diff options
Diffstat (limited to '59137-0.txt')
| -rw-r--r-- | 59137-0.txt | 7590 |
1 files changed, 7590 insertions, 0 deletions
diff --git a/59137-0.txt b/59137-0.txt new file mode 100644 index 0000000..9e07afa --- /dev/null +++ b/59137-0.txt @@ -0,0 +1,7590 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59137 *** + + + + + + + + + + + +JEAN-CHRISTOPHE IX + +Palava pensas + + +Kirj. + +ROMAIN ROLLAND + + + + + +Porvoossa, +WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, +1919. + + + + + + + Le diamant dur je suis, + qui ne se romp du marteau + ni du sizeau retanté. + Frape, frape, frape moy, + pour cela ne mourray. + + Come le Fenix je suis, + qui de sa mort reprant vie, + qui de sa cendre naistra. + Tue, tue, tue moy, + pour cela ne mourray + +[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet. +Lyö, lyö mua: en siitä kuole. + +Kuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa, +surmaa minut: en siitä kuole.] + + + + + + +ENSIMÄINEN OSA + + + + +Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton... + +Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin +ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä +alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat +uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään. + +Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli +joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua. +Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä +tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle +ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei +ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden +matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla; +hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli +saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt +hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse +niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö +oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle +tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli +virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi +tulla diletantti. + +"_Päästäkseen eteenpäin taiteessa_, sanoo Ibsen, _tarvitaan muuta ja +enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat +elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo, +vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja_." + +Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä +kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät +olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe, +tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan +teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia, +haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan +taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki +oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut +matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt +tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa... +Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä, +mitä voi olla... Christophe luuli joutuneensa satamaan. + + + + +Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli +Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei +voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi +hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän +oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä +olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän +olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, -- +vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän +kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. -- +Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi. + +Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan +houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa +suuttuikin. -- Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä +varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä, +ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa. + +Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman +katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä +kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein +herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se +ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan +rakastavien sydämien ystävyydessä. + +Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa, +toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse +pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian +kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta +hänen lapsensa -- inisevä vauva -- ei voinut täyttää kovin suurta sijaa +hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä. +Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä +tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta +laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy +myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää +myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri +sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut. + +Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden +ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät +liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa +itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline +oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä, +joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa +oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen +taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut. +Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti. +Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka +hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa +että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset +olivat hänelle vastenmielisiä. + +Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän +joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa. + + + + +Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman, +Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen +asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta, +ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia +työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta +ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta +nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet +kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa +olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä +-- (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen) +-- sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin +katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle +koti: se oli _pimeä kammio_, johon hänen menneisyytensä kuvat +heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin +loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka +tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat +kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe +tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin +ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat +kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen: +hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä +järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja +Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä +koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen +niitä... Mutta silloin oli jo liian myöhäistä. + +Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä +joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan +jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut +kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo +halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin +ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli +käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat; +ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan +kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa +asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet +yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin +toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja +kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja +yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin +mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo +onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin... +Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies -- (Olivier oli aivan kuulevinaan +hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein +portaissa) -- mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen, +uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli +saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen +työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli +uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut +jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä +siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän +ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät +koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä, +mitä se antoi, -- antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset +suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias, +toinen seitsen- ja kolmas kolmen, -- kaksi oli sitä paitsi jo kuollut, +-- ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet +parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet +edellisessä kuussa. + +Eräs naapurineukko kertoi: + +-- Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä, +yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän +jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä! + +Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: -- valtavan +iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat +silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli +nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa; +tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän +näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä! +Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier, +hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli: + +-- Anteeksi, pikku neiti. + +Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien +hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan +hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. -- +Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille +ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin +kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta +kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön +lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä +kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma +alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön +ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten, +pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti +Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän +tyttö, mihin se matka häntä vei? -- Olivier oli siitä varma, ja hänen +sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli +kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, -- ajatteli +noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi +kärsimyksistä pääsemistä! + +Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin +huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan +lähellä... Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä... Että +hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina! + +Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän +syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin +kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät +tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi +voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen +oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille, +tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin +kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi +olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän +kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti +kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin +taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi. +Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku +lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä +niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti, +sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa +niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta +lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja +taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri! + +Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei +hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli, +niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt +hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän +oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa +itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden +entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat +saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden +elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä +menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen +itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa +karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen +ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan +huomasi hän ne heti kaikkialla. -- Maailma oli täynnä kärsimystä. +Maailma, tämä vaivaistalo... Oi miten paljon ääretöntä tuskaa! +Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta. +Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka +eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa, +vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään, +rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma +murjoo ja jotka se unohtaa!... Julminta ei tässä ole kurjuus eikä +sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin +Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki, +niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen +huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian +verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun +Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko +ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän +kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa, +ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain +muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai +Christophen sekaannuksiinsa: + +-- Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni. + +Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja +sadatteli: + +-- Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä +surussa edistynyt. + +Olivier koetti puolustella itseään. + +-- Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun. +Silloin ei voi enää elää. + +-- Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa. + +-- Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä +siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä +elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo +pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko +luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen. + +-- Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon +kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää, +taistelemalla pahaa vastaan. + +-- Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin +rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin +lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa +ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus, +jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön +lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita, +aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä +kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä +koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen +vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa? +Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, -- ellei se +suorastaan pahennakin asiaa... Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei +ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät +velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka +tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa +itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen +hiukan puhtaampaa viiniä. -- Minun ensimäinen velvollisuuteni on +tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka +vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa! + + + + +Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä +levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan +kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä +voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen +ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän +oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin +hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset. +Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja +ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä +väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia. +Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten +pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä +tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me +olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset +tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä +muista, mitä pahaa he itse tekevät. + +Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva +Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki +itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta +pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki +ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti +hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina. +Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen: +virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin +pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua, +katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää +sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä +liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse +pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin +sielu ei voinut tyytyä olemaan. + +Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä +alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli +yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä +puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen +oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle +parhaat voimansa. + +Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison +itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian +pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä +hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka +(viisasta kyllä) -- johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua +tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo +ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen +ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa. +Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen +kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä +taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään +kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä +omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa +maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria +ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa +päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi. + +Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien +sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo +siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!... +Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti +tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha, +paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty +entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko; +eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on +säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon +erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat +vääryytensä, -- yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se +kannattaa. + +Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia +vääryyksiä vastaan, -- ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia. + +Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi +jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan +ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista +rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain +julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut +ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan. +Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan +kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että +se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin +avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja +teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi, +taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti +aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi +laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja +teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta +alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät +järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja +yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan. + +Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan +oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo +älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään. + +Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli +häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut +liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat +totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu +verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien +kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta, +niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, -- kuninkuudet Jumalan +armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten +yhdenvertaisuus, -- ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet, +jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla. +Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät +valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä +puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka +säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa +savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin +aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee +sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan +ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin +verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä +kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. -- Monet +näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia +hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin +porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet +porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita: +museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita +harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se +tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se +voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin +abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin +Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne +kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi +ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta +jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa +tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään. + +Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille +ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa, +joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan +erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin +kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä +ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se +minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään +huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina +heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden +mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se +nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. -- +Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne +luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta +ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he _voineet_ menetellä +toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin +palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin +juovuksissa..." Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja +viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät +olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini +oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui. +Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään +ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen +viininkorjuuta!... Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta +kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän +lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat +siitä humalaan. + +Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier +Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman +yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: _Deo +ignoto_: -- kansalle. + + + + +Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet +näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla +luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli +älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät +tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa +johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä +taistelemaan, -- tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin. +Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain +vaaraan. Teatteriliikutusta! + +Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman +oman edun laskelmia. -- Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten +taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan +ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen +nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat +tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua +sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan +kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi +olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean +merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He +työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin, +jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa; +eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se +inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja +asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon +heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita +porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman +tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan. +Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he +olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta +aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä +menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli +heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän +kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä. +Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki +ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja +lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin +ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen +yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui +yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu, +että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla +tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He +eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa +kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille +heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja +epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa, +ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että +se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää +jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta +ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. -- Toiset tyydyttivät tällä +järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten +hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He +nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän +luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa +nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle. +Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella +oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään +jäljelle!" -- Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita. + +Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä +raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja +miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka +hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän +teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja +tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän +ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan +meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on, +-- eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka +näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he +helpostikin, että he sen tuulen käänsivät. + +Tuuli oli jo kääntynyt. + +Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä +nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan +tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa +kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja +moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla +valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen +optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja +odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen +hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään, +niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo +kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta; +tarmokkaat vähemmistöt -- kaikenlaiset vähemmistöt -- turvautuivat +silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta +silti kohtalokasta: "_Action Françaisen_" rojalistit, Ranskan +kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac +puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan +aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan, +ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään +halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa +huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta +keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden +vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, -- joko työläisten +tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet, +kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai +vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta +demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot, +väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän +yläpuolellaan. + +Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita, +-- sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein, +mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa +eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi, +milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se +mikä tahansa. -- Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka +Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja +vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen +esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja +luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä, +levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien +etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat +olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista +järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt +heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku +pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan: +he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. -- Kaikki +he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa +auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti +kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into +kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan +johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi +makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä +menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin. +Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle, +ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa +heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi +kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä, +ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät +olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph +de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän +sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata, +pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin +mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he +kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, +he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he +olivat olleet aikoinaan kehittämässä. + +Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen +vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli +ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta. + +Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre +Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että +se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta: +suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet +kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että +vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia +Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän, +mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään +naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät +olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan. +Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle +jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan +ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin, +-- sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi +häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen +selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo +hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut +varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi, +että _siellä_ ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta +kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen +yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen +liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet +syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä +maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei +tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja +ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä +ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on +varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he +häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin +valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi +ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia. + +Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka +muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari +ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse +Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla, +kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena +avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä +kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen +saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään +enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat +ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli +vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen +kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä +itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli +tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä +yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen +äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään +mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa +vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin; +hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella +kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä +vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys +muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan +häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään +aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa +heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia +näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen +vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin +vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten +hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden +maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se +oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen +sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän +itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt. + +Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen +sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi +erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän +oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä. +Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don +Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan, +kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei +omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten +ja millä hän eli), -- vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin +vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti +vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän +tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset +pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän +pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea. +Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, -- (hänen kasvonsa +olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe +hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa +olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän +oli oikea mestari) -- oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että +häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän +uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys +ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä. +Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet +hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he +tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili +porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta, +ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?" +Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta +halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä +halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan +heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän +ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi, +joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin +miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he +moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman +nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät! +Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista +itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista, +jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi +samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten +ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen +ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi! +Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan +tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan +ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti, +mitä he ajattelevat!... "_Tunne itsesi!_"... Kuinka pystyisivät he +siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa +mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin, +ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä, +että _ihmiset_ yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden +voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon +ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit, +profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan +tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin +jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko +vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita +tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan +Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa. + +Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet +tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän +ihmetteli omaa rohkeuttaan. + +Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut +sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla +maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin, +Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin +ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia +muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä +jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä +toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus, +lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan +yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän +kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on +tulossa. + + + + +Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin +heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla +tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten +salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi +heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn +voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen +päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan +oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä +olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet. +Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän +pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja +vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan, +joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä +kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas, +ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus +pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina. +Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt +maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä +loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli? +Köyhyyskö? + +-- Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen +kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä. + +-- Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan +onnen kohtaamat. + +-- Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin +nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima +on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa +väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee +nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee +heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen, +köyhä, typerä, voitettu, -- ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa, +menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään. +Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä +sellaista... Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier! + +-- Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään. + +-- Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä +vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin +hartioihini... Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät, +eivätkä ne, jotka sitä ovat. + +Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden +haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan, +että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen. + +-- Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite, +minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier. + +-- Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta +kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka +puhuvat asioita, joita eivät tunne. + +Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan +liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta. +Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut +käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut +tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella. + +-- Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi? +sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki +ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja +minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana +päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä +silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi +koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa, +ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi +karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen. +Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan +pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä. + +Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä +olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta +säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän +tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli +jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu +Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, -- +siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen, +kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa +kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella +ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä. + +Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia. +Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä +maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä +hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä! + +-- Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, -- tai leikkiä +vallankumousajatuksilla, -- tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei +minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa +mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa +omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin +puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä, +joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja. +Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä +muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä +klassikoltanne, Corneillenne sanat: "_Minä yksin, ja se riittää_." +Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne. +Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa +väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien +heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti. + +Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata +poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin +oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista. +Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja +intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan, +kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea +oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten +kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli: + +-- Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten? + +Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti +tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden +uutuudesta tai (se on sama asia) -- arkaismista. Mutta he olivat liian +herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen +todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, -- +leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa +veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he +olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään +ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta +tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen; +taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta; +Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen +suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista. +Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen +todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se +saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita +tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? -- Ja +kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä +yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan +he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi +siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan +synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko +sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena -- tahi paremminkin +ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, -- tarjota näyttämöllä +tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön +muodostamalle yleisölle. + +Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen +vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen +puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo +luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne +vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän +elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet +hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi +uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten +monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria +kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja +teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen +tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä +vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli +itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle +ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli +niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset +tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa. + +Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo +porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia +hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä +ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää +omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä. +Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin +heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa +epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina +kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä. +Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten +kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä +huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka +uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi +pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen +rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän +oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä +kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut +häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia +herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa +erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän +vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa +ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli +jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään. + + + + +Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet +näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan +seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo +ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen +käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia. + +Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty. +Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina +vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä +samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja +ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole +muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia. + +Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota +leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät +hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous, +ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen +ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista +ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen +keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen +puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää +sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu +porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän +ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen +seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja, +vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen +työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään +rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla +mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta. +Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten +kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan +keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia +ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja +ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän +omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet +ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on +lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja +intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään. + +Sen teki Christophe. + + + + +Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet +tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä +vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä +oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket +kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat +muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä. +Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa, +vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi, +vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen +koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa +kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen +nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä +porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa +ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut, +ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli +tehnyt sen virheen -- (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen +tavallista), -- että oli nainut rakkaudesta, -- kauniin työläistytön, +jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli +synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen +elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää +tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli +salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat; +eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei +saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät +häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten, +moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat +keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman +elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja +pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän +oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun +hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta +löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka +ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna. +Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä. +Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä, +kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan +aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää +ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, -- kaikki nämä seikat olivat +lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen +ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin +monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet +lopullisesti. -- Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli +järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei +ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli +kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier +oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka +ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen +tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että +kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä +eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt +ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän +oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti +siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan. + +Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän -- mikä +oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen, +-- ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän +ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier; +hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia. +Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka +halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään +ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä +jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö +satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon +voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin. + +Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä +Casimir Joussier, -- pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen, +viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset, +laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa +pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen +mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen +kanssa sointuvaa, -- eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja +viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, -- kuin nimenomaan häneen +itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka +hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että +ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri +niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön +ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme +kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita +he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä +saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä +noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. -- Tätä hänen +persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus +hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla +lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne +oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan +pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle, +huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen +väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon +herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat +jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka +oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka +missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen +terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti +hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan +epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus +yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli +sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa +ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin +paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä, +sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen +hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä +kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia +ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä, +ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista +yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta +Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui +hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli +synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka +hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin +täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin +niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden, +jotka olivat alempia kuin hän. + +Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden +välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen +taistelu sai heidät -- vaikkakin vaikeasti -- toimimaan yhdessä, ei +se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin +kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien +välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja +lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki +pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen +halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen +kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana, +eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui +-- tulee johtumaan aina -- kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet +ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne, +jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki +ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, -- laumassa, jonka +luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin +niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille. + +Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa, +jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen, +joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa +ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa, +joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja +hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun +kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne +aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka +ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen, +silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan +pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot, +mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa +anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli +hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka +aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia +ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen +päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen +aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden +puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä +omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen +alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, -- ihastunut +sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin. +Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan, +imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se +tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden +vertainen. Ja vihaa heitä. + +Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä +Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla +pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan +tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli +tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias; +kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä, +niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier, +mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista +kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin +ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys. + +Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen, +joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin, +kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen, +kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen +heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän +keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia +päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi +vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias +-- tyttö ja poika -- jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän +kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen +jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa. + +Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän +ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen +pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut +näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he +tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket +illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä +lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa, +sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän +odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei +hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään; +hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa, +tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi +Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä +tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan +käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien +tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida +eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä +eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan +fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen +vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten +olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän +ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui +Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä +lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten +tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä +mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe, +vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti +tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän +vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi +olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen +kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei +osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin +kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan, +salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. +Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan. +Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he +epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja +että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen +puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä +ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden +katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin +kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta +olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier +Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä +vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi +älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä +ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli +kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen +ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa +kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden +vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois +kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. +Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia +taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen +yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu +seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän +pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä. +Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli +heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä +saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin +ja halu rakastaa heitä. + +Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen, +että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä +pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian +elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti, +luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle +huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät +hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä +hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän +ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli +asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin +pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän +tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että +mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään +hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi +kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien +vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen +mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden, +utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan +ajan nainen: kaikkien aikain nainen. -- Olivier, joka näki tämän +salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa +se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin +hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen +salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen. + +Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä, +seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä, +Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi +elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen +oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut +kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja +sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen +kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi +nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n +mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi +huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä +keskenään: + +-- "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin +vähästä..." + +Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut... + +-- "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme..." + +Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon +onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä. +Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika, +jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän +surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi: + +-- "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää." + +Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys. +Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas +elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta +pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja +hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi +vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista, +ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä +jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja +viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän +kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä +ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista +aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta +saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa +ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen +skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista +kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, +kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, -- +aatteita äidillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia +tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään. +Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan +sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli +optimisti. + +-- "Ei pidä olla pahalla tuulella... Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen +on kunnossa..." + +Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa. +Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat +samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen +toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta +tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli +Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui +silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. + + + + +Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta +tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä +elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja +vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin +hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen +olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä +vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut +pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja +kaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa +laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi +työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan, +joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen +teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien +tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, -- +nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan +syypää. + +Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui +tekemisiin syndikaattien kanssa, -- noiden monien heikkojen luomain +peloittavain kokoomusten, -- niin hänen voimakas individualisminsa +nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia +ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen +taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot, +alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä, +ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään +lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina +sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee +sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon +ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle +noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma +ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka +eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia +oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa +väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin +hän oli tutustunut _Saman katon alla_, eivät välittäneet näistä +taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat +liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä; +he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi. +He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin +Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän +mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he +olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan +vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan +muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään +vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman +paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat +taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta. +Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon +theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta +elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen +imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi. +Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!... Sellainen +vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi +ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier +Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia" +työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta +heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla +yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan. +Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa +ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko +imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi: + +-- En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja. + +Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien +tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä +kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä. + +Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen, +ettei hän ollut heidän joukkoaan. + +-- Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne, +olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä +päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta, +olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä +kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on +puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi. +Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime +aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he +himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole +tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan; +mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo +selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa +sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää +koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette +sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka +pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat +laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään. +Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista +kohti. + +He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että +juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa +ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija +ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin +mukavasti kuin suinkin. + +Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin, +jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään +ei inhoittanut häntä niinkuin _sabotaashi_, työn tärveleminen, +periaatteeksi otettu laiskottelu. + +-- Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan, +sanoi hän... Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt +lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne +porvareita!... Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman! +Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te +vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta. +Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston +vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn +tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai +halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, -- +huvikseen ehkä, -- tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka +heissä kuohuu, -- lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut +ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä, +porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi, +agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi... Seis, +älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat +pettureita, sanotteko?... Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ +kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa +syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka +uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä +vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin +itsensä täyteen. + +Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä +väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa +valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin +muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta +hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä, +sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui +hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma, +jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä +köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen? +Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea +etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe +ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa +enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden +epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken +häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai +hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi +taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää. +Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee +heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän +väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä +hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon +se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan +-- (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?) +-- vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan. +Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle +kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen +eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle +yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin +_Gioconda_ ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta +jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi +eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole +siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan +on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa +työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden +varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on +enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään +normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä +on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan +saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan +loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me, +työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me, +jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme +pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat +parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, -- me, jotka kuitenkin +olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan +olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne, +rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta +se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne, +joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu, +valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin +maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle +uhrataan kaikki muu hyvä, -- nimittäin lähimmäisten hyvä. -- Siitä +huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä: +"Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä +elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja +jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä." + + + + +Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea, +häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä +kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään +kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli +etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei +pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän +luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin +näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli +kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas +hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän. + +Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin +Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän +pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia. +Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä +ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain +sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen, +toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista +raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun +vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin +hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan +kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier +pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla +väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta +siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi +antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain +hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta +itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin +puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja +tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi. + +Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen +ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta +niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet +hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse +luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina +kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus +vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he +kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli +kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka +päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa +ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei +jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys +leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa; +ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät +hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä: +rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä +pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet +heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta +sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman +varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan +uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja +kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi +nainen ja raha -- (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). -- Niin +hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan +kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi -- +(Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); -- mutta +heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus +ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että +he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai +jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa, +levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää +itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä +olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen, +liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina +näkymättömään päämaaliin. + +Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen +toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan. +Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa +johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset +keskenään, -- sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla, +-- sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus +sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, -- niin +raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he +käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen +paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja +kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä +huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset +tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia +ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin +niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet +heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä +munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset +olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse. + +Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut. +Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet +olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta +samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti +heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään +tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta +tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle +ja katseli veden vyörynää. + +Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon +intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät +toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat +vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä. +Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä +sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen +muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon +pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka +olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa +loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa, +epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran +virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä +se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet +uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta +pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla, +järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen +hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema; +heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat +saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli +salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia. + +Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne +sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua +vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen +vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi +myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä +se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta +sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä +palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian +oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman +suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa... + +"_Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta +lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta +suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, +että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman +edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut, +että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi..._" + +Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa -- (olipa +se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, -- Järki tai +Järjettömyys, -- ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto +takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) -- hänen +mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia +aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se +ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita. +Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä +seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin +muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut +liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista +kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän +laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita +nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat +kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten +parhaiden luokse, -- olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai +puoluetta tahansa, -- niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää +tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän +käsissään sammu. + +Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut. + + + + +Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju, +-- laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat +likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta, +sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä +seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja +parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua, +suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa, +määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi +sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli +toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli +erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi. +Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin. +Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä +äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille +_Internatsionaalea_. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti; +silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan +kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen +kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen +pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja +toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta +se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen +nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt +häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun. + +Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen, +-- pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju +kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä; +haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen +nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja +aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla +kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet, +tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette -- taikka sanottiin häntä +La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli +poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut +Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu +kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja +Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä +yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa +kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti +kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä +kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan, +nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan +vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi +taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna +luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden +selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen +vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa, +jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut +korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta +sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja, +mutta eivät kuluneet itse koskaan. + +Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu- +ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli +karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen +kanssa, joka oli ruvennut _apachiksi_, sakilaiseksi, ja joka oli +piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin. +Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet; +hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan +kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli +sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti +poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin +oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella +ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta +hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta +mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä, +vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn. +Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat +rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua +hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka +oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin +omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että +hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä, +repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti +hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän +yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan. + +Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina +valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin +juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme +kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän +oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä +pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi +oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia +herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään +hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä +käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, -- (ne olivat +oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin +humalassa ollessaan), -- saivat pojan pään sekaisin. -- Hänen sisäinen +olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo +suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla +ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin +tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat, +lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset +muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien +nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat, +perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen +värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja +mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä. + +Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse. +Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen +pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän +ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen +sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä, +kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla +pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän +näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta. +Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita, +huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään +haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen, +joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se +joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan +sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen +rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä +päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin +aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja +ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata: +hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan +Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä +poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä +nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa +alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin +luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi... +Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei +kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta +kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy, +niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja +tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier +Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen +hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut +erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier +kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier +hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel +loukkautunut. + +Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko +Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli +valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt +tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti +saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen +eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle +eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli +oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois. +Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään +liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä +olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa +hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen +vaisto auttoi hänet näkemään -- (joskin vielä liian yksipuolisesti) +-- lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin +hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja +palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan: +haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen +vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä; +Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen, +ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja +jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä. +Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo +seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat, +herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier +alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata; +hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein +ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier +availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti +sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen +toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen. +Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin, +että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä +muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia; +eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt +Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?... Mutta usko on aina +kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka +syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa. +Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi +poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!... Olivierin ei +onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten, +jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan +kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle, +eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan, +joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu +sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä +ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin +jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta +fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja +mielenvikaisen _credon_, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka +torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui +ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä +pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän +melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne. + +Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen +sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen +mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän +luki hänelle Tolstoin _Lapsuuden muistoja_. Hän ei näyttänyt niistä +välittävän; hän sanoi: + +-- Kyllä, niin se on, se on selvä. + +Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että +kirjoitettiin moisista tavallisista asioista... + +-- Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti. + +Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille; +tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun +kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat +ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden +tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän +ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on +löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan +henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja, +mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän +karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta +siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat +häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen +paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin +hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään, +samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille +eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä +avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka +pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada +poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva +ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se +viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana +aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa. + +Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki +tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: -- +hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja +kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön +järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen +hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina +kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan +tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi +tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen +pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä +ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä +liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme +sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista, +joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä +skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti. +Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat +nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. -- Pikku Emmanuelilla olivat +kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään +perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan +kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen +rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä. +Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen +ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin +elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi +häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin, +kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan +onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat, +villit ja barbaariset runot, -- kokonainen maailma sankaruutta ja +erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät +hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa +kiihkossa. + +Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa, +varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa, +vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen +saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä +kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä +ainoana elämänsä sekuntina! -- Ruumiillisen työntekijän askare +soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan. +Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata +jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle +milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia +ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee +hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia; +säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet +liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden +parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin +niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja +porvarien muhkeihin aumoihin... + +Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika +itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi +mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi +kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ +rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi +poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli +aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa. + +Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois +muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain +ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja +kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin +jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa +pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti +rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa, +ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle +nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena. +Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät +ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä +Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina, +kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen +vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen +ylhäinen musiikki, -- koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu +ulkokuori. -- Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin +penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän +vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä +eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni. + +-- "... Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille +loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On +rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa... Minä rakastan kaikkia, kaikki +rakastavat minua... Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää +huomispäivänä!..." + +Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi +hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin +paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin, +jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, -- noiden maagillisten +kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran +piirtää uuden Vallankumouksen _Mene Thekel_. + + + + +Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias, +jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa; +näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja +kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen +kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita +merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun +suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän +sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette +ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin +käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään +ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla. +He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes +viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku +osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta +miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea +pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean +sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli +epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket +riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea +kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus; +ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan +ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa +paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri +kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä, +jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden. +Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti +täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he +kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä +oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle +kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla. +Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard. +Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat +toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa +samoin; -- (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne +pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu +heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli +sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli +merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut +kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies, +jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä +tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli +vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut +vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä +epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai +hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän +ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta +näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain +häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan +jälkeäkään jättämättä. -- Molemmat olivat he vanhoja romanttisia +lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen +nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin +kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä +koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi +Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän +veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan. +-- On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia. + +Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä +sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle, +mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen +ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa +huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään +kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi +köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän +tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan +myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, -- hyvän työn, sillä +hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän +mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu +kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi +juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista +puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja +klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä +mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen +salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta, +jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon +valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä +käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan -- +(hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin, +niin "viimeisellä hetkellä"), -- niin koetti hän kuitenkin kaikin +mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa +seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen +kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla +fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella +asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun) +seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä +hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö +enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä +hänelle kiusaa. + +Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä +touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä +hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa +taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan +kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti +pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä +kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin +kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut. +Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan +mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän +ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin +ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi +olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä, +nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi. + +Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina +sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli +ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku +Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen +villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet +auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen, +hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman +näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni +ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli +saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä +ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia, +solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan, +jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen +ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän +pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä; +rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin. +Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden +ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä +korkeimmalta runoudelta, -- tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja +välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen +käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen +huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin +pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse +luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen +moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero, +että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme, +kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään. +Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää. +Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että +he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan. +Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun; +mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki +joskus katoaa maan alle. -- Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa +käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata, +minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta +kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai +pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut +huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. -- Suutarille +oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten +kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa +leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä, +joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut +oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä +vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä +kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut +niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias +oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen +maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia. + +Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet +toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa +naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän +kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen +suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä, +ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään +ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti +tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin +auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan; +-- (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin +näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista +rumanmuotoisuutta); -- ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu +vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei +ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka +pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus. +Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle +jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta. +Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä, +ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä, +tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää +pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli +sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin +villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli +niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään +tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän +puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen +työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä +ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti +ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen, +että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista +ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi +hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi +hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle +paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän +tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen +kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista +kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä +kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin +surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina. + +Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta +ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli +yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette +puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä +koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel +sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli +kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi +kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa, +ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette +hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat +juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan +toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä +sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan +päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He +koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan +vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette +osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän +sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja +että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä +hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana +pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea, +mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi +hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja +sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä. +Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi +tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois +ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet +palaamasta. + +Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. -- Emmanuel oli ollut +työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän +pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille, +tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin +kirja, tai paremminkin sanomalehti -- (sanomalehtien kirjoituksia +hänen päänsä olikin täynnä). -- Sinä päivänä he keskustelivat +vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan +naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi: + +-- Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden +yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan. + +Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän +oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä +iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti +kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään. +Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta +jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän. + +-- Onko sinulla paha olla? Minkä tähden? + +Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa. +Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista +aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti +häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta +ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on +ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän +toki koskaan ilmaissut sitä. + +-- Sinulle on tehty pahaa? + +-- Niin... + +-- Kuka se teki? + +Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien +väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten. + +-- Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä +meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän +jälkeentulevaistemme puolesta. + +Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään? + +-- Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea +tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille +ihmisille? + +Emmanuel huokasi, ja sanoi: + +-- Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin. + +-- Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa +kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä, +ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on +näkemisen ja rakkauden arvoista. + +Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa. + +Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi: + +-- Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen +nahkaan. + +-- Eipäs ole, sinähän pääset siitä. + +-- Niin, mutta silloin on kaikki lopussa. + +-- Mistä sinä sen tiedät? + +Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän +uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit +uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier +Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä +tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan +uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen, +jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja +miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta +hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa. +Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä +tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien +aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain +vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista +lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja +puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän +sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia, +illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan +ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä +kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset +pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen +seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä. +Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen +iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista +sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus. + +On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä +ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin +suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät. +Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta +toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen. +Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan +sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä, +muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn +sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa +hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka +olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne +muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi. +Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen +ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin +köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan +kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän +varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, -- koko ulkonainen +maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen. +Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli +Rainettea, ja sanoi: + +-- Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he +hupsuja? + +Olivier hymyili: + +-- Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin +samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia +ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja +sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme +näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa. + +Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot +eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen +korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata +ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he +ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät +olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta +ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan +talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa +raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä: + +-- Rainette. + +Tyttö ei vastannut. + +-- Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä: + +-- Ilkiö! Minä vihaan sinua. + +-- Anteeksi, toisti Emmanuel. + +Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä, +levottomana, hiukan häpeissään: + +-- Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin. + +-- Onko se totta? + +-- Se on ihan totta. + +Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän +oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen. + +He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli +kaunis yö... Kivuloinen poika mutisi: + +-- Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut. + +Kuului Rainetten keveä hengitys. + +Emmanuel virkkoi: + +-- Hyvää yötä, pikku sammakko. + +Rainetten heltynyt ääni vastasi: + +-- Hyvää yötä. + +Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että +Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä, +pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä +hänen tähtensä. + + + + +Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi +piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut +syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten +asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier +karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen +väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet +toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat +tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko +yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä +harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus +upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja +hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä +edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin +aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän +yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa +valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti +saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa +periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut +oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän +innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut. +Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä. + +Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran +Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se +opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen +keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä. +Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai +asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard, +joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi +jumaloivansa Christophen musiikkia: -- (sillä diletantismi ja anarkian +henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin +joukkoon). + +-- Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle +Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä, +mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei +oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, -- ja lisäksi +saksalainen, -- kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän +on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo +ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa, +niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa +häntä. + +Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä. +Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan. + +-- Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen. +Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista +ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan +kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata... +No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa. +Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin +sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn +porvariston parissa. + +Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin +omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa +seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi +heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen +Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää +puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja +hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, -- linnunpojan viserrystä +matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi. + +Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli +hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin. +Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui +tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan. +Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä +vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä +ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään +antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies +suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa +ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen +palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin +mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita, +koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin +ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken +kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan. +Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli +pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun +tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen +pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko +Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti +tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä. + +Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli +postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni +leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. +Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin +huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli +mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja +nimiä: + +-- Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja... + +Ja hän lisäsi: + +-- Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat +Burgundia. + +-- Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier. + + -- "Burgundilainen huima, + vyöllä miekka tuima, + partaleuoin tuo + burgundilaista juo", + +vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on +sukupapereita 1200-luvulta ja... Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi +kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan +erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut +mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä +Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. +Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena +kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies +Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella +voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti +sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota +sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen +suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa +vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä +joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen +kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän +puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan +syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että +oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli +Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, +joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan +alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. +Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon +menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, +joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä. + +Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta +oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen +ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä +keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; +poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja +taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea +vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla +lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja +tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin +osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin +lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier +Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta +toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen +pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, +joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono +pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon +hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei +häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen +avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen +tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni +muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui +silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska +Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa +opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, +mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. +Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. +Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli +valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten +perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha +ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia +ääniä. + + + + +Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä +huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. -- Confédération Générale +du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] +lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä +julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen +armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan +paikkaan: vatsaan... _Feri ventrem..._ Ne nimittäin uhkasivat +suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, +tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. +Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta +liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää +oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen +vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. +Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula +hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa +yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan +kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen +vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta. + +Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei +tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen +porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo +pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan +vallankumousta. + +-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian +tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. +Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, +koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää +verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä +kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas +vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! +Verta! Surmaa!"... Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja +mustetta! Mutta montako pisaraa verta? + +-- Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko +johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, +kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville +sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin +pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota +viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi. + +Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä +suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, +Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa! + +Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon +alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen +aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus +piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot +lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon. + +Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle +joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin +heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. +Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä +seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen +väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier +loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes +halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, +joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän +oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, +nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, -- ei +sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa +lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli +sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu +sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri +maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin +jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei +missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa +ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka +pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka +puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, +puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat +tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka +valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; +mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä +tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja +kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut +eroittaa. + +Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan +kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä +vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. +Olivier kysyi häneltä: + +-- Mitä tuo oli, Christophe? + +-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä +houkutellakseni kaloja luokse. + +-- Aiotko kirjoittaa tuon? + +-- Tuon? Minkä tuon? + +-- Tuon, mitä soitit. + +-- Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää. + +-- Mutta mitä sinä silloin ajattelit? + +-- En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa. + +Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, +Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen +katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin +hellä ilme! + +-- Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi. + +-- Mikä sinulla on? kysyi Christophe. + +-- Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä +minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en +saa osaani!... + +-- Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski? + +-- Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä +kestää?... Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi... +Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen. + +-- Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin +sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin? + +-- Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan +ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa +käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä. +Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen +läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli +pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat +nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa. + +-- Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin +saanut suuren onnen. + +-- Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin +minäkin. + +-- Kyllä, sanoi Olivier. + +-- No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä? + +-- Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se +tekee sitä. + +-- Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois! + +-- Ei vielä. Sittemmin. + +Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta. +Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli +suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat +nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä, +lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään +muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei +häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän +äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa +nurkassa... Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier +Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan +itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän +istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa +kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo +runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän +oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti, +kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen +parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin +kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos +kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat +olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit, +lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen +voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se, +että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa +sitä unohdukselta!... -- Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut. +Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä +kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset +nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! -- Aurinkoa siellä ei +ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä +kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi +itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät +kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia +leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan; +ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen +unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein. + +Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin +mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle, +hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut +sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut +aivan hänen läsnäolonsa... Christophe astui huoneeseen keskellä +kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä +alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut: + +-- Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää +muista. + +-- Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen +peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et +unohda koskaan mitään. + +-- Vai niin muka! virkahti Olivier. + +-- Alota siis alusta vaan. + +-- Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan. + +-- Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin? +Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi. + +-- Mikään ei katoa, vastasi Olivier. + +Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan +pysynyt liikkumatta, -- kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen +ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut +aavistaa, mitä hän ajatteli, -- liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja +sanoi: + +-- Huomenna tulee kaunis päivä. + +-- Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes +kuunnellutkaan. + +-- Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt +kasvonsa kirkastuivat. + +-- Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle +huomenna, Emmanuel? + +-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. + + + + +Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia +kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi +olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään +lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut +joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat; +mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta, +kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli +luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään, +edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma +kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan +sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa, +siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä +vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää +sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier +häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen +stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään. +Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin +ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua +kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan, +tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille +tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt +ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea +kuulevinaan. Christophe sanoi: + +-- No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun +ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit +arvata, että olen putkassa. + +Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei +tahtonut antaa Christophen mennä yksin. + +Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia, +kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä +siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman, +maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä, +pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat +suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan +ei oltu nähty aurinkoa!... Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät +puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana +vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona +he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan. + +-- Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier. + +He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään +katsomaan lasta. + +-- No jääköön, mennään sinne tulomatkalla. + +Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia +kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja; +töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla +kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen +sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään +rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita +ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun +vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin +he olivat kiitollisia... eivät tienneet, kenelle... kaikelle, mitä oli +ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden +silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat +toisilleen ylpeinä: + +-- Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia. + +Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa... Nuoko kiltit +ihmiset!... Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi. + +Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi +epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia, +väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka +askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana. +Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia, +niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia +ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä +saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä, +Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui +poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se +liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri +milloin minnekin päin... Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista +tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään +tulkitakseen!... + +Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja +odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe, +-- omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä +aikomatta, -- huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että +sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan. +Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan, +etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään +ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat +tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien +ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja +virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja +kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin +aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja +kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet +yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen +kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon +tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot +ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa, +kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset +katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat +olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat +kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi. + +Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja +potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä +väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui +heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut +täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista +kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin +se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle +rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää, +mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän +meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa. + +Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti, +selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana +kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle +intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi +hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen +yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista +ihmisistä!... Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa; +pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän +katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa, +hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä +haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi. + +-- Christophe, pyysi hän. + +Christophe ei kuunnellut. + +-- Christophe! + +-- No mitä? + +-- Mennään pois. + +-- Pelkäätkö? sanoi Christophe. + +Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy +huulillaan. + +Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut +kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään +sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel +piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa, +katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi +jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi +Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten +hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen +silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta... Ihmekö se! -- Nythän se +oli tuleva... Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä +samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että +myöskin Christophe odotti. + +Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas. +Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli +huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui +hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille +rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon +Christophen parissa. + +Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, -- siellä +oli kultapartainen Coquard, -- hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä, +ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, -- +vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja +vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli +onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti +poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi. +Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin +tavallisesti: + +-- Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään. + +-- Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä +paisuu pian pahempaa. + +-- Mitä lorua! huudahti Christophe. + +Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä +saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot +laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun +sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät +tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä +korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen: +"Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha +tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän +tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi +henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta, +joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin, +ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea +käsipuolesta ja sanoi hänelle: + +-- Mennään Aurélien luokse. + +Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne +Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui +myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan +edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi +kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois +tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan +ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman +rääkymistä. Hän sanoi Christophelle: + +-- Minä menen kotiin. + +-- Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä. + +-- Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe. + +-- Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen. + +Ja hän astui sisälle ravintolaan. + +Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi +poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti +pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä +Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan +ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät +hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut: +hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan +työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier +Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki +järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän +huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat +häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän +huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet +hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat +naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen +pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin +hän. + +Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja +heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä +ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän +luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta +nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella +vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava +venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen +vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet +jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän +toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään +sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain +tungoksessa. + +Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi +hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden +puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn: + +-- Saanko pyytää neitiä valssiin? + +Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli +hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia: +hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se, +joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle. +Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen +parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui +miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän +ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin +leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen. +Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä +murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet +tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin +päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi; +ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän +oli kuin juovuksissa, hän ärjyi. + +Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt +verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin. +Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha +vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet +revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut +katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan, +jota oli kuukausia rakennettu _Metro_-radan tarpeeksi. Valurautaiset +häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin +heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei +mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota +ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti +suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä. + +Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa. +Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi +pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen +tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja +hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin: + +-- Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi. + +Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen +päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli +Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen. +Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli +hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta +mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet +mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin +lapsi; ja samalla hän ajatteli: + +-- Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain? + +Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli +tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt +vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten +ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili +Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena +ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja +hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui +kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut +pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet +vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä. +Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen +viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut. +Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä +tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli +viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle: + +-- Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa +barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan +nimessä, toimittakaa hänet pakoon. + +Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier +oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja +antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille: + +-- Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet +väkisin. + +-- Millä tavoin? + +-- Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa. + +-- Mutta... anteeksi, tuota noin... sanoi Canet ymmällään. + +-- Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte +parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet +menemään Sveitsiin. + +-- Siihen hän ei suostu. + +-- Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään, +että hän on jo lähtenyt. + +Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea +barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä +hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki +katukiviä, joita myöten hän hiipi, -- ennustellen kuolisiko hän vai +ei -- (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän +ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän +Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe +laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt +Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi +paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten, +ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli +häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen, +vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli +pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan +Christophen luo ja huusi: + +-- Jeannin... + +Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä, +revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja +tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois. + +-- Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse. + +-- Missä Olivier on? + +-- Täytyy paeta. + +-- Miksi, helvetissä? kysyi Christophe. + +-- Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan. + +-- Mitä minä sitten olen tehnyt? + +-- Katsokaa käsiänne? Kas se!... Teidän asianne on selvä, teitä ei +säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata. + +-- Missä Olivier? + +-- Kotona. + +-- Minä menen häntä tapaamaan. + +-- Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut +varoittamaan teitä. Paetkaa. + +-- Minne minun pitäisi sitten mennä? + +-- Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan. + +-- Entä Olivier? + +-- Ei ole aikaa lörpötellä... + +-- Minä en lähde näkemättä häntä. + +-- Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee +ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten. + +Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä +ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt +ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän +antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja +toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut +tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin +sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen +pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut +hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse +tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin, +niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen +olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon. + + + + +Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin +Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja +valoton. Oli melkein pimeä... Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa +virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen +kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä +poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!... Sitten hän +vaipui horroksen aaltoihin uudelleen... + +Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun +kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu +vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen +syvyydessä, niinkuin sammuva valo... Talo maaseutukaupungissa, +glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen +leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen +altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi... + + + + + + +TOINEN OSA + + + + +He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi. +Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten +oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin, +mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe +riensi häntä kohti... + +Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän +puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, +mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska +ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen +Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen +kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa +puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään +pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, +jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena +aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista +pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset +samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän +ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier +Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu. + +Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen +kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä +päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja +samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. +Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. +Christophe puristi heitä iloisesti kädestä. + +-- No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme +vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna. + +Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista. + +-- Hupsu-raukka! huudahti Manasse. + +He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi +Canet Manasselle: + +-- Taidettiin tässä tehdä rikos. + +Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi: + +-- Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät. + +Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys +täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän +mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan +näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti +inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että +hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän +sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; +mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei +ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella +muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli +lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä +halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet +mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen +ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, +olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän +ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!... Hänessä oli +tapahtunut täydellinen järjenpimennys!... Hän kummasteli ja häpesi sitä +nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?... +Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä +nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, +yhtä hirvittävä... Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; +mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. +Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli +Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä. + +Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö +asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa... Ei ollut ketään. Hän +meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli +jo näkevinään... Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen +hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä +ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan +Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?... Mutta siitä alkaen rupesi +odotuksen tuska ahdistamaan häntä. + +Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä +alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan +aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä +ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä... Mikään ei ilahduttanut +häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän +aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen +vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla +ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs +hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen +huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei +ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan +kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän +koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, +kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen +kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön +jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan. + +Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne +esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. +Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, +hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi: + +-- Ah, viimeinkin tulit! + +Harhanäky haihtui. + +Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen +tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken +kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat. + +Siitä asti, -- (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä +vielä mitään") -- tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli +tapahtunut. + +Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista +tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. +Se oli _se_ kirje. Christophe oli varma, että se oli _se_. Hänen +kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. +Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi. + +Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta +eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, +oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista +toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli +pelastettava, -- ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, +hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; -- nyt hänen täytyi pelastaa +itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman +maineensa tähden... j.n.e.... Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari +kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti +pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta... + +Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi +tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut +autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi +tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. +Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira +torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!..." Hän tahtoi matkustaa +takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi +täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen +Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe +oli yksinään vaunussa ja huudahteli: + +-- Se ei ole totta!... Se ei ole totta! + +Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei +kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi +toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten +virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi +liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata +edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä +yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? +Mitä toimitti mikään?... Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka +kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, +neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää +millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe +istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi +kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli +keskellä autiota maaseutua, -- vainioita, joiden reunamilla näkyi +siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe +samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja +huusi: + +-- Olivier! + +Makasi poikki tien ja nyyhkytti. + +Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet +jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä +sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! +Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus +raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla +kuollut!... + +Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin +rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni +majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. +Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä +iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa +kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. +Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää +ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi +hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki +hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden +ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin +virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. +Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi +seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan +paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä +ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin +vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen +sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla. + +-- Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi. + +-- Nouskaahan, sanoi isäntä. + +Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät +riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he +tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja +sanoi hänelle: + +-- Raja on tuolla. + +Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, +minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan +ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta +hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, +ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen +päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi +hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä +ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että +hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva +metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen +nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen +hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi +tuskineen painautua miettimään tuskaansa. + +Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi +hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja +vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan +ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua +tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä +kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich +Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan +saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä +käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, +ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, +käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt +viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan +Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle. + + + + +Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen +kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, +etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, +harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. +Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, +joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän +kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa +punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, +tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä +Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin +ympärillä kiertelivät naakat. + +Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. -- +Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen +sielussaan... Aika pitkä kuin iankaikkisuus... + +Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa +olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa +vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, +auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, +odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen +silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja +mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli +nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen +meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut +oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa +hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja +jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe +seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; +seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen +korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään. + +Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, +ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat +portaista. + +-- Missä hän on? kysyi tuttu ääni. + +Alahuoneen ovi aukesi. + +-- Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa! + +Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, +että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä +kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa +oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; +hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti +levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, +muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka +painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus +niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin +hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut +hämmästystään. + +-- Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa. + +-- Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä. + +-- Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että +teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, +Anna ja minä. + +Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka +hänet oli ottanut taloon vastaan: + +-- Vaimoni. + +Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, +vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen +tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä +Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; +Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti. + +-- Minä tulin... koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te... jos +en häiritsisi teitä liikaa... ottaisitte vastaan, päiväksi... + +Braun ei antanut hänen puhua loppuun: + +-- Päiväksi!... Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi +aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte +meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille +suuri kunnia ja onni. + +Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin +avattuun syliin. + +-- Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun... Te itkette... No, +no, mikä nyt niin on?... Anna! Anna!... Joutuin, hän pyörtyy... + +Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli +tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut. + +Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta +ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen +katsellen. + +-- Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn. + +-- Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun. + +Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. +Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys +oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen +pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa +hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin +lepoa, jättivät he hänet yksinään. + + + + +Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, +musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden +syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja +hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen +tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli +kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa +tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja +toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; +hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota +tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen +syvyyteen. -- Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa +aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä +rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. +Hän heräsi. Julmaa heräämistä. + +-- Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin +ystävä-raukkani, joka mullassa lepää... + +Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa +oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli +kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. +Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi +elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä! + + * * * * * + +Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun +Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; +ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun +karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja +jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. +Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja +sanoi: + +-- Pyytäisin... antakaa minun olla. + +Kunnon mies muutti kohta puhetapaa. + +-- Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla +rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, +kukaan ei saa puhua teille mitään. + +Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia +selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä +hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen +yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat +tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää... +Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä +siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten +elämässä, monien, monien sukupolvien, -- sellaisissa kärsimyksissä ja +toiveissa, -- joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten +keralla vaipui tyhjyyteen?... Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä +kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat +jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja +eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon +naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa +vastaan... ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen +sydämensä oli kuin pieninä muruina... + +Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään +sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä +hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella +päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes +huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät +näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot +valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe +tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat +hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli +paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, +nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, +kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön +eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan +vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti +lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas +ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti +tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa +kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan +kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei +koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään. + +Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei +aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta +mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia +kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin +Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. +Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, +seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia +liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei +hän koettanutkaan, puhua. -- Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan +lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, +ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli +suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea +syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. +Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen +jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä. + +Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen +tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. -- Mutta herääminen +oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon +onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden +lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; +ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen: + +"Minä hänet tapoin"... + +Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen +sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten +kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi +kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; +hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin +kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni. + +Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin +ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. +Christophe tarttui hänen käsivarteensa: + +-- Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten... +Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, +niin väsynyt... + +-- Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet +tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää +puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin +vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa. + +Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni +hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää +uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin +varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea +hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi +pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa. + +Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui +tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. +Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli +vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman +sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että +hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. -- +Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen +oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään +ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit +ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka +kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä +Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut +sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; +Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat +hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!... +Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden +kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka +muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui +sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin +seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se +tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli +ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä +rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien +myrsky, -- sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon +lohduton huuto..." + +Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan +toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. +Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei +ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on +edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei +hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen +elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. +Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn +rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen +elänyt? Minkä vuoksi nyt elää? + +Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, +kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo +salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen +organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat +ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee +sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme +perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä +ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän +voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat +enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne +riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen +itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden +elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa +kyllästymistä!... Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. +Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, +pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan +ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. -- +Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä +tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy +ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen +voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi +onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää +unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen. + + + + +Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne +tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile +ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. +Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa +kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään +vaienneen äänen... Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja +silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti +hävittää kaikki muistonsa. Kadota... Omassa tuskassaan tekee ihminen +muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut +enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut +olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen +eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle: + +-- "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?" +Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!... + +Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi. +Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti +kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin +vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut. + +Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä +tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia +ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä +mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja +sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä, +aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän +kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän +eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina +samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin +ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti +syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella +keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään. +Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei +laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän +hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan +juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen +puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan +yhä enemmän huvittaa Christophea. + +Christophe yritti jälleen tarttua elämään... Kuinka vaikeaa! Hän +tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!... Kun hän +aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki +hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä +tähden nousta sängystä, pukeutua?... Hän ponnisti äärimmäisiin asti +ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki +on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta +pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla. +Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen, +mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji +kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia +monet niistä ovat, joista hän ennen piti -- (niin hyvin taiteilijat +kuin muutkin ystävät). -- Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten +ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta! + +Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat +pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei +olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi. + +Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt +ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin +ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki, +säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan +taakan alta. + +Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden +muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja +porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja +viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen; +aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan +naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista +tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt +jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa +kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä +muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka +loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän +olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus. +Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein +ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan +kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!... +Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan +merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä +hän itki... + +Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen +vastasivat... Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän +viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut. +Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä +astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan +hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon +asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa, +väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran +juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa, +koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi, +tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen +kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi +täydellä voimalla. + +Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä, +ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti, +jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi +käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja +alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia +tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut +varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo +myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan. +Viimein, -- (kello oli kaksi) -- Christophe huomasi hänen väsymyksensä. +Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä. + +Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei +tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle +tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä +elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli +kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen +perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli +sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun +valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen +liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato +pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan +tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai +oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin +hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa... Se oli kuin puukonpisto +sydämeen... Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen +rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin +Beethovenin kappaletta entisellä innollaan... Yhtäkkiä hän keskeytti, +heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi: + +-- Oi ystävä... + +Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli +hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä, +kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset. +Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä +muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, -- (Christophe oli +siitä varma jo etukäteen) -- aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon +entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa +kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat +samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "_mikään saa elämään +kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta_", +niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin +alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta. +-- Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi +olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää. +Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu, +joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta +elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin +hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole +mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee +itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse +pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin +vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun +sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!... + +Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan +jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset +tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi +seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä. + +"_Todellinen tuska_, sanoo Balzac, _on näöltään tyyni ja ikäänkuin +nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se +valvoo ja kalvaa sielua._" + +Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen +hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, -- (sillä nykyään hän jo +nauroikin!) -- hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät +hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen +olemukseensa. + + + + +Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää. +Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista. +Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi +löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? -- Mutta ylpeys ei sallinut +hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei +Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin +verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen +elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle +oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä +porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä, +jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin +omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen +säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn +kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai +olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista, +taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä +tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen +oppilaittensa välillä. + +Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin +lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan +tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa. +Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen +Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään +nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä +nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään +puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän +Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut +ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella +Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja +kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut +hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin +herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe +sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin +ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta: + +-- Kuinka hän on ruma! + +Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin, +miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit, +-- silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se +väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan. +Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle; +väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut. +Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota +kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei +saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja +arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli +vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat +velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta +Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli +siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta, +kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän +hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen. +Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan +juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja +muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli +vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin +saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja +oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi +sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia, +niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän +heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan, +kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti +naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas +saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat +ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään +hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä +huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota +nauramaansa ilonsyytä kohtaan. + +Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli +tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen +kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin +työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea +antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen +sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa +soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei +pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen +sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman +tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri +korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän +kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen +tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai +vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei +voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen +loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi +järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus +näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee +sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä, +että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. -- Milloin Christophe +meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin +kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja +järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa +tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun +tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt +uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän +ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen +järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon +naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, -- "kuten kaikki naiset ovat", sanoi +hän, -- mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen +väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle +kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta +sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää +ajatellut. + +Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun +ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt +niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan +pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään, +suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan +päin. Braun oli haltioissaan... Kukapa ei tuntisi tuollaisia +innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä +laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! -- (he rakastavatkin +taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). -- +Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään +jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia +ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään +virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän +ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen +itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti +enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai +torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin +nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli +työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan, +eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa +keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt. + + + + +Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin +raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen +elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto, +joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen +synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys +palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain +lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan +kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä. + +Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada +minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui +melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden +välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän +ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä +muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä +siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin +yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään. + +Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta +myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä. +Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti +työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista, +pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta +muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria, +monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä. +Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat +perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa, +eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun +kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei +heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan +pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan, +ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä +jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin +muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän +vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei +annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli +kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet. +Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria +omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille, +yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia, +melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden +rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä +tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei +näyttänyt olevan olemassakaan, -- (vaikka se tunsikin sen hyvin, +sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan +opintomatkoja hyvinkin kauas), -- tuo porvaristo, jonka mielestä +maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa +ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi +vieraaksi, -- se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa. +Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena +yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat +näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin +muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan. +Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut +epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada +selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen, +jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne +tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti +oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin +heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat +sen hengestä vapautuneensa, -- että hekin takertuivat jälleen kiinni +kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun +muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas +pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta +ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan +ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä +kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan. +Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta +luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan. + +Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä +tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi +kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren +_Vereinin_ sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä _Vereinejä_, +joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli +kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta. +Niitä _Vereinejä_, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja, +perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä, +liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä +ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten, +laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua +varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen, +tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien +ja korporatsioonien _Vereinejä_; siellä oli niiden kansalaisten +yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa +pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama +ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin _Verein des +Vereinlosen_ (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia +porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään. + +Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja +yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa +vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet +siihen lapsuudesta asti, -- jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen +perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut +säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän +tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän +tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa. +Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas +taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa +ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin +älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan, +vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan +taisteluun sitä vastaan -- (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää +melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän +oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet +kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät +he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton +sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin +myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. -- Mutta sellaiset +tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon +päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja +tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä +rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä +virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin +vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin +kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä +sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi +samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä. + +Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska +se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se +piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin +nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin, +valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin: +heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi +se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä +peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se +kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan +päässä itsestään. + +Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän +eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli +vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää +itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa. + +Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas +piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen +kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä +nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään +paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan +huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää +muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan +katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta +kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä +pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan +rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt +se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka +hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi +pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki +kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi +leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun +suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava _a priori_ kuin +kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se +ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä, +sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, -- _heidän_ järkeensä. He eivät +voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat +järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti +luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä +asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin +he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian +puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien, +"Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen, +helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat +oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon. +Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se +todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia +sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret +moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä +juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka +oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista, +vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki +heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä +tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla. +Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja +oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina +heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa +kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja +sydämien veri kuivuu. + +Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja +tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun +kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois +ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli. + +Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei +Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja +vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat +yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden +matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti +hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs, +jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko; +hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään +hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä, +jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori +juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla +oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan +sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain +ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut, +epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan +minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä +Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe +kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki +taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli +alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin +sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää. + +Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi +juokseva virta, -- sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä +ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja. +Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat... Mutta nyt häntä +ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin +itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän +joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa +aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää +massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut +muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja, +pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan +kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy +ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia +pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta +pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät +sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä: +kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista +välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista +hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa, +yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren... + +Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen +oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia +pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä +kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui +kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka +kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti +tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta... + +Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan +kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin +ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet +seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: -- demokratia ja +aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi; +edistys ja traditsioonit; -- niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi +sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa, +luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun +päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi, +anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain +kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?... + +Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa; +se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä. +Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli +katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian +hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta +täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille +siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna +alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli +kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan +kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita +hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita +hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä +näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko +yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli +syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten +ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan +sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei +ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään +sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän +todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta, +ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää +eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat +sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä... +Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä +nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä +alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia +uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle +muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan, +joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan +muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe +uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? -- (Sillä Christophe ei lukenut +itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä +tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). -- Taide ei ole +todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten +paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?... +Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa, +tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita +tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi +elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät +itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan +kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä +tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa, +mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari: +suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se +on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa. + +Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla +kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli +piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista, +minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat... + +... _Pero non mi destar, deh! paria basso!_... + + + + +Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna +paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen +soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä +ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää, +mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita, +jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan +tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven +ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta +ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna... Töytäys ja yllätys sai nuoren +rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa, +ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat +aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, -- varmaan säikähdyksestä? Hän +mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä: + +-- Minä läksin ottamaan ruokasalista... + +Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna +sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi +pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin +tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut. + +Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen +iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona +ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla; +hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun +matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki +kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta +hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe +asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä +oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja +Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä +kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta +sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä, +ja silloin hän näki kuvastimesta... Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja +minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti +hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä +pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen, +joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja +kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä -- nuo tuntemattomat silmät, joiden +katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, -- olivat +suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä +kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin +kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti. +Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä +hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä... Ne +silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa +hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan +työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa +lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan. +Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut, +että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi +varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää. + +Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin +hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta. + +Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä _Liediä_, +jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä +puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan +alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa +tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle +lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt +ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa +yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin +ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan +ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon _Liedin_, jota hän ei +ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: -- se ihme, jonka elämä oli +varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri; +se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa +puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti, +rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen +lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten +hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea: +sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi +Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein, +ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja +leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat +huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet +ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella +nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen +pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka +saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi +ja harmooniseksi. + +Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun +onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä +puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli +häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli +häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna +huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli +"itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän +sitä oli. + + + + +Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli +vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja +työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän +huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe +häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen +porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus +tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä +katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin +päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä +hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän +ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta. + +Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti +hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit +Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen +hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki +ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi +uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun +Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi, +jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan +seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla, +sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti +kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan +harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti +avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen, +sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe +ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se +rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli +taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta, +tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä +itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan +sydäntä. + +Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt. +Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon +hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen +luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa +takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään. +Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä +ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se +juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään +niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin +tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki +seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla. +Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa +puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se +pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen +väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut +ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat +säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti +ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän +elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa +jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin. + +Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti +Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän +silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja +piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin +paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu +osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä +omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti. +Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja +raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä. +Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen, +nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet +silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin +edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan +jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle +sanomatta: + +-- Eikö tämä teihin vaikuta mitään? + +Anna vastasi: + +-- Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä +ajattelematta. + +Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen +hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna +voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia +asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat +olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi, +Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen, +ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon +iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan +ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi +häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan +mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin +elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut. + +Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena +ihmisenä. -- He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe +jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli +koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi +italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he +kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he +arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta +paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä, +jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan +yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus. +Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään, +jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he +syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman +toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan +keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä +hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen +oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja +sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi +toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin +miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin +surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin. +He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin +ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat +yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän +uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei +sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt. + +-- He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen +huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!... Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa +itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän +rakastaa ja joka häntä pettää... Silti en häntä puolusta: mutta siedän +sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista, +mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta +tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen +tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta... Ymmärrätkö +sinä sellaista, Christophe? + +-- Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon +ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä. + +Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän +päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä: + +-- Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun +rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu +häntä saisi. + +Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani +käsivartensa ristiin ja vastasi: + +-- Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?... Kuinka, onko sinullakin +tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät? + +Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi: + +-- Kun rakastaa, tahtoo hävittää?... Sepä hirvittävä tyhmyys! +Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. -- +Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään +hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä, +puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä. +Rakkaus on elämän paradiisi. + +Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään +pudistaen: + +-- Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa. + + + + +Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi... +pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata. +Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe +alkoi soittaa. + +Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä, +näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa +vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan +hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä +iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä +ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän +kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi: + +-- Tulkaa. + +Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan +epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä. + +-- Minnekä te menette? kysyi Braun. + +-- Pianon luo, vastasi Christophe. + +Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana +kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui +varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se +olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen, +valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen +hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen +laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä, +ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin: + +-- Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi: + +-- En tiedä. + +Christophe sanoi tuimasti: + +-- Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin? + +Anna vastasi: + +-- Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan. + +-- Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä. +Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita? + +-- En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään. + +-- Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne. + +He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa +kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli +ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle. +Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa. +He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja +kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja +vaikenivat tyyten, peljäten syventyä... + +Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan +salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja +laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella +päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan +sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät, +poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku +porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin +musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan. + +Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei +viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän +oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään, +lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän +olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus +tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää +vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä +sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa; +häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän +sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran +iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa +kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois +salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen +jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen +ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin, +vaipuneena synkkään rukoukseen. + +Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä +hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan +menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti; +tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä +yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein +löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan +elämänsalaisuuksiin. + +Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli +Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja +sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja +uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl +oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa, +ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja +Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja +Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun +kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä +tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin +kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan +kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa +vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia +asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka +ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa +keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän +voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin +sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut +totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, -- kaikki "oikeat" +ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa +koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, -- nousi laumalla varomatonta +nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti, +että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta +hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman +valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis +muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun; +hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan +purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan. +Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet, +ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa +oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei +ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen, +mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen, +jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan. + +Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi +edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei +suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista +ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, -- +otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen +rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa +vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa +tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten +pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen +asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta +koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan; +tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa +syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei +antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään, +sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän +tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan +ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään. +Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita +salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan _Münsterin_ +ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden +kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen, +joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot +ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan, +valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi +auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa +ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön +tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa +eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita +ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen +jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä +hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi, +että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin +paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä, +joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka +askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin +kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän +pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään +antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen +silmien edessä); -- mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja +lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta +ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden +vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei +näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi +saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi +ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän +runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän +kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi +toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli +syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä +itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän +teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä +sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se +seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään, +miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän +oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei +näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin +makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen +välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt +hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin +eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän +ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi, +kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten +ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin +esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin +tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän +ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen +valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään. + +Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli +joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu, +koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli +huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun +huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä +itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä, +jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi +suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian +ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi +kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän +huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot +näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen +tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä +ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä +keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä +muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei +puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille, +liikeharrastuksiin. + +Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli +tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan +jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi +antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen, +että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään +huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt. +Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut +häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat +olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet +toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat +he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla +oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä +hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä +hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan +ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli +katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista. +Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään, +että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai +vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati. +Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän +juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt +välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi. +Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän +juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi +sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia. + + + + +Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa +olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän +karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa +kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle +jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt +tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle. +Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten +petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän +tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä. +Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia, +että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän +ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa +selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa, +joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi +tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen +johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei +käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan. +Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä +hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja +arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen +tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he +tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla +ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi +ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki +maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa +siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada +häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili +kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi: + +-- Niin, se on omituinen... + +Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut: + +-- Nyt paistaa aurinko. + +Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta +kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin +tekosyyn saadakseen olla kotona. + +Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt +sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei +eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea +siinä, -- maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse +aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen +lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän. + +Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä +päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi +viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi +sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin, +erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin +lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan +kanssa kahden. + +Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä, +aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He +matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne +kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto +oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät +puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli +hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä +menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen +velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?... Kuka arvasi hänen +sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään; +hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä. + +He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei +kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja +säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina, +käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen +maahan. -- Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea +kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa +aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan +tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin +vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui +kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna +kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni +ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan +nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen +läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti +häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa. +Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat +kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän +katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta; +Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja, +ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että +Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi +olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle +rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän +luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi +taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea. +Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet +lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään, +iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin. +Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin, +töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi. +Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa +sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän +hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä +Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin +silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili, +voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan. + +He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa, +kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia +varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe +oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku; +Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman +ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa +hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän +avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka +kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (_Zum wilden Mann_). Ulko-oven +pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia +kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (_Im +Frühling_), toinen isänmaallinen, "_Jean-Jacques'in taistelu_"; ja +kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla +oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista +uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään +lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää +toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn +riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli +kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää +epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä +sattui. + +Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään +ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa +kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen +puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti +Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien +suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa +ja peloittavaa. -- (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat +paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli +kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä +niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden +hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen +pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa +tai muurien raoissa.) -- Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli +silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä +kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta, +haaveillen kaikenlaista... + +-- Mitä? + +-- Kaikenlaista hullua. + +-- Kertokaa. + +Anna pudisti kieltävästi päätänsä. + +-- Miksi ette kerro? + +Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi: + +-- Ja päivälläkin, keskellä työtä. + +Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti: + +-- Aivan hullua, sellaista, pahaa. + +Christophe sutkautti leikillisesti: + +-- Teitä ei siis pelottanut? + +-- Mikä? + +-- Että joutuisitte kadotukseen? + +Annan kasvot jäykistyivät. + +-- Ei saa puhua sellaista, sanoi hän. + +Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista +voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme +muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan +-- (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet +aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). -- +Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan, +joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa +nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut +karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän +maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään; +lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä +leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt +hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli +epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan +nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia +urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi +ruumistaan milloin milläkin merkillisellä. + +-- Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!... + +-- Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen +huoneessani yksin. + +-- Kuinka? Vieläkö nytkin siis? + +Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe +innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran +ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe +suuttui. + +-- No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna. + +-- Eikö teillä ole sydäntä? + +-- En tiedä siitä mitään. + +-- Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin? + +-- Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä: +uskotteko te, että eläimilläkin on sielu? + +-- Kyllä, sen minä uskon. + +-- Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen... +Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä +elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti. + +Christophe purskahti nauruun. + +-- Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.) +Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin +esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin +niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan +tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin. +Ettekö ymmärrä sellaista? + +-- Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin +olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa? + +-- Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä +muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin +lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni! + +-- Itsellenne? + +-- Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon +kämmeneen. + +-- Minkätähden? + +-- En minkään. + +(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita +itsensä.) + +-- Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna. + +-- Mitä te sillä? + +-- Antakaa nyt. + +Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi +huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä +toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman +mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä +vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä +kokoutui, kaikki oli kadonnut. + +He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa +yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan, +sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään, +kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten +suloista!... Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen +pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää +milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä. +Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut +häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko +uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet. +Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat +toisilleen tornista torniin... Christophe istui melkoisen lähellä Annaa +ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu +oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe +ajatteli: + +-- "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi." + +-- "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää +pelkää; en pelkää Häntä... Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän +minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!... Nyt saan +hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini. +Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon +onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä +olet minusta tehnyt?..." + +Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna +ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että +kaikki oli hyvin. + +Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän +aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe +nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa. +Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan +huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan +Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen +arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan +johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi +luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja +Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan +niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät +tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet. + +Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta +sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset +torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta; +yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä +haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien +risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi +pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro, +hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman +liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon +kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä, +ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet +lintujen nokilta ja pakkaselta. + +Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia +ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset, +paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet +kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset +ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein, +hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen +lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin +ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan +välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen. +Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan +tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan. +Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta. +Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen +olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä +nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita +vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun +tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia +katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi +vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä +nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen; +hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä +ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan +takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja; +hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään, +kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin +hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen +soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan +perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä +yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen +huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa +olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen +valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi +joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi +kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat +irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut +kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta +eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja +liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut +häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa +alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea. +Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat, +tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He +seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät +hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti +niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta, +ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille +kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä. + +He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla, +halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla. +Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja +vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja +yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen +käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti +ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle. +Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa. +Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama +tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen +Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan +silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja +avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois, +eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli +ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä +hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja +kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa, +ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti, +päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain, +että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei +syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan +kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä +suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät +junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti +kotiin. + + + + +Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat +Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille. +Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului +näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa. +Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut +mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus +todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle. +Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma +oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja +märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta. + +He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus +kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe +luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän +nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä; +lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan +kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat; +turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina +ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa +jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen +raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi +Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno +väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa +monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia +lähestyvä vaara. + +Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen +edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän +koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät +hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta. +Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen +helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän +huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan, +että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti +Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka +Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa +Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä +variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni +tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti +heitä kotkan kynsissään korkeuksiin... + +Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen +jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset +sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät +voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen +järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia. +Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä +kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset +aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa +olevansa alaston. -- Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan +kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja +petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii +intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee, +kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat +rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa... + +Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista... Anna oli laulaessaan +nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet +enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä -- vain +silmänräpäys -- Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi +kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen +suussaan hänen hengityksensä... + +Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi +liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat +kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli +kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen; +melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe, +joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi +myöskin omaan kamariinsa. + +Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla, +hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan +ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut +olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei +rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe +ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei +voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki. +Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin +seinät heikosti häämöttämään... Kuului tuskin huomattava askelten +rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen +kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen +permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina +läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä +odotettiin... Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan... +Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa. +Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten. +Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se +läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi. +Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä; +ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän +seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että +heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät +löytäneet pimeässä... Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat +toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti... + +Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi +kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta, +ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin. +Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein +kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten +tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan +koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa, +uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä +tavoin viettänyt! + +Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti +suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin +avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat +taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen +mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka +jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä +uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa +naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa +eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen +suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta, +ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä. +Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen +raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa +tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen +silmissään... Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä +samalla kauhistuksella! -- Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki +sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana +ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan, +auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut +loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että +hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä +hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa! +Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän +ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut... Ei +rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana +"rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka +häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta, +se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus... Hänen yönsä meni siinä +sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän +oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen. + +Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä +mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan +luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli +liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä +mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään +oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen +hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän +tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan. + +Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko +päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä +Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät +saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla +varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan. +Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä +ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen +liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe +toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa; +mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen +huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään; +hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän +kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan +hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut +heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö +käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan +päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi +katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen +tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan +huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli +vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului +lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin +torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut +tuskasta huutaa. + +Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille. +Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa: + +-- Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet? + +Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet +itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea +vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän +horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois. +He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa... + +Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä. +Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään, +yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut +kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen +puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen +suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi +häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne +hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset +haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot +pitkin heidän ruumistaan... + +Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä. + +Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan +käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. +Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä +hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua +Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän +kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, +kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. +Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi +oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki +oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin +hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, +ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta: + +-- Ole vaiti!... Raukka, etkö näe, että minä kärsin!... Minä en tahdo, +että puhut. Jätä minut rauhaan! + +Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon +ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset +kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet +irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. +Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään +runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, +he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman +kärsimyksensä. + +Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle. +Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan: +Anna oli pyörtynyt. + +Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut +matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna +pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan +ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana +hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli +irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti +olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä +yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä +joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä +kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä +käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen +vihollisensa, -- vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna +lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on +pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana +muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen +olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, +katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä +moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen _täytyi_ +kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, +otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea +vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli +hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut +sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin +enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei +valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti +kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka +taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti +kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin +sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman +hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan +ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin +puhutteli hän miestään. + +Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi +itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, +souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta. + +Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu +välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin, +Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset +voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän +mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten +intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi +liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee +kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa +täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä +voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä, +se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa... -- Ja sitäpaitsi on +ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden +kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen +ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän +kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada +painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen +helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään... Hän ei uskonut, että +intohimot ovat voittamaton kohtalo, -- ei uskonut tuohon romantikkojen +tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun, +tahtonsa voimaan... Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut +enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain +kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen +ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä, +tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa +päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja +hän huusi tuulelle: + +-- Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot? + +Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?... Miksi +rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa +vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei +hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa +paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä? +--"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." -- Niin, niin, mutta +täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään. +Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus? + +Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia, +demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka +ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta +vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri +kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin +pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan +yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin +demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista +hävityksen vimmaa? -- Intohimo on peto. + +Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään? +-- Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla +Neptunusta, aaltojen jumalaa. + + + + +Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan +kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan. + +Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi +matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä +toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa +kumpikin huoneensa oven lukkoon. -- Mutta se oli kuitenkin heitä +voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän +tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi +hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi +poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska +voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa +vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti +tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi: + +-- Minä olen onneton; tahtoisin kuolla... + +Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa: +Anna sysäsi hänet luotaan: + +-- Minä vihaan teitä!... Miksi te tulitte? + +Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle +reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi +heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi +raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. +Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen +hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi +kätensä hänen kaulaansa: + +-- Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni... + +Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan. + +-- Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi: + +-- Antakaamme anteeksi itsellemme. + +Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt +tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, +hän virkkoi: + +-- Minä olen mennyttä... Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut... Mitä +minä voin Häntä vastaan? + +Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä +enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki +Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa. +Christophe supisi: + +-- Tulee päivä. + +Anna ei liikahtanutkaan. + +Christophe jatkoi: + +-- Tulkoon. Mitäpä siitä? + +Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt +ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. +Värittömällä äänellä hän sanoi: + +-- Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta. + +-- Anna! huudahti hän. + +Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan. + +-- Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!... Ei häntä!... Hän on +parhain meistä... + +Anna myönsi: + +-- Ei häntä. Niin kyllä. + +He katsoivat toisiinsa. + +Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa +pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he +koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, +ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä +eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat +erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä +kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon. + +Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi +heitä; he olivat toisilleen pyhiä. + +Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat +itselleen: "Huomenna, huomenna..." Ja siitä huomisesta käänsivät he +aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; +hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä +hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja +typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän +ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota +seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi +kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän +ympärillään. + +Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden +kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää +sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi +keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä +Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon +miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!... Inhottavinta +ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi +ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi +saamaan tietää... Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä +hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa +edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!... Millaisin silmin hän +katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa +kestää hänen syyttävää katsettaan. -- Ja olihan selvää, että Braun +saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo +nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin +viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia +tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli +jotakin pakotettua. -- Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; +Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy +siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella +vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja +tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli +vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa +pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät +sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa +katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui +Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa: + +-- Christophe!... sanoi hän. + +Christophe katsahti järkkyneenä häneen. + +-- Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), -- tiedätkö, mikä +hänellä on? + +Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut. +Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli: + +-- Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun... Christophe oli +suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. +Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui +itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, +hän soperteli, sanoi puuskaisemalla: + +-- Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena: + +-- En tiedä. + +Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä +tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on +tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen +silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei +jaksa kuulla totuutta!... + +-- Hyvä, hyvä, kiitoksia vain... sanoi Braun. + +Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä +häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa +Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois. + +Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän +juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä +oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi: + +-- No, tietäköön sitten! Mitä siitä? + +-- Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää. +Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä. + +Anna vihastui: + +-- Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön +hänkin. + +He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna +rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli +enemmän hänen miestään kuin häntä. + +Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa +elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, +niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän +välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut +saatava mitään tietää. + +Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä +paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään +kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna +kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, +joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että +aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta +hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti +taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista +lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt. + +Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi +piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän +salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä +hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä. + + + + +Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä +näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi +kumminkin kaupunkilaisten kuuluville. + +Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa +elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan +kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta +ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", +ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien +kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; +teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei +ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä +tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, +mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä +milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen +silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, +vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman +sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on +mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. +Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. +Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa +asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella +yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, +vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen +näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen +alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan. + +Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin +epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen +läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, +että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. -- Mutta sen ensimäisen +sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin +tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei +ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin +suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli +jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään +todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi +Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen +kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: +toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen +innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, +hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä +hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut -- (niin +kömpelön sukkelia he olivat) -- siihen, että hän oli ollut kahtena +pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, +puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja +myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät +he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli +pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän +kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet +teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, +miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen +liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi. + +Joku päivä sen jälkeen, -- (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), +-- tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: +kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän +rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko +totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, +kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita +hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski +hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se +viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi +tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun +aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä +huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen +uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin +pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi +paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, +sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. -- Nuo +vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin +vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen +kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, +joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä +suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin +puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän +tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta +suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten +ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista +mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain +teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat +lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja +odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin +näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin +kissa hiiriä. + +Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, -- ehkäpä olisi tuollainen +raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan +vaaraa, -- ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa +farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän +saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen +pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän +hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; +jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi +hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä +kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta +kestää. + +Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai +purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit. + +Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, +joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden +luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki +se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä +oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen +ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; +missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut +häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja +lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut +korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka +moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi +siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia +olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. +Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, +salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan +asuvat pahansuovat vaistot, -- kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille +oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä +juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön +silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain +katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä +tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt +jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan +rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin +oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. +Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti +tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa +nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. +Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan +joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä +valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, -- tällainen raisu vapaus +oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen +ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei +mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava +yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että +se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä +järkkymättä säilyi. + +Anna eli sen pelon vallassa, -- muuten melkoisen aiheettomasti. +Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian +vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen +kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan +yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset +olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, +että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia +järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä +rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset +löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa +voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka +ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti +riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen +häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että +erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko +seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden... +Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen +tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada +selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi +kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin +metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa +saarrettuna. + +Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä +oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta +ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: +naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, +silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; +silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä +oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän +mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän +sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. +Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen +kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta +kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui +vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen +niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina +hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa +lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: +oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana +kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli +mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan +naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän +siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja +tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet. + +Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin +ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, +ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin +seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli +pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain +hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti +pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti +permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko +käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa +tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan +Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, +keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat +eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. +Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! -- Anna oli juonesta +aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen +halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei +puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; +mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, +ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli +sen ylitse. -- Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, +oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, +niinkuin aina. + +Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin +teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin +seisovan _Gottesdienstin_ (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, +yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu +jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli +ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin +kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja +vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki +juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; +he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa +lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. +He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. -- Viime aikoina oli +Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon +kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, +näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin +ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta +ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa +liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään +nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan +hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti +seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. +Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka +sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti +hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin +puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen +kuunnella salaa heitä. + +Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan +tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä +sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden +jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; +ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän +oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät +silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat +tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. +Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja +selitti: + +-- Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi. + +Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut +kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, +ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen +ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä +piilosta, käytävän kulmasta -- (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen +täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). +-- Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista +kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin +suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen +korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden +kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan +varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän +erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä +hän nyt oli pari viikkoa ollut, -- ajatellen yhtä mittaa vain julkista +häväistystä, -- piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, +hän piti sitä aivan varmana. + +Silloin hän teki lopullisen päätöksensä. + + + + +Saman päivän iltana -- (oli piinaviikon keskiviikko), -- tultiin +Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin +päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei +mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän +yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli +päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. +Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli: + +-- Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä +on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian. + +Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin +hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen +säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja +liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen. + +Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut +olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi +siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä +loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa +sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän +olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt +käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti +selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän +ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä +surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä +vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se +ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken +surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut +parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä +kerran lähteä kaupungista pois, -- nähdäkseen, oliko hänellä voimaa +elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, +jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei +jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua +tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään +tietämättä. + +Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan +huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän +lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön +pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, +keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen +vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä +jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin +edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet +siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä +menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän +saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin +ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva +voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää +tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea +salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä +näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, +päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa +raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi +ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, +ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma +uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa +aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa +salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti. + +Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen +täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli +Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei +kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi +hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän +koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska +valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea +vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven +raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. +Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, +että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä... +Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa +vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi +välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen +verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään +ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, +toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei +auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. +Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko +ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo +työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua +ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt +pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi +saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen +saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän +katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit +saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä +paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa +kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan +lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty +rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän +kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan... Viimeinen ruuvi lähti pois. +Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi +Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma +läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä +sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten +ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat +niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei +ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa +pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet +syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan: + +-- Menkää pois!... Oih, mitä te teitte. + +Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli +vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän +nyyhkytteli: + +-- Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä +hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja +tuimin sanoin: + +-- Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua! + +-- Sinua! matki Anna katkerasti. + +Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin: + +-- Sinä tahdot elää! + +Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään. + +-- Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon. + +-- Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan. + +Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille: +silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin +alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi +armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista +saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään; +hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna +hänelle itsepintaisen vihaisesti: + +-- Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan +epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen? + +-- Elät, vastasi Christophe. + +-- Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta! +Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään! + +Christophe kysyi: + +-- Onko vielä jotain uutta? + +Anna kohautti olkapäitään: + +-- Kuulehan. + +Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän +oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun, +äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti +karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa +oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon. +Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa +kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut +aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän +ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi +ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän +sanoi: + +-- Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta? + +Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut +vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin +kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina: +hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään +puristellen: + +-- Minä ne tapan. + +-- Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena. + +Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa +salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen +punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui +ristiriitaisuutta. + +-- Raukat! huudahti hän masentuneena. + +Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan +ruumista vastaan. -- He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että +sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa +edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä +jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla, +joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet. + +Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen +yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä +äänellä: + +-- Sytyttäkää kynttilä. + +Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan, +käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe +sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan +jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi. + +-- Christophe! sanoi hän. + +Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme. + +-- Anna! vastasi Christophe. + +-- Mitä nyt teemme? + +Christophe katsoi häneen ja vastasi: + +-- Kuolemme. + +Annalta pääsi ilonhuuto: + +-- Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?... Minun ei tarvitse mennä +yksin! + +Anna sulki Christophen syliinsä. + +-- Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut? + +Anna vastasi matalalla äänellä: + +-- Luulin. + +Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä. + +Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin: + +-- Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen +laatikko. + +Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin. +Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut +koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi +löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta +kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi: + +-- Etkö tahdo enää? + +Anna käännähti vilkkaasti: + +-- Tahdon minä... Nopeasti! + +Hän ajatteli: + +-- Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin +tai myöhemmin, se on sama asia. + +Christophe latasi kömpelösti revolverin. + +-- Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen +kuolevan. + +Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi: + +-- Minä ensin. + +He katsoivat toisiinsa vielä kerran... Oi, tuolla hetkellä, jolloin +heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin +loitolla toisistaan!... Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan: + +-- Mitä minä teen? Mitä minä teen? + +Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys +tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä; +hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä, +hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi +kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois... + +Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan +käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut: + +-- Ei! Ei! Minä en tahdo. + +Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja +niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa, +hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään, +ettei hän jaksaisi mitään... Ah, yhdentekevää, kun kerran niin... + +Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa +omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin +Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi, +varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen +kosketuksen kädessään... Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan +kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa +oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki +mielessään: + +-- Täytyy... + +Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin +kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi +paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun. +Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä. +Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen +kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä... + +Kauheita sekunteja... Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa +päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos +hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe +ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui... Sitten kuuli +hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös. +Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli +pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti: + +-- Christophe!... Se ei lauennut... + +Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että +oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna +pilaantunut ilmasta. -- Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria. + +-- Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski: + +-- Patruunat! + +Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen +revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja +vetäisi. + +-- Revolveri petti jälleen. + +Anna heitti sen käsistään lattialle. + +-- Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. _Hän_ ei tahdo antaa +minun kuolla. + +Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi +lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein +hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään +asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät +ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän +oli kuin kuollut. + +Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn +lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä +kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla. + + + + +Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä. +Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän +ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei +Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa +oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi +kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut +toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan +hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa, +eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen +hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun +ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei +Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun +koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi +kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä +hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten +vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä +levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän +velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa. + +Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut +miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan +seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan +juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne +tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä +ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän +rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän +tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä. +Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista +kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään +jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon +ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli +Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin +riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan. +Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten +seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän +rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse. +Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja +epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä: + +-- Rakas Anna, mitä sinä tahdot? + +Anna vastasi tuimalla äänellä: + +-- Mene noutamaan hänet. + +-- Kenet! kysyi Braun, + +Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä +nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi: + +-- Oi hyvä Jumala! Unohtaa!... + +Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun +valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä +antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen, +kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen. + +Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta +pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti +hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun +kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi: + +-- Menen kirkkoon. + +Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut +sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta +istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen +vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi +selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna +hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän +veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus +näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi +koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista, +vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan. +Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei +tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti +muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän +sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli +kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä +monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna +jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin +Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi +siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen +Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla +tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan +lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli. + +Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian +rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi +Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua +lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli +silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan +hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu. + +Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi +levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena. +Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään +koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen +tunnustamaan kaiken Braunille. -- Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä +täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään +sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan +häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän +kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa. + +Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe +heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna, +joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen, +hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin +vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen +hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta +Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen +kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta. +Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan +tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista, +rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan: + +-- Tuo on työtäni... + +Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa +silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman +painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli: + +-- Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi +ja hurmaa. + +Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan +naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen +valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin, +ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä +Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan +liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän +tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi, +-- maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka +hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen: + +-- Hänet on pelastettava minulta!... + +Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon +papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön, +otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan +lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään. +Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän +puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä +kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että +joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti +Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi, +että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään +kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi +jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan +hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän +muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle +Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä +ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin, +mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla. +Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin. +Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa +olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen +ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn, +kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän +ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän +pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön +pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa +tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa +kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi +hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe +vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät +häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo +silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä +päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä, +että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä, +että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe +pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan +aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs +heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan +pitkin kaupunkia, -- eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen +kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen +parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla. + +Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain +tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna... Anna... Hän muisteli +alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen +päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi +hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa +mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista +syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset +rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun +Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen +ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi +raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti +unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät +voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin +tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe +näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot +kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla +muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi +tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi, +ettei hän jaksanut sitä sietää. + +Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi +hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan +kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin +talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli +Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse, +hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän +oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta +kuulsi yölampun himmeä valo, -- Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän +kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän +nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään, +katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi +tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän, +kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan, +pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi +sen ylitse, ja pakeni. + +Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana +päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen +piiriin. -- Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan, +unohtaa, unohtaa!... + + + + + -- "E però leva su, vinci l'ambascia + con l'animo che vince ogni battaglia, + se col suo grave corpo non s'accascia." + + Leva'mi allor, mostrandomi fornito + meglio di lena ch'io non mi sentia; + e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito." + + _Dante_: Helvetti, XXIV. + + +Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua? +Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun. +Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen +koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit, +tallettaa tulen, jonka minuun sytytit... Herra, Herra, sinä tahdot +hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut +sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi +kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla +ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla +elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat +yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa +yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme +kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden +olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin +lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit. +Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni; +sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei +ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo +suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken... +Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa! +Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut, +luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu... Oi, jos olisin kuollut! +Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut +maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä +rukoilen armoa... Lopeta minut! + + + + +Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut. + +Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon. +Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä. +Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä, +laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä; +kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä +kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset +pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut. +Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen +alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea. +Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän, +alkoi se taas. + +Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut +sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet +henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät +kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen +valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä +ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä, +hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana +tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä, +keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein +äänin. + +Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja +samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli +ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet +hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu +intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä +raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät +intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot +Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä +saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden +kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään +hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat +aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, +eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, +kaikki oli tapettu. + +Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen +valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!... Luoda! Hän tahtoi... +Hän ei sitä voinut enää. + +Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän +oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien +yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina +oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan, +seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä +aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa +neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä +syystä harkitsevampi, ystäväänsä: + +-- Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski. +Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä; +hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu. +Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen +työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät +taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on +tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia -- (ja niitähän tulee aina) +-- estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä +tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se +juuri on minut pelastanut. + +Mutta Christophe nauroi ja vastasi: + +-- Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta +elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu. + +Olivier kohautti olkapäitään: + +-- Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset +voivat liian hyvin. + +Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei +Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli +muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina, +sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää +ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät +hänen kaikki ajatuksensa. -- Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse, +kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt +siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut. +Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista +kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi +tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista +liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset +syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena, +ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla +kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet +mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon +ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen +kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän +kirkkauteen. + +Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla. +Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia +vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän +luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja +soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat +hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas +tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut. + +Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon +siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, -- -- eikä joka päivä +sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt +ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs, +juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe +vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän +iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä +lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle. +Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt +ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai +hän pari tuntia huonoa unta. + +Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha +bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen +polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen +istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. +Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä +levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen +ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän: + +-- Mene pois!... Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele! + +Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten +silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä +vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan. + +Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt +hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut +hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen +taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja +tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo +siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut +eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän +inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi +olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan +selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä +syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: +hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. +Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin +kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta +julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen +sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä +sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä +kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, +tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! +Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen +ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden +määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa. + +Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen +sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä +varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi +suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain +kustannuksella... Hän ei maailmaa ollut luonut... Ei pidä sellaista +ajatella... + +Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, +täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier +Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman +tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. +Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa +voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi +koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin +hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä +ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, +sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; +ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta: + +-- Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin +pahoja? + +Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään +näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, -- ahtaaseen, +lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää +vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää +valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine +silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; +-- ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen +sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, +ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; +-- ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; -- sian +hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; -- ja vielä +kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois +sisälmyksiä... Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia +kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, +että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma +mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka +teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, +paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan +väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten +kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin +ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa +ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan +hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken +sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. -- Ja se on anteeksiantamaton +rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. +Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii +sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä +Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala +ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille +alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan +hyvyyttä, ei ole oikeutta... + +Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus +surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät +puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka +kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan +kirjanoppineesta... Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, +käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät +kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla +vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. +Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen +tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, +kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. +Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat +raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa +kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet +metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät +päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, +myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja +kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että +sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. +Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan +puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. +Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat +tomuksi äskeisen elämän... Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan +äänettömästi!... Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka +kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja! + + + + +Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka +uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka +hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli +niitä, joista Mozart sanoo, että "_he tahtovat toimia niin kauan +kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään_". Hän +tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja +vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. +Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta +otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon +lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava +hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän +paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän +ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan +ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli +jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana +ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän +luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli. + +Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin +kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja +sanonut hänelle: + +-- Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli +vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, -- Jacqueline, +mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön +rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt +rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut +takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon +hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat +ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä +hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, +ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin +asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi +hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, +ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi +hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota +Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin +katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus +lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile +olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. +Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. +Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai +oliko kuollut... Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? +Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että +sitä rakastettiin... + +Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan +yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat +ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi +tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, +fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja +hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa +alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen: + +-- Nyt on kaikki mennyttä. + +Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja +seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja +ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta +enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; +ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi +väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista +vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei +odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, +rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi: + +-- Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa? + + + + +Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän +koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. +Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää +yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli +kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua +aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria. + +Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa +polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien +vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta +hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä +ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen +päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin +päin. -- Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys +voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului +kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, +aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, -- kirjavine, mustine +ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin +samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta +puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. +Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe +pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet +hänelle ikäänkuin sanoivat: -- Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä +on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua +niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää. + +Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi +tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi: + +-- Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää. + +Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan +huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat +yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä +voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä, +maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka +juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä, +kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui. + +Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle +kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen +tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen +talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli +rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta; +suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja +kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe +ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa +vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja +keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella +tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat +molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin +askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät. +Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut +paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen +toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän +tuli Christophen luokse. + +-- Kuka hän on? kysyi Christophe. + +-- Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies +osoittaen rakennusta. + +-- Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe. + +-- Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi +mies. + +Christophe mainitsi nimen. -- Juuri niin, hän se oli. -- Christophe +oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti +Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia: +Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli +jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän +halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija, +jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten +kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe +olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen +aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta. + +-- Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin +täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja +sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas +ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan +tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette. + +-- Mitä hän katselee? kysyi Christophe. + +Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä +kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä: +toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään +Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti +hänen kätensä, -- pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin +kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi +hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas +eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi: + +-- Mitä te katselette? + +Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä: + +-- Minä odotan. + +-- Mitä? + +-- Ylösnousemusta. + +Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet +kuin tulinen miekka. + +Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. +Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa +kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia +auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti +hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli +ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää +polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä +jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata +kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. +Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon +ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. +Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti +vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien +punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta +tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin +merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja +hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste +jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti +kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili +Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen +yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli +menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten +lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista +kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä +ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri +aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen +elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. +Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia +kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä +kuuntelemaan... + +Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi +metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen +kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka +kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja +Christophen sydän värähtivät. Se oli airut... + +Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni +vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän +rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto +oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan +surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei +ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, -- +virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä +oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina +niinkuin hänkin... + +Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua +jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa +hirmumyrskynä, -- se oli _Föhn_, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla +henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, _Föhn_, joka sulattaa +jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen +laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren +jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen +hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja +kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut +paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti +koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen +huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. +Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti +vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen +sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!... +Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin +asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, +huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin +epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili +keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa +lattialle: + +-- Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin! + + + + +-- Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!... Miksi +sinä minut hylkäsit? + +-- Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit. + +-- Minkä työsi? + +-- Taistelun. + +-- Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra? + +-- En ole herra. + +-- Etkö sinä ole Kaikki, mikä On? + +-- Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä +vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole +Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa +sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti. +Taistelee ja palaa kanssani. + +-- Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään. + +-- Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat +puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi. + +-- Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole +armeijaa. + +-- Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet +yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut, +jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä, +toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen +armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä +kuolemassakin voitat. + +-- Herra, minä kärsin kovin! + +-- Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua +ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä +voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni. + +-- Taistella? Ainako taistella? + +-- Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari, +joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja +Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia. +Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen, +että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä +muu Jumalan huomaan. + +-- Minulla ei ole enää voimaa. + +-- Laula niille, jotka ovat väkeviä. + +-- Ääneni on sortunut. + +-- Rukoile. + +-- Sydämeni on tahrattu. + +-- Tempaa se pois. Ota minun sydämeni. + +-- Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa. +Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat? + +-- Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan +minun elävän sieluni keralla. + +-- Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä? + +-- Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla +jättämättä enää minua. + +-- Mutta jos elämäni sammuu? + +-- Sytytä se toisissa. + +-- Jos kuolema on minussa? + +-- Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut +talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi. + +-- Oi, elämä, elämä! Näen sinut... Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä +ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa +sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä... + +-- Minä löysin taas sinut... Vaikene, ja kuuntele. + + + + +Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten +ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä +eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa, +lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen +kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan +käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon +naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä +oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen. +Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen +ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet +pääsevät taas vuotamaan. + +Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun... Kuinka pieneltä +näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän +jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan +kuin myrsky lumihiutaleita!... Hän oli riisunut sielunsa alasti. +Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa +itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun +yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä +merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten +maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus, +joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta, +taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa; +hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia. + +-- "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin +että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele +rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa +päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä. +Vereni on tulevan voiton lunnas..." + +Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee +vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala +taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja +taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen, +leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä +jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen +loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat +epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä +käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa. + +Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli +kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä +huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien +kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan +säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja +kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se +lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki +oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua. + +Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin +keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta. +Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne +olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan +aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto +alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden. +Oli syntynyt uusi sielu. + +Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut +ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet +korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään +valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti +loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella, +mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan, +ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee +pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien +sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen, +että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava +luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena +riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä", +yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen +käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä, +tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä, +jossa auringot mehiläisinä hyrräävät... kaikki sai hänen verensä +kiihkeään kiertoon... hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella; +hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään +ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin +kertomatonta kuvailla?... Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan, +hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät +hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin +kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin +vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo +lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla, +merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita, +ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti +hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä +nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen +omatekoiseen pikakirjoitukseen. + +Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, +kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin +hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos +hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa +kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen +kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, +tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien +kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat +niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat +lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli +saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, -- (tosiasiassa oli +hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut +yhden taidekautensa inkarnatsioonin), -- oli hän ilmaissut itseään +sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa +ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn +kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen +lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin +sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän +oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; +järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä +ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä +siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain. + +Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, +vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli +aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia +taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän +ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, +joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja +järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla +moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään +joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin +luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi +käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut +halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen +hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen +alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa +lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen +prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan +likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää +Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien +yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se +on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi +näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on +se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; +ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla +käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät +lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on +kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä +epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin +taidekin. + +Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen +purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä +aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa +ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, +omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen +rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; +riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, +se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai +vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään: + +-- Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut +tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot +tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "_maailman ja +elämän kuvaamattoman arvoituksen_", kuten Goethe sellaista kutsui, +"_demoonisten voimien_" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, +mutta jotka hänet kukistivat. + +Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. +Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään +itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni +ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin +sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella +ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän +raunioilla valtikoi uusi luova henki. + +Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, +sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, -- mutta pelastunut. +Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan. + +Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin +syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. +Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen +rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän +ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken +inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. +Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos +nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa... +ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, +takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että +tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka +"_flat ubi vult_", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, +kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. +Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn +hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja +tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen +kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu +koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi +Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu +polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä... _Vigila et ora_. Valvokaat ja +rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää +rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa. + + + + +Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti +Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. +Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein +parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli +muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja +hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, +että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä +soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä +uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät +liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe +hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt +näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut +hulluksi. + +-- Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin +höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin +muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki +on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä. + +Christophe hymyili: + +-- Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "_Kaaoksen silmät, jotka +kiiltävät järjestyksen harson läpi..._" + +Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa. + +(-- Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.) + +Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi. + +Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta, +näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin +kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan +parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli +seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä, +tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja +mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön +luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut +luonnosta muka mitään tietävinään. + +-- Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, -- _à la +bonne heure_, -- siinä kaikki! Minä viis luonnosta. + +Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän +sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä +niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään: + +-- Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin. + +Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut. +Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi, +että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se +hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin +sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän +iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi. + +Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt +paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat +omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin +verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten +Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli +vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat +auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja +syvällä urkujenhuminallaan. + +Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson +suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän +valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto: +vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat +metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita +kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita, +jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet; +mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua +taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon +liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena +auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta. + +Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi +kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin, +että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen +viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jean-Christophe IX, by Romain Rolland + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59137 *** |