Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 9006 insertions, 9389 deletions

diff --git a/58999-0.txt b/58999-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..9a84b7f
--- /dev/null
+++ b/58999-0.txt
@@ -0,0 +1,9006 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58999 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+ARKIELÄMÄÄ
+
+Kirj.
+
+Runa [Elisabeth Beskow]
+
+
+Suomentanut
+
+Anna Kurimo
+
+
+
+
+
+Sortavalassa,
+Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike,
+1906.
+
+
+
+
+1.
+
+
+"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet
+pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.
+
+Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla
+soutoretkellään kahdenkesken.
+
+Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla
+paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.
+
+Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt
+hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään
+ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka
+johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja
+kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin
+eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi
+sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu
+heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt
+puolukat punaisina mustien kantojen välissä.
+
+Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes
+sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee
+ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää",
+vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä
+tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä
+voisi ehdottaa jotakin?"
+
+"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.
+
+"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"
+
+"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään",
+ehdotti Anna edelleen.
+
+Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin
+viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.
+
+"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin
+halukkaaksi telmimään."
+
+Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat
+poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa,
+suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä,
+valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.
+
+Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he
+pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten,
+että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat
+ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi
+telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin
+vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa
+ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen
+käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa
+teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja
+nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.
+
+"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö",
+sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen
+vilvoittaa otsaansa.
+
+"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.
+
+Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa
+suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä
+alkoivat äkkiä säteillä.
+
+"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin
+teemme?" kysyi sisar innostuneena.
+
+"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
+Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.
+
+"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.
+
+"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein
+samaa kuin uhraaminen."
+
+"Mutta mitä me sitten uhraamme?"
+
+"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen
+miettimään.
+
+"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen
+edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.
+
+"Metsän jumalalle."
+
+"Onko semmoinen olemassa?"
+
+"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on,
+ymmärrätkö?"
+
+"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"
+
+"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa
+uhrattavaa!"
+
+"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän
+jumalalle", ehdotti Anna.
+
+Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan
+esiliinaan.
+
+"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala?
+Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun
+he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.
+
+"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."
+
+He astuivat maihin.
+
+"Poltammeko me puolukat?"
+
+"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt
+olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita
+esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."
+
+Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta,
+johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui
+salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.
+
+"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna
+kriks" luki hän.
+
+"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi
+Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli
+kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.
+
+"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.
+
+"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän,
+että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat
+jääneet jälelle", lohdutti Erik.
+
+"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu
+äiti minua", mutisi Anna.
+
+Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki
+puolukat olivat loppuneet esiliinasta.
+
+"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri
+valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me
+kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."
+
+He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina
+ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja
+pistämättä suuhunsa.
+
+"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna
+paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa
+uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi
+sinut tuossa paikassa."
+
+Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.
+
+"Minä otin niin vähän", änkytti hän.
+
+"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa
+tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen
+päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."
+
+Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa,
+katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.
+
+"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi
+muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän
+jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."
+
+He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada
+pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.
+
+"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän
+jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."
+
+"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"
+
+"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."
+
+"Mutta mehän leikimme vaan."
+
+"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein
+tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."
+
+"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle,
+täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla
+jotakin."
+
+"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on
+tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.
+
+"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle,
+niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.
+
+"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani",
+sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"
+
+"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."
+
+Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja
+laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen
+pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta
+varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se
+kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi
+ja kylpi elokuun auringon valossa.
+
+"Ota kiinni nyt! Kas noin!"
+
+Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi
+hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.
+
+Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän
+säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.
+
+"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä
+äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"
+
+Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan
+Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta
+eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän
+pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia?
+Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?
+
+Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä
+olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei
+ollenkaan antanut hänelle rauhaa?
+
+Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi
+antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian
+sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän
+isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään
+nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan
+tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran
+kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi.
+Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi
+työnsä johdosta.
+
+Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
+Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.
+
+"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.
+
+"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä
+häneen.
+
+"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.
+
+"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän
+veljellisen suoralla tavallaan.
+
+"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että
+tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla
+anteliaaksi."
+
+"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean
+kivipallosi", ehdotti Erik.
+
+"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti,
+mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän
+hämilleen.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista,
+mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin
+jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti
+puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat
+pudonneet yöllä.
+
+Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan
+vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui
+kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.
+
+Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto
+heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.
+
+Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle,
+mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko
+todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle,
+ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään
+ollut mitään.
+
+Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin
+istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan.
+Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat
+arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä
+oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä
+tervehdykseen.
+
+"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.
+
+Anna polki jalkaa.
+
+"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä
+yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän
+itkuun pillahtamaisillaan.
+
+Mutta Erik vaan hymyili.
+
+"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku
+omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko
+talon väki vielä."
+
+"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin
+ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari
+porrasta alemmaksi veljeään.
+
+Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.
+
+Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti
+sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen
+nopeudella juoksi Anna ja otti sen.
+
+"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan",
+huudahti hän riemuiten.
+
+"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.
+
+Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian
+putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin
+rupesi Anna aavistamaan pahaa.
+
+"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa
+putoo?" ihmetteli hän.
+
+"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.
+
+"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan
+reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.
+
+"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin
+varhain ylös", tunnusti Erik.
+
+"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"
+
+"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."
+
+"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi
+sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet
+kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.
+
+Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä
+ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he
+nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja
+Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti
+tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.
+
+"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.
+
+Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä
+kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen
+kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.
+
+Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa,
+äidin kävellessä vieressä.
+
+Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät
+talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä
+veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui,
+kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan
+loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.
+
+Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja
+koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei
+isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle
+ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos
+joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni,
+hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä
+sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.
+
+"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"
+
+Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes
+oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan
+kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.
+
+"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.
+
+"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"
+
+Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään.
+Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet,
+nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli
+kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä
+ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen
+häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku
+aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut
+erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja
+sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia
+Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen
+sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli
+ihailtu ja hyväilty.
+
+"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.
+
+"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä,
+en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on
+viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole
+juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee?
+Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä
+osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.
+
+Anna katseli häntä hajamielisenä.
+
+"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.
+
+Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden
+asteen.
+
+"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme
+toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit
+sinä pian."
+
+Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan,
+että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä
+kertaa hänen lapsensydämestään.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai
+nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon
+päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä
+ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja,
+holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina
+sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.
+
+Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että
+sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta
+ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan
+keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä
+ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia,
+selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi
+mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät
+yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille,
+samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen
+seinät kohosivat.
+
+"Kuuleppas", sanoi Erik.
+
+"Mitä?" kysyi Anna.
+
+"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"
+
+Annan silmät säteilivät.
+
+"Oi, tehdään se!" huudahti hän.
+
+He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen
+sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä.
+"Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä.
+Ne tukevat koko majaa."
+
+Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.
+
+Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat
+ivallisesti.
+
+"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat
+itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat
+kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen
+niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.
+
+Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat
+multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin
+perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.
+
+Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas
+seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin
+suuresta aikeestaan.
+
+"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen
+mittaa käsillään.
+
+"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.
+
+"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti
+huolestuneena.
+
+"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille
+hyvää. Katsoppas ruokahalua!"
+
+Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.
+
+Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna
+väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "_minun_ metsämökkini"
+"_meidän_" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että
+hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi
+ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä
+mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan
+mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään
+sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin
+vähentyneellä innolla.
+
+Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle
+pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän
+oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut
+saapuvilla.
+
+"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.
+
+Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli
+innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai
+pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan
+saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille
+vertoja juoksussa."
+
+Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.
+
+Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää
+hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön
+puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.
+
+"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt
+yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet
+vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik
+ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna
+tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät
+häneen syvän vaikutuksen.
+
+"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en
+aina, kuten tähän asti."
+
+"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei
+ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik
+taipumattomana ja juhlallisena.
+
+Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän
+tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia
+rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän
+nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä?
+Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen
+edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!
+
+"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.
+
+"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.
+
+"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.
+
+Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin
+ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän
+oli ollut niin vähällä jättää sen.
+
+Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa
+mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky.
+Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet
+korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan
+katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.
+
+"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.
+
+"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin
+apulaisista.
+
+"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.
+
+"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.
+
+"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"
+
+"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan
+että olisivat tukeneet sitä."
+
+"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi
+sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan
+yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet
+olleet hänen edessään pirstaleina.
+
+"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän
+ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen,
+pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.
+
+Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan
+uljaaseen linnaansa.
+
+"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin
+saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän
+jalomielisesti.
+
+Erik epäröi vähän aikaa.
+
+"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan,
+niin en minä huoli osastakaan."
+
+Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.
+
+"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä
+näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli
+suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki
+äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.
+
+
+
+
+4.
+
+
+"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten
+valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.
+
+Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka
+sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin
+Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.
+
+"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
+Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."
+
+"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä
+leikillisesti.
+
+"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan,
+jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki
+hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen
+katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei
+koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin
+keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti
+Pohjolan metsiin.
+
+"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen
+kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen
+saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.
+
+"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."
+
+Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput
+ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin
+suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin
+huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.
+
+"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.
+
+Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän
+tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa
+suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi
+täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä
+muuttunut.
+
+"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni
+ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan
+pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se
+vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla
+äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."
+
+"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.
+
+"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle
+uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"
+
+Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka
+hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma
+asiastaan.
+
+"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."
+
+Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.
+
+"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään
+vastaväitteitä!"
+
+"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä,
+nyt kun jää jo oli murtunut.
+
+"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"
+
+"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi
+isänsä läpitunkevan katseen.
+
+"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"
+
+"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole
+teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran
+ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."
+
+Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat
+loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.
+
+"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai
+anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän
+hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan
+aikonut antautua?"
+
+"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."
+
+"Tullaksesi miksi?"
+
+"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt
+kierrellen.
+
+"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.
+
+"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani",
+sanoi Kurt uhmaillen.
+
+"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä
+sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun
+täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun
+suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.
+
+"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.
+
+"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.
+
+Kurt puri huultaan ja vaikeni.
+
+"Valitse jotakin muuta."
+
+"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua
+millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi
+Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein
+peljästytti isää.
+
+Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä
+vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden,
+jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman
+pettymyksen tähden.
+
+"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua
+lempeämmällä äänellä.
+
+"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin
+kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.
+
+"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on
+myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin
+voidakseen ansaita toimeentulonsa."
+
+"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."
+
+"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on
+jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."
+
+"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."
+
+Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien
+sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.
+
+"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun
+puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa
+hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän
+luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat
+sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme.
+Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa
+jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa
+ensimmäistä!"
+
+"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt
+katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua
+valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"
+
+"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat
+täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi
+Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja
+kevytmielistä elämää."
+
+"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin
+sitä enemmän kuin ennenkään."
+
+"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä
+monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin,
+ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme
+ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää
+ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi
+ulkonaisia kiusauksia vastaan."
+
+"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan
+se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti,
+sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."
+
+"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut _omaan_ talutusnuoraansa", sanoi
+kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi
+näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.
+
+"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi
+mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin
+tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta
+vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei
+sitä tehnyt.
+
+"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että
+hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden
+suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle,
+aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen
+uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.
+
+
+
+
+5.
+
+
+"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti
+vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman
+miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.
+
+Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla
+rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.
+
+"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla
+ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.
+
+"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"
+
+"Onko hän sairas?"
+
+"En minä sairas ole."
+
+Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.
+
+"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole
+oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.
+
+Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus
+eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät,
+täytyi hänen paneutua vuoteeseen.
+
+Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin
+ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen
+houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat
+vioittuneet.
+
+Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta
+oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen
+sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat
+kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä
+omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi
+kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja
+kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.
+
+Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut
+heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää
+pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin
+mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki
+ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna
+yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi
+muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui
+vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti
+yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti
+pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut.
+Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi
+vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.
+
+"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani",
+sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on
+useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään
+Evan kanssa."
+
+Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin
+meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka
+aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa
+otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän
+näytti melkein vihaiselta.
+
+Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton?
+Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut
+hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli
+pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet
+illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.
+
+Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.
+
+Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
+Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi
+pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä
+valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet
+ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia.
+Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää
+tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän
+unhottaa tuota kamalaa näkyä.
+
+Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään
+tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei
+mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui?
+Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään
+ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä!
+Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja
+katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu
+säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret
+kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin
+vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot
+puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.
+
+"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista",
+ajatteli Anna lapsellisesti.
+
+Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen,
+ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta
+lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto
+eilispäivän surullisesta todellisuudesta.
+
+Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut
+mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?
+
+Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja
+valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.
+
+Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään,
+mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina
+peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän
+kaikki. Erik oli kuollut.
+
+Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen
+ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää
+täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella;
+mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä
+hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän,
+meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen
+sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle
+päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki
+kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla
+päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.
+
+Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin:
+kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli
+senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli
+makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli
+tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen
+ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt
+mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu -- se melkein hymyili. Nuo tyynet,
+rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään
+peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka
+minä lepään suloisesti!"
+
+Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan
+veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin.
+Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa,
+kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla
+läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä
+peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta.
+Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään
+hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä
+puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus,
+jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.
+
+Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan
+vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla
+silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja
+valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana.
+Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna,
+ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen
+vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen
+ole arvannut.
+
+Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin
+heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme
+erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin -- hänen
+ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan.
+Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se
+sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin
+muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin
+kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja
+niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän
+ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi
+kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan,
+salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi
+hänet.
+
+Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen
+mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.
+
+"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.
+
+Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt
+veti hiljaa hänet huoneesta.
+
+"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa
+tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän
+kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea
+sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"
+
+"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.
+
+"Mitä sinä siellä teit?"
+
+"Minä ajattelin."
+
+"Mitä?"
+
+"Kuolema on niin ihmeellinen."
+
+Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.
+
+"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä
+kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on
+luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"
+
+Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.
+
+"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"
+
+Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin
+kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.
+
+Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi
+Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut
+vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin
+unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki,
+jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt
+unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä
+tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen
+maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen
+kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä
+onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä
+valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin
+multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen,
+niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen
+tähtensä?
+
+Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei
+kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten
+suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä
+hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki,
+rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik
+todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.
+
+Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.
+
+"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti
+syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.
+
+Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi
+hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan.
+Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen
+marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.
+
+Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri,
+kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja
+koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän
+istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei
+voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota
+hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen
+maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut
+hänelle liian korkealla.
+
+Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes
+hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne
+vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän
+peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä,
+päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän
+enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.
+
+Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa
+ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli
+nuoren isäntänsä kättä.
+
+"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta
+minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.
+
+Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen
+suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois
+kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat
+lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen
+täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti
+hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa
+ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.
+
+"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään
+kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä
+häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät
+sinulle hyvää."
+
+"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"
+
+Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen
+jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli
+voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä
+asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin.
+Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa
+elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja
+elähyttävää valoa ja lämpöä.
+
+Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri
+tuli ulos pihaveräjästä.
+
+"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.
+
+Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista
+sidottua seppelettä.
+
+"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata
+sinua?"
+
+"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään,
+vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä.
+Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?"
+kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni
+eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa
+sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani
+on osa omasta sydämestäni."
+
+"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.
+
+Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.
+
+"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä
+tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä,
+kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia
+kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."
+
+"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä
+minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka
+lepäsi hänen käsivarrellaan.
+
+Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen
+kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että
+poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja
+ristiriitaisuuksissa.
+
+"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina
+hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.
+
+He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka
+narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika,
+aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten,
+tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät
+kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen
+raittiina.
+
+"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani
+kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena
+lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni
+hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan.
+Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä,
+kääntyivät he taas kotiin päin.
+
+"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.
+
+"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa.
+Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua
+isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut
+jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on
+nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen
+vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."
+
+"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."
+
+"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa
+osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt
+koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä
+paremmin ja voin lohduttaa."
+
+Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän
+asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli
+katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan
+ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet
+johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia
+oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan.
+Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.
+
+Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön
+rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta
+hevosta, ajavan jäälle.
+
+Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin
+hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä
+ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen
+hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari
+tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta;
+muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.
+
+"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä,
+kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.
+
+"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit
+punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.
+
+Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.
+
+"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi
+herra ajajalta.
+
+"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy
+pappila", vastasi tämä.
+
+"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä
+sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän
+liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä
+erottaa mitään, Dagmar?"
+
+"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?"
+vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle,
+nähdäkseen valoa edessään.
+
+"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.
+
+"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin
+paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on
+kaunista!"
+
+"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan
+tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku
+hupakko, sinä pudotat lakkisi."
+
+Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt
+Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä
+varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden
+ystävä.
+
+Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella.
+Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat,
+milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi,
+mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen
+rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan
+kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla
+suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui
+portaitten eteen.
+
+Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen
+vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.
+
+"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva
+Warenheim.
+
+Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös.
+He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.
+
+Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä
+hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana
+kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen
+varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle
+miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla
+kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.
+
+"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi",
+sanoi Anna.
+
+Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.
+
+"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.
+
+"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna
+ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin
+tuo nuori tyttö hänen edessään.
+
+Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja
+teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin
+puettu, ollakseen maalaistyttö.
+
+"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät",
+huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi
+havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti
+rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.
+
+"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin
+niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka
+omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"
+
+Anna kääntyi suuttuneena pois.
+
+"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on
+kauniit silmät."
+
+"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.
+
+"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta
+poikkeava! Minä pidän sinusta!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän
+kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana
+sanoi hän kirkkoherralle:
+
+"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää,
+mutta -- hm -- mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia
+aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."
+
+"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra
+arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä
+hänen katseensa eteen."
+
+"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä
+tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle,
+että kaikki on syntiä."
+
+"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa
+vastaan", vastasi kirkkoherra.
+
+"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että
+tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava
+ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea
+pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi.
+Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja
+toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei
+ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä
+mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan,
+niin..." tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä
+mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.
+
+"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi
+kirkkoherra.
+
+"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.
+
+"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."
+
+"Eikö? No niin -- ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."
+
+"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."
+
+"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen
+katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään,
+"mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan
+meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit
+syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."
+
+Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä
+keskustelu rasitti häntä.
+
+"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra,
+katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.
+
+"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin
+estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka
+vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa
+paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma,
+joka soveltuu ripille valmistettaville."
+
+Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että
+hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein
+kaunopuhelias.
+
+"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii
+kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.
+
+Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli
+lahjoittanut suuria summia.
+
+"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden
+syrjäkatseen kirkkoherraan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun
+tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä
+jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen
+kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen
+harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta
+ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti
+huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva
+Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan
+pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi
+viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen
+ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna
+tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti
+hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja
+hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi
+oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa
+vilkkaasti puhellen.
+
+Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin
+käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi
+hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli
+niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran
+Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli
+juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne
+kukkineen ja nuorine lehvineen.
+
+Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas
+korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa
+joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.
+
+Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja
+puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten
+astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.
+
+Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät
+pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä
+kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan
+alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna
+alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle
+kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän
+toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti
+koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä
+ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään
+mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.
+
+Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia.
+Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä
+niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan
+risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa,
+korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa
+vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka
+juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat
+tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan.
+Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva
+Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren
+seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta
+ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa
+ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli
+diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä,
+mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin
+hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta
+puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.
+
+Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma
+näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon
+terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä.
+Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä
+mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.
+
+"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit
+tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.
+
+Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin
+ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja
+huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja
+sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen
+jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset
+kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen
+vieraakseen.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan
+korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla,
+silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla.
+Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat
+hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa
+nojatuolissa ja luki.
+
+Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.
+
+"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää
+sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä
+kaulalle.
+
+"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja
+siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"
+
+"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä
+tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.
+
+"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut
+tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.
+
+Dagmar punastui.
+
+"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen,
+etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."
+
+"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on
+paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet
+tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän
+tottumuksiamme ja tapojamme."
+
+"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar
+innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen
+sentään, että hänen tähtensä..."
+
+"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi
+vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt
+emme enää puhu tästä asiasta."
+
+Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta
+kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin
+tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos
+tultuaan tapasi hän Robertin.
+
+"Miten on laitasi?" kysyi tämä.
+
+Dagmar kertoi huolensa.
+
+"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.
+
+"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä
+tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun
+luonani."
+
+"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja
+vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä
+huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme
+illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän
+muutoksen."
+
+"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille",
+huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän
+todella viitsii kuunnella."
+
+"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi
+Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.
+
+Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen
+kaulaansa.
+
+"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko
+minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin
+kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.
+
+Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan
+syvennykseen lukemaan.
+
+"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä,
+että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee
+pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi
+tehnyt oikein?"
+
+"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa
+vieraittemme mielipiteitä."
+
+"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi
+vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä
+teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes
+yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin.
+Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken
+sellaisen Dagmarissakin."
+
+Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.
+
+"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen
+oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten
+mielipiteistä?" kysyi hän.
+
+"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä
+hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta
+ahdasmielisyyttä vastaan."
+
+"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä
+oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää
+taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan
+taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän
+vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"
+
+Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset
+sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma
+mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista
+kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.
+
+"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät
+suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat
+aina tyrkyttää niitä muillekin."
+
+"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen
+pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."
+
+"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla?
+Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja
+niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."
+
+"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se
+merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota
+Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren
+tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta,
+jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat
+häntä siihen."
+
+"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen
+olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.
+
+"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.
+
+Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa
+kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä.
+Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että
+tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta",
+"Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.
+
+"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar
+Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen
+tuolinsa vieressä.
+
+"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät,
+näkevät varmaan eron."
+
+"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.
+
+"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert,
+esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.
+
+"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.
+
+Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla
+lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.
+
+Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin
+monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista
+ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille,
+kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli
+leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli
+kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen
+valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään
+milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin
+sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta
+keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa
+salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen,
+kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa
+raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"
+
+"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää
+hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan
+kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät
+tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja
+tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana
+kuohui.
+
+Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen
+kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas
+pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli
+kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran
+ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut,
+ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia
+peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä
+vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna
+tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen
+sijassaan olisi tehnyt.
+
+Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos
+joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin
+luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet
+vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa
+ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja
+ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa
+häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei
+ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä
+jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa.
+Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa
+huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.
+
+"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona,
+tarttuen tyttärensä leukaan.
+
+"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä,
+säteilevillä silmillään.
+
+Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.
+
+Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori
+mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka
+kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat
+tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli
+hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat,
+oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta
+ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi.
+Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa
+vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat
+täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka
+kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.
+
+Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle.
+Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili
+hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.
+
+"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette
+niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me
+pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä
+nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain
+kanssa.
+
+"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee,
+neitiseni", vastasi hän ja hymyili.
+
+"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne
+minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.
+
+"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi
+häneen haaveilevan katseen.
+
+"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta",
+sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei
+kuohuva vaahto elämän aalloilla."
+
+"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä,
+kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni
+jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.
+
+"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?"
+kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.
+
+"En, mutta minä voin tulla siksi."
+
+"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla
+ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista
+ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti
+tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona
+olevista riemuista."
+
+"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan
+päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme
+maininkien murtuvan niitä vastaan.
+
+"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan
+yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.
+
+"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut
+epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"
+
+"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"
+
+"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."
+
+"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"
+
+"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se
+tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä,
+jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."
+
+Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria.
+Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.
+
+"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että
+minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä
+antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa
+mitä olen sanonut!"
+
+"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.
+
+Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään
+halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar
+vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan
+runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen
+oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään
+syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut
+tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi
+häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön.
+Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon
+kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden
+ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka
+kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.
+
+Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen
+suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar
+istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen
+hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä
+nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus
+olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän
+mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut
+illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli
+kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka
+armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi
+nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan!
+Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta
+nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä.
+Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon,
+vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen
+sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon,
+joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään
+itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi
+hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut
+heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti
+nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja
+luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli
+nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä
+ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö
+Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?
+
+Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan,
+huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän
+rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään,
+paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä
+oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen
+täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.
+
+Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa,
+oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja
+syvään uneen.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta
+takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan
+sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella
+innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä:
+hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti
+häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi
+olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista
+raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen
+parhaansa mukaan.
+
+Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän
+oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen;
+jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus,
+joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan
+hänen mielestään runollisen loistavalta.
+
+Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon,
+oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä
+välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:
+
+              Kieltäymys.
+
+    "Miks' iloiten en kantais ristiäni?
+    Se enkel' on, min Luoja lähetti.
+    Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni,
+    Miks' sen hän lähetyksen asetti?
+
+    Kuin lintu emon siiven alla makaa;
+    Suojassaan olen aina levossa;
+    Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa,
+    Mä voitan sentään, voitan uskossa.
+
+    Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää
+    Isäni luokse taivaan korkeuteen,
+    Ja kun se Isän valossansa löytää
+    Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:
+
+    Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda,
+    Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden,
+    Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda
+    Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"
+
+Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan,
+jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen
+oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta,
+sitä ympäröi sädekehä.
+
+Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet
+liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan
+kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän
+toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä
+kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen,
+että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti
+työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta
+tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä
+kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen
+innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan
+ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli
+hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.
+
+"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä
+sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"
+
+Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja
+huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo
+mitään", vastasi Anna.
+
+Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta,
+mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.
+
+"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa.
+Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."
+
+"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan
+hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän
+kuin kertomuskirjat.
+
+"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan
+huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.
+
+Eva palasi hitain askelin saliin.
+
+"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi
+hän.
+
+"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.
+
+"Ei hän siitä puhunut mitään."
+
+Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti
+hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan
+huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.
+
+"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.
+
+"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä,
+rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."
+
+Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät
+hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä
+synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.
+
+Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta
+tytärtään kalvoi.
+
+Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta.
+Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän
+ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa
+kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen
+ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa
+ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan
+ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.
+
+Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella
+häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan
+poissaollessakin.
+
+Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut
+mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen
+suuren työintonsa.
+
+"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa.
+Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä
+vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan
+huokauksen.
+
+"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.
+
+"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.
+
+"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi
+täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.
+
+"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on
+Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen
+ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on
+oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt
+hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva
+paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni..."
+
+Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.
+
+Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui
+Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan
+ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi
+rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin,
+jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että
+tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen
+vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja
+vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta
+siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä
+ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt
+huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman
+puoleensavetävää.
+
+"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.
+
+"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.
+
+"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana
+mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.
+
+"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto
+voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius
+kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.
+
+Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen
+pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja
+uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna
+toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä
+ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät
+hymykuopat tulivat näkyviin.
+
+Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning
+Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli
+tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen;
+niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin
+kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä
+oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.
+
+Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi
+alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi
+joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se
+osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori
+mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi,
+miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja
+hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että
+Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä
+keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä
+eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja
+tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä
+suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen
+käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella,
+viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä
+ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas
+kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja
+miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen
+kysymyksiinsä.
+
+"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta
+melkein yhtä paljon kuin Kurtista."
+
+"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"
+
+"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja
+sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."
+
+"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset
+illalla olivat jääneet kahden.
+
+"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva
+alakuloisena.
+
+"Kandidaatiksi tietysti."
+
+"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon
+hänestä."
+
+"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.
+
+"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna,
+kun he olivat päässeet aamiaiselta.
+
+Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja
+tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim
+oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt
+hänen taipumuksensa.
+
+Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen
+huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"
+
+Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään,
+nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä
+ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva
+Warenheiminkin nauramaan.
+
+"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä
+toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän
+nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä
+kumarsi.
+
+"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.
+
+Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.
+
+"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella
+äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi
+kiintynyt soittamiinsa säveliin.
+
+"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.
+
+"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"
+
+"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.
+
+Kandidaatti hymyili hajamielisenä.
+
+"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"
+
+"Sillä on eroa", selitti hän.
+
+"Mikä ero?"
+
+"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."
+
+"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.
+
+"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.
+
+"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?"
+kysyi hän.
+
+Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa
+näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja
+ääneen tuli väritystä.
+
+"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla
+sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti
+irtautua, mutta se oli mahdotonta.
+
+"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän,
+veitikkamainen ilme silmissään.
+
+"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka
+istui ikkunan vieressä ja ompeli.
+
+"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa
+tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin
+huvitettuna Evan hämmennyksestä.
+
+"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.
+
+"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa
+Annaan.
+
+"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että
+häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.
+
+Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman
+sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät
+hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista
+korvaansa.
+
+"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen
+kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman
+suostumusta", sanoi rouva Warenheim.
+
+Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden,
+paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.
+
+"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän
+aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis,
+pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan
+pidä minusta."
+
+Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa
+ruveten lukemaan.
+
+Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista
+pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.
+
+"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset
+väittävät", ajatteli hän.
+
+"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä
+itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan
+muukaan armahda minua."
+
+
+
+
+12.
+
+
+"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?"
+kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.
+
+He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.
+
+"Mainiosti", vastasi Henning.
+
+"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"
+
+"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te
+viihdytte minun kanssani."
+
+"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka
+ihastuneita kaikki ovat sinuun."
+
+"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan
+suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs,
+että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on
+minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen
+vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan
+varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman
+perheen jäsentä."
+
+"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua,
+täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta
+myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että
+minä melkein tulin kateelliseksi."
+
+Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.
+
+"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin
+kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi
+olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän
+kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."
+
+"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.
+
+"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."
+
+"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä..." alkoi Kurt epäröiden.
+
+"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi
+Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin
+surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän
+oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut
+sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi
+hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka
+ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä,
+löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa
+jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni
+nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."
+
+"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"
+
+"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen
+kasvatuksen."
+
+"Eikö mitään muuta?"
+
+"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta
+lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli
+hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli
+ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja
+minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa
+itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli
+luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän
+kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat
+minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä
+sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä
+rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä
+minä oikeastaan olisin tehnyt."
+
+Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua,
+joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen
+kevätilmaan.
+
+"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten
+hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta
+ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan
+olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni
+enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan
+maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin
+minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon
+takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena.
+Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä,
+mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni
+ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä
+palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen.
+Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni
+vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä
+minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein
+jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki
+hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset
+jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen
+ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua
+pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä
+tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan.
+Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen
+pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein
+sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla
+minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt
+keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan
+olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."
+
+"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.
+
+"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että
+minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan.
+"Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada
+nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei
+tämä hänen toiveensa toteudu."
+
+"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"
+
+"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."
+
+"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut
+minulle?" kysyi Kurt.
+
+"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia
+perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi
+Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka
+istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka
+läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.
+
+"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.
+
+"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki
+hajamielisesti Prissen korvilla.
+
+Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka
+se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.
+
+Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui
+Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.
+
+"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi
+sisaresi", sanoi hän Kurtille.
+
+"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen",
+vastasi tämä.
+
+"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi,
+kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen
+äitinsä on."
+
+"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme
+siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että
+hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."
+
+"Mitä hän siellä tekee?"
+
+"Hän menee seminaariin."
+
+"Vai niin. -- Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti
+Henning.
+
+"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan
+neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun
+historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."
+
+"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen
+kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna
+käveli ja haaveili kirja kainalossa.
+
+Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla
+suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.
+
+Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti
+äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan
+arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja
+oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin,
+joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.
+
+Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen
+puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi
+ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt
+peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne
+olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan
+viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa,
+joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat
+vahvistaneet.
+
+Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa
+kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili
+persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja
+katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja
+kysyi:
+
+"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"
+
+Kurt hymyili.
+
+"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla
+mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö",
+vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.
+
+"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma,
+lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"
+
+Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen.
+Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.
+
+"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista
+ihanteistani", sanoi hän.
+
+"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?"
+kysyi äiti.
+
+"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi
+ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.
+
+"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi
+sinulle tuskaa?"
+
+"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."
+
+"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot
+minun olemassaoloni."
+
+"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.
+
+"Ja mistä syystä?"
+
+"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut,
+näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en
+epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."
+
+"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen
+Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan
+Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen
+ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan.
+Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa
+Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun
+filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan
+uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni
+Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi
+enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys
+kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima,
+ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."
+
+Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää.
+Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja
+katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.
+
+"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen",
+sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.
+
+
+
+
+13.
+
+
+"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen
+läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.
+
+"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"
+
+"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän
+hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin
+lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka
+ettekö te nähnyt minua?"
+
+"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja
+punastui.
+
+"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja
+hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli
+aiheuttanut.
+
+Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen
+käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin
+mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut
+uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen
+seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän
+oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.
+
+Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän
+miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet
+pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.
+
+Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä
+kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä
+kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä
+huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin
+paljon kuin sai.
+
+"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään
+hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.
+
+"Pidän toki."
+
+"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"
+
+"Kiitos, olenhan minä syönyt."
+
+"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti
+kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"
+
+"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.
+
+"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä
+Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos
+tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista,
+taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva
+uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"
+
+"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla
+vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin
+tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.
+
+"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä
+kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin
+parempaa."
+
+"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja",
+sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.
+
+"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken
+pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan
+rahtuakaan."
+
+"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.
+
+"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen
+nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te
+tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja
+saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa
+hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"
+
+Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen
+arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.
+
+"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta
+minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla
+äänellä.
+
+Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli
+ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut
+heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa.
+Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin;
+hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan
+luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti,
+oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan
+epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli
+jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin
+tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.
+
+"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi
+hätäisen katseen Henningiin.
+
+Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa
+välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt
+tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta
+Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.
+
+"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"
+
+"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle
+vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin
+voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"
+
+"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.
+
+"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me
+harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."
+
+"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman
+tarkoitusta?"
+
+"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme
+siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."
+
+"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte
+äsken, ettette ajattele sitä."
+
+"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.
+
+Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:
+
+"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin
+lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan
+vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko
+Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla
+jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys
+kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman
+se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."
+
+Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli
+ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan
+ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.
+
+"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna
+uhkamielisesti.
+
+"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista
+tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman
+varmalla äänellä.
+
+Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai
+lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja
+ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta
+puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä
+oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä
+päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä,
+kuin äsken.
+
+"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei
+ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa,
+mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo
+kuunnella puhettani?"
+
+"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:
+
+"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän
+itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne
+ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne
+esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen.
+Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku
+nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä,
+työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi
+pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään
+hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa
+itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi
+omaisianne kohtaan."
+
+"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.
+
+"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te
+harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi
+Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.
+
+Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut
+sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy
+laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä
+lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut
+alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten
+hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan
+ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset
+muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.
+
+Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti
+Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa
+välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas
+syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.
+
+"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja
+pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken
+sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä
+niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."
+
+Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että
+Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään
+oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa
+myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.
+
+"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti
+oikeaan", vastasi hän lyhyesti.
+
+"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi",
+pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni
+oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."
+
+Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin
+pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja
+antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen
+menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli
+antautunut väärälle tielle.
+
+"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi
+hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman
+katkeran vivahduksen.
+
+Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän
+mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.
+
+Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet
+jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka
+paljon kello on.
+
+"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan
+luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.
+
+Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli
+täysin hereillä.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin
+ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot
+huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta,
+virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin,
+jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn
+kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen
+keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut
+kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan
+koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin
+vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin
+tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä,
+kävi se helpommin.
+
+Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin
+luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi
+ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä
+uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut
+asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin
+Pippikin, ja se ei ollut vähän se.
+
+Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan
+muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan
+harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että
+heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.
+
+Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin
+luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti
+hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan
+runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo
+saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin
+suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea
+ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi
+vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan
+luona. Sinne menikin hän mielellään.
+
+Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen
+mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina
+laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi
+hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt
+mitään.
+
+Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä
+nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden
+näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä
+oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein
+ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan
+kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin
+hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen
+runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä
+sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin.
+Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen,
+eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen
+mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän
+muodon.
+
+Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi
+olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä
+tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja
+hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta;
+mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat
+erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti
+rakastettu ihannekuva.
+
+Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten
+rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen
+jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen
+onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän
+rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.
+
+Siten kului talvi.
+
+Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden
+loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne
+muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.
+
+Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä
+sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei
+hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.
+
+Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin
+onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.
+
+Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut
+suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin
+tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi
+he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.
+
+Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren
+tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille
+lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja
+raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki
+tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti
+hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.
+
+Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti
+hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä
+tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä -- ne olivat
+silminnähtävät -- mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä
+oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.
+
+Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut
+teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään
+ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo
+nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen
+vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.
+
+Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti
+Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella
+häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti
+Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli
+sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.
+
+"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"
+
+Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.
+
+"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt
+hämmästyneenä.
+
+"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi
+ryhti", vastasi hän suulaasti.
+
+Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi
+tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä
+totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti
+metsään päin.
+
+"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän
+ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella
+ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän.
+Eikö niin, Dagmar?"
+
+"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka
+tarkasteli häntä synkin katsein.
+
+"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?"
+kysyi hän.
+
+"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja
+sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.
+
+He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.
+
+Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.
+
+Kurt seurasi heitä synkkänä.
+
+"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella
+sitä -- jos siten saan sanoa -- mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt
+ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut
+elämä.
+
+"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö
+leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt
+Kurttia, lisäsi hän:
+
+"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja
+mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."
+
+"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.
+
+Kurt veti helpoituksen huokauksen.
+
+"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi
+voinut luulla", sanoi hän.
+
+"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja
+tekeytyi kärsivän näköiseksi.
+
+Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli
+tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän
+voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa
+miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä,
+Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui
+hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli
+sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat
+levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella,
+liukkaalla kivityksellä.
+
+Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen
+sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen
+elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen
+korvissaan.
+
+"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan
+sisarensa kanssa.
+
+"Tiistai illalla", vastasi tämä.
+
+"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.
+
+"Niin hän arveli."
+
+"Luuletko sinä...?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.
+
+"Mitä?" kysyi Anna.
+
+"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi
+jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta
+voisinkohan minä mennä heille?"
+
+"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän
+tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."
+
+Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.
+
+"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka
+sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen
+poskilleen.
+
+Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka
+puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.
+
+"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä
+ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi
+vaijeten.
+
+Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä
+kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen
+vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta.
+Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi
+hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa
+Sveitsiin ja Saksaan.
+
+"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.
+
+"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen
+ystävänsä puoleen.
+
+"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy
+jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."
+
+"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden
+Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.
+
+Hän kääntyi Annan puoleen.
+
+"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä,
+ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.
+
+"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna
+pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää
+tätä haluani."
+
+Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui,
+kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren
+eroavaisuuden.
+
+"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin
+vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani
+noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin
+jaetut."
+
+"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.
+
+Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.
+
+"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman
+kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.
+
+Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua
+vasten näytti antavan hänelle yllykettä.
+
+"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.
+
+Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään,
+lumous oli haihtunut.
+
+"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta,
+niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.
+
+Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa
+tähden.
+
+Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten
+aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.
+
+"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti
+olette ollut, niin..." sanoi tyttö veitikkamaisesti.
+
+"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.
+
+"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te
+todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"
+
+"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.
+
+Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:
+
+"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden,
+Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan
+tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi,
+emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."
+
+"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.
+
+"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään
+oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän
+liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä
+toive oli.
+
+He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia
+rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi,
+mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.
+
+"Vuoden perästä... Odottakaa..." änkytti hän, mutta kiiruhti
+hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.
+
+Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt?
+Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli
+ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut
+niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet.
+Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut
+työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään -- ei, sitä ei hän tahtonut,
+eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota
+toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.
+
+Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen
+kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen,
+loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle
+uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä
+mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä
+rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa,
+kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei
+suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi
+joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään
+täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi
+unohtanut hänet.
+
+On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa
+taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun
+meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset
+olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä.
+Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt
+asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan
+vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja
+tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi
+kuluu pian -- ja sitten!
+
+Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan
+istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se
+oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin
+kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä
+muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan
+Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan
+sysäävä.
+
+Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa
+muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä.
+Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.
+
+Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa.
+Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen
+runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen
+ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli.
+Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti
+Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.
+
+Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä
+täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä
+juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.
+
+Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen
+Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.
+
+Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä
+läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään
+arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.
+
+Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena
+vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein
+oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna
+suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen
+vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että
+Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun
+hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut
+kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä,
+rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka
+oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan
+omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning
+rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:
+
+"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan
+tyynesti lapsellisia laverruksiaan.
+
+Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja
+odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt
+kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.
+
+Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa
+tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos
+kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän
+tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään
+istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla.
+Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja
+hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.
+
+Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja
+luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui
+pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten
+karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.
+
+"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.
+
+"Kaipaatko sinä häntä paljon?"
+
+"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat
+ovat, niinkuin ovat."
+
+"Kuinka niin?"
+
+"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi
+saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt
+tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä
+toisillemme lapsina."
+
+Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä
+ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan
+kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:
+
+"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä
+minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."
+
+"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se
+olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"
+
+Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai
+kärsiä", vastasi Anna kierrellen.
+
+"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva
+Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.
+
+"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän
+kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut
+korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet
+oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset,
+jotta tämä elämä kasvaisi."
+
+"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja
+tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut
+ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla
+onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."
+
+Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra
+tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa
+oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki
+hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli
+niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä
+Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.
+
+"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut
+sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.
+
+"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna
+lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti,
+että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota
+enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne
+tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa,
+asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka
+sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi
+minua."
+
+Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen
+kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen
+toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon
+ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.
+
+"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen
+väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon
+sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."
+
+Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen
+kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He
+katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla,
+takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien
+kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta
+ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään
+olivat tulleet multaisiksi.
+
+"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet
+minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.
+
+"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan
+sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.
+
+Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi
+haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään
+äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä
+värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja
+kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä
+tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka
+jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia
+kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?
+
+    "Rauha, Herran rauha se on,
+    Sitä tahdon mä rukoilla."
+
+Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä
+lohdutusta hänen sieluunsa.
+
+"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma:
+Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen
+sydämessään.
+
+"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim
+hymyillen.
+
+"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli
+maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.
+
+"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua
+rasittavalta", sanoi äiti.
+
+Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista
+tietä myöten portin kautta.
+
+"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.
+
+"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä
+kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan
+kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"
+
+"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne
+äsken. Ettekö te hämmästyneet?"
+
+"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään
+huomanneet teitä", vastasi äiti.
+
+"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan
+vakavan ja miettivän ilmeen.
+
+"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva
+Warenheim ja nousi lähteäkseen.
+
+Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he
+kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli
+hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri
+tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi
+omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.
+
+Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea
+pääkaupungissa.
+
+Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli
+hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.
+
+Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan
+oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään
+hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja
+rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei
+koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi
+harkitsi hän nyt asioita.
+
+Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan,
+miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
+jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei
+tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.
+
+Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli
+innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus
+oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä
+siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa,
+miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta
+pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä
+sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.
+
+Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin
+Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä.
+Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan
+varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria
+yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään
+häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei
+voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.
+
+Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen
+lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa
+tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen
+hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat
+sitä ennen avautuneet.
+
+"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria
+kahdenkesken", sanoi veli.
+
+"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi
+sisar epäillen.
+
+"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi,
+"enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi
+jotensakin varma asiastani."
+
+Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä
+luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.
+
+Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada
+viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta
+levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.
+
+"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.
+
+"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.
+
+Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän
+nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi
+kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne
+valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen,
+tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on
+rangaistava.
+
+Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
+
+"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi
+hän.
+
+"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa
+missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.
+
+Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.
+
+"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten,
+kun me yhdessä lähdimme täältä."
+
+Hänen näytti olevan vaikea puhua.
+
+"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi
+Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin
+hämmästystä.
+
+"Dagmar, sinä lupasit...?" huudahti hän epätoivoisesti.
+
+"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten
+haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla
+lempeämmäksi.
+
+Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin
+selvittääkseen ajatuksiaan.
+
+"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan
+leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja
+poistui kiireesti odottamatta vastausta.
+
+Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta
+hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.
+
+"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla
+tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"
+
+Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa
+Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka
+surullinen, taikka kumpaakin. -- Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna
+yrittänyt pidättää häntä.
+
+"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin
+päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän
+ohimennessään, katsomatta Annaan.
+
+"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.
+
+Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko
+maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse
+rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan
+hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera
+huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.
+
+Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että
+hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut
+tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta
+lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.
+
+Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta
+häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka
+kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi,
+ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä
+hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti
+häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.
+
+Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi
+huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin
+ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi
+hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili
+ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle
+anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että
+hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin
+hän ojentaa valtikkansa.
+
+Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja
+kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä
+hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja
+ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului
+huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim
+oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa
+huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja,
+hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin
+ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä.
+Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut
+hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja
+vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli
+sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti
+Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää
+ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja
+pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen
+tähtensä.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna
+ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan.
+Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt
+kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat
+tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset
+silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka
+sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli
+ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä
+koko talven.
+
+Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli
+hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen
+jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät
+hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi
+ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän
+pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen
+hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.
+
+"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän
+ystävällisesti.
+
+Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin
+vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun
+hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei
+antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan.
+Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin
+iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan
+salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä
+tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli
+muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin
+tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä
+syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja
+ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut
+häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli
+ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli
+säästänyt vuokraa varten.
+
+"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on
+ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä.
+Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin
+vaikealta!"
+
+Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.
+
+Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä,
+melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä,
+joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä
+hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.
+
+Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä
+lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja
+lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli.
+Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa,
+kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.
+
+"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi
+vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."
+
+Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat
+tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.
+
+"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin
+sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan
+Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja
+puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos
+asti.
+
+Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja
+lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa
+jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli
+mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä
+talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.
+
+"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen
+ja oli taas hyvillä mielin.
+
+Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan
+opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi
+heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin
+huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka
+hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin
+huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä
+aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.
+
+Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle
+itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla
+tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään
+kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä
+enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan
+tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä
+ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli
+nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle
+ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti
+tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta
+ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei
+ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi
+sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä,
+vaikka olisi sen voinutkin tehdä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta
+miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä
+loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.
+
+Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton
+keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut
+suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla
+kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän
+oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla
+kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.
+
+Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni,
+huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa,
+joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus,
+jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen
+todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen
+sydämensä kutistui kokoon.
+
+"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta",
+sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.
+
+"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti
+täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa
+keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.
+
+Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.
+
+"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä
+huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu
+päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti.
+Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku
+sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."
+
+Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut,
+mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt
+yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän
+vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että
+jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen
+luokseen, siitä oli hän varma.
+
+"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.
+
+"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden
+sinä sitä kysyt?"
+
+"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi
+kuukaudeksi."
+
+"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla
+kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja
+muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."
+
+"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo
+häiritä sinua kauempaa."
+
+Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä
+hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.
+
+"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut
+tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt?
+Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.
+
+Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin.
+Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan.
+Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen
+vakavuutensa.
+
+"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja
+irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.
+
+"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna,
+ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä
+levottomuudesta.
+
+Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.
+
+"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän
+melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä
+aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu,
+sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada
+korkoakin rahoistasi."
+
+"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit
+antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen,
+mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."
+
+"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka
+koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi
+kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun
+satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa
+sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."
+
+Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa
+veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle
+siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli
+lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian,
+eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.
+
+Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä
+hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä
+vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli
+oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja
+pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki,
+vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin
+kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut
+Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi
+voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta
+näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua
+ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa,
+jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella
+lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla
+hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt
+kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat,
+kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.
+
+"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on
+taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen
+sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit
+saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän
+ei arkaile."
+
+Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia
+arvostelujaan.
+
+Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän
+istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana.
+Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein
+miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan
+äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen
+ympärillään -- ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada
+sen ainiaaksi vaikenemaan.
+
+"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua
+tutustua lapsenlapseensa!"
+
+Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja
+taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli
+hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään
+käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen
+iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.
+
+"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja
+julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee
+mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata
+sen."
+
+Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui
+lasiinsa.
+
+"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani
+teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"
+
+Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen
+esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni
+sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.
+
+Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän
+puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat
+hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen
+hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.
+
+"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti,
+käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki",
+huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.
+
+"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi
+laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla
+ylhäällä", vastasi toinen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo
+käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän
+kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen
+kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime
+aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto
+vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.
+
+"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?"
+kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut
+huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.
+
+"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.
+
+"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.
+
+"Kustantajalle."
+
+"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä
+eilen, joka on kuullut sen."
+
+Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka
+kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.
+
+"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.
+
+"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi
+Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet
+sinä tahdo näyttää sitä minulle."
+
+"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä
+minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota
+käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin
+tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi
+Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne
+taskuunsa.
+
+"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.
+
+
+
+
+20.
+
+
+Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä
+käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt
+häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning
+lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen
+muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille
+eksyneen ystävän edestä.
+
+Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.
+
+"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti
+hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on
+käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä
+vihassasi olisit polttanut sen!"
+
+"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin
+tyynen, läpitunkevan katseensa.
+
+"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä
+astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."
+
+"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.
+
+"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan
+olen kuullut arvostelusi."
+
+"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."
+
+Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin
+keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä
+istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä
+hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.
+
+"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.
+
+"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri
+sovi yhteen sisällön kanssa."
+
+"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä
+sitten tahtoisit kutsua sitä?"
+
+"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."
+
+"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia
+Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.
+
+"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi
+huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan
+kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä.
+Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen
+sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut
+taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka
+kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on
+saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön
+unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."
+
+"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi
+on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen
+vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa
+uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain
+kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa
+sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun:
+tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi
+ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen
+vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä
+vaarallisimman vaikutuksen."
+
+"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme
+tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin
+himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä
+hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan
+jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen,
+eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee
+sinun kirjasi opetuksen mukaan."
+
+"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt.
+"Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset
+sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole
+olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."
+
+"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko
+nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan
+sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi,
+että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko
+että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos
+niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen -- sillä
+sehän käy myöskin ilmi kirjastasi -- niin mitä se tekee, jos ne, jotka
+uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"
+
+"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan
+niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata
+tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta",
+sanoi Kurt synkästi.
+
+"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi
+kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja
+sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille,
+jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"
+
+"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta",
+huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti
+uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva
+ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"
+
+"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen
+opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla
+häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun
+tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko
+nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä
+tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus
+ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi
+raivosta hirmuvaltiaalle?"
+
+Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä
+liikutuksesta.
+
+"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.
+
+"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin
+jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin
+lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa,
+kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia.
+Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli
+Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei
+voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin
+voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä.
+Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän
+on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos
+hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja
+halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään
+saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä
+ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin
+hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."
+
+Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua
+nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien
+vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen
+soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt
+jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja
+menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli
+vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara
+taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut
+auttaa Kurttia taistelussa -- hän tunsi sanoneensa kylliksi -- mutta
+sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän
+tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois
+ystävänsä sielusta.
+
+Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa
+kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.
+
+Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva
+hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri.
+Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka
+kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli
+selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi
+antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta,
+joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.
+
+"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.
+
+"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla
+tukkaansa.
+
+Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin
+saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan
+kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki
+hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja
+raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.
+
+"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä
+olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi
+kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana
+oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani.
+Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut
+korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen
+esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli
+ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin,
+miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun
+lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt
+mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"
+
+Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.
+
+"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi
+häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä
+osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin
+tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois
+huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan
+kiihtyneessä mielentilassa.
+
+"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos
+minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin
+yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä,
+että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun
+maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi
+lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään
+koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.
+
+Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten
+niiden avulla.
+
+Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena,
+silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä
+ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä
+hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki
+kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa
+kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi
+vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita
+hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman
+vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän
+silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se
+vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä
+jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo
+seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.
+
+Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän
+mielentilan.
+
+"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän.
+"Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa
+minulle!"
+
+Hän kiiruhti ovelle.
+
+"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.
+
+"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei
+onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"
+
+Ja hän meni.
+
+Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin
+seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti
+hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.
+
+"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus
+voittaa sinut", mutisi hän.
+
+Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen
+otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä
+voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.
+
+"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit,
+jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi
+tänään ja valmistat meille iloisen illan."
+
+"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt
+ja aikoi mennä.
+
+"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"
+
+"Se on poltettu."
+
+"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"
+
+"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus'
+on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita
+täst'edes enää riviäkään."
+
+Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet,
+että hän on kadottanut järkensä.
+
+"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.
+
+Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa
+elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle
+selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle.
+Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä
+elämä on toinen asia.
+
+Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet
+aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta
+elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja
+koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat
+hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran
+on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän
+teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli
+herännyt, hän ei tahtonut sortua.
+
+Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen
+sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti,
+kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla
+riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen
+luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.
+
+Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita
+hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun
+vaikutuksensa.
+
+
+
+
+21.
+
+
+Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä
+Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä
+lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti
+edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja
+nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen
+toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa
+taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.
+
+Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa
+kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi
+valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta
+hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli
+hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja
+liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä
+sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.
+
+Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja
+koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi
+äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota.
+Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin
+sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.
+
+Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka
+innokkaasti ihaili häntä.
+
+Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut
+sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti,
+mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten
+ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta
+kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta
+veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään
+oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei
+hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse
+oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei
+suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.
+
+Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun
+sisareensa.
+
+"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä
+selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen,
+mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa
+hän vaan nenäkkään vastauksen."
+
+"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle
+ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."
+
+"Onko hänellä jokin sydänsuru?"
+
+"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla
+välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen
+tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän
+odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.
+
+"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert
+lyhyen vaitiolon jälkeen.
+
+"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin
+kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen
+olento."
+
+"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä
+olisi ollut jotakin", sanoi Robert.
+
+"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä
+ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh
+ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi
+mitä edullisimpia tarjouksia."
+
+"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran
+tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen
+aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.
+
+"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun
+sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime
+aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."
+
+"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"
+
+"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi
+vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut
+niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva
+jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat
+vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä
+ankarampi pakko on ollut."
+
+"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia,
+kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti,
+me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.
+
+"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi
+vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin
+kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa
+talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan
+minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä
+mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen
+minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."
+
+"Mitenkä niin?"
+
+"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista
+huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin
+tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."
+
+"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.
+
+Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä
+hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.
+
+Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan
+linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet
+niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse
+sininen taivas näkyi.
+
+Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista
+tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja
+tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan,
+olivat aivan muuttaneet hänet.
+
+Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä
+hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen
+esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän
+paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin
+ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän
+keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.
+
+Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään
+heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen
+kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä
+tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä
+tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä
+hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.
+
+"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana
+riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme
+anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."
+
+Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä,
+kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin
+pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä
+auringon valossa.
+
+Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi
+kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen
+mielentilaan.
+
+"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski
+tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän
+on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta
+mitä?"
+
+Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.
+
+Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti
+heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja
+niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän
+olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin
+muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut
+hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan
+tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta
+otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.
+
+"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin,
+lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti
+omassaan.
+
+"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi,
+että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää
+huomiota.
+
+"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"
+
+"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi
+yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä
+rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.
+
+"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.
+
+"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän
+isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin
+luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla
+varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar
+huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle,
+joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.
+
+Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli
+muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia
+tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja
+mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi
+muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun
+tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti
+aikeestaan isälleen.
+
+"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.
+
+Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut
+tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.
+
+"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.
+
+"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.
+
+"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt
+tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi
+minulle sitten jotakin muuta."
+
+"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan
+oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen
+kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies
+ja rikas."
+
+Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei
+koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin
+päinvastoin?
+
+"Miksi tahtoo isä sellaista?"
+
+"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."
+
+"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni,
+ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin
+toimeentulonsa tähden!"
+
+Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja
+häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.
+
+"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.
+
+"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta,
+että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen
+tietämättään painoi isän hartijoita.
+
+"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten
+rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti
+syliinsä.
+
+"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi
+kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.
+
+"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni
+kiireesti linnaa kohti.
+
+Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään.
+Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti
+maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.
+
+"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen
+tunnotonta päätään.
+
+Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin
+taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan
+vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa,
+ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita,
+tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.
+
+Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa.
+Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri
+tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti
+tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.
+
+Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin
+toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä
+tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan
+kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa
+ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle
+kuitenkin sangen vaikeata.
+
+Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin
+tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei
+ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta
+perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt
+erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut
+mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin,
+ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi
+huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita
+kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt
+hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli
+kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja
+kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi
+tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä,
+mutta mikä?
+
+
+
+
+22.
+
+
+"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar
+kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä
+vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.
+
+He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä,
+joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä,
+osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea
+niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne
+äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja
+tuijottivat toisiinsa.
+
+"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä,
+että isä tiesi tästä?"
+
+"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.
+
+"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"
+
+"Kyllä varmaan."
+
+"Mutta mitä me teemme?"
+
+"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä
+meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."
+
+"Sinä olet kauhea!"
+
+"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.
+
+"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."
+
+"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."
+
+"Kevytmielisen, sanot sinä?"
+
+"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta
+kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan
+sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi
+silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on
+hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä
+kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta
+edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."
+
+"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on
+kuolemaisillaan."
+
+"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi,
+hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla
+katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.
+
+"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"
+
+"Tuskin."
+
+"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä
+seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä
+asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.
+
+"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."
+
+"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi
+Robert.
+
+Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista
+uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta
+kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.
+
+"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.
+
+"Mitä sinä ymmärrät?"
+
+"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me
+Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi
+tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt..."
+
+"Mitä sinä sitten vastasit?"
+
+"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin
+kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin?
+Rakas isä parka!"
+
+Dagmar purskahti itkuun.
+
+"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert
+lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös
+onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."
+
+"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella
+katseella.
+
+"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki
+muutkin, mitä meillä on."
+
+Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.
+
+"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa
+liikuttaa", sanoi hän.
+
+"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi
+Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon
+ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."
+
+Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui
+hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois
+kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.
+
+Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin
+kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että
+asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että
+parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista,
+myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka
+olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan
+tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei
+ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi
+vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää
+säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli
+pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen
+niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut
+ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa,
+vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion.
+Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä
+oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen
+halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla
+jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan
+rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.
+
+Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä
+hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus
+oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt
+hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.
+
+
+
+
+23.
+
+
+Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli
+kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui
+aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään
+kiiruhti hän sairashuoneeseen.
+
+Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja
+valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen
+vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi
+nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja
+paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.
+
+Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo.
+Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja
+epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän
+kylmenevään käteen.
+
+"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän
+sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.
+
+Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä,
+mutta mistä saada sitä?
+
+"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.
+
+"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.
+
+"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta
+hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja
+ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat
+nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.
+
+"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän,
+katsellen vaikuttavasti veljeensä.
+
+"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.
+
+Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous
+olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.
+
+Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden
+ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian
+menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän
+valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän
+oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli
+hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut
+yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan.
+Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous
+ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan
+parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli
+kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut?
+Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli
+elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki
+Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas,
+epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"
+
+Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus
+oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka
+hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi.
+Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän
+tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin
+kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.
+
+Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa
+toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään
+syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli
+isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle
+hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin
+ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin
+oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä,
+mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä
+hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta
+sittenkin -- hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti,
+vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään
+sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä
+oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman
+rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä
+Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä
+Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen
+omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus
+riittää kaikille, jotka uskovat!
+
+"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä
+oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta
+sairautensa aikana?"
+
+"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.
+
+"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö,
+voimatta salata syvää levottomuuttaan.
+
+"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi
+onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä
+suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi
+voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."
+
+"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi
+Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.
+
+"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa,
+että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet
+hänelle vieraita."
+
+"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.
+
+"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.
+
+"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.
+
+"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar
+kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin
+parempi olla ilman sitä!"
+
+Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi.
+Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa
+autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova,
+nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli
+niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset
+pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei
+voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän
+sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän
+noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut
+ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine,
+jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli
+poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena
+tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän
+koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi
+ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin
+äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan
+ijankaikkisuutta", huokasi hän.
+
+Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi
+kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin
+kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin
+mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:
+
+"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman
+jälkeen?"
+
+"En, kuinka olisin voinut levätä?"
+
+"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja
+tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on
+säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla.
+Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan
+elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."
+
+"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"
+
+"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert
+vakuuttavasti.
+
+"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle... ja jos
+todellakin on elämä tämän jälkeen, niin... ja tarvitaan kääntymystä..."
+sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.
+
+Robert katseli häntä sääliväisesti.
+
+"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän
+puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään;
+hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin
+ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole
+hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja
+tarvitset ennen kaikkea lepoa."
+
+"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta
+mitään veljensä puheeseen.
+
+"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän
+elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä
+toinen elämä", vastasi hän.
+
+Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston
+etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei
+kukaan voinut lohduttaa häntä.
+
+
+
+
+24.
+
+
+"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun
+me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan
+katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin
+yksinkertaisessa huoneessa.
+
+"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä",
+vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä
+kerralla oli tapahtunut.
+
+Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas
+yhtä pian.
+
+"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.
+
+Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa.
+Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä
+sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut
+välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi
+jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän
+pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen
+olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.
+
+"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.
+
+"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."
+
+"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä
+tunnetaan' sanoo sananlasku."
+
+"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut
+luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"
+
+"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän
+kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä
+et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten
+ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."
+
+"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä",
+sanoi Anna moittien.
+
+"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi
+Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.
+
+He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:
+
+"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"
+
+"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."
+
+"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"
+
+"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön
+kanssa."
+
+"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna
+rohkaisevasti.
+
+"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne
+mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten
+rasituksena."
+
+"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat
+niin hauskoja", lohdutti Anna.
+
+"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."
+
+Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli
+mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina
+oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne
+silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.
+
+"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi
+ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."
+
+"Niinkö luulet?"
+
+"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.
+
+"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"
+
+"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm
+sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi
+vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään.
+Robert on matkustanut Amerikkaan."
+
+"Amerikkaan!" huudahti Anna.
+
+"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin,
+kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka
+estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."
+
+"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon
+hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.
+
+"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli
+päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."
+
+"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"
+
+"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."
+
+Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen
+puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.
+
+Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen,
+mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta
+vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa
+niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat
+liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän
+odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle
+vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja
+senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen
+sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee
+vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen
+minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen
+puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.
+
+"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon
+toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"
+
+He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen.
+Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä
+kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.
+
+"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut
+muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut
+seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"
+
+"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä
+hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne
+itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."
+
+"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin
+sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"
+
+"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."
+
+"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla
+vetävän hansikkaita käsiinsä.
+
+"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."
+
+Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.
+
+"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.
+
+Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet
+käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.
+
+Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut
+helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon
+ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu
+epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään
+kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.
+
+Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa,
+eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria
+hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä
+huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva
+Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän
+tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten,
+ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa
+koko asialle.
+
+Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista,
+vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän
+heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia.
+Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu
+mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi
+pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja
+paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut
+tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen,
+vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön,
+joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen
+vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai
+kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua
+ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua
+uusiin olosuhteisiinsa.
+
+
+
+
+25.
+
+
+Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen
+päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin
+vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut
+huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia
+ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.
+
+Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä
+tulee parin päivän kuluttua.
+
+"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä,
+kuin omaa uteliaisuuttaan.
+
+"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän
+tuo aina meille jotakin hyvää."
+
+Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen
+muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.
+
+"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.
+
+"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja
+sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.
+
+"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.
+
+Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin,
+oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa.
+Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg
+aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.
+
+"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa
+vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme
+kohdanneet toisemme ennen."
+
+Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja
+ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen
+rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna
+oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta,
+jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka
+olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen,
+vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi
+kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.
+
+"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi
+melkein kiitollisena hänen kättään.
+
+"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja
+katseli heitä uteliain silmin.
+
+Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli
+Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä
+lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo
+molemmat nuoret seurustelivat keskenään.
+
+"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi
+miestään kylkeen.
+
+"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä
+kysymysmerkiltä.
+
+Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja
+Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle
+selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.
+
+"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä
+tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.
+
+"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä
+varoi itseään vastustamasta häntä.
+
+Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan
+kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan
+puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan
+tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.
+
+Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin
+isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja
+puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen.
+Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa,
+jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin
+oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut
+useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi,
+mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa,
+jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä
+selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa,
+oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi
+saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö,
+jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi
+vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan
+kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen
+pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei,
+hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa
+olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa
+katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa
+osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti
+murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.
+
+Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän
+harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden
+innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar
+itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen
+silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.
+
+Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän
+oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa
+juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän
+tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus
+puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja
+hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen
+sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla
+epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"
+
+Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli
+hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka
+oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei
+vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen
+sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa
+maassa.
+
+Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan
+ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella
+innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä
+loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli
+ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli
+oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.
+
+Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja
+kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella
+aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän
+kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.
+
+Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa.
+Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa
+äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi
+hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää
+häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän
+aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua
+yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja
+pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä
+itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä
+olevaa kuvateosta.
+
+Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin
+lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli
+sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä
+päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan
+tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri
+hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin
+ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää
+itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän
+omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo
+nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja
+itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.
+
+"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille",
+sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.
+
+Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei
+näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.
+
+"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän
+hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla
+kohteliaisuudella.
+
+"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar
+keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän
+arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne
+yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet
+minua."
+
+Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.
+
+"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.
+
+"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä
+levottomuudestani?"
+
+"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut
+kokea paljon tänä vuonna."
+
+"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."
+
+Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin
+kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt
+valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita
+oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun
+pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja
+levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja
+lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy
+uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin
+ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut
+maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta
+innostuksesta.
+
+Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun
+hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä
+rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar
+nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin
+oli puhunut.
+
+"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille
+rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta",
+sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin
+tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea,
+mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne
+kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei
+kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää
+koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka
+ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten
+on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle,
+meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki
+viisaus ja voima."
+
+"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää
+antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne
+pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa!
+Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran
+kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie
+hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään
+kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään
+sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä
+poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme
+tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä
+kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä
+ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme
+Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä
+kutsutaan viimeisen kerran."
+
+Dagmar oli syvästi liikutettu.
+
+"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat
+ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.
+
+"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen
+rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on
+määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.
+
+"Hän joutuu silloin helvettiin?"
+
+"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän
+tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen
+kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin
+alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta
+rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja
+koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen
+levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka
+täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen
+sydämessään."
+
+"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli
+mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon
+nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.
+
+"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä
+tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä
+se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme
+sivuseikkoihin."
+
+"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"
+
+"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi',
+omaan sydämeemme ja koko maailmaan."
+
+Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi
+tämä hänelle:
+
+"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei
+kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa
+yksinäisyydessä."
+
+Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa
+ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi,
+antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki,
+mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi
+voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä
+voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä
+pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään
+nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain
+juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti
+hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin
+kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän
+uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka
+puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään.
+Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui
+sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.
+
+Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä
+Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen
+eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan.
+Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän
+se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei
+Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut
+saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.
+
+
+
+
+26.
+
+
+Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan
+ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana
+ja kulkuset kilisivät kadulla.
+
+Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan
+eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli
+raittiina kuin talvinen tuuli.
+
+"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen
+silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"
+
+"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella
+äänellä.
+
+Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein
+hermostuneesti käynneistään.
+
+"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun
+kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.
+
+"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee
+pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.
+
+"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi
+niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä
+äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista.
+Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen
+keskusteluun.
+
+"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi
+olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia",
+jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä
+vaiteliaisuutta.
+
+"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen
+juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna
+tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten
+milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin
+silmin.
+
+"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä
+olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä
+puhdistaa sielun."
+
+"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"
+
+"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä
+kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa
+se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."
+
+Anna nousi äkkiä ylös.
+
+"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea
+kohti.
+
+Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:
+
+"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman
+päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."
+
+Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.
+
+"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"
+
+"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai
+epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi
+jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.
+
+"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin
+hupaista", sanoi Constanse täti.
+
+Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät
+voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin
+väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja
+kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan
+eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut
+oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut
+niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia;
+mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja
+saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä
+ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä?
+Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla
+katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään
+tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta
+Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän
+oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän
+kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen
+yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli
+mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä
+tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään
+ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä
+katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän
+omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.
+
+Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin
+onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki
+mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen
+sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta.
+Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen
+haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä
+mitä tahansa.
+
+Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan.
+Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista.
+Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka
+olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin
+ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä,
+veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen
+takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata
+itsensä nyt?
+
+Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein
+musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua.
+Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat
+värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen
+silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli
+hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan
+hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän
+raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät
+piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna
+hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni
+sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen
+kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi
+toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa
+istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
+
+"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on
+autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä
+et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"
+
+
+
+
+27.
+
+
+Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä
+aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli
+jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle
+levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta
+hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia.
+Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut
+tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi,
+oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä
+huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden
+ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos
+sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen
+näkemästä hänen silmiään.
+
+Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin
+ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli
+koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi,
+ja äiti oli antanut perään.
+
+Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja
+seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä
+karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa
+tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina
+levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat
+luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja
+itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa
+hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi
+toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut
+olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen
+uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi,
+että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan
+eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli
+hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen
+väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin
+oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa.
+Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä,
+piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi
+koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan
+yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin
+sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli
+tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä
+koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä
+vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset
+puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä
+hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun
+pohjasäveltä, joka kaikui niistä.
+
+Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa
+sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden
+arvosteleminen.
+
+Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä
+mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava
+humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun
+rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä
+lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä
+vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen
+vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän
+tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt,
+jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon
+puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.
+
+Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että
+ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän
+kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen.
+Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä
+useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa
+leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa,
+sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt
+suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä;
+mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi
+jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli
+kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa,
+mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa
+aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili
+elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut
+vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa
+taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai
+muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen
+rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen.
+Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi
+hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo.
+Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat
+kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä,
+milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon
+valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.
+
+Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.
+
+Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi
+niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä
+runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä
+niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä
+rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar
+olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan
+olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes
+tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi
+ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.
+
+Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla,
+mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin
+pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse.
+Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että
+Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden
+kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten
+kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi
+hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan
+kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi
+hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt
+luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin,
+pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas
+ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.
+
+
+
+
+28.
+
+
+Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki
+päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.
+
+Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi
+innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan
+syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä,
+mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset
+ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan
+ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He
+keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he
+tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar
+vihdoin päätti lähteä mukaan.
+
+Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla.
+Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat
+mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa.
+Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan
+odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius
+astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa
+aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä
+ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän
+oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis
+johtui, että hän oli täällä?
+
+Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri
+ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän
+huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle
+kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen
+mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin
+kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka
+oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi
+tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen
+puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen
+tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos
+hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan
+aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta
+Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli
+Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä
+arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei
+hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.
+
+"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.
+
+He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka
+näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.
+
+"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi
+isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.
+
+Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt
+ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti
+lausuen:
+
+"Suvaitsetteko?"
+
+Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui
+hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi.
+Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen
+kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.
+
+Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar
+kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä
+terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa
+sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti
+pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen
+kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota
+häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut
+huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.
+
+Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin.
+Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi
+kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä
+Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi
+Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi
+sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut
+ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi.
+Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan
+nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut
+nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten
+kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut
+siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin,
+tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella
+katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja
+jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän
+oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys
+oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka
+täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli
+taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä.
+Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta
+vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä
+hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten
+tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria.
+Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta
+hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin
+ennenkin.
+
+Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista
+keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin
+ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt
+ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos
+he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin
+helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut,
+mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut
+enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta.
+Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä
+monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten
+vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä.
+Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes
+ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.
+
+"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"
+
+Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli
+häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.
+
+"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse
+alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin
+kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.
+
+Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli
+valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen
+turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento
+ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja
+kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.
+
+"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"
+
+"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän
+on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."
+
+"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle
+loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."
+
+"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka
+levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista
+ruumiillista työtä."
+
+"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt,
+"siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa
+viisaampia, kuin täällä."
+
+"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan
+Kurtin äänessä moitetta.
+
+"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.
+
+"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti
+Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista,
+olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut
+ansaitsemaan työllä elatuksensa.
+
+"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan
+kernaasti.
+
+"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä",
+sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.
+
+Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle
+menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden
+välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien
+vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen
+auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren
+miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen
+kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä
+ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin
+vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.
+
+"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain
+leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen
+läheisyydessään.
+
+"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt.
+"Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden
+välillä."
+
+"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar
+vakavasti.
+
+"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä
+pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi
+sormillaan tukkaansa.
+
+Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.
+
+"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.
+
+Kurt katsoi häneen hajamielisesti.
+
+"Syntiä -- olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka
+enhän minä usko koko syntiä."
+
+"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."
+
+"Niin -- ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on
+kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle
+karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia
+sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani
+salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua
+sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt
+haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."
+
+"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä
+edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän
+mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.
+
+"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin
+mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni
+purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."
+
+"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.
+
+Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse
+liikutti häntä.
+
+"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi
+Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista,
+jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä
+kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se
+oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."
+
+"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.
+
+Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi
+samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä
+hurmaavin hymy huulillaan.
+
+"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän,
+"mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi
+vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän
+on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"
+
+"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella
+tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin
+salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.
+
+"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni
+kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia",
+lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.
+
+Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää,
+kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut
+vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään
+harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle
+tämän avun.
+
+"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä
+ystävällisesti.
+
+"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan
+paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.
+
+"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti,
+"muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne
+valitessanne runoa."
+
+"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla
+ärtyisellä vastahakoisuudella.
+
+Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään
+muulle olisi ollut luvallista.
+
+"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä
+itsepäisesti.
+
+"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse
+sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen
+todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.
+
+"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja
+kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.
+
+Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan
+kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät
+hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun
+räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän
+aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa
+sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden
+ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin
+aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja
+halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä
+muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen
+sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.
+
+Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän
+ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta
+tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä
+innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä,
+eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka
+muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten
+tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.
+
+Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden
+kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi
+tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan
+ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he
+erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään
+Brotorpissa.
+
+"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät
+mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti
+ystävällisesti päätään.
+
+
+
+
+29.
+
+
+Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana,
+polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille
+etehisessä.
+
+"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.
+
+"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut
+uskoa sinua niin viekkaaksi."
+
+"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"
+
+"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan
+uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen
+itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että
+sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi
+voinut uskoa sinusta."
+
+Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä,
+ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana
+harvinaisen lempeä tunnelma.
+
+"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi
+hän.
+
+"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja
+puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.
+
+"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."
+
+"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että
+tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"
+
+"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa
+kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."
+
+"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon
+isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun
+mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."
+
+"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä
+haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.
+
+"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä
+on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli
+muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen
+keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.
+
+"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin
+hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti
+Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on
+toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."
+
+"Kuka?"
+
+"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."
+
+"Mikä hänen nimensä on?"
+
+"Sitä minä en sano."
+
+"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"
+
+"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."
+
+"Kuinka salaperäinen sinä olet!"
+
+"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut
+näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan
+epäluuloja."
+
+"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."
+
+"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa
+ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä
+suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."
+
+He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä
+suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä
+heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota
+kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.
+
+"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan
+metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.
+
+"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.
+
+"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän
+ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on
+tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."
+
+Henning hymyili tuskin huomattavasti.
+
+"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää
+toisia?" kysyi hän.
+
+"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon",
+vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.
+
+"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa",
+sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.
+
+"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni",
+mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua,
+kun hän on tullut --, noin -- toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi?
+Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja
+katseli toveriaan melkein vihaisesti.
+
+"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan
+kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.
+
+He jatkoivat matkaansa vaijeten.
+
+"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt
+hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja -- niin, sinä tiedät,
+että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on,
+tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."
+
+"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti",
+sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman
+syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan
+anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."
+
+"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"
+
+"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."
+
+"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt
+ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.
+
+"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana.
+Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden
+hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi
+sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele
+niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu
+niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata
+Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille,
+jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan
+sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."
+
+Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.
+
+"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä",
+sanoi Henning vihdoin.
+
+Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin
+päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle
+junalle.
+
+"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä
+tulet kanssani", sanoi hän.
+
+"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.
+
+"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa.
+Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."
+
+"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään
+tekemistä."
+
+"Et sinä eilen ajatellut noin."
+
+"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma
+itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut,
+mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia
+haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle.
+Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän
+kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni
+kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en
+voi sitäkään."
+
+"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea
+sisällisesti."
+
+"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä
+enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en
+tee itseäni narriksi toista kertaa."
+
+"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin
+kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen,
+että hän nyt on."
+
+"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."
+
+He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja
+hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.
+
+"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.
+
+"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.
+
+Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä
+Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän.
+He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt,
+se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei
+Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki
+hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista
+uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta
+joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää,
+että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli
+muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän
+niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei
+vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe
+hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli.
+Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet
+vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka
+suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti
+hän paeta Dagmaria.
+
+Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä,
+eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä,
+vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä
+hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen
+isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa
+lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen
+ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä
+Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan
+oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja
+pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa.
+Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi
+omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen
+testamentissa.
+
+Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin,
+jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä
+kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.
+
+Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman
+nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten
+uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat
+lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän
+asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli
+tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista
+huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan
+kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen
+todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen
+haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden
+ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen
+käänteestä.
+
+Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa
+kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi
+ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi
+vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut
+tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei
+sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo
+ollut rikas mies.
+
+Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen
+perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti
+melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin
+ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut
+hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen
+täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.
+
+
+
+
+30.
+
+
+Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa.
+Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen
+talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean
+hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä
+ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän
+hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun
+hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien
+puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi
+Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta
+valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien
+kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on
+joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen
+tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin
+illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.
+
+Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää,
+että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi
+kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui
+ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän
+hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin
+se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään
+kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan
+siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt
+suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä
+salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen
+kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.
+
+"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!"
+kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.
+
+Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen
+leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä
+tuotteita.
+
+"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti
+ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin
+poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.
+
+"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.
+
+"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle",
+vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."
+
+"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän
+ääreen.
+
+"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim,
+tehden itselleen voileipää.
+
+"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä,
+niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on
+valmis matkustamaan tänne."
+
+"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva
+rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista
+vuotta, kun hän kävi täällä."
+
+"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja
+se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen
+päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat
+helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."
+
+"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain
+loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.
+
+"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen
+isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."
+
+"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.
+
+"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,
+
+"Sentähden, että... niin... hän on niin kovin kristillis-mielinen",
+sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.
+
+Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen
+äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä,
+joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.
+
+Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning
+tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä
+niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että
+oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut,
+että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta
+isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei
+haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja
+huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos
+hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti?
+Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.
+
+Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos
+ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja
+loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.
+
+Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne
+säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että
+Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö
+ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.
+
+"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne
+häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä,
+varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."
+
+Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua,
+vaikka oli sydäntalvi.
+
+Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa.
+Järveltä kuului kulkusten kilinää.
+
+"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.
+
+"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"
+
+"Kyllä, kyllä!"
+
+Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä
+pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka
+peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle
+ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle
+pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti
+ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka
+aamulla oli lähtenyt asemalle.
+
+"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi
+innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.
+
+"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"
+
+Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä,
+kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.
+
+"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.
+
+Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne
+turkkineen päivineen.
+
+"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten
+tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.
+
+Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan
+silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti
+painaessa sitä yhä syvemmälle.
+
+"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.
+
+Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka
+joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa
+huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis
+oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen
+ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa.
+Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä
+suuriin turkkeihin.
+
+"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.
+
+"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen
+kauhukseen häntä paksusta palmikosta.
+
+Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä
+kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen
+päähän.
+
+"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.
+
+"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää,
+punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.
+
+"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen
+täysikasvuinen", vastasi Eva.
+
+"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt
+leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi
+tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut
+torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."
+
+"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi
+ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen,
+että hän on täällä."
+
+"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun
+käteensä, jota hän lujasti puristi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän
+Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata.
+"Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"
+
+"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla
+niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi
+Anna.
+
+"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.
+
+"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"
+
+"Kyllä minä sen tiedän."
+
+"Tulenko minä siitä iloiseksi?"
+
+"Tulet, varsinkin yhdestä."
+
+"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"
+
+"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet
+kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."
+
+"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä
+paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi
+tehdä sitä."
+
+"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"
+
+"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin
+lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää,
+silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta
+minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan,
+että olen niin vanha."
+
+"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se
+tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."
+
+"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan
+pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko
+sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle,
+kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."
+
+"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä
+kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."
+
+"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin.
+"Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin
+heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"
+
+"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä
+asemassa missä nyt olet."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista
+sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko
+päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan
+huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.
+
+Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen
+eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja,
+joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa,
+eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle
+näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran
+jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä
+kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.
+
+"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit
+antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat
+reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.
+
+"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.
+
+"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin",
+jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.
+
+"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.
+
+"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."
+
+"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi
+ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen
+käyntinsä aina olivat tervetulleet.
+
+"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni
+tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.
+
+"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla
+on kylliksi monelle köyhälle."
+
+"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä
+itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.
+
+"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä
+kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius
+ja nojautui reen nurkkaan.
+
+"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti
+huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.
+
+"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi
+Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi
+emme me myöskään saa unohtaa."
+
+"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin
+matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.
+
+Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada
+seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan
+laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui
+kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja
+Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan
+kuulla puhuttavan Tukholmasta.
+
+"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna!
+Mutta äiti -- on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina
+kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.
+
+Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat
+täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät
+Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan
+kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen
+vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon
+ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada
+säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista
+mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas
+kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki
+lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen.
+Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka
+hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä
+kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän
+vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen
+äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti
+tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.
+
+"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa
+hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää
+huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."
+
+Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.
+
+"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi
+hän.
+
+"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää
+pikku sisaresi."
+
+"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.
+
+"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."
+
+"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."
+
+"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun
+seurasi tekisi Evalle hyvää."
+
+"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"
+
+"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun
+huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen
+sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi
+vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen
+seuransa olisi terveellistä sinulle."
+
+"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä
+ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen
+äitiinsä.
+
+Tämä hymyili.
+
+"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin",
+väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen
+toisiinne."
+
+"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista,
+minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."
+
+"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän
+itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita
+niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole
+etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja
+kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja
+luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."
+
+"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä
+mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti
+hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei
+uskaltanut etsiä.
+
+
+
+
+31.
+
+
+Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen
+menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat,
+mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään.
+Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa
+ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja.
+Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan
+iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli
+usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta,
+missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva
+Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka
+vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin
+mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle
+jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären
+takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen
+edistystään laulussa.
+
+"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä
+pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en
+minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra
+eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon
+tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä
+yksinäisyydessä."
+
+"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa
+kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.
+
+Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen
+äänensä ja hyväilynsä merkityksen.
+
+"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen
+sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua
+ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin
+kaipaat häntä."
+
+"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka
+hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee
+muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla
+itsekkäitä."
+
+"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On
+kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan
+rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän
+rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme
+Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."
+
+"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua
+itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta
+Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla
+kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento
+henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi
+kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien
+töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä
+ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"
+
+Hän katsoi kysyvästi mieheensä.
+
+"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra
+hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen
+totuuteen."
+
+"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva
+Warenheim hetkisen kuluttua.
+
+"Olemmeko me?"
+
+"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin
+toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa
+vaaralliselle alalle.
+
+"Kurt ei _tahdo_ ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi
+kirkkoherra ankarasti.
+
+"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa
+lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa
+mahdollisesti tulisivat herättämään.
+
+"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo
+nöyrtyä, siinä koko asia."
+
+"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti,
+"hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."
+
+"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka
+etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."
+
+"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim
+huolestuneena.
+
+"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää
+tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me
+tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se
+on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."
+
+"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen
+ajatuskantaansa."
+
+"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi
+tahtoo kääntää sen pois, niin -- mitä voin minä sille?"
+
+Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret
+kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä
+epätoivoista taistelua.
+
+"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta
+tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että
+sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun
+hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"
+
+"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi
+hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi.
+Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa
+koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo
+antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla
+uhaten syöstä kumoon kaikki."
+
+"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa
+ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja
+tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.
+
+Kirkkoherra veti hänet luokseen.
+
+"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni
+Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä
+näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."
+
+"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä,
+jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten
+kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä
+välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."
+
+
+
+
+32.
+
+
+"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö
+mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi
+Eva houkuttelevalla äänellä.
+
+"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.
+
+"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä
+tulisit mukaan."
+
+"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."
+
+"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi.
+Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."
+
+"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."
+
+"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle,
+eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä
+kenkä puristi.
+
+"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme
+vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle
+työmiesperheelle."
+
+"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan
+mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."
+
+"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna
+lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen
+korvissaan.
+
+"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva.
+"Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon
+musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."
+
+"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän
+on olemassa vaan huvin vuoksi."
+
+Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään
+vastattavaa.
+
+"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"
+
+"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?"
+vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.
+
+"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole
+tehnyt sinulle mitään pahaa."
+
+"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua
+niinkuin kaikki muut tekevät."
+
+"Kuka hemmottelee minua?"
+
+"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti",
+vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.
+
+"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin
+minä, joka olen hemmotellut heitä."
+
+"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin
+minusta, ja onnistuit tietysti."
+
+Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo
+syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.
+
+"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa
+sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi
+hän.
+
+"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän
+sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka
+paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta
+kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en
+muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi.
+Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään
+uhrauksia!"
+
+Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli
+kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä
+enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren
+eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna
+ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt
+kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan
+kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti
+paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren
+opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius
+teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta
+suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten
+kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui
+ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä
+iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli
+laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen
+niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman
+sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin.
+Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja
+huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen,
+joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi
+vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai
+osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja
+vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut
+pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui
+hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan
+anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se
+oli liian myöhäistä.
+
+"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en
+ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin
+kauhean kohtuuton ja ilkeä!"
+
+Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä
+väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen
+katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa,
+samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä
+ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan
+toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja
+omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
+niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset
+sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.
+
+"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet
+paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja
+kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään,
+joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät
+ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.
+
+"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"
+
+"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä
+ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan
+väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin
+paljon tekemistä."
+
+Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas
+puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa
+vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois
+tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä
+oli ulkona kävelemässä.
+
+"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"
+
+"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa.
+Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."
+
+"Onpa hän itara", arveli Kurt.
+
+"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti,
+"mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille
+kaikki mitä hän ansaitsee."
+
+"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt
+halveksivasti.
+
+"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan
+vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen
+älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä
+järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."
+
+"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on
+periaatteita."
+
+"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä
+toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."
+
+"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna
+ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."
+
+"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."
+
+"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin
+nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on
+saada häneltä minkäänlaista palvelusta."
+
+"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja
+minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.
+
+"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja
+pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.
+
+"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.
+
+"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.
+
+"Mitä sinä siellä teet?"
+
+"Saat nähdä."
+
+Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan
+kaksi konserttipilettiä.
+
+"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat
+kadulle.
+
+"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin;
+sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy
+käyttää se itse."
+
+"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin.
+"Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"
+
+"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista
+täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."
+
+Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet
+näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin,
+vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin
+anteliaisuudessa.
+
+"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja
+teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.
+
+
+
+
+33.
+
+
+"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun
+Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa,
+kun muut olivat ulkona.
+
+"Olipa se kysymys", vastasi tämä.
+
+"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"
+
+"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen
+mukaan, miten sitä käytetään."
+
+"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan
+turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan
+voi tulla mitään todellista?"
+
+"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"
+
+"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui
+ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei
+tehnyt.
+
+"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa
+laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä
+sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin
+huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut
+sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän
+lauluistanne?"
+
+"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."
+
+"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman
+vaikutuksen se tekee?"
+
+"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä
+koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan
+hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja
+sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin
+vuoksi."
+
+"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä,
+että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"
+
+"Mikä huvi?"
+
+"Huvin käsite, huvitus yleensä?"
+
+"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.
+
+"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman
+vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta?
+Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein
+hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja
+puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja
+ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa
+mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile
+tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun
+sinulla on siihen tilaisuus."
+
+"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen
+kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"
+
+"Soittelenhan minä hyvin paljon."
+
+"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."
+
+"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata
+taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei
+minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat
+parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."
+
+"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi,
+ja se on niin ikävää."
+
+"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi
+Henning.
+
+"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.
+
+"Kodissa."
+
+"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.
+
+"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"
+
+"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he
+tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun
+tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."
+
+"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen
+sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia
+kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi
+on... mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten
+tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään
+ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu
+olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen
+ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta
+auringonpaisteesta ja sointu musiikista.
+
+"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä!
+Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"
+
+Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.
+
+"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen,
+että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme
+jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne,
+joka vie siltä kaiken arvon."
+
+"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä
+siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva
+veitikkamaisesti.
+
+Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein
+odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa
+niin auringonpaisteen kaltaiseksi.
+
+"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.
+
+"Ei ennen kuin päivälliselle."
+
+"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"
+
+"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen.
+He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt?
+Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"
+
+"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä
+pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli
+kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän
+tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi
+Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian
+ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."
+
+"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar
+eivät liity enemmän yhteen."
+
+Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä
+sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen
+kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa
+suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli
+vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.
+
+Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja
+lyijykynällä kirjoitettu.
+
+    "Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää,
+    kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja
+    makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta
+    minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin
+    sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka
+    mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta,
+    joka kenties pian kuolee!
+
+                                Sinun uskollinen Dagmarisi."
+
+Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut
+uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin
+laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan,
+hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen
+heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa
+hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi
+toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä
+sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät
+he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä
+lääkärit antaneet paranemisen toiveita.
+
+Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän
+kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran
+kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle
+oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin
+seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä
+puhuteltiin.
+
+Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä,
+rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin,
+kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan
+vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä
+pitemmiksi.
+
+Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan
+Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan
+mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella
+vuoteellaan.
+
+Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja
+kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä.
+Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana
+päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar
+asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa.
+He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi
+samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon
+rouva Warenheim mahtoi tietää.
+
+"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa
+ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.
+
+"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi
+oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.
+
+"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti,
+sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.
+
+Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä
+ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä
+kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.
+
+"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva
+Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet
+toisiamme."
+
+Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle,
+huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän
+oli liian heikko hillitsemään.
+
+"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin
+iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän
+oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja
+puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan
+mielentyyneytensä.
+
+"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin
+voi hillitä ääntänsä.
+
+"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva
+olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit
+tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."
+
+"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.
+
+Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat
+niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista
+kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.
+
+"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä,
+joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.
+
+"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.
+
+"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona
+auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen
+laulua!"
+
+"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman
+innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:
+
+"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"
+
+"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui
+pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi
+Dagmar.
+
+Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä
+hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.
+
+"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut
+laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.
+
+"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin
+elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit
+kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."
+
+"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin
+vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä,
+miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin
+irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset
+harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."
+
+"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa
+riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa
+elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä
+Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein
+maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että
+saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat
+ja puhdistuisivat."
+
+Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot
+muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.
+
+"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella,
+"minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin
+vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."
+
+"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat
+kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me
+olemme heikot."
+
+"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"
+
+"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu
+uusi."
+
+"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"
+
+"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen
+kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."
+
+"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi
+väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa
+silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole
+mitään, joka voisi vastustaa."
+
+Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.
+
+"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja
+kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.
+
+"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan",
+kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.
+
+"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"
+
+"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti
+Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille
+kuinka tervetullut hän oli.
+
+"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän
+sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota
+sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin
+luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on
+myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."
+
+"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.
+
+"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat
+metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet.
+Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin
+voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä
+sinä itse sanot siihen?"
+
+"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja
+punastuen.
+
+"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"
+
+"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.
+
+"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää
+huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä
+et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun
+tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"
+
+Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa
+sitä.
+
+"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.
+
+"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä
+maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin
+tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian
+keskenämme."
+
+"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"
+
+"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on?
+Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri
+ollenkaan kesällä."
+
+"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"
+
+"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon
+työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon
+yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa
+huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen
+silloin."
+
+Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan
+siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä
+Vesterlångassa.
+
+
+
+
+34.
+
+
+Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin
+täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei
+kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja
+ulkona.
+
+Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se
+milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä.
+Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista,
+joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja
+kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan
+tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän
+yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata
+samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat
+ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.
+
+Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella
+tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein
+valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi.
+Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt
+kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma,
+jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.
+
+"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli
+Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen
+luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa
+keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli
+aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se
+oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan
+huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän
+kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus
+herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän
+tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen
+täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä
+viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa,
+jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut
+tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään
+tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen
+mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.
+
+Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei
+ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa,
+joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin
+jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat
+nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä,
+jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.
+
+"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle
+lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi,
+minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen
+mielikuvitusta."
+
+Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti
+kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin
+hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen
+seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä
+ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka
+sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään
+häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt
+ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä
+pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.
+
+Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka
+Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei
+kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta
+maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar
+ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli
+sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta
+ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi
+syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan
+kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka
+sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi
+tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle
+palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä,
+hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet
+Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi
+sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien
+silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia
+Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa
+sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli
+itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja
+koetti olla ylpeä ja kylmä.
+
+Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten
+seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan,
+joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän
+oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan
+omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa
+johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen
+runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut
+hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa
+oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään
+tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.
+
+Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti
+kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar
+katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi
+mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle
+hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut
+hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria
+ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää.
+Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua
+ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään
+ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta,
+mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt
+ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti
+Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten
+pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta,
+silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin
+rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut
+enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän
+itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa
+oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan
+häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan,
+että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä,
+kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän
+entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että
+hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan.
+Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka
+paljon hän voi antaa.
+
+He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja
+kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään
+havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti
+männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten
+varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat,
+hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut
+liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden
+verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että
+he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät
+pitkiksi.
+
+Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat
+ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.
+
+Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.
+
+"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani
+sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi,
+Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan
+luo."
+
+"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän
+katseensa Kurttiin.
+
+"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra,
+kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi
+kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."
+
+"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina
+ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.
+
+"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa
+sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.
+
+Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä
+Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat
+tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja
+sieluksi.
+
+Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta
+ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten
+iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä
+vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen
+osanottoonsa.
+
+"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen
+ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi
+uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat
+ominaisuutemme!"
+
+"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan
+päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.
+
+Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei
+tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.
+
+"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi
+leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu
+pihlajanmarjoista?"
+
+Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen
+kaikkea muuta kuin leikkisäksi.
+
+"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla
+toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui
+huoneesta.
+
+Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi
+se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli
+loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin
+toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin
+yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt
+siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:
+
+"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei
+kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa
+kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"
+
+Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään
+muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.
+
+"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun
+kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan
+Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden
+minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin
+toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä
+sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä
+enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon
+tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun
+kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä
+kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta
+minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta
+minua, Isä!"
+
+Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus
+ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen
+salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon
+palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus
+alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja
+hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti,
+antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa
+häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää
+vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet
+voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä
+jälleen arkielämän askareihin.
+
+Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä,
+odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi
+saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna
+osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi
+sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi
+sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua
+niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi
+elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat
+menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän
+myötäjäisikseen.
+
+"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi
+surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.
+
+"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi,
+ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen,
+"sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani,
+kuten sinä ehkä tiedät."
+
+"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa
+tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt
+myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen
+Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.
+
+"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin
+silloin heti?"
+
+"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen
+vastauksen."
+
+"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"
+
+"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."
+
+"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.
+
+"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty.
+Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"
+
+"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin
+kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi.
+Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme
+ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti
+hymyillen.
+
+"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän
+on arvo Jumalan silmissä."
+
+"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista
+mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän
+äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.
+
+"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä
+minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän
+olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja
+kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme
+kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon
+hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin
+rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa
+halveksia itseään."
+
+"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt
+miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla
+syventyä siihen."
+
+"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar
+ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."
+
+"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua",
+sanoi Kurt synkästi.
+
+"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.
+
+"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä
+puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.
+
+"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut
+itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."
+
+"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt
+sellaisena."
+
+"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta
+aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä
+vähintäkään masentaa itseään.
+
+"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen
+minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."
+
+"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti
+silmiin.
+
+"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa
+olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.
+
+"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin
+oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.
+
+"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä
+vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet
+minua aivan liian hyväksi!"
+
+"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."
+
+"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."
+
+"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen
+sinun olevan."
+
+"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."
+
+"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä
+liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki,
+joka _tahdot_ etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se
+liioittelua?"
+
+"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla
+katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."
+
+Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.
+
+"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat",
+mutisi hän.
+
+"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.
+
+Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät
+häntä vastaan.
+
+"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on
+ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.
+
+"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar
+nöyrästi.
+
+"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan
+rakkaudesta häneen personallisesti.
+
+Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala,
+joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut
+ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa,
+silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän
+tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa
+Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän
+työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella
+ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat
+molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä
+ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt
+tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa
+tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko
+hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys
+vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa
+sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka
+kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään
+ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei
+tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa
+vapisi perustuksiaan myöten.
+
+
+
+
+35.
+
+
+Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.
+
+"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti
+nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.
+
+"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi
+Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta
+päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän
+hymyillen.
+
+"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään
+minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän
+viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"
+
+"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan
+pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.
+
+"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku
+mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."
+
+"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi
+Svennius hienosti hymyillen.
+
+"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."
+
+"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan
+tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."
+
+"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning.
+Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."
+
+"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni
+hyväksi."
+
+"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla
+tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa
+tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan
+viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."
+
+"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning
+hämmästyen.
+
+"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran
+houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä,
+tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla
+sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä
+sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden
+ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka
+puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin
+käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä.
+Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen
+lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun
+tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä
+milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.
+
+"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen
+jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se
+onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja,
+uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."
+
+"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi
+Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja
+silloin tulee runoutenakin hillittyä."
+
+"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan
+palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna
+pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä
+laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon
+suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen
+vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin,
+nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen
+puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto
+yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan.
+Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan
+ole vahingoksi runoudellesi."
+
+"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen
+itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä:
+"Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa?
+Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä
+tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka
+tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu
+ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi
+saatuani paikkani, kuin nyt."
+
+"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä
+itsekään jäädä paikallesi?"
+
+"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"
+
+"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa
+tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan
+toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."
+
+"En usko, että se on niinkään helppoa."
+
+"Koeta, niin saamme nähdä."
+
+Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.
+
+
+
+
+36.
+
+
+Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin
+Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti
+luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää
+sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja
+ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.
+
+Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna
+ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui
+osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä
+sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin
+sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi
+Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan
+kirkkoherran virkaa.
+
+Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim,
+Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven
+rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin
+surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin
+sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.
+
+Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan.
+Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän
+tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen
+vuoteen.
+
+Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli
+joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain
+läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun
+viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään
+todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui
+ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa
+antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin
+kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen
+rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten
+se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi
+keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän
+sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä
+salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa
+hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi
+mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin
+kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti
+ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian
+heikko ryhtyäkseen mihinkään.
+
+Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen
+kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin
+tuli kirje Evalta.
+
+Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja
+luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän,
+mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin.
+Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa
+Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.
+
+"... Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt
+siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua
+saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen
+arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me
+olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää,
+Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin
+unelta, josta minä pelkään herääväni...!"
+
+Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta
+unta, josta hän toivoi heräävänsä.
+
+"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.
+
+Anna meni vuoteen luo.
+
+"Minä olen täällä."
+
+"Paljonko kello on?"
+
+"Kohta puoli kymmenen."
+
+"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle
+juomista!"
+
+Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti.
+Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.
+
+"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä
+valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun
+vuoroni valvoa."
+
+Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli
+ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta.
+Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.
+
+"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen
+iltarukouksensa.
+
+Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan
+tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan
+vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt
+pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut
+antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla
+ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se
+oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili
+Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki
+ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä
+kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen
+aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä
+ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta
+hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli
+toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä
+kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan
+niinkuin ei hän olisikaan surrut.
+
+Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän
+uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan.
+Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin
+itsestään, kun se aika tuli.
+
+Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän
+tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä
+ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai
+aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja
+hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka
+hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan
+Henningin puhuvan Evasta.
+
+Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli
+niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea
+myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti,
+hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja
+naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva
+vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui
+tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui
+siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa
+tyynesti, vieläpä ilollakin.
+
+
+
+
+37.
+
+
+Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista
+hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin
+runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat
+yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän
+vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten
+illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta.
+Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen
+liverrys metsän hiljaisuutta.
+
+Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen
+jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka
+kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut
+ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen
+ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan
+hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja
+sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän
+aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei
+ole enää aikaa.
+
+Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään
+etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki
+kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta?
+Hän ei sitä tietänyt.
+
+"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.
+
+Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.
+
+"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.
+
+"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä",
+vastasi hän ja nojasi häntä vasten.
+
+"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän
+puolittain moittien.
+
+"Tahdoin olla yksin."
+
+"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa,
+jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen
+käteensä ja piteli siitä.
+
+"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän,
+"olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."
+
+"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta,
+rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"
+
+"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan
+niin uutta."
+
+He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.
+
+Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa
+ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden
+suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste
+tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti
+sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen
+vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.
+
+Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa.
+Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi
+Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin
+ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan
+ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että
+rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen
+toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.
+
+Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli
+Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan
+sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.
+
+"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan
+lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.
+
+Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.
+
+"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin
+silmin.
+
+Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta
+loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen
+itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.
+
+Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti
+ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin
+mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän
+kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat
+ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina
+myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta
+ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta
+samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan
+sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä
+Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.
+
+Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava
+väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon
+holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään
+morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota
+he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin
+tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja
+kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat,
+melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan
+morsiamen katseen.
+
+Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että
+joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan
+virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla
+koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.
+
+Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä
+vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.
+
+Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko
+vieraita oli kutsuttu.
+
+Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen
+miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja
+koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.
+
+Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän
+läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä,
+mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan
+kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa
+metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat
+ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut
+asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan,
+joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä
+viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään
+ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja
+yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.
+
+Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä
+odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan
+katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.
+
+Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin
+rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä
+rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla
+ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta
+tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen
+häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi,
+kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen
+päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja
+Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen
+kaunis loiste.
+
+Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina
+ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.
+
+
+
+
+38.
+
+
+Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa
+asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian,
+vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää
+suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää
+auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää
+ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen
+vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta
+täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän
+katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät
+hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen
+katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen
+saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.
+
+Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen
+sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat
+myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli
+Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa.
+Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin
+kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen,
+vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän
+perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli
+jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä
+toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään
+toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään
+koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan
+tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.
+
+"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla
+Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen
+rouva Warenheimin viereen.
+
+Tämä hymyili hänelle kiitollisena.
+
+"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi",
+sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä
+tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu
+koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun
+sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää
+häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen
+hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"
+
+"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin
+vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori
+houkuttelevasti.
+
+Rouva Warenheim pudisti päätään.
+
+"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa",
+sanoi hän.
+
+"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään?
+Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"
+
+"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä
+en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin.
+Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä
+en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä
+silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."
+
+"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan
+päässä heistä.
+
+Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään.
+Tämä tarttui hänen käteensä.
+
+"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat
+tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.
+
+"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen.
+"Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella
+minulle?"
+
+"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä
+muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.
+
+Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.
+
+"Sitä en voi, Henning."
+
+"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen
+lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"
+
+"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa,
+jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!"
+sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.
+
+"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti
+irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.
+
+"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.
+
+"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan
+katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin
+kotiin", sanoi Henning.
+
+Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden
+veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.
+
+"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä
+sinua niin hyvin."
+
+"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim
+voitonvarmana vävylleen.
+
+"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi
+lämpimän katseen Evaan.
+
+Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.
+
+"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän
+hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."
+
+"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva
+Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa,
+etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"
+
+"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.
+
+"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa
+sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä
+silmiin.
+
+"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei
+ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista,
+sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni
+toimessaan sekä kesällä että talvella."
+
+Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi,
+vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut
+enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän
+välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen
+toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.
+
+Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka
+tämä oli antanut hänelle.
+
+"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen
+takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa
+vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä
+sivua."
+
+"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän
+on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy
+toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä
+tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."
+
+"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen
+mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut
+kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi
+hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että
+voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli
+Dagmar.
+
+"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään.
+Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan
+kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä
+on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."
+
+Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän
+ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui
+ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta
+joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina
+ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä
+askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi
+myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin
+pilvinen syksy.
+
+Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei
+jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän
+ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa
+ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki
+ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.
+
+"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet
+poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran
+palasi keittiöstä.
+
+"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.
+
+He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka
+huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli
+tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti
+hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä
+oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina
+oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan,
+sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi
+jokin, hän ei tietänyt mikä.
+
+
+
+
+39.
+
+
+Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan.
+Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä
+mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa
+kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.
+
+"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä
+erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti
+sisarensa erakontapoja.
+
+"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä
+tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti.
+"Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä
+tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen
+on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."
+
+Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua
+tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista
+päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi
+hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan
+esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja
+Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan
+hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen
+seurastaan.
+
+Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen.
+Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki
+haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren
+tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi
+hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli
+nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat
+todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle
+tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut
+siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka
+alkuperäinen ja älykäs Anna oli.
+
+He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin
+tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen
+vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän
+katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan
+valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa
+heidän keskusteluunsa.
+
+Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos,
+niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui
+mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen
+Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä,
+jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä,
+mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.
+
+"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin
+hyvin?" kysyi hän.
+
+"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.
+
+"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.
+
+"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi
+kärsimättömästi ovea kohti.
+
+"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen
+kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu
+minulle tuolla tavoin."
+
+"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.
+
+Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen
+kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä
+mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja
+nousi ylös.
+
+"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.
+
+"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.
+
+"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"
+
+"Minä aijon kirjoittaa äidille."
+
+"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen
+mennä.
+
+Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti
+velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut
+sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä,
+jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän
+ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä
+rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi
+ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.
+
+Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi
+harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli
+hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen
+vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa,
+mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet
+toisinaan alakuloiseksi.
+
+Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa
+tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt,
+palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna
+aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian
+niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi
+häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin
+kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi
+raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja
+huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia
+tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja
+pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen
+levottomuudelleen.
+
+"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta
+irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään
+kuin olisi tahtonut.
+
+Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut
+monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi
+huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori
+ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset
+selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin
+hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti
+mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen
+valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla
+niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi,
+kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.
+
+Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden,
+sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren,
+joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:
+
+"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"
+
+Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa
+vihainen katse hänen silmistään.
+
+"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"
+
+"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat
+itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.
+
+"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen
+heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen
+kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti
+lampun.
+
+"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen
+käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.
+
+"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat
+tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.
+
+Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.
+
+"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa
+taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.
+
+Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.
+
+"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku
+hirmuhaltijatar", mutisi hän.
+
+"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos
+ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.
+
+"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.
+
+"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.
+
+"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.
+
+Eva hymyili ja ravisti päätään.
+
+"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain
+veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.
+
+"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi
+hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."
+
+"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.
+
+"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."
+
+"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän
+sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä
+tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton
+sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että
+sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."
+
+"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"
+
+"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.
+
+"Mitä sinä ajattelit?"
+
+Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.
+
+"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on
+minun suuri elinkysymykseni."
+
+"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.
+
+"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä
+mieheensä veitikkamaisen katseen.
+
+"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.
+
+"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt
+yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.
+
+"Mikä se on?"
+
+"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen... enkö minä... enkö minä sinun
+mielestäsi ole... kovin... lapsellinen... tyhmä?"
+
+Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.
+
+"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi
+hän.
+
+Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.
+
+"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö
+mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle
+syvimpiä ajatuksiasi..."
+
+"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä
+en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja
+tunteitani kuin sinulle."
+
+"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja
+tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on
+minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun
+tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin
+esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta
+ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään.
+Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua,
+sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä
+teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan,
+jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä
+toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen
+sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä
+muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin
+minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa
+minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla.
+Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."
+
+Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä
+katseli häntä sanomattoman hellästi.
+
+"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan
+mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle
+aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja
+sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita,
+mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi
+sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta
+sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"
+
+"Niinhän se on", vakuutti Eva.
+
+"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt
+luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka
+istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt,
+niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen
+sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan
+vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun
+ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun
+pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista,
+jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet
+sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on
+vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani,
+minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua
+parhaiten työssäni."
+
+Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti,
+jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä
+tutkivasti.
+
+"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.
+
+"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen
+pitkään ja vakavasti.
+
+"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen
+ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.
+
+"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin
+minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä
+sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan
+sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."
+
+"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima,
+vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me
+tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään,
+kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me
+olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla
+kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä,
+jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan
+meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja
+mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän
+työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"
+
+Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.
+
+"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.
+
+"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."
+
+"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut
+häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin
+täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni",
+sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.
+
+Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.
+
+
+
+
+40.
+
+
+Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli
+yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului
+muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se
+tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.
+
+Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä,
+joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa,
+tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi
+pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.
+
+Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut
+yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla.
+Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein
+mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka
+kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti
+sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta.
+Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli
+kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu
+laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen
+käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä
+oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän
+pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen
+antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.
+
+Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle
+pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä
+ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä
+askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen
+urheilua.
+
+Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti
+sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi
+kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.
+
+"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi
+ojennettuna tervehdykseen.
+
+"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"
+
+"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.
+
+"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"
+
+"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua
+istumaan", vastasi hän.
+
+"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni
+varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen
+hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi
+häneen ja hymyili.
+
+"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.
+
+"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa
+sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"
+
+"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä
+sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen
+sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.
+
+"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.
+
+"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.
+
+"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen
+palleroisensa enon polvelle.
+
+"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä
+nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona
+koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti
+molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen
+hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja
+jaloillaan.
+
+Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi
+häneen pikaisen katseen.
+
+"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse
+lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.
+
+"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."
+
+"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi.
+Onko sinulla useampia sellaisia?"
+
+"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän
+sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge!
+Olenhan minä kirjoittanut siitä."
+
+"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"
+
+"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun
+täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun
+matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"
+
+"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta
+minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun
+äkillisen ilmestymiseni johdosta."
+
+"Milloin sinä tulit?"
+
+"Eilen illalla myöhään."
+
+"Kerro nyt!"
+
+"Mitä?"
+
+"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.
+
+"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet,
+minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"
+
+"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon
+viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään
+ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän
+puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka
+vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä
+vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta
+kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten
+tuollaisten pienten herrain tapa on."
+
+Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki
+enon jalkain juuressa.
+
+"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.
+
+"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme
+aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut,
+etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin
+hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä
+aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut
+minulle mitään siitä?"
+
+"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin
+tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään
+avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa
+oloissa."
+
+"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino
+miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun
+lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää
+poikaa.
+
+"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.
+
+"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä
+tänne nyt?"
+
+"En, sitä minä en tahdo."
+
+"Miksi et?"
+
+"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."
+
+"Oletko sinä kovin yksin?"
+
+"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."
+
+"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"
+
+"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina
+päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän
+pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."
+
+"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."
+
+"Minkä tähden minä sitten naisin?"
+
+"Kyllä sinä sen tiedät."
+
+"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa
+minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa
+maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä
+vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos
+vaan tahdon."
+
+"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"
+
+"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."
+
+"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"
+
+"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"
+
+"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et
+sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."
+
+"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma
+minulle."
+
+"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta
+hänestä voisi puhua tuolla tavalla."
+
+"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että
+hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."
+
+"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla
+toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.
+
+Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä
+aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan
+melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen
+huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki
+pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen
+lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti,
+mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä
+keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut
+loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen
+ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert
+katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.
+
+"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
+"Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"
+
+"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä
+tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"
+
+Ei mikään auttanut.
+
+"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka
+päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.
+
+"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän
+pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."
+
+Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa,
+nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin
+odottamattaan tapasi Robertin.
+
+Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana
+sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin
+huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten
+silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.
+
+Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana
+päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä,
+vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.
+
+"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi
+Kurt.
+
+"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta
+Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan
+tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä
+ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan
+puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt
+lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.
+
+Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.
+
+"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun
+päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.
+
+"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.
+
+"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi
+Anna.
+
+Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys
+ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen
+vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan
+karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.
+
+"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata,
+kuka minun vanha tuttavani oli?"
+
+"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.
+
+"Oikein."
+
+"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"
+
+"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata
+vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi
+siinä, mikä on tärkeintä."
+
+"Ystävyydessä?" arvasi Anna.
+
+"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."
+
+"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä
+Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein
+samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."
+
+Robert katseli häntä melkein uteliaasti.
+
+"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee
+tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin",
+sanoi hän.
+
+"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun
+arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.
+
+"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.
+
+"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat
+kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.
+
+Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.
+
+"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja
+meni pois.
+
+"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.
+
+Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli
+tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva,
+suututti se häntä.
+
+"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli
+hän.
+
+
+
+
+41.
+
+
+Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti
+häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin
+säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän
+menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin
+vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään
+opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan
+tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan
+terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista
+omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää
+vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään
+uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti
+hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin,
+mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään
+lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku
+Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen
+kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat
+sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa.
+Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni
+Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi
+pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta
+ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän
+alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.
+
+Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta,
+kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli
+niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän
+kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi
+myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä
+kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut
+säännölliseen työhön.
+
+"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani
+ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.
+
+Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan
+hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin
+antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.
+
+"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.
+
+"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti
+opettajattarensa syliin.
+
+Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta
+vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan
+saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin?
+Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa
+kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja
+kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi
+Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi,
+vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.
+
+Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän
+suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.
+
+"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne
+pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee
+vahvistua.
+
+"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja
+jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin
+voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina
+vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän
+aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."
+
+Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.
+
+"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning
+voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.
+
+Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat
+ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa
+lastenkotia varten.
+
+Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella
+Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi
+aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi
+kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.
+
+Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli
+hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.
+
+Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia
+mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai
+yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan
+mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan,
+niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi
+johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan.
+Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan
+seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä,
+niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko
+yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka
+eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin
+ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan
+humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa
+himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.
+
+Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän
+myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään
+ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.
+
+"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen
+vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana
+kietoen kätensä Annan kaulaan.
+
+Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa
+Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä,
+mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi
+hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan
+vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän
+enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.
+
+
+
+
+42.
+
+
+Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin,
+oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja
+sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen
+koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi
+kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka
+välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva
+Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman
+onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset,
+että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä
+häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä
+edestakaisin.
+
+"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja
+käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa
+heitä kohden.
+
+Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän
+syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän
+katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku
+olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa
+väreilemään.
+
+Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka
+ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan
+Vesterlångaan.
+
+'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä
+'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa
+sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä
+voinut vielä kävellä.
+
+"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi
+Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.
+
+"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian
+varovainen."
+
+"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti
+turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.
+
+"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä,
+muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.
+
+"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.
+
+"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata,
+kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen
+tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen
+täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.
+
+Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.
+
+"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän
+koetti nauraa.
+
+"Olet, se on oikein!"
+
+Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka
+innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.
+
+"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.
+
+Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna
+asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja
+leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat
+tyytyväisyydestä.
+
+Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois
+ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.
+
+"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.
+
+"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"
+
+"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"
+
+"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna
+vakaumuksella.
+
+"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"
+
+"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan
+sitä tehdä."
+
+"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi
+Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.
+
+"Muistan", vastasi Anna.
+
+"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.
+
+"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."
+
+"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit
+peittyvät", sanoi Robert.
+
+"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi
+Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta
+se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla
+kankailla -- siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa,
+vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta
+nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä
+pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä
+se katse oli.
+
+Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi.
+He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän
+riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki
+sen tosinaiselliset ominaisuudet.
+
+"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi
+Robert hänen vieressään.
+
+"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen,
+puoleen", vastasi Anna heti.
+
+"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.
+
+"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin
+luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei
+kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."
+
+"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi
+Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu
+rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt
+ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään
+ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat
+tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"
+
+"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet
+rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen.
+Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja
+tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen
+sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei
+saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään
+paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki
+mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen
+palvellakseen Jumalaa."
+
+"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta
+samalla vasten tahtoaan liikutettuna.
+
+"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta",
+vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni
+tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani
+Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan
+Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman
+taivaanvaltakunnassa."
+
+Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten
+pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.
+
+"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin
+heti tarttui kaksi pientä tyttöä.
+
+Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka,
+joka tepsutteli isän ja äidin välissä.
+
+Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen
+yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti
+hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen
+hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.
+
+"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista
+taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää
+vakavuutta ilmaisevalla katseella.
+
+Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.
+
+Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta
+nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat
+kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan'
+lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa.
+Mutta vihdoin väsyivät hekin.
+
+Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat
+haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta
+pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.
+
+"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me
+viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan,
+kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken
+pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä,
+pitäkää se mielessänne, te nuoret!"
+
+Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän
+katseen useamman kuin yhden silmissä.
+
+"Katli vätynyt, äiti tuu -- tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen
+juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja
+pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset
+siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka
+juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi,
+mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta
+aamunkoitoksi.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Arkielämää, by Elisabeth Beskow
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58999 ***
diff --git a/58999-8.txt b/58999-8.txt
deleted file mode 100644
index 26db4df..0000000
--- a/58999-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,9389 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Arkielämää, by Elisabeth Beskow
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms
-of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll
-have to check the laws of the country where you are located before using
-this ebook.
-
-
-
-Title: Arkielämää
-
-Author: Elisabeth Beskow
-
-Translator: Anna Kurimo
-
-Release Date: March 3, 2019 [EBook #58999]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKIELÄMÄÄ ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-ARKIELÄMÄÄ
-
-Kirj.
-
-Runa [Elisabeth Beskow]
-
-
-Suomentanut
-
-Anna Kurimo
-
-
-
-
-
-Sortavalassa,
-Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike,
-1906.
-
-
-
-
-1.
-
-
-"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet
-pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.
-
-Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla
-soutoretkellään kahdenkesken.
-
-Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla
-paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.
-
-Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt
-hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään
-ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka
-johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja
-kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin
-eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi
-sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu
-heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt
-puolukat punaisina mustien kantojen välissä.
-
-Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes
-sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee
-ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää",
-vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä
-tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä
-voisi ehdottaa jotakin?"
-
-"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.
-
-"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"
-
-"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään",
-ehdotti Anna edelleen.
-
-Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin
-viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.
-
-"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin
-halukkaaksi telmimään."
-
-Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat
-poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa,
-suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä,
-valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.
-
-Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he
-pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten,
-että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat
-ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi
-telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin
-vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa
-ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen
-käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa
-teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja
-nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.
-
-"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö",
-sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen
-vilvoittaa otsaansa.
-
-"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.
-
-Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa
-suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä
-alkoivat äkkiä säteillä.
-
-"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin
-teemme?" kysyi sisar innostuneena.
-
-"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
-Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.
-
-"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.
-
-"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein
-samaa kuin uhraaminen."
-
-"Mutta mitä me sitten uhraamme?"
-
-"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen
-miettimään.
-
-"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen
-edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.
-
-"Metsän jumalalle."
-
-"Onko semmoinen olemassa?"
-
-"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on,
-ymmärrätkö?"
-
-"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"
-
-"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa
-uhrattavaa!"
-
-"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän
-jumalalle", ehdotti Anna.
-
-Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan
-esiliinaan.
-
-"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala?
-Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun
-he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.
-
-"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."
-
-He astuivat maihin.
-
-"Poltammeko me puolukat?"
-
-"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt
-olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita
-esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."
-
-Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta,
-johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui
-salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.
-
-"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna
-kriks" luki hän.
-
-"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi
-Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli
-kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.
-
-"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.
-
-"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän,
-että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat
-jääneet jälelle", lohdutti Erik.
-
-"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu
-äiti minua", mutisi Anna.
-
-Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki
-puolukat olivat loppuneet esiliinasta.
-
-"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri
-valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me
-kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."
-
-He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina
-ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja
-pistämättä suuhunsa.
-
-"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna
-paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa
-uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi
-sinut tuossa paikassa."
-
-Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.
-
-"Minä otin niin vähän", änkytti hän.
-
-"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa
-tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen
-päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."
-
-Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa,
-katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.
-
-"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi
-muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän
-jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."
-
-He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada
-pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.
-
-"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän
-jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."
-
-"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"
-
-"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."
-
-"Mutta mehän leikimme vaan."
-
-"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein
-tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."
-
-"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle,
-täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla
-jotakin."
-
-"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on
-tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.
-
-"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle,
-niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.
-
-"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani",
-sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"
-
-"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."
-
-Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja
-laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen
-pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta
-varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se
-kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi
-ja kylpi elokuun auringon valossa.
-
-"Ota kiinni nyt! Kas noin!"
-
-Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi
-hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.
-
-Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän
-säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.
-
-"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä
-äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"
-
-Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan
-Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta
-eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän
-pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia?
-Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?
-
-Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä
-olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei
-ollenkaan antanut hänelle rauhaa?
-
-Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi
-antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian
-sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän
-isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään
-nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan
-tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran
-kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi.
-Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi
-työnsä johdosta.
-
-Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
-Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.
-
-"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.
-
-"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä
-häneen.
-
-"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.
-
-"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän
-veljellisen suoralla tavallaan.
-
-"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että
-tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla
-anteliaaksi."
-
-"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean
-kivipallosi", ehdotti Erik.
-
-"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti,
-mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän
-hämilleen.
-
-
-
-
-2.
-
-
-Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista,
-mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin
-jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti
-puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat
-pudonneet yöllä.
-
-Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan
-vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui
-kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.
-
-Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto
-heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.
-
-Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle,
-mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko
-todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle,
-ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään
-ollut mitään.
-
-Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin
-istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan.
-Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat
-arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä
-oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä
-tervehdykseen.
-
-"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.
-
-Anna polki jalkaa.
-
-"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä
-yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän
-itkuun pillahtamaisillaan.
-
-Mutta Erik vaan hymyili.
-
-"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku
-omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko
-talon väki vielä."
-
-"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin
-ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari
-porrasta alemmaksi veljeään.
-
-Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.
-
-Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti
-sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen
-nopeudella juoksi Anna ja otti sen.
-
-"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan",
-huudahti hän riemuiten.
-
-"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.
-
-Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian
-putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin
-rupesi Anna aavistamaan pahaa.
-
-"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa
-putoo?" ihmetteli hän.
-
-"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.
-
-"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan
-reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.
-
-"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin
-varhain ylös", tunnusti Erik.
-
-"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"
-
-"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."
-
-"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi
-sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet
-kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.
-
-Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä
-ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he
-nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja
-Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti
-tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.
-
-"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.
-
-Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä
-kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen
-kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.
-
-Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa,
-äidin kävellessä vieressä.
-
-Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät
-talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä
-veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui,
-kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan
-loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.
-
-Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja
-koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei
-isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle
-ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos
-joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni,
-hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä
-sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.
-
-"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"
-
-Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes
-oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan
-kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.
-
-"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.
-
-"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"
-
-Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään.
-Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet,
-nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli
-kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä
-ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen
-häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku
-aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut
-erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja
-sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia
-Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen
-sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli
-ihailtu ja hyväilty.
-
-"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.
-
-"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä,
-en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on
-viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole
-juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee?
-Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä
-osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.
-
-Anna katseli häntä hajamielisenä.
-
-"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.
-
-Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden
-asteen.
-
-"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme
-toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit
-sinä pian."
-
-Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan,
-että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä
-kertaa hänen lapsensydämestään.
-
-
-
-
-3.
-
-
-Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai
-nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon
-päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä
-ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja,
-holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina
-sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.
-
-Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että
-sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta
-ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan
-keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä
-ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia,
-selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi
-mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät
-yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille,
-samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen
-seinät kohosivat.
-
-"Kuuleppas", sanoi Erik.
-
-"Mitä?" kysyi Anna.
-
-"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"
-
-Annan silmät säteilivät.
-
-"Oi, tehdään se!" huudahti hän.
-
-He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen
-sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä.
-"Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä.
-Ne tukevat koko majaa."
-
-Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.
-
-Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat
-ivallisesti.
-
-"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat
-itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat
-kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen
-niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.
-
-Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat
-multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin
-perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.
-
-Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas
-seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin
-suuresta aikeestaan.
-
-"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen
-mittaa käsillään.
-
-"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.
-
-"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti
-huolestuneena.
-
-"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille
-hyvää. Katsoppas ruokahalua!"
-
-Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.
-
-Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna
-väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "_minun_ metsämökkini"
-"_meidän_" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että
-hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi
-ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä
-mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan
-mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään
-sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin
-vähentyneellä innolla.
-
-Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle
-pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän
-oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut
-saapuvilla.
-
-"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.
-
-Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli
-innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai
-pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan
-saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille
-vertoja juoksussa."
-
-Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.
-
-Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää
-hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön
-puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.
-
-"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt
-yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet
-vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik
-ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna
-tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät
-häneen syvän vaikutuksen.
-
-"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en
-aina, kuten tähän asti."
-
-"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei
-ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik
-taipumattomana ja juhlallisena.
-
-Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän
-tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia
-rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän
-nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä?
-Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen
-edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!
-
-"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.
-
-"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.
-
-"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.
-
-Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin
-ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän
-oli ollut niin vähällä jättää sen.
-
-Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa
-mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky.
-Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet
-korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan
-katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.
-
-"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.
-
-"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin
-apulaisista.
-
-"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.
-
-"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.
-
-"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"
-
-"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan
-että olisivat tukeneet sitä."
-
-"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi
-sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan
-yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet
-olleet hänen edessään pirstaleina.
-
-"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän
-ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen,
-pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.
-
-Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan
-uljaaseen linnaansa.
-
-"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin
-saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän
-jalomielisesti.
-
-Erik epäröi vähän aikaa.
-
-"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan,
-niin en minä huoli osastakaan."
-
-Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.
-
-"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä
-näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli
-suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki
-äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.
-
-
-
-
-4.
-
-
-"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten
-valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.
-
-Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka
-sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin
-Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.
-
-"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
-Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."
-
-"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä
-leikillisesti.
-
-"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan,
-jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki
-hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen
-katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei
-koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin
-keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti
-Pohjolan metsiin.
-
-"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen
-kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen
-saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.
-
-"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."
-
-Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput
-ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin
-suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin
-huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.
-
-"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.
-
-Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän
-tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa
-suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi
-täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä
-muuttunut.
-
-"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni
-ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan
-pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se
-vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla
-äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."
-
-"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.
-
-"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle
-uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"
-
-Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka
-hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma
-asiastaan.
-
-"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."
-
-Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.
-
-"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään
-vastaväitteitä!"
-
-"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä,
-nyt kun jää jo oli murtunut.
-
-"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"
-
-"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi
-isänsä läpitunkevan katseen.
-
-"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"
-
-"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole
-teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran
-ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."
-
-Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat
-loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.
-
-"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai
-anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän
-hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan
-aikonut antautua?"
-
-"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."
-
-"Tullaksesi miksi?"
-
-"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt
-kierrellen.
-
-"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.
-
-"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani",
-sanoi Kurt uhmaillen.
-
-"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä
-sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun
-täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun
-suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.
-
-"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.
-
-"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.
-
-Kurt puri huultaan ja vaikeni.
-
-"Valitse jotakin muuta."
-
-"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua
-millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi
-Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein
-peljästytti isää.
-
-Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä
-vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden,
-jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman
-pettymyksen tähden.
-
-"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua
-lempeämmällä äänellä.
-
-"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin
-kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.
-
-"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on
-myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin
-voidakseen ansaita toimeentulonsa."
-
-"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."
-
-"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on
-jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."
-
-"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."
-
-Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien
-sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.
-
-"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun
-puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa
-hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän
-luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat
-sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme.
-Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa
-jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa
-ensimmäistä!"
-
-"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt
-katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua
-valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"
-
-"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat
-täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi
-Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja
-kevytmielistä elämää."
-
-"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin
-sitä enemmän kuin ennenkään."
-
-"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä
-monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin,
-ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme
-ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää
-ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi
-ulkonaisia kiusauksia vastaan."
-
-"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan
-se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti,
-sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."
-
-"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut _omaan_ talutusnuoraansa", sanoi
-kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi
-näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.
-
-"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi
-mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin
-tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta
-vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei
-sitä tehnyt.
-
-"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että
-hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden
-suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle,
-aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen
-uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.
-
-
-
-
-5.
-
-
-"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti
-vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman
-miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.
-
-Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla
-rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.
-
-"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla
-ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.
-
-"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"
-
-"Onko hän sairas?"
-
-"En minä sairas ole."
-
-Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.
-
-"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole
-oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.
-
-Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus
-eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät,
-täytyi hänen paneutua vuoteeseen.
-
-Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin
-ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen
-houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat
-vioittuneet.
-
-Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta
-oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen
-sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat
-kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä
-omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi
-kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja
-kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.
-
-Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut
-heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää
-pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin
-mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki
-ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna
-yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi
-muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui
-vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti
-yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti
-pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut.
-Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi
-vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.
-
-"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani",
-sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on
-useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään
-Evan kanssa."
-
-Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin
-meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka
-aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa
-otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän
-näytti melkein vihaiselta.
-
-Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton?
-Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut
-hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli
-pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet
-illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.
-
-Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.
-
-Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
-Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi
-pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä
-valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet
-ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia.
-Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää
-tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän
-unhottaa tuota kamalaa näkyä.
-
-Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään
-tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei
-mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui?
-Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään
-ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä!
-Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja
-katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu
-säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret
-kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin
-vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot
-puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.
-
-"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista",
-ajatteli Anna lapsellisesti.
-
-Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen,
-ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta
-lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto
-eilispäivän surullisesta todellisuudesta.
-
-Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut
-mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?
-
-Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja
-valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.
-
-Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään,
-mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina
-peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän
-kaikki. Erik oli kuollut.
-
-Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen
-ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää
-täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella;
-mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä
-hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän,
-meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen
-sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle
-päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki
-kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla
-päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.
-
-Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin:
-kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli
-senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli
-makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli
-tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen
-ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt
-mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu -- se melkein hymyili. Nuo tyynet,
-rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään
-peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka
-minä lepään suloisesti!"
-
-Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan
-veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin.
-Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa,
-kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla
-läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä
-peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta.
-Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään
-hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä
-puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus,
-jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.
-
-Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan
-vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla
-silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja
-valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana.
-Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna,
-ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen
-vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen
-ole arvannut.
-
-Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin
-heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme
-erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin -- hänen
-ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan.
-Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se
-sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin
-muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin
-kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja
-niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän
-ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi
-kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan,
-salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi
-hänet.
-
-Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen
-mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.
-
-"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.
-
-Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt
-veti hiljaa hänet huoneesta.
-
-"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa
-tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän
-kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea
-sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"
-
-"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.
-
-"Mitä sinä siellä teit?"
-
-"Minä ajattelin."
-
-"Mitä?"
-
-"Kuolema on niin ihmeellinen."
-
-Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.
-
-"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä
-kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on
-luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"
-
-Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.
-
-"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"
-
-Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
-
-
-
-
-6.
-
-
-Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin
-kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.
-
-Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi
-Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut
-vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin
-unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki,
-jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt
-unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä
-tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen
-maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen
-kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä
-onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä
-valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin
-multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen,
-niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen
-tähtensä?
-
-Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei
-kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten
-suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä
-hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki,
-rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik
-todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.
-
-Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.
-
-"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti
-syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.
-
-Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi
-hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan.
-Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen
-marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.
-
-Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri,
-kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja
-koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän
-istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei
-voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota
-hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen
-maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut
-hänelle liian korkealla.
-
-Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes
-hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.
-
-
-
-
-7.
-
-
-Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne
-vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän
-peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä,
-päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän
-enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.
-
-Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa
-ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli
-nuoren isäntänsä kättä.
-
-"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta
-minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.
-
-Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen
-suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois
-kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat
-lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen
-täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti
-hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa
-ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.
-
-"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään
-kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä
-häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät
-sinulle hyvää."
-
-"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"
-
-Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen
-jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli
-voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä
-asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin.
-Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa
-elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja
-elähyttävää valoa ja lämpöä.
-
-Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri
-tuli ulos pihaveräjästä.
-
-"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.
-
-Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista
-sidottua seppelettä.
-
-"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata
-sinua?"
-
-"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään,
-vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä.
-Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?"
-kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni
-eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa
-sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani
-on osa omasta sydämestäni."
-
-"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.
-
-Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.
-
-"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä
-tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä,
-kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia
-kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."
-
-"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä
-minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka
-lepäsi hänen käsivarrellaan.
-
-Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen
-kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että
-poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja
-ristiriitaisuuksissa.
-
-"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina
-hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.
-
-He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka
-narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika,
-aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten,
-tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät
-kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen
-raittiina.
-
-"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani
-kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena
-lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni
-hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan.
-Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä,
-kääntyivät he taas kotiin päin.
-
-"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.
-
-"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa.
-Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua
-isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut
-jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on
-nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen
-vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."
-
-"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."
-
-"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa
-osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt
-koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä
-paremmin ja voin lohduttaa."
-
-Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän
-asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli
-katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.
-
-
-
-
-8.
-
-
-Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan
-ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet
-johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia
-oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan.
-Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.
-
-Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön
-rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta
-hevosta, ajavan jäälle.
-
-Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin
-hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä
-ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen
-hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari
-tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta;
-muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.
-
-"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä,
-kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.
-
-"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit
-punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.
-
-Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.
-
-"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi
-herra ajajalta.
-
-"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy
-pappila", vastasi tämä.
-
-"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä
-sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän
-liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä
-erottaa mitään, Dagmar?"
-
-"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?"
-vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle,
-nähdäkseen valoa edessään.
-
-"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.
-
-"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin
-paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on
-kaunista!"
-
-"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan
-tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku
-hupakko, sinä pudotat lakkisi."
-
-Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt
-Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä
-varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden
-ystävä.
-
-Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella.
-Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat,
-milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi,
-mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen
-rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan
-kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla
-suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui
-portaitten eteen.
-
-Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen
-vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.
-
-"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva
-Warenheim.
-
-Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös.
-He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.
-
-Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä
-hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana
-kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen
-varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle
-miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla
-kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.
-
-"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi",
-sanoi Anna.
-
-Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.
-
-"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.
-
-"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna
-ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin
-tuo nuori tyttö hänen edessään.
-
-Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja
-teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin
-puettu, ollakseen maalaistyttö.
-
-"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät",
-huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi
-havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti
-rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.
-
-"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin
-niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka
-omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"
-
-Anna kääntyi suuttuneena pois.
-
-"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on
-kauniit silmät."
-
-"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.
-
-"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta
-poikkeava! Minä pidän sinusta!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän
-kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana
-sanoi hän kirkkoherralle:
-
-"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää,
-mutta -- hm -- mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia
-aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."
-
-"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra
-arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä
-hänen katseensa eteen."
-
-"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä
-tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle,
-että kaikki on syntiä."
-
-"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa
-vastaan", vastasi kirkkoherra.
-
-"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että
-tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava
-ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea
-pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi.
-Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja
-toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei
-ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä
-mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan,
-niin..." tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä
-mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.
-
-"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi
-kirkkoherra.
-
-"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.
-
-"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."
-
-"Eikö? No niin -- ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."
-
-"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."
-
-"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen
-katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään,
-"mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan
-meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit
-syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."
-
-Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä
-keskustelu rasitti häntä.
-
-"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra,
-katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.
-
-"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin
-estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka
-vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa
-paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma,
-joka soveltuu ripille valmistettaville."
-
-Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että
-hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein
-kaunopuhelias.
-
-"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii
-kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.
-
-Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli
-lahjoittanut suuria summia.
-
-"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden
-syrjäkatseen kirkkoherraan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun
-tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä
-jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen
-kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen
-harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta
-ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti
-huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva
-Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan
-pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi
-viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen
-ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna
-tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti
-hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja
-hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi
-oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa
-vilkkaasti puhellen.
-
-Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin
-käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi
-hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli
-niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran
-Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli
-juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne
-kukkineen ja nuorine lehvineen.
-
-Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas
-korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa
-joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.
-
-Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja
-puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten
-astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.
-
-Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät
-pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä
-kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan
-alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna
-alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle
-kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän
-toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti
-koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä
-ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään
-mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.
-
-Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia.
-Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä
-niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan
-risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa,
-korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa
-vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka
-juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat
-tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan.
-Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva
-Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren
-seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta
-ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa
-ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli
-diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä,
-mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin
-hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta
-puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.
-
-Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma
-näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon
-terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä.
-Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä
-mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.
-
-"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit
-tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.
-
-Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin
-ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja
-huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja
-sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen
-jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset
-kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen
-vieraakseen.
-
-
-
-
-9.
-
-
-Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan
-korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla,
-silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla.
-Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat
-hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa
-nojatuolissa ja luki.
-
-Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.
-
-"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää
-sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä
-kaulalle.
-
-"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja
-siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"
-
-"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä
-tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.
-
-"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut
-tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.
-
-Dagmar punastui.
-
-"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen,
-etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."
-
-"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on
-paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet
-tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän
-tottumuksiamme ja tapojamme."
-
-"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar
-innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen
-sentään, että hänen tähtensä..."
-
-"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi
-vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt
-emme enää puhu tästä asiasta."
-
-Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta
-kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin
-tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos
-tultuaan tapasi hän Robertin.
-
-"Miten on laitasi?" kysyi tämä.
-
-Dagmar kertoi huolensa.
-
-"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.
-
-"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä
-tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun
-luonani."
-
-"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja
-vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä
-huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme
-illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän
-muutoksen."
-
-"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille",
-huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän
-todella viitsii kuunnella."
-
-"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi
-Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.
-
-Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen
-kaulaansa.
-
-"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko
-minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin
-kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.
-
-Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan
-syvennykseen lukemaan.
-
-"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä,
-että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee
-pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi
-tehnyt oikein?"
-
-"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa
-vieraittemme mielipiteitä."
-
-"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi
-vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä
-teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes
-yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin.
-Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken
-sellaisen Dagmarissakin."
-
-Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.
-
-"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen
-oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten
-mielipiteistä?" kysyi hän.
-
-"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä
-hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta
-ahdasmielisyyttä vastaan."
-
-"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä
-oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää
-taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan
-taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän
-vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"
-
-Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset
-sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma
-mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista
-kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.
-
-"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät
-suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat
-aina tyrkyttää niitä muillekin."
-
-"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen
-pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."
-
-"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla?
-Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja
-niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."
-
-"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se
-merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota
-Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren
-tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta,
-jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat
-häntä siihen."
-
-"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen
-olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.
-
-"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.
-
-Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa
-kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä.
-Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että
-tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta",
-"Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.
-
-"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar
-Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen
-tuolinsa vieressä.
-
-"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät,
-näkevät varmaan eron."
-
-"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.
-
-"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert,
-esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.
-
-"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.
-
-Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla
-lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.
-
-Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin
-monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista
-ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille,
-kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli
-leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli
-kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen
-valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään
-milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin
-sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta
-keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa
-salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen,
-kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa
-raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"
-
-"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää
-hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan
-kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät
-tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja
-tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana
-kuohui.
-
-Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen
-kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas
-pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli
-kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran
-ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut,
-ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia
-peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä
-vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna
-tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen
-sijassaan olisi tehnyt.
-
-Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos
-joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin
-luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet
-vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa
-ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja
-ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa
-häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei
-ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä
-jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa.
-Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa
-huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.
-
-"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona,
-tarttuen tyttärensä leukaan.
-
-"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä,
-säteilevillä silmillään.
-
-Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.
-
-Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori
-mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka
-kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat
-tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli
-hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat,
-oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta
-ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi.
-Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa
-vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat
-täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka
-kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.
-
-Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle.
-Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili
-hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.
-
-"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette
-niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me
-pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä
-nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain
-kanssa.
-
-"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee,
-neitiseni", vastasi hän ja hymyili.
-
-"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne
-minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.
-
-"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi
-häneen haaveilevan katseen.
-
-"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta",
-sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei
-kuohuva vaahto elämän aalloilla."
-
-"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä,
-kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni
-jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.
-
-"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?"
-kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.
-
-"En, mutta minä voin tulla siksi."
-
-"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla
-ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista
-ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti
-tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona
-olevista riemuista."
-
-"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan
-päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme
-maininkien murtuvan niitä vastaan.
-
-"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan
-yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.
-
-"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut
-epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"
-
-"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"
-
-"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."
-
-"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"
-
-"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se
-tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä,
-jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."
-
-Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria.
-Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.
-
-"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että
-minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä
-antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa
-mitä olen sanonut!"
-
-"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.
-
-Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään
-halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar
-vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan
-runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen
-oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään
-syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut
-tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi
-häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön.
-Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon
-kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden
-ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka
-kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.
-
-Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen
-suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar
-istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen
-hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä
-nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus
-olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän
-mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut
-illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli
-kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka
-armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi
-nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan!
-Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta
-nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä.
-Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon,
-vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen
-sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon,
-joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään
-itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi
-hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut
-heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti
-nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja
-luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli
-nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä
-ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö
-Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?
-
-Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan,
-huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän
-rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään,
-paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä
-oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen
-täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.
-
-Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa,
-oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja
-syvään uneen.
-
-
-
-
-10.
-
-
-Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta
-takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan
-sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella
-innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä:
-hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti
-häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi
-olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista
-raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen
-parhaansa mukaan.
-
-Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän
-oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen;
-jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus,
-joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan
-hänen mielestään runollisen loistavalta.
-
-Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon,
-oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä
-välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:
-
-              Kieltäymys.
-
-    "Miks' iloiten en kantais ristiäni?
-    Se enkel' on, min Luoja lähetti.
-    Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni,
-    Miks' sen hän lähetyksen asetti?
-
-    Kuin lintu emon siiven alla makaa;
-    Suojassaan olen aina levossa;
-    Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa,
-    Mä voitan sentään, voitan uskossa.
-
-    Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää
-    Isäni luokse taivaan korkeuteen,
-    Ja kun se Isän valossansa löytää
-    Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:
-
-    Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda,
-    Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden,
-    Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda
-    Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"
-
-Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan,
-jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen
-oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta,
-sitä ympäröi sädekehä.
-
-Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet
-liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan
-kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän
-toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä
-kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen,
-että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti
-työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta
-tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä
-kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen
-innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan
-ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli
-hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.
-
-"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä
-sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"
-
-Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja
-huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo
-mitään", vastasi Anna.
-
-Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta,
-mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.
-
-"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa.
-Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."
-
-"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan
-hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän
-kuin kertomuskirjat.
-
-"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan
-huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.
-
-Eva palasi hitain askelin saliin.
-
-"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi
-hän.
-
-"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.
-
-"Ei hän siitä puhunut mitään."
-
-Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti
-hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan
-huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.
-
-"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.
-
-"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä,
-rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."
-
-Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät
-hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä
-synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.
-
-Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta
-tytärtään kalvoi.
-
-Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta.
-Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän
-ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa
-kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen
-ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa
-ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan
-ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.
-
-Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella
-häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan
-poissaollessakin.
-
-Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut
-mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen
-suuren työintonsa.
-
-"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa.
-Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä
-vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan
-huokauksen.
-
-"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.
-
-"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.
-
-"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.
-
-
-
-
-11.
-
-
-Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi
-täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.
-
-"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on
-Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen
-ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on
-oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt
-hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva
-paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni..."
-
-Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.
-
-Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui
-Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan
-ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi
-rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin,
-jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että
-tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen
-vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja
-vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta
-siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä
-ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt
-huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman
-puoleensavetävää.
-
-"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.
-
-"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.
-
-"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana
-mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.
-
-"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto
-voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius
-kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.
-
-Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen
-pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja
-uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna
-toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä
-ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät
-hymykuopat tulivat näkyviin.
-
-Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning
-Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli
-tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen;
-niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin
-kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä
-oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.
-
-Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi
-alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi
-joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se
-osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori
-mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi,
-miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja
-hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että
-Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä
-keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä
-eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja
-tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä
-suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen
-käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella,
-viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä
-ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas
-kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja
-miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen
-kysymyksiinsä.
-
-"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta
-melkein yhtä paljon kuin Kurtista."
-
-"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"
-
-"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja
-sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."
-
-"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset
-illalla olivat jääneet kahden.
-
-"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva
-alakuloisena.
-
-"Kandidaatiksi tietysti."
-
-"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon
-hänestä."
-
-"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.
-
-"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna,
-kun he olivat päässeet aamiaiselta.
-
-Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja
-tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim
-oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt
-hänen taipumuksensa.
-
-Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen
-huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"
-
-Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään,
-nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä
-ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva
-Warenheiminkin nauramaan.
-
-"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä
-toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän
-nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä
-kumarsi.
-
-"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.
-
-Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.
-
-"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella
-äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi
-kiintynyt soittamiinsa säveliin.
-
-"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.
-
-"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"
-
-"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.
-
-Kandidaatti hymyili hajamielisenä.
-
-"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"
-
-"Sillä on eroa", selitti hän.
-
-"Mikä ero?"
-
-"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."
-
-"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.
-
-"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.
-
-"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?"
-kysyi hän.
-
-Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa
-näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja
-ääneen tuli väritystä.
-
-"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla
-sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti
-irtautua, mutta se oli mahdotonta.
-
-"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän,
-veitikkamainen ilme silmissään.
-
-"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka
-istui ikkunan vieressä ja ompeli.
-
-"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa
-tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin
-huvitettuna Evan hämmennyksestä.
-
-"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.
-
-"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa
-Annaan.
-
-"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että
-häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.
-
-Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman
-sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät
-hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista
-korvaansa.
-
-"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen
-kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman
-suostumusta", sanoi rouva Warenheim.
-
-Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden,
-paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.
-
-"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän
-aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis,
-pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan
-pidä minusta."
-
-Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa
-ruveten lukemaan.
-
-Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista
-pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.
-
-"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset
-väittävät", ajatteli hän.
-
-"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä
-itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan
-muukaan armahda minua."
-
-
-
-
-12.
-
-
-"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?"
-kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.
-
-He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.
-
-"Mainiosti", vastasi Henning.
-
-"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"
-
-"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te
-viihdytte minun kanssani."
-
-"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka
-ihastuneita kaikki ovat sinuun."
-
-"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan
-suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs,
-että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on
-minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen
-vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan
-varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman
-perheen jäsentä."
-
-"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua,
-täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta
-myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että
-minä melkein tulin kateelliseksi."
-
-Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.
-
-"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin
-kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi
-olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän
-kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."
-
-"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.
-
-"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."
-
-"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä..." alkoi Kurt epäröiden.
-
-"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi
-Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin
-surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän
-oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut
-sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi
-hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka
-ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä,
-löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa
-jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni
-nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."
-
-"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"
-
-"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen
-kasvatuksen."
-
-"Eikö mitään muuta?"
-
-"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta
-lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli
-hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli
-ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja
-minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa
-itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli
-luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän
-kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat
-minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä
-sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä
-rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä
-minä oikeastaan olisin tehnyt."
-
-Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua,
-joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen
-kevätilmaan.
-
-"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten
-hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta
-ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan
-olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni
-enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan
-maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin
-minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon
-takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena.
-Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä,
-mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni
-ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä
-palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen.
-Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni
-vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä
-minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein
-jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki
-hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset
-jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen
-ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua
-pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä
-tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan.
-Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen
-pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein
-sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla
-minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt
-keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan
-olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."
-
-"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.
-
-"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että
-minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan.
-"Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada
-nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei
-tämä hänen toiveensa toteudu."
-
-"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"
-
-"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."
-
-"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut
-minulle?" kysyi Kurt.
-
-"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia
-perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi
-Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka
-istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka
-läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.
-
-"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.
-
-"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki
-hajamielisesti Prissen korvilla.
-
-Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka
-se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.
-
-Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui
-Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.
-
-"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi
-sisaresi", sanoi hän Kurtille.
-
-"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen",
-vastasi tämä.
-
-"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi,
-kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen
-äitinsä on."
-
-"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme
-siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että
-hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."
-
-"Mitä hän siellä tekee?"
-
-"Hän menee seminaariin."
-
-"Vai niin. -- Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti
-Henning.
-
-"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan
-neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun
-historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."
-
-"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen
-kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna
-käveli ja haaveili kirja kainalossa.
-
-Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla
-suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.
-
-Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti
-äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan
-arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja
-oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin,
-joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.
-
-Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen
-puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi
-ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt
-peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne
-olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan
-viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa,
-joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat
-vahvistaneet.
-
-Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa
-kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili
-persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja
-katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja
-kysyi:
-
-"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"
-
-Kurt hymyili.
-
-"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla
-mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö",
-vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.
-
-"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma,
-lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"
-
-Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen.
-Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.
-
-"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista
-ihanteistani", sanoi hän.
-
-"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?"
-kysyi äiti.
-
-"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi
-ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.
-
-"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi
-sinulle tuskaa?"
-
-"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."
-
-"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot
-minun olemassaoloni."
-
-"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.
-
-"Ja mistä syystä?"
-
-"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut,
-näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en
-epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."
-
-"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen
-Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan
-Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen
-ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan.
-Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa
-Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun
-filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan
-uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni
-Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi
-enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys
-kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima,
-ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."
-
-Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää.
-Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja
-katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.
-
-"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen",
-sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.
-
-
-
-
-13.
-
-
-"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen
-läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.
-
-"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"
-
-"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän
-hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin
-lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka
-ettekö te nähnyt minua?"
-
-"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja
-punastui.
-
-"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja
-hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli
-aiheuttanut.
-
-Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen
-käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin
-mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut
-uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen
-seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän
-oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.
-
-Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän
-miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet
-pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.
-
-Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä
-kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä
-kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä
-huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin
-paljon kuin sai.
-
-"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään
-hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.
-
-"Pidän toki."
-
-"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"
-
-"Kiitos, olenhan minä syönyt."
-
-"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti
-kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"
-
-"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.
-
-"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä
-Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos
-tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista,
-taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva
-uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"
-
-"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla
-vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin
-tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.
-
-"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä
-kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin
-parempaa."
-
-"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja",
-sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.
-
-"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken
-pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan
-rahtuakaan."
-
-"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.
-
-"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen
-nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te
-tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja
-saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa
-hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"
-
-Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen
-arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.
-
-"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta
-minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla
-äänellä.
-
-Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli
-ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut
-heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa.
-Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin;
-hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan
-luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti,
-oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan
-epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli
-jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin
-tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.
-
-"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi
-hätäisen katseen Henningiin.
-
-Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa
-välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt
-tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta
-Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.
-
-"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"
-
-"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle
-vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin
-voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"
-
-"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.
-
-"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me
-harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."
-
-"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman
-tarkoitusta?"
-
-"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme
-siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."
-
-"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte
-äsken, ettette ajattele sitä."
-
-"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.
-
-Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:
-
-"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin
-lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan
-vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko
-Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla
-jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys
-kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman
-se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."
-
-Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli
-ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan
-ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.
-
-"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna
-uhkamielisesti.
-
-"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista
-tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman
-varmalla äänellä.
-
-Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai
-lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja
-ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta
-puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä
-oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä
-päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä,
-kuin äsken.
-
-"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei
-ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa,
-mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo
-kuunnella puhettani?"
-
-"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:
-
-"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän
-itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne
-ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne
-esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen.
-Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku
-nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä,
-työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi
-pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään
-hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa
-itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi
-omaisianne kohtaan."
-
-"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.
-
-"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te
-harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi
-Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.
-
-Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut
-sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy
-laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä
-lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut
-alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten
-hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan
-ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset
-muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.
-
-Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti
-Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa
-välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas
-syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.
-
-"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja
-pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken
-sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä
-niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."
-
-Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että
-Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään
-oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa
-myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.
-
-"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti
-oikeaan", vastasi hän lyhyesti.
-
-"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi",
-pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni
-oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."
-
-Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin
-pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja
-antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen
-menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli
-antautunut väärälle tielle.
-
-"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi
-hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman
-katkeran vivahduksen.
-
-Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän
-mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.
-
-Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet
-jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka
-paljon kello on.
-
-"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan
-luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.
-
-Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli
-täysin hereillä.
-
-
-
-
-14.
-
-
-Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin
-ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot
-huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta,
-virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin,
-jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn
-kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen
-keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut
-kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan
-koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin
-vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin
-tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä,
-kävi se helpommin.
-
-Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin
-luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi
-ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä
-uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut
-asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin
-Pippikin, ja se ei ollut vähän se.
-
-Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan
-muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan
-harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että
-heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.
-
-Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin
-luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti
-hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan
-runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo
-saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin
-suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea
-ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi
-vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan
-luona. Sinne menikin hän mielellään.
-
-Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen
-mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina
-laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi
-hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt
-mitään.
-
-Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä
-nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden
-näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä
-oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein
-ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan
-kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin
-hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen
-runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä
-sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin.
-Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen,
-eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen
-mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän
-muodon.
-
-Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi
-olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä
-tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja
-hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta;
-mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat
-erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti
-rakastettu ihannekuva.
-
-Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten
-rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen
-jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen
-onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän
-rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.
-
-Siten kului talvi.
-
-Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden
-loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne
-muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.
-
-Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä
-sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei
-hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.
-
-Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin
-onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.
-
-Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut
-suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin
-tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi
-he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.
-
-Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren
-tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille
-lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja
-raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki
-tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti
-hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.
-
-Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti
-hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä
-tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä -- ne olivat
-silminnähtävät -- mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä
-oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.
-
-Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut
-teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään
-ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo
-nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen
-vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.
-
-Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti
-Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella
-häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti
-Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli
-sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.
-
-"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"
-
-Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.
-
-"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt
-hämmästyneenä.
-
-"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi
-ryhti", vastasi hän suulaasti.
-
-Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi
-tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä
-totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti
-metsään päin.
-
-"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän
-ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella
-ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän.
-Eikö niin, Dagmar?"
-
-"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka
-tarkasteli häntä synkin katsein.
-
-"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?"
-kysyi hän.
-
-"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja
-sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.
-
-He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.
-
-Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.
-
-Kurt seurasi heitä synkkänä.
-
-"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella
-sitä -- jos siten saan sanoa -- mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt
-ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut
-elämä.
-
-"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö
-leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt
-Kurttia, lisäsi hän:
-
-"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja
-mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."
-
-"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.
-
-Kurt veti helpoituksen huokauksen.
-
-"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi
-voinut luulla", sanoi hän.
-
-"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja
-tekeytyi kärsivän näköiseksi.
-
-Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli
-tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän
-voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.
-
-
-
-
-15.
-
-
-Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa
-miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä,
-Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui
-hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli
-sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat
-levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella,
-liukkaalla kivityksellä.
-
-Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen
-sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen
-elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen
-korvissaan.
-
-"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan
-sisarensa kanssa.
-
-"Tiistai illalla", vastasi tämä.
-
-"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.
-
-"Niin hän arveli."
-
-"Luuletko sinä...?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.
-
-"Mitä?" kysyi Anna.
-
-"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi
-jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta
-voisinkohan minä mennä heille?"
-
-"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän
-tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."
-
-Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.
-
-"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka
-sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen
-poskilleen.
-
-Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka
-puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.
-
-"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä
-ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi
-vaijeten.
-
-Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä
-kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen
-vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta.
-Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi
-hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa
-Sveitsiin ja Saksaan.
-
-"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.
-
-"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen
-ystävänsä puoleen.
-
-"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy
-jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."
-
-"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden
-Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.
-
-Hän kääntyi Annan puoleen.
-
-"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä,
-ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.
-
-"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna
-pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää
-tätä haluani."
-
-Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui,
-kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren
-eroavaisuuden.
-
-"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin
-vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani
-noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin
-jaetut."
-
-"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.
-
-Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.
-
-"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman
-kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.
-
-Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua
-vasten näytti antavan hänelle yllykettä.
-
-"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.
-
-Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään,
-lumous oli haihtunut.
-
-"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta,
-niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.
-
-Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa
-tähden.
-
-Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten
-aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.
-
-"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti
-olette ollut, niin..." sanoi tyttö veitikkamaisesti.
-
-"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.
-
-"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te
-todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"
-
-"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.
-
-Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:
-
-"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden,
-Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan
-tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi,
-emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."
-
-"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.
-
-"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään
-oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän
-liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä
-toive oli.
-
-He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia
-rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi,
-mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.
-
-"Vuoden perästä... Odottakaa..." änkytti hän, mutta kiiruhti
-hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.
-
-Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt?
-Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli
-ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut
-niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet.
-Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut
-työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään -- ei, sitä ei hän tahtonut,
-eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota
-toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.
-
-Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen
-kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen,
-loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle
-uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä
-mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä
-rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa,
-kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei
-suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi
-joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään
-täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi
-unohtanut hänet.
-
-On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa
-taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun
-meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset
-olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä.
-Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt
-asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan
-vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja
-tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi
-kuluu pian -- ja sitten!
-
-Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan
-istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se
-oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin
-kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä
-muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan
-Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan
-sysäävä.
-
-Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa
-muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä.
-Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.
-
-Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa.
-Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen
-runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen
-ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.
-
-
-
-
-16.
-
-
-Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli.
-Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti
-Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.
-
-Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä
-täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä
-juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.
-
-Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen
-Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.
-
-Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä
-läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään
-arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.
-
-Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena
-vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein
-oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna
-suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen
-vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että
-Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun
-hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut
-kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä,
-rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka
-oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan
-omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning
-rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:
-
-"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan
-tyynesti lapsellisia laverruksiaan.
-
-Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja
-odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt
-kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.
-
-Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa
-tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos
-kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän
-tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään
-istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla.
-Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja
-hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.
-
-Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja
-luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui
-pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten
-karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.
-
-"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.
-
-"Kaipaatko sinä häntä paljon?"
-
-"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat
-ovat, niinkuin ovat."
-
-"Kuinka niin?"
-
-"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi
-saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt
-tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä
-toisillemme lapsina."
-
-Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä
-ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan
-kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:
-
-"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä
-minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."
-
-"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se
-olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"
-
-Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai
-kärsiä", vastasi Anna kierrellen.
-
-"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva
-Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.
-
-"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän
-kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut
-korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet
-oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset,
-jotta tämä elämä kasvaisi."
-
-"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja
-tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut
-ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla
-onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."
-
-Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra
-tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa
-oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki
-hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli
-niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä
-Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.
-
-"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut
-sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.
-
-"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna
-lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti,
-että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota
-enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne
-tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa,
-asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka
-sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi
-minua."
-
-Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen
-kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen
-toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon
-ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.
-
-"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen
-väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon
-sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."
-
-Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen
-kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He
-katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla,
-takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien
-kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta
-ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään
-olivat tulleet multaisiksi.
-
-"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet
-minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.
-
-"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan
-sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.
-
-Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi
-haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään
-äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä
-värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja
-kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä
-tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka
-jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia
-kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?
-
-    "Rauha, Herran rauha se on,
-    Sitä tahdon mä rukoilla."
-
-Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä
-lohdutusta hänen sieluunsa.
-
-"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma:
-Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen
-sydämessään.
-
-"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim
-hymyillen.
-
-"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli
-maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.
-
-"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua
-rasittavalta", sanoi äiti.
-
-Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista
-tietä myöten portin kautta.
-
-"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.
-
-"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä
-kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan
-kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"
-
-"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne
-äsken. Ettekö te hämmästyneet?"
-
-"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään
-huomanneet teitä", vastasi äiti.
-
-"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan
-vakavan ja miettivän ilmeen.
-
-"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva
-Warenheim ja nousi lähteäkseen.
-
-Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he
-kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.
-
-
-
-
-17.
-
-
-Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli
-hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri
-tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi
-omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.
-
-Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea
-pääkaupungissa.
-
-Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli
-hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.
-
-Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan
-oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään
-hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja
-rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei
-koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi
-harkitsi hän nyt asioita.
-
-Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan,
-miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
-jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei
-tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.
-
-Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli
-innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus
-oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä
-siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa,
-miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta
-pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä
-sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.
-
-Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin
-Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä.
-Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan
-varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria
-yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään
-häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei
-voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.
-
-Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen
-lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa
-tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen
-hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat
-sitä ennen avautuneet.
-
-"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria
-kahdenkesken", sanoi veli.
-
-"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi
-sisar epäillen.
-
-"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi,
-"enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi
-jotensakin varma asiastani."
-
-Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä
-luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.
-
-Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada
-viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta
-levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.
-
-"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.
-
-"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.
-
-Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän
-nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi
-kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne
-valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen,
-tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on
-rangaistava.
-
-Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
-
-"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi
-hän.
-
-"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa
-missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.
-
-Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.
-
-"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten,
-kun me yhdessä lähdimme täältä."
-
-Hänen näytti olevan vaikea puhua.
-
-"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi
-Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin
-hämmästystä.
-
-"Dagmar, sinä lupasit...?" huudahti hän epätoivoisesti.
-
-"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten
-haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla
-lempeämmäksi.
-
-Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin
-selvittääkseen ajatuksiaan.
-
-"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan
-leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja
-poistui kiireesti odottamatta vastausta.
-
-Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta
-hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.
-
-"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla
-tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"
-
-Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa
-Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka
-surullinen, taikka kumpaakin. -- Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna
-yrittänyt pidättää häntä.
-
-"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin
-päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän
-ohimennessään, katsomatta Annaan.
-
-"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.
-
-Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko
-maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse
-rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan
-hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera
-huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.
-
-Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että
-hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut
-tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta
-lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.
-
-Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta
-häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka
-kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi,
-ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä
-hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti
-häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.
-
-Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi
-huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin
-ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi
-hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili
-ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle
-anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että
-hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin
-hän ojentaa valtikkansa.
-
-Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja
-kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä
-hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja
-ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului
-huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim
-oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa
-huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja,
-hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin
-ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä.
-Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut
-hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja
-vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli
-sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti
-Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää
-ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja
-pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen
-tähtensä.
-
-
-
-
-18.
-
-
-Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna
-ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan.
-Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt
-kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat
-tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset
-silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka
-sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli
-ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä
-koko talven.
-
-Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli
-hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen
-jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät
-hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi
-ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän
-pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen
-hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.
-
-"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän
-ystävällisesti.
-
-Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin
-vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun
-hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei
-antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan.
-Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin
-iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan
-salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä
-tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli
-muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin
-tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä
-syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja
-ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut
-häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli
-ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli
-säästänyt vuokraa varten.
-
-"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on
-ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä.
-Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin
-vaikealta!"
-
-Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.
-
-Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä,
-melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä,
-joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä
-hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.
-
-Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä
-lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja
-lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli.
-Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa,
-kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.
-
-"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi
-vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."
-
-Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat
-tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.
-
-"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin
-sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan
-Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja
-puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos
-asti.
-
-Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja
-lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa
-jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli
-mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä
-talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.
-
-"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen
-ja oli taas hyvillä mielin.
-
-Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan
-opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi
-heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin
-huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka
-hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin
-huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä
-aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.
-
-Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle
-itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla
-tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään
-kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä
-enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan
-tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä
-ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli
-nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle
-ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti
-tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta
-ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei
-ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi
-sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä,
-vaikka olisi sen voinutkin tehdä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta
-miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä
-loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.
-
-Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton
-keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut
-suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla
-kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän
-oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla
-kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.
-
-Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni,
-huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa,
-joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus,
-jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen
-todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen
-sydämensä kutistui kokoon.
-
-"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta",
-sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.
-
-"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti
-täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa
-keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.
-
-Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.
-
-"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä
-huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu
-päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti.
-Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku
-sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."
-
-Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut,
-mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt
-yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän
-vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että
-jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen
-luokseen, siitä oli hän varma.
-
-"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.
-
-"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden
-sinä sitä kysyt?"
-
-"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi
-kuukaudeksi."
-
-"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla
-kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja
-muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."
-
-"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo
-häiritä sinua kauempaa."
-
-Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä
-hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.
-
-"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut
-tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt?
-Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.
-
-Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin.
-Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan.
-Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen
-vakavuutensa.
-
-"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja
-irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.
-
-"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna,
-ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä
-levottomuudesta.
-
-Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.
-
-"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän
-melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä
-aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu,
-sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada
-korkoakin rahoistasi."
-
-"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit
-antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen,
-mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."
-
-"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka
-koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi
-kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun
-satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa
-sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."
-
-Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa
-veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle
-siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli
-lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian,
-eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.
-
-Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä
-hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä
-vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli
-oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja
-pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki,
-vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin
-kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut
-Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi
-voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.
-
-
-
-
-19.
-
-
-Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta
-näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua
-ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa,
-jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella
-lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla
-hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt
-kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat,
-kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.
-
-"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on
-taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen
-sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit
-saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän
-ei arkaile."
-
-Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia
-arvostelujaan.
-
-Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän
-istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana.
-Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein
-miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan
-äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen
-ympärillään -- ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada
-sen ainiaaksi vaikenemaan.
-
-"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua
-tutustua lapsenlapseensa!"
-
-Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja
-taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli
-hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään
-käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen
-iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.
-
-"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja
-julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee
-mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata
-sen."
-
-Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui
-lasiinsa.
-
-"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani
-teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"
-
-Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen
-esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni
-sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.
-
-Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän
-puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat
-hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen
-hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.
-
-"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti,
-käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki",
-huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.
-
-"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi
-laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla
-ylhäällä", vastasi toinen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo
-käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän
-kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen
-kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime
-aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto
-vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.
-
-"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?"
-kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut
-huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.
-
-"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.
-
-"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.
-
-"Kustantajalle."
-
-"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä
-eilen, joka on kuullut sen."
-
-Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka
-kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.
-
-"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.
-
-"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi
-Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet
-sinä tahdo näyttää sitä minulle."
-
-"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä
-minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota
-käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin
-tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi
-Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne
-taskuunsa.
-
-"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.
-
-
-
-
-20.
-
-
-Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä
-käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt
-häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning
-lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen
-muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille
-eksyneen ystävän edestä.
-
-Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.
-
-"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti
-hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on
-käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä
-vihassasi olisit polttanut sen!"
-
-"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin
-tyynen, läpitunkevan katseensa.
-
-"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä
-astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."
-
-"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.
-
-"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan
-olen kuullut arvostelusi."
-
-"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."
-
-Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin
-keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä
-istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä
-hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.
-
-"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.
-
-"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri
-sovi yhteen sisällön kanssa."
-
-"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä
-sitten tahtoisit kutsua sitä?"
-
-"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."
-
-"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia
-Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.
-
-"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi
-huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan
-kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä.
-Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen
-sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut
-taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka
-kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on
-saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön
-unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."
-
-"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi
-on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen
-vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa
-uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain
-kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa
-sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun:
-tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi
-ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen
-vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä
-vaarallisimman vaikutuksen."
-
-"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme
-tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin
-himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä
-hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan
-jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen,
-eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee
-sinun kirjasi opetuksen mukaan."
-
-"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt.
-"Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset
-sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole
-olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."
-
-"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko
-nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan
-sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi,
-että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko
-että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos
-niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen -- sillä
-sehän käy myöskin ilmi kirjastasi -- niin mitä se tekee, jos ne, jotka
-uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"
-
-"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan
-niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata
-tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta",
-sanoi Kurt synkästi.
-
-"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi
-kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja
-sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille,
-jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"
-
-"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta",
-huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti
-uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva
-ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"
-
-"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen
-opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla
-häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun
-tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko
-nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä
-tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus
-ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi
-raivosta hirmuvaltiaalle?"
-
-Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä
-liikutuksesta.
-
-"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.
-
-"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin
-jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin
-lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa,
-kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia.
-Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli
-Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei
-voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin
-voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä.
-Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän
-on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos
-hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja
-halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään
-saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä
-ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin
-hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."
-
-Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua
-nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien
-vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen
-soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt
-jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja
-menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli
-vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara
-taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut
-auttaa Kurttia taistelussa -- hän tunsi sanoneensa kylliksi -- mutta
-sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän
-tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois
-ystävänsä sielusta.
-
-Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa
-kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.
-
-Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva
-hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri.
-Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka
-kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli
-selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi
-antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta,
-joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.
-
-"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.
-
-"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla
-tukkaansa.
-
-Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin
-saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan
-kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki
-hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja
-raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.
-
-"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä
-olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi
-kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana
-oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani.
-Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut
-korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen
-esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli
-ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin,
-miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun
-lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt
-mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"
-
-Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.
-
-"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi
-häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä
-osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin
-tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois
-huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan
-kiihtyneessä mielentilassa.
-
-"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos
-minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin
-yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä,
-että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun
-maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi
-lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään
-koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.
-
-Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten
-niiden avulla.
-
-Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena,
-silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä
-ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä
-hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki
-kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa
-kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi
-vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita
-hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman
-vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän
-silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se
-vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä
-jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo
-seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.
-
-Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän
-mielentilan.
-
-"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän.
-"Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa
-minulle!"
-
-Hän kiiruhti ovelle.
-
-"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.
-
-"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei
-onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"
-
-Ja hän meni.
-
-Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin
-seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti
-hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.
-
-"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus
-voittaa sinut", mutisi hän.
-
-Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen
-otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä
-voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.
-
-"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit,
-jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi
-tänään ja valmistat meille iloisen illan."
-
-"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt
-ja aikoi mennä.
-
-"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"
-
-"Se on poltettu."
-
-"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"
-
-"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus'
-on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita
-täst'edes enää riviäkään."
-
-Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet,
-että hän on kadottanut järkensä.
-
-"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.
-
-Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa
-elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle
-selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle.
-Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä
-elämä on toinen asia.
-
-Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet
-aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta
-elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja
-koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat
-hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran
-on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän
-teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli
-herännyt, hän ei tahtonut sortua.
-
-Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen
-sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti,
-kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla
-riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen
-luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.
-
-Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita
-hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun
-vaikutuksensa.
-
-
-
-
-21.
-
-
-Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä
-Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä
-lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti
-edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja
-nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen
-toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa
-taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.
-
-Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa
-kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi
-valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta
-hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli
-hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja
-liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä
-sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.
-
-Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja
-koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi
-äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota.
-Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin
-sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.
-
-Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka
-innokkaasti ihaili häntä.
-
-Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut
-sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti,
-mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten
-ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta
-kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta
-veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään
-oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei
-hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse
-oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei
-suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.
-
-Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun
-sisareensa.
-
-"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä
-selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen,
-mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa
-hän vaan nenäkkään vastauksen."
-
-"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle
-ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."
-
-"Onko hänellä jokin sydänsuru?"
-
-"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla
-välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen
-tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän
-odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.
-
-"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert
-lyhyen vaitiolon jälkeen.
-
-"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin
-kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen
-olento."
-
-"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä
-olisi ollut jotakin", sanoi Robert.
-
-"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä
-ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh
-ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi
-mitä edullisimpia tarjouksia."
-
-"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran
-tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen
-aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.
-
-"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun
-sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime
-aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."
-
-"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"
-
-"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi
-vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut
-niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva
-jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat
-vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä
-ankarampi pakko on ollut."
-
-"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia,
-kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti,
-me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.
-
-"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi
-vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin
-kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa
-talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan
-minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä
-mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen
-minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."
-
-"Mitenkä niin?"
-
-"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista
-huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin
-tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."
-
-"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.
-
-Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä
-hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.
-
-Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan
-linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet
-niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse
-sininen taivas näkyi.
-
-Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista
-tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja
-tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan,
-olivat aivan muuttaneet hänet.
-
-Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä
-hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen
-esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän
-paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin
-ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän
-keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.
-
-Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään
-heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen
-kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä
-tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä
-tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä
-hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.
-
-"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana
-riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme
-anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."
-
-Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä,
-kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin
-pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä
-auringon valossa.
-
-Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi
-kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen
-mielentilaan.
-
-"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski
-tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän
-on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta
-mitä?"
-
-Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.
-
-Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti
-heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja
-niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän
-olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin
-muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut
-hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan
-tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta
-otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.
-
-"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin,
-lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti
-omassaan.
-
-"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi,
-että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää
-huomiota.
-
-"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"
-
-"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi
-yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä
-rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.
-
-"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.
-
-"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän
-isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin
-luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla
-varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar
-huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle,
-joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.
-
-Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli
-muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia
-tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja
-mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi
-muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun
-tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti
-aikeestaan isälleen.
-
-"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.
-
-Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut
-tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.
-
-"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.
-
-"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.
-
-"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt
-tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi
-minulle sitten jotakin muuta."
-
-"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan
-oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen
-kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies
-ja rikas."
-
-Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei
-koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin
-päinvastoin?
-
-"Miksi tahtoo isä sellaista?"
-
-"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."
-
-"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni,
-ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin
-toimeentulonsa tähden!"
-
-Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja
-häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.
-
-"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.
-
-"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta,
-että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen
-tietämättään painoi isän hartijoita.
-
-"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten
-rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti
-syliinsä.
-
-"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi
-kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.
-
-"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni
-kiireesti linnaa kohti.
-
-Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään.
-Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti
-maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.
-
-"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen
-tunnotonta päätään.
-
-Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin
-taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan
-vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa,
-ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita,
-tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.
-
-Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa.
-Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri
-tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti
-tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.
-
-Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin
-toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä
-tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan
-kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa
-ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle
-kuitenkin sangen vaikeata.
-
-Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin
-tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei
-ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta
-perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt
-erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut
-mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin,
-ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi
-huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita
-kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt
-hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli
-kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja
-kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi
-tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä,
-mutta mikä?
-
-
-
-
-22.
-
-
-"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar
-kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä
-vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.
-
-He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä,
-joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä,
-osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea
-niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne
-äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja
-tuijottivat toisiinsa.
-
-"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä,
-että isä tiesi tästä?"
-
-"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.
-
-"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"
-
-"Kyllä varmaan."
-
-"Mutta mitä me teemme?"
-
-"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä
-meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."
-
-"Sinä olet kauhea!"
-
-"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.
-
-"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."
-
-"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."
-
-"Kevytmielisen, sanot sinä?"
-
-"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta
-kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan
-sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi
-silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on
-hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä
-kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta
-edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."
-
-"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on
-kuolemaisillaan."
-
-"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi,
-hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla
-katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.
-
-"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"
-
-"Tuskin."
-
-"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä
-seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä
-asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.
-
-"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."
-
-"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi
-Robert.
-
-Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista
-uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta
-kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.
-
-"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.
-
-"Mitä sinä ymmärrät?"
-
-"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me
-Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi
-tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt..."
-
-"Mitä sinä sitten vastasit?"
-
-"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin
-kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin?
-Rakas isä parka!"
-
-Dagmar purskahti itkuun.
-
-"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert
-lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös
-onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."
-
-"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella
-katseella.
-
-"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki
-muutkin, mitä meillä on."
-
-Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.
-
-"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa
-liikuttaa", sanoi hän.
-
-"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi
-Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon
-ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."
-
-Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui
-hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois
-kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.
-
-Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin
-kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että
-asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että
-parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista,
-myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka
-olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan
-tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei
-ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi
-vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää
-säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli
-pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen
-niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut
-ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa,
-vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion.
-Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä
-oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen
-halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla
-jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan
-rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.
-
-Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä
-hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus
-oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt
-hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.
-
-
-
-
-23.
-
-
-Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli
-kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui
-aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään
-kiiruhti hän sairashuoneeseen.
-
-Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja
-valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen
-vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi
-nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja
-paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.
-
-Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo.
-Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja
-epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän
-kylmenevään käteen.
-
-"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän
-sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.
-
-Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä,
-mutta mistä saada sitä?
-
-"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.
-
-"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.
-
-"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta
-hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja
-ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat
-nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.
-
-"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän,
-katsellen vaikuttavasti veljeensä.
-
-"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.
-
-Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous
-olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.
-
-Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden
-ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian
-menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän
-valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän
-oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli
-hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut
-yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan.
-Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous
-ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan
-parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli
-kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut?
-Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli
-elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki
-Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas,
-epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"
-
-Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus
-oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka
-hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi.
-Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän
-tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin
-kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.
-
-Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa
-toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään
-syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli
-isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle
-hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin
-ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin
-oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä,
-mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä
-hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta
-sittenkin -- hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti,
-vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään
-sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä
-oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman
-rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä
-Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä
-Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen
-omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus
-riittää kaikille, jotka uskovat!
-
-"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä
-oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta
-sairautensa aikana?"
-
-"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.
-
-"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö,
-voimatta salata syvää levottomuuttaan.
-
-"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi
-onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä
-suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi
-voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."
-
-"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi
-Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.
-
-"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa,
-että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet
-hänelle vieraita."
-
-"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.
-
-"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.
-
-"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.
-
-"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar
-kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin
-parempi olla ilman sitä!"
-
-Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi.
-Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa
-autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova,
-nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli
-niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset
-pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei
-voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän
-sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän
-noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut
-ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine,
-jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli
-poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena
-tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän
-koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi
-ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin
-äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan
-ijankaikkisuutta", huokasi hän.
-
-Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi
-kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin
-kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin
-mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:
-
-"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman
-jälkeen?"
-
-"En, kuinka olisin voinut levätä?"
-
-"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja
-tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on
-säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla.
-Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan
-elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."
-
-"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"
-
-"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert
-vakuuttavasti.
-
-"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle... ja jos
-todellakin on elämä tämän jälkeen, niin... ja tarvitaan kääntymystä..."
-sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.
-
-Robert katseli häntä sääliväisesti.
-
-"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän
-puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään;
-hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin
-ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole
-hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja
-tarvitset ennen kaikkea lepoa."
-
-"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta
-mitään veljensä puheeseen.
-
-"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän
-elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä
-toinen elämä", vastasi hän.
-
-Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston
-etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei
-kukaan voinut lohduttaa häntä.
-
-
-
-
-24.
-
-
-"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun
-me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan
-katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin
-yksinkertaisessa huoneessa.
-
-"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä",
-vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä
-kerralla oli tapahtunut.
-
-Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas
-yhtä pian.
-
-"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.
-
-Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa.
-Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä
-sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut
-välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi
-jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän
-pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen
-olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.
-
-"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.
-
-"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."
-
-"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä
-tunnetaan' sanoo sananlasku."
-
-"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut
-luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"
-
-"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän
-kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä
-et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten
-ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."
-
-"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä",
-sanoi Anna moittien.
-
-"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi
-Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.
-
-He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:
-
-"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"
-
-"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."
-
-"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"
-
-"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön
-kanssa."
-
-"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna
-rohkaisevasti.
-
-"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne
-mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten
-rasituksena."
-
-"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat
-niin hauskoja", lohdutti Anna.
-
-"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."
-
-Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli
-mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina
-oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne
-silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.
-
-"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi
-ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."
-
-"Niinkö luulet?"
-
-"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.
-
-"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"
-
-"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm
-sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi
-vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään.
-Robert on matkustanut Amerikkaan."
-
-"Amerikkaan!" huudahti Anna.
-
-"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin,
-kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka
-estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."
-
-"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon
-hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.
-
-"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli
-päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."
-
-"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"
-
-"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."
-
-Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen
-puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.
-
-Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen,
-mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta
-vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa
-niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat
-liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän
-odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle
-vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja
-senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen
-sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee
-vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen
-minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen
-puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.
-
-"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon
-toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"
-
-He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen.
-Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä
-kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.
-
-"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut
-muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut
-seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"
-
-"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä
-hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne
-itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."
-
-"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin
-sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"
-
-"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."
-
-"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla
-vetävän hansikkaita käsiinsä.
-
-"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."
-
-Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.
-
-"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.
-
-Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet
-käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.
-
-Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut
-helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon
-ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu
-epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään
-kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.
-
-Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa,
-eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria
-hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä
-huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva
-Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän
-tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten,
-ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa
-koko asialle.
-
-Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista,
-vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän
-heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia.
-Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu
-mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi
-pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja
-paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut
-tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen,
-vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön,
-joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen
-vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai
-kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua
-ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua
-uusiin olosuhteisiinsa.
-
-
-
-
-25.
-
-
-Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen
-päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin
-vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut
-huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia
-ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.
-
-Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä
-tulee parin päivän kuluttua.
-
-"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä,
-kuin omaa uteliaisuuttaan.
-
-"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän
-tuo aina meille jotakin hyvää."
-
-Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen
-muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.
-
-"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.
-
-"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja
-sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.
-
-"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.
-
-Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin,
-oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa.
-Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg
-aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.
-
-"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa
-vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme
-kohdanneet toisemme ennen."
-
-Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja
-ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen
-rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna
-oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta,
-jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka
-olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen,
-vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi
-kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.
-
-"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi
-melkein kiitollisena hänen kättään.
-
-"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja
-katseli heitä uteliain silmin.
-
-Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli
-Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä
-lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo
-molemmat nuoret seurustelivat keskenään.
-
-"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi
-miestään kylkeen.
-
-"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä
-kysymysmerkiltä.
-
-Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja
-Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle
-selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.
-
-"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä
-tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.
-
-"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä
-varoi itseään vastustamasta häntä.
-
-Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan
-kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan
-puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan
-tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.
-
-Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin
-isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja
-puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen.
-Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa,
-jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin
-oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut
-useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi,
-mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa,
-jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä
-selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa,
-oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi
-saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö,
-jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi
-vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan
-kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen
-pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei,
-hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa
-olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa
-katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa
-osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti
-murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.
-
-Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän
-harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden
-innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar
-itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen
-silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.
-
-Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän
-oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa
-juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän
-tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus
-puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja
-hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen
-sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla
-epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"
-
-Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli
-hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka
-oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei
-vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen
-sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa
-maassa.
-
-Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan
-ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella
-innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä
-loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli
-ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli
-oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.
-
-Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja
-kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella
-aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän
-kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.
-
-Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa.
-Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa
-äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi
-hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää
-häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän
-aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua
-yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja
-pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä
-itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä
-olevaa kuvateosta.
-
-Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin
-lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli
-sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä
-päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan
-tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri
-hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin
-ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää
-itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän
-omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo
-nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja
-itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.
-
-"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille",
-sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.
-
-Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei
-näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.
-
-"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän
-hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla
-kohteliaisuudella.
-
-"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar
-keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän
-arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne
-yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet
-minua."
-
-Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.
-
-"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.
-
-"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä
-levottomuudestani?"
-
-"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut
-kokea paljon tänä vuonna."
-
-"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."
-
-Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin
-kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt
-valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita
-oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun
-pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja
-levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja
-lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy
-uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin
-ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut
-maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta
-innostuksesta.
-
-Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun
-hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä
-rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar
-nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin
-oli puhunut.
-
-"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille
-rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta",
-sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin
-tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea,
-mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne
-kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei
-kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää
-koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka
-ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten
-on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle,
-meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki
-viisaus ja voima."
-
-"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää
-antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne
-pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa!
-Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran
-kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie
-hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään
-kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään
-sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä
-poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme
-tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä
-kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä
-ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme
-Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä
-kutsutaan viimeisen kerran."
-
-Dagmar oli syvästi liikutettu.
-
-"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat
-ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.
-
-"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen
-rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on
-määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.
-
-"Hän joutuu silloin helvettiin?"
-
-"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän
-tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen
-kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin
-alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta
-rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja
-koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen
-levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka
-täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen
-sydämessään."
-
-"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli
-mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon
-nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.
-
-"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä
-tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä
-se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme
-sivuseikkoihin."
-
-"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"
-
-"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi',
-omaan sydämeemme ja koko maailmaan."
-
-Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi
-tämä hänelle:
-
-"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei
-kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa
-yksinäisyydessä."
-
-Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa
-ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi,
-antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki,
-mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi
-voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä
-voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä
-pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään
-nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain
-juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti
-hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin
-kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän
-uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka
-puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään.
-Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui
-sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.
-
-Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä
-Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen
-eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan.
-Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän
-se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei
-Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut
-saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.
-
-
-
-
-26.
-
-
-Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan
-ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana
-ja kulkuset kilisivät kadulla.
-
-Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan
-eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli
-raittiina kuin talvinen tuuli.
-
-"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen
-silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"
-
-"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella
-äänellä.
-
-Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein
-hermostuneesti käynneistään.
-
-"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun
-kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.
-
-"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee
-pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.
-
-"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi
-niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä
-äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista.
-Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen
-keskusteluun.
-
-"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi
-olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia",
-jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä
-vaiteliaisuutta.
-
-"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen
-juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna
-tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten
-milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin
-silmin.
-
-"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä
-olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä
-puhdistaa sielun."
-
-"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"
-
-"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä
-kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa
-se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."
-
-Anna nousi äkkiä ylös.
-
-"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea
-kohti.
-
-Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:
-
-"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman
-päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."
-
-Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.
-
-"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"
-
-"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai
-epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi
-jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.
-
-"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin
-hupaista", sanoi Constanse täti.
-
-Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät
-voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin
-väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja
-kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan
-eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut
-oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut
-niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia;
-mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja
-saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä
-ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä?
-Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla
-katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään
-tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta
-Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän
-oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän
-kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen
-yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli
-mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä
-tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään
-ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä
-katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän
-omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.
-
-Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin
-onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki
-mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen
-sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta.
-Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen
-haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä
-mitä tahansa.
-
-Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan.
-Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista.
-Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka
-olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin
-ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä,
-veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen
-takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata
-itsensä nyt?
-
-Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein
-musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua.
-Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat
-värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen
-silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli
-hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan
-hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän
-raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät
-piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna
-hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni
-sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen
-kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi
-toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa
-istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.
-
-"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on
-autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä
-et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"
-
-
-
-
-27.
-
-
-Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä
-aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli
-jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle
-levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta
-hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia.
-Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut
-tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi,
-oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä
-huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden
-ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos
-sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen
-näkemästä hänen silmiään.
-
-Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin
-ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli
-koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi,
-ja äiti oli antanut perään.
-
-Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja
-seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä
-karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa
-tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina
-levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat
-luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja
-itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa
-hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi
-toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut
-olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen
-uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi,
-että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan
-eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli
-hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen
-väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin
-oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa.
-Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä,
-piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi
-koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan
-yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin
-sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli
-tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä
-koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä
-vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset
-puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä
-hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun
-pohjasäveltä, joka kaikui niistä.
-
-Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa
-sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden
-arvosteleminen.
-
-Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä
-mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava
-humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun
-rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä
-lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä
-vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen
-vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän
-tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt,
-jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon
-puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.
-
-Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että
-ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän
-kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen.
-Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä
-useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa
-leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa,
-sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt
-suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä;
-mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi
-jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli
-kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa,
-mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa
-aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili
-elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut
-vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa
-taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai
-muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen
-rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen.
-Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi
-hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo.
-Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat
-kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä,
-milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon
-valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.
-
-Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.
-
-Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi
-niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä
-runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä
-niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä
-rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar
-olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan
-olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes
-tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi
-ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.
-
-Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla,
-mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin
-pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse.
-Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että
-Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden
-kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten
-kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi
-hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan
-kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi
-hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt
-luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin,
-pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas
-ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.
-
-
-
-
-28.
-
-
-Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki
-päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.
-
-Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi
-innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan
-syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä,
-mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset
-ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan
-ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He
-keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he
-tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar
-vihdoin päätti lähteä mukaan.
-
-Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla.
-Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat
-mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa.
-Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan
-odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius
-astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa
-aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä
-ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän
-oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis
-johtui, että hän oli täällä?
-
-Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri
-ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän
-huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle
-kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen
-mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin
-kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka
-oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi
-tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen
-puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen
-tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos
-hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan
-aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta
-Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli
-Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä
-arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei
-hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.
-
-"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.
-
-He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka
-näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.
-
-"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi
-isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.
-
-Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt
-ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti
-lausuen:
-
-"Suvaitsetteko?"
-
-Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui
-hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi.
-Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen
-kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.
-
-Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar
-kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä
-terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa
-sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti
-pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen
-kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota
-häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut
-huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.
-
-Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin.
-Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi
-kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä
-Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi
-Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi
-sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut
-ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi.
-Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan
-nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut
-nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten
-kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut
-siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin,
-tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella
-katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja
-jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän
-oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys
-oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka
-täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli
-taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä.
-Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta
-vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä
-hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten
-tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria.
-Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta
-hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin
-ennenkin.
-
-Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista
-keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin
-ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt
-ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos
-he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin
-helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut,
-mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut
-enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta.
-Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä
-monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten
-vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä.
-Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes
-ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.
-
-"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"
-
-Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli
-häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.
-
-"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse
-alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin
-kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.
-
-Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli
-valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen
-turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento
-ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja
-kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.
-
-"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"
-
-"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän
-on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."
-
-"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle
-loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."
-
-"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka
-levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista
-ruumiillista työtä."
-
-"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt,
-"siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa
-viisaampia, kuin täällä."
-
-"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan
-Kurtin äänessä moitetta.
-
-"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.
-
-"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti
-Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista,
-olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut
-ansaitsemaan työllä elatuksensa.
-
-"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan
-kernaasti.
-
-"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä",
-sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.
-
-Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle
-menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden
-välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien
-vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen
-auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren
-miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen
-kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä
-ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin
-vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.
-
-"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain
-leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen
-läheisyydessään.
-
-"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt.
-"Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden
-välillä."
-
-"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar
-vakavasti.
-
-"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä
-pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi
-sormillaan tukkaansa.
-
-Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.
-
-"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.
-
-Kurt katsoi häneen hajamielisesti.
-
-"Syntiä -- olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka
-enhän minä usko koko syntiä."
-
-"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."
-
-"Niin -- ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on
-kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle
-karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia
-sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani
-salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua
-sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt
-haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."
-
-"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä
-edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän
-mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.
-
-"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin
-mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni
-purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."
-
-"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.
-
-Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse
-liikutti häntä.
-
-"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi
-Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista,
-jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä
-kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se
-oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."
-
-"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.
-
-Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi
-samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä
-hurmaavin hymy huulillaan.
-
-"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän,
-"mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi
-vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän
-on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"
-
-"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella
-tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin
-salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.
-
-"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni
-kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia",
-lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.
-
-Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää,
-kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut
-vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään
-harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle
-tämän avun.
-
-"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä
-ystävällisesti.
-
-"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan
-paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.
-
-"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti,
-"muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne
-valitessanne runoa."
-
-"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla
-ärtyisellä vastahakoisuudella.
-
-Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään
-muulle olisi ollut luvallista.
-
-"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä
-itsepäisesti.
-
-"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse
-sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen
-todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.
-
-"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja
-kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.
-
-Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan
-kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät
-hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun
-räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän
-aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa
-sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden
-ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin
-aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja
-halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä
-muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen
-sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.
-
-Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän
-ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta
-tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä
-innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä,
-eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka
-muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten
-tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.
-
-Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden
-kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi
-tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan
-ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he
-erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään
-Brotorpissa.
-
-"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät
-mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti
-ystävällisesti päätään.
-
-
-
-
-29.
-
-
-Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana,
-polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille
-etehisessä.
-
-"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.
-
-"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut
-uskoa sinua niin viekkaaksi."
-
-"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"
-
-"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan
-uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen
-itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että
-sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi
-voinut uskoa sinusta."
-
-Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä,
-ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana
-harvinaisen lempeä tunnelma.
-
-"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi
-hän.
-
-"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja
-puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.
-
-"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."
-
-"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että
-tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"
-
-"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa
-kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."
-
-"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon
-isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun
-mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."
-
-"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä
-haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.
-
-"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä
-on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli
-muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen
-keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.
-
-"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin
-hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti
-Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on
-toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."
-
-"Kuka?"
-
-"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."
-
-"Mikä hänen nimensä on?"
-
-"Sitä minä en sano."
-
-"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"
-
-"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."
-
-"Kuinka salaperäinen sinä olet!"
-
-"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut
-näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan
-epäluuloja."
-
-"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."
-
-"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa
-ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä
-suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."
-
-He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä
-suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä
-heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota
-kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.
-
-"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan
-metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.
-
-"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.
-
-"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän
-ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on
-tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."
-
-Henning hymyili tuskin huomattavasti.
-
-"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää
-toisia?" kysyi hän.
-
-"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon",
-vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.
-
-"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa",
-sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.
-
-"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni",
-mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua,
-kun hän on tullut --, noin -- toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi?
-Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja
-katseli toveriaan melkein vihaisesti.
-
-"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan
-kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.
-
-He jatkoivat matkaansa vaijeten.
-
-"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt
-hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja -- niin, sinä tiedät,
-että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on,
-tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."
-
-"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti",
-sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman
-syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan
-anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."
-
-"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"
-
-"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."
-
-"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt
-ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.
-
-"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana.
-Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden
-hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi
-sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele
-niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu
-niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata
-Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille,
-jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan
-sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."
-
-Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.
-
-"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä",
-sanoi Henning vihdoin.
-
-Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin
-päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle
-junalle.
-
-"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä
-tulet kanssani", sanoi hän.
-
-"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.
-
-"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa.
-Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."
-
-"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään
-tekemistä."
-
-"Et sinä eilen ajatellut noin."
-
-"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma
-itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut,
-mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia
-haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle.
-Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän
-kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni
-kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en
-voi sitäkään."
-
-"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea
-sisällisesti."
-
-"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä
-enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en
-tee itseäni narriksi toista kertaa."
-
-"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin
-kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen,
-että hän nyt on."
-
-"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."
-
-He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja
-hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.
-
-"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.
-
-"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.
-
-Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä
-Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän.
-He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt,
-se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei
-Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki
-hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista
-uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta
-joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää,
-että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli
-muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän
-niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei
-vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe
-hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli.
-Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet
-vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka
-suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti
-hän paeta Dagmaria.
-
-Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä,
-eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä,
-vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä
-hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen
-isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa
-lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen
-ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä
-Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan
-oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja
-pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa.
-Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi
-omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen
-testamentissa.
-
-Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin,
-jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä
-kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.
-
-Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman
-nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten
-uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat
-lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän
-asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli
-tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista
-huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan
-kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen
-todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen
-haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden
-ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen
-käänteestä.
-
-Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa
-kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi
-ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi
-vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut
-tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei
-sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo
-ollut rikas mies.
-
-Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen
-perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti
-melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin
-ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut
-hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen
-täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.
-
-
-
-
-30.
-
-
-Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa.
-Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen
-talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean
-hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä
-ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän
-hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun
-hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien
-puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi
-Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta
-valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien
-kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on
-joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen
-tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin
-illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.
-
-Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää,
-että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi
-kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui
-ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän
-hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin
-se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään
-kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan
-siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt
-suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä
-salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen
-kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.
-
-"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!"
-kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.
-
-Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen
-leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä
-tuotteita.
-
-"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti
-ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin
-poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.
-
-"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.
-
-"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle",
-vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."
-
-"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän
-ääreen.
-
-"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim,
-tehden itselleen voileipää.
-
-"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä,
-niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on
-valmis matkustamaan tänne."
-
-"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva
-rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista
-vuotta, kun hän kävi täällä."
-
-"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja
-se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen
-päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat
-helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."
-
-"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain
-loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.
-
-"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen
-isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."
-
-"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.
-
-"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,
-
-"Sentähden, että... niin... hän on niin kovin kristillis-mielinen",
-sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.
-
-Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen
-äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä,
-joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.
-
-Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning
-tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä
-niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että
-oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut,
-että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta
-isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei
-haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja
-huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos
-hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti?
-Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.
-
-Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos
-ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja
-loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.
-
-Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne
-säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että
-Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö
-ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.
-
-"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne
-häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä,
-varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."
-
-Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua,
-vaikka oli sydäntalvi.
-
-Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa.
-Järveltä kuului kulkusten kilinää.
-
-"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.
-
-"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"
-
-"Kyllä, kyllä!"
-
-Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä
-pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka
-peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle
-ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle
-pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti
-ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka
-aamulla oli lähtenyt asemalle.
-
-"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi
-innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.
-
-"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"
-
-Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä,
-kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.
-
-"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.
-
-Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne
-turkkineen päivineen.
-
-"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten
-tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.
-
-Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan
-silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti
-painaessa sitä yhä syvemmälle.
-
-"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.
-
-Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka
-joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa
-huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis
-oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen
-ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa.
-Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä
-suuriin turkkeihin.
-
-"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.
-
-"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen
-kauhukseen häntä paksusta palmikosta.
-
-Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä
-kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen
-päähän.
-
-"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.
-
-"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää,
-punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.
-
-"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen
-täysikasvuinen", vastasi Eva.
-
-"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt
-leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi
-tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut
-torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."
-
-"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi
-ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen,
-että hän on täällä."
-
-"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun
-käteensä, jota hän lujasti puristi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän
-Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata.
-"Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"
-
-"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla
-niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi
-Anna.
-
-"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.
-
-"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"
-
-"Kyllä minä sen tiedän."
-
-"Tulenko minä siitä iloiseksi?"
-
-"Tulet, varsinkin yhdestä."
-
-"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"
-
-"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet
-kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."
-
-"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä
-paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi
-tehdä sitä."
-
-"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"
-
-"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin
-lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää,
-silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta
-minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan,
-että olen niin vanha."
-
-"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se
-tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."
-
-"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan
-pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko
-sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle,
-kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."
-
-"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä
-kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."
-
-"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin.
-"Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin
-heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"
-
-"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä
-asemassa missä nyt olet."
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista
-sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko
-päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan
-huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.
-
-Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen
-eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja,
-joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa,
-eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle
-näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran
-jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä
-kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.
-
-"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit
-antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat
-reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.
-
-"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.
-
-"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin",
-jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.
-
-"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.
-
-"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."
-
-"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi
-ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen
-käyntinsä aina olivat tervetulleet.
-
-"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni
-tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.
-
-"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla
-on kylliksi monelle köyhälle."
-
-"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä
-itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.
-
-"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä
-kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius
-ja nojautui reen nurkkaan.
-
-"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti
-huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.
-
-"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi
-Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi
-emme me myöskään saa unohtaa."
-
-"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin
-matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.
-
-Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada
-seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan
-laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui
-kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja
-Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan
-kuulla puhuttavan Tukholmasta.
-
-"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna!
-Mutta äiti -- on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina
-kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.
-
-Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat
-täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät
-Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan
-kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen
-vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon
-ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada
-säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista
-mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas
-kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki
-lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen.
-Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka
-hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä
-kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän
-vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen
-äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti
-tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.
-
-"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa
-hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää
-huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."
-
-Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.
-
-"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi
-hän.
-
-"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää
-pikku sisaresi."
-
-"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.
-
-"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."
-
-"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."
-
-"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun
-seurasi tekisi Evalle hyvää."
-
-"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"
-
-"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun
-huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen
-sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi
-vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen
-seuransa olisi terveellistä sinulle."
-
-"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä
-ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen
-äitiinsä.
-
-Tämä hymyili.
-
-"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin",
-väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen
-toisiinne."
-
-"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista,
-minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."
-
-"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän
-itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita
-niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole
-etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja
-kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja
-luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."
-
-"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä
-mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti
-hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei
-uskaltanut etsiä.
-
-
-
-
-31.
-
-
-Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen
-menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat,
-mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään.
-Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa
-ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja.
-Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan
-iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli
-usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta,
-missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva
-Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka
-vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin
-mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle
-jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären
-takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen
-edistystään laulussa.
-
-"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä
-pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en
-minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra
-eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon
-tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä
-yksinäisyydessä."
-
-"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa
-kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.
-
-Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen
-äänensä ja hyväilynsä merkityksen.
-
-"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen
-sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua
-ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin
-kaipaat häntä."
-
-"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka
-hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee
-muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla
-itsekkäitä."
-
-"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On
-kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan
-rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän
-rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme
-Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."
-
-"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua
-itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta
-Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla
-kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento
-henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi
-kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien
-töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä
-ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"
-
-Hän katsoi kysyvästi mieheensä.
-
-"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra
-hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen
-totuuteen."
-
-"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva
-Warenheim hetkisen kuluttua.
-
-"Olemmeko me?"
-
-"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin
-toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa
-vaaralliselle alalle.
-
-"Kurt ei _tahdo_ ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi
-kirkkoherra ankarasti.
-
-"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa
-lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa
-mahdollisesti tulisivat herättämään.
-
-"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo
-nöyrtyä, siinä koko asia."
-
-"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti,
-"hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."
-
-"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka
-etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."
-
-"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim
-huolestuneena.
-
-"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää
-tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me
-tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se
-on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."
-
-"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen
-ajatuskantaansa."
-
-"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi
-tahtoo kääntää sen pois, niin -- mitä voin minä sille?"
-
-Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret
-kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä
-epätoivoista taistelua.
-
-"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta
-tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että
-sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun
-hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"
-
-"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi
-hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi.
-Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa
-koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo
-antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla
-uhaten syöstä kumoon kaikki."
-
-"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa
-ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja
-tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.
-
-Kirkkoherra veti hänet luokseen.
-
-"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni
-Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä
-näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."
-
-"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä,
-jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten
-kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä
-välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."
-
-
-
-
-32.
-
-
-"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö
-mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi
-Eva houkuttelevalla äänellä.
-
-"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.
-
-"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä
-tulisit mukaan."
-
-"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."
-
-"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi.
-Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."
-
-"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."
-
-"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle,
-eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä
-kenkä puristi.
-
-"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme
-vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle
-työmiesperheelle."
-
-"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan
-mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."
-
-"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna
-lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen
-korvissaan.
-
-"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva.
-"Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon
-musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."
-
-"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän
-on olemassa vaan huvin vuoksi."
-
-Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään
-vastattavaa.
-
-"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"
-
-"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?"
-vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.
-
-"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole
-tehnyt sinulle mitään pahaa."
-
-"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua
-niinkuin kaikki muut tekevät."
-
-"Kuka hemmottelee minua?"
-
-"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti",
-vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.
-
-"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin
-minä, joka olen hemmotellut heitä."
-
-"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin
-minusta, ja onnistuit tietysti."
-
-Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo
-syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.
-
-"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa
-sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi
-hän.
-
-"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän
-sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka
-paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta
-kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en
-muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi.
-Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään
-uhrauksia!"
-
-Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli
-kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä
-enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren
-eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna
-ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt
-kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan
-kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti
-paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren
-opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius
-teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta
-suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten
-kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui
-ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä
-iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli
-laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen
-niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman
-sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin.
-Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja
-huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen,
-joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi
-vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai
-osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja
-vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut
-pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui
-hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan
-anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se
-oli liian myöhäistä.
-
-"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en
-ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin
-kauhean kohtuuton ja ilkeä!"
-
-Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä
-väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen
-katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa,
-samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä
-ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan
-toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja
-omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
-niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset
-sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.
-
-"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet
-paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja
-kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään,
-joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät
-ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.
-
-"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"
-
-"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä
-ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan
-väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin
-paljon tekemistä."
-
-Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas
-puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa
-vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois
-tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä
-oli ulkona kävelemässä.
-
-"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"
-
-"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa.
-Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."
-
-"Onpa hän itara", arveli Kurt.
-
-"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti,
-"mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille
-kaikki mitä hän ansaitsee."
-
-"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt
-halveksivasti.
-
-"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan
-vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen
-älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä
-järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."
-
-"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on
-periaatteita."
-
-"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä
-toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."
-
-"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna
-ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."
-
-"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."
-
-"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin
-nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on
-saada häneltä minkäänlaista palvelusta."
-
-"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja
-minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.
-
-"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja
-pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.
-
-"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.
-
-"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.
-
-"Mitä sinä siellä teet?"
-
-"Saat nähdä."
-
-Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan
-kaksi konserttipilettiä.
-
-"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat
-kadulle.
-
-"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin;
-sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy
-käyttää se itse."
-
-"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin.
-"Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"
-
-"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista
-täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."
-
-Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet
-näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin,
-vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin
-anteliaisuudessa.
-
-"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja
-teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.
-
-
-
-
-33.
-
-
-"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun
-Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa,
-kun muut olivat ulkona.
-
-"Olipa se kysymys", vastasi tämä.
-
-"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"
-
-"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen
-mukaan, miten sitä käytetään."
-
-"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan
-turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan
-voi tulla mitään todellista?"
-
-"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"
-
-"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui
-ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei
-tehnyt.
-
-"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa
-laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä
-sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin
-huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut
-sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän
-lauluistanne?"
-
-"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."
-
-"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman
-vaikutuksen se tekee?"
-
-"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä
-koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan
-hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja
-sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin
-vuoksi."
-
-"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä,
-että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"
-
-"Mikä huvi?"
-
-"Huvin käsite, huvitus yleensä?"
-
-"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.
-
-"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman
-vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta?
-Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein
-hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja
-puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja
-ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa
-mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile
-tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun
-sinulla on siihen tilaisuus."
-
-"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen
-kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"
-
-"Soittelenhan minä hyvin paljon."
-
-"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."
-
-"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata
-taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei
-minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat
-parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."
-
-"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi,
-ja se on niin ikävää."
-
-"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi
-Henning.
-
-"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.
-
-"Kodissa."
-
-"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.
-
-"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"
-
-"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he
-tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun
-tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."
-
-"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen
-sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia
-kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi
-on... mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten
-tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään
-ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu
-olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen
-ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta
-auringonpaisteesta ja sointu musiikista.
-
-"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä!
-Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"
-
-Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.
-
-"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen,
-että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme
-jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne,
-joka vie siltä kaiken arvon."
-
-"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä
-siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva
-veitikkamaisesti.
-
-Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein
-odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa
-niin auringonpaisteen kaltaiseksi.
-
-"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.
-
-"Ei ennen kuin päivälliselle."
-
-"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"
-
-"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen.
-He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt?
-Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"
-
-"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä
-pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli
-kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän
-tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi
-Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian
-ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."
-
-"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar
-eivät liity enemmän yhteen."
-
-Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä
-sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen
-kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa
-suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli
-vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.
-
-Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja
-lyijykynällä kirjoitettu.
-
-    "Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää,
-    kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja
-    makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta
-    minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin
-    sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka
-    mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta,
-    joka kenties pian kuolee!
-
-                                Sinun uskollinen Dagmarisi."
-
-Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut
-uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin
-laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan,
-hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen
-heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa
-hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi
-toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä
-sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät
-he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä
-lääkärit antaneet paranemisen toiveita.
-
-Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän
-kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran
-kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle
-oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin
-seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä
-puhuteltiin.
-
-Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä,
-rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin,
-kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan
-vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä
-pitemmiksi.
-
-Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan
-Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan
-mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella
-vuoteellaan.
-
-Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja
-kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä.
-Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana
-päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar
-asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa.
-He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi
-samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon
-rouva Warenheim mahtoi tietää.
-
-"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa
-ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.
-
-"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi
-oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.
-
-"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti,
-sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.
-
-Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä
-ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä
-kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.
-
-"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva
-Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet
-toisiamme."
-
-Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle,
-huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän
-oli liian heikko hillitsemään.
-
-"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin
-iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän
-oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja
-puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan
-mielentyyneytensä.
-
-"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin
-voi hillitä ääntänsä.
-
-"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva
-olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit
-tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."
-
-"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.
-
-Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat
-niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista
-kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.
-
-"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä,
-joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.
-
-"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.
-
-"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona
-auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen
-laulua!"
-
-"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman
-innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:
-
-"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"
-
-"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui
-pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi
-Dagmar.
-
-Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä
-hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.
-
-"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut
-laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.
-
-"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin
-elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit
-kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."
-
-"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin
-vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä,
-miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin
-irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset
-harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."
-
-"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa
-riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa
-elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä
-Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein
-maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että
-saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat
-ja puhdistuisivat."
-
-Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot
-muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.
-
-"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella,
-"minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin
-vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."
-
-"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat
-kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me
-olemme heikot."
-
-"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"
-
-"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu
-uusi."
-
-"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"
-
-"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen
-kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."
-
-"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi
-väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa
-silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole
-mitään, joka voisi vastustaa."
-
-Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.
-
-"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja
-kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.
-
-"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan",
-kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.
-
-"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"
-
-"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti
-Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille
-kuinka tervetullut hän oli.
-
-"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän
-sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"
-
-       *       *       *       *       *
-
-"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota
-sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin
-luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on
-myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."
-
-"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.
-
-"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat
-metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet.
-Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin
-voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä
-sinä itse sanot siihen?"
-
-"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja
-punastuen.
-
-"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"
-
-"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.
-
-"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää
-huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä
-et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun
-tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"
-
-Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa
-sitä.
-
-"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.
-
-"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä
-maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin
-tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian
-keskenämme."
-
-"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"
-
-"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on?
-Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri
-ollenkaan kesällä."
-
-"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"
-
-"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon
-työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon
-yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa
-huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen
-silloin."
-
-Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan
-siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä
-Vesterlångassa.
-
-
-
-
-34.
-
-
-Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin
-täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei
-kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja
-ulkona.
-
-Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se
-milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä.
-Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista,
-joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja
-kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan
-tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän
-yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata
-samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat
-ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.
-
-Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella
-tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein
-valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi.
-Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt
-kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma,
-jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.
-
-"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli
-Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen
-luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa
-keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli
-aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se
-oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan
-huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän
-kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus
-herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän
-tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen
-täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä
-viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa,
-jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut
-tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään
-tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen
-mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.
-
-Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei
-ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa,
-joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin
-jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat
-nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä,
-jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.
-
-"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle
-lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi,
-minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen
-mielikuvitusta."
-
-Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti
-kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin
-hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen
-seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä
-ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka
-sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään
-häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt
-ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä
-pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.
-
-Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka
-Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei
-kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta
-maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar
-ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli
-sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta
-ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi
-syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan
-kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka
-sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi
-tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle
-palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä,
-hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet
-Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi
-sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien
-silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia
-Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa
-sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli
-itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja
-koetti olla ylpeä ja kylmä.
-
-Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten
-seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan,
-joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän
-oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan
-omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa
-johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen
-runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut
-hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa
-oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään
-tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.
-
-Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti
-kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar
-katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi
-mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle
-hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut
-hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria
-ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää.
-Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua
-ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään
-ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta,
-mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt
-ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti
-Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten
-pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta,
-silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin
-rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut
-enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän
-itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa
-oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan
-häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan,
-että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä,
-kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän
-entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että
-hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan.
-Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka
-paljon hän voi antaa.
-
-He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja
-kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään
-havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti
-männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten
-varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat,
-hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut
-liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden
-verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että
-he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät
-pitkiksi.
-
-Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat
-ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.
-
-Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.
-
-"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani
-sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi,
-Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan
-luo."
-
-"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän
-katseensa Kurttiin.
-
-"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra,
-kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi
-kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."
-
-"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina
-ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.
-
-"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa
-sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.
-
-Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä
-Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat
-tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja
-sieluksi.
-
-Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta
-ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten
-iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä
-vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen
-osanottoonsa.
-
-"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen
-ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi
-uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat
-ominaisuutemme!"
-
-"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan
-päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.
-
-Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei
-tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.
-
-"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi
-leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu
-pihlajanmarjoista?"
-
-Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen
-kaikkea muuta kuin leikkisäksi.
-
-"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla
-toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui
-huoneesta.
-
-Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi
-se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli
-loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin
-toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin
-yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt
-siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:
-
-"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei
-kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa
-kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"
-
-Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään
-muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.
-
-"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun
-kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan
-Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden
-minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin
-toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä
-sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä
-enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon
-tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun
-kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä
-kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta
-minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta
-minua, Isä!"
-
-Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus
-ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen
-salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon
-palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus
-alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja
-hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti,
-antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa
-häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää
-vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet
-voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä
-jälleen arkielämän askareihin.
-
-Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä,
-odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi
-saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna
-osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi
-sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi
-sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua
-niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi
-elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat
-menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän
-myötäjäisikseen.
-
-"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi
-surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.
-
-"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi,
-ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen,
-"sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani,
-kuten sinä ehkä tiedät."
-
-"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa
-tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt
-myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen
-Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.
-
-"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin
-silloin heti?"
-
-"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen
-vastauksen."
-
-"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"
-
-"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."
-
-"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.
-
-"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty.
-Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"
-
-"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin
-kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi.
-Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme
-ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti
-hymyillen.
-
-"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän
-on arvo Jumalan silmissä."
-
-"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista
-mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän
-äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.
-
-"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä
-minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän
-olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja
-kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme
-kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon
-hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin
-rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa
-halveksia itseään."
-
-"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt
-miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla
-syventyä siihen."
-
-"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar
-ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."
-
-"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua",
-sanoi Kurt synkästi.
-
-"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.
-
-"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä
-puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.
-
-"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut
-itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."
-
-"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt
-sellaisena."
-
-"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta
-aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä
-vähintäkään masentaa itseään.
-
-"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen
-minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."
-
-"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti
-silmiin.
-
-"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa
-olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.
-
-"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin
-oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.
-
-"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä
-vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet
-minua aivan liian hyväksi!"
-
-"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."
-
-"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."
-
-"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen
-sinun olevan."
-
-"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."
-
-"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä
-liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki,
-joka _tahdot_ etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se
-liioittelua?"
-
-"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla
-katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."
-
-Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.
-
-"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat",
-mutisi hän.
-
-"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.
-
-Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät
-häntä vastaan.
-
-"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on
-ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.
-
-"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar
-nöyrästi.
-
-"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan
-rakkaudesta häneen personallisesti.
-
-Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala,
-joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut
-ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa,
-silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän
-tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa
-Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän
-työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella
-ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat
-molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä
-ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt
-tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa
-tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko
-hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys
-vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa
-sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka
-kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään
-ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei
-tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa
-vapisi perustuksiaan myöten.
-
-
-
-
-35.
-
-
-Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.
-
-"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti
-nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.
-
-"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi
-Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta
-päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän
-hymyillen.
-
-"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään
-minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän
-viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"
-
-"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan
-pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.
-
-"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku
-mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."
-
-"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi
-Svennius hienosti hymyillen.
-
-"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."
-
-"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan
-tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."
-
-"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning.
-Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."
-
-"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni
-hyväksi."
-
-"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla
-tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa
-tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan
-viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."
-
-"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning
-hämmästyen.
-
-"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran
-houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä,
-tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla
-sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä
-sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden
-ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka
-puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin
-käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä.
-Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen
-lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun
-tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä
-milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.
-
-"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen
-jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se
-onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja,
-uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."
-
-"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi
-Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja
-silloin tulee runoutenakin hillittyä."
-
-"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan
-palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna
-pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä
-laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon
-suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen
-vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin,
-nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen
-puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto
-yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan.
-Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan
-ole vahingoksi runoudellesi."
-
-"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen
-itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä:
-"Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa?
-Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä
-tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka
-tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu
-ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi
-saatuani paikkani, kuin nyt."
-
-"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä
-itsekään jäädä paikallesi?"
-
-"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"
-
-"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa
-tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan
-toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."
-
-"En usko, että se on niinkään helppoa."
-
-"Koeta, niin saamme nähdä."
-
-Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.
-
-
-
-
-36.
-
-
-Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin
-Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti
-luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää
-sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja
-ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.
-
-Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna
-ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui
-osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä
-sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin
-sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi
-Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan
-kirkkoherran virkaa.
-
-Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim,
-Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven
-rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin
-surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin
-sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.
-
-Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan.
-Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän
-tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen
-vuoteen.
-
-Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli
-joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain
-läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun
-viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään
-todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui
-ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa
-antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin
-kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen
-rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten
-se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi
-keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän
-sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä
-salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa
-hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi
-mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin
-kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti
-ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian
-heikko ryhtyäkseen mihinkään.
-
-Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen
-kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin
-tuli kirje Evalta.
-
-Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja
-luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän,
-mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin.
-Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa
-Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.
-
-"... Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt
-siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua
-saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen
-arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me
-olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää,
-Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin
-unelta, josta minä pelkään herääväni...!"
-
-Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta
-unta, josta hän toivoi heräävänsä.
-
-"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.
-
-Anna meni vuoteen luo.
-
-"Minä olen täällä."
-
-"Paljonko kello on?"
-
-"Kohta puoli kymmenen."
-
-"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle
-juomista!"
-
-Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti.
-Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.
-
-"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä
-valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun
-vuoroni valvoa."
-
-Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli
-ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta.
-Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.
-
-"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen
-iltarukouksensa.
-
-Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan
-tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan
-vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt
-pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut
-antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla
-ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se
-oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili
-Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki
-ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä
-kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen
-aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä
-ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta
-hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli
-toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä
-kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan
-niinkuin ei hän olisikaan surrut.
-
-Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän
-uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan.
-Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin
-itsestään, kun se aika tuli.
-
-Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän
-tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä
-ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai
-aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja
-hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka
-hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan
-Henningin puhuvan Evasta.
-
-Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli
-niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea
-myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti,
-hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja
-naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva
-vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui
-tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui
-siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa
-tyynesti, vieläpä ilollakin.
-
-
-
-
-37.
-
-
-Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista
-hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin
-runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat
-yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän
-vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten
-illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta.
-Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen
-liverrys metsän hiljaisuutta.
-
-Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen
-jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka
-kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut
-ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen
-ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan
-hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja
-sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän
-aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei
-ole enää aikaa.
-
-Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään
-etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki
-kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta?
-Hän ei sitä tietänyt.
-
-"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.
-
-Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.
-
-"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.
-
-"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä",
-vastasi hän ja nojasi häntä vasten.
-
-"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän
-puolittain moittien.
-
-"Tahdoin olla yksin."
-
-"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa,
-jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen
-käteensä ja piteli siitä.
-
-"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän,
-"olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."
-
-"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta,
-rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"
-
-"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan
-niin uutta."
-
-He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.
-
-Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa
-ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden
-suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste
-tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti
-sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen
-vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.
-
-Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa.
-Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi
-Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin
-ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan
-ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että
-rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen
-toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.
-
-Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli
-Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan
-sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.
-
-"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan
-lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.
-
-Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.
-
-"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin
-silmin.
-
-Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta
-loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen
-itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.
-
-Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti
-ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin
-mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän
-kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat
-ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina
-myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta
-ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta
-samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan
-sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä
-Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.
-
-Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava
-väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon
-holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään
-morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota
-he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin
-tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja
-kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat,
-melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan
-morsiamen katseen.
-
-Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että
-joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan
-virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla
-koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.
-
-Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä
-vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.
-
-Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko
-vieraita oli kutsuttu.
-
-Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen
-miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja
-koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.
-
-Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän
-läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä,
-mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan
-kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa
-metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat
-ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut
-asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan,
-joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä
-viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään
-ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja
-yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.
-
-Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä
-odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan
-katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.
-
-Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin
-rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä
-rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla
-ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta
-tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen
-häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi,
-kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen
-päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja
-Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen
-kaunis loiste.
-
-Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina
-ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.
-
-
-
-
-38.
-
-
-Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa
-asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian,
-vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää
-suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää
-auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää
-ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen
-vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta
-täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän
-katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät
-hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen
-katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen
-saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.
-
-Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen
-sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat
-myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli
-Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa.
-Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin
-kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen,
-vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän
-perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli
-jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä
-toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään
-toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään
-koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan
-tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.
-
-"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla
-Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen
-rouva Warenheimin viereen.
-
-Tämä hymyili hänelle kiitollisena.
-
-"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi",
-sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä
-tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu
-koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun
-sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää
-häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen
-hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"
-
-"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin
-vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori
-houkuttelevasti.
-
-Rouva Warenheim pudisti päätään.
-
-"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa",
-sanoi hän.
-
-"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään?
-Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"
-
-"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä
-en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin.
-Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä
-en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä
-silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."
-
-"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan
-päässä heistä.
-
-Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään.
-Tämä tarttui hänen käteensä.
-
-"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat
-tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.
-
-"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen.
-"Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella
-minulle?"
-
-"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä
-muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.
-
-Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.
-
-"Sitä en voi, Henning."
-
-"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen
-lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"
-
-"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa,
-jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!"
-sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.
-
-"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti
-irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.
-
-"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.
-
-"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan
-katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin
-kotiin", sanoi Henning.
-
-Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden
-veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.
-
-"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä
-sinua niin hyvin."
-
-"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim
-voitonvarmana vävylleen.
-
-"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi
-lämpimän katseen Evaan.
-
-Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.
-
-"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän
-hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."
-
-"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva
-Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa,
-etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"
-
-"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.
-
-"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa
-sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä
-silmiin.
-
-"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei
-ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista,
-sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni
-toimessaan sekä kesällä että talvella."
-
-Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi,
-vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut
-enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän
-välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen
-toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.
-
-Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka
-tämä oli antanut hänelle.
-
-"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen
-takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa
-vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä
-sivua."
-
-"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän
-on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy
-toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä
-tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."
-
-"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen
-mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut
-kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi
-hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että
-voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli
-Dagmar.
-
-"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään.
-Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan
-kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä
-on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."
-
-Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän
-ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui
-ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta
-joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina
-ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä
-askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi
-myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin
-pilvinen syksy.
-
-Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei
-jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän
-ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa
-ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki
-ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.
-
-"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet
-poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran
-palasi keittiöstä.
-
-"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.
-
-He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka
-huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli
-tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti
-hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä
-oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina
-oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan,
-sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi
-jokin, hän ei tietänyt mikä.
-
-
-
-
-39.
-
-
-Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan.
-Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä
-mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa
-kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.
-
-"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä
-erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti
-sisarensa erakontapoja.
-
-"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä
-tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti.
-"Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä
-tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen
-on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."
-
-Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua
-tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista
-päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi
-hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan
-esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja
-Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan
-hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen
-seurastaan.
-
-Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen.
-Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki
-haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren
-tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi
-hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli
-nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat
-todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle
-tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut
-siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka
-alkuperäinen ja älykäs Anna oli.
-
-He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin
-tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen
-vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän
-katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan
-valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa
-heidän keskusteluunsa.
-
-Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos,
-niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui
-mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen
-Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä,
-jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä,
-mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.
-
-"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin
-hyvin?" kysyi hän.
-
-"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.
-
-"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.
-
-"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi
-kärsimättömästi ovea kohti.
-
-"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen
-kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu
-minulle tuolla tavoin."
-
-"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.
-
-Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen
-kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä
-mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja
-nousi ylös.
-
-"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.
-
-"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.
-
-"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"
-
-"Minä aijon kirjoittaa äidille."
-
-"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen
-mennä.
-
-Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti
-velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut
-sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä,
-jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän
-ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä
-rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi
-ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.
-
-Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi
-harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli
-hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen
-vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa,
-mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet
-toisinaan alakuloiseksi.
-
-Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa
-tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt,
-palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna
-aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian
-niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi
-häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin
-kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi
-raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja
-huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia
-tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja
-pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen
-levottomuudelleen.
-
-"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta
-irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään
-kuin olisi tahtonut.
-
-Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut
-monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi
-huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori
-ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset
-selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin
-hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti
-mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen
-valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla
-niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi,
-kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.
-
-Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden,
-sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren,
-joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:
-
-"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"
-
-Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa
-vihainen katse hänen silmistään.
-
-"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"
-
-"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat
-itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.
-
-"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen
-heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen
-kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti
-lampun.
-
-"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen
-käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.
-
-"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat
-tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.
-
-Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.
-
-"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa
-taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.
-
-Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.
-
-"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku
-hirmuhaltijatar", mutisi hän.
-
-"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos
-ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.
-
-"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.
-
-"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.
-
-"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.
-
-Eva hymyili ja ravisti päätään.
-
-"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain
-veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.
-
-"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi
-hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."
-
-"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.
-
-"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."
-
-"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän
-sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä
-tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton
-sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että
-sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."
-
-"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"
-
-"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.
-
-"Mitä sinä ajattelit?"
-
-Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.
-
-"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on
-minun suuri elinkysymykseni."
-
-"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.
-
-"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä
-mieheensä veitikkamaisen katseen.
-
-"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.
-
-"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt
-yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.
-
-"Mikä se on?"
-
-"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen... enkö minä... enkö minä sinun
-mielestäsi ole... kovin... lapsellinen... tyhmä?"
-
-Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.
-
-"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi
-hän.
-
-Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.
-
-"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö
-mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle
-syvimpiä ajatuksiasi..."
-
-"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä
-en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja
-tunteitani kuin sinulle."
-
-"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja
-tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on
-minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun
-tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin
-esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta
-ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään.
-Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua,
-sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä
-teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan,
-jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä
-toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen
-sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä
-muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin
-minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa
-minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla.
-Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."
-
-Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä
-katseli häntä sanomattoman hellästi.
-
-"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan
-mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle
-aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja
-sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita,
-mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi
-sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta
-sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"
-
-"Niinhän se on", vakuutti Eva.
-
-"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt
-luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka
-istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt,
-niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen
-sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan
-vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun
-ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun
-pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista,
-jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet
-sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on
-vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani,
-minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua
-parhaiten työssäni."
-
-Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti,
-jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä
-tutkivasti.
-
-"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.
-
-"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen
-pitkään ja vakavasti.
-
-"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen
-ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.
-
-"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin
-minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä
-sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan
-sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."
-
-"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima,
-vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me
-tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään,
-kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me
-olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla
-kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä,
-jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan
-meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja
-mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän
-työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"
-
-Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.
-
-"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.
-
-"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."
-
-"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut
-häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin
-täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni",
-sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.
-
-Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.
-
-
-
-
-40.
-
-
-Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli
-yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului
-muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se
-tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.
-
-Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä,
-joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa,
-tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi
-pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.
-
-Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut
-yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla.
-Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein
-mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka
-kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti
-sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta.
-Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli
-kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu
-laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen
-käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä
-oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän
-pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen
-antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.
-
-Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle
-pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä
-ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä
-askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen
-urheilua.
-
-Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti
-sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi
-kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.
-
-"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi
-ojennettuna tervehdykseen.
-
-"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"
-
-"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.
-
-"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"
-
-"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua
-istumaan", vastasi hän.
-
-"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni
-varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen
-hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi
-häneen ja hymyili.
-
-"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.
-
-"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa
-sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"
-
-"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä
-sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen
-sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.
-
-"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.
-
-"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.
-
-"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen
-palleroisensa enon polvelle.
-
-"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä
-nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona
-koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti
-molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen
-hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja
-jaloillaan.
-
-Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi
-häneen pikaisen katseen.
-
-"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse
-lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.
-
-"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."
-
-"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi.
-Onko sinulla useampia sellaisia?"
-
-"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän
-sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge!
-Olenhan minä kirjoittanut siitä."
-
-"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"
-
-"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun
-täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun
-matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"
-
-"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta
-minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun
-äkillisen ilmestymiseni johdosta."
-
-"Milloin sinä tulit?"
-
-"Eilen illalla myöhään."
-
-"Kerro nyt!"
-
-"Mitä?"
-
-"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.
-
-"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet,
-minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"
-
-"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon
-viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään
-ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän
-puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka
-vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä
-vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta
-kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten
-tuollaisten pienten herrain tapa on."
-
-Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki
-enon jalkain juuressa.
-
-"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.
-
-"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme
-aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut,
-etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin
-hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä
-aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut
-minulle mitään siitä?"
-
-"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin
-tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään
-avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa
-oloissa."
-
-"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino
-miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun
-lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää
-poikaa.
-
-"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.
-
-"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä
-tänne nyt?"
-
-"En, sitä minä en tahdo."
-
-"Miksi et?"
-
-"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."
-
-"Oletko sinä kovin yksin?"
-
-"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."
-
-"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"
-
-"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina
-päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän
-pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."
-
-"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."
-
-"Minkä tähden minä sitten naisin?"
-
-"Kyllä sinä sen tiedät."
-
-"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa
-minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa
-maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä
-vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos
-vaan tahdon."
-
-"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"
-
-"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."
-
-"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"
-
-"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"
-
-"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et
-sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."
-
-"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma
-minulle."
-
-"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta
-hänestä voisi puhua tuolla tavalla."
-
-"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että
-hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."
-
-"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla
-toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.
-
-Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä
-aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan
-melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen
-huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki
-pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen
-lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti,
-mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä
-keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut
-loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen
-ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert
-katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.
-
-"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
-"Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"
-
-"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä
-tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"
-
-Ei mikään auttanut.
-
-"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka
-päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.
-
-"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän
-pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."
-
-Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa,
-nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin
-odottamattaan tapasi Robertin.
-
-Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana
-sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin
-huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten
-silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.
-
-Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana
-päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä,
-vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.
-
-"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi
-Kurt.
-
-"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta
-Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan
-tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä
-ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan
-puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt
-lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.
-
-Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.
-
-"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun
-päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.
-
-"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.
-
-"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi
-Anna.
-
-Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys
-ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen
-vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan
-karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.
-
-"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata,
-kuka minun vanha tuttavani oli?"
-
-"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.
-
-"Oikein."
-
-"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"
-
-"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata
-vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi
-siinä, mikä on tärkeintä."
-
-"Ystävyydessä?" arvasi Anna.
-
-"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."
-
-"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä
-Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein
-samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."
-
-Robert katseli häntä melkein uteliaasti.
-
-"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee
-tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin",
-sanoi hän.
-
-"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun
-arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.
-
-"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.
-
-"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat
-kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.
-
-Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.
-
-"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja
-meni pois.
-
-"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.
-
-Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli
-tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva,
-suututti se häntä.
-
-"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli
-hän.
-
-
-
-
-41.
-
-
-Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti
-häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin
-säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän
-menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin
-vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään
-opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan
-tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan
-terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista
-omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää
-vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään
-uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti
-hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin,
-mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään
-lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku
-Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen
-kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat
-sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa.
-Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni
-Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi
-pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta
-ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän
-alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.
-
-Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta,
-kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli
-niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän
-kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi
-myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä
-kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut
-säännölliseen työhön.
-
-"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani
-ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.
-
-Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan
-hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin
-antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.
-
-"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.
-
-"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti
-opettajattarensa syliin.
-
-Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta
-vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan
-saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin?
-Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa
-kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja
-kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi
-Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi,
-vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.
-
-Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän
-suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.
-
-"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne
-pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee
-vahvistua.
-
-"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja
-jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin
-voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina
-vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän
-aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."
-
-Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.
-
-"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning
-voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.
-
-Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat
-ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa
-lastenkotia varten.
-
-Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella
-Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi
-aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi
-kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.
-
-Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli
-hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.
-
-Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia
-mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai
-yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan
-mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan,
-niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi
-johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan.
-Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan
-seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä,
-niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko
-yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka
-eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin
-ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan
-humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa
-himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.
-
-Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän
-myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään
-ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.
-
-"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen
-vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana
-kietoen kätensä Annan kaulaan.
-
-Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa
-Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä,
-mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi
-hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan
-vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän
-enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.
-
-
-
-
-42.
-
-
-Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin,
-oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja
-sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen
-koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi
-kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka
-välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva
-Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman
-onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset,
-että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä
-häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä
-edestakaisin.
-
-"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja
-käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa
-heitä kohden.
-
-Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän
-syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän
-katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku
-olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa
-väreilemään.
-
-Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka
-ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan
-Vesterlångaan.
-
-'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä
-'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa
-sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä
-voinut vielä kävellä.
-
-"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi
-Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.
-
-"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian
-varovainen."
-
-"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti
-turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.
-
-"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä,
-muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.
-
-"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.
-
-"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata,
-kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen
-tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen
-täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.
-
-Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.
-
-"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän
-koetti nauraa.
-
-"Olet, se on oikein!"
-
-Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka
-innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.
-
-"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.
-
-Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna
-asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja
-leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat
-tyytyväisyydestä.
-
-Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois
-ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.
-
-"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.
-
-"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"
-
-"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"
-
-"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna
-vakaumuksella.
-
-"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"
-
-"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan
-sitä tehdä."
-
-"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi
-Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.
-
-"Muistan", vastasi Anna.
-
-"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.
-
-"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."
-
-"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit
-peittyvät", sanoi Robert.
-
-"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi
-Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta
-se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla
-kankailla -- siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa,
-vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta
-nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä
-pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä
-se katse oli.
-
-Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi.
-He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän
-riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki
-sen tosinaiselliset ominaisuudet.
-
-"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi
-Robert hänen vieressään.
-
-"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen,
-puoleen", vastasi Anna heti.
-
-"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.
-
-"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin
-luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei
-kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."
-
-"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi
-Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu
-rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt
-ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään
-ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat
-tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"
-
-"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet
-rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen.
-Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja
-tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen
-sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei
-saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään
-paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki
-mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen
-palvellakseen Jumalaa."
-
-"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta
-samalla vasten tahtoaan liikutettuna.
-
-"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta",
-vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni
-tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani
-Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan
-Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman
-taivaanvaltakunnassa."
-
-Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten
-pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.
-
-"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin
-heti tarttui kaksi pientä tyttöä.
-
-Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka,
-joka tepsutteli isän ja äidin välissä.
-
-Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen
-yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti
-hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen
-hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.
-
-"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista
-taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää
-vakavuutta ilmaisevalla katseella.
-
-Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.
-
-Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta
-nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat
-kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan'
-lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa.
-Mutta vihdoin väsyivät hekin.
-
-Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat
-haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta
-pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.
-
-"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me
-viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan,
-kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken
-pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä,
-pitäkää se mielessänne, te nuoret!"
-
-Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän
-katseen useamman kuin yhden silmissä.
-
-"Katli vätynyt, äiti tuu -- tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen
-juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja
-pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset
-siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka
-juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi,
-mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta
-aamunkoitoksi.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Arkielämää, by Elisabeth Beskow
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ARKIELÄMÄÄ ***
-
-***** This file should be named 58999-8.txt or 58999-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/8/9/9/58999/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-