuat vain vähän
tiukentuivat. Varovasti hän koetteli takaraivoaan, johon tytön iskusta
oli kohonnut kuhmu, ja hetkeä myöhemmin hymy karehti hänen huulillaan.
Ei hän muuta voinut kuin myöntää tytön petkuttaneen häntä sievoisesti
ja että hermoja tarvittiin, kun siten lähti vain pistooli aseenaan
kautta poluttoman viidakon kulkemaan kohti kukkuloita, joille
Wilhelmstal oli rakennettu.

Tarzan ihaili rohkeutta, mutta rohkeus se teki tytön tavallista
vaarallisemmaksi, joten täytyi saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi.
Hän toivoi saavuttavansa hänet ennen Wilhelmstalia, ja niin hän taas
turvautui puissa matkaamiseen, jota hän saattoi jatkaa tuntikausia
väsymystä tuntematta.

Tyttö ei todennäköisesti ehtisi kaupunkiin vähemmässä kuin kahdessa
päivässä, sillä matkaa oli hyvinkin kolmekymmentä mailia ja osa siitä
mäkistä. Näitä juuri ajatellessaan kuuli hän junan vihellyksen idästä
ja tiesi siitä rautatieliikenteen jälleen olevan kunnossa. Jos juna
meni etelään, pysähdyttäisi tyttö sen, mikäli oli osunut oikealle
tielle. Hänen tarkat korvansa kuulivat kitinän, kun jarrut lyötiin
pyörien päälle, ja muutamia minuutteja sen jälkeen vihellysmerkinanto
komensi ne taas pois. Juna oli siis pysähtynyt ja sitten taas lähtenyt
liikkeelle ja Tarzan saattoi kumusta päättää sen pyyhältävän etelää
kohti.

Apinamies seurasi jälkiä rautatielle, jossa ne äkkiä loppuivat kiskojen
länsipuolelle, osottaen tytön nousseen junaan, aivan kuin hän oli
ajatellut. Muuta mahdollisuutta ei siis ollut kuin lähteä jälessä
Wilhelmstaliin, jossa hän toivoi löytävänsä sekä kapteeni Fritz
Schneiderin että tytön ja saavansa takaisin timanttikoristeisen
medaljonkinsa.

Oli pimeä Tarzanin saapuessa Wilhelmstalin pieneen mäkikaupunkiin. Hän
aikaili kaupungin laidalla tuumiskellen, miten miltei alaston
valkoihoinen mies voisi tutkia kaupunkia epäluuloa herättämättä. Siellä
oli paljon sotilaita, ja kaupunkia vartioitiin, sillä hän näki
yksinäisen vahtisotilaan astuskelevan paikallaan tuskin sadan metrin
päässä itsestään. Vaikeata ei olisi välttää sitä, mutta lähteä
kaupunkia tutkimaan oli miltei mahdotonta, kun oli puettu -- tai
oikeammin pukematta -- kuten hän.

Ryömien, kätkeytyen milloin suinkin mahdollista, maaten puristautuneena
maata vasten ja pysytellen liikkumatta vahdin katsellessa häneen päin,
onnistui apinamiehen vihdoin päästä juuri vartijaketjun sisäpuolella
olevan rakennuksen suojaan. Täältä hän salaa hiipi rakennukselta
toiselle, kunnes erään talon takana hänet keksi iso koira. Eläin kävi
häntä kohden hitaasti ja muristen. Tarzan seisoi liikkumatta puun
vieressä. Hän näki valoja talosta ja univormupukuisia miehiä
käyskentelevän siellä edestakaisin. Hän toivoi, ettei koira haukkuisi,
eikä se sitä tehnytkään, mutta murisi sitä hurjemmin, ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa juuri samassa hetkessä, kun talon ovi aukeni ja eräs mies
astui ulos.

Koira oli iso, ainakin yhtä iso kuin Dango-hyena, ja se hyökkäsi
kiivaasti kuin Numa-leijona. Sen tullessa Tarzan kumartui. Koira
tavoitteli hänen kurkkuansa, mutta nyt se ei ollutkaan tekemisissä
ihmisen kanssa, vaan sai huomata tarmanganin olevan itseänsä nopeampi.
Sen hampaat eivät päässeet kiinni pehmeään lihaan, vaan päinvastoin
Tarzanin vahvat terässormet tarttuivat sen kurkkuun. Se vingahti yhden
ainoan kerran ja kynsi apinamiehen paljasta rintaa. Mutta sen
ponnistuksista ei ollut hyötyä. Väkevät sormet tiukensivat otettansa ja
naksauttivat poikki eläimen selkärangan. Samassa kutsui ääni talon
ovelta: "Simba!"

Mutta vastausta ei kuulunut. Toistaen kutsuaan mies astui alas rappusia
ja tuli puuta kohti. Oviaukosta tulevassa valossa Tarzan saattoi nähdä
hänen olevan pitkän leveäharteisen saksalaiseen univormuun puetun
miehen. Apinamies vetäytyi puun suojaan. Mies tuli lähemmäksi yhä
kutsuen koiraansa -- hän ei pimeässä voinut nähdä puun varjoon
kyyristynyttä häntä väijyvää villiä. Hänen tultuaan kymmenen jalan
päähän Tarzan hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin Sabor-leijona. Hänen
ruumiinsa voima ja paino paiskasi saksalaisen maahan, väkevät sormet
ehkäisivät huudon ja vaikka upseeri koetti vastustaa, makasi hän hetkeä
myöhemmin kuolleena koiransa vieressä.

Tarzanin katsellessa uhriaan ja harmitellessa, ettei uskaltanut päästää
ilmoille rakasta voitonhuutoaan, johdatti univormu äkkiä hänen
mieleensä keinon, jota käyttäen voisi oleilla Wilhelmstalissa
tarvitsematta juuri pelätä ilmituloa. Kymmenen minuuttia myöhemmin
pitkä leveäharteinen upseeri astui kyseessä olevan talon pihasta
jättäen jälkeensä koiran ja alastoman miehen ruumiit.

Hän kulki rohkeasti pitkin pientä katua, eivätkä ohikulkijat voineet
arvata, että tuon keisarillisen saksalaisen univormun alla sykki
kesytön sydän. Tarzanin ensi tehtävänä oli saada selville, missä
hotelli oli, sillä sieltä hän tiesi löytävänsä tytön ja epäilemättä
myös hauptmann Fritz Schneiderin, joka oli joko tytön liittolainen tai
sulhanen tai molempia -- ja sielläpä olisi tietenkin myös tuo kallis
medaljonki. Lopulta hän löysikin hotellin, matalan kaksikerroksisen
verannalla varustetun talon. Valoa oli kummassakin kerroksessa, ja
ihmisiä, enimmäkseen upseereja, näkyi liikuskelevan sisällä. Apinamies
ajatteli ensin astua sisään ja kysyä etsimäänsä, mutta tarkemmin
harkittuaan hän päätti ensin tutkistella tilannetta. Kulkien talon
ympäri hän tarkasti kaikki ensi kerroksen valaistut huoneet, mutta kun
ei nähnyt kumpaakaan etsittäväänsä, heilautti hän itsensä kevyesti
verannan katolle ja tarkasti toisen kerroksen ikkunoita.

Eräässä hotellin takahuoneessa oli kaihtimet laskettu alas, mutta hän
kuuli sieltä ääniä ja näki kerran jonkun varjostuvan verhoja vasten. Se
näytti naiselta, mutta hän ei ollut varma, sillä se siirtyi liian pian
pois. Tarzan hiipi lähemmäksi ikkunaa ja kuunteli. Siellä oli todella
mies ja nainen -- hän saattoi selvään kuulla heidän äänensä, vaikka ei
eroittanutkaan kuiskaten lausuttuja sanoja.

Viereinen huone oli pimeä. Tarzan koetteli sen ikkunaa, jonka huomasi
olevan lukitsematta. Kaikki oli hiljaista sisällä. Hän kohotti
ikkunaruutua ja kuunteli taas -- yhä hiljaista. Asettaen jalkansa
ikkunalaudalle hän ryömi sisään ja katsahti kiireesti ympärilleen.
Huone oli tyhjä. Mennen oven luo hän avasi sen ja katsahti eteiseen.
Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui ulos ja lähestyi viereistä
huonetta, jossa mies ja nainen olivat.

Painautuen ovea vasten hän kuunteli. Nyt hän eroitti sanojakin, sillä
molemmat puhuivat kovemmin, ikäänkuin väitellen. Nyt puhui nainen.

"Olen tuonut mukanani medaljongin, jonka te ja kenraali Kraut sovitte
henkilötodistuksekseni", sanoi hän. "Muita valtuuksia minulla ei ole.
Tämän piti riittää. Teidän ei tarvitse muuta kuin antaa minulle paperit
ja laskea minut menemään."

Mies vastasi niin matalalla äänellä, ettei Tarzan saanut selvää, ja
sitten puhui taas nainen -- harmin ja ehkä pienen pelonkin väre
äänessään.

"Sitä ette uskalla, hauptmann Schneider", sanoi hän. Ja sitten: "Älkää
koskeko minuun! Ottakaa pois kätenne!"

Tällöin Apinain Tarzan astui huoneeseen. Hän näki vantteran saksalaisen
upseerin pitävän toista kättään neiti Bertha Kircherin vyötäisillä ja
toisella työntävän hänen otsaansa taaksepäin yrittäen suudella häntä.
Tyttö taisteli vastaan, mutta turhaan. Hitaasti miehen suu lähestyi
tytön huulia tämän peräytyessä askel askeleelta.

Schneider kuuli ovea avattavan ja suljettavan ja kääntyi katsomaan.
Nähdessään oudon upseerin hän jätti tytön ja ryhdistäytyi.

"Mitä tämä tunkeilu tietää, luutnantti?" kysyi hän katsahdettuaan
toisen olkaimiin. "Lähtekää heti täältä!"

Tarzan ei suonut sanallista vastausta, mutta molemmat kuulivat hänen
tiukoilta huuliltaan matalan murahduksen, joka saattoi tytön värisemään
ja kapteenin verekkäät kasvot kalpenemaan. Hän veti esiin pistoolinsa,
mutta siinä samassa se kiskaistiin hänen kädestään ja heitettiin läpi
kaihtimien ikkunasta ulos pihalle. Tarzan peräytyi ovelle ja riisui
hitaasti univormutakkinsa. "Te olette hauptmann Fritz Schneider", sanoi
hän saksalaiselle.

"Mitä siitä?" murahti tämä.

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Nyt tiedätte, miksi
tunkeuduin tänne."

Molemmat näkivät hänen olevan vain lannevyöhön puetun hänen heitettyään
yltään takin ja potkaistuaan jaloistaan housut. Nyt tunsi tyttökin
hänet.

"Käsi pois pistoolista", komensi Tarzan häntä. Tytön käsi valahti
sivulle. "Nyt tänne!"

Tyttö tuli, ja Tarzan otti aseen heittäen sen samaa tietä ulos kuin
edellisenkin. Mainitessaan nimensä oli Tarzan huomannut kuolon
kalpeuden leviävän kapteenin kasvoille. Vihdoinkin hän oli löytänyt
oikean miehen ja vihdoinkin hän saisi kostaa sellaiselle viholliselle,
joka ei edes vastannut kansallisuutensa kunniakäsityksiä.

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi Schneider.

"Saatte hyvittää, mitä rikoitte pienessä talossa wazirien maassa",
vastasi apinamies.

Schneider alkoi ripeästi uhkailla. Tarzan lukitsi oven ja heitti
avaimen ikkunasta ulos. Sitten hän kääntyi tyttöön. "Pysykää syrjässä",
sanoi hän matalasti, "Apinain Tarzan tekee tapponsa."

Kapteeni lopetti uhkailunsa ja alkoi selittää. "Minulla on vaimo ja
lapset kotona", huudahti hän. "Minä en ole tehnyt mitään. Minä..."

Tarzan astui yli huoneen kohti rotevaa hauptmannia. Schneider oli iso
ja voimakas mies -- miltei Tarzanin pituinen, mutta paljon painavampi.
Nähdessään etteivät uhkaukset eivätkä selitykset auttaisi hän
valmistautui taistelemaan kaikella voimallaan tämän hämmästyttävän
petoihmisen nujertamiseksi paljain kourin.

Painaen alas päänsä hän hyökkäsi apinamiehen kimppuun. Keskilattialla
he törmäsivät yhteen ja seisoivat hetken huojuen, kunnes Tarzanin
onnistui taivuttaa vastustajansa taaksepäin yli pöydän, joka heidän
molempien raskaasta painosta murtui ja rysähti lattiaan.

Tyttö katseli pyörein silmin ottelun kulkua. Hän näki miesten vyöryvän
sinne tänne lattialla ja kuunteli kauhistuen alastoman jättiläisen
huulilta tulevia matalia murahduksia. Schneider koetti päästä käsiksi
vihollisensa kurkkuun, kun taas, oi kauhujen kauhistus, Tarzan näkyi
tavoittelevan saksalaisen kaulasuonia hampaillaan.

Schneiderkin näytti sen huomaavan, sillä hän ponnisti kaksinkertaisesti
onnistuen päästä apinamiehen päälle ja irti. Hypähtäen jaloillensa hän
juoksi ikkunan luo, mutta apinamies oli nopeampi ja ennenkuin hän siis
ehti hypätä yli ikkunalaudan laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja
heitti hänet huoneen yli päin vastapäätä olevaa seinää. Tarzan perässä,
ja taas he kävivät toistensa kimppuun iskien rajusti, kunnes Schneider
päästi läpitunkevan huudon.

Tarzan tarttui häntä kurkusta ja veti esiin metsästyspuukkonsa.
Schneider oli selin seinää vasten, niin että vaikka hänen polvensa
huojuivat, piteli apinamies häntä pystyssä. "Sinun takiasi menetti
vaimoni henkensä!" ähkäisi hän, ja ase löysi tiensä hänen sydämeensä,
katkaisten upseerin kiivaan vastalauseen: "Ei, niin ei tapahtunut!
Vaimonne ei --"

Sitten Tarzan kääntyi tyttöön ja ojensi kätensä. "Antakaa medaljonkini
tänne", sanoi hän.

Tyttö osoitti kuollutta upseeria. "Se on hänellä." Tarzan etsi ja löysi
korun. "Ja nyt paperit tänne", sanoi hän tytölle, joka sanaa sanomatta
ojensi hänelle kokoon käärityn asiapaperin.

Tarzan katseli pitkään tyttöä, ennenkuin puhui jälleen.

"Tulin tavoittamaan teitäkin", sanoi hän sitten. "Olisi vaikeata viedä
teidät täältä, ja velvollisuutenani olisi siis surmata vaarallinen
vakooja, mutta naisesta en saa siten suoriutuneeksi."

Päättäväisesti suoristautuen hän harppasi sitten ikkunan luo, astui yli
laudan ja katosi yöhön. Neiti Bertha Kircher meni nopeasti lattialla
makaavan ruumiin luo, pisti kätensä takin sisäpuolelle ja veti esiin
pienen kimpun papereita, jotka pisti puseronsa alle, ennenkuin meni
ikkunan ääreen kutsumaan apua.




SEITSEMÄS LUKU

Veren teho


Apinain Tarzania kyllästytti. Hänellä oli ollut vakoilija Bertha
Kircher vallassaan, mutta hän oli laskenut hänet menemään. Totta kyllä,
että hän oli kostanut hauptmann Fritz Schneiderille, aliluutnantti von
Gossille ja muille, jotka olivat tuhonneet hänen onnensa ja kotinsa
wazirien piirikunnassa, paitsi että oli jälellä yksi upseeri, jonka
kanssa tili oli tehtävä, ja häntä hän ei voinut saada käsiinsä. Tuo
henkilö oli luutnantti Obergatz, jolle hänen kuulemansa mukaan oli
annettu joku erikoinen toimi joko Afrikassa tai Europassa -- kummassa,
sitä ei Tarzanin tiedonantaja halunnut ilmaista tai ehkä ei tietänyt.
Häntä kaiveli, että oli tunteen antanut vaikuttaa toimintaansa, kun oli
lähtenyt Wilhelmstalin hotellista tekemättä Bertha Kircheriä
vaarattomaksi. Häntä hävetti heikkoutensa ja hän oli tyytymätön
itseensä, vaikkakin hänen tytöltä ottamansa ja englantilaisten
päällikölle antamansa paperi oli ollut niin tärkeä, että saksalaisten
sivustahyökkäys siitä saatujen tietojen perusteella oli torjuttu.

Heikkoutensa hän katsoi johtuvan seurustelusta sivistyneitten kanssa ja
se harmitti häntä sitä enemmän, sillä villissä sydämessään hän
sisimmältään halveksi koko sivistystä ja sen edustajia, niin miehiä
kuin naisiakin. Aina hän vertaili heidän heikkouksiaan, ääntään,
teeskentelyään ja pikku turhamaisuuksiaan julmien viidakkotoveriensa
suoriin ja mutkattomiin tapoihin -- mutta samalla kuitenkin hänen
suuressa sydämessään näitä tunteita vastaan taisteli toinen mahtava
tekijä, nimittäin hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa tuosta
sivistysmaailmasta saamiansa ystäviä kohtaan.

Petojen villiä maailmaa varten kasvatettuna Tarzan oli hidas
ystävystymään. Tuttavuuksia hänellä oli sadoittain, mutta ystäviä vain
harvoja. Näiden harvojen puolesta hän oli valmis kuolemaan, kuten ne
epäilemättä hänen puolestaan. Mutta näitä ei ollut mukana taistelemassa
Itä-Afrikan englantilaisissa joukoissa ja niinpä hän perin
kyllästyneenä ihmisten julmaan ja petomaiseen sodankäyntiin päätti
kuulla nuoruutensa kaukaisen viidakon kutsua, etenkin kun saksalaiset
olivat peräytymisretkellä ja sota näillä main ehkä niin lähellä
loppuansa, että hänen palveluksistansa ei olisi suurtakaan hyötyä.

Kun hän ei milloinkaan ollut vannoutunut kuninkaan palvelukseen, ei
hänellä ollut mitään velvoitusta jäädä, etenkään ei nyt, kun
siveellinen velvollisuus oli täytetty, ja niinpä hän katosi
englantilaisten leiristä yhtä salaperäisesti kuin oli sinne muutamia
kuukausia aikaisemmin ilmestynyt.

Useammin kuin kerran Tarzan oli palannut alkuaikaisiin oloihin,
rakkaudesta puolisoonsa taas niistä lähteäkseen takaisin
sivistysmaailmaan; mutta nyt kun Jane oli kuollut, tunsi hän iäksi
eroavansa ihmisten oleilupaikoilta ja johtuvansa elämään ja kuolemaan
kuin eläin eläinten joukossa -- jona oli ollutkin lapsuudestaan aina
kypsyysikään asti.

Hänen ja määräpaikan välillä levisi tietön ja koskematon aarniometsä,
jonka monia sokkeloita ihmisjalka ei varmaankaan ennen häntä ollut
tallannut. Tämä seikka ei suinkaan pelästyttänyt tarmangania --
pikemminkin se häntä kiihoitti, sillä rikkaana virtasi hänen suonissaan
se seikkailijaveri, joka on tehnyt suurimman osan maan pintaa
asuttavaksi.

Kysymys ruuasta ja juomasta, joka olisi ensimmäisenä esiintynyt
tuollaista retkeä suunnittelevan tavallisen miehen ratkaistavaksi, ei
Tarzania huolettanut. Viidakko oli hänen luonnollinen olinpaikkansa ja
paikallisvaisto yhtä kehittynyt kuin hengittäminen. Viidakon muiden
eläinten tavoin hän saattoi haistaa vesipaikan pitkän matkan päästä ja
missä te ja minä kuolisimme janoon, siellä apinamies erehtymättä kykeni
valitsemaan paikan, josta kaivamalla löytäisi vettä.

Useita päiviä Tarzan samosi riistasta ja vedestä rikasta maata. Hän
eteni hitaasti metsästellen ja kalastellen tai veljeillen ja otellen
muiden viidakon villien asujamien kanssa. Juuri tällä hetkellä pieni
Manu-marakatti piti juttua ja haukuskeli mahtavaa tarmangania, mutta
seuraavassa henkäyksessä varoitti häntä Histah-käärmeestä, joka makasi
kiemurassa pitkässä ruohossa aivan Tarzanin edessä. Manulta Tarzan
tiedusteli isoja apinoita -- manganeja -- ja sai tietää, että vain
harvoja asui tässä osassa viidakkoa ja että nekin tähän vuoden aikaan
metsästelivät kauempana pohjoisessa.

"Mutta Bolgani on täällä", sanoi Manu. "Tahtoisitko tavata hänet?"

Manun äänensävy oli irvaileva ja Tarzan tiesi sen johtuvan siitä, että
pikku Manu luuli kaikkien olentojen pelkäävän väkevää Bolgani-gorillaa.
Tarzan pullisti suurta rintaansa ja läimäytti sitä nyrkillään. "Minä
olen Tarzan", huusi hän. "Kun Tarzan oli vasta balu, surmasi hän
Bolganin. Tarzan hakee manganeja, jotka ovat hänen veljiänsä, mutta
Bolgania hän ei etsi, ja pysyköön se siis poissa Tarzanin tieltä."

Pikku Manu-marakattiin tämä vaikutti mahtavasti, sillä viidakon tapa on
kerskailla ja uskoa. Nyt hän suostui kertomaan Tarzanille enemmän
manganeista. "Ne käyskentelevät tuolla ja tuolla", sanoi hän tehden
pienellä ruskealla kädellään laajan kaarroksen pohjoiseen, länteen ja
etelään. "Sillä tuolla", hän osoitti nyt länteen, "on paljon riistaa,
mutta välillä on ruuaton ja vedetön laaja ala, joten heidän täytyy
kulkea tuota tietä", ja taas hänen kätensä teki puoliympyrän, joka
selitti Tarzanille, minkä suuren mutkan apinat tekivät päästäkseen
läntisille riistamailleen.

Se kyllä kelpasi manganeille, jotka ovat laiskoja eivätkä huoli liikkua
nopeasti, mutta Tarzanille olisi suora tie paras. Hän kulkisi tuon
kuivan maan poikki kolmanneksessa siitä ajasta, minkä ottaisi matka
pohjoiseen ja sieltä taas takaisin. Niinpä hän siis jatkoi matkaansa
länttä kohti ja sivuutettuansa matalat vuorenharjanteet tuli leveälle,
kiviselle ja autiolle ylätasangolle. Kaukana hän näki toisen
vuoriharjanteen, jonka takana hän tiesi manganien metsästysalueen
olevan. Siellä hän yhtyisi heihin ja jäisi heidän luokseen hetkeksi,
ennenkuin jatkaisi matkaansa rannikolle ja pienelle majalle, jonka
hänen isänsä oli rakentanut viidakon reunalla sijaitsevan; maan
suojeleman sataman ääreen.

Tarzan oli täynnä suunnitelmia. Hän korjailisi ja laajentaisi
syntymämajaansa, järjestäisi aittoja, joihin saattaisi apinat runsaina
aikoina varaamaan ruokaa niukkoja vuodenaikoja varten -- asia, josta ei
yksikään apina ollut milloinkaan uneksinutkaan. Heimo jäisi ainaiseksi
niille seuduille ja hänestä tulisi taas kuningas kuten ennenkin. Hän
koettaisi opettaa heille joitakuita ihmisiltä oppimiansa hyödyllisiä
taitoja, mutta tuntien apinat perinpohjin hän samalla pelkäsi, että
tässä suhteessa hänen vaivansa olisivat turhia.

Apinamies huomasi matkaamansa maan olevan tavattoman karua, karuinta
mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ylätasankoa leikkasivat siellä täällä
syvät joenuomat, joiden ylikulku kysyi useinkin monen tunnin väsyttäviä
ponnistuksia. Kasvisto oli niukkaa ja ruskahtavan väristä, mikä antoi
koko maisemalle tavattoman alakuloisen sävyn. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi oli isoja kallionlohkareita hautaantunut hienon hienoon pölyyn,
joka joka askeleella pilvinä nousi hänen ympärillään. Aurinko lisäksi
armotta paahtoi pilvettömältä taivaalta.

Koko päivän Tarzan uurasti eteenpäin tuota inhaa seutua, mutta auringon
laskiessa kaukaiset vuoret eivät näyttäneet olevan sen lähempänä kuin
aamullakaan. Apinamies ei ollut nähnyt elollisesta elämästä muuta
merkkiä kuin Skan, tuon pahaenteisen linnun, joka oli väsymättä
seurannut häntä aina tämän paahdetun erämaan alkulaidasta asti.

Ei pieninkään kuoriainen, jonka olisi voinut syödä, ollut todistamassa
täällä elämästä, ja nälkäinen ja janoinen oli Tarzan, kun hän illalla
asettui lepäämään. Hän päätti jatkaa matkaa yön viileydessä, sillä hän
huomasi väkevällä Tarzanillakin olevan rajoituksensa ja että missä ei
ruokaa ollut, siellä ei voinut syödä, ja missä ei vettä ollut, siellä
ei maailman suurin erämiestaito kyennyt sitä löytämään. Hänelle oli
tämä aivan uusi kokemus, että rakastamassaan Afrikassa oli näin
hedelmätön ja kolkko seutu. Itse Saharalla oli keitaansa, mutta tällä
peloittavalla seudulla ei ollut edes neliöjalkaa vieraanvaraista
kamaraa.

Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä matkan onnistumisesta.
Hän tahtoi kuin tahtoikin matkata pikku Manun kuvaamaan ihmemaahan,
vaikka hän epäilemättä saisi vaeltaa sinne parkittunein nahoin ja
tyhjin vatsoin. Ja niin hän siis yhä uurasti aina aamunkoittoon,
jolloin hän taas tunsi levon tarvetta. Hän oli nyt erään peloittavan
kanjonin reunalla, järjestyksessä kahdeksannen, jonka poikki oli
kulkenut. Sen äkkijyrkät reunat olisivat kysyneet ruuan, juoman ja
levon hyvin varustaman miehen viimeisetkin voimat, ja niinpä Tarzan
ensi kertaa tunsi epäilyn nousevan mieleensä, kun katseli rotkon
pohjaan ja vastapäistä vuorenseinää, jota myöten hänen oli kiivettävä.

Hän ei pelännyt kuolemaa -- puolisonsa äsken tapahtunut kuolema saattoi
hänet miltei etsimään sitä, mutta väkevänä oli hänessä myös
itsesäilytyksen alkeellinen vaisto, tuo elämän taisteluun pakottava
voima, joka saattoi hänet vastustamaan suurta viikatemiestä, kunnes
tämän väkevämpi mahti voittaisi hänet.

Maassa apinamiehen vierellä liikkui hitaasti varjo, ja ylös katsoessaan
hän näki Ska-korppikotkan liitelevän yllään. Tuo julma ja tunkeileva
pahan onnen ennustaja kannusti miestä uuteen toimintaan. Hän nousi,
käveli kanjonin reunalle ja nostaen kasvonsa kohti petolintua antoi
kuulua urosapinan taisteluhaasteen.

"Minä olen Tarzan", huusi hän, "viidakon herra. Apinain Tarzan ei ole
raatojen syöjää Skata varten. Mene takaisin Dangon riistamaille ja syö
hyenain jätteitä, sillä Tarzan ei jätä tähän autioon kuolon erämaahan
luitaan Skan kaluttaviksi."

Mutta ennenkuin hän pääsi rotkon pohjaan, oli hänen pakko huomata
suurten voimiensa vähenevän, ja uupuneena asetuttuaan lepäämään kallion
juurelle ja nähdessään vastassa olevan vuorenseinän, joka vielä oli
kiivettävä, hän irvistäen murahti. Tunnin hän makasi kallionseinän
viileässä varjossa. Hänen ympärillään vallitsi syvä haudan hiljaisuus.
Ei ollut lentäviä lintuja, ei surisevia hyönteisiä, ei matavia
käärmeitä, jotka olisivat tuoneet eloa jäyhään hiljaisuuteen. Tämä
todella oli kuolon laakso. Hän tunsi tämän kauhean paikan masentavaksi,
mutta hän hoippui taas jaloilleen pudistellen itseään kuin iso leijona,
sillä eikö hän yhä ollut Tarzan, apinain mahtava Tarzan? Oli, ja Tarzan
valtias hän tahtoi olla villin sydämensä viime lyöntiin saakka.

Mennessään poikki kanjonin pohjan hän näki jotakin vastaisella
kallionseinällä -- jotakin, joka silmäänpistävästi erosi
ympäristöstään, mutta kuitenkin samalla oli niin olennainen osa tässä
synkässä maisemassa, että muistutti näyttelijää keskellä hyvin
varustettua näyttämöä. Ikäänkuin tahtoen tehostaa vertauskuvaa, kävivät
samalla Kudun liekehtivät säteet yli itäisen kallionreunan ja
jättiläisvalonheittäjän tavoin valaisivat läntisellä kallionjuurella
makaavaa olentoa.

Tultuaan lähemmäksi Tarzan näki siellä ihmisen vaalentuneen pääkallon
ja luita, joiden ympärillä oli vaatteiden ja varustusten jätteitä. Nämä
saivat apinamiehen niin uteliaisuuden valtaan, että hän hetkeksi unohti
oman tukalan tilansa pohtiessaan tapahtumaa, josta nämä aikoja sitten
sattuneen murhenäytelmän mykät todisteet kertoivat.

Luut olivat hyvin säilyneet, ja niiden tilasta saattoi päättää, että
korppikotkat olivat ne puhtaiksi nokkineet, sillä yksikään niistä ei
ollut rikki. Varustuksista taas saattoi nähdä, että ne olivat sangen
vanhoja. Tässä suojatussa paikassa ei ollut pakkasia, ja sadetta
nähtävästi vain vähän, joten luut olivat voineet olla täällä
hajaantumatta vuosikymmeniä, sillä muita hävittäviä voimia kuin jo
mainitut täällä ei ollut.

Lähellä luurankoa oli taotusta pronssista tehty kypäri ja ruosteen
syömä rautainen haarniska, toisella puolella taas pitkä suora miekka
tuppineen ja vanhanaikainen pyssy. Luut olivat rotevan miehen --
miehen, jonka Tarzan tiesi olleen tavattoman voimakkaan ja vireän, kun
oli näin kauas tunkeutunut Afrikan vaaroihin yllään tuollaiset painavat
ja samalla turhat varukset. Apinamies tunsi syvää ihailua nimetöntä
menneiden päivien seikkailijaa kohtaan. Mikä voimaolento hän lieneekään
ollut ja mitkä kunniakkaat taistelut ja kohtalon kirjavat vastukset
olivatkaan olleet tuohon vaalenneeseen kalloon suljetut! Tarzan
kumartui tutkimaan luiden ympäri yhä vielä lojuvia vaatteenriekaleita.
Jok'ainoa nahanpala oli kadonnut, epäilemättä Skan toimesta. Saappaita
ei ollut, mutta sinne tänne siroitettuina oli useita nastoja
ilmaisemessa, että suurin osa hänen varustelustaan oli ollut nahasta.
Aivan toisen käden luiden alla oli noin kahdeksan tuuman pituinen ja
läpimitaltaan noin kaksituumainen metallilieriö. Tarzan otti sen ylös
ja huomasi sen niin hyvin säilyneen ajan kuluttavalta hampaalta, että
se oli yhtä eho kuin ehkä vuosisatoja aikaisemmin, jolloin sen omistaja
oli vaipunut viimeiseen pitkään uneen.

Tutkiessaan sitä hän huomasi sen toisessa päässä kannen, jonka hän pian
väänsi irti löytäen sisästä pergamenttirullan. Apinamies avasi sen,
jolloin esiin tuli joukko iän kellastuttamia tiheään kirjoitettuja
lehtiä. Niissä käytetyn kielen hän arvasi olevan espanjaa, mutta ei
osannut tulkita sitä. Viimeisellä lehdellä oli ylimalkainen kartta
useine Tarzanille käsittämättömine viitteineen. Tutkittuaan
hetkisen papereita hän pisti ne takaisin metallilieriöön ja oli
pudottamaisillaan sen omistajan muiden mykkien tavarain joukkoon, kun
tyydyttämätön uteliaisuus saattoi hänet pistämään sen nuolikoteloonsa,
samalla yrmeästi ajatellen, että satojen vuosien perästä ehkä joku sen
taas löytäisi hänen omien vaalenneitten luittensa vierestä.

Luoden jäähyväiskatseen tuohon vanhaan luurankoon hän sitten ryhtyi
nousemaan kanjonin läntistä seinää. Hitaasti ja tavan takaa levähtäen
hän veti väsynyttä ruumistaan ylöspäin. Usein hän liukui alas pelkästä
uupumuksesta, ja miltei vähäpätöisin aihe olisi saanut hänet putoamaan
rotkon pohjalle. Hän ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan kesti kavuta
ylös tuota peloittavaa kallionseinää, ja kun hän vihdoin veti itsensä
yli reunan, täytyi hänen vain maata ja läähättää, sillä hän oli liian
heikko nousemaan tai edes vierittämään itseään loitommaksi kuilun
vaaralliselta partaalta.

Vihdoin hän sentään alkoi nousta päästen ensin hitaasti ja suurin
ponnistuksin polvilleen ja siitä jaloilleen. Hänen taipumatonta
tahtoaan todisti, kun hän äkkiä ryhdisti olkansa ja pudisti päättävästi
päätään lähtiessään hoippuvin jaloin taistelemaan eloonjäämisestään.
Hän tähysteli autiota maisemaa, näkisikö toisen kanjonin, joka olisi
oleva hänen eittämätön perikatonsa. Läntiset vuoret kohosivat nyt
lähempänä, vaikkakin näyttivät noidutun epätodellisilta ja ikäänkuin
tanssivat auringonvalossa, siten pilkaten häntä läheisyydellään tänä
hetkenä, jolloin uupumus uhkasi estää häntä niiden luo milloinkaan
pääsemästä.

Hän tiesi, että niiden takana oli Manun mainitsemat hedelmälliset
riistamaat. Vaikka ei kanjonia tulisikaan esteeksi, tuntui matalien
mäkienkin ylimeno perin vaikealta, hyvä kun pääsisi niiden juurelle
edes, mutta kanjon, kuten sanottu, kävisi kokonaan hänen voimiensa yli.
Hänen yläpuolellaan Ska yhä liiteli ja hänestä tuo pahan onnen lintu
tuntui kaartelevan yhä matalammalla, ikäänkuin se hänen hoippuvasta
käynnistään lukisi lopun lähestyvän, ja halenneitten huuliensa läpi
Tarzan päästi ilmoille uhman murahduksen.

Hän kävi hitaasti mailin toisensa jälkeen vain pelkästä tahtonsa
voimasta. Vähäväkisempi mies olisi laskeutunut kuolemaan ja ainaiseksi
lepuuttamaan lihaksiaan, joiden jokainen liike tuotti tuskaa. Vihdoin
hänen käyntinsä kävi aivan koneelliseksi -- hän hoippui eteenpäin,
hämärässä tajussaan vain yksi ainoa ajatus: eteenpäin, eteenpäin,
eteenpäin! Kukkulat näyttivät enää vain joltakin epämääräiseltä
ainesjoukolta. Toisinaan hän unohti, että ne olivat vuoria, toisinaan
taas hän ihmetteli hämärästi, miksi hänen iät kaiket piti kokea tätä
kidutusta saavuttaakseen nuo pakenevat ja harhaannuttavat vuoret. Äkkiä
hän alkoi vihata niitä, hänen puoleksi hourailevissa aivoissaan
muodostui harhatunne, että nuo vuoret olivat surmanneet jonkun hänelle
rakkaan, kenen, sitä hän ei voinut saada aivan selville, ja että hän
oli menossa kostamaan niille.

Tämä ajatus tuntui antavan hänelle voimaa, uutta ja elähdyttävää, niin
että hän jonkun aikaa kulki hoipertelematta suoraan eteenpäin, pää
pystyssä. Kerran hän kompastui ja kaatui ja koettaessaan nousta hän
huomasi, ettei voinutkaan -- että hänen voimansa olivat niin loppuneet,
että hän enää kykeni vain ryömimään eteenpäin käsillään ja polvillaan
muutamia metrejä, mutta vaipui sitten maahan.

Erään tällaisen äärimmäisen uupumuksen hetkenä hän kuuli pahaenteistä
siipien suhinaa aivan yläpuoleltaan. Ponnistaen viimeiset voimansa hän
kääntyi selälleen, jolloin näki Skan nopeasti lehahtavan ilmaan. Tämän
nähdessään Tarzan hetkeksi selvisi.

"Onko loppu näin lähellä?" ajatteli hän. "Tietääkö Ska minun olevan
niin uupuneen, että uskaltaa tulla istumaan minun ruumiilleni?" Yrmeä
hymy karehti hetken hänen turvottuneilla huulillaan, kun hänen villiin
mieleensä johtui äkillinen ajatus -- pedon metsästysjuoni. Sulkien
silmänsä hän asetti käsivartensa niiden yli suojellakseen niitä Skan
väkevältä nokalta, ja sitten hän lepäsi aivan hiljaa ja odotti.

Makaaminen oli suloista, sillä pilvet peittivät auringon ja Tarzan oli
niin väsynyt. Hän pelkäsi nukkuvansa, ja jokin sanoi hänelle, että jos
niin tapahtuisi, ei hän enää milloinkaan heräisi, ja niinpä hän siis
keskitti kaikki jälellä olevat voimansa pysyäksensä valveilla. Ei
lihaskaan värähtänyt -- ilmassa leijaileva Ska päätti, että loppu oli
tullut ja että hän vihdoinkin saisi palkan pitkästä uurastuksestaan.

Hitaasti liidellen se laskeutui yhä lähemmäksi kuolevaa miestä. Miksi
ei Tarzan liikahtanut? Oliko uupumuksen uni hänet sittenkin lopulta
vallannut tai oliko Ska oikeassa -- oliko kuolema vihdoin saanut
haltuunsa tuon väkevän ruumiin? Oliko tuo iso villi sydän käynyt lepoon
ainaiseksi? Se oli uskomatonta. Epäilevä Ska leijaili varovasti.
Kahdesti se oli laskeutua rotevalle alastomalle rinnalle, mutta lehahti
heti taas pois. Vasta kolmannella kerralla sen kynnet koskettivat
ruskeaa nahkaa. Oli kuin tuo kosketus olisi tuohon liikkumatta
makaavaan aineskasaan laskenut eloa antavan sähkövirran. Ruskea käsi
tempautui otsalta, ja ennenkuin Ska saattoi kohota lentoon, oli se
uhrinsa kynsissä.

Ska taisteli vastaan, mutta se ei ollut vertainen edes kuolevalle
Tarzanille, ja niinpä hetkeä myöhemmin apinamiehen hampaat iskeytyivät
raatojen syöjään. Liha oli karkeaa ja sitkeää, haisi pahalta ja maistui
vielä pahemmalta, mutta se oli ruokaa ja sen veri juomaa Tarzanille,
joka sydämeltään oli vain apina ja lisäksi vielä nälkään ja janoon
kuolemaisillansa oleva apina.

Vaikkakin hän oli sielullisesti heikontunut, oli hän silti ruokahalunsa
herra, ja söi siis vain vähän, säästäen loput, ja ryhtyi sitte
nukkumaan, kun tiesi voivansa turvallisesti niin tehdä.

Hänen ruumistaan rajusti pieksevä sade sai hänet heräämään. Heti hän
nousi, asetti kämmenensä kupeiksi ja keräsi jokaisen kallisarvoisen
pisaran parkittuneen kurkkunsa kostukkeeksi. Kerrallaan hän sai vain
vähän, mutta se oli tarpeeksi. Palaset Skata, sen veri sekä sadevesi ja
uni olivat kaikki häntä suuresti virkistäneet ja juoksuttaneet uutta
voimaa hänen väsyneihin lihaksiinsa.

Nyt hän taas saattoi nähdä lähellä olevat vuoret, ja vaikka ei aurinko
paistanutkaan, tuntui maailma kirkkaalta ja miellyttävältä, sillä hän
tiesi olevansa pelastettu. Lintu, joka oli aikonut syödä hänet, ja
sallimuksen suoma sade olivat pelastaneet hänet aivan kuoleman kidasta.

Syötyään taas muutamia suupaloja Skan epämieluisaa lihaa apinamies
nousi, liikkeissään jälellä jotakin entisestä vireydestä ja lähti
astumaan kohti lupauksen vuoria, jotka viettelevinä, nousivat
taivaanrannalla. Tuli pimeä, ennenkuin hän saavutti ne, mutta hän
jatkoi yhä kulkuaan, kunnes tunsi maan kohoavan ja tiesi siis
saapuneensa vuorten juurelle. Hän asettui nyt makuulle ja odotti siten
aamua, jolloin voisi etsiä helpointa pääsyä yli harjanteiden. Sade oli
laannut, mutta taivas oli yhä pilvien peitossa, joten eivät edes hänen
tarkat silmänsä voineet tunkea läpi pimeyden kuin muutamia jalkoja.
Syötyään Skan jätteet hän nukkui aina aamuun asti, jolloin aurinko
hänet herätti, ja hän tunsi olevansa täynnä uutta voimaa ja
hyvinvointia.

Sitten hän vihdoin pääsi kuoleman laaksosta maahan, joka oli kaunis
kuin puisto ja riistasta rikas. Hänen alapuolellaan levittäytyi syvä
laakso, jonka keskustassa tiheä viidakkokasvullisuus osoitti jokea.
Tämän toisella puolen taas alkuaikainen aarniometsä jatkui
penikulmamääriä ja päättyi vihdoin korkeiden lumipeitteisten vuorten
juurelle. Siinä oli maa, jota Tarzan ei ennen ollut nähnyt eikä
todennäköisesti kukaan toinenkaan valkoinen mies, ellei ehkä harmaassa
muinaisuudessa tuo seikkailija, jonka vaalenneet luut hän oli löytänyt
kanjonista.




KAHDEKSAS LUKU

Tarzan ja isot apinat


Kolme päivää apinamies vietti levätäksensä ja tointuaksensa syöden
hedelmiä, pähkinöitä ja pieniä eläimiä, jotka olivat helpoimmin kiinni
otettavissa. Neljäntenä hän lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään isoja
apinoita. Aika oli mitätön tekijä elämän yhtälössä -- Tarzanista oli
samantekevää, pääsikö länsirannikolle kuukaudessa tai vuodessa tai
kolmessa vuodessa. Kaikki aika ja koko Afrikka olivat hänen. Hän oli
täysin vapaa -- olihan viimeinen side sivistykseen ja sen maailmaan
katkaistu. Hän oli yksin, mutta yksinäisyys ei häntä silti painanut.
Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt näin ja vaikka ei toista
hänen sukuistaan olentoa ollutkaan, oli hänellä toki seurana viidakon
väki, jota kohtaan hän rinnassaan ei tuntenut mitään halveksumista.
Pienimmätkin niistä huvittivat häntä ja aina oli niitä, joiden kanssa
hän helposti ystävystyi. Toisaalta oli siellä myös hänen perinnäisiä
vihollisiaan, jotka antoivat ikäänkuin mausteen hänen elämälleen, joka
muuten olisi voinut käydä uneliaaksi ja yksitoikkoiseksi.

Neljäntenä päivänä hän siis lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään
apinatovereitaan. Hän oli käynyt jonkun matkaa etelään, kun sai
sieraimiinsa gomanganin, mustan miehen, hajun. Niitä oli paljon, ja
niiden hajuun sekaantui naistarmanganin haju.

Heilautellen itseään lehvistön läpi Tarzan lähestyi näitä
mieltäkiinnittäviä olentoja. Hän tuli sivulta päin eikä pannut mitään
huomiota tuuleen, sillä hän tiesi, että ihminen saattoi aistia hänet
vain silmien ja korvien avulla, ja silloinkin verrattain läheltä. Jos
hän olisi havitellut Numaa ja Sheetaa, olisi hän kiertänyt, kunnes
olisi ollut tuulen alapuolella, ja olisi näin hyötynyt kaikesta
mahdollisesta aina siihen hetkeen asti, jolloin tuli näkyviin tai
kuuluviin. Typerää ihmistä vainotessaan hän sen sijaan ei piitannut
mistään varokeinoista, vaan kulki niin huolettomasti, että hänen
läsnäolonsa tiesi koko viidakko -- lukuunottamatta itse ihmistä, jota
koko käynti tarkoitti.

Suuren puun tiheästä lehvistöstä hän katseli heidän ohikulkuaan. Siinä
oli joukko mustanahkoja, joista toiset oli puettu Saksan Itä-Afrikan
alkuasukasjoukkojen univormuihin, toisilla taas oli vain yksi ainoa
kappale kyseessä olevaa univormua ja koko muulla joukolla esi-isien
yksinkertainen vaateparsi -- nimittäin miltei täydellinen alastomuus.
Joukossa oli paljon mustia naisia, jotka nauroivat ja jutustivat
matkatessaan miestensä kanssa. Edelliset kaikki olivat varustetut
saksalaisilla kivääreillä ja ammuksilla.

Valkoisia upseereja ei heidän joukossaan ollut, mutta silti Tarzan
tiesi miesten olevan jotakin saksalaista alkuasukasjoukkuetta, joka
nähtävästi oli surmannut upseerinsa ja lähtenyt viidakkoon vaimoineen;
nämä viimeksimainitut he olivat myös voineet ryöstää jostakin
ohikulkemastaan alkuasukaskylästä. Oli ilmeistä, että he koettivat
saada matkan itsensä ja rannikon välillä niin pitkäksi kuin mahdollista
ja epäilemättä etsivät jotakin läpitunkeutumatonta aarniometsäseutua,
jonne voisivat alkeellisesti varustettujen villien keskuuteen perustaa
hirmuvallan sekä siellä ryöstöllä ja väkivallalla tulla rikkaiksi
tavaroista ja naisista sen seudun kustannuksella, johon asettuisivat.
Kahden mustan naisen välissä kulki hoikka valkoinen tyttö. Hänellä ei
ollut päähinettä, ja hänen revityt vaatteensa olivat nähtävästi kerran
olleet sievä ratsastuspuku. Hänen takkinsa oli mennyt, ja hänen
puseronsa oli puoleksi reväisty hänen yltään. Tavan takaa ja ilmeisesti
aiheetta jompikumpi neekerittäristä löi tai sysäsi häntä karkeasti.
Tarzan katseli puoleksi ummistunein silmin. Hänen ensi aikomuksensa oli
hypätä heidän joukkoonsa ja riistää tyttö heidän julmista käsistään,
mutta sitten hän luopui siitä. Hän antoi mustien kulkea ohi muassaan
neiti Bertha Kircher. Viimeinen jonosta eksynyt soturi toi hänen
mieleensä kiusanteon halun -- huvituksen ja urheilun, jossa hän oli
kehittynyt taitavammaksikin kuin mitä oli ollut tuona kaukaisena
aikana, jolloin Kulonga, Mbonga-päällikön poika, oli heittänyt
kohtalokkaan keihäänsä apinamiehen kasvattiäitiin Kaalaan.

Viimeinen mies, joka jostakin syystä oli aikaillut, oli ainakin
neljännesmailin päässä muusta joukosta. Tarzanin nähdessä hänet hän
juuri kiirehti saavuttaakseen muut ja miehen tullessa puun alitse,
jossa Tarzan kyräili, pudotti tämä kätevästi silmukan hänen kaulaansa.
Pääjoukko oli vielä selvästi näkyvissä, ja tuon pelästyneen miehen
päästäessä läpitunkevan parkaisun katsoivat kaikki taakseen, jolloin
näkivät hänen kuin taikavoimasta kohoavan ilmaan ja katoavan puun
uhkeihin lehviin.

Hetken mustanahkat seisoivat hämmästyksen ja pelon lyöminä, mutta
sitten heidän johtajansa roteva kersantti Usanga lähti äkkiä juoksemaan
takaisin tietä pitkin huutaen toisia seuraamaan perässä. Kivääreitään
ladaten mustat juoksivat toverilleen avuksi ja Usangan komennuksesta
muodostivat ketjun, äkkiä ympäröiden puun, johon yksi heistä oli
kadonnut. Usanga kutsui soturiaan, mutta kun ei saanut mitään
vastausta, eteni hän kivääri valmiina puuta kohden. Hän ei voinut nähdä
ketään eikä mitään. Ketju tiukentui yhä, kunnes nuo viisikymmentä
neekeriä saattoivat aivan läheltä tarkoin silmin tutkistella puuta.
Miten oli käynyt heidän toverilleen? He olivat nähneet hänen kohoavan
puuhun, ja vaikka siitä hetkestä asti monien silmät olivat herkeämättä
vahtineet paikkaa, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Eräs uskalikko tahtoi
vapaaehtoisesti kiivetä puuhun ottamaan asiasta selkoa. Siellä hän
viipyi vain minuutin tai kaksi, kapusi sitten taas alas ja vannoi,
ettei miehestä siellä näkynyt merkkiäkään.

Hämmästyneinä ja vähän kauhuissaan mustat lähtivät hitaasti paikalta
matkaansa jatkamaan, tavan takaa taaksensa vilkuillen. Noin mailin
päässä tapahtuman paikalta etunenässä kulkijat näkivät kadonneen
tuijottavan eräästä aivan heidän edessään tiepuolessa olevasta puusta.
Huutaen tovereilleen, että mies oli löydetty, he lähtivät juoksemaan,
mutta ensimmäisinä paikalle tulleet vetäytyivät äkkiä takaisin silmät
pelosta pyöreinä, ikäänkuin joku nimetön kauhuolento seuraavassa
hetkessä syöksisi heidän kimppuunsa.

Aiheeton ei heidän pelkonsa ollutkaan, sillä heidän toverinsa pelkkä
pää tuijotti heihin katkaistun oksan kärkeen seivästettynä puun rungon
takaa.

Nyt olisivat jo monet halunneet kääntyä takaisin selittäen, että olivat
loukanneet jotakin metsän haltiaa tunkeutumalla sen alueelle, mutta
Usanga kieltäytyi heitä kuulemasta vakuuttaen, että saisivat kärsiä
julman rangaistuksen, jos taas joutuisivat ankarien saksalaisten
herrojensa käsiin. Vihdoin hänen järkisyynsä tehosivat niin paljon että
tuo lannistettu ja kauhistunut joukkue lähti kulkemaan eteenpäin
tiheänä joukkona kuin lammaskatras, sillä nyt kaikki varoivat
poikkeamasta omille teilleen.

Neekereillä ja pienillä lapsilla on luonteessa sama onnellinen piirre,
nimittäin että heidän masentunut mielialansa ei juuri kestä kauvan sen
jälkeen, kun sen aihe on poistunut, joten siis Usangankin joukko jo
puolen tunnin marssimisen jälkeen alkoi tuntea sydämensä taas
keventyneeksi. Pelon raskaat pilvet olivat jo miltei hälvenneet, kun
eräässä tien mutkassa äkkiarvaamatta kohtasivat aivan jalkojensa edessä
entisen toverinsa päättömän ruumiin, jolloin he taas joutuivat pelon
ja synkkien aavistusten valtaan.

Niin selittämätön ja mieltäkääntävä oli koko tapaus, ettei yksikään
heistä voinut keksiä lohdutuksen sädettä, joka olisi valaissut tuon
pahan enteen kalmanomaista synkkyyttä. Mitä oli tapahtunut yhdelle,
voisi tapahtua itsekullekin heistä -- ja todennäköisesti kohtalo niin
määräisikin. Jos tuollaista saattoi tapahtua täydellä päivänvalolla,
miten silloin kävisikään yön hetkinä, jolloin kaikki oli verhottu
pimeyden vaippaan. Jo pelkkä ajatus vapisutti heitä.

Valkoihoisesta tyttövangista tapaus oli yhtä salaperäinen, mutta hän ei
siitä ollut juuri kuohuksissa, sillä äkkinäinen kuolema olisi hänelle
nyt lohdullisin kohtalo, jota saattoi odottaa. Tähän asti ei hänelle
sen pahempaa ollut tapahtunut, kuin että naiset olivat häntä
pikkumaisilla julmuuksillaan kiusanneet, mutta toisaalta oli juuri
naisten läsnäolo pelastanut hänet pahemmasta -- nimittäin miehiltä,
joista varsinkin musta kersantti Usanga tuntui tunkeilevalta. Mukana
oli hänen oma naisensa, kooltaan oikea jättiläinen, ja näytti siltä,
ettei Usanga koko maailmassa muuta pelännyt kuin tuota lujatahtoista
naisihmistä. Vaikka juuri tämä oli erikoisen julma tytölle, piti tämä
häntä ainoana turvanaan inhoittavaa mustanahkaa vastaan.

Myöhään iltapäivällä tultiin pieneen paaluvallilla suojattuun kylään,
jossa oli olkikattoisia majoja ja joka sijaitsi viidakkoon raivatulla
alueella rauhallisen joen rannalla. Heidän lähestyessään kylää
virtasivat sen asukkaat heitä vastaan, ja Usanga lähti kahden soturinsa
saattamana päällikön puheille. Päivän elämykset olivat niin
järkyttäneet mustan kersantin mieltä, että hän mieluummin halusi
neuvotella näiden ihmisten kanssa kuin ottaa kylän haltuunsa
asevoimalla, kuten asia alkuaan oli suunniteltu. Epämääräinen tunne
sanoi hänelle, että tätä viidakon osaa vartioi mahtava henki, jolla oli
väkevä valta vastustajiinsa. Usanga siis ensin ottaisi selville, missä
suhteessa kylä oli tuohon jumalaan, ja jos se olisi haltian suosima,
kohtelisi hän sitä niin ystävällisesti ja kunnioittaen kuin suinkin.

Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että päälliköllä oli ruokaa, vuohia ja
siipikarjaa, jotka hän mielellään vaihtaisi hyvää korvausta vastaan,
mutta kun se merkitsi luopumista kalliista kivääreistä ja ammuksista,
vieläpä itse ruumiinverhoistakin, alkoi Usangalle selvitä, että sotaan
oli ehkä sittenkin pakko ryhtyä, jos mieli saada ruokaa.

Onnelliseen tulokseen päästiin, kun eräs Usangan soturi keksi, että he
seuraavana päivänä lähtisivät metsästämään ja toisivat kyläläisille
tarvittavan määrän lihaa vieraanvaraisuuden korvaukseksi. Tähän
päällikkö suostui määritellen laadulleen ja paljoudelleen riistan, joka
oli maksettava vieraille annettavista jauhoista, siipikarjasta ja
yösijoista. Kun yksityiskohdista oli sovittu noin tunnin kestävän
sanasodan jälkeen, joka niin suuresti on Afrikan alkuasukkaitten
mieleen, lähtivät tulijat kylään, jossa heidät opastettiin majoihinsa.

Bertha Kircher huomasi jääneensä yksin kylän laidalla lähellä
paaluaitaa olevaan majaan. Häntä ei oltu sidottu eikä häntä myöskään
vartioitu, mutta Usanga vakuutti, ettei hän voisi paeta joutumatta
miltei varman kuoleman uhriksi suurien ja julmien leijonien asumassa
viidakossa. "Jos olet hyvä Usangalle", lopetti hän, "ei mikään voi
sinua vahingoittaa. Tulen katsomaan sinua taas, kun toiset nukkuvat.
Olkaamme ystäviä."

Villin lähdettyä alkoivat tytön kasvot vapista kuin suonenvedosta, ja
hän vaipui majan lattialle peittäen kasvonsa käsillään. Nyt hän
ymmärsi, miksi ei naisia oltu jätetty häntä vartioimaan. Se oli tuon
viekkaan Usangan työtä; mutta eikö hänen naisensa aavistaisi hänen
aikomuksiansa? Hän ei ollut mikään tuhma hanhi ja ollen täynnä
mustasukkaisuutta hän aina vakoili mustanahkaisen herransa tekoja.
Bertha Kircher tunsi, että vain tuo nainen voisi pelastaa hänet, ja
varmaan tekisikin sen, jos vain saisi tietää asiasta. Mutta kuinka hän
voisi lähettää hänelle sanan? Ollen ensi kertaa pitkästä aikaa yksin
tyttö nyt vakuuttautui, että hänen hauptmann Fritz Schneideriltä
ottamansa paperit yhä olivat ommellut hänen alusvaatteisiinsa.

Mutta oi! Mitä hyötyä niistä voisi olla hänen rakkaalle isänmaalleen?
Mutta tottumus ja antautuminen tehtäväänsä olivat niin tulleet hänen
toiseksi luonnokseen, että hän yhä piti kiinni toivosta saada jättää
paketti päällikölleen.

Alkuasukkaat näyttivät unohtaneen hänet -- ei kukaan tullut majalle
edes ruokaa tuomaan. Hän saattoi kuulla kylän toisesta päästä heidän
nauruansa ja kirkunaansa ja tiesi heidän juhlivan syöden ja
kotitekoista oluttansa juoden -- mikä kaikki oli vain omiaan lisäämään
hänen huoliansa. Olla vankina alkuasukaskylässä tutkimattoman
Keski-Afrikan sydämessä -- ja vielä lisäksi ainoana valkoihoisena
naisena juopuneen neekerijoukon keskessä! Jo pelkkä ajatuskin
kauhistutti häntä. Mutta pikkuisen sentään saattoi rakentaa sen varaan,
että hänen tähän hetkeen saakka oli annettu olla rauhassa -- ehkäpä he
sittenkin olivat unohtaneet hänet ja pian juopuisivat niin ettei heistä
olisi haittaa.

Oli jo tullut pimeä, eikä vieläkään ketään ollut tullut. Tyttö pohti,
uskaltaisiko lähteä etsimään Naratua, Usangan vaimoa, sillä Usanga ei
ehkä unohtaisi, että oli luvannut palata. Ei ketään näkynyt hänen
astuessansa majasta ja lähtiessään kylän päähän, jossa kemuilijat
juhlivat ison nuotion äärellä. Tullessaan lähemmäksi hän näki
kyläläisten vieraineen kyykkivän tulen ympärillä, jonka luona jotkut
puolialastomat soturit hypellen ja maata polkien esittivät
eriskummaista tanssia. Ruokakupit ja juomakulhot kiersivät miehestä
mieheen. Likaiset kädet sukelsivat kuppeihin ja esiin ongitut palat
ahmaistiin niin halukkaasti, että olisi voinut luulla koko joukon
olleen lähellä nälkäkuolemaa. Kulhoista ryystittiin, niin että olut
vuoti pitkin leukaa, ja astia siepattiin ahnaasti juojan kädestä
ennenkuin asianomainen olisi halunnut sitä luovuttaakaan. Juoma oli nyt
jo niin vaikuttanut moniin, että alkoivat pitää mitä sopimattominta
menoa.

Tytön varjopuolella ollen etsiessä Naratua huomasi hänet äkkiä eräs
joukosta -- isoruumiinen nainen, joka nousi ja lähti kirkuen häntä
kohti. Eleistä päättäen tyttö luuli hänen aikovan repiä hänet
kirjaimellisesti kappaleiksi. Niin hillitön ja äkkiarvaamaton oli tämä
kimppuun käynti, ettei tyttö mitenkään ehtinyt varustautua sitä
torjumaan, ja ties kuinka siinä olisi käynyt, ellei eräs soturi olisi
tullut väliin. Huomatessaan tapahtuman lähti myös Usanga hoiperrellen
ottamaan asiasta selkoa.

"Mitäs tahdot?" huusi hän. "Ruokaa ja juomaako? Tule kanssani!" ja
kietoen kätensä tytön vyötäisille hän lähti vetämään tätä kohti
kemuilevaa joukkoa.

"En tule!" huusi tyttö. "Tahdon tavata Naratua. Missä hän on?"

Tämä näytti hetkeksi selventävän neekerin sumuista sielua, oli kuin hän
hetkeksi olisi unohtanut paremman puoliskonsa. Hän silmäsi nopeasti ja
pelokkaasti ympärilleen ja ilmeisestikin tultuaan vakuutetuksi, ettei
Naratu ollut mitään huomannut, määräsi soturin, joka yhä esteli
raivostunutta neekerinaista pääsemästä tytön kimppuun, viemään tämän
takaisin majaan ja jäämään sinne vartijaksi.

Anastettuaan itselleen ensin kulhollisen olutta soturi käski tyttöä
käymään edellänsä, ja näin he lähtivät majalle, jonka oven edustalle
mies istui kyyköttämään ja juomaansa ryyppimään.

Bertha Kircher istui majan nurkkaan odottamaan tuntematonta
kohtaloansa. Hän ei voinut nukkua, sillä niin täynnä oli hänen mielensä
villejä pakosuunnitelmia, vaikkakin jokainoa niistä osoittautui
epäkäytännölliseksi. Puolen tunnin kuluttua hänen vartijansa astui
sisään ja koetti päästä puheisiin hänen kanssaan. Hapuillen pimeässä
hän laski lyhyen keihäänsä seinää vasten ja istui tytön viereen.
Puhellen hän sitten siirtyi yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin kosketti
kädellään tyttöä, joka väristen vetäytyi poispäin.

"Älä koske minuun!" huusi hän. "Sanon Usangalle, ellet jätä minua
rauhaan, ja tiedät kyllä, mitä sitten seuraa."

Mutta mies vain nauroi juopuneesti ja kaapaten häntä kiinni
käsivarresta alkoi vetää itseään kohti. Tyttö taisteli vastaan huutaen
ääneen Usangaa, ja samassa hetkessä majaa pimensikin oviaukolle
ilmaantunut mies.

"Mikä hätänä?" huusi tulija syvällä äänellä, jonka tyttö tunsi mustalle
kersantille kuuluvaksi. Hän oli siis tullut, mutta paranisivatko tytön
asiat siitä? Hän tiesi, että asia ei olisi niin, ellei osaisi Naratulla
peloitella.

Huomattuaan mitä oli tapahtunut Usanga potki soturin majasta käskien
tämän suoriutumaan tiehensä niin nopeaan kuin suinkin ja palasi sitten
murahdellen tytön luo. Hän oli aika tavalla juovuksissa, joten tytön
onnistui useita kertoja väistää häntä ja kahdesti työntää häntä niin
tarmokkaasti, että kersantti kompastui ja kaatui.

Vihdoin Usanga raivostui ja hyökäten tytön kimppuun sulki hänet pitkiin
apinankäsivarsiinsa. Takoen nyrkeillään ahdistajansa kasvoja hän koetti
päästä irti. Hän uhkasi häntä Naratun vihalla, jolloin Usanga muuttaen
menettelyänsä alkoi anella. Hänen näin kinastelussaan tytön kanssa,
luvaten suojella, ehkä vapauttaakin hänet, mennä hoippui ulos potkittu
soturi Naratun majalle päin.

Huomattuaan ettei rukouksista ja lupauksista ollut sen enempää apua
kuin uhkauksistakaan Usanga vihdoin menettäen kärsivällisyytensä ja
malttinsa tarttui raa'asti tyttöön, mutta samassa syöksyi majaan oikea
mustasukkaisuuden raivoava paholainen. Naratu oli tullut. Potkien,
kynsien, lyöden ja purren hän ajoi pelästyneen Usangan majasta, ja halu
rangaista uskotonta herraansa ja mestariansa oli vallannut hänet siihen
määrin, että hän kokonaan unohti viettelyksen aiheuttajan.

Bertha Kircher kuuli hänen kirkumistaan kylän raitilta ja vapisi
ajatellessaan, mitä saisi osakseen näiltä kahdelta, sillä hän tiesi,
että viimeistään huomenna Naratu kostaisi hänelle täysin mitoin, kun
ensin oli saanut purkaa kiukkunsa Usangalle.

Pariskunta oli ollut tiessään vain muutamia minuutteja, kun
vartija-soturi palasi. Hän katsoi majaan ja astui sitten sisään. "Nyt
ei yksikään estä minua, sinä valkoinen nainen", murisi hän astuessaan
tyttöä kohti.

       *       *       *       *       *

Ruokaillessaan Baran mehukkaan lavan ääressä Apinain Tarzan tunsi
epämääräisesti mieltään ahdistavan. Hänen olisi pitänyt olla
tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan, sillä elihän hän nyt omassa
viidakossaan, jossa saalista oli yllin kyllin ja jossa paraikaa täytti
vatsaansa mieliriistallansa. Mutta häntä vaivasi kuva hoikasta nuoresta
tytöstä, jota raa'at neekerinaiset sysivät ja löivät, ja
mielikuvituksessaan hän saattoi nähdä hänet turmeltuneiden neekerien
vankina tässä villissä maassa.

Miksi olikaan niin vaikea muistaa, että hän oli saksalainen vakoilija?
Miksi tulikaan aina mieleen, että hän oli nainen ja valkoihoinen. Mutta
asianhan hän oli jo jättänyt, hän ei siis sillä enää itseänsä vaivaisi,
vaan ajattelisi muita asioita. Mutta mielikuvapa ei väistynytkään -- se
kohosi yhä uudestaan kaikkine yksityiskohtineen hänen eteensä ja
kiusasi häntä herkeämättä. Hän alkoi miettiä, mitä neekerit hänelle
tekisivät ja niihin he hänet veisivät. Mutta tuhat tulimmaista, mitä
tekemistä hänellä oli vihollistytön kanssa? Hoitakoon itse asiansa! Hän
ei siihen puuttuisi, ei! Yö tuli, ja hän kapusi tuuheaan puuhun
levätäkseen aamuun asti, mutta unta ei tullut. Sen sijaan hän sielunsa
silmillä näki mustien naisten pitelevän pahoin valkoista tyttöä ja
kuinka tuo tyttö oli jätetty turvatta synkkään ja kauheaan viidakkoon,
neekerisoturien mielivaltaan.

Vihasta ja itsehalveksumisesta murahtaen Tarzan nousi ja lähti
heilauttamaan itseään puusta puuhun pitkin lehvistön keskitasannetta
suuntaan, jonne Usangan seurue oli iltapäivällä painunut. Tietä oli
helppo seurata, sillä se oli selväksi tallattu, ja kun hän puolenyön
seuduissa tunsi alkuasukaskylän hajun herkissä sieraimissaan, arvasi
hän tulleensa perille ja pian löytävänsä etsimänsä.

Hiipien salavihkaa kuin Numa-leijona varovan otuksen kimppuun Tarzan
liikkui äänettä pitkin paaluaitaa kuunnellen ja tarkastellen. Kylän
perältä hän löysi puun, jonka oksat ulottuivat aidan ulkopuolelle, ja
hetkeä myöhemmin hän pudottautui hiljaa kylään. Hän kulki majalta
majalle etsien korvat ja sieraimet tarkkoina jotakin todistetta
tytöstä, kunnes vihdoin aisti erään pienen majan ympäriltä hienon
tuoksun, joka miltei hukkui gomanganin vahvaan hajuun. Kylän humu oli
nyt vaiennut, sillä viimeisetkin oluen ja ruuan tähteet oli nautittu ja
neekerit makailivat turtuneina majoissaan. Tästä huolimatta Tarzan
kulki niin varovasti, ettei tärkinkään mies olisi voinut mitään
huomata.

Hän kiersi majan oven eteen ja kuunteli. Sisältä ei kuulunut
pienintäkään ääntä, mutta hän oli varma, että tyttö oli ollut siellä ja
oli ehkä vieläkin, ja hän livahti sisään hiljaa kuin ruumiiton henki.
Hetkisen hän seisoi aivan oviaukon edessä liikahtamatta kuunnellen. Ei
ketään ollut siellä, siitä hän oli varma, mutta hän tutkisi asiaa
sittenkin. Hänen silmiensä totuttua majan pimeyteen alkoi lattialla
lojuva esine hahmoutua ja osoittautui sitten äkkiä ihmisen ruumiiksi.
Tarzan astui lähemmäksi ja kumartui tarkastamaan -- se oli alastoman
neekerisoturin ruumis, rinnassa lyhyt keihäs. Hän tutki tarkkaan
jokaisen neliöjalan lattiata, palasi sitten lopuksi taas ruumiin luo ja
kumartui haistamaan keihästä, jolla surmaaminen oli suoritettu. Hymy,
joka karehti hetken hänen huulillaan, ja kevyt pään ravistus
osoittivat, että hän oli ymmärtänyt tapahtumain kulun.

Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt
pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että
tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa
villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen
mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista
viidakko ei ollut vaarallinen paikka -- siellä oli muka turvallisempaa
kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa.

Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa
heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni.
Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli
kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului
hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti
kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun
kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta
luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli
vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän
sotureistaan.

       *       *       *       *       *

Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä
oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä
mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä
voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei
ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin
hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin.

Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein
viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua -- oikeita
metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa
kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja
muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla
rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta
kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee
ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen
metsästäjiltä.

Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten
liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että
oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita
tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää
loput yöstä.

Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi
puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt
häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä
ääntä pitivät.

Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä
suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka
marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä
rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen
monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan
suurenmoisilta.

Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla
lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli
kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli
nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa
takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän
aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon
ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat,
joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva
ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen
sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa.

Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta,
mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat
alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui
kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso,
sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen,
mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki
samaan suuntaan.

Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto
kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli
sähkön nopea -- ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan,
ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti
taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan.

Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa
villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja
kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun
yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan.

Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta
mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan
tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi.
Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin
sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä
alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui
sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja
lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan
karjahduksen -- urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä
tietänyt.

Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen
viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman
vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta
samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen
hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä
puusta aukiolle.

Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher
pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä
noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin
viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana
astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa
sopusoinnun ja kauneuden -- sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen
sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka
hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta,
joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt
maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen
viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut
hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä
Wilhelmstalissa.

Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä
apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita
apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan,
tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden
omalla kielellä.

Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!"
huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee
joko sovussa tai taistelemaan -- kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo
puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä
halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään
antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin.

Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai
sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat
paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen
Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä
kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään
eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa
silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa.
Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien,
kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta
piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne
koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten
apinain suurta kuningasta.

Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee
elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää
sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo.
Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai
onko Tarzanin ensin tapettava?"

"Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan!
Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin
kimppuun.

Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä
torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja
surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen
kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan
puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea
käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin
syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen
vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea
käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen,
jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti
katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia
rauhassa vai tappaako Tarzan?"

"Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat.

Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä
olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä
rauha?"

Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen
ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan
kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai
katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen
hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea,
sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli
toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti
päälleen ja makasi sangen hiljaa.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia
dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka
heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen
kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin.

Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa.
Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako
Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?"

Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "_Ke-go-da_!" huusi hän,
"Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii
hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin
miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien
apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa
ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit
kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja
kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten
turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua,
ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota
luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin
silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen.

Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus
hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät
keltaisen vihreät silmät -- Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen
piilopaikkansa.

Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä
kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia.
Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta
aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät
katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja
avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen,
ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia,
Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta
illallistansa.

Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja
tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran.

Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti
heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti
heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo
uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta,
huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä
ikäänkuin suojellen sitä.

"Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" --
tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli
hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi
nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat
vihollisvakoojasta lausuttuina.

Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota
tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen:

"Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!"




YHDEKSÄS LUKU

Pilvistä pudonnut.


Kuninkaallisiin ilmailuvoimiin kuuluva luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwick oli tiedustusmatkalla. Oli nimittäin tullut raportti tai
paremmin sanoen huhu englantilaisten päämajaan, että vihollinen oli
astunut maihin länsirannikolle ja marssi läpi mustain mantereen
tuodakseen apua siirtomaajoukoilleen. Arveltiin, että tuo uusi armeija
oli vain kymmenen tai kahdentoista päivän matkan päässä. Asia oli
tietenkin naurettava ja mahdoton -- mutta mahdottomuuksiahan usein
tapahtuu sodassa eikä yksikään kenraali salli pienimmänkään huhun
vihollisen liikehtimisistä painua ohi tutkimatta sitä.

Tätä varten siis luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick kiirehti nyt
länttä kohti tarkoin etsien, näkyisikö saksalaisten armeijasta mitään
merkkejä. Hänen alitseen vieri laajoja metsäalueita, joiden tiheitten
lehvien peitossa kokonainen armeija olisi voinut olla kätkettynä,
samoin vuoria, niittyjä ja erämaita, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei
näkynyt. Toivoen keksivänsä edes jonkun merkin heidän kulustaan,
hylätyn kuorma-auton, särkyneet valjaat tai vanhan leiripaikan, hän yhä
jatkoi matkaansa kauemmaksi länteen, kunnes myöhään iltapuolella
ollessaan mutkittelevan joen halkoman, puiden täplittämän tasangon
yläpuolella päätti kääntyä takaisin leirille. Ehtiäksensä perille ennen
pimeän tuloa, olisi lennettävä kiivainta vauhtia, ja kun hänellä oli
runsaasti öljyä ja luotettava kone, ei hän epäillyt voivansa tehtävästä
selviytyä. Mutta juuri tällöin kone alkoikin oikutella.

Hän oli liian alhaalla voidakseen tehdä muuta kuin laskeutua maahan, ja
se hänen oli tehtävä heti, niin kauan kuin vielä voisi päästä allaan
olevalle verrattain avoimelle paikalle, sillä heti itään hänestä oli
laaja metsä, jossa häntä odottaisi kuolema tai ainakin varma tapaturma,
jos viottuneine koneineen sinne laskisi. Hän siis tuli maahan
luikertelevan joen lähellä olevalle niitylle, jossa alkoi konettaan
paikkailla.

Työskennellessään hän hyräili vuosi takaperin Lontoossa muodissa
ollutta sävelmää, niin että olisi voinut luulla hänen toverijoukon
ympäröimänä työskentelevän englantilaisella lentokentällä eikä suinkaan
ypö yksinään tutkimattoman ja villin Afrikan sydämessä. Miehelle oli
kuvaavaa hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ympäristöstään,
vaikka hänen ulkonäkönsä toisaalta ei osoittanut, että hän oli mikään
poikkeuksellisen sankarillinen luonne. Luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwick oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hoikka, rusoposkinen
ja poikamaisen näköinen nuori mies, jonka kasvojen ilme oli pikemminkin
ylellisen ympäristön ja mukavuuden kuin elämän ankarien puolien
kaavaama.

Eikä hän ollut ainoastaan näköjään välinpitämätön mihin oli joutunut ja
mitä tässä tapahtuisi, vaan oli todella huoleton. Hän ei näyttänyt
hituistakaan ajattelevan, että lukemattomat vaarat saattoivat väijyä
hänen ympärillään. Hän kumartui ja alkoi uutterasti korjata viallista
moottoria, seutuun edes vilkaisematta. Itään päin olevassa metsässä ja
mutkittelevaan jokeen rajoittuvassa viidakossa olisi voinut olla
kokonainen armeija verenjanoisia villejä eivätkä ne kuitenkaan olisi
hetkeksikään virittäneet luutnantti Smith-Oldwickin mielenkiintoa.

Vaikka hän olisi ympäristöänsä tarkastellutkin, on epäiltävää, olisiko
hän nähnyt metsän laidassa pensaikon piilossa hiipiviä olioita. On
henkilöitä, joilla sanotaan olevan kuudes aisti -- käyttääksemme
paremman puutteessa tuota nimitystä -- joka varoittaa heitä
näkymättömistä vaaroista. Näissä henkilöissä synnyttää piilossa olevan
tarkkaajan heihin keskittynyt katse levottomuutta; mutta vaikka
kaksikymmentä villiä silmäparia tuijotti luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwickiä, ei hänen levollisessa rinnassaan tuntunut niin mitään.
Hiljoilleen hyräillen hän lopetti korjauksen ja koetteli sitte
moottoria minuutin tai pari, sulki sen sitten ja astui maahan aikoen
ennen leirille lähtöään vähän oikoilla koipiaan ja tupakoida. Nyt vasta
hän silmäsi ympäristöään heti ihastuen sen villiin kauneuteen. Jossakin
suhteessa tuo puita kasvava niitty muistutti häntä Englannin
puistontapaisista metsistä, eikä hänen mieleensä mitenkään johtunut,
että tässä ympäristössä asuisi petoja ja villi-ihmisiä.

Erään kukkivan pensaan uhkeat tertut miellyttivät hänen esteettistä
silmäänsä ja niin hän savukettaan imien lähti katselemaan niitä
lähempää. Hän oli nyt jotensakin sadan metrin päässä koneestaan ja
hänen kumartuessaan kukkia tarkastelemaan havaitsi wamabojen päällikkö
Numabo hetken tulleen ja hyökkäsi miehineen pensaikosta hänen
kimppuunsa. Ensimmäisen vihjeen vaarasta sai nuori englantilainen
kuullessaan villejä huutoja takanaan olevasta metsästä. Kääntyessään
hän näki parikymmentä mustaa soturia karkaavan itseänsä kohti. Ne
juoksivat vieri vieressä, mutta lähemmäksi tultuaan vähensivät
tuntuvasti vauhtiansa. Kerran vain silmäistyään luutnantti
Smith-Oldwick huomasi heidän ehtineen liian lähelle hänen voidaksensa
päästä koneensa luo ja samalla hän myös oli täysin selvillä heidän
vihamielisistä aikeistansa. Hän näki heidän olevan aseistettuja
keihäillä, jousilla ja nuolilla, joten hän pistoolistansa huolimatta
joutuisi jo ensi yhteenotossa heidän saaliiksensa. Heidän
sodankäynnistään hän tiesi, että luonnontilassa olevien neekerien
luonteen mukaisesti he perääntyisivät pienintäkin vastusta
kohdatessaan, mutta että he siten useita kertoja edennyttyänsä ja
peräännyttyänsä kiihoittaisivat itsensä raivoon kirkumalla, hyppimällä
ja tanssimalla, jolloin he vihdoin voisivat tehdä lopullisen harkitun
hyökkäyksen.

Kun Numabo juoksi etunenässä ja oli lisäksi suurikokoinen ja
sotaisamman näköinen kuin muut ja siis itsestään tarjoutui
maalitauluksi, tähtäsi englantilainen ensin häneen. Hän ei osannut,
onnettomasti kylläkin, sillä päällikön kuolema olisi voinut
lopullisesti ajaa pakoon toisetkin. Kuula suhahti Numabon ohi osuen
hänen takanaan olevan soturin rintaan, ja kun mies kiljahtaen kaatui,
perääntyivät muut, mutta pahaksi onneksi eivät takaisin metsään, vaan
lentokoneelle päin, joten luutnantti ei päässyt siihen turvautumaan.

Äkkiä he pysähtyivät ja kääntyivät häneen puhuen ja huitoen kovasti.
Sitten eräs joukosta ilmaan hypähtäen alkoi hosua keihäällänsä ja
päästellä villejä sotahuutoja, mikä pian sytytti muutkin, niin ettei
aikaakaan, kun he jo kaikki samoilla tempuilla yllyttivät sammuvaa
rohkeuttansa uuteen hyökkäykseen.

Toisella kerralla he jo tulivat lähemmäksi englantilaista, ja vaikka
hän aseellaan kaasi heistä taas yhden, sai hän jo väistellä paria
kolmea heidän keihästänsä. Hänellä oli viisi kuulaa jälellä, mutta
sotureita oli vielä kahdeksantoista, niin että hänen kohtalonsa oli
varma, ellei hänen onnistuisi peloittaa heitä tiehensä.

Heihin kyllä vaikutti se seikka, että jokainen yritys maksoi miehen, ja
siksi he viivyttelivätkin ennenkuin uuteen ryhtyivät. Kun he vihdoin
niin pitkälle pääsivät, oli se paremmin järjestetty kuin edelliset,
sillä nyt he kolmeen osaan jakaantuneina kävivät hänen kimppuunsa yhtä
aikaa eri puolilta, ja vaikka luutnantin pistooli tekikin hyvin
tehtävänsä, tyhjeni se vihdoin, jolloin hän oli villien. He näyttivät
tietävän ammuksien loppuneen ja ympäröivät hänet ilmeisestikin aikoen
saada saaliinsa elävänä, sillä helppohan heidän olisi ollut seivästää
hänet keihäisiinsä.

Parin kolmen minuutin aikana he parveilivat hänen ympärillänsä, kunnes
vihdoin Numabon käskystä yhtä aikaa kävivät hänen kimppuunsa ja
huolimatta hoikan luutnantin jakelemista iskuista saivat hänet piankin
keihäänvarsillaan maahan lyödyksi.

Hän ei ollut pahastikaan vioittunut, kun he hänet vihdoin vetivät ylös,
sitoivat kädet selän taakse ja tylysti pakottivat kulkemaan edellänsä
viidakkoon.

Joukon hoputtaessa häntä pitkin kapeaa polkua ei hän voinut muuta kuin
ihmetellä, miksi hänet oli haluttu kiinni elävänä. Hän tiesi olevansa
sydänmaalla siksi kaukana, ettei hänen univormullaan ollut mitään
vaikutusta tähän alkuasukasheimoon, joka luultavasti ei ollut kuullut
maailmansodasta edes huhuiltavan, ja hän saattoi vain olettaa
joutuneensa jonkun viilin suuruuden sotilasten käsiin. Ja hänen
kohtalonsa riippuisi nyt tuon samaisen kuninkaallisesta oikusta.

He olivat matkanneet ehkä puolen tuntia, kun englantilainen näki
edessään joen rannalla kylän, jonka talojen olkikatot kohosivat
kömpelötekoisen, mutta vahvan paaluaidan yli, ja siinä samassa he jo
astuivatkin kylän kujalle, jossa heidät heti ympäröi joukko naisia,
lapsia ja sotureita. Hän tietenkin veti tuon kiihoittuneen lauman
huomion puoleensa, ja näytti siltä, että aikomus oli lähettää hänet
toiseen maailmaan niin sukkelaan kuin suinkin. Naiset varsinkin olivat
ilkeämpiä kuin miehet lyöden ja kynsien kuka vain lähelle pääsi, kunnes
vihdoin Numabo huomasi olevan parasta käydä väliin, säästääksensä hänet
muunlaista kohtaloa varten, mikä se sitten olisikaan.

Sotilasten työntäessä ihmisjoukkoa syrjään ja avatessa tietä
valkoihoiselle vangille, näki tämä kylän vastaisesta päästä tulevan
neekerijoukon, joka oli puettu kaikenkarvaisiin saksalaisiin
univormuihin. Tämä häntä alussa kummastutti ja hän luulikin jo
tavanneensa jonkun osan armeijaa, jonka oli huhuttu lähteneen
länsirannikolta ja jota hän juuri oli ollut etsiskelemässä.

Nyrpeä hymy karehti hänen huulillansa hänen ajatellessaan, millaisessa
tilanteessa sai tuon tiedon, sillä vaikka hän ei suinkaan ollut
toivoton, huomasi hän, että vain pelkästä sattumasta voisi päästä
pakoon ja takaisin koneensa luo.

Univormupukuisten mustanahkojen joukossa oli roteva kersantin asuun
puettu neekeri, ja kun tämä huomasi englantilaisen upseerin, pääsi
häneltä äänekäs kirous, johon hänen toverinsa heti yhtyivät, ja kaikki
yhdessä lähtivät luutnanttiparan kimppuun.

"Mistä sait englantilaisen?" kysyi musta Usanga-kersantti
Numabo-päälliköltä. "Onko muita hänen muassaan?"

"Hän tuli taivaalta", vastasi alkuasukaspäällikkö, "kumman näköisessä
oliossa, joka lensi kuin lintu ja peloitti meitä ensin kovasti, mutta
katseltuamme sitä pitkän aikaa näimme ettei se ollutkaan elävä. Kun
tämä valkonahka sitten jätti sen, hyökkäsimme hänen kimppuunsa, ja
vaikka hän surmasi eräitä sotureitamme, otimme hänet kiinni, sillä me
wamabot olemme urhoollisia miehiä ja suuria sotureita."

Usangan silmät pyöristyivät. "Lensikö hän tänne pilvistä?" kysyi hän.

"Lensi", vastasi Numabo. "Suuressa lintua muistuttavassa esineessä hän
lensi tänne taivaalta. Esine on vielä tuolla lähellä joen toista mutkaa
olevia neljää puuta. Jätimme sen sinne, kun emme sitä tunteneet, ja
pelkäsimme siihen koskea, ja siellä se vieläkin on, ellei se ole
lentänyt tiehensä."

"Ei se voi lentää ilman tätä miestä", sanoi Usanga. "Se kauhea kapine
täytti soturimme pelolla, sillä se lensi öisin leirimme yli ja
pudotteli sinne pommeja. Oli hyvä, Numabo, että vangitsit valkoisen
miehen, sillä hän olisi lentänyt kylänne yli tänä iltana ja surmannut
kaikki sen asukkaat. Englantilaiset ovat sangen ilkeätä väkeä."

"Hän ei enää koskaan lennä", sanoi Numabo. "Ei ihmisen sovellu lentää
ilmassa, vain pahansuovat henget tekevät niin, ja Numabo-päällikkö
kyllä huolehti siitä, ettei valkonaama enää ryhdy sellaisiin hommiin",
ja näin sanoen työnsi hän nuorta upseeria raa'asti kohti kylän keskessä
olevaa majaa, jonne hänet teljettiin kahden rotevan soturin
vartioimana.

Oman onnensa nojassa hän sai olla yli tunnin, jona aikana hän turhaan
yritti irroittaa siteitä ranteistaan. Sitten astui majaan musta
Usanga-kersantti ja lähestyi vankia.

"Mitä minulle aiotaan tehdä?" kysyi englantilainen. "Minun maani ei ole
sodassa tämän heimon kanssa. Te puhutte heidän kieltänsä. Sanokaa
heille, etten ole heidän vihollisensa, että kansani on mustien ystävä
ja että heidän täytyy laskea minut rauhassa menemään."

Usanga nauroi. "Eivät he eroita englantilaista saksalaisesta", sanoi
hän. "Ei heitä liikuta, kuka olette, sen he vain tietävät, että olette
valkoihoinen ja siis vihollinen."

"Mutta miksi he sitten ottivat minut kiinni elävänä?" kysyi luutnantti.

"Tulkaa", sanoi Usanga ja vei englantilaisen majan ovelle. "Katsokaa",
sanoi hän mustalla sormellansa osoittaen kylän raitin päähän, jossa
avautui pieni tori.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick näki neekerittärien siellä
asettelevan risukimppuja paalun ympärille ja sytyttelevän tulia isojen
kattiloiden alle. Hänen kohtalonsa oli siis liiankin selvä.

Usanga piti tarkasti silmällä valkoista miestä, mutta jos hän odotti
saavansa nähdä pelon merkkejä, erehtyi hän peräti, sillä nuori
luutnantti vain kohautti olkapäitään ja kääntyi häneen päin sanoen:
"Aiottekos te ryökäleet syödä minut?"

"Ei minun mieheni", vastasi Usanga. "Me emme syö ihmislihaa, mutta
wamabot syövät. He teidät syövät, mutta me teidät surmaamme
juhlapaistiksi, engelsmanni."

Englantilainen jäi oviaukosta tarkkaavasti katselemaan, kuinka
valmisteltiin syöminkejä, jotka niin julmasti päättäisivät hänen
maallisen elämänsä. Todennäköisesti hän hiukan pelkäsi, mutta kätki sen
viileän järkähtämättömyyden naamarin alle. Uhrin urheus ei ollut
vaikuttamatta karkeaan Usangaankaan, sillä vaikka hän oli tullut
kiusoittelemaan, ehkäpä kiduttamaankin, avutonta vankia, ei hän nyt
tehnyt kumpaakaan, vaan tyytyi vain soimaamaan valkoista rotua, etenkin
englantilaisia, joiden lentäjät olivat tuottaneet paljon tuhoa Saksan
Itä-Afrikan alkuasukasjoukoille.

"Tästä lähtien teidän isot lintunne eivät enää lennä miehiemme yli ja
syökse joukkoomme tuhoa tuottavia pommejaan -- Usanga pitää siitä
huolen", ja hän lähti äkkiä tiehensä kohti miehiänsä, jotka, paalun luo
kokoontuneina naurattivat siellä naisiansa.

Hetkeä myöhemmin englantilainen näki heidän lähtevän kylän portista
ulos, jolloin hän taas alkoi hautoa turhia pakoajatuksia.

       *       *       *       *       *

Useita maileja kylästä pohjoiseen oli lähellä virtaavaa jokea pieni
ylänne, jota viidakko oli kiertänyt jättäen vain muutamia puita tuolle
muutaman tynnyrinalan suuruiselle ruohoakasvavalle alalle. Täällä
työskentelivät ahkerasti mies ja tyttö rakentaen aitaa, jonka
ympäröimälle alalle olivat jo pystyttäneet olkikattoisen majan.

He työskentelivät miltei ääneti vain silloin tällöin vaihtaen
keskenänsä jonkun ohjeen tai kysymyksen. Lantiovaatetta lukuunottamatta
oli mies alasti. Aurinko ja tuuli olivat parkinneet hänen ihonsa
tummanruskeaksi. Hän liikkui sirosti kuin viidakkokissa, ja raskaiden
esineiden nosto oli hänelle yhtä helppoa kuin tyhjien käsien
kohottaminen.

Kun mies ei katsonut tyttöön, huomasi tämä silmiensä vetäytyvän mieheen
ja joka kerta oli niissä silloin hämmästynyt ilme -- ikäänkuin edessä
olisi ratkaisematon arvoitus. Hänen tunteensa miestä kohtaan olivat
pelonsekaiset, sillä lyhyenä tuttavuusaikana hän oli tuossa
puolijumalan-kauniissa jättiläisessä huomannut sekä yli-ihmisen että
viidakon villin pedon kummasti yhtyneinä. Ensin hän oli tuntenut vain
naisellista pelkoa, joka tietenkin johtui hänen onnettomasta
asemastaan.

Oli jo tarpeeksi kauhistavaa olla Keski-Afrikan tutkimattomissa
seuduissa kaksin villin miehen kanssa, mutta vielä pahemmaksi kävi
asia, kun tiesi tuon miehen olevan verivihollisen ja että oli
hyökkäämällä hänen kimppuunsa vielä yksityisesti antanut aihetta
yrmeihin suunnitelmiin.

Kuukausi takaperin hän oli nähnyt miehen ensi kerran tämän tullessa
saksalaisten päämajaan ja ryöstäessä sieltä onnettoman majuri
Schneiderin, jonka kohtalosta upseeritoverit eivät olleet saaneet
pienintäkään tietoa. Sitten hän oli nähnyt hänet taas, kun mies pelasti
hänet leijonan kynsistä ja otti hänet vangikseen selittäen tunteneensa
hänet englantilaisten leirissä. Tällöin hän oli iskenyt hänet maahan
pistoolinsa perällä ja paennut. Että mies ei kenties kuitenkaan
tahtonut henkilökohtaista kostoa, oli käynyt ilmi Wilhelmstalissa tuona
yönä, jolloin hän oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta ei
ollut kajonnut häneen.

Ei, häntä hän ei ymmärtänyt. Mies vihasi häntä, mutta samalla kuitenkin
suojeli, sitähän todisti se seikka, että oli estänyt isot apinat
repimästä häntä palasiksi hänen ollessaan pakomatkalla wamabojen
kylästä, jonne musta Usanga-kersantti oli hänet vankina kuljettanut.
Mutta miksi hän suojeli häntä? Mitähän hirveätä tarkoitusta varten tuo
kesytön vihollinen varjeli häntä julman viidakkonsa muilta olioilta?
Hän koetti karkoittaa ajatuksistansa tulevan kohtalonsa pohtimisen,
mutta yhä vain mielikuvat ahdistivat häntä, vaikka hänen olikin pakko
myöntää, ettei miehen käytöksessä ollut mitään, joka tukisi hänen
pelkoansa. Hän arvosteli ehkä häntä mittakaavan mukaan, jota oli
oppinut käyttämään muille miehille, ja piti häntä villinä olentona,
jolta ei voinut odottaa enempää ritarillisuutta kuin tuttavapiirinsä
sivistyneiltä herroilta.

Neiti Bertha Kircher oli luonteeltaan seurusteleva ja hilpeä. Hän ei
ollut taipuva antautumaan sairaalloisten enteiden pohtimiseen ja ennen
kaikkea hän kaipasi seuraa lähimmäistensä kanssa ja ajatusten vaihtoa,
mikä on selvä eroitus ihmisen ja eläinten välillä. Tarzan taas ei
seuraa tarvinnut. Oleskellessaan monet vuodet puoliksi yksin olentojen
parissa, joiden suullinen seurustelukyky oli tavattoman rajoitettu, hän
oli miltei kokonaan saanut turvautua omaan ajanviettokykyynsä.

Hänen toimelias mielensä ei ollut koskaan levossa, mutta kun hänen
viidakkotoverinsa eivät voineet seurata eivätkä ymmärtää hänen
mielikuvituksensa lentoa, oli hän jo aikoja sitten oppinut pitämään
kaikki omina hyvinään, joten hänellä ei nytkään ollut tarvetta uskoa
niitä muille. Tämä yhtyneenä hänen vastenmielisyyteensä tyttöä kohtaan
riitti sulkemaan hänen huulensa paitsi mikäli kyseessä oli jokin
välttämätön sananvaihto. Bertha Kircher oli naisellinen nainen ja
huomasi siis piankin, että oli tavattoman harmittavaa, kun ei saanut
keskustella, vaikka kerran oli puhekumppani. Hänen pelkonsa haihtui
vähitellen, ja hän oli pakahtua tyydyttämättömästä uteliaisuudesta,
mitä mies aikoisi hänelle tehdä ja kuka hän oli, sillä hän ei muuta
voinut kuin arvailla ja ihmetellä niin hänen entistä kuin nykyistäkin
outoa elämäänsä viidakossa, jossa oli ystävystynyt villeihin apinoihin
ja seurustellut niiden kanssa.

Pelon kadottua hän sai tarpeeksi rohkeutta kysyä häneltä, mitä aikoisi
tehdä, kun maja ja suoja-aita olivat valmiit.

"Lähden länsirannikolle, jossa olen syntynyt", vastasi Tarzan. "En
tiedä vielä koska. Koko elämä on edessäni, eikä viidakossa ole syytä
kiirehtiä. Me täällä emme aina juokse paikasta toiseen kuten te
ulkomaailman ihmiset. Kun olen ollut täällä kylliksi, lähden länteen,
mutta ensin minun on huolehdittava, että teillä on turvallinen paikka
nukkuaksenne ja että olette oppinut hankkimaan välttämättömimmät
tarpeenne. Ja se ottaa aikaa."

"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huudahti tyttö, ja hänen äänensä
ilmaisi, kuinka hän pelkäsi tuota mahdollisuutta. "Aiotteko jättää
minut tänne yksin kauheaan viidakkoon petojen ja villi-ihmisten
saaliiksi satojen mailien matkan päähän valkoisten asutuksista, tänne,
missä kaikki ilmeisesti viittaa siihen, ettei sivistyneen ihmisen jalka
ole milloinkaan näitä seutuja polkenut."

"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "En minä ole teitä tänne tuonut.
Kohtelisiko kukaan teidän miehistänne tämän paremmin vihollisen
naisia?"

"Kyllä!" huudahti tyttö. "Varmasti. Ei yksikään mies minun rotuani
jättäisi valkoihoista naista yksinään tähän hirveään seutuun."

Tarzan kohautti leveitä hartioitansa. Keskusteluhan oli hyödytöntä,
eikä hän pitänyt siitä, että se kävi saksaksi. Hän olisi tahtonut tytön
puhuvan englantia, ja samassa johtui hänen mieleensä, että oli nähnyt
hänet valepuvussa englantilaisten leirissä, joten hän siis luultavasti
osasi englantia, ja niinpä hän kysäisi.

"Tietysti puhun", huudahti tyttö, "mutta en tietänyt teidän puhuvan."

Tarzan huomasi hänen kummastuksensa, mutta ei antanut mitään selitystä.
Häntä vain ihmetytti, kuinka tyttö saattoi ihmetellä englantilaisen
englannintaitoa, ja samassa johtui hänen mieleensä, että tyttö
nähtävästi piti häntä vain viidakkoihmisenä, joka sattumalta oli
oppinut saksaa usein käymällä saksalaisten uutisasutuksilla. Siellähän
vain tyttö oli hänet nähnyt eikä siis kai tietänyt hänen olevan
englantilaisen synnyltä ja omistavan kodin Englannin Itä-Afrikassa.
Samantekevää mitä tyttö hänestä tietäisi, ja mitä vähemmän, sen
paremmin hän saisi ongituksi häneltä tietoja saksalaisten
vakoilutoiminnasta ja -järjestelmästä, jonka edustaja tyttö oli. Ja
niin hän antoi tytön jäädä uskoon, että hän oli se, miltä näyttikin --
villin viidakon kesytön asukas, jolla ei ollut heimoa eikä isänmaata ja
joka vihasi kaikkia valkoihoisia yhtä paljon, ja näin hän todella
ajattelikin. Sehän selitti täysin hänen hyökkäyksensä majuri
Schneiderin ja tämän veljen hauptmann Fritzin kimppuun.

Taas he ryhtyivät jatkamaan aitaa, joka olikin jo miltei valmis, tytön
auttaessa parhaan kykynsä mukaan. Tarzan ei voinut muuta kuin nyrpeästi
panna merkille, kuinka halusta tyttö tahtoi olla hänelle avuksi tuossa
useinkin hankalassa työssä koota ja järjestää piikkisiä pensaita
tilapäiseksi suojaksi petoeläimiä vastaan. Hänen käsiensä ja
käsivarsiensa pehmeää lihaa olivat okaat repineet verille asti, eikä
Tarzan voinut muuta kuin tuntea omantunnon vaivaa, että oli antanut
hänen tehdä tätä työtä, ja niin hän lopulta kaskikin häntä lakkaamaan
siitä.

"Miksi?" kysyi tyttö. "Ei se ole minulle sen vaivalloisempaa kuin
teillekään, ja kun se kerran on vain minun suojakseni aiottu, en
ymmärrä, miksi en tekisi omaa osaani työstä."

"Te olette nainen", vastasi Tarzan. "Tämä ei ole naisen työtä. Jos
haluatte jotakin tehdä, niin ottakaa nuo tänä aamuna tuomani kurpitsan
kuoret ja menkää joelle täyttämään ne. Voitte tarvita niitä, kun olen
poissa."

"Kun te olette poissa --", sanoi tyttö. "Aiotteko siis lähteä?"

"Kun aita on valmis, lähden hankkimaan lihaa", vastasi Tarzan.
"Huomenna teen samoin ja otan teidät mukaani näyttääkseni kuinka siinä
on meneteltävä, kun itse siihen ryhdytte."

Sanaa virkkamatta tyttö otti kulhot ja lähti joelle. Täyttäessään niitä
kärsi hän julmista aavistuksista, tiesi Tarzanin tuominneen hänet
kuolemaan ja että sinä hetkenä, kun hän jättäisi hänet, alkaisi tuomion
täytäntöönpano, sillä olisi kysymys vain ajasta -- jopa sangen lyhyestä
ajasta -- ennenkuin julma viidakko ottaisi hänet, sillä eihän
yksinäinen nainen kykenisi menestyksellisesti taistelemaan elämästään
viidakossa, jonka koko elämä perustui väkevämmän oikeuteen.

Hän oli niin syventynyt näihin synkkiin mietteisiin, ettei nähnyt eikä
kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Koneellisesti hän täytti kulhot,
nosti ne ylös, ja kääntyi hitaasti majalle päästäen puoliksi
tukahtuneen huudahduksen ja vetäytyen takaisin suojellaksensa itseänsä
uhkaavalta olennolta, joka sulki hänen paluutiensä.

Metsästellessään vähän erillään heimostansa oli Go-lat, kuningasapina,
nähnyt hänen käyvän joella, ja hänetpä tyttö nyt kohtasi. Go-lat ei
ollut mikään kauneuden perikuva, jos käytetään sivistyneen maailman
mittapuuta, mutta hänen heimonsa naaraat ja hän itse pitivät tuota
kiiltävää hopeatäplikästä turkkia, noita voimakkaita polviin asti
ulottuvia käsivarsia ja mahtavien olkien väliin uponnutta pallopäätä
suuren kauneuden todisteina. Hänen julmat verestävät silmänsä, leveä
nenänsä, avara kitansa ja pitkät torahampaansa vain lisäsivät hänen
heimonsa naaraitten ihastusta tähän aarniometsän Adonikseen.

Epäilemättä hän pienissä villeissä aivoissaan oli täysin vakuutettu,
että tarmanganin outo naaras ihastelisi häntä, komeata Go-latia, sillä
eihän voinut olla puhettakaan, ettei hän kauneudessa monin verroin
voittanut karvatonta valkoista apinaa.

Mutta Bertha Kircher näki vain pedon, hirveän ja peloittavan ihmisen
irvikuvan. Jos Go-lat olisi tietänyt hänen ajatuksensa, olisi häntä kai
kovasti harmittanut tai muutoin hän olisi laskenut sen tytön typeryyden
syyksi. Kuullessaan tytön huudon Tarzan katsahti ylös ja ymmärsi heti
hänen kauhunsa syyn. Hypähtäen kevyesti aidan yli hän lähti nopeasti
juoksemaan kohti Go-latia, joka lähenteli tyttöä tulkiten tunteitansa
matalilla ystävyyttä uhkuvilla kurkkuäänteillä, vaikka ne tytöstä
olivat pedon raivostunutta murinaa. Tarzanin päästyä lähemmäksi huusi
hän kovaa apinalle, jolloin tyttö kuuli ihmisen huulilta lähtevän
samoja ääniä kuin ihmisapinankin.

"En minä ahdista sinun naarastasi", sanoi Go-lat Tarzanille.

"Minä sen kyllä tiedän, mutta hän ei", vastasi apinamies. "Hän on kuin
Numa ja Sheeta, jotka eivät ymmärrä meidän puhettamme. Hän luulee sinun
tahtovan ahdistaa häntä."

Tarzan oli jo päässyt tytön luo. "Se ei tee teille mitään pahaa", sanoi
hän. "Ei tarvitse pelätä. Tuo apina on jo oppinut läksynsä. Hän tietää
Tarzanin olevan viidakon herran. Tarzanin omaan hän ei koske."

Tyttö loi nopean silmäyksen miehen kasvoihin. Oli ilmeistä, että hänen
lausumansa sanat olivat merkityksettömät ja että tuo oletettu
omistusoikeus oli vain keino suojella häntä pedolta.

"Mutta minä pelkään sitä", sanoi tyttö.

"Ette saa osoittaa pelkoanne. Nämä apinat tulevat usein olemaan
lähellänne. Ja silloin juuri on turvallisuutenne taatuin. Ennen
lähtöäni neuvon teille keinon suojella itseänne, jos joku niistä sattuu
hyökkäämään kimppuunne. Jos olisin te, etsisin niiden seuraa. Vain
harvat viidakon eläimistä uskaltavat hyökätä niiden kimppuun, kun niitä
on useampia koolla. Jos annatte tietää, että pelkäätte, on elämänne
alituisessa vaarassa. Etenkin naaraat hyökkäisivät kimppuunne. Annan
niiden ymmärtää, että kykenette puolustautumaan ja surmaamaan. Jos on
välttämätöntä, osoitan teille miten se käy, ja silloin ne kunnioittavat
ja pelkäävät teitä."

"Tahdon koettaa", sanoi tyttö, "mutta pelkään sen olevan vaikeaa. Tuo
on kamalin olio, minkä milloinkaan olen nähnyt."

Tarzan hymyili. "Epäilemättä se ajattelee teistä samaa."

Tällä välin oli useita apinoita saapunut aukiolle, joten he nyt olivat
koko parven keskessä. Siinä oli useita uroksia, eräitä nuoria naaraita
ja joitakuita vanhempia, joiden penikat riippuivat niiden selällä tai
telmivät jaloissa. Vaikka ne olivat nähneet tytön dumdum-yönä, jolloin
Sheeta oli pakottanut hänet hyppäämään kätköstään tanssitantereelle,
olivat ne silti yhä kovin uteliaita hänestä. Eräät naarat tulivat aivan
hänen viereensä hypistelemään hänen vaatteitansa ja tekemään
huomautuksia toisillensa omalla kummalla kielellään. Tahtoansa
terästäen tytön onnistui käydä läpi tämä ankara koetus ilmaisematta
kauhuansa ja inhoansa. Tarzan piti häntä tarkasti silmällä hymy
huulillaan. Hänen äskeiset muistonsa sivistyneestä maailmasta olivat
vielä niin tuoreet, että hän täysin tajusi tytön kärsimyksen, ja oli
pakotettu ihailemaan vihollisvakoojan mielenlujuutta. Äkkiä hän kääntyi
apinoihin.

"Tarzan lähtee metsästämään itselleen ja kumppanillensa", sanoi hän.
"Toverini jää tuonne", hän osoitti tässä majaa, "pitäkää huolta, ettei
kukaan heimosta ahdista häntä. Ymmärrättekö?"

Apinat nyökkäsivät. "Emme tee hänelle pahaa", sanoi Go-lat.

"Ette todellakaan", sanoi Tarzan. "Sillä jos teette, tappaa Tarzan
teidät." Sitten hän kääntyi tytön puoleen sanoen: "Tulkaa. Lähden nyt
metsästämään. Teidän on parasta jäädä majalle. Apinat ovat luvanneet
olla koskematta teihin. Jätän keihääni teille. Se on paras ase, jos
teidän olisi pakko puolustautua, mutta en luule minkään vaaran uhkaavan
sinä lyhyenä aikana, kun olen poissa."

Hän lähti tytön kanssa aidalle asti, ja tämän astuttua sisäpuolelle,
sulki aukon piikkipensailla ja kääntyi sitten metsälle. Tyttö katseli
hänen jälkeensä ja pani merkille miehen joustavan kissankepeän astunnan
ja joka liikkeen sirouden, mikä kaikki niin hyvin sopeutui hänen
olentonsa täydelliseen kauneuteen. Hän näki hänet metsänreunalle
päästyään heilauttavan itsensä kepeästi puuhun ja katoavan näkyvistä.
Tyttö lähti majaan, ja nainen kun oli, heittäytyi lattialle, samalla
purskahtaen itkuun.




KYMMENES LUKU

Villien vallassa


Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli
parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen
jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua
hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki
viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai
Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän
voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän
vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä
kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän
katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli
syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha.

Tarzanin päähuveja oli säikytellä mustia. Hän nautti enemmän kuin
mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia
kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät
pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis
tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen
näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi
ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa.

Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti
eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän
nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa
tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen
se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen
yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä
suihinsa.

Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki
varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut
tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki
hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle
kylän raittia.

Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta
pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja
nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei
alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut.
Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja
kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen
valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen
putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain
joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen
sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa
hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti."

Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja
kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick
odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja
jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä
pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli
kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin,
mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku
heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta
kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen
uhrien surmaamista.

Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan
sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää
tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa
vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt
täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova
onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi
vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset
varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja
hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi
päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat
villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin.

Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan.
Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä.
Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen
vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun
hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet,
valaisi hymy hänen kasvojansa.

"He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän.

Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä",
sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne.
Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?"

Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän.
"Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua
kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan
päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät
toki olisi minua elävänä saaneet."

"Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen.

"Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt
toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta,
vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli
sytytetty hänen jalkoihinsa."

Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon,
ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta
en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden
paholaisten edessä."

"Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä
ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu.
Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen
nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin.
Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se
tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet
-- minä ainakin!"

"Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori
luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä."

Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni
siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian
Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi
niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin
englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä
olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin.

Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi
vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti
päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä
hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä
jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät
kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään
katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti
pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä
ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä."

       *       *       *       *       *

Zu-tag metsästeli yksiksensä kaukana suuren apinan Go-latin muusta
heimosta. Zu-tag (Vankkaniska) oli nuori, juuri äsken kypsyysiän
saavuttanut uros. Hän oli iso, voimakas ja peloittava sekä samalla
heimolaisiansa järjeltään paljon etevämpi, mikä seikka ilmeni hänen
täyteläisemmästä ja pystymmästä otsastansakin. Go-latkin jo hänestä
pelkäsi kuninkuutensa laakerien anastajaa ja siksi kohteli häntä
yrmeästi ja kateellisesti. Tästäkin syystä Zu-tag metsästeli paljon
yksiksensä, mutta toisaalta myös hänen pelottomuutensa sai hänet
vaeltamaan kauas suojelusta antavasta laumasta. Tästä hänen tavastaan
oli se suuri etu, että hän oppi yhä enemmän turvautumaan omaan itseensä
ja kasvatti siten älyänsä ja huomiokykyänsä.

Tänään hän oli metsästellyt etelässä päin ja palasi nyt pitkin polkua,
jota hän usein kulki, syystä että se johti gomanganien kylän ohi ja hän
oli aina tuntenut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta heidän miltei
apinamaisia tekojansa ja tapojansa kohtaan. Kuten ennenkin asettui hän
nytkin puuhun, josta saattoi nähdä kylään ja tarkastella kyläläisiä
suorittamassa jokapäiväisiä töitänsä.

Tuskin oli Zu-tag päässyt haluamallensa oksalle, kun häntä kuten
kyläläisiäkin hätkähdytti Tarzanin maahan putoaminen toisen
metsänjättiläisen oksilta. Hän näki neekerien kokoontuvan tainnoksissa
olevan ruumiin ääreen ja sitten kantavan sen majaan. Heti hän nousi
oksalla seisten täyteen pituuteensa ja kohotti kasvonsa taivaaseen päin
huutaaksensa ilmi villin vastalauseensa ja haasteensa, sillä hän oli
ruskeaihoisen tarmanganin tuntenut samaksi oudoksi valkoiseksi
apinaksi, joka pari päivää sitten oli tullut heidän dumdum-juhlaansa ja
siellä helposti nujertamalla heidän parvensa väkevimmän voittanut tämän
uhkean nuoren uroksen kunnioituksen ja ihailun.

Zu-tagin uhkarohkeutta hillitsi synnynnäinen viekkaus ja varovaisuus.
Ennenkuin hän siis ehti huutaa julki vastalausettansa, juolahti hänen
mieleensä ajatus pelastaa tuo ihmeellinen valkoinen apina yhteisen
vihollisen, gomanganien, käsistä, joten hän pysyikin ääneti, päättäen
että salavihkaa toimien saataisiin aikaan enemmän kuin lihasvoimalla ja
raateluhampailla.

Ensin hän ajatteli yksinään lähteä kylään ja kantaa pois tarmanganin,
mutta nähdessänsä lukuisat vartijat, joista useat istuivat aivan
vankimajan oven edessä, päätteli hän siinä olevan työtä enemmän kuin
yhdelle ja niinpä hän lähti ääneti kuin oli tullutkin lehvästötietä
pohjoista kohti.

Heimo yhä vielä oleili lähellä aukiota, jonne Tarzan ja Bertha Kircher
olivat rakentaneet majan. Toiset siellä laiskanlaisesti etsivät metsän
reunamilta ruokaa, toisten taas kyykötellessä aukiolla kasvavien
harvojen puiden siimeksessä.

Tyttö oli kuivannut kyyneleensä ja ilmaantunut majan ovelle ja katseli
nyt pelokkaasti etelään päin, jonne Tarzan oli kadonnut. Tavan takaa
hän loi epäluuloisen katseen ympärillään liikuskeleviin isoihin ja
takkuisiin apinoihin. Kuinka helppoa olisikaan niiden tulla aitauksen
sisälle ja surmata hänet. Yhä uudestaan hän huomasi, kuinka peräti
avuton hän oli keihäinensä noiden hartiakkaiden, häränniskaisten,
lihakasten ja karvaisten petojen parissa. Hän ei tietänyt koskaan ennen
nähneensä sellaisia raa'an voiman ruumiillistumia kuin nuo väkevät
urokset olivat. Niiden suuret kädet katkaisisivat hänen mitättömän
keihäänsä kuin tulitikun ja niiden kevyin isku merkitsi hänelle
tajuttomuutta ja kuolemaa. Hänen juuri hautoessansa näitä synkkiä
ajatuksia pudottautui aukiolle viidakon puista voimakas nuori
urosapina. Tällöin vielä kaikki apinat olivat hänestä aivan
samannäköisiä, vasta myöhemmin hän alkoi huomata niiden eroavan
toisistansa kasvojen piirteissä ja vartalossa aivan kuin ihmissuvun
yksilöt. Mutta jo nytkään hän ei voinut olla panematta merkille tuon
äsken tulleen voimaa ja ketteryyttä, vieläpä ihailikin sen raskaan ja
mustan, hopeatäpläisen turkin kiiltoa.

Oli ilmeistä, että tulija oli sisäisesti kovin kiihtynyt, vaikka ei
sitä näyttänytkään. Se ilmeni hänen käyttäytymisestänsä jo kaukaa, eikä
tyttö ollut ainoa, joka sen huomasi, sillä nähdessään hänen tulevan
muut apinat lähtivät häntä vastaan muristen ja karvat porholla.
Go-latkin oli parvessa mukana ja hän lähestyi tulijaa niska ja
selkäkarvat törröttäen, raateluhampaat paljaina ja päästäen matalia
murahduksia, sillä eihän voinut tietää, tuliko Zu-tag rauhan vai
taiston aikein. Vanha kuningas oli aikoinaan nähnyt muidenkin nuorten
apinain näin lähestyvän täynnä vakaita tuumia ryöstää häneltä
hallitsijan valta. Hän oli nähnyt urosapinain miltei hulluina
hyökkäävän viidakosta heimon kimppuun eikä hän siis tässä suhteessa
tahtonut jättää mitään sattuman varaan.

Jos Zu-tag oli tullut viidakosta laiskasti pysähtyen tavan takaa ruokaa
etsimään, ei hän olisi herättänyt mitään huomiota, mutta kun tulee noin
päätä pahkaa ilmeisestikin ollen kovan kiihtymyksen vallassa, niin
varokoot silloin kaikki apinat. Ensin siinä siis kierreltiin ja
kaarreltiin jäykkäkoipisina ja pörhistynein karvoin, ennenkuin kumpikin
puoli huomasi ettei nyt ollut kimppuun karkaamisesta kysymys, ja
silloin vasta Zu-tag kertoi Go-latille, mitä oli nähnyt gomanganien
pesäpaikalla.

Go-lat murahti tyytymättömästi ja kääntyi poispäin. "Huolehtikoon
valkoinen apina itse itsestänsä", sanoi hän.

"Hän on suuri apina", sanoi Zu-tag. "Hän tuli elääksensä sovinnossa
Go-latin heimon kanssa. Pelastakaamme hänet siis gomanganien kynsistä."

Go-lat murahti taas ja pyrki yhä tiehensä.

"Zu-tag lähtee yksinänsä apuun", huudahti nuori apina, "jos Go-lat
pelkää gomanganeja."

Kuningasapina pyörähti ympäri vihastuneena, murahteli äänekkäästi ja
löi rintojansa. "Go-lat ei pelkää", huusi hän, "mutta hän ei tahdo
lähteä, sillä valkoinen apina ei ole hänen heimoansa. Mene itse ja ota
tarmanganin kumppani mukaasi, jos niin kovin tahdot pelastaa tuon
valkoisen apinan."

"Zu-tag menee", vastasi nuori uros, "ja ottaa mukaansa tarmanganin
kumppanin ja kaikki Go-latin urokset, jotka eivät ole pelkureita", ja
näin sanoen loi hän kysyvän katseen toisiin apinoihin. "Kuka tahtoo
lähteä Zu-tagin kanssa gomanganeja vastaan ja pelastaa veljemme heidän
kynsistänsä?" kysyi hän.

Kahdeksan nuorta elämänsä kukoistuksessa olevaa nuorta urosta painaltui
Zu-tagin puolelle, mutta vanhat urokset vanhoillisina ja varovaisina,
monien vuosien paino harmailla hartioillansa, pudistivat päätänsä ja
lähteä lönkyttivät Go-latin perään.

"Hyvä", huudahti Zu-tag. "Emme haluakaan mitään vanhoja ämmiä lähtemään
otteluun gomanganien kanssa, sillä se työ kuuluu heimon sotureille."

Vanhat urokset eivät olleet herjausta ja kerskausta kuulevinaan, mutta
nuo kahdeksan vapaaehtoista seisoivat siinä ylpeinä, iskivät
rintojansa, paljastelivat hampaitansa ja laskivat ilmoille kauhean
taisteluhaasteensa niin että viidakko kajahtaen vastaili.

Koko ajan oli Bertha Kircher katsellut pelästyneenä tätä näytelmää,
jonka hän otaksui voivan päättyä kovaan yhteenottoon, ja kun Zu-tag ja
hänen toverinsa laskivat ilmoille peloittavan haasteensa, värisi hän
kauhusta, sillä kaikista viidakon äänistä on hirmuisin urosapinan
karjahtelu sen ilmoittaessa ryhtyvänsä otteluun tai päästäessä julki
voitonhuutonsa. Tyrmistys muuttui suorastaan lamaannukseksi, kun hän
näki Zu-tagin apinoinensa lähtevän häntä kohti. Kissannotkeasti Zu-tag
loikkasi suoja-aidan yli ja seisahtui hänen eteensä. Urheasti tyttö
kohotti keihäänsä kohti pedon rintaa. Tämä alkoi jutustaa ja
viittilöidä, ja vaikka tytön tiedot apinoista olivatkin perin
hatarat, huomasi hän, ettei kysymys ollut vihamielisyydestä, sillä
raateluhampaat tuskin ollenkaan paljastuivat ja koko käytöksestä kävi
ilmi, että peto koetti selvitellä jotakin vaikeata pulmaa tai puhua
jonkun tärkeän asian puolesta. Vihdoin se ilmeisestikin tuskastui,
sillä toisella suurella kämmenellänsä se lennätti keihään menemään ja
astuen lähemmäksi tarttui tyttöä käsivarresta, mutta ei kuitenkaan
kovakouraisesti. Tyttö kauhistuneena peräytyi, mutta samalla kuitenkin
jokin sisäinen ääni koetti vakuuttaa, ettei petoa tarvitsisi pelätä.
Zu-tag jutteli kovasti, ja yhä uudestaan osoittaen etelään päin se veti
tyttöä kanssansa kohti aitausta. Se osoitti aitausta, tyttöä, metsää ja
sitten otti äkillisestä mielijohteesta keihään maasta, koski sitä
useaan kertaan etusormellansa ja viittasi etelää kohti. Äkkiä tytölle
valkeni, että apina koetti selittää hänelle jotakin valkoisesta
miehestä, jonka omaksi ne häntä luulivat. Ehkä hänen järeä suojelijansa
oli ahdingossa, ja päästyänsä tästä selvästi perille, hän ei enää
vastustellut, vaan lähti nuoren apinan mukaan. Hänen alkaessansa repiä
pois esteitä, joilla Tarzan oli tukkinut aitauksen aukon, ryhtyi Zu-tag
häntä avustamaan, joten he piankin pääsivät aukosta aukiolle.

Zu-tag ja nuo kahdeksan apinaa lähtivät kohti viidakkoa niin nopeasti,
että Bertha Kircherin oli ponnistettava kaikki voimansa pysyäksensä
perässä. Ajan mittaan hän kuitenkin huomasi jäävänsä jälkeen, mikä
kovin harmitti Zu-tagia, joka alituiseen juoksi takaisin kehoittaen
häntä parantamaan vauhtia. Kerran se tarttui häntä käsivarrestakin ja
koetti vetää mukaansa. Tytön vastalauseet eivät mitään auttaneet, sillä
eihän peto niitä ymmärtänyt eikä se myöskään hellittänyt otettansa,
ennenkuin tyttö sattui takertumaan pensaikkoon ja kaatui. Mutta
silloinkos Zu-tag raivostui ja alkoi kauheasti murista. Muut apinat jo
odottelivat johtajaansa metsän reunalla. Se huomasi, ettei tuo
naarasparka pysyisi heidän muassansa, ja jos he taas kaikki kulkisivat
yhtä hitaasti, voisivat he tulla liian myöhään Tarzanin avuksi, ja
niinpä se enemmittä mutkitta nosti Bertha Kircherin maasta ja heilautti
hänet selkäänsä. Tytön kädet olivat pedon kaulaan kierretyt, ja se
piteli niitä toisessa kämmenessänsä, joten hän ei voinut pudota, ja
niin sitä lähdettiin kovaa vauhtia odottavien toverien luo.

Kun tyttö oli puettu vain ratsastushousuihin, joten hameista ei ollut
haittaa, huomasi hän piankin hyvin pysyvänsä pedon selässä, ja kun he
vähän myöhemmin alkoivat matkata pitkin puiden oksia, sulki hän vain
silmänsä ja puristautui yhä lähemmäksi kantajaansa, ettei pääsisi
maahan putoamaan.

Tuo yhdeksän ison apinan seurassa tehty retki läpi alkuaikaisen metsän
jäi ainiaaksi Bertha Kircherin mieleen yhtä selväpiirteisenä kuin olisi
se eilen tapahtunut.

Ensimmäisten pelon tunteiden haihduttua, tyttö saattoi avata silmänsä
ja tarkastella lisääntyvin mielenkiinnoin ympäristöänsä ja äkkiä hän
silloin alkoikin tuntea itsensä melko turvalliseksi näiden isojen
petojen parissa. Myöhemmin hän yhä enemmän alkoi ihailla nuorta urosta,
huomatessansa tämän kuormitettunakin liikkuvan nopeammin ja juohevammin
kuin sen taakatta olevat toverit.

Zu-tag ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin oli tultu lähellä
alkuasukasten kylää olevaan suureen puuhun. Paikaltansa he saattoivat
kuulla kylästä neekerien naurua ja hoilotusta ja koirien haukuntaa ja
nähdä vilauksen sen elämästä. Tyttöä värisytti hänen ajatellessaan
mahdollista uutta kiinni joutumista, ja hän ihmetteli, miksi Zu-tag oli
hänet tänne tuonut.

Nyt apinat lähtivät taas liikkeelle kovin varovasti ja ääneti kuin
oravat, kunnes tulivat paikalle, josta helposti näkivät yli aitauksen
kylään.

Zu-tag kyykötti suurella oksalla lähellä puun runkoa ja laskettuansa
irti tytön käden käski häntä eleillä hakemaan itsellensä sijan, ja kun
tyttö oli sen löytänyt, osoitti se kerta toisensa perästä heitä
vastapäätä olevan majan avointa ovea. Eri liikkeillä se koetti saada
häntä ymmärtämään, ja vihdoin hän käsittikin asian ydinkohdan -- että
valkoinen mies oli vankina kylässä.

Heidän alapuolellansa oli erään majan katto, mutta hän ei käsittänyt
mitä tekisi sitten, jos pudottautuisi sille.

Pimeys oli jo laskeutunut ja tulet sytytetty patojen alle. Tyttö näki
kylän kadulla paalun ja sen ympärillä risukimput ja huomasi äkkiä, mitä
nuo hirveät varusteet tiesivät. Oh, jospa hänellä vain olisi ollut joku
ase, johon voisi turvautua ja joka edes vähäisen auttaisi häntä mustia
vastaan. Silloin hän ei epäröisi lähteä kylään koettaaksensa pelastaa
miehen, joka kolmasti oli temmannut hänet kuoleman kynsistä. Hän tiesi
miehen vihaavan häntä, mutta siitä huolimatta lämmitti kiitollisuuden
tunne hänen poveansa. Hän ei voinut käsittää tuota miestä. Milloinkaan
hän ei ollut tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin arvoituksellinen.
Monilta tavoiltansa hän oli peto-kumppaneitansa villimpi, mutta
toisaalta taas ritarillinen kuin muinaisaikojen aatelismies. Useita
päiviä hän oli ollut hänen kanssaan eksyttävässä viidakossa ja
ehdottomasti hänen vallassansa, mutta tällöinpä hän oli oppinut täysin
luottamaan häneen, joten hänen pelkonsakin oli miltei kokonaan
kadonnut.

Mutta että tuo mies saattoi olla hirveän julmakin, oli selvinnyt, kun
hän tahtoi jättää hänet yksin keskelle alati uhkaavia vaaroja.

Zu-tag nähtävästikin odotti pimeän tuloa, ennenkuin ryhtyisi
toteuttamaan villeissä pienissä aivoissansa kypsyviä suunnitelmia,
sillä tovereinensa se istui hänen lähellään rauhallisesti tarkkaillen
mustien valmistuksia. Äkkiä näytti kylässä syntyvän jokin hämminki,
sillä parikymmentä neekeriä kerääntyi henkilön luo, joka luultavasti
oli johtaja, ja kaikki he puhuivat ja viittoilivat kiihkeästi.
Väittelyä kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, jolloin pulma äkkiä
selvisi ja kaksi soturia lähti kylän vastakkaisesta päästä noutamaan
isoa paalua, jonka sitten pystyttivät paikalla jo aikaisemmin olleen
rinnalle. Tyttö pohti tuon toisen paalun tarkoitusta, ja pian se
selvisikin.

Nyt oli tullut jo aivan pimeä ja kylää valaisivat vain monet vilkkuvat
nuotiot, joiden valossa hän näki soturijoukon lähestyvän Zu-tagin
silmällä pitämää majaa. Hetkeä myöhemmin he taas ilmaantuivat vetäen
keskellänsä kahta vankia, joista toisen tyttö heti tunsi
suojelijaksensa ja toisen lentäjän univormussa olevaksi
englantilaiseksi. Näitä varten siis oli kaksi paalua tarpeen.

Nopeasti nousten hän asetti kätensä Zu-tagin olalle samalla osoittaen
kylään. "Tule", sanoi hän kuin vertaiselleen ja pudotti itsensä sitten
alla olevan majan katolle, josta oli enää vain lyhyt väli maahan, joten
hän hetkeä myöhemmin lymyili majan takana pysyttäytyen varjossa, josta
häntä ei hevillä keksittäisi. Kerran hän kääntyi ja näki silloin
Zu-tagin ison ruumiin aivan takanansa ja vähän edempänä muut kahdeksan.
Epäilemättä ne kaikki seurasivat häntä, mikä seikka saattoi hänet
tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin aikaisemmin. Pysähtyen majan
raitinpuoliseen nurkkaukseen hän varovasti kurkisti kulman takaa.
Muutaman tuuman päässä hänestä oli rakennuksen avoin ovi ja kauempana
kokoontuivat mustanahkat vankiensa luo, jotka oli jo sidottu paaluihin.
Kaikkien silmät tarkkasivat vankeja, ja häntä ja hänen seuralaisiaan
tuskin huomattaisiin, ennenkuin olisivat jo vihollistensa kimpussa. Hän
halusi kuitenkin saada edes jonkinlaisen aseen, sillä varmaanhan hän ei
tietänyt, seuraisivatko apinat häntä vai ei. Toivoen löytävänsä
etsimänsä majasta pujahti hän ovesta sisään ja hänen perässään tuli
yksitellen yhdeksän apinaa. Nopeasti tutkisteltuansa löysi hän äkkiä
keihään, sieppasi sen ja lähti taas ovelle.

Apinain Tarzan ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli lujasti
sidottu paaluihinsa. Kumpikaan ei ollut puhunut hetken aikaan.
Englantilainen käänsi päätään niin paljon, että saattoi nähdä
onnettomuustoverinsa. Tarzan seisoi suorana paalua vasten. Hänen
kasvoillansa ei näkynyt pelkoa eikä vihaa. Hänen ilmeessänsä kuvastui
välinpitämättömyys, vaikka molemmat heistä tiesivät, että kidutus
odotti heitä.

"Hyvästi, veikko", kuiskasi nuori luutnantti.

Tarzan loi silmänsä häneen ja hymyili. "Hyvästi", sanoi hän. "Jos
haluatte nopeasti päästä kaiken läpi, hengittäkää sisäänne sauhua ja
liekkejä niin paljon kuin ikinä voitte."

"Kiitos", vastasi lentäjä, ja vaikka hänen kasvonsa vääntyivät,
ryhdistäytyi hän täyteen pituuteensa.

Naiset ja lapset olivat istuutuneet laajaan kehään uhrien ympärille, ja
kauheasti maalatut soturit alkoivat jo hitaasti ryhtyä kuolontanssin
suoritukseen.

Taas Tarzan kääntyi toveriinsa. "Jos haluatte turmella heidän ilonsa",
sanoi hän, "älkää olko tietävinännekään, vaikka kuinka kärsisitte. Jos
voitte kestää loppuun asti ilmettä muuttamatta tai ääntä päästämättä,
eivät he hyödy niin mitään tästä juhlamenojen osasta. Hyvästi siis vain
ja onnea matkalle."

Englantilainen ei vastannut, mutta hänen yhteenpuristetuista leuoistaan
saattoi arvata, ettei neekereillä olisi hänestä suurtakaan iloa.

Soturit jo tekivät kierroksiansa. Pian Numabo laskisi ensi veritipat
terävällä keihäällänsä. Se olisi merkki kidutuksen alkamiseen. Ja heti
senjälkeen sytytettäisiin uhreja ympäröivät risukimput.

Yhä lähemmäksi tanssi tuo kauhea päällikkö, keltaiset teräviksi
viilatut hampaat tulen valossa välkähdellen hänen paksujen huultensa
takaa. Milloin kumartuen, milloin polkien raivoisasti maata, milloin
hypähtäen ilmaan hän tanssi yhä lähemmäksi uhriansa, kunnes vihdoin
tulisi keihään ylettyville hänestä.

Lopuksi keihäs työntyi esiin ja raapaisi apinamiehen pintaa, josta
veripuronen alkoi juosta pitkin sileää ruskeaa ihoa, ja samalla kuului
odottavien parvesta naisen kirkaisu, joka tuntui olevan merkinanto
hirveään kiljumiseen, karjumiseen ja yleiseen hälinään. Uhrit eivät
voineet päästä selville melun syystä, mutta Tarzanille se ei ollut
tarpeenkaan, sillä tunsihan hän apinainsa äänet. Häntä vain ihmetytti,
mikä oli aiheuttanut hyökkäyksen, sillä hän ei saattanut uskoa heidän
tulleen häntä pelastamaan.

Numabo ja hänen soturinsa keskeyttivät äkisti tanssinsa ja näkivät
silloin pelästyneen ja kirkuvan ihmislauman läpi ryntäävän saman
valkoisen tytön, joka pari päivää sitten oli pääsyt pakoon heidän
käsistänsä, ja hänen takanaan he näkivät kummastuksekseen kokonaisen
parven rotevia ja karvaisia metsän miehiä, joita he olivat aina
pelänneet.

Lyöden oikeaan ja vasempaan vankoilla kämmenillänsä ja repien
raateluhampaillaan mitä eteen sattui ryntäsi sieltä Zu-tag, tuo nuori
uros, ja hänen kanssaan kilvoitellen hänen kauhistavat apinatoverinsa.
Nopeasti he sivuuttivat vanhat miehet, vaimot ja lapset, sillä suoraan
kohti Numaboa ja sotureita johti heitä tyttö. Tällöin he tulivat
Tarzanin näkyviin, jolloin hän kuvaamattomaksi kummaksensa näki, kuka
johti apinoita häntä pelastamaan.

Zu-tagille hän huusi: "Iske kiinni johtajiin, valkoinen apinani päästää
minut kyllä siteistä." Bertha Kircherille taas: "Nopeasti! Leikatkaa
köydet: Apinat huolehtivat mustanahkoista."

Tyttö riensi hänen luoksensa. Veistä hänellä ei ollut ja köydet olivat
lujat, mutta hän toimi ripeästi ja kylmäverisesti, joten Zu-tagin
apinoinensa käydessä soturien kimppuun hänen onnistui vapauttaa
Tarzanin kädet, ja sitte tämä itse nopeasti irroitti loput siteet.

"Nyt vapauttakaa englantilainen", huusi hän ja syöksyi Zu-tagin luo
auttamaan ottelussa mustia vastaan. Huomattuaan apinoita olevan
verrattain vähän oli Numabo sotureinensa asettunut päättävästi
vastarintaan koettaen keihäillänsä ja muilla aseillaan masentaa
hyökkääjät. Kolme apinaa oli jo syösty maahan kuolleina tai
hengenvaarallisesti haavoittuneina, kun Tarzan huomasi ottelun ehkä
koituvan apinain tappioksi, ellei neekerin rohkeutta ajoissa
lamaannutettaisi. Äkkiä hän silloin keksikin aseet, joista apu lähtisi.
Julma hymy karehti hänen huulillansa, kun hän sieppasi kiehuvan
vesikattilan tulelta ja sinkautti sen neekerien parveen. Kiljahtaen
kauhusta ja tuskasta nämä perääntyivät huolimatta Numabon
etenemiskäskystä. Tuskin oli yksi kattila näin tyhjennetty, kun Tarzan
jo valeli heitä toisen kiehuvalla vedellä eikä kolmatta enää
tarvittukaan, sillä sitä ennen viholliset hajaantuivat pyrkien suojaan
majoihinsa.

Tarzanin etsiessä käsiinsä omat aseensa, oli tyttö vapauttanut
englantilaisen ja nyt he kolmisin kuuden jälellä olevan apinan
seuraamina lähtivät hitaasti kylän portille päin; luutnanttikin tällöin
löysi itsellensä aseen keihäästä, jonka joku pahasti palanut soturi oli
kädestään heittänyt.

Numabo ei kyennyt saamaan kokoon perin järkytettyjä ja palohaavojen
hirveästi vaivaamia sotureitansa, joten pelastetut pelastajineen saivat
enemmittä seikkailuitta lähteä kylästä viidakon pimeyteen.

Tarzan matkasi ääneti. Hänen rinnallaan asteli Zu-tag, tuo iso apina,
ja heidän takanansa eloon jääneet apinat neiti Bertha Kircherin ja
luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin seuraamina -- jälkimäinen perin
hämmentyneenä salaperäisistä ja äkkinäisistä tapahtumista.

Koko elämänsä aikana Tarzan oli vain harvoin joutunut kiitollisuuden
velkaan. Hän oli aina raivannut itse tiensä läpi tuon villin maailman
turvautuen omiin lihaksiinsa, viiden aistinsa terävyyteen ja luonnolta
lahjaksi saamaansa järkeen. Tänä iltana hän oli joutunut suurimpaan
mahdolliseen velkaan -- hänen elämänsä oli pelastanut nainen, ja hän
ravisti päätänsä ja murahti, sillä tuota henkilöä hän vihasi yli
muiden.




YHDESTOISTA LUKU

Lentokone löytyy


Apinain Tarzan palasi onnistuneelta metsästysretkeltä kantaen ruskealla
sileäpintaisella olallaan Bara-kauriin ruumista. Hän pysähtyi aukion
reunalla kasvavan suuren puun oksille katsellen mietteliäänä kahta
purolta majaan astelevaa henkilöä.

Apinamies ravisti takkuista päätänsä ja huokasi. Hänen silmänsä
kääntyivät länteen ja hänen ajatuksensa riensivät luonnonsataman
rantamalla sijaitsevaan kaukaiseen mökkiin ja suurten vesien huuhtomaan
hiekkarantaan -- sinne houkuttelivat häntä isänsä muisto ja onnellisen
lapsuutensa aarteet. Kadotettuaan puolisonsa oli hän saanut suuren
kaipuun antautua taas nuoruusaikansa töihin ja toimiin, elämään
tutkimattomassa viidakossa, jossa hän oli parhaimmat vuotensa elänyt,
ennenkuin ihmiset olivat tunkeutuneet hänen alueillensa. Siellä hän
toivoi vanhassa tutussa ympäristössä ja toimissa voittavansa surunsa,
ehkäpä jonkun verran sen unohtavansakin. Mutta tuo mökki, ja tuo maan
suojelema satama olivat monen raskaan päivämatkan päässä, ja lähtemästä
häntä estivät nuo kaksi, jotka tuolla astuivat aukiota. Toinen heistä
oli nuori mies puettuna kuluneeseen ja repaleiseen kuninkaallisen
englantilaisen lentäjän univormuun, toinen taas nuori nainen, jonka
vieläkin repaleisemmat verhot olivat kerran olleet hienot
ratsastuspukimet.

Kohtalon oikku oli paiskannut nämä kolme mitä vastakkaisinta henkilöä
yhteen. Ensimmäinen heistä oli villi, miltei alaston petoihminen,
toinen englantilainen upseeri ja kolmas saksalainen vakoilijatar, jota
apinamies vihasi.

Tarzan ei keksinyt, kuinka pääsisi heistä eroon. Muu kai ei kävisi
laatuun kuin että hänen oli saatettava heidät takaisin kaukaiselle
itärannikolle, jossa tapauksessa hänen oli kahteen kertaan kuljettava
väsyttävä matka, jonka jo oli suorittanut kohti haluamaansa päämäärää.
Mutta mitäpä muuta hän saattoi tehdä? Noilla kahdella ei ollut
tarpeeksi voimaa, kestävyyttä ja viidakkotuntemusta voidaksensa lähteä
hänen kanssansa länteen, eikä hän sitäpaitsi halunnutkaan heitä
mukaansa. Miehen hän ehkä olisi sietänyt, mutta hän ei voinut
vastenmielisyyttä tuntematta edes ajatella, että tyttökin tulisi mukaan
tuohon kaukaiseen majaan, joka siihen liittyvien muistojen vuoksi oli
käynyt hänelle ikäänkuin pyhäksi. Jälelle jäi siis vain yksi tie, kun
ei kerran voinut heitä jättää oman onnensa nojaan. Hänen täytyi vain
lähteä hitaalle ja harmilliselle paluuretkelle itärannikolle tai
ainakin ensimmäiselle valkoiselle asutukselle asti.

Hän oli kyllä ajatellut jättää tytön oman onnensa varaan, mutta se oli
ennenkuin tämä oli pelastanut hänet kidutuksesta ja tuhoutumasta
mustien wamabojen käsiin. Häntä vimmastutti, että näin oli pitänyt
joutua kiitollisuuden velkaan, mutta siitä huolimatta hän tunnusti sen.
Hänen mielipahoissansa katsellessaan noita kahta levisi kuitenkin hymy
hänen huulilleen, kun hän ajatteli heidän avuttomuuttansa. Mikä mitätön
olio olikaan ihminen! Kuinka huonosti varustettu voittamaan viidakon ja
muun luonnon villejä voimia! Go-latin heimoon kuuluva pieni
apinalapsikin oli edullisemmassa asemassa, sillä se kykeni ainakin
pääsemään pakoon lukuisilta vihollisilta, kun sitävastoin kukaan, ehkä
Kota-kilpikonnaa lukuunottamatta, ei liikkunut niin hitaasti kuin
avuton ja heikko ihminen.

Hänettä nuo kaksi epäilemättä kuolisivat nälkään keskellä
yltäkylläisyyttä, jos jotenkuten välttyisivät muilta hävittäviltä
voimilta. Aamulla Tarzan oli jo tuonut heille hedelmiä, pähkinöitä ja
viikunoita ja nyt hänellä oli olallaan metsäriistansa, kun nuo kaksi
taas korkeintaan kykenivät noutamaan vettä joesta. Nytkin tuossa
kulkiessansa he eivät tietäneet Tarzanin läsnäolosta niin mitään. He
eivät tietäneet, että hänen terävät silmänsä tarkastelivat heitä,
eivätkä sitäkään, että toiset vähemmän ystävälliset tuijottivat myös
heitä aita-aukon lähellä olevasta pensaikosta. He eivät näitä asioita
tunteneet, mutta Tarzan tiesi ne tarkalleen. Ei hänkään nähnyt itse
petoa, joka väijyi lehvistön piilossa, mutta hän tiesi sen olevan
siellä ja tiesi myös sen aikeet aivan kuin se olisi ollut selvästi
nähtävissä.

Pensaikon lehtien hiljainen vipajaminen oli hänelle ilmoittanut eläimen
läsnäolosta, sillä tuuli ei sellaista liikehtimistä synnyttänyt. Se
aiheutui siitä, että pensaan varret olivat joutuneet puserrukseen,
kuten tietää jokainen elämänsä viidakossa viettänyt, ja lisäksi toi
tuuli apinamiehen herkkiin sieraimiin epäämättömän todistuksen, että
Sheeta, pantteri, siellä väijyi noita kahta joelta palaavaa ihmistä.

He olivat jo ehtineet puolitiehen, kun Tarzan komensi heidät
pysähtymään. Hämmästyneinä he katsoivat suuntaan, mistä kuulivat hänen
äänensä, jolloin näkivät hänen kevyesti pudottautuvan puusta maahan ja
lähtevän heitä kohden.

"Tulkaa hitaasti tänne", neuvoi hän. "Älkää juosko, sillä jos niin
teette, hyökkää Sheeta kimppuunne." He tekivät, kuten käsketty oli,
kasvoillaan ihmettelyn ilme.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi nuori englantilainen. "Kuka on Sheeta?"
Vastauksen sijasta apinamies äkkiä nakkasi Bara-kauriin ruhon maahan ja
lähti juoksemaan heitä kohti silmät tähdättyinä jonnekin heidän
taaksensa. Silloin nuo kaksi kääntyivät katsomaan, jolloin näkivät
Sheetan, joka paholaiskasvoineen ryntäsi heihin päin.

Vihan ja epäluulon tuntein oli Sheeta nähnyt apinamiehen pudottautuvan
puusta ja käyvän hänen saaliinsa luo. Hänen elämänkokemuksensa ja
vaistonsa sanoivat, että tarmangani aikoi ryöstää häneltä saaliin, ja
koska se oli nälkäinen, ei se tahtonut näin helposti luopua omastansa.

Tyttö tukahdutti vaistomaisesti esille pyrkivän huudon nähdessään tuon
raateluhampailla varustetun pedon ryntäävän kimppuunsa. Hän turvautui
vapisten mieheen, joka niin aseeton ja avuton kuin olikin asettui
suojelemaan häntä omalla ruumiillaan. Tarzan huomasi teon, ja niin
tottunut kuin hän olikin näkemään urhoollisuutta, viehättyi hän miehen
toivottomasta ja turhasta uljuudesta.

Hyökkäävä pantteri lähestyi nopeasti, eikä väli pensaikosta uhrien luo
ollut suuri. Ajassa, joka menee kymmenen sanan järjelliseen lukemiseen,
vankkajäseninen kissaeläin ehtisi perille ja suorittaisi tekosensa.
Mutta jos Sheeta oli nopsa, oli sitä Tarzankin. Englantilainen
luutnantti näki hänen pyyhältävän ohitsensa kuin myrskytuulen. Hän näki
pantterin muuttavan suuntaa ikäänkuin välttääksensä alastoman
villi-ihmisen hyökkäystä ja päästäksensä surmaamaan saaliinsa, jotta
sitten vasta voisi estää sitä joutumasta tuolle anastajalle. Luutnantti
Smith-Oldwick näki kaiken tämän ja huomasi myös ihmettelynsä yhä
lisääntyessä, kuinka apinamieskin poikkesi suunnastaan ja lensi
pilkkuisen pedon kimppuun kuin pelaaja jalkapallon perään. Hän näki
vahvan ruskean ruumiin heittäytyvän petoa vastaan, vasemman käden
kiertyvän sen vasemman olan editse ja oikean käden sen oikean etujalan
taa, ja sitten molempien kiepsahtavan ympäri kerta toisensa perästä.
Hän kuuli eläimellistä sähinää ja murinaa ja huomasi kauhuksensa,
että ottelevan miehen kurkusta lähteviä ääniä tuskin saattoi eroittaa
pantterin kähinästä.

Ensi pelon huumauksen mentyä ohi tyttö hellitti otteensa miehestä.
"Emmekö voi mitään tehdä?" kysyi hän. "Emmekö voi auttaa, ennenkuin
peto hänet tappaa?"

Englantilaisen etsiskellessä silmillään maasta jotakin asetta
hyökätäksensä pantterin kimppuun, huudahti tyttö ja lähti juoksujalkaa
majalle. "Odottakaa siellä!" huusi hän taaksensa. "Tuon keihään, jonka
hän minulle jätti."

Smith-Oldwick näki pantterin raapivien kynsien etsivän miehen lihaa, ja
mies puolestansa koetti kaikin keinoin välttää niitä. Hänen lihaksensa
hänen ruskean ihonsa alla jännittyivät. Suonet niskassa ja otsassa
pullistuivat hänen yltyvin voimanponnistuksin koettaessaan puristaa
henkeä tuosta suuresta ruumiista. Apinamiehen hampaat olivat
iskeytyneet Sheetan niskaan ja jalkansa hänen oli onnistunut kiertää
sen ruumiin ympäri. Hypähdellen ja sähisten peto koetti vapautua
otteesta. Se heittäytyi maahan kierittelemään, se nousi takajaloillensa
ja viskautui taaksepäin, mutta yhä vain villi mies pysytteli kiinni
ruskein voimakkain käsin yhä kiinteämmin puristaen pedon rintaa.

Tällöin saapui paikalle läähättäen tyttö kädessänsä Tarzanin hänelle
puolustusaseeksi jättämä lyhyt keihäs. Hän ei ehtinyt ojentaa sitä
englantilaiselle, joka riensi sitä ottamaan, vaan ryntäsi hänen
ohitsensa rykelmän luo, josta yhtenä sotkuna näkyi milloin keltainen
talja milloin ruskea iho. Useita kertoja hän yritti pistää aseensa
pedon ruumiiseen, mutta pidättyi peläten vahingoittavansa apinamiestä.
Kun vihdoin molemmat hetkisen olivat hiljaa pedon levätessä
ponnistuksista, syöksi Bertha Kircher keihään sisään kellertävästä
kyljestä ja työnsi sen aina villiin sydämeen asti.

Tarzan nousi Sheetan elottomalta ruumiilta ja ravisti itseänsä kuten
karvapeitteisten eläinten on tapana tehdä. Kuten monet muutkin hänen
tavoistansa oli tämäkin pikemmin ympäristön kuin perinnöllisyyden
juurruttama, ja vaikka hän ulkomuotonsa puolesta olikin ihminen, tuntui
hänen menettelynsä tytöstä ja englantilaisesta täysin luonnolliselta.
Oli kuin Numa olisi ottelun jälkeen suorinut kuntoon harjaansa ja
taljaansa, mutta samalla siinä oli jotakin kauheaakin aivankuin
äskeisen kamppailun aikana hänen hienopiirteisiltä huuliltansa
päässeissä hirveissä ärähdyksissäkin.

Tarzan katsahti tyttöön hämmästynyt ilme kasvoillansa. Taas Apinain
Tarzan oli joutunut kiitollisuuden velkaan tuolle tytölle, josta hän ei
pitänyt, mutta jonka uljuutta hän itse ollen rohkeuden henkilöitymä ei
voinut olla ihailematta.

"Tässä on saalis", sanoi hän nostaen Baran ylös. "Te luultavasti
keitätte osanne, mutta Tarzan ei turmele omaansa tulella."

He seurasivat häntä majalle, jossa hän leikkasi heille useita
viipaleita ottaen hyvän palasen itsekin, ja tyttö hoiteli emännyyttä
heidän alkeellisella ateriallansa. Hänen puuhatessaan vähän syrjemmällä
tarkastelivat luutnantti ja apinamies häntä.

"Hän on ihmeteltävä, eikö olekin?" mumisi Smith-Oldwick.

"Saksalainen vakoilija!" vastasi Tarzan.

Englantilainen kääntyi häneen nopeasti. "Mitä tarkoitatte?" huudahti
hän.

"Sitä mitä sanoin", vastasi apinamies. "Hän on saksalainen ja
vakoilija."

"Sitä en usko", huudahti lentäjä.

"Ei tarvitsekaan", vastasi Tarzan. "En välitä, mitä uskotte. Näin hänet
neuvottelemassa saksalaisen kenraalin ja tämän esikunnan kanssa Tavetan
lähellä olevassa leirissä. Kaikki tunsivat hänet, kutsuivat häntä
nimeltä, ja hän ojensi kenraalille erään paperin. Seuraavan kerran näin
hänet valepuvussa englantilaisten rintamalla ja sen jälkeen tuomassa
tiedonantoja saksalaiselle upseerille Wilhelmstaliin. Hän on
saksalainen ja vakoilija, mutta koska hän on nainen, annan hänen olla
omissa oloissansa."

"Uskotteko todella tuon kaiken todeksi?" kysyi nuori luutnantti. "Hyvä
Jumala! Minä en voi uskoa sitä. Hän on niin suloinen, uljas ja hyvä."

Apinamies ravisti hartioitansa. "Urhoollinen hän on", sanoi hän, "mutta
hän on se, miksi olen häntä sanonut, ja sellaista minä vihaan."

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick hautasi kasvonsa käsiinsä.
"Jumala minulle anteeksi antakoon", sanoi hän vihdoin, "mutta minä
pidän hänestä." Apinamies loi halveksivan katseen toveriinsa ja nousi.
"Tarzan lähtee taas metsästämään", sanoi hän. "Teillä on tarpeeksi
ruokaa kahdeksi päiväksi. Niiden kuluttua palaan taas."

Nuo kaksi katselivat häntä, kunnes hän katosi lehvikköön.

Hänen mentyänsä tunsi tyttö epämääräistä pelkoa, jota ei milloinkaan
tuntenut ollessansa Tarzanin lähellä. Julman viidakon väijyvät vaarat
tuntuivat uhkaavammilta, kun apinamiestä ei ollut turvana. Hänen
puhellessaan heidän kanssansa pieni olkikattoinen maja ympäröivine
piikkipensas-aitoineen tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Hän
toivoi, että apinamies olisi jäänyt heidän luoksensa -- kaksi päivää
tuntui iankaikkisuudelta, sillä sisältyihän niihin alituista pelkoa ja
ainaista uhkaavaa vaaraa. Hän kääntyi seuralaiseensa.

"Toivoisinpa, että hän olisi jäänyt tänne", sanoi hän. "Tuntuu aina
turvallisemmalta, kun hän on lähellä. Hän on kovin yrmeä ja peloittava,
mutta sittenkin tuntuu hänen seuransa luotettavammalta kuin kenenkään
muun ihmisen. Hän näyttää tuntevan vastenmielisyyttä minua kohtaan,
mutta tiedän, ettei hän sallisi minkään vahingoittaa minua. En ymmärrä
tuota miestä."

"En minäkään", vastasi englantilainen. "Mutta sen tiedän, että olomme
täällä on haitaksi hänen suunnitelmillensa. Hän haluaisi päästä meistä,
ja luulenpa miltei hänen toivovan palatessaan löytävänsä meidät
tuhoutuneina johonkin niistä vaaroista, jotka meitä tässä maassa alati
väijyvät. -- Mielestäni meidän olisi koetettava päästä takaisin
valkoihoisten asutuksille. Miehemme ei halua pitää meitä täällä, eikä
ole otaksuttavaa, että voisimme kauankaan elää tällaisessa villissä
erämaassa. Olen matkustanut ja metsästellyt useissa Afrikan osissa,
mutta milloinkaan en ole nähnyt enkä kuullut paikkakunnasta, jossa
asustaisi niin paljon petoja ja villi-ihmisiä kuin täällä. Jos heti
lähdemme itärannikolle päin, ei vaaramme siitä juuri suurene, ja jos
selviydymme ensimmäisestä päivästä, uskon löytävämme keinon päästä
rannikolle muutamassa tunnissa, sillä koneeni pitää vielä olla samassa
paikassa, johon laskeuduin hetkeä aikaisemmin kuin neekerit minut
vangitsivat. Täällä tietenkään ei ole ketään, joka kykenisi saamaan sen
liikkeelle, eikä heillä ole mitään syytä sitä hävittääkään. Olen
kutakuinkin varma, että mustanahat pelkäävät ja epäilevät tuota outoa
kapinetta niin paljon, etteivät rohkene sitä lähestyä. Sen pitää
todellakin olla vielä siellä paikoillansa ja valmiina viemään meidät
turvallisesti uutisasutuksille."

"Mutta emme kuitenkaan voi lähteä, ennenkuin hän saapuu", sanoi tyttö.
"Emme voi lähteä noin vain muitta mutkitta, edes kiittämättä ja hyvästi
sanomatta. Olemme hänelle liian suuressa kiitollisuuden velassa."

Mies katsahti tyttöön ääneti. Hän mietti, tiesikö tyttö Tarzanin
arvostelun hänestä, ja tuumiskeli sitten itse, olivatko tämän syytökset
oikeat. Mitä kauemmin hän tyttöä katseli, sitä vaikeammaksi kävi uskoa
tätä vihollisen vakoilijaksi. Hän oli vähällä kysyä häneltä suoraa
päätä, mutta kun ei saanut sitä suustansa, päätti hän lopuksi odottaa,
kunnes aika ja pitempi tuttavuus osoittaisivat syytöksen todeksi tai
vääräksi.

"Luulen, että mies olisi perin mielissään, jos palatessansa ei meitä
täältä tapaisi", sanoi hän, ikäänkuin ei keskustelussa olisi mitään
vaitioloa ollutkaan. "Ei ole syytä vaarantaa henkeämme vielä kahdeksi
päiväksi vain siksi, että saisimme kiittää häntä, niin suuren arvon
kuin annammekin hänen palveluksillensa. Te puolestanne olette maksanut
veikanne hyvinkin runsaasti, ja siitä mitä hän minulle kertoi
päättelen, että etenkään teidän ei pitäisi tänne kauemmaksi jäädä."

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"En halua sanoa", vastasi englantilainen hermostuneesti kaivellen maata
keppinsä kärjellä, "mutta annan sanani siitä, että hän mieluimmin
näkisi teidän lähtevän täältä."

"Kertokaa, mitä hän sanoi", pyysi tyttö. "Minulla on oikeus tietää."

Luutnantti Smith-Oldwick ryhdistäytyi ja katsoi tyttöä suoraan silmiin.
"Hän sanoi vihaavansa teitä", lasketti hän tulemaan. "Hän sanoi
auttaneensa teitä vain velvollisuudesta, syystä että olette nainen."

Tyttö ensin kalpeni ja sitten punastui. "Olen valmis lähtemään heti
paikalla", sanoi hän. "Parasta, että otamme tästä vähän lihaa mukaamme.
Ei ole vähintäkään tietoa, milloin sitä taas saamme."

Sitten nuo kaksi lähtivät pitkin joen vartta etelään päin. Miehellä oli
kädessä Tarzanin jättämä lyhyt keihäs, ja tyttö oli kokonaan aseetta
lukuunottamatta keppiä, jonka hän valitsi itsellensä rakennusjätteiden
kasasta. Ennen lähtöä hän oli pyytänyt miestä jättämään Tarzanille
paperin, jossa kiittivät vieraanvaraisuudesta ja jättivät hyvästi.
Tämän he pienellä puutikulla naulitsivat majan seinään.

Heidän oli alati oltava varuillansa, kun eivät koskaan tietäneet, mikä
seuraavassa polun mutkassa heitä kohtaisi tai mikä vaara väijyisi
tiepuolen pensaikossa. Vältettävä oli myöskin Numabon mustia sotureita,
ja kun kylä oli suoraan heidän edessään, oli heidän tehtävä pitkä
kierros päästäksensä sen ohi ilmi tulematta.

"Minä en pelkää niin paljon alkuasukasneekereitä kuin Usangaa ja hänen
joukkoansa", sanoi tyttö. "Hän ja hänen miehensä kuuluivat kaikki
saksalaiseen alkuasukasrykmenttiin. Paetessansa he toivat minut
mukanaan aikoen pitää minua joko panttivankina tai myydä minut jonkun
pohjoisvaltion mustan sulttaanin haaremiin. Usanga on paljon
vaarallisempi kuin Numabo, sillä hän on saanut eurooppalaista
sotilaskasvatusta ja hänellä on enemmän tai vähemmän uudenaikaisia
aseita ja varusteita."

"Olipa onni minulle", huomautti englantilainen, "että minut keksi
tietämätön Numabo eikä tuo maailman viisautta omaava Usanga. Hän ei
olisi kai pelännyt tuota jättiläislentokonetta ja olisi liiankin hyvin
tietänyt, kuinka saisi sen käyttökelvottomaksi."

"Rukoilkaamme hartaasti, ettei musta kersantti ole sitä löytänyt",
sanoi tyttö.

He tekivät arvelujensa mukaan noin mailin mutkan kylästä poispäin ja
kääntyivät sitten poluttomaan pensaikkoon itään päin. Kasvullisuus oli
monin paikoin niin tiheä, että he toisinaan pääsivät eteenpäin vain
käsin ja polvin ryömimällä, toisinaan taas kiipeilemällä yli monen
monien kaatuneitten puitten. Köynnöskasvit olivat sitäpaitsi
kietoutuneet sekä kuivuneisiin että tuoreihin puihin niin monin
kerroin, että niistä muodostui oikeita verkkoja heidän tiellensä. Heistä
etelään olevalle avoimelle niitylle oli kokoontunut joukko mustia
sotureita, jotka siinä ihmettelivät keskellään olevaa esinettä. He
olivat puetut riekaleihin, jotka kerran olivat olleet saksalaisen
alkuasukasrykmentin univormuja. He olivat sangen vastenmielisiä olioita
ja ensi miehenä heidän joukossansa rehenteli musta kersantti Usanga.
Heidän mielenkiintonsa esineenä oli englantilainen lentokone.

Heti kun luutnantti oli tuotu Numabon kylään oli Usanga lähtenyt
konetta etsimään osaksi uteliaisuudesta osaksi hävittämisen aikeissa,
mutta sen löydyttyä olikin hänen mieleensä juolahtanut uusi ajatus
pidättänyt hänet sitä tuhoamasta. Tietäen koneen olevan hyvin
kallisarvoisen oli hän alkanut tuumia, kuinka käyttäisi saalista
hyväksensä. Joka päivä hän oli käynyt sitä katsomassa, ja vaikka se
alussa oli hänestä tuntunut melko peloittavalta, alkoi hän lopuksi
pitää sitä omanansa, joten hän lopulta kiipesi sen sisäänkin, jopa
alkoi toivoa oppivansa sitä käyttämäänkin.

Mikä sankarityö olisikaan, kun kerran lentäisi tuolla ilmassa kuin
lintu korkeammalla pisimpiäkin puita! Kuinka pelkäisivät ja
ihmettelisivät häntä silloin hänen toverinsa! Jos hän vain osaisi
lentää, kunnioittaisivat koko suuren keski-Afrikan sinne tänne
siroitellut kylät häntä kuin jumalaa.

Usanga hieroi käsiänsä ja maiskutti paksuja huuliaan. Silloinpa hän
vasta tulisi rikkaaksi, sillä kaikki kylät maksaisivat hänelle veroa,
ja vaimoja hän voisi pitää ainakin tusinan. Viime ajatus kuitenkin toi
hänen mieleensä Naratun, tuon äkäpussin, joka hallitsi häntä rautaisin
käsin. Usanga irvisti ja koetti unohtaa tuon tusinan vaimoja, mutta
sittenkin se viehätti häntä niin, että äkkiä huomasi järkeilevänsä,
ettei jumalakaan olisi juuri sitä eikä tätä, ellei olisi ainakin kaksi
tusinaa vaimoja.

Hän sormieli koneosia puoleksi toivoen puoleksi peläten, että osuisi
osaseen, joka panisi koneen lentoon. Hän oli usein nähnyt
englantilaisten liitelevän saksalaisten rintaman yllä, ja se oli
näyttänyt niin mutkattomalta, että hän oli aivan varma voivansa tehdä
samoin, jos vain joku kerrankin näyttäisi miten menetellä. Aina hän
silloin toivoi, että koneella tullut ja sitten Numabon kylästä pakoon
päässyt valkoinen mies joutuisi hänen käsiinsä, jolloin hän toden
teolla saisi opetella lentämään. Tämän vuoksi hän niin paljon oleilikin
koneen lähistöllä, päätellen että valkoinen mies mahdollisesti palaisi
sitä etsimään. Vihdoin hän saikin palkan odotuksestansa, sillä juuri
tänä päivänä kohta sen jälkeen kun oli jättänyt koneen ja lähtenyt
tiheikköön sotureinensa hän kuuli ääniä pohjoisesta, ja asetuttuaan
miehinensä väijyksiin molemmin puolin polkua huomasi hän riemuksensa
englantilaisen upseerin ja valkoisen tytön ilmaantuvan näkyviin.

Neekeri saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta, sillä eihän hän
ollut toivonut kohtalon olevan niin suopean, että johdattaisi nuo
molemmat haluamansa henkilöt yht'aikaa hänen käsiinsä.

Tullessansa tietä pitkin vaaraa aavistamattakaan selitteli mies
tytölle, että heidän nyt piti olla sangen lähellä konetta. Heidän koko
huomionsa oli kiintynyt suoraan edessä olevaan tiehen, kun he odottivat
sen piankin loppuvan niittyyn, jolla olisi heille elämää ja vapautta
tuottava lentokone.

Kun tie oli leveä, joten he kulkivat rinnakkain, avautuikin eräässä
tien äkkimutkassa heidän molempien eteen puiston tapainen aukiopaikka
ja myös tuo kaivattu pelastuksen väline.

Helpotuksen ja ihastuksen huudahdus puhkesi esiin heidän huuliltaan,
mutta samassapa myös Usanga ja hänen mustat soturinsa nousivat
pensaikosta ja piirittivät heidät.


    _Jatkona ilmestyy romaani
    "Tarzan ja valkoinen nainen"_

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64436 ***