path: root/60679-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60679 ***

TUHLAAJAPOIKA

Kirj.

PAUL HEYSE


Suomentanut

Helmi Krohn





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.




Tuhlaajapoika.


Bernissä eli seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla eräs
kunnioitettava rouva, Helena Amthor, erään rikkaan ja arvossapidetyn
porvarin ja raatimiehen leski, joka parhaassa iässään ja
kukoistuksessaan kaksitoistavuotisen avioliiton jälkeen oli jäänyt
yksin maailmaan kahden lapsensa kanssa. Siitä huolimatta hän oli
vastannut kieltävästi kaikkiin naimatarjouksiin, vieläpä kaikkein
edullisimpiin ja kunniakkaimpiinkin ja selittänyt, ettei hänellä
elämässä ollut enää muuta tehtävää kuin kasvattaa lapsistaan rehellisiä
ihmisiä. Mutta niinkuin usein sattuu, että liian suuri kiihko vaikuttaa
aivan päinvastoin kuin mitä on tarkoitettu, kävi tässäkin. Vanhin
lapsi, joka isän kuollessa oli yhdentoista-vuotias ja erittäin sukkela,
mutta itsepäinen poika, olisi pikemmin tarvinnut miehistä kuritusta
kuin hellän, liian myöntyvän äidin hoitoa, joka jumaloi tätä poikaansa
liian varhain kadottamansa miehen kuvana, hennomatta vähimmälläkään
tavalla vastustaa hänen useinkin yltiöpäisiä toiveitansa. Seurauksena
oli se, että nuori Andreas käyttäytyi sitä huonommin mitä vanhemmaksi
hän kasvoi ja palkitsi äitinsä mielettömän rakkauden tuottamalla
hänelle raskasta sydänsurua. Kun äiti huomasi erehdyksensä, oli jo
liian myöhäistä. Ei siinä pojan setien pyynnöt eikä nuhteet, eipä edes
kaupungin viranomaisten vakavat varoitukset eikä sakkorahat, joita hän
hurjan elämänsä vuoksi sai maksaa, voineet hillitä hänen villiintynyttä
luonnettansa, yhtä vähän kuin huolestuneen äidin kyyneleetkään. Ja
niinpä Helena rouva vihdoin suostui siihen, mikä hänen miehensä
kuoleman jälkeen tuotti hänelle kaikkein katkerinta surua, nimittäin
eroamaan pojastansa, sillä eräs Lausannessa asuva serkku, varakas
kauppias tarjoutui ottamaan hänet taloonsa toivoen, että toinen ilma
ja säännöllinen työ voisi vaikuttaa edullisesti isättömään poikaan.
Andreas, joka silloin juuri oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, läksi
kernaasti vanhasta syntymäkaupungistaan Lausanneen, toivoen serkkunsa
valvonnasta huolimatta saavansa viettää vapaampaa ja iloisempaa elämää.
Tuntematta sen suurempaa liikutusta hän jätti jäähyväiset äidilleen ja
kaksitoistavuotiaalle sisarelleen, Lisabethille ja tallensi melkoisen
matkakassansa huolellisemmin laukkuunsa kuin äidilliset varoitukset
sydämeensä. Tuskin oli puoli vuotta kulunut, kun Lausannesta tuli
tieto, että Andreas oli salaa karannut kaupungista jättäen jälkeensä
pelisaleihin ja kapakkoihin velkoja sekä vieden mukanaan suuremman
summan, joka hänen haltuunsa oli uskottu.

Tämän velan sekä kaikki muutkin rouva Helena Amthor maksoi epäröimättä
sekä puhumatta siitä kellekään ainoatakaan sanaa; mutta joka kerta,
kun häneltä tiedusteltiin hänen poikansa vointia, hän vastasi,
että hänen kävi hyvin ja että hän kirjoitti hänelle aika ajoittain
matkojensa varrelta. Tuo viimeinen tiedonanto ei ollutkaan väärä,
sillä joka kerta, eikä se tapahtunut niinkään harvoin, kun pojalta
rahat loppuivat, kääntyi hän äitinsä puoleen, eikä tämä koskaan
antanut hänen turhaan pyytää. Mitä heidän kirjeensä muuten sisälsivät,
sitä ei kukaan ihminen saanut tietää. Äiti ei enää koskaan maininnut
poikaansa nimeltä eikä ruvennut itse hänestä puhumaan, jotta lopulta
muutkaan eivät tahtoneet enää kosketella tätä hänen sydänsuruansa, ja
Andreas ikäänkuin kuoli tai katosi koko kaupunginkin mielestä. Hänelle
itselleen se näyttikin olevan mieleen; hän ei sanallakaan ilmaissut
haluavansa käydä kotikaupungissaan. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi,
ilmoitti hän vain lyhyesti holhoojallensa, että hän määräpäivänä oli
tavattavana "Rebstockin" ravintolassa Strassburgissa ottaakseen vastaan
isänsä perinnön. Holhooja, vanhemmanpuolinen mies, ei tahtonut eikä
voinut matkustaa niin kauaksi tapaamaan nuorta holhokkiansa. Siksipä
Helena rouva päätti itse lähteä tälle haikealle retkelle salaisesti
vielä toivoen, että jälleennäkeminen voisi pehmittää pojan kovaa
mieltä. Mutta kun hän kymmenen päivän kuluttua palasi takaisin, oli
hänen kasvojensa alakuloinen ilme tullut vieläkin synkemmäksi kuin
ennen, eikä kukaan sen jälkeen nähnyt hänen enää nauravan.

Ja kuitenkin oli kohtalo, joka oli sälyttänyt niin paljon raskasta
hänen hartioilleen, antanut hänelle myös lohdutuksen, joka olisi voinut
täysin parantaa vähemmän sairaan äidin sydämen. Hänen toinen lapsensa,
Lisabeth nimittäin, joka oli kahdeksan vuotta nuorempi veljeänsä,
oli yhtä hyvätapainen, taipuisa ja helläsydäminen ja yhtä suuressa
määrässä kaikkien ihmisten lempilapsi kuin hänen veljensä kaiken tämän
vastakohta. Ja näitä hänen hyviä ja kauniita ominaisuuksiansa, joskohta
ne olivatkin hänellä veressä, ei vähimmälläkään tavalla oltu hoidettu
eikä kasvatettu, sillä varsinkin ensi vuosina, jolloin Andreas oli
vielä kotona, oli äiti kohdellut nuorempaa lastaan yhtä liioitellun
ankarasti kuin lemmikkiään leväperäisesti. Lisabeth oli vain pieni
koulutyttö, kun hän jo salaa vuodatti kyyneleitä huomatessaan äidin
puolueellisuuden ja suri katkerasti, ettei hänelle annettu vähintäkään
osaa niistä ystävällisistä sanoista ja hyväilyistä, joita äiti tuhlasi
vallattomalle pojalleen. Sen sijaan kaikki ne nuhteet, joita poika
pahoista teoistaan olisi tarvinnut, tulivat suloisen pienokaisen
osalle, josta veli ei vähääkään välittänyt. Ja sittenkin lapsi pysyi
lempeänä ja iloisena, ikäänkuin hän jo näin varhaisella iällä olisi
käsittänyt koko sen onnettomuuden, joka järkytti äidin tasapainoa,
ja päättänyt kärsivällisesti kestää ikäänkuin sairaan oikkuja sitä
vääryyttä, jota hänelle tehtiin.

Myöhemmin, kun nuorukainen oli karannut Lausannesta ja yhä enemmän
katosi maailman silmistä, parani äidin ja tyttären väli, sillä äidiltä
ei jäänyt huomaamatta lapsensa jalo luonnonlaatu, joskin demooninen
voima oli kahlehtinut häntä ja ollut syynä hänen onnettomuuteensa.
Hänen haavoitettu äidinylpeytensä esti häntä tosin edes
huokauksellakaan ilmaisemasta tyttärelleen, miten katkerasti hän suri
poikaansa. Mutta kaikessa muussa hän soi hänelle nyt ensimäisen sijan
sydämessään, ja usein tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt hyvittää
kaikkea sitä, mitä tytär varhaisimmassa lapsuudessaan oli saanut
kärsiä. Tosin hän vieläkin tuhlasi hänelle vain niukalti hyväilyjä.
Mutta kun hän iltasin ennen maatapanoa siveli hennolla, läpikuultavalla
kädellään tytön ruskeaa päälakea tai jonkun kerran suuteli häntä ja
sanoi häntä "lapsi kullaksi!", punastui Lisabeth ilosta ja hänen
sydämensä sykki niin kiihkeästi, ettei hän kokonaiseen tuntiin voinut
nukkua. Myöskin piti äiti huolta siitä, siinä määrin kuin hänen vakava
mielialansa sitä salli, että tytär sai nauttia nuoruuden iloja; niinpä
hän sunnuntaisin kutsui hänen tovereitaan yksinäiseen leskentaloonsa ja
sitä ympäröivään kauniiseen puutarhaan ja antoi tyttären kesäisin ottaa
osaa huviretkiin ja pieniin maalaisjuhliin, joita seudun nuoriso pani
toimeen; vain tanssitilaisuuksiin hän ei päästänyt häntä, niin siivosti
kuin niissä käyttäydyttiinkin ja niin tarkasti kuin niissä vanhoja
kunniallisia tapoja seurattiinkin. Tuntuipa siltä kuin hänen olisi
ollut mahdoton sulattaa sitä ajatusta, että sisar tanssisi samalla
hetkellä kuin ehkä veli, kodittomana ja ilottomana epätoivoissaan
lopettaisi onnettoman elämänsä. Sillä tuo ajatus seurasi kuin kummitus
häntä yöt päivät laskien synkän varjon hänen sielunsa ylitse.

Talo, jonka Amthorit jo useammassa sukupolvessa olivat omistaneet,
sijaitsi kaupungin yläosassa. Se oli kapea, kolmikerroksinen,
ikivanha rakennus; seinät ja katot olivat sisältä laudoitetut ja
vanhat silkkitapetit ja raskaat verhot antoivat sille kodikkaan
leiman. Alakerroksessa oli keittiö sekä talon vanhan miespalvelijan
ja taloudenhoitajattaren huoneet; toisessa kerroksessa äidin ja
tyttären suojat, joista ovi johti puutarhaan; ylimpänä vihdoin
raatimies-vainajan kirjasto- ja työhuone, joita myöhemmin Andreas
oli käyttänyt. Pojan makuuhuoneessa ei siitä saakka kuin hän läksi
kotoa ollut kukaan muu kuin vanha taloudenhoitajatar käynyt. Äiti ei
koskaan astunut jalallaan sinne, ja sisarkin, kun hänen oli pakko mennä
yläkerrokseen hakemaan jotakin kirjaa, hiipi henkeään pidätellen oven
ohi, ikäänkuin huoneessa olisi kummitellut.

Olipa nyt syyskuun ilta, juuri se päivä, jolloin Lisabeth oli täyttänyt
yhdeksäntoista vuotta. Päivän kunniaksi oli äiti kutsunut muutamia
tyttären ystäviä taloon ja laulaen ja kaikenlaista iloa pitäen
oli nuorilta aika huomaamatta kulunut aina lähemmäksi kymmeneen.
Kävellen käsi kädessä ja keskenään kuiskaellen pimeässä puutarhassa,
joka helteisen päivän jälkeen oli virkistävän vilpoinen, olisivat
tytöt varmaan odottaneet vaikka keskiyön tuloa, jollei ukkosilma,
joka nousi joen toiselta puolelta, olisi karkoittanut heitä kotiin.
Palvelijattaret lyhtyineen olivat myös saapuneet heitä noutamaan, ja
kun ystävättäret suudelmia vaihdellen olivat lausuneet jäähyväiset
toisilleen, vallitsi puutarhanpuoleisessa suuressa arkihuoneessa
tavanmukainen hiljaisuus ukkosen ensi jyrinän kajahdellessa yöhön.

Helena rouva, joka oli jättänyt nuoret yksin huvittelemaan, astui
nyt tyttärensä luokse, joka seisoi avonaisessa balkongi-ovessa ja
katseli puutarhan pimeitten pengerten yli alas joelle sen enempää
ajattelematta, niinkuin usein käy juhlapäivän humun vaiettua, kun
sielu jälleen tuntee olevansa yksin. Äiti laski lempeästi kätensä
tyttären päälaelle, ja tytär nojautui mitään sanomatta äidin olkapäähän
ikäänkuin etsien suojaa leimahtavalta salamalta, joka samassa halkaisi
mustan pilviseinämän. Tule sisään, lapsi, sanoi äiti; pian alkaa sataa.

Tytär pudisti ääneti päätään. Hän katseli liikkumatta ihmeellistä
näkyä, kirkasta valojuovaa taivaanrannassa, missä ukkospilvien
toiselta puolen kohosivat Ylimaan lumen peittämät huiput kuun
rauhallisessa valossa. Äiti, sanoi hän, miten suuri maailma on sentään.
Tuolla kaukana ei rajuilmasta ole vähintäkään tietoa. Ja vieläkin
kauempana, tuolla, missä tähti juuri syttyy Rothhornin yläpuolella, ei
aavistettaisi mitään, vaikka koko maa menisi murskaksi.

Äiti ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kulkivat -- hän ei itsekään
tiennyt missä, vaikka kylläkin kenen luona, sillä joka kerta pahalla
ilmalla hän ajatteli poikaansa aivankuin vuosiakin sitten, kun tämä oli
vielä pieni eikä iltaisin ollut palannut kotiin.

Kun tuuli karehteli joen pinnalla, alkoi tyttö jälleen puhua. Näyttääpä
siltä kuin aallot värähtelisivät salaman iskiessä maahan. Sittenkin
soitetaan ja tanssitaan tuolla alhaalla kapakassa. Kylläpä ihmiset ovat
jumalattomia.

He lopettavat juuri; varmaan rajuilma säikähyttää heitäkin, arveli
äiti. Ei kukaan ole niin kovaluontoinen, ettei jumalan varottava ääni
joskus puhuisi hänen sielussaan. Mutta tulehan nyt sisään. Pähkinän
suuruisia sadepisaria alkaa jo tippua.

Katsokaahan, äiti, sanoi tytär ja pidätti äitiä käsipuolesta, tuolla
alhaalla ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla. Kapakan ovi lentää auki,
ihmiset kiiruhtavat ulos, nuori tyttö on joukon keskellä, tikari
välkähtää -- kuulkaahan! He riitelevät keskenänsä. Oi, miten hurjaa
joukkoa!

Ukkosen jyrinä piti juuri hiukan lomaa, jotta joen rannalta,
puutarhapenkereitten yli saattoi selvästi kuulla kiivasta sananvaihtoa
sekä aseitten ja lasien kilinää; kaikesta tästä melusta ja hälinästä
välittämättä yksinäinen klarinetti lasketteli hurjia juoksutuksiaan ja
lirityksiään.

Antaisin sata kruunua, sanoi Helena rouva rypistäen otsaansa, jos tuo
kaupungin paheenpesä suljettaisiin. Voisivatpa melkein saada minut
vanhoilla päivilläni muuttamaan toiseen taloon, jotta minun ei enää
tarvitsisi nähdä ja kuulla tuota elämää.

Ja juuri kaikkein hempeimpinä hetkinä, lisäsi tyttö, kun kaikkialla
muualla on hiljaista ja voisi rauhassa ajatella ja uneksia.
Katsokaahan, nyt he siirtyvät talon edustalta joen yli vievälle
portaalle. Jumalan tähden, he hyökkäävät aseineen toistensa kimppuun.
He työntävät erään miehen vasten kaidepuuta -- nainen heittäytyy heidän
väliinsä -- mies on saanut jälleen kätensä vapaaksi -- kunpa he eivät
heittäisi häntä jokeen --

Nyt jo riittää, sanoi äiti käskevällä äänellä; nyt sinä tulet pois
oven luota. Kristillisiä ihmisiä varten ei ole tuollainen näytäntö,
kun toiset, pahemmin kuin villipedot, käyvät toistensa kimppuun. Lue
minulle iltarukous ja menkäämme sitten levolle.

Räikeä salama valaisi äkkiä rannalla seisovat talot, kapakan, joka
sijaitsi saarella sekä joen vyöryvät aallot. Silmänräpäyksen aikaa
saattoi selvästi eroittaa ihmisjoukon, joka temmelsi kapealla sillalla
sekä punaisen hattutöyhdön kookkaan nuorukaisen päässä, joka koetti
puolustautua suurta ylivoimaa vastaan, ainoana apunaan nainen, jonka
päässä liehui valkea huivi; aseet välkähtivät ja naisen avunhuudot
kajahtivat hiljaisen rantakadun yli -- sitten pilvistä paukahti kova
jyrähdys, ikäänkuin taivaankorkuinen talo olisi syössyt kumoon,
rankkasade räiskyi maahan ja pimeä yö nielaisi kitaansa hurjan
tappelevan joukon sillalla, jotta ei muuta silmä enää voinut eroittaa
kuin punaisen valonhohteen kapakan ikkunasta.

Naiset olivat kauhuissaan vetäytyneet sisään, ja sillä välin kuin
äiti hitain askelin kulki edes-takaisin mattojen peittämällä
lattialla, istui Lisabeth pöydän ääressä, kädet ristissä kirjalla,
joka oli avattuna hänen edessänsä ja katse kiintyneenä kauniiseen
venetsialaiseen kukkamaljakkoon, jonka hän oli kummiltaan saanut
syntymäpäivälahjaksi. Lukemista oli mahdoton ajatellakaan, sillä
rajuilma olisi vaimentanut hänen äänensä; vielä mahdottomampaa olisi
nukkuminen ollut; sillä hirmukuvat saattoivat hänen mielensä yhä
tuskaiseksi. Lakkaamatta hän kuunteli ulkoa tulevaa ääntä. Hyvä jumala,
rukoili hän miltei tietämättään, saata kaikki onnelliseen päätökseen!
-- Taaskin salama välkähti ikkunasta ja ovesta, joka oli vain puoleksi
kiinni päästäen ukkosilman hengen tunkeutumaan sisällekin, ja silloin
tyttö oli näkevinään ulkona puutarhapenkereellä varjon, joka hetkeksi
pysähtyi ikkunan eteen heti kadotakseen jälleen. Äiti, huudahti tyttö
kuiskaavalla äänellä, suljetaan ovi; joku on noussut muurin yli ja
tullut --

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun ovi työntäytyi auki ja mies
syöksyi huoneeseen. Jumalan tähden, huusi hän ja vaipui polvilleen
puoleksi väsymyksestä, puoleksi rukoillakseen Helena rouvan jalkojen
juureen, keitä lienettekin, jalot naiset, pelastakaa minut, jota
aivan syyttä ajetaan takaa! He ovat kintereilläni; minne -- huusi
hän, kohoten jälleen pystyyn ja pyyhkäisten verentahraamat hiukset
otsaltaan, -- minne voin piiloutua, miten voin teidän sydäntänne
liikuttaa? Jospa tietäisitte, miten kaikki on käynyt, miten aivan
syyttömästi olen joutunut hirveään tilaan, jotta minua syytetään
murhasta -- oi, jalo neito, -- hän kääntyi kalmankalpean tytön puoleen,
joka kauhulla oli huomannut punaisen töyhdön vieraan hatussa, -- jos
teillä on veli, jota te rakastatte ja jonka ehkä, samoinkuin minunkin
nyt, täytyy turvautua toisten vieraanvaraisuuteen vieraalla maalla,
niin rukoilkaa ankaraa äitiänne, jotta hän ei ajaisi minua ulos pimeään
yöhön, jossa taivas tiesi mikä häpeä minua odottaa. Teidän omien
poikienne nimessä, jalo rouva --

Vaietkaa, keskeytti hänet Helena rouva kaamealla, vapisevalla äänellä,
joka onnettoman korvissa kajahti vieläkin kauheammalta kuin ukkosen
jyrinä. Ja luodessaan silmäyksen vieraaseen hänen kasvonsa kalpenivat
siinä määrin, että tytär kiiruhti äitinsä luo tukeaksensa häntä, jos
hän menisi tainnoksiin. Mutta hän tointui jälleen.

Sulje verannan ovi, sanoi Helena rouva hätäisellä äänellä nojautuen
tuolin selkää vasten; ja kutsu Valentin tänne. Älä sano hänelle mitään.
Mutta kiiruhda! Olen kuulevinani ääniä alhaalta penkereeltä.

Tyttö lukitsi silmänräpäyksessä raskaan verannanoven ja kiiruhti toista
tietä ulos. Vieras jäi hetkeksi yksin äidin kanssa.

Te pelastatte kunniani ja vapauteni, sanoi vieras änkyttäen, ehkäpä
henkenikin. Mutta uskokaa minua, jalo rouva, sen minkä teette, ette
tee arvottomalle eikä kunniattomalle, ja äitini, joka uhraisi koko
omaisuutensa lunastaakseen poikansa hengen, siinä tapauksessa että
hän olisi joutunut rosvojen käsiin, on teidän jaloa tekoanne -- Älkää
sanoko enää sanaakaan, puuttui äiti nyt puheeseen. Sen minkä teen, en
tee teidän tähtenne. Te olette veressä -- katkaisi hän puheensa, kun
hänen silmänsä osui vieraan olkapäähän, josta mustan silkkitakin läpi
vuosi suuria veripisaria.

Ei se tee mitään, vastasi vieras nopeasti painaen kätensä kipeälle
paikalle. Tuskinpa tunnen sitä. Suokoon jumala, että olisin itse yhtä
vähäisiä naarmuja iskenyt. Mutta pelkäänpä --

Lisabeth astui sisään ja hänen jäljessään talon vanha palvelija.
Valentin, sanoi rouva, saattakaa vieras yläkertaan ja valmistakaa
hänelle vuode, -- siihen huoneeseen -- kyllähän te tiedätte. Ei kukaan
saa tietää, että hän on talossa; Donatelle minä itse sen sanon. Tehän
osaatte hoitaa haavoja. Tarkastakaapa vieraan olkapäätä, kaapissa
ylhäällä on liinakangasta -- piirongin laatikossa on myöskin paitoja --
häntä on kohdeltava _ikäänkuin hän olisi minun oma poikani_. Menkää!
Minä kuulen askeleita!

He kuuntelivat kaikki sykkivin sydämin. Sateen rapinan läpi kuuluikin
kovaäänistä puhetta puutarhasta. Samassa vanha palvelija oli jo
työntänyt vieraan ovesta ulos, ja äiti ja tytär jäivät yksin.

Lapseni, sanoi äiti vapisevalla äänellä, mene Donaten luo. Minun täytyy
valehdella enkä tahtoisi, että sinä sitä kuulisit.

Äiti, sanoi tytär, antakaa minun jäädä teidän luoksenne. Minä
menehtyisin tuskaan tuolla alhaalla. Älkää luulko, että varsinkaan
minun silmissäni voisi tuntua väärältä mikään, mitä te teette
pelastaaksenne ihmishengen.

Nyt kolkutettiin kolmasti ovelle. Lain nimessä! kuului ääni ulkoa,
avatkaa!

Ken kolkuttaa näin myöhään? vastasi Helena rouva, ja hänen äänensä
kuulosti rauhalliselta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Vääpeli ja vahtisotamiehet! kuului vastaus. Avatkaa, tai me murramme
oven auki.

Mene, Lisabeth, sanoi äiti niin kovalla äänellä, että ulos saattoi
kuulua joka ainoa sana. Totta tosiaan, onpa meidän vanhaan Bernin
kaupunkiimme tullut uusia tapoja, kun vahtisotilaat voivat keskellä
yötä ja sumua murtautua rauhalliseen taloon. Toivottavasti te voitte
antaa tyydyttävän selityksen tähän käyntiinne, vääpeli, sanoi hän
tulokkaille. Te tiedätte kuka minä olen ja etten anna talossani suojaa
roskaväelle, joita poliisien tarvitsisi ajaa takaa.

Vääpeli, joka nopeasti oli silmännyt joka soppeen, pysähtyi hämillään
Helena rouvan kookkaan olennon eteen ja laski silmänsä maahan
kohdatessaan hänen lujan katseensa. Suokaa anteeksi, rouva Amthor,
mutisi hän, viitaten kahdelle apulaiselleen ja käskien heidän jäämään
ulos sekä vääntäen nolona tikarinsa kahvaa, me ajamme erästä hurjaa
miekkosta takaa, joka alhaalla saarella on nostanut riitaa ja tehnyt
itsensä syypääksi murhaan. Kun saavuin paikalle, sanottiin hänen
paenneen tänne päin ja nopein askelin kiivenneen muurien, aitojen ja
kukkapenkkien yli, ja teidän puutarhastanne me löysimmekin jälkiä sekä
hansikkaan ikkunan luota. Siksi pidin velvollisuutenani --

Murtautua minun talooni, ikäänkuin kotini olisi murhamiesten
pakopaikka! keskeytti Helena rouva vääpelin puheen ja silmäsi niin
lujasti häneen, että parrakas mies katsoi lattiaan kuin rikoksesta
kiinni saatu syyllinen häveten märkiä jälkiä, jotka hän mattoon oli
jättänyt. Lähtekää pois ja pitäkää ensi kerralla paremmin varanne kenen
ovelle te kolkutatte. Huomenna minä teen valituksen pormestarille
ja raatimiehille sen johdosta, että kaupunki sietää tuollaista
vallattomuutta ja huonoa elämää saarella, jotta poliisit voivat
häiritä keskellä yötä rauhallisten naapurien rauhaa ja epäillä heitä
rikoksentekijäin salaamisesta.

Mies aikoi vielä pyytää anteeksi, mutta Helena rouvan käskevä
kädenliike, kun tämä osoitti hänet ovelle, esti häntä sen enempää
sanomasta. Pää alaspäin painuneena hän poistui. Tuskin hän oli päässyt
kynnyksen yli, niin Lisabeth työnsi jälleen salvan eteen, mutta vaipui
sitten tuolille ja huokasi syvään, siinä määrin oli pelko ja tuska tänä
lyhyenä hetkenä järkyttänyt hänen mieltään.

Jää sinä tänne, sanoi äiti hetken kuluttua. Sytytä kynttilä, minä menen
ylös.

Äiti, uskalsi lapsi inttää vastaan, ettekö tahtoisi mielemmin -- te
olette ilmankin jo niin kalpea, se kysyy liiaksi teidän voimianne.

Helena rouva ei vastannut mitään, otti vain kynttilän tyttärensä
kädestä ja poistui huoneesta jäykkä ilme kasvoillaan, ikäänkuin ei
mitään pahempaa enää olisi voinut hänelle tapahtua. Hän oli ankara ja
ylpeä nainen, joka aina oli pitänyt itseään liian hyvänä alentuakseen
valehtelemaan. Nyt hän oli kuitenkin sen tehnyt, alentanut itseään
sekä omissa että lapsensa silmissä ventovieraan tähden, jolla ei ollut
minkäänlaista oikeutta vaatia häneltä tällaista uhrausta, vaan oli
ainoastaan vedonnut hänen sydänsuruunsa.

Ovi, jonka kautta hän poistui, jäi puoleksi auki; Lisabeth kuuli, miten
raskain askelin äiti nousi portaita ylös, miten hän useampaan kertaan
levähti, ikäänkuin henkeä vetäen ja voimia keräten voidakseen astua
kadotetun poikansa huoneeseen, missä hän ei vuosikausiin ollut käynyt.

Hän makaa tiedottomana, sanoi vanha Valentin, joka astui emäntäänsä
kynnyksellä vastaan. Olen sitonut hänen haavansa, mutta kun yritin
pukea hänen ylleen puhtaan paidan, kaatui hän kuin kuollut käsiini.
Minä lähden kylmää vettä hakemaan; muuta hätää ei hänellä ole,
verenhukka on siihen vain syynä, sillä verta hänestä pursui kuin vettä
kaivosta.

Palvelija kiiruhti portaita alas, ja Helena rouva astui huoneeseen.

Vieras makasi siellä vuoteella, silmät ummessa, suu ikäänkuin tuskasta
puoleksi avoinna, jotta hampaat kiiluivat esille. Kalpealta otsalta
olivat vaaleat hiukset pois pyyhkäissyt ja verta ja vesipisaria
tihkui esille. Maahan oli pudonnut hattu, silkkitakki sekä aivan
verinen paita, jonka palvelija oli vaihtanut puhtaaseen. Helena rouva
vapisi polvia myöten nähdessään tämän vieraan yllä hienon liinaisen
vaatekappaleen, jonka hän itse oli poikaansa varten kehrännyt ja
kutonut ja nimimerkillä varustanut. Jotta hän ei tarvitsisi nähdä
huonetta, kiinnitti hän katseensa nuorukaiseen, jonka kasvojen
ilme, niiden kalpeudesta huolimatta, oli huoleton ja poikamaisen
hyväntahtoinen. Että hän varmaan oli kelvollisten ihmisten lapsi, sen
Helena rouva heti hänen puvustaan oli päättänyt, ja hänen äänensä
liikuttava sävy, kun hän rukoili häneltä apua, kaikui yhä vielä hänen
korvissaan. Äidillinen tunne valtasi hänet, ja suuret kyyneleet
vierivät hänen kuihtuneita kasvojansa pitkin. -- Sitten vanha palvelija
palasi uudelleen huoneeseen tuoden mukanaan ruukullisen raikasta vettä
aikoen ruveta valelemaan tainnoksissa olevan ohimoita. -- Antakaa minun
se tehdä! sanoi emäntä ja otti sienen hänen kädestään. Hakekaa etikkaa
kaapista sekä myös pullollinen vanhaa viiniä. Toinnuttuaan hän kaipaa
vahvistusta. -- Sitten hän pesi veren hänen hiuksistansa ja kostutti
kostealla sienellä hänen huuliaan. Nuorukainen tointui, avasi silmänsä
ja nähdessään pelastajansa, jalon rouvan vuoteensa ääressä, aikoi hän
kohota istualleen ja ruveta puhumaan. Mutta Helena rouva vaati häntä
lempeällä äänellä pysymään alallansa ja alistumaan hänen hoitoonsa.
Minä voin jo paremmin, huokasi nuorukainen puoli-ääneen, tavoitellen
Helena rouvan kättä painaaksensa sen huuliansa vasten. Oi, miten paljon
te teette minulle! Jospa äitini näkisi teidät! Ettekä te edes tunne
minua, vaan voisitte uskoa minusta vaikka mitä. Antakaahan kun ensin
kerron teille kaikki.

Ei enää tänään, keskeytti Helena rouva häntä ja laski kätensä hänen
huulilleen. Te olette kadottanut liiaksi verta, ensin teidän täytyy
taas toipua. Minä jätän teidät nyt vanhan palvelijani huostaan, hän
valvoo yön teidän luonanne. Toivottavasti te nukutte hyvin ja olette jo
miltei terve huomen-aamulla. Hyvää yötä!

Hän poistui huoneesta silmäilemättäkään kaikkia niitä kaluja, jotka
herättivät hänen mielessään vain katkeria muistoja. Mutta tultuaan
pimeään porraskäytävään, nojasi hän hetkeksi päätään seinää vasten ja
nyyhkytti salaa. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen aikaa, sitten
hän kohotti taas päänsä pystyyn ja palasi tyttärensä luo. Valentin
arvelee, ettei ole mitään vaaraa, sanoi hän. Menkäämme levolle.

Äiti, sanoi tytär, luuletteko, että hän on murhaaja? Koko hänen
olennossaan on jotain, joka sanoo, ettei hän voisi tehdä edes eläimelle
pahaa, saatikka ihmiselle.

Mutta toisaalta, miten hän on voinut joutua tuohon kapakkaan? sanoi
äiti ikäänkuin itsekseen.

Siksi että hän on vieras paikkakunnalla, sanoi tytär innokkaasti. Hän
ei puhunut Sveitsin saksaa, sen kai tekin kuulitte, äiti kulta?

Turhaa on tätä asiaa sen enempää ajatella, katkaisi äiti äkkiä puheen.
Tule nukkumaan, lapseni. Rajuilmakin on nyt lakannut.

He panivat nyt maata tyttären ensiksi luettua iltarukouksen. Mutta
puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt ohitse, eikä kumpainenkaan ollut
vielä saanut unta. Lisabeth näki koko ajan edessään vieraan rehelliset,
pelokkaat silmät, kun tämä rukoili hänen apuaan saadakseen äidin
taipumaan, hänen veren tahraaman otsansa sekä punaisen töyhdön, ja
kuuli taas sillä välin naisen äänen, kun tämä heittäytyi tappelevien
väliin sillalla. Mutta Helena rouva kuunteli ääntä ylhäältä. Sillä
hänen makuusuojansa yläpuolella oli juuri se huone, missä haavoittunut
makasi, ja hän tuumi, miten usein hän oli valvonut aina aamuun
saakka odottaessaan Andreasta kotiin juomingeista, ja miten hän, kun
hoipertelevat askeleet vihdoin olivat kuuluneet, oli unen asemesta
saanut kyyneleitä silmiinsä. Nyt oli ylhäällä kylläkin hiljaista. Aika
ajoittain kuului vain vanhan Valentinin yskiminen. Rouva Helena istui
tyynyjen varassa ja koetti rukoilla. Herra Jumala, rukoili hän, anna
hänen ulkona maailmassa löytää äiti, joka auttaa häntä hädässä, ja kun
ei kukaan enää häntä armahda, niin anna hänen löytää tie oikean äitinsä
luo, jotta en kuolisi ennenkuin olen saanut pidellä hänen kättänsä
omassani!

       *       *       *       *       *

Päivä häämöitti vasta kalpeana ja sumuisena pienten pyöreiden
ikkunaruutujen läpi huoneeseen, kun Helena rouva jo nousi vuoteeltaan
ja pukeutui nopeasti.

Nuku vielä tunnin aikaa, lapsi, sanoi hän Lisabethille, joka myös alkoi
liikkua. Minä menen yläkertaan katsomaan vierastamme.

Mutta tyttökään ei malttanut enää levätä. Salaa hän nousi, pani
vaatteet ylleen ja hiipi varpaillaan äidin jäljessä. Portaissa hän
tapasi Donaten, joka kantoi vatia.

Ei hän syönyt juuri nimeksikään soppaa, sanoi vanha uskollinen
palvelijatar. Kovasti heikko hän yhä vielä on, ja käsi ihan vapisi,
kun hän lusikkaa piteli. Mutta muuten hän on oikein hieno nuori herra,
neiti, enkä minä anna häntä kellekään ilmi, pikemmin puren kieleni
poikki.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan hiipi ylös asti. Ja koska ovi oli
hiukan raollaan, saattoi hän nähdä vieraan vuoteessa makaavan, pää
hiukan kohossa, sillä hän tervehti juuri Helena rouvaa, joka seisoi
hänen edessään ja tiedusteli, miten hän oli yönsä nukkunut.

En tiedä, jalo rouva, sanoi nuorukainen. Uskollinen hoitajani tiennee
paremmin, olenko pysytellyt levollisena vai puhunut järjettömiä
ja huitonut käsiäni ja jalkojani. Koko ajan näin ainakin unta
kaikkein suloisimmista asioista, en lainkaan verestä ja haavoista.
Ja kun aamulla tulin tajuntaani, niin tuntui jälleen niin pahalta
muistaessani, että eilen pelästytin teitä ja etten vieläkään ollut
ilmoittanut teille, kelle te olitte osoittanut niin sanomattoman paljon
hyvää. Ei, jatkoi hän kiihkeästi tarttuen rouvan käteen, kun hän
huomasi, että tämä jälleen aikoi estää häntä puhumasta, nyt en päästä
teitä luotani, vaikka kuumeelleni olisikin edullisempaa, etten puhuisi
sanaakaan kokonaiseen vuorokauteen. Tulen aivan hulluksi maatessani
tässä ja antaessani armeliaan samarialaiseni ja ennen kaikkea teidän
luulla, että tuhlaatte vaivaanne ja hoitoanne ihmiselle, jonka oikea
paikka olisi sellaisten roistojen ja tappelijoiden parissa, jotka
poliisi puolikuolleina korjaa kadulta. Että minun näin on käynyt, siitä
saan kiittää liiallista tiedonhaluani ja sitä mielipidettäni, että
reipas mieli ja hyvä omatunto ei koskaan vie ihmistä hunningolle. Isäni
on usein tosin pudistanut päätään minulle ja varoittanut minua: älä
tartu likaan, jos tahdot pitää sormesi puhtaina, ja jollet halua ulvoa
susien mukana, niin pysyttele heistä erilläsi. Ja äitini, miten hän
minun lähtiessäni Ausburgista, varoittikaan etten suinkaan poikkeaisi
muihin kuin hyviin majapaikkoihin ja kaikella tavalla kehoitti minua
välttämään huonoja tovereita. Muna oli kerrankin taas kanaa viisaampi.
Sillä nähkääs, jalo rouva, minä olen luonteeltani iloinen veijari,
ja vaikka kotikaupunkini onkin kaunis ja ajoittain varsinkin täynnä
iloista elämää, jota minä en suinkaan ole vieronnut, niin tuntui se
minusta sittenkin ahtaalta ja minä tahdoin nähdä maailmaa, varsinkin
paloi mieleni Sveitsiin, josta isäni niin usein oli kertonut minulle.
Hän opiskeli aikoinaan täällä Bernissä rikkaan verkatehtailija
Aufdembühelin talossa, joka varmaan on teille tuttu. Sitten hän asettui
kotikaupunkiinsa asumaan ja nai äitini ja alkoi harjoittaa siellä
suurta liikettä, mutta sittenkin hän ajatteli niin suurella rakkaudella
tätä paikkakuntaa, ettei hän lainkaan pannut vastaan, kun minä esitin
hänelle toiveeni. Luulenpa hänen tuumineen, että joku nuori tyttö voisi
täällä kietoa minut pauloihinsa, koska Ausburgissa olen ennättänyt
jo viidenkolmatta vanhaksi ainoankaan sini- tai mustasilmäisen
tytön voimatta häiritä mielenrauhaani. Siksipä kaksi viikkoa sitten
ratsastin kotoa iloisella mielellä etelää kohti ja kuljettuani laivalla
Bodenjärven yli, saavuin eilen illalla hämärissä terveenä ja reippaana
tänne; mutta koska en tahtonut pää edellä hyökätä herra Aufdembühelin
taloon, niin jätin hevoseni majataloon ja läksin kuljeskelemaan
pitkin kaupunkia, niinkuin tapani on joka kerta, kun saavun vieraalle
paikkakunnalle, voidakseni kaikessa rauhassa siihen tutustua ja tehdä
huomioitani. Mutta eilen sain katkerasti maksaa sen, että hiivin noin
vaan majatalosta syömättä edes mitään. Sillä väsyttävän ratsastusmatkan
jälkeen kovassa helteessä tunsin äkkiä hirveää janoa, ja arvelin
että syttyisin kuin taula palamaan, jollen saisi lasillista viiniä,
millä huuliani kostutella. Minä siis tiedustelen eräältä siististi
puetulta porvarilta astuessani juuri ikään saaren ohi ja kuullessani
tanssimusiikkia ravintolasta, olisiko siellä hyvää viiniä saatavana.
Viiniä ei sovi moittia, vastasi tämä, mutta seura on siellä sitä
huonompi. Vaatteistani päättäen hän ei luullut minun siellä löytävän
vertaistani seuraa. Minä olen valmis astumaan vaikka navettaan, joka
on täynnä lehmiä ja vuohia, vastasin hänelle, jos siellä vain jossakin
kiulussa on saatavana punaista viiniä. Ja siten jätin kelpo miehen
tielle seisomaan ja hänen epäilevien katseittensa seuraamana astuin
siltaa myöten kapakkaa kohti.

Mutta heti avattuani oven huomasin, ettei minua turhaan oltu
varoitettu, ja että navetassa järjettömien elukoiden parissa olisin
tavannut siivompaa käytöstä kuin täällä. Liekö se varkaitten tyyssija
vai mikä, sitä en tiedä, mutta useimmat siellä näyttivät siltä, kuin
he olisivat juosseet hirsipuuta pakoon tai kaikella voimalla pyrkineet
siihen. Kaikki, sekä miehet että naiset, katsoivat minuun kierosti
ja työnsivät toisiaan kyynärpäähän astuessani sisään, ikäänkuin he
olisivat tahtoneet sanoa: Mikäs kukko tuo on, joka uskaltaa tunkeutua
varisten pariin? Mutta minä, joka en kehdannut lähteä käpälämäkeen ja
sitä paitsi arvelin, että vieras voisi huoleti uskaltaa sellaista,
mikä ei paikkakuntalaiselle sopisi, kävin rohkeasti istumaan erääseen
nurkkaan, missä oli paikka tyhjänä, ja tilasin itselleni tuopin
punaviiniä. Ja koska minä pysyttelin ääneti, näyttivät muut piankin
tyytyneen läsnäolooni, varsinkin kun useimmat olivat jo ennättäneet
juoda itsensä puolihumalaan ja syventyä soperteleviin keskusteluihinsa
tai mielistelivät tyttöjänsä. Näiden joukossa oli eräs, siivoin
kaikista, ainakin puhtain puvultansa ja sileästi kammatuin, joskin
hänkin oli samanlainen letukka kuin kaikki muutkin. Hän ei tanssinut
eikä liioin laulanut, eikä viinikään näyttänyt hänelle maistuvan.
Hän istui rotevan ja voimakkaan miehen sylissä, jonka vaatteet
olivat aikoinaan olleet kylläkin hienot, mutta kokonaan sateen
ja viinipilkkujen tahrassa. Hänen kasvonsakin olivat varmaankin
olleet kaikkea muuta kuin rumat, silloin kun hänellä ei vielä ollut
punaista arpea, joka kulki nyt otsasta aina nenänjuureen saakka, ja
kun silmät eivät olleet veriset eikä parta takkuinen. Minun täytyi
lakkaamatta tarkastaa tuota paria; äreän näköisenä, ikäänkuin vähääkään
välittämättä pelionnestaan, mies heitti nappulat pöytään ja työnsi
päällään tyttöä olkapäähän, milloin hän sattui voittamaan, kehoittaen
häntä siten keräämään rahat talteen. Tyttö ottikin käteensä pitkän
puukon, joka oli heidän edessään pöydällä, ja työnsi kiiltävällä
terällä rahat syrjään, aivan kuin hän olisi lakaissut roskia
maasta. He eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, jota vastoin heidän
pelitoverinsa, kaksi nuorta, hurjaa, punanaamaista ja kiilusilmäistä
miestä, kiroili lakkaamatta ranskaksi ja espanjaksi ja pui nyrkkiään
pöytään. Lopulta tyttö näytti kuitenkin ikävystyvän ja katsellessaan
haukotellen ympärilleen hänen silmänsä osuivat minuun, jota hän
siihen saakka ei ollut huomannut. Sillä minun astuessani huoneeseen
oli hän juuri hiukan torkkunut kavaljeerinsa olkapäähän nojautuneena.
Varmaankin minun pukuni herätti nyt hänen, huomiotansa, tai sormus,
joka minulla oli sormessa, tai ehkäpä minä muuten vain miellytin
häntä; joka tapauksessa hän alkoi rivosti iskeä silmää minulle ja
antoi minulle rakastajansa selän takana kaikenlaisia merkkejä, joista
en tullut hullua viisaammaksi; ja kun en millään tavalla yllyttänyt
häntä, pikemmin vain kiiruhdin juomistani päästäkseni sieltä pois,
hyppäsi hän vihdoin, ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, alas
syvämietteisen pelaajan polvelta ja istahti pelotta minun viereeni
penkille, nojaten päätään seinään, niinkuin hän olisi tahtonut
nukkua; mutta salaa hän iski minulle silmää ja painoi jalkansa minun
lähelleni. Arpiniekka mies alkoi vainuta pahaa, puhutteli tyttöä
ankarasti ranskaksi ja käski hänen heti nousta ylös, mutta kun tyttö
oli edelleen nukkuvinaan, hyökkäsi mies vimmoissaan ylös ja käski
minun heti korjata luuni; hän oli muka nähnyt, miten minä olin salaa
antanut tytölle merkkejä ja viekoitellut hänet pois hänen polveltaan.
Vaikka vereni kiehuikin kuullessani tuon hurjan miehen puhuvan, pysyin
kuitenkin aivan rauhallisena ja sanoin, ettei kukaan voinut ajaa minua
täältä pois, koska en ollut kenenkään tiellä ja rehellisesti maksoin
viinini aivan kuin kaikki muutkin. Tämän johdosta hän vimmastui,
raastoi tytön väkivallalla pois penkiltä ja kysyi kapakanisännältä,
miksi hän päästi taloonsa epäilyttäviä henkilöitä, jotka tulivat vain
vakoilemaan ja urkkimaan ja haukkui minua vakoilijaksi, joka aioin
saattaa heidät hirsipuuhun; ja lopuksi, kun tyttö alkoi puolustaa
minua ja sättiä häntä, hän tarttui takin rintamukseeni kiinni ja
repi rikki röyhelykseni. Nyt ymmärsin, mihin pulaan olin joutunut,
varsinkin kun miehen juoma- ja pelitoveritkin asettuivat minua vastaan,
ja isäntä, joka elää noiden lurjusten kustannuksella eikä tarvitse
kursailla rauhallisia porvareita, sanoi minulle ynseästi, ettei
minulla ollut mitään tekemistä hänen talossaan, jonne otettiin vain
hyvätapaisia vieraita vastaan. Hyvä, sanoin minä, sitten en tahdo sen
kauemmin enää häiritä toisten hauskuutta, viskasin rahat pöydälle ja
aioin vetäytyä pois koko jutusta, josta ei missään tapauksessa olisi
kunniaa koitunut. Mutta tartuttuani jo oven ripaan heittäytyy tyttö
äkkiä kaulaani ja pyytää minua ottamaan hänet mukanani, hän oli jo
saanut kyllikseen tästä seurasta ja halusi tulla kanssani kävelemään.
_Allez-vous en_, sanoin minä, _je ne veux pas de vous_ [Menkää pois,
en minä teistä välitä.], ja mitä muuta lienen suustani saanut. Samassa
alkoi ulkona ukkosilma raivota, ja sisällä melske myös yhä kasvoi,
kun tytön rakastaja hyökkäsi hänen jälkeensä ja koetti riistää hänet
minun rinnaltani, ja toisetkin huusivat ja melusivat kilpaa ukkosen
kanssa; tyttö riippui yhä minussa kiinni kuin villikissa, joka
kynsin on takertunut puuhun kiinni, jotta kesken vihaa ja harmia
minua alkoi peloittaa ja ajatus nousi mieleeni: Mitäpä, jos äitisi
näkisi sinut täällä! Samassa välähti niin voimakas salama, että tuo
hurja joukkokin hetkeksi hiljeni, soittajat lakkasivat soittamasta
ja kapakan emäntä alkoi ääneensä rukoilla. Minä käytin tätä hetkeä
hyväkseni, työnsin tunkeilevan tytön luotani ja kiiruhdin ulos. Mutta
päästyäni jälleen sillalle ja kiitettyäni jumalaa siitä, etten ollut
saanut muuta vahinkoa kuin mustelman silmääni, kiiruhtaa äkkiä koko
villi parvi jälkeeni terävin asein, he piirittävät minut keskellä
porrasta, ja jolleivät he olisi olleet hiukan epävakavia jaloiltaan,
niin olisi tosiaankin viimeinen hetkeni koittanut. Tässä tappelussa
auttoi tyttö minua voimainsa mukaan ja kun hän näki, että hänen vanha
heilansa, tuo, jonka kasvoissa oli syvä arpi, pisti minua puukolla
olkapäähän, kirkaisi hän kuin hullu, työnsi minut sillan kaidepuuta
vasten ja viskautui ylitseni. Koska henkeni oli kysymyksessä, vedin
minä pistomiekkani tupesta ja aloin hutkia sillä ympärilleni, jotta
kaikki muut väistyivät tieltä paitsi pääviholliseni, jota humala ja
rakkaus villitsivät. Hän hyökkäsi suoraan miekkaani vasten, mylvähti
vain kerran kuin haavoittunut sonni ja kaatui sitten äänettömänä
kasvoilleen. Haudanhiljaisuus vallitsi nyt kaikkialla, ukkonen yksin
vain jyrähteli ja sillan alla kohisi virta. Mutta kun salama jälleen
välkähti taivaalta, saattoi sen valossa nähdä sotilaspatrullin, joka
marssi saarta kohti. Heittäkää hänet veneeseen, huusi yksi joukosta.
Hän on jo kuollut! sanoi toinen; parasta olisi heittää hänet suin
päin virtaan. -- Sillä välin oli tyttö jo ryhtynyt toimeen ja
pudisteli hiljalleen valittavaa miestä hartioista. _Allons_, huusi
hän, _dépêchez-vous. Voilà les gens-d'armes! On nous attrappera
tous_. [Kiiruhtakaa, santarmit tulevat. Me joudumme kaikki kiinni.]
Ääretön hälinä syntyi kapealla sillalla, kun koetettiin nostaa
syrjään haavoittunutta, eikä kukaan pannut minuun enää huomiota, vaan
saatoin pimeässä ja rankkasateessa esteettömästi paeta paikalta.
Loput te tiedätte, jalo rouva. Ja ajatelkaa nyt itse, miten minun
olisi käynyt, jollei taivas olisi pehmittänyt teidän sydäntänne ja
te ette olisi suonut minulle apuanne. Ääretön häpeä olisi kohdannut
minua, minut olisi otettu kiinni tappelijana, ehkäpä murhaajana
huonomaineisessa paikassa, ei ainoakaan rehellinen mies olisi voinut
todistaa viattomuuttani, ja herra Aufdembühel, sen sijaan että hän
olisi ilmoittanut isälleni ilolla ottaneensa minut vastaan taloonsa,
korkeintaan olisi käynyt minua vankilassa tervehtimässä ja epäillen
pudistanut päätään minun puolustukselleni, sen sijaan että teidän
silmistänne nyt näen, ettette pidä minua ovelana valehtelijana, vaan
säälitte ajattelemattomuuttani ja nuoruuttani ja suotte minulle apuanne.

Tämän pitkän kertomuksen jälkeen, joka silminnähtävästi sairasta
kiihoitti hänen ajatellessansa miten huonosti asia olisi voinut
päättyä, vaipui nuorukainen jälleen alas tyynylleen ja syvään huoaten
sulki silmänsä. -- Olkaa huoleti, sanoi Helena rouva, ja hänen tummat
silmänsä kiilsivät kosteina. Minun talossani teiltä ei tule mitään
puuttumaan, ja kun kerran olen ottanut teidät tänne, niin kohtelen
teitä kuin omaa poikaani, vaikka en kaikesta huomaisikaan, että voin
täysin luottaa teidän sanoihinne. Valentin arvelee, että viikossa
voitte jälleen nousta sairasvuoteelta. Siihen saakka vaadin teiltä vain
yhtä, että sallitte meidän toimia niinkuin parhaaksi katsomme, ettekä
anna kärsimättömyyden eikä synkkien ajatusten pahentaa tilaanne. Jos
haluatte, koska ette itse voi käyttää käsivarttanne, niin kirjoitan
äidillenne ja ilmoitan hänelle missä te olette sekä ettei ole
vähintäkään levottomuuden syytä.

Oi, rakas emäntäni, huudahti nuorukainen ja tarttui Helena rouvan
hihaan painaakseen huulensa sitä vasten, te kohtelette minua tosiaankin
kuin poikaanne, kun vapaasta tahdosta tarjoudutte tekemään vielä
sen palveluksen, jota tuskin olisin uskaltanut teiltä pyytää. Ja
kuitenkin tiedän, minkä hyvän työn te sillä teette äidilleni. Sillä
nuo molemmat vanhukset istuvat kotona nyt kuin kaksi lintua pesässään,
joiden poikanen on ensi kertaa lähtenyt lentoon, ja minä olin luvannut
heti perille tultuani lähettää heille tietoja itsestäni. Mutta kun
te nyt minusta kirjoitatte -- rouva Martina Bruckerille, Ausburgiin,
Verkakadun varrelle -- niin ilmoittakaa asia varovaisesti ja salatkaa
kernaammin onnettomuuden syy, kunnes itse totuudenmukaisesti voin
kaikki hänelle ilmaista. Sillä hän on arka luonteeltaan, ja koska
olen hänen ainoa lapsensa, on hän kaitsenut minua huolellisemmin kuin
tytärtä, jonka vuoksi olenkin aina koettanut olla varuillani ja tuottaa
hänelle niin vähän huolta kuin suinkin. Jos hän nyt saa kuulla, mitä
hänen Kurtinsa jo ensi iltanaan Bernissä on saanut kokea, niin ei
hänellä ole enää ainoatakaan rauhallista hetkeä -- kunnes hän tietää,
että olen päässyt tästä vaarallisesta paikasta jälleen eroon. Mutta
kyllä te itse parhaiten ymmärrätte, mitä tässä on tehtävä. Te tiedätte,
miten äidille on paras kirjoittaa, jotta lohdutus olisi pelkoa suurempi.

Sairas kalpeni lopetettuaan puheensa, ja Valentin kiiruhti paikalle
virvoitellakseen häntä sekä huomauttaakseen suoraan valtiattarelleen,
että tämä jo liian kauan oli viipynyt sairaan luona. Helena rouva antoi
kuiskaten vielä viimeiset määräykset Valentinille ja hiipi sitten
varpaillaan huoneesta. Eteisessä hän tapasi Lisabethin.

Oletko sinä kuunnellut? kysyi hän ankaralla äänellä.

Suokaa anteeksi, äiti, vastasi lapsi. En voinut olla kuuntelematta,
minun täytyi saada tietää, miten kaikki oli käynyt. Jumalan kiitos,
minä olin oikeassa, hän on viaton.

Tule alas, lapsi, sanoi äiti. Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä.
Jos joku tulisi, niin en ole tavattavissa. Minun täytyy mennä
kirjoittamaan hänen äidilleen.

       *       *       *       *       *

Tulipa sittenkin vieras, jota vanha Donate ei voinut käskeä pois eikä
Lisabeth ottaa yksin vastaan: yksi kaupungin raatimiehistä ja eninten
arvossapidetty henkilö pormestarin jälkeen, Helena rouvan sukulainen.
Hän tuli raadin, puolesta pyytämään anteeksi yöllistä häiriötä ja
samalla sanomaan, että huono elämä saarella piakkoin lakkaisi, sillä
kapakka, joka jo kauan oli ollut kaupungin isien silmätikkuna, tulisi
nyt suljetuksi. Mitä viime yön verisiin tapahtumiin tuli, niin olivat
ne vielä selvittämättä. Molemmat tappelijat olivat vajonneet ikäänkuin
maan alle, ukkossade oli pyyhkäissyt pois heidän veriset jälkensä, ja
mahdotonta oli saada selkoa heidän nimistään tai kotipaikoistaan. Ei
mitään muuta oltu löydetty kuin virran mukana ajelehtiva tyhjä vene,
joka eilen oli ollut kiinnitettynä sillan korvaan, sekä hevonen, joka
edellisenä iltana oli jätetty majataloon ja jonka omistaja oli kadonnut
teille tietymättömille.

Tämän puheen aikana vaihtui väri useampaan kertaan Helena rouvan
poskilta, mutta hän ei päästänyt huuliensa yli ainoatakaan sanaa, joka
olisi voinut ilmaista hänen olevan asiasta perillä, joskin hän yhtä
visusti vältti myös sanomasta sanaakaan, mikä suorastaan olisi ollut
valhetta. Jäätyään jälleen yksin hän kirjoitti kirjeen rouva Martina
Bruckerille Ausburgiin, ilmaisematta kuitenkaan mitään, mikä olisi
voinut herättää epäilyksiä pojan käytöksen johdosta, ja sydämellisin
sanoin lopuksi luvaten hoitaa häntä yhtä hellästi kuin oma äiti, koska
taivas ei ollut suonut, niinkuin hän huokaisten lisäsi, hänen tarjota
suojaa talossaan omalle pojallensa.

Tämän kirjeen hän iltapuolella kantoi itse postiin yhdessä tyttärensä
kanssa, sillä ani harvoin hän ilman häntä liikkui ulkona. Ei kumpikaan
puhunut sanaakaan salaisesta vieraasta, ja sittenkin molemmat
ajattelivat vain häntä. Samoin myös illalla, kun he ääneti istuivat
rukkiensa ääressä. Vasta myöhään, kun Donate tuli kertomaan, että kuume
oli noussut ja ettei sairas saanut unta, vaan puhui lakkaamatta sekavia
asioita, mainiten kerta toisensa jälkeen äitiään nimeltä ja pyytäen
päästä ylös voidakseen satuloida hevosensa ja ratsastaa kotiin -- vasta
silloin he neuvottelivat, pitäisiköhän heidän uskoa salaisuutensa
jollekin oppineelle haavurille, vai voisivatko he vain luottaa vanhan
Valentinin kokemuksiin ja taitoon, hän, joka neljäkymmentä vuotta
sitten oli hiukan oppinut haavojen hoitoa ennenkuin hän joutui
herra Amthorin palvelukseen. Helena rouva läksi vihdoin yläkertaan
ja tarkasteli itse haavaa. Siinä ei ollut mitään huolen syytä, ja
uskollinen hoitaja vakuutti myöskin, että sekavat puheet, jotka olivat
pelästyttäneet vanhaa palvelijatarta, johtuivat vain nuorukaisen
verevyydestä, ja että varmaan, viimeistään vuorokauden kuluttua
kaikki vaara oli voitettu. Helena rouva tiesi, että vanhus punnitsi
aina sanansa, ennenkuin hän avasi suunsa ja päästi ne kuuluville. Hän
seisoi hetken aikaa vuoteen ääressä, jossa kuumesairas, tuntematta
häntä, makasi; kerran vain hän sattumalta tarttui häntä käteen kiinni,
nimitti häntä äidiksi ja alkoi iloisesti ja tuttavallisesti puhua hänen
kanssaan, vakuuttaen, ettei hän ollut rakastunut herra Aufdembühelin
tyttäreen, sillä tiesihän äiti, ettei hän koskaan menisi naimisiin,
jollei hän löytäisi jotakuta, joka olisi hänen kaltaisensa; ja sitten
nuorukainen alkoi jälleen ranskaksi kiivaasti haukkua kapakassa
tapaamaansa tyttöä, käski hänen heittää hänet rauhaan eikä kaataa
viiniä hänen takilleen, sillä sormusta hän ei missään tapauksessa
häneltä saisi, ja mitä kaikkea muuta hän lie houraillutkaan. Kaikista
näistä puheista huomasi viisas rouva, joka tunsi hyvin ihmiset, että
sairas oli hyvä ja turmeltumaton mieleltänsä; ja hänen äidillinen
myötätuntonsa nuorukaista kohtaan, jonka taivas niin merkillisellä
tavalla oli lähettänyt hänen hoivaansa, kasvoi siinä määrin, että hän
tunsi melkein harmia huomatessaan, että tämä vieras nuorukainen yritti
tunkeutua sille sijalle hänen sydämessään, joka tähän asti oli yksin
kuulunut hänen kadotetulle pojalleen.

Tämä yö kului rauhattomana ja samoin vielä seuraavakin päivä. Mutta
aivan kuten Valentin oli ennustanut, rauhoittui potilas kolmantena
yönä, ja kun Helena rouva seuraavana aamuna tuli nuorukaista
tervehtimään, loi hän häneen kirkkaan katseen ja ojensi hänelle
haavoitetun kätensä, joka tosin vielä oli avuton, mutta silti hyvällä
parantumisen tiellä. Rouva nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään
ja kielsi häntä mitään tyhmyyksiä tekemästä, ja nuorukainen, joskin
elämänilo jälleen hymyili hänen huulillaan, lupasi kiltisti totella
häntä kuin alaikäinen lapsi. Mutta illalla, kun äiti ja tytär istuivat
kynttilän valossa ja Lisabeth harjoitteli soittokoneen ääressä
erästä muotiin tullutta tanssikappaletta, kuului ovelta hiljaista
kolkutusta. Naiset, jotka eivät olleet tottuneet näin myöhäisiin
käynteihin, vastasivat hiukan hätääntyneinä: "Sisään!" ja samassa
astui heidän nuori vieraansa huoneeseen nojautuneena Valentinin,
käsivarteen, joka olkapäitään kohauttaen koetti selittää, että hänen
oli ollut mahdotonta sen kauemmin hillitä tottelematonta nuorukaista
ja että hän pesi kätensä, jos tästä koituisi pahoja seurauksia. Mutta
Kurt, jonka kalpeille poskille kohosi ilonpuna päästessään vapaaksi
sairasvuoteeltaan, laski hoitajansa käden irti, polvistui leikillään
ankaran emännän eteen ja rukoili armoa, koska hän omin luvin oli
uskaltanut nousta ylös. Hänen tarkoituksensa oli vain toivottaa
hyvää yötä pelastajilleen, ja kiittää talon neitiä, jota hän ei
tuon kauhun-illan jälkeen ollut nähnyt, siitä että hän omin käsin
oli nyhtänyt hänen haavaansa varten palttinan nukkaa sekä leikannut
siteitä. -- Mahdotonta oli vastustaa hänen iloista ja samalla niin
sydämellistä käytöstapaansa, ja yksinpä Lisabethkin, joka tänään,
nuorukaisen astuessa sisään, oli pelästynyt miltei vieläkin enemmän
kuin tuona ukkosyönä, saavutti pian tasapainonsa ja vastasi viisaasti
ja leikillisesti hänen tuttavallisiin puheihinsa. Äidin kehoituksesta
Lisabeth haki hedelmiä ja leivoksia pöytään, ja vieras, joka kaiken
päivää oli paastonnut, alkoi, saatuaan Valentinin suostumuksen,
pureskella valkeilla hampaillaan näitä herkkuja.

Jalo rouva, sanoi hän, minun on mahdoton sanoin selittää, miten
suloiselta minusta tuntuu tämän pöydän ääressä. Nähdessäni silloin
tulen loistavan täältä penkereelle ja ohjatessani askeleeni tulta
kohti, en voinut uneksiakaan, että saisin näin hyvässä rauhassa
ja iloisella mielellä istua täällä. Tietäkää, minä olen varsin
hemmoiteltu kotikissa, ja matkalla tänne, joskin täydellinen
vapauteni ja kaikki uusi minua suuresti viehätti, kaipasin kurjissa
majataloissa, parhaankin ruuan ja tulisimman viinin ääressä istuessani
puhdasta pöytäliinaa, jolle palvelijattaremme kantoi yksinkertaiset
kotiruokamme. En kertaakaan matkan varrella ole voinut käydä
vuoteeseen levittämättä alleni matkaviittaani. Täällä teillä on
kaikki melkein kuin kotonakin rakkaan äitini luona, ainoastaan paljoa
kallisarvoisempaa, ja ainoa eroitus on vain siinä, että minä siellä
saan olla sekä poikana että tyttärenä, jota vastoin täällä minua
siedetään vain siksi, että teidän poikanne, niinkuin vanha ystäväni on
kertonut, paraikaa on matkoilla, ja te omistatte tyttären, jota minun
äitini kauan turhaan on itselleen toivonut.

Nämät sanat kuullessaan ja poissaolevaa poikaa mainittaessa vanha
palvelija hiipi hämillään pois huoneesta, mutta Lisabeth tuli äitinsä
avuksi sanoen veitikkamaisesti, että ihmiset usein itse hankkivat
ristin kannettavakseen, ja jos äiti olisi täysin rehellinen, niin hänen
täytyisi myöntää haluavansa muutakin seuraa kuin vain tällaisen tyhmän
tyttösen, jonka pää on täynnä kaikenlaista typeryyttä, ja joka kuluttaa
puolet päiväänsä turhaan pianon rämpyttämiseen, antaa paistin liiaksi
ruskettua ja jättää liemiruuan liian vaaleaksi ja joka liinojaan ja
nauhojaan varten tarvitsee rahaa loppumattomasti. -- Siihen äiti
puoleksi nauraen huomautti, että Lisabethin kuvaus oli jokseenkin
oikea, joskin hiukan liian musta, ja sitä paitsi oli jokaisen pakko
tyytyä siihen kohtaloon, jonka taivas hänelle oli määrännyt hänen
syntiensä rangaistukseksi. Ja sanoessaan sen hän näytti jälleen kovin
murheelliselta, sillä hän ajatteli, miten nuo hänen sanansa sopivat
häneen itseensä. Mutta nuoret sitä tuskin huomasivatkaan, he jatkoivat
vain iloista keskusteluaan tutustuaksensa toisiinsa lähemmin, joskin
heistä tuntui ikäänkuin he jo vuosia olisivat toisensa tunteneet, ja
kun Lisabeth vihdoin nousi soittokoneen äärestä soitettuaan nuorelle
miehelle äskeiset tanssikappaleet, löi kello kirkontornissa kaksitoista
kummankaan ymmärtämättä, että he olisivat viettäneet muuta kuin
vähäisen hetken toistensa seurassa.

Samoin kävi seuraavina päivinä ja iltoinakin, sillä eroituksella vain,
että aika molempien nuorten ja ehkäpä myös äidin mielestä tuntui yhä
pitemmältä, ennenkuin ulko-ovi suljettiin ja he, pelkäämättä enää
vieraiden tuloa saattoivat istua yhdessä arkihuoneessa ja jutella
puoleen yöhön asti. Kaikkien mielestä tuntui siltä, kuin he aina
olisivat täten yhdessä olleet ja aina edelleenkin tulisivat olemaan, ja
kun heidän samalla oli pakko tehdä se salassa, jotta he eivät antaisi
vierasta ilmi, oli näillä yhdessäolo-hetkillä vielä lisäksi kielletyn
hedelmän viehätys, joka tarttui yksin ankaraan äitiinkin. Hän oli
kyllin viisas huomataksensa, että tässä piili toinenkin vaara kuin
vain se, että joku naapureista voisi päästä heidän salaisen vieraansa
perille ja että hän itse joutuisi kiinni siitä valheesta, joka oli
pelastanut nuorukaisen. Lisabeth, joka aniharvoin ja silloinkin vain
lyhyen hetken oli seurustellut nuorten miesten kanssa, oli nyt jo
yksitoista päivää elänyt saman katon alla vieraan kanssa, ja koska
äiti, päästyään hänen rehellisen ja hienon luonteensa perille, oli
kiintynyt häneen hellästi, niin olisihan ollut liiaksi vaadittua, ellei
tytärkin olisi huomannut kaikkia hänen hyviä ja kauniita puoliansa.
Vieras näytti kuitenkin säilyttäneen täydellisesti sydämensä rauhan,
niin tuttavallisesti kuin hän heidän seurassaan käyttäytyikin, ja
kaikkina noina pitkinä iltoina, jolloin mitä hilpein mieliala vallitsi
heidän keskuudessaan, ei hän lausunut nuorelle tytölle ainoatakaan
sanaa, jolla ei olisi ollut täysin veljellinen sävy. Mutta jos
asianlaita todellakin oli sellainen, ja jollei tuo muuttolintu lainkaan
ajatellut pesän rakentamista, niin sitä pahempi lapselle, ja silloin
äidin velvollisuus oli myös mitä pikimmin tehdä ystävyydestä loppu.
Hän moitti itseään, kun hän ei hennonut kehoittaa jo toipunutta
vierastaan ajattelemaan poislähtöä, koska hän ei itse näyttänyt sitä
ajattelevan. Hän tunsi, miten paljosta hänen täytyisi kieltäytyä,
kun hänellä ei enää olisi poikaa, jonka puolesta huolehtia, kun hän
ei enää saisi kuulla vieraan tuttavallisesti nimittävän häntä "äiti
rouvaksi", tai vieläpä tyttären kanssa kilpaa vain "äiti kullaksi".
Keksipä hän sen tekosyynkin, ettei muka sopinut vierasta kehoittaa
lähtemään talosta. Ja niinpä hän oli sekä hyvillään että pahoillaan,
kun Ausburgista vihdoin saapui vanhemmilta kirje, jossa lopuksi pojan
mieleen teroitettiin, ettei hänen pitäisi väärinkäyttää sen jalon
naisen vieraanvaraisuutta, jota hän sai kiittää hengestään, vaan
niin pian kuin haava salli lähteä kotimatkalle todistaakseen samalla
huolestuneelle äidille, ettei todellista vaaran syytä ollut ja ettei
hän ollut saanut kovin ankaraa rangaistusta ajattelemattomuutensa
palkaksi.

Kun nuori Kurt oli lukenut tämän kirjeen molemmille hoitajilleen, ei
kukaan hyvään aikaan lausunut sanaakaan, ja sittenkin he keskustelivat
vain vakavista tai vähäpätöisistä asioista, kunnes he keskiyön aikana
erosivat toisistaan. Jokainen tiesi, että he olivat nyt viimeistä iltaa
yhdessä, eivätkä kuitenkaan tahtoneet sitä itselleen myöntää. Äiti
ja tytär istuivat vielä kauan jälkeenkinpäin yhdessä koettaen keksiä
kaikenlaista tointa, sillä ei kumpainenkaan halunnut vielä panna maata.
Lisabeth läksi vielä kerran ulos ilmoittamaan jotakin asiaa Donatelle.
Palatessaan takaisin hänellä oli paperiliuska kädessä ja hänen kasvonsa
olivat väriltään yhtä valkeat kuin tuo paperi.

Äiti kulta, sanoi hän änkyttäen, tämän Donate juuri äsken antoi
minulle. Se on _häneltä_. Tahdotteko te sen ensin lukea?

Lue sinä vaan, sanoi äiti. Siinä ei voi olla mitään väärää.

Oi äiti, kuiskasi tyttö, minä en voi sitä lukea, kaikki mustenee
silmissäni. Minä tiedän, että se on hyvästijättö.

Annahan sitten tänne, sanoi Helena rouva ja avasi kirjeen. -- Hän kysyy
sinulta, sanoi hän hetken kuluttua, onko sinulla mitään sitä vastaan,
jos hän pyytäisi minulta sinun kättäsi. Hän tekee sinulle tämän
kysymyksen kirjeellisesti, sillä jos vastaat kieltävästi, niinkuin
hänellä on täysi syy olettaa, koska aina olet vain laskenut leikkiä
hänen kanssaan, niin hän ei halua enää nähdä sinua, vaan matkustaa
kernaammin sanomatta sinulle jäähyväisiä ja pakenee niin kauas kuin
mahdollista täältä.

Tyttö ei vastannut mitään, ja äitikin oli hetken aikaa vaiti. Äkkiä
Helena rouva tunsi lapsensa kietovan kätensä hänen kaulaansa, painavan
kosteat silmänsä hänen poskeaan vasten ja kuuli pehmeitten huulien
kuiskaavan hänen korvaansa: Minä olisin menehtynyt, äiti, jollei hän
olisi pitänyt minusta! -- Silloin äiti veti hänet polvelleen, niinkuin
hän ei vuosikausiin enää ollut tehnyt, painoi hänet lujasti rintaansa
vasten ja sanoi vapisevin huulin: Jumala siunatkoon teitä, rakkaat
lapseni. Te voitte nyt paljon minulle hyvittää!

Tänä yönä ei kukaan ummistanut silmäänsä; vasta aamuyöstä he nukahtivat
pari tuntia, ja töintuskin tyttö, joka jälleen oli iloisella mielellä
eikä suinkaan olisi tahtonut häiritä äidin lepoa ja rauhaa, saattoi
malttaa kunnes tämä nousisi vuoteeltaan ja veisi vastauksen hänen
armaalleen. Kun Helena rouva vihdoin astui yläkertaan, oli vieras
syvässä unessa, sillä hänkin oli vasta myöhään, tai oikeammin hyvin
varhain saanut unen päästä kiinni, ja hän istahti hetkeksi vuoteen
laidalle tarkastellen nuoren miehen miellyttäviä kasvoja, joilla
unessakin kuvastui toivoa ja rohkeutta. Mutta kun hän nukkui yhä
edelleen, mainitsi Helena rouva häntä nimeltä. Silloin nuorukainen
hypähti pelästyneenä pystyyn eikä ensi hämmästyksessään tiennyt mitä
sanoa, varsinkin kun hänen mieleensä heti iski kysymys, tokko äidillä
oli tietoa hänen kirjeestään ja mitähän hän siihen aikoi sanoa. Mutta
vaikka Helena rouvan kasvot olivatkin vakavat, niin rauhoittivat ja
tyynnyttivät jo hänen ensi sanansa nuorukaista. Rakas poikani, sanoi
hän, teidän ei sovi täällä enää kauemmin viipyä. Sen jälkeen mitä te
olette lapselleni kirjoittanut en voi kehoittaa teitä enää kauemmin
vastaanottamaan meidän vähäistä vieraanvaraisuuttamme. Niin pian kuin
olette kerännyt tavaranne, täytyy meidän erota, Valentin saattaa teidät
puutarhanportille ja te saatte poiketa majataloon noutamaan hevostanne
ja selittää siellä pitkää viipymistänne miten parhaiten osaatte. Minä
toivon myöskin, että te ette ennen lähtöänne puhuttele lastani muulla
tavalla kuin jos te edelleenkin olisitte aivan vieraita toisillenne.
Hän on kiintynyt teihin koko sydämestänsä, enkä minäkään, suoraan
sanoen, voi toivoa mitään hartaammin, kuin että saisin näin herttaisen
pojan, koska -- Helena rouva huokasi syvään -- olen kadottanut oman
poikani, josta teille joskus myöhemmin tahdon kertoa. Mutta minä en
halua, että teidän vanhempanne epäilisivät meidän hoitaneen teitä
ja kietoneen teidän kiitollisen sydämenne pauloihin saadaksemme
tyttäremme naitetuksi; sitäpaitsi voisitte te itsekin vielä sitä katua
ja jouduttuanne jälleen maailmalle ihmetellä, miten te paremman seuran
puutteessa olitte voinut huomata jotain erikoista minun vaatimattomassa
lapsessani. Lähtekää siis meidän luotamme vaihtamatta sitovia
lupauksia, siten lapsellanikin on tilaisuus punnita nuoren sydämensä
tunteita ja päästä selville siitä, ettei hän vain säälin tunteen ja
seikkailun viehätyksen vallassa ole kuvitellut mielessään teitä siksi
mieheksi, jonka taivas hänelle on sulhaseksi määrännyt.

Keskusteltuanne vanhempienne kanssa ja saatuanne heidän suostumuksensa
voitte ilmoittaa meille kirjeellisesti tai suullisesti, jos yhä
edelleen pysytte päätöksessänne, ja silloin jumalakin on antava teille
siunauksensa, jos tämä liitto todellakin on taivaissa säädetty. Ja
nyt minä jätän teidät, rakas poikani, ja odotan teitä aamiaiselle,
sillä te ette saa lähteä nälkäisenä talostani, joskin minun on pakko
toistaiseksi vielä tuomita ikävöivä sydämenne paastoamaan.

Hän nousi istualtaan suudeltuaan äidillisesti otsalle nuorukaista,
joka onnesta sanattomana oli kuunnellut hänen sanojansa. Mutta
jos nuorukainen tämän rakkauden osoituksen johdosta toivoi, ettei
rouva pitäisi kiinni ankarasta vaatimuksestaan, vaan sallisi
hänen ennen lähtöä sulkea rakastettu tyttö syliinsä, niin hän ei
tuntenut äidin yksivakaisuutta, jonka sydämessä ankaruus ja hellyys
oli niin ihmeellisellä tavalla sulautunut yhteen. Aivan niinkuin
Helena rouva edeltäpäin oli vaatinut kävi kaikki hyvästijättäessä,
ja jollei Lisabeth, ojentaessaan nuorukaiselle kätensä, olisi
samalla luonut häneen katsetta, joka vastasi täysin perinpohjaista
rakkaudentunnustusta ja uskollisuuden valaa, niin olisi hän varmaan
lähtenyt talosta pikemmin epätoivon kuin iloisten toiveiden vallassa
ja epäillyt tokko hän täällä sittenkään oli löytänyt sitä sydäntä,
joka pysyisi hänen omanaan elämässä ja kuolemassa. Ylös huoneeseensa
hän jätti pöydälle sormuksen paperiin käärittynä, johon hän oli
kirjoittanut pari riviä äidille pyytäen häntä -- "säilyttämään tämän
muiston, kunnes hän sallisi hänen tarjota sen hänen lapselleen".
Valentinille ja Donatelle oli hän niin runsaasti korvannut heidän
vaivansa ja huolenpitonsa, että nuo kelpo ihmiset jäljestäpäin
hyökkäsivät emäntänsä luo arvellen, että vieras herra varmaan oli
erehtynyt. Mutta kun he huomasivat, että Lisabethin silmät olivat
itkettyneet, poistuivat he ääneti ja alkoivat keskenään tehdä
johtopäätöksiään.

Oli parhaillaan sydänpäivän aika, jolloin useimmat ihmiset pysyttelivät
kotonaan, ja Kurt kenenkään huomaamatta saattoi Helena rouvan
puutarhasta pujahtaa ulos. Pari tuntia kului äidin ja tyttären
vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. He koettivat vain kaikella
tavalla osoittaa toisilleen rakkautta, uskaltamatta kuitenkaan katsoa
toisiaan silmiin, ikäänkuin he olisivat tahtoneet salata toisiltaan
jotakin. -- Kun päivä hiukan viileni, aikoi äiti juuri kehoittaa
tytärtään, joka yksin käveli puutarhassa, ottamaan hattunsa ja huivinsa
ja seuraamaan hänen mukanaan alas kaupungille, kun Valentin äkkiä
astui levottomana sisään ja ilmoitti, että raatimies, joka toista
viikkoa sitten oli käynyt talossa, pyrki jälleen rouvan puheille.
Hänellä oli jotain hyvin tärkeää ja kiireellistä asiaa. Helena
rouva, joka ensi hädässä pelkäsi Kurtin tehneen itsensä syypääksi
johonkin varomattomuuteen, ennätti vain kieltää vanhaa palvelijaa
ilmaisemasta mitään Lisabethille, kun komea herra astui jo sisälle ja
paljoa virallisemmalla äänellä kuin edellisellä kerralla pyysi saada
keskustella Helena rouvan kanssa kahdenkesken. Astuttuaan pieneen
työhuoneeseen ja käytyään tuolille istumaan sekä karaistuaan useampaan
kertaan kurkkuansa ja siloiteltuaan pukunsa laskoksia alkoi hän hiukan
nolona puhua:

Minun on turha sanoa, arvoisa kälyni, miten jokainen meidän
kaupungissamme, niin hyvin virkamies kuin yksityinenkin, pitää
arvossa sekä teidän sukuanne ja taloanne että teidän persoonaanne ja
erinomaisia ominaisuuksianne, samoinkuin teidän miesvainajanne nimi ja
muisto on säilynyt kaiken hyvän ja jalon esikuvana jokaiselle. Siksipä
kaikki, jotka tuntevat teidät, tahtoisivat pitää teistä loitolla kaikki
huolet ja surut ja parhaansa mukaan tarjota teille lohdutustansa.
Teiltä ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, miten kaikki ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet olla koskettelematta sitä
haavaa, jonka teidän poikanne huonolla käytöksellänsä on teille
tuottanut, ja minä, joka olen sekä ystävyyden että sukulaisuuden
siteillä teihin sidottu, en mistään hinnasta olisi tahtonut mainita
teille poikanne nimeä, jollei virkani nyt sitä vaatisi. Älkää siis
tehkö tätä raskasta tehtävääni vieläkin vaikeammaksi kieltäytymällä
ilmoittamasta minulle suoraan ja rehellisesti, mitä tietoja teillä
viime aikoina on ollut hänestä ja missä hän teidän oletuksenne mukaan
nykyään oleskelee.

Teidän kysymykseenne, vastasi äiti ilmaisematta ainoallakaan kasvojen
eleellä tai äänen sävyllä, miten ankarasti hänen sydämensä sykki,
täytyy minun vastata, että Pyhäinmiestenpäivänä on kulunut täsmälleen
neljä vuotta siitä, kun viimeksi näin poikani, ja etten koko tänä
aikana ole saanut häneltä lohdutuksekseni ainoatakaan suullista tai
kirjallista tietoa. Sallikaa minun nyt vuorossani kysyä, mikä antaa
teille aihetta tiedustelemaan onnettoman poikani kohtaloa, sillä,
olkoon hänen rikoksensa mikä hyvänsä, niin ei hän ainakaan yhdeksään
vuoteen ole enää antanut kotikaupungilleen valituksen syytä.

Raatimies rykäisi uudestaan ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen, jona
aikana hän näytti hämillään etsivän sopivia sanoja: Kuunnelkaa minua
rauhallisesti, arvoisa ystävä ja käly, älkääkä pelästykö, jos puheeni
tuntuu teistä ihmeelliseltä ja mahdottomalta. Toistaiseksi on vain
oletus, kysymyksessä, joka, jos jumala niin suo, raukeaa tyhjiin.
Te muistatte varmaan tuon yön, jolloin vahtisotamiehet tunkeutuivat
luoksenne ja saarella hurjasti tapeltiin, kävinhän seuraavana päivänä
luonanne pyytämässä anteeksi häiriötä. Kapakka, joka tuotti teille niin
paljon ikävyyttä, on nyt suljettu ja kaiken yöllisen rauhattomuuden
pesä hävitetty. Tuon yön jälkeen ei ole myöskään jälkeäkään nähty
noista rauhanhäiritsijöistä, ja siksi alettiinkin jo epäillä,
että vartijat, viinin kiihoittamina, olisivat ehkä nähneet vain
kummituksia. Mutta eilen illalla, juuri kun neuvoskunnan kokous oli
päättymäisillään, tuotiin eteemme eräs nuori nainen, joka oli pyytänyt
haudankaivajaa kaikessa hiljaisuudessa hautaamaan erään ruumiin, jota
hän säilytti huoneessansa; hän pelkäsi näet, että hän, joka oli vieras
paikkakunnalla, voisi joutua edesvastuuseen jos kävisi selville, että
mainittu mies oli kahakassa saanut kuolettavan iskun. Sen vähän,
minkä tuo nainen omisti -- kaikesta päättäen hän ei ollut muuta kuin
ranskalainen ilotyttö, joka osasi töin tuskin kymmenen saksalaista
sanaa -- hän oli tarjonnut haudankaivajalle palkaksi, jos hän pitäisi
asian salassa, mutta kun tämä piti velvollisuutenaan ilmaista asiasta
asianomaisille ja toi hänet oikeuden eteen, oli tyttö myös siihen
muitta mutkitta alistunut, ja meidän kuulustellessamme häntä hän
vakuutti pyhästi olevansa aivan syytön. Vainaja, joka oli ollut hänen
rakastajansa ja joka Lyonista asti oli kuljettanut häntä mukanaan
matkoillaan, oli tuona yönä joutunut riitaan erään muukalaisen kanssa,
joka sillalla oli pistänyt häntä tikarilla. Vahtisotamiesten rientäessä
paikalle oli tyttö kaikessa kiireessä kahden toverin avustamana
saanut miehen veneeseen ja kuljettanut hänet erääseen huonomaineiseen
majataloon, jonne he edellisenä iltana olivat saapuneet. Kun toverit
olivat huomanneet, ettei miehestä enää ollut paljonkaan toivoa,
livahtivat he tiehensä, mutta tyttö jäi uskollisesti haavoittuneen luo
ja hoiti häntä yöt päivät, vieläpä oli majatalon isännälle vakuuttanut
hänen parantuvan ja luvannut runsaasti palkita hänen vaivansa, jos
hän malttaisi vain pitää suunsa kiinni. Vasta sitten kun mies oli
vetänyt viimeisen hengenvetonsa, oli tyttö alkanut huolehtia omasta
kohtalostansa; sillä viimeiset varat, kapakassa voitetut pelirahat,
olivat sairauden aikana loppuneet, ja vähäiset koristeensa hän oli
myönyt eräälle juutalaiselle, voidakseen saada miehen hautaan. Omasta
toimeentulostaan, lisäsi hän välinpitämättömästi, hän ei suuresti
huolehtinut, sillä olihan hän nuori ja kaikeksi onneksi kauniskin,
kunhan hän vain pääsisi täältä vapaaksi ja saisi matkustaa maahan,
jossa hänen puhettansa ymmärrettäisiin. Vainaja oli tosin kohdellut
häntä hyvin, antanut hänelle vaatteita, ruokaa ja lahjoja, mutta paljon
iloa ei hänellä silti ollut hänestä ollut, sillä hän oli ollut äreä
luonteeltaan, eikä aito-ranskalainenkaan nimestään huolimatta, vaan
luultavasti elsassilainen. Hän oli nimeltään Laporte, paljon hän oli
maailmaa kiertänyt ja hankkinut itselleen upseerinarvon Hollannissa,
mutta yleensä välttänyt puhumasta menneisyydestään. Hänen päähänsä oli
juolahtanut lähteä Sveitsiin vasta sitten, kun hän ei tiennyt enää
mistä hankkia itselleen varoja. Tyttö ei ollut kuitenkaan päässyt
selville siitä, oliko hänellä täällä ehkä salattu aarre, vai muuten
hyviä ystäviä, jotka olivat hänelle jotain velkaa ja joiden luo hän
milloin hyvänsä saattoi mennä ja saada sen verran, että hän jonkun
aikaa jälleen saattaisi huolettomasti elää. Kaikki tämä oli täyttä
totta, enempää ei tyttö itsekään sanonut tietävänsä eikä voivansa
ilmaista, vaikka häntä kuinka tyystin tahansa tutkittaisiin.

Tämän ilmoituksen johdosta, jonka Fleurette, niinkuin naisen
nimi kuului, oli antanut, haetti pormestari vielä eilen illalla
vainajan ruumiin majatalosta, jossa ei kellään ollut tietoa miehen
kuolemasta, ja kuljetutti sen sairaalaan, jossa se laskettiin
paareille ruumishuoneeseen, kunnes asiasta pöytäkirja laadittaisiin
ja vainaja, joka ei kuulunut täkäläiseen seurakuntaan, voitaisiin
haudata hautausmaan muurin viereen. Siksi aikaa kysymyksessä oleva
neitonen suljettiin vankilaan. Kun me tänä aamuna läksimme katsomaan
kuollutta ja ruumiintarkastaja oli todennut, että vainajaa oli
isketty leveällä, saksalaisella miekalla neljännen ja viidennen
kylkiluun väliin ja että täytyi suuresti ihmetellä, miten haavoittunut
niinkin kauan oli voinut pysyä hengissä, tutkimme me niinikään hänen
vaatteitansa ja vähäistä omaisuuttansa, jotka todistivatkin naisen
ilmoitukset aivan oikeiksi. Upseerinvaltakirjaan oli nimi Laporte
merkitty; muita papereita ei hänen hallussaan ollutkaan. Kirjuri
aikoikin jo lopettaa pöytäkirjan, kun haavuri huomautti meille, että
vainajalla oli sinettisormus vasemmassa kädessään. Sormus, joka oli
paksua kultaa ja hyvin omituinen muodoltaan -- keskeltä sitä koristi
veripunainen karneoli -- ei irtaantunut millään voimalla sormesta.
Mutta kun sattumalta kumarruin kynttilä kädessä lähemmin tarkastaakseni
sormusta, sillä olen innokas muinaisesineiden kerääjä, niin suureksi
ihmeekseni ja kauhukseni huomasin, että kiveen oli piirretty vaakuna,
joka täsmälleen -- älkää kauhistuko; voihan se, niinkuin sanottu, olla
vain sattuma -- täsmälleen oli samanlainen kuin Amthorien sukuvaakuna:
kaksi korureunusta kannattavaa hirttä, niiden välissä avonainen ovi ja
reunuksen yläpuolella tähti. Kynttilä heilui kädessäni, varsinkin kun
samalla olin huomaavinani noissa kalpeissa, parrakkaissa kasvoissa,
jotka ensi hetkessä olivat näyttäneet aivan vierailta, jotain, joka
muistutti suuressa määrin -- antakaa minulle anteeksi, arvoisa käly,
jos tuotan teille tuskaa -- mutta ne muistuttivat suuressa määrin jalon
ystäväni, teidän mies vainajanne kasvoja, sellaisina kuin näin ne
viimeisen kerran hänen hautajaispäivänään, hänen maatessaan elottomana
avonaisessa arkussa.

Kunnianarvoisa mies, päästyään näin pitkälle kertomuksessaan, vaikeni
hetkeksi, uskaltamatta kohottaa katsettaan vastassa olevaan naiseen;
eikä hän sittenkään voinut aavistaa sen onnettomuuden täyttä mittaa,
joka nyt uhkasi rouva raukkaa. Sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan
siitä, että Helena rouvan _molempien_ lasten kohtalo riippui siitä,
oliko tuo vieras hänen poikansa vai ei.

Olkaa huoleti, rakas ystävä, lausui raatimies vihdoin ja pyyhkäisi
kädellään kylmää hikeä otsaltaan; en ole puhunut tästä huomiostani
kellekään muulle kuin pormestarille, jonka te tunnette rehelliseksi ja
teidän perhettänne suosivaksi mieheksi. Minä kysyin häneltä, emmekö
olisi voineet kätkeä tätä surullista oletusta vain omiin sydämiimme.
Olisihan mahdollista, että joku Amthorin suvun haara aikoja sitten
olisi muuttanut pois maasta, vaihtanut siellä nimensä toiseksi, mutta
silti säilyttänyt vaakunansa. Sitä vastoin en maininnut sanallakaan
sitä seikkaa, että mielestäni olin huomannut jotain tuttua noissa
kasvoissa, joita syvä arpi vääristi, koska hän itse, kun me myöhemmin
vielä uudestaan tarkastelimme vainajan kasvoja, ei huomannut niissä
mitään, mikä olisi muistuttanut Andreasta, vaikka hän kuitenkin sanoi
useasti nähneensä hänet yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Hän oli
kuitenkin sitä mieltä, ettei meillä ollut oikeutta salata teiltä
tätä omituista tapausta. Jos kaikista oletuksista huolimatta vainaja
sittenkin olisi teidän poikanne, jonka päivät siten olisivat näin
surkeasti päättyneet, niin äidille olisi suotava se katkera lohdutus,
että hän, joka on kantanut häntä sydämensä alla, saisi myös antaa
hänelle viimeisen siunauksensa. Muodollisesti olisi myöskin väärin
tyytyä vain maailmaa kiertävän tytön ilmoitukseen, koska kuitenkin niin
helpolla on saatavissa pätevä todistus, varsinkin kun myöhemminkin,
kuolemantapausten, perintöjen ja sen kaltaisten varalta olisi hyvä
päästä varmuuteen ja siten välttää kaikkea riitaa ja ikävyyttä. Siksipä
hän kehoitti minua menemään teidän luoksenne, esittämään asian teille
ja pyytämään teitä käymään sairaalassa, vaikkapa aivan salassakin,
jotta ei turhaan melua ja ikävyyttä nostettaisi.

Raatimies nousi nyt tuoliltaan ja astui ikkunan ääreen, jotta rouvalla
olisi aikaa koota ajatuksensa ja tehdä päätöksensä. Neljännes tunti
kului hyvinkin, jona aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin
kellon nakutusta, jonka Lisabethin iso-isä aikoinaan oli lahjoittanut
miniälleen ja antanut kaivertaa sen numerotauluun Amthorien
sukuvaakunan; aika ajoittain kaikui myös ulkoa korppien ääntä, jotka
liitelivät penkereen yläpuolella, tai vähäistä kumahdusta, kun
täysinkypsä omena putosi puusta alas maahan.

Vihdoin rouva nousi paikaltaan ja lähestyi vanhaa ystäväänsä, joka
huolissaan kohtasi hänen silmiensä jäykistyneen katseen. Minä kiitän
teitä, sanoi Helena rouva, että tulitte luokseni ja hellävaroen
täytitte raskaan velvollisuutenne. Sanokaa kunnianarvoiselle herra
pormestarille, että saavun kello yhdeksältä paikalle ja pyydän,
että sairaalan sivuovella silloin olisi jokin luotettava mies minua
vastassa, jotta ei kukaan saisi tietoa tästä vaikeasta käynnistäni eikä
tilaisuutta levittää siitä tietoa kaupungilla. Kaiken muun minä heitän
jumalan käteen; hän ohjaa kaikki parhaiten.

Minä itse odotan teitä sairaalan portilla, sanoi raatimies. Jumala
antakoon teille voimaa ja täyttäköön meidän toiveemme, että tässä
sattuma vain olisi kysymyksessä.

Amen! sanoi Helena rouva käheällä äänellä, joka kuului aivan
toivottomalta.

Sitten vieras lähti. Niin pian kuin Helena rouva jäi yksin, vaipui
hän seisoaltaan polvilleen maahan, ja hänen äidin sydämensä täyttyi
katkeralla surulla ja tuskalla.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli jo pimeä, kun Lisabeth, joka puutarhassa keskusteli vanhan
Donaten kanssa, herätti puheellaan Helena rouvan tainnoksista. Heti
sen jälkeen astui tyttö sisään ja näki äidin istuvan kirjoituspöydän
ääressä, ikäänkuin hänen tehdessään tilejä tai kirjoittaessaan kirjeitä
pimeys olisi yllättänyt hänet.

Äiti kulta, sanoi Lisabeth, hän on lähettänyt minulle uuden kirjeen,
eräs poika jätti sen Donatelle, hän kirjoitti sen vasta sitten, kun hän
jo oli ratsastanut kaupungin portista ulos, koska te olitte luvannut,
että hän _kaukaa_ saisi minulle kirjoittaa. Tahdotteko lukea sen? Hän
sanoo, että voin luottaa hänen uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin
teidän rakkauteenne, ja ettei mikään muu kuin kuolema voi eroittaa
meitä toisistamme.

Tyttö ojensi äidille kirjeen, mutta tämä ei ottanut sitä käteensä. Jätä
minut hetkeksi yksin, vastasi hän; minulla on hiukan mietittävää.

Tyttö poistui iloiten siitä, että sai pitää aarteensa yksin. Mutta
rouva istui vielä ainakin tunnin aikaa yksin pimeässä huoneessa,
synkkien ajatusten vallassa, joita ei ainoakaan taivaallinen säde
valaissut. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei vainajan sormus ollut
sama, jonka hän oli painanut Andreaksen sormeen ensi kertaa mennessään
ehtoolliselle hänen kanssansa. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, että
sormus sattumalta olisi joutunut jonkun toisen sormeen. Vainaja, joka
makasi sairaalan ruumishuoneessa, miekanisku rinnassa, ei voinut olla
kukaan muu kuin hänen hellästi rakastettu ja katkerasti kaivattu
poikansa. Ja mies, joka oli ottanut hänen poikansa hengiltä, joskin
puolustaessaan omaa henkeään, oli sama nuorukainen, jolle hän oli
luvannut tyttärensä, ja joka muutaman viikon perästä ehkä sulhasena
astuisi hänen kotiinsa ja iloa säteilevin kasvoin riistäisi häneltä
hänen toisenkin lapsensa, niin että hän kadottaisi hänen kätensä
kautta kumpaisetkin. Hän vihasi tänä hetkenä tuota nuorta miestä,
hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli astunut hänen taloonsa, hän
kirosi omaa kieltään, joka oli luvannut hänelle suojaa, vieläpä
valheella vahvistanut suostumuksensa, kun hän oli kätkenyt hänet
takaa-ajajiltansa. Ja samalla hän kuitenkin sydämessään pyöräytti
kirouksensa; sillä hengessä hän näki edessään viattomasti syytetyn
rehelliset kasvot, kuuli hänen kirkkaan äänensä, ja hänen mieleensä
nousivat hänen omat sanansa, kun hän oli luvannut hoitaa häntä kuin oma
äiti konsanaan; samalla hän kuuli myös jälleen tyttärensä äänen, kun
tämä edellisenä iltana oli astunut hänen luokseen nuorukaisen kirje
kädessään ja sanonut: Minä olisin menehtynyt, äiti kulta, jollei hän
olisi rakastanut minua. Hän tunsi lapsensa ja tiesi, ettei tämä tyhjiä
loruillut. Hän tiesi myöskin, mitä hän oli velkaa tälle lapselle, joka
vuosikausiin tuskin oli saanut sen verran rakkautta häneltä, kuin
äidin velvollisuus vaati. Eikö hän tuntisi katkeraa vihaa veljeään
kohtaan, joka hurjisteltuaan vuosikausia maailmalla palasi kotiin
tuottaakseen vain äidilleen uutta surua ja hävittääkseen sisarensa
elämän onnen? Ei, tuumi voimakas nainen itseksensä, se ei saa tapahtua.
Ei kukaan muu kuin minä itse ole syyllinen; minä olen syypää tähän
surulliseen loppuun, minun mieletön heikkouteni ja myöntyväisyyteni,
minun sokea rakkauteni. Minä yksin saan myös kärsiä rangaistuksen.
Minä en saa iloita pojasta, jonka jumala kadotetun poikani sijaan on
minulle antanut, vaan minun on vielä toisestakin lapsestani luovuttava
ja jäätävä yksin murheeseen, jonka kaksinkertaisella valheella olen
saavuttanut!

Hän vaipui jälleen synkkiin mietteihinsä, kunnes tuomiokirkon kello
löi yhdeksän. Silloin hän säpsähti, kokosi kaikki voimansa ja pyysi
Lisabethin tuomaan hänelle päähineensä, sillä hänen oli pakko vielä
lähteä ulos. Lapsi, joka ihmetteli näin myöhäistä ulosmenoa, ei
uskaltanut kuitenkaan mitään kysyä, sitä paitsi oli hän viime aikoina
itse kokenut niin paljon, ettei hän malttanut kauan ihmetellä, vaan
vaipui omiin unelmiinsa. Vanha Valentin ei voinut kuitenkaan olla
kysymättä, pitäisikö hänen sytyttää lyhty ja näyttää tietä rouvalle.
Mutta tämä pudisti vain ääneti päätään, veti paksun harson silmilleen
ja läksi ulos.

Sairaalaan ei ollut pitkältä, mutta sittenkään hän ei ollut päästä
perille saakka. Herra jumala, rukoili hän, vapauta minut tästä
elämästä! Liian kovasti sinä palvelijatartasi koettelet! -- Ja
kuitenkin hänen mielensä paloi eteenpäin, sille paikalle, missä hän
viimeisen kerran saisi nähdä kadotetun poikansa kaivatut kasvot.

Lähestyessään sitä paikkaa, missä vanha sairaala ja sen rappeutunut
kappeli seisoivat, astui mustaviittainen mies häntä kohti ja mainitsi
hiljaa häntä nimeltä. Hän tunsi heti vanhan ystävänsä, raatimiehen,
mutta ei vaihtanut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja tämä opasti
hänet taloon, avattuaan sivuportin avaimellaan. He astuivat saliin,
jossa kynttilän himmeässä valossa sairaalan vahti torkkui penkillä.
Askelten ääni herätti hänet, mutta raatimiehen annettua hänelle merkin,
hän pysyi alallaan ja seurasi vain unisin katsein, miten raatimies
sytytti toisen kynttilän ja astui sitten rouvan edellä edemmäksi. He
laskeutuivat muutamia portaita alemmaksi ja saapuivat pitkän käytävän
kautta jonkinmoisen kellarin ovelle, joka oli hiukan raollaan. Jos
tahdotte kernaammin mennä yksin sisään, sanoi mies, niin ottakaa
kynttilä. Minä odotan sen aikaa käytävässä.

Helena rouva nyökkäsi päätään vastaamatta sanaakaan, otti tinaisen
kynttiläjalan käteensä ja astui ruumishuoneeseen.

Matalassa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinät olivat paljaat ja
savun ja vanhuuden mustaamat, ei ollut minkäänlaista kalustoa. Keskellä
lattiaa seisoivat vain karkeatekoiset paarit, joille oli levitetty
puoleksi mädänneitä olkia. Siinä ruumis lepäsi, täysissä pukimissaan,
harmaan paarivaatteen alla, joka töin tuskin ylettyi peittämään
kuolleen pitkää ruumista. Kun rouva kynttilöineen astui sisään, kiiti
olkien keskeltä pari rottaa, jotka olivat nakerrelleet saappaita,
pelästyneinä loukkoonsa. Rouva ei sitä huomannut. Hänen katseensa kulki
vain ruumiin pääpuolta kohti, missä valkea otsa pisti esiin vaatteen
alta ja jonka yli tumma arpi kulki alas kulmakarvoille. Hän laski
kynttilän muurikomeroon ja kooten viimeiset voimansa astui lähemmäksi
kohottaakseen vaatetta. Yhden ainoan silmäyksen hän loi vainajan
kasvoihin, joihin kuolinkamppailu oli uurtanut syvät vakonsa; sitten
hän lyyhistyi paarien viereen maahan.

Hän ei mennyt kuitenkaan tainnoksiin, jalat vain eivät kannattaneet
häntä kauemmin; henkisesti hän oli valveillaan ja hänen sydämessään
avautuivat kaikki vanhat haavat ja alkoivat vuotaa verta. Hän makasi
polvillaan maassa, kädet ristissä helmassaan, silmät kiintyneinä
kuolleen pojan kasvoihin, jotka ilmeeltään melkein vihamielisinä olivat
kääntyneet synkkää seinää vasten. Koko elämänsä hän olisi uhrannut,
jos nuo silmät vielä kerran olisivat auenneet ja luoneet häneen
jäähyväiskatseen, jos nuo kalpeat huulet vielä yhden ainoan kerran
olisivat nimittäneet häntä äidiksi! --

Mies, joka seisoi ulkona käytävässä, oli kuulevinaan voihkinaa
ruumishuoneesta. Mitä se oikeastaan tarkoitti, siitä hän ei päässyt
selville. Jos Helena rouva oli tuntenut vainajan pojaksensa, niin hänen
ei ollut lupa häiritä äidin valitusta. Äkkiä hän kuuli hänen askeliensa
jälleen lähenevän ovea ja näki hänen astuvan ulos kynttilä kädessä,
näki hänen kulkevan suorana ja pää pystyssä, ikäänkuin ei mikään isku
olisi hänen selkäänsä käyristänyt, ja silmät ilmeettöminä, täysin
avoinna. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään.

Olen antanut teidän odottaa, sanoi Helena rouva; se oli aivan turhaa.
Yksi ainoakin katse riittää paljastamaan äidille totuuden. Mutta tämä
käynti rasitti kovin voimiani. Minun täytyi hiukan levähtää.

Siis se ei ole hän? huudahti uskollinen ystävä. Jumalan kiitos!

Iankaikkisesta iankaikkiseen! sanoi Helena rouva. Lähtekäämme pois.
Täällä on niin kaameaa.

Hän astui nopeasti edeltä valaisten tietä kynttilällä ja nousi vakavin
askelin portaita ylös. Hallissa, jossa vartija istui, hän asetti
kynttilän taas pöydälle eikä hänen kätensä edes enää vapissut.

Pitäkää huolta siitä, sanoi raatimies uniselle vartijalle, että
huomenna aamulla kello viideltä haudankaivaja toimittaa ruumiin
viimeiseen lepoonsa.

Hauta on jo kaivettu, herra, sanoi vartija, me asetamme hänet erään
murhamiehen viereen, joka vuosia sitten haudattiin tänne.

Ei toki, vastasi raatimies, ei hänen paikkansa ole epärehellisten
parissa, joskin hän muukalaisena on haudattava lähimmäksi muuria. Hänen
tyttönsä on myöskin luvannut maksaa haudankaivajan kulut. Sen mukaan on
toimittava.

Pyytäisin vielä kysyä, sanoi mies, saako ranskalaiselle neidelle antaa
viiniä ja paistettua kyyhkyspaistia, jota hän haluaa saada? Hän lupaa
maksaa, väittää hän; hän on muuten hyvissä voimissa, pari tuntematonta
maankiertäjää kävi häntä vankilassa tervehtimässä ja he juttelivat
kolme tuntia hänen kanssaan. Vartijan piti ajaa heidät pois, kun
ilta tuli; neiti ei ollut siihen kuitenkaan lainkaan tyytyväinen, ja
vastikään hän lähetti vahdin kutsumaan minut hänen luokseen, koska aika
tuntuu hänestä pitkältä.

Järjestystä on tyystin seurattava, murahteli raatimies. Huomenna
hän pääsee vapaaksi, jolloin hän voi mielin määrin jatkaa jälleen
jumalatonta elämäänsä, kunhan hän vain joutuu pois meidän silmistämme.
Hyvää yötä.

Raatimies kääntyi Helena rouvan puoleen, joka oli jo vetäytynyt ovelle
ja seisoi siellä seinää vasten nojautuneena. Saattaessaan häntä
kotiin raatimies sätti tyttöä, jonka omallatunnolla varmaan myöskin
vainajan kuolema oli ja joka koetti pauloihinsa kietoa jo uusia uhreja,
ennenkuin edellinenkään oli multaan peitetty. Hänen sydämeltään oli
raskas paino hellinnyt, nyt kun hän tiesi, ettei tuo Laporte ollut
mikään Amthor, ja hän toivoi, että oikea Andreas oli vielä palkitseva
äidilleen kaiken sen surun, jonka hän hänelle oli tuottanut. Ja
sydämestään hän lausui hänelle kiitoksensa siitä vaivannäöstä, jonka
tämä myöhäinen käynti hänelle oli tuottanut.

Siten hän jätti hyvästit vaiteliaalle rouvalle, toivottaen hänelle
hyvää yötä.

Tämä toive ei kuitenkaan täyttynyt. Myrsky nousi, joka raivosi kaiken
yötä niin kovalla voimalla, että olisi voinut luulla maapallon
radaltaan suistuvan. Ylhäällä Andreaksen entisessä huoneessa tuuli
riisti ikkunan auki, ja se rämisi ja kilahteli seinää vasten. Lisabeth
kohosi pelästyneenä pystyyn, sillä hän oli juuri sitä ennen vaipunut
uneen. Hän näki äidin pimeässä astuvan ulos ovesta ja kuuli hänen
nousevan portaita ylös ja irroittavan ikkunan, jotta pahin melu
lakkasi. Hetken aikaa tyttö odotti häntä takaisin tulemaan, mutta
nukkuikin kesken kaikkea, ja turhaa hänen olisikin ollut odottaa.
Sillä Helena rouva jäi yläkerran pimeään huoneeseen, ikäänkuin hänen
olisi ollut mieluisempaa kuunnella myrskyn pauhinaa kuin rauhallisesti
hengittävää lastansa, joka unissaan puheli Kurtistaan ja nimitti häntä
hellin nimin.

Varhain aamulla myrsky asettui; sitten alkoi sataa ja koko maa
kietoutui harmaaseen vaippaan. Haudankaivaja, joka kello viideltä oli
kahden apulaisensa kera kaivanut haudan kirkkomaan muurin laitaan ja
laskenut sinne karheatekoisen arkun, oli pitänyt tavallista suurempaa
kiirettä, jotta arkku oli joutunut kallelleen kurjaan kuoppaansa.
Koska pappi, jonka oli määrä siunata ruumis, pahan ilman vuoksi oli
unohtanut toimensa, lausui haudankaivaja itse isämeidän rukouksen
sielu paralle ja heitti muutaman lapiollisen multaa arkulle, jättäen
haudan umpeenluomisen apulaisillensa. Hän aikoi juuri palata kotiinsa
saadakseen vielä vetää hiukan aamu-unta lämpimässä tuvassaan, kun
hän huomasi naisen polvillaan erään ristin juurella, joka ei ollut
monenkaan askeleen päässä vasta luodusta haudasta, ja painautuneena
lujasti jalustaa vasten. Tuo hauta oli aikoja sitten jätetty hoidotta,
sillä vainajan suku oli muuttanut muille maille. Mitähän asiaa
tuolla naisella saattoi olla? Mutta koska hän pysytteli aivan hiljaa
ja sateesta huolimatta näytti vaipuneen rukoukseensa, niin ei hän
uskaltanut häntä karkoittaa poiskaan. Hetkeksi hänen mieleensä juolahti
se ajatus, että tuo nainen olisi ehkä sama ranskatar, joka oli luvannut
maksaa haudan, mutta myöhemmin raatihuoneella hän kuuli, että tämä
oli nukkunut puoleen päivään saakka ja herännyt vasta sitten, kun
vanginvartija tuli päästämään hänet vapaaksi ja opastamaan hänet pois
koko kaupungista.

Muutamia päiviä myöhemmin hän sai vastaanottaa koko suuren summan
rahaa, luultavasti unohtuneen hautapalkkion suoritukseksi. Hän ei
vaivannut päätään tämän johdosta sen enempää, vaan pisti talteen
odottamattoman lisätulon, ikäänkuin se olisi taivaasta hänelle
tipahtanut.

       *       *       *       *       *

Mitä tämän jälkeen tapahtui, on parilla sanalla kerrottu. Seuraavana
keväänä vietettiin morsiamen kodissa Kurt Bruckerin ja Elisabeth
Amthorin häät, ja ausburgilaiset sukulaiset saapuivat kaikin paikalle
osoittamaan morsiamen äidille ja Amthorin suvulle kaikkea kunniaa. Ei
mitään puuttunut, mitä tällaisissa tapauksissa kuuluu asiaan, eikä
Lisabethilla liioin ollut syytä valittaa, että kapiot olisivat olleet
kehnot tai hääviini menneenvuotista. Yksi vain puuttui: iloinen hymyily
morsiamen äidin kasvoilta. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias,
sekä vieraille että omalle suvulleen, ja nyökkäsi myös myöntyvästi
päätään, kun vieraat sanoivat, että nuori pari näytti olevan kuin
luotu toisilleen ja että molemmat perheet olivat onniteltavat. Mutta
kesken hääiloa hän istui kaikessa prameudessaan ääneti ja jäykkänä
kuin haamu, ja joskin sulhasen sukulaiset, jotka eivät ennen olleet
häntä tunteneet, eivät panneet siihen kovinkaan suurta huomiota,
vaan arvelivat keskenään, että hän juuri tänään kadonneen poikansa
vuoksi tunsi kahta katkerampaa surua, niin oli Kurt kuitenkin
tottunut näkemään anoppinsa toisellaisena, ja hänestä tuntui kovin
omituiselta, ettei hän kaikkina näinä päivinä ollut antanut hänelle
kättä eikä syleillyt häntä, niinkuin hän kuitenkin ventovieraalle
oli tehnyt, hänen ollessaan hänen kodissaan ja pyytäessään hänen
tytärtään omakseen. Lopulta hän uskalsi kysyä tähän syytä; jos hän
oli muuttanut mielensä hänen suhteensa, niin ilmaiskoon hänelle syyn
tähän, ja hän lupasi tehdä kaikki voitavansa, jotta hänen rakas
anoppinsa olisi hänelle jälleen ystävällinen. Mutta äiti pudisti vain
harmaata päätään ja sanoi: hänen surunsa ei johtunut hänestä, vaan
hänen omasta kohtalostaan, jota ihmisvoima ei voinut toiseksi muuttaa;
sittenkin hän oli näinä hääpäivinä vakava ja harvasanainen, joskaan ei
epäystävällinen. Vain silloin, kun vastanaineet tekivät lähtöä omaan
kotiinsa, valuivat äidin kyyneleet, hänen suudellessaan tytärtään,
niin viljanaan, ikäänkuin hänen sydämensä sulautuneena olisi hänen
silmistään vuotanut, ja painaen kostean kätensä otsalleen hän mutisi
sanoja, joita ei kukaan käsittänyt. Sitten hän kääntyi nopeasti pois
ja sulkeutui huoneeseensa, ennenkuin pitkämatkaiset olivat ehtineet
talosta lähteäkään.

Viimeiset vuotensa hän vietti kodissaan, välttäen kaikkia seuroja
ja lukien ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta, eikä hän avannut
enää oveansa muille kuin köyhille ja hätääkärsiville. Kun vuoden
kuluttua Ausburgista saapui hänelle kirjeitä, joissa häntä hartaasti
kehoitettiin saapumaan lapsenlapsensa ristiäisiin, syytti hän huonoa
terveyttään, joka esti häntä lähtemästä niin pitkälle matkalle.
Kuitenkin hän teki joskus pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäri,
jolloin vanha Valentin seurasi parin askeleen päässä häntä. Mutta
hän ei puhunut koskaan hänelle sanaakaan, ja näytti yleensä miltei
unohtaneen puhumisen taitonsa. Vain kuolinvuoteella, tuntiessaan
loppunsa lähestyvän, lähetti hän hakemaan kaupungin kirkkoherraa
luoksensa ja puhui pari tuntia kahden kesken hänen kanssansa. Mitä hän
hänelle tunnusti, uskoi kirkkoherra myöhemmin eräälle Helena rouvan
tyttären pojalle, kun tämä tuli hänen hautaansa katsomaan. Hänen
hautansa oli aivan hautausmaan muurin luona, sen aikoja sitten maan
tasalle vajonneen kummun vieressä, joka kätki tuhlaajapojan maalliset
jäännökset.




Äiti ja lapsi.


Erään nuoren metsänvartijan vaimo Badenissa, lähellä Kehlin kaupunkia
oli kuollut lapsivuoteeseen ja pian sen jälkeen oli lapsi seurannut
hänen mukanaan. Leski eli nyt yksin palvelijoittensa kanssa kauniissa,
nuorta avioparia varten rakennetussa metsänvartijamökissään, ja
elämä tuntui hänestä varsin tukalalta. Hän oli kookas ja komea,
kolmenkymmenen-vuotias mies, kihara, ruskea tukka ympäröitsi hänen
korkeaa otsaansa ja täysiparta ahavoituneita poskia, ja helppo hänen
olisi ollut kolkuttaa kenen ovelle hyvänsä. Mutta huolimatta ystäviensä
ja hyväätarkoittavien ystävättäriensä kehoituksesta hän eleli jo
kolmatta vuotta yksinään ja torjui kiivaasti luotaan kaikki salaiset
sekä suorat naittamisyritykset, sillä vaikka hän yleensä luonteeltaan
olikin iloinen ja rauhallinen, ei häneltä kiivauttakaan puuttunut.

Sattuipa nyt eräänä lämpimänä lokakuun päivänä, jollaiset
viininkorjaajille ovat kovin tervetulleita, että herra Hubert,
niinkuin metsänvartijamme oli nimeltänsä, sai asiansa Kehlissä
paljoa varhemmin toimitetuksi kuin mitä hän oli olettanut. Koska oli
sunnuntai-päivä, kehoittivat hänen tuttavansa häntä jäämään heidän
luokseen hedelmäviiniä maistamaan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi,
sillä ilma tässä kaupungissa, jossa hän kerran oli viettänyt häitään,
painosti häntä, ja siksi hän raskain mielin alkoi kulkea Rein-virran
yli johtavaa siltaa pitkin Strassburgiin päin, jota hän kerran vielä
halusi nähdä.

Kaikki siellä oli jokseenkin entisellään, ja sunnuntai-ilo siisteillä
kaduilla tuotti hänelle hupia, hänelle, joka niin kauan aikaa oli
elänyt eristyneenä koko maailmasta vain eläintensä ja puittensa
parissa. Hänen mieleensä muistui nuoruudenaika, jolloin hän ensi
kertaa oli nähnyt tämän kaupungin, ja suuri lintukoira, joka seurasi
aina isäntänsä kintereillä, ihmetteli suuresti kuullessaan hänen äkkiä
viheltelevän laulua. Niinpä hän astuskeli kauneimmassa syysauringon
valossa kaupungin portista ulos suureen puistikkoon, joka oli täynnänsä
ihmisiä, ja tarkasteltuansa kylliksensä ranskalaisia upseereja ja
heidän naisiansa, sekä kaikkia muita, jotka ajaen, ratsastaen tai
jalkasin kulkivat hänen ohitsensa, ja ihmeteltyään miten paljon
erilaisia ihmisiä maailmassa oli olemassa, hän poikkesi erään syrjäisen
kahvilan puutarhaan, josta kajahti soitonsäveleitä ja jonka portista
kulki lakkaamaton ihmisvirta, varsinkin yksinkertaista kansaa, edes ja
takaisin.

Kahvilassa oli kuitenkin niin ahdasta, että vieras hetken aikaa
kierreltyään pöytien välissä löytämättä paikkaa, läheni jälleen
porttia, etsiäkseen itselleen istumasijaa jossain hienommassa
julkisessa puutarhassa. Samassa hän huomasi tyhjän paikan erään
pyöreän pöydän ääressä, joka oli sijoitettu akaasiapuun rungon
ympärille, ja koska siinä ei ollut muita kuin eräs vanhemman puolinen,
vaatimattomasti puettu nainen ja pieni poika, jotka kumpikin näyttivät
kokonaan syventyneen kahvin juomiseen, arveli hän muitta mutkitta
voivansa käydä siihen istumaan. -- Anteeksi, herra, sanoi nainen, tuoli
ei ole vapaa. Mutta jos voitte hankkia yhden lisään, -- niin pöydän
ääressä on kyllä tilaa.

Heti Hubert viittasi viinurin luokseen, joka hankki hänelle tuolin
ja lasillisen viiniä, ja ilomielin hän pitkän kävelynsä jälkeen kävi
istumaan.

Onpas teillä soma poikanen, hyvä rouva, sanoi hän ystävällisesti
sytyttäen pienen piippunsa. Vanhako pikku herra on?

Viisi vuotta, herra, vastasi nainen huonolla saksankielellä, sekoittaen
vähän väliä puheeseensa ranskalaisia sananparsia. Pyyhi suusi, Fritz,
kun olet valmis, mutta katsohan, miten olet tahrannut vaatteesi. --
Poika ei ole minun, jatkoi hän kääntyen Hubertin puoleen ja pyyhkien
pojan takkia. Mutta minä pidän hänestä aivan kuin hän olisi omani,
varsinkin silloin kun hän on kiltti. Kuulehan Fritz? Kun äiti rankaisee
sinua, niin antaa täti aina sinulle jotain hyvää, jotta et koskaan itke.

Poika nyökkäsi päätään, mutta hän oli niin kokonaan vajonnut koiran
katselemiseen, ettei hän pannut paljoakaan huomiota siihen, mitä hänen
suojelijansa puhui.

Kenen poika hän on? kysyi Hubert, jota kiharapäinen ja valpas,
ruskeasilmäinen poika miellytti.

Hänen äitinsä on täällä mukana; hän meni vain hiukan tanssia
katselemaan. Missä hänen isänsä on, lisäsi nainen säälivästi kohottaen
olkapäitään, sen yksin jumala tietää!

Minulla ei ole isää, sanoi poika äkisti. Äiti sanoo, etten minä isää
tarvitsekaan. Äiti antaa minulle kyllä kaikki mitä minä haluan. Eikö
niin, täti?

Nainen iski merkitsevästi vieraalle silmää, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: pieni viaton raukka ei ymmärrä sen enempää! -- ja
sitten hän sanoi: Äiti on oikeassa, Fritz. Ja kun hänellä ei ole enää
mitään annettavaa, niin tulet täti Barbaran luo, hän antaa sinulle osan
viimeisestä suupalastaankin.

Lapsen huomio oli jälleen kiintynyt koiraan, joka oli laskenut viisaan
päänsä kevyesti pienokaisen polvelle sallien pikku kätösten sitä
silitellä.

Kyllähän te ymmärrätte, herra, jatkoi vanha nainen puhettaan, isä
on nyt kerta tuollainen lurjus, jommoisia jumala paratkoon on yllin
kyllin. Mutta eivät kaikki satu yhteen tuollaisen kelpo tytön kanssa
kuin Marianne on. Me olemme näet samalta paikkakunnalta, kumpikin
Pfalzista ja minä tunsin hänet jo viisitoista vuotta sitten, jolloin
muutin Strassburgiin asumaan mies vainajani kanssa, joka oli suutari.
Silloin Marianne oli vielä pikku tyttö. Kukaan ei olisi uskonut,
että hänestä voisi tulla niin komeaa tyttöä, hän olikin silloin vain
kymmenen vuoden vanha, ja hänen vanhempansa, jotka olivat kelpo
porvareita, vaativat häntä ahkerasti työtä tekemään ja istumaan
paikoillansa, jotta hän oli kalpea ja laiha kuin aidan seiväs.
Minä olen häntä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen äitinsä
sukulaisena kävin usein talossa ja hän kiintyi niin minuun, että minun
täytyi joka kerta ihmetellä, miten paljon kerrottavaa lapsella oli
minulle kahdenkesken ollessamme. Kun mies vainajani sitten kosi minua
-- kaikki ihmettelivät, että hän huoli minusta, vaikka olin häntä paria
vuotta vanhempi enkä juuri kaikkein kauneimpiakaan, mutta hän oli nyt
kerran hullaantunut minuun -- niin muistan vieläkin, miten kernaasti
Marianne olisi tullut häihini; mutta isä, joka oli hyvin ankara mies
ja aina saarnasi lasten kasvatuksesta, ei sallinut sitä, ja siksi
minä lausuessani jäähyväiset hänelle kotona sanoin: Marianne, sanoin
minä, koska sinä et pääse minun häihini, niin minä tulen varmaan sinun
häihisi, vaikkapa minun pitäisi matkustaa sadan peninkulman päähän. --
Silloin tyttö punastui, jotta minua oikein ihmetytti, sillä olihan hän
vielä niin nuori, ja minä sanoin: No, no, kyllä siihen vielä on aikaa!
Ja sitten me jouduimme erilleen toisistamme enkä minä pariin vuoteen
kuullut puusepän joukosta mitään, joskus vain sain terveiset heiltä
jonkun mukana; sillä kirjeitten kirjoittamiseen ei ollut paljon aikaa,
minä kun autoin miestäni hänen työssään. Mutta kun joku kotiseudultani
joskus käväisi meillä, niin kylläpä silloin kehuttiin, miten kauniiksi,
suureksi ja voimakkaaksi Marianne oli kasvanut, jottei häntä samaksi
tytöksi enää olisi uskonutkaan, jota vastoin hänen veljensä, joka
aluksi oli ollut hyvin nopeakasvuinen, jäi hänestä jäljelle. Ja
iloiseksi häntä myös sanottiin, hän osasi nauraa ja laulaa ikäänkuin
hän alituisesti olisi viiniä juonut. Kylläpä sitä saa monenlaista
maailmassa nähdä, tuumin minä. No niin, eipä kestänytkään kauan,
ennenkuin Marianne muistutti minua siitä, että olin luvannut tanssia
hänen häissänsä. Voi hyvä jumala, siitä on jo pitkä aika!

Vanha rouva huokasi hiukan, otti käteensä kutimensa ja alkoi innolla
työskennellä, ja poika kävi maahan istumaan syöttäen koiralle eväitään.

Kauanko te olette ollut leskenä, hyvä rouva? kysyi Hubert, jota hänen
uuden tuttavansa puheliaisuus huvitti.

Jouluna tulee täsmälleen kuusi vuotta, sanoi nainen; mies raukkani oli
valmistanut parin kauniita kenkiä, ne olivat punaiset ja ompeluilla
koristetut aivankuin jollekin kreivinnalle, salassa hän ne oli
minulle tehnyt ja hänen oli määrä antaa ne minulle joululahjaksi;
mutta sen sijaan hän kävi pitkäkseen ja kuoli muitta mutkitta aivan
käsiini; lääkäri arveli, ettei hänen ruumiinsa sietänyt ranskalaista
viiniä ja olipa hän usein hänelle sanonutkin, että hän voisi saada
halvauksen aivan äkkiä, ja niin kävikin. Ensin aioin palata takaisin
kotiseudulleni, ja odottaessani kevättä tein suutarintyötä vieraille
mestareille. Mutta pääsiäisenä, kuka siinä eräänä iltana ilmestyi minun
ovelleni? Kookas, kaunis, tuntematon nainen pysähtyy kynnykselle,
ikäänkuin hän ei uskaltaisi astua sisään, ja minä kysyin: Mitä te
etsitte, rouva? -- sillä minä huomasin heti, missä tilassa hän oli, ja
sanoin: käykää istumaan, olkaa niin hyvä! ja mitä muuta sellaisessa
tapauksessa tavallisesti sanotaan. Vastaamatta mitään hän äkkiä
purskahti itkuun ja kiepsahtaen kaulaani hän sanoi: Oi, etkö tunne
minua, täti? Minähän olen Marianne! -- Vai niin, sanoin minä, ja nyt
tunsin hänet jo hänen mustista silmistänsä, sillä sellaisia silmiä
ei ole kellään muulla naisella kuin hänellä, ja kun hiukan toinnuin
hämmästyksestäni, kertoi hän minulle kaikki. Sinä yönä emme me
kumpainenkaan ummistaneet silmiämme; mutta emme me myöskään itkeneet.
Sillä jo silloin hän oli tarmokas ja ylpeä ja hän tuumi: Sille mikä on
tapahtunut, ei voi enää mitään! Niin, sellainen hän on vielä tänäkin
päivänä, ja siksi hänen kanssaan on hyvä elää. Kuulehan, Fritz, älä
pistä koko kättäsi koiran suuhun; kukapa tietää, vaikka se puraisisi.

Älkää pelätkö, sanoi Hubert. Poika on hyväntahtoinen, sen voin huomata,
eikä hän pitele pahoin koiraa; silloin se sallii tehdä itselleen mitä
hyvänsä.

Hyväntahtoinenko? No, sitä pikku Fritz onkin, ja sen minä aina olen
sanonut, hänessä on yhtä hyvää ainesta kuin hänen äidissänsäkin. Mutta
vallaton hän myöskin on, tuo pikku veitikka, ja silloin voi helposti
vahinko sattua. Jos Marianne ei olisi ollut niin ajattelematon -- vaan
ei, silloin ei poikastakaan olisi maailmassa, ja se olisi toki sääli,
Mariannea olisi minun kaikkein enimmin sääli, vaikka hän on saanutkin
niin paljon kärsiä. Kuulehan, pikku veitikka, jollei meillä olisi
sinua, niin mitäpä me tekisimme pyhäpäivinämme, me kaksi yksinäistä
naisihmistä? Sillä tietäkää, herra, viikon varrella poika ei ole
meidän luonamme, sillä hänen äitinsä käy silloin ulkona ompelemassa
ja minä teen työtä mestarilleni. Siksi me olemme antaneet hänet erään
vanhan vaimon hoidettavaksi, jonka omat lapset ovat kuolleet, ja
joka nyt hemmoittelee pikku Fritziä niin paljon kuin ennättää. Mutta
sunnuntaiaamuisin varhain hakee Marianne hänet kotiin ja sitten me koko
päivän pidämme iloa tuon tyhjäntoimittajan kanssa, ja minä olen aina
väittänyt: Tuo poika on meidän paistimme ja viinimme ja leivoksemme, ja
siihen Marianne sanoo nauraen: Jos sinä syöt minulta tuon pojan, niin
avaan minä sinun vatsasi, jotta saan poikani elävänä takaisin niinkuin
Punahilkan. -- Siten me keskenämme laskemme leikkiä.

Vaimo antoi kutimensa hetken aikaa levätä ja katsoi lempeästi poikaan,
joka juuri yritti nousta kärsivällisen leikkitoverinsa selkään. Mutta
tämä liukui aina sukkelasti pois hänen pienten jalkojensa lomasta.

Kuulehan, pikku mies, sanoi Hubert. Selkäänsä se ei sinua päästä. Mutta
minäpä tiedän toisen paremman ratsun, joka ei heitä sinua maahan.

Näin sanoen hän nosti syliinsä pojan, joka ei ujostellut häntä
lainkaan, ja antoi hänen ratsastaa polvellaan, aluksi hiljalleen, mutta
sitten yhä hurjemmin ja kovemmin, jotta poika, joka piteli itseään
jaloillaan kiinni, loisti ilosta ja lopulta ääneensä riemuiten tarttui
vierasta miestä parrasta kiinni, aivankuin vasta-alkaja ratsun harjaan.
Lähinnä olevat kääntyivät katsomaan lapsen iloa osoitellen toisilleen
iloista poikaa, joka vihdoin tuli niin rohkeaksi, että hän riisti
suurelta leikkitoveriltaan sammuneen piipun suusta ja pisti sen omaan
pieneen suuhunsa, kiitäessään hurjaa vauhtia ylös ja alas.

Seis! sanoi Hubert äkkiä pysäyttäen yksijalkaisen ratsunsa. Nyt
ratsumies on saapunut majatalon edustalle ja tahtoo juoda. Saako hän
juoda viiniä? kysyi Hubert tädiltä, joka ylpeänä oli seurannut leikkiä.

Tuoko! vastasi vaimo. Hän juo kuin mies. Sen puolesta hän voisi olla
mies vainajani poika, niin hyvältä hänestä viini maistuu.

Terveeksi, Fritz! sanoi Hubert ja ojensi hänelle lasinsa, jota poika
varhemmin oli ahnain silmin tarkastellut. Nyt hän joi hiestyneenä
hurjasta ajosta ja pudisteli ruskeita kihariansa, joista vanha vaimo
näytti olevan hiukan ylpeä, sillä hän silitteli niitä vähä väliä.
Mutta juodessaan poika katseli lasin läpi taloon, mistä soittoa
kuului, ja äkkiä hän laski puoleksi tyhjennetyn lasin pöydälle ja
liukui alas polvelta. Äiti, huusi hän kirkkaalla äänellä, katsoppas
äiti, kuka täällä on! -- Ja sitten hän juoksi keskelle ihmisvilinää,
jonka läpi juuri kookas ranskalainen korpraali tunkeutui, saattaakseen
nais-toverinsa omalle paikalleen.

Nainen, jota vastaan poika iloisena riensi, oli komea ja kookas ja
tummaverinen, hänen silmiään ei vanha vaimo turhaan ollut kehunut.
Ne loistivat niin ihmeellisesti pitkien, mustien silmäripsien alta,
puoleksi vaatien, puoleksi ylenkatsoen, että jokainen, johon ne
sattumalta osuivat, tunsi pistoksen sydämessään. Mutta kun poika
oli kiivennyt hänen syliinsä, niin tuntui siltä, kuin kaikki liekit
ja tulikipinät niissä olisivat sammuneet ja vain äidinrakkauden
syvä tuli syttynyt palamaan. Hän oli hyvin vaatimattomasti, miltei
köyhästi puettu, päätä ja paksuja palmikkoja peitti vain kevyt,
vanha pitsihuntu, ja kellastunut huivi riippui höllästi hänen
voimakkailla hartioillaan. Sen sijaan pojalla oli yllään erittäin
soma, kiiltonappinen puku, jotta ensi hetkessä olisi voinut luulla
tuota nuorta naista hänen hoitajakseen eikä äidikseen. Hän pysähtyi
nyt keskelle ihmistungosta pitäen poikaa sylissään ja painaen korvansa
aivan lähelle hänen suutansa silitellen samalla hänen kihariaan.
Hän naurahti ja näytti kokonaan unohtaneen komean seuralaisensa,
joka pyyhkäisten viiksiään seisoskeli hänen vieressään. Ainakin hän
loi häneen aivan vieraan katseen, kun tämä jälleen puhutteli häntä,
ja sitten hän kumarsi hänelle kohteliaasti ja kiiruhti nopeasti
poika käsivarrellaan pöydän ääreen. Korpraali, joka sai näin äkkiä
matkapassit, katsoi hämillään hänen jälkeensä. Mutta huomatessaan
Hubertin, hän näytti arvelevan, että toisella oli suuremmat oikeudet
tuohon kauniiseen naiseen ja vetäytyi harmissaan takaisin tanssisaliin.

Kuka se oli? kysyi täti, kun äiti ja lapsi istuivat jälleen pöydän
ääressä.

Mistä minä tietäisin? sanoi tyttö. Hän asettui viereeni seisomaan, kun
katselin tanssia, ja pyysi minua valssiin. Kun vastasin hänelle, etten
tanssinut, alkoi hän puhua minulle kaikenlaista kaunista. Minä en puhu
ranskaa, sanoin minä, mutta hän ei vaiennut sittenkään. Vihdoin hän
riisti minut mukanansa. Mutta miltä Fritz näyttää? Aivan pörröinen
päästään ja viiniä hän myöskin on juonut, sen minä huomasin heti, kun
hän suuteli minua. Teitä kahta ei voi jättää neljännestunniksikaan
yksin, heti te olette valmiit tyhmyyksiä tekemään.

No kuulehan, sanoi täti, siitä tämä herra tässä saa vastata, ja
tuskinpa se hänen suurin syntinsä lienee.

Herra on kiltti, sanoi Fritz vakavana; sinä et saa torua häntä, äiti.

Varjelkoon, naureskeli tyttö. Mutta sinua minun pitäisi torua, sinä
tyhmä poika, joka lähestyt jokaista vierasta. Hän on niin harvoin
ihmisten parissa, lisäsi Marianne kääntyen Hubertin puoleen. Hän
ei opi minkäänlaisia tapoja, ja tuollaiselle villikissalle kelpaa
kuka hyvänsä leikkitoveriksi. Ajatelkaapa, herra! Viime sunnuntaina,
juuri kun kuljin hänen kanssaan kirkkotorin poikki, tulee meitä
vastaan pataljoona sotamiehiä, ja etunenässä marssi rumpumajuuri
karvalakissaan, suuri keppi kädessä. Mitä tuo pikku veitikka nyt tekee?
Hän karkaa käsistäni ennenkuin tiedän asiaakaan ja juoksee partasuisen
miehen luo, jota toinen lapsi varmaan olisi pelännyt, ja marssii
hänen rinnallaan, niin että kaikki nauravat, kunnes rumpumajuuri
itsekin alkaa nauraa, nostaa hänet syliinsä ja antaa hänen tarttua
kiinni keppiinsä. Vaikka olisin huutanut ja viitannut hänelle kuinka
paljon tahansa, hän ei vain tullut pois ennenkuin sotilaat pysähtyivät
komendantin asunnon edustalle, jolloin rumpumajuuri laski hänet maahan
ja napahutti häntä hiukan kepillään, ja koska kaikki vain nauroivat
hänelle, niin en minäkään voinut rangaista häntä niinkuin hän olisi
ansainnut, tuo velikulta! Tuskinpa kuluu ainoatakaan päivää, jolloin
hän ei tekisi vallattomuuksia, ja kun hän kasvaa suureksi, niin
hän varmaan saa aikaan niin paljon tyhmyyksiä, että kaikki ihmiset
väistyvät kauaksi hänen tieltään. Vai mitä, Fritz?

Minusta tulee sotamies, sanoi pienokainen, sitten voin ampua kuoliaaksi
kenen vain tahdon, sitä varten itse keisari antaa minulle pyssyn.

No kuulkaapas tuota yltiöpäätä! naureskeli hänen äitinsä, ja mitä
kiihkeämmin hän torui, sitä lempeämmin hänen silmänsä loistivat. Ehkäpä
hän hyväksi lopuksi ampuu vielä äitinsäkin, jollei hän heti tee mitä
hän tahtoo.

Sinua minä en ammu, äiti, sanoi lapsi. Mutta jos joku tahtoo tehdä
sinulle pahaa, ja jos tuo paha mies tulee vielä takaisin, se, josta
sinä kerroit täti Barbaralle ja jonka me kerran tapasimme kadulla, niin
silloin minä en ammu harhaan.

Ole vaiti, Fritz, sanoi äiti äkkiä kalveten, ja hän katsoi
merkitsevästi vanhaan ystäväänsä. Onko pienilläkin padoilla korvat?
Pane lakki päähäsi. Alkaa jo hämärtää, eikä meillä täällä ole enää
mitään tehtävää. Mennään mielemmin kävelemään.

Näiden puheiden aikana oli Hubert pysytellyt ääneti ja kaiken
aikaa katsellut mielihyvällä kauniita kasvoja vastassansa. Noissa
piirteissä oli jotain kovaa, melkein karkeaakin, ja joskus, kun tyttö
nauraen avasi suunsa, niin että hänen kiiltävät hampaansa näkyivät,
muuttui ilme miltei hurjaksi. Mutta se miellytti sittenkin häntä,
ja koska siinä ei ilmennyt mitään alhaista, ainoastaan sisällisestä
voimasta johtuvaa uhmaa, niin olisi hän kernaasti vaikka tuntikausia
tarkastellut äitiä ja lasta. Mutta kun naiset nousivat nyt ylös, kohosi
hänkin paikaltansa ja kysyi saisiko hän, joka oli vieras paikkakunnalla
yhtyä heidän seuraansa. -- Miksikä ei? sanoi Marianne, jollei meidän
seuramme ole teille liian huono; meille te kyllä kelpaatte, sillä
minusta näyttää, kuin te kykenisitte sanomaan muutakin kuin vain tyhjiä
imarteluja; tulkaa siis mukaan! Tähän aikaan päivästä on ihmeen ihanaa
kävellä valleilla.

Kun he olivat astuneet ulos puistikosta, kysyi Marianne äkkiä: Oletteko
te nainut mies, vai naimaton?

Leski, vastasi Hubert ja kertoi lyhyesti, miten kova kohtalo oli häntä
kovasti koetellut, mistä hän oli kotoisin ja miten hän asusti nyt yksin
metsässänsä.

Naiset kuuntelivat hänen puhettansa osaanotolla kumpikin omalla
tavallansa, täti vilkkaasti huudahtaen, Marianne käyden yhä
hiljaisemmaksi ja huokaistenkin kerran. Mutta pian ilmestyi jälleen
naurun aihetta, kun poika, joka koiran kera oli juossut edeltä, yritti
sovittaa kärsivällisen elukan päähän pientä lakkiaan ja sitoa sitä
kaulaan kiinni. He olivat astuneet kaupungin portista ulos ja saapuneet
valleille, mistä laaja Reinin tasanko levisi silmien eteen syysauringon
kultaisessa ja purppuraisessa hohteessa. Kun he hetken kuluttua
saapuivat erään penkin luo ja tädin ehdoituksesta kävivät siihen
lepäämään, istahti tyttö siten, että hän joutui selin ilta-aurinkoa
vasten. Hubert kysyi sen johdosta, olivatko hänen silmänsä ehkä kipeät.
Eivät, vastasi tyttö. Mutta minä en katsele mielelläni noin avaraa
näköalaa. Se saattaa minut haikealle mielelle. Sen sijaan nähdessäni
edessäni kaupungin, kaikki nuo talot ja katot ja valtavan tornin
niiden yläpuolella ja harakat, jotka lentävät korkealle pesiinsä, on
minun hyvä olla, sillä tiedän, että kaikilla, olkootpa köyhiä tai
rikkaita, on katto päänsä päällä, ja että siellä, missä savu nousee, on
myös keitto tulella, ja missä pieni lapsi itkee äidin ollessa poissa
kotosalta, naapuri ainakin sen äänen kuulee.

Näin puhuessansa hän heitti silmäyksen poikaan, joka juostuaan itsensä
väsyksiin oli heittäytynyt pitkäkseen penkille ja siihen nukahtanut.
Ehkä olisi aika lähteä kotiin, sanoi pojan äiti. Katsokaahan, poika
nukkuu. Ja hän nosti nukkuvan lapsen käsivarrelleen.

Antakaa lapsi minulle, sanoi metsänvartija, kun Marianne nousi ylös
aikoen kantaa häntä sylissään aina kotiin saakka. Minun käsivarrellani
hän ei paljon paina.

Kiitos paljon, vastasi äiti; ei minunkaan. Jokaisen tulee kantaa oma
taakkansa. Sen sijaan poika kerran on pitävä minusta huolen, kun tulen
vanhaksi ja köyryselkäiseksi enkä enää voi jäsentäkään liikuttaa. Eikö
totta, pikku Fritz? -- ja hän kosketteli hiljaa nenän päällään lapsen
poskea suutelematta sitä kuitenkaan. -- Koko viikkoon en saa pitää
häntä luonani. Siksipä tahdon sunnuntaisin saada hänestä kaiken ilon ja
vaivan.

Hubert vaikeni ja pysytteli hiukan hänen takanaan voidakseen koko
ajan seurata häntä katseillaan. Hän ei itsekään vielä ollut selvillä
siitä, missä määrin tuo nainen häntä miellytti; mutta kun ohikulkijat
pysähtyivät katselemaan tuota kookasta, voimakasta tyttöä, joka kantoi
niin rauhallisesti käsivarrellaan kaunista lasta, tunsi hän tyydytystä
sen johdosta, että hänkin kuului yhteen joukkoon. Täti jutteli koko
ajan, mutta Hubert kuunteli vain hajamielisesti hänen puhettaan, ja kun
Marianne silloin tällöin lyhyesti naurahtaen vastasi hänelle, sanoi
Hubertkin jotain vähäpätöistä ja silitteli pienen pojan kättä, joka
riippui alas äidin olkapäältä.

Kun he sitten tehtyään pitkän kierroksen valleja myöten saapuivat
kaupunginportille, heräsi lapsi vaunujen ratinaan. -- Tahdotko
taaskin ratsastaa, Fritz? kysyi Hubert. Ja kun pienokainen suurin
silmin nyökkäsi hänelle päätä, nosti hän muitta mutkitta hänet äidin
käsivarrelta ja asetti hänet olkapäälleen istumaan, jotta lapsi ilosta
huutaen tarttui kiinni hänen kiharatukkaansa ja pienillä säärillään
paukutti häntä rintaan.

Näettekös? sanoi äiti. Noin hän pääsee aina tahtonsa perille. Mutta
laskekaa hänet nyt maahan. Kyllä hän jo jaksaa juosta, eikä teistä
suinkaan ole hauska kuljettaa häntä tuolla tavalla kaupungin läpi.

Päin vastoin, vastasi Hubert, vaikka juoksisimme täyttä laukkaa. Ei
kukaan täällä Strassburgissa tunne minua, ja jos ihmiset luulisivat
minua hänen isäksensä, niin olisin siitä vain hyvilläni. Vai onko
_sinulla_ mitään sitä vastaan, Fritz?

Minä en tarvitse isää, toisti poika sananparttaan. Isät ovat pahoja.
Minä tarvitsen vain äitiä.

Se on oikein, Fritz, sanoi äiti. Kun meillä on vain toisemme, niin
emme kaipaa ketään. Varsinkin kun meillä sen lisäksi on vielä
Barbara täti ja hyvä jumala ja terveet jäsenemme. Mutta kiitähän nyt
kauniisti herraa ja tule alas, ratsumies. Sillä tässä asuu kummisetä
ja kummitäti, joiden luona poikani asuu, selitti Marianne vieraalle.
Katsos, miten olet liannut hyvän herran takin. Sallitteko! -- ja hän
pyyhkäisi liinalla pois pienten kenkien jäljet Hubertin siististä
takista. Kas niin, anna nyt kättä ja sano: hyvää yötä! -- Minun pitää
näet itse viedä hänet nukkumaan, muuten hän ei ole tyytyväinen enkä
minäkään. Menkää vain edeltä, täti. Minä tulen pian jäljestä.

Täten hän erosi toisista ja vei lapsen vaatimattoman talon ovesta
sisään, ja aina kadulle saakka kuului, millä ilolla lapsi otettiin
vastaan.

He pitävät lasta kovin hyvänä, sanoi vanha vaimo Hubertille. He ovat
kelpo väkeä; mies, minulle mieliksi, suostui silloin lapsen kummiksi,
ja koska hän ei enää ole työssä -- hän oli nahkuri ja ansaitsi oikein
hyvin -- niin on hänestä ikävä istua aina vain kädet ristissä. Siksipä
hänellä pojasta on nyt hyvää ajanvietettä. Minun mieheni on aivan
hullaantunut Fritziin, sanoo hänen vaimonsa. Ikäänkuin hän ei itsekin
sitä olisi! Tuletteko te vielä yhtä matkaa, herra? No niin, hyvää yötä
sitten, herra! Minun täytyy kiirehtiä kotiin illallisruokaa keittämään.

Hän erosi Hubertista ihmetellen, miksikähän hän aluksi oli ollut niin
puhelias ja nyt niin harvasanainen. Mutta Hubert astui ravintolaan,
joka sijaitsi vastakkaisessa talossa, nousi yläkerrokseen ja istahti
ikkunan luona vapaana olevan pöydän ääreen tilaten itselleen ensimäisen
parhaan ruokalajin, mikä ruokalistalla hänen silmäänsä osui. Hän ei
koskenut siihen kuitenkaan, kun se kannettiin hänen eteensä. Sillä
hänen metsämiehen juonensa, asettuessaan tänne väijyksiin, onnistui
täydellisesti. Hän saattoi ikkunasta nähdä suoraan vastapäätä olevaan
huoneeseen ja tarkata miten pienokaiselle ensin annettiin hiukan maitoa
ja leipää ja miten äiti sitten riisui hänet, jolloin vanhemmanpuoleinen
pariskuntakin oli läsnä, saamatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla
olla apuna. Sitten tyttö kantoi lapsensa vuoteeseen ja näytti
rukoilevan hänen kanssaan; sen jälkeen lapsi ojensi jokaiselle kätensä
ja äidille suunsa, ja sitten kynttilä vietiin toiseen huoneeseen ja
näköala katosi.

Niinkuin viisas metsämies ainakin, joka seuraa takaa-ajamansa
riistan jälkiä, ei Hubertkaan viipynyt sen kauemmin koskemattoman
ateriansa ääressä, vaan kiiruhti jälleen kadulle. Siellä oli jo
sillä välin pimeys laskeutunut maahan; viimeiset kävelijät kulkivat
ohi viittoihinsa kääriytyneinä, sillä auringon mailleen mentyä oli
ilma äkkiä käynyt kalseaksi. Hubert ei ajatellutkaan napittaa kiinni
väljää verkatakkiansa. Hänen oli niin tavattoman lämmin ja hyvä olla
tuulisella kadulla.

Mutta vasta runsaan puolen tunnin kuluttua hän näki tytön jälleen
astuvan kadulle innokkaasti keskustellen kummin kanssa. Hän odotti
kärsivällisesti, kunnes tämä vihdoin sanoi jäähyväiset, ja sitten hän
astui Mariannen jäljissä, joka veti huivinsa päänsä yli suojellakseen
itseään tuulelta. Niinpä hän ei liioin kuullut hänen ääntänsä, kun hän
puhutteli häntä, ennenkuin hän huusi häntä nimeltä.

Mitä? Oletteko te vielä täällä, sanoi tyttö jääden ihmeissään
seisomaan. Minä luulin teidän jo aikoja sitten olevan matkalla Kehliin.

Ei minulla ole kiirettä, vastasi Hubert mahdollisimman huolettomasti.
Arvatkaapa, missä minä tällä välin olen ollut?

Herra sen tiesi, vastasi tyttö, minua se ei lainkaan liikuta.

Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun Hubert tunnusti, miten hän oli
väijynyt häntä.

Olettepa te aika veijari, sanoi Marianne sormellaan uhaten. Te näytätte
niin rehelliseltä, ettei luulisi teillä olevan ainoatakaan viekasta
ajatusta, ja kun siksi tulee, niin ei teidän parissanne ole varma
hengestäänkään. No, sen minkä te näitte, saattaisi koko maailmakin
nähdä. Ja koska te pidätte pojasta, niin suon teille anteeksi, vaikka
te noin salaa kurkistelittekin vierasten ihmisten ikkunoista sisään.

Minun on niin sääli lasta ja teitä, sanoi Hubert, kun te ette voi pitää
häntä kokonaan luonanne.

Niin minunkin, herra, vastasi tyttö huoaten. Mutta minkä sille mahtaa?
Näin hänen on kuitenkin parempi olla. Kotona ei kukaan voisi pitää
häntä silmällä, sillä usein en viikkokausiin pääse työstä ennenkuin
myöhään yöllä, kun sattuu olemaan kovin paljon työtä, esimerkiksi
jotkut kapiot ommeltavina, niinkuin parasta aikaakin. -- Ja Marianne
mainitsi morsiamen nimen. -- Ihminen ei voi muodostaa onneaan ikäänkuin
mieliruokaansa sekoittamalla siihen juuri niitä mausteita, jotka ovat
hänelle enimmin mieleen. Hyvä jos yleensä saavuttaa onnen.

Niinhän se on. Mutta miksikä ei elämä voisi parantua. Jos te
esimerkiksi menisitte naimisiin ja saattaisitte pitää pojan luonanne.

Marianne pudisti päätään. Siitä ei tule mitään, nyt kerta kaikkiaan.
Sellaista ei satu usein, että joku huolisi köyhästä tytöstä, joka
toisi mukanaan taloon kapioiden asemesta kyynärän pituisen pojan.
Ja jos joku löytyisikin -- ja täytyyhän minun myöntää, että onhan
minulle tarjouksiakin tehty, eikä niinkään huonoja -- niin tiedän
itse parhaiten, mitä olen lapselle velkaa; sillä onpa minulla hiukan
kokemusta siitäkin, millaisia isäpuolet ovat.

Onhan se totta, vastasi Hubert suoraan. Onhan sellaisia, jotka
kernaimmin ottaisivat tuollaisen lapsi paran hengiltä. Mutta onhan myös
aviomiehiä, jotka pitelevät pahoin omaa vaimoaankin, ja jos sen mukaan
toimisi, niin silloinhan ei mikään tyttö voisi enää mennä miehelle.

Niin kyllä, mutta on siinä sittenkin eroa. Sen minkä minä vapaana
ihmisenä teen, on kokonaan minun omalla edesvastuullani, ja jos hän
löisi minua, niin ei siitä kukaan muu kärsisi kuin minä itse. Sen
sijaan, jos joku tekisi pahaa pojalle -- kun vain sitä mahdollisuutta
ajattelenkin, tulen melkein hulluksi, käteni puristautuvat nyrkkiin,
minä voisin karata hänen kimppuunsa ja riistää hänen käsistään lapseni.
Olen kerran nähnyt sellaista eräässä ompelupaikassani. Siinäkin talossa
oli rouva tuonut taloon tuollaisen lehtolapsen, myöhemmin hänelle
syntyi toinen avioliitossakin, ja minä voin vannoa, että hän kohteli
kumpaakin lastansa yhtä hyvin ja oikeudenmukaisesti, niinkuin äiti
ainakin. Mutta kun ensimäinen lapsi sairastaa ja hän surkuttelee sitä,
niin heti isä ärjäsee hänelle: Sinä nyt aina valitat ja itket tuon
pahuuksen vuoksi -- ja muuta sen kaltaista, jotta sydämeeni oikein
koskee. Ei, Fritz, sellaista minä en sinulle halua, pikemmin me pidämme
ovemme lukossa.

Mutta juuri Fritzin tähden, jotta hän saisi holhoojan ja kasvattajan,
joka ohjaisi häntä oikealle tielle niin vilkas kuin hän on --

Tiedättekö, sanoi Marianne ja pysähtyi jälleen kulussaan, sitäkin
minä olen ajatellut. En kuitenkaan toimeentulon vuoksi. Olenhan minä
nuori ja voimakas enkä koskaan ole ollut sairas, muutakuin silloin kun
poika tuli maailmaan, ja minä ansaitsen puolitoista frangia päivässä,
joskus enemmänkin, ja äitini on väliin pyytänyt saada auttaa minua,
aivan salassa tietenkin, sillä isä ei ole antanut minulle vieläkään
anteeksi. Mutta minä en ota mitään apua vastaan. He ovat ajaneet minut
luotaan, siksi en huoli armopaloista. Ja jos minulta jotain puuttuu,
niin onhan täällä täti Barbara, hän kyllä auttaa ja jättää pienen
perintönsä Fritzille. Mutta se minkä te kasvatuksesta sanoitte, ei ole
niinkään typerää. Vanha kummisetä on tullut miltei lapseksi jälleen; me
naiset emme aina ymmärrä, mikä pojalle olisi välttämätöntä, eikä meillä
ole sitä valtaakaan hänen ylitsensä, me kun olemme häneen niin kovin
ihastuneet; ja siksi minä tuumin usein, että jos kaikki olisi niinkuin
pitäisi olla ja jos tuo kelvoton mies, hänen isänsä, olisi tehnyt sen,
mitä hän jumalan ja ihmisten edessä olisi ollut velkapää -- vaan ei,
häneltä Fritz ei myöskään olisi oppinut mitään hyvää, ja ehkäpä on
parempikin, että hän aivan yksin saa tulla toimeen maailmassa ja pitää
vain varansa, ettei hän tuota häpeää äidilleen. Ja nyt minä toivotan
teille hyvää yötä, sillä tässä minä asun ja täti varmaan jo odottaa
minua. Kiitos teille kaikesta vaivastanne lapsen puolesta. Hyvää yötä!

Marianne pujahti sisään ennenkuin Hubert ennätti vastata hänen
tervehdykseensä. Siinä hän nyt seisoi tarkastellen ovea ja laskien
ikkunoita ja koneellisesti hän luki talon numeron pienestä kyltistä
ymmärtämättä itsekään mikä hänen oikeastaan oli. Vastapäätä paha
kyllä ei ollut ravintolaa, jonne hän jälleen olisi voinut mennä
väijymään. Hänen täytyi siis vihdoin lähteä matkaan, ja hän kutsui
koiran luokseen, sytytti pienen piippunsa ja vaelsi kaupungin portista
ulos syyssumuun, joka sakeni yhä enemmän mitä lähemmäksi hän tuli
Rein-virtaa. Mutta se ei rasittanut häntä. Päinvastoin hän oli
mielissään voidessaan näin näkymättömänä kulkea eteenpäin näkemättä
edessään muuta kuin komeavartaloisen tytön kuvan keskellä valkoista
sumuvaippaa, tuon tytön, joka vuoroin uhmaillen, vuoroin iloiten
heitteli niskaansa, avasi suutaan ikäänkuin purraksensa, naurahti,
iski tulta silmistään ja vuoroin taas päästi koko äidinrakkautensa
valloilleen painaessaan pojan rintaansa vasten.

Mikä onni, että tie oli hänelle ennestään niin tuttu, sillä tuskinpa
hän muuten olisi löytänyt kotiin. Ja sittenkin tuli varsin myöhä.
Palvelijat olivat suuresti ihmeissään, sillä ensi kertaa hän vaimonsa
kuoleman jälkeen ei vielä sydänyön aikana ollut kotona. Emännöitsijä
oli jättänyt illallisruoan esille; ja niinpä Hubert kävi pöytään
istumaan, sillä pitkän kävelyn jälkeen hän tunsi nälkää. Palvelijat
hän lähetti kuitenkin maata ja jäi yksin koiransa kanssa pöydän
ääreen istumaan, heittäen sille parhaat palat. Ennen makuulle menoaan
hän otti vielä kynttilän käteensä ja astui arkihuoneeseen vaimonsa
öljymaalauksen eteen, jossa hän oli morsiamena kuvattu. Kaikki se
hyvyys ja lempeys, joka Hubertille oli tuottanut niin paljon onnea,
säteili hänen nuorekkaista silmistään häntä vastaan. Mutta tänään ensi
kertaa silmät näyttivät hänestä himmeiltä, ja tuuhea, vaalea tukka
miltei harmaalta, ja kun hän kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseensa,
tunsi hän syvää alakuloisuutta, josta hän ei seuraavinakaan päivinä
voinut irtaantua. Hän oli äreä väelleen, rankaisi koiria ankarammin
kuin mitä olisi ollut tarpeen, antoipa vielä kaataa pari vanhaa
puutakin, joita hän vanhojen muistojen vuoksi oli säästänyt, joskin
ne olivat jo yli-ikäiset. Kun hän kaiken tämän lisäksi seuraavana
lauvantaina puki parhaan virkatakin yllensä ja sanaakaan sanomatta
läksi matkaan, oli emännöitsijä, metsäapulainen ja molemmat rengit
selvillä siitä, että herra Kehlissä oli takertunut paulaan ja
että talossa piankin nuori emäntä ottaisi johdon käsiinsä. Toinen
rengeistä läksi hänen jälkeensä ottaakseen asiasta lähemmin selkoa,
mutta palasi päätään ravistaen takaisin: ehkäpä he sittenkin olivat
väärillä jäljillä, sillä herra oli heti kääntynyt Reinin yli johtavalle
sillalle, eikä mistään strassburgilaisesta voinut olla kysymystäkään,
sillä ranskalaisia hän ei katsonut suopein silmin.

Sillä välin astui Hubert nopeasti eteenpäin, ikäänkuin kilpajuoksu
olisi ollut kysymyksessä. Oli vielä aivan valoisaa kadulla, kun hän
saapui sen talon edustalle, missä molemmat naiset asuivat. Taaskin hän
luki talon numeron ja seisoi hetken aikaa kooten ajatuksiaan. Sitten
hän astui kapeaan eteiseen ja kolkutti ovelle, jossa seisoi täti
Barbaran nimi. Odottaessaan hän kuuli sisältä laulua. Ääni ei ollut
vahva, mutta kirkas ja kaunis.

Samassa ovi avautui, täti kysyi ken siellä oli, ja kun hän tunsi
Hubertin, ei hän näyttänyt suurestikaan hämmästyvän. Tekö se olette,
herra? sanoi hän. Olkaa hyvä ja käykää sisään. Mitä uutta kuuluu?
Mariannekin on juuri, kotona, voitte kuulla hänen laulavan; tänään hän
on koko päivän ommellut lapselle vaatteita, koska eilen kapiot tulivat
valmiiksi. Katsohan, Marianne, kuka täällä on!

Mitä ihmettä, sanoi tyttö katsahtaen iloisesti työstään ylös. Onko
joku metsäkauris karannut Strassburgiin, koska herra metsänhoitaja
kunnioittaa meitä käynnillään?

Hubert vastasi leikkiä laskien, niin hyvin kuin hän taisi, ja sanoi,
että hän tuonnoin pitkän kävelyretken vuoksi oli vain puolittain saanut
asiansa toimitetuksi ja sen vuoksi oli pakoitettu tänään uudelleen
tulemaan kaupunkiin -- ja koska hän juuri oli kulkenut tästä ohitse
-- ja niin edespäin. Puhuessaan hän tarkasteli autiota, valkoiseksi
silattua huonetta, johon oli varsin ahtaalle sullottuna kaksi vuodetta,
pari tuolia, pöytä ja kaappi, mutta kaikki oli erinomaisen siistiä ja
puhdasta. Tyttö oli samassa puvussa kuin edelliselläkin kerralla, jota
hän siis käytti sekä pyhäisin että arkena. Helmassaan hänellä oli pieni
samettitakki, jota hän puhuessaan ahkerasti ompeli.

Katsokaahan, sanoi hän, sillä välin kuin täti hommasi jotain
viereisessä keittiössä, tämän kauniin samettipalasen pyysin
paronittarelta, jonka luona olen työssä. Huomenna, kun me menemme
kävelemään, saa Fritz sen ylleen. Hän tosin vähät välittää siitä,
miten hän on puettu, ja vaikka hänellä olisi kultaiset housut jalassa,
niin hän sittenkin kiipeisi kaikkien aitojen yli. Mutta minä olen
mielissäni, kun ihmiset sanovat: Katsohan tuota sievää poikaa, miten
somasti hän on puettu! Hänen vanhempansa ovat varmaan ylhäistä väkeä.
-- Silloin naurattaa minua aina niin kovasti, sillä vaikka hän on vain
minun lapseni, niin ei häneltä sittenkään puutu mitään. Mutta minä
väsytän teitä jälleen tyhmillä jutuillani.

Päin vastoin, sanoi Hubert, minäkin aioin juuri puhua pikku
ystävästäni. Minun metsäapulaiseni on näet saanut kiinni pienen ramman
oravan; ehkäpä villikissa on purrut sitä jalkaan. Nyt se on aivan kesy
ja juoksentelee vapaasti ympäri huonetta, aivankuin jokin kotieläin.
Niinpä juolahti mieleeni tuoda se Fritzille, jotta hänelläkin olisi
leikkitoveri. Mutta en tahtonut sitä tehdä teiltä lupaa kysymättä.
Sillä ehkäpä se ei olisi vanhalle parille mieleen.

Marianne mietti hetken aikaa. Kiitos, sanoi hän sitten. Vaikka se
tuottaisikin Fritzille aivan ääretöntä iloa, niin ehkäpä sittenkin
on parasta, että te ette tuo sitä. Ei kummien vuoksi. He ottaisivat
vaikka norsun elätettäväkseen, jos Fritz sitä haluaisi. Mutta poika
on ilmankin villi ja vallaton, ja jos hänellä olisi toverina oikea
mestarikiipeilijä, niin ei mikään häntä enää pitäisi aisoissa. Pelkään
pahoin, että hän voisi kiivetä vaikka tuomiokirkon torniin jos tuo
pieni punatakki näyttäisi hänelle tietä. Antakaa sen siis jäädä
metsään, missä sen oikea paikka onkin.

Voisihan sille rakentaa talon ja laittaa siihen pyörän, jotta ei mitään
vahinkoa tapahtuisi, sanoi Hubert.

Ei mitenkään! Siten hän vielä vähemmän saa sitä pitää. Hänen ei pidä
tottua mihinkään niin hirveään, eikä katsella eläin paran mieletöntä
hyppimistä ristikon takana. Hän on vielä hyvin sääliväinen eikä tee
edes hyttysellekään pahaa. Aikaa myöten hänen sydämensä kyllä kovettuu,
siitä maailma pitää kyllä huolen, ja ihme olisikin, jollei hän olisi
mitään isältänsä perinyt. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni sellaiseen
syypääksi. Varjelkoon!

He vaikenivat nyt molemmat, ja tyttö ompeli melkein äkäisen innokkaasti.

Marianne, sanoi Hubert äkkiä, -- saanhan siten nimittää teitä?

Miksikäs ei? Onhan se nimeni, vastasi hän levollisesti.

No niin, Marianne, tahdotteko aivan rehellisesti sanoa minulle --

Mitä sitten? Valehtelemaan en oppinut edes koulussa.

Minä tahtoisin vain tietää, vaikkei se minuun lainkaan kuulu: jos nyt
Fritzin isä äkkiä katuisi ja tahtoisi kaikki sovittaa, niin tokkopa te
voisitte olla myöntymättä hänelle?

Marianne antoi työnsä vaipua syliin ja katsoi ihmeissään häneen.
Sovittaako? sanoi hän. Se ei ole mahdollista. On olemassa asioita,
joita on yhtä mahdoton sovittaa kuin saada neekeriä muuttumaan
valkeaksi.

Mutta jos hän naisi teidät ja tunnustaisi pojan omakseen --

Naimiseen tarvitaan kaksi, vastasi Marianne nopeasti. Mielemmin
ottaisin lapseni käsivarrelleni ja hyppäisin hänen kanssaan
Rein-virtaan, kuin antautuisin sellaiseen vaaraan. Sillä sehän olisi
vain ilveilyä kaikki ja jäljestäpäin seuraisi sitä suurempi kurjuus.
Jos te tuntisitte hänet, niinkuin minä -- vaikka, ei kukaan paitsi hyvä
jumala tunne häntä niin hyvin kuin minä -- niin ette tekään kehoittaisi
minua siihen. Ei sen vuoksi, että hän petti minut, miksikä minä olin
sellainen narri, että annoin pettää itseäni? Vaikka olisinhan minä
ansainnut parempaa kohtelua hänen puoleltaan, kun olin vielä niin
nuori ja olisin ollut valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä;
-- mutta että hän saattoi sillä tavalla kohdella poikaa, jonka moni
ventovieraskin kernaasti ottaisi omakseen, hän -- oma isä -- ei, se
on niin jumalatonta, ettei sitä tahraa mikään helvetillinen tuli voi
valkeaksi polttaa!

Onko hän nähnyt lapsen?

On kyllä, eikä siitä ole niinkään pitkä aika, hän oli jo silloin yhtä
herttainen ja sukkela kuin nytkin. Ajatelkaahan, sen jälkeen kuin hän
oli jättänyt kaikki minun kirjeeni vastaamatta, ja kuitenkin olin
viimeiseen kirjeeseen, ohjaamalla Fritzin pikku kätöstä, antanut
hänen itsensä lähettää terveiset isälle, sillä minä ajattelin, että
kun hän vain kerran näkisi pojan, tuon kullannupun, niin kaikki
olisi vielä voinut tulla hyväksi ja minä olisin kernaasti antanut
hänelle anteeksi kaiken sen, minkä hän minua vastaan oli rikkonut,
niin ajatelkaahan, minä astuin kerran viime keväänä Fritzin kanssa
teatteriaukion yli ja näin erään vieraan miehen lähestyvän meitä --
ensi hetkessä en tosiaankaan tuntenut häntä, hän kun oli siviilipuvussa
ja minä ennen aina olin nähnyt hänet vain univormussa. Mutta kun hän
kääntyi puoleeni tiedustellen tietä hotelliin -- jo ennenkuin hän
avasi suunsakaan, tunsin minä hänet ja vastasin saksaksi, vaikka
hän oli puhutellut minua ranskankielellä: Minä saatan herraa vähän
matkaa, muuten herran on vaikea löytää perille. -- Mitä? sanoi hän
tuntematta minua sittenkään. Oletteko te kotoisin Pfalzista, kaunis
tyttöseni? Mistä sieltä? -- Minä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi
edelleen: Tunnettekohan te erästä Marianne nimistä tyttöä ja tiedättekö
miten hän jaksaa? -- Hänkö? sanoin minä ja vedin salaa pienokaiseni
päähineen enemmän kasvoille, jotta korvat peittyisivät eikä hän kuulisi
keskusteluamme -- mitenkä hän voisi jaksaa? Hänellähän on lapsi. --
Todellako? sanoi hän, ikäänkuin hän olisi kuullut jonkun uutisen aina
Turkinmaalta saakka, tiedetäänkö kuka isä on? -- Kyllä, vastasin minä
ja mainittuani nimen, lisäsin: ihmiset sanovat, että hän on kohdellut
tyttöä kavalasti ja ettei hän tahdo tietää mitään lapsesta -- --.
Sanottuani sen avautuivat äkkiä hänen silmänsä. Hyvä jumala! sanoi hän
pysähtyen kadulle, ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen edessään,
sinäkö se olet! Sinua en tosiaankaan olisi tuntenut enää. -- Kummako
se, sanoin minä, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen saanut kokea.
Kuudessa vuodessa ihminen voi vanhentua, kun huolet painavat ja on
hyljätty ja yksin. -- Sillä välin hän huomasi Fritzinkin ja pelästyi
vielä entistä pahemmin. Onko tuo -- sen pitemmälle hän ei päässyt. --
On kyllä, sanoin minä, se on Fritz. Eikö hän ole suuri ja kaunis? Ei
hänellä mitään hätää olekaan. Hyvä jumala on pitänyt huolta siitä, että
lapsilla ainakin on äiti, silloin kun heidän isänsä katoavat teille
tietämättömille. Kuuleppas, poikaseni, sanoin minä, anna kättä herralle
ja katso häntä silmiin. Lapsi totteli ja ojensi hänelle kätensä. Mutta
hän tarttui hyvin varovaisesti pojan käteen, ikäänkuin hän olisi
ollut likainen kerjäläiskakara, ja katsellen häntä ylhäältä alaspäin
sanoi: Lapsi näyttää terveeltä. Se on oikein se, Marianne, että hoidat
häntä niin hyvin. Usko minua, minä auttaisin sinua mielelläni, mutta
minulla itselläni on varsin kireät ajat. Kun isäni kuolee ja minä saan
perintöni, niin muistan kyllä sinua ja lasta, siihen voit luottaa.
Minun täytyy nyt mennä tänne; olen luvannut tulla tapaamaan erästä
toveriani. Jumalan haltuun, Marianne; ja ole kiltti poika, Fritz!
Niinkuin sanottu, tänään minun on kiire, sillä aamulla varhain minun
täytyy palata rykmenttiini. -- Sitten hän nyökkäsi päätään ja jätti
meidät kadulle. Äiti, sanoi Fritz, kuka tuo mies oli? -- En minä
tiedä, sanoin minä. Hyvä jumala hänet kyllä tuntee. Ja sitten vein
lapsen kotiin, eikä hän jumalan kiitos ollut mitään huomannut. Mutta
kun olin saanut hänet nukkumaan, en malttanut olla menemättä hotellin
ulkopuolelle, jossa hän asui. Silloin näin ikkunasta hänen istuvan
ravintolasalissa parin upseerin seurassa shampanjaa juoden ja hän
kertoi varmaan jotain huvittavaa juttua, sillä he nauroivat kaikki
niin äänekkäästi, että kuulin sen kadulle saakka. Ja siinä seisoessani
huomasin, että jokin tunne sydämessäni äkkiä ikäänkuin jäätyi, jokin
tunne, joka siihen asti siellä oli elänyt; varmaankin se oli rakkauteni
häneen, sillä siitä hetkestä alkaen saatoin ajatella häntä yhtä
kylmästi kuin Kiinan keisaria. En edes vihannut häntä. Jos hän ei
välittänyt pojasta, niin oli se hänen oma vahinkonsa, ajattelin minä,
ja minun oli vain häntä sääli, ja siitä saakka on lapsi yksin minun ja
minä saan rakastaa häntä kahden edestä.

Oliko se viimeinen kerta? kysyi Hubert leikitellen samettitakin
hihalla, ikäänkuin pieni käsivarsi olisi siinä piillyt.

Oli, sanoi Marianne. Neljä viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle
vielä kirjeen, se oli täynnä tyhjiä sanoja, niin ikävä ja kohtelias
kuin asiakirje jollekin räätälille, jolle suorittaa vanhan velkansa.
Kirjeessä oli kymmenen guldenia. Ne minä panin heti kuoreen ja vastasin
hänelle, että Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei tarvitse mitään,
herra kapteeni voi ne kernaasti käyttää shampanjan juomiseen. --
Sen jälkeen olen päässyt kirjeistä rauhaan. Hän tuumi kai: olkoon
menneeksi, koska hänelle ei kelpaa, niin voin kernaasti säästää
mustetta ja vieläpä rahani kaupan päällisiksi! -- Ja niinhän se onkin,
en minä kaipaa häneltä mitään, ja vaikka hän kaataisi kultarahoja
ylitseni, niin lastani en sittenkään möisi. Ken ei häntä rakasta, ei
saa ainoatakaan kiharaa hänen päästään, ja mielemmin Fritz voi olla
ilman isää kuin tyytyä sellaiseen!

Marianne oli puhunut niin kiihkeästi, että hänen kasvonsa punoittivat.
Nyt hän tarttui jälleen työhönsä, vaikka oli jo melkein pimeä. Täti
sytytti tulen keittiöön ja kalisteli pannujaan ja lautasiaan, ja ulkona
tuomiokirkon kello julisti pyhäpäivän alkaneen. Vasta kun kellon ääni
oli vaiennut, sanoi Hubert:

Ei suinkaan hän ennen ollut niin paha, tai kai hän ainakin osasi
tekeytyä paremmaksi, koska te saatoitte hänelle sydämenne antaa.

En tiedä, vastasi Marianne. Hän oli kaunis, ja minä typerä
seitsentoista-vuotias tyttö. Siihen aikaan hän oli vain luutnantti
ja oli vuoden päivät palvellut meidän kaupunkimme rykmentissä ja
kaikki toverini olivat ihastuneet häneen. Mutta minua ei päästetty
koskaan ulos, ei tansseihin eikä kävelemään, sillä isäni, joka oli
puuseppä, piti minua lukon takana kuin kiiltävää rahaa. Vain kirkkoon
sain mennä, koska siellä kodittomat linnut eivät pesi. Minä olin
kohdannut hänet kuitenkin pari kertaa kadulla ja huomasin kyllä,
että hän katseli minua. Eräänä sunnuntaina hän tuli meille lautoja
ostamaan isän poissaollessa, ja istui sisällä keskustellen äidin kanssa
eräästä kaapista, jota hän halusi saada, eikä tuosta puheesta tahtonut
loppua tulla, sillä alituisesti hän keksi jotain erikoista hänelle
sanottavaa; minua hän tuskin kuitenkaan näki, ikäänkuin olisin ollut
vain puupalanen. Jäljestäpäin äiti ei tiennyt miten häntä kiittää, hän
oli niin kaunis ja hieno ja rehellinen ja jumala ties mitä kaikkea.
Ja sitten hän tuli yhä useammin aina kun hän tiesi mestarin olevan
poissa, eikä äiti kertonut isälle mitään hänen käynneistänsä, ei
edes sittenkään, kun hän oli tullut jo paljoa tuttavallisemmaksi ja
tuhlasi minullekin kauniita sanoja. Sillä äiti ylpeili tyttärestään,
joka miellytti tuollaista herraa. Mutta kerran, kun hän jälleen oli
meillä ja istui aivan kuin kotonaan sohvassa, astui isä äkkiä sisään,
varmaankin joku naapuri oli antanut hänet ilmi, ja hän ajoi aivan
yksinkertaisesti herra luutnantin ulos ovesta; ja kun tämä kiivastui,
sillä eihän hän ollut tottunut noin raakaan kohteluun, niin tarttui
isä muitta mutkitta häntä rinnuksista kiinni ja huusi: Ulos naisten
viettelijä! -- ja kun herra luutnantti aikoi puolustautua, iski isä
häntä kasvoihin ja lennätti hänet ovesta ulos, ennenkuin meistä
kumpainenkaan ennätti väliin. Sitten isä purki vihaansa meille;
minuun se kuitenkin vähimmin koski, sillä minä näin edessäni vain
rakastettuni, miten hän kasvoiltaan kalpeana tarttui tikariinsa ja
loi minuun katseen, joka oli kokonaan murskata sydämeni säälistä. Sen
päivän meidän täytyi olla alallamme. Mutta seuraavana hyvin myöhään
hiivin minä ulos ja tapasin hänet aivan kuin tilauksesta; hän vannoi
silloin kostavansa verellä tuon häpeän, joka häntä oli kohdannut,
ja minä lapsellisen tuskani vallassa koetin kaikella tavalla häntä
lepytellä -- ja siten onnettomuus tuli ylitseni.

Lapsi parka! sanoi Hubert; kuinka hirveästi sinä mahdoit saada kärsiä
isäsi päästyä asian perille!

Hän oli kauan aikaa aivan kuin sokea, vaikka muut sen tiesivätkin.
Äidin täytyi vihdoin sanoa se hänelle, jotta hän ei naapureilta
saisi sitä kuulla. Kerran yöllä, kun äiti oli rohkaissut mielensä
ja ilmaissut sen hänelle, tuli isä huoneeseeni, hänen kasvonsa
olivat aivan muuttuneet, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa, ja
silmät aivan lasiset; kauheinta oli kuitenkin se, ettei hän raivonnut
lainkaan, vaan sanoi vain hiljaa: Nouse heti paikalla ylös ja mene
minne ikänä haluat. Minun lapseni et ole enää. -- Sitten hän poistui
luotani, ja äiti tuli sisään itkien aivan haljetaksensa, ja koska me
tunsimme isän, niin ei ollut muuta neuvona kuin lähteä suoraan kylmään
yöhön; isä itse sälytti matkalaukkuun minulle vaatteita ja työnsi sen
jälkeeni kadulle, ja sitten kuulin, miten hän sulki oven perässäni
kiinni. Luulin tuskasta ja pelosta siihen paikkaan menehtyväni, vain
ajattelemalla viatonta lasta saatoin pysyä pystyssä, ja eräs hyvä
tuttava otti minut yöksi luokseen. Rakastettuni luo en voinut mennä.
Hän oli heti siirtynyt toiseen rykmenttiin huomatessaan, etteivät asiat
olleet oikealla tolalla. Sitten muistui täti täällä Strassburgissa
mieleeni, enkä siitä saakka ole nähnyt isääni enkä saanut häneltä
ainoatakaan riviä.

Marianne, sanoi Hubert, joka oli noussut pystyyn ja astuen tytön eteen
tarttui hänen käsiinsä, antaisiko isä sinulle anteeksi ja tunnustaisiko
sinut jälleen tyttärekseen, jos ilmoittaisit hänelle, että olet
löytänyt rehellisen miehen, joka tahtoo myös olla pikku Fritzille
hyväisä?

Marianne katsoi Hubertiin osoittamatta hämmästystä tai liikutusta,
sitten hän veti hiljaa kätensä pois ja sanoi: Voisihan se olla; en
ole sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Sillä minä en aio koskaan mennä
naimisiin, senhän teille jo sanoin.

Ihminen päättää ja jumala säätää, sanoi Hubert laskien arasti kätensä
tytön olkapäälle. Jos minä nyt tuntisin tuollaisen miehen, josta voisin
mennä takuuseen, niin ettei sinun tarvitsisi katua mitään, sellaisen,
joka myös rakastaisi lasta ja arvelematta ottaisi hänetkin luokseen ja
kohtelisi teitä molempia ikäänkuin olisitte suoraan puusta pudonneet,
ajattelematta lainkaan entisyyttä --

Hänen äänensä tukehtui kurkkuun, sillä liikutus valtasi hänen mielensä.
Mutta tyttö ei aprikoinut kauan.

Ehkäpä te olette itse tuo hyvä ystävä, sanoi hän, ja minun täytyy
rehellisesti tunnustaa, että sellaista jo olen aavistanutkin. Mutta
sittenkin minä kiitän kunniasta. Sillä ettehän te itsekään voi tietää,
voisitteko te pitää lupaustanne. Ehkäpä te nyt olette rakastunut
minuun, mikä minua ihmetyttäisi, jollei sellaista usein olisi minulle
tapahtunut. Mutta se menee ohitse, ja sitten me olemme vain teidän
taakkananne, ja Fritz saa siitä kaikkein ensiksi kärsiä. Te tiedätte,
mitä siinä suhteessa ajattelen; ja koska minä toivoisin meidän pysyvän
hyvinä ystävinä, niin heittäkää nuo ajatukset mielestänne. Minä huomaan
kyllä, että te olette hyväsydäminen mies, ja teidän käy sääliksi,
että minulta, tyttö raukalta, noin kehnolla tavalla on riistetty
kunnia ja maine. Mutta niin huono minun asemani ei sittenkään ole
kuin te luulette. Minulla on poikani, ja kun hän tulee suureksi ja
saa tietää, mikä on aiheuttanut hänen olemassaolonsa maailmassa, niin
ei hän senvuoksi halveksi vanhaa äitiään; ja kun hän vain pitää minua
kunniassa, niin mitäpä minä välittäisin kaiken maailman puheista?

Mariannekin oli noussut pystyyn ja katseli Hubertia iloisesti ja
ystävällisesti kasvoihin, jotta hän aivan voitti hänen sydämensä.
Kylläpä me nyt olemme jutelleet! sanoi tyttö. Täti luulee varmaankin,
että aion opiskella metsänhoitoa. No, koska se nyt on ensimäistä ja
viimeistä kertaa, niin olkoon menneeksi. Sillä minun täytyy sanoa
teille, minä en ole tottunut ottamaan vastaan herrakäyntejä, naapurit
voivat sen teille todistaa. Ja koska minä en vastaisuudessakaan
sitä halua, niin täytyy minun pyytää, herra Hubert, ettette uudista
käyntiänne, sillä en missään tapauksessa päästäisi teitä sisään. Älkää
panko sitä pahaksenne; minä tiedän, mitä minä olen Fritzilleni velkaa.

Marianne, sanoi Hubert ja tarttui hänen käteensä.

Älkää huoliko, sanoi tyttö, niin se on kuin minä sanon, turhaa on
koettaa minua taivuttaa. Ja jääkää nyt hyvästi! Illallisemme on jo
valmis. Eikö totta, Barbara? huusi hän keittiöön päin.

Etkö pyydä herraa syömään iltasta meidän kanssamme? huusi täti vastaan
näyttäytymättä kuitenkaan.

Emme me voi tarjota illallisia, naureskeli tyttö, eikä herra
metsänhoitaja ottaisi kutsuamme vastaankaan. Lähtekää nyt, älkääkä
kantako minulle vihaa. Jokaisen täytyy tietää, mitä hän tekee, ja
jokainen on edesvastuussa omasta teostansa. Minä olen kyllä kiitollinen
teille kaikesta hyvyydestänne, mutta ei se sittenkään käy päinsä.

Marianne oli näin puhuessansa lempeästi työntänyt hänet ovea kohti
ja laskenut kätensä kahvalle. Kun Hubert näki hänet nyt siinä
edessään, tuon kauniin, kookkaan vartalon, kaunismuotoisen pään ja
voimakkaat hartiat, niin tuntui hänestä mahdottomalta erota hänestä
ikiajoiksi. Hän joutui niin tunteittensa valtaan, että hän kietoi
äkkiä käsivartensa hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä suulle.
Marianne vetäytyi heti pois, mutta hän ei tehnyt sitä tylysti.
Olkoon se jäähyväisiksi teille, sanoi hän. Mutta enkö ole oikeassa
karkoittaessani teidät talosta? Kun hyvä ystävä jo näin pian käy
ylen rohkeaksi, niin mitäpä hän voisi yrittää viikon kuluttua? Ei,
herra metsänhoitaja, pysykää kauniisti omalla jahtialueellanne; sen
ulkopuolella teillä ei ole lupa metsästää.

Hubert epäröi vieläkin hetken aikaa seisoessaan ovella. Sinä mietit
vielä asiaa, sanoi hän kiireesti, ja kun muutat mielesi, niin kirjoita
heti minulle. Minun puoleltani tämä on täyttä totta.

Minunkin puoleltani, sanoi tyttö. Siitä ei pääse mihinkään, tietäkää
se, ja nyt hyvää yötä!

Hän sulki oven, ja Hubert läksi hoiperrellen pois, puoleksi
alakuloisena tytön vastarinnasta, puoleksi huumautuneena hänen
suudelmastaan. Kaikesta huolimatta hän ei sittenkään voinut uskoa
olevansa hänelle vastenmielinen. Ja jos hän siinä suhteessa ei
erehtynyt, niin miksei hän saisi toivoa, että Marianne aikaa voittaen
muuttaisi mielensä, kun hän huomaisi hänen rehellisen tarkoituksensa?
Sillä että hänen tarkoituksensa oli täysin vakava, sitä hän ei enää
hetkeäkään epäillyt, niin nopeasti kuin kaikki olikin käynyt.

Hän jäi yöksi Kehliin ja vielä sunnuntai-päiväksikin, ja hänen
tuttavansa, jotka kauan olivat häntä kaivanneet, iloitsivat suuresti
nähdessään hänet niin hyvällä ja iloisella mielellä ja tekivät
hänelle kaikenlaisia viittauksia, joihin hän peitellen ja leikkiä
laskien vastasi. Mutta kun hänen oli jälleen pakko palata metsäänsä
ja tuomiokirkon torni katosi hänen näkyvistänsä, haihtui myös hänen
iloisuutensa ja hän toimitti työnsä viikon varrella ääneti ja
hajamielisesti. Mitä enemmän hän asiaa aprikoi, sitä vaikeammalta
hänestä tuntui keksiä jokin keino, jonka välityksellä hän voisi jatkaa
tuota tuttavuutta, joka niin äkkiä oli katkennut. Mariannen ääni ja
katse, kun hän lausui hänelle jäähyväiset, oli ollut sellainen, että
se herätti hänessä kunnioitusta, ikäänkuin tyttö todellakin olisi
tarkoittanut täyttä totta kiellollansa ja tuskinpa hän muuttaisi
mielensä, jollei jotakin erikoista tapahtuisi.

Jo kerran hän oli varustanut Mariannen osoitteella jäniksen, jonka
hän itse oli ampunut ja aikonut salaa lähettää sen hänelle. Mutta
sitten hänen mieleensä johtui, että ehkäpä hän, joka oli niin ylpeä
luonteeltansa, loukkaantuisi tästä lahjasta, jonka antajan hän heti
voisi arvata, ja sen jälkeen pysyisi vieläkin ankarammin päätöksessään.
Niinpä hän repi jälleen osoitelipun rikki ja poltti palaset uunissa,
jotta ei kukaan talossa saisi tietää hänen nimeänsä.

Vihdoin hän luuli keksineensä hyvän keinon. Metsäapulainen oli
lauvantaina ampunut peltopyitä. Niistä Hubert valitsi parhaimman parin,
pisti ne metsästyslaukkuunsa ja astui sunnuntaina varhain aamulla taas
rajan toiselle puolelle. Hänestä tuntui koko iankaikkisuus siitä, kun
hän viimeksi oli nähnyt Rein-virran.

Oli harmaa marraskuun päivä, tiet olivat tyhjinä, sillä tuima tuuli
puhalsi lakeudella ja tuprutti hienoa lunta maahan. Mutta Hubert
kulki niin iloisena tietään, ikäänkuin ihanin kevät olisi hänelle
hymyillyt, sivuuttipa vielä talonpoikien pienet ajoneuvotkin, jotka
olivat matkalla Strassburgiin. Hänen mielensä oli yhtä hilpeä kuin ensi
nuoruuden päivinä, jolloin hän ensi kertaa kauniin silmäparin vuoksi
oli vaeltanut pyhäpäivinä metsäopistosta vuorien ja laaksojen poikki.

Kun hän vihdoin saapui talon edustalle, kuuli hän oven takaa
pojan olevan äitinsä luona eikä hän malttanut hetken aikaa olla
kuuntelematta. Marianne opetti pienokaiselle kirjaimia ja vastasi hänen
kysymyksiinsä kuvien johdosta, joita aapisessa oli kirjainten vieressä.
Hubert olisi voinut kuunnella miten kauan hyvänsä, mutta vihdoin hän
kolkutti, jotta häntä ei tavattaisi oven takana.

Kuka siellä? kysyi Marianne avaamatta ovea, ikäänkuin hän olisi
aavistanut mistä oli kysymys.

Minä se olen, Hubert, ja pyytäisin vain kysyä, saisinko hetkeksi nähdä
Fritziä.

Fritzillä ei ole aikaa, hänen täytyy lukea, kuului heti vastaus.

Sunnuntainako?

Niin juuri! hänen opettajallaan ei ole arkena aikaa.

Mitä teillä on hänelle sanottavaa?

Ei mitään erikoista. Olen vain äsken ampunut pari peltopyytä ja
arvelin, että sellainen paisti voisi kelvata pikku ystävälleni, jos
täti ne hänelle kynisi ja paistaisi. Eikö hän saa tulla sen verran
ulos, että annan ne hänelle?

Hetken aikaa oli nyt hiljaista. Lapsi näytti aikovan sanoa jotain,
mutta äiti esti häntä puhumasta ja lähetti hänet keittiöön. Vasta kun
ovi oli sulkeutunut, kuului vastaus:

Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei ole sellaisiin paisteihin
tottunut; sellaisten herkkujen jälkeen ei hänelle tavallinen ruoka enää
maistuisi.

Pitääkö minun sitten kantaa linnut taas kotiin, koko tuon pitkän
matkan, sanoi Hubert katkerasti.

Koettakaa päästä niistä miten parhaiten voitte. Eiköhän kaupungissa ole
kylliksi herkkusuita, joille ne eivät ole liian hienoa ruokaa.

Marianne, sanoi Hubert hiljaa, karkoitatteko te todellakin minut
ovelta? Minulla olisi teille niin paljon sanottavana!

Mutta minulla ei ole teille mitään sanottavaa, koska ette tahdo uskoa
minua. Se on viimeinen sanani ja jumalan haltuun. Minun täytyy mennä
lapsen luo.

Uskokaa minua, huusi Hubert, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta,
kerran te vielä kadutte, että täten karkoitatte minut pois; lapsen
vuoksi te vielä kerran kadutte, ja ajatellessanne sitten tätä hetkeä te
ehkä toivotte, että olisitte toisin kohdellut minua. Mutta olettehan te
isäntä talossa, ja voitte tehdä mitä haluatte. Jos tämä todellakin on
viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä, niin --

Hubert vaikeni ja odotti, mitä Marianne siihen vastaisi. Mutta kun
tyttö oli vaiti, niin huudahti hän kiivaasti: Jääkää hyvästi! Saatte
nähdä, että olen liian ylpeä tunkeutuakseni vielä kerran luoksenne.
Mutta te teette väärin, sen jumala tietää, Marianne, te teette väärin
minua ja lasta kohtaan; jääkää hyvästi ikiajoiksi.

Hubert riistäytyi pois ovelta ja läksi kiihkoissaan talosta. Hänen
verensä kiehui, viha ja suuttumus ja hyljätty rakkaus kuohuttivat
kilpaa hänen mieltään; ei hän toki ollut odottanut sitä, ettei hän edes
saisi nähdä häntä, ja Mariannen äänettömyys loukkasi häntä lopulta
kipeämmin kuin pahimmatkaan sanat. Ensimäiselle kerjäläislapselle,
joka lähestyi häntä kadulla, hän heitti peltopyyt niin äkäisesti, että
pienokainen luuli hyväntekijäänsä mielettömäksi ja juoksi kiireesti ja
kiittämättä pakoon. Ihmiset kadulla pysähtyivät ja pudistivat päätään
tuolle merkilliselle miehelle, joka vuoroin uhmaillen naureskeli
itsekseen, vuoroin seisahtui ja katsoi synkkänä maahan, ikäänkuin
hän olisi jotakin kadottanut. Vihdoin hän astui erääseen kapakkaan
ja tyhjensi nopeasti pullollisen viiniä; hän toivoi voivansa huuhtoa
kurkustaan alas surunsa, mutta se ei tahtonut onnistua. Sitten hän
poistui kaupungista. Kaupungin portille hän pysähtyi vielä kerran;
hänen oli aivan mahdoton käsittää, että hänen piti nyt luopua kaikista
toiveistaan. Vihdoin hän puri huultaan ja päättävästi alkoi astua
tasankoa kohti. Jos kaikki on lopussa, mutisi hän itsekseen, niin
minäkin tahdon tukahduttaa tunteeni. Mikä häpeä, jos tuo ylpeä olento
voisi pilata elämäni. Jos huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestani
todellakin olisin niin hullu, niin tapahtuisi minulle vain oikeus ja
kohtuus!

Tuollaisilla puheilla hän pääsi hiukan järkiinsä, aivankuin uninen
ihminen koettaa pitää itseään hereillä nipistämällä itseään käsivarteen
tai iskemällä kylkeensä. Saavuttuaan kotiin hän alkoi heti suorittaa
muutamia laiminlyötyjä toimiansa, ja kun hän kauhukseen huomasi, miten
kahden viime viikon kuluessa jo yksi ja toinen asia oli joutunut
epäjärjestykseen, niin hän ryhtyi nyt tarmokkaasti näihin töihin. Koska
ulkonakin oli paljon työtä suoritettavana, pääsi hän jollakin tavalla,
joskin ruumiillisesti väsähtyneenä, marraskuun ja joulukuun alkupuolen
läpi. Mutta nähdessään almanakasta, että joulu lähestyi, yllätti kuume
kaksinkertaisella voimalla hänet jälleen. Hän ajatteli sitä ainoata
joulua, jonka hän oli viettänyt nuoren vaimonsa kanssa keskellä
lumista yksinäisyyttä, jolloin heidän mielissään oli päilynyt se
iloinen toive, että seuraavana vuonna joulukuusen tulet heijastuisivat
pienen lapsosenkin kirkkaissa silmissä. Sen jälkeen oli seurannut
kaksi murheellista joulua, jolloin hänen muistonsa olivat kummitusten
tavoin häirinneet juhlan viettoa. Tällä kertaa olisi jälleen voinut
olla joulu; mutta sekin ilo oli nyt kadonnut. Vaan ei! tuumi hän
mielessään, minä vietän sittenkin joulua, vaikka minun täytyisi
taivasta vastaan uhmailla. -- Niinpä hän meni metsään, kaatoi itse
solakan kuusen ja asetti sen suurimpaan huoneeseensa seisomaan, jossa
kesy orava heti alkoi hyppiä sen oksilla. Vanha emännöitsijä seurasi
hämmästyneenä isäntänsä toimia. Hän ei enää ollut epäillyt herransa
naimahankkeita, koska hän jälleen hoiti toimiaan entiseen tapaansa.
Mutta nyt epäilykset heräsivät jälleen, kun hän käski hänen hankkia
kynttilöitä ja kullattuja omenia ja pähkinöitä. Ja samalla hän ensi
kertaa pitkien, alakuloisten viikkojen jälkeen näytti iloiselta, läksi
seuraavana päivänä taas Kehliin ja toi sieltä mukanaan suuren joukon
leikkikaluja. -- Vanha vaimo uskalsi arasti tiedustella, ketä varten ne
olivat aiotut? -- Pienelle ystävälleni, vastasi Hubert iloisesti. Hänen
nimensä on Fritz, ja kun hän tulee tänne, niin pitäkää huolta, Katrina,
ettei häneltä mitään puutu; valmistakaa hänelle hyvä vuode, ehkäpä hän
jää tänne pariksikin päivää.

Muuta ei Hubert nähnyt hyväksi ilmaista emännöitsijälle. Sitten hän
läksi jälleen matkaan, vuokrasi Kehlissä itselleen ajoneuvot ja ajoi
eräänä kauniina talvipäivänä -- vain paria päivää ennen joulua --
taaskin rajan yli.

Kun hän saapui sen kadun varrelle, jossa vanha pariskunta, pojan
kasvatusvanhemmat, asuivat, näki hän jo kaukaa pojan itsensä laskevan
liukua ojassa toveriparven etunenässä, jotta kiharat liehuivat ja hänen
pyöreät kasvonsa kuumottivat. Hänellä oli yllään samettitakki, jonka
Hubert ennestään tunsi, ja vaikkei siitä voinut huomata, että se kuusi
viikkoa sitten oli ollut aivan uusi, niin näytti poika siinä sittenkin
ikäänkuin pieneltä prinssiltä.

Hubertin huutaessa häntä katsahti poika ihmeissään ylös, mutta tunsi
hänet heti ja juoksi tuttavallisesti ajoneuvojen ääreen ojentaen
hänelle kätösensä. Tahtoisitko tulla ajelemaan, Fritz? kysyi hän.
Minä näytän sinulle metsän ja hirvensarvia ja opetan sinua ampumaan
pyssyllä. Ja oravalla saat leikkiä ja syöttää sille pähkinöitä.

Lapsi nyökkäsi ihmeissään hänelle päätään, ikäänkuin hänelle olisi
kerrottu satua. Mutta en minä pääse, sanoi hän sitten. Äiti ei tiedä
mitään.

Odotahan, sanoi Hubert laskeutuen alas kärryiltä, minä menen
puhuttelemaan kummiasi, ehkeipä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Ei kukaan ole kotona, sanoi poika. Setä ja täti ovat menneet ulos enkä
minä tiedä, milloin he palaavat. Minä en saa poistua portilta. Pahat
ihmiset voisivat tulla ja varastaa koko talon.

Hubert seisoi hetken aikaa kuin puusta pudonneena.

Koko hänen hauska aikeensa oli mennä myttyyn. Hän oli luullut
helposti voivansa esittää itsensä vanhalle pariskunnalle Mariannen
hyvänä tuttavana, jolle he pelotta olisivat uskoneet pojan päiväksi.
Mahdotonta hänen oli täällä ruveta odottamaankaan. Hän tiesi liiankin
hyvin, että jos Marianne itse tulisi paikalle, niin kaikki olisi turhaa.

Tule, Fritz, sanoi hän vihdoin, vie minut sisään, niin järjestämme
asiat niin, ettei äiti suutu eivätkä kummit ole sinusta huolissaan.
-- Hän jätti hevosen erään pojan huostaan ja astui pihalle. Eräs
vaimo tuli uteliaana portaita alas nähdäkseen kuka Fritzin kanssa
jutteli. Tälle Hubert ojensi paperiliuskan muistikirjastaan, jolle
hän seisoviltaan nopeasti kirjoitti olevansa perheen tuttava ja
tulleensa hakemaan poikaa pariksi päivää maalle, voidakseen valmistaa
hänelle hiukan jouluiloa. Päivää ennen joulu-aattoa hän lupasi tuoda
hänet takaisin ja vakuutti pitävänsä hänestä hyvää huolta. Alle
hän kirjoitti nimensä ja osoitteensa ja pyysi vaimoa heti antamaan
kasvatusvanhemmille tämän kirjeen sekä säilyttämään asunnon avainta
kunnes he palasivat kotiin. Sitten hän nosti pienen ystävänsä
kärryille, kietoi palttoon lujasti hänen ympärilleen, antoi hänelle
piiskan ja ohjastenpäät käteen, jotta pojan silmät ylpeydestä loistivat
ja käännettyään kevyet ajopelinsä hän läksi kuin tuulen ajamana samaa
tietä kuin oli tullutkin. --

Myöhään illalla vielä samana päivänä, niin kuin tavallisestikin, läksi
Marianne lastansa katsomaan. Hän oli väsyksiin asti tehnyt työtä
saadakseen hiukan lisätuloja, sillä kaiket päivät hän mielessään
hautoi, miten hän voisi saada kokoon pojalle joululahjoja. Pyssyä poika
oli kovin hartaasti itselleen toivonut, sellaista, jossa olisi oikea
hana ja jota saattoi nalleilla ampua. Nyt hän mietti riittäisivätkö
hänen juoksevat tulonsa siihen, vai pitäisikö hänen myödä joku
vähäisistä korukaluistansa. Tällaisissa mietteissä hän astui vanhan
parin luo ja hänen ensi katseensa kääntyi tyhjään vuoteeseen. Mitä?
sanoi hän, onko poika vielä ylhäällä? Ja missä hän on? -- Vanha
ukko istui suuressa tuolissaan uunin nurkassa ja katseli hymyillen
eteensä! Mutta hänen vaimonsa tuli nopeasti viereisestä huoneesta ja
kertoi miten kaikki oli käynyt, vakuuttaen omaa syyttömyyttään. Hänen
oli ollut pakko mennä miehensä kanssa notarion puheille testamentin
vuoksi, koska ukko usein ei ollut oikein selvä, tuskin puolta
tuntiakaan he olivat olleet poissa ja kauheasti he olivat pelästyneet,
kun he takaisin tullessaan olivat Fritzin asemesta löytäneet vain
paperiliuskan. Hän oli heti kiiruhtanut täti Barbaran luo saadakseen
tietoja Mariannelta itseltään, mutta täti oli rauhoittanut heitä: jos
poika oli metsänhoitajan luona, niin ei ollut vähintäkään hätää, ja
sitten hän oli alkanut kehua, miten kelpo ja hyvä ja hieno mies hän oli
ja miten mainiosti hän tuli Fritzin kanssa toimeen.

Näiden selitysten aikana seisoi äiti liikkumatta ja kalmankalpeana
pöydän ääressä tuijottaen jäykkänä paperiliuskaan, jonka kummi oli
hänelle ojentanut. Tämä ihmetteli Mariannen omituista käytöstä ja
kysyi tunsiko hän pahoinvointia vai paniko hän pahakseen, että hän
oli jättänyt pojan puoleksi tunniksi yksin kotiin. Mutta tyttö ei
näyttänyt edes huomaavan, että hänelle jotain sanottiin. Hän kysyi
vaan vihdoin, mitä kello oli, ja kun hän kuuli, että se oli kahdeksan,
mutisi hän itseksensä: Tältä päivältä se on siis myöhäistä! Käärittyään
paperin kokoon ja pistettyään sen taskuunsa hän läksi pois toivottaen
välinpitämättömästi hyvää yötä.

Niin mykkänä ja jäykistyneenä hän palasi asuntoonsakin, että Barbara,
joka oli valmistunut myrskyiseen kohtaukseen, ei tiennyt mitä ajatella.
Itse hän ei ruvennut siitä puhumaan. Metsänhoitajan nimeäkään hän ei
halunnut enää mainita, sillä hän oli aivan toista mieltä kuin tyttö,
ja hän oli kovin pahoillaan siitä tavasta, jolla tälle oli annettu
matkapassit. Tiesikö äiti nyt missä Fritz oli vai eikö hän tiennyt?
Siitä Barbaran oli aivan mahdoton illan kuluessa päästä selville. Sillä
tyttö oli yleensä kovin vaitelias, kun jokin asia tuotti hänelle surua
tai tuskaa, ja kukapa saattoi tietää, vaikka hänelle päivemmällä olisi
jotain muutakin ikävää tapahtunut.

Yöllä Barbara tosin huomasi, ettei Marianne paljonkaan nukkunut, ja kun
hän aamulla nousi tavallistakin aikaisemmin ja aamiaista odottamatta
pisti taskuunsa vain leipäpalan, ei hän enää epäillyt, että tyttö oli
menossa lastaan hakemaan. Pue hyvin päällesi, sanoi Barbara, ja kuule,
älä pilaa hänen iloansa. Sinä tiedät kyllä, että eräästä asiasta en
puhu enää mitään, mutta liiallinen ankaruus on turmioksi, sillä se
minkä pitää tapahtua, tapahtuu sittenkin, vaikka yrittäisi käsin ja
jaloin tapella vastaan. -- Siihen tyttö vastasi tietävänsä, mikä hänen
velvollisuutensa oli ja sen enempää sanomatta hän läksi matkaan.

Päivä, joka vasta sarasti Mariannen astuessa kaupungin portista
ulos, nousi hitaasti sumun keskeltä, ja parin tunnin kuluttua oli
taivas kirkkaansininen. Lumisessa metsässä kimaltelivat kaikki oksat
ihanassa joulukuun auringossa. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut, mutta
pakkanen oli siksi kova, että lumi narisi joka askeleella. Mutta
metsänvartijan mökillä, jossa ei tarvittu puita säästää, oli sitä
lämpimämpi ja kodikkaampi. Rengit ja metsäapulainen olivat metsässä
työssä, emännöitsijä askaroitsi keittiössä paistaen omenakakkuja,
joiden makea tuoksu levisi koko taloon; suuressa tuvassa, missä
edellisenä iltana joulukuusi oli palanut, oli pöytä ja tuolit täynnä
lahjoja; pieni linnoitus seisoi lattialla sotamiehineen ja kanuunineen,
näyttipä siltä kuin siellä vastikään olisi herneillä pommitettu, mutta
parasta aikaa vallitsi rauha, sillä päällikkö itse harjoitteli juuri
ampumista. Hubert oli avannut viereisen huoneen oven ja kiinnittänyt
seinään pienen maalitaulun, jotta oli tilaisuutta ampua varsin
pitkän välimatkan päästä. Nyt hän opetti pojalle, miten jousta oli
jännitettävä, terävä nuoli asetettava kouruunsa ja tähdättävä. Hän
oli asettunut puoleksi polvilleen pojan viereen ja nojaten kasvojaan
oppilaansa kiharapäätä vasten hän seurasi nuolen suuntaa. Kummallekin
tämä koe oli niin tärkeä, etteivät he puhuneet sanaakaan, ja sillä
välin kesy orava istui kaikessa rauhassa pöydällä kuusen juurella
nakerrellen kullattuja pähkinöitä.

Äkkiä pikku elukka hypähti pelästyksissään pystyyn, heitti
pähkinänkuoren vasten ikkunaa, jotta lasi kilahti ja kiipesi kiireesti
joulukuusen ylimpään latvaan, koettaen piiloutua kultaisen joulutähden
taakse. Poika oli juuri saanut ammutuksi ja jännitti joustaan
uudelleen. Katsoppa, miten orava kiipee. Hän hyppäsi äkkiä puun
latvaan. Mikähän hänen on?

Varmaankin jotkut vieraat kasvot tirkistivät ikkunasta sisään, sanoi
Hubert. Meidän seurassamme hän on aivan kesy, mutta jos joku outo tulee
huoneeseen, tekee hänen heti mielensä karata ulos.

Minut hän heti tunsi, sanoi poika viekoitellen elukkaa luokseen, mutta
tämä pysyi piilossaan. Sillä samassa kolkutettiin ovelle, ja ennenkuin
Hubert ennätti käskeä sisään, astui Marianne huoneeseen.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Fritz hänen kaulaansa. Äiti tuli! huusi
hän. Häntä ei oravan tarvitse pelätä. Äiti ei tee hänelle pahaa.
Katsoppas, äiti, miten pikku veitikka istuu tuolla ylhäällä ja vapisee,
ikäänkuin sinä aikoisit sen tappaa. Tule tänne, kultaseni, sehän on
vain äiti, ja katsohan, mitä kaikkea minulla on!

Näin sanoen poika juoksi aarteittensa luo ja toi toisen tavaran
toisensa jälkeen äidille, joka sanattomana katseli vain maahan.
Hubertkin oli vaiti. Hän oli tätä odottanutkin, ja kuitenkin, kun
hän näki hänen astuvan sisään, ja ensi kertaa niin pitkästä aikaa
tarkasteli hänen kauniita, raittiista talvi-ilmasta punoittavia
kasvojaan, joiden ilmettä synkensi silmien välissä oleva syvä ryppy,
tunsi hän niin kovaa ahdistusta rinnassaan, että hänen oli pakko
nojautua kaappiin ja olla laittavinaan jousipyssyä kuntoon, jotta hän
voittaisi jälleen tasapainonsa. Mutta Marianne ennätti ennen häntä.

Fritz, sanoi hän, minun on paha mieli, mutta sinun täytyy heti panna
palttoo päällesi ja seurata minun mukanani. Minulla ei ole aikaa
viipyä, sillä minun täytyy ennen iltaa päästä kotiin, ja päivät eivät
nykyään ole pitkät, niinkuin tiedät. Ole siis kiltti ja anna herralle
kättä ja kiitä häntä, niin voimme heti lähteä matkaan.

Poika katsoi häneen suurin silmin. En minä tahdo lähteä pois,
äiti, sanoi hän. Täällä setä Hubertin luona on hauskempi olla kuin
kaupungissa, oravaa en voi ottaa mukaan eikä kukaan opeta minua siellä
ampumaan. En minä tahdo tulla kaupunkiin. Jää sinäkin tänne. Metsässä
on paljoa hauskempi olla.

Tottele nyt minua, sanoi tyttö ja hänen poskensa kävivät kalpeiksi
pakkasen punotuksesta huolimatta. Nyt sinä et vielä sitä ymmärrä, mutta
tiedäthän sinä, etten minä vaadi sinulta muuta kuin mikä on sinulle
itsellesi parasta.

Pojan pää painui surullisena kallelleen. Mutta saanhan ottaa nuo
kauniit tavarat mukaan? sanoi hän hiljaa.

Ei, Fritz, ne eivät ole sinun. Äiti antaa sinulle mitä tarvitset, ja
vaikka hän onkin köyhä ja pakoitettu ansaitsemaan leipänsä, niin sen
verran hänellä on kuitenkin, että hän voi antaa pojalleen joululahjoja,
eikä kenenkään vieraan tarvitse sinua sääliä; kukapa tietää, vaikka hän
enemmän olisikin ajatellut itseään kuin sinua, lisäsi hän hiljaisella
ja vapisevalla äänellä. Tule, laita itsesi valmiiksi. Päivä kuluu
turhaan.

Sillä välin astui huoneeseen emännöitsijä, joka kesken tulen rätinää
oli kuullut vieraan äänen sisältä, katseli ihmeissään Mariannea ja
huomatessaan että pojan kasvot vetäytyivät itkuun, kiiruhti hän hänen
luokseen, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet keittiöön luvaten hänelle
omenakakkuja maistiaisiksi.

Molemmat toiset jäivät yksin huoneeseen ja katselematta toisiaan
he seisoivat jonkun aikaa niin ääneti, että saattoi kuulla kuusen
neulasien rapisevan oravan hyppiessä oksilla.

Marianne, sanoi vihdoin nuori mies, nyt te, herra nähköön, teette
sellaista, josta te ette voi vastata. Mitä minä olen teitä vastaan
rikkonut, jota te arvelette voivanne lapsellekin kostaa? Minä olisin
lupaukseni mukaisesti jo huomenna tuonut hänet takaisin, ja jos
minullakin on ollut hiukan iloa siitä, että sain panna toimeen hänelle
pienen juhlan, niin tokko se on niin suuri rikos? Te tiedätte kyllä,
etten aio sitä toistamiseen tehdä, ja jollette tahdo uskoa minua --

Mitä minä en uskoisi? keskeytti Marianne hänet varsin tyynesti.
Sitäkö että te pidätte minusta ja tahdotte naida minut? Miksikä sitä
epäilisin? Ja että te ette vieläkään ole kokonaan luopunut tuosta
toiveesta, vaikka te tunnette minun syyni, näen myöskin selvästi. Mutta
että te tahdotte piiloutua lapsen selän taakse ja vieroittaa hänet
minusta ja että te luulette, saatuanne pojan puolellenne, minunkin
vihdoin myöntyvän ja suostuvan teidän viekoitteluihinne, se -- se --

Hän vaikeni, ikäänkuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja millä
ilmaista suuttumustaan. Mutta Hubert heitti vihoissaan jousipyssyn
maahan ja sanoi nyt koettamattakaan salata vihaansa: Marianne -- vaan
ei, mitäpä minä turhaan hukkaan sanojani! Vaikkapa sanoisin sata
kertaa, että olen kiintynyt lapseen ja että tahdoin viettää joulua
hänen kanssaan yksinäisessä kodissani välittämättä siitä, mitä hänen
äitinsä uhkamielisyydessään ja ylpeydessään minusta ajattelisi -- ei,
onhan se sittenkin turhaa, hulluhan minä olin ollessani niin rohkea,
ja siksi pyydän tuhannesti anteeksi, -- viekää vain lapsi mukananne ja
antakoon jumala teille tekonne anteeksi, Marianne!

Sen hän tekeekin, sanoi Marianne rauhallisesti ja loi Hubertiin
miltei vihamielisen katseen. Minä olen köyhä vaimo enkä omista mitään
muuta kuin tämän lapsen, ja ken yrittää salaa, kaunein puheinparsin
ja leikkikaluin anastaa minulta minun lapseni sydämen, hän älköön
väittäkö rakastavansa minua, sillä hän tavoittelee vain nuoruuttani
ja kauneuttani ja sen vuoksi on valmis uhraamaan sekä rahaa että
vaivaa; mutta kun hän myöhemmin päivän valossa tarkastelee kauppaansa,
ihmettelee hän itseänsä, ja äiti ja lapsi tuntuvat hänestä sitä
raskaammalta taakalta mitä kiihkeämmin hän alussa toivoi heitä
itselleen. Ei, kerta minut on viekoiteltu paulaan, toista kertaa se
ei enää tapahdu. Silläkin kertaa tuntui siltä kuin koko elämä olisi
hukkaan mennyttä, jollei Mariannea saisi omakseen. Entäs jälkeenpäin?
Älkäämme siitä sen enempää puhuko, ja olkoon tämä yleensä viimeinen
sana, jonka me keskenämme vaihdamme ja kiitoksia vain kaikesta hyvästä
tahdosta ja kauniista lahjoista!

Marianne loi Hubertiin vielä viimeisen silmäyksen, joka kiivaista
sanoista huolimatta ei ollut epäystävällinen ja sitten hän kääntyi
mennäksensä ja astui ovesta ulos. Hubert kuuli, miten hän haki
keittiöstä pojan, joka jälleen oli iloisella mielellä, laski juomarahan
penkille emännöitsijää varten, kun tämä ei mitenkään suostunut ottamaan
sitä vastaan, ja läksi sitten Fritzin kanssa pois talosta. Silloin
Hubert hyökkäsi ikkunaan katsoen heidän jälkeensä. Marianne kantoi
poikaa käsivarrellaan, ikäänkuin rosvo olisi ajanut heitä takaa, ja
hän kulki niin pitkin askelin, että hän jo muutaman minuutin kuluttua
katosi näkyvistä. Silloin nuori mies joutui kokonaan tuskan valtaan.
Hän itki, ensi kertaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Mutta ei yksin
surusta. Viha ja harmi kuohui hänessä, eikä intohimo laskeutunut
ennenkuin se oli täyteen valtaansa purkautunut. Kyyneltynein silmin
hän katseli vielä ympärilleen, nosti joulukuusen pöydältä alas ja
taitettuaan siitä kaikki oksat hän työnsi ne räiskyvään tuleen. Sitten
saivat linnoituspulikat seurata jäljessä, ja kun viimeinen leimahti
tuleen, katsahti hän siihen, ikäänkuin kaikki olisi nyt lopussa ja
hänen elämänsä aivan tyhjä. Jousipyssyä vain hänen oli mahdoton
hävittää. Hän jännitti sen kerran vielä, ikäänkuin yhä pojan raitis
poski olisi tuntunut sitä vasten. Sitten hän lukitsi sen eteisen
kaappiin, ripusti pyssyn olkapäälleen ja läksi metsään.

       *       *       *       *       *

Lumi oli aikoja sitten sulanut ja ankara talvi loppunut, jona aikana
tuskin ainoatakaan vierasta oli metsänvartijamökissä näkynyt. Vieläkin
harvemmin oli Hubert ollut Kehlissä tai muualla lähiseuduilla, hän oli
vain nopeasti aina toimittanut asiansa ja välttänyt kaikkia vanhempia
tuttaviaan. Kerrottiin, että hän oli onnettomasti rakastunut erääseen
leskeen, joka oli antanut hänelle rukkaset. Sellaiseen johtopäätökseen
oli emännöitsijä tullut. Kuka tämä oli ja miksi hän oli hyljännyt niin
komean kosijan, siitä ei kukaan voinut päästä selville.

Kun metsätiet alkoivat jälleen tulla käymäkuntoon, tuli joku tuttava
silloin tällöin metsänvartijan mökille toivoen pääsevänsä salaisuuden
perille, mutta sai aina palata tyhjin toimin takaisin. Nuori
metsänvartija otti vieraansa ystävällisesti vastaan, mutta syytti
töitään, kun häntä kutsuttiin käymään eikä ottanut korviinsa yhtä vähän
salaisia kuin suoriakaan viittauksia.

Millä mielellä hän oikeastaan oli, sitä ei kukaan aavistanut. Hän ei
näyttänyt iloiselta, mutta ei myöskään surulliselta. Katkera, puoleksi
uhkamielinen ryppy pujahti vain hänen suupieliinsä, milloin hän istui
mietteisiinsä vaipuneena. Eikä se ilmaissut kovinkaan paljon.

Kun sitten toukokuu kallistui loppuaan kohti ja metsä pukeutui
ensimäiseen vihreyteensä, sai Hubert kirjeen, jossa hänen ainoa
sisarensa kutsui hänet luokseen lapsensa ristiäisiin. Ensi hetkessä hän
aikoi vastata kieltävästi. Mutta sitten ääni hänen rinnassaan kehoitti
häntä lähtemään matkaan ja koittamaan, eikö yhdessäolo omaisten kanssa
vaikuttaisi häneen parantavasti. Niinpä hän kävi pöytänsä ääreen
istumaan ilmoittaakseen sisarelleen, että hän aikoi määräpäivänä saapua
hänen luokseen.

Aurinko paistoi lämpimästi ja keväisesti huoneeseen, vanha seinäkello
naksutti ja orava istui kaapilla nakerrellen kirjojen kulmia.

Samassa syöksyi Katrina sisään ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä
suurinta hämmästystä. He tulevat, herra metsänhoitaja, huusi hän,
ajatelkaahan, he tulevat todellakin, aivan heti he ovat täällä!

Ketkä? kysyi Hubert ja katsoi levollisesti ylös.

Pikku Fritz ja hänen äitinsä, katsokaahan ulos ikkunasta! Hyvä jumala,
kuinka hyvä mieli minulla on, että kerrankin taas saan nähdä hänet.

Hubert oli hypännyt ylös tuoliltaan ja kiiruhtanut ikkunan ääreen.
Tietä pitkin vierivät ajopelit, ja niissä istuivat nuo molemmat, joita
hän ei koskaan enää luullut näkevänsä.

Hetken aikaa hän töin tuskin saattoi hengittää. Sitten hän sanoi:
Menkää ulos ja ottakaa lapsi huostaanne, Katrina. Minä lopetan vain
tämän kirjeen.

Uskollinen palvelija aavisti hämärästi, miten hänen isäntänsä laita
oli. Hyvänen aika, sanoi hän, miltä Fritz rukka näyttää, niin laihalta
ja huonolta, hän, joka vielä jouluna oli niin pyöreäposkinen!
Varmaankin hän on sairas. Minä kiiruhdan hänen luokseen.

Hän läksi huoneesta ja avasi ulko-oven. Ajopelit pysähtyivätkin
samassa, Marianne nousi niistä ja nosti pojan maahan. Onko herra
metsänhoitaja kotona? kysyi hän. Annappas kättä, poikaseni, Katrinalle,
ja mennään sitten heti sisään, hevonen saa sen aikaa odottaa. Vieläkö
orava on hengissä? kysyi hän sitten. Mutta odottamatta, vastausta hän
tarttui lasta käteen kiinni ja talutti hänet sisään.

Kun he astuivat yhtenä huoneeseen, istui Hubert pöydän ääressä ja
katsoi heihin ikäänkuin johonkin hänelle aivan välinpitämättömään
vieraaseen. Mutta hän oli yhtä kalpea kasvoiltaan kuin Marianne
punakka, ja noustessaan ylös ja lausuessaan liikutuksensa vallassa
muutamia kohteliaita sanoja, ei hän voinut olla ihmettelemättä äidin
hilpeää käytöstä, varsinkin kun poika näytti kalpealta ja huonolta.

Suokaa anteeksi, sanoi Marianne, ja hänen poskensa alkoivat vieläkin
enemmän punoittaa, että me jälleen uskallamme näyttäytyä täällä, vaikka
me viimeksi niin epäkohteliaalla tavalla täältä poistuimme. Emme me
teitä vaivaisiltaan, jollei hätä meitä siihen pakoittaisi. Katsokaa,
miltä poika parka näyttää. Joulun jälkeen hän sairastui tuhkarokkoon,
ja tauti oli niin kova, ettei hän kaikesta hoidosta huolimatta ottanut
voimistuakseen. Nyt on lääkäri määrännyt hänet maalle, raittiiseen
ilmaan, sillä kaupungissa hän ei pitkiin aikoihin voi parantua. Ja
koska hän sairautensa aikana alituisesti puhui metsästä ja oravasta
ja hyvästä Katrinasta -- ja myöskin teistä, niin päätin kysyä teiltä,
olisiko hän teille kovin suureksi vaivaksi, jos hän olisi täällä pari
viikkoa, vain sen verran, että hän tulisi jälleen punaposkiseksi. Sillä
en koko maailmassa tiedä ketään muuta, jolle voisin pojan uskoa. Mutta
jos me tulemme sopimattomaan aikaan ja olemme teille vaivaksi --

Poika oli tällä välin irtaantunut äidin kädestä ja keksinyt rakkaan
oravansa, joka heti hyppäsi hänen olkapäälleen.

Katsokaa, sanoi Hubert, hän on täällä aivan kuin kotonaan. Te teitte
oikein tuodessanne hänet tänne. Kyllä me koetamme hoitaa häntä. Eikö
totta, Katrina?

Voi tuota rakasta lasta, sanoi vanha vaimo, me kannamme häntä
käsillämme! Minä lähden heti paikalla keittämään hänelle soppaa. --
Hän kiiruhti kuitenkin ensin pojan luo, silitti hänen poskeaan, riisui
palttoon hänen yltään ja puhutteli häntä hellin sanoin. Saanko minä
ampuakin? kysyi poika. Antakaa hänelle jousipyssy, Katrina, sanoi
Hubert. Tiedättehän minne olen sen pannut talteen. Niin, poikaseni, ei
sinulta täällä mitään puutu. Sepä hyvä, ettet kokonaan ole unohtanut
setä Hubertia.

Vanha nainen vei pojan eteiseen ja antoi hänelle siellä jousipyssyn.
Silloin sanoi äiti:

Tahtoisin vielä kysyä, miten maksun laita on, riittääkö teille se,
minkä hänestä kummeille olen maksanut?

Hubert oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: Se ei voi tulla
kysymykseenkään. Ken minun luonani asuu, on myös minun vieraani. Te
voitte luottaa minuun kun sanon, ettei Fritz tuota minulle vaivaa eikä
kustannuksia, ainoastaan iloa.

Hyvä on, sanoi Marianne; sitten kiitän teitä jo edeltäkäsin. Mutta
siinä on vielä toinenkin asia. En tiedä, onko se teille mieleen, jos
silloin tällöin tulisin häntä katsomaan, noin kerran viikossa. Sillä
koska hän on ollut sairas, niin en malttaisi olla sitä tekemättä.

Taaskin Hubert oli vaiti. Tietysti! sanoi hän sitten. Sen asian me
voimme aivan helposti järjestää. Sunnuntaina viikon kuluttua olen
poissa, ja yleensäkin voin asettaa siten, etten sunnuntaisin ole
kotona. Silloin voitte olla täällä niinkuin haluatte.

Mutta se ei käy päinsä, sanoi Marianne epäröiden. Silloinhan
karkoittaisin teidät kotoanne. Enkö voisi käydä täällä, vaikka te --

Äkkiä hän muutti äänensävyään ja astui Hubertia askeleen lähemmäksi
katsoen häntä lämpimästi tummilla silmillään. Ei, sanoi hän, tällä
tavalla me emme pitkälle pääse. Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi; jos
sen johdosta saan kärsiä, niin olen sen ansainnutkin; miksi silloin
käyttäydyin niin pahasti. En ole tullut tänne yksin Fritzin tähden,
vaan myöskin itseni; sillä tuhannesti olen katunut ylpeyttäni enkä saa
rauhaa ennenkuin tiedän, että te ette ole enää minuun suuttunut.

Jollei muusta ole kysymys, vastasi Hubert välinpitämättömästi, niin
voin rehellisesti vakuuttaa teille, etten ole enää pahoillani.

Niin, mutta hiukan ystävällinenkin mieleltänne, sanoi Marianne ja
ojensi suloisella liikkeellä, hiukan arasti, mutta samalla luottavasti
kätensä Hubertille. Olisin kovin pahoillani, jatkoi hän panematta
huomiota siihen, ettei Hubert tarttunut hänen käteensä, jos te
karttaisitte minua joka kerta, kun tulen Fritziä tervehtimään. Sillä
minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui paljon enemmän kuin mitä
olin aavistanutkaan, kun te että enää tullut luokseni. Vasta myöhemmin
huomasin, miten hyvää te tarkoititte ja ettei teissä ollut vähintäkään
vilppiä.

Minä kiitän teitä hyvästä ajatuksestanne, sanoi Hubert synkkänä. Mutta
asia on nyt kerta sellainen kuin se on.

Mutta pitääkö sen tälleen jäädä? sanoi Marianne ja loi silmänsä maahan.
Minun pitäisi hävetä, kun puhun tällä tavalla, mutta sama asiahan se
sittenkin on. Jos te olette vielä samaa mieltä kuin silloinkin --
tiedättehän -- kun minä ompelin samettitakkia ja te kysyitte minulta ja
minä olin niin valmis vastaamaan kieltävästi --

Hän vaikeni eikä uskaltanut katsoa Hubertiin; mutta Marianne kuuli,
miten nuoren miehen rinta aaltoili.

Parasta, että me keskeytämme tämän keskustelun, sanoi Hubert vihdoin.
Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä; minä näen sen selvästi. Silloin
minut hyljättiin pojan vuoksi. Siihen minun täytyi alistua. Mutta minun
ylpeyteni ei salli sitä, että minut nyt otettaisiin taaskin pojan
vuoksi. Minä ymmärrän kyllä, että teistä juuri nyt on vaikea olla
erossa Fritzistä ja sen tähden olisitte taipuvainen tulemaan minun
vaimoksenikin. Mutta niinkuin jo sanoin, sellaiseen olen minä sentään
liian hyvä. Minä olen kerran ollut onnellinen avioliitossani, ja minun
vaimoni rakasti minua minun itseni vuoksi. En tahdo tehdä itseäni
huonommaksi kuin olen; siksi hänen muistonsa on minulle liian pyhä. Ja
sen vuoksi on parasta, että jätämme asian sillensä, ja täksi päiväksi
sanon teille nyt hyvästi. Minulla on työtä metsässä, ja te pidätte
huolta siitä, että Fritz saa kaikki mitä hän tarvitsee.

Hän tarttui lakkiinsa, joka oli pöydällä, ja kääntyi ovelle. Marianne
seisoi liikkumatta.

Pitääkö minun todellakin paljastaa itseni kokonaan, ettekö te tahdo
säästää minulta lainkaan rangaistustani? sanoi hän. Tiedättekö te
siis, miksi minä pidin niin kovaa kiirettä antaessani teille kieltävän
vastauksen ja miksikä en päästänyt teitä enää luokseni? Siksi että
pelkäsin, että lopulta joutuisin sittenkin tunteitteni valtaan ja
ajattelisin enemmän omaa onneani kuin lastani. Luuletteko, että olisin
sallinut kenenkään muun suudella minua? Joskin olen yhtä kuumaverinen
kuin kuka muu hyvänsä, niin en sittenkään ole muulloin ollut niin
antelias, sen täti voi todistaa. Mutta että teihin en suuttunut, se
todisti vain, miten kiintynyt jo silloin olin teihin, ja siksi minä
tuumin mielessäni: jollet nyt heti tule järkiisi, niin on kaikki
mennyttä, etkä sitten enää kysy, onko se Fritzille hyväksi vai ei. Ja
siksi -- miksi te katselette minua tuolla tavalla? Eikö sekään vielä
riitä? Pitääkö minun sanoa se teille vieläkin selvemmin, että olin
rakastunut teihin kuin hullu -- --

Kaksi minuuttia myöhemmin avasi emännöitsijä, joka talutti poikaa
kädestä, oven auki, mutta vetäisi sen heti taas kiinni.

Miksi me emme mene sisään? sanoi Fritz. Ei nyt, lapsi, vastasi vanha
vaimo hämillään. Mutta ole huoleti; minun luullakseni ei kestä enää
kauan, ennenkuin saat isän. Tulehan, niin lähetämme hevosen pois.
Tänään sinun äitisi ei varmaankaan lähde täältä. --

Ja kuitenkin tuo uskollinen sielu erehtyi. Kun kuu kurkotti metsään,
astuivat nuo kaksi ihmistä, jotka olivat löytäneet toisensa, hitaasti
käsi kädessä Kehliin johtavaa tietä myöten. Heillä oli niin paljon
sanottavaa toisilleen, että heidän täytyi usein pysähtyä henkeään
vetämään. Hubert katsoi silloin joka kerta ikäänkuin loihdittuna
Mariannea kasvoihin, jotka hymyilivät kuutamossa. Tämä ainoa keväinen
yö korvasi monin kerroin koko pitkän, ankaran talven.

Kun he saapuivat kaupungin ensimäisten talojen kohdalle, sanoi
Marianne: Anna minun nyt mennä yksin. Minä jään majataloon yöksi, ja
jos sinulla on aikaa, niin tule luokseni jo varhain Strassburgiin.
Mutta katoa nyt jo silmistäni. Sillä muuten minä käännyn takaisin sinun
kanssasi, etkä sinä pääse koskaan minusta eroon, ja kaiken täytyy
kuitenkin käydä säädyllisesti, jotta sinun väkesi ei saisi sanoa, että
taloosi on tullut joku kunniaton maankiertäjä. Vie tämä suudelma
lapselleni ja vielä toinenkin -- ja kolmaskin, ja sitten sitä jo saa
riittää!

Vielä yksi, sanoi Hubert, sulkien suloisen olennon lujasti syliinsä,
_vielä_ yksi suudelma, Marianne, _meidän_ lapsellemme. Vai enkö minä
saa Fritziä kaupanpäällisiksi ottaessani sinut?

Tietysti, sanoi Marianne punastuen ja painautui häneen; siinä onkin
ainoa omaisuuteni, jonka tuon taloon!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60679 ***