path: root/64090-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64090 ***

PAPPILAN TUVASSA

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Tuhansille kodeille tuhatjärvien massa. N:o 9.

Näytelty ensi kerran Suomalaisessa teatterissa Helsingissä
18. päivänä Tammikuuta 1893.





Porvoossa,
Werner Söderström,
1893.




HENKILÖT:

_Aaro-mestari_, entinen sotamies, vanha pappilassa eläjä.
_Olli Muhonen_, keski-ikäinen leskimies.
_Tirkkosen Leena_, kuppari
_Heiskasen Anni_, morsian.
_Luuska-Taavetti_, puhemies.
_Rovasti_.

Savolaisen pappilan perheentupa. Perällä ovi. Oikeanpuolisessa
peränurkassa iso uuni ja samalla puolella karsinan seinä, jossa myöskin
on ovi. Vasemmalla keskellä neliruutuinen ikkuna, lavitsa pitkin seinää
ja näyttämön etualalla, nurkassa, suuri punainen pöytä. Oven suussa
riippuu seinällä puunauloissa joitakuita työkaluja, ohjaksia ja renkien
vaatekappaleita. Peremmällä, lavitsan vieressä, seisoo päästä
koverrettu pölkky tupakan lehtien hakkuuta varten ja siinä kirves.
Pankolla makaa kissa. Sirkka laulaa uunin takana.

Oikea ja vasen näyttämöltä päin.

Näyteltävä mieluimmin Savon murteella.


Ensimmäinen kohtaus.

    (Aaro, liki seitsemänkymmenen vanha, pitkä ja laiha mies,
    paksusankaiset, pyöreät silmälasit nenällä, istuu pöydän päässä
    ja ompelee alushousuja; pöydällä on hänellä tilkkuja, rihmakerä
    ja isot räätälin sakset; vedettyään hitaasti ja uneliaasti pari
    pitkää säijettä, hän torkahtaa, ja kun pää kuukahtaa alas, niin
    hän herää ja alkaa jälleen ommella. Yht'äkkiä hän huomaa
    karvaisella käsivarrellaan, josta paidan hihan suu on ylös
    kääritty, kirpun, ottaa sen sukkelasti kiinni ja pyörittelee,
    ihastuksen hymy huulillaan, sitä sormiensa välissä).

AARO (yksin). Ähäs! Sinä! Pitkäkoipinen ratsumestari! Vai luulit niin
ilmaiseksi päässeesi Aaro-mestarin muonavarastosta hänen vanhaa
viiniänsä varastamaan?! E--hei! He--he--he--he! Sotaoikeus ei sulle
armoa anna. Semmoisesta kuuliaisuuden rikoksesta sinulta tuomitaan pää
poikki ja tuomio pannaan täytäntöön heti paikalla (leikkaa sakseillaan
kirpun kahtia). Noinikään! Siinä sen nyt sait! Vaan katsos sitä
juutasta kun vielä koipiaan ojentelee! Hyppäämään kai vielä mieli
tekisi. He--he--he! Tpfy! Mää matkaas!

    (Näppäyttää pois sormellaan ja ryhtyy taas työhönsä käsiksi).


Toinen kohtaus.

    Aaro ja Olli Muhonen.

OLLI (tulee perältä). Päivää!

AARO. Jumal'antakoon! (Katsoo kauan silmälasiensa läpi, vaan kun ei
näe, niin ottaa ne pois nenältään).

OLLI (lähemmäksi tultuaan). Eipä se näy vanha mestari enää
tuntevankaan.

AARO. Ka, Olli Muhonenhan se on. Tunnenhan minä, tunnen.

OLLI (kättelee). Terveeks'!

AARO. Terveeks', terveeks'! Äänestäkin jo tunnen, vaikka silmät vähä
alkavat vanhuuttaan hämärtää.

OLLI. Niin kai.

AARO. Eikä se oo Olli moneen aikaan taas pappilassa käynytkään.

OLLI. Eipä oo tullut käytyä.

AARO. Niin, eipä oo tullut, -- niin näkyy, niin näkyy. -- Olli istuu.
Onhan siinä puuta.

OLLI. Onhan siinä. (Istuu).

AARO. Mitäs sitä muuten kuuluu?

OLLI. Eipä liikoja. Kiitoksia vaan kysymästä!

AARO. Niin, eipä liikoja. Kiitoksia kiittämästä! Eipä mullekaan.

OLLI. Tuossahan tuo menee. (Sylkäisee aina välistä pitkän tupakkapurun
suihkun).

AARO. Niin, niin, tuossahan tuo menee, tuossahan tuo menee. (Kotvanen
äänettömyyttä).

AARO. Tuossahan tuo menee...

OLLI. Mutta aina se jaksaa vanha mestari samalla paikallaan istua ja
ommella, tulipa häntä milloin tahansa.

AARO. Aina, aina se mestari jaksaa. Ja jaksaa pitää. Eikä siltä tässä
maailmassa kesken työt lopu, ei.

OLLI. Ei kai.

AARO. Ei, ei lopu. Kesät pappilan nuorille herroille kalsonkia
paikkailee, talvet puita kantelee ja huoneita lämpiämään panee. Siihen
ne päivät menee.

OLLI. Ymmärtäähän sen, kun niin yht' mittaa työtä piisaa. Vai niin ne
nuoret herrat kalsonkiaan repii?

AARO. Repii, repii! Vaan repikööt, niin kauan kuin mestarilla
ompelemiseen voimia piisaa.

OLLI. Näkyypä niitä kummallisesti piisaavankin. Eikä se vanha mestari
näy enää entisestään vanhettuvankaan.

AARO. Mistäpä se vanha enää vanhettuu. Vaikka alkaapa ne voimat vähin
jo väistyä mestariltai.

OLLI. Vai jo alkaa?

AARO. Jo. Ja johan niiden on aikakin, kohta kun jo seitsemäskymmenes
käsissä on.

OLLI. Niin vai?

AARO. Jo. Ja jo tässä aina koukussa istuessa alkaa lapaluitai kolottaa.

OLLI. Arvaahan tuon. Vaan eiköhän se useammin saunassa pistäytyminen
auttaisi?

AARO. Kyllähän se kerralta auttaa, kyllä, vaan sitte äityy kolotus
taaskin.

OLLI. Tai jos oikein hierottaisi ...?

AARO. Onhan sitä hierotettukin.

OLLI. Elikkä jos puolen tusinan sarvia selkäristeykseen istuttaisi?

AARO. Se se nyt on ollut vähä niinkuin meininki. Ja sitähän sen
Tirkkosen Leenan piti tänään tänne tulla.

OLLI. Vai piti? Vaan ei oo tullut?

AARO. Eipä häntä vielä näy, vaikka tässä vuotellut olen.

OLLI. No, kyllä se Leena Aaron pehmittää.

AARO. Sitähän ne sanoo. Niin, tunteehan Olli Leenan.

OLLI. Tu--u--unnen. Vanhoja me ollaan tuttuja.

AARO. Niin, niin. Tottahan se on. Muistanhan minä. Hyviäkin tuttuja.

OLLI. Oltiinhan sitä ennen.

AARO. Ennen vanhaan, kun Olli vielä poikamiehenä täällä: nikkaroimassa
kävi.

OLLI. Kyllä. -- Kun se Leena puolentusinan sarvia imaisee siihen
paikkaan, johon selkä loppuu, niin sen tietää, että sitä terveeks'
tulee.

AARO. Niin, ehkä, ehkäpä sitä tulee, ehkäpä tulee.. (Taaskin kotvan
äänettömyys).

AARO. Ollillapa sitä ei näy vielä terveydestä puutetta olevan.

OLLI. Onhan sitä, Jumalan kiitos, terveyttä.

AARO. Niin, niin, Jumalan kiitos. Vaikka Hän taas muulla lailla on
koetella tahtonut.

OLLI (huo'ahtaen). Onhan se koetellut.

AARO. Koetellut on! Kun vaimon otti, -- Liisan.

OLLI. Liisan Se otti.

AARO. Niin, niin, -- Liisan. Eikä lapsiakaan jättänyt, ei?

OLLI. Ei, ei niitä jäänyt, lapsia.

AARO. Niin, niin. Jumalan tahto. Kuka sen tietää: ehkä niistä oisikin
vaan vastusta ollut, vastusta ja surua.

OLLI. Eihän sitä tiedä.

AARO. Ei tiedäkään. -- Jokos siitä paljon onkaan aikaa kulunut?

OLLI. Kunko Liisa kuoli?

AARO. Niin, kun Liisa kuoli.

OLLI. Johan siitä on kuus' kuukautta umpeen mennyt.

AARO. Vai jo kuus' kuukautta ihan umpeen mennyt? Niin, niin, kuus'
kuukautta! Mahtaa se elämä ikävältä tuntua? Kuus' kuukautta
leskimiehenä olla, eikä rist' sielua talossa, joka e'es lehmän lypsäisi
ja kissalle maitotilkun kupposeen kaataisi. Mahtaa se tuntua?

OLLI. Kyllä, tuntuuhan se, ennenkuin itse tottuu kaikki naisenkin työt
tekemään.

AARO. No niin, ymmärtäähän sen, että kun on tottunut naineena elämään,
niin on pässin karsinassa vaikea olla. Eikäpä sitte kumma, jos tahtoisi
toisenkin ottaa, kun vielä Ollin voimissa on.

OLLI. Eipä tuota juuri vielä oo tehnyt mieli.

AARO. Vai ei? Vai ei oo sitä vielä Olli niinkuin tullut ajatelleeks'?

OLLI. Eipä juuri. Eipä itse, vaikka onhan ne vähän muut...

AARO. Vai on ne muut? Se kai se Ristolan Esa sitte...?

OLLI. Eikä. Luuska-Taavettihan se on vähä niinkuin niissä puuhissa
ollut.

AARO. Luuskako-Taavetti? Sieltä ves'kansan puolelta, Ahvensalmesta?

OLLI. Sehän se on.

AARO. Se vai? No, se sanotaan olevan niinkuin sukkela puhemies.

OLLI. Kuka hänet tietää, sukkela vaiko ei. Mutta niissä puuhissahan se
on ollut.

AARO. No, niin! No, kyllä se sitte reiman muijan Ollille hankkii.

OLLI. Kuuluuhan sillä niitä tiedossa olevan.

AARO. On maar' sillä. Sen kun itsensä sanotaan aikoinaan niin tyttöjä
pyöritelleen.

OLLI. Vai niin? Vai sanotaan?

AARO. Niinhän ne hokevat. Eikä oo itse yhteenkään takertunut.

OLLI. Sitäkös! Enpäs oo sitä minä kuullut, että se semmoinen on.

AARO. No, no, enhän minäkään sitä niin vissiin tiedä; mitä vaan oon
kuullut haastettavan.

OLLI. Kukapa sitä syyttä mitään haastaa. Ja ehkä se sitte niitä omia
tähteitään muille työntääkin?

AARO. Taavetti? Niin. Kuka sen tietää? Ehkä työntääkin. Eihän sitä kuka
tiedä.

OLLI (käy miettiväiseksi). M--h--h!

AARO. Ehkä työntääkin. Eihän sitä kuka tiedä. (Hetkinen vaitioloa).

OLLI (nousee istualtaan). Saakohan tuossa pölkyllä vähän Venäjän lehtiä
hienontaa, jotta savuja sais'?

AARO. Mikäs siin' on. Sitähän se siinä seisoo.

OLLI. Poikkesin tullessani Nykäsen puotiin ja sain vähän lehtiä
völjyyni. (Alkaa hakata lehtiä).

AARO. Sitähän minä tässä katselen, että eiköhän sillä Ollilla toden
perään oo sulhasmiehen meininki, kosk' ei se nyt enää omia
"nurkantakaisiaankaan" ruukkaa.

OLLI. Vielä häntä mitä!...

AARO. Ja niin on kirkkorustingissakin...

OLLI. Eihän sitä tok' kehtaa pappilaan arkiryysyissään pakkautua.

AARO. Onhan se sitäin. Saatavia kai se sitte läksi tuomaan?

OLLI. Eikä. Muuten vaan, että jos sattuisi jotain nikkarin töitä ajan
vietoksi...

AARO. Ka, niin. Ymmärtäähän sen. Ratokseen tietysti, kun ihan yksikseen
on.

    (Taas hetkinen vaitioloa).

AARO. Mutta hyvä kai sillä Taavetilla mahtaa tarjokki olla? On kai?

OLLI (hiukan äreästi). Kuka hänet tietää?! (Pistää tupakkaa
piippunykäänsä ja sytyttää sen hiiloksesta). Ja tokkopa sillä lie
yhtään oikeata? Ties' sen, jos se semmoinen on.

AARO. On kai sillä toki. Ja eiköpähän se nyt sitä Pirttiahon Miinaa
meinaa?

OLLI. Eikä tuo. Heiskasen Annistahan se on ilman aikojaan välistä
haastellut.

AARO. Vai Heiskasen Annista?

OLLI. Siitähän se on vähä niinkuin haastellut ilman aikojaan vaan.

AARO. Niin, niin. Ymmärtäähän sen. Mutta onkin se Anni semmoinen
ihminen, että se ainakin salvoksista kestää. Ei se vähällä ravistu.
Kyllä se siltä näytti täällä viimein käydessään.

OLLI. Onhan se lujatekoinen nä'öltään.

AARO. O--o--on. Ja luja sillä taitaa olla sisukin. Siltä se näytti,
ett'ei sen kieli oo ihan kitalakeen kiinni kasvanut.

OLLI. Hyvin se on puheliaskin.

AARO. Eikä iässäkään vikaa oo.

OLLI. Taitaa se minusta olla puolisen kymmentä vuotta nuorempi.

AARO. Paras ikä, ett'ei nuoruuden hulluus vaivaa eikä enää toisten
miesten perässä hypi.

OLLI. Onkos se sitte ennen...?

AARO. Enhän minä sitä... Enkähän minä mitä tiedä. Ja tokkopahan varmaan
muutkaan, vaikka ne hokevat. Jos lie mitä vähä Taavetin kanssa
pelaillut. Vaan vähät siitä;, kunhan se muuten on reima ihminen.

OLLI. Eipä se liikakaan reimuus hyväks' oo.

AARO. No, ei maar', jos se suuhun tuppaa. Vaan eihän se Anni tok' taida
sitä maata olla.

OLLI. Sitähän se on, ett'ei häntä kukaan edeltä käsin tiedä,
minkälainen se tyttö naituna on. "Kiitä huomenna hevosta, tyttöäsi
miehelässä", niinhän se sananlaskukin sanoo. (Katsoo ulos ikkunasta).
Ka, tuossahan tuo Leena jo tulla puikeltaa.

AARO. Joko vai?

OLLI. Jo. Portaille astuu. Sarvinyytti näkyy kainalossa olevan.

AARO. Sitte täytyy työt kesken jättää.

    (Käärii työnsä kokoon).


Kolmas kohtaus.

    Aaro, Olli ja Leena.

LEENA. (Tulee sarvinyytti kädessä; hän on isokasvuinen, keski-ikäinen
nainen; päässä on hänellä huivi, jonka leu'an alle sitaistun vetosolmun
kärkiä hän tuon tuostakin käyttää nenäänsä pyyhkiäkseen; vetää
puhuessaan vähä väliä nenäänsä, tervehtiessä niiaa ja nyökähyttää
päätään yht'aikaa; sukkela-liikkeinen ja -puheinen).

Hyvää päivää, vaikka iltahan tässä jo taitaa kohta tullakin! Ka, onhan
täällä vieras; luulin Aaron, miesten työssä ollessa, yksinään kotona
istuvan.

AARO (kättelee). Terveeks', terveeks'! Mikä vieras?! Eikös se Leena
enää vanhoja tuttujaan tahdo tuntea, -- Olli Muhosta?

    (Mennä laahustaa karsinaan, josta puhelun aikana pistäytyy
    tuvassa vaatteiden kanssa puuhaamassa).

OLLI. Eipä se näy.

LEENA. Ka, tokisen! Tunnenhan minä, kunhan kerkiän. Terveeks'!
(Kättelee Ollia). Vaan vierashan se on, kun ei pappilan omaa väkeä oo.
Mitäs kuuluu? Minnekäs minä nämä panen? Panenpahan tuohon. Eihän ne
puske. (Panee nyyttinsä pöydän kulmalle). Niin, mitäs sitä kuuluu?
(Istun).

OLLI. Kiitoksia vaan. Eipä tuota liikoja...

LEENA. No, Jumalan kiitos! Tarpeeksihan sitä on siinäkin.

OLLI. Mitä vaan Leenalle...?

LEENA. Jumalan kiitos, vanha rauha ja terveys! -- Hyh, hyh! Mutta onpas
täällä vari! Onpas se Aaro nyt lämmittänyt; ei oo puita säälinyt.

AARO (tullen tupaan). Lämmittäähän sitä piti. Mitenkäs muuten?

LEENA. Pi--i--iti, piti. Niin ei tarvitse saunaan mennä. Mitenkäs
muuten.

AARO. Sama kai se Leenalle on, että sen täällä tekee.

LEENA. Sa--a--ama, sama. -- Jokos se Aaro riisuutuu?

AARO (menee takaisin karsinaan). Jo. -- Ja parempihan se Leenalle on,
niin saapi Ollin kanssa pakinoida, pitkistä ajoista, Leena kun niin
pakinoida tykkää.

LEENA. Ha--ha--ha! Vai tykkää? Niinpä, pitkistä ajoista! Onhan siitä
aikoja, kun Ollin viimeksi näin.

OLLI. Onhan siitä.

LEENA. Ei sattumaltakaan oo sattunut näkemään. Vaan ei se oo Olli
vanhastaan paljoa muuttunut: sama rehti mies, kun ennenkin.

OLLI. Vai rehti? Leenahan se on aina sama leikkisä...

AARO (karsinasta). Nyt oisi niinkuin reilassa Leenan tulla.

LEENA. Tulen, tulen; siinä paikassa. Istua piti vähäsen, että hengen
käynti asettuisi. Niin sukkelaan astua lippasin, että oikein rintaan
otti. Siinä paikassa tulen.

    (Menee nyyttineen karsinaan, josta puhelee Ollin kanssa, sillä
    välin kun Aarolle sarvia asettaa ja toisinaan jotakin hänen
    kanssaan haastaa, mikä kuitenkaan ei selvään kuulu).

OLLI (itsekseen). Kumma, kun ei niitä näy, Annia ja Taavettia! Ihan
koko päivä tässä menee turhaan vuotellessa.

LEENA. Mikäs asia se nyt on oikeastaan Ollin pappilaan tuonut?

OLLI. Oisihan sitä vähän semmoista asiaa, että jos sattuisi rovastilla
jotain nikkaroimista olemaan.

AARO. Kuka sen Ollin oikein tietää? Ehkä se onkin vaan tullut Leenaa
katsomaan.

OLLI (itsekseen). Mitäs jos ne todellakin ovat minut yhdessä
petkuttaneet sen kuulutuksen oton suhteen?

LEENA. Mitä se Aaro nyt...? Vai minua katsomaan...? Jo se oli minut
unhottanutkin, Olli, kun ei niin moneen aikaan oo nähnyt. Vaikka
katsoihan se kyllä ennen, katsoi. Ja sen tautta, näet, se Liisa ei
minua sitte sietää voinut, että Olli oli ennen minuun katsonut. Ja
Liisanpahan se sitte ottikin ja Leenan jätti.

OLLI (itsekseen). Oisihan niiden jo pitänyt hyvinkin Ahvensalmesta
tänne keritä, kun min' oon jo näin kauan vuotellut, mokomia!
(Leenalle:) Liisahan se minut otti.

LEENA. Oo--o--otti, otti, kun ottaa piti. Sillä oli se Olli ennen
vanhaan vähä niinkuin huikentelevainen. Ja sitähän se rovastikin
hämmästyi, kun Liisa vihkituoliin astui ja hän hänen keskiruumiisensa
silmänsä loi: "Hm--h--h!" hän sanoi; niin se rovasti sanoi, että
"Bm--h--h!" Vaan semmoinen se ei ollut Leena ja sen tautta se Tirkkosen
Leenaksi jäikin.

OLLI (itsekseen). Ja mitäs, jos se todellakin on niin, kuin Aaro Annin
ja Taavetin välistä tiesi kertoa? -- (Leenalle.) Joutaviahan se Leena
nyt panee. Eihän meille lastakaan jäänyt.

LEENA. Ei, ei jäänyt. Se on totta. Sillä kuolleena se yksi ensimmäinen
ja viimeinen lapsi keskosena syntyi ja kuolleena se haudattiinkin. Ja
oisipa sille Liisalle sitte, kun se sen saunavuoteensa jälkeen
kivuloiseksi kävi, Tirkkosen Leenan sarvet kelvanneet, vaan ei se
ylpeys sallinut. Ennen otti ja kuoli, otti ja kuoli. Vaan kuka sen
tietää, ehkä se hyvästikin teki, kun otti ja kuoli.

OLLI (itsekseen). Enkä minä siitä raadosta huoli, jota jo toinen
noukkinut on. Pitäköön Taavetti tavaransa itse!

AARO. Kuka se Jumalan tahdon tietää? Ehkä se Liisa jätti paikkansa
tyhjäksi Leenan täytettäväksi?

LEENA. Mitä se Aaro nyt taas...? Ettäkö minusta enää vaimoksi oisi,
Ollille varsinkaan? Vanha minä siksi oon. Nuoriahan se Olli vaan etsii.

OLLI. Enkä minä. Ja kukapa minustakaan vanhasta enää... (Katsahtaa ulos
ikkunasta) Soo, tamma! Sekös taaskin reistailee, jotta ohjaksiinsa
takertuu!

    (Menee pihalle).


Neljäs kohtaus.

    Leena ja Aaro (karsinassa).

LEENA (tulee karsinasta, laskien alas ylöskäärittyjä hihojaan). Kas
niin, nyt on kaikki kiinni. Aaro makaa nyt hiljaa mahallaan, ett'ei ne
pääse putoamaan.

AARO. Koetanpahan olla. Vaan tuntuuhan ne kovassa istuvan.

LEENA. Imaisinhan minä ne kovaan, kuin ainakin. (Katsoo ulos
ikkunasta). Mitähän se Olli tuolla pihalla seisoo ja rantaan tähystää?
Ihan on, kuin se jotakin vuotteleisi.

AARO. Siltä se vähä sen puheistakin tuntui, vaikk'ei siitä oikein
selvää saa.

LEENA. Semmoinenhan se on aina ollut, ett'ei siitä ensi kiireessä
selvää saa, mitä sillä mielessä liikkuu. Sellainen luihu, vaikka muuten
kelpo mies.

AARO. Kerrassaan kelpo mieshän se Olli on! Vaan yht'hyvinpä sillä
Leenalla näkyy sydämmen pohjalla kyven kytevän Ollia kohtaan.

LEENA. Mikä kyven?! Mitä se Aaro nyt pohtii...?

AARO. Ja siltäpä se tuntuu, ett'ei Ollikaan oo Leenaa entisestä
unhottanut.

LEENA. Mistäs se nyt Aaro noita joutavia saapi...?

AARO. Huomaahan tuon vähä vanhan silmä kaikestakin.

LEENA. Ei pidä vanhan miehen loruja laskea! -- Tuossapa tuo Olli
takaisin tulee.

AARO. Jotain sillä varmaan mielessä on. Ja naimapuuhissa taitaa
ollakin.

LEENA. Mitäpä se siitä salassa pitäisi? Eihän se naiminen rikos oo.


Viides kohtaus.

    Edelliset ja Olli.

OLLI (palajaa). Ka, jokos se on tehty?

LEENA. Jo-oo! -- Vaan sitähän minä tässä istuin ja katselin, että mitä
se Olli niin sinne rantaan päin tähysteli?

OLLI. Enhän minä mitä rantaan päin. Rovastiahan minä katselin, mitä se
siellä pellolla kepillään savikokkareita hajoitteli ja maata tonki.

LEENA. Vai rovastia?

OLLI. Rovastia, rovastia, ihan todenperään. Eikös se Leena uskoakseen
ota?

LEENA. Hevostaanhan se Olli sanoi menevänsä korjaamaan.

OLLI. Ensin hevosta ja sitte jäin rovastia katselemaan. Tuollahan tuo
vieläkin seisoo. Näkeehän sen Leena itse. Ja mitäs siitä? Niinkuin ei
sitä saisi rovastia katsella, vaikk'on ennenkin nähnyt.

LEENA. Saapi, saapi; enhän minä sitä... Ei pidä Ollin nyt niin... -- Ja
sitähän minä kanssa, että aina sillä Ollilla näkyy vielä vanha
tammansakin olevan?

OLLI. Aina.

LEENA. Se sama vanha tamma?

OLLI. Sama. -- Eihän sitä henno vanhasta luopua.

LEENA. No, ei henno, ei. Voi, voi! Sama sillä näkyy Ollilla olevan
hellä sydänkin, kuin ennen vanhaan.

OLLI. Hellä mikä hellä!

LEENA. Hellä, -- näkeehän sen! Luontokappaleitakin kohtaan, saati sitte
ihmisiä. Ihan se niin oli ennenkin, kun täällä nikkarin töitä teki ja
minä pyykin pesussa molskuttelin. Aina se sääli, kun oli vaatesaavit
pyykkirantaan kannettavat. Laudan jätti kesken höyläpenkille, kun tuvan
ikkunasta näki, että tytöt korennon harteilleen nostivat, ja tulla
kiidätti apuun. "Ottakaa te tytöt", sanoo, "molemmat yhdessä toisesta
päästä, kyllä minä toisesta kannan; raskashan teidän on, heikompain
astiain, suurta saavillista märkiä sotkuja kahden kantaa". Ja niin sitä
sitte mennä kyyhätettiin mäkeä alas pesulaiturille. Eikä se sielläkään
aina heti hellittänyt; välistä otti ja pitkän aikaa kartulla pyykkiä
paukutteli. Ja juttuja sillä piisasi, jotta sai katketakseen nauraa. Ja
kujeitakin sillä oli! Voi turkanen! Vielä nytkin muistellessa
naurattaa, kun se kerran minua kutittamaan rupesi, jotta olin vähällä
selälleni järveen keikahtaa, mutta kun se silloin sai märällä lakanalla
ympäri korviaan, niin että pläiskähti, niin kyllä sille tuli kiire
takaisin tupaan otattaa...

AARO. Vai oli se semmoinen hulivili?

LEENA. Oli. Mutta niin hyvä mies aina siltä, että oikein...!

OLLI. Kaikkia se Leena muistaakin.

LEENA. Mu--uistan, muistanhan minä. Kaikki minä muistan. Ja sen tautta
se tuli lopulta sääli, ett'ei se niin hyvä mies parempaa muijaa saanut.
Sillä näkeehän sen, että se Olli paremman puutteesta on näin totiseksi
käynyt. Vaikka ymmärtäähän sen senkin, että mahtaa se nyt ikävältä
tuntua ihan yksin olo, olipa se ennen kaksin kuinka tahansa. Tuntuu se
kai?

OLLI. Kyllä. Jos varsinkin, niinkuin minä, sattuu potemaan, niin on se
vaikea olla, kun ei oo hoidosta tietoa mitään minkäänlaisesta.

LEENA. Niin, voi, Herra Jesus sentään! Vaikeahan se mahtaa olla!
Sääliksi käy oikein kuullakin. Ja jos vielä kuolema sattuu, niin
siinähän sitä saa tilallaan maata ja märätä, ennenkuin kukaan sattuu
talossa käymään. Sillä kukapa sitä niin kohta yksinäiseen sydänmaan
torppaan tulee. Eikä oo sitte aina hyviä ihmisiä, jotka hautaankaan
veisivät, ei. Semmoista se on yksinäisen poika- ja leskimiehenkin olo.

OLLI. Onhan se sitä. Mutta semmoista se mahtaa olla yksinäisen
naiseläjänkin, kuin Leenan, esimerkiksi...?

LEENA. Onhan se vähä, mutta ei kuitenkaan sinnepäinkään. Meikäläiset,
näet, ovat enemmän tottuneet yksin elämään ja ainahan sitä sattuu joku
hyvä tuttava kahvilla pistäytymään, kun näin kuitenkin ihmisten parissa
elää, kuin minäkin, kirkonkylässä, vaikka kulmallakin. Ja ainahan sitä
meikäläisen ammatissa sinne ja tänne tarvitaan. Vaikka käypihän se
lopulta raskaaksi tämäkin, käypi, kun usein ei oo talossa muita, kun
Jumala ja kissan pentu, eipä aina sitäkään. -- Niin, no! Kummakos se
sitte oisi, jos Ollin tapainen mies pyrkisi taas toisen eukon pariin?

OLLI. Olisihan tuo kyllä toinenkin taloon tarvis ja otettavakin,
vaan...

LEENA. Otettava, otettava se on, vaan mitä? Mitä se Olli meinasi sanoa?

OLLI. Sitähän minä, että eihän ne kaikki tahdo leskimiehen kanssa
talosille ruveta.

LEENA. Joutavia! Mitäs se leskimies, nuori ammoinkin, on huonompi
poikamiehiä, kun ei sillä lapsia oo. Jos niitä olisi, niin sitte...
Sillä eihän ne kaikki viitsi ruveta toisen tekemiä kakaroita hoitamaan.

OLLI. Tokkopahan se Leenakaan...?

LEENA. Mitäkö? Mitä se Olli meinaa?

OLLI. Sitähän minä, että tokkopahan se Leenakaan lapsettomasta
leskimiehestä huolisi, -- minunlaisesta?

LEENA. Enhän minä... voi, voi! aina se on leikkisä, tuo Olli!... enhän
minä mitä itsestäni haasta, -- minun ikäisestä ihmisestä. Aina se
löytääkin, miten sanoja kääntää.

OLLI. Mikä ikä?! Parhaimmillaan kun on ja aina iloinen ja terve ja
kädet työssä kiinni yht'mittaa.

LEENA. Parhaimmillaan! Nyt se taas pilkaksi pistää ihan jouten
aikojaan.

OLLI. Enkä. Todenperäänhän minä. Vaan jos se Leena tätä vaan leikkinä
pitää, niin tehdään leikistä tosi. Vai mitä se Leena arvelee?

LEENA. Herra Jesus sentään! Mistä se nyt Olli tuon niin yht'äkkiä
päähänsä sai, kun ei silloin minusta nuorempana ja vikkelämpänä
huolinut, vaan toisen otti?

OLLI. Tietäähän sen Leena, kuinka se kävi; itse taannoin vielä siitä
muistutti.

LEENA. Muutenhan se kesken puheen sanotuksi tuli. Eihän sitä Olli
pahaksi panne?

OLLI. Enkä minä oo pannutkaan, näkeehän Leena sen, kun nyt tahdon
rovastin puheille lähtemään.

LEENA. Voi, tokisen! Oikeinko se todenperään...?

OLLI. Ka, mitä sitä noin uskomattomaksi heittäytyy?

LEENA. Herranen aika! Näin yht'äkkiä! Pitäisihän sitä toki vähän aikaa
tuumia.

OLLI. Mitäs se tuumimisesta paranee? Tunnenhan minä Leenan ja Leena
minut.

LEENA. Tu--u--unnetaan. Kyllä. Eikähän siitä puhetta oo. Vaan mitäs se
rovasti sanoo, kun minä vanha ihminen näin yht'äkkiä...?

OLLI. Mennään kysymään, niin kuullaan, mitä se sanoo.

LEENA. Nytkö jo paikalla? Eihän toki...

OLLI. Ka, mikäs siin' on?

AARO (karsinasta). Ei pidä, Leena kulta, toki jättää minua tänne yksin
sarvineni. Ai, jo vuotaa, jo vuotaa, kun ovat sarvet ihan täydet!

LEENA. Herranen aika! Aaronhan minä sinne kokonaan unhotin näissä Ollin
puheissa.

    (Hyppää kiireesti karsinaan).


Kuudes kohtaus.

OLLI (yksin). Kyllä ne on, Anni ja Taavetti, ihan tahallaan minut
pettäneet. Näin ovat hukkaan vuotattaneet ja itse omille teilleen
jääneet. Vaan jääkööt! Jääköön koko lintu puhemiehineen! En minä
hänestä enää huolikaan, saati kun tässä näkyy toisen heti saavan, ja
ihmisen, jonka vanhastaan tuntee. Sillä yhtä reima ihminenhän se on
Leenakin, joll'ei parempikin. Mikäs siin' on? Ja koska se on valmis
rovastin puheille lähtemään, niin näytänpähän minäkin niille mokomille
pettureille, ett'en minä heittä oo ilman eukotta jäänyt. He--he! --
Tuossapa tuo näkyy rovastikin jo yläpytingin kuistin rappusille
nousevan; kansliiaansa kai menee.


Seitsemäs kohtaus.

    Olli, Leena ja Aaro (karsinassa).

OLLI. Onko se nyt lopussa?

LEENA. On. -- (Aarolle) Aaro pysyy nyt vaan vuoteessa ja vetää turkin
korvilleen.

AARO (karsinasta). Kyllä. -- Enkä minä muutenkaan kuuntele.

LEENA. Ha--ha--ha! Ei sano kuuntelevansa. -- Eipä täällä liioin mitään
kuunneltavaa oo.

OLLI. No, joko sitä sitte mentiin? Rovastikin näkyi jo kotiin tulleen.

LEENA. Voi minun päiviäni! Ihanko se nyt väkisin siinä paikassa viepi?

OLLI. Väkisinkö? Enkä! Enkä tahdokaan, jos se niin vastenmielistä on
Leenan lähtö.

LEENA. Voi, voi, eihän se vastenmielistä... enhän minä sitä... Herran
pieksut tokisen! Vaan kun ei mull' oo vaatteitakaan päälläni...

OLLI. Eihän tuo alastikaan näy olevan, Leena.

LEENA. Eikä. Vaan enhän minä voi tässä kupparinkaan puvussa
näinikään...

OLLI. Mitä häntä koreilee? Eihän sitä vielä vihille mennä...

LEENA. Olli kun on noin verassa ja minä tämmöinen!

OLLI. No, panee sitte tämän (riisuu päällimmäisen takkinsa, jonka
ojentaa Leenalle).

LEENA. Ollinko takin?!

OLLI. Onhan mulla toinen alla.

LEENA. Ettäkö minä tuon paremman ottaisin? Mustanko verkatakin?

OLLI. Mikäs siin' on?! Panee nyt vaan päälleen.

LEENA (peittää vasemmalla käsivarrella silmänsä, mutta ottaa oikeaan
käteensä takin). Voi, voi! Enhän minä kehtaa. Ihan tämä nyt on
hullusti. Ihanhan ne kaikki minulle nauraa, vanhalle ihmiselle.

OLLI. Mutta aikahan tässä hukkaan menee jouten vehkeillessä.

LEENA (pukee takin päälleen). Koska Olli nyt niin tahtoo.
Hi--hi--hi--hi!

OLLI. Sattuu vielä ehkä rovastikin taas pois menemään. Kuka sen tietää.

LEENA. Jo nyt tuli kummat! Miltä tämä nyt näyttää? Ihanhan min'oon kuin
mikäkin variksen pelätin tai muu pöpö.

OLLI. Mikä variksen pelätin? Hyvästihän se passaa.

LEENA. Miehen takissa! Enhän minä oo koskaan... Ja kehtaankos minä nyt
näin rovastille näyttäytyä? Luulee minun vielä hulluksi tulleen tai
muuten kujeilevan, ja ajaa pellolle.

OLLI. Ka, mitäs siitä sitte joutavia reistailee, jos se vieläkin niin
on vasten luontoa, tää lähtö.

LEENA. Eikä, ka! Lähdenhän minä, lähden.

OLLI. No, lähdetään sitte jo...!

LEENA. Ka, lähdetään sitte, jos kerran lähteäkseen! Sallittu kai se on,
että lähteä pitää, ett'ei ehdi "Isämeitääkään" lukea. Vaan eikös siellä
pitäisi virsikirja muassa olla, vai?

OLLI. Mikä virsikirja?!

LEENA. Tai katkismus? Jos se sattuu rovasti jotain luettamaan...?

OLLI. Mitä se nyt höpisee?! Eihän nämä mitä kylänlukuja oo.

LEENA. Voi minun päiviäni! Ihan mulla on pää pyörällä. Enkähän minä oo
koskaan ennen kuulutuksen otossa käynyt, vaikka näin vanha ihminen oon.

OLLI. Tulee nyt vaan! Kyllä minä haastelen. Eikä Leenan tarvitse muuta,
kuin vieressä seista ja niiata.

LEENA (niiaa oven suussa). Näinikään. No, kyllä minä sen osaan tehdä.
No, mennään sitte Herran nimessä. Oikein sydän alaa kouristaa.

    (Aukaisevat oven ja aikovat mennä ulos).


Kahdeksas kohtaus.

    Olli, Leena, Anni ja Taavetti. Anni ja Taavetti (tulevat
    samassa vastaan).

ANNI. Päivää!

TAAVETTI. Päivää! Täällähän se Olli vielä on. Luultiin sen jo
ikävystyneen vuottelemiseen, kun tuli vähä myöhästyneeksi.

OLLI (on väistynyt syrjään ja on vaiti).

LEENA (katselee Ollia ja Annia kovin kummastuneena.) Mitä?
Vuottelemiseen?!

ANNI. Niin, minua. Mitäs se Tirkkosen Leena niin hämmästyy?

TAAVETTI. Eikös se Olli tälläkään kertaa saisi toista ottaa...?

ANNI. Ja minun kanssani kuulutuksen ottoon lähteä? Väliinpä se Leena
näkyy pakkautuvan nytkin.

LEENA. Mutta mitäs peliä tämä on?

OLLI. Peliä se on, vaan ei minun. Taavetin se on ja Annin; kun eivät
ennen tulleet, niin luulin heidän minua vaan petkuttaa tahtoneen.

ANNI. Sitäkös on junkkari!

TAAVETTI. Koko velikulta!

LEENA. Oikea mestari! Ja kun luuli ilman jääneensä, niin minut tahtoi
hätävaranaan viedä. Sitäpä se niin kiirettä tekikin, että rovastin
puheille lähtisin.

ANNI. Hä? Mitä se sanoi?

TAAVETTI. Leenanko kanssa rovastille?

ANNI. Ei oo vielä toisen kanssa selvillä, niin jo toisen kanssa lähtee!

LEENA. Oikein kahden kanssa yht' aikaa!

TAAVETTI. Eipäs se vähemmällä kerkiä naisten helmoihin päästä!

LEENA. Vielä minun, vanhan ihmisen, vietteli!

ANNI. Mokomakin aviomies!

TAAVETTI. Leskimies vielä! Jospa se e'es mikä poikanulikka oisi!

OLLI. Kuka sitä toisen hentusta huolisi?!

ANNI. Hä?

TAAVETTI. Mitä sanot?

OLLI. Niin juuri. Omia tähteitään muille tuppaa.

TAAVETTI. Minäkö omia tähteitäni?

ANNI. Minäkö toisen tähde? Se on helkkarin vale! Kukas sen on sanonut?
Hä? Vastaapas, mies, sanoistasi! Kuka sen on sanonut?

OLLI (vilkaisee salakavalasti Leenaan). Oonpahan kuullut sanottavan.

ANNI. Hä? Olet kuullut sanottavan? Kenen? Leenanko? Tirkkosen
Leenaltako oot sen kuullut?

OLLI. Enhän minä mitään Leenasta sanonut.

ANNI. Et, vaan kyllä minä sen huomasin.

LEENA. Hä? Minuako syytät?

ANNI. Hyvinpä se on luonnollista? Kukas sen oisi sanonut, ell'et sinä,
kylän kiertäjä?!

OLLI ja TAAVETTI (näkyvät myöskin, Annin ja Leenan kiistellessä,
vilkkaasti väittelevän keskenään).

LEENA. Minäkö kylän kiertäjä?

ANNI. Sinä juuri.

LEENA. Itsepähän tuota taidat olla kylänkiertäjä; miehestä mieheen
kuleksit.

ANNI. Mitä? Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä se sanoo. Siinä sen näette,
että se on tosi, että hän sen on puhunut. Kateeksi kävi varmaan
taaskin, niinkuin Liisa vainaan naimiseen joutuessa, ett'et itse, vanha
harakka, Ollin vaimoksi pääse ja sen tautta herjaamaan rupesit ja
toisen tielle tuppasit.

LEENA. Kateeksi! Tuossa se on! Ota mokoma miehesi! En mä hänestä
huolisikaan, vaikka rahalla antaisit.

ANNI. Pidä itse kalusi! Minä en häntä ota. Pidä vaan, Jumalan nimessä,
itse, kun sen pään kerran oot pyörälle pannut.

LEENA. Eipä tuo lie enää oikein viisas ollut, kun sinut tahtoi ottaa.

ANNI. Siinäkös se sitte viisas oli, kun tahtoi sinut, veren imijän,
rovastin luo viedä, -- köyhän kurpan, joka lainavaatteissa prameilet?!
Ha--ha--ha--ha! Ollin takkihan sulla näkyy päälläsi olevan.
Ha--ha--ha--ha! Katsokaa, hyvät ihmiset, sitä huuhkajaa! Ollinhan sillä
on takkikin päällään.

LEENA (repii vihaisesti takin päältään). Itsehän se mokoma pakkasi
takkinsa päälleni, kun olin tullut arkivaatteissani Aaroa kuppaamaan,
vaan sille, veijarille, niin tuli kiire rovastille lähteä.

ANNI. Ha--ha--ha--ha!


Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset ja rovasti.

ROVASTI (palttoo päällä ja keppi kädessä, on sillä välin tallat
tapaan).

OLLI (on vetäytynyt ovelle päin, niin että seisoo melkein rovastin
takana).

LEENA (joka ei ole huomannut rovastin tuloa, paiskaa takin Ollia
kohden, mutta se sattuukin rovastin silmiin). Tuoss'on sulle, rötkäle,
ryysysi!

ROVASTI (koputtaa kepillä lattiaan). So, so, so! Mitä tämä on? -- Mikä
mellakka täällä On? Hä?

    (Kalkki ovat ihan vaiti ja kovin hämmästyneet).

OLLI (nostaa takkinsa lattialta ja pitelee sitä kädessään selkänsä
takana).

ROVASTI. No? Mitä täällä on tapahtunut? Missä oma väki on? Eikö täällä
ole ketään kotona? Missä Kalle Ikä-Heimonen on, -- isäntä-renki?

LEENA (niiaa ja nyökähyttää päätään). En minä tiedä, arvoisa herra
rovasti. Minä olen täällä vaan Aaro-mestaria kuppaamassa. Se on
tuolla...

ROVASTI. Missä tuolla?

AARO (näyttäytyy karsinan ovella, yllään isot turkit, joiden alta
valkoiset alushousut näkyvät). Kyllä min' oon täällä.

ROVASTI. Entäs nämä muut? Ketäs nämä ovat?

ANNI (niiaa). Anni Heiskanen min' oon.

TAAVETTI (niiaa myöskin). Luuska-Taavetiksihan ne minua sanoo.

ROVASTI. Oikea nimesi?

TAAVETTI. Taavetti Hytönen.

ROVASTI. Ja Olli Muhonen.

OLLI (kumartaa syvään, takki selän takana). Niin, tunteehan rovasti
minut, (vetäkse aina rovastin taa ja oven suuhun).

ROVASTI. No, mikä riita teillä täällä oli? Kenenkä takin se Leena
vasten silmiäni lähätti?

LEENA (itku suin). Antakaa anteeksi, arvoisa herra rovasti, enhän minä
sitä tahallani tehnyt. Rietas henki se varmaan minut vietteli tuon
Ollin verkkoihin. Ja Ollinhan se oli takki, mutta kun tuo Anni tuossa
niin suututti ja haukkumaan rupesi...

ANNI. En minä mitä haukkunut, hyvä rovasti.

TAAVETTI. Kyllä se ei oo totta. Elkää te uskoko, arvoisa rovasti, mitä
tuo Leena valehtelee.

LEENA. Enpäs valehtelekaan. Annihan se haukkua alkoi...

ANNI. Enpäs. Sinähän se alotit.

LEENA. Sinäpäs!

ANNI. Sinäpäs!

OLLI (pujahtaa seuraavan kiistan aikana huomaamatta ulos ra'ollaan
olevasta ovesta)

    (Puhuvat kaikki kolme yht'aikaa).

LEENA. Sinäpäs se alotit, kun minua syyttä syytit, kylän kiertäjäksi
sanoit ja vanhaksi harakaksi ja verenimijäksi ja köyhäksi kurpaksi ja
huuhkajaksi haukuit ja että minä lainavaatteilla prameilen...

ANNI. Sinäpäs se alotit, kun minua olit Ollille muiden tähteeksi
sanonut ja että minä miehestä mieheen kuleksin ja minuahan sinä
kadehdit, kun tielleni tuppasit, niinkuin Liisa vainaankin kanssa
tahdoit tehdä...

TAAVETTI. Leenahan se alotti Annia haukkua, kun Anni sanoi, että Olli
oli hänelle sanonut, että Anni oli muiden tähde ja kun Olli sanoi, että
minä omia tähteitäni muille tuppaan, ja Ollihan se...

ROVASTI (lyö kepillä lattiaan). Hiljaa! (Kaikki vaikenevat). Mitä te
kaikki yht'aikaa kaakatatte, kuin kanat, ett'ei teistä selkoa saa.
Puhukoon yksi ensin! Vaikka sinä, Taavetti; mitä asiaa sulla täällä on?

TAAVETTI. Puhemiehenähän minä täällä oon.

ROVASTI. Kenen ja kenen?

TAAVETTI. Annin ja 01... Olli Muhosen. Ka! Minnekäs se Olli on mennyt?

LEENA ja ANNI (hämmästyneinä). Minnekäs se Olli joutui?

TAAVETTI. Uloskohan se meni? (Aukaisee tuvan oven ja osoittaa ulos).
Tuollahan tuo kujatietä ajaa viilettää täyttä neliä ja tammaansa
piiskaa, minkä jaksaa. -- Se se oli, Olli, arvoisa rovasti, syypää
kaikkeen.

LEENA ja ANNI. Se se oli!

ROVASTI. Kuinka niin?

TAAVETTI. Annin kanssahan sen piti tulla kuulutusta ottamaan, mutta kun
me vähä myöhästyttiin, niin se jo, vuotellessaan, sill'aikaa otti ja
kosi Leenaa.

ROVASTI. Ja siitä se teillä, naisilla, semmoinen jupakka syntyi?!
Semmoisilla sydämmilläkö te pyhään avioliittoon astutte. Teidät ja
Ollin tulen muistamaan, jos kerran vielä tulette kuulutuksen ottoon.
Hävetkää toki kaikkivaltiaankin edessä!

    (Poistuu arvokkaasti).

TAAVETTI. Lähdetään pois mekin!

ANNI. Lähdetään!

    (Anni ja Taavetti menevät).

LEENA. Pois lähden minäkin, jahka sarveni otan. (Ottaa nyyttinsä ja
menee). Hyvästi, Aaro! En mä toista kertaa enää tule tänne sarvia
panemaan!

AARO (laahustaa turkissaan keskelle tupaa). He--he--he! On se vanha
Aaro sodassa ja tappelussa ollut, vaan ei toki tällaisessa mylläkässä.

Esirippu alas.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64090 ***