summaryrefslogtreecommitdiff
path: root/62015-0.txt
blob: fde4b5bf5efc64d63703bbc7646f72048b9346c9 (plain)
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
1001
1002
1003
1004
1005
1006
1007
1008
1009
1010
1011
1012
1013
1014
1015
1016
1017
1018
1019
1020
1021
1022
1023
1024
1025
1026
1027
1028
1029
1030
1031
1032
1033
1034
1035
1036
1037
1038
1039
1040
1041
1042
1043
1044
1045
1046
1047
1048
1049
1050
1051
1052
1053
1054
1055
1056
1057
1058
1059
1060
1061
1062
1063
1064
1065
1066
1067
1068
1069
1070
1071
1072
1073
1074
1075
1076
1077
1078
1079
1080
1081
1082
1083
1084
1085
1086
1087
1088
1089
1090
1091
1092
1093
1094
1095
1096
1097
1098
1099
1100
1101
1102
1103
1104
1105
1106
1107
1108
1109
1110
1111
1112
1113
1114
1115
1116
1117
1118
1119
1120
1121
1122
1123
1124
1125
1126
1127
1128
1129
1130
1131
1132
1133
1134
1135
1136
1137
1138
1139
1140
1141
1142
1143
1144
1145
1146
1147
1148
1149
1150
1151
1152
1153
1154
1155
1156
1157
1158
1159
1160
1161
1162
1163
1164
1165
1166
1167
1168
1169
1170
1171
1172
1173
1174
1175
1176
1177
1178
1179
1180
1181
1182
1183
1184
1185
1186
1187
1188
1189
1190
1191
1192
1193
1194
1195
1196
1197
1198
1199
1200
1201
1202
1203
1204
1205
1206
1207
1208
1209
1210
1211
1212
1213
1214
1215
1216
1217
1218
1219
1220
1221
1222
1223
1224
1225
1226
1227
1228
1229
1230
1231
1232
1233
1234
1235
1236
1237
1238
1239
1240
1241
1242
1243
1244
1245
1246
1247
1248
1249
1250
1251
1252
1253
1254
1255
1256
1257
1258
1259
1260
1261
1262
1263
1264
1265
1266
1267
1268
1269
1270
1271
1272
1273
1274
1275
1276
1277
1278
1279
1280
1281
1282
1283
1284
1285
1286
1287
1288
1289
1290
1291
1292
1293
1294
1295
1296
1297
1298
1299
1300
1301
1302
1303
1304
1305
1306
1307
1308
1309
1310
1311
1312
1313
1314
1315
1316
1317
1318
1319
1320
1321
1322
1323
1324
1325
1326
1327
1328
1329
1330
1331
1332
1333
1334
1335
1336
1337
1338
1339
1340
1341
1342
1343
1344
1345
1346
1347
1348
1349
1350
1351
1352
1353
1354
1355
1356
1357
1358
1359
1360
1361
1362
1363
1364
1365
1366
1367
1368
1369
1370
1371
1372
1373
1374
1375
1376
1377
1378
1379
1380
1381
1382
1383
1384
1385
1386
1387
1388
1389
1390
1391
1392
1393
1394
1395
1396
1397
1398
1399
1400
1401
1402
1403
1404
1405
1406
1407
1408
1409
1410
1411
1412
1413
1414
1415
1416
1417
1418
1419
1420
1421
1422
1423
1424
1425
1426
1427
1428
1429
1430
1431
1432
1433
1434
1435
1436
1437
1438
1439
1440
1441
1442
1443
1444
1445
1446
1447
1448
1449
1450
1451
1452
1453
1454
1455
1456
1457
1458
1459
1460
1461
1462
1463
1464
1465
1466
1467
1468
1469
1470
1471
1472
1473
1474
1475
1476
1477
1478
1479
1480
1481
1482
1483
1484
1485
1486
1487
1488
1489
1490
1491
1492
1493
1494
1495
1496
1497
1498
1499
1500
1501
1502
1503
1504
1505
1506
1507
1508
1509
1510
1511
1512
1513
1514
1515
1516
1517
1518
1519
1520
1521
1522
1523
1524
1525
1526
1527
1528
1529
1530
1531
1532
1533
1534
1535
1536
1537
1538
1539
1540
1541
1542
1543
1544
1545
1546
1547
1548
1549
1550
1551
1552
1553
1554
1555
1556
1557
1558
1559
1560
1561
1562
1563
1564
1565
1566
1567
1568
1569
1570
1571
1572
1573
1574
1575
1576
1577
1578
1579
1580
1581
1582
1583
1584
1585
1586
1587
1588
1589
1590
1591
1592
1593
1594
1595
1596
1597
1598
1599
1600
1601
1602
1603
1604
1605
1606
1607
1608
1609
1610
1611
1612
1613
1614
1615
1616
1617
1618
1619
1620
1621
1622
1623
1624
1625
1626
1627
1628
1629
1630
1631
1632
1633
1634
1635
1636
1637
1638
1639
1640
1641
1642
1643
1644
1645
1646
1647
1648
1649
1650
1651
1652
1653
1654
1655
1656
1657
1658
1659
1660
1661
1662
1663
1664
1665
1666
1667
1668
1669
1670
1671
1672
1673
1674
1675
1676
1677
1678
1679
1680
1681
1682
1683
1684
1685
1686
1687
1688
1689
1690
1691
1692
1693
1694
1695
1696
1697
1698
1699
1700
1701
1702
1703
1704
1705
1706
1707
1708
1709
1710
1711
1712
1713
1714
1715
1716
1717
1718
1719
1720
1721
1722
1723
1724
1725
1726
1727
1728
1729
1730
1731
1732
1733
1734
1735
1736
1737
1738
1739
1740
1741
1742
1743
1744
1745
1746
1747
1748
1749
1750
1751
1752
1753
1754
1755
1756
1757
1758
1759
1760
1761
1762
1763
1764
1765
1766
1767
1768
1769
1770
1771
1772
1773
1774
1775
1776
1777
1778
1779
1780
1781
1782
1783
1784
1785
1786
1787
1788
1789
1790
1791
1792
1793
1794
1795
1796
1797
1798
1799
1800
1801
1802
1803
1804
1805
1806
1807
1808
1809
1810
1811
1812
1813
1814
1815
1816
1817
1818
1819
1820
1821
1822
1823
1824
1825
1826
1827
1828
1829
1830
1831
1832
1833
1834
1835
1836
1837
1838
1839
1840
1841
1842
1843
1844
1845
1846
1847
1848
1849
1850
1851
1852
1853
1854
1855
1856
1857
1858
1859
1860
1861
1862
1863
1864
1865
1866
1867
1868
1869
1870
1871
1872
1873
1874
1875
1876
1877
1878
1879
1880
1881
1882
1883
1884
1885
1886
1887
1888
1889
1890
1891
1892
1893
1894
1895
1896
1897
1898
1899
1900
1901
1902
1903
1904
1905
1906
1907
1908
1909
1910
1911
1912
1913
1914
1915
1916
1917
1918
1919
1920
1921
1922
1923
1924
1925
1926
1927
1928
1929
1930
1931
1932
1933
1934
1935
1936
1937
1938
1939
1940
1941
1942
1943
1944
1945
1946
1947
1948
1949
1950
1951
1952
1953
1954
1955
1956
1957
1958
1959
1960
1961
1962
1963
1964
1965
1966
1967
1968
1969
1970
1971
1972
1973
1974
1975
1976
1977
1978
1979
1980
1981
1982
1983
1984
1985
1986
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995
1996
1997
1998
1999
2000
2001
2002
2003
2004
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016
2017
2018
2019
2020
2021
2022
2023
2024
2025
2026
2027
2028
2029
2030
2031
2032
2033
2034
2035
2036
2037
2038
2039
2040
2041
2042
2043
2044
2045
2046
2047
2048
2049
2050
2051
2052
2053
2054
2055
2056
2057
2058
2059
2060
2061
2062
2063
2064
2065
2066
2067
2068
2069
2070
2071
2072
2073
2074
2075
2076
2077
2078
2079
2080
2081
2082
2083
2084
2085
2086
2087
2088
2089
2090
2091
2092
2093
2094
2095
2096
2097
2098
2099
2100
2101
2102
2103
2104
2105
2106
2107
2108
2109
2110
2111
2112
2113
2114
2115
2116
2117
2118
2119
2120
2121
2122
2123
2124
2125
2126
2127
2128
2129
2130
2131
2132
2133
2134
2135
2136
2137
2138
2139
2140
2141
2142
2143
2144
2145
2146
2147
2148
2149
2150
2151
2152
2153
2154
2155
2156
2157
2158
2159
2160
2161
2162
2163
2164
2165
2166
2167
2168
2169
2170
2171
2172
2173
2174
2175
2176
2177
2178
2179
2180
2181
2182
2183
2184
2185
2186
2187
2188
2189
2190
2191
2192
2193
2194
2195
2196
2197
2198
2199
2200
2201
2202
2203
2204
2205
2206
2207
2208
2209
2210
2211
2212
2213
2214
2215
2216
2217
2218
2219
2220
2221
2222
2223
2224
2225
2226
2227
2228
2229
2230
2231
2232
2233
2234
2235
2236
2237
2238
2239
2240
2241
2242
2243
2244
2245
2246
2247
2248
2249
2250
2251
2252
2253
2254
2255
2256
2257
2258
2259
2260
2261
2262
2263
2264
2265
2266
2267
2268
2269
2270
2271
2272
2273
2274
2275
2276
2277
2278
2279
2280
2281
2282
2283
2284
2285
2286
2287
2288
2289
2290
2291
2292
2293
2294
2295
2296
2297
2298
2299
2300
2301
2302
2303
2304
2305
2306
2307
2308
2309
2310
2311
2312
2313
2314
2315
2316
2317
2318
2319
2320
2321
2322
2323
2324
2325
2326
2327
2328
2329
2330
2331
2332
2333
2334
2335
2336
2337
2338
2339
2340
2341
2342
2343
2344
2345
2346
2347
2348
2349
2350
2351
2352
2353
2354
2355
2356
2357
2358
2359
2360
2361
2362
2363
2364
2365
2366
2367
2368
2369
2370
2371
2372
2373
2374
2375
2376
2377
2378
2379
2380
2381
2382
2383
2384
2385
2386
2387
2388
2389
2390
2391
2392
2393
2394
2395
2396
2397
2398
2399
2400
2401
2402
2403
2404
2405
2406
2407
2408
2409
2410
2411
2412
2413
2414
2415
2416
2417
2418
2419
2420
2421
2422
2423
2424
2425
2426
2427
2428
2429
2430
2431
2432
2433
2434
2435
2436
2437
2438
2439
2440
2441
2442
2443
2444
2445
2446
2447
2448
2449
2450
2451
2452
2453
2454
2455
2456
2457
2458
2459
2460
2461
2462
2463
2464
2465
2466
2467
2468
2469
2470
2471
2472
2473
2474
2475
2476
2477
2478
2479
2480
2481
2482
2483
2484
2485
2486
2487
2488
2489
2490
2491
2492
2493
2494
2495
2496
2497
2498
2499
2500
2501
2502
2503
2504
2505
2506
2507
2508
2509
2510
2511
2512
2513
2514
2515
2516
2517
2518
2519
2520
2521
2522
2523
2524
2525
2526
2527
2528
2529
2530
2531
2532
2533
2534
2535
2536
2537
2538
2539
2540
2541
2542
2543
2544
2545
2546
2547
2548
2549
2550
2551
2552
2553
2554
2555
2556
2557
2558
2559
2560
2561
2562
2563
2564
2565
2566
2567
2568
2569
2570
2571
2572
2573
2574
2575
2576
2577
2578
2579
2580
2581
2582
2583
2584
2585
2586
2587
2588
2589
2590
2591
2592
2593
2594
2595
2596
2597
2598
2599
2600
2601
2602
2603
2604
2605
2606
2607
2608
2609
2610
2611
2612
2613
2614
2615
2616
2617
2618
2619
2620
2621
2622
2623
2624
2625
2626
2627
2628
2629
2630
2631
2632
2633
2634
2635
2636
2637
2638
2639
2640
2641
2642
2643
2644
2645
2646
2647
2648
2649
2650
2651
2652
2653
2654
2655
2656
2657
2658
2659
2660
2661
2662
2663
2664
2665
2666
2667
2668
2669
2670
2671
2672
2673
2674
2675
2676
2677
2678
2679
2680
2681
2682
2683
2684
2685
2686
2687
2688
2689
2690
2691
2692
2693
2694
2695
2696
2697
2698
2699
2700
2701
2702
2703
2704
2705
2706
2707
2708
2709
2710
2711
2712
2713
2714
2715
2716
2717
2718
2719
2720
2721
2722
2723
2724
2725
2726
2727
2728
2729
2730
2731
2732
2733
2734
2735
2736
2737
2738
2739
2740
2741
2742
2743
2744
2745
2746
2747
2748
2749
2750
2751
2752
2753
2754
2755
2756
2757
2758
2759
2760
2761
2762
2763
2764
2765
2766
2767
2768
2769
2770
2771
2772
2773
2774
2775
2776
2777
2778
2779
2780
2781
2782
2783
2784
2785
2786
2787
2788
2789
2790
2791
2792
2793
2794
2795
2796
2797
2798
2799
2800
2801
2802
2803
2804
2805
2806
2807
2808
2809
2810
2811
2812
2813
2814
2815
2816
2817
2818
2819
2820
2821
2822
2823
2824
2825
2826
2827
2828
2829
2830
2831
2832
2833
2834
2835
2836
2837
2838
2839
2840
2841
2842
2843
2844
2845
2846
2847
2848
2849
2850
2851
2852
2853
2854
2855
2856
2857
2858
2859
2860
2861
2862
2863
2864
2865
2866
2867
2868
2869
2870
2871
2872
2873
2874
2875
2876
2877
2878
2879
2880
2881
2882
2883
2884
2885
2886
2887
2888
2889
2890
2891
2892
2893
2894
2895
2896
2897
2898
2899
2900
2901
2902
2903
2904
2905
2906
2907
2908
2909
2910
2911
2912
2913
2914
2915
2916
2917
2918
2919
2920
2921
2922
2923
2924
2925
2926
2927
2928
2929
2930
2931
2932
2933
2934
2935
2936
2937
2938
2939
2940
2941
2942
2943
2944
2945
2946
2947
2948
2949
2950
2951
2952
2953
2954
2955
2956
2957
2958
2959
2960
2961
2962
2963
2964
2965
2966
2967
2968
2969
2970
2971
2972
2973
2974
2975
2976
2977
2978
2979
2980
2981
2982
2983
2984
2985
2986
2987
2988
2989
2990
2991
2992
2993
2994
2995
2996
2997
2998
2999
3000
3001
3002
3003
3004
3005
3006
3007
3008
3009
3010
3011
3012
3013
3014
3015
3016
3017
3018
3019
3020
3021
3022
3023
3024
3025
3026
3027
3028
3029
3030
3031
3032
3033
3034
3035
3036
3037
3038
3039
3040
3041
3042
3043
3044
3045
3046
3047
3048
3049
3050
3051
3052
3053
3054
3055
3056
3057
3058
3059
3060
3061
3062
3063
3064
3065
3066
3067
3068
3069
3070
3071
3072
3073
3074
3075
3076
3077
3078
3079
3080
3081
3082
3083
3084
3085
3086
3087
3088
3089
3090
3091
3092
3093
3094
3095
3096
3097
3098
3099
3100
3101
3102
3103
3104
3105
3106
3107
3108
3109
3110
3111
3112
3113
3114
3115
3116
3117
3118
3119
3120
3121
3122
3123
3124
3125
3126
3127
3128
3129
3130
3131
3132
3133
3134
3135
3136
3137
3138
3139
3140
3141
3142
3143
3144
3145
3146
3147
3148
3149
3150
3151
3152
3153
3154
3155
3156
3157
3158
3159
3160
3161
3162
3163
3164
3165
3166
3167
3168
3169
3170
3171
3172
3173
3174
3175
3176
3177
3178
3179
3180
3181
3182
3183
3184
3185
3186
3187
3188
3189
3190
3191
3192
3193
3194
3195
3196
3197
3198
3199
3200
3201
3202
3203
3204
3205
3206
3207
3208
3209
3210
3211
3212
3213
3214
3215
3216
3217
3218
3219
3220
3221
3222
3223
3224
3225
3226
3227
3228
3229
3230
3231
3232
3233
3234
3235
3236
3237
3238
3239
3240
3241
3242
3243
3244
3245
3246
3247
3248
3249
3250
3251
3252
3253
3254
3255
3256
3257
3258
3259
3260
3261
3262
3263
3264
3265
3266
3267
3268
3269
3270
3271
3272
3273
3274
3275
3276
3277
3278
3279
3280
3281
3282
3283
3284
3285
3286
3287
3288
3289
3290
3291
3292
3293
3294
3295
3296
3297
3298
3299
3300
3301
3302
3303
3304
3305
3306
3307
3308
3309
3310
3311
3312
3313
3314
3315
3316
3317
3318
3319
3320
3321
3322
3323
3324
3325
3326
3327
3328
3329
3330
3331
3332
3333
3334
3335
3336
3337
3338
3339
3340
3341
3342
3343
3344
3345
3346
3347
3348
3349
3350
3351
3352
3353
3354
3355
3356
3357
3358
3359
3360
3361
3362
3363
3364
3365
3366
3367
3368
3369
3370
3371
3372
3373
3374
3375
3376
3377
3378
3379
3380
3381
3382
3383
3384
3385
3386
3387
3388
3389
3390
3391
3392
3393
3394
3395
3396
3397
3398
3399
3400
3401
3402
3403
3404
3405
3406
3407
3408
3409
3410
3411
3412
3413
3414
3415
3416
3417
3418
3419
3420
3421
3422
3423
3424
3425
3426
3427
3428
3429
3430
3431
3432
3433
3434
3435
3436
3437
3438
3439
3440
3441
3442
3443
3444
3445
3446
3447
3448
3449
3450
3451
3452
3453
3454
3455
3456
3457
3458
3459
3460
3461
3462
3463
3464
3465
3466
3467
3468
3469
3470
3471
3472
3473
3474
3475
3476
3477
3478
3479
3480
3481
3482
3483
3484
3485
3486
3487
3488
3489
3490
3491
3492
3493
3494
3495
3496
3497
3498
3499
3500
3501
3502
3503
3504
3505
3506
3507
3508
3509
3510
3511
3512
3513
3514
3515
3516
3517
3518
3519
3520
3521
3522
3523
3524
3525
3526
3527
3528
3529
3530
3531
3532
3533
3534
3535
3536
3537
3538
3539
3540
3541
3542
3543
3544
3545
3546
3547
3548
3549
3550
3551
3552
3553
3554
3555
3556
3557
3558
3559
3560
3561
3562
3563
3564
3565
3566
3567
3568
3569
3570
3571
3572
3573
3574
3575
3576
3577
3578
3579
3580
3581
3582
3583
3584
3585
3586
3587
3588
3589
3590
3591
3592
3593
3594
3595
3596
3597
3598
3599
3600
3601
3602
3603
3604
3605
3606
3607
3608
3609
3610
3611
3612
3613
3614
3615
3616
3617
3618
3619
3620
3621
3622
3623
3624
3625
3626
3627
3628
3629
3630
3631
3632
3633
3634
3635
3636
3637
3638
3639
3640
3641
3642
3643
3644
3645
3646
3647
3648
3649
3650
3651
3652
3653
3654
3655
3656
3657
3658
3659
3660
3661
3662
3663
3664
3665
3666
3667
3668
3669
3670
3671
3672
3673
3674
3675
3676
3677
3678
3679
3680
3681
3682
3683
3684
3685
3686
3687
3688
3689
3690
3691
3692
3693
3694
3695
3696
3697
3698
3699
3700
3701
3702
3703
3704
3705
3706
3707
3708
3709
3710
3711
3712
3713
3714
3715
3716
3717
3718
3719
3720
3721
3722
3723
3724
3725
3726
3727
3728
3729
3730
3731
3732
3733
3734
3735
3736
3737
3738
3739
3740
3741
3742
3743
3744
3745
3746
3747
3748
3749
3750
3751
3752
3753
3754
3755
3756
3757
3758
3759
3760
3761
3762
3763
3764
3765
3766
3767
3768
3769
3770
3771
3772
3773
3774
3775
3776
3777
3778
3779
3780
3781
3782
3783
3784
3785
3786
3787
3788
3789
3790
3791
3792
3793
3794
3795
3796
3797
3798
3799
3800
3801
3802
3803
3804
3805
3806
3807
3808
3809
3810
3811
3812
3813
3814
3815
3816
3817
3818
3819
3820
3821
3822
3823
3824
3825
3826
3827
3828
3829
3830
3831
3832
3833
3834
3835
3836
3837
3838
3839
3840
3841
3842
3843
3844
3845
3846
3847
3848
3849
3850
3851
3852
3853
3854
3855
3856
3857
3858
3859
3860
3861
3862
3863
3864
3865
3866
3867
3868
3869
3870
3871
3872
3873
3874
3875
3876
3877
3878
3879
3880
3881
3882
3883
3884
3885
3886
3887
3888
3889
3890
3891
3892
3893
3894
3895
3896
3897
3898
3899
3900
3901
3902
3903
3904
3905
3906
3907
3908
3909
3910
3911
3912
3913
3914
3915
3916
3917
3918
3919
3920
3921
3922
3923
3924
3925
3926
3927
3928
3929
3930
3931
3932
3933
3934
3935
3936
3937
3938
3939
3940
3941
3942
3943
3944
3945
3946
3947
3948
3949
3950
3951
3952
3953
3954
3955
3956
3957
3958
3959
3960
3961
3962
3963
3964
3965
3966
3967
3968
3969
3970
3971
3972
3973
3974
3975
3976
3977
3978
3979
3980
3981
3982
3983
3984
3985
3986
3987
3988
3989
3990
3991
3992
3993
3994
3995
3996
3997
3998
3999
4000
4001
4002
4003
4004
4005
4006
4007
4008
4009
4010
4011
4012
4013
4014
4015
4016
4017
4018
4019
4020
4021
4022
4023
4024
4025
4026
4027
4028
4029
4030
4031
4032
4033
4034
4035
4036
4037
4038
4039
4040
4041
4042
4043
4044
4045
4046
4047
4048
4049
4050
4051
4052
4053
4054
4055
4056
4057
4058
4059
4060
4061
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62015 ***

RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN

Kertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.




I


Jyrki Mutasen talo on siellä Hukansalon perukoilla, niin että
sinne tulee Korpivaaran Tutjunpohjastakin kymmenisen virstaa.
Poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen oli harmistunut, kun täytyi
nimismiehen käskystä lähteä jumppaisemaan semmoista matkaa ja aivan
tyhjää emätöntä hamuilemaan, niinkuin nyt sitä Heikki Piiparista, sitä
hieroja Piipariskan poikaa, joka oli ollut laivamiehenä "Mainingissa"
ja sitten ruvennut viinankauppiaaksi, mutta täytyi sitä näön vuoksi
lähteä, vaikka arvasihan sen etukäteen, että siinäkö ne nyt olisivat
Heikki Piipariset niin otettavissa kuin rukkaset naulasta.

Eikäpähän siitä ollut, tästä nimittäin Heikki Piiparisesta, mitään
kuulunutkaan. Kaiketi se oli lähtenyt kaupunkiin viinamatkoilleen.
Siellähän ne maksavat enemmän limonaatipullollisesta, jos se on hyvästi
puhdistettua.

Tuomas Kontkanen jatkoi matkaa Jyrki Mutasen taloon asti, mutta siinä
hän päätti kääntyä takaisin. Saapihan sille nimismiehelle sanoa
käyneensä Rumpsun kulmalla asti, jos se sitä kysyy. Ei siellä Rumpsussa
kuitenkaan ole sen paremmat näkemiset kuin tähänkään asti, etenkin kun
kuuluu Lassi Kettunenkin siirtäneen sen viinatehtaansa Sarkkisenlammin
taakse.

Jyrki Mutasen tuvassa oli talon koko miesväki koolla
alusvaatteisillaan, istuen miettiväisinä mikä missäkin, ukko-Jyrki itse
sekä pojat Iivo, Otukka ja Petukka. Ne olivat tietysti odottamassa
saunaan käskyä, koska näkyi sauna lämmitetyn.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

-- Päiviä, vastasi ukko-Jyrki kotvasen kuluttua, ja Iivo, Otukka ja
Petukka vastasivat puolestaan kukin aikanansa.

Poliisi istuutui ovenpuolimmaisen ikkunan poskeen ja oikaisi
lapikkaanvarsiaan. Silloin hän huomasi jaloistaan irronneen suuren
savikokkareen, työnsi sen siisteyden nimessä kengänkannalla penkin alle
ja arveli:

-- Mistähän sitä tällä Hukansalon tiellä aina niin jumalattomasti tuota
rapaa riittänee, vaikka ei ole satanut pitkään aikaan?

-- Näkyyhän siinä sitä riittävän, myönsi Jyrki Mutanen.

-- Riittää sitä, murahtivat Iivo ja Otukka kumpikin vuorostaan, ja
Petukkakin sanoi:

-- Riittääpä vainenkin.

Keskustelu ei tahtonut ottaa lähteäkseen oikein rentonaan. Talon
miehet vastailivat yksikantaan ja tuntuivat olevan jollain tavoin kuin
varuillaan. Poliisin saapuminen näin äkiksestään tänne salolle vähän
epäilytti, vaikka ei pelkoon mitään varsinaista aihettakaan ollut, nyt
kun se Lassi Kettunenkin oli hävinnyt näiltä mailta.

Puheltiin siinä vähin vuodentulosta. Se oli ollut keskulainen, mutta
mitä ohriin tuli, niin huomautti ukko-Jyrki:

-- Kehnostako lie vain tullut otriin ruostetta.

-- Vai ruostetta.

-- Ruostetta.

Iivo selitteli asiaa:

-- Puidessa näet jyvä lentää ruumenien mukana, ja kun tarkastelee sitä
sisältä, niin se on sydämetön... ihan musta.

-- Kato kehvetti! ihmetteli poliisi Kontkanen. -- Ei sitä tuolla
Tutjunpohjan puolessa ollut otrassa mitään vikaa, enempää kuin
muissakaan eloissa.

Mutta Otukkakin todisti:

-- Musta ja sydämetön on piru sisästä... näet se otranjyvä... ja
ruumenien mukana se lentää.

-- Lentääpä vainenkin, vastasi Petukka, nuorin Mutasen pojista.

Poliisi muisti nyt Mustankankaan Sorjoselta kuulemansa asian ja kysyi:

-- Onkohan täällä päin eilen illalla missä palettu, kun mainitsi se
Mustankankaan Sorjonen, että oli näkynyt tulipalon kajastus täältä
Hukansalolta päin?

Mutaset ymmärsivät nyt, että se olikin poliisi sen tulipalon johdosta
liikkeellä, ja ukko-Jyrki ilmoitti:

-- Ka sehän se palahti sen Asko Lappalaisen perikunnan mökki siellä
Rumpsussa... oltiin siellä meiltäkin.

-- Mikähän tuon poltti?

-- Hukkuset lapset vain olivat kotona, niin oli se vähämielinen poika
puhaltanut hellasta tulen päreeseen ja sitten sätkännyt uunilla oleviin
pellaviin... siitä oli sitten tuli levinnyt tupakkaorsiin, niin että
pian oli koko mökki tulessa.

-- Ja se paloi pohjiaan myöten?

-- Urkon... ei jäänyt kuin se saunanröttelö, joka on siellä notkossa.

-- Joo, sauna jäi, vakuutti Otukka, ja Petukka sanoi:

-- Jäipä vainenkin.

Piika Riitta, joka pistäytyi ovipielessä ottamassa sen vasikkojen
sangon, kertoi:

-- Ei olisi älyttykään, mutta se Tutjunpohjan Piiroisen Annastiina
huusi, että tulkaa sukkelaan Lappalaisen mökille, siellä paletaan.

-- Joo, Annastiina sen ensiksi älysi, myönsi Iivo Mutanen, ja veli
Otukka todisti samaa, veli Petukan vahvistaessa loukostaan:

-- Älysipä vainenkin.

-- Mitenkäs se Annastiina oli sinne joutunut? hoksasi poliisi kysyä.

Miehet eivät jostakin syystä olleet kuulevinaan kysymystä, mutta
piika-Riitta ilmoitti ulosmennessään:

-- Se oli piian kanssa hakemassa lampaita täältä salolta.

-- Vai jo se Simo Piiroinenkin on käskenyt hakea lampaat pihaan, sanoi
poliisi. Sitten hän kysyi:

-- Saikohan tuo sen mustankirjavan pässinkin kiinni, vai jäikö se
metsään niinkuin viime syksynäkin?

Ukko-Jyrki oli lähtenyt ajamaan sikaa porstuasta. Iivo vastasi talon
puolesta:

-- Jääneen kuuluu se pässi taas saamatta.

-- Vai jäi se taaskin. Tapattaisin minä Simo Piiroisena koko peuran.

-- Olisi se jäänyt talveksi metsään viime vuonnakin, jollen minä olisi
sitä Petukan kanssa kiinni ottanut, kertoi Otukka.

Petukka selitti aikamiehen äänellä:

-- Se jää semmoinen pässi akkaväeltä aina kiinnisaamatta... ja se
ryöstäytyy akkaväeltä irti, jos saisivatkin kiinni. Puskea tärähdyttää
takapuoliin ja pääsee silloin irti. Vaan mies kun oikein täyttä väkeä
puhaltaa perässä eikä anna petolaiselle hengenvetoaikaa, niin jo pitää
antautua... perhanan.

-- Antautua sen pitää miehelle, myönsi poliisi.

Ja ajatellen, minkälainen työpaikka sillä Annastiina-raiskalla on
mahtanut olla siitä pässistä, kysyi hän:

-- Eikös se pyytänyt täältä Mutasesta miestä avuksi, jotta olisi saanut
sen pässin kiinni... Annastiina?

Mutasen pojat katsoa muljauttivat toisiinsa. Sitten Otukka tunnusti:

-- Lähettihän se piian pyytämään, mutta ei meiltä joudettu.

Petukka miehevästi rähähti:

-- Ja kehnopa häntä lekkaskoon joka syksy mieron pässien hännässä!
Tulkoon Simo Piiroinen itse lekkasemaan, tai lähettäköön vaikka rengin.

Iivo oli ottanut piippunsa naulassa riippuvien housujensa taskusta ja
alkoi rassailla sitä. Puolustaakseen talonväen menettelyä selitti hän:

-- Nämä kun olivat olleet ahdosta puimassa, niin olivat väsyksissä,
Otukka ja Petukka... minä olisin muuten lähtenyt, mutta kun oli tuo
lapikas hiertänyt kantapäätä, niin ei kärsinyt juosta, ja ukko-Jyrki
taas on liian vanha juoksemaan pässiä kiinni.

-- Onhan se jo liian vanha pässin kanssa kilpasille, ukko-Jyrki, myönsi
poliisi Kontkanenkin.

Sitten hän herkesi vähän leikkisäksi, iski silmää Iivo Mutaselle ja
sanoi:

-- Vaikka eipä se olisi tainnut huoliakaan ukko-Jyristä juoksemaan,
Annastiina. -- Tätähän se tietysti Iivoa lähetti hakemaankin, mutta
kova lykky kun oli tältä kantapään hiertänyt.

Iivoa tämä leikki oikeastaan kyllä miellytti. Mutta kun hän ei tahtonut
sitä näyttää ja kun hän sitäpaitsi, tiesi poliisinkin hienostelleen
Annastiinaa, niin torjui hän Tuomas Kontkasen puheen:

-- Mitäpäs se minusta, Annastiina. Tämän poliisin kanssahan se oli
ollut laskiaistakin ajamassa siellä Kiiessalon Surakan tansseissa... ja
juttuavathan ne muutakin.

-- Juttuavat ne... tiesi myöskin Otukka, ja Petukka vahvisti asian
päätökseen:

-- Juttuavatpa vainenkin.

Erinäisistä syistä ei poliisista ollut mieleen, että Annastiina
Piiroisen ja hänen nimensä vedettiin toistensa yhteyteen... varsinkaan
nyt enää, kun poliisi oli suorastaan kartellut Annastiinaa. Melkein
jyrkästi hän vakuutti:

-- Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme,
Annastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta
sattumalta kirkolla... eikä ole meillä toisissamme mitään
näkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet
saavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua
nyhtämälläkään...

Vaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä
polviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen,
että mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?

Tuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi
parannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen
leikinkantaan:

-- Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut... olisin minä
toki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on
Annastiinakin.

-- Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.

-- Eihän siinä erikoisempia virheitä... todisti Otukka Mutanen.

Ja Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan
jurahdutti:

-- Ei ole huohmattu virheitä... erityisempiä.

-- Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui
Iivo vähäisen vaitiolon jälkeen.

Siihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi
vasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi:

-- Onhan se -- tämä Simo Piiroinen -- enemmän semmoinen ruokalepomies.

Tuomas Kontkanenkaan ei tahtonut kiistää yleisesti tunnettua tosiasiaa
ja sanoi siis:

-- Niin vain.

-- Niin vainenkin, kuului Petukan jurahdus hämärtyvästä tuvannurkasta.

Mustunut seinäkello Otukan pään yläpuolella alkoi uhista ja löi sitten
viisi kertaa särkyneellä äänellä.

-- Vai polttivat ne penskat sen Lappalaisen perikunnan mökin, sanoi
poliisi.

-- Polttivat.

-- Eihän se tietysti ollut missään vakuutuksissa?

-- Vieläpä se missä! kielsi Iivo Mutanen.

-- No jo tuli vakainen vahinko.

-- Tuli... kokonainen sarkapakkakin kuuluu palaneen.

-- Sekö Pekka Turuselta ostettu?

-- Se.

-- Katohhan!

Mutta Tuomas Kontkanen oli huomannut, että kello jo on viisi.

Hän nousi lähteäkseen ja arveli:

-- Pitää tästä lähteä kävellä kankuttamaan, niin että ennättää tästä
vaikka tuonne Mustankankaan Ratilaiseen yöksi.

Mutasen veljekset katsoa muljauttivat merkitsevästi toisiinsa.

-- Ennättäähän tästä vielä... päivännäöllä, myönsi Otukka.

Painaessaan lakin päähänsä tiedusteli poliisi:

-- Ei ole tainnut näkyä sitä Heikki Piiparista näillä mailla?

-- Ei ole tainnut näkyä, arveli Iivo kaikkien puolesta.

Poliisin mentyä katsoa irvottivat Mutasen pojat toisiinsa merkitsevästi
alta kulmien.

-- Sitäpäs se tuo poliisi Kontkanen sitä Mustankankaan Ratilaisen
Iitaa...

-- Ka mitäs sitten.

-- Sitäpä vainenkin.




II


Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari
kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki
Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli
ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä
lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin.
Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö
liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä.
Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut,
että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se
yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä
penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt
harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua,
kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen
tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt
paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän
viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä
ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää
saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa
hörähtelikin matalalla äänellä.

-- Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki
Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja
ilmoitti:

-- Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla... puolimaissa.

-- Vai jo se...

    "Nuotioilla nokisilla
    ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

-- On niillä oltu niilläkin... nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen,
kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten
ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin,
niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään
ymmärrä... kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä
yöjalkareissut mieleenkään...

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa
ja sitten lähempää.

-- Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

-- Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja
posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen
askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen
vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka
asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui
turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian
nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia
postinkuljettajalle.

-- Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi
mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta
pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei
ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä,
joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi
silmäillä kahvia odotellessaan.

-- Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi
mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

-- Siinä yhdeksän korvissa.

-- No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli
mustatukkainen.

-- Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman
matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää
kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia
pannuun.

-- Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

-- Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen
istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

-- Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi
postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja
sanoi:

-- Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

-- Riittää siitä.

-- Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. -- Ei taida sentään satalukuja
tuhansia tulla?

-- Satojako tuhansia... mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi -- vaikka
olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. -- Vaan tässä se
onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi
muutettuna.

-- Vai ihan miljoonissa... kuka lienee niin rikas kuolija ollut,
seisoneeko siinä lehdessä?

-- On tässä nimikin... m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

-- Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki
Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja
löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

-- Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin
avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä
syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät
olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi
linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi
toisilta:

-- Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo
syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki
Piiparinenkin.

Maistettiin.

-- Hähhäh... miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi,
tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet
pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi
piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista
jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

-- Kukahan lie sen miljoonan saanut... mistä siinä lehdessä sitä juttua
oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

-- On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä
Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki
postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä
kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni
väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan
kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

-- No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika...

-- Tuota... sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan?
kysyi postinkuljettaja.

-- Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä
Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen... kun olen hänellä renkinäkin
ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana
niinkuin venemiestä...

-- Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

-- Samako... kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta
hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

-- Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi
taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen
tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti
Panhelaiselle:

-- Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on,
niin siellä se Ameriikassa on... siellä sen poikakin on, se Konsta
Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana
sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä
vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten
samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan
siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt... ei se ollut sen sortin
miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

-- "M-r Joh-n Piiroinen..."

-- Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka
on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut... sillä on,
tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee
ollut kolme -- neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua
koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen
nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, -- elikkä nyt niinkuin Joh-n,
herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi
päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas
halvattu... ja nyt tuli Piiroisesta pohatta -- paljonko siinä luettiin,
että siltä jäi?

-- Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa... niin tähän on painettu.

-- No voi sun hitto...

-- Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi
postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

-- Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita
kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

-- Ei ole vielä naimisiin joutunut?

-- Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut... eikä
tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli
vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu
siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen.
Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä
aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja
sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää,
koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi
kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa
tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun
on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin... se
onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut
kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä
tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

-- Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta
kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille...
eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin -- ja
valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi
tulemaan puheliaaksi.

-- Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki
Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo
käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli
sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

-- Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

-- Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

-- Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies,
rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa
samalla penkillä röhötettiin.

-- Niin, kun nukutti... puolustautui Piiparinen.

-- Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin
höyli ja nöyrä... ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä
tiedän, valehteli postinkuljettaja.

-- Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

-- Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

-- Pape... papa... papatuksen papelaisia, matki humalainen. -- Vieläkö
sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

-- Eiköpä tuo alkane jo piisata... jos vielä päähän nousee, kainosteli
postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

-- Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan...
ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen... piianperhana pisti oven
ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

-- Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran
tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

-- Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. -- Vielä
täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

-- Kiitoksia... tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä... hyvästi nyt ja
suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen
ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

-- Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

-- Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi...
mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin
liestymällä, retusi putelimies.

       *       *       *       *       *

-- Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

-- Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia
hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi
hän:

-- Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen
arveli:

-- Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä... mutta hyvä sillä oli
viina.

-- Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

-- Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.




III


Poliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen
parahiksi kylpemään... olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan.
Poliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja
sitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa
vuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.

Siellä oli Ratilainen tiedustellut, että:

-- Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo
Piiroiselle vävyksi?

Mutta poliisi oli varmasti väittänyt:

-- Valetta se on alusta loppuun... kuka hänen sitten lienee muninutkin.

Ratilainen myönsi:

-- Sitähän minä, että valettahan se... jos lienee sen Piipariskan
keittämää.

-- Voipi se olla Piipariskankin... mistäs sinä olet näin hyvää viinaa
saanut?

Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin
hyvä tuttava.

-- Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.

Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita
vieraalle kahvia kamariin.

-- Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi
Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. -- Tuli tässä nukutuksi
vähän herroiksi... se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut...

-- Isä joi jo kahvit... taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä
rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.

Poliisi hörppi kahvia.

-- Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.

Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.

-- Eihän tuota tiedä vielä... piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.

-- Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.

Iita kaasi toisen kupin.

Sitten hän kainosteli:

-- Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt... onhan siellä parempiakin.

-- Niinkö ketä?

-- No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar... taikka
joku muu... arveli Iita Ratilainen.

Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen
kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:

-- Kukapahan tuosta nyt... liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.

-- Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään
huomaa, kertoi Iita.

-- Ka en tiedä... en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.

Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:

-- Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin
kävellessäänkään.

Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta
pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla
tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.

Sitten hän sanoi:

-- Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan...

Iita pisti väliin:

-- Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!

-- Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.

Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:

-- En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani
pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin
antaapa heidän olla häiringittä.

Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:

-- Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa
pelehtimässä... Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta
lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä
kiinni... vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin
olevan metsässä... tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin
palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.

Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja
Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut... jos lienee
tosissaan ollutkaan.

Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja
poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin
vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:

-- Älähän nyt... pudotat vielä tuon rikan.

-- Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.

Samassa kuului askeleita porstuasta.

Iita riuhtaisihe ja suhahti:

-- Päästä irti... älyävät!

Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan
kamariin vaan häipyivät kuistille.

-- No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja
sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.

-- Pitänee tuota yrittää tulla... jos isä laskee, lupasi Iita.

-- Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.

       *       *       *       *       *

Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin
oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli
hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli
kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut,
rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja
mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen
pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli
pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan
hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan
Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän
on käynyt.

Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi
Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi
sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen
selkäpuolelta tutulta.

-- Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.

Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat
jalkajuonet tuottanut.

-- Sattuipas pakana kohdalle!

Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä,
niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden
välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat
olivat pyyhkäisseet päästä.

-- Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki
Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.

Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua
tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu
halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella
kivellä ja tervehti Kontkasta:

-- Ka, poliisi Kontkanenhan se on... minä jo tuolla metsässä
arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen
räiskettä kuulunut takaapäin.

-- Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.

-- En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:

-- Älä valehtele.

-- Ei, en minä kuullut... tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta
ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.

-- Älä siinä kärsääsi rässää... kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi
vihoissaan.

Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:

-- Joo... onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan
toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme... tuli niin
kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin
mustilaisen lapsesta kylvettäessä.

-- Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on,
kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?

-- He he... enhän minä poliisia... mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki
Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.

-- No senkös täytinen sinua juoksutti?

Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.

Heikki Piiparinen leperteli:

-- Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin... niinkuin nyt
tätä minuakin... mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa
kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon,
ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen
vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä
ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään... minä läksin
perästä juoksemaan... arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin
kiinni... vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi
lentää louhottamaan... pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut
poikue siinä tienvieressä.

-- Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän
kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.

-- Mikä laukku?

-- Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.

Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut
laukkua.

-- No niinpähän on pudonnut kehveli... niin on tipahtanut kuin linnun
tipaus lennossa... mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.

-- Se on löytäminen!

Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.

Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:

-- Pitäisihän sen löytyä... se oli hyvä laukku vielä... no kaikkiaan,
kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan
kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.

-- Tyhjä!

Poliisi murahti halveksivasti.

Sitten hän julmistui.

-- Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa...!

Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:

-- Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!

Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:

-- Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!

Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.

-- Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!

Heikki Piiparinen sanoi:

-- Pääsen minä tästä nostamattasikin... vaikka senkö helvetin kentraali
sinä luulet olevasi minua komentamaan!

-- Olen minä! äyhkäisi poliisi.

Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi
tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka
viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin
kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.

-- Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on
kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.

-- Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. -- Luuletko sinä tästä
pullikoimalla pääseväsi!

Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin
lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli
tultukin.

Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut
kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon
juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli
näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.

Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.

-- Ähäh! ilkkui; poliisi. -- Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!

-- Ka, mitäs tässä... hävettää vain vähän... niinkuin Hartikaista hyvä
ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi
mieheksi.

-- Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin
kanssa, ilmoitti poliisi.

-- Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki
Piiparinen alttiisti.

Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:

-- Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?

Poliisi harkitsi asian:

-- Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.

-- Joo, no siinä katsannossa... myönsi Piiparinen nostaen laukun
selkäänsä.

Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:

-- Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo
itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.

-- Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.

-- Niin, no, minä vain siltä varalta.

Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on
talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.

Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein
rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.

Oltiin ääneti muutama minuutti.

Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:

-- Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä...? aprikoi hän kuin
itsekseen.

Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen
sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.

Sentähden vastasikin Piiparinen itse:

-- Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli
niin siististi tehtykin... niin oli latjattu halot tasaisesti ja
säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.

Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.

Käveltiin.

-- Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. -- En ole
polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä... vaan ei taida olla
lupa...?

Poliisista se oli yhdentekevää:

-- Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.

-- Jos hänen pistäisi savuamaan sitten... vaikka eivät nuo itikat enää
hätyytäkään, tuumi Piiparinen.

Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.
Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.

Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin
taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:

-- Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?

-- Olisihan noita ollut itsellänikin... vaan voihan tuon ottaa, kun
tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.

Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:

-- Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?

-- Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja... vaikka onhan niitä samoja
Kettusellakin.

Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi
muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.

-- Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla,
sanoi Piiparinen.

-- Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. -- Varsinkin noilla
alavammilla paikoilla.

Käveltiin.

-- Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen
pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.

-- Niin se paahtaa kuin kesällä.

-- Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät
kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti
Piiparinen. -- Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.

Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä
kilpajuoksua:

-- Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun
töminässä... kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin
että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia
semmoiseksi pekunaksi!

Poliisia vähän kainostutti kehuminen:

-- En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun
sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla
suorana.

Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin
väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin
ihailla Kontkasen vikkelyyttä.

-- Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi
asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.

Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan
haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta
viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan
olla sanomatta:

-- Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla
on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?

Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.

-- Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden
kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka
narrasi... sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne
Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät
korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin
juoksijan.

Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin
uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä
Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka
oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.

-- Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään
pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:

-- Eihän se pakko... mutta kun se on tuo liha heikko.

Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:

-- Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis...

Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään
pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.

-- Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa,
satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia...

Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.

Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta
kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:

-- Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä
laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen
palkinnon.

-- Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti.
Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin
välinpitämättömästi:

-- Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.

-- Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka
tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen
aikanaan tietoonsa.

Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen
vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki
poliisin vähän epävarmaksi.

Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen
takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan
silmiin ja sanoi rutosti:

-- Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran... eikö
juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman
miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen
ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?

Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki
Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi
hänet.

Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja
sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi
antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.

Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.
Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.

-- Noh? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se
oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.

-- Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:

-- Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee
muidenkin tietoon... vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p--si.

Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.

-- Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki
Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan
lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla
pakanat kuuluivat ennen uhranneen. -- Olisihan tuo mukava kuulla, minkä
arvoinen se sinun uutisesi on.

-- Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos
minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.

-- Jospa sinä petät? epäili poliisi.

-- Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.

Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä
poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.

-- Muuten vain... jotta saisit sotkea jälkesi.

-- Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. -- Saat pitää sen,
jollet muuten usko... ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.

Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä
olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:

-- No anna paukahtaa sitten, niin nähdään...

Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain
tupakoi ja huomautti:

-- On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan
lepuuttamassa... maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven
pinta yhtään sammalta kasvamaan.

Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti
häntä narrinaan?

-- Tuota... vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen
Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.

-- Mitäs se tähän kuuluu?

-- No kuuluupahan vain.

Poliisi sanoi:

-- Ei ole... jos lie ollut ennenkään.

Heikki Piiparinen tupakoi.

Sitten hän sanoi harvakseen:

-- Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina
olla...




IV


Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen,
ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli
vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

-- Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian
umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet
sinä tässä...

-- Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän
juonitteli:

-- Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön...
eto känttyrään!

-- Mistä ne sen tietävät... kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus,
ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen.
Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin
käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä
vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä
vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

-- Missähän se on Annastiina... olisiko kotonaan, vai jos lienee
lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili
poliisi.

-- Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran
olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi
sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt
langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

-- Voipihan sen... ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin
uutisensa:

-- Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä
Piipariskalla... tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin
oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan
siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt.
Eikö liene mitä reumatistia... sanoi olleen jalkojensa märkinä koko
ajan.

-- No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. -- Ihan se vetää kuin
meidän puolta!

-- Vetää se... lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

-- Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä...? kysyi Heikki
Piiparinen.

-- Kyllä minä osaan... ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä
se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen... olisin minä sen jo
ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

-- Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut... se oli niin
sottailtu.

-- Hyh... vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin... no sittenhän
se sopii niinkuin suutarin näppi sinne...

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla.
Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä
saanut oikein selvää.

       *       *       *       *       *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle
päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen
valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki.
Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää
Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja,
niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli
lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä
valitellen makasi Roivaan sängyssä.

-- Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli
Piipariska.

-- Johan minä, sanoi Heikki. -- Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin
pikemmin.

-- Joko ne... ohhoh kun viileksii pahasti... joko ne olivat saaneet sen
pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

-- Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin
lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

-- Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat,
niin että tupakkasylki leualle valui... siinä on sitten jonninjoutavia
miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin,
kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla
telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

-- Voi voi voi, valitteli Annastiina. -- Älkää hyvä Piipariska...

-- Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

-- Koskee siihen... se on niin hellänä jotta oikein.

-- Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. -- Antaahan kun
minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

-- En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin... ottivat ne viime
vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä
huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

-- Olisi edes lähtenyt se Iivo... kun ollaan rippikoulutovereitakin...
eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

-- Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä
kiinni. -- Vai Iivo... toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen,
harvakseltaan:

-- Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt
tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin
suuret luut, eikä ne paljon maksa -- luut, meinaan. Neljin pennin
kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet...
luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi.
Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli
jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

-- Luita, luita on Iivossa... ja siinä nahka päällä, jota kylvettää,
milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä
kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli
vähän niinkuin... niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin,
että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

-- Mitäs se nyt tämä Heikki... häpeili Annastiina. -- Eihän meillä
Iivon kanssa mitä...

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

-- Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että
sinä katsahdat Iivon puoleen... itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole
itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän
ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan...

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan
semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan -- olisi
päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja
Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka
toiselta pyydetty -- mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että
Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa,
jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein
kiihtyneesti selittää:

-- Niin minä itkin... niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä
Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta -- voi hyvä
isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt
-- niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin...

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että
äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään.
Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

-- Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan
seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset
miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat...

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin
sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

-- Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta
siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia
kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime
kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

-- Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja
seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

-- Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se
poliisia hakisi, lisäsi Heikki. -- Tiesinhän minä sen, kun olin silloin
laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä
vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat
alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

-- Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska
sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. -- Vai huolitko,
Annastiina?

-- Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt
ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen -- kaiken
varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä,
semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen
rikasta leskeä.

-- Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen
Annastiinalta.

-- Jaksaahan se... isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina,
käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

-- Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. --
Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

-- Onhan se.

-- Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi
olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka
toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

-- Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta
kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi
hän:

-- Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

-- Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se
kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on
hänkin olevinaan, mutta...

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin
sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui
mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä
se tuo poliisi putosi... ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä
siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin
heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut
milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki
tietää...

-- Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti
kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

-- Täällähän minä, murahti Heikki.

-- Kuka se on? suhahti Annastiina.

-- Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka
tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

-- Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen
alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun
se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

-- Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi
ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. -- Pitäisi käydä ottamassa
selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu
siellä keitelleen.

-- Vai Lassi Kettusta...

-- Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

-- Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

-- Eihän se... se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun
tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

-- Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

-- Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

-- Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

-- Päivää, Annastiina!

-- Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi
tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

-- Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

-- Ei se tulekaan... uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee
Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

-- Uskonhan minä... toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

-- Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin...

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

-- Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut
äänestä Annastiinaa... puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli
Kasurisesta... se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan,
koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian
säännölliselle ladulleen kysyi hän:

-- Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta
hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen
viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän
alkoi kerkeästi selittää:

-- Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut
märkinä juoksennella päiväkaudet... lampaita ajelemassa. Mutta kyllä
tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten
annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

-- Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

-- Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

-- Antautuivathan ne lampaat... mutta se iso pässi jäi taas saamatta
kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

-- Ähäh... vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli
poliisi. -- Sekö, joka viime syksynäkin?

-- Se sama.

-- Vai taas se rietas... se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun
saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen.
Sitten hän jatkoi:

-- Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

-- Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. -- Kun
eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan
rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

-- No jopa ovat miehiä...

Ja Heikki Piiparinen:

-- Niinhän ne ovat Mutasessa... mutta olisipa sattunut vaikka tämä
poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin
antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

-- Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut
juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä
yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.
Hän sanoi:

-- Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan
kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi... antaahan se sitten
Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

-- Annan minä... keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

-- Antaahan se Annastiina papuja... ja ottaahan se tämä poliisi pässin
kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä,
lupasi Tuomas Kontkanen.

-- Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. --
Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

-- Hyväinen aika... eihän sitä nyt tarvitse... kyllähän isä lähettää
miehet... sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

-- Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi
kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

-- Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi
pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

-- Ka onhan tässä tämä minä... kyllä minä joudan.

-- No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja
huudahti:

-- No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle
Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen
kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän
salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle
salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

-- No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun
asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

-- Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista
kuin joku Mutasen poika...

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

-- Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos
tämä kehen suostuisi.

-- Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki
Piiparinen. -- On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin
kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään
Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea
ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

-- Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja
törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi
Annastiinalle:

-- Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta,
jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

-- Vieläkö sinua kolottaa?

-- Kolottaahan se vähän... vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

-- Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli
hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin
herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas...

-- Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

-- Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen
hännässä!

-- Kiitos! kuiskasi Annastiina. -- Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon
vaivaa...

-- Vaivaako... mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni,
vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi
olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun
tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää.
Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään
ilmoittanut.

-- Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi
hamettaan ja röijyään. -- Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

-- Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki
Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

-- Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas
Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin
onnellisena.

-- Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä
Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi
melkein haikeasti:

-- Harvassa... harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa
kiinni...

-- Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

-- Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi
Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät
kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

-- No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi
meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!




V


Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka
Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen
leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!

Mikäs siinä!

Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka
Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että
morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi
sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän
valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain
puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin
muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa
maakunnassa.

Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.

Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia
kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä
yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa
kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen.
Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi
takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa
mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.

Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran,
että puhe luisti.

-- Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.

-- Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.

-- Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi
sulhanen.

-- No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa,
miellytteli puhemies.

-- Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan
hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!

-- No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.

-- Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon
Pötkänlahden kievariin?

-- Minusta nähden.

-- Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna
jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.

Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:

-- Hevo-neee...eee!

Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta
Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.

-- Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!

Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan
junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:

-- No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää
koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö
sinä olet aisoissa!

-- Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.

-- Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.

Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:

-- Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä
pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?

Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja
ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään,
kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.

Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.
Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:

-- No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se
huolinutkaan sinusta?

-- Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis
puhemies.

-- Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin
Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen
kiukusta punoittaen.

Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla
oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka
se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.

Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo
Mutanen vain yhä irvoitellen:

-- Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain
silmiä ole vienyt!

Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli
ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.

-- P--leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä
pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.

Sitten hän kiljaisi:

-- Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan
muutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi
kahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä
kotivävynä asua.

Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli
piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen
irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas
jäljellepäin.

-- Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen
äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.

Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti
Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä
entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja
särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään
sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.

Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen
Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden
kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.

-- Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava
konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.

-- Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.

-- Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti
viereiseen huoneeseen.

-- Jahah! kuului sieltä miehen ääni.

-- Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?

-- Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä
paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.

-- Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu
auki seisomaan.

-- En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä
katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.

Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana,
pudonnut kädestä lattialle.

-- Niin, tässä se on, sanoi neiti.

Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:

-- Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta.
Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan
suuruinen perintö...

Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut
alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.

Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä
Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.

Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista,
hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.

Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.

Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa
paperiin käärityssä kotelossa.

Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä
vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja
juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa.
Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja
läksivät vihdoin kihlojen ostoon.

Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä
kiinni:

-- Mistäspäin isännät ovat kotoisin?

-- Tuoltapa vain Korpivaarasta.

-- No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...

       *       *       *       *       *

Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla
kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin
Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.

Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,
Aapeli Kasurinen vähän edellä.

Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa
silmiin.

Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti
Kasurinen kiroten:

-- Mitäs siinä luimistelet, s--nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!

Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran
Tutjunpohjaa.

Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti,
että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä
tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei
tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä
hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta
hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka
Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.

Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.

-- Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.

Hevonen pysähtyi.

-- Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli
Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!

Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli
sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän
ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä,
vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä
kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon
asti, ja nousi sitten taas kärryille.

Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan
sietämättömäksi.

-- No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän
kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.

-- On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. -- Sitävartenko sinä sitä
Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä
tyrkyttänyt?

-- Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän
hyökkäykseen.

Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:

-- Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun
sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä
tiimalta pääset miljuneeriksi!

-- Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:

-- Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!

-- Älähän nyt... itsehän sinä...

-- Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen
leskeä!

-- Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua,
aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...

-- Mutta sinä _tyrkytit_, p--le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että
kaiku honkametsästä vastaan rähähti. -- Sinä tyrkytit ja sanoit,
että mitäs siitä Annastiinasta, _köyhästä_, siinä on Mönkkösen
leski, _rikas_, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit,
tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole
silmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei
se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse,
riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.

-- No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti
hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.

Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:

-- Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!

Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt
joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.

-- Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan
katsellut ja aikonut.

Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui
hänen menetyksensä.

-- Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen
Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...

Puhemiehenkin täytyi myöntää:

-- Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän
Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...

-- Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.

Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää,
kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä
suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut,
kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha
mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta
eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket
kuin maitovauvalla.

-- Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä
kyllä vielä keino keksitään.

Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:

-- Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä
kihlatkaan annettu?

Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka
sanaan vastaan noitunut.

-- Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin
sinne päin. Mitäs siitä.

Aapeli Kasurinen vaikeni.

Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä
selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen
oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja
annettu.

-- Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana
ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton
kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään.
Eihän sitä sillä tavalla...

Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:

-- Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta,
niinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä
leikkinä... -- niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli
vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin
kihlatkin näkee...

Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää
toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja
samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti
hän murahtaen:

-- Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...

-- Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että
sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.

Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken
asiasta:

-- Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen
enää ole mitään sanomista.

Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:

-- Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se
Mönkkösen leski...

Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:

-- Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!

Sitä myöten tuntui asia selvältä.

Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan.
Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat
taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön
täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.

Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan
kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.

-- Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt,
päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.

Puhemies kaiveli nenäänsä.

Sitten hän ilmoitti:

-- Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä
saatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan,
että se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin
Annastiinaa katsomassa.

Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.

-- Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?

Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:

-- Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan
valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.

Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.

-- Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen
silleen! huudahti hän riemuiten. -- Se on ollut siitä kovassa
kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.

Aapeli Kasurinenkin sanoi:

-- Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä
lähteä sitä asiaa juohtamaan...

Puhemies huomautti:

-- On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen
sitten...

Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen
polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:

-- Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit
Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon
sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten
lukossa.

-- Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta
tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.

-- No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian
merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän
seikan.

Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:

-- Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:

-- Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei
olisi kaupungissa käyty.

-- Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi
Kasurinen.

-- Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen
olisi kuullut!

-- Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...

-- Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.

Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.

-- Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään,
kun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko
kaupungissa!

Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli
täydellisesti ymmärtänyt.

-- Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me
oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen
olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla
vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.

Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi
selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat
mielensä mukaan!

-- Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?

-- Jotta ne ovat sinulla?

-- Niin.

-- Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut
tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia
valmiiksi ostettuina.

-- Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me
ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?

Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:

-- Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään
mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi
toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei
tullut kauppoja.

Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella
tolalla. Kiitollisena hän huudahti:

-- Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita
siitä Ameriikan perinnöstä!

-- Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.




VI


Oli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias
Heikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat
kiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti,
kun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat
tulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta
tuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä
kohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä
hyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä,
ennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät
nurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin
koivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki
Piiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja
vastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.

Lappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili
hikeä otsaltaan ja noitui pässiä.

Sitten hän sanoi:

-- Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana
hevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta
lainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan... minä lähden nyt oikaisemaan
sajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.

-- Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?

-- Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja
pannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.

Pässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki
Piiparinen totesi:

-- Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin... syököön niitä joutessaan,
juuttaan riista!

       *       *       *       *       *

Heikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka
kontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti
koukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:

-- Mistäpäin sinä kävelet?

-- Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki
Piiparinen välinpitämättömästi.

Otukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli
siirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen
oli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun
talossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua
ainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi
tarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:

-- Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän... kävi meilläkin.

-- Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain.
Sitten hän kertoi:

-- Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa,
niin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin
tein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa
Tutjunpohjaan.

-- Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa
kaivosta. -- Taisit saada juosta lämpimiksesi?

-- Eipä tuota erikoisemmin...

Otukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:

-- Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.

Heikki Piipariselle hän sitten arveli:

-- Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja
tamma taas olisi kengitettävä.

-- Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. --
Tänäänkö se sieltä takaisin tulee?

-- Eikö tuo tulle tänäpäivänä.

Auttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka
sitten:

-- Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.

-- Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.

Heikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään
hän kysyi:

-- Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?

-- Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään
kaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei
Heikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:

-- Missäs sinulla on se pässi?

-- Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki
Piiparinen riihen luota.

Vähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi
riisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi
hän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen
heiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:

-- Petukka!

Otukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se
tuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:

-- Missä lie Petukka... mitä sinä sillä?

-- Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni
sitä Simo Piiroisen pässiä.

Ukko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi
alushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei
hän voinut olla Otukalta kysymättä:

-- Onkohan se humalassa, tuo Iivo!

Otukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa
lavakärryihin, ja arveli sitten:

-- Ei se oikein humalaiselta näytä.

Sitten hän huusi velimiehelle:

-- Mitäs sinä siitä pässistä?

-- Ei se sinuun kuulu... nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?

-- Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.

-- Häh?

-- Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin
kiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.

Iivo kuunteli suu auki.

Sitten hän kirosi:

-- Perr...

Ja huusi sitten:

-- Oliko sillä se pässi matkassaan?

-- Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.

Iivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta
ohjasperillä ja huusi:

-- Hyvästi!

-- P--a evääksi! toivotti veli Otukka.

Ukko Jyrille lausui hän arvelunaan:

-- Taisi se sittenkin olla humalassa.




VII


Suutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska
pöydän ääressä kahvia juoden.

Roivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:

-- Terveisiä Tutjunpohjasta... johan tämä Annastiina pääsee taas omilla
jaloillaan kävelemään.

-- Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. --
Mikäs siinä... parhaillaan olevasta tytöstä.

Piipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:

-- Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.

-- Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. -- Poikkesin
tullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti
kahvit.

-- Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli
Piipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan
kuppiin.

Roivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:

-- Niissähän se vain tahtoo olla... ei kuole eikä parane.

Ja tuokion kuluttua ilmoitti hän:

-- Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin... eikö liene
pahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki
turvoksissa.

-- Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko
Mertasella, selitti Piipariska. -- Eikö tuo liene siitä alkuisin koko
vaiva.

-- Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.

Piipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:

-- Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun
kahviasi... Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.

-- Ainahan niistä... alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:

-- Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?

Roivas todisti:

-- Jo toki... antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat...

-- Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita
kahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.

Annastiina kysyi:

-- Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?

Roivas ryästeli ja myönsi:

-- Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se
kipeä ihminen -- tämä Annastiina -- kykenee semmoiseen, niinkuin nyt
villin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.

Ja käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:

-- Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa
ottamaan kiinni sitä pässiä... lupasi ottaa vaikka ampumalla... sanoi
tapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.

Silloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen
ovat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:

-- Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat
sinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää
parane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat
ihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin
paikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina
mistään parempaa miestä saisi?

Roivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli
Mustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei
hän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:

-- Olisiko ruveta saunan lämmitykseen... vaan jos pitänee kantaa
retuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.

Annastiina kainosteli:

-- Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä... tokko tuo Tuomas Kontkanen
minusta huolisikaan...

-- Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. -- Niin että
kysytään häneltä...

-- Ei saa joutavaa...! huudahti Annastiina hätäissään. -- Luulee vielä
että...

Samassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:

-- Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.

       *       *       *       *       *

Piipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten.
Niitä nyt juotiin.

-- Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.

-- Puuttui... mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä
lopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät
siinä pässinkään kintut riittäneet.

-- Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi...
ihasteli Piipariska. -- Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta
hakemaan... antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.

-- Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.

Roivaskin myönsi:

-- Antaahan se Jussi.

Vaiettiin.

Sitten sanoi Piipariska:

-- Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole
vielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.

Annastiina oli hämillään.

Poliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan
kädenselkään ja sanoi:

-- Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.

-- Vaikka johan se olisi aika... ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska
kiiruhti vakuuttamaan:

-- Olisipa hyvinkin... eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?

-- Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.

Roivaskin silloin huomautti:

-- Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko... niskaansa
huokumaan.

-- Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä
kärkiä.

-- On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten
salavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti
lattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli
uskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.

-- Onhan sitä yhteiskunnassa... tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja
Piipariska riensi täydentämään:

-- On sitä... ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen
oikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole
olemassakaan.

Roivas sylkäisi ja selitti:

-- Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät
olleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.

Poliisi Kontkanen arveli:

-- Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä... kun vain
yhdyttäisi jonkun, joka huolisi.

Silloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:

-- No tässä on tämä Annastiina Piiroinen... kysy nyt vaikka häneltä,
huolisiko hän.

Poliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten
Annastiinaan ja kysyi:

-- Mitä sanonee sitten tämä Annastiina... huolineeko tästä minusta?

Oli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.

Vihdoin sanoi Annastiina hiljaa:

-- Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä...

Ja taas vaiettiin.

       *       *       *       *       *

-- Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun
on tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä,
jotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.

Annastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:

-- Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan
kirkolle panemaan kuulutuksiin?

-- Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. -- Mitenkäs sitä näin
äkiksestään...?

-- Mitäs se enää pitkittämisestä paranee... onhan me jo toisiamme
katseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.

-- Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona... arveli Annastiina
epätietoisena.

-- Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa
mitä tahdot, houkutteli poliisi.

-- Senpuolesta... mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti...

Poliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan
mennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään
vesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi
kätensä hänen vyötäisilleen.

        *       *       *       *       *

Suostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin
tuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana
ivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä
huolinutkaan.

Saavat nyt nähdä!

Hyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.

-- No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.

-- Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin,
että rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen
riemuissaan.

       *       *       *       *       *

-- No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan
ovelta.

-- Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. --
Pitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.

-- Älkäähän nyt... minnekkä teillä semmoinen kiire... hätäili
Piipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt
huomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.

Mutta Annastiina sanoi:

-- Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä
viipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!

-- Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt
pässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi
Kontkanen.

Onnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.

Sattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään,
vaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.

-- Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas
Kontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa,
heidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka
menee Hirvolanniemelle.

Poliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja
Annastiinan kasvot säteilivät.

       *       *       *       *       *

Roivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun
Heikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi:

-- Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja
pistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi
ovelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin
ovi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan... kukahan pirulainen sen
sitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?

-- Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut
taas salolle, arveli Roivas.

-- Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki... ja sitäpaitsi
siinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan
saunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.




VIII


Annastiina Piiroisen ja poliisi Tuomas Kontkasen lähestyessä sitä
Korpivaaran Hirvolanniemen Pekka Turusen taloa oli sille Pekka Turusen
vaimon Riitta Tolvasen viisivuotiaalle pojalle Kustille, sille samalle,
jonka sen Tutjunpohjan Simo Piiroisen poika Konsta Piiroinen -- elikkä
nyt niinkuin tämän Annastiinan veli -- oli tehnyt Riitta Tolvaselle
vähää ennen kuin hävisi maasta, juuri tapahtunut rötös.

Se oli se Kusti seisonut uunin edessä ja viskellyt lattialla olevia
roskia ja lastuja palavaan pätsiin, kun se rötös oli tapahtunut. Se
oli Kusti jäänyt seisomaan uunin eteen, silmät naljallaan ja jalat
vähän harallaan eikä ollut niinä miehinäkään, mutta vanhaemäntä, Pekka
Turusen äiti, joka oli navetanpuolimaisen ikkunan ääressä soudattamassa
sitä Riitta Tolvasen nuorempaa lasta, minkä miniänsä oli tehnyt tälle
Pekka Turuselle itselleen, oli kuullut äänestä ja nähnyt Kustin
muistakin meiningeistä, että niin se vain taas kävi.

Vaikka se vanhaemäntä olikin ollut poikansa naimiskauppaa vastaan, kun
se otti Riitta Tolvasen välittämättä siitä, että tämä oli "palkinnon
juossut" tyttö, niin ei se kuitenkaan kohdellut pahasti Kustia. Oli
pikemminkin ottanut sen ikäänkuin omaksi nimikokseen ja pesi aina sen
housutkin, milloin vahinko tuli, mikä muuten pyrki tulemaan harva se
päivä.

Mutta nyt vanhaemäntä suuttui.

Vast'ikään päivällä oli hän pessyt Kustin toiset pöksyt, jotka paraikaa
riippuivat uunin kupeella kuivamassa, ja silloin oli hän taas uhannut,
niinkuin oli uhannut lukemattomia kertoja ennenkin, että annahan olla,
jos sinä vakainen poika vielä kerran tämän teet, niin kylmässä vedessä,
tuolla räystään alla olevassa korvossa minä sinun kinttusi pesen, pesen
koko pojan, niin että muistat yhden kerran kylpeneesi.

-- Vai jo sinä pakanan eväs ryvetit ne paremmatkin housusi, vaikka
on sinulle seitsemänkymmentätuhatta kertaa sanottu, että jollet
sinä herkeä siitä tavasta, niin kummat tulee! Annan minä sinulle
rapakintulle semmoisen kylvetyksen... meneppäs ja ryvetä toiset pöksyt
samana päivänä, ikäänkuin ei tässä minulla olisi muuta tekemistä kuin
sinun pöksyjäsi ja rötöksiäsi pestä -- vaikka saa tässä tehdä puskuta
aamusta iltaan työtä, niin että väkkärämylly pyllyn edessä pyörisi...

Eikä se vanhaemäntä nyt tyhjää uhkaillutkaan. Kesken saarnaansa törmäsi
hän ylös kätkyen äärestä ja kaapaisi vihaisesti Kustia kohti.

Silloin se Kusti älähti ja läksi pinttelemään ovesta ulos, mutta
rappusilla sai vanhaemäntä häntä tukkapäästä kiinni, ja sinne räystään
alla olevalle vesikorvolle se nyt tuli lähtö.

Ja ihan näet repimällä kiskoi vanhaemäntä paidan ja housut Kustilta ja
armotta nosti hänet hyvineen huonoineen kylmään veteen.

Oli siinä rähäkkä.

Kusti kirkui niinkuin olisi sikaa pistetty ja räiskytti hurjasti vettä,
ja vanhaemäntä huuhteli häntä vain armotta vesikorvossa ja säksätti:

-- Vai vielä sinä vihollisen kuvainen minutkin kastelet... minä
kun sinua oikein läväytän takapuolille, niin tokko herkeät
roiskuttamasta... läväytänkö, säväytänkö?!

Annastiina ja Tuomas Kontkanen kuulivat melun lähestyessään kujasia
myöten taloa, ja Kontkanen huomautti:

-- Taitavat antaa sille Kustille tasapään taputusta, kun kuuluu
tuollainen mökä.

Heidän tultuaan pihaan navetan ja tallin välisestä solasta näkivät
he vanhanemännän täydessä taistelussa, kuulivat hänen yhä kovasti
riitelevän, ja samassa kuului kämmenenkin läiskähdys paljaaseen
paikkaan.

-- Uskotkos, jokos nyt uskot, jokos uskot nyt, häh? Annanko vielä
toisen takakakkaran, vai joko alat vähemmällä uskoa?

Annastiina ja Tuomas Kontkanen pysähtyivät sen verran syrjemmälle
toimitusta katsomaan, ettei vesi päälle räiskynyt.

Ja vanhaemäntä riiteli:

-- Otanko vielä korvistasi kiinni ja painanko umpisukkulaan, niin että
kuplat pinnalle nousevat, vai joko uskot ilman sitä?

Tuomas Kontkanen muisteli:

-- Joka uskoo ja kastetaan...

Sitten kysyi hän:

-- Kotonakos se on Pekka?

Vanhaemäntä ei torailultaan kuullut koko kysymystä taikka ei ollut
kuulevinaan, vaan räkätti Kustille:

-- Ja ala nyt pinkaista sukkelaan tupaan ja pane tuo paita päällesi ja
kiipeä uunille lämmittelemään, ja muistakin se, että se oli viimeinen
kerta... tuolla opotan lähteessä minä sinut vastakerralla uitan, naru
kaulassa...

       *       *       *       *       *

Kusti kollotteli yksitoikkoista itkua uunilla, jonne oli paitasillaan
kiivennyt. Hän olikin saanut kylvetyksen, joka kyllä pysyisi mielessä
tuotatuonnemmaksi. Vanhaemäntä oli huuhdellut hänen housunsa samassa
vedessä kuin Kustin itsensäkin, vääntänyt niistä veden ja ripustanut ne
uunin kupeelle toisten housujen viereen kuivamaan.

Sitten huusi hän uunille:

-- Herkeätkö volisemasta... herätät vielä tuon lapsen. Minä kun piiskat
haen ja yhdenkerran piiskaan sinut siitä voimastasi...

Kusti jo hiljensikin kollotustaan ja lopetti sen sitten kokonaan
löydettyään uunilta ne Ate Kirkisen lapikkaat, jotka Ate oli aamulla
tervannut ja nostanut uunille kuivamaan. Kusti nuuhki lapikkaita, jotka
haisivat hänestä hyvältä. Terva oli jo melkein kuivanut, ja hän alkoi
koetella lapikkaita jalkoihinsa, mutta varret olivat niin pitkät,
etteivät jalat ylettyneet pohjaan asti.

       *       *       *       *       *

Vasta nyt vanhaemäntä huomasi tai oli huomaavinaan vieraat, jotka
olivat käyneet penkille istumaan, ja tervehti heitä. Piiroiset eivät
hänestä olleet mieluisia vieraita tuon Kustin tähden, kun ei Simo
Piiroinen ollut suostunut maksamaan eläkettä Kustista, vaikka se
oli hänen poikansa poika, mutta syytönhän se tämä Annastiina oli
oikeastaan siihen, mitä hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet, niin
ettei myöskään sopinut nurjaa mieltä vieraille näyttää. Vanhaemäntä
kyllä mielessään vähän kummeksi tätä vierailua, etenkin kun toisena
oli poliisi Kontkanen, mutta ei ruvennut mitään siitä kyselemäänkään.
Arvelihan vain, että tottapa puhuvat asiansa itse.

-- Kotonakos se on isäntä? uudisti Tuomas Kontkanen taannoisen
kysymyksensä.

-- Ei ole kotona... minne lienee lähtenyt asioille sen Piippuvaaran
Kasurisen kanssa, eikä ole vieläkään kotiutunut, vastasi vanhaemäntä ja
kysyi sitten Annastiinalta:

-- Terveenäkös teillä siellä Tutjunpohjassa on oltu?

-- Terveinähän siellä on oltu, vastasi Annastiina.

Ja poliisi selitti:

-- Terveinähän siellä ne vanhukset... mutta tämän Annastiinanhan sen
näet tuolla salolla lampaidenhakumatkalla tapasi semmoinen tauti, ettei
kotiinsa päässyt... miten lienee sisuksensa vikuuttanut niin pahasti,
että minä läksin tätä viemään kirkolle tohtoroitavaksi, kun kuuluu
tohtorilla huomenna olevan vastaanotto...

Vanhaemäntä alkoi hyssytellä lasta, joka oli ruvennut kitisemään, ja
kysyi:

-- Mikäs tälle Annastiinalle sitten oikein mahtoi tulla?

-- Pässiä kiinnitavoitellessa miten lienevät sisussuonet venähtäneet,
kertoi poliisi Kontkanen.

-- Vai semmoinen sattui.

-- Semmoinen.

Tuomas Kontkanen vilkaisi salavihkaa Annastiinaan ja jatkoi:

-- Satuin olemaan siellä Hukansalolla -- Jyrki Mutasessa -- kun olin
kävellyt sitä Lassi Kettusen viinatehdasta etsimässä, niin tämä
Annastiina pyysi, että enkö minä lähtisi saattamaan häntä tohtoriin.

-- Eivätkös ne antaneet Jyrki Mutasesta hevosta? kysäisi vanhaemäntä.

-- Ei toki pyydettykään, kun olivat niin jaloja, etteivät lähteneet
edes Annastiinan avuksi pässiä kiinniottamaan... sinne jäi salolle koko
pässi, kertoi poliisi.

-- Vai eivät saaneet pässiä kiinni?

-- Eivät... mitäs ne, paljaat naiseläjät, kun tämä Annastiinakin
kipeytyi.

Sitten ilmoitti Tuomas Kontkanen asiansa:

-- Sitävartenhan me oikeastaan poikettiin tänne että kysymään, saisiko
teiltä hevosta huomiseen, jotta päästäisiin sinne tohtoriin. Vaan eihän
sitä taida saada nyt, kun ei sattunut isäntäkään pihaan?

Vanhaemäntä vaikeni kotvasen, mutta ei sentään voinut olla lopuksi
sanomatta:

-- Saaneehan tuon hevosen minunkin luvallani, mutta kyytimiestä ei ole
antaa, kun se Ate Kirkinenkin minne lienee lähtenyt kylälle.

Siihen poliisi vastasi:

-- Onhan sitä tässä kyytimiestä minussakin Annastiinalle, kun vain
neuvotte, mikä hevonen ja kärryt saadaan ottaa.

       *       *       *       *       *

Jo nousi syysillan kuu, kun Annastiina ja Tuomas Kontkanen läksivät
hyvää vauhtia ajamaan Hirvolanniemestä kirkolle päin. Oli lämmin ilta,
alavammilla paikoilla vain tuli vastaan kuin viileä ilmajoki, jonka
poikki nopeasti sukellettiin. Komeana nousi kuu yli Rutakon metsäisten
vaarojen ja hopeoi koko Korpivaaran pitäjän.

-- Minä panen käteni tänne sinun selkäsi taakse, ettei hakkaa tuonne
takalautaan, sanoi Tuomas Kontkanen. Sitten hän heläytti hevoselle:

-- Hei tamma, vai mikä ruuna sinä olet, annappas huhkia!

Ja muistellen kosimista Roivaan mökissä sanoi hän:

-- Oikein se sanoi tuo Roivas, että eukko se on otettava niskaansa
huokumaan, ennenkuin vanhenee... lämmin sinulla onkin minun selkäni
takana nukkua, Annastiina!

-- Hi hi... naurahti Annastiina kainostellen.

Sitten hän kipristeli vähän ja pyysi:

-- Älä kutkuttele sieltä kainalosta.

-- En minä kutkuttele, lupasi poliisi Kontkanen.

Ja onnensa yltäkylläisyydessä hän huudahti:

-- Sitten on tavara tallella, kuin autuaalla aitassaan!




IX


Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden
viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä
salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja
polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa
kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin
tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla
säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.

Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen
sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin
huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen,
häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena
karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.

On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen
itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on
ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan
lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä
päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:

    "Hospoti pokkaa,
    pojat syövät rokkaa..."

On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt
hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa
paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus
ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi
piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen,
leipäinen tuoksu.

       *       *       *       *       *

Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt
hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista
kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui
penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:

-- On taidettu ruveta piiraisten tekoon?

Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään
ja sanoi:

-- Kah, Mutasen Iivohan se on.

Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä
vieraalle kättä.

-- Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.

-- Rauha, kiitoksia.

Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:

-- Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni
muutenkin lämmitettävä.

Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:

-- Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?

Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:

-- Eihän se asiaksi asti... taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin
näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.

-- Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että
takapuoliaan pyyhkeilemässä... halla, kehaisi Iivo.

-- Vai ei ensinkään.

-- Ei.

Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi
Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:

-- Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.

-- Kahohhan!

-- Niin tuli... niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko
otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.

-- No kaikkiaan... minkäslaiset teillä oli kaurat?

-- Onhan ne.

-- Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. -- Minä
alan tässä näitä jo ummistella.

Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun
ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun
uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:

-- No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin... oletteko siivolla
siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää
kolista.

-- Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin
likoamaan... mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.

Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien
varassa ja kysyi:

-- Kotonakos se on se Annastiina?

-- Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli
lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna
tulee kotiin, kertoi emäntä.

-- Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.

-- Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. -- Piiroinen itse jo
arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.

-- Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.

-- No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit
Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin
karsinaan, toimitteli emäntä. -- On siitä nyt ollut sinulle vaivaa...

-- Mitäpäs tämä... tämänvertainen, murahti Iivo.

Henriikka meni.

-- Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo
jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen
kertaan, kun ei sattunut pihaan...

-- Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?

-- Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole
Simo Piiroisella siitä vaivoja.

Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin.
Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.

-- Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.

-- Vai kaupungissa kävit!

-- Kaupungissa.

-- Kuuluuko sinne mitä?

-- Eihän tuota tullut kuulluksi... Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi
olleen.

-- Vai oli Aapelikin!

-- Oli.

Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.

Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:

-- Sanoi se -- Aapeli Kasurinen -- panevansa sen saamisensa hakuun,
jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.

Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli
vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari
kertaa silmiään.

Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.

-- Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein.
On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään
joutua mierolle...

Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:

-- On sillä nyt kiire niillä rahoillaan... Aapeli Kasurisella. Luulisi
hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.

-- Ahne se on, järäytti Iivo.

Ja jatkoi sitten:

-- Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa
sen akakseen, se Aapeli.

-- Vai sitä se Aapeli...

-- Sitä.

Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän
kehoitti vierasta:

-- Ottaisit nyt Iivo kahvia... ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää
omassa tuvassaan kahvia keittää.

-- Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän
ääreen.

Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman
jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:

-- Arvelin tässä... kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä... että jos
toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että
työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan...

Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.

Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:

-- Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.

-- Lähettäähän se... milloin mistäkin, jurahti Iivo.

Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein
ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin
ja leikkasi lisää vehnästä.

-- Iivossa... Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli
hän hartaasti ja kiitollisena.

-- Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi
Iivo juotuaan kolmannen kupin.

-- Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. -- Tässä meillä olisi
kohta piiraatkin joutuneet... kun sattui tulemaan kerran meillekin
tämmöinen vieras kuin tämä Iivo... eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin
pian vetäytyä sieltä pihaan.

-- Onhan tässä jo tullut istutuksi... tulenpahan huomenna uudestaan,
niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.

-- No voi sitä Iivoa... hykerteli emäntä hyvillä mielin.

Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo
Mutanen verkalleen:

-- Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle -- vaan
ei sattunut kotosalle -- että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä
kaupunkituliaisista?

Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen
pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.

Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:

-- Onpas siinä korea loota... mitä hänessä mahtanee olla?

-- Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi
käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.

-- Kyllä on korea... kultapuustaimet kannessa ja kaikki...

-- Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki,
selitti Iivo.

-- Hyvä isä... kello! huudahti emäntä. -- Taitaa olla ihan kultakello...

-- Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi... murahti Iivo katsellen
tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.

-- Mutta mitäs... mitenkäs... eihän tämä... tapaili emäntä tuntien
olevansa sekaisin päästään. -- Että ihan kultakello... mitenkäs sitä...
että Annastiina...

Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi
hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta
ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan
edestakaisin.

-- Se on siinä suhteessa... sanoi Iivo. -- Siinä suhteessa... että jos
Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello...

Emäntä alkoi nyt käsittää asian:

-- Olisikos tämä... niinkuin että suoraan sanoen -- kihloiksi...?

-- Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan... huolineeko sitten
Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.

Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja
mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.

Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä
paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.

Vihdoin emäntä sanoi:

-- Omahan se on asiansa... Annastiinan... kukas häntä voi pakottaa
vasten mieltään... mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa
kihlat... Iivolta.

Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:

-- Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.

Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:

-- Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai
vienenkö vielä pois?

-- Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä
kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän
sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun
tulee kotiin... tai annat itse, jos tulet huomenna.

-- Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.

Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:

-- Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö
siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?

Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:

-- Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin... niinkuin niistä rahoistakin.

Emäntä nauraa hekautti:

-- No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen... se on aina
semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt...

Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja
ajatteli:

-- Kelpasipas kultakello emännälle... kelpaa se silloin Annastiinalle
itselleenkin.




X


Kun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli
kuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut,
sanoi hän vain:

-- Vai jo on pässi kotona.

Sitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi
pässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja
sanoi:

-- Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.

Sitten läksi Simo Piiroinen saunaan.

Illalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli
hän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä
ostettuun savikuppiin ja arveli:

-- Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.

Näin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja
nukkui.

Oli sunnuntai, puolenpäivän aika.

Aamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja
pantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen
istui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi
karsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa
tuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja
hänen puhemiehensä Pekka Turunen.

Simo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen
Kasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä
saamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon... mennyt vaikka
riiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat
olisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan
ollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli,
että tulkoot sitten, mitäpäs tässä.

Vieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla
toisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:

-- Täällähän se on emäntäkin.

-- Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski
istumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.

Vieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi
nuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:

-- Löytyykö mitä?

-- Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:

-- Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?

-- Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.

Aapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän
ikäänsä ja arveli sitten:

-- Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?

Emäntä myönsi, että:

-- Osapuilleen... ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:

-- Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla... toinen
toistaan matalampia.

-- Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen
jotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:

-- Tulihan ne... kasvullisuuden puolesta... mutta nyt kun on
ollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin
juurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa... paikoin oli sitä
niin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista
ja lantuista... ja noista turnipsistakin... ihan panivat raasuiksi,
kehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.

-- Vai söivät niin tarkkaan.

-- Söivät.

-- Tokkos kaalit säilyivät?

-- Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.

Aapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:

-- Hyväkös se tuli sinulle vuosi?

Simo Piiroinen katsoa muljautti raskaasti kysyjään. Hän luuli
arvaavansa tarkoituksen. Jos hän sanoo, että hyvä, niin Aapeli
Kasurinen tahtoo antaa ymmärtää, että "etpäs maksa velkojasi, vaikka
olet hyvän vuoden saanut". Jos taas moittii vuodentuloa huonoksi,
niin on Kasurisella sen parempi syy karhuta pois saamisensa häviöön
menevästä talosta.

Siitä syystä Simo Piiroinen vastasikin vältellen:

-- Eihän tuota nyt taida osata sanoa kummallekaan päin.

Emäntä, joka oli alkanut kahvia puuhata, oli käsittänyt Aapeli
Kasurisen tarkoitukset aivan samalla tavalla. Missä se nyt viipyy, se
Iivo Mutanen? Nyt sen pitäisi olla tässä.

Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kävi emännän
huolestuminen. Hän alkoi jo arvella, että taisi Iivo Mutanen eilen
illalla pilkoillaan narrata. Taikka vaikkapa ei olisi sitäkään tehnyt,
mutta jos on kääntänyt päänsä yönseutuna. Tai sitten on ukko Jyrki
kieltänyt antamasta rahoja.

Emännästä alkoi, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, tuntua yhä
varmemmalta, että ukko Jyrin syytä tämä on. Ja hän äkäili ajatuksissaan
Jyrki Mutaselle:

-- Paholaisen ukko, kun et edes kuolekaan! Mikähän sitä kahmua oikein
hengissä pitänee?

Välistä taas pilkahti mieleen epäilys, että jos se sittenkin on alkanut
peruutua koko kaupoista, se Iivo. Mutta toiselta puolen: olihan se
vast'ikään, eilen illalla, jättänyt kalliin kultakellon kihloiksi.
Mikäs sen mielen nyt olisi yhdessä yössä muuttanut?

-- Missäs teidän Annastiina on? kuuli emäntä Pekka Turusen kysyvän.

Emäntä havahtui kuin unesta ja sanoi:

-- Siellähän se on ollut Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään
Piipariskalla, kun oli kipeytynyt lampaidenhakumatkalla tuolla
Hukansalolla, mutta johan sen pitäisi ruveta tänä päivänä kotiutumaan.

-- Vai ei sattunut Annastiina kotiin, sanoi Aapeli Kasurinen pettyneenä.

-- Ei.

Aapeli Kasurinen harkitsi asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei aikaa
ollut menetettävänä. Täytyi vain ryhtyä toimeen, vaikk'ei Annastiina
kotona ollutkaan. Saattaa tulla yhdenkin päivän myöhästymisestä
katuminen.

Hän iski siis merkitsevästi silmää Pekka Turuselle, ja puhemies antoi
päännyökkäyksellä merkin, että hän oli ymmärtänyt ja oli samaa mieltä
kuin Kasurinenkin.

Hän aloitti siis:

-- Vai lampaita se Annastiina on ollut hakemassa... saiko tuo nuo
kaikki kotiin?

-- Ei se saanut pässiä kiinni, mutta toi toki tuo Iivo Mutanen eilen
sen pässin... tässä olisikin ollut niin paljon muuta murhetta ja
tekemistä, että ei olisi oikein joudettu itse lähteä sitä pässiä
metsästämään, selitti emäntä.

Aapeli Kasurinen jonkin verran synkistyi, kun kuuli Iivo Mutasen
tehneen palveluksen talolle, mutta Pekka Turunen jatkoi asian taitavaa
kehittelemistä:

-- Onhan sitä tässä talon pidossa jos mitäkin huolta ja murhetta,
varsinkin jos milloin asiat ronklaavat, niin etteivät tahdo mennä
niinkuin pitäisi... kun on esimerkiksi semmoinen ökätalo kuin tuolla
Aapeli Kasurisella, niin on sillä isännällä tietämistä...

Piiroisen emäntä ja isäntä luulivat taas käsittävänsä tarkoituksen:
sitä se nyt valmistelee, että täytyy periä saatavansakin pois, kun on
niin paljon huolia ja vastuksia.

-- Kun ei se Iivo Mutanen nyt ikänä tule! tuskitteli emäntä itsekseen.

Ja katkeruudesta särähtelevällä äänellä sanoi hän:

-- Mikäpäs se on Aapeli Kasurisella eläessä... rikkaalla... ei muuta
kuin olla ja köllehtiä. Toista se on köyhällä ja velkaisella.

-- Onhan tällä Aapelilla varallisuutta, kehui puhemies ottaen
tilaisuudesta vaarin. -- Mutta se tällä on vajanaista, kun on leskimies
ja emännätön talo...

-- Siinäpähän tuo on mennyt, kehaisi sulhasmies vuorostaan
näyttääkseen, ettei hän sentään ollut niin akkaväen vaivainen.

-- Paremminhan se kumminkin luistaa, työ ja muu meininki, kun on
emäntäkin talossa.

Piiroiset arvasivat, että tämä tarkoittaa sitä Mönkkösen leskeä...
rikasta. Emäntää harmitti, että vieraat nyt rupeavat täällä sillä
kehumaan, eikä voinut olla pistelemättä.

-- Eihän sen tarvitsisi Kasurisen tulijain puutteessa akatta olla...
onhan sitä aina tarjokasta, rikkaalla... ottipa häntä sitten tytöstä
taikka leskestä!

_Leskestä!_ Pekka Turunen ja Aapeli Kasurinen katsoa muljauttivat
toisiinsa ja totesivat, että se oli nyt siitä Mönkkösen leskestä.
Molemmat olivat yksimieliset siitä, että tässä oli ruvettava
rivakammin asiaa ajamaan ja ennenkaikkea saatava Mönkkösen leski pois
päiväjärjestyksestä.

Puhemies valjastikin jo suunsa ilmoittaakseen, että ei se Aapeli
Kasurinen nyt ainakaan leskistä huoli -- eikä tarvitse huolia, mutta
samassa kuului kärryjen jyrinää ilmoittaen uusien vieraiden saapumisen.

-- Sieltäpähän tulee se Mutasen Iivo! pääsi emännältä iloinen
huudahdus. -- Mutta kukas se on tuo toinen?

-- Näkyy olevan Särkilammin Teppo Kiiskinen, ilmoitti Henriikka.

-- Niin, Teppo Kiiskinenhän se onkin.

-- Minulla olisi sinulle vähän kahdenkeskistä, sanoi Aapeli Kasurinen
rutosti nousten seisomaan, sillä hän tahtoi saada asian päätökseen,
ennenkuin Mutasen Iivo, irvisko, ennättäisi sotkea sen.

-- Mennään tuonne kamariin, sanoi Simo Piiroinen ajatellen, että nyt se
sitten paukahduttaa sen velkomisensa.

Miehet menivät porstuanperäkamariin, ja puhemies Pekka Turunen kävi nyt
suoraan asiaan käsiksi.

       *       *       *       *       *

Simo Piiroinen tunsi suurta helpotusta. Hyvinhän tämä nyt menikin.
Velasta ei mitään puhetta, ja varakas mies vävyksi.

Ja kun ei Annastiina ollut vastustellut silloin, kun oli aikaisemmin
ollut puhetta siitä mahdollisuudesta, että hän joutuisi emännäksi
Piippuvaaran Kasuriseen, niin katsoi hän voivansa hyvällä
omallatunnolla luvata:

-- Mitäpäs siinä olisi minulla vastaan... ja Annastiinan minä kyllä
tiedän suostuvan... niin että olkoon vain minun puolestani.

-- Annatko kättä päälle? kysyi Aapeli Kasurinen innostuneena.

-- Raahtiihan tätä, sanoi Simo Piiroinen ja ojensi kämmenensä.

       *       *       *       *       *

Sillävälin olivat Iivo Mutanen ja hänen puhemiehensä Teppo Kiiskinen
tulleet tupaan.

-- Eikös se ole Piippuvaaran Aapeli Kasurisen hevonen, joka on tuolla
aidassa kiinni? kysyi Iivo Mutanen tupaan tultuaan.

Emäntä sanoi, että senhän se, ja ilmoitti, että vieraat juuri läksivät
isännän kanssa kamariin.

-- Taitavat olla sillä asialla? sanoi Iivo Mutanen, ja emäntäkin
arveli, että sillä kai ne ovat.

-- No kyllä ne nyt saavat sen toimitukseen! takasi Iivo Mutanen
reilusti.

Piiroisen emännällä oli nyt keveä mieli ja hyvä olla. On se sentään
mies, tuo Iivo, vaikka sitä jotkut syyttä suotta moittivat. Emäntä
alkoi heti kantaa päivällistä pöytään, latoi sinne piiraat,
uunipaistit, kiisselit ja rusinasopat, ja kun Aapeli Kasurinenkin ja
Pekka Turunen samassa palasivat isännän kanssa tupaan, niin käski
emäntä kaikkia puoliselle.

Miesväki asettui pöytään. Iivo Mutanen huomasi, ettei Aapeli Kasurinen,
joka näytti olevan erikoisen hyvällä tuulella, ollut häntä paljon
näkevinäänkään, mutta hän irvotti vain rauhallisesti ja odotteli
aikaansa.

-- Kiitoksia vain siitä pässin tuomisesta, sanoi Simo Piiroinen
Iivolle. -- Siinä se nyt on pässi edessäsi vadissa, niin että ota
hänestä itsestään palkkasi.

-- Tuli kyllä syötyä pihasta lähtiessä, kertoi Iivo Mutanen, mutta
pitäneehän tätä pässiä maistaa.

-- Minulla tämä onkin ensimmäinen vero tänä päivänä, ilmoitti Teppo
Kiiskinen. -- Maha jo taisi arvella, että onko kurkku hirtetty, kun ei
ruokaa saanut.

-- Kuuluu se Lappalaisen mökki palaneen siellä Rumpsussa, sanoi Simo
Piiroinen.

-- Öyhähtihän se, vakuutti Iivo Mutanen, ja puhtaaksi menikin.

-- Tuli siinä sitten kurssi lutikoillenkin, otaksui Teppo Kiiskinen.

-- Tuli.

Nyt tulivat tupaan Piipariskakin ja Heikki Piiparinen, jotka Annastiina
oli eilen illalla kutsunut. Nähdessään Piipariskan huudahti emäntä:

-- No siinähän se on tämä Piipariskakin... minnekkäs se Annastiina on
jäänyt?

Piipariskasta oli vähän kummaa, ettei Annastiina vielä ollut
kotiutunut, mutta kun häntä ei haluttanut ruveta selvityksiin, niin
vastasi hän vain:

-- Eikö tuo tulle sieltä perästäpäin, kunhan kerkeää.

Emäntä päätteli tämän johdosta, että Annastiina on poikennut
Tiilikaisen mökille niitä kehruuksia tietämään, ja sanoi Heikki
Piipariselle:

-- Käy sinä Heikki kanssa yhteen pöytään.

-- Näkyy olevan ruotsi ruualla, tuumi Heikki Piiparinen. -- Mahtuneeko
tuohon enää, kun on niin monta ruumiillista miestä.

-- Lyödään liha tiukempaan, niin ainahan siihen rakoon vielä yksi laiha
mahtuu, sanoi Teppo Kiiskinen.

-- Ota sinäkin Heikki Piiparinen tuota karkulipässiä, kehoitti isäntä.

-- Vai jo se on kotona... kadonnut lammas, ihmetteli Heikki Piiparinen,
ja emäntä ilmoitti uunin luota:

-- On se nyt... tuohan se Iivo Mutanen sen toi.

-- Vai tämä livo se toi pässin, sanoi Heikki Piiparinen vain.

Piipariska oli mennyt lieden ääreen ja alkanut lämmitellä kohmettuneita
käsiään.

-- Siellä on tainnut ruveta tuulemaan, kysyi emäntä.

-- Yltymässäpäinhän se on, myönsi Piipariska. -- Onkin kohta semmoinen
nujakka, etteivät köyhät pysy pystyssä muuten kuin kivi kainalossa.

Ja paistattaen luisevia käsiään tulen hohteessa, valitti hän:

-- Lieneekö pohjatuulta, kun oli niin kylmää, että oli koko ruumis
kontistua, vaikka kovasti käveltiin.

Teppo Kiiskinen selitti rusinasoppansa ääressä:

-- Se on tuo pohjatuuli aina kylmää... tuulipa se sitten idästä taikka
lännestä.

       *       *       *       *       *

Oli syöty, oli röyhtäyteltykin.

Miehet istuivat mikä missäkin penkeillä ja tupakoivat sekä muljauttivat
toisiinsa silloin tällöin puoleksi äkäisen, puoleksi epäluuloisen
katseen, nimittäin Aapeli Kasurinen ja Turunen toiselta ja Iivo Mutanen
toiselta puolen. Teppo Kiiskinen ja Heikki Piiparinen pysyttelivät
enemmän puolueettomina ja odottivat levollisesti tapahtumien kehitystä.

-- Ei sitä Annastiinaa vain kuulu, huomautti Aapeli Kasurinen viimein.

Sanoi ja sylkäistä töpsäytti.

-- Eihän tuota kuulu, päivitteli emäntä. -- Missähän se mahtaa oikein
viipyä?

Siihen ei kukaan vastannut.

Viimein sanoi Teppo Kiiskinen vakavasti:

-- Tällä tuntuu olevan oikein ikävä Annastiinaa... tällä Aapeli
Kasurisella.

Aapeli Kasurinen ei vielä vastannut. Mutta hän punastui uhkaavasti.

-- Jos sillä lienee hyvinkin kiireellistä asiaa Annastiinalle, arveli
Iivo Mutanen naama ärsyttävässä irvessä. -- Mutta taitaa olla niin
kahdenkeskistä, ettei sitä saa sivulliset kuunnella.

Emäntä hymähti Iivon puheille. Osaa se tuo Mutasen Iivo!

Mutta Aapeli Kasurisen kärsivällisyys oli joutunut liian kovalle
koetukselle eikä kestänyt enää.

Hän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta,
pani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:

-- Saa sen kuulla sivullekin... ei siinä ole mitään estettä enää...
_tässä_ se on minun asiani!

-- Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.

Vaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.

-- Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. -- Nehän on oikeat
kihlat.

-- Joo... kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.

Ja sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:

-- Mönkkösen lesken kihlat.

-- Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:

-- En minä valehtelekaan.

Tuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat
lapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat
taas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät
uunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi
hermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut
puuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro
tuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.

-- Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit
ostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin,
selitteli Iivo Mutanen painavasti. -- Katsotaanpas, onko tuossa
kellossa hopeaperät, niin nähdään.

Iivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:

-- Perr... nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat
turpaasi, niin että tupa helähtää.

-- No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. -- Ja
Annastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten
tähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.

-- Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. -- Minä en ole
sinua millään kaupunkireissulla nähnytkään...

-- Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa
olekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?

-- Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin
mitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli
Kasuriselle.

-- Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan
kaupunki, valitteli emäntä.

-- Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen
painokkaasti. -- Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä
Hirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!

-- Älä valehtele, hylky! huusi Aapeli Kasurinen.

Mutta silloin emäntä todisti kovalla ja kimakalla äänellä:

-- Ei se valehtelekaan, Iivo Mutanen. -- Iivolle menee Annastiina,
ja Iivolta on Annastiinalla jo kihlakellokin... vaikka paikalla käyn
hakemassa piironginlootasta, jollette usko.

Aapeli Kasurinen kuunteli tätä ilmoitusta suu auki.

Sitten hän huusi:

-- Hoi, Simo Piiroinen, sano sinä nyt, kun olet isäntä talossasi, kuka
tässä on oikea sulhanen!

Mutta silloin huomattiin, ettei Simo Piiroinen ollutkaan tuvassa.
Kuultuaan emäntänsä ilmoituksen, että Annastiinalla oli jo kihlat Iivo
Mutaselta, oli hän vähin äänin pujahtanut ulos ovesta.

-- No minne se Simo nyt katosi! huusi kiihtynyt Aapeli Kasurinen. --
Tämäpähän vasta oikea kettujen kiies on tämä talo! Juokse sinä Pekka
Turunen etsimään isäntää.

-- Selvitään tässä isännättäkin, sanoi emäntä, mutta Pekka Turunen
läksi kuitenkin etsimään Simo Piiroista huudellen ulkona:

-- Hoi Simo! Mihinkä sinä hävisit?

Silloin sanoi emäntä lujasti ja topakasti:

-- Se on nyt uskominen, kun minä sanon! Minä olen ottanut kihlat
Iivolta Annastiinalle, ja jos Annastiinalla ei itsellään ole mitään
Iivoa vastaan, niin kyllä minä olen sanani kokoinen.

Aapeli Kasurinen ähkyi harmaana kasvoiltaan, ja Heikki Piiparinen
huomautti rauhallisesti:

-- Taisi tulla syöneeksi liian lujasti pässipaistia, tämä Aapeli
Kasurinen, kun noin ähkii.

Mutta Aapeli Kasurinen ähisi:

-- Näytän minä teille... koko Piiroisen matkueelle!

Pekka Turunen oli huudellen etsinyt Simo Piiroista ympäri taloa ja
pihaa. Vihdoin löysi hän isännän tallin takaa kiusaantuneen näköisenä
seisomasta.

Nähtyään, että hänet oli löydetty, mutisi Simo Piiroinen:

-- Piti lähteä vähän jäähdyttelemään... kun siellä oli niin vari,
siellä tuvassa.

-- Tule hiidessä tupaan selvittämään tämä soppa, huusi Pekka Turunen ja
alkoi raahata vähän väkistelevää Simo Piiroista muassaan.

Heidän astuessaan sisään huusi Aapeli Kasurinen:

-- Mitä h--tin rinkitanssia tämä on? Annatko sinä Annastiinan minulle
vai et?

Simo Piiroinen hikoili.

-- Ka... enhän minä häntä väkisten... en minä tiennyt, että hänellä oli
jo toiset kihlat...

-- Ethän sinä tiennyt, matki Aapeli Kasurinen vihoissaan. -- Et sinä
tiennyt... mutta tiedätkös sinä Simo Piiroinen, mikä tämä on?

Aapeli Kasurinen kaivoi velkakirjan taskustaan, piti sitä ylhäällä
ilmassa ja huusi:

-- Tiedätkös sinä edes sitäkään, milloin jaksat tämän lunastaa?

Nyt oli saapunut Iivo Mutasen suuri hetki, se hetki, jota hän oli
odotellut.

Hän kaivoi taskustaan tukun seteleitä, vei ne emännälle ja sanoi,
jyräytti kovalla äänellä:

-- Antakaa nämä Simo Piiroiselle ja käskekää sen tellätä ne tuon
Kasurisen kulkkuun... että se kerrankin saa mahansa täyteen!

Nopeajärkinen Pekka Turunen oli heti huomannut, että Aapeli Kasurinen
oli tärvelemäisillään kaikki toiveensa, kun ryhtyi tällä tärkeällä
hetkellä uhkailemaan saatavallaan, ja kun hän sitten vielä näki, että
Simo Piiroiselle oli odottamatta ilmestynyt rahatkin velkakirjan
lunastusta varten, niin hyppäsi hän Aapeli Kasurisen viereen ja
kuiskasi tälle jotain korvaan.

Aapeli Kasurinen murahti, mitä, sitä eivät muut kuulleet, ja Pekka
Turunen kuiskaili taas hänen korvaansa.

Sitten nousi Aapeli Kasurinen seisomaan ja sanoi:

-- Sinä kai luulet, Simo Piiroinen, että minä sitä Annastiinaa rahojen
tähden... mutta nyt sinä saatkin nähdä, mikä mies minä olen!

Aapeli Kasurinen repi velkakirjan kappaleiksi ja kävi heittämässä
paperipalat lieteen, jossa ne heti leimahtivat tuleen.

Simo Piiroinen se vain seisoi hölmönä keskellä tupaa rahat kädessä.
Hänestä oli käsittämätöntä, minkätähden hän oli saanut rahat, ja vielä
käsittämättömämpää, minkätähden Kasurinen poltti velkakirjan.

-- Ja nyt ei siitä velasta puhuta sen enempää, sanoi Aapeli Kasurinen.
-- Ja Iivo Mutaselle saat antaa takaisin setelirepaleensa!

Aapeli Kasurinen tempaisi rahat Simo Piiroisen kädestä, astui penkillä
istuvan Iivo Mutasen eteen, paiskasi rahat päin hänen naamaansa ja
huusi:

-- Korjaa roskasi!

Iivo Mutanen keräili sata- ja viisikymmenmarkkaset lattialta, laski ne
kahteen kertaan, pisti poveensa ja hyppäsi sitten tasajalassa Aapeli
Kasurisen eteen kiljaisten:

-- Sinäkö syötävä tässä tulet minun silmilleni paiskelemaan!

-- Minä! karjaisi Kasurinen.

-- Menkää hyvät miehet erottamaan, ennenkuin rupeavat tappelemaan!
huusi emäntä hätäissään.

-- Antaapa heidän koitella, sanoi Teppo Kiiskinen.

-- Vai sinä paholaisen rokonrikkoma tässä vielä Annastiinankin
veisit... ikäänkuin ei sinulle välttäisi se silmäpuoli Mönkkösen
leski... mokomallekin pirun kanssa samalla rokkariihellä olleelle
kahmulle! ärjyi Iivo Mutanen vihanvimmassa, ja hänen pienet silmänsä
tuikkivat peloittavan punaisina.

Ja Heikki Piiparinen selitti lempeästi, hartaasti, harvakseen
jurnutellen:

-- Onhan tälle... tälle Aapeli Kasuriselle, rakas Luoja kolme
hyväätyötä tehnyt: luonut, lunastanut ja rotierannut...

-- Sen kun kerran paiskaan kuonoosi...! ärjyi Iivo Mutanen, mutta
Aapeli Kasurinen kiukusta puhisten, varoitti:

-- Älä luule, etteivät puut piisaa kirstunlaudoiksesi, vaikka vielä
pitempikin olisit! Sanonko minä sinulle vielä toisenkin sanan...?

-- Puhu vain kuin vertaisellesi! huusi Iivo Mutanen ja tölmäisi äkkiä
Aapeli Kasurista rintaan.

Silloin Aapeli Kasurisen vanhat, kauan uinuneet tappeluvaistot
heräsivät, ja hän hihkaisi:

-- Vai rupeat sinä tosiaankin tappelemaan... katso sitten miten autuas
lentää!

Aapeli Kasurinen tarrautui Iivo Mutaseen rinnuksiin, ja Teppo Kiiskinen
huomautti:

-- Nyt se kohta nähdään, kummanko paidassa kaulus kestää.

-- Hyvä isä... menkää hätään miehet, ennenkuin tappavat toisensa!
parkui emäntä, mutta Teppo Kiiskinen varoitti:

-- Älkää menkö miehet... siinä voi joutua rutistukseen!

Aapeli Kasurinen ja Iivo Mutanen rynnistelivät ja tappelivat. Naiset
parkuivat. Henriikan lapset olivat paenneet uunille.

Iivo Mutanen ponnisteli hirmuisesti ja huusi:

-- Nyt kun minä mätkäisen sinut, niin sinusta ei jää kuin märkä sija
lattialle...

-- Ja paha haju taivaalle... lisäsi Heikki Piiparinen rniettiväisesti.

Silloin aukeni tuvan ovi, ja Annastiina astui sisään.

Nähdessään tappelun pysähtyi hän hämmästyneenä ja kysyi:

-- Mikä metakka tämä on?

-- Sulhaset tässä vain tanssivat, kun morsian on poissa, selitti Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen huusi tappelijoille:

-- Nyt metsot yrittäkää, kun koppelo katsoo päältä!

Huomattuaan Annastiinan lopettivat Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen
tappelun ja irtautuivat toisistaan hengästyneinä ja pieksettyinä.

-- Oli siinä oikein rakkauden ryske, ihasteli Heikki Piiparinen.

Mutta Teppo Kiiskinen sanoi:

-- Kenenkäs se nyt osaa tämä Annastiina ottaa, kun kumpikin henkiin
jäivät?

Poliisi Tuomas Kontkanen, joka oli jäänyt sitomaan hevosen aitaan ja
panemaan sille heiniä eteen, astui nyt tupaan. Heikki Piiparinen tuumi:

-- Aina ne nuo poliisitkin vasta sitten tulevat, kun tappelu on lopussa.

Päästyään yleisestä hälinästä sen verran selville, että Iivo Mutanen
ja Aapeli Kasurinen olivat tapelleet Annastiinan takia, sanoi poliisi
Kontkanen rauhallisesti:

-- Olisitte vain jatkaneet tappelua... meidät kuulutettiin tänään
Annastiinan kanssa.

-- Onko se totta, Annastiina? sai emäntä Piiroinen viimein kysyneeksi.

-- Totta se on... mitäs valehtelemista siinä olisi, vastasi Annastiina.

-- Se on sitten niinkuin kolmas sulhanen tänä päivänä, laski Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen esitti:

-- Taitaa tulla sitten uusi tappelu.

Seurasi melkein minuutin pituinen äänettömyys.

-- No sait sinä sitten Simo Piiroinen arvohenkilön sillä miljoonallasi,
kun yhden poliisikonstaapelin vävypojaksesi, sanoi Aapeli Kasurinen
viimein ivallisesti.

-- Onhan siinä hintaa... poliisille, murahti Iivo Mutanen.

-- Häh... millä miljoonalla? kyseli Simo Piiroinen älyttömänä.

-- Et ole tainnut kuullakaan vielä, että Jussi-veljesi on kuollut
Ameriikassa ja jättänyt sinulle miljoonan perintöä? alkoi Pekka Turunen
kertoa.

Kun Pekka Turunen oli kertonut kaiken mitä tiesi, pyörähteli Simo
Piiroinen sekaisin päästään pöydän luona ja höpisi:

-- Miljoona... miljoona perintöä...

Emäntä ja Annastiina eivät kyenneet sanomaan mitään.

Vihdoin emäntä pudisteli itseään kuin olisi unesta herännyt, nousi ja
käveli ulos. Takaisin tullessaan oli hänellä kädessään pieni kotelo,
jonka ojensi Iivo Mutaselle sanoen:

-- He, Iivo, kellosi!

Iivo Mutanen pisti kellon taskuunsa ja arveli:

-- Taitaa tästä joutaa taas kotiinsa.

Iivo läksi, eikä kukaan häntä pidättänyt, ja Teppo Kiiskinen seurasi
häntä.

Mutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä,
minne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:

-- Miljoona... miljoona...

-- Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi
Tuomas Kontkanen.

Kukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille
istumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.

Se istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena
tapahtumia.

Viimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:

-- Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten
köllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?

Heikki Piiparinen katsoi tarkemmin -- oli jo alkanut hämärtää -- ja
myönsi:

-- Joo... silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä
siitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.

-- Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on
lehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama
kymmenen tuhatta... ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle...
sillä on näet akka Ameriikassa.

-- Älä valehtele! huusi poliisi Kontkanen tuntemattomalle, mutta tämä
kaivoi lehden taskustaan ja sanoi:

-- Saahan tämän lukea... tähän se on painettu.

Poliisi otti lehden vapisevin käsin, luki ja sanoi:

-- Voipas vaivattu... niin näkyy olevan. Sitten antoi hän muidenkin
lukea uutisen.

-- Lähtään, sanoi Aapeli Kasurinen Pekka Turuselle.

-- Siellä on sinunkin hevosesi tuolla pihalla, Pekka Turunen, muisti
Tuomas Kontkanen. -- Ota se sieltä.

-- Ennätätte vielä valvonta-ajalla Mönkkösen lesken luo, huomautti
Heikki Piiparinen.

Sitten katsoi hän vähän uteliaana poliisi Kontkaseen ja kysyi:

-- Entäs sitten?

Poliisi raapaisi korvallistaan ja sanoi:

-- Tottapa se oli näin menevä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62015 ***