diff options
Diffstat (limited to '59945-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59945-0.txt | 9568 |
1 files changed, 9568 insertions, 0 deletions
diff --git a/59945-0.txt b/59945-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f07d7b7 --- /dev/null +++ b/59945-0.txt @@ -0,0 +1,9568 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59945 *** + + + + + + + + + + + +HELVI + +Kertomus nuorisolle + + +Kirj. + +HILJA HAAHTI + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1920. + + + + + + +Ensimmäinen osa. + + + + +I + + +-- Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä +en ollenkaan ole nähnyt? + +Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua +esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili. + +-- Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa. + +-- Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein +pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia +pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten +joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan. + +-- Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi +päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän +oppilasta. + +-- Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että +jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee +siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä +opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan +tunneilla oli parempi! + +-- Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, +kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi +kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi +tähden... + +Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään. + +-- Älä pahastu, rakas äiti, -- virkkoi hän. -- Minä olen semmoinen +jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista +mieltäni. + +Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli +valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli +mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän +ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. +Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä +seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään +tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen +hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä +unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen +niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli +raskas aika... Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä +ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia... "Tyynelä" +siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen +kaikeksensa... + +Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni +avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen +tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä". + +-- Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka +palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla -- kyllä pastorska tietää --, +sehän minua neuvoikin tänne. + +Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva +Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää +kretonkia. -- Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, +mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä +tuovat, -- hän tuumieli. -- Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, +mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin +pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi... + +Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, +ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. +Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä +Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se +suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän +sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan +niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli +toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven +auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja +hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin +iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi: + +-- Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää. + +Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, +mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä +hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli +oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle +ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää +näkynyt hänestä vilahdustakaan. + +Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli +niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin +hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja +miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, +jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden +työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen +käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt +seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki +toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, +liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen +tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli +olla kaukana sieltä. + +Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. +Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. +Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, +laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi +pulpetteja. + +-- Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt +sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä +paikka -- + +Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt +hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. +Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja -- sehän oli +sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui +ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, +koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä +puhutellut. + +Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti: + +-- Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on +nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin... + +-- Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa +virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän +kouluun. + +-- Oo -- oo -- kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte +kuorossa: -- Eikö Elsa tule enää kouluun! + +-- Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! -- toisti äänekkäimmin Irja, +lisäten puoliääneensä: -- Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää. + +-- Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, -- +virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen. + +Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. +Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli +takanansa kuiskattavan: -- Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä! + +Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta +kai lause tarkoitti häntä... Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. +Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä +ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma +äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä +niin sievä... + +Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi +ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla +silmillänsä lävistää puhujan. -- Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! +-- oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei +ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja +sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta +kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin. + +Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos +luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten +ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan +hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen +esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli +tapana pukeutua? Ja muutenkin... koko tuo vieras tyttöjoukko... ja +semmoinen hälinä... + +Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti +muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän +kyllä pian tottuisi. + +-- Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, -- virkkoi Helvi +lopuksi päättäväisesti. + +Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi. + +-- Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia +araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta +esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen +siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, +mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän +joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia. + +-- Mutta jos ne pilkkaavat... + +-- Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. +Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. -- Vaan +jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo +ole nälkä? + +Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää +kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon. + +-- Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? -- kuului kadun kulmasta +heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti +iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat +hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut. + +-- Puotiin vaan, -- vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket +polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja +Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa. + +Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja +kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä +totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä +ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa. + +-- Rakas lapsi, -- sanoi hän surumielisesti, -- kohta sinä varmaan +häpeät köyhää äitiäsikin. + +-- Voi äiti, mitä sinä puhut! -- huudahti Helvi katuvaisena. -- Minä +olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi! + +Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen: + +-- Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen! + + + + +II + + +Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat +ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa. + +-- Missä sinä asut? -- kysyi hän. + +-- Kruunuhaassa, kaukana -- + +-- Sitä minäkin arvelin -- näinhän sinut eilen siellä. Minä asun +myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. +Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? -- Mennään yhdessä. Meidän +luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä +viitsi kävellä hänen kanssansa. + +-- Kävelithän eilenkin... + +-- Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, +mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua +hänestä, hän on tyhmä. + +-- Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? +-- kysyi Helvi hetken kuluttua. + +-- Eikö mitä! -- sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin +käsivartta omaansa vasten. -- Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut +pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina +yhdessä... Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. +Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me +olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. +Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, +että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta? + +-- Pidän, -- kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen +toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja +iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta +tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten +Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi. + +-- Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! -- Mitähän +muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä +Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän +kanssansa. -- Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje +yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään! + +Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti +Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen +Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi: + +-- Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet? + +-- Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista. + +-- No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt +koulua? + +Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän +kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin +opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He +olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä. + +-- Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen +hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, -- +selitti Irja. -- Onko sinulla sisaruksia? + +-- Ei ole. Entä sinulla? + +-- Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun +veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen +vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun +syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika. + +-- Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina +kiusaa minulle, kun olen sedän luona. + +-- Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt +ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia +tai leikkii kanssani. -- Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri +tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio! + +Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun +tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei +ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa +ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; +mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin +että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä: + +-- Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi +toverini, Helvi -- Helvi -- mikä sinun liikanimesi olikaan? + +-- Aaltonen, -- täydensi Helvi. + +-- Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, +ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi +kertaa joka päivä -- hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun +paras ystäväni. + +Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa +virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja +pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän +uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka +jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella? + +Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin +asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti +juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt +kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin +paljo kertomista äidille. + +Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo +Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että +juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli +sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli +jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois. + +-- Kuka maidon on tuonut? + +-- Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan. + +Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että +äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän +palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes +voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään +mennä, kun tiesi tämän odottavan. + +Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi +suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden +välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja +tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, +silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli +korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. +-- Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode +vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja +sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja... +Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä +lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut +aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun. + +Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä +pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin +huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, +jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta +palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu +tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, +ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään +kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi +tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä +huonekaluista, koulutunneista -- melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse +Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa. + +Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja +sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun +päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän +istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. +Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko +silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi +häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli +Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan +lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja +oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että +hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko +uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne +ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, +tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun +johtajatarta. + +Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar +kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. +Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin +kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli +herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla +vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori +Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan +muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus +ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva +Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän +perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin +vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen +luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut +muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, +johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi. + +Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän +oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään +mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään +toveriin. -- Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä +ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa +oloissa hänen ystävänsä elää? -- mietti hän. -- Ja eikö hän rupea +haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä +kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, +niin silloin, silloin... Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen +aihetta. Mutta ei -- ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä +oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt +niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi +muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri +Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen +ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties +ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa. + +Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta. +Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä... + + + + +III + + +Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin +oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja +reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli +lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt +oltiin vasta marraskuun alussa. + +Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka +vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan +asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, +että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, +ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan +luona. + +-- Müssen, musste, gemusst -- äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua? + +-- Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta +kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä +tarkkaan. + +-- Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä +minä sitte taas luen? + +-- Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse +sinua. + +Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari +ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei +ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin, +jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä +siskojakin... Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri +tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät +kaikuivat... + +Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa. + +-- Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, -- virkkoi hän nousten +paikaltansa. -- Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut +tuiskua päällensä! + +Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen +palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun +oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää, +että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi +hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi. + +Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: -- Minä tulen +heti. + +Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun +ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he +olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin, +hyvin kiitollinen Jumalalle... Mutta kun hän puki yllensä ohutta +talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla +muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset +helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine +vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti +lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun +emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta _jos_ +hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen +papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai +jätti koettamisen tuonnemmaksi... Nyt olivat ajat toiset... Vaan niinpä +oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti +muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun +ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin +kapalovauva. + +-- Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? +-- kysäsi Helvi silmät suurina. -- Minun mielestäni se kapteenska yhtä +hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa +huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä +pistän päälleni ja tulen myöskin. + +Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja +tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo +olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan +raitiovaunun kello kilahteli kauvempana. + +-- Emmekö mene raitiolla? -- virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän +melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: -- Vain +kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen. + +Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä. + +-- Minun matkaani raitiotie ei sovi -- mene sinä ajamaan, jos tahdot. +Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä +kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä +ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne +kotona lähetyslaatikkoon. -- Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä. + +Niin, hevoset... Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. +Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä +väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne +kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja +pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois. + +Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne +kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa +eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan +ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä +suotta menettänyt aikaa tuumimiseen. + +-- Nyt minä olen nopsa, -- päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään +lumen läpi. + +Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan +silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään. + +-- Katso, äiti, tuonne ne menivät! -- virkkoi hän, pudottaen kaikki +kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään. + +-- Se on oikein, -- lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, +kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo. + +-- Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun +ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin +ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin +omaa rahaa. + +-- Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan +muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa +hoidat koulutyösi. + +-- Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja +torttuja -- ja antaa lähetykselle -- + +-- Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon +kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran +on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa +ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. -- +Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt +paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä +pukuansa koettamassa. + +Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä +koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran +pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa +otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri +ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä +vuode oli korjattava ja huone siivottava. + +Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin +eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita +yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen +Ensioon ja virkkoi: + +-- No, sanoppas nyt asiasi hänelle! + +Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että +lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin +jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan +kanssa? + +Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä +tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä +tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän +kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin +puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä +mitenkään koskenut. + +-- Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? -- kysyi hän. + +-- Minä tahdoin hämmästyttää sinua! -- sanoi Irja voitonriemuisena. +Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta +päivää säilyttää hauskaa salaisuutta. + +-- Mitä siellä konventissa tehdään? -- tiedusteli Helvi innokkaasti. + +-- Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi +tanssitaan, -- kertoi Ensio. + +-- Näytelmä ja tanssi on hauskinta, -- ehätti Irja sanomaan. +-- Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on +kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi -- -- Ensio, nyt minä kerron, +saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä +näytelmäkappaleessa! + +Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio +nauroi mukana. + +-- Mutta älkää kertoko toisille tytöille, -- varoitti hän. -- +Ehtiväthän ne sitte nähdä. + +-- Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, -- sanoi Helvi. -- Se oli +maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan +Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa. + +-- Osaat kai sinä tanssia? -- kysyi Irja. + +-- En juuri. -- Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. -- Minä olen +tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä. + +-- Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme +ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat +tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan! +Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta +olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että +sinä et osaisi tanssia. + +-- Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! -- nauroi Ensio. + +-- Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä +tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti +tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi +mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu +sitä tee. + +-- Sinullahan on niin paljo tuttavia, -- arveli Helvi. + +-- No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö +ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä. +En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio +on vasta ensimmäistä vuotta mukana. + +He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen +eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi +parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli +lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen +päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa +tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli. + +-- Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, -- +kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan. + +-- Olemmepa mekin! -- huudahti Irja. + +-- Ketkä te? Sinä ja -- Helvikö? + +-- Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin +ihmeellistä? + +-- Mitä te panette päällenne? -- kiirehti Ester kysymään, vilkaisten +samalla tarkoittavasti Helviin. + +Irja punastui harmista. -- En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä +Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä. + +-- Ohho; tottahan on lupa kysyä -- + +-- Sepä on hauskaa, että te tulette, -- sanoi Katri Dahlberg, joka +ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään. + +-- Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, -- kuiskasi Esterille +Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. -- Ei suinkaan Helvi +edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että -- + +Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli +levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan +tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen +pyhähameensa? + +-- Se on ihan hyvä, -- vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta +rauhoittui. + +Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta. +Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään. + +-- Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? -- kysyi opettaja ihmeissään, +sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana. + +Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen +puolestaan: -- Poikain konventissa. -- Ja Ester nauraa tihitti Irjan +selän turvissa. + +Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. +Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä +hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli +pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä +muistutukseen. -- Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan +tunnin, -- lisäsi hän. -- Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, +sitte huvitus! + +Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, +korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli +häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. -- Olenkohan minä +ankara? -- ajatteli hän. -- Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä +oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo +tyttö. + + + + +IV + + +Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä +napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä +eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, +juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu... Irja oli valkoisessa +puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, +yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja +moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. -- Ja sitä somaa näytelmää! +Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. -- Esitelmäkin oli niin +hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs +opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen +tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli +turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan +hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, +ääretön... Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi +piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt +yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin +heidän joukossaan -- tai Helvi itse... Suuret tähdet leimusivat +taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus... + +Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli +oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan +kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja +tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän +hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa +oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin +Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet +illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä +paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja +nähdä vieraita maita. -- Mutta ei suotta -- oli hän sanonut. -- Minä +tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin. + +Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan +vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, +Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut +siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten +tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä +istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli +ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja +Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli +isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi +olla lähetyssaarnaaja! + +-- Äiti, -- virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, -- etkö +kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta? + +-- Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen +ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen +tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en +joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen! + +Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja +oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa +ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin +saapuneen sisaren. + +Rouva Aaltonen huokasi syvään. -- Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän. +Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia! + +Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi: + +-- Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin +lähetyssaarnaajien rouvia? + +-- Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten +tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen. + +-- Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole +tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa? + +-- Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En +tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä +lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa +on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa +Intian zenana-lähetyssaarnaajista. + +Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen +esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja +naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja, +mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja, +englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki +kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke +voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine. +Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta +Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä? + +-- Jospa saisi olla siellä! -- huudahti Helvi kiihkeästi. -- Niiden +englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten +Ovambossa. + +-- On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta. +Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin +tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta +työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä +sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin +onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden. + +-- Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, -- +sanoi Helvi innokkaasti. -- Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, +panen puolet lähetyslaatikkooni. + +Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat +polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi +koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin +ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa +puolikasvuista poikaa. + +-- Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! -- +huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. -- Mistä te olette +tänne löytäneet? + +-- Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, -- +vastasi isäntä kättä pistäen. -- Terveisiä maalta. Kuinka täällä on +voitu? + +-- Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt +päältänne ja istukaa. + +Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, +jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea +lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti +vetää sen syrjään. + +Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan +isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia +heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli +veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla +Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi +Saukkola Kustaan haltuun. + +Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä. + +-- Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on +tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne +Helsinkiin. + +-- Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä +meiltä ole mitään puuttunut. + +-- Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan +tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä +olisin saanut hänestä meijerskan -- hi hi hi -- Mitäs hänen sitte teet, +kun koulunsa lopettaa? + +-- Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on +aina tarjona. + +-- Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, -- lisäsi setä piloillaan, +kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, -- tulisithan sinä +sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos +veisinkin heti -- hi hi hi -- + +-- En tulekaan, -- vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin +olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa. + +-- Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? -- kysyi rouva +Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. -- Oliko asioita vai +lähdittekö vaan huvimatkalle? + +-- Eihän sitä ilman asiaa -- Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte +Mannekin kärtti mukaan päästäkseen -- + +-- Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet +näkee. Mikä sinua vaivaa? + +-- Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, -- vastasi vanhempi +poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin +nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa. + +-- Se on niin hurja hevosten ajossa, -- alkoi isä selittää. -- Antoi +mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä +kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin. + +-- Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän +käveli, -- sanoi Helvi. + +-- Milloin te nyt menette lääkärin puheille? -- kysyi rouva Aaltonen. + +-- Johan tuota oltiin -- sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä +ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että +kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse +sotaväkeen mennä -- ha ha ha -- + +-- Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, -- tokasi +Samuli äreästi. + +-- Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, -- keskeytti rouva Aaltonen. +Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää +juomaa kirkkaasta pannusta. + +-- Joko sinä vallan latinaa luet? -- ivaili Manne, nähdessään +outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle +tilaa. + +-- Saksakin riittää, -- nauroi Helvi. -- Olen minä sentään myöskin +alkanut lukea vähän englanninkieltä. + +Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin +tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui +ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi +purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan +sitä kuivaamaan. + +-- Olet sinä se kopelo, -- ärjäsi isäntä Samulille. -- Katsos nyt mitä +teit. + +-- Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, -- virkkoi Samuli yhtä +vihaisella äänellä. + +-- Mitäs tulit siihen eteen, -- sanoi Manne vähän häpeissään. + +Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä +huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja. + +-- Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi -- Tämä ei ole minun kirjani, se +on koulun -- + +-- Nyt emme enää puhu siitä asiasta, -- sanoi rouva Aaltonen aivan +tyynesti, mutta päättävästi. -- Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja +itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää +tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden. + +Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin +kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka +olikin täynnä kahvipilkkuja! + +Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja +Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset +puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat +ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa +käynyt. + +-- Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, -- arveli hän. -- Olisi maar +se ihmetellyt suu selällään -- ha ha ha -- Mutta ei tahtonut jättää +kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla +rahoja on -- ei niistä puutetta. + +Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein +helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta +nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, +ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei +hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä +oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen +ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä +ainoitten sukulaistensa suhteen. -- Mikähän on tehnyt Kustaan niin +erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? -- mietti +rouva Aaltonen. -- Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen +ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään +vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa +ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, +eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja +lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan +häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin +tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli +erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei +tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. +Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin. + +-- Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, +joka on minunkin omani! -- huokasi äiti. + +Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua: + + "Vaikuta, sill' yö joutuu, + aurinko alenee, + hälle, jok' itsens' antoi + sulle, jotain tee --" + + + + +V + + +Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi +äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein +mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä +äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja +Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita +rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä +tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä. +Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä +vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän +huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon. + +Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta, +vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin. +Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita +hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä +mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein +oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti +kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli +hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten +kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä +istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä +nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla +ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei +ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta +toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin +äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut +Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa +siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa +kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta +kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut +tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut +suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää +tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt +kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti +oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen +komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala +oli johtanut kaikki hyvin Helville. + +Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä +vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä +yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen +lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut +olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun +pihalla oikein kukkurakaupassa. + +-- Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, -- esitti Saimi +Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä. + +-- Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, -- +vastasi joukosta Leiman ääni. -- Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi. + +-- Siellä niin ryvettyykin, -- kiirehti Ester lisäämään. -- Mutta +ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja +sunnuntaina. + +-- Klubimerkki on kovin kallis, -- huomautti Martta Mäkinen ujosti. +Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että +klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä +hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi. + +-- Perustetaan ompeluseura, -- ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg. + +-- Perustetaan! -- huusivat useat äänet. + +Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian +yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar +ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen +lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja +lähettäisi pois. + +Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, +että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin +tehdä työtä. + +Niin, tarkoitus -- sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä +ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti +nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu. + +-- Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin +yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, -- sanoi Liisi Lang. + +-- Emme me viitsi matkia toisia, -- arveli Kerttu Kohonen, löytämättä +kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: -- Me +vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä +haluttaa. + +-- Ei se ole hauskaa, -- virkkoi Irja epäröiden. -- Kyllä meidän +jotakin täytyy keksiä -- mutta mitä? + +-- Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? -- esitti arasti Ilmi +Alanne, luokan nuorin tylleröinen. + +Koko joukko purskahti nauramaan. + +-- Kaiketi villasukkia neekerilapsille, -- ivasi Leima. + +-- Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, -- lisäsi Kerttu. + +Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen +poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa +jotakin; hän ei voinut tätä kestää. + +-- Hyi, kuinka voitte puhua noin, -- sanoi hän kiihkeästi kyynelten +kohotessa silmiin. -- Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos +te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia -- jos -- jos -- Ääni +tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan. + +-- Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? -- sanoi Ester +ylenkatseellisesti. -- Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä +kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule +perille. + +-- Tulevatpa! -- huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. +Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että +rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä +käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi +lykätä toistaiseksi. + +Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä +tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että +toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran +tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. +Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi +oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti +suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin +tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle. + +Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset +mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut +selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. +Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa +ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui +hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus -- useimmille +yhdentekevää mikä -- mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla +ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan. + +-- En minä niin paljon lähetyksestä välitä, -- tunnusti Irja +avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. -- +Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua +kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne _täytyi_ +päästä voitolle! + +Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti +alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen +tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita +kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät +pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä +Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä +katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän +kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista +ihanuuksista. + +-- Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! -- huudahti Irja +innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että +vanhemmillakin oli sana sanottavana. + +-- En minä tiedä pääsenkö, -- kuului joku kyllä muistuttavan. +Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät +enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat +kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne +asetuttaisiin istumaan. + +-- Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä +semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, -- +arveli Saimi. + +-- Vaikka minun äitini, -- vakuutti Irja. -- Ei hän koskaan kiellä, jos +minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska! + +Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut +mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan +valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella +pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui +kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa +jatkoksi: + +-- En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. -- Helvi, etkö +luule, että äitisi laskee sinut? + +-- En tiedä -- Mutta -- mutta -- ettekö te sanoneet koulussa, että +pääsylippu maksaa kaksi markkaa? + +-- Niin, jos otamme kokonaisen aition -- + +-- Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka +joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä. + +-- Odotappas -- markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä +tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti +istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. +Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan -- tulet, tulet, Helvi! + +Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan +kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja +lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan? + +-- En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, +-- virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi +kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan +odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti +epäillen pudisti päätänsä. + +-- Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat +luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille +istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte +vielä -- sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä +aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän? + +Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis +tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi +nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin +lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti +sisälle. + +Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä +iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti +lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa +aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan +jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan +seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden +markan paikalle toisten toverien joukkoon. + +-- Saahan Helvi tulla? -- kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin +pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa. +Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys +kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: -- Helvi saa +itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei. + +-- Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen! +Hyvästi nyt -- markkasi voit tuoda huomenna. -- Ja Irja pyörähytti +Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin. + +Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja +myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi +hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja +pakanalapset kaukana Afrikassa... Hän oli jo luvannut markkansa heille, +vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli +vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä +ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut, +että ommeltaisiin lähetykselle... Ei, ei hän voinut menetellä niin. +Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. -- Ja +kuitenkin... Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian +oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin +tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä +pois teatterista? Ei varmaankaan... + +Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi +pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva +Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa +vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt +hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi: + +-- Oletko jo päättänyt? + +-- Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut +pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois... Voi äiti, älä näytä noin +totiselta! Enkö minä saisi mennä? + +-- Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat +työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi? + +-- En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä +huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". +Älä ole levoton -- sitte minä selitän... + + + + +VI + + +Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta +hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin +valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. +Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat +siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli +eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä +iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin... + +Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan. + +-- Helvi, sinä olet niin vakava, -- kuiskasi Ensio, joka istui hänen +vieressään. -- Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt? + +-- En, en ollenkaan. Näytänkö siltä? + +-- Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa. + +-- Mikäpä minua vaivaisi, -- virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa +hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta. + +-- Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin +toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja +uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä. + +Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs +minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin +puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. +Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein +äänettömänä. + +Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin +hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja +kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina +ompeluseuraa varten... + +Vaan miten, voi miten oli se markka saatu? + +Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. +Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui +lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä +oli kirkas markka -- tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne +pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa -- ja lisäksi kokonainen +kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan +kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet +yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän +riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen +ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan +siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville +kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja +pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin +koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti +kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä +kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin... + +-- Voi hyvä Jumala -- oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä +lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla... + +-- Tuosta ovesta, -- kuuli Helvi samassa tädin sanovan. -- No, ovatko +kaikki lampaani koossa? + +Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja +ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi +esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä +tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun +esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään. + +Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän +tullut tänne _omalla_ rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla +hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, +juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei +suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut. + +Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, +ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta... + +Taas näytös, taas esirippu alas. + +-- Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut +laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille +asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja _sen lisäksi_ olit luvannut +ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän +sanoo, kun kerrot sen hänelle? + +Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin +jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen +rauhallisena. + +-- Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, -- huokasi Liisi Lang Helvin +takana. + +-- Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, -- kertoi Leima. -- Ajatelkaa, +kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa! + +-- Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, -- nauroi Irja. + +-- Niin, niin, tyttöseni, -- virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, -- +siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut +sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa. + +Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja +nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle +karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta +näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se +oli niin hauska kuin toverit sanoivat. + +Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi +ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. +Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, +saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan +kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut +loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden +lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. +Tuntui niin kammottavalta... Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä +säpsähti ja huudahti heikosti. + +-- Mikä nyt? -- kysyivät toiset melkein yhtaikaa. + +Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli +säikähtänyt "jotakin mustaa". + +-- Eihän siellä mitään ole, -- virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen +puiden sekaan. + +-- Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi +kiihtynyt, -- arveli tohtorinna Helville. -- Joudu pois, Irja, niin +pääsette kaikki pikemmin nukkumaan. + +Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind +parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat +keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin +hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului +pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi +olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. +Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei +hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen. + +Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat +valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä. + +Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen +käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut +hauskaa, vastasi hän epävarmasti: -- Oli -- jotenkin -- + +-- Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi +vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan. + +Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja +komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. +Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä +riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen +alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja +lausui: -- Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? +Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea. + +Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen +tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: -- Kiitos, äiti, kyllä +minä jaksan. + +Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön +hiljaisuudessa: + +"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. -- -- Joko minä käyn tai +makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. -- -- +Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? -- -- Jos minä sanoisin: pimeys +kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. -- -- Tutki +minua, Jumala, ja koettele sydämeni! -- -- Ja katso, jos minä pahalla +tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!" + +Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli +tyyny kostea kyyneleistä. + +Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän +hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä +sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys +muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen +luo. + +-- Oletko sairas, lapseni? + +Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen +silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. +Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja +kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat +ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena +ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin +etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: -- Minä näin niin pahaa +unta, minua pelottaa! + +-- Mitä unta sinä näit? + +-- En muista enää oikein... en tiedä... Suuri tulinen silmä ainakin +seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani... + +-- Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, +mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta +omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle +sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja +toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen +laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, +niin saat rauhasi jälleen! + +Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin +ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen +pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, +ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta +että hänen täytyi piankin saada se kuulla. + +-- En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli +pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta +kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut +monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli +minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, +kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään +vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en +rohjennut kertoa mitään... + +Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin +olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään +raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi +ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin +kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen +itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen +anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, +hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville +huulillensa. + +-- Niin se on, -- lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Näennäisesti +pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka +vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani! + +-- Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et +vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin +ei olisi tämmöistä surua tullut! + +-- Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut +tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut +estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. -- Toivoin niin +hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä +jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt +tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen +tuota onnea. -- Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä +polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä +pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki. + +Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus +verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä +ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen +milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä +kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä: + +"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit +ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, +jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä +-- -- oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. -- -- Sentähden minä +sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle +anteeksi syntini vääryyden." + +Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse +oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet +liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas +suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha, +joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen. + + + + +VII + + +Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla +hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi, +menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle +hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä +lupasi, että ensimmäinen markka, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi +lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä +lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi +tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa +vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan +ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa +täydellisen, pysyväisen rauhan. + +Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa +"pieni" synti toi todellakin suurta surua! + +Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan "pikku +lähetysystävänsä". Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä +huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta. + +Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki, +ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät +tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi, +että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt +rauhan tieltä. + +-- Herra pastori, minun pitäisi... minun... minulla olisi eräs asia... +sopersi hän. + +Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen +ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan. + +-- Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, -- virkkoi hän, avaten +oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, +viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen +kätensä omaansa ja virkkoi: -- No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin +antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni. + +-- Voi, ei se ole sitä! -- Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin +äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin +ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. -- Minun oli niin vaikea +ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, -- lopetti hän. -- +Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi +kaikki mitä voin! -- Onko pastori minulle kovin suuttunut? -- lisäsi +hän pelokkaasti. + +Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja +hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni. + +-- Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, +kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän +minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, +vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on +vielä tekevä paljon sinun kauttasi! + +Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi +ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä. + +-- Herra voi kääntää kaikki hyväksi, -- jatkoi pastori ikäänkuin +mietteissään. -- Eikö totta, -- sanoi hän sitte, kääntyen Helvin +puoleen, -- lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin +milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi _kaikki mitä +voit_. Ajattelitko, mitä se merkitsi? + +-- Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, -- vastasi +Helvi hiljaa. + +Pastori oli syvästi liikutettu. + +-- Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! -- lausui hän hartaan +juhlallisesti. -- Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen +työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi +hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle +maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni! + +Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa. +Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta +ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen, +ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin +juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti +ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei +voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa... + +-- Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? -- kajahti samassa +Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin +kainaloon. -- Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä +ompeluseuraan. + +-- Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene +vielä, tule kanssani pois! + +Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja +vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja +nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä +lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa +joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko +olennostansa. + +-- Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua +työhönsä. Luuletko että hän käyttää? + +Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt +hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko +ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle. + +-- Minä luulen, etten ymmärrä oikein, -- virkkoi hän vihdoin. -- Sinä +Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin +hyvä ja niin ihmeellinen. + +-- Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle? + +-- Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään +pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet +hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin +suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua, +Helvi. + +Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että +ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne. + +-- Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään +muulle! -- kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä +lujaksi lupaukseksi. + +Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan. + +-- Missä te olette viipyneet? -- kuului heidän kysymyksensä, johon +kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät. + +-- Ollaanpa vaan! -- sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. -- Entäpä jos +meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi? + +-- Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä +kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse, +ennenkuin myöhempään. + +Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli +hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru +kohosi kattoon asti. + +-- Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen +toisemme ääntä, -- kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli +Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja. + +Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä: + +-- Onko teillä konventti? + +-- Eikö sielläkään ole opettajia? + +-- Mitä te teette? + +Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten +toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen: + +-- Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan! + +Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi +ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli +tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille. + +-- Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille. + +-- No kerro, kerro! + +-- Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava +kirjoitus aineesta: "Tuleva kutsumukseni". Kolme parasta saa kirjoja +palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole +fiksua? + +-- On, hirveän fiksua -- + +-- Antakaa meidänkin tulla mukaan! -- huudahti Irja. + +-- Tekö kirjoittaisitte myös? -- kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen +silmäyksen kolmasluokkalaisiin. -- Teillä on vielä niin pitkä aika +tulevaan kutsumukseenne! + +-- Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, -- arveli Kerttu vähän +närkästyksissään. + +-- Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, -- virkkoi +Ester nauraen. -- Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin +sinä... + +Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi +loukkaantuneena menemään pois. + +-- Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, -- sanoi +hän mennessään. -- Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa, +sillä ei kukaan teistä palkintoa saa. + +-- Saammeko todellakin kirjoittaa? -- huusi pari ääntä hänen jälkeensä. + +-- Johan minä sanoin, että voitte koettaa, -- kuului Hannan ääni +käytävästä. + +Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea +penkille seisomaan. + +-- Nyt minä sanon jotakin, -- alkoi hän. -- Olkaa hiljaa, minun pitää +kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka! +Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok'ainoan kirjoittaa ja panna +oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä +palkintoa! + +-- Niin, niin, me kirjoitamme! -- huusivat useat. + +-- En minä osaa, -- sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta. + +-- Kirjoittakoot luokan parhaat, -- sanoi joku muu. + +-- Minä tiedän kuinka teemme, -- tuumi Katri. -- Pannaan luokkaamme +kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi +viikolla. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme +parhaat viidesluokkalaisille. + +-- Sinä Katri olet vasta viisas, -- virkkoi Liisi ihastuksissaan. + +-- Niin me teemme! + +"Ompeluseuran" onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen. +Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet +tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli +istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä +luokan nurkassa. + +Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin +jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus +tuli uudestaan puheeksi. + +-- Tietysti sinä kirjoitat? -- sanoi Irja Helville. + +-- Enpä luule, -- vastasi Helvi jotenkin haluttomasti. + +-- Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa +niin hyviä arvosanoja kuin sinä! + +-- En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. +Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen +kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan +palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole. + +-- Kyllähän se on vähän kuivaa, -- myönsi Irja. -- Mutta saattaisithan +kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien +huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta. + +Helvi pudisti päätään. -- Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte +aiot kirjoittaa? + +-- Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa +ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo +kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, +niinkuin Ensio jo vuoden perästä -- Minun _täytyy_ saada! Ja sitte minä +oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! -- Mutta kuule, Helvi, +kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta +kai sinä tulisit? + +-- Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin? + +-- Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella +tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä _minä_ tiedän! Mutta +minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä +kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja +silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä _toivoisit_ kutsumukseksesi. + +-- Mitäkö toivoisin? -- Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä. + +-- Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se -- meidän luokan kunnian +tähden! + +-- Minä koetan kirjoittaa, -- lausui Helvi väräjävällä äänellä. + +-- Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi? + +-- Ei, vaan _lähetyssaarnaajaksi!_ + + + + +VIII + + +Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin +katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten +kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka +kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! +Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein +hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen. + +-- Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! -- huudahti Irja +iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän +puheli yhtämittaa: -- Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut +historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt +sisälle! + +Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön. + +-- Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! -- Ja ennenkuin Helvi ehti mitään +sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: -- Ai, minä tiedän, minä tiedän, se +on _se!_ Eikö ole? + +-- Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen? +En minä kauvan viivy. + +-- Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, +katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että +tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole +muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio +on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, +että jo vallan väsyttää. + +He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri +mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta +lukemaan, kun Irja keskeytti hänet: + +-- Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin +miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. +Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan +varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut. + +-- En minä kehtaa lukea hänen kuultensa -- Irja, älä mene! + +-- No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet +säälimätönkin, -- lisäsi hän veitikkamaisesti. -- Ajattele nyt, että +hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, +kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän? + +Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, +veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää +lukeminen toistaiseksi. -- En minä kehtaa, -- vakuutti hän uudelleen. + +Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli +niin totinen ja luotettava. -- Minä olisin hyvin kiitollinen, +jos saisin kuulla, -- sanoi hän. -- Irja on puhunut minulle +lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on +jotakin aivan harvinaista. + +-- Lue sinä, Irja, -- pyysi Helvi. + +Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin +Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse +vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja +Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua. + +Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin +ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja +hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi +muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli +sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken +kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat +oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon +lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle +antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei +hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi +oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista +vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen +hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti +kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen +mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, +että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut +laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän +kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset +kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa +ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli +poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. +Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja +vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, +ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka +oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, +mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut +opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että +hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan. + +"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin +lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin +kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, +valitsisin sen." + +He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut +niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen +olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio +näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein +ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö +kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä +heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä +kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian +hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja +ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu -- + +Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte +hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin +luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä. + +-- Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa +kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, +vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille +kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen +olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä -- vielä myöhään +ompeluseurailtana! + +Ensio ei sanonut muuta kuin: -- Kiitos, Helvi, -- tyttöjen palattua +nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi +ahdistaa häntä kysymyksillänsä. + +-- Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin +minun? + +-- Minä kuuntelin molempia mielelläni, -- vastasi hän vältellen. -- Te +olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon +ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, +sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä. + +-- Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, -- virkkoi +Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen. +Samassa hän heitti sen taas irti. -- Ja nyt meidän luokka varmaan +voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein! + +Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, +kun erottiin. + +Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, +johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs +viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville +myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden +hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet +isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi +oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan +hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa +pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi +voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon. + +Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan +siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei +puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen +aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon +saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään +korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt +mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja +kiusasivat puheillansa? + +-- Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi? + +-- Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai +Austraaliaan? + +-- Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene. + +-- Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse? +Ehkä sinun äitisi auttoi? + +-- Mitä se olisi osannut auttaa, -- kuiskasi joku. -- Sehän on vaan +ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua. + +-- Äläs puhu, se on pastorska, -- kuiskasi toinen takaisin. -- Papithan +välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan +Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten +semmoista olisi keksinyt. + +-- Niin kaiketi. + +Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin +sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä +selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen +montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut +uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä +hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että +aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion +esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä +itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit +kysyivät, minne hän ajatteli lähteä -- ikäänkuin jo olisi ollut varma, +että hän jonnekin lähtisi -- silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi +hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi +pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla +matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut +mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi... Eihän hän koskaan ollut +muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet +määrännyt... + +Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään +mene, -- silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin +loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en +menisi? + +-- Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? -- ne +kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta +vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa. + + "Tule ystävän', + tule hyppimään + kanssani piirun hei la la laa --" + +Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja +alkaneet leikkiä. + +-- Tule pois, Helvi, -- virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. -- +Mitä sinä täällä istut tuumimassa? + +Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä +keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä +unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän +oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki. + +Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa +etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin. + +-- Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, -- sanoi eräs +heistä. -- Niiden valtaamana hän on kirjoittanut. + +-- Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, -- virkkoi +joku toinen. -- En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla +hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi. + +-- Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka +vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu +olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. -- + +Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen +johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä +kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa +juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, +joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, +että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä +utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se +mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. +Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat +sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?... + +Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten +Abrahamia, uhraamaan lapsensa? + +-- Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen +koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää +hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. +Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa -- minne se +muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä +työalaksensa? + +Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi +enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan? + +Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! _Sitä_ en ole koskaan +toivonut... + +Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä +työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen +jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä +rakastamaan... + +Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, +sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi +sen tunsi sinä iltana, jona hän oli _varastanut lähetykseltä jotakin +itsellensä..._ Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. +Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni... + +Jumala, armahda minua! + +Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei +mitään! -- -- -- + +Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto +saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja +silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä +ristiin ja kuiskasi: + +-- Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet +ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin +Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon! + + + + +IX + + +Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte +unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita. + +Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja +pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen +lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta +aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset +hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa. + +Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta +ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä +avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään +ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut +vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset +pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä +ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa +suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli +niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä +paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät +Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia +kukkia aurinkoisilta niityiltä... + +Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he +jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". +Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista +vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä +vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä +oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, +mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin +oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä +kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen +kuului Vapusta muuttaneen muualle. -- Itse rouva Aaltonen oli päättänyt +viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä +vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin +oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös +maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt +maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella +yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi +maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja +päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo +aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin +niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä +hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. _Hän_ pääsi luonnon +helmaan, _hän_ sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta +onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen +aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. _Hän_ oli palaava +ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen +ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas +alkoi pimetä. -- Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä +vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden! + +Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä +Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken +vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: -- Äiti, kuulitko +oikein, mitä minä sanoin? -- Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, +jatkoi hän: -- Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin +niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? -- +Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. +Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti +kysymyksensä. + +Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa +enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi +vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin +olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut +hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin +ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä... + + * * * * * + +Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen +viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja +pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa +niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen +pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun +juhlasalista: + + "Jo kevät kukoistaapi, + se riemun rintaan saapi!" + +Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa +ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku +lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki +hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti +tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen +mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin +lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin +toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä +maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään +tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi +yksinään. + +Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti +istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina +hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa +valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, +mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista +puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan +valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei +ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla +vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi. + +Irja oli sanonut: -- Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin +lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. -- Helvi +huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, +joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin -- nuo vanhimmat +ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus +oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli +pessyt. -- Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, +ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista +laittaessa... Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! -- ja toimiessaan +Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä. + +Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella +tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet +puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon +tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia. + +-- Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen -- ha ha ha -- onko ihme, ettei +ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi +syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät! + +Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin +oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt +Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli +talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä +toisennäköinen kuin nyt... vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä +pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista. +Kesähän oli tulossa... Ja äiti vastasi tyynesti: -- Helvi on tehnyt +ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia. +Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä. + +-- Mitä niistä herrasväen huviloista -- liekö siellä lehmiäkään. Meille +hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka +saavilla suuhun kaataisi -- ha ha ha -- + +-- Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa +tarpeeksi, -- vakuutti Helvi. + +Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode +kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen +levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle. + +-- Äiti, ei millään muotoa! -- huudahti Helvi. -- Minä makaan siinä, +tule minun sänkyyni! + +-- Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, -- +vastasi hän, koettaen hymyillä. -- Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti. +Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa. + +Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan +nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka +myös oli siirretty keittiöön. + +-- Mitä otan päälleni huomenna? -- kysyi hän melkein arasti. -- Eihän +tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin +huono -- + +-- Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle. + +-- Äiti, aiotko valvoa? + +-- Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin. + +Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin +väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat +toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva +ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän +työmiehen tyttö? + +-- Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan +talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan +koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä -- ja nekin niin huonosti, että +varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli +pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna +minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti +ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä +Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota... He tulevat kyllä kaikki +tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset +aikaisemmin. + +Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja +Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja +hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin. + +Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi, +että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa +enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt +mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella. + +Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää +yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa. +Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos. +Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen. + +Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli +punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla +vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi +pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan +sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli -- puoli kahdeksanko? Ja +yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta? + +Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja +ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville +uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän +sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä +ollut silmiä eikä korvia. + +Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö +äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua. + +-- Päätäni kivistää niin, etten jaksa, -- vastasi hän, ja ääni kuului +oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti. + +-- Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha +maata? + +-- Ehkä... Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot +sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin. + +-- Mutta jos _minä_ tulisin, -- tokaisi setä yhtäkkiä. -- Passaisihan +sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo? + +-- Saa tietysti, -- virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes +jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi +ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin. + +Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän +ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja +käyttäytyikin... + +-- Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan +oppilaitten vanhempia ja siskoja, -- arveli Helvi kierrellen. -- +Ainakin lussissa oli. + +-- Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse +epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, -- vakuutti äiti. + +-- Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään +semmoista... Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin +sen huomasi. + +-- Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä _et tahdo_ minua +sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut +kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja +sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä +tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin... + +Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten +ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi +repiä kahta kovemmin. + +-- Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, -- sai Helvi sanotuksi. -- Voi, +voi, en minä tarkoittanut... + +-- Vaiti, Helvi, -- keskeytti äiti vakavasti, -- Tutki itseäsi, niin +näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon +käytöksesi seuraukset! + +Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, +niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa +kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta +vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas +sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä. + +Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä +ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät +todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen +pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai +painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten: + +-- Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin +pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan +paremmaksi? + +-- Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta? + +Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut -- ja miten lienee +käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan +hakenut, kun oli ollut niin kiire. + +-- Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja +turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? +Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa. + +-- Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto... + +-- Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa +minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi +ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua +pahasta. + +-- Sen lupaan, äiti. + +-- Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, -- ajatteli äiti, +levätessään sängyllänsä. -- Ja minäkin... Olisin tahtonut häntä +totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni +johdatti hänet kiusaukseen... Minä olen uhrannut hänet Herralle, +ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon +kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten +taitamaton äiti. + +-- Jumala on pyhä! -- kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä +sydämessä. + +-- Jumala on rakkaus! -- livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten +kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta. + + + + +X + + +-- Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, -- +tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä. + +Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat +hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa +pukeutui. + +-- Ei kala, vaan vedenneito, -- virkkoi hän. -- Sinä uit niin hyvin ja +sinulla on niin pitkä tukka. + +-- Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, -- arveli +Irja nauraen. -- Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat +koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan! + +Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä. + +-- En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat! +Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia. + +Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla +kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä +astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu +hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin +kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä +päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli +salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut +olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen +loiske rantaa vastaan. + +Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa +kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja +havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila +oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa +kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata +tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä +parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita +kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat +kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen +takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita +kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja +vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena +leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän +aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään. + +-- Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, -- arveli Irja, +kun he olivat ehtineet huvilan luo. -- Mennään tuonne Honkaharjun +metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia! + +Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta +palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana. + +-- No, oletpa sinä ahkera, -- huudahti Irja. -- Älä viitsi, Helvi, +minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä +lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi? + +-- Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä _tarvitsen_ sukkia, näetkös. +Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin. + +Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta +muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä +viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti +kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen +tornimainen huvihuone. + +Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri +mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal +koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi +pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen. + +-- Tämäpä on ihanaa! + +Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös. + +-- Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko? + +-- Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka +säikähytit Irjaa, -- virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän +puun takaa esiin. + +Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt +varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut +ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli +herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä. + +-- Nukkunutko sinä olet! -- ilkkui Irja. -- Mutta nyt saatkin +rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo +Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin +hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin +mahtuu. + +Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan +pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja +yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja +oli syvässä unessa. + +Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan +pois. + +-- Herätämmekö hänet? -- kysyi Helvi kuiskaten. + +-- Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, -- kuiskasi Ensio vastaan. Ja +hänen äänetön katseensa lisäsi: -- Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän +on tuossa? + +Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. +Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä +ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat +hajallaan ympäröivät hänen päätänsä. + +Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio +hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten. + +-- On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. +Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin +olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole +naapureita lähimaillakaan. + +-- Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? -- kysyi Helvi, katse +täynnä avomielistä ihmetystä. + +Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: -- Ja paljon hän oli yksinkin +sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä. + +-- Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä. + +-- Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen +ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen +ennakolta lukenut. + +-- Tuleeko sinusta filosofian maisteri? -- kysyi Helvi hämmästyen +itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella. + +-- Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut. + +-- Pappi! -- huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua +kuiskaamalla. -- Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi. + +Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan. + +-- Mitä, mitä... Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja +Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä +äsken tein pilaa Ensiosta! + +Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa +hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut +mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa +harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan. + +-- Nyt minä lähden -- yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä! + +Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä +hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään +riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja +läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona. + +-- Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin +järveen, -- jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa. + +-- Kiitos vaan kunniasta, -- nauroi Ensio. -- Vaatteinemme päivinemme, +vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun +kerran tulimme. + +Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, +katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa +oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla -- vuoria vaan +ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso +kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä +pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. +Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. +Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren +vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni +avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset +purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta +vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä. + +Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri +ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta -- Laakson lapsen se +hurmasi vastustamattomalla voimalla. + +Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin. + +-- Niin, lauletaan, lauletaan! -- Helvi käännähti säteilevin silmin +tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa. + +-- Mitä laulamme? + +-- "Mä oksalla ylimmällä" -- eikö se sovi hyvin? + +He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin +heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta. + + -- -- "Oi taivahan pyhä Herra, + sä Isämme armias, + ah kuinka on maasi kaunis, + kuink' ihana taivahas! + Suo järveimme säihkyellä + ain' lempemme tulta vaan! + Oi Herra, intoa anna + kotimaatamme rakastamaan!" + +Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja +vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä. + +-- Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä +muille maille, -- virkkoi Irja. -- Me kolme, me ainakin rakastamme +synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt +tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin! + +Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän +oli kuitenkin heti valmis "liittoon". + +-- No, Helvi, sinun kätesi myöskin! + +Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei +voinut ojentaa kättänsä. + +-- Helvi -- -- -- mitä? + +Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti +melkein säikähtyneeltä. + +-- _Sitäkö_ sinä ajattelet? Ei, Helvi, -- -- -- ethän sinä voinut +mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi -- --, sehän olisi +aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla! + +Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut +pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin +salamana? + +Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, +jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, +vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä -- ota hänet kokonaan!" +Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt -- ja äiti, oma rakas +äitikin niin monta kertaa... + +Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut +täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän +koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta +ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja +tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta? + +Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata? + +Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada +kyyneleet silmiinsä. -- Helvi rakas, Helvi kulta, -- lohdutteli hän. -- +En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt... enkä minä +koskaan sinua oikein ymmärrä... voi, älä nyt itke! + +Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan +pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen +ilo ja sopusointu oli mennyttä. + +Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä: + +-- Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, +vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan +synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja +ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois. + +Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä +ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari +sadepisaroissa. + +-- Tehdään vähän toisenlainen liitto, -- jatkoi hän. -- Tyydytään +siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa +rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki +uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen? + +Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä +sammutettu hänen tulinen innostuksensa. + +-- Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin +sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, -- tuumi hän. + +-- Kyllä se on parasta, -- myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta +totisena: -- Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla +kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein +miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt +kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka +jotakin sellaista. Emmekö koettaisi? + +-- Koetamme tietysti, -- huudahti Irja uudelleen innostuneena. -- +Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen +keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille! + +Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi +välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, +yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin +voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. +Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään +nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet +olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin +Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse -- ja +hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä +päivänpaisteessa? + +Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven +ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä +aterioille. + + + + +XI + + +Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja +kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille +saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni +näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja +lukuhetket puiden siimeksessä -- niin, kenpä ne ilot luettelisikaan? +Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän +huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä. +Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he +auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät, +tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän +lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension +ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena +arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta +pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta +ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut, +sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä +aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään +kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita; +mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille +paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien +ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä +oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan +kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille +opettajille kehoittavana palkintona. + +Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei +ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa +olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. -- Mikä tuottaisi +Irjalle iloa? -- siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän +sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja +Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat +olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että +hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan +söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa. +Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi +koskaan kylliksi harjoittautua. + +Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan +isänmaalle, jota rakastamme! + +Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi +suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun +varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt, +ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin +oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä. +Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei +Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa +elämää... Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa +kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee. + +Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi +komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi +päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja +pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt +liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja +huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen +eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta, +kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään. +Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä +sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat +maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin +vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä +enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa +ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä. + +Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla +vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea +raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi +ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa +heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa +raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan +katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei +virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei +ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti +häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois. + +Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta +äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut. + +He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle +kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi +jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut: +teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän +siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa +Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä +hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi +hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen. + +Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja +taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä +pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi +pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken +viettämiseen. + +-- No, tule nyt puutarhaan! -- sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä. + +Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen +tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut. + +-- En minä voi tulla vielä juuri -- + +-- Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu? + +Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. +Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken +rohkeutensa: + +-- Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin? + +-- Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin. + +-- Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, -- vastasi +Helvi ihmetellen. + +-- Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse +huuliansa liikuttaa. + +-- Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, -- sanoi Helvi hiljaa. + +Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään. + +-- En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset +tekevät sillä lailla! -- virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. -- +Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. + +Kirkossa -- niin, se oli totta -- sitä ei Helvi ollut ennen +ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista +rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, +aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. +Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut +selittää. + +-- Mitä se hyödyttää? -- toisti Irja. -- Luuletko sinä, että Jumala +paremmin kuulee meitä sillä lailla? + +Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä +sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen +puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan. + +-- Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, +-- sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta. + +Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului +liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. +Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä +kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä +hän oli puutarhassa Irjan luona. + +Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin +uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt +pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana +tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea +ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja +siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta. + +Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja +ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, +kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta +ja vaikealta... Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, +yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin -- mutta hyvin hartaasti... + +Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut +samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, +eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. +Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen +oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa +pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, +aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat +sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, +mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti +vastaisi... Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan +varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä... + +Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla +onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä +miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä +tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan. + + + + +XII + + +Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana +ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin +tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä. + +Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä +kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, +ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä +seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret +olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys +tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio +eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen +laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, +ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni +"kuoro". + +Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti +käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki +kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja +ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna +noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. +Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa +tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, +että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, +juhlan riemua julistivat. + +Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle +omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, +sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä +lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava +vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu +samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin +kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä +juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle +seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että +haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea +herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi? + +Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä +pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita +isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen +kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma +saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä +oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän +lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä. + +Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin +merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle +koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. +Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet +pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. +Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon +ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen +takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen +helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja +epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, +uskaltamatta astua kauvemmaksi. + +Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta +riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat +vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja +tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt +auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa +ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka +lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon +loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi +ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, +jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina +Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat +pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo +katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen +emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti +hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta +helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta +heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi +koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin -- ujostelematta, täysin +riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai +oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi! + + "-- -- Kentillä leikkitarhain + yhdessä juostihin; + ken pallonlyöjä parhain, + se meistä etevin -- --" + +Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, +kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja +tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille +varsinaisia vieraita vastaan. + + * * * * * + +Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli +syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty +veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston +syrjässä ison Saimaan rajalla. + +Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. +Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, +päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa. + +Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä +nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti +juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. +Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn +lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, +ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen +nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi. + +Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, +että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien +joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti -- niin +vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin +ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli +hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä +häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina -- ja kuitenkin hän yhtäkkiä +tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen +vieraaksi -- Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan +kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! +Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu +tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui +kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa +veikistellä -- ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi... + +Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta +joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, +jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka +tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, +loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten +syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut +alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili. + +-- Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? -- ajatteli Ensio. + +Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja +Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista +vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän +hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun +oli juhannus... + +-- Ensio hoi, otappa vastaan! -- kajahti silloin Irjan ääni. + +Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio +ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan +kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä. + +-- No, no, -- varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle +tytöllensä. + +Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti +taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen +kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa! + + * * * * * + +Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden +puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta +leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi +kuulua viulun säveliä. + +-- Mitä, mitä? -- kysyttiin kuorossa. + +Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi, +eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan. +Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti +nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha. + +Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno +Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä +iloisesti pyöriviä pareja. + +Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen. + +Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin +punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin +oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia. +Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän +etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia... + +Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja +taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis +pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon +suuren ulapan ja vielä kauvemmas -- äidin luo -- + +Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin +yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta... + +Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän. + +-- Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? -- kysyi hän. + +-- Enhän minä osaa, -- virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; +mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta. + +-- Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä +vien. + +-- Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa -- Irjan tai +vierasten? + +-- Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, -- +lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. -- Eikä +se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa +muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä +olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö +tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää. + +Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. +Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi +kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon. + +He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä +toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun +ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli +menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten +jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa +hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi +kauvan, kauvan... + +Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän +jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio +oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna +lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä +kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet +kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin +mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian +jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa +ihailla... + +Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului +ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset +keksivätkin! + +Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa +leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt +tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla +toimittanut loppusuorituksen. + +Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, +jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan +vaihtamaan. -- Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? -- +kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: -- On -- ei +minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa! + +Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret +kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika +kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä +Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän +rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle. + +Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin +lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin +väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen +pöydälle. + +-- Kas, postikin on tullut, -- sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan +pöydällä pari kirjettä. -- Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai +sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä. + +Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan +päällekirjoitusta. + +-- Keltä tämä voi olla? -- tuumi hän. Irjakin kurkisti. + +-- Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin +postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi +on... + +Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut +hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, +eivätkä _he_ suotta kirjoittaneet. + +-- Mikä sinun on, Helvi? -- kysyi Irja säikähtyneenä. -- Olethan ihan +kalpea ja vapiset... Helvi! + +Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen +kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn. + +-- He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta +lähteä... + + + + +XIII + + +Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli +suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa +vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti +oli jo nukkunut niin kauvan -- nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan? + +Ei -- hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos! + +Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, +minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen +verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, +ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla +kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin. + +-- Olethan sinä täällä, -- kuiskasi hän. -- Niin hiljaa, kultaseni, +että luulin olevani yksin. + +-- Tarvitsetko, äiti, jotakin? + +-- En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain. + +Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin +kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää. + +-- Se Manta on aika likka -- ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä +mennä ympäri, -- kuului Samuli sanovan. + +-- Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut -- + +-- Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, -- +torui emännän kiivas ääni. -- Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne +kiveen. + +Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet +olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana? + +-- Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? -- kysyi hän. + +-- Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista +sinulle, jos jaksaisin... Tule lähemmäksi, lapsi -- noin... + +Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin. + +-- Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, +ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin... +Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen? + +Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli +kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin +vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa -- ja koko entinen +rakennus alkoi järkkyä ja horjua. + +-- Voi, en tiedä; kyllä minä koetin -- + +-- Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin +ennen? + +Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin +salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin. + +-- En, en lähemmäksi, -- täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa. + +-- Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa. + +Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän +kohotti katseensa jälleen. + +-- Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta +minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää +heistä? + +-- Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja +kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. + +-- Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka +eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin +voi pysyä... + +-- Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän +kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras. +Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen +enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie +sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun +täytyy voittaa tai joutua tappiolle -- ei ole kolmatta mahdollisuutta. + +Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: -- Oliko se tappio, +että minä en langennut polvilleni illoin aamuin? + +Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi +niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt. +Mutta se voi olla paras -- ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi +tapahtua... + +-- Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, -- pyysi hän. + +-- Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon. + +-- Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa -- + +-- Älä sano niin, äiti, -- keskeytti Helvi kiihkeästi. -- Paranethan +sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin. + +-- Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se +rauhoittaa. + +Ja Helvi kertoi -- purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo +kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta +Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän +taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi +ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: -- Mikä nyt siis +oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt +polvistua? + +-- Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin, +ettei hän välttämättä vaatisikaan... + +-- Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada +sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut! + +-- Se tuntui Irjasta kummalliselta -- + +-- Ja sinä häpesit -- eikö niin? + +Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä. + +-- "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen +pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten +pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää? + +-- Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että +Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin... + +-- Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan +siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: +istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei +häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: +anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla -- ja olisit +menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; +rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se +ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että +_tahdoit peittää_ rukoustasi? + +-- Kyllä minä nyt käsitän sen, -- kuiskasi Helvi. -- Ja huomasin minä +senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina +minä häiriinnyin. + +-- Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi +maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi -- jona olemme +vuoteeseemme sidotut... + +-- Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, -- keskeytti Helvi, +nousten paikaltaan. + +-- Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten +kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista +kuulla pääskysten visertävän... + +Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä +hääräsi yksinään lieden luona. + +-- Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? -- kysyi hän nähdessään +Helvin. + +-- En vielä; äiti otti vastikään lääkettä. + +-- Kuinka hän nyt voi? + +-- Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken +pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä. + +-- Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen +tekeminen... + +Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne +puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei +hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa +auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, +ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, +jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa +siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja +ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta +_täällä_ se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman +taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi +ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka +tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin +tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, +kun taas läheni ruoanlaittamisen aika. + +Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa +oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla +-- ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä +viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika +ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että +Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti +sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä +takaisin? + +Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa +papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka +palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta +rakasti -- vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, +jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta... Miksi eivät he +olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa +taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut -- sillä eihän Helvi kehdannut... + +Oli miten tahansa -- Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa +vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut +rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän +olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan +äiti paranisi oikein pian... + +Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi +hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä +huutanut -- mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli +jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. -- Mutta eikö +taas huudettu -- ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin -- juosten, +viittoen... Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut? + +-- Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn -- + +Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi +henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja +syöksyi sisään. + + * * * * * + +Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, +mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen +vieressänsä. + +Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä. + +-- Lapseni, rakkaani... + +Helvi kumartui hänen ylitsensä. + +-- Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa... Minä menen pois, +mutta pysy Jeesukselle uskollisena... + +Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä. + +-- En tiedä, kuinka sinun käy, -- jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla +äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; -- mutta +minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut +maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun +aarrettani. + +-- Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, +miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään +yksin? + +-- Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut. + +-- Mutta sitte, äiti, sitte -- + +-- Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit +lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin... +mutta Herra puhui minulle... Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan +sinua... Ilolla minä sinua siunaan... + +Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet +saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä +paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät +vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen. + +-- Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä +tahansa, kotona tai pakanamailla... Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra +käskee? + +-- Tahdon, -- vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut +epäröimistä. + +-- Kiitos, Jumala, lapsestani... kiitos kaikesta... kaikesta... + +Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; +mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen +suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden +välillä. + +Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo +heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan. + + + + +XIV + + +Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin +kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka +kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä +omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja +hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat +taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua. + +Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle +ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt +kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa +ajatuksillensa vapaan vallan. + +Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat +valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli +uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat +kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää +kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. +Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat +tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet... ja sitte olivat +vieneet pois... ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, +itkenyt... + +Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! +Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista +kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein +oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä +olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt +paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, +joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata +käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte +tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä +huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana +nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti +täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla. + +Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään +syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään +varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja +outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli +kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet +ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat +kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle +kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku +kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä +oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa +hänellekin ystävällisyyttä. + +Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, +pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään +muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, +pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat +kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen +teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, +mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo +omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia -- ei missään koko maailmassa. +Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että +hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte +toistekaan enää halunnut takaisin. + +Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia +keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala +olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin +huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä +tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, +lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen +sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: +älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus +näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen +askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, +kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja +rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois. + +Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät +muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän +ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos +elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän +kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä +oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi +enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville +ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä +hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin. +Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat +olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin +uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa, +tai olla ilman, tyytyä ja odottaa. + +Odottaa -- niin, mitä? + +Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu +kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut +puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen +mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen +lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin +katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän +ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin, +ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva +päätökseksi? + +Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli +enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen, +jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään +maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi +lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran +koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla +selvä, sen hän käsitti. + +Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä +kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin! + +Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan. + +-- Kas, siinähän on Helvikin, -- sanoi Manne vilkkaasti. -- Eikö +sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit +lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta +yksin minua varten. + +-- Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, -- +virkkoi emäntä äreästi. -- Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan +ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat +lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään +tekemistä, eikä Helvillä myöskään. + +-- En minä haluaisikaan, -- sanoi Helvi. + +-- Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, -- virkkoi Manne, joka +alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa. + +-- En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä +juuri aioinkin tulla sedältä kysymään... minä aioin... + +Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi +kovasti tykyttää. + +-- Mitä sinä aioit kysyä? + +-- Nythän kesä jo kohta on mennyt -- ja minä ajattelin, että koulu +alkaa... + +-- Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt +olet _minun_ tyttöni! -- tuumi setä leikillisesti. + +-- Mitä hullutusta se olisi, -- kiirehti emäntä sanomaan. -- Mistä ne +rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme +liikene maantielle ajettavaksi. + +-- Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? -- kysyä murahti +Samuli nurkastaan. + +Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut +muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara +astui sijaan. + +-- Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on +hänen kotinsa, -- sanoi hän päättävästi. -- Turhamaisuutta siellä +opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! +Ei, siitä ei tule mitään. + +-- Voi setä, eihän se ollut koulun syy... ja johan setä antoi +anteeksi... + +-- Siitä ei tule mitään, -- toisti setä yhä jyrkästi. -- Se olkoon nyt +sanottu, eikä siitä enää puhuta. + +-- Mutta mitä minusta sitte tulee? -- uskalsi Helvi vielä kysyä itku +kurkussa. + +-- Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja +käy, -- arveli emäntä. -- Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan +ennätät vähän oppia, se on varma. + +-- Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, -- huomautti Manne. + +-- Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, -- lisäsi Samuli. -- +Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla. + +-- Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, -- sanoi +setä, joka jo taas oli lauhtunut. -- Kyllähän se on hyvä, että on +jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista -- ha ha ha -- + +Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä +saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja +kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä? + +Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva +sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja +katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin. + +-- Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä +pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, +ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä +Jumala... Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin +ajattelematon ja turhamainen? + +Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa +hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen +muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että +meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä +minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä +koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera... + +Kyllä tämä on ansaittu rangaistus -- mutta kuinka minä sen jaksan +kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka +tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä +ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja +poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää; +enkä saa oppia mitään... Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään, +joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi +minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti +ja opettajat ja kaikki koulutoverit... Enkö saisi pitkään aikaan nähdä +heitä? Enkö ehkä milloinkaan? -- -- + +Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi +ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä +sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja +siinä tuskassaan hän huusi Herraa: -- Hyvä Jumala, auta minua! Rakas +Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita +minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en +jaksa, minä en kestä yksin... + +Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän +tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä. + + + + +XV + + +Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä +siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä +keskustelemista. + +-- Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? -- virkkoi Irja +kiihdyksissä. -- Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun +kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli. + +-- Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta +saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin +setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen +olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat +he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea +tekemisiin. + +-- Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja +onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän +seuraansa kärsimään? + +-- Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään, +vaikka se kyllä on ikävää. + +-- Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia +siitä, että Helvi asuisi meillä, -- lisäsi tohtorinna. -- Kaupungissa +on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi +luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai +ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja +Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan +minulle vapaata toimivaltaa. + +-- Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden +taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä +Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. -- +Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu? + +Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: -- Mitenkä +minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet +kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko +minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän +saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi. + +-- Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! -- huudahti tohtorinna +epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen +näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. -- +Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen +puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä +sentähden tahdo rahoja antaa. + +-- Lueppas vielä, miten se paikka oli, -- kehoitti tohtori. + +Irja luki: "-- -- Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian +paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi, +ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä -- --" + +-- Onhan se ihan selvää, -- virkkoi tohtori. -- Emme me voi siihen +asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me +maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä. + +-- Ei! -- huudahti Irja innokkaasti. -- Minäpä tiedän! Ettekö +huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen +tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi? + +-- Irja, Irja, -- hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin: + +-- Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni, +niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei +luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi! + +Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio +katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän +silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä +hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan +toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän +isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla +hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen. + +-- Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! -- huudahti hän +voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. -- +Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, +niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten -- suostuttehan, eikö niin? + +-- No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, -- sanoi tohtori. -- Kannattaa +tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää. + + * * * * * + +Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he +olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa +päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla +hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. +Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin +kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, +mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, +ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri +tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se +välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään +eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen +toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin +huvia tuottaa. + +Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. +Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen +silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli +äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän +kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä. + +"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan. +Ehtoolla on itku ja aamulla ilo". + + * * * * * + +Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan +kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän +paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin +saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja +kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen +mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi +kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen +ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin +hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan +Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä +yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, +tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä +säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan +huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret +siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan. + +Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa -- siltä ainakin +Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti +kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien +ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt +hyvin. + +Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen +kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin +tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko +mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen +kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä +kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että +sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; +punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse +sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. -- Se oli jo liian paljon. +Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän +liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa. + +He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen +kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja +toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten. + +-- Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, +vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana. + +-- Jumala on niin ihmeellinen, -- kuiskasi Helvi. + +-- Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte +myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä +sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa +opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle! + +-- Minä tahdon elää Jumalalle, -- vastasi Helvi varmasti. -- En tiedä +minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä +minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan +rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut +häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt +hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten +koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla +aina. + +Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; +mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän +yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: -- +Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja +rohkeuden? Helvi -- opeta minua Jumalaa etsimään! + +-- Tule, niin polvistumme yhdessä, -- kuiskasi Helvi liikutuksesta +vapisevalla äänellä. -- Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista +ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin +suuri ja hyvä! + +Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran +elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei +painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä +syvyydestä. + +Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta +elämänjaksoa kohden. + + + + + + +Toinen osa. + + + + +I + + +He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat +sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät +hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja +tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt +sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille +tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun +kerran on saanut siihen oikeuden! + +Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen +sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat. +Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat, +jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät +rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken +keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo. + +Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt +kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton +onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä +juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia +melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja +ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään. + +-- Voi Irja, kuinka hauskaa! + +-- Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle! + +-- Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä? + +Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän +ilosta! -- ehti Irja ajatella, vaan ei vastata. + +-- Mutta missä Helvi on? -- kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka +hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä. + +Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko +maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen +silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet +pasaasin kulmasta seinustalta. + +-- Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä +hänen luoksensa -- eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan! + +Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka +nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon +kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. +Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes +viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt +suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet. + +-- Kiitos, Manne, kukkasista, -- sanoi hän toverillensa. -- Olitpa sinä +ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni! + +-- Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, -- selitti poika +ylpeästi. + +-- Pitäisi torua, jos malttaisin, -- hymyili Helvi. -- Mutta tiedätkö, +kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi! + +Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan +melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen. + +-- Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? -- huudahti hän, mitä +suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa. + +-- Niin, mennään kiireesti perimään sitä, -- virkkoi Helvi, tarttuen +Irjan käsivarteen. -- Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla +kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar. + +-- Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, -- +nauroi Irja. + +Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, +sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon +hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja +myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle. + +He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät +nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä, +puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen +rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät +kulkijain mielissäkin. + +Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo +kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi +ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut +lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan! +Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja +riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa +oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten +probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin +mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin +tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut. + +Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina +hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla +toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli +vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla +suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän +enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja +käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset; +mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama +puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme. + +Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla +purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, -- +yhdeksää vähemmän kuin Helvi, -- mutta siitä vähät! Ei hän niiden +tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä +kylliksi? + +Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli +niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut +semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein +katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes +ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli +paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi +huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan +niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki +menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli +aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan. + +Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: -- +Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä! + +-- On jo liian myöhäistä, -- huomautti Ensio. -- Pankaa kukat yöksi +veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme. + +-- Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, -- sanoi +tohtorinna. -- Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne. + +Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan. +Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta +muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina +tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi. + +Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa +nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi +hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät +ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten +aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että +ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää +kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin +mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi +kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella, +ettei _hän_ tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä +näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti +syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli? + +-- Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, -- virkkoi Irja, +keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. -- Silloin vasta oikein +ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla +ulkona. + +Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten +tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia, +ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta +huolehtia! + +-- Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, -- sanoi tohtorinna +epäilevän näköisenä. + +-- Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti! + +-- Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, -- puuttui Ensio puheeseen. -- +Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi? + +-- Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme -- + +-- Älkää nyt joutavia, -- keskeytti Irja iloisesti. -- Minäkin tahdon +kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä +minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni +tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut +tanssimaan myöskin? + +-- Vien, vien, -- vakuutti Ensio hymyillen. -- Solmi sinä vaan +seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan. + +-- Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? -- kysyi +tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta. + +-- Emmeköhän -- + +-- Miten on Helvin serkun laita? -- johtui tohtorin mieleen. -- Hän +taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua? + +Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi +punastuen hän vastasi: + +-- Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne +ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on +ihan outo hänelle. + +-- No, voisithan kysyä kuitenkin, -- tuumi tohtori. -- Minä pidän +hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin +toista laatua. + +-- Samuli parka on huonoille teille joutunut, -- virkkoi Helvi +alakuloisesti. -- Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän +pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon +muuttunutkin eduksensa. + +-- Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin +saisi vakavia tovereita, -- sanoi Ensio. + +Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään +pyyntö olisi Mannea sinne saanut. + +Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset +siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen +tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa. +Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa +kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä +puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen. +Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu +"punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä +pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine +sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin +pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili +huoneitten ohitse. + +Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon +ja kutsui Irjaa luoksensa. + +-- Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? -- kysyi hän +yksinkertaisesti. + +-- Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, -- vastasi Irja. + +Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin +huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen +kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että +Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi +rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat +käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa +ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan. + +He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää. +Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan +ylioppilaskirjojansa. + + + + +II + + +-- Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri +näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut +tänäänkin pistäytyä esiin. + +-- Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja -- + +-- No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa. +Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole. + +-- Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle. + +Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa. + +-- Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen +käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta +pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy +toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri +olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni? + +Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja +vastasi, hellittäen kätensä rivasta: + +-- Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin +pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa +Ension seppeleen. + +-- Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, -- virkkoi +Tauno innokkaasti. -- Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi +esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi. + +-- Mutta _sinä_ et tiedä, kuinka suuren ilon siten _minulta_ +riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni +seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut +jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt +vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa. + +Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti +välinpitämättömältä. + +-- Hänkö muka voisi korvata sinut? -- sanoi hän. -- Sellainen tyhjä +tyttö -- + +-- Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, -- virkkoi Irja +melkein pahastuneena. -- Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin +usein olette yhdessä. Mutta joku toinen -- Saimi esimerkiksi -- + +Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos. + +-- Täälläkö sinä, Irja, olet! -- huudahti hän. -- Salissa on uusia +vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua. + +-- Anna anteeksi, että sinua pidätin, -- kuiskasi Tauno surulliselta +sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi +sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä. + +Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja +samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein +väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman +silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi +pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat +valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen +Irjalle: -- Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo +ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt -- + +-- Tauno tahtoi katsoa näköalaa, -- vastasi Irja vähän väkinäisesti, +siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin. + +Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia. +Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat +tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin, +heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina, +mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja +somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa +hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään +oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen, +kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle +Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja +hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin +ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen +näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin. +Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena, +ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt, +mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin +vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja +loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa +parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet +yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois +sohisevasta keskuksesta. + +Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka +paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan +aikeita ensi vuoden suhteen. + +-- Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka? + +-- Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset +jatkolta. + +-- Mitä Irja neitikin sillä tekee? -- naurahti ylioppilas Oksanen, joka +myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. -- Ei suinkaan hän ikinä +opettajaksi aio? + +-- Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa +harjoittaa soittoa ja laulua. + +-- Hänellä on tavattoman kaunis ääni, -- sanoi Oksanen vilkkaasti. +-- Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan. +Luuletteko, että rohkenemme pyytää? + +-- Miksikä ei, -- arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä +toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he +kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät +luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi +kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista. +Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä, +kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen +yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu. + +-- Entä rupeatko sinä opettajaksi? -- kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka +herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti. + +-- Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin +ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän +englanninkieltä... + +-- Vai niin! -- huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. -- +Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa! + +Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä +ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli +ajatellut. + +Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut +soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä. + +Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun +loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari +laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon +luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin. + +-- Laula Olavin laulu "Elinan surmasta"! -- pyysi kuiskaten Ensio, joka +oli joutunut Irjan viereen. + +-- Ei minulla ole siihen nuottejakaan. + +-- Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi +niin hyvin kuin se. + +Ja Irja istuutui laulamaan: + + -- "Oi Elinainen ihana, + sä ruususeni jalo, + sä öitteni oot unelma + ja päivieni valo. + Kuin viikot vierii päivä pois, + ja kuukaus niinkuin vuosi ois, + kun sua en saa nähdä." + +Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä +laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta +Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että "virsi +on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan". Tohtorinnakin tuli +hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa +liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat +esimerkiksi piirisille. + +Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja +parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen. + +Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut +valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän +kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä. +Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin +mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi; +niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju +ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension +huoneeseen. + +Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua +kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen +edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta +rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki +kirjan hänen astuessansa huoneeseen. + +-- Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, -- +sanoi Helvi ystävällisesti. -- Etkö tahdo leikkiä toisten mukana? + +-- Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun +kuitenkaan ole ollut ikävä. + +-- Miten sitte aikasi on kulunut? + +-- Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio, +sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan, +mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä +kuvia; vaikka en minä niistä pidä... + +-- Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän +mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä +kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan +erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: "Jo nuorena on hyvä +kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää", -- vaikka rikas +nuorukainen meni pois eikä tahtonut... + +-- Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, -- virkkoi Manne, nousten +paikaltansa. -- Hyvästi nyt -- + +-- Eihän toki niin äkkiä! -- tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä +istuutumaan. -- Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun +lukusi käyvät? + +-- Hyvin! -- vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen +kasvonsa. -- Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän +paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en +jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma, +että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko! + +Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi +tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet, +vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä. +Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista +kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen +puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti +ollut ohjaamassa. + +Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa +olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: -- Mitä Saukkolaan kuuluu? + +-- Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa +harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan, +mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa. + +-- Rakastaako Samuli häntä? + +-- Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi. +Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt +enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen +taitaa olla syypää... + +-- Voi Samuli parkaa! + +-- Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa +kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen? + +Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa, +saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä +pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan, +mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus +oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri +Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen, +sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät +vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi +riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä +kaipaa. + +Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri +tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin +huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät +laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin. + +-- Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, -- huoahti Kerttu, +joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti +keinutuoliin. -- Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia. + +-- Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään +mukana piirissä, -- virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista. + +-- Etkö sitä tiedä, -- sanoi Leima ivallisesti. -- Hänhän on +uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin. +Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti. + +-- Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan? + +-- Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko +Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti. + +-- Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui +pikku lintu paulaan -- + +-- Ole vaiti, Kerttu, -- tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti +viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse. + +Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia +odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä +taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon, +jonka kannessa oli lause: "Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä +eloonsa." Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen, +heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä +hän huudahti: + +-- Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä! + +-- Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen +seurassaan. + +-- Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan... + +-- Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin +keijukainen. + +-- Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, -- arveli Leima. -- +Ja sitte hän koketeeraa... + +-- Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, -- vakuutti Tyyne +Hellman. + +-- Ettekö te jo ole valmiit? -- kysyi Ester, nousten seisomaan. -- Tämä +käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin. + +-- Ja minä menisin kotiin, -- virkkoi Kerttu haukotellen. -- Kuka +käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen +ole mistään kotoisin. + +-- Ei olekaan, -- myönsi Leima. -- Mutta pitänee tässä paremman +puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan. + +"Paremman puutteessa" sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja +ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut +erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän +vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata "lapsettelemasta". + +Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman +Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: -- Arvaappas, Tauno on +pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin +häntä suuresti, jos suostuisin. -- Ja kun Irja katsoi Leimaan +hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme +silmissään: -- Sanohan, eikö se ole hauskaa? + +Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat: +"Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja +takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut. + +Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen +silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: -- Vai niin, siinä +oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut +nolaisin... + + + + +III + + +Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi. +Kaikki oli äänetöntä ympärillä. + +Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti. +Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa. +Niin, jospa menisikin levolle. + +Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia +valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän +täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona. + +Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla -- kuinka se oli sopinut +hyvin... Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa! +Tietysti, olihan hän sisar... Hän oli niin kaunis, että hän Helvin +mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta. +Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä +oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista... + +Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän +ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista +neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään +Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt +yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen +kutsumukseensa. + +Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo +poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä +enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli +kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat +häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen +uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo +muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat +puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti +kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli +Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä +kuten kyynelten kiillon. -- Minä olen _kaivannut_ lapsuudestani asti, +-- oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: -- Joka etsii, hän löytää. + +Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde +kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja +sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä +selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin +parhaiten ymmärsivät toisiansa. + +Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti +olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen +tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he +ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut +kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän +iloisesti vakuutti: -- Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka +tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla +varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! -- +Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita. + +Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan +kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta +kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä, +ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio +filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja +mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin +takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että +kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä +turmella epäilyksillä. + +Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön. + +-- Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! -- oli Helvi +kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli +rippikoulunsa käynyt. + +-- On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, -- jatkoi +Ensio. + +Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. -- Kuinka minä en tietäisi, mikä +on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi, +rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään +mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi. +Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan +aikaa myöten opin yhä paremmin. + +Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen +katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: -- Sellainen puhe sopii +Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on +sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa. + +Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti +niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat. + +-- Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen +tanssiaisissa, -- oli hän itse sanonut. -- Tavallisesti ajattelen, että +olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun +muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö +Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin. + +Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. -- Tanssiko syntiä? +Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän +on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän +iloamme? + +-- Minulle se ei ole mikään ilo, -- vastasi Helvi. + +-- Eipä juuri minullekaan, -- arveli Ensio. -- Mutta en minäkään luule +sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin +paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista +emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. +Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista +pois. + +-- Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? -- virkkoi Irja. + +-- Siinäpä se on, -- vastasi Ensio surullisesta -- Ei tarvitse mennä +pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, +että elämä on helppoa ja yksinkertaista! + +-- Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! -- huudahti Irja +katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. -- Minä olin ajattelematon. +Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta +se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire? + +-- Orpo kaipaa omaa leipää... Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä +minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin +toivoa... Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja +sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä... + +-- Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, -- lisäsi Helvi. -- +Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat. + +-- Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, -- väitti Irja. -- +Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda +huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi +ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä +kyllä ymmärrän. + +-- Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, -- sanoi Ensio. Mutta siihen +keskustelu sillä kertaa loppui. + +Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois +huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät +myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten +eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen +menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli +määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki +mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he +hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin +silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: -- Kyllä tämänpäiväiset +huvit ovat _ainakin_ yhtä viattomat kuin viimekertaiset! -- Niin +kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin +päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia +ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin +itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina +uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle +kannalle. + +Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä +huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan +hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi +tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, +ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä +rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he +luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen +koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, +ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin +luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti +työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin +tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että +varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän +koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan. + +Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli +ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta... +Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia. + +Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska +hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa +tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli +vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja +suojelkoon!... Ja myöskin Ensiota... Olihan heillä sama Jumala, jonka +istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät... + + * * * * * + +Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista. +Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle. + +Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan +tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi +olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa... + +-- Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua! + +Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, +tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja +riemua. + +-- Kuinka sinä vielä valvot? -- kysyi Ensio. + +Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. -- Tiedätkö, tiedätkö, -- sanoi hän +kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, -- Ensio on +tanssinut minun kanssani! + +Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio +tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin +tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä +sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä +muistellut? + +Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi +tästä riippunut. -- Kuinka sinä saatoit? -- kykeni hän ainoastaan +kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon. + +-- Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan +kanssa ilahuttaakseni häntä? -- kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen +oven pylvääseen. + +-- Ei suinkaan -- + +-- Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla? + +-- Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut +päätöksestäsi? + +-- Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa +seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä +parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut +moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin +seppeleensitojani kanssa. Eikö niin? + +-- Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää +vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni? + +-- Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut. + +-- Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, -- sanoi Irja +sydämellisesti. -- Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää +työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, +ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan +ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin! + +-- Kiitos, sisko, -- lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat +hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa. + +Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan. +Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa. + +"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" -- ne sanat hän yhä +kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen +aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi +kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän +seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa... + +Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi +sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!... + +Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän -- hän oli kadehtinut +Irjaa... + +-- Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, +riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta +muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti +ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja +kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo +lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana... + +Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, +jona meillä oli kutsut... Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui +tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla -- eikä kuitenkaan +tanssittu... Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, +itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä +tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä +häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin... Mutta päätökseni +ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet +voivat käskeä minua... + +Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi +niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan +kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö +kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala... Ei, en koskaan! Hän iloitkoon +siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho +päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran +hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma +antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo... + +Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena +aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret +alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet +leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. +Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän +katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan -- Ension kirkas kuva... + + + + +IV + + +Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä +solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena +Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet +lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut +vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään +monivärisempänä ja muhkeampana. + +Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä +virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin +tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään +luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä +vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin. + +Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan, +joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi, +jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja +edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille +riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet +itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka +oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit +olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää +pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun +vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä" +kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä. + +He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä. +Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa. + +Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun +lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa +vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen +näköisenä. + +-- Me lykkäämme sen illaksi, -- arveli Irja. + +-- Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun +on kysymys matkasta vetten taakse. + +-- Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, -- sanoi Ensio. + +He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla. +Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä +venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne +kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä. + +-- Miksi juuri sinä jäisit? -- kysyi Irja Ensiolta. -- Yhtä hyvin minä. + +-- Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, -- virkkoi Helvi. -- +Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen +ensin ryhdyinkin. + +Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä. +Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi. + +-- Helvin tai minun on jääminen, -- sanoi Ensio päättävästi. -- Kuinka +me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän +ainakin lähtee; ja sinä, Helvi -- mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin +rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin +hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla +kaikesta. + +Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä +mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa +veneeseen. + +Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui +rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna +lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan +muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät +auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. +Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli +luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen +oksillansa että kirkkaissa kuoroissa. + +Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa: + + -- "Tuhanten rantain partahilla + heräjä, armas synnyinmaa!" -- + +Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, +hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, +kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä: + +-- Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin +Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on +rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon +sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni +mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa +katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. +Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa +maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia +yhtymään ja alotti laulun: + + -- "Aamu armahainen, + joki juokseva, + koski kuohuvainen + kaikuu kiitosta." + +Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden: + + -- "Täältä puolehen ylhäisen maan + vaan nyt uskossa katsellahan --" + +Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi +hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula +hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa +ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat +varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili +ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. +Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei +vielä kaivannut... + +Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. +Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa +lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. +Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne +Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä +jumalanpalveluksen alkuun. + +Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä +ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe +levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä +riemuitsi: + +-- Minä olen Isän huoneessa! + +Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina +Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura +vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa +sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla. + +Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa +ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja +sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti +tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle. + +-- Me aioimme mennä pappilaan, -- esteli Irja. -- Sinne olemme +vierailunvelassa. + +-- Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! +-- virkkoi hän veitikkamaisesti. + +Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli +erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista +vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille +"kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle +krokettia lyömään. + +-- Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, -- huomautti Helvi. -- Emme nyt +voi ruveta leikkimään. + +-- Aiotteko todellakin niitä kuulla? -- kysyi Tauno. -- Ettekö jo +väsyneet kylliksi kirkossa? + +-- Ei se kannata, -- vakuutti Aura, vanhin tytöistä. -- Siellä kuuluu +esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja +mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille! + +Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet +pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi +ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he +etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. +Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, +mikäli loukkaamatta voi. + +-- Jos menisimme edes vähän katsomaan, -- arveli hän. + +Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin +seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa. + + -- "Herra lausuu, Herra lausuu: + anna sydämes --" + +-- Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! -- sanoi Tauno +tyvenesti, ivan välke silmissä. + +Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta +tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän +sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän +lausui vakavasti: -- Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan +hartaudesta pilkkaa! + +Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä +oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja +samassa puhuja nousikin lavalle. + +"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva +lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta +siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen +ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan, +ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte +Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta +ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin +varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa +odottamaan. + +Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen +sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan +viimeisiä vakavia sanoja: -- Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää +paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen, +lähetä minut"? + +Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut? + +Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen. +Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai +lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka +hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen +puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja +säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja +lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun +hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien +edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana -- + +Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä -- jotakin +sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. _Nyt_ +hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli +jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin, +sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä +lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran -- kerran, +määräämättömän ajan perästä... Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes +kellekään kertoa. + +Miksi niin? Eikö Herra _juuri tänään_ kutsunut häntä? + +Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta, +aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä +tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin +hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas +ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati? + +Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin +pannakseen painoa joka sanalle: + + -- "Sellaisnaan, sellaisnaan, + tule aivan sellaisnaan!" + +Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. +Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa, +jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa +tietä! + +Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko +sydämestään -- -- -- + +Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan +heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja +ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja +hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein +viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä. +Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät +seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle. + +Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella +airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan, +eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna +muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: -- Se oli +siunattu päivä! -- Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja +Helvin sydän sykki rauhattomana. + + + + +V + + +-- Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni +ja voit hypätä. + +Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle +mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet. +Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa +myöten. + +-- Ei haittaa! -- vakuutti hän iloisesti. -- Rohkea rokkansa löytää. +Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein +niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että +söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin. + +He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien +päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä. + +-- Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, -- sanoi +Helvi. -- Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan +korit ovatkin melkein täynnä. + +-- Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, -- johtui Ension +mieleen. -- Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama +päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa +Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin +saamme juustoa ja viilipiimää! + +Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin +piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman +jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille! + +Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli +keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja +sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli +mentävä. + +Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, +vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan +vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli +suljettu. + +-- Siellä ei olla kotona, -- sanoi Irja pahoillaan, pettymys +kuvastuneena kasvoihin. + +-- Odotappas, naputetaan ovea. + +Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: -- Kuka se on? + +-- Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, -- huusi Irja. -- Laske vaan +huoletta sisään! + +Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta. +Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään. + +-- Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, -- sanoi Helvi +ystävällisesti taputellen tyttöä. -- Sinäkö täällä oleskelet yksin +suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat? + +-- Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, -- sanoi tyttö. -- Isä makaa +tuolla. + +Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin +pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja +tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään +tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja. + +Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä. + +-- Mikä isää vaivaa? -- kysyi Ensio. + +-- Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on +maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa! + +-- Älä pelkää, pikku kultani, -- sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin +tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan +käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen. + +Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja +jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja +vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa. + +-- Onko täällä vettä? -- kysyi hän Nannalta. + +-- Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää +isää. + +-- Minä lähden noutamaan, -- sanoi Ensio. -- Anna minulle astia ja tule +näyttämään, mihin päin pitää mennä! + +Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan +sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin +nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti +haikeaan itkuun. + +-- Mikä nyt? -- tiedustelivat vieraat. + +Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut +saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä +tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. +Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se +kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti +oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää +kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän +rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat... eikä äidille varmaan jäänytkään +marjoja... + +Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä +tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt +eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet +noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen +hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne +kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat. + +-- En tiedä, olisiko se viisasta, -- tuumi Ensio, kun he olivat +vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. -- Eiköhän ole parempi, että +paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet +ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. +Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua. + +-- Niin minustakin, -- sanoi Helvi. -- Mutta emme voi jättää lasta +tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te +sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä +lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. -- -- + +Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku +Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen +ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin +esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. +Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt +oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, +kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin +sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan +sanan lohdutusta... + +-- Auta minua, Herra! -- huokasi hän sydämensä pohjasta. + +Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti +hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti +ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan +rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli +häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä +nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että +olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi +ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, +ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa +Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään +pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä. + +Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs +isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen +edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä +pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä +pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi +hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko +ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan +pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut +mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, +puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja +tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen +ympärille ja peitti hänet jälleen. + +Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan +Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei +ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus +liikkui hänen mielessään: -- Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan +opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! -- Hetken perästä hän kuitenkin +palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja +makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. +Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja +jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan +ummehtuneeseen huoneeseen. + +He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan +kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään +vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa +mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista +ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää +kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta +oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan +odottamatta. + +-- Jumala siunatkoon herrasväkeä! -- nyyhki hän. -- En tiedä, kuinka +kiittäisin... + +-- Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, -- sanoi Helvi. -- Vaan me +koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas +velvollisuutemme. + +-- Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! -- huudahti vaimo iloisena, +astuessaan sisälle. -- En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt... + +-- Jumalan kiitos! -- kuiskasi Helvi loistavin silmin. -- Minä en +mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän +tuo teille avun tahtonsa mukaan. + +Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan +mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori +meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli +kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, +joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas +lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti +työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat +herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi +vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka +koetteleekin. + +Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta +päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen +nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He +olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle +ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä +käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen +hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui +niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa +opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi +toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä +heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti +olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja +opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille +elämä puhui vakavaa kieltänsä. + +Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen. + +-- Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni +Suomelle ja sen kansalle! -- ajatteli Irja. -- Jos jäisin tänne maalle +köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni +saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani. + +-- Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan +paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! -- kohosi huokaus +Ension sydämestä. -- Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä +tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan +tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon +julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy +päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa... + +Mutta Helvi kuiskasi; -- Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi +_kaikkein kurjimpiesi_ keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna +minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! +ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin +minun ystäviäni... Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä... +niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat... Oi Herra... puhu -- +Ensiollekin!... + + + + +VI + + +Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut +pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen +päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, +hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja +niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä +pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, +kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan +kokouksia ja toimikuntia -- rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin +saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan +hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja +ilomielinen. Niin, ilomielinen... vaan ei aivan entisensä kaltainen +kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen +lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan. + +Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin +toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki +piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen +vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta +seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja +sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi +jäi aina kotiin. + +-- Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? -- kysyi +Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua +yllensä. + +Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken +hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten +jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut... + +-- Kuinka minä sen tietäisin? -- lausui hän sitte, muistaen mitä +hänelle silloin oli selvinnyt. -- En ole mitään päättänyt, sillä +minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin +tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa. + +-- Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä. + +-- Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi +olla. Vaan sinä, Irja -- oletko sinä sitte onnellinen? + +-- Enköhän... miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin +jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, +kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään? + +-- Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen +tenttiä. Sano vaan terveisiä. + +-- Niin, ne tentitkin! -- huokasi Irja mennessään. -- Ei minulla +monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos +kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa! + +Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata +tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan +palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän +vastannut: -- Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me +kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja +isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten +tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri +tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. +Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. -- + +Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä +kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon +itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten -- se ajatus häntä kuitenkin +lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja +vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, +joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan +sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen +erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin +mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi +kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman +humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, +että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan +huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää +sydämestään kohoavaa kysymystä: -- Rakastaako Irja todellakin sitä +Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa? + +Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta +elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten +toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein +rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua +toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. +Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? +Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio +enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten +hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja +vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä. + +Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan +kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla +kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, +tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran +selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan +sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio +joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! +Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa +hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä... + +Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen +hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja +Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa +varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka +opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut +itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. +Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi. + +-- Teistä tulee hyvä opettaja, -- oli arvostelussa sanottu. + +-- Ei minusta koskaan tule opettajaa, -- vastasi hänen sydämensä. -- +Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! -- Mutta yhä +hän pysyi asiasta vaiti. -- -- + +Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja +kovalla tohinalla syöksyi sisään. + +-- Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! -- +huudahti hän. -- Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin +olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet +mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä! + +-- Olipa se uutinen, -- arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, +miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti +samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen +nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä. + +-- Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno +tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa, +vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun +silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. -- Mutta +eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti +Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he +usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta +ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän +käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte... + +Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet +kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä. + +-- Mitä sitte tapahtui? -- kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli +saanut jännitykseen. + +-- Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin +kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita... Minä olisin +tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin +sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat, +eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta +laitakaupungilla... Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista? + +Helvin posket hehkuivat. + +-- Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet +hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä! + +-- Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he +väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei +tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta +hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille +epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin +minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua! + +-- Mitä he vastasivat? + +-- Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku +Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen +kihlauksestaan... Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin +selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista... Minä lähdin +pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan! + +He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen +kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte +hän lausui: + +-- Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut +heistä? + +-- En tiedä... ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja +uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin... +Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen +ei? + +-- Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, -- sanoi +Helvi hiljaa. + +-- Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän +toveripiiriinne, sinun ja Ension... ja saisin sinne nekin, jotka +entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat... Saimihan onkin jo +yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en +viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä -- + +-- Irja, rakas Irja! -- tyynnytti Helvi. -- Me tahdomme rukoilla +_kaikkien_ heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, +että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia +toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja +taisteluihin. + +-- Joku tulee! -- virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä. + +Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan +kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä +tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat +ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan. + +-- Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, -- sanoi Irja +käydessään Helvin kanssa kyökkiin. -- Niinhän isä ja äiti aina tekevät. +Ei Helsingissä saa kerjätä. + +Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa +surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta +apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt +mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut... + +-- Anna, Tilta, hänelle ruokaa, -- sanoi Irja kyökkipiialle. -- Minä +menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä +sinun nimesi on? + +-- Juho Vilkki. + +Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan +kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti +makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan. + +Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa +turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. +Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut. + +-- Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan +voi uskoa kerjäläisiin. + +-- Mennään katsomaan! -- ehdotti Helvi. -- Muistatko Rahkasuon väkeä? +Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi. + +He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten +perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja +päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää +raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa. + +Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. +Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi +syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta +se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri +joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, +ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä. + +He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes +saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä +miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua +kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun +keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että +pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin +rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan +kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti. + +Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta +ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin +sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme +kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään. + +Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu +lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten +kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä +pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, +joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella +kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti. + +Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. +Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru +ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä +itseänsä. + +-- Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? -- huusi yksi. + +-- Tahdotteko viinaa? -- tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, +ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan. + +-- Emme me teistä mitään tahdo, -- sanoi Irja vapisten mielenkuohusta. +-- Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme. + +-- Mukama töyhtöpää! -- kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan +ja yrittäen astua kohti. -- Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene +tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu! + +Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt +muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, +vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen. + +-- Sanokaa, mitä voimme tehdä! -- kuiskasi hän, kumartuen sairaan +ylitse. + +Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä +rukoilevan. + +-- Armahtakaa lapsia... ne paleltuvat ja nääntyvät... + +Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen. + +-- Hän juo sen... Antakaa jotakin muuta... + +-- Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! -- Ja +Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä +ulos. + +He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän +musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, +vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli +mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, +vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen? + +-- Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! -- sanoi Irja kiihkeästi. +-- Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä +päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle +näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä +ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren +synnin niitten kautta. + +-- Minä ajattelin viinan kirousta, -- sanoi Helvi, ja häntä +pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä. + +-- Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, -- virkkoi Irja +miettiväisenä. -- Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon +laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia? + +-- Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, -- sanoi +Helvi. -- En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi +tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin +usein niin rauhaton. + +-- Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, -- lausui +Irja vakavasti. + +He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, +kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli +Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse. + +-- No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin +ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt? + +-- On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret +laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota +käynyt. + +-- Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa! + +-- Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän +hauskaa pitämään sen päälle. + +-- Mihin te menette? -- kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään +mistä syystä. + +-- En oikein tiedä -- tai ehkä pistäydymme Kämppiin... + +-- Manne! -- huudahti Helvi. -- Sitä eivät opettajasi koskaan +suvaitsisi! Älä mene ravintolaan! + +-- Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin +jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi... Ei minua sitäpaitsi semmoinen +pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään +sanomista. Hyvästi nyt vaan! + +-- Voi, muista Samulia! -- virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen +kättänsä. -- Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen +toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me +juuri äskenkin näimme... juomarin kodin -- + +-- Samuli on renttu, -- sanoi Manne ylenkatseellisesti. -- Ja kai niitä +juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että +tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa +minusta! + +-- Kaikkea ikävää tänään! -- huoahti Helvi Mannen mentyä. -- Hyvä, että +illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa. +Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen, +kun Ensio pyysi! -- -- + +Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu, +ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he +olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista +huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin +Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa +niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli +tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta. +Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista +surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi. + +-- Jos Ensio tulisi mukaan? -- uskalsi Helvi ehdotella. + +-- Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on +järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää. + +-- Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! -- huudahti Irja. -- Kuinka +yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät? + +-- Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? -- virkkoi tohtori +hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. -- Tule vähän +soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo! + +-- -- Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi +naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin +hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte +kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi +lausui ääneen. + +-- Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta +monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla +luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille +sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!... + +He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun +loppupuolen: + +-- -- "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne, +niinkuin minä teitä rakastin" -- -- + +Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta +niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä +rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan -- + +Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja +kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten, +lämpimien sydänten syvyydestä: + + -- "Kallehin Jeesus, rakastan sua, + sä mua kuoloon rakastithan" -- + +Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin +toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät +hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli +jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen +elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman, +ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt. + + + + +VII + + +Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut +salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus +näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten +Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti". +Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi +vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja +kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku +oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä +ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa, +koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki +huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut +kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut +seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin, +mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin +tuumittiin. + +Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet +edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin +tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen +ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada +häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty +jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois +raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen +ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino +oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka +siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi. + +Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja +varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän +tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä +asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää +ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo +melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli +joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi. + +Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: -- Helvistä tämä +kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita +virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä +meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja +onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme +huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se +milloinkaan olisi tapahtunut. + +Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti +asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että +täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka +elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta +tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli +rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, +että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko +hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? +Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli +todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja +että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, +ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo? + +Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa +sen saavuttamiseen! -- Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä +iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se +oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle +luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan +horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei +tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa +liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen... + +Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. +Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän +saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun +hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut +aikaa... Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut +aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa +kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, +mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin +Helvi... + +Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi +johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia +tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja +onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi +vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja +painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla +päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä -- ollen +uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä +niin kauvan oli kutsunut... + +Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä +halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti. + +Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea +ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että +muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin +kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut +hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse +teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta +hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä -- ei vielä... + +Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi +jotakin -- tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi +ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se +saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei +saanut siitä selvää. + +Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin +tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja +laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli +Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen: + +-- Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta! + +Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi +neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. +Helvi meni pyytämään häntä sisään. + +Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän +katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti +kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä +ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin. + +-- Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, -- sopersi hän, kun +Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. -- Joltakulta minun täytyy +pyytää neuvoa. -- Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen +entistäkin enemmän: -- Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun +pitää tehdä? + +Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat +vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina +olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt +hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan +ylioppilaslauluun, ja tänään -- niin, tänään Tauno oli noutanut hänet +kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa... Se oli +sanomattoman suloista... Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan +hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta... Hän +pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa... + +-- Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora +ystävä, älä petä... + +-- Kuinka sinä tarkoitat? + +-- Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen +milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin +Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa +eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon +päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä +välitä; toista minä ajattelen -- Irjaa... + +-- Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, -- sanoi Helvi varmasti. + +-- Oletko vakuutettu siitä? -- Ja Saimi katsoi Helviin kuten +tuomiotansa odottaen. -- Hän on siis kiintynyt toiseen? + +-- Toiseenko? Ei -- kuinka niin? + +-- Oi Helvi -- se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi +häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja +toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua +lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan +kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan... Olisit +kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän +pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa +ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen... +Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa +epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla +ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä +olisikaan sitä tehnyt... + +-- Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi, +uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit? + +-- Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi +mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen +ja hyvä... + +-- Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain +suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta? + +-- Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä +se tähän kuuluu? + +-- Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen +omanansa helpommin kuljet Herran tietä? + +-- En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa... Mutta voihan +Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en +muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää. + +-- Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet +ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka +suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy +meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä +ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin -- se olkoon tunnussanamme! +Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle. + +-- Sinä et ole koskaan rakastanut! -- huudahti Saimi kiihkeästi. -- +Voit puhua tuolla tavalla... kuten vanha pappi... sillä sinä et tiedä, +mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon... Mutta tästä +syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka +Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä +olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän +on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa! + +-- Ketä toista tarkoitat? -- kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja +ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi +ollut. Tietysti Saimi erehtyi. + +-- Ajattelin Ensiota... Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi +sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän +suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on +täytynyt sitä mielikseen katsella. -- Mutta nyt minun on aika rientää +pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, +rakkaalleni... Oi Helvi... Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään +muotoa sano Irjalle? -- + +Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa +käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen +mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus +sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea +omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja +lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää +toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi... +niinkuin... + +Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta +kasvoiltaan. -- Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! -- Tuntui +kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan +katseensa eteen. Eivätkö _he_ olleetkin luodut toisillensa, Ensio +ja hän, Helvi -- he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen +ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö +oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän +saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut +valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus? + +-- Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan... + +Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka +kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa +saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen +suhteensa, tämä suloinen, sanomaton? + +Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen +nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, +ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. -- Armahda, +Herra, häntä! -- Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, +jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he +polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan +aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. +Oi, kuinka Jumala oli hyvä! _Hänen_ ei ainakaan tarvinnut tunteitansa +pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se +oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa +sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja +täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava +kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi... + +Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei +löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi +raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän +oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun +kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat +sanat: + +"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole +minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on +maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun +ajatukseni teidän ajatuksianne". + +Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli +lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen +mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides: + +"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen +töitänsä kansojen seassa"... + +Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta +ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana... Hän aikoi +etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. +Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku +rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista +tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä +hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren +kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille... + + + + +VIII + + +-- Rakastaako Ensio minua? -- sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi +huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti +olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea +vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin +kellekään muulle tytölle -- tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa. +Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin +kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut +katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin. +Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se +ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan... Mutta +kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut. +Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä +rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja +valmistautuessa tulevaisuutta varten. + +Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän +lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin +takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa! +Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan. +Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta. + +"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen +töitänsä kansojen seassa!" + +Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin -- ei, +voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat +Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä +varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita, +ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä, +tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan +nääntymättä, vaeltamaan väsymättä". + +Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu +kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan +palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut +sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden +sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin +oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin +kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut +tuo estävä "ei vielä". Ei vielä -- odota, kunnes Ensio on valmis! Ja +hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen +ja Jumalan välillä! + +Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta +ensin, kaikkein ensin Ensiolle... + +Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata +Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai +voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen, +joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. -- +Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen +huoneeseensa. + +-- Ensio, minulla olisi puhumista kanssasi... + +Hän työnsi heti kirjansa syrjään, nousi alttiisti työtuoliltansa +ja istuutui Helvin luo sohvapöydän ääreen. Mielellänsä hän tahtoi +kuunnella ja keskustella. Ja Helvi kertoi, mitä Ensio jo osaksi +tiesikin, hartaasta toivostansa palvella Herraa lähetysmailla ja +tuumastansa ruveta aluksi oppimaan sairaanhoitoa sitä tarkoitusta +varten. + +-- Sano, mitä arvelet siitä? -- Helvi loi häneen kysyvän ja odottavan +katseen eikä voinut estää hehkeätä punaa kohoamasta poskillensa. + +Ension silmät kimaltelivat kuten kastepisaroista, joihin aurinko +paistaa. Hän pyyhkäisi niitä keveästi kädellänsä eikä heti vastannut. +Helvistäkin alkoi tuntua niin kummalliselta, ja vesihelmi toisensa +perästä herahti hänen silmiinsä, kunnes kyynelet hiljaisena kesäsateena +virtailivat. + +-- Helvi, se on suurta, -- virkkoi Ensio vihdoin liikutuksesta +väräjävällä äänellä. -- Minä ihailin ajatuksiasi silloin, kun pikku +tyttönä niistä kerroit aineessasi, mutta pidin ne mahdottomina. Nyt +minä kiitän Jumalaa siitä, että lähetystyö minullekin on kallis. +Onnellinen sinä, Helvi, joka niin varhain löysit Herran ja olet pysynyt +hänelle uskollisena! + +-- Sinä käsität siis, että minun tulee mennä? -- kuiskasi Helvi. + +-- Jos Herra sinua kutsuu. Sinä olet niin lähellä häntä, paljon +lähempänä kuin minä, ja kuulet ja ymmärrät hänen äänensä selvemmin. +Kuinka mielelläni minäkin tahtoisin häntä palvella jakamattomalla +sydämellä! Mutta minä tunnen, että monet kahleet pidättävät, eikä +minulla vielä ole oikeata uhrimieltä kuten sinulla. Herralla on +erilaiset vaatimuksensa meille kullekin, mutta kaikkia hän tahtoo +tottelemaan ja alistumaan... Helvi, minä olen liian huono sinua +neuvomaan! Herra, jota niin suuresti rakastat, on itse ohjaava tiesi. + +-- Tule ainakin tukemaan minua, kun ilmoitan sen sedälle ja tädille. + +-- Lupaa sinäkin minulle eräs asia. Sinä rukoilet joka päivä, että +Herran tahto saisi esteettä tapahtua sinussa -- eikö niin? Pyydä +silloin, että se minussakin tapahtuisi! Pyydä, että erotusvuori +poistuisi ja näkisin Herran kasvot... sillä minun suhteeni häneen _ei_ +ole oikea... + +-- Niinkö sinusta tuntuu? Tiedätkö, minullakin oli kauvan se tunne, +enkä sitä käsittänyt. Mutta ei se ollutkaan sitä... + +Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein +vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen +ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta. + +-- Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi... + +Hän pudisti surullisesti päätänsä. + +-- Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja +rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua +siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä -- rukoilethan minun puolestani? + +-- Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. -- Vaan +lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo? + +-- Lähdetään. + +He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio +tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri +uutinen kerrottavana. + +-- En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja +äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen! + +-- Oikeinko totta? + +-- Milloin? + +Se oli todellakin hämmästyttävä ja odottamaton tieto. Kukaan nuorista +ei ollut aavistanutkaan, että asiasta oli ollut puhetta jo pitkin +kevättä tohtorin ja tohtorinnan kesken. Onneksi heillä myöskään +ei ollut mitään vihiä matkan varsinaisesta tarkoituksesta. Olihan +luonnollista ajatella, että Irja matkusti maailmaa näkemään, oppimaan +vieraita kieliä ja ehkä musikaalisia taipumuksiansakin kehittämään. + +-- Isä on kirjoittanut eräälle perheelle, jossa on nuoria tyttöjä +täysihoidossa, -- kertoi tohtorinna. -- Elokuussa Irja voi saada siellä +sijaa. + +Siitä olisi hyvin riittänyt puhumista koko illaksi. Irja toi jo +kartan ja aikoi ruveta rakentamaan matkasuunnitelmia, kun Ensio hänet +keskeytti. + +-- Helvikin tuli uutista ilmoittamaan, -- sanoi hän. -- Saahan hän +puhua, niin kauvan kuin sedällä on aikaa? + +Nyt oli siis tullut se hetki, jota Helvi oli pelännyt. Tuskinpa hän +olisikaan ilman Ensiota päässyt alkuun; mutta siinä ystävän rinnalla +seisoessa, hänen varmuutensa kannattamana, se kävi kuin itsestään. +Helvi tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, kun jo kaikki oli kerrottu. + +-- Vai niin, vai niin, -- arveli tohtori. -- Miksikä ei se kävisi +päinsä, että menet sairaanhoitoa oppimaan. -- Sehän kuuluu vähän minun +alaani, -- lisäsi hän hymyillen. -- Minusta tyttöjen yleensä pitäisi +ymmärtää sitä enemmän kuin nykyään on tavallista. Tämä minun sirkkani +tässä ei taitaisi osata edes lääkkeitä tiputtaa! + +-- Ohoh, -- sanoi Irja. -- Tahtooko isä esimerkiksi risiiniöljyä? Kyllä +minä tuon vaikka paikalla! + +-- Ja tiputat lusikkaan, vai kuinka? + +Kaikki nauroivat, Irja tietysti mukana. Mutta sitte tohtori taas +kääntyi vakavaksi ja jatkoi puhettansa Helville. + +-- Luullakseni sinulla on hyväkin taipumus siihen työhön, ja mikä +parasta, reippautta ja rohkeutta kylliksi. Sen minä näin viime +kesänä Rahkasuolla. Kirurgisella sairashuoneella alkaa kurssi ensi +maaliskuussa -- + +-- Minä ajattelin, että olisin koettanut niin pian kuin suinkin päästä +ylimääräiseksi oppilaaksi diakonissalaitokseen. Olen kuullut, että +sinne joskus otetaan. + +-- Kyllä sinun nyt pitää tulla meidän kanssamme maalle, -- sanoi +tohtorinna. -- Me lähdemme heti, kun te olette jatko-opistosta valmiit, +koska Irja ei lupaa välittää Ester Vahlin häistäkään. En minä voi +panna omalletunnolleni, että rasitat itseäsi ymmärtämättömästi. Onhan +sinulla hyviä työaloja ilman sairaanhoitoakin. -- Suo anteeksi, Vilho, +-- jatkoi hän miehellensä, -- mutta niin tohtorinna kuin olenkin, minä +aivan kammoan sairashuoneita. Ei niissä nuori tyttö ainakaan virkisty, +ja sitä Helvi kyllä tarvitsisi ahkeran työnsä jälkeen. + +Helvi oli syvästi liikutettu. Kasvattivanhemmat käsittivät asian +omalla tavallansa, mutta he ajattelivat hänen parastansa kuten perheen +jäsenen, ja se tuntui niin suloiselta, hän kun oli aivan toista +odottanut. Ehkä he kumminkin rakastivat orpotyttöä, ottolastansa... +Ehkä Herra oli jo ottanut pois sen koettelemuksen, joka oli ollut +Helville kovin katkera... + +-- Kiitos, rakas setä ja täti, -- sanoi hän sydämellisesti. -- +Mielelläni lepään maalla Irjan lähtöön asti. Te olette niin hyvät, +etten minä ole ensinkään sitä ansainnut. Pitäisihän minun kiirehtiä +valmiiksi, että pian pääsisin omalle pohjalle -- ja minä lupaankin +koettaa parastani. Sitte en enää tarvitse mitään, kun tämä oppiaika on +kulunut... En tiedä, kuinka voisin teitä palkita -- + +-- No, no, tyttöseni, -- keskeytti tohtori. -- Ei nyt siitä puhetta. +Olisinhan minä mielelläni antanut sinun lukea maisteriksikin, jos +olisit tahtonut, ja tämä tie on paljon lyhyempi. Sellaisia asioita +ei panna kysymykseenkään, sillä kun me olemme kerran ottaneet sinut +luoksemme, pitää sinun saada täysin riittävä kasvatus vastaista +toimialaasi varten. Jos tulet esimerkiksi kansanopiston opettajaksi +maalle, on hyvin tärkeätä, että osaat sairaanhoitoa. + +Helvi taisteli hetkisen. Olihan hän jo äsken maininnut tarkoituksen, +miksi hän halusi sairashuoneisiin, mutta se oli nähtävästi aivan +luiskahtanut kuulijain ohitse. Hän olikin sanonut sen melkein +ohimennen, ajatellen, että lopullisiin selvityksiin kyllä tulisi aika +myöhemmin -- sitte -- kenties yhdessä Ension kanssa... Täytyikö hänen +nyt kumminkin puhua siitä enemmän? + +-- Mutta setä -- minähän jo sanoin, että aion lähetystyöhön, jos Jumala +tahtoo... + +-- Se nyt on aivan mahdotonta ja järjetöntä, -- lausui tohtorinna. -- +Et sinä itsekään sellaista puhu, kun vähän enemmän ajattelet. + +Irja oli kietonut kätensä Helvin kaulaan ja kuiskasi itku kurkussa: -- +Kyllä me hänet kadotamme. Hän menee, kun hän kerran on päättänyt. + +-- Helvi on sitä ajatellut lapsuudesta asti, -- lisäsi Ensio. + +-- Emme nyt puhu siitä enempää, -- virkkoi tohtori, johon keskustelu +rupesi tekemään vastenmielisen vaikutuksen. -- Helvi saa kohta +loistavan todistuksen jatko-opistosta, kuten kaikesta kuuluu; sitte +hän lähtee kanssamme Haapalehtoon, ja saattaessamme Irjaa elokuussa +matkalle jätämme samalla Helvin diakonissojen huostaan, jos sopii. Niin +pitkälle on kaikki selvää, ja jatko kyllä suoriutuu aikanaan. Onhan +Helvi järkevä tyttö. + +Hän nousi ja lähti huoneesta, tohtorinna seurasi häntä, ja nuoretkin +vetäytyivät omalle puolellensa. Ensio istui miettiväisenä pöytänsä +ääressä, mutta Irja hiipi Helvin kamariin. + +-- Rakas, rakas Helvi, -- kuiskasi hän syleillen kasvattisisartansa ja +purskahtaen itkuun. Helvikin alkoi nyyhkyttää. + +-- Miksi sinä tahdot mennä? -- lausui Irja hetken kuluttua, kohottaen +kyyneleiset kasvonsa. -- Oi, minusta tuntuu niin kummallisen haikealta +omakin lähtöni, vaikka saankin nähdä niin paljon kaunista ja oppia +kaikenlaista hyödyllistä, ja vaikka jo vuoden perästä pääsen takaisin +kotiin ainaiseksi. Nyt minä oikein tunnen, kuinka äärettömästi rakastan +omaisiani ja ystäviäni ja koko Suomea... + +-- Meidän tulee rakastaa Jeesusta vielä enemmän, sillä hän rakasti +meitä ensin. Olethan sinäkin oppinut häntä rakastamaan! + +-- Olen, ja minä tahdon antaa hänelle koko elämäni. Mutta sen tunnen +myös, että minun tulee omassa kalliissa kotimaassani palvella häntä. +Täällähän on niin paljo, paljo tehtävää! Kerran sinä muistutit minulle +Rahkasuon mökkiä, mutta nyt minä muistutan sinulle sekä sitä että +Vilkin asuntoa, ja vielä köyhäintaloa ja vankiloita, joissa kuoromme on +laulanut, ja niitä sairashuoneita, joihin juuri aiot lähteä työhön... +Helvi, eikö se vaikutusala riitä? + +-- Heillä kaikilla on Jumalan sana, ja he voivat ottaa sen vastaan, +jos tahtovat. Siellä kaukana on paljon suurempi tarve kuin täällä. +Kuulin kerran erään lähetyssaarnaajan sanovan: "Jos näkisit kannettavan +tukkia, jonka toinen pää on paksu ja raskas, toinen ohut, ja ohuessa +päässä olisi kymmeniä kantajia, mutta paksussa muutamat melkein +nääntyisivät taakkansa alla -- mihin silloin menisit auttamaan?" Eikö +minun ole mentävä pakanamaille? + +-- Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia syntymämaatasi kohtaan? + +-- Minä tiedän, että siunauksen virrat sieltä kerran vuotavat yli +Suomenkin. Kääntyneitten pakanain rukoukset kohoavat Jumalan luo, ja +yhden lähteneen sijasta herää kymmenen työhön täällä kotona. + +Irja katsoi häntä ihmetellen. + +-- Mistä olet saanut nuo ajatukset? -- kysyi hän. + +-- Jumalan sanasta, lähetyskirjoista ja esitelmistä. Äiti puhui minulle +ennen, ja nyt olen itse niin paljon sitä ajatellut... + +-- Kuinka vähän kodissa toinen tietää toisestaan! Isä ja äiti eivät +aavista mitään kaikesta tästä, vaan luulevat sinun nuoruuttasi +haaveilevan. Enkä minäkään ole tietänyt, enkä vieläkään täysin käsitä, +että sinä todellakin mietit lähtöä. Minulla on niin pieni sydän, Helvi +-- Jumalan suuret ajatukset, jotka sinä olet voinut omistaa, eivät +mahdu sinne. Mutta minä tahdon olla vähässä uskollinen. Ehkä kerran +opin ymmärtämään. + +He istuivat vaiti, sylitysten, kun Miili naputti ovea ja kutsui Helviä. + +-- No kerrankin! -- huudahti Helvi iloisesti, tultuansa eteiseen. +Siellä oli Manne häntä hakemassa. + +-- Minä tulin sanomaan hyvästi, -- virkkoi poika, silmät alas luotuina. + +-- Nytkö jo? Hauska että muuten tulit, mutta kyllä minä vielä viikon +perästä tahdon nähdä sekä sinut että todistuksesi, ja sitte vasta +heitämme hyvästit. Ole hyvä ja käy sisälle! + +Manne viivytteli. + +-- Voinko puhua kahdenkesken kanssasi? + +-- Miksikä ei, -- virkkoi Helvi, luoden Manneen tutkivan, oudostelevan +katseen. Mitä salaperäistä asiaa hänellä saattoi olla? -- Helvi kävi +kuiskaamassa Irjalle pari sanaa ja pyysi sitte Mannea huoneeseensa. + +-- Paras että sanon sen kohta, niin sittehän on tehty. Minä olen +erotettu opistosta. + +-- Manne -- mitä? -- huudahti Helvi pelästyneenä. -- Kuinka se on +käynyt? + +Hän seisoi keskellä lattiaa juron ja jäykän näköisenä, muistuttaen +paljon Samuli veljeänsä sillä hetkellä. Mutta yhtäkkiä piirteet +sulivat, ja hän puhkesi nyyhkytyksiin kuten lapsi. + +-- Helvi, halveksitko sinä minua? Iloisessa seurassa otin vähän liikaa, +ja eräs opettaja tuli kadulla vastaan -- + +-- Voi Manne, -- oli ainoa, mitä Helvi kykeni kyynelsilmin sanomaan. + +-- Kaikki on mennyttä nyt, -- lisäsi nuorukainen katkerasti. + +-- Ja sinä kun olisit saanut niin hyvän todistuksen! Miksi, miksi +antauduit kiusaukseen? + +-- Kyllä maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu. Kuinka +minä olisin ennakolta ymmärtänyt, että näin kävisi? Nyt minä kadun, kun +on myöhäistä, kadun niin, että antaisin vaikka mitä, jos saisin sen +tekemättömäksi... + +-- Mitä isäsi ja äitisikin sanovat... + +Mannen muoto kävi uhkamieliseksi ja hän kohotti päänsä. + +-- Heidän toruttavaksensa en mene, enkä Samulin pilkoiksi. En avaa enää +Saukkolan ovia; merelle lähden ensimmäisellä laivalla! Hylkynä he minua +pitäisivät, pahempana kuin Samuli, ja sitä minä kuitenkaan en ole. Vai +olenko, Helvi? + +-- Sinä olet langennut, mutta Jumalan avulla nouset kuin mies. Vaan +silloin sinun pitää nöyrtyä -- Kuule, Manne, heitä mielestäsi merille +meno! Lähde kotiin, kärsi tekosi seuraukset, tee työtä siellä ja voita +kaikkien kunnioitus jälleen. Ehkä vielä jonkun ajan perästä pääset +uudestaan kauppakouluunkin. Minä menen johtajan kanssa puhumaan. + +-- Sanottiin minulle jo kohta, että saisin tulla takaisin ensi vuoden +kevätlukukaudeksi. Mutta minä en kehtaa, en vaikka mikä olisi, enkä +tahdokaan heidän syntipukiksensa... + +-- Olehan toki järkevä, Manne! Etkö ymmärrä, että silloin vasta jätät +kaikkiin huonon muiston, jos nyt karkaat merille kuin pahantekijä; +mutta entiset erehdyksesi unohtuvat, jos näytät katuneesi ja +parantuneesi. Sinä olet pelkuri, jos pakenet ihmisiä. + +-- Minä en ole pelkuri! -- huudahti Manne kiivaasti. + +-- Niinpä lähde Saukkolaan peltotyöhön ja palaa keväällä kauppakouluun +takaisin! + +Manne seisoi ääneti ja epäröiden. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui: + +-- Sinun tähtesi, Helvi, minä tahtoisin. + +-- Ei minun, vaan itsesi tähden ja siksi että se on oikein. + +-- Sinä et minua halveksinut. Aina sinä olet ollut minulle hyvä. +Helvi... minä... voi Helvi... Sinun pyynnöstäsi tahdon koettaa, vaikka +se vaikeata onkin! + +Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti, +lausuen: -- Kiitos, tiesinhän sen! + +Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä +kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut. +Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti +rikasta nuorukaista. + +-- Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua +silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? -- Ja Helvi avasi sen sivun, joka +kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa. + +-- Tarkoitatko, että se sopisi minuun? + +-- Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö +tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa +voittaaksesi vastedes? + +Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois. + +-- Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä +menen kotiin, jos menen. Niin -- menenhän minä, sillä sanaani en syö. +Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei +kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä +neuvosta! + +-- Voi, en minä sinua neuvonut _noin_ menemään kotiin! -- huoahti Helvi. + +Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä. +Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita +kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan +serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire +hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla +pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt +sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja +hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut +tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen... + +-- Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä +syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja +täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen. +Mutta enhän minä pääse lähtemään... Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan +loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät +minua olemaan Haapalehdossa -- ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä +nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta... Mahtaisiko matkani mitään +hyödyttääkään sitte enää? + +Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra +heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien +heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras +heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi +Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee +uudestaan... + +Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta +nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino +rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin... niin hän arveli. Olihan +tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia. + + + + +IX + + +Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona +jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja +jäähyväisten aika... + +Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös +Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle. +Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan +Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta +suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet +outojen keskelle -- hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut +esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä +iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen. + +He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä +merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden. + +-- Sinä olet niin kalpea, Ensio. + +-- Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään +alas, mereltä käy kylmä viima. + +-- Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna +kapineeni kuntoon. + +-- Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee +harmaa savupiirto! + +He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät +taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä +kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten. + +-- Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä? + +-- Kiitos, tunnissa kyllä valmistun. + +Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut +Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja +kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä +issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä +sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki +kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei +hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon +hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi +ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta, +nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä. + +Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän, +tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä +silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli +hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti +vaan työhön Herran voiman tukemana! + +Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten +eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti +häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan, +kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä +sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon +sisällekäymisesi ja uloskäymisesi". + +Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret +yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat +kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän +nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja +hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä +syvää hartautta. + +Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat +sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan +pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava +meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen +satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli +suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi +kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin: +"Jumalan rauha varjelkoon sydämenne." + + * * * * * + +Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten +keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt +leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui +häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut. + +-- Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan, +-- arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin +toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa +leikkauskalustoa. + +-- Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, -- vastasi Helvi. + +Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar +tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät +sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra +työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan +palvelevassa rakkaudessa. + +Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: -- Ettekö +siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että +erinomaisesti sovitte tähän työhön. + +-- Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus. + +-- Niinhän se tavallaan on meille muillekin. + +Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän +oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää. +Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa +valossa. + +-- Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, -- sanoi hän. + +Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka +kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä. + +-- Tekö, neiti? -- puhkesi hän vihdoin lausumaan. -- Miten se on +mahdollista? + +-- Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte +diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden. + +-- Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole +niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat. +Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja +tuntemattomiin kohtaloihin -- En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on +hyvä suoja kuin linnulla pesässä. + +-- Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut! +-- virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi +hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin +kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. -- +Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, -- +jatkoi hän varmuudella. -- Ettekö tunne pientä runoa: + + "Uskovaista paremmassa + turvassa ken maailmassa? + Tähtikään ei taivahalla, + lintu emon siiven alla." + +Sisar Sanni huokasi. + +-- Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia... + +-- Ovat kyllä, -- ajatteli Helvi. -- Luostarin ilma täällä kumminkin +on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän +itsenäisyyttä! + +-- Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, -- lisäsi +hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. -- Suokaa anteeksi -- mutta +minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin +siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö, +mitä minä ajattelin?... + +-- No mitä? + +-- Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa, +voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei +tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä -- + +-- Älkäähän nyt, sisar Sanni, -- keskeytti Helvi, ja polttava puna +levisi hänen poskilleen. -- Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli +totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me +olemmekin valmiit. + +Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi +kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta. + +-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan +ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja +itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään _yksinäni_ mihin tahansa? +Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, +huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, +sitä sinulta rukoillen... + +Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. +Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli +hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana +ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden +seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä +kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan... + +Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman +nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan +pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia +Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi +ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin. + +Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka +vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin +pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja +vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen +raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän +jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia +määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta +lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se +siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei +toveripiirin keskukseksi. + +Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa +eksyi häneen. + +-- Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle! + +-- Hän on oleva kehoituksena meille muillekin. + +-- Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä! + +Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi +tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi +raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien +muiden kummastelua, jopa paheksumistakin. + +Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja +kuiskasi: -- Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. +Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta +lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien +huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. +Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja +nöyrille hän antaa armon! + +Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä. + +-- Kyllähän minä sen tiedän, -- virkkoi hän hiljaa. -- Kiitos +kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä +tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole +sydämeeni katsonut... + +Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa +ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän +kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. +Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän +sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat +hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli +lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! +Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui +hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit +aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä. + +Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta? + +Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. +Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli +viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen +oli sen tukahuttanut. + +-- Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me +emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä +pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on +armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, +asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen +paikalleen, vaipuen mietteisiinsä. + +-- Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, +joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan -- Miksi _hän_ ei saanut +minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa? + +_Jumala ei tahtonut._ + +Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin +eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä _miksi_... + +Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun +pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi +Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen +riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä... + +Se on mahdotonta. En voi, en, en... + +Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen +luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti. + +Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn. + +-- Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta... -- ennätti hän ajatella +sairaan luo rientäessään. + +Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan +sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki +viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva... + +Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin +huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan +rukouksessa. + +Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja +saapui paikallensa. + +Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. +Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, +kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja +nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse +kuin pahasta painajaisesta päästäkseen. + +-- Taisi olla täti Lind oikeassa, -- arveli hän naurahtaen itsekseen. +-- Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin +minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään +menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin +tavata. + +Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli +punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta. + +-- Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! -- sanoi Helvi iloisesti. -- Mikä +sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja. +Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan? + +-- Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen +kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin... Älä +pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä +huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen +sinun kotoasi, täti Lindin luota. + +-- Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska +valvoin osan viime yöstä. + +-- Mutta sinä olit menossa ulos? + +-- Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että +sain hakematta mitä halusin. + +-- Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, -- kertoi Katri, +riisuessaan päällysvaatteitansa. -- Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka +on tuttavani -- tiedäthän -- oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta +hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen. + +-- Irjaltako? -- huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka +Katri hänelle ojensi. + +-- Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee -- + +-- Tämä näkyy olevan sedältäni, -- sanoi Helvi, laskien kirjeen +avaamatta syrjään. -- Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni, +mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja +sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin +hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin +myöhemmin lukea. -- Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje +häneltäkin? + +-- Eiköhän liene, -- virkkoi Katri veitikkamaisena. -- Ei se kuitenkaan +sinulle ole! + +-- Kelle sitte? + +-- Ensiolle, -- vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen +suljetun kirjeen. -- Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä +tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla +tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen +kaupunginpostiin. + +-- Onko siinä jotakin erityistä? -- kysyi Helvi, repäisten nopeasti +kuoren rikki. + +-- Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua. +Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea. + +Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä +arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä, +Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun +luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä, +että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa. + +-- Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, -- arveli +Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen +ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat +olleet jotenkin vähän yhdessä. + +Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin, +kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu +haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut. + +-- Minä viihdyn kuten huomaat, -- kirjoitti hän. -- Mutta sittekin minä +joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen +siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni +ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni. +Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta +en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on +johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon +oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena +Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile +puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin +syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä +kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä +muistelen ja öisin uneksin teistä -- -- -- + +Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin +vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä. + +-- Saanko nyt kertoa muut uutiseni? -- sanoi hän vihdoin. + +Havahtaen Helvi virkkoi: -- Vieläkö sinulla nyt on jotakin? + +-- Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja +Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin. + +Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli +odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: -- Vai niin, se on siis julkaistu. + +-- Tiesitkö siitä ennen? -- kysyi Katri ihmetellen. + +-- Tiesin, jo keväällä. + +Katri katsoi häneen tutkivasti. + +-- Ja Irjako myös tiesi? + +-- Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta! +-- huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. -- Minusta kaikkien Irjan +toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään +lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen +kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan. + +-- Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille +päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan +Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin +harjoittelijaksi! + +Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että +hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi. +Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja +itse pohjaa vailla... + +-- Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, -- jatkoi Katri. -- +Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on +uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon +enemmän luotan... + +-- Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? -- virkkoi +Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä +levottomuutta, joka samalla hänet valtasi. + +-- Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa... ja sehän olisi hyvin +luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno, +että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin, +että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin +vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi... + +-- Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, -- keskeytti +Helvi. -- Emmekö voisi puhua jostakin muusta? + +Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, -- hän joka ei ennen ollut +käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut... +Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä +yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä. + +-- Pahoitinko sinua? -- kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin +kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. -- +Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä +toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan +kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta! + +-- Suo anteeksi... minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! -- Ja +ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin +hyvä tyttö ja suora toveri. + +Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä +sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne +sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja +kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia. +Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin +myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä +uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan +sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut, +että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa... + +-- Halikon kautta Ruotsiin! -- arveli Helvi tyytymättömänä. -- Kuinka +väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole +muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä +minä täältä asti siihen voin? + +Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala, +olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään +suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja? + +Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden +ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka +vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen +synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu +esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä +maksoi. + +Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin +sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet +heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän +jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia +hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos +Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa +rakkaudessa antanut! + +Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä, +pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa. +Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään. + + + + +X + + +Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti, +että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut. +Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan. + +Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta +ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi +samalla hänen sydämensä. + +"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin +virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"... + +Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää +Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko +tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri +uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti +ensimmäiselle lähetysalallensa... + +Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä +laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero +Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään +oli hellä sointu, kun hän sanoi: -- Molemmat siskot ovat sitte poissa! +Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi! + +Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli +lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni +oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen +laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. +Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään +ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat +kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat +esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen +unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta +määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa +ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä. + +Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä +enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen +sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. +Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut +varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan +vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän +kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta +Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen +kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä +tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut +hoitaja Helsingistä. + +Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, +mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että +oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa +rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin +lausunto kerrottu? + +Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin +puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset +talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone +hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä +perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa +ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton +halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän +kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa. + +Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista +tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen +vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain +lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina +huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi +ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa. + +Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan +katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta +-- jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. +Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. +Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen +kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille +saakka... Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut +sykkimästä... + +Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä +ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki +maailman korpiteitä? + +Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla +piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin +minä annan sinulle elämän kruunun". + +Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla +uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, +ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki +taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen... + +Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän +irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin +hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei +kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi +taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä. + +Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat +hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin +olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, +mutta -- röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen +hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän +suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä +pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä +kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja +samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka +loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä. + +Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan +oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, +että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi +-- entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti +kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia +lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa +voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu +väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä +avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, +jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode. + +Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. +Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. +Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja +kukoistavana oli lähtenyt? -- Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana +hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita +hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä. + +Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon +velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. +Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin +pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti +kylväjäänsä -- rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen +johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa +olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan +ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa +tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa +ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin +oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen +tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, +missä hän tahtoo. + +Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja +uskollisuutta _juuri täällä._ Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden +oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen +käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti +sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti +palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan +palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse +vie sekä sen että kantajan helmassansa? + + * * * * * + +Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi +innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja +ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota +kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, +rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, +ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä +hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten +kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin +keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja +huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen. + + * * * * * + +Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut +huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla +koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin +sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen +kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, +vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma +siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan +tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia +sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen +sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät +ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai +toiseen elämään?... + +Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta +jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja +näytti joutuvan hämilleen. + +-- Eihän tuota... Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa +onkaan. + +-- Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, +ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä +juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa? + +-- Niin... kuinkahan olisi... -- Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, +ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. -- Mutta +sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi +tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan... + +-- Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan. +Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille? +Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin. + +Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi +viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin +ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei +pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli +juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt +jouluviinojen makuun. + +Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia +ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä. + +Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. +Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään +ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön +kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä +syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä +ja nöyrä tyttö -- vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä... + +Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia +kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui +oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli +hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian +vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja +Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta +vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka +kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, +jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän +arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva +tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla +alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten +huolien keskukseen. + +-- Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, -- huokasi isäntä. -- +Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on. + +-- Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa +hänestä. + +-- Hänestä sitä on tähän asti ollutkin -- ei suinkaan Samulista. Vaikka +mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti +erottaa... Ei Manne mikään juoppo ole. + +Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle +hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi +korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi +voittaneen. + +-- Hän on lahjakas ja hyvä poika, -- sanoi Helvi lämpimästi. -- Minä +olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä +hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään. + +Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. +Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän +katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti +nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille. + +-- Pysyikö hän sitte aina raittiina? -- kysyi Helvi arasti hetken +äänettömyyden jälkeen. + +Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä +äänellä: -- Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki +häntä kehuivat ja kiittivät. + +-- Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän --? + +Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen +katsettansa, vastatessaan: -- Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan +paranisi poika... + +Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli +huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta +torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin +tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka +tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, +kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin +joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä +pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, +tavallista tasaista latuansa. + +Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon +laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset +niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se +oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan: + +-- Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin, +setä? + +Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui +kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: -- Sinne ei anneta. + +-- Kuka siellä asuu? + +-- Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa. + +Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut +vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki... + +Voi tätä elämän surkeutta! + +Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä. +Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa +ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi +hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli +vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi, +niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi +saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan +julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi +tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa, +kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän +voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta... + +Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen +epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka +oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa +ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja +sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä +lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli +tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä. + +Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä, +mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri +juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle, +koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen. +Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan +näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: -- +Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään +teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät +Saukkolassa. + +Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden +alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, +hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi +sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti +puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa +kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin +sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut +ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni +leppymätöntä vihaa? + +-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa +pienokaista kohti. + +-- Kustaa Samuli. + +-- Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, +aina kun lausutte lapsen nimen? + +Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien +lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin +äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa +teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti +ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka +selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan: + + -- "Mantani on kuin maanantai, + kuin kohmeloisen kallo, + sill' on silmät siirullaan + ja nenänpää kuin pallo --" + +Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät +ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti. + +-- Manta hoi, avaa pian!... Taikka oletko sinä siellä? + +Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää +pitkin, hoilaten edelleen: + + -- "Se kun käydä lönksyttää, + niin kura maasta roiskuu, + se kun nauraa hömpsyttää, + niin harakatkin poistuu --" + +Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: -- Onhan siellä ihmisiä. +Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa -- + +Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos. + +-- Etkö häpeä, Samuli, -- lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, +vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. -- Anna yksinäisen tytön olla +rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin? + +Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi +pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta +Helvi palasi itkevän tytön luo. + +-- Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään +tietää? + +-- Voi, neiti, -- sopersi tyttö, -- ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä +sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle... vaan hän pitää +minusta kuitenkin... + +-- Ja tekö hänestä? + +-- Minä pelkään häntä ja menen pakoon... Mutta voi hyvä Jumala, minkä +minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon +häntä ja minua... + +-- Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, +rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on +joulu... + +Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin +ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä +oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli +usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen +lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, +elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. +Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti +tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä +hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat +joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi +vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko +siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy? + +Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen +löytää... + +Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja +kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen +syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi +Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en +muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." +Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; +mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä +sai omistaa ihailemansa nuorukaisen -- toinen taitamaton, köyhä tyttö, +voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä... + +Rakkaus -- mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä +kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, +leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään! + +Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon? + +Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut +kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan +vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka +paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän +_tahtoi_ antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja +hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja +kuiskata: -- Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun +rakkauttasi, Herra Jeesus! + +Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä +elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden +kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei +kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan +päässyt paistamaan? + +Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine +tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia +hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos +korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä +kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi +torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat +kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin +toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat +antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. -- Helvistä +ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli +suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien +henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan +tahdon tähden. + +Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan +ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan +omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka +mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka +tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan +sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään +muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä +mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt +tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt +surra eikä iloita. + +Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo +oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, +kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui +loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat +juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. +Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle +korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto." + +Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä +hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa +olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse +oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai +eloa ja kirkkautta. + +-- Helvi, sinäkö se olet? -- kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa +kuitenkin ilo väreili. + +-- Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut +tunnet! + +-- Kuinka sinä olet täällä? -- jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin +sanoja. + +-- Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta +heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani. + +Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. +Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen +sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, +onnellisesti hymyillen. + + + + +XI + + +Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen +kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi, +vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota +kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte +alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut +tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi +olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja; +mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli +nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa. + +Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin +heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi +säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi: + +-- Luullaanko minun kuolevan, Helvi? + +Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman +mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta +hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein +tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä +raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan +valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt +väistäminen, ei ainakaan kokonaan. + +-- Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri +sanoo, että olet hyvin heikko. + +-- Minä en tahdo kuolla! + +Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi +kyyneleen. + +-- Helvi, -- alkoi Manne jälleen. -- Onko joku kertonut? + +-- Mitä heidän olisi pitänyt kertoa? + +-- Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas, +tiedäthän... ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua +korvalle... Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että +raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin... +mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen... + +-- Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, -- huomautti Helvi +vapisevalla äänellä. -- Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan +rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi +sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa +kuin luuletkaan. + +-- Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän +syy. Minä sanoinkin sen hänelle... sillä hän löi minua juomain tähden +ja kuitenkin tarjosi itse... Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että -- + +Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan, +ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä +väsyneempi. + +-- Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia +ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita. +Sitte se meni... Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin +rikkonut päätökseni... Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän +sen, jos paranen... kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua +kurjana, auttamattomana raukkana... + +Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä +-- sääli sekä isää että poikaa kohtaan. _Jos paranen..._ niin; mutta +ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta +enää olla vaiti. + +-- Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet +sairautesi aikana rakkaammaksi, -- lausui hän lempeästi. -- Heti minä +pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: "Nuorukaiset +väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka +Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman." Sinä et tahtonut hänen +avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat +voimasi eivät riittäneet. + +-- Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan +langennut, ellei isä -- + +Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti. + +-- Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä, +mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä +antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten +taivaalliselta Isältä rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, +niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan +rikkoneet"? + +Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa: + +-- Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla +sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa +sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee... + +Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi +alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan +väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu +voisi alkaa uudestaan. + +Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli +niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta +kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana +Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat +sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset, +haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut +tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein +pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa. +Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan +vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen. + +-- Manne, sinä itket, -- hän kuiskasi. + +Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa +silmissä avuttoman surun ilmeen. + +-- Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, -- sanoi hän. + +Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut +tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt +hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan +tulvana kohosivat hänen silmiinsä. + +-- Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! -- jatkoi Manne. -- Mutta ei +juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin... + +Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi. + +-- Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi -- minä +rakastin sinua! + +Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne +parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin +paras näin... ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää... ei koskaan +täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki +ovat Jumalan enkelien kaltaiset... + +Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi +hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti +ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua. + +-- Kiitos, Manne, kaikesta, -- kuiskasi hän. -- Vaan älä ajattele minua +nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot... sillä Jeesus sinua +odottaa... + +Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: -- Odottaako hän +vieläkin? + +-- Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen +asti. + +-- Rukoile kanssani, Helvi... + +Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta +takaperin. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle, +turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen +rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa, +joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä +käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja +yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli +enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki +helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen. + +Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen: +-- Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle. +Riennä, Helvi, hae nyt toiset! + +Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä, +Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin +muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta +emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta. +Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain +katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan +kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta. + +Manne ojentihe omaisiansa kohden. + +-- Antakaa minulle anteeksi... kaikki, -- hän lausui heille. + +Ja sitte erikseen isällensä: + +-- Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut! + +Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen +poikansa vuoteen yli. + +-- Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä +toivoin... + +Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja +vaiti. + +-- Minun velkani on suurempi, isä, -- virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen +häneen totisen katseensa. -- Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä +minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään! + +-- Sen lupaan... En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli, +onneton Samuli... + +-- Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, -- kuiskasi +Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen. + +Samuli katsoi pois, mutisten: -- Mitä minusta... + +Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana. + +-- Minäkin pyydän jotakin, -- sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä. +-- Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin +hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa! + +Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi +ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä. +Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: -- Pyydä sinäkin +Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka +kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa! + +Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan +vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit, +jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa +tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen +ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen, +sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa +puhetta ja itkun nyyhkytyksiä. + +Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen. + +-- Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, -- sopersi hän. -- Huono, +kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon +koettaa korjata mitä olen tehnyt... + +Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian +voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään +painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli +haikeaan huokaukseen. + +-- Nouse ylös, tyttö, -- virkkoi isäntä Mantalle. -- Sinä olet nyt +talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla +kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: -- ja hän yhdisti kaksi vapisevaa +kättä, Samulin ja Mantan. + +Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän +kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi +sanoen jurolla tavallaan: -- Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi? +Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä... etten väkeviä enää +suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen. + +-- Jumalan avulla, -- lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. -- Nyt on +kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa... + +-- Niin, minä olen väsynyt, -- kuiskasi nuorukainen. -- Tule tänne, +Helvi, laulamaan; minä nukkuisin... + +Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä +rakkautta ja kirkastettua rauhaa. + +-- Olenko tehnyt, mitä minun tuli? -- kuiskasi hän. + +-- Olet, olet. Nuku suloisesti... + +Hän alkoi virren: "Sun haltuus, rakas Isäni". Ympärilläolijat yhtyivät +siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli +kerääntynyt. + + "-- -- Siis omas ota huomahas, + en pelkää sinun suojassas -- --" + +Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan +alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta +omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana, +saapui hiljainen kutsu kotiin. + + + + +XII + + +Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut +lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian +hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja +Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset +olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista +hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika +suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat +lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää, +vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi +iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän +oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä +haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan +opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja +Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa +surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti, +ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli +tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä, +ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen +työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden +hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui +houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella +voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti +kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen, +jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli +kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan +kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä +kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista! + +Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti +väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän +ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen +kuolemakin -- kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien +kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli +lukenut sisar Sannin laulukirjasta: + + "Kyynelkylvöstä lohdutus, + rukouksiimme vastaus..." + +Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista +oli toivonut, toisin suunnitellut. + +Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi +Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen, +suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka +lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan +kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet; +siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia +patsaan juurelle... Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa +metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti +sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten +kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin +sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin +taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen +tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei +mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä +koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä. + +Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä +valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai +omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi +unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän +valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti +kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä +uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen +sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa +rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi +kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen. + +-- Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, -- kirjoitti hän +kerran. -- Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä +yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte +kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme +on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme +hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme +keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi +hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö, +Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto", +jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia +Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme +elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä +ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen, +joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen +vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon +rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän +aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa: +"Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan +selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä +tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. -- + +Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen +kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut +mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi +selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan +käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta +oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos +Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä +olivat määrätyt yhtymään? + +Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus! +Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut +lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt? +Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo +aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi +täydellisesti päättää alkamansa työn. + +Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan +kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin +hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut +ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen +ja hellä. + +-- Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä +ihmisiä, -- vakuutti hän. -- Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin +päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin +heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin +itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla +ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin +onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä +tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin, +että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään +viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata +niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi +käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon, +innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella +ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En +tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan, +jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa +oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani". +Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen +Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa +tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä +rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan +syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla +väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon +vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut +hyödylliseksi kansani tyttäreksi. -- + +Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän +todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa +tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti +verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille +ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä +toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut +mitään halua "purra" maansa sortajia -- Helvi naurahti sitä +ajatellessaan -- hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa. +Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako +vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa +kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei +myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä +eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä +erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa? +Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin +oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä +kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen -- hän vaan ei käsittänyt +sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan... + +Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi +taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä +suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen +levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän +tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein +heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se +oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi +mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan, +yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua +Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi +tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla. +Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä... mutta Samulin +häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin +täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa +kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran +valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut +oikeutta Ension tähden lähteä... ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja +jäi alalleen. + +Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin +portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse +varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus +ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti, +joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle +koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin. +Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin. +Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö +kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti +viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät +ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä +jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle +nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille +nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta. +Kuinka se oli mahdollista? + +"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra. +"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin". + +Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan. +Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien +puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä +oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja, +joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin +luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan +Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla, +ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon +kirkkaita säveliä... + +Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka +täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona... + +Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat +rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän +vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan +vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta +silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta. +Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen +voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin. +Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi +ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä +haudalle, jättäen sedän yksin. + +Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän +ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina, +jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa, +vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa, +tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä +kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen +armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole +mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun +antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan +Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta. + +Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen _kuolemaan asti!_" +Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli +kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten +vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää... + +Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin +lauseeseen -- + +-- Äiti, minä tahdon! -- hän kuiskasi. -- Jää hyvästi, me kohtaamme +toisemme ylösnousemisen aamuna! + + + + +XIII + + +Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut +koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta, +ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta. +Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin, +ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan. + +Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa +huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli +tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko +luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina +surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin +odottivat. + +-- Tiedätkö, Helvi, -- alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet +rantatielle, -- minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en +voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä. + +-- Kiitos, siitä, Ensio, -- sanoi Helvi loistavin silmin. + +-- Viime viikot ovat olleet ihmeelliset... Hän vaikeni hetkeksi +miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi +kohta jälleen: -- Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen +amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että +Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä +maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän +tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia, +jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset +päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan -- ja niiden joukossa +olen minäkin, Helvi... + +-- Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan! + +-- Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä +sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime +keväänä, kerran, muistatko -- kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani. +Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa. + +-- En ymmärrä sinua. Mikä on poissa? + +-- Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin +Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta +sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja +johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin +sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen +käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen +olen saanut rauhan. + +-- Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? -- +rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä. + +-- Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden +valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin +voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat +heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön +pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä. + +Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon, +ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi: + +-- Mitä... mitenkä niin? + +-- Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei, +Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä +en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi, +jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani _vaikuttimeni eivät +olleet puhtaat_. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni +kotiin... Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä +en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan +Jeesukseen. + +-- Sinä puhut arvoituksissa, -- kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen +poskillensa. + +-- Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia +kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja +siitä iloitset kanssani -- eikö niin, Helvi? + +-- Niin, -- vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas. + +Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja +seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta +muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä +ylioppilaskokouksesta, johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa. +Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa. +Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä +lähetysmaille! + +Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa +poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala +rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut +niin ihanaa? + + "Joka aamu on armo uus; + pois siis pelko jo kerran! + Koetustenkin ankaruus + vaan on armoa Herran..." + +Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin +vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin, +joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten +takaa... + +Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän +ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän +kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä, +kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin +lähteminen... Mitä tämä voi merkitä? + +Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä, +jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla +niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä: +toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto, +toisaalle -- rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt +antautua lähetyssaarnaajaksi... Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä +jälkimmäisen... + +Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja +se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin +suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran +tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra +mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa +paljon enemmänkin takaisin... + +Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan +ihanaa tämäkin... oi, sanomattoman ihanaa... + +Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin +ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella +uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen, +kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi +maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva +heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja +Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia +viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi +kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana, +sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville +sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä +sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta +vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron +katkeruudesta? + +Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä, +oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta. +Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän... + +Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi +tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä +ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit +sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen +heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen +asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt -- oikein hänen oli +ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas +heitäkin tapaamaan! + +Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi +kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä +ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten +tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena, +kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä +Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri, +jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin +kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille. + +-- Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, -- sanoi Helvi, +johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, -- ole sinä +paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani +poissa! + +-- Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua +laittamaan mieleni apeaksi taas. + +-- Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen +kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin +jotakin tietää. + +Katri jo nauroi jälleen: -- Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi +kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen +juoksija? + +-- Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu. + +-- Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin +kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja +hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä. +Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin -- jos +kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee +kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on +lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa, +Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. -- Ester Klingenströmillä +on pieni tyttö, muutaman päivän vanha. + +-- Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon +ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin. + +-- Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä +yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt +heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin +sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan. +Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja +vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa. + +Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa +että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli +sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet +kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä +synkempänä ilmenee... + +-- Kuinka Leima menestyy teatterissa? -- kysyi hän hetken kuluttua, +ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään +ystävään. + +-- Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut, +mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja +jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei +suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina +hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin +kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden +kadotti. + +Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri +arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi +nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti +itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli +koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän +olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena +esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut +auttaa... Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!... + +Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin, +melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista +tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon +elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt +hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan +kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa, +puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle +kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet, +Leimakin ja Ester parka! + +Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen +vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran +oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja +kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän +ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö +ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen +mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei +valinta hänestä itsestänsä riippunut. + + -- "Valitse, Herra, mulle paras tie, + en itse oikein valita mä saata --" + +hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka +Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut. +Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin +hyvin levottomaksi. + +Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten +raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä, +tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän +kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi, +että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin +tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään +kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä +oppiaikanansa oli saanut siellä kokea. + +Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin; +tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen +toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää, +melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi +hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi +sairassalien. + +Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui +tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa +se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen +suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin, +mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka +leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään. + +-- Vai olet sinä sairaana täällä, -- virkkoi hän sääliväisesti +taputtaen Juhoa. -- Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän? + +-- Hauskaa se on! -- vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui +ihan ymmälleen. + +Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin +surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset +joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu +tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän +pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin +sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän +erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin, +etenkin Sanniin, joka hoiti häntä. + +-- Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? -- tiedusteli Helvi. + +Sisar Sanni punastui vähän. + +-- Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, -- vastasi hän. + +-- Se on Sannin ansio, -- kertoi sisar Elsa. -- Omilla varoillansa hän +on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki. +Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä +juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä, +kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään +sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus +saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin. + +-- Älä nyt joutavia puhu, -- arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi +katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt +ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä, +kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän +Sannin. + +Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen +yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan +oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne +hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja +ystävyydenosotusten esineenä. + +Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen +asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja +innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä +ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin, +uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan +jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä +ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä +pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä. +Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja +kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa. + +-- Tottahan sinä, Helvi, lähdet? -- kysyttiin. -- Ja Irja myöskin. Onko +hän kirjoittanut siitä? + +-- Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, -- arveli Helvi, -- eikä hän +nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri +sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta +miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon. + +-- Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin. +Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja +puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera -- sinä voit varmaan tulla, jos +tahdot! + +Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan +mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta +tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin, +oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä +kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois. + +-- Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään +myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne +pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, -- ehdotti joku. + +-- Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta +sekä lähteville että jääville! + +-- Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät +ensinkään harrasta asiaa! + +-- Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo, +paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin +ja aletaan kohta rukouskokous! + +Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja +tarjoilupöydälle. + +-- Kaipaan Saimia täällä, -- sanoi hän. -- Onko hän muuten vielä +viihtynyt seurassanne? + +-- Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko +sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt +kantamaan suurta suruansa! + +-- Mitä? -- kysyi Helvi säikähtyen. -- Mitä on sitte tapahtunut? + +-- Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me +kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut. + +-- Mitä sanot! Kuinka se on käynyt? + +Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin +läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen +todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa +alistanut Herran tahdon alle? + +-- En ole kuullut mitään tarkempaa, -- vastasi Ilmi. -- Mutta tulehan +nyt! Tytöt jo laulavat salissa. + +Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut, +nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua. + +-- Toverit, -- sanoi hän, -- minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä +rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta +iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme, +että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi +luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä +teitä... + +Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan +Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet +ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden, +kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he +rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä +omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita +armoistuimen juurelle. + +Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei +keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia. + +Ensio tuli hänelle avaamaan ovea. + +-- Sepä hauska, että tulit, -- sanoi hän. -- Juuri luulin, että +minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat +iltakutsuissa. + +Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin. + +-- Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, -- virkkoi hän, avaten +pianiinon kannen. -- Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin +lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä. + +-- Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, -- arveli Helvi. Hän +oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän +istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä, +tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt: + + -- "Oi Elinainen ihana, + sä ruususeni jalo, + sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. + Kuin viikot vierii päivä pois, + ja kuukaus niinkuin vuosi ois, + kun sua en saa nähdä"... + +Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä +huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään +etäisyyteen. + + + + +XIV + + +Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva +jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien +iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi +hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte +siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat +loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu -- oi riemua, +oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien +rakkaittensa syleilyyn! + +Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä +ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta +synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin +valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun +Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja +kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, +mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui +suloiselta olla siellä jälleen! + +Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he +nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka +ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi +olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, +puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse +sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön +osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät +ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän +tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin +tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu +työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko +sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta +pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo +pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään. + +Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta +siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan +eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis +soutamaan vaikka penikulmain päähän. -- Hän näytti muuttuneen siitä +kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän +totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin +kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan +pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa +nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa +himmensivät hänen entistä keveätä iloansa. + +Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja +alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa +hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. +Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana +Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket +hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan +voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui +jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin +ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun +Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. +Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen +yhtyivät. + + "-- -- Viel' lempemme saa hehkullaan + sun toivos, riemus nousemaan -- --" + +Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi +ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, +ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä: + +-- Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman +rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä: +"Oi Herra, siunaa Suomen kansa." + +Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta +soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio +lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä +ja Herran siunausta. + +Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät +tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa. +Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension +sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta +edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet +hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää +silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden +ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä +voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin +puristamatta Irjan kättä. + +Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa +saattamasta: -- Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä +elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta +puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä +jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä +tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin +kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois... + +-- Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen +siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan. + +-- Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se +kalliiksikaan tule. + +-- Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä +laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka +en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin +tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella +kirjastoapulaisena itse ansaitsin. + +Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti +päänsä, sanoen arasti: + +-- Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat +matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun +jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä... + +Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin +matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei +tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville, +mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan. + +Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä. + +-- Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman +sinua? -- sanoi hän. -- Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä +pääse, en mene minäkään. + +Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen +levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua +sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli +loppumaisillaan. + +Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta +mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä +saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta +näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi +tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta +taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran +halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa, +että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen +tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous -- se epäilytti. Kuka tiesi, +mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin! + +-- Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, -- sanoi tohtori +toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. -- Miten niiden +kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan? + +-- Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää. +Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset +monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella +koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä +kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme. + +-- Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, -- +virkkoi tohtori hymyillen. + +-- Ensio sen on tehnyt! -- kertoi Irja. -- Hän tahtoisi niin +mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin. +Minulla on monta syytä, isä. + +-- Esimerkiksi? + +-- Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta +saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon +Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja +taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä +minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta +kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta +oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi +päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta? + +Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä +näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei +halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten +nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden, +kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli +neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään. + +Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan, +kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi, +mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana +matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia +päätetty. + + * * * * * + +Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen +vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten +lähtöpuuhat. + +Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan +huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan, +kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin. +Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt +valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen. + +Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu +hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen +raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain +muutakin, jota hän ei käsittänyt. + +-- Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet +pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, -- virkkoi hän. + +-- Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole +tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun +luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. -- Odotappas, minä vähän korjaan +tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo. + +Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja +ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen +käteensä. + +-- Ei, Irja -- viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin, +sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa +sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan -- joko +tieten tai tietämättäni... + +-- Parempi on, ettet sitä sano, -- virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt +totiseksi. -- Tule, lähdetään... + +-- Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, -- virkkoi Tauno, yhä +pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja +käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti. + +-- Halveksitko minua Saimin tähden? -- kysyi Tauno silloin +surullisesti. -- Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon +katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta +oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä +ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli +ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli +kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan +näytin toivovan sinulta... Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus +viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta +heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin +sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, +tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut +kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun +palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin... + +He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet +syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui +tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa +katseessansa. + +-- Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota +ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä +paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen... Jos +he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en +voittanut, minä halusin voittaa... + +-- Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, -- keskeytti Irja. -- +Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on +antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta +sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se +on mahdotonta! + +-- Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten +kiinnittävän sinut toiseen. Irja -- ellet lempesi lahjaa minulle anna +-- enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin -- niin anna edes +varmuus siitä, että sydämesi on vapaa! + +-- Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten +milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani... + +-- Niinkuin omaisiasi! -- Tauno hymyili katkerasti. -- Ketkä sitte +kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, +huomaan sen. -- Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan +toivon sanaa? + +-- Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan +tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet +purjehtinut pitkän matkan. + +-- Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, +Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä -- +pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua +liittävät enemmän kuin minuun... + +Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, +käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi +hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt +pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään +kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo. + +Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. +Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä +vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, +ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään. + +-- Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, -- kehoitti tohtori, +valmistaen hänelle tilan viereensä. + +Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin +hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, +mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan +täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno +kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", +jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. -- +Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi +Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo +tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta +hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän +kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio +tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle. + + * * * * * + +Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle +lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä +puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja +ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt +juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten +kirkastamana kimalteli. + +-- Irja sisko, -- sanoi Ensio silloin, -- me lähdemme matkalle, +asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se +kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen +selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on +mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä? + +Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: -- Tietysti, +jos voin sinua auttaa. + +-- Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin +kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi +rauhaa... en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät +huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan +vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, +kunnes omasi löydät... + +Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen: + +-- En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan +enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista +vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä +pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!... Irja rakkaani, minä +olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni +omistaa sinut... + +Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen +poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä +välähti onnen säde, ja hän kuiskasi: + +-- Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi +Ensio, nyt minä ymmärrän... Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina! + +Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta +puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. +Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta +kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että +oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan +lastensa iloon. + +-- Mitähän he sanovat? -- tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen +äskeisen runollisen vakavuuden. -- Tänään en mennyt kihloihin ja menin +kuitenkin -- onpa se ihmeellistä! + +-- Heille se ei ole aivan odottamatonta, -- kertoi Ensio hymyillen. +-- Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi +anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja +mielellänsä soivat sen minulle? + +-- Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, -- sanoi +Irja hellästi. + +-- Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän +kentiesi on tunteemme arvannut, -- jatkoi Ensio. -- Rientäkäämme +hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta +lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet. + +-- Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko +maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, +ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun +tahallani peittäneen häneltä totuutta... Kuta ennemmin hän sen tietää, +sitä pikemmin hän unohtaa. + +Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän +oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, +saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta. + +Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, +purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä. + +-- Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, -- lausui hän +ilmoitettuansa uutisen. -- Anna nyt minulle sisaren suudelma +onnentoivotukseksi! Noin -- ja Ensiolle myöskin! + +Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys +hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, +mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi. + +-- Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, -- sanoi Irja +tarttuen hänen käteensä. -- Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää! + +-- Ehkä vähän, -- sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. -- +Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on +puhumista kahdenkesken kanssanne. + +Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. +Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko +äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen +ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin +ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän +kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään +ymmärtänyt... + +Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun +juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on +ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne +kaikki... + +Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen +tyhjyyden kuormaa? + +Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä... Taivas loisti ja +säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, +huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti -- +iloitsemaan kihlautuneitten ilosta... + + + + +XV + + +Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä, +jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut +viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat +lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja +häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet, +jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa +riehuneet. + +Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin +paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta +etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten +olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman +toivonsa katoamisen jälkeen... + +Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta +vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet +muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka +sopineet yhteen... mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein +oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa +täydentävän... + +Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa +suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi +toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle: +lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä +hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa. +Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois, +hautautunut kauvas pois pakanamaihin... Mutta se ei ollut oikein. Hänen +täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen +piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle +kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa +miten tahansa... + +Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada +sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista +ajatuksistansa ja teistänsä -- ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa +häneltä kaikki, kaikki... + +Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko +elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa +hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella +rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo +itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta +itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli +tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta. +Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja +maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut +hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa +laiminlyönyt -- niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut +oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon, +joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa +hallinnut... + +Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut +vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista +korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita, +jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, _omasta +itsestä_, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle +ruhtinassijaa... + +Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten +esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea +rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta +kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut +Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden +iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät... + +Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin +murrettu, niin murheellinen kuin hän -- -- -- + +Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. +Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen +toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän +näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli +lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, +etsineen yksinäisyyttä. + +-- Kas, olitko sinäkin täällä! -- sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, +joutuen hiukan hämillensä. + +-- Siinä on minulla surutoveri, -- ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui +kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua. + +-- Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? -- sanoi hän. -- Ajattelehan, +että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja +yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja +veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen +tietäisi, että se on ainoa pelastukseni... + +-- Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme +kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme... vaikka usein +katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä... + +-- Yksin Jeesus -- niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? +Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, +jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä +aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää +olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää +suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". +Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen +ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä +onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea! + +Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin +kättä kuiskatessaan: -- Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. +Minä olin sokea sokean neuvoja... mutta Herra on rakastanut meitä +kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä +puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi! + +Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin +kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. +Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen +ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy +kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut +itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa +hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta +osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus +suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin +häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se +lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, +saadaksensa parantaa... + +-- -- Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, +olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. +Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. +Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta +norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja +etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle +heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan +keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti +pidettämän. + +-- Vahinko, että ne ovat niin myöhään, -- sanoi norjalainen. -- Sinne +pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä +ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko +tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne? + +-- Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä +sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten +keskuudessa. + +-- Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? -- kysyi +se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. -- Muistan erään +tovereistanne puhuneen siitä. + +Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut +ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään, +mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä +vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä +aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein +vähimmin oli rohjennut niihin palata. + +-- Kerran sitä kyllä ajattelin, -- vastasi hän sentähden hiljaa. -- Se +oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä +varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä +olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön. + +Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista, +vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui: + +-- Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä +suomalaisilta: + + "Ah, etten mitään oisi, + tyhjä murrettu astia vaan, + pantu Mestarin jalkain juureen + korjaustansa vartoamaan: + tyhjä, hän että mun täyttäis, + kun tointansa käyn tekemään; + murrettu, että hän käyttäis + mua muitakin etsimään". + +Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä. +Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee. + +Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan +ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut +Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa +henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä +istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä? + +Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko +aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli +hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat +tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai +tuntematon -- mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia. + +-- Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä, +-- sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen +katseen pastoriin. -- Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä +en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen +luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren +surun kautta Herra armossaan avasi silmäni -- mutta mihin minä nyt enää +kelpaan? + +-- Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä, +-- vastasi pastori vakuuttavan varmasti. + +-- Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra +voi pelastaa minut yksityisesti... mutta ei se estä häntä sulkemasta +mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää. + +-- Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa, +mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt: +ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle +äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen +armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän +paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen +palvelijansa työhön. + +-- Kiitos, -- kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he +pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin +hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät +rauhassa keskustelemaan. + +-- Olkoon Herra kanssanne, -- vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin +he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan +tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen +oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella +varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois. + +Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin, +onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille +iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä, +ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran +heidän kihlauksensa jälkeen. + +-- Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, -- kertoi Irja. -- +Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko +valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa? + +-- En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla +yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan. + +-- Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka +päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin +laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan. + +-- Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, -- virkkoi Ensio hymyillen. + + -- "Mä lakkaamatta laulelen, + maan murheita en muista" -- + +hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin +hopeatiukunen. -- Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko +elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle +niin armollinen. + +-- Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, -- sanoi Ensio. + + -- "Iloni muut jos katoaa, + mull' Jeesus ilon antaa; + jos varjot päivän sammuttaa, + yö lauleloita kantaa" -- + +saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen +kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan +puoleen ja lausui: + +-- En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia +ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan! + +-- Mikähän Helviä oikein vaivaa? -- tuumaili Irja katsoen hänen +jälkeensä. -- Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin +kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos +hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa. + +-- En sitä luule, -- vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut +epäillä jotakin -- mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen; +sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin +totisuuteen. + +-- Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä +varten, -- jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa +luonnollisesta selityksestä. -- Kentiesi hän paraikaa lopullisesti +ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö +pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä. + +Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun +hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi +ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi +levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus +voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus +selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen +tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää +autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin. + + "Mä lepään kalliolla, + se kyllä kantaa mun" -- -- + +-- -- Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään. + +-- Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! -- huudahti hän. -- Huh, kuinka +tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä +kuulemaan, toisetkin alkavat mennä. + +-- Totta kaiketi sinäkin tulet? + +-- Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä +täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte. + +Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa +kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän +kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi. + +-- Sinä et ole iloinen, rakas sisko, -- alkoi Irja silloin, painautuen +häntä lähemmäksi. + +-- Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa, +joka kestää ijankaikkisesti, -- vastasi Helvi. + +Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa; +jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli +heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä. + +Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja +voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille +tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen +vetoamisen kuulijoihin. + +-- Onko oikein, -- kysyi puhuja, -- että yhdellä rannikolla +tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä +lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli _koko maailman_ +valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut +soihtujansa sytyttämään? + +-- Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, -- vastasi Helvi +ääneti sydämessään. -- En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä +minut! + +Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän +vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta +uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni. +Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen +tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se +kaikki nyt oli ohitse! + +Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja +pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa, +miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville: + +-- Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen +kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö, +tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat +vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun +valtakuntasi! + +-- Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, -- +vastasi Helvi. -- Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on +ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä. + + * * * * * + +Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä +oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde +häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien +tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien, +leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui +siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja +totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin +raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa; +mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa, +siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret +sydämet hiljaa valmistautuivat. + +-- Helvi, -- sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, -- tule +mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi +yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä. + +Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa +häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa +yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän +kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen. + +-- Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet +sinua vastaan, -- sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan +katseensa. -- En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki +nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon +ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle! + +-- Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä +tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! -- Ensio lausui +ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä +vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus +kohosi Ension rinnasta. + +-- Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät, +kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä! +Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni... + +-- Älkäämme enää puhuko toisistamme, -- sanoi Ensio. -- Kääntykäämme +nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän +tunnustamista. + +-- Minulla ainakin, -- lausui Irja. -- Tiedättekö, on yksi asia, joka +oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee +olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni, +vaan syntymämaani tähden... Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden +haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat... Herra +on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima. + +-- Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, -- kuiskasi Helvi. -- Hän +ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme, +tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! _Kaikki Jeesukselle_ siinä +paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin +tapahtuisi! + + * * * * * + +Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta. +Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja +kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja +hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea +kertoa! + +Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja +neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden +kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi +ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten, +kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi +sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat +vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä: + +"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!" + +-- Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! -- soi riemuisa vakuutus Helvin +sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen +valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä +ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja +antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"! + +Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja +kunnia ijankaikkisesti." + + + + +XVI + + +Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden +kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin +asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin +peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella +tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja +Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja, +myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä +ehtivät. + +Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä +huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi +matka-arkkuunsa. + +-- Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, -- sanoi hän ovesta Helville. + +-- Eipä ihme, -- arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa +osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei +halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän +kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä +Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi +hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli +merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille. + +Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen +uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän +uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian, +rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä +kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden +joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri +tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut +silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa, +oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan +voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto +murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden +nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan +voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja +kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin; +mutta hän oli nyt kerran mennyttä -- eikä nuoren elinhaluisen miehen +kannattanut ijäksensä istua ikävöimään -- -- -- + +Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa; +vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa, +savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He +tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle +retkelle, jonka hän kohta oli alkava. + +Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön +laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia +lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka +jatkuva kauvas pois -- sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys +kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli +haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut... + +Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet +vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin, +ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat +suostumuksensa. -- Tarkoitus voi kyllä olla jalo, -- oli tohtori +silloin sanonut, -- mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä +he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä +heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta +olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä +olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! -- Siihen Helvin +oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää +Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut +mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava +ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain +kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin +lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet +tottelemattomuudessa häntä vastaan. + +Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin +kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä +ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan... + +Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä +suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä +Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen +jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi +oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje +kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli +hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä +ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta +jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa +häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta +lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain +sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta. +Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi +oli nuoresta paristakin kuullut. -- Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle +tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje, +vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia +pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä +varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä, +ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä +pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen +"niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino, +yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut +rahat kirkonkylässä postimerkeiksi. + +Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn +hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas, +hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa +suojassa? + + * * * * * + +Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen, +sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja +tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona. + +-- Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, -- sanoi Irja +surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna +Helvin olalle. + +-- Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä +katkeriksi, -- lausui Ensio. + +-- Niin, -- virkkoi Helvi, -- puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme +unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi: + + "Eipä koskaan Herran kansa + ainiaaksi erkane"... + +-- Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! -- pyysi Irja. + + -- "Jos nyt täällä viime kerran + toisiamme kohdataan, + konsa koittaa päivä Herran, + yhdess' ollaan ainiaan"... + +Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä +lempeästi tyynnyttäen: + +-- Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon +rukoillut, että voisin pysyä lujana... Herran oman asian tähden... + +-- Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta +tulisi ilman Ensiota? + +-- Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, -- virkkoi Ensio. -- +Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia +perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä! + +Irja hymyili jälleen. + +-- Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja +kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin +oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä +ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki +yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme +löytyy... Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä. + +-- Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, -- +arveli Ensio nauraen. + +-- Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja +tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle +kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan +ja soitan kaikki lempikappaleesi... Ja sitte pidämme iltarukouksen ja +muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana. + +-- Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, -- sanoi +Ensio innokkaasti. -- Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme +ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja? + +-- Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä +enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava +meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle +ollut... + +-- Ei, ei, rakas Irja, -- keskeytti Helvi, -- ei kiitoksen sanaakaan +minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä +viimeinen kerta! + +He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat +rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut +siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on +jotakin suurta ja sanomatonta... + +He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä +merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka +rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla. + +"Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua +upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua +sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun..." + +Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä. +Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin +lopputoimiinsa. + +Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja +tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: -- Minä luulen, että meidän täytyy +pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi... Haaveilija hän +saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin... + +Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen +tuhannen markan talletussetelin. + + * * * * * + +Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti +rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut, +ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään +kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten +parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen +jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja +kuitenkin -- eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan +juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?... + +"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut." + +Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla +virittivät laulun: + + -- "Voimmekohan tulla yhteen + tuolla puolen Jordanin?" + +Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui +kertosäe: + + -- "Yhtenen, yhtenen + pääsemmekö vielä kerran + tuolla puolen Jordan-virran, + joss' on rauha ijäinen?" + +Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti +kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt _Jeesuksen +yksinänsä_... + +Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi +vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan +nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän +siementä odottavat. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Helvi, by Hilja Haahti + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59945 *** |