path: root/64379-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64379 ***

MEREN MAININKEJA

Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.






      Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 10 p. lokak. 1905.



SISÄLLYS:

Alppilan kallioilla.
Saaristokylä.
Meren rannalla.
Saaristopolska.
Kalastajan vaimo.
Pakolainen.
Salakuljettaja.
Omenapuun alla.
Postipäivä.
Kaipaus.
Risti rannalla.
Vanha tupa.
Myrsky tulee!
Vaari.
Kalamarkkinoille.
Öiset vieraat.
Kalastajatyttö.
Vesihyttysten tanssiessa..
Valkeat valkamat.
Meren kukka.
Teirin jäljillä.
Punaisessa purressa.
Syyshehkua.
Suomenlahden laineet.
Vihreässä hämärässä.
Rantasouvarit.
Viron Jyrki ja Inkeri.
Purjeet riippumassa.
Vanhassa kajuutassa.
Soutulaulu.
"Anna-Ulriika".
Vahva Sanna.
Yötä odottaessa.
Soi myrsky, soi!
Majakan vartija.




Alppilan kallioilla.


    Vihreät lehdot, hilpeät linnut
    lietsovat suoniini riemun kiivaan. --
    Nään yli tornin harjojen,
    valkeiden talojen varjojen
    siintävään meren ääriviivaan.

    Kosteilla kaduilla herpovin hermoin.
    ostetun onnen öisellä tiellä,
    juurella mustien muurien,
    kahleissa valheiden suurien
    määrää vailla ma harhasin siellä.

    Sumussa lyhdyt, himmeät katseet,
    eksyvät, viettävät valkeat nilkat
    turman tuoksujen lemuissa. --
    Elämän naamiokemuissa
    narrien naurut ja porttojen pilkat.

    Merelle, merelle kauvas tahdon,
    missä on suolainen, vallaton vahto,
    miss' ei oo mittoja, määriä,
    miss' ei oo sointuja vääriä,
    missä vain kasvaa sydän ja tahto!

    Merelle unhoon, uhmaan ja voittoon,
    siell' ei ahtaus aatosta paulaa,
    kuonani meressä kylpeä
    tahdon kuin lokki ylpeä,
    myrskystä nousten tahdon ma laulaa!




Saaristokylä.


    Päivä suistaa säteen tulikeihäät
    välkyttämään hopeen heljään merta,
    luoteisella taivaan kulmalla
    pilkoittaa kuin hyytynyttä verta.
    Meren rinta nousee, henkii suolaa, märkää,
    luodon vanha, kyttyräinen puu
    lahden piiriin kuvastuu,
    missä kalastajakylä päivän alla hohtaa.

    Niinkuin kaksi hellää käsivartta
    pistää kaksi kallioista nientä
    suojaks veneille ja talaille,
    vaalien myös niityn silmää pientä;
    veneet, kuutot kelluu, purjeet, touvit, mastot,
    ulompana meren vyö.
    siintää niinkuin kesä-yö
    tai kuin kalastajatytön neitseellinen silmä.

    Luotsin uusi pärekatto kiiltää,
    purjeen punakaista niemen takaa,
    nuori vaimo huiskaa huivillaan.
    Vaari pukillensa suolaa jakaa,
    tarraa sarviin kiinni, teuhaa kalliolla,
    nyt hän katsoo yli saariston,
    meren kimmel silmiss' on,
    kun hän viisaan virkeänä vasten tuulta nauraa.

    Sorsat körisevät vettä pitkin,
    miehet verkkoinensa soutaa teikkiin;
    leijaellen valkopurjeillaan
    koirastiira ajaa naaraan leikkiin
    ilmaan kaarestaen kiimaa kirkuellen,
    niinkuin nuoli hailin niskaan lyö,
    lentää, ilmassa sen syö,
    silmät kiiluvina palaa avionsa viereen.

    Rannan kala-aitat ritirinnan
    täynnä kalaa, suolaa, tynnyreitä,
    verkot kalliolla kuivillaan,
    padan sauhu samoo aittateitä.
    Päivänruskeet vaimot perkaa, suomut välkkyy,
    lapset ohjaa pikkulaivojaan
    mustainmaahan, Indiaan,
    mistä väskynät ja helmet, luumulastit tuodaan.

    Mikä riemu, väri kaikkialla,
    meren äidinrintaa vasten,
    karun, harmaan luonnon sylissä
    mikä raikas onni luonnon lasten!
    Kehtolauluansa heille myrsky soittaa,
    se myös surman, vilun viestit tuo,
    siitä saarelainen juo
    keuhkoon voimaa, käteen terästä ja silmään uhmaa.

    Aavaa merta aatos ailakoitsee
    valtameriin, maailmoiden periin,
    kolmimastot nousee, katoo taas
    Rääveliin ja kauvas lännen meriin,
    niinkuin satuhaahdet sinne haaveet uppoo.
    Ulkoluodon mänty vartioi,
    sen jo kaukaa nähdä voi
    saarelainen hyräillessään koti-ikäväänsä.




Meren rannalla.


    Pilvet ne pilviä pakenee,
    ja aallot aaltoja heittää,
    aatos aatosta ajelee,
    ja varjot päätäni peittää.

    Istun valkeella sannalla
    ja katselen kuohuista merta,
    ulapan kelloja kuuntelen
    ja pilvillä nään minä verta. --

    Kerran ne pilvetkin kirkastuu,
    ja aaltokin uupuu santaan,
    koska mun kulkuni tasaantuu
    ja poutakaaria kantaa?




Saaristopolska.


    Jaalalla rymy rynnäten käy,
    nauru ja ilo alkaa,
    luotsit, ne pojat pontevat on
    kannella tasajalkaa!
    Saaristotytöt kirsikkasuut,
    piijat ja simasiukkuset muut
    pyörivät kädet puuskassa näin,
    liinat ja letit lentää!

    Huiskivi hame, lanteita lyö,
    neitoja pojat viskaa,
    Hesseli-Heikki soittavi, hei,
    "ottaman enkeliskaa",
    lerpalla huuli polkevi, hui,
    mastohon pari kompastui,
    kippari veti neitosen pois,
    heilahti pukinparta.

    Kippari ylen sukkela mies,
    karhea meripekko,
    tanssivi kuni karhu ja kaks,
    loistavi punamekko,
    korvissa pienet renkahat soi,
    Tanskasta juuri jaalan hän toi,
    lastinsa möi ja siit' on hän mies,
    leilinsä aina vuotaa.

    Kustavi Aatolvilla on työ,
    siinähän jo on miestä,
    Riiassa tytöt riijaelee,
    ryssiä osas piestä.
    Joukossa tallimestari on,
    hyrränä katos karkelohon,
    luotsinpa Jukka hihkuen noin
    nostavi tytöt ilmaan!

    Laidassa laine tahtia lyö,
    heiluta pyhäliinaa!
    Hytissä ukot naurussa suin
    maistavat Viron viinaa,
    kippari savipiippunsa lyö:
    "nyt on kuin Liverpoolissa yö,
    naisia ilohuonehet täys,
    puukot kun ohi lensi!"

    Kajuuttahan jo katsovi kuu,
    hopeena meri hohtaa,
    ruumahan pari hiipien käy,
    lemmessä käsi kohtaa...
    Loistavi luodot, salmien suut,
    rannalla mökit, pihlajapuut,
    yölepopuilla lintuset on,
    louhilla lokit nukkuu.

    Kannella kumu yltyvi vaan,
    sumppuhun putos Heikki,
    keulasta alas molskien, ai,
    siit' tuli tuhat leikki!
    Haavilla ylös saatihin taas,
    kippari tuloryyppyjä kaas,
    Hesseli-Heikki soitteli taas
    ottaman enkeliskaa!




Kalastajan vaimo.


    Rukki hyrrää sukkelaan,
    tulellansa pata kiehuu,
    nuori vaimo askaroi,
    posket hohtaa, tukka liehuu,
    akkunassa tuuli soi.

    Meri velloo vaahtoaan,
    kumu jyskii kalliolla,
    ruskaa rannan katajat,
    merell' on nyt hurja olla,
    kun vain loistais majakat!

    Vaimo silmää varjostaa,
    milloin tuutii sylilasta,
    korvissansa kohajaa,
    taivaan rannan halkeemasta
    hurjat harjat sukeltaa.

    Rantaan juosten tuskissaan
    myrskyyn painain rintaa nuorta
    laiturille ponnistaa,
    niinkuin uhmais merta, vuorta
    tarkastaa hän ulappaa.

    Lehmä ammuu nälissään,
    lattialle poukat räiskyy,
    lapsi itkee, sammuu puu,
    suolakuohut silmiin läiskyy,
    taas hän tupaan kumartuu.

    Ei nyt auta itku, ei,
    kynsin hampain taasen työhön,
    ehkä myrsky miehen lyö,
    ehkä heittää yksin yöhön,
    kova, karu tääll' on työ.

    Huu, kuin huutaa vimmoissaan
    myrsky taas ja lyö kuin rauta,
    iskee maahan, majaan, huu!
    Herra, taivaan isä auta,
    kaikki huutoon hautaantuu!




Pakolainen.


    Ma elämän purressa soudan
    yli vilpoisten virtojen,
    sädekylvyssä keväisen poudan
    ma lasketan laulellen
    ohi tuuheiden yrttisaarten,
    ali taivahan kirjokaarten,
    pois merelle tahdon, pois!

    Ma irroitan purjeeni paulan,
    ma laineilla kelluan,
    ma myrskyn tuloa laulan,
    ma lasken ja kohoan,
    pois aatos riutoilta ryntää,
    päin kuohuja keula kyntää,
    ja purje on pullellaan.

    Jää rannat, ne vilisten kiitää,
    siellä nuoret ne karkeloi,
    siell' lemmessä hetket liitää,
    ja kaihon kannel soi,
    siellä kulkee ne kukkaistiellä,
    ja rauha ja lepo on siellä,
    mun vereni rauhaton on.

    Muut juoskoot iloon ja häihin,
    siihen mulla ei aikaa ois,
    ma tahdon lakkapäihin
    näiltä raukoilta rannoilta pois,
    ma keskellä ulapan vahdon
    oman voimani tuntea tahdon
    ja sieluni syvyydet.

    Nyt tarpeen on uhma ja tarmo,
    en enään kääntyä voi,
    ei tarpeen oo sääli, ei armo,
    kun surma edessä soi,
    en näe minä enään maata,
    ehkä myrskyyn hukkua saatan,
    ehkä kuiluhun kukistun.

    Elon entisen huntuhun peitin,
    minä itseni tuulille möin,
    pois pelastusrenkaat heitin
    ja ankkurin murskaksi löin,
    tääll' ehdolla elämän hinnan
    läpi ristiaallokon rinnan
    oman kulkuni mittailen.

    Ei mull' ole rantaa, rajaa,
    mulle vieras on isäini maa,
    se kirous, joka mua ajaa,
    ei enään mua ohjata saa,
    mulle kohtalo ei saa kostaa,
    itse itseni tahdon ma nostaa
    yli synkän syvyyden.

    "Tule ihana vapaus mulle
    tai kuolema!" -- tunnus on,
    oi, elämä, elämä, sulle,
    sydän sykkivi rajaton,
    sinä valheiden, vaivojen rohto,
    sinä epäily-öitteni hohto,
    minut myrskysi keskelle vie!

    Niin että ma karaistuisin
    alla vihaisten salamain,
    että vaaroista viisastuisin
    mun hurjassa lennossain!
    -- Jos haaksirikko mun kohtaa,
    salamoissa suo minun hohtaa
    kuin kuohujen kuningas!




Salakuljettaja.


    Vanha Lilja, -- hän on kuollut jo --
    kuulu retkistänsä kautta rantain,
    rantaryttärit hän petti monet kerrat
    kahvisäkit salaa maihin kantain.

    Riianpalsamia lastinaan
    jaala juoksi suoraan myrskyn suuhun
    kilpaa tullijahdin kanssa karikoilta,
    vaan ei lippu noussut mastopuuhun.

    Kerran toi hän viinitynnyrit,
    partaa silittäin hän hiljaa sousi,
    silloin tullikoira oli kimpussansa,
    äkkiarvaamatta jaalaan nousi.

    Ruorimiehellensä kuiskaten
    Lilja miehen saattoi kajuuttahan,
    avas arkut sekä salkut, tyhjät kaapit,
    Saksan renskaa pyysi maistamahan.

    Syökär' urkki renskaa juodessaan,
    miksi jaalan kansi tänään ryski.
    "Juuttein laivarottia vaan pojat nuijii",
    virkkoi Lilja viekkaasti ja yski.

    Tultiin kannelle ja etsittiin,
    Lilja huolissansa salaa huokaa,
    maihin nappiniekka souti nyrpein mielin,
    haistanut ei lainkaan tulliruokaa.

    Lilja nosti hiljaa ankkurin,
    siinä riippui viinitynnyritkin.
    Lilja tuuleen luovi, vihelsi ja nauroi,
    sormet souti pitkää partaa pitkin.




Omenapuun alla.


    Kaunis ja kopea luotsin Jukka,
    jok' oli saaren neitojen hukka,
    asteli illansuussa,
    hopea-ankkuri lakissa loisti,
    narskuvat saappaat tahtia toisti,
    nähnyt ei neitoja puussa.

    Jukalla taas oli vaatteet uudet,
    liivillä roikkui vitjat kuudet,
    hymyssä liikkui huuli,
    keikahti, vihelsi polskan parhaan,
    astui jo lähellä omenatarhaa,
    puusta kun tirskeen kuuli.

    Omenapuussapa kolmisin voimin
    neidot ne nauroi ja helmaansa poimi,
    poskilla paloi hohde.
    Inkeri tahtoi katseella jäätää,
    Madli ja Katri hellästi häätää,
    Jukka kun asteli kohden.

    Inkeri liepeensä lehvihin peitti,
    vasunsa Madli ja Katrikin heitti,
    puuta kun ravisti Jukka.
    Neidot ne miehen kunnian muisti,
    nyrpeä Inkeri oksalta luisti,
    polvilta luisui sukka.

    Inkeri juoksi ja helmoja nosti,
    toiset ne mädillä omenilla kosti,
    siit' tuli hilpeä hoppu:
    Jukan oli viiruissa sininen takki,
    savess' oli silmät, ja ojassa lakki,
    siin' oli Jukan loppu.




Postipäivä.


    Vitkaan vierii pitkät talvipuhteet,
    vanha kello kukkuu, säistää unta,
    niinkuin villaan verhotut on puut,
    saaret, riutat, aitat, salmen suut,
    kaikkialla siintää heljää lunta,
    mutta ulkoluotoon meri vapahana vyörii.

    Vanhaa purjettansa vaari paikkaa,
    karheet kädet silmunpäitä kutoo,
    öljytakit, kintaat naulallaan,
    mummo keinuu karmituolissaan,
    tuli loimuu, päreen karsta putoo,
    nuori poika valaa hyljepyssyyn luotejansa.

    Mutta katsos, katsos lahden jäälle!
    Potkukelkkojansa eukot lykkii,
    luotsit suksillansa suihkailee,
    koirat haukkuu, hameet kahisee,
    silmät palaa, joka sydän sykkii,
    niinkuin marjat pihlajassa nenän nuput hohtaa.

    Musta pilkku liikkuu mantereelta,
    mikä kirkas postipäivä sentään!
    Posti-Vikki vetää venettään,
    vuoroin hiihtää, rikkoo heikon jään,
    kohta viikon viestit tupaan lentää,
    hylkeennahkareppu niinkuin siipi selkää hyppii.

    Tupa kalastajakansaa kiehuu,
    kun hän mustan laukun vihdoin avaa,
    pojat tunkee, vaari "silmät" tuo,
    tytöt tirskuu, hiipii salaa luo,
    vanha vaimo lehdistänsä tavaa:
    rakas poika matkalla on taasen San Fransiskoon.

    Lakan, musteen haju, poukkain räiske,
    märän vaatteen höyry kiertää pöytää,
    mutta kuistiss' yksin itkee neitonen,
    kosteen kirjeen painaa silmillen. --
    Ulos talvi-ilmaan pojat töytää,
    nuori nauru kaikuu taasen, sauvat suihkii! --




Kaipaus.


    Meren rannalla istun ja itken,
    päivä se lännessä ruskottaa,
    heleä on pilvi, ja harmaa on huoli,
    ystävä tais mua uskottaa.

    Kultani seilaa punasin purjein
    lännen vieraita meriä,
    lupasi mun ottaa omaksensa,
    lupasi kullanperiä.

    Lahden toisella rannall' on talo,
    ja siellä on isäntä katala,
    minä olen köyhä kuin rannalla raakku,
    ja äitini mökki on matala.

    Pilvet ne kulkee pilvien teitä,
    vuodet ne vierivät nopeaan,
    kuutamon kullassa meri välkkyy,
    lahti se hohtavi hopeaan.

    Niinkuin pienet hopeamarkat
    kuplaset kierivät lahdella,
    rikkaus onneni ovella seisoo,
    ei ole käskyä kahdella.

    Eikä se kestä hopeinen silta,
    vaikka se valossa heloittaa,
    mereltä vaeltava varjo sen rikkoo,
    sydäntä pimeä peloittaa.

    Pohjantähti se taivaalla loistaa,
    suruiset viestini saattelee,
    ystävä kaukana taivasta katsoo,
    ehkä nyt armasta aattelee. --

    Tähdet ne loistaa ja tähdet ne lentää,
    miksei onnikin vaihtuisi,
    tule, tule ystävä, tule punapurjein,
    silloin ikäväkin haihtuisi.




Risti rannalla.


    Puuristi on kalliolla,
    yöss' yksin se vaikeroi,
    sen juurelle mustat aallot käy,
    sen ympäri vihurit soi.

    Siellä käy kuin kuolemantanssi,
    salakuilut sen ympäröi,
    kuin vesihirviöt yössä ne nui,
    ne nuorukaisenkin löi.

    Hän kiiti purressa laulain
    häähuilut kuin soineet ois,
    ja morsian rannalla ootti
    ja katsoi merelle pois.

    Häntä ootti suloiset riemut,
    koko elämän ihanuus,
    mut kuolema ruoriin tarttui ja löi,
    kuin ammuttu alli hän huus.

    Hän vaipui märkään hautaan,
    sen yli ei pihlajat lyö
    kuin morsian kätensä syleilyyn,
    hänen hautansa peitti yö.

    Ei elämän nuoret ruusut
    oo kummulle puhjenneet,
    vain valkeat vaahtoliljat
    ja äidin kyyneleet.

    Soi aallot hautausvirttään
    kuin ijäti laulaa ne vois,
    mut rannalla lahoo risti,
    ja nimi kuluu pois.




Vanha tupa.


    Siell' illoin kummittelee vanhan tuvan luona,
    kun tuulen villikissat naukuilee,
    ja savutorvess' öinen henki soi ja piipii,
    kun meri kahleitta kohisee.

    On luukut ikkunalla, pönkkä oven eessä,
    ja yököt katon yli teutaroi,
    miss' soutaa tervakukat sekä sinikellot,
    syö seinää sammal ja ruoste, koi.

    Ja miehen mittaan kasvaa tiellä nokkosia,
    miss' ennen kalastaja lauluks' löi,
    kun nuorta vaimoaan hän illoin kuistill' ootti,
    kun vattupensaat jo heilimöi.

    Mut auvon ajat muuttui, miehen mieli muuttui,
    löys raha-arkun, niin kuiskattiin,
    ja siihen aikaan hukkui norjalainen parkki,
    siit' asti tuvassa riideltiin.

    Sielt' öisin kuultiin rahain kummaa kilahdusta,
    ja sinne yöpyi salaluovijat,
    mies jouten joi ja horjui kalamarkkinoilla,
    tuns' souvit, krouvit ja satamat.

    Pois sieltä karkuun lähti työ ja uni, onni,
    yön mässäystä ne oudoksui,
    ei kukaan lainaks saanut heiltä suolan jyvää,
    mies vaimo kylästä vieraantui.

    Mut kerran syyskuun rajun myötämyrskyn aikaan
    läks kinkerille maihin vaimo, mies,
    ja sille tielle hukkui nuori vihkinainen,
    lie aalto vienyt, sen lempo ties.

    Ja yksin tuvassansa kulki taukoomatta
    kuin yksin puhunut aina ois
    mies murtunut ja ihmisarka, salamykkä,
    jo pääsiäiseks hän muutti pois.

    Kuin varas yöllä niin hän kauvas länteen lähti,
    ei sieltä palanut hän milloinkaan,
    siks illoin kummittelee vanhan tuvan luona,
    öin siellä rahoja lasketaan.

    Siell' luona vattupensaan lapset päivin hyörii,
    mut jos vaan korsikin kahajaa,
    ne karkaa kuutamossa mummon helmain taakse,
    kuu tupaan hymyillen kurkistaa.




Myrsky tulee!


    Myrsky tulee, myrsky tulee!
    Lokkia, tiiroja ilmassa kirkuen maihin se kantaa,
    mustana viivana taivaanrantainen pinta jo pimenee,
    purret ja jaalat reivatuin purjein
    lahdesta etsivät suojaa, vanassa meri jo kohisee,
    miehet kiskovat veneitä maihin,
    vaimot huutaen juoksevat rantaa.

    Myrsky nousee, myrsky nousee!
    Ylitse laiturin ryöpyt akkunaruutuja kastaa,
    kilvan kimmoten aallot vyörivat riutoille rynnäten,
    penkoen lahden kuin lumisen laakson,
    heittäen liekoja santaan, kallion kimppuhun iskien,
    jyrkissä kuiluissa tykkien pauke,
    louhet kun tarraavat kupeensa vastaan.

    Myrsky kiitää, meri nousee!
    Vihreät hirviöt loiskuvin purstoin keinuvat kaareen,
    luisuvat ammuvin aukoin kuohuvin kyljin mereen taas,
    tuhansin päin taas syöksyvät ilmaan;
    kyttyrämänty se taipuu, jo puuska sen ryskeellä kallioon kaas,
    kiiluvin vatsoin hirviöt hyökkää,
    tanssien, painien puskee ne saareen.

    Luotovajan katto kaatuu,
    sielläpä äsken kalasta tullen lientänsä keitti,
    hyljettä nylkien, nauraen partaiset urhot tarinoi,
    lieskat nyt nuolee pöytää ja seinää,
    ylitse kivisten vallien vihaiset vaahdot kahmaloi,
    tuollapa ruoritta kaljaasi harhaa,
    jättiläisaalto sen karille heitti.

    Luotsit tempoo tuhdoillansa,
    vene keikkuu ja katoo, kun aalto sen notkohon nakkaa,
    nousee kuin ruskea kaarna vaahtisten vuorien huippuihin,
    kaljaasin miehistö vietiin jo maihin,
    pumput puhkuvat, riepuina purjehet, meressä lastikin,
    keularaaka on poikki ja riippuu,
    tyrskyssä ankkuri kivihin hakkaa.

    Vihreet pedot jatkaa matkaa,
    runnellut ruumat, pirstotut puut ne nyt taaksensa jättää,
    villissä vauhdissa satoja hurjia henkiä saatossaan,
    ulvoen niinkuin ruoskitut koirat
    kuolassa kidat huiskaen häntää himmeän taivaan taa,
    lapset itkee kasvoilla kauhu,
    vaimot siunaten vääntävät kättään.

    Myrsky karkaa, myrsky karkaa,
    raskaasti raueten pauhaten puutuvat hirveät harjat,
    mutisten moukarin tahdissa meluten mainingit käy,
    airot ja tynnyrit lahdella kelluu,
    rannoill' ei muuta kuin liekoja, lahoja oksia, pirstoja näy,
    sorea pihlaja, lasten riemu
    ruhjotuin rungoin, maassa on marjat.

    Myrsky taukoo, päivä paistaa,
    repalepilvet kuin ripset verhoo sen silmäkulmaa,
    merta se katsoo, mi hulluna äitinä äsken raivosi
    hourun vaahtoa sylkien rantaan,
    hillitty henkäys puhkee, jo vesikaarikin hohtavi
    ylitse meren kuin kunniaportti
    hilliten merta, äitiä julmaa.




Vaari.


    Yhtä ykdeksättä vaari kulkee,
    vielä oman ovensa hän sulkee,
    eikä pitkin päivää veny vuoteellansa,
    vielä valppahana kutoo verkkojansa.

    Siihen pitkään puhtiin ehti harvat,
    törröttääpä tuuheet kulmakarvat
    niinkuin meriheinä kotirantamalla
    punaisen ja vanhan kalamökin alla.

    Pää kuin haahkan pesä, harmaa tukko,
    niinkuin luodon mänty seisoo ukko,
    jot' ei taivaan tuulet, myrsky maahan paina
    elämänsä talven suurna sunnuntaina.

    Silmä sees kuin meri myrskyn jälkeen,
    kun sen mainingit saa päivän välkkeen,
    istuu hän kuin käsi käyristyisi ruoriin,
    kokka pohjaa penkois, kohois vaahtovuoriin.

    Niinkuin katse tähtäis ulapoille,
    merimiehen surman, vaaran vainioille,
    tyyneenä kuin leikkisi hän lakkalainein
    itse meren kanssa käyden sylipainein.

    Niin hän istuu, aatos hiljaa soutaa,
    viettäin rikkain mielin pitkää poutaa
    niinkuin merten yli mittaisi hän siltaa,
    suuntais satamaan ja suureen eloniltaan.

    Ja hän näkee näkyjänsä yössä,
    päänsä kohottaa; kuin sädevyössä
    pyhät kalastajat näyttää synnin pohjaa,
    merta kulkee Mestari ja häntä ohjaa.




Kalamarkkinoille.


    Kaljaasi "Hagar" laineilla tanssii,
    hyvästi pihlajat, kalliot, kummut!
    Nythän on markkinat, kohta jo soi
    suupelit, torvet ja riemujen rummut,
    meillä on haileja, siikaa ja pernaa,
    käännähän purjeita, tomppeli, hoi!

    Kannella pyörii pyylevä muori,
    herrastuomarin miehekäs muori,
    pienet haivenet poskilla näät,
    selkä kuin ruuhi ja vatsa kuin vuori,
    hyllyvi leuvat, ja keikkuvi myssy,
    katsos kuin liehuvat viirien päät!

    Kiiltää Hagarin vihreä kylki,
    keulassa lepsaa kolmikkosiipi,
    kahvelipurje kun pingoittuu.
    Ohitse poikien Katri jo hiipi
    kajuutasta ja silmiä hieroo,
    veikeenä paistaa kirsikkasuu.

    Rattimiehenä hesseli-Heikki
    laiskasti loirii ja pistävi piippuun,
    ulkoiset luodot jo taakse jää,
    keulassa ankkuri vitjoissa riippuu,
    nuorilla kuivuu saappaat ja paidat,
    hyvä on tuuli, ja kirkas on sää!

    Purjeita vilkuu saarien alta,
    kaimat ja veljet, siukut ja serkut,
    Tytärsaaresta miehet lie,
    mieless' on markkinat, hellut ja herkut,
    tuollapa eestit kiroo ja luovii,
    heitäppä nuora ja mukaan ne vie!

    Kannella nuorassa vasikka seisoo,
    mulkoo ja Katria kylkeen puskee,
    Kustaa Aatolvi pönkkänä käy,
    housut on harmaat ja mekko on ruskee,
    väylingeissä hän kiipee ja nauraa,
    kun ei muoria joukossa näy.

    Kajuutastapa nousevi sauhu,
    laulaa Katri ja kahvia keittää,
    kukkopa ruumasta kiekahtaa,
    kokka kun aaltoja halkoen heittää,
    sihisee vaahto kuin välkkyvä silkki,
    -- katsos, tuoss' on jo mannermaa!

    Loistaa Viaporin siniset tornit,
    torilla teltat, eukot ja souvit,
    Nikolainkirkon kellot soi,
    kiiltää kyltit, ja kiehuu krouvit,
    rannassa häilyy mastojen metsä,
    "mitä nyt maksaa hailit, hoi!"

    Väännä ruoria, päästähän purjeet,
    kaapase vaskaa hännästä kiinni,
    tuo nyt kukko ja haavi se uus!...
    Onko sun päässäs jo markkinaviini,
    nosta hailit ja hylkeennahka,
    Kustaa Aatolvi, pyhkii suus!

    Muikeena muori kuin keisarinna
    istuu ja tiuskivi tynnyreillä
    puuskassa kädet, kiirettä saa.
    Auki on reitti, vuoro on meillä!
    Kaljaasi puskee kuin vanha härkä,
    ankkuri vaipuu proomujen taa.

    Kuules kun kiljuvi kamasaksat,
    Allah il Allah, tattari huutaa,
    juutalainen se tinkii ja myö.
    Voita ja marjoja, vaatetta, luutaa,
    vaska ka te kosta! markka ja penni,
    katsos, apina nauriita syö.

    Täällähän vasta on melu ja myrsky,
    vaska se hyppii kuin piipari häissään,
    katsos kun kukkokin hullaantui!
    Hesseli-Heikki jo tanssivi päissään:
    "maakravut tieltä, kun mereltä tuulee!"
    hihkuu ja jätkille nyrkkiä pui!




Öiset vieraat.


    Kattolampun sydän surajaa
    kalastajatuvan hämärässä,
    vanha vaimo lukee raamattua,
    lattiall' on lapset leikkimässä,
    kuka outo oveen kolkuttaa!

    Myrsky mylvii, oven auki lyö,
    vielä hereilläänkö liikkuu vaari?
    -- Pihamaalla kulkee oudot miehet,
    hartioilla lepää musta paari,
    tähtikukkiin puhkee ilta-yö.

    On kuin seurais heitä tuhannet
    valjut varjot kaukaa merten takaa
    vetten tummaa väylää oveen asti.
    Kuka kylmän kelmeänä makaa,
    ei ne vastaa öiset aavehet!

    Jäykkänä ja kauhu kasvoillaan
    seisoo kookas, tumma, vanha nainen,
    pois on tuki, turva, helosilmä,
    neitten naurattaja, nuorukainen,
    paras hyljekyttä saarimaan.

    Märkinä on keltakiharat,
    viiksen alta hohtaa hiukan verta,
    silmä raollaan kuin kivi kiiltää
    tuijotellen ikuisuuden merta, -- --
    käyrät sormet yöhön viittaavat.

    Myrsky hiljaisuutta säestää,
    öinen henki leijaa mustin siivin,
    oven suussa vaiti vakaat miehet
    pitkin saappain, öljykangasliivin,
    sormi suussa lapset nurkkaan jää.

    Ovi vinkuu; vaimo yksinään,
    raskaasti nyt paarin ääreen kulkee,
    sydän itkee, vaikk' on ripset kuivat,
    kun hän ainuisensa silmät sulkee,
    ristii rinnan, nojaa paariin pään.

    Niinkuin uness' askartaa hän näin
    päättäin hellät, viime lemmentyönsä.
    Vanhaan tapaan vaimot tupaan hiipii
    valvomahan ruumiin luona yönsä,
    valoss' jouluhaarukynttiläin.

    Käärittynä omaan purjeeseen,
    laivankuva näkyy kämmenellä,
    tomuhiuteet tanssii valojuovaa,
    valitus ja itkun tyrske hellä,
    vaimot virsiänsä hyräilee.

    Yöstä myrskyn kolkot kellot soi
    soittain suurta kuolinkaipaustaan.
    Lamppu sammuu, lapset nurkkaan nukkuu,
    vaimo tuijottavi yöhön mustaan,
    pihamaalla varjot karkeloi.




Kalastajatyttö.


    Hän kiveltä kivelle hyppi,
    hän taakseen katsoi ja ilkkui
    näin pienet jäljet sannalla,
    ja nilkat viidasta vilkkui.

    Taas kalliolla hän seisoi,
    sain suonihin tulen kiivaan,
    näin hameen liittyvän lanteisiin,
    näin vartalon hahmoviivan.

    Näin päivän paahtaman posken,
    näin poven kuin pienen mättään,
    sen luona lemmessä leväten
    on ihana ojentaa kättään. --

    Jo päivä merehen laski,
    kun haassa sain hänet kiinni,
    ma hiukset hajotin tuuleen,
    kun meri välkkyi kuin viini.

    Ja hiukset havulle tuoksui,
    kuin viileä viini huuli,
    hän vaipui jo huumeeni valtaan,
    kun äidin kutsun hän kuuli. --




Vesihyttysten tanssiessa.


    Pois vesihyttyset karkeloi,
    yöperhot hämyyn hukkuu,
    yön syliin valkean avaraan
    mun kalastajatyttöni nukkuu.

    Hän nukkuvi aitan hämärään,
    hän meren soittohon vaipuu,
    on poskilla päivänruusut,
    ja huulilla illan kaipuu.

    Ah, öisin keveä kesä-yö,
    kun lepää luomakunta,
    ma hiipisin sielusi maailmaan,
    ja kaikki ois kaunista unta.

    Mut minä oon kuin syksy-yö,
    sen mustia töitä mietin,
    mun merityttöni peljästyis,
    jos silmissä näkis hän vietin.




Valkeat valkamat.


    Madli, mairea Madlisein,
    hiivi riemuten rinnallein,
    soutain soilumme kauvas niin
    unen valkoisiin valkamiin?

    Ruusulinnojen, vuorten taa,
    miss' on satujen saarimaa,
    siellä laaksoissa lauletaan,
    onnen oksia taitellaan.

    Onnen kultainen kukkanen
    suossa kasvavi surujen,
    laulan hopeisen porraspuun
    kullass' ihanan uuden kuun.

    Sinne sylissä pois sun vien,
    sotken jäljet ja paluutien,
    ettei kavalaan maailmaan
    enään löydetä milloinkaan.

    Siellä armahin Madli, oi,
    kummat kanteleet puissa soi,
    siell' on maailma kirkas, uus,
    siellä hetki on ikuisuus.

    Tuoksuu yllämme lemmenpuu,
    tähdet silmiimme heijastuu,
    nuku Madlini ihanin,
    nuku ikuisiin tähtihin!




Meren kukka.


    Meren kukka, saaren helmi,
    anna mulle janoon juomaa,
    anna mulle salaa suuta,
    ei sun äitis meitä huomaa.

    Käsiini kun pääsi kätken,
    rakkautta taas ma kerta
    tunnen, kun sun suuret silmäs
    unelmoiden mittaa merta.

    Pieni, kaino, kallis Madli
    isällensä kutoo nuottaa,
    miksi katsot merta, Madli,
    et voi koskaan mereen luottaa?

    Levoton on meri aina,
    niin on juuri sydän mulla,
    karsas päivä meitä väijyy,
    saanko yöksi luokses tulla?

    Sua illoin ikävöitsen
    niinkuin nuorta morsianta,
    minä olen raju myrsky,
    sinä tyyni lahden ranta.

    Hyvästiksi hyväellen
    aalto rannan syliin sulkee,
    ranta itkee kaihoissansa,
    maailmaan taas myrsky kulkee.




Teirin jollilla.


    Olalla pyssy, seljässä reppu
    saaressa harhaan ja koirani haukkuu,
    harhaan jälkiä, muualla mieli,
    teirit soittaa, ja pyssyni paukkuu.

    Pyssyni laukee, ja teirit lentää,
    syyttä ne kulkurin hauleja säikkyy,
    puiden lomista eistyy ja väistyy,
    tyttöni vartalo silmiini väikkyy.

    Eksyn soihin ja murroksihin,
    tiedänpä, mistä ma riistan löydän,
    hallini juoksee tuvalle aina,
    missä jo tyttöni kattaa pöydän.

    Kuulen Sioninkanteleen virren,
    unhotan pyssyn ja metsästyspuukon,
    hiivin niinkuin kavala kyttä,
    kuistissa kuiskaan ja sieppaan suukon.




Punaisessa purressa.


    Tule kanssani purtehen punaiseen,
    jätä rakkisi äitisi huostaan,
    yli kuohujen, kuilujen sinkoellaan,
    yli vetten joiluen juostaan!

    Pois valheen viekkailta rannoilta pois,
    miss' eksyimme väyliin vääriin, --
    tuolla päivän kullatun portin näät,
    tie vapaana maailman ääriin.

    Käsi ruoriin, toinen vyöteilles,
    sinun silmäsi suuntani määrää,
    sydän armas sun on luotsini mun,
    niin en minä eksy väärään.

    Sinitaivaan rannassa saaren näät,
    siell' yksin me vietämme häämme,
    luo kallio-alttarin polvistuen
    kädet nostamme niin yli päämme.

    Ja päivä sun vihkivi vaimoksein,
    sen kultainen kirja kun säihkyy,
    veen haahkat ne untuvaharsoissaan
    kuin morsiusneitoset läikkyy.

    Ja rantasiippo se piipittää
    ja lukkarintointa koittaa,
    hääpillejä viimat viheltää,
    ja urkuja meri soittaa.

    Niin kumarramme me päivää päin,
    ja vannomme valan hiljaa,
    on laineita saatossa sadottain,
    ne kantavat huomenliljaa.

    Me nousemme purtehen punaiseen,
    kuin kukkaistuolin ne kantaa
    pois saatossa vilisten vierekkäin
    ain onnelan kultarantaan.

    Kas, tornit ja palmut kangastaa,
    pois taaksemme tuskat jäivät,
    on eessämme hyvien toiveiden maa
    ja kultaiset kuherruspäivät...




Syyshehkua.


    Mun suonissani nyt soitto soi,
    koko maailma minussa loistaa,
    taas hilpeät hetket karkelee,
    ne armaillen ajaa toistaan.

    Nyt murheet ja vanhat valeet on
    vain viimetalvista lunta,
    me vietämme kevään juhlia,
    oi, Madli, se ei ole unta.

    Ja uskohan, Madli marjuein,
    kun mua rakastat salaa,
    meiss' suvi, kauneus karkelee,
    ja suuret sydämmet palaa.

    Ne sinussa, minussa palakoon
    ylös liekkeinä taivasta kohden,
    syyshekumaan lempemme vaipukoon
    kuin kesän viimeinen hohde!




Suomenlahden laineet.


    Me käymme suureen kamppailuun,
    me emme vaaraa pelkää,
    jo taivaanranta tulta lyö,
    käy myrsky meren selkää.

    Kuin huutaa henget kahlitut
    me syöstään syvyydestä,
    veenmurtajat me murskaamme,
    ei väkivalta estä.

    Yön voimat vastaan nostetaan,
    yön vallat viekkaat, kurjat,
    ja vavisten ja vaahdoten
    käy vihan harjat hurjat.

    Kas, myrskylintu liitelee,
    sen kynsissä on verta,
    me rauhan rantaa etsimme
    ja harhailemme merta.

    Me käymme valon valkamiin,
    vaikk' kaikki surmaa pauhaa,
    me vapautta vaadimme,
    ei ennen koskaan rauhaa.




Vihreässä hämärässä.


    On siellä vihertävä hämärä,
    ja laajat liekometsät kauvas kuultaa,
    ei sinne merihautaan päivä päily,
    ei linnut visertele laulupuultaan.

    Maariankalat, simput, piikkipäät
    ja miekkakalat kutee limaloviin,
    kuparivuoret siell' on välkkyväiset,
    ja meriheinä kiertää vuorten oviin.

    Ei sinne pisin nuora, luoti käy,
    vain siintää syvyydet niin synkän tummat,
    miss' suihkuu hopeekaivot, porepatsaat,
    ja pulppuu kultahetteet, kuplat kummat.

    Siell' läikkyy, kiiltää suomut, simpukat,
    käy köynnösjuuri niinkuin lohikäärme,
    on siellä sadat suuret vesiportit,
    ja hohtaa riippusiltain sinipäärme.

    On siellä vihertävä ikuisuus,
    viileä, kuolontyyni valtakunta,
    on vuoren kylkiin lyöty kammioita,
    ja pehmeet sammalvuoteet vaalii unta.

    Siell' loistaa maston rungot, raakapuut
    ja moni laivahylky, laho ruori,
    kajuutan lokeroissa turskat leikkii,
    ja rautakölin peittää ruostekuori.

    Päänalusina ketjut, ankkurit
    vuorien kammioissa uinuu rinnan
    kalpeat haaksirikot avosilmin
    juurella korkeen näkinkenkälinnan.

    Siell' asuu Ahdin poika linnassaan
    ja rakentavi siniköynnössiltaa,
    kaukainen kumu kuuluu meren päältä,
    vainajat päänsä nostaa istuimiltaan.

    Hän ajaa punaevä härkiään
    ja soittaa suureen merenruokopilliin,
    veen valtaan kalastaja nuotat heittää,
    ja silloin meri kiihtyy tanssiin villiin.

    Käy meri sotaa, taivas tulta lyö,
    soi hätähuudot, jaalat, laivat hukkuu,
    kun myrsky lientyy, sulaa sihinäksi,
    taas kammioissaan haaksirikot nukkuu.




Rantasouvarit.


    Kaks jätkää hytkyvi laiturilla,
    ja märät lahkeet ne lyö ja mätkää,
    kas, "Maailmanharmi" hän täitään kaivaa,
    mut "Nokipuntari" oottaa laivaa,
    kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.

    Ja sumu mereltä maihin kahlaa,
    lyö, vihmoo, viiltää ja vettään sylkee,
    jos katsoo minne, vain harmaan kohtaa,
    mut kaksi nenää kuin lyhdyt hohtaa,
    ja jätkät siirtävät kyljen kylkeen.

    "On koiranilma, hohoo, jaa sentään",
    niin Maailmanharmi taas huokain alkaa:
    "on rinta rikki, ei nälkä säästä,
    ei heti linnaan voi leipään päästä,
    ja vanhat synnit ne repii jalkaa!"

    Mut Nokipuntari sylki, sätti:
    "sus sentään, piruko taas sua riivaa,
    viel' onhan sinulla takki yllä,
    ja juutalaisell' on viinaa kyllä,
    hei, kunhan pääsiskin pieneen hiivaan!"

    Mut Maailmanharmi vain puisti päätään
    ja puhui lämmökseen vanhaan virteen:
    "kuin märkä susi saan tässä seistä,
    ties hitto kuka on hulluin meistä,
    mutta minä menen nyt suoraan hirteen!"

    "Hoi, älä jätä!" huus heti toinen,
    "kas mull' on kaksikin nuoranpätkää,
    mun ain on vilu, siis pappi siirtää
    mun kuumaan paikkaan ja kirjaan piirtää:
    'däss lebää anguriss kaksi jätkää!'"

    Ja Nokipuntari kiskoo nuoraa,
    jo toinen nauraa, ja housut mätkää,
    kas, taskumatti on nuoran päässä,
    ja hienoon hiivaan pääs syksysäässä
    kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.




Viron Jyrki ja Inkeri.


    Hän tuli jälkeen Maarian,
    yöks saaren taloon pyrki,
    mut koko kesäks töihin jäi
    mies outo, Viron Jyrki.

    Ei haastanut hän heimostaan,
    hän karttoi aina muita,
    hän kulki nuottamiehenä
    tai veisti venepuita.

    Ja talon nuori Inkeri
    tuns oudon onnen uuden,
    kun aika syksyyn ailakoi,
    ties Jyrin salaisuuden.

    Öin Jyrki hiipi luhtihin,
    niin yhtyi ystäväksi,
    jo pyhäinmiesten päivänä
    pois jaalalla hän läksi.

    Mut varttaan vyötti Inkeri,
    öin hiipi rantaa pitkin,
    ja saaren naiset nauroivat,
    hän saunoiss' salaa itki.

    Hän otti sen niin pahakseen,
    sen laski sydämmelle,
    hän salaa lapsen synnytti,
    kun paistoi keväthelle.

    Taas Jyrki palas paoltaan,
    mut mieli oli musta,
    kuin muuttolintu levoton
    läks ennen juhannusta.

    Niin kuihtui kaunis Inkeri,
    öin kalliolle nousi,
    hän vieraan jaalan näki taas,
    hän sinne surren sousi.

    -- "Oi, heimon miehet, sanokaa,
    ei Jyrki pettää saata,
    hän kotoansa karkasi,
    kun naittaa tahtoi taata!"

    Mut merimiehet nauroivat:
    -- "ei taata tahdo naittaa,
    mut Jyrki veikon häihin läks,
    sen onnen tahtoi taittaa."

    -- "Kai näitte käissään sormuksen,
    se maksoi onnen hinnan?"
    -- "On käissä rautasormukset,
    pääs häihin Narvanlinnan!"

    -- "Miks vaihtoi Jyrki sormusta,
    ei Jyrki, Jyrki hylkää!"
    -- "Hän tanssi puukko kädessä
    ja iski rintaan ylkää.

    Niin meitä kantaa kohtalo
    ja ajan aallot heittää!"
    -- "Ah, kuolla tahdon täältä pois,
    saa musta aalto peittää!"

    -- "Mut mikä tuolla yössä ui
    ja veden vaahtoon liikkuu?"
    -- "Kai sorsa siellä soutelee
    tai korkkirengas liikkuu."

    -- "Ei sorsa siellä soutele
    vaan liikkuu Jyrin liina,
    ja siin' on pieni lapsikin,
    oi, kirkastus ja piina!"
    -- -- -- -- --

    Ja Inker' yössä kiljahti,
    hän tyrtyi omaan vereen,
    hän nousi jaalan reunalle,
    suin päin hän juoksi mereen.

    Ja kauniit kultaporeet nous,
    ja kaikki käet kukkui,
    nous päivän kruunu merestä,
    nuor' Inkeri kun hukkui.




Purjeet riippumassa.


    Meri maitotyynnä kimmaltaa,
    sadoin safiirein se välkkyy, säkenöi.
    Niinkuin sinertävä mehiläisten kupo
    taivaankansi merta ympäröi,
    ja sen raukehilla rantamilla
    hohtaa hattaroiden hieno villa
    taivaanrannan kulta-udun taa.

    Helmikirkas suuri sunnuntai,
    on kuin tainnosunta nukkuis rantamaa,
    paahtaa kalliot kuin kuumat alasimet,
    joiden juurta aalto kaivertaa,
    hopeeporein väreilevi lahti,
    purjeet riippuu, seisoo tullijahti,
    luotsin viiri on nyt mykkä kai.

    Missä lokit lie, ei niitä näy,
    ison rysän suu se maalla törröttää
    niinkuin suuri hämähäkin seitti,
    auer rasvan tavoin väräjää.
    Lehmä ruovikossa polvin veessä,
    lapset vettä roiskii aittain eessä,
    pyhäpaidassa vain vaari käy.

    Meren pedonsydän unelmoi,
    ilveskyntensä se kätkee syvyyksiin,
    silmät raollaan ja notkeena se lepää,
    herkkä hyppyyn, töihin kavaliin,
    hiljaa laikkuu kuin ois mieli muussa,
    myrsky piilee vaikk' on hymy suussa
    miettii vaari, saunaan kompuroi.

    Mutta mikä nauru saarelta!
    Katsos, luodon takaa purjeet vilahtaa,
    neljä purtta saapuu saareen vierailulle,
    pojat juoksee, hameet hulmuaa,
    siell' on mestareita majakoistaan,
    laivain nuuskioita, napit loistaa,
    tullilippu liehuu mastossa.

    Meren poukamassa yksikseen
    nuori tyttö hiipii, rannan katajiin
    riisuu röijyn, hameen, kauniin kirkkovyönsä,
    astuu arastellen veteen niin,
    poven mättähiä käsi varjoo,
    kuvastintaan kirkas kalvo tarjoo,
    merenneitsytkö se hymyilee!

    Armaan alasti hän vavahtaa,
    puoleks rohkeena hän hiipii hämillään,
    kyykistyy, ja huulet on jo huutoon valmiit,
    kastaa äkkiä, jää läikkymään,
    ui ja polskii, pirskuu pisaroita
    kastekimpuin kohti kiharoita,
    valkee ruumis kiiltää, kelluaa.

    Niinkuin merelle ne kateit' ois
    säteet lantehilla hurjaan tanssiin saa,
    silmäripset kiiltää, hohtaa korvain ruusut,
    selin soiluu hän, ja paljastaa
    neitsytihanuuden, valkolumpeen,
    ripset autuaana luo hän umpeen,
    taasen siniluhtiin katsoo pois.

    Mikä ryske? Niemess' suhajaa,
    oksat taittuu, häijyt luotsit siellä lie...
    Vesirenkaat pyörii, tyttö kirkuu, karkaa
    rantaan, kädet silmillensä vie.
    Huiskis! Rantaan ryntää hirviparvi,
    kummat silmät... kaartuu joka sarvi,
    mereen loikaten ne molskahtaa.




Vanhassa kajuutassa.


    Pietarinmessuna piippuja polttaen
    luotsi ja vaari ja kippari Lassa
    paiskeli ensin pennin nakkia
    kipparin vanhassa kajuutassa.

    "Nostappa valtti, herttainen kymppi,
    vaari on viekas, katsos kun maltti,
    tyttäres kaunis kuin ruuturouva,"
    -- kippari huusi: "risti on valtti!"

    "Vie sun suutari, tappasin taasen,
    jaalani kestää, luotsi sen takaa,
    tee nyt työ sekä nosta, vaari,
    maltas, lyötynä kortti jo makaa!"

    Kolmeen pekkaan miettivät miehet.
    Kipparin harmiksi voittikin vaari.
    "Kuules, pannaan tupa ja hynttyyt,
    aseta vastaan verkot ja saari!"

    Hävisi vaari eikä hän nähnyt
    akkunanaukossa tyttären päätä,
    kippari iski nyt silmää ja nauroi,
    kortit ja sormet ne liikkui kuin näätä.

    "Pannaan jaalani", kippari huusi,
    "leskityttäres pelaan ma sulta!"
    -- "Jollet polta sormias, poika,
    kun sinä lainaat naapurin tulta!" --

    Kippari korttia hiaan pisti.
    "Pistä päälle, vaari, ja mieti!"
    Korttinsa pöytään paiskasi Lassa:
    "nähkääs, vaarista tullut on pieti!"

    Savipiippunsa rikkoi vaari,
    keksi nyt tyttären tirskumassa,
    kihlausmaljat nauraen juotiin
    kipparin vanhassa kajuutassa.




Soutulaulu.


    Sou, souva luodon taa,
    äidin lasta nukuttaa,
    isä meni merellen,
    heitti verkon vetehen.

    Isä kalat kotiin kantaa,
    sou, souva luodon taa,
    laskee kohti kotirantaa,
    pieni piltti kasvaa saa.

    Sou, souva luodon luo,
    arvaas, mitä isä tuo,
    laittaa pienen purren vaan,
    sillä kauvas kuljetaan.

    Sinisilkki purje hohtaa,
    hopeesta on mastonpuu,
    kultaruori purtta johtaa,
    piltti tuuleen tuudittuu.

    Sou, souva luotoon näin,
    kas kun mennään eteenpäin
    unisaarten valkamaan,
    sou, sou, nukkumaan.

    Ei saa viekas meri niellä
    vaikka monen myrsky kaas,
    piltti on niin pieni vielä,
    katsos, tuoss' on isä taas!




"Anna-Ulriika."


    Niin, oisitte nähneet "Anna-Ulriikaa",
    niin, Anna-Ulriikaa, kun laineille lähti,
    ei missään niin kaunista saaristopiikaa,
    se kellui kuin alli, kuin morsian norja, se loisti kuin tähti.

    Ja oisitte nähneet Santtua silloin,
    hän Anna-Ulriikasta oli niin ylväs,
    kun matkoilta kotiin hän purjehti illoin,
    hän seisoi sen kannella suorana niinkuin kirkossa pylväs.

    Kas, kullattu nimi sen perässä kiilsi,
    sen tervattu kansi, sen siniset laidat,
    kun puhtahin purjein hän vesiä viilsi,
    ja omatuntonsa viel' oli ehjä ja ehjät paidat.

    Mut Santun tempasi naimisen tuuma.
    -- "Kakskymmentätuhatta jaalast' ei liikaa,
    Ruissaaress' on tyttö, se miehiä huumaa!"
    hän huusi ja nauroi ja ohjasi merelle Anna-Ulriikaa.

    Ei paluuretkestä kerro hän koskaan,
    kun Räävelinkiveen keulan hän murskas,
    siit' asti hän alkoi penkoa roskaa,
    hän nurkuu ja nylkee, on kiero ja kitsuri, huutavan hurskas.

    Ei pyhänä ees nyt muuta hän paitaa,
    on noessa naamakin kurttuisin juovin,
    hän paikkasi Anna-Ulriikan laitaa,
    se ränstyi ja ryskyi ja kehnosti nousi se tuuleen ja luovi.

    Hän tuhannen ruplaa siit' olis saanut
    mut intti ja näykki ja kihnasi kahteen,
    nyt Anna-Ulriika on vuosia maannut,
    se väsyi ja väistyi kuin vanhahko neito ja upposi lahteen.

    Sen kullattu nimi ei laineilla loista,
    sen purjeet on harmaat kuin Santulla hapset,
    sen maine on mennyt, ei saane se toista,
    sen kannella leikki ja aikansa mastoissa kiipesi lapset.

    Puukengissä Santtu vain kulki ja paatui,
    möi, punnitsi väärin härskiä siikaa,
    kuin hävystä jaalakin kyljelle kaatui,
    ja vihreä lieju nyt peittävi vanhaa Anna-Ulriikaa.

    Nyt ihmiset Santtua kiroo ja väistää,
    ja toiset ne kiroo myös Anna-Ulriikaa,
    mi nuorena tanssi kuin morsian häistään,
    on moitteessa perää, se aikansa tanssi, mut moitteess' on liikaa.




Vahva Sanna.


    On Sanna vahva, sen moni myöntää,
    kuin hepo aurassa käy ja raataa,
    on karski luonto ja tuittupää,
    hän näsäviisahat luotaan työntää
    ja saattaa painissa miehen kaataa,
    lie tuuman neljättä kyynärää.

    Ja tuonoin kolme kun Viron miestä
    yöks pyrki pyytäen pieneen aittaan,
    miss' yksin makasi Sanna vaan,
    ne alkoi hellästi suutaan piestä
    ja kujein uhkas ne oven taittaa,
    mut Sanna neuvoi ne karsinaan.

    Nyt rautakangin ja seipäin väänsi
    ne vanhaa aittaa ja kumoon saivat,
    ja Sannan saivat ne vihalle,
    hän kohta asiat toisin käänsi:
    "hoi, Viruputsitko silleen naivat!"
    ja ryömi hameissa pihalle.

    Hän koppoi yötyrit yrmekkäästi
    ja hetken heilutti niinkuin vaa'alla,
    ja telkes aittaansa pönkkäin taa.
    Kun väki heräs, hän putsit päästi:
    "Vai Viron sulhaset soutaa maalla,
    ne kosii kummasti, hahhahhaa!"




Yötä odottaessa.


    Päivä laskee kuin veripallo,
    nokiset pilvet kuin pitkät jouhet,
    sinimustat aallot raskaasti vyörivat, vaipuvat,
    tulee yö. -- --
    Mutkaisin viivoin hämystä hohtaa rantojen hiekkavyö,
    niinkuin kummitushaamut mykät ja harmajat
    seisovat louhet.

    On kuin hämöttäis Tuonelan rannat,
    maata ei tuntisi elämän maaksi,
    toivoton, ääretön tyhjyys, äänetön kaipaus rinnassa
    kohajaa.
    Mustia meriä syvyyden henki aatosta opastaa,
    tulipunaisin purjein kuin läikkyisi pimeessä pinnassa
    kuoleman haaksi. -- --




Soi myrsky, soi!


    Soi myrsky, soi,
    ja kiehuta maata ja merta,
    tuli taivaan lyö,
    jo puhkase yö,
    luo, lietso villiä verta!

    Käy myrsky, käy!
    Ja piekse vaahtohon pinta!
    Nouse kallio, paas,
    ja uhmaa taas
    kuin jättien rautainen rinta!

    Pois vaarat, pois,
    meri huuhdo pelkoa, huoltain,
    vihat vainojen lyö
    ja puhkase yö
    mun maatani, maatani puoltain!

    Soi myrsky, soi!
    Ja murskaa ryövärihaaksi
    päin luotoja!
    Ei vainooja
    lyö maatamme orjien maaksi!

    Lyö, mereen lyö,
    ken maatamme tohtii sortaa,
    lyö laivat pois
    kuin lastuja ois
    kivirintaan graniittiportaan!

    Lyö, salamoi!
    Vedä miehet ja miekat tuhkaan!
    Uus Thermopylai!
    Se surman sai,
    ken meidän rantoja uhkaa!




Majakan vartija.


    I.

    Läksiäisten polska tanssittiin,
    huomenmaljan isä pohjaan maistoi
    alla heiluvien hurstien,
    morsian kuin päivänkukka kuulti,
    pyhäinmiesten kaunis päivä paistoi.

    Niin hän jätti kodin rannan rakkaan
    kuin ois kaikki kummaa varjo-unta.
    Sulho kookas, keski-ikäinen
    Martti vahti itse ruoriin tarttui,
    ulapalle laski venekunta.

    Pyssyt paukkui, kiljui jouhikäynät,
    pitkä varjo lankes majakasta,
    vastapäiseen saareen vene nous.
    Vaimo kyynelsilmin taakseen katsoi
    kuin ois eron tehnyt maailmasta.

    Aavaa, ääretöntä vettä välkkyi,
    kaiho nousi, vaipui taivaan rajaan,
    kun hän kuuli meren kohinan
    kuin se mumissut ois vihoissansa,
    kun hän arastellen astui majaan.

    Mutta äänet seuras sähinällä
    huutain ontelosti oveen asti,
    kun hän peräpenkkiin lyyhistyi,
    itkien hän kiertyi äidin kaulaan,
    katsoi ympärilleen raukeasti.


    II.

    Majakka kuin linna kalliolla,
    niinkuin pipolakki kohos torninpää,
    hartioilla pyöree rauta-aita,
    rautarenkain kiinni veneet teloillaan,
    luoto kupera kuin valas kaita.

    Tornin ympärystää Martti kiersi
    paksun lasiseinän luona kiillottain,
    hakasiltaan vaateverhon poisti,
    öljyn säiliöön hän kaatoi, tulen otti,
    kauvas valokuula iltaan loisti.

    Koko luoto hohti valkoisena,
    meren tumma pinta välkkyi hopeissaan,
    kaukaa höyrylaivan sauhu nousi,
    yli pienen salmen ruskeen majan alta
    majakalle nuori vaimo sousi.

    Kiertoportaita hän torniin juoksi,
    kantoi kahvit pöytään, vehnät vasustaan,
    katsoi kaihoissansa mantereelle.
    Martti söi ja mietti, äkkiä hän nousi,
    hellään katsoi, silmät välkkyi veelle.

    "Rakas Anni, mull' on vakaa luonto,
    en voi nuorten lailla naista naurattaa,
    pieni sydämmes on ikävissään,
    mutta turvan löydät aina, hellän huolen,
    muuten onnea ei mulia missään.

    Iloviestin sulle sentään saatan,
    katsos, poikani hän mulle kirjoittaa,
    kuumeess' ollut maalla vierahalla,
    kotiin kaipaa, tahtoo nähdä äidin haudan,
    purjehtii nyt päiväntasaajalla."

    Sanoi niin ja painoi Annin kättä,
    vaimo kiitollisin katsein hymyili,
    alas hiljaa hiipi hämärissä.
    Hengessään hän näki laivan -- maston alla
    kalpeen miehen kultasätehissä. --

    Viikot vieri yksitoikkoisesti,
    meri soitti samaa vanhaa säveltään,
    aamut askarsi hän kalatöillä,
    illat majakassa; miehen hyväilyihin
    niinkuin pakosta hän vastas öillä.

    Mutta suru suli, tuli kumman tyyni,
    outo onnen jano vaimon valtasi,
    kun hän aamuin meren rantaa tutki,
    majakkaan hän sousi, juoksi hilpeämmin,
    kättä vapisutti kaukoputki.

    Purjeet hohti, purjeet varjoon vaipui,
    pois hän putken laski kuin ois pettynyt,
    sitte nauroi hän taas uteluilleen,
    ilkkui miehelleen ja puhui "pojastansa",
    souti illan tullen lepopuilleen.

    Mutta kerran harmaan aamun suussa
    outo parkkilaiva luovi luodolle,
    pieni kuutto lähti rantaa kohden,
    vieras torniin nousi, Anni hiljaa seisoi,
    suonet sykki, poskill' oli hohde.

    Ja hän piili kauvan tuvassansa
    eikä syytä tiennyt, vältti akkunaa,
    hetken päästä astui vieras sisään,
    tumma katsannoltaan, tuima tulennaltaan,
    Anni katsoi poikaan vuoroin isään.

    Kylmästi hän sanoi hyvänpäivän,
    kylmästi hän puhui niinkuin vieraalle,
    isälleen vain kertoi seikkailuistaan,
    aamulla hän lähti maihin kirkkotarhaan
    kuin vain äitiään hän tahtois muistaa.

    Saaristossa niin hän kesän kulki
    veikastellen kanssa saarten neitosten
    aittain luona, illoin keinumailla,
    taikka haahkaa väijyi aamuin luotikollaan,
    purjein laski kauvas lakkapäillä.

    Äitipuoltansa hän karsasteli,
    Anni syyttä itki salaa kuistissaan,
    silloin Martti isä poikaa moitti:
    "etkö näe, kuinka hän on hennon hellä,
    miksi sydämmessäs viha voitti?"

    Risto maahan katsoi, kahden ollen
    Anni käden laski hänen olalleen:
    "raskaat ovat mulle nämä rannat,
    isäs hyvä oli, korjas köyhyydestä,
    äiti tahtoi... miksi kaunaa kannat?"

    "En ma vihaa kanna, vaaraa vältin...
    nyt ma tiedän, ken on äidin haudalle
    kauniin muurivihreänsä tuonut,
    tät' en kestä... olkoon rikos, synti...
    onnen pikarist' en koskaan juonut..."

    Kuiskas niin ja veti Annin luokseen,
    taakse painoi pään ja huulet silmihin,
    ulos lähti, syöksyi veden valtaan,
    Anni heräsi kuin unen kahmailusta,
    niinkuin vankka maa ois vierryt altaan.

    Torniss' seisoi kookas Martti vahti,
    katsoi tähtitarhain ikuisuuksihin
    ja hän iloitsi kuin ennen häissä,
    Riston, vaimon väli suli sointuvaksi,
    onni, sopu kulki käsikäissä.

    Risto Annin nosti punapurteen
    uhitellen nuorta, hurjaa onneaan
    saariin purjehtien marjaretkiin,
    huimat halut paloi heidän povessaan
    vaipuessaan hehkuun, hämyhetkiin. --

    Isän valvoessa majakassa
    Risto yöllä hiipi Annin kamariin,
    vuoroin huume yltyi, pelko vuoroin,
    milloin meri matki ilomarssejansa,
    milloin vonkui valittavin kuoroin.


    III.

    Syksymarkkinoilta palas Martti,
    vajasta hän oudon melun kuuli:
    "Risto, perikatoon tiemme kulkee,
    synkkä syvyys meitä luokseen vetää!"
    kaameet sanat kantoi rantaan tuuli.

    Martti hätkähti ja torniin nousi,
    Risto, Anni katseen maahan loivat,
    musta luulo kalvoi Martin mieltä,
    jalat painoi, kun hän alas kulki,
    kolmeen henkeen vaiti atrioivat.

    Martti talven kulki kairamoiden,
    mietti elämänsä kevätpoutaa,
    kuinka ilo katoo kauneimmillaan,
    lämmin onni synkkään sekasortoon,
    sydämmessä yötä vaan ja routaa.

    Risto hiihti taasen saarikyliin,
    mustat railot välkkyi meren jäässä,
    harvemmin hän kiersi hämyhetkiin.
    Kerran Martti kysyi: "miksi, Anni,
    öisin tuli tuikkii tuvan päässä?"

    -- "Hyvin itsekin sen tiedät, Martti,
    sairastaissa otin yöllä tulta,
    lasta poven alla sulle kannan..."
    -- "Kaksi varjoa oon nähnyt Anni,
    ethän sentään mitään salaa multa!" --

    Anni nauroi, Martti peitti harmin,
    viikon yöt hän väijyi vaimon unta.
    Kului kuukaus, öiset viimat vinkui
    tornikomeroissa, hylkeet ulvoi
    railon luona, myrsky pieksi lunta.

    Kaikkialla tyhjää pimeyttä,
    itse avaruuskin hälle ilkkui,
    ja hän kammos omaa mustaa mieltään,
    silloin kipenöiden hiljaa hetken
    yli salmen tikun välke vilkkui.

    Ylös kimmahti hän paikaltansa,
    yli salmen kahlas yössä yksin,
    kuumat kasvot painoi pieneen ruutuun,
    niin hän kuuli Annin kiljahduksen
    ja hän näki heidät sylityksin.

    Pois hän pakeni kuin hourupäinen
    eikä huutaa voinut kiroustaan.
    Anni lattialla piiloon ryömi,
    näyn nähneensä hän äsken luuli,
    ja hän vaipui niinkuin kuiluun mustaan.


    IV.

    Kevättalven lumi suli jäältä,
    meri ryömi, pyrki majakalle,
    mantereelle siinti iljanteet,
    huurteessa ja jäässä välkkyi jaalat,
    missä ankkuroivat saarten alle.

    Kevättä ei Martti kaipaellut,
    ei hän heleään nyt voinut nauraa
    ootellessaan tornin pääskyjään,
    mastonpäissä vapaamatkaajoita
    eikä kapisevaa kurjen auraa.

    Kolkko koston aatos mieltä jäyti,
    sairaat haavat, hirmut satapäiset,
    pientä lastansa hän vihasi,
    kun sen sinisilmiin katse sattui,
    pian tuloss' oli ristiäiset.

    "Hahhahhaa", hän nauroi kalseasti,
    "poika pojanpoika yhtä kertaa,
    rutsasiemen, sorja suku tosiaan,
    koiran temppu, katunaisen ilve,
    ei oo maassa missään tämän vertaa!

    Poika hirteen, vaimo häpypuuhun,
    minä itse väen pilkkatauluks,
    porton lapsi puulla päähän lyötäköön
    niinkuin ennen vanhaan, hyvään aikaan,
    siin' ois aihe vaikka arkkilauluks!

    Ei! Sen häpeän ma itse häädän
    vaikk' ois neuvo itse saatanasta,
    revin riettaan kohdun, raastan sydämmet,
    tulkoon loppu, muuten menee järki, --
    kasta pappi parka... mikset kasta? --

    Kenen lapsi? kysyy pappi. Riston?
    Laps on pojan veli! oiva pisto!
    Lapsen iso-isä äidin mies...
    kristikuntaan tämä kaunis käärö...
    helvettihin kaikki... Anni, Risto!"

    -- Martti sylki, kulki kumarassa,
    venesuojass' seisoi hajasäärin.
    Risto jalkaan sitoi luistimet,
    Anni itki, istui potkukelkkaan,
    lammasturkkiin pienen lapsen kääri.

    Martti ilkkui kädet taskuissansa:
    "hehhee, nuoret... kyll' on teillä eljet,
    viekää terveisiä papille,
    kyllä Risto jaksaa toisen kerran...
    kas, me ollaankin nyt vakoveljet! --

    Lapsi minuun katsoo, katsoo Ristoon
    niinkuin kahta heinäkuormaa aasi,
    lopult' ei saa isää ollenkaan! --"
    Risto juoksi, tarttui rintapieliin,
    kiroten hän isän jäälle kaasi.

    Anni väliin juoksi, pyysi, itki:
    "etkö huomaa, että isä houraa,
    tule, Risto, luistin jäähän lyö!"
    Pian kelkka luisti kauvas jäälle,
    Martti rantaan tyrtyi seiväs kouraan.

    Martti torniin kulki vaahto suussa. --
    Räystäät tippui, pirske loven viilsi,
    pitkin jäätä säteet hyppivät,
    hylkeenpojat leikki avannoilla,
    viikset välkkyi, pienet silmät kiilsi.

    Meri rautarinnoin jäitä särki,
    rannan railo kasvoi monta jalkaa,
    Martti itseksensä mutisi:
    "sis, sis aallot, pienet, vihreet käärmeet,
    juoskaa, juoskaa, kohta leikki alkaa!

    Sis, sis... sinertävää reunaa syökää,
    vetehinen hopeekruunun antaa,
    kuka ehtii, pääsee kuninkaaks...
    illan tullen saatte prinsessankin
    sekä narrin, vauvan saaliin kantaa..."

    Niin hän kuiskas, vuoroin pystyyn kimpos
    punertavaa nyrkkiänsä puiden,
    yhä yltyi iltahämärään,
    valkeen sytytti hän, putkeen katsoi
    yli jään ja mustain railonsuiden.

    Tummat pilvet yli tornin kiiti
    niinkuin aavemaiset velhovuoret,
    aallot kalliohon kumahti,
    hurja tuli syttyi Martin silmiin,
    kun hän hämärästä huomas nuoret.

    Vinhaa vauhtia lens jäällä kelkka
    valon heijastaissa reunaa pitkin,
    varjot vettä pitkin seurasi,
    Anni vapisi ja painoi päätään,
    vonkui jää ja paukkui, lapsi itki.

    Mustat vallat, hurjat himot riehui,
    tuulen pasuuna kuin härkä ammui,
    Martti kumartui ja karjasi,
    lampun rikki löi hän, peitti kasvot,
    heti majakassa valo sammui.

    Läähättäin hän seisoi kuunnellen,
    kaikki elämänsä kuvat muisti
    kuin ois käsi niitä siirrellyt.
    Yöstä kuului kimee hätähuuto,
    kuului molske, kelkka sulaan suisti.

    "Hahhahhaa! Nyt kosi surma itse,
    morsian sai vuoteen täksi yöksi!"
    Martti nauroi, parta tutisi,
    ohimoihin tarttui hän ja huusi,
    tornin aukosta hän yöhön syöksi.


    V.

    Majakalta lähti venekunta,
    vaan ei viulut soineet rantamalta
    eikä ilopaukahdusten heljä kaiku,
    iso musta kirstu, pieni valkoinen
    näkyi pohjapuulla purjeen alta.

    Herran keträ valoi mereen kultaa,
    idäss' siinti taivaan porttipieli,
    iloisesti juoksi pursi maata kohden,
    iloisesti seuras aamun aaltoset,
    teuhas tuuli, vanha kevytmieli.

    Meri kätki, minkä meri ryösti,
    ei se auki luonut syvää hautaa,
    minne Riston ruumis vaipui kylmään kuiluun,
    yli pään ei vihreet kuuset kumarra,
    ei hän suojaa saanut, neljää lautaa.

    Mustiin puettuina vanhat vaimot,
    vakaat miehet katsoi purren perään,
    yli kahden kirstun katse merta harhas,
    siinä nuoruus, kevät, kaikki, elämä...
    armas kevät, jok' ei koskaan herää.

    Taivaan alla kiiti kurjen aura
    ilopakinoineen pohjaa kohti,
    vaan ei kohottanut Martti ilmaan päätään,
    vaiti tylsämieli istui kokassaan,
    jalka siteissä hän yötään pohti.

    Eikä kukaan tiennyt kauhun työstä,
    kamppailuista, yöstä, meren jäistä,
    nauru-ilmein Martti katsoi vaahtopäitä
    kuin hän kuunnellut ois sala-ääniä,
    kuin hän palannut ois äsken häistä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64379 ***