path: root/59562-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59562 ***



E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen



TOVERI

Kirj.

LUDVIG ANZENGRUBER

Suomentanut

Maila Talvio






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.

Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa.




LUDVIG ANZENGRUBER.


Maailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita
jälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa
tunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella
suuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme
myöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin
runoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä
paljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin
mitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me
ajattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon
vähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan
saattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo
nerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme
puutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin
saattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa
saattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän
saavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa
etevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko
elämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään
itävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka
kuoli muutamia vuosia sitten.

Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että
semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on
lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on
teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa
on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että
me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan
teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti
suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua
niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin
niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.

       *       *       *       *       *

Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän
puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin
puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika,
isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli
myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään
kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja
ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi
jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut
Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän
etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos
olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän
kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen
hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.

Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti
puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista
käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen
vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin
vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies
nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja
sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen
hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista
teoksista.

Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa
poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta
tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin
perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän
iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään,
saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja
vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina
koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi
hänelle iloa tuotettava.

Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika
sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli
kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen
aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas
mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen
kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän
leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos
joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai
kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon.
Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän
teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin
sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika.
Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika
avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku
Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka
luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen,
jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että
kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun
onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan,
arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä
pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.

Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä
ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa
seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa
pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut
esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.

Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä
myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen,
juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa
henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun
perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina
1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän
reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin
hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä
kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon
ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi
tarkkaavainen.

Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen
kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti
ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun
muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan
kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme
maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."

Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin
säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille
elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi
heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän
kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen
mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin
mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija.
Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli
hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja
Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei
sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan
kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien
elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten,
etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran
tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli
taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä
maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa.
Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan
vaskipiirrosta.

Mutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja
runoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki
häneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä
niin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän.
Syvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin
kansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä
näytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin
Prüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma
halunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla
voimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt
yrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä
äitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin
erotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli
sairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa,
joten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin
hän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa
25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä
piti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten
hoitamaan hänen talouttaan.

Talvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan
aikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin
matkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen
parhaimpansa. Ne olivat "kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet"
ja vaikka Anzengruber "parantumattomana haaveilijana niinkuin
hypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä
ja keinuttelemaan tyynyjä lapsina", täytyi hänen kovan koetusajan
perästä tulla huomaamaan, että "ihanteiden kuvitellussa maailmassa
elämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla". Nuorukainen
tosin piti "pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään
kaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta
typerästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan
ahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän
luuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen
rinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen
ja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen." Mutta hänen ei sallittu
saada toteutetuksi "vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään
ja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta". Hänelle ei ollut
suotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä
koskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää.
Vasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä
koskaan voisi kohota mestariksi.

Pikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja
vanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja
talonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa
saattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset
eivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat
he tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta.
Myöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään
vierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi
monessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä
elämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän
hyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla.
Samalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä
luovansa jotain suurta.

Ensimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti
oman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja
sitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä
kesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa,
Etelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen
teaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana
vuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat
iloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat
juhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi,
kuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä
näyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan
leveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen
kuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta
kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia
osia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä
vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti
kunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa
vuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa
vuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta
läheinen vain harvoille.

Tähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui
itseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin
tarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää,
arvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi.
Mutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, "ainahan se pienen
kaupungin yleisöä voi miellyttää". Erään näyttelijän resetissä se
sitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin
ilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä
yltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä
enää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä
sai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen
omisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille
muistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti
kuvia.

Vuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa
hänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten
hän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että
kun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui
matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti,
kuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän
saavuttanut.

Kesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet
tulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä
talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi
hämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet
jörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän
ihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin
naisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen
koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber
usein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana
kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa
äkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli
hän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut
Mathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki
hänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa
hän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä
kehittämään ihanan kukan -- rakkauden kukan, joka on niin outo sille
itselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. -- Mutta ihana Mathilde
matkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta
hillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei
saanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää
kohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä
rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa,
vielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen
hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän
tapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi
viettämään surullista elämäänsä.

Näyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin.
Eräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois
kelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä "apulaisnäyttelijän" arvoon ja
toimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin
oli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun,
yhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä
pukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä.
Toisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta
myöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin.
Siitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin
operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty
koskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän
siitä itsekään pitänyt.

Huolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun
teaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää
muuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä
kesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä
päiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti
ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä
tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että,
niinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan
vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai
viety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin
tällöin pilalehteen nimeltä "Kikeriki". Onnellinen oli hän jos hänet
joskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan
kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi
kuplettia.

Kerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti
yksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle
käteen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän
huvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin
mielipidettä siitä. Lukekaapas se." Wiesberg otti käsikirjoituksen
kotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä,
joka siinä ilmeni. Se oli nimeltä "Politillinen naurunherättäjä", ja
oli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin
sanoi: "Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut
ja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri.
Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä."
Anzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa
sensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna
päällekirjoituksella "ei saa näytellä". Loukkaantunut runoilija repi
teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion käsityksen minä todellakin olen
saanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään."

Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen
jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin
sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää.
Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen
välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa
hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella
kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan
oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi
paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias
Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi
olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi
olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja
50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti
otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä
oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän
kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.

Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan
aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti
melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran
kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa
katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä.
Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän
oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä
pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen
kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin
epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti,
minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani
-- runottareltaniko? -- ei vaan äidiltäni: minulla on aine
kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa
hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". -- "Sinä olet niin paljon
kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä
koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee "_Pfarrer
von Kirschfeldin_". -- Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa
runoilijansa.

Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa
tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer
von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa
kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan.
Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja
rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa
draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja
hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli
lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale
näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan
muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.

Pfarrer von Kirschfeld -- Kirschfeldin pappi -- on nuori ihanteellinen
mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään
toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja
suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen
kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa
vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat,
eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa
ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian
vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen
esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole
alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän
asti, että hän on siunannut -- ei vihkinyt -- erään nuoren pariskunnan,
joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin
vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan
hylkiömies Wurzelsepp -- Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen
työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi
ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui
kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti
metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi
hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen
vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.

Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier.
Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan
aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna
kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin
kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja
käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä
heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän
keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko
kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä
sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun
Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi
vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa
tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja
hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen
menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.

Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä
jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo
pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin
vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin
kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa
hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet,
pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa
hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen
sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen
sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen.
Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen
juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet
oikea!"

Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa
toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa
häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi.
Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna
saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta
seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä
seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran
rukouksen.

Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori
pois.

Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on
ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän
myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi
välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen
kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa
koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä
keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian
vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen
vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen
kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on
läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell
onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus
kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.

Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä
palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi
kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli,
että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli
ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä
toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa
oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach.
Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria
saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin
vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin
valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen
kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin
vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset
siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä
uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys.
Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka,
vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli
ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi
maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin
pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L.
Gruberin takana -- niin kutsui Anzengruber vielä itseään -- luultiin
piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse
oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi
eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi.
Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies,
pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen
painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli
näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä
poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea.
Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta
oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle
äidilleen.

Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa
ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin
sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti
harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin
ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa
puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea,
muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä
olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta.
Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua
pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.

Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan
kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa
suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö
tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin
laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. -- Minulle oppilaalle
laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden
osoite. -- Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on
Sepp kärsimysten kansanmies -- onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu
oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle
vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. -- Sitten pidettiin
hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta.
Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin
Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden
Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä
he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen.
Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää,
jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von
Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta
ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää,
jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä
onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi
valveilla pysyvänsäkin.

Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin
johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta
hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän
tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän
otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi
häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta
virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat
muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan
puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan
tekemiseen.

Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän
ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain
ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän
erittäin hyvin viihtyi. -- Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias
L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin
teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä
käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä
kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin,
mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä
seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli
vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui
runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin
kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha
äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki
tarjouksensa.

Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen
suuren näytelmän valmiiksi, _Meineidbaner_ -- "Valapatto". Siinä ei
perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on
tekijänsä etevimpiä. -- Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan
outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. -- Talonpoika vannoo
väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli
koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana
miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien
lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle
rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.

"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna
kirjoitetun _Kreuzelschreiberin._ Samalla alkoi hän kirjoitella
novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä
suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän
tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen
Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän
virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet
keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut
hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja
persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman
säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista
mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut
erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.

Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät
täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi
rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät,
joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta
täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat
raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.

Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa
syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä
terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän
ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa
1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle
tuottanut paljon iloa. -- Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". --
Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen
äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi
vaienneesta minulle soi -- rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun
ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." --
"Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti,
äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman
ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.

Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa
kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut
jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin
vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä
_Doppelselbstmord_ -- "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät
sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty
kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille.
"Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii
kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä
ole --". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä,
jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä."
Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti
ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä _Der Schandflech_ --
"Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi
Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan
pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.

Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan
vuonna 1877 valmistunut näytelmä _Der ledige Hof_ -- "Isännätön talo",
koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin
ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä",
kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen
kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa,
henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella
tavalla vaikuttavia puheita palleassa. -- Minä en työn paljouden
vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin,
kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä
tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880
kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute,
kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita
vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa,
vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta
vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".

Oli kuitenkin näilläkin vuosilla -- 70-luvun viime puoliskolla --
omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878
hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan
suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle
toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat
Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin
suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon
näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka
Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen
kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta
hyvin vähän innostusta.

Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki
ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä
elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä.
Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen
suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä
samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon
Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne
tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen
omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle
mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa
valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon
Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa
vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti
ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän
vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin
kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja
kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään,
yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä
tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa
Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin
vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla
ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa
minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana
olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli
"Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.

Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta
Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin
neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta
kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi
päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen
ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen
pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän
työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä.
Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber
ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli
jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi
Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään
mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä
luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia
tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei
tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber
tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin
uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat
honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen
aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän
puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen
he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi
muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan
suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä
hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin
ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon,
joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta.
Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla
tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen
kirjailijatointaan.

Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin
teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä
ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi.
Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli
laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle,
ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa
kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista
sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen
täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori
Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä
edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion
puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota,
tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät
saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan
palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai
hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi
tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt.
Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä
eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin
paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi
väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon
kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti
Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.

Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua.
Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä
sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen
teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen
etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin
miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan
oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja
kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin
paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla
tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.

Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin
puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä
tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa
ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle
hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi
omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta
yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi
yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia
tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori
Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli
sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea
ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen
neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa
valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä
varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada
vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä
monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan
menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin.
Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista
myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän
ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen
tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois,
ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli
kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan
puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin
tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin
nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli
ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut.
Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran
kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut
minun elämääni".

Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä
vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle
sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin
avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä,
joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan
ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes
sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset
olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan
ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut.
Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät,
taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria
ja työmiehiä.

       *       *       *       *       *

Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan
ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä
ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän
kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren,
klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli
joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä
onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka
hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin
onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen
rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen
käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi.
Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä
melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä
myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan,
niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen
samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan
ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt
kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä
riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä
tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä,
kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä
hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von
Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.

Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa
suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä
enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo,
jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä
suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli
hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi
hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset
välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien,
joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus
hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä
harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi
sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten
ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin
omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli,
että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä
hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa,
mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä
eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät
hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi.
Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että
eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki
ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä,
nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia
kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä
suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin
tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia
kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän
kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.

Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä
sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista
murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut
jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.

Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä
kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin
puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat
todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä
kansankerroksista, joita hän kuvasi.

Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta
myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan.
Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin
näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.

Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet
yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu
pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas
ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan
tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin
romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle
mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori
Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä
kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä
seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin
paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään,
kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että
maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti
ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi
monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin
käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja
kertomuksensa.

Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo
niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja
paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin
ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta
saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus:
Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli
epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se
kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se
auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla
muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy
suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig
Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.

O. Relander.




Ensimmäinen luku.

Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä
kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti
heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän
kertomiskyvystä.


Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta
myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja
vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa
oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty
karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle.
Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan,
kuului hänelle huuto:

-- Tyttö hoi!

Hän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten
kasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän
jokaisesta liikkeestä.

-- Mihin matka?

-- Piirikaupunkiin.

-- Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?

-- Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.

-- Sooh!

Ajokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui
ajurin viereen, joka heilahutti piiskaa.

-- Hei!

Ja niin sitä mentiin.

Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa
hyväntahtoisesti päätään.

-- Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi
hän. -- Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin
verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen
vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään
kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en
siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä
maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon
läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse
minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain
vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun
näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee
ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu
totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos
he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!

-- Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut
edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie
tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika,
kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt
samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja
jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut
sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen
kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta.
Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä
kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen,
ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen
makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi
kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn
siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää
kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta,
joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin
somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!

-- Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana?
Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on
heidän pieni hautausmaansa -- hän osoitti suuntaa piiskalla -- sinne
on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää
Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten
joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen
että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin
hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut
mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä
paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse
itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin
sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. -- Niin, tyttö kulta!

-- Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi
katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan
sinä ensi kertaa tätä tietä?

-- Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.

-- Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?

-- En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.

-- Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin
maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?

-- En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa
sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?

Myöntäen mies ravisti päätänsä.

He ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja
olutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää
takkipahaista, seisoi ovella.

-- Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. -- Hyvää
huomenta!

-- Hyvää huomenta.

Paksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.

-- Kuka ajaa sivutse?

-- No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. -- Hyvää
huomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee
aina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua
mielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille.
Se sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään
kellariin, jotta saisimme olla yksin.

Sekä isäntä että emäntä nauroivat.

-- Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka
voimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa
sivuitse.

-- Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko
takaisin.

Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.

-- Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää
tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? -- Katsos vaan, miten
herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla
vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin
hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että
siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman
oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana
hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää
elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään.
Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka
omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri
sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman
maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei
mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina
omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli:
minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden
vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan;
mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka
voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan
Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän
kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä
hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee
ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön
aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun
hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa.
Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen -- ja
silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo
tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla
katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja
kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin
hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan,
hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui:
minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti
kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena.
Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu
aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa
säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden
juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat
hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven
salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko
ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin,
tyttö kulta!

-- Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen
vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden
uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme -- hopsis, alas
ja taas ylös -- siinä se ennen juoksi.

Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni,
äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän
ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.

-- Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, -- näetkö miten äkkiä
minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi"
on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on
tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten
ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys.
Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta
pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi
taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä
maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta
ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina
nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on
selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja
yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin
pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä
eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka
raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa,
jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta
niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille,
silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään,
ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä
elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.

Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:

-- Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka
hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi
hän syvästi -- niin, tyttö kulta!

Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:

-- Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo
poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan,
mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan
järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa
olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli
heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä
tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se
olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin
jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan.
Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi
seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä
joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos
itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla
oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä
huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän
uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti,
oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat,
niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä
peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä,
vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut
pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle
putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin
hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan
oli kavahtanut -- kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli
paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli
sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan
siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt
näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan
lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa
hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan
olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa,
eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän
saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina
panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee
että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea.
Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun
toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä
löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa
ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.

-- En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon
vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat
kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa
silmiin. -- Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, -- hän ei ole voinut
niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni
syntynyt. Tunnusta pois -- huusi hän vaimolleen, -- myönnä, minä suon
sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi,
ettei hän ole minun lapseni! -- Vanha muori itki kuin hullu. -- Kaikki
Sennfeldit, -- jatkoi ukko -- ovat olleet suorat ja rehelliset.
Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään
esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen
todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa
luo ja huutaa; -- sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! --
Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko
lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; -- katsos
tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.

Ukko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut
valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin:
isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja
vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli
surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin
kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut
ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti
harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi,
pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme!
Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on
koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä
tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme?
Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: -- vai niin. Ja rientää
yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi
ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät
minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me
nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko
pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko,
josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana,
villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat
vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä
kädellään ja lausuu: -- sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt
kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas
jatkaa: -- kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun
tuskani ja kärsimykseni tähden! -- Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi
ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis
vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui
sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri
olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti
ja sanoi: -- ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri
lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen
ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun
juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin
tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi
Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille
molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit
ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun
minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa
sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! -- Ja isä tarjosi hänelle
todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin,
jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei
ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat
astuneet esiin. -- Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi
heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni,
minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme
Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä
partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi
tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: -- tuo
vanhus tuolla on hänen isänsä! -- Minä sen tiedän, vastasi sotamies.
Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman
Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja
rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi
häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi
toiselle: -- hän on tappanut itsensä! -- Silloin ukko syvästi huokasi,
ojentautui suoraksi ja lausui: -- se oli oikein tehty! -- ja kääntyi
sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka,
minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä
enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä
miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan.
Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä
Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut
rauhan hetkeäkään.

-- Vahinko, -- tulee ajatelleeksi -- ettei tuollaisen tyttöletukan
kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo
miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! -- mutta
se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös
helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen
pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme
ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä.
Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö
kulta!

Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että
hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin
vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli
sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.

Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa
viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:

-- Jumalan terveeksi -- johon tervehdykseen tuli monessa äänessä
vastaus.

-- Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. -- Minä en koskaan
laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on
pakko.

Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli
otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä
tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut
pannut sitä päähänsä.

Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty
tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.

-- Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.

Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa
maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte
pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat
suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.

Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin,
huusi tupaan takaisin:

-- Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!

Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.

-- Niin, sanoi vanha ajuri -- sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne
ja vien kaupunkiin.

-- Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, -- istu mieluummin _minun_
rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.

-- Tietysti! juttujesi lupauksia _täyttämään_ sinä et kelpaa, mutta
juttuja _tekemään;_ hän ei istu sinun rattaillesi.

-- Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!

Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät
liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko
tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla
maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee
lehtivarrella.

Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien
menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä.
Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki
mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.

-- Tuo poika, sanoi hän -- joka viimeksi puhui, se on aika velikulta,
sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina
kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun -- se ei
ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka
kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.

-- Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä
täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki
-- vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan -- ihan sellaista; kun ne
naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet
raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole
mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta
löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi
toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä,
mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja
se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat
noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään
puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista
kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla
ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on
paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat
pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, --
eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika
matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä
pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat
vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä
jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että
hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän
olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat
kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa
paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin
väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen
astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti.
Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei
ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi
poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet
unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla
tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti
he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat
asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä
syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista
peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja
poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin,
tyttö kulta!

He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin
näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä
kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko
viittasi piiskallaan sinneppäin.

-- Piirikaupunki, sanoi hän.

Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen
paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut,
että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään
oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen
kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt
hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen
lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen
käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin
vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän
käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.

-- Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, -- kun sinä noin hämmästyt
tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen
kaupunkiin.

-- Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.

Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen
viimeisensäkin, hän heti lisäsi:

-- Ehkä sata kertaa näin iso?

-- Tuhat kertaa, sanoi ajuri.

-- Tuhat kertaa?

Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.

Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä.
Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä
katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän
ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.

-- Tuo tuossa, sanoi hän -- oli kerran helkkarin korea lapsenpiika.
Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee
nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät
hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien
vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä;
mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan
hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun
luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on
selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten
ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä
kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä
kaupunkiin.

-- Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha,
tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin
ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta,
josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten
ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei
tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään
kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä
varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta
käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian
huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja
niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi
olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset
aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään
tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.

-- Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina
naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia
vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä"
olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena
käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka
otsansa hiessä syö armoleipää.

-- Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella
tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota,
ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu
itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas,
joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän
vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että
tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle
ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi,
ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi
täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi,
mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta
sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian
haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea
täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän
ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.

-- Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii
toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä
rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että
hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja
siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on
laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen
serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta
kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas
siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen
puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte
leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat
hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä
hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä
saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin
nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu
heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä.
Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön
kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin
armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran
piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi
rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien
ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa
kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi
nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet
pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin -- jota hän
ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja
on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: --
tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii.
Mutta sanokoonpas joku: -- ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan!
silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että
hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut
sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja
yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa
hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun
miehistä tulee puhe, hän sanoo: -- minun kultani on ihan toisenlainen!
Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta,
se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä,
ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen
kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta
hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen
parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun
menen hänen ohitsensa.

-- Mutta, sanoi tyttö, -- miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?
Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.

-- Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa;
mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät
paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt
ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?

-- Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.

Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.

-- Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.

-- Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.

-- Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut
päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin
aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte
pois tyttö kulta. Sooh!

Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.

-- Kiitoksia paljon!

-- Ei kestä kiittää.

-- Ja onnea kotimatkalle!

-- Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!

-- Jumalan haltuun!

Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua
kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä
ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla;
hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja
heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat
kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään
heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä,
kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, -- hänhän ei vielä
ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko
maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa,
niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta
hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle
varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi
häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan,
puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa,
ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan
sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne
puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän
kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:

-- Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen
osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:

-- Ettekö te osaa lukea?

Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen
mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät
ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen
vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät
ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän
heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja
jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.

Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle
taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten
suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä
taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin _yhdeksi_ kaluksi. Siinä
sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia
pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen
ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja
niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä.
Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin,
niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan
kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa
kokea sen sekä valo- että varjopuolia.

Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme.
Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja
kysyi Reinholtti Bruckeria.

-- Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.

Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta
muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.




Toinen luku.

Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti.
Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa,
vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen,
eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.


Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen
kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi
vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen
puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen
täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin
uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää
koiranhaukuntaa.

Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka
ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen
jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka
kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat
niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin
se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se
olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.

-- Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.

-- Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.

-- Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä
haette? Minä olen hänen rouvansa.

-- Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta
Sebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.

Rouvatäti otti kirjeen.

-- Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä.
Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet,
vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te
koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä
olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut
meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?

Hän tarttui myttyyn.

-- Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.

-- Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset,
sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo
mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte
kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään,
mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!

Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven
hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä
paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle,
ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka
nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä
hevosenkarvat pistivät näkyviin.

Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.
Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.

-- Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.

-- Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.

Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi
hänen piti se tehdä.

-- Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.

-- Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä.
-- Kälyni tytär -- ja miten iso tyttö ja kaunis, -- hihhii, -- niin,
niin -- mutta minkä kälyn?

Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä
lukemistaan:

-- Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla
toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin,
etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi
auki, edes hetken aikana!

Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet
vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:

-- Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on
sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe
paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa
ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan,
jolloin tahtoisi olla rauhassa.

-- No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies
ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.

-- Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää
tällaiseksi. En, en jää.

-- Tietysti et, sanoi toinen.

-- Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois -- heti
lähden pois.

Vaivalloisesti hän nousi ylös.

-- Sanokaa vain olenko teille liikana?

-- Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa -- rouva painoi
hänet takaisin tuoliin -- äläkä puhu noin turhia.

-- Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.

-- No niin.

-- Onko sinulla kirje siellä?

-- Sisarelta.

-- Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.

Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki
hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.

Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään
vanhuksen avuttomuutta.

-- Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. -- Se on
oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän
yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy
nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen
minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen
rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs
tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen
tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti
toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan
sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.

-- Hyvin paljon kiitoksia.

Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.

-- No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa
kyynärpäillään.

Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut,
sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.

-- No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko
tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta
hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.

Hän nauroi sääliväisesti.

Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä,
poikamainen ääni:

-- _Mulier taceat in ecclesia!_

Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:

-- Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.

-- Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. -- Hän on vielä kotona
luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule
nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.

Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli
avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän
oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.

-- Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta
maalta.

Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut
nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa
suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui
Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön -- näky, joka oli
omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun
hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen
katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista
sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle
kättänsä ja sanoi juhlallisesti:

-- _Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!_

Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän
aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä
ymmärrettäisi.

Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän
silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario,
kohotti katseensa ja sanoi:

-- Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän
tuttavuutenne.

-- Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa
saksaa?

Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.

Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut
muuta, sillä hän iski silmää tytölle.

Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen
näköisenä.

-- Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.

-- Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.

-- Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.

Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.

-- Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, -- kuka tietää, mitä ukko voi
tytölle lörpötellä.

-- Antaa hänen nyt olla, _similis simili gaudet_, mitä minä siellä
teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän
minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu
paljon ja _sapienti sat!_

-- Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan
sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei
aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.

Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti
tämä piteli hänen kättään ja kysyi:

-- Miten käly nyt jaksaa?

-- Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti
sedälle paljon terveisiä.

-- Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt.
Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, -- hihhih, -- ei tietysti niin
vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei
ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät
ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään
voi, että hän tulee vanhaksi. -- Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu
koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on
naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä.
Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet
tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät
meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme
heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä
ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte
näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään
jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo
heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en
ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun
olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua -- Minnahan
silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin
olisin voinut asua hänen luonaan, -- minun ei olisi pitänyt ottaa
tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi
oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun
tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä
hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, -- niin, Minnavainajani minä
tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan
pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä
rakastimme -- ei hän poikineen, joka on tuolla. -- Silloin me voisimme
nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä
kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä
oikeastaan elämä sisälsi meille.

Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä,
kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä
päivällisistä, joita oli kuumennettu.

-- Niin, sanoi hän, -- näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla
arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.

Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi
muassaan.

-- Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.

Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä
ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään.
Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta
arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun
puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes
niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän
sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja
omituisen sointuisassa _Lingua franca'ssa_. hän antoi yleiskäsitykset
ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään
ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan,
paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa
saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen,
täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli
palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä
ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.

-- Anna pois lautanen, sanoi rouva, -- muutoin sinä vaan silppuat, etkä
kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää
panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.

-- Minä en vielä pane maata.

Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti
hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi
liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi
ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella,
sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään
sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran
poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.

Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet.
Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle
hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan
nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.

-- Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.

-- Hyvää yötä, setä.

Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä
paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä
sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli
pimeää.

Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen
matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan
saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita
hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja
kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä
tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka
olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen
sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja
kaunis kevytmielinen Aune -- vaihdetut lapset -- vanha lapsenpiika,
santarmi parka... On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii
Aunen ja Jaakon -- kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista
lapsista olisi heidän lapsensa -- sen hän sitte kertoo, kun he tulevat
sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, -- siellä hän jo
istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu,
kuin tuo vanha lapsenpiika -- eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.

-- Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on
kuljettanut heidät kaikki tähteen. -- Sillä itsestään ei mitään
tapahdu, sanoo hän...

Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni
hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi
kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei
ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta
ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen
mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.

-- _Amor -- amour -- amore -- Love_... j.n.e. j.n.e.

Siihen hän nukkui.

Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen
kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.

-- Minä en saa unta, hän vaikeroi, -- minun täytyy nousta -- täytyy
nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.

-- Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi
rouva. -- Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua
auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa
untamme.

-- Niin, ärisi poika, -- huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen
ääressä.

-- Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen
kylmää vettä, pyysi ukko.

-- Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta
kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.

Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi
käytävään vievällä ovella.

-- Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä,
jossa hän piteli tuoppia. -- Minä noudan teille pian vettä kaivolta.

Hän oli jo mennyt.

Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle
jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte
hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.

Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta
ukko tarttui siihen molemmin kourin.

-- Ei tarvitse, anna se vain.

Hän nosti astian huulilleen ja joi.

-- Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli
vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.

Molemmat astuivat takaisin huoneesen.

-- Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta
huoneesta. -- Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee
vaatimaan! -- Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi,
äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.

Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin,
sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:

-- Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin --
voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?

Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja
hyllyjä.

-- Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa
nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen
hänelle.

-- Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, -- nyt minä
olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä
sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala
teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen
tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.

Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti
häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:

-- Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.

Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä
hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.

Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta
tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän
tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä
monella rasialla.

Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi
hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja
varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.

Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt
oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle
rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle
Wienissä", ja sanoi:

-- Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin
kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.

Nuori oppinut hänelle toivotti "_bon voyage_!"

Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.

-- Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. -- Joko nyt -- -- --?

-- Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.

Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:

-- Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.

-- Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva
aktuario.

Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.

-- Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.

Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi
hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois
talosta.

Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa,
katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö
veti hutisten huivia ympärillensä.

Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn
piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten
matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään;
vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä
mentiin.

       *       *       *       *       *

Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon,
jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja
nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät
häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät
ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta,
ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan.
Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt
oli lukon takana.

Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka
kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä
hautausmaita, -- mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka
olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen
retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.

Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien
kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän
syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.

Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä
katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.

Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä
ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen,
hyvinkö vai huonosti.

Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa
soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli
konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas
liikkeelle entisellä kiireellä.

Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta
sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen
täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta
puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki
ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti
kauvemmin.

Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli
avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle
tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa.
--

Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta
pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos,
sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä
kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat,
maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.

Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta
junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa
toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin
he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja
jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu
kaikille.

Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas
ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut
epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli
viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin
pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja
päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät
nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin
rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin
suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.

Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se
häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli
niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään
tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi
pian loppua.

Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi
suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui,
kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi
tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut
ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia
kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen
ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin
suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä.
Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin
nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli
mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä
naurahti iloisesti.

-- Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!

Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja
penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja
siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui
sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän
ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.

-- Hyvänen aika, sanoi hän, -- mikä ankara olento tuo nälkä sentään on,
niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja
auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.

Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle,
joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille,
sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa,
kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle
näytti.

Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai
kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri
sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua
kysymyksestä.




Kolmas luku.

Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren
setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan
ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään.
Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä.
Herra von Fischer.


Vähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten
katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli
epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa,
josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa
oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti
kirjoituksineen: "_Wenzel Zejdlhubr,_ kenkätarpeiden-tehtailija."
Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että
"_Zejdlhubr_" saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan
nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta
saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli,
hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle
tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan
kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka
hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen
käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.

Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.

Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain
saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla.
Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja
soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla
olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli
pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä
seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi
karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen
kiiltävät, korkeavartiset saappaat.

-- Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat
tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.

Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä
nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi
mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti
seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia
viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen
kenkätavaroihin.

-- Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. -- Eikö niistä puutu
mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!?
Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset,
mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne
jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos
te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä
elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti?
Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne.
Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa
palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä
espanjalaiset -- --?

Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja
piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja
jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä -- omaksi
vahingokseen.

Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä
vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui
saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden
tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen
edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin
takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle.
Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen
saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen
hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli
kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja
kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat
tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi
heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.

Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone,
puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi
pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin.
Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa,
että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven
viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta
pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti
odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli
viskannut luotaan kaikki saappaansa.

-- Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.

-- Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.

Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:

-- Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.

Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se
oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa
persoonassaan.

-- Mitä te haluatte?

-- Oletteko te rouva Zeidlhuber?

-- Olen.

-- Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta
Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset
käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje
häneltä.

Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin
se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin
vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän
taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa.
Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen,
astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.

Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä
palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa
huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa
hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri
samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo
kenkätarpeiden-tehdasta.

Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä
matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen
käsistään ja sanoi:

-- Astu sisään!

Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi
seinämän oven. Sinne siis.

Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita
tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin
nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan
tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.

-- Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, -- katso, tässä eräs
sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan
tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.

-- Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni
tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja -- -- --

Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.

-- Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa
Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa
täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä
on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät
häntä hyvänä luonamme.

Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.

-- Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa
hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.

-- Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja
tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. -- Se sopii erinomaisen hyvin, että
hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme,
sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on
niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo
ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela
ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu
tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille
ensi ajaksi, eikö niin?

Hän silitti tytön poskea.

-- Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa
välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy,
toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän
niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää
ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla,
kuin mistään muualta.

Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta
näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei
ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen
siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja
juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa
suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.

-- Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin
samasta suusta.

-- Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.

Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin
opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen
tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten
paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi
kamala huuto.

Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle
ovelle.

Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti
edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan;
sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja
tahdoton kilpi.

-- Hän pistelee minua, huusi oppipoika, -- hän pistelee minua ja jollen
minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.

-- Sinä lurjus, sanoi mestari, -- kyllähän minä tiedän, että siitä aina
syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.

Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes
molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.

Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin
vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin
käsissään.

-- Anna minun pistää, sanoi lapsi, -- taikka minä taas huudan, ja isä
tulee sinua lyömään vielä enemmän.

Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan,
vaan täytyi tyytyä kaikkeen.

Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä
hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja
naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen
huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun
Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:

-- Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!

-- Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.

-- Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, -- teidän poikanne pistää
oppipoikaa naskalilla.

-- Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.

-- Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä
kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla,
jotka vain hänen käteensä sattuvat.

-- No, no, murahti mestari, -- tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua
sellaiseen.

-- Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten
poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä
paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te
todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi
lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.

-- Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.

Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä
ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana.
Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä
rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä,
että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla.
Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista,
tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.

Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti
ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten
kanssa:

-- Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä
oikeastaan opin teillä?

-- Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään
palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. -- Itse minä monta vuotta
olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.

Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi
tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä
oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.

-- Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.

-- No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin
jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.

-- Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?

-- Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. -- Ei sitä nyt
sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan
tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä
lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni
antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän
saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit
minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.

Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut
pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä
auttaminen oli hänelle ilo.

Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja
toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä
aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä
riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä
ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa
erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella,
sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti
lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että
hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin
ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.

Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan
kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse
vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa.
Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin
yönä.

Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia
kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt
viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa
huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi
maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman
yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun
hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää
päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.

Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä,
piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas
Pirkitalta ystävällistä apua.

Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä,
pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella
suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla
naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen
huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä
kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi
kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.

Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan
aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.

-- Riittaseni, sanoi rouvatäti, -- minun täytyy antaa sinulle
se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan.
Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.

Tyttö punastui suuttumuksesta.

-- Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, -- pian minun täytyy ruveta
häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin,
ole hyvä anna vielä kerran -- -- --

-- Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista
meillä maalla saa harvoin nähdä.

-- Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä
en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.

-- Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää
viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki
valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat,
joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei
kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä;
minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä
olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!

Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina
hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän
kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.

Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan
iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä
muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat
tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta
kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän
nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti
päätänsä.

-- Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää.
Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään
että te piankin sitä kadutte!

Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:

-- Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut
teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi
sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan
ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan
välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo
tehdä työtä. Jumalan haltuun!

Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän
mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä
ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan
voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta
vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen
mieluummin juomatta ja pesemättä.

Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli
pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä
vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä
paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski,
mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi
kelvollisen paikan.

Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli
hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla
varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala,
samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja
siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen
laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa
mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.

-- Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä
pureskellessa: -- minä tahtoisin mielelläni palvelusta.

Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja
lausui:

-- Istukaa.

Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille
ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken
kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:

-- Rouva Frank!

Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva,
silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli
kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan.
Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:

-- Ja mitä te tahtoisitte?

-- Palveluspaikkaa.

-- Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää
päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?

-- Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut
Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä
kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.

-- Vai niin, ette ole ollut vielä missään!

Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi
kynällä korvansa taustaa.

-- Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär,
-- minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.

-- No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään
valmista väkeä?

Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.

-- Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan
vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.

-- Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän
palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi
iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen
niistä.

Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva
Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset
setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja
voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja
itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita
etsiviä palvelijoita.

Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.

Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään
ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti,
ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset
välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra
Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.

Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa,
kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt,
hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen
kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi
jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri
päällekirjoituksien alle.

Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan
parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti
siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt
on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään
tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:

-- Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!

Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan
käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi
toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi,
mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa
epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen
viivyttelevän, huomautti:

-- Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme,
siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten,
ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä
kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.

-- Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne
tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän
vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä
itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille
ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo
pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen
saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon
teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te
saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.

-- Neitiseni, sanoi herra Anton, -- se ei käy laatuun.
Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on
suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme
luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko
me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä
mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista
yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien
ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja
loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut -- hän
kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut
väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti
asetti kirjan kannelle, -- kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat
meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he
vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on
varma!

Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.

-- Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa
tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua
pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä
pois.

Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.

Pirkitta oli noussut.

-- Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei
teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu
mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä
minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli
puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita
lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa.
Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä
kaupantekoa.

-- Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. -- Minun on paha mieleni,
mutta -- -- --

Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin
kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.

-- Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.

Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti
herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.

-- Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.

Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä
vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko
välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä
vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin
rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas
tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.

Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa,
vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja
missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos.
Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt
sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa
olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli
joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä
kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän
liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä,
jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi.
Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon
pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä
piti tehdä viimeinen koetus!

Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän
heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:

-- Kuulkaappas ystävä!

Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.

Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan
omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin
varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte
olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle
ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:

-- Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla
palveluspaikan välityslaitoksessa?

-- Kävin. Minä haen palvelusta.

-- Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka
eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä
sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut
paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko
te maalta tyttöseni?

-- Olen.

-- Vaatimaton tyttö?

-- En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.

-- Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on
rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt
hiukan.

Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi
kielevästi:

-- Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä
miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi,
ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa
mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa,
ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy
sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä
saan lähettää vain sellaisia -- hihhii! -- sillä siellä armollisen
herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan
lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran
mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari
yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan,
että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä
varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai
pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän
kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä
haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole
asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin
vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan
tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä
toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois
myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää
iltaa herra Fischer!

Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen
tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.

-- Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen
mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja
kääntyi takaisin kysymään:

-- Onko vaimoni jo puhunut teille?

-- Ei armollinen herra.

-- Eikö?

Hän astui myymäteltan eteen.

-- Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin
pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön
hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner?
Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.

-- Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, -- hihhih!
Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.

-- Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli
vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on
antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan
nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta
sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin,
sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me
tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi,
ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta
tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme
on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin
olisihan tämä jotakin.

Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi
katsellut Pirkittaa.

-- Tosin, sanoi hän, -- minä tiedän että teillä kohdellaan sangen
hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut,
mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt
paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?

-- Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi
Pirkitta. -- Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa
voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan
vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.

-- Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen
Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; -- minä
ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta";
se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle
sattunut -- -- --

-- Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, -- suottehan te anteeksi, herra
Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua
lausumaan: "armollinen herra".

-- Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta
todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti
voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.

-- Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner.
-- Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian
kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet
puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.

-- Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä
likellä.

Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.

-- Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, -- mitä se vanha
Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä,
sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi
tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne,
että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse
takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle!
Hyvää yötä, herra Fischer!

Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä
käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui
hänen rinnalleen:

-- Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, -- ja vaikka se minua
vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon
rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni
sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.

-- Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.

-- No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta.
Tulkaa te vain!

Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.




Neljäs luku.

Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita
sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen
tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota
halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja
"Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.


He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen,
elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä,
portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta
puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein
häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja
jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti,
kuuluvasti kaikui talossa.

Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he
astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat
kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat,
kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat
kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen
ympärillä istui koko joukko ihmisiä.

Pirkitta jäi ovelle seisomaan,

-- Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. -- Minä tuon teille jotakin.
Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti
minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että
sinä hänestä pitäisit.

Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin
istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja
uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei
katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa
istui vanha nainen.

-- Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. -- Älä pelkää lapseni.

Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.

-- En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi,
sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee
maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.

-- Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi
palvelukseen?

-- En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, -- en minä
juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä
vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta -- armollinen rouva,
mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.

Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli
Pirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.

Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran
kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei
sinne ylettynyt, ja sanoi:

-- Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset
kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen,
niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei
käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua,
muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään
arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.

Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he
loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli
lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä
taas alkoi puhua:

-- Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle
tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen
varoillanne.

Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi
tiehensä sanoilla:

-- Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.

Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha
rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:

-- Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.

Sitte hän kääntyi Pirkittaan:

-- Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä
saat lähempiä tietoja.

Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään
ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.

-- Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. -- Poika
raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.

Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet
pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja
sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö,
kuullessaan heidän tulevan.

-- Voi äiti, sanoi nuori neiti, -- tuotko sinä hoitajattaren pienelle
Helenallemme?

-- Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne.
Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän
on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on
hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.

Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.

-- Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.

-- Pirkitta Leipold.

-- Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen
nimensä on -- johan minä sen teille mainitsin -- Helena, niinkuin hänen
ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.

-- Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea
tottua rakastamaan lasta.

Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain
vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he
antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.

-- Suutelen kättänne, sanoi tyttö.

-- Hyvää yötä Kitta!

Ovella virkkoi neiti:

-- Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.

Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi
nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä
valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo
lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin.
Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää,
jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet
sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset
huulet olivat koossa.

Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.

Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi
syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja
katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan
päällä niitä paloi pitkissä riveissä.

Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa,
joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään
tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut
palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin
saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi
ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle
olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä
vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden
tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala
lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ,
jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän
sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito!
Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin
paljon kuin hän taitaa.

Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se
levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:

-- Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse
sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja
kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä
vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua
pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto
liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle
varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa
huonekalun hyökkäys.

-- Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun
asetuttua taas saattoi hengittää. -- Se olisi saattanut päättyä pahoin.
Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa,
että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte
täytyy levittää vaatteita niiden päälle.

Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan,
se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän
kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa
ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta
hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli
hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän
astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat
suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet,
kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä
korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat
huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun
hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen
viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta -- eihän kukaan, jolle
kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet
pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun
sammuksiin ja astui vuoteeseen.

Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä
haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. -- Oliko oikein paeta
kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? -- Mutta nykyhetken välitön
selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden
kokonaan unennäköjen valtakuntaan.

Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.

-- Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.

Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli
ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään
vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä
hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun
sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi
tyttö aivan onnettomana:

-- Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa
niinkuin äiti.

Vanha rouva nauroi.

-- No, no, Kitta kulta, sanoi hän, -- säilytä sinä vain hyvät
aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että
he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan
ystävänsä.

Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan
auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille
niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.

Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen
kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa
sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota
pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan
saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään
huutaa "Kittaa".

Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä
siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän
kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin,
joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.

Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin
Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta
kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina
täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän
todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois
noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta,
joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.

Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen
jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö
istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha
äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa
vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se
on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän
oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti
hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.

Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti
olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte
sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.

-- Mutta Leena, huusi Pirkitta, -- nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.

Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo,
nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.

-- Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. -- Isä ei tuo mitään.
Isä ei ollenkaan tule.

-- Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos
hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä
antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että
saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään
saisi.

-- Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi
pienokainen alakuloisena.

-- Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä
oikein rakastettaisiin.

Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.

-- Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.

-- Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.

Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa.
Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi
iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti
kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.

Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi
hyväili lemmikkiään.

Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat
asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli
häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.

Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja
kysyi hiljaa.

-- Oletko minulle tuonut jotakin, isä?

-- Tietysti Leenaseni!

-- Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.

-- Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.

-- Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein
rakastettaisiin.

-- Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää
huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut,
etteivät hyvät lapset mitään saa?

Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi
sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi
vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän
huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot,
tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet,
katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden
katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän.
Kiireesti hän nousi.

-- Ai, niin, sanoi hän, -- tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette
oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.

Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin
huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:

-- Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä
kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua
lapsesta, niin minä suren vain, -- en siksi, että minä pelkäisin sen
joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

-- Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä
yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän
lapseni olevan teidän hallussanne.

-- Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle
rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se
on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei
lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä
hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä
maailmassa.

Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä
olevaa suruharsoa.

-- Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.

Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan
portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt
jälellepäin.

-- Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. -- Se
kuuluu vielä teille.

Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin,
joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut
tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä!
Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä
mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään
lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse
he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä
loitolle.

Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai
hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin
saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen
tiellensä.

Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän
oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei
hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän
painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen
syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa.
Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi
pois huoneesta.




Viides luku.

Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja
niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun,
johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin
tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa
saattaa kehittyä ennustelmaksi.


Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan
keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä
matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan
jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai
pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet
maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton
Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä
vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa
kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda
taloonsa emännän.

Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän
oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta
varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli
tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin
vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se
olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan --
mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus
oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua
pormestarin tilukseen.

Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien
hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin
Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä
-- joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska
vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin
talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui
emäntä isännän rinnalla.

Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli
valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun
oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat
riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin
vihriässä teltassa.

Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen
edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä,
oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.

Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti
penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat,
polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien
alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet
alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava
hymy.

Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä,
mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt
seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta
tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän
niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa,
kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen
oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista
huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli
nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti
vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat
rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän
iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.

-- Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti
vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja
tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.

-- Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä
katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.

Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä
vastapäätä molempia.

Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva
alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista
ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja
leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka
hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti
sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei
ollut tottunut leikillä uhkaamaan.

-- Te lurjukset, huudahti hän, -- te ette haikaile, te alatte ajoissa,
tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!

-- Hm, -- Mooshofin isäntä puhalsi nenästään -- mutta ne olivatkin häät!

Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan.
Pormestari oikaisihe.

-- Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole
sellaisia nähty!

-- Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.

-- Mitä?

-- Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.

-- Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.

-- Leipoldin Pirkittaa.

-- Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. -- Parasta on, että hän minun
silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.

-- Onko hän poissa?

-- Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa
hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.

-- Entä Risto?

-- Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä
sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten
vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä
olisi uskaltanut, -- käsissäni minä olisin sen pitänyt.

Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä
nainen katsoi ylös.

-- Mutta tietysti, hän jatkoi, -- kun omistat vähän, niin saat vähän
kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua
ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan
haltuun!

Hän astui pois riippuvien oksien alatse.

-- Voi teitä veitikat!

Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.

-- Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.

Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena,
sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.

Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta,
jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja
väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva
epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre
ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti
katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi
vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin
koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen
ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.

-- Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. --
Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?

-- Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli
vastaukseksi. -- Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului
ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!

Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.

-- Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa
ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen
kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja
tilaisuutta.

Risto veti suutansa hiukan väärään.

-- Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.

-- Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, -- että ukko sitte
jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle
rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut
välskärinkin...

-- Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.

-- No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi
tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.

Risto veti taas suutansa väärään.

-- Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä,
syytettynä.

-- Sinä, sinä jätkä! -- niittomies löi häntä olkapäälle. -- Minä
melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos
hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt
helpommalla.

-- Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan
haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.

-- No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun
Risto!

Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut
kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä.
Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.

-- Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.

Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.

-- Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?

Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin,
vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:

-- Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut
tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua
hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen
asti.

-- No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä.
Onnittelen vielä -- -- --

-- Miksi?

-- Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.

-- Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli
hämmästyttämään -- sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!

-- Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan.
Todellakin.

Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.

-- Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. -- Mutta
luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin
pyrkisin taas sinulle rengiksi.

-- Se on oikein se.

Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän
aukoi ja sulki.

-- Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?

-- Se on luonnollista.

-- No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä
seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun
kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön,
Pirkitan?

-- Hän meni itsestään.

-- Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin
täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä
minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?

Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä
työskentelivät yhä kiihkeämmin.

-- Sinähän toki olet holhooja.

-- Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi
vanhus, -- äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita
sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!

Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.

-- Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. -- Sellainen
menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään
kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi
nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin
sinä sullot liian jykevästi.

-- Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden
voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.

-- Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt
toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä,
mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua
vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle
asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?

Pormestari pudisti päätänsä.

-- Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö
sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia
maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi
kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin
niitä olisi otettavissa.

-- No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä
tyydyn hänen äitinsä asuntoon.

-- Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista
sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa
hänelle, että minä siihen suostun.

-- Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen.
Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä
ole mitään vaaraa -- kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin
ei se pääse kääntymään -- en minä häntä kovin kourin pitele, vaan
päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä
valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä
juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus --
siihen sinun pitää suostua!

-- Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko
pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän
pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:

-- Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä
kesken. Sinulla on vika päässä.

-- Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, --
sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen
ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea
itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa
itsellesi sen, joka -- se sinun sentään täytyy ymmärtää -- kuitenkin on
paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan
saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit
luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen
sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä
sen nyt tiedät.

Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä
vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.

-- Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä.
-- Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee
sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi?
Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen
kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit
minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä
sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on
vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä
etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan
sinun viedäksesi kirjeen hänelle.

-- Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa
vaimokseni? kysyi Risto.

-- Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi
pormestari.

-- Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, -- jo minä ymmärrän.

-- No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut
vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.

-- Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että
me ymmärtäisimme toisemme.

Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän
vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen;
siinä hän lausui:

-- Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään
ymmärtäisi!

Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.

-- Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä
vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää
siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta
oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa
itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen -- minä! Kunhan ei tuota
riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa -- se saattaa vielä itsensä ja
muut onnettomuuteen!




Kuudes luku.

Leenan isä tulee ja -- menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi,
joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa
Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä.
Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu
nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia
kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.


Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti
sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla
huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli
hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:

-- Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!

-- En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. -- Nuori armollinen
herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa
ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet
askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte
vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän
lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten
käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.

Pirkitta huokasi.

-- Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!

Vanha piika hymyili.

-- Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.

Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa
sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät
ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi
toisensa jälkeen, kukin toimeensa.

Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä
kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä
huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen
luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen
isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes
väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja
nojaten päätään hänen olalleen -- pian vaipui uneen.

Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili
sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt
nytkään lausuessaan.

-- Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä
iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän
pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.

-- Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä
suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän
täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti
siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa,
jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!

Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei
hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä
johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei
tiedä mitään muuttaa.

Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö,
joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään -- se oli kaunis
kuva.

Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo
seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon --
katoaa ikiajoiksi!

Kirja käsissä hän puhui:

-- Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä
iltana minä taas matkustan pois.

-- Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta
hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla
kiihkeästi jatkoi:

-- Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä
matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan
kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.

Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät
kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, -- miten
naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen
sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi,
uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.

       *       *       *       *       *

Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.

Olemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se
uudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää;
toisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme
vaikuttaa heihin ja heidän meihin -- se on ihmeistä suurin!

Tuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin
suloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!

Hän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja,
ihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä,
kuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki
saattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu
niin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme:
äiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?

       *       *       *       *       *

Hänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä,
joita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa,
jonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli
ylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon
yllä.

Mikä suloinen kuva!

Ja oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin
voimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota
naisellista olentoa vastapäätään? -- Hitaasti hän avasi silmänsä.
-- Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä
pellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen
lapsensa hengintää.

       *       *       *       *       *

-- Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. -- Jos tunne yhtä
väkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin... siitä minun
täytyy päästä selville!

Siinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin
tyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen
äitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen,
nyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti
omituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa
oli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen.
Nuori mies säpsähti.

-- Tule syömään, sanoi äiti.

Jälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että
hänen taas illalla täytyi lähteä, -- asiain tähden -- tietysti.
Lieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, -- hän oli haeskellut
kirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi
kunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna,
joka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta
"asioita" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.

Päivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina.
Leena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä,
jotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä
kiinnittämään sitä paikoilleen.

Tuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut
seisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi
herra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä
yhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.

Kauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa,
leikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki
hänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.

-- Nöyrin -- läähätti hän, -- korkeat!

Jatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne
ovat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!

Hänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti
kehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä
sanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti
jokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon,
luultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.

-- Nöyrin -- korkeat!

(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)

Vanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:

-- Äänetön --?

(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)

-- Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.

Herra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.

-- Sitte kun tuskin kotiin?

(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi
koonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)

Nähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran
isä kummeksien tuoliltaan.

-- Ettekö te tiedä siitä mitään?

-- En.

Vanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat
kuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan,
sillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet
tulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin.
Fischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:

-- Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti
me olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne.
Tahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun
täytyy välttämättömästi mennä -- sulkeudun suosioonne!

Hän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa
hänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui
epäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan
siksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli
siitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että
sillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita.
Mutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer
nuoremmasta ja se oli epäiltävää.

Astellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa
asti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä
tapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän
paljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi
dialoogiset säästönsä monoloogiksi.

Fischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.

-- Mihin?

Hän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: "se
on sama!" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin
rautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään
hakemista -- eikä ollut nytkään!

Hän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti
häntä pois ja puhui pilettiluukkuun:

-- Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.

-- Tottahan herra toki itse sen tietää!

-- Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi
suututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle
hetkinen.

-- Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?

-- Siitä kun matkustit? Ei...

-- No, sano nyt...

-- Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen
pieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.

Vaieten nuori Fischer seurasi.

-- Sano minulle, alkoi vanha herra, -- mikä sinut nyt taas ajaa pois?
Ensimmäisellä ja toisella kerralla asiat -- hän kohotti varoittaen
kätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; -- älä
sanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä
hän siitä tiedä mitään.

-- Vai Mittrowitzerko?

-- Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla
matkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me
otimme lastasi hoitamaan tuon erään "Kitan", ja nyt arvelee äitisi,
että sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan.
Pitääkö minun edellyttää samaa?

-- Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja
tunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista
puhetapaa.

-- Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua,
asiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole
suora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.

-- Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.

-- Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut
pulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?

-- Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.

-- Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset
säilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää
tyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon.
Tämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen
hänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi.
Sinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä
likeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan,
riippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä
vaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista
lausetapaa, minä sen "sidon" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen:
sinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.

-- Niin olen ajatellut.

-- Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme
katsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan
köyhä, varaton, sivistymätön olento -- ole mikään sopiva vaimo. Kai
sinä itsekkin sen tajuat?

-- En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan
pitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä
jokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä-
vaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin
ei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän
parhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee
tuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen
oikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa,
laulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia,
jotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia
klassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; --
että kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle?
Hiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä
on hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla
tahdo antautua, jää pois.

-- Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että "he toki
olisivat pitäneet häntä viisaampana", eikä puolisivistyneitten
puheista. Tosi sivistys -- järjen ja sydämmen voimistelu -- pitää aina
arvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä
sinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään,
eikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä
lukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin
täydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet
hänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin
hänen on mahdoton tottua?

-- Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa
ilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella
todenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia
ristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen
tulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot
asioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään
hovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä
kuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä
minä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain
vieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin
suinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä
kysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin
minä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen
ikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei
vielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on
ollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä
hänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan
kutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää
vaikeutta kuin maailmannaisellekaan!

-- Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin.
Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä
hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen
luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten
sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena
osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?

-- Isä hyvä...

-- Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin
äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä
kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian
vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret.
Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään
nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen
valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka
nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä
uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet,
voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä
sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä
tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat
siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei
muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa
erästä likeistä sukulaista.

-- Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!

-- Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran
koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on
siis huomioon otettava.

-- Välttämättömästi.

-- Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän
suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut
ja aiot uusiin naimisiin.

-- Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse
helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos
muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä
olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa
löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja
aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja
hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon
ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse.
Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja
Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin,
sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein
hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut
siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä
vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä
sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.

-- Onneasiko? Sanotko onneasi?

-- Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi,
ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat
ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä
pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan
jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä
tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja
pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa
pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki
Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi
syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa,
minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä
en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa!
Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää,
rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli
tosi, jokainen uni todellinen -- se on onnea!

Vanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.

-- Nyt luulen, että me olemme selvillä.

-- Kuinka niin?

-- Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä
jo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.

-- Myöntäisinkö?

-- Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.

He läksivät.

Äkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti
käveli hänen vierellään.

-- Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle,
köyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä
suuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.

-- Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.

-- Sen hän tekeekin.

-- Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella --
tiedätkö sinä?...

-- En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi
mukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän
vastauksen.

Silloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin;
hän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa
räpähtelevien silmäkansien poimuihin.

Kun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen
salaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä
katseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti
yksin oli totisena, vaikkei ankarana.

Heti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan "hyvää yötä". Hän
oli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään,
niinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja
ystävällisellä totisuudella lausui:

-- Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos,
että te voitte pysyä lapsen luona.

Pirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.

Levolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahti
Iida, nuorin neideistä, huoneeseen.

Nuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien
isänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:

-- Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen
luona! -- Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!

Hän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.

-- Mutta miksi?

-- Eikö veljeni jo ole teille puhunut?

-- Ei.

-- Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon,
nyt se tahtoo teitä toiseksi!

-- Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen
neiti!

-- En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.

Hän laski sormen huulilleen.

-- Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää
yötä -- käly!

Hän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi
yksin lapsen kanssa.

Hän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä
leikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana
talossa.

Hän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!

Mitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka
kanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän,
kuin hän hänet?

Miten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?

Silloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa
siirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen
hoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.

-- Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, -- siksi ettei
se ole totta!

Tietysti se on totta -- kiukutteli hänen rehellinen mielensä.
Ihmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan
saattoi hänet pulaan.

-- Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan
hänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua
levolle.

Mutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä
huoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin;
sillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen
kuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.

-- Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.

-- Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja
velvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.

-- No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.

-- Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.

-- Täytyminenkö? -- ja kypsynyt, punnittu?

-- Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat
niin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia
itsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.

Hän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.

Tuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.

       *       *       *       *       *

Tyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella,
matolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko
talon.

Vilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle
ja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.

Mikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.




Seitsemäs luku.

Lyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä
Pirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka
lausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.


Auringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan
varjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti,
niinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti
tuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.

Hänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja
samalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän
tekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi,
ja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.

Tuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna
ja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta
oli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:

-- Minä en sitä usko!

Mutta nyt se kuului toiselta.

Askeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä
tulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla
että hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.

-- Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen
esiin.

-- Hyvää huomenta armollinen herra!

Silmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.

-- Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui
vastapäätä häntä.

Odottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.

-- Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai
ehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen,
niin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, -- hän koetti tarttua hänen
käteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan
läpi, -- Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?

Tyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut
epäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti
katseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat
punaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi
hänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:

-- Ja lapseni äidiksi?

Miten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka
tuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui
syvemmälle alas.

-- En minä tiedä.

-- Se tulee teille odottamatta.

-- Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista,
armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle
ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun
en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.

-- Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?

-- Ettei se ole totta.

-- Millä perustuksella te niin ajattelitte?

-- Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta
ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.

-- Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?

-- En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä
rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka
tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian
vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut
vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni
ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen
kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin
koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät
molemmat onnettomuuteen.

-- Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, -- te luulette että minä
tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja
odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua
teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on
kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta
perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin
panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän
oikeuden -- äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että
minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon
ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni
unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista
vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni.
Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin,
ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni,
mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus
lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin,
että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt,
voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte
hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle,
yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi.
Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo
edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan
siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te
tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien
lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!

Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin
pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".

-- Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa.
Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset
rakastavat lasta isän tähden.

Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut
kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:

-- Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua...

Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen
käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi
torjuen kätensä:

-- Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?

-- Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti
heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti.
Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni
eteen.

Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen
taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:

-- Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne
ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi
suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?

-- Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. -- Minulla on vanha täti, äitini sisar
ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.

-- Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.

-- Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet
tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te
olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.

-- Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin
saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin
hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua
vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen
nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!

-- Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa
suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!

-- En voi.

Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.

-- Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä,
suostuuko neiti, tätinne -- sitte -- jos hän suostuisi -- ei nyt, ei
nyt!

Änkyttäen hän sen puhui.

-- Pirkitta!

Tyttö torjuutui hänestä.

-- Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!

-- Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!

Kiirein askelin hän meni.

Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo
ja polveutui sen viereen.

-- Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö
meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. -- Kuule,
ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt
kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin
liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen
minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen
löytyy syy.

Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän
nauroi.

Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se
vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen
tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.




Kahdeksas luku.

Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan
ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä,
joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa
loppulauseitten miettimiseen -- jollei kaikki taas äkkiä joutuisi
epäiltävälle kannalle.


"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin
myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella
pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja
niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja
pyysi hänen lausuntoaan.

Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä
maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä
asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi
voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena,
iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui
sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt
paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt,
hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui
kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja
seurasi häntä.

Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi
nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli
kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille
puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen
naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset
silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin
epäedullisessa ympäristössä.

Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte
Helena täti istuutui nojatuoliin.

-- Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. -- Te tiedätte, miksi
minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä
siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin
käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.

Vanha herra astui esiin.

-- Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi
johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä
yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon,
että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä.
Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.

-- Palveleeko?

-- Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me
otimme hänet pienokaista hoitamaan.

-- Vai siis lapsenpiika! -- Helena täti katseli syrjästä
sisarensapoikaa. -- Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella
perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät
harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen
takertuu ilokseen oma itsekkin.

Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja
kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan
tähdättyinä, kokonaan hämillään.

-- Vai hänkö?

Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli
hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta,
se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan,
rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan
"Kitta"!

-- Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko!
Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. -- Hän
irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. --
Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat
olisivat syöneet ruuan hänen edestään.

Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.

-- Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.

-- Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva
Fischer. -- Hän on vasta maalta tullut.

-- Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen
onkaan; tai tiedättekö lapseni?

-- En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.

Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.

-- Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat,
että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi
kaunista.

Helena täti hymyili.

-- Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai
siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei
rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!

-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

-- Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että
minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä
hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki
on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta
riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos
me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois
pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme
väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri
keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni.
Näytäppäs!

Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin
tuuman päähän silmiensä tasalle.

-- Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin,
ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt
surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan
tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, -- hän ojensi hatun Pirkittaa
kohti -- ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ,
huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen
rakkaudestansa.

Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.

-- Ohoh, huudahti vanha herra. -- Arvoisa käly, sallikaa minun
haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa,
ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette
koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.

-- En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten
jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja
pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta
jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan.
Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan
tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on
tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni
syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut
kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä
tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo
kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin
voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta
puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin,
kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään,
meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me
katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni,
tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni,
mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista
huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen
välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa
tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä
lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt
loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa
vastenmieliseksi, ja ihme kyllä -- nimeni tähden. Siihen aikaan minä
kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi
kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin,
miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme
sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä
odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin.
Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni,
opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan
liikutuksen --, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä
sitä itse ulvoin joka kerta.

Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti
vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa
kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta
kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä
nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen
perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"

Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.

-- Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän
olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule
lapseni, istuudu tänne!

Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta
istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen
kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.

-- Noin, sanoi täti.

Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:

-- Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa
voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle,
etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua
kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien
nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista
Helenaa -- hän kääntyi Pirkitan puoleen -- oli nimittäin vanhaan
aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva -- jolloin tietysti on
huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku
meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa
oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja
ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan
vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat
olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, -- niinkuin heidän
suvultaan saattaa odottaa -- että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan
tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme,
kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin
heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen
kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa!
Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista
sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy!
Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki
nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen
minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse
itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että
suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut
käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.

-- Käly, käly, varoitti vanha herra, -- jos meiltä todellakin puuttuisi
kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä
vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste
siitä...

-- Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette
te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin
puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.

Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan
puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.

-- Niin, rakas lapseni, hän sanoi, -- jos minä käsken sinua viereeni
istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki
kyttyräselkäiset ovat.

-- Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, --
ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset
heittiöt?

-- Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti
sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:

-- Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.

-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

-- No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta?
Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että
te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä
ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan
kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä
nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden,
joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi
tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa
tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse
niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.

-- Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja
sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen,
antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät -- joka osoittaa, että
heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi
tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja
heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään
näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa
kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he
aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja
perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja
me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina
erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä
vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede
sen hyväksyy; ja siten se on -- kunnioitettavaa kyllä! -- vanhojen
akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.

-- Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi
Fischer vanhempi, -- mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin
oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen
vanha.

-- Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun
olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi
-- mutta jääkööt ne sikseen!

Hän kääntyi Pirkitan puoleen:

-- Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin
olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin
pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie
hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!

Pirkitta ja Leena läksivät.

Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:

-- Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?

-- Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, -- ja silloin en ajattele mitään.
Ne eivät sopisi yhteen.

Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman
sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.

Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet
syliinsä.

-- Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin
ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.

Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme
muodostivat ketjun.

-- Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, -- täti oli tänään oikein
iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte
siitä vanhasta piiasta?

-- Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo
itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta
eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus
ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla
niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää
naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän
ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta.
Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja
siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa
kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!

-- Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.

Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet
muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.

-- Voi kauhu! sanoi Iida.

Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.

Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä,
jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin
rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä,
joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli
suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa
päänkivistystä.

Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta
Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut
tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa.
Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon
sormen viittauksena.

Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi
odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän
otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.

-- Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa
sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?

-- Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja
arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin
tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että
minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on
maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä
toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö,
hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet
saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.

-- Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista
sanaa?

-- En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä
tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy
morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta,
jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa
joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.

Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja
puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.

Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt
puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti
oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty
pahaa, ja se suretti Pirkittaa.

Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.

-- Pirkitta, täti lähtee.

-- Joko?

-- Tulkaa!

Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset
kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman
vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat
yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista
eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille
siunaukseni!

Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut
vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet
takaisin puutarhaan.

Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen,
sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin
viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen
viereen.

Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän
saattoi katsella hänen silmiinsä.

-- Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko
tulla vaimokseni?

Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa
mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:

-- Minä tahdon!

Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt
vasta olisi sen hänelle antanut.

Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui
nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.

Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan
huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten
hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä
heinikolla.

Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän
näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut.
Tyttö hymyili.

-- Jotakin minä sinulta pyytäisin.

-- Mitä kultaseni? Sano!

-- Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan!
Saanko minä nyt sanoa _sinä?_ Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin
kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos
minun pitäisi sanoa _te_; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi
tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa
vain yhtä ainoaa.

-- Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä
sinulla on hänelle sanottavaa.

-- Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa
rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja
edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta,
sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni,
ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten
edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin
ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!

Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti
taitavasti hänen käsistään.

-- Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa
miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken
käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että
sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies
on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen
rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä.
Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun
rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan
vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun
aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan,
tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä
hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi
minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu!
Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota
rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi.
Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi
ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas,
_sillä_ puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä
saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä
salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään
olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin
itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen
sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi
valheellinen avioliitto.

-- Siitä pitää syntyä totisin, -- ja eikö totta, me emme siirrä
onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan
sinua äidiltä ja holhoojalta.

Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa
hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.

-- Jesus Maria, hän huudahti, -- miten minä niin saatoin unohtua
hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se,
armollinen herra! Heittäkää minut!

-- Pirkitta!

-- Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän
rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat
palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua!
Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!

Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.

-- En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.

Arasti hän karttoi hänen katsettaan.

-- Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.

-- Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.

Hän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.

-- Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että
te ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on
minun yksin kannettava.

-- Tyttö, mitä se merkitsee?

Hän katseli maahan ja änkytti:

-- Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.

-- Puhu eteenpäin, eteenpäin, -- jollet sinä kurjasti ole laskenut
leikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää
kaikki!

Hän väänteli käsiään.

-- Se ei koske minua yksin.

-- Siis toista?

Hän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte
puhui kaiuttomasti:

-- Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä
aavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.

-- Minä tahdon sen tietää. Totuus, -- vaati hän.

-- Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois
näkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.

-- No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui
karkeasti.

Tyttö katsoi häneen rukoilevasti.

-- Älkää sitä tehkö!

-- Mutta siihen asti te jäätte tänne.

-- En mistään hinnasta!

-- _Te jäätte!_

Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli
noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten
molempien riitelevän.

-- Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja
riensi sitä rauhoittamaan.

Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen
ulkomuoto -- jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta,
ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä -- kätkeä allensa sen
"välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän
ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei
ollut mahdollista, -- ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.

Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:

-- Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä,
kunnes saatte tietoja minulta.

Tyttö ravisti päätänsä.

-- Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!

Suruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.

Tyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.

-- Antakaa kätenne vahvistukseksi.

Hän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä,
kosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten
sitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.




Yhdeksäs luku.

Risto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn
keskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää
pormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.


Kun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin
asemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas
leveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika,
hämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen.
Sitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista,
ettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän
pitänyt mitään kiirettä.

Se oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä,
voimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai
hiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin
pojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään
pitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun
hän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, "jossa
tuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä
sitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa
hänet omaksensa". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin
kohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.

Risto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.

-- "Palvelee herra Fischerillä."

Hän nauroi ylenkatseellisesti.

-- Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän
asuu, niin olisipa se mies, joka -- tässä hälinässä ja sekamelskassa
-- kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä
herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät
narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset!
Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi
sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he
arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!

Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä
hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan,
jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen
höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen
hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa
ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä,
nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.

Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella,
vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen
pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa
kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö
näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen:
"niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi;
mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä
ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi
hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:

-- Jumalan terveeks Pirkitta!

Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen,
sanoi:

-- Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?

-- Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. -- Minä tulin
vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.

-- Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.

-- Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.

-- Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.

-- Pirkitta, -- poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, --
ajattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin --

-- Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.

-- Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle
rakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen
olisi tarvinnut siitä maksaa.

-- Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.

-- Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa --

Suruisana tyttö painoi alas päänsä.

-- Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon
sovittaa kaikki taas paikoilleen.

Tyttö naurahti lyhyesti.

-- Sovittaa paikoilleen, -- sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää
mitä ja millä tavalla?

-- Minä tahdon sinut naida!

Silloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja
täytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:

-- Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle
kannalle, jolla ne ovat!

Risto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi
tunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän
veti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei
häneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.

-- Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen
sinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten
tahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni
pantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei
vastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä
sinulle toimittaa.

Hän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä
alle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän
ikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.

Tarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen
kirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat
mielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki
maata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt
silmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se,
että tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.

Kun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen
ikkunan kulmaan, lausuen:

-- Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen
hyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä
en enään olisi autettavissa.

Hän astui sisään ovesta.

Risto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa
hänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:

-- Minä tunnustan kaikki!

-- Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.

Ovi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.

Poika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte
hän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa
hengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki
raivoisasti ja ohimot takoivat.

Hän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän
läpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja
hän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla.
Sieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä
lukemaan.

"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua
pakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan
sekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen,
minä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan
kai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä
sen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea,
niin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen
ystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman
mieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on
yhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle."

Voimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän
nosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin
olevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta
uhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin
Sebensdorf oli.

Hän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle.
Mutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan
piirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä,
paikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan
lähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui
ja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi
puhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen
menonsa pelästyttämänä, vaikeni.

       *       *       *       *       *

Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun
koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden
ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä
auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä
hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja
nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario
todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi:
_Hic jacet in tumulo,_ olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa
vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi:
tässä kummussa lepää..."

Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin
Mikon kanssa.

Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon
ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei
mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta
kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät
kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta
hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen
tarkoitti.

-- Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?

-- Olenhan minä, -- kyllä.

-- Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.

-- Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?

-- Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne
naimisiin menosta.

Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.

-- Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen
sitte tahtoo naida?

-- Minä itse.

-- Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää,
mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut
kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan,
kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen
kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin,
niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy,
tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin
lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?

-- Juuri häntä.

-- Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän
täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä
ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä
kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!

Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti
silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.

-- No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas
toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen
mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin
kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin
kyllin, niin ei se tunnu miksikään.

-- Minä tiedän että hän on köyhä.

-- Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy,
josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi,
että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän
muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on
yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra -- --

-- Mutta myöskin yksinkertainen.

-- Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se
mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta
vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan
punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen
myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa
ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset,
herra kulta, sopivat yhteen!

-- Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, -- niin ei teidän tarvitse
niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse
asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan
sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät,
hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin
ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että
kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai
maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia
on, että tämä ja tämä -- hän osoitti sydäntä ja päätä -- sopivat
yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi
avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa
saa tavoitella.

-- Hohhoo! nauroi pormestari, -- koreat puheet eivät pysty köyhään
kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se
toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia
ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin
kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä
mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan
tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut
ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan
olisi turhaa melua.

-- Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka
kumminkin _minulle_ on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista
-- niinkuin suvaitsitte lausua -- koreita puheitani vastaan, tai muuta
sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.

Pormestari raappi päätänsä.

-- Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo
maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä,
että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea.
No, älkää pahastuko -- tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat
sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa
tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena
miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa
siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen
miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja
siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.

-- Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?

-- Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä
yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei
kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta.
Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista
tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja,
sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan
sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa,
jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee
tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille,
niin se onkin hiililäjä... tai paljasta roskaa.

-- Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?

-- Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin
kävisi melkein niin.

-- Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä
kenellekään saata lausua ilman syytä.

-- Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.

-- Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että
teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja
arvostelemaan, onko se pätevä.

Pormestari kohottautui korkeaksi.

-- Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että
tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää
minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle
herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin
tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana
uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle
ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat
häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon
kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä
tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.

-- Mitä tämä taas merkitsee?

-- Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan,
jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä
poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä
vaimokseen.

Ilkeästi se koski Kustaviin.

-- Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.

-- Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.

-- Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.

-- Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen
siitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.

Kustavi karkasi ylös tuolilta.

-- Se ei ole mahdollista!

Hän sivalsi kädellä otsaansa.

-- Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin
olette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy
uskoa, jonka omin silmin näkee.

-- Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja
panettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja
sanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään,
saattaa minua auttaa!

-- Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?!
Minuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, --
tietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti,
että pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään,
että minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän
mielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja
koska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos
tietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!

-- Pyydän sitä.

-- Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni
Julialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että
alla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti
neuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa,
me kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään.
Silloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein
talossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä
tuli käyttää, -- niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan
tähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt
-- kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, -- vahinko, --
vahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä
joksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi
ja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään
ja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja
koko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin
kaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on
hyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin
meille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita
varten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien
puolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se
ei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle
valmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja
osoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin
emme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.

-- Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin
kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen
syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus,
ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut
mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun
tytärtäni -- me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä,
vaan koko ympäristössä, -- niin me helposti sovimme keskenämme; minä
iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle
yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä
vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä
niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä
nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä
tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin
olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne
ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä
hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä
kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä
äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä
käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty.
Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä
on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli
hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla
te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse
tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta
mutkitta ensimmäiseen huoneesen -- ja se oli Pirkitan -- ja siellä
tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä
ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan.
Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani
häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin
hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun
Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä
lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle
tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. -- No niin, siinä kaikki
mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla
tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä
mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta
puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos
minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä,
niin olemme kai selvillä.

Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:

-- Kiitän teitä herra pormestari.

-- Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus
piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.

-- Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!

-- Jumalan haltuun.

Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka
hoiperteli alas portaita.

-- Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, -- eikä yksin portaissa, vaan
muuallakin.

Sitte hän itsekseen mutisi:

-- Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli
ylimielisyys kokonaan poissa.

Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.

Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan
äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella
naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin
hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.




Kymmenes luku.

Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta
onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa,
-- tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti.
Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen
ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.


Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän
aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään
pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti
vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.

Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta,
teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin
hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.

-- Tupakoitsemattomille, sanoi hän.

Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.

-- Minä en tule tupakoimaan.

Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.

-- Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?

Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa,
hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän
naurun seurata jokaista huokausta.

Nainen aina silloin säpsähti.

-- Mutta, Jumala --! hän lausui puoliääneen.

-- Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua
anoen silmäili ympärilleen, -- pyydän näyttää, tässä riippuu ote
rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole
kielletty.

Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.

-- Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.

Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi
häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne
hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä
heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.

Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna
kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen
osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän
katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.

Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään
häntä pakoittanut vaikenemaan.

-- Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin
rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi -- ja kuitenkin --
kuitenkin! -- Hyi!

-- Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi
traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, -- niinkuin jalo
hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun
puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja
sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on
suorastaan naurettavaa -- arvotonta -- hyi!

(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se
joka puraisi -- juuri oli kala.)

-- Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen
talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä -- jumaloida häntä -- kun
hän... Oi hyi, -- hy -- i!

Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.

-- Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä
ihaelemme ja pidämme suurina -- ylevinä -- niin, siitä syystä, että
enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien
tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen
tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan -- äh --
näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista
pojista osannut, -- siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei
tunteemme ollut mukana, -- näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä,
sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja
sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta -- vierimään kuin
vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla
mitalla. -- Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät -- Messalinat
-- ne -- ne -- kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut
osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat
edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat,
hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!

Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa?
Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita
petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos
ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!

Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?

Oi varmaankin, -- tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin
sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva
kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta,
jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen -- ja
sellaisena on nainen. Äh!

(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)

-- Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi.
Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa
tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain
synnytätte! Hyi -- hy--i!

-- Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, -- älkää toki yhtä mittaa
syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!

Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti
eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin
älykkäiksi.

Hetken kuluttua hän taas alkoi:

-- Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi
käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä
ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen
olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut
parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja
eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista
kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse
ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta
jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän
jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut
niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler
nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten
olisi...? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se
ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, -- hän
otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä -- niin minä voin
saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen
nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan,
kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän
maailmassa.

Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä
kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja
siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi
kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti
sangen hyvänvoivalta.

Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi
häntä laajaa liiviänsä vastaan.

-- Minä tulen, sanoi Kustavi, -- omin silmin näkemään onneasi.

-- Hyvä, sanoi Körbler.

Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan
ympärilleen huoneessa.

-- Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!

-- Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte
onni. Siihen me siis joudumme.

-- Onniko? kysyi paksu herra. -- Mitä onnea sinä tarkoitat?

-- No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te
toki onnelliset?

-- Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.

-- Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.

-- Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti
sinut esittää rouvalleni.

Körbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen
toiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä,
lampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä
lienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.

Kustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään
hänen edessään.

-- Serafiina, sanoi Körbler, -- esittelen tässä sinulle sekä
persoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.

Nainen hymyili ilkeästi.

-- Jo minä sen herran tunnen.

-- Joko tunnet?

-- Kyllä, sanoi Kustavi, -- sattumalta minä jouduin armollisen rouvan
kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.

-- Oi, puhui pieni nainen, -- eihän se ollut mitään, eihän sitä
löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä
vaan tein tilaa.

Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.

-- Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.

-- Sinäkö? nauroi Körbler. -- No, no, en minä sitä nyt usko niin
vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo
sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?

-- Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin
hän tahtoo olla.

Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä
vastassa.

-- Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.

Sitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:

-- Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!

-- Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.

-- Minä olin kerran --

-- Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, -- Fischer on
kadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten
hyvin minä hänet tunnen.

-- Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, -- sinä minut tunnet.

Hän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.

Ilkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan
kankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä "aarre" ja
"sydänkäpy" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja
vierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän
illalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen
rinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan,
kateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte
rauhaiseen uneen.

Toisena päivänä, -- asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun
luottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, -- jätettiin kauppatoimi
kauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki
ympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia
tarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut
särkeä kaunista kuvaa.

-- Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.

Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla
vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa
palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.

Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi
sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan
saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin
kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat
nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin,
jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.

Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti
sulkeutui vieraan suosioon.

-- Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, -- toimet vaativat miestä.

Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään
kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.

Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat
häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli
Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja
kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat
silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän
väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.

Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin
hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet
herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen
rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja
viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan
aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että
jokainen sana selvästi kuului.

-- Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui
terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.

-- No niin, sanoi Körbler, -- mutta huomaa nyt sentään se, etten minä
voi häntä ajaa pois talosta.

-- Mutta hän on niin ikävä.

-- Siksi ettei hän sinua hakkaile.

-- Olisihan se sopivaa.

-- Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies,
hän on ystäväni.

-- Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.

-- Tiedän sen minäkin.

-- Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista
turturikyyhkyiskomediiaa.

-- Onhan se. Mutta mies nyt on -- en tiedä minkätähden -- vakuutettu
siitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme
häneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?

-- Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa
ajatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.

-- Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.

-- Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa
ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine
vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään
kuolen... Mitä sinä Körbler siellä huokailet?

-- En minä ole huokaillut.

-- Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän,
arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se
tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet
ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.

-- Serafiina!

-- Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi
jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen
vastaamista?

-- Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.

-- Myönnätkö sinä siis?

-- Minä myönnän kaikki.

-- Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta
minä -- oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja
nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden
velassa kaikesta -- älä puhu! -- Kaikesta, kaikesta sinun on
kiittäminen minua!

-- Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa
soman käsityksen aviollisesta onnestamme.

-- Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän
sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä,
ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä
itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen
mielikuvituksensa häntä silittelee.

Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan
Körblerin valtasi äänekäs yskä.

-- Suu kiinni, huusi mies, -- suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä
harakka!

-- Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän
tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on _minun_
taloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!

-- Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun
nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.

-- Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan
tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja
nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen
luotasi.

-- No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin
kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.

-- Voi sinä -- sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua
nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi
uhrasin hänet!

-- Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla
painolla.

-- Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli,
äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!

-- Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle --
hänelle sen soisin!

Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:

-- Oi Adolar!

-- Ooi, Aa--doo--laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.

Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että
hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään;
joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.

-- Hiusvoiteeni! huusi Körbler. -- Oletko sinä hullu, kun heität
kalliin rasian seinään!

-- Se ei ollutkaan tarkoitukseni.

-- Vai tahdoitko sinä tähdätä minua -- aarteeni?

-- Niin -- enkelini!

Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.

-- Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.

Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui
suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin.
Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää.
Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan
harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua
niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.

Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.

-- Tähän asti, mutta ei etemmäksi!

Hän pusersi ystävänsä kättä.

-- Jos sinä -- ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, --
ehkä tänä aamuna, -- -- -- mutta olethan sinä sivistynyt mies --

-- Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, -- minä olen sivistynyt
mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja
sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä
jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että
olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi
pysyä muuttumattomana.

-- Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. -- Hyvästi!

-- Hyvästi!

Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen
heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta
ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta
ystävästään.

Hän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen
kohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä --
nyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on
hänelle selvä -- astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt
osoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun
hänen mutkansa ovat saadut ilmi!

Perille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.

-- No vihdoinkin! hän huudahti. -- Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla
on hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen
tyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon
kultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee
olemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä
päivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä
mikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka
todellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja
järki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. -- Mutta Jumalan tähden, mikä
sinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!

-- Missä hän on?

-- Puutarhassa. Lehmuksen alla.

-- Jääkää te tänne, pyydän, täti!

Päätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.

Kiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa
tuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen
lähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.

Hän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:

-- Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, -- annettavaa,
-- juokse. Noin, noin!

Kun lapsi oli kadonnut pensaitten taa, astui nuori mies ihan tytön
eteen. Käsityö sylissä hän istui, ahkerasti ommellen, silmää
kohottamatta.

-- Tässä minä olen.

Hän istuutui penkin toiseen päähän.

-- Hyvää päivää Pirkitta, kuului ikäänkuin jostakin ylhäältä.

Tyttö vaikeni.

-- Joku kävi täällä minun poissa ollessani.

-- Kyllä, hän vastasi hiljaa.

-- No?

-- Minä lähetin hänet takaisin kotiin.

-- Lähetittekö takaisin kotiin? Niin, Sebensdorfissa kuultuani...

Hän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi.
Nuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti
kysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen
kasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.

Sillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän
haki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka
yhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi
tehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi,
niin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi
pilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.

Hyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi,
vaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen
sanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan
käytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan
niistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, -- sillä
hän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:

-- Äiti!




Yhdestoista luku.

Mitä Sebensdorfissa tapahtui.


Sinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto
tullut kotiin.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari
virkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan
pilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se
heitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten
rapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä.
Seurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että
kotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa,
kiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen
mielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko
Sebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:

-- Tuo minulle lurjus!

Ja nyt hän istui odottamassa.

Silloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet;
seurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.

-- Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.

Isäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.

-- Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?

-- En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan
katseeseen. -- Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua
hakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle
suutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä
alituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.

-- Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä,
että jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit
kertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!

-- Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden
kesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.

Pormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen
askeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:

-- Nyt voit puhua.

-- No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän
minä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen
kirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen
sisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.

-- Turhia loruja! Sitä ei saattanut odottaa.

-- Saattoipas, sanon minä.

Suuttumuksen puna nousi pojan kasvoille, hän tempasi kirjeen taskustaan
ja heitti sen pöydälle.

-- Onko siellä kirjoitettuna se mitä minä pyysin sinua kirjoittamaan?
Kuinka sinä niin kirjoitit, että sinulle olisi yhdentekevää kieltääkö
vai myöntääkö hän? Arvelen, että koska asiamme ovat tällä kannalla,
se sinulle ei olisi yhdentekevää, vaan pitäisi sinun mielistyä hänen
myöntymisestänsä, ja suuttua hänen kiellostansa!

-- Sinä hulluttelija! Mitä minuun koskee koko sinun ja tytön välinen
kauppa? Älä keskellä päivää juo niin kuoliaaksi järkivähääsi, että
puhut tuollaista sekasotkoa.

-- Minä vai? Olen minä vaan niin selvä, että minä tismalleen tiedän,
mitä puhun; ja sinä tässä hulluttelet kun luulet, etten minä koko
aikana ymmärrä mistä syystä puhun, vaikka tämä jo on toinen kerta;
ihmisten edessähän sinulle tulee antaa kunnioitusta, mutta suorastaan
naurettavaa olisi, jos me, näin kahdenkesken ollen, emme puhuisi
suutamme puhtaaksi asioista, jotka toinen tietää yhtä hyvin kuin
toinenkin! Sinä tiedät hyvin, että Pirkitta on poikennut umpikadulle,
josta hän ei milloinkaan osaa pois. Hän saa sanoa mitä tahansa, häntä
ei kukaan usko; silloin kai pitäisi minun avata suuni, minua tietysti
voisitte uskoa; mutta siitä minä itseni varjelen, sillä sitte sinä voit
olla uskovinasi, että yksin avioliitto minun kanssani voisi saattaa
tytölle kunnian takaisin, ja saatat minut pakoittaa siihen. Enhän minä
sinua tarvitsisi, jos itse saattaisin sen tehdä, ja jos minä olisin
pakoittanut tytön, niin en ehkä hänestä enään välittäisi. Minun määräni
on saada hänet; sentähden sinun pitäisi pitää siitä huolta, sillä sinä
tiedät, että minä ilman avioliittoakin voin antaa hänelle kunnian
takaisin, mutta silloin häpeä lankee toisille, eikä asiaa pitäisi
pakoittaa ylimmilleen, sillä silloin minä en armahtaisi ketään teistä!

-- Juopporenttu sinä, kuka sitte sinun armahtamistasi tarvitsee?!

-- Luulenpa että teitä on useampiakin, sinä, Hüblinger ja hänen
emäntänsä.

Pormestari kävi molemmin kourin kiinni päähänsä.

-- Voi sinä verinen vapahtajani! Tätä on mahdoton sietää! Sinut
pitää ajoissa pistää hulluinhuoneeseen, ennenkuin sinä ihan joudat
äärimmillesi ja teet tuhotöitä.

-- Ai, miten olet viisas, nauroi poika, -- sinä olet ihan kaikista
viisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt
julistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini?
Mutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa
ja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä
valoisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!

-- No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen
mielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en
ymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa
tyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa!
Minä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian
takaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän
miten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.

Tällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden
sitte vajota alas.

-- Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?

-- Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!

-- Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä
samana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut
jäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää,
kun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka
se oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että
hän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin?
Kuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun
sinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna
ja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.

-- Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja
tahtoi käydä kiinni poikaan.

Poika piti ovea avoinna takanaan.

-- Älä minuun koske! huusi hän. -- Toista kertaa minä en vaikene sinun
hyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi
sitä, joka puhuu totuuden!

Hän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.

-- Luuletko sinä, jos Pirkitan ja minun välillä olisi ollut suhde,
että minä olisin pitänyt suuni kiinni ja antanut sinun lyödä ja polkea
itseäni häpeään asti, pistämättä veistä ruumiiseesi tai asettumatta
hampain kynsin puolustukseen?! Siitä syystä juuri, että tiesin itseni
rikokselliseksi, että olin tehnyt syntiä sinun lihaasi ja vertasi
vastaan, en minä saattanut korottaa kättäni vastaasi!

Ukko oli tullut kuolon kalpeaksi, hän painoi kädet ohimoilleen,
ikäänkuin voimakkaasti katkaistakseen suonten hurjan tykytyksen, ja
tuijotti harhailevin silmin poikaan.

-- Se ei ole totta, se ei voi olla totta, hän mutisi. -- Mistä se olisi
voinut häneen tarttua? Ei minusta koko elinaikanani, ei äidistä koko
hänen elinaikanaan. Kunniallisuus on aina vallinnut talossani.

-- Pelko siellä aina on vallinnut! Ihmiset sanovat, että se, se
on emäntäsi hivuttanut kuoliaaksi ja hätyyttänyt ennen aikojaan
hautausmaahan. Pelko se on tytönkin karkoittanut luotasi, ja kun ei
nainen saa rakastaa ketään likeistään, niin hän helposti hakee esineen
vieraitten joukosta, vaikkei hän itse muutoin siitä välittäisikään.
Niin, sinun tyttösi oli henttunani, eikä ainoastaan siitä päivästä
ja siitä yöstä alkaen, jolloin hemmetin kirottu peijakas sinut sinne
toi. Sinun huutaessasi ensi kertaa me olimme hiljaa ja luulimme, että
sinä kai menisit matkaasi; mutta kun me huomasimme, ettet aikonut
sitä, vaan aijoit tulla sinne ylös, silloin me olimme säikähdyksestä
menehtymäisillämme ja hiivimme Pirkitan huoneeseen. Siellä Julia sai
sanotuksi: "isä tappaa minut!" Enempää hän ei voinut puhua, eikä sitä
tarvittukaan -- olihan siinä tarpeeksi selitystä, kun hän väänteli
toverin jalkojen juuressa ja minä vavisten seisoin vieressä. Pirkitta
siinä seisoessaan ei puhunut ainoaa sanaa, hampaat vaan kuuluvasti
kalisivat vastatusten; äkkiä hän tarttui Juliaan ja työnsi hänet ulos
ovesta. En tiedä tahtoiko hän alusta alkaen ottaa kaikki niskoilleen,
sen vaan tiedän, että kun hän sitte näki ja kuuli sinun kiivastuvan,
niin hänen hyvän omantuntonsa kiivaus ja suru toverin tähden saivat
hänet jäämään sinulle vastausta vaille! Sitte jälkeenpäin, kun
mellakka jo oli liikkeellä kylässä, olisi hänen vastuksensa auttanut
sangen vähän, ja viisainta oli, että hän läksi tiehensä. Mutta jos
minä nyt, kun koko mellakka tähän saakka on seisahtunut ylimmilleen,
tarpeellisella tavalla asettaisin sen liikkeelle, niin se tulisi
sellaiseksi, että se panisi koko Sebensdorfin hämmästyksiin, etkö
usko? Nyt sinä sen tiedät ja ymmärrät, että kun ei jyryllä nostettu
herruutesi ja kunniallisuutesi kelpaa edes puun kantoa särkemään, kai
olisi parasta että tekisit minun mielikseni!

Vanhuksen kasvot olivat tulleet tulipunaisiksi, kunnes puna kokonaan
katosi, aina silmän valkuaisiin asti. Jokainen jänner vavahteli,
piirteet vääntyivät jokaisen värähdyksen vaihteessa. Hän ähkyi:

-- Nauttia vierasta, lahjoitettua kunnioitusta? -- Taloni kunnia olla
riippuvaisena kerjäläistytön säälistä ja armosta?! Olla minä hetkenä
tahansa miesrentun häväistävänä?! Voi! -- hän löi rintaansa vastaan
molemmat nyrkkinsä. -- Älköön olko enään mitään tekemistä minulla sen
miehen kanssa! tyttären täytyy sovittaa!

-- Ole järkevä, huusi poika, -- Jumalan, Jesuksen tähden, ole järkevä!
Ajattele, että se on oma lapsesi, omaa lihaasi ja vertasi, -- kaikki
voi tulla sovitetuksi! -- Julia yksin -- --

Vaikeroiden hän lankesi maahan ja koetti kietoa käsivartensa
raivostuneen miehen polvien ympäri, mutta tämä potkasi hänet
luotansa ja riensi pois. Kauhistus oli vaikuttanut pojan jäseniin,
vaivalloisesti hän nousi pystyyn. Hän laahautui alas portaat, ja kun
hän pääsi tielle, juoksi pormestari jo pitkän matkan päässä, lakitta
päin, liehuvin hiuksin, suoraa tietä Mooshofia kohti.

Kyökistä kuului iloista laulua, emäntä, askaroidessaan lieden ääressä,
lauloi. Kun askelten kopina kuului likenevän, hän vaikeni ja kohotti
katseensa: isä seisoi hänen edessään; kun hän näki hänen hurjasti
vääntyneet kasvonsa ja uhkaavat silmänsä, huusi hän:

-- Jesus, hän tietää kaikki!

Ja peitti kasvot käsillään.

-- Niin, mylvi isä, -- sinä -- --

Hän työnsi kauhean kirouksen tulemaan ja laski nyrkkinsä hänen
kurkulleen -- -- --




Kahdestoista luku.

Syy siihen, että Pirkitan äiti tuli kaupunkiin. Mitä Kustavilla ja
Pirkitalla vielä oli sanottavaa, sekä kertomuksen tekijällä kuvattavaa
-- johon tämä kertomus loppuukin.


Kun Pirkitta vielä lepäsi äitinsä sylissä, huomasi tämä äkkiä Kustavin.

-- Tämä on varmaankin isäntäsi? sanoi hän.

Sitte hän muutamia kertoja niiata nytkäytti, ja tyttö, jonka pää vielä
nojasi vanhan vaimon olkapäähän, teki ihan aiheettoman kumarruksen
jokaiselta niiaukselta.

-- Mutta mitä sinä itket, jatkoi talonpoikaisnainen, -- kun et vielä
ollenkaan tiedä mitä minä tuon?

-- Itken ilosta, äiti, kun sinä tulit juuri nyt, jolloin sinua niin
tarvitsen.

-- Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun
luonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden
lähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta
tule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.

-- Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon
mitä tahansa.

Hämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti
rupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut
Sebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja
kertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon
huutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli
vaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko
syyn langeta itselleen.

-- Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin
sydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa
toimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä
hyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä
tappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.

-- Jumalan tähden, äiti!

-- Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa!
Raivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä
se jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi
kuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen
kuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä
hänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi
ja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen
kuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja -- niinkuin hän Jumalalta
toivoo -- sovittaa hänenkin rikoksensa.

Pirkitta purskahti itkuun.

-- Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun
täytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut
pitää äitinsä elossa?!

Vanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan
isänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.

-- Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen
lapsen puoleen: -- Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan
tädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja
on hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja
toimita hyvin asiasi!

Vanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen
keskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan
puoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi
silmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut
ihan likelle häntä.

-- Miksi? kysyi hän.

-- Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!

-- Pirkitta, -- mies tarttui tytön molempiin käsiin, -- tällä kertaa,
jotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi
luoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla... Kiitos Jumalan, että se on
mennyt kuin paha uni!

-- Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen
tietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat -- ja sinä sen saisit
kuulla.

-- Suo anteeksi, että sitä uskoin!

Tyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.

-- Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.

-- Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!

-- Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!

Tyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:

-- Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies
ihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota
raukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies
luuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä
puhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi
vastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten
kalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!

-- Vielä kerran, suo anteeksi!

-- Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä
puuttuu?

-- Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi
saattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.

-- Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä,
ettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä
koko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti,
tarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku
kuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi
annettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja
sitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.

-- Kas, miten sinä osaat kiivastua!

-- Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.

-- Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni
suon sinulle.

-- Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut
kuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?

-- Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!

-- Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää
itseäsi, sinä ainoa rakastettuni, -- hän kietoi pehmeän käsivartensa
hänen kaulansa ympäri, -- tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt
enkä tule pitelemään!

Niin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä,
otti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti;
joku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli
ruskettunut, rapisi jalkojen alla.

Kustavi näki, että tyttö hiljaa itki.

-- Mikä sinun on, kysyi hän. -- Mikä?

-- Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin
haikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli
minulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.

-- Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän
onnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan
taakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta,
pystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman
onnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen
kustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää
sama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä
sokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.

Pirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.

-- Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?

Kustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi
häntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen
ja veti tytön syliinsä.

-- Kyllä, aivan ehkäisemätöntä, sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Fischer vanhemman asunnosta portaita alas astui hyvin lihava
herrasmies, vilkkaassa keskustelussa itsensä kanssa. Kuistilla hän
kohtasi yhtä hyvänvoivan olennon, kuin hän itse oli.

-- Pyydän anteeksi!

-- Vai herra Mittrowitzer!

-- Enhän erehdy, olettehan te herra Körbler? Minua suuresti ilahduttaa!

-- Minulle on erinomaisen hauskaa, sanoi maakauppias, -- että teidät
tapaan näin sattumalta. Olen tullut Wieniin asioiden tähden ja tahdoin
ensinnäkin tavata herraa, teidän kauppakumppalianne, ystäväämme
Fischeriä, ja kuulin, että hän olisi täällä talossa, vanhempiensa luona.

-- Kyllä, täällä ylhäällä.

-- Mutta sanokaa minulle hyväntahtoisesti, olen kuullut, että hän on
mennyt naimisiin?

-- Vuosi sitte.

-- Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että
talonpoikaskaunottaren kanssa?

Tällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa
"talonpoikaiskaunotar", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean
kätensä etusormella sanan "kaunotar" Körblerin nutun hihaa vastaan.

-- Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, -- epähienot piirteet,
leveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat,
ja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on
jokaisen oma makuasia.

Mittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli
käsiänsä ilmassa.

-- Sievä! -- Herttainen wieniläinen! -- Eikä tyhmä!

-- Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo
paljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa
avioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina
sukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri
saata ylpeillä tästä miniästä!

Mittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.

-- Ylpeilläkö? Parempi -- parempi, -- iloa heillä on hänestä!

-- Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan
saamme onnitella ystäväämme Fischeriä. --

-- Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!

-- Vai joko äiti?

-- -puoli, -puoli, sähisti Mittrowitzer.

-- Ai niin, anteeksi, sen ihan unohdin. Älkää muutoin ymmärtäkö asiaa
sillä tavalla, että kateudesta tai suomattomuudesta olisin lausunut
sen, mitä olen sanonut! Kaukana siitä. Sellaisissa mieskohtaisissa
asioissa vallitkoon vapaus ennen kaikkea! Fischerillä olisi oikeus
vastustaa kaikkia, vaikka asiat olisivat millä kannalla tahansa, jos
vaan nainen häntä miellyttää.

-- Miellyttääpä muitakin.

-- Miellyttävätkö muutkin? Aijai, hyvä että sanoitte. Kertokaa siitä
vähän likemmin. Fischer, ystävä raukka!

-- Olette hullu! kiivastui Mittrowitzer. -- Sanoin: hän! Enkä: häntä!

Sen lausuttuaan hän kääntyi pois ja meni vaunuillensa. Körbler seurasi
häntä viipymättä.

-- Voi, voi hullua väärinkäsitystä! koetti hän naurahtaa. Mutta
ajatteli: hänen kirottu siansaksansa! Siinä on oleminen varoillaan!
Kai hän kantaa kaiken ihan lämpimäisinä Fischerille. Kaunis juttu!
Tuollaisella möhömahalla ei ole minkäänlaista ymmärrystä!

Sitte hän siirtihe vaunun oven välitse, lausuen vielä kohteliaisuuksia,
pyytäen anteeksi ja selitellen.

       *       *       *       *       *

Kustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä
Pirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori "naisvihaaja",
jolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut
vanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa
istumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa
vieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen
ilostuvan.

Paperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät
kohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta
veti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja
käsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta
oikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä,
vaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä
kiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan
lehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen
takaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan
yhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja
luki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan
pientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän
juhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten
aarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi
uutta, -- silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.

-- Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään
osoittaen Kustavia, -- siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun
yksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan
kanssa -- Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen -- kuluu päivä
niin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee
ääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin
kuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti
kaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty,
kun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin
lakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta
lausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.

Sivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.

-- Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?

Hän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat
ilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet
yhteen päänsä yli.

-- Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, -- arvelen,
että ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan
ne numeroidut? Mutta nyt seuraa "Suudelma", Hofburg-teaatterin
näytelmävarastoon kuuluva kappale.

Hän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman
kauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.

-- Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.

-- Se täyttää koko illan.

Nauraen nuori rouva riistäytyi irti.

-- Voi isä, tänään sinä taas olet erittäin hyvällä tuulella, sanoi
vanha rouva.

-- Aina, kun näen teidät iloisina ja tapaan nuo molemmat meillä
terveinä ja tyytyväisinä. Mutta -- mutta, Kustavi, liitostasi lankee
sentään varjo minun taloni rauhaan.

-- Jumalan tähden, isä! huudahti Kustavi kiivaasti.

Hän kyllä huomasi, että vanha herra vilkasi nuoreen lukijaan, joka ei
aavistanut mitään pahaa.

-- Niin, veljesi, tuo poika tuossa tuottaa minulle paljon huolta.
Nähtyään miten sinä löysit onnen, hän luulee voivansa sen löytää
samalta tieltä, eikä enään ajattele muuta, kuin liittojen solmimista
palvelustyttöjen kanssa.

Odottamaton tapaus seurasi. Nuori "naisvihaaja" ei punastunut, hän
kohotti päänsä kirjasta ja hiukan hämillään hymyillen, sekä epäröivänä
että rohkeasti, hän sanoi:

-- Kyllä minä ihan saatan seurata vanhimman veljeni esimerkkiä.

-- Vanhemman veljesi esimerkkiäkö?

Lyöden kätensä kokoon Fischer vanhempi peräytyi pari askelta ja
tuijotti säikähtyneesti nuorinta lastansa.

-- Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle
lapsen...

Silloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja
karkasi tiehensä.

Vanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.

-- Pian on illallisaika, lausui hän, -- siis minun heti täytyy lähteä
tekemään sovintoa.

-- Vai, sanoi vanha rouva, -- että me tavallisuuden mukaan odottaisimme
kunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa
kaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne?
Ei, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.

Pirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin
myöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.

-- No Körbler, sinäkö täällä?

Tämä tarjosi hänelle kätensä.

-- Suo anteeksi, sanoi hän, -- että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella
kotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä
enemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin
tavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.

Kustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli
palannut karkurin kanssa.

-- Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. -- Mieheni
on minulle paljon teistä kertonut.

Paksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei
pieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki
sitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin
"sivistynyt nainen". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti
kokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti...

-- En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen
näkemisestä.

Hän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.

-- Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.

Kustavi hymyili vaieten.

-- Niin näettekö, jatkoi hän, -- hän jää vastausta vaille. Miten ikävä,
jos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö
herra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä
muille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä
ikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he
säästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi.
Eikö niin Kustavi?

Körbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä
pöydän yli.

-- Muoriseni, lausui hän, -- kyllä me huoleti voimme toivottaa noille
molemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59562 ***