diff options
Diffstat (limited to '58858-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58858-0.txt | 4169 |
1 files changed, 4169 insertions, 0 deletions
diff --git a/58858-0.txt b/58858-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3239790 --- /dev/null +++ b/58858-0.txt @@ -0,0 +1,4169 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58858 *** + + + +E-text prepared by Tapio Riikonen + + + +PERHEONNI + +Kirj. + +LEO TOLSTOI + +Suomennos + + + + + + +Kuopiossa, +Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, +1906. + + + + +ENSIMÄINEN OSA. + + + + +I. + + +Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven +maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä. + +Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja +kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa, +ja aina olin häntä rakastanut. + +Sonja oli nuorempi sisareni. + +Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. +Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. +Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri +koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, +ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku +pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. +Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella +äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan +nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja +erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa. + +Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä +ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä +nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan +tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani. + +Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa +oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää +kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta +tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta +nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää +vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä. + +Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, +ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani +lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja +kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua +haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? +Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman +nuoruuteni aika, -- mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei +ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni. + +Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta +tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi...? Minusta +näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja +auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut +voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo +rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä +minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan +tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä +odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän +asioitamme. + +Maaliskuussa tuli holhooja. + +"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin +varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja +toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan, +että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas +Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa. +Hän on teitä kaikkia niin rakastanut." + +Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme +ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen +tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi +mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka +tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua +koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme +kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä +epämiellyttävässä valossa. + +Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme +jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten +aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut +erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle +aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän +minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä +vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun +sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei +Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän +suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta +tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä +kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua +"sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen". +Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni +miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen. + +Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös +piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin +ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta, +kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin +tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan +kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan +kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan. + +Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen. +Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua +katsomaan, tervehtimättä. + +Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani. + +"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja +kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka +te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin +kukoistava ruusu." + +Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin +voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä. + +Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja +kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni +ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini. +[Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra +suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.] + +Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli +vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään +sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva +olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, +loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä. + +Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas +kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin, +jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan. + +Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin +kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana +surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli +hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä +välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin +läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian +ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan +sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen. + +Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, +jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme +Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille +isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi +aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla. + +"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!" +sanoi hän seisomaan pysähtyen. + +"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi +vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään. + +"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen. + +"Muistan vähän", vastasin hänelle. + +"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella +äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin +paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että +hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan. + +"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla +salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun. + +"Niin on... todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi +hän uudestaan ja kääntyi pois päin... "Sonja, näytäpäs minulle +leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin. + +Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh +lähti vierashuoneesta. + +"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja. + +Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan, +hyvän miehen osaaottavaisuus! + +Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen +hänen kanssaan. + +Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan +kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä. + +"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa +vähän!" + +Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä +pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen. + +"Tämä, -- soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta +adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te +soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan. + +En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen +pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella. +Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen +ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin +tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden +äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon +herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti. +Mutta _scherzoa_ ei hän antanut minun soittaa. + +"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se +jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että +te ymmärrätte musiikkia." + +Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin +punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha +ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin +vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin +entisaikaan. + +Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin. + +Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat +toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet +aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen +ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi, +miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä +hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi, +mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei +ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa, +yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani +kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja +hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta +jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. +Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka +vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen +hyvän ystävänsä, tytär. + +Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja +alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut +hänelle sanaakaan. + +"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei +Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle. + +"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on, +että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse." + +Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi +karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen. + +"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo +kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh. + +"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen. + +"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä +ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa +ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, -- kaikki julkisuuden +vuoksi, mitään ei itsellenne." + +"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni. + +"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään +ole isänne näköinen, teissä on _jotakin_ -- --" ja Michailovitshin +hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa +ihastuttaen ja ujostuttaen minua. + +Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen +aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja +surullisiksi. + +"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän, +"teillä on musiikkinne, -- ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne, +teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin +valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi +olla jo myöhäistä." + +Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla +kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän +loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla, +ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa +ystäväni. + +Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista. + +"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta, +tuli luokseni ja puristi minua kädestä. + +"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja. + +"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä +Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee. +Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan. +Mutta kesällä taas tapaamme toisemme." + +"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena. + +Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi +minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni. +Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja +katseessani. + +"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa", +sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä +tulen tutkimaan teitä, miten on -- --", jatkoi hän ja päästi käteni +minuun katsomatta. + +Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja +taas katseli hän minua. + +"Näkee turhaa vaivaa -- --!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin +sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies +hän on, kerrassaan hyvä -- -- -- mutta siinä kaikki -- --" + +Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme +nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän +viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys: +"mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä +ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta +häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai +mielestäni äkkiä valoa ja elämää. + + + + +II. + + +Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui +muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. +En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä +hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi +menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai +istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten -- --. +Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, +kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä +yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran +menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan +ypöyksinäni koko puistomme. + +Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita +haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan +mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, +niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun +kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia. + +Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli +luvannutkin. + +Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona +kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme +aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen +vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden +satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat +sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo +varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse +kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen +luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. +Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja +kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne +tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun +ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat +kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää. + +Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna +välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia +ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä +käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, +kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä +odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille +hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. -- Katja näki Sergei +Michailovitshin ensin ikkunasta... + +"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta +pääsimmekin". + +Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti +minut, kun olin juuri ovesta päästä. + +"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän +naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle +Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?" + +Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän +katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli +tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti. + +"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin. + +"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte +huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä." + +"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni +kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt -- nyt +tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas, +koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille. + +Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa +taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän +ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme +parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla, +sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta +pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille. + +"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja; +"muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet." + +"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman +ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. + +"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri", +pistin minä väliin. + +Hän nauroi ja pudisti päätään. + +"Mutta äitini? -- Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se +sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain +ole uupuneet ikäviinne taas?" + +Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja +etten ole vähääkään ikävöinyt, -- ja Katja vahvisti puheeni, niin hän +kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta, +niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui +välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt, +ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt +semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään. + +Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja +keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun +vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt +ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu, +karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti +aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti +oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme +laskeutuvan... + +Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen +yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä +lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin +pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla +räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan +puolihämärään. + +"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh +muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua +täällä terassilla." + +"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan. + +"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, -- mutta elämä ei saa ollakaan istumista", +päätti Sergei Michailovitsh. + +"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi +erinomainen aviomies." + +"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina +Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan +ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja +itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt, +jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla." + +Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella +äänellä. + +"Johan nyt", sanoi Katja, -- "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te +olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!" + +"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta +toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi +Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, +hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi +hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin +pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän +onnestaan." + +Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en +voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä +minäkään vastannut mitään. + +"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että +minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin +seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash... Maria +Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein +iloissani, että se niin sopii... En olisi koskaan voinut parempaa +esimerkkiä löytää." + +Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja +miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti. + +"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", +jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena +onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen +mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat +virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, -- Jumala +tiesi minne asti." + +Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään +mitä vastata. + +"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän +nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin +sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan +käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?" + +"Eipä niin onnettomuudeltakaan...", aloin minä. + +"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin. + +"Niin... mutta voihan olla että petynkin..." + +Hän vei uudestaan sanat suustani. + +"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen +avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi +keskenämme! Paitsi sitä", -- lisäsi hän, "voisi se olla minulle +vieläkin suurempi onnettomuus..." + +"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne +muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan. + +Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme +oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas -- ei +niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä +katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista +lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta +notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin +satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista +kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja +selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, +joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin +salaperäisen vierasta. + +Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen +raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa +vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti +alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan +kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. +Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä +olisi minulla ollut sanottavaa?... Katselin häntä. Hänen silmänsä +loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä. + +"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen. + +Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi. + +"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" +sanoin hiljaa minäkin. + +Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui +tuskalliselta. + +Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen +surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni +ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut. + +"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini +odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes +nähdäkään." + +"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin." + +"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. -- +"Voikaa hyvin nyt!" + +Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, +se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen +rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, +kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse +oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin +katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. +Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella +ja kuunnella ... + +Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka +vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä +koskaan enää palannut. + +Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin +häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä +ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, +että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän +seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta +asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin +neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus +jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti +olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman +ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, +oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt +tarpeellisenakaan minua päästää, -- ja juuri tämä asia kaikkein +voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua +häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. +Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, +paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä +aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. +Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja +toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin +puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa +omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää +jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme +johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin +siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja +lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin. + +Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli +se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein +ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut +pitävänsä minua kauniina -- päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, +jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli +hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua +niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä +kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta +pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi +se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä +miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, +miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy +parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä +ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä +tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden +varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. +Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin +en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään. + +Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta +vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut +harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. +Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla +toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni +minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen +tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja +arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin +loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, -- +millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, +niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. +Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin +sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin +sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten +todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun +tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja +levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, +katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä +taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja +olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän +kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, +kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että +jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut +minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. +Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän +jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, +jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen +liikutuksensa. + +"Jaa, jaa, _teissä on jotakin_... Te olette kunnon tyttö, täytyy +sanoani..." Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, +jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että +myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä +tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni +kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein +ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli +hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut +varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä. + +Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä +makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa +rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä +olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei +tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti +minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun +sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin +olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta +katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen +ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni +eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä +tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan +huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä -- sekä Katjaa +että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita +olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän +parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, +hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, +-- ja siitä, että hän ne minulle toi. + +Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä +pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden +työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti +Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa. + +Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut +mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee +kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, -- nyt +saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa +kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla +korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset +sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä +paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin +koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei +hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja +ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, +hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti +kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä +nyt sata kertaa enemmän kuin ennen. + +Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, +talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. +Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin +elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille +kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan +ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä. + +Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta +lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta +kauneutta. + +Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on +olemassa ainoastaan yksi varma onni: -- elää toisille. Ensin näytti +tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus +tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle +kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa -- +vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai +uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi +vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni +äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt +äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella. + +Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja +heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, +että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden +toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti +valveilla, oli aivan toinen, -- se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en +voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja +kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt +muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen +jo päältänikin. + +Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman +onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua +hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan +kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. +Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa +minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja +mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä +nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, +kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän +oli suonut minulle. + +Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan +rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä +yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein +ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat +varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain +nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. +Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan +tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni +utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, +ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni +ympärillä ja liitelivät pääni päällä. + +Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli +hänen tunteensa -- hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin +tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, +että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme. + + + + +III. + + +Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä, +päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme +penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille +vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse. + +Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt +odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut +työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa +tarkastamaan. + +Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja +haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin +paljon pitävän. + +Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille +pitkäkseen ja nukahti. + +Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret +kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani. +Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle, +jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla. + +Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen. + +Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua +nousi kasvistosta. + +Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa +uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman +edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko +pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta +kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista +heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat +äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan +peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut +pahaa ilmaa pelättävänä. + +Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden +aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita +lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat +tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä +nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli. +Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan +läpinäkyväin lehtipuiden läpi. + +Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten +rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet +lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi +aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä. + +Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi +kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin +ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua. + +Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. +Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he +toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. +Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä +ilmautui sijaan. + +Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut +syksyksi. + +Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme +puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, +paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista +leikkiä. + +Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno +valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, +jotka hohtelivat tummina lautasella. -- Pukujamme, jotka olivat viileät +ja puhtaat -- kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon +säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa... Ja minä tunsin omituista +onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko +itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, +miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni...?" + +Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi +pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta +risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, +puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja +työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja +kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla +kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään +kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää +ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle +lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut +rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin +lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan +nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi +varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa +pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä +rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän +oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen +olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja +lapsellista, villiä iloisuutta. + +"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän +kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein +hänelle saman kysymyksen. -- "Mainiosti", vastasi hän, -- "olen tänään +kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, +kiipeisin puihin..." + +"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen +nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut +minuunkin. + +"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja +koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina +Karlovnaa nenälle?" + +Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä +istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan +kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan +tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei +Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden +tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan +niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen. + +Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin +olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. +Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, +meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. +Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun +Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa +kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka +menemmekö itse noutamaan?" + +Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin +kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja +veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen +Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette +myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, +vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. +-- "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja +vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä... ei se, +jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte... joka nousee +kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään +tuoreutta." + +Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista +levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa. + +"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?" + +"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin +tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa." + +"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän +työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat +ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä +että..." + +"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei +Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin +ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala +teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!" + +"Minähän puhun ainoastaan _teille_ tästä." + +"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?" + +Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. +(Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja +juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä +odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi +kasvihuoneeseen sisään. + +"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle +lautasen?" + +"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen +hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen". + +Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh +kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän +käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen +vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään +näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle +ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin +seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. +Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine +hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat +tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, +havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain +varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja +ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut +silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä +pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän +olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. +Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua +oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että +hän lausui: "Mascha." + +"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut." + +"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. +Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi +sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta +ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin +seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani. + +Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, +painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. +Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä +enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. +Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka +minua hyväili ja neuvoskeli, -- hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja +pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet +mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä +rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin +loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, +isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt +hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään. + +"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja +korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!" + +"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni +pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman +halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle +vaikutusvaltani ulottui. + +"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja +tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei +ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas +kasvihuoneeseen paljaalle maalle. + +"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti +säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut +vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?" + +Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua +huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein +hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä +tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita, +mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi +minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut +ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin +rasitti tämä vaitiolo. + +Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta +asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan +toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa. + +Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa, +ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin +taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä +suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut +onnistua. + +Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme +joitakuita päiviä takaperin. + +Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada +rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen. + +"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä", +sanoi hän. + +"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa +rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh. + +"Minkätähden?" kysyin minä. + +"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että +ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo, +lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, -- hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla +tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta, +jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua +paukutettaisiin! -- Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh, +"ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, -- joko +pettävät itsensä tahi muut". + +"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä +sanota hänelle?" kysyi Katja. + +"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma +tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat +itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän +venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa +lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan +odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten +ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; +heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, -- kaikki jää entiselleen!" Tunsin +silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua +koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti +meneteltäisiin romaanisankarien kanssa. + +"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja. + +"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut +naiselle, että rakastatte häntä?" + +"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen +polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän +nauraen. + +Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin +nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja +minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä +eivät saa minua tästä vakaumuksestani. + +Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta +jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, +jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en +enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän +piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, +kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä +olisimme voineet olla onnellisia, -- niin sanomattoman onnellisia. +Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin +kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen +täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun. + +Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli +perässäni. + +"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan +soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin. + +"Kyllä, kyllä -- aivan mielelläni... Sergei Michailovitsh!" sanoin ja +katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut +minuun?" + +"Suuttunut? -- kuinka niin?" + +"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja +punastuin. + +Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan +näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta +siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa. + +"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin +istuessani pianolle. + +"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa +salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali +hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan +askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei +Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli +sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, +etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, +soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen +jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken +voinut niitä nähdäkään. + +Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh +minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, +soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta +luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin +miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja +katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun +kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, +katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan +taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, +loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin +soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, +että jatkaisin soittoani. + +Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi +vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen +heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle. + +Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän +kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh +huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän +alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka +kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa +voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta +siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui. + +Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin +syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin +häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas +näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani. + +"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei +Michailovitshille. + +Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän +tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut. + +"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, +johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven +eteen. + +Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista +en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme +voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot +lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla +muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa +kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla +risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja +toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden +kylmään valaistukseen. + +Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui +tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään +oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi +kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, +ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan +läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla +huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta +tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana +kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi +korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden +kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden. + +"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen +vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä. + +"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle +käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin +käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! -- Mutta +sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään +kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle +käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä +olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko +maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin +entiset. + +Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, +että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, +ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään +kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo +kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli +meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me +kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset +kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat +kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja +hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin +Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo +todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin +liikkumattomien oksain lävitse... + +Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme +tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on +mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli +todellisuutta. + +"Oh, sammakko!" huudahti Katja. + +"Kuka nyt tuommoista puhuu... mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta +sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja +että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen +sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi +valoisan tien päällä. + +"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh. + +Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei +ollut ollenkaan lehmuksia, -- näin hänen kasvonsa selvästi ja ne +näyttivät niin kauniilta, onnellisilta... + +"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle +oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!... +rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, +varjo, ilma -- kaikki kertoi sitä samaa -- rakastan. + +Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin +askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo +aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin +ikävältä, -- Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me +tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä +yö ja me molemmat siinä. + +Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä +kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen +hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan +takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me +istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme +kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi +sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin +tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että +hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta +kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. +Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, +mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan +kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin +käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen +hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko +yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen +aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää +koskaan sittemmin nähnyt. + +"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän +rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia +esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin +yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, +joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, +sanoisi tuon sanan semmoisenaan, -- ottaisi käteni käteensä, +kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain +punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä +kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, +heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. -- Mutta mitäs, jospa minä +vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä +ajatukseni... + +Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja +joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen +luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. +Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa +omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa +paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin +ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi. + +Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en +tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä +tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin +takaisin huoneeseeni. + + + + +IV. + + +Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni +paastota tuona aikana kummastuttanut ketään. + +Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan +luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut +häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta +syntymäpäiväkseni. + +Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin +minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin +mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin, +mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja +viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta. + +Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää -- +mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani. + +Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön +kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni +sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan +pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä +tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita. + +Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille +valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin +vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä, +menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti +lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen. + +Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli +ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka +olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja +kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni +voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa +usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran +olin itsekin kastettu. + +Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien +vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla +äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt +jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni +sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni +kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa +jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä, +katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa +käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa +jotakin itsekseen. + +Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä +muistoja, -- kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella +tällä syvällinen tarkoituksensa. + +Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin +sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en +ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin +omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta. + +Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni, +ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta +nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja +tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan +kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia +olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi +jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui +kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen +ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, -- virrannut äkkiä +valoa ja lämpöä sydämmeeni. + +Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, +tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. +Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi +minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että +minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon. + +"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan --?" sanoi pappi. + +En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä. + +Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, +ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin +syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta +lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin +heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä +antaakseni. + +Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että +eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa +tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli +saanutkin ne. + +"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä. + +"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi +työnjohtaja. + +Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, +kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, +kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin +vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja +riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli +aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin +ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi +ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta +kotiini, kuin rikoksentekijä. + +Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en +edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi +minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni +huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään +tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni +kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi +lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat +ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse +antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei +Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän +eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa. + +Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman +itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja +että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, +rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa +itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella. + +Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän +luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja, +sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän +kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja +ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta +näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan +ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata +elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien +rakastamana. + +Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä +opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä +opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään +tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut +minulle. + +Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi +pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan +yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut +naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen +perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin +hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi. + +Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi +minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita +yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja +liikuttavaa tunnetta. + +Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi. + +"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut +sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei +Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut +muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi. + +Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä +yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua -- ajattelin +häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen +tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen +läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt +hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli +minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti. + +Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin +vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan +toisten hyväksi eläminen on onnea. + +Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että +me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia. +En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan +kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä +uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista +kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti. + +Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta +mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että +pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista, +mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista +rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei +Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä +vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei +Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja +itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että +minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei +ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen +läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän +ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen +hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella. + +Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa. + +"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt +musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi." + +Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin +samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli +käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille. + +Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan +minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen +aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain +vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin +mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes +kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan +sanoi, eikä sitten matkustaisikaan. + +Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona +unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli +tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa +hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat +ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä +tavalla tapahtuu. + +Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta +Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja +Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle +sanoa jäähyväiset. + +Saliin heloitti päivä täysin sätein, -- me menimme terassille. Tuskin +olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, +jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä +myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En +ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun +luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta +sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen +rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon +sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani +riippumaton olisi minussa puhunut. + +Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun +riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän +sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen +asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin +liikutetunkin asentona. + +"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin +häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin. + +Hän ei heti vastannut. + +"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan. + +Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja +vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan. + +"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä +päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun +kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, -- +te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä --, kysyn sen +vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää... Minkätähden te +matkustatte?" + +"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta +todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. +"Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen +päättänyt, että minun täytyy matkustaa... Te ymmärrätte, minkätähden, +ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta..." + +Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää... +"Minun on hyvin vaikea... ja te käsitätte miksi..." + +Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi. + +"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta +sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, +sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!" + +Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan +käsiinsä. + +"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän +koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin +sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, +koetan kumminkin teille selvittää..." tässä rypisti hän otsansa, aivan +kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt. + +"No?" sanoin minä. + +"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka +esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, -- ja neitonen, vaikkapa B, nuori, +onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten +perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin +tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella +tavalla rakastamaan." + +Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt. + +"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä, +minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle +vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua +B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä +huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo +asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän +entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa, +ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua." + +Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi +jäi taas niitä peittämään. + +"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin +kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin +varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä, +sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä: + +"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä +leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan +ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää +ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. -- Sen sanoi A", lisäsi hän. +"No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi +matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä." + +"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet +tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?" + +Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään. + +"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin +lapsen kanssa?" jatkoin minä. + +"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen +katkaisemaan puhettani. + +"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat... ystävinä." + +"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"... +sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani. + +"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua +suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista. +Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa +rauhallisesti minua... Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan +ja hymyillen surullisen raskaasti, -- "muutamat sanovat, että A oli +järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle... B +nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se +ollut elämän tärkein asia." + +Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei +hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa. +Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei, +odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta +kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin +voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A +järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle +alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli +pettänyt B:n ja B pettänyt A:n... Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti +Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui +äänetönnä istumaan vastapäätä minua. + +Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei +mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin +tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin. + +Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli. +Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja +yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan +suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle +hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka +hetki taittuvan. + +"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas +keskeytin. + +Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti. + +"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä, +vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan +olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; -- hän vielä +ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki +ollut leikkiä, -- ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut, +rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui +hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin. + +Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat +enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään. + +"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin +kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja +minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet. + +Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa +suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni. + +"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän. + +"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen +onni... niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan +palannut. + +Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja +huusi, että koko talo kaikui: + +"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!" + + + + +V. + + +Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä +eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa +Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin +äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan +hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet +uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos +näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä +syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta, +morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, -- kerrassaan vain häät +kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään. + +Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä, +että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain +kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa. +Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä +tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt +varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar +Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista, +ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m. + +Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan +kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea. +Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme +kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä, +niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän +tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä +pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä. + +Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia +kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka +Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui +nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa. + +Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, +oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan +aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan +velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti +äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana +naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, +minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt +naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti +hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut +joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin +tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä +mieltäkin hänen kanssaan. + +Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. +Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta +siitä huolimatta, että hän sanoi -- ja minä puolestani tiesin hänen +sanovan totta --, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut +koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin +ennenkin. + +Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me +teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän +ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen +sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä +saavan liian suuren ja vaarallisen vallan. + +En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin +itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista +vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni +näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta +lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on +hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." +Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja +kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani +vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan +yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän +osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä. + +Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi +aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme +pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui +palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, +jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli +sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen +kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä +tuntui vain meille nurkkamme. + +"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille +eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella +istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen +sitä ajatellut." + +"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin +minä. + +"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan." + +"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt. + +"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja +B:stä?" + +"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin +näin päättyi..." + +"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te +pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin +valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki +suoraan..." + +"Oi, minä pyydän, elkää nyt...!" + +"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain +puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä +tutkimuksia..." + +"Minkätähden tehdä tutkimuksia... Ei koskaan..." + +"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja +pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni +vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun +kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden +velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani +teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin -- enkä +toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte +kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi +tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, -- muistattehan, kun me kävelimme +myöhään puutarhassa --, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni +minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos +antaisin toivolleni sijaa -- olisikohan kaikki turhaa? Mutta +itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani." + +Hän vaikeni ja katsoi minuun. + +"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän +taas. "Olisihan ollut mahdollista... minun täytyi pelätä. Minä sain +nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette +vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte +ensimäisen kerran, -- mutta minä..." + +"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet +keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä +sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas. + +"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh. +arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan +rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut..." Mutta äkkiä +näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen +mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa +teitä", puhui hän surullisesti... "Minun täytyi tarkoin miettiä, +ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille? +Rakkauttako -- niin, rakastaa kyllä voin..." + +"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin. + +"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on +vielä nuoruutenne ja kauneutenne...! Useastikaan en nuku yökausiin, +valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme +yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että +nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen +maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää +kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen +tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys, +luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin -- niissä +on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän +ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, -- siinä kaikki, mitä +ihminen voi toivoa!" + +"Niin on", sanoin minä. + +"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille", +jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut +kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä +löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi +että minua rakastatte." + +"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista +perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä +ajattelin." + +Michailovitsh hymyili. + +"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian +vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä", +uudisti hän ajattelevan näköisenä. + +Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja +ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani. + +"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö +vuoksi?" kysyin kärtyisenä. + +"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun +tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä. + +Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa +häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en +nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, +eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan +silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki +sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni +kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä +ihastusta että pelkoa... + + * * * * * + +Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, +jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. +Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. +Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä +luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän +jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja +ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. +Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", +pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti. + +Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten +ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie +oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut +punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. +Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa +kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon +viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut +ainoatakaan pilveä nähtävänä. + +"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani +uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa +kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä +vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, +hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen +rinnallaan hämärässä yössä, enkö?" + +Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran +ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista +varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo +huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, +Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata +mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, +siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja +hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja +kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen +itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun +toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä? + +Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat +nuo ajatukset sielussani. + +Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti +vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää +minua pelottanut. + +Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun +isävainajalleni. + +"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja +nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain +ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää +lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, +että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. +Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen +siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni +ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka +valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot +ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo +voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet +paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta +näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi +samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen +kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen +iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti +minunkin sydämmeni. + +Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. +"Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" +välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä +häntä. + +"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän +Mascha!" + +"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä +tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki. + +"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen +minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä +ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En +voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä +vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi." + +"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä. + +"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta +näyttää minusta, että olet kokonaan omani." + +Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun. + +Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. +Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella +levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon +saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta +sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle +käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen +olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme +viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme +ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko +syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä +hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui +kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja +vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, +kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me +olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon +sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät +syksyisen auringon voimattomat säteet. + +Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se +ujostutti niin! + +"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein +kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi. + +Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä +iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo +Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en +taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun +kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin. + +Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin +istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa +myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain +katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen +lähellä olonsa. + +Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani +ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain +typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, +alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin +vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa. + +Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että +hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, +-- kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin +äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että +jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, +en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani. + +Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän +tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä. + +Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa. +Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani. + +Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun +ikkunasta näin kylmän kuun... + +Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan +kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan +ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät +kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui. + +Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja +kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan +tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on +kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" +ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain +istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen +päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. +Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon +tunteet saaneen vallan. + +"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin +mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni. + +"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä. + +"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua +kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja +tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa. + +"Niin", kuiskasin minä. + +Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni +vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät +puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään +häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja +voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan +hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan. + + + + + + +TOINEN OSA. + + + + +I. + + +Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan +meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja +onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen +elämän. + +Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään +sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei +siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn, +velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin +morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä +itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua, +aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä +unohtumista. + +Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä +jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa +hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua +minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei +ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes +ymmärtänyt, mitä tehdä. + +Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa +askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista +toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa. +Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin +hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta +ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti +oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi +ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka +kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan +päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin +hänelle, -- enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään +sinä, jona hän minua piti. + +Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä +olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista +täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen +silmissään, -- hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies. + +Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin +rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja +avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin +häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa +rukoustani. + +"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä. + +"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois." + +"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän." + +Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä. + +"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani." + +Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua +kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä +äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin +saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen. + +Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen +kaulaansa. + +"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas -- --" sanoi +Sergei punastuen ja suuteli kättäni. + +Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen +ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti +kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin, +muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni. + +Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan +Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut +siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista +ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä +huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka. + +Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia, +lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa +vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista +piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani, +jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat +parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun +muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan +pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi +ystäväksi. + +Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä +talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon +liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä +täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun +piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina +maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan +rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla +minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti. + +Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin +matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja +vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun +(ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko +naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin +pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti. + +Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia +ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi +aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt +toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota +joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista +vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla +erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi +iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt +siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä, +että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan +totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä +silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään, +iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä. + +"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän. + +Enhän minä voinut mitään kertoa. + +Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä +minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin +opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin. + +Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä +yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän +yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot +hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen +oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen +kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä +kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on +eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön +kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi +hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset +tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä +leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä +olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput +ovat vähän karvaanlaisia". + +Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni. +Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä +menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli +huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja +pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä. +Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan +käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina +antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja +epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta. + +Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena, +melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat +sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat +äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla. +Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä +paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka +äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti +salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien +kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen +vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin +yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se +löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä +yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan, +asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan +häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta, +jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä +odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä +liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja +luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata. + +Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän +pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei +olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin +kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa +oitis takaisin tullakseen. + +Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne +kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän +samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti +minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin +itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta +samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari +Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt +kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja +palvelusväelle. + +"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin +täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi +minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja +Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia, +ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön, +ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili +minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme +joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi +yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta, +että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan +nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan +suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani +yhden ainoan kynttilän valossa. + +Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa +talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan +ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös +palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät +minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa +siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla +paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella +varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo +muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja +uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas +kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen +rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä, +että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että +Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli +huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä +piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme +päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään +hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella +vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan +luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri +Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja +kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä +ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua +oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua. + +Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen +pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä +heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla +tahtoansa näyttää! ajattelin. + +"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että +minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun +on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa +perään, kuin toisia taivuttaa, -- siitä olen jo kauan sitten ollut +vakuutettuna, -- eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla +onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa. +Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla +vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä -- le mieux est l'ennemi du +bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain +ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa +minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi +muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla." + +Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin +hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla +eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten +olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi. + +Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen +ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni +yksinäiseksi, -- aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen, +saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta. +Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille +suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin +ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi +jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen +aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut +häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan +vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi +kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi. +Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua +sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen +jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani. +Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä +ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden. +Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa +meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden +taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä +milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä, +jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin, +mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä +pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi +elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme. + +Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni +ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, -- minulta, +joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että +minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että +rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä +esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet. + +Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten +olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut +tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme. + +Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin +vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin +ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta, +oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin, +oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen +lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni +kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta +sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta +siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi +tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut. + +Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme +seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa +ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä +ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, -- meidän +erakko-elämämme osaksi. + +Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme +ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan +jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan +kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla +helliä. + +"Tehdä hyvää -- -- --" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä +hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on +kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin +juuri nyt tunnen voimaa ja halua." + +Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle +taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän +elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa +pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn +tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun +partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja +pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän +sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi. + +Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi +häiriytyä. + +Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei +konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin +harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen +oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta +välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin +kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän +talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä, +koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut +vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen +mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei +tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu +minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi +ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa +sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka +oli meillä vieraisilla. + +Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria +Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen +aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä. +Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä +katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että +sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin +naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna +sanoi. + +Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa +sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut +kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja +alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan +menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä. + +"Mitä varten" -- ajattelin -- "hän tahtoo antaa minun tuntea, että +hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän +ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä +nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina +olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa +siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota +tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, -- kun tunnen, etten voi olla +alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni. +Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon +yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja +kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei +tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, -- kunhan hän vain olisi sellainen +kuin minäkin, -- ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina +oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole +vilpittömän suora -- -- -- Niin siinäpä se juuri onkin!" + +Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin +kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden +tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja +kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa +välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen +"katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen +luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja +avattuani erään kirjan aloin sitä katsella. + +Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi +hän. + +Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja +kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili +ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut +hymyilylläni hänen hymyilyynsä. + +"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle, +mikä sinua vaivaa?" + +"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei. +"Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty +kaupunkiin -- -- --" + +Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle +tätä jo silloin, kun kysyin tästä?" + +"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän +suutahtanut." + +"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?" + +"Minkätähden?" + +"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua +auttaa?" + +"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen, +että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä +autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken +kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan +sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan +sentähden, että sinä olet, että sinä -- -- --" + +"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi, +jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei +ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt, +"Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun +sinulla on tuo rauhallisuus..." + +"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut +keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa, +"ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä." + +"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin +tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen +rauhaansa. -- "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella +elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä. + +Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät, +kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta. + +"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin -- -- --" + +Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää +tuskaa. + +Sergei oli hetken vaiti. + +"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi +hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua +eikä sinua." + +"Mutta se ei olekaan aino -- -- --" + +"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi +Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida +huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja +koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja +rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis +estä minua siitä." + +"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta. + +Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä, +ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja +katumuksenkin vaivaamaksi. + +"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä, +olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta, +nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä +yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet. +Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle, +missä kohdin olen syyllinen." + +Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni +sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee +lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena, +kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin +käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä. + +"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä +ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas +olet sinä oikeassa." + +Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni: +häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen +kasvoiltansa. + +"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin +kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän, +ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä +tahdot minua niin kiduttaa?" + +Minä keskeytin hänen puheensa. + +"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen +enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en +olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa. + +"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä. + +Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui +äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin +pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että +hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein +tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä +katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin: + +"Anna anteeksi -- -- -- en tiedä itsekään, mitä minä sanoin." + +"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta." + +"Mitä?" kysyin minä. + +"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää +mitään tehtävää", sanoi Sergei. + +"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen. + +Hän otti minut syliinsä ja suuteli -- -- -- + +"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää -- -- --" puheli hän. + +Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin +laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen +kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän +kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän +kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita +hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen +sielunsa laatua. + +"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä. + +Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari +Lermontowin runosäettä: + + -- Järjettä myrskyjä etsii hän, + Kuin myrskyissä rauhansa ois! + +"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin +itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!" + +Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan +astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan. + +"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun, + +"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin +sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän, +kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä +tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi, +joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi +ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme +toisiin ja tyrskähdimme nauruun. + +Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa. + + + + +II. + + +Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun +sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat +kasvot, henkilöt -- tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli +niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa +valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen +rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja +vähäpätöiseltä. + +Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä, +niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat -- +niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin -- osoittivat meille +niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin +olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt +tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin +miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan +ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle +puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli +useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä +ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja +koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää +ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on +tuttavina hyviä ihmisiä, -- ja kaikkihan he olivat hyviä. + +"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle +vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta +siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa +ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me +voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni +tahtoisi -- -- --" + +"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain +teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta +musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona." + +Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme. +Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon +iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni, +että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä +elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen +nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut, +mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle +vielä suopi?" ajattelin minä. + +Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat +olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni +Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään +päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja +mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä -- jokaisen +ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki +toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa, +tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi +hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi +vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden +tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten +pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä, +sanoi Sergei: + +"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!" + +Ja minä olin kovasti iloinen. + +Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja +pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi +antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri +tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin. + +"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää +tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan +itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon +ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti, +hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. -- Jos +en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä +enemmän, kun se vain olisi mahdollista." + +"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani +kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä +enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona +oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita: +siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas +siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei +koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin +tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin. + +Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen, +vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut +imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku +pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta, +kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi +minulta, tahtoisinko minä mennä. + +Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani. + +"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei +hyväntahtoisesti hymyillen. + +"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä, +ja ettet sinä tahtoisi -- --" vastasin naurussa suin ja pyytävästi +häneen katsoen. + +"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei. + +"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään." + +"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, -- --?" kysyi Sergei uudestaan. + +Minä en vastannut mitään. + +"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne +toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää. +Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti +Sergei varmalla äänellä. + +"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin +näihin tanssiaisiin", vastasin tähän. + +Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia +toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä +enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä +kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun, +minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo +suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen +saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan +tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä. + +Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku +teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin +tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista +miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan +avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä +pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi +niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti. + +Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi +aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän +näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset +puheensa. + +Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen +elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin +kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en +ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys +ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan +ihmisen sydämeen minua kohtaan, -- soaissut hienon maailman tuoksu, -- +tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran +sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen +vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut. +Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein +vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin +rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä +puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä +suuren maailman elämässä. + +Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että +tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei +ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä +omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani +kadotakseen mustien hännystakkien parveen. + +"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin +toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa +muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet, +ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan +kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät." +Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että +voin sen lahjoittaa Sergeille. + +On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä +minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä, +joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta +mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja +välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät +niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni +ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua. + +Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen +huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani +ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen +ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja +jossain määrässä huolimattomaksikin. + +"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n +kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin +uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli +Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli +todellakin sinä iltana puhellut. + +Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli +hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä. + +"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!" +sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista +tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi +semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella +meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme +vielä palajaisi." + +Minua hävetti ja olin vaiti. + +"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän. + +"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan", +sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti +vakuutettuna. + +"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika +palata maalle." + +Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina +muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin +minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä +ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen +tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme +vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen +kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse +maatilallemme Nikolskiin. + +Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme. +Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin +Pietarissa. + +Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan. +Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut +lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis +valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin +odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan +sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna +R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan +välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi +M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja +tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut +minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki +kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos +en minä sinne tulisi! + +Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa. + +"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku. + +"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin +mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois. + +"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme +kaikkien päät pyörälle, -- eikös niin?" + +"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki +valmiina matkalle", -- -- vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi +suostumukseni. + +"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni +salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten +ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista. + +"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi +kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan +kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian +taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!" + +"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta. + +Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti +minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle. + +Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena +käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua, +kun menin varpaillani sinne. + +"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen +katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee +peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia +yöllisiä aterioitamme -- -- -- Ei --" päätin itsekseni samalla, +"kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en +vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä." + +Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän +äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen +lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas +kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista +rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena +yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni +puolijumala-alustakivellään. + +"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti +minuun päin kääntyneenä. + +Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä +tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin. + +"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi +hän kysyvästi. + +"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja +onhan jo kaikki pakattunakin --" lisäsin. + +Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän +ollut niin kylmästi kanssani puhunut. + +"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän. +"Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis +minulle se ilo, että menet, minä en matkusta -- -- --" + +Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin +askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta. + +"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani +ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin +tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut), +minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen +valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään +sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen +käyttänyt kanssani puhuessasi." + +"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään _uhrauksen_?" kysyi +hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, -- minä olen +myös valmis uhraamaan; -- vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota +kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?" + +Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja. +Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen +katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään +samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja +kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja +vilpitön! Ja minkätähden? -- Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata +hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja +olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän +vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä +etsin ja koetin käyttää. + +"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen +rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt +syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan. +Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta +pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!" + +"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja +vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena +häntä vastaan. + +Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään +aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua +ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä, +etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä. + +Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan +sieltä minuun. + +"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän + +"En." + +"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa, +ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta +en voi olla -- --." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman +äänensä raakaa sointua. + +"Mitä sinä nyt -- -- --?" kysyin kyyneleet silmissäni. + +"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan +senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, -- ja unohdat miehesi, itsesi, +naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi +tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin +sanomaan miehellesi, että tahdot _uhrata_, s.o. sinä sanot, että +'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä +_uhraan_ sen onnen mieheni vuoksi." + +Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä +kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt +enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi +sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja +loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa. + +"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!" + +"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt +odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman +joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja +komeudessa, ja olen odottanut. -- -- -- Minä olen odottanut juuri sitä, +mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut, +ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi, +kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua +mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! -- ja kehen? Ihmiseen, +jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy, +et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? -- -- +Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! -- -- Sepä vasta uhri!" +sanoi hän vielä kerraten. + +"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, -- "loukata +ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää! +Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!" + +"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin +sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän +kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen +varmaan!" + +"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon +kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää +kiusaa minua! Olinkin narri, kun -- -- --", alotti hän uudestaan, mutta +hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä +sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri. + +Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa +hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin +avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen +edessään. Lähdin ääneti huoneesta. + +Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi +kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut. +Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli +yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä +takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut, +että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä +kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni? +Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän +oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta +ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? -- -- -- +Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua +noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä +palannutkaan hänen luokseen. + +Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin. +Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme +puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja +taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli +tapahtunut. + +Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä +vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut +välillemme kokonainen kuilu. + +S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata. + +"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna +R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen. + +Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen +arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni +sointui kylmältä ja leikkaavalta. + +"Menen", vastasin hänelle. + +Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle +kätensä. + +"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän. + +Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja +kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi +taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja +istui jotenkin etäälle minusta. + +"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?" +ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi +kun jäikin sanomatta. + +"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi, +tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän. + +"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt. + +"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän. + +"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin +katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä +minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet +minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja +epämiellyttäviksi. + + * * * * * + +Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja +sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin +ennen. + +Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun +täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin +silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa +päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä +sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin +edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun +täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui +tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän. + +Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta +prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa +hänen seurassaan. + +Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni +viettämään, j.n.e. + +Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja +näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan +keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa +kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin. + +Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin +punastuin, -- minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy +minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki +olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa +puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan +Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi +riitelemisestämmekin. + +Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut +olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli +välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään +merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku +kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan +mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on +suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin +voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella. + +Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni +hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja +laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme. + + + + +III. + + +Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme +kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden +kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen +henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden, +silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai +tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja +meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan, +millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä +lähestyä. + +Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun +täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen +heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää +suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten +ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen. +Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin +tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan +pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme +vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme. + +Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme +matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti +yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi +virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi +jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei +hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä +hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja +jäin huvilaan. + +Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän +tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää +niinkuin ennen. Entinen suhteemme, -- jolloin jokainen ajatus, jokainen +tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin +jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta +täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme +riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään --, tuo suhde oli niin +kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet +käsittääkään, kuinka se oli käynyt. + +Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme, +joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää +vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme +vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme +jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin. + +Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa; +kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua +oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka +oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut +meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin +näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää +huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä +liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut. + +Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää +häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti +siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme. + +Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en +tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan +vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän, +joka oli minun lähelläni, -- ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen, +vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin +varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi, +mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos +hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni +mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan +häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta. + +Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi +välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia +suhteita. + +Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui +oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin +voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun +hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin +kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt +enää, mitä puhua hänen kanssansa. + +Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä +oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin +surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni +Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse +Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä +minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli +laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en +oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään +tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua +loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan, +tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani +vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni. +En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään +tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin +puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin +kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää. +Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä. + +Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme +vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua +tai pilaantua. + +Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista +kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni, +poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli. + +Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että +luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän +koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona +kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui +tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi. + +Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä +entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt +entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan. + +Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan +pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen +katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä +kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta +lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja? + +"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani, +mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan +ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä." + +Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen +olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni +mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä +mieluummin ja rauhallisempana maalla. + +Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, -- +ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla --, ja kolmantena +vuotena matkustimme ulkomaille. + +Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa. + +Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen +tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää, +kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät +mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni +parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis. +Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden +ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen +sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin +onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea, +ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä +suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea. + +Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut +mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti, +oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen. + +Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään +suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään +etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka +vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha; +toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen; +kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki +välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki +kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi. + +Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani +puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei +päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua +tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi +minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta +hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä +epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja +kääntymään hänestä poispäin. + +Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja +hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin +mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä +ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa +oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa +jotakin karkeaa, eläimellistä. + +Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin +häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa +puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän +oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani +epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki +vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en +sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin +häntä usein. + +Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin +muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja +muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä. + +Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään +huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin +musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut +kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S. + +Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan, +mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen +leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain +hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja +epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti +hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen +suoraan. + +Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut +iloista. + +Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin +siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni. +Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa +äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut +jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä +tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta +seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni +lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M. +kanssa kylpypaikan ympäristöihin. + +Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin +muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä, +päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin +tällöin luonani. + +Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M. +ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme +vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien +keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä +laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei +ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo +pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi +ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja +mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme +ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme, +maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli +sydämmiämme. + +Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien +suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä +auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui +muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään +hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen +maiseman. + +Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului +läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan. +Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen +sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä +kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä. +Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin +kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta, +mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen +arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista +minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta +yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo +kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin +"Teidän kaunottarenne" -- sanoi hän -- "on noita vähäpätöisiä +venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä +kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin +viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin +voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento. + +"Minua hän säälittää -- --". + +"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen, +naurahtaen iloisen kylmästi. + +"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja +itaalialaisella äänenpainolla. + +"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen, + +"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, -- "En voi olla +rakastamatta, -- rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta +elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää +puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!" + +"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme +voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian +kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita +alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja +näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät. + +Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein +kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa. +En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n +perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten +edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta +sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain +samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja +ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että +olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään +edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta, +hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan +hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä. + +Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta, +kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en +kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni, +poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä +niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan +hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea, +mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli +vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan +käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen. + +"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti. +Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä +vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan +kahden. Minua alkoi pelottaa. + +"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi, +mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni. + +Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen +hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti +jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, -- joka ei +ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni +kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin. +Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja +hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini +edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni, +rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa +lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin +hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi +tulisemmin ja poltti minua. -- -- Tunsin kuin olisi tulta virrannut +suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin +häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni. + +Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko +olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua, +voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin +haluavani. + +Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli +kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt +ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä +alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan +kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään +kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja +ruskehtunut kaula -- -- minä vihasin, minä pelkäsin häntä, -- mutta +samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja +intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua. + +Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun +suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla +koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn +nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan +pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni -- -- -- + +"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän +onnettomuutta kantaakseni?" + +Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin. + +"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni +päälle?" + +"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan +mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni, +kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla +mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n +ääni, joka huusi minua. + +Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja +melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme +niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin. + +Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut +aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä +tunsin häntä kohtaan. + +Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta, +menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan +hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä +puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt +hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään +näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä. + +Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja +lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi. + +Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti +tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En +juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa. +Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo +Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana -- -- --. + +Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna +alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni +hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella +menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun +maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa +ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin +elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran +pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla +miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan. + +"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt +edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut +minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt +rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi -- vai eikö hän ole +rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen +tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui +vieläkin polttavan. + +Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja +sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki +sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle +anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään, +mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään +uskonut, että hän minulle anteeksi antaa. + +Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset, +vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla +ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään +anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan +sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä +aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän +säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?" + +"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen +jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään +huomenna jo." + +Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti. + +"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin. + +Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä +loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän +mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään +itseltäni odottanut, aloin selvitellä: + +"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi +tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan +olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne, +johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua +vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään +takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi." + +"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi +mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle, +koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, -- se on kuvittelua +vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta +on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa +soittamaan. + +Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin +noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt +kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä +tarkastelevan minua. + +"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!" + +Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun +täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! -- -- -- + + + + +IV. + + +Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas +elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen +meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme +kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys +tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa. + +Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta +toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, +jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain +jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti +mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. +Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja +ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, +vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään +estettä ystävyytemme uudistumiseen. + +Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua +sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, +niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei +millekään asialle, -- ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä +ollutkaan. + +Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, +että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä +elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti +hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja +pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa +ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä +sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista +ajattelet -- -- --" + +Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta +totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan +avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan. + +Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että +rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan +soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme +kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin +osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas +omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä +surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä +voidaksensa meitä yhdistää. + +Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään. +Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme +Pokrovskoviin kaikin. + +Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa +salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja +unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta. + +Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli +niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle +siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas +pikku Vanja kapalostaan. + +Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon +rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen +poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, +kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo +kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut? + +Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki +hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo +todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden +värityksen. + +Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen +ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän +penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo +kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, +-- ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin +uskomattoman oudoksi. + +Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle +kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, +kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan +otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele +hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja +sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja +tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme +niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko +maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin +vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on +kaikki muuttunut niin surullisella tavalla? + +Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut +ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta +hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä +minusta poispäin. + +Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään +rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta +työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta +näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni +Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää +sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää +toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi +itselleenkään elää? + +Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, +mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen +halua. + +Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja +menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. +Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin +tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja +aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat +auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet +alkoivat kaikua huoneessa. + +Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin +nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut +häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli +tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä +ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan +tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin +käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella +muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen +tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, +jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti +kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas +soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen. + +"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; +anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, +mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!" + +Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten +terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa. + +Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin +soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi. + +"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei. + +Minä olin vaiti. + +"Etkö ole juonut teetä?" + +Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut +havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani. + +"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin +isoa tietä", sanoi Sergei. + +"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa, +että Sergei seuraisi minua. + +Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas +hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat +minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin +toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä. +En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin +samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme +selvisi. + +Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet +peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi +sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden +tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki +näytti odottavan hiljaista kevätsadetta. + +Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut +ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin +voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu +väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla. + +Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä +kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua. + +Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat +mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti +pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat +kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein +huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa +katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen +laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se +levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi +satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin, +kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten +se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä. + +Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin. + +Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni. + +"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän. + +"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti. + +Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä +tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara +terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta; +toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi +yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin +vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui +tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu, +joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli +silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä. + +Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä. + +"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin +hyvä." + +"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja +päällyskengät", vastasi hän. + +"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis." + +Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta +vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja +kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani. +Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä +valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan +yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas +satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä +toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas +edessämme. + +"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan +silitteli kädellään märkää tukkaani. + +Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä. + +"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin +tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin +onnellinen!" + +"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun +onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit. +Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa +sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet." + +"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa +ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja +hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että +se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa -- -- -- +Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä +sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta +takaisin?" -- -- -- + +Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti. + +"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän +ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja +ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! -- -- -- Mutta silloin oli vielä +kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen +siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän +puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun +tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta. + +"Et siis toivo enää mitään?" kysyin häneltä. + +"En mitään mahdotonta", vastasi hän käsittäen tunteeni. "Pääsi tuli +kovin märäksi", lisäsi hän hyväilemällä silitellen hiuksiani kuin +minkäkin lapsen. "Olet mustasukkainen lehdille ja ruohostolle, kun +niitä sade kastelee, ja tekisi mielesi olla ruohoisina ja lehtisinä ja +sateenakin ehkä. Mutta minä olen ainoastaan iloinen niistä, niinkuin +kaikesta muustakin maailmassa, mikä on nuorta, onnekasta ja kaunista." + +"Eikö siis sinulla ole mitään kaihoa menneisyydestä?" jatkoin +kyselemistäni, tuntien yhä enemmän sydäntäni ahdistavan. + +Hän mietti ja oli taas hetken vaiti. Näin, että hän tahtoi vastata +minulle tarkimmalla totuudella. + +"Ei mitään!" vastasi hän lyhyesti. + +"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen +päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi +menneisyyttä?" + +"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta +en sure enkä ikävöi sitä." + +"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt. + +Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin. + +"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi +siivet, -- sehän on mahdotonta!" + +"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua +siitä?" jatkoin minä. + +"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut." + +"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun +päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta +vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi +olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni +käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua +johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän +äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen +jäljellä entisestä rakkaudesta. + +"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja +kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on +hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen. + +"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo +ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä +vastasin hänelle yhtäkkiä: + +"Ei olisi tapahtunut sitä, että mitään sinua vastaan rikkomatta olisin +saanut elää välinpitämättömyytesi, vieläpä ylönkatseesikin +rankaisemana. Ei olisi tapahtunut sitäkään, että ilman ainoaakaan +rikosta puoleltani olisit riistänyt minulta kaiken, mikä oli minulle +kallista!" + +"Mitä sinä sanotkaan, lapsukaiseni!" huudahti Sergei, ikäänkuin ei +olisi ymmärtänyt, mitä minä puhuin. + +"Elä nyt, -- anna minun puhua... Sinä olet riistänyt minulta +luottamuksesi, rakkautesi, kunnioituksesi! En voi uskoa, että sinä +rakastat minua enää kaiken sen jälkeen, mitä on ollut... Elä nyt +keskeytä, minun täytyy sanoa kerrassaan kaikki, mikä on kauan tuskaa +tuottanut minulle", jatkoin kiihkeästi, kun hän tahtoi keskeyttää +minua. "Olenko siihen syyllinen, etten elämää tuntenut, ja sinä annoit +minun yksinäni elämää etsiä?... Onko se minun syyni, että nyt, kun +ymmärrän, mikä on tarpeellista, ja vuoden pitkään koetan palata +luoksesi, sinä työnnät minut pois, ikäänkuin et ymmärtäisi, mitä minä +tahdon ja ikäänkuin sen vuoksi etten voisi sitten sinua syyttää siitä, +että olen syyllinen ja onneton? Niin, sinä tahdot taas työntää minut +tuohon elämään, joka voi tehdä minut ja sinutkin onnettomaksi"... + +"Ja millä minä olen osoittanut sinulle tätä?" kysyi hän ihmetellen ja +todellisesti pelästyneenä. + +"Etkös sanonut minulle vielä illalla, ja etkö puhune vielä edelleenkin, +etten minä voi täällä elää ja että meidän täytyy taas talveksi muuttaa +Pietariin, jota minä vihaan?" jatkoin minä. "Sen sijaan, että +pidättäisit minua, väistyt sinä luotani välttääksesi jokaista suoraa +selitystä, vilpitöntä ja sydämmellistä sanaa ja sittenkuin minä vajoon, +niin auttamisen sijasta nuhtelet ja iloitset..." + +"Lakkaa nyt, lakkaa jo!" sanoi hän ankaran kylmästi. "Ei ole kaunista, +mitä nyt puhut. Näkyy vain, että olet hetkellisesti suutuksissa minulle +ja että sinä et..." + +"Että minä en rakasta sinua?... Sano, sano vain niin", keskeytin häntä, +ja kyyneleet alkoivat pyörähdellä silmistäni. Istuin penkille ja peitin +nenäliinalla silmäni. + +"Noin hän minua ymmärtää", ajattelin ja koetin pidättää nyyhkytystäni, +joka oli minut tukehduttamaisillaan. "Loppunut, loppunut on entinen +rakkautemme!" kuiskasi sydämmeni ääni. + +Sergei ei lähestynyt eikä lohduttanut minua. Hän tuntui loukkautuvan +puheestani. Hänen äänensä oli rauhallinen ja kova. + +"En ymmärrä, mistä sinä minua soimaat", sanoi hän. "Jos niin olisi, +etten ole sinua enää niin rakastanut, kuin ennen..." + +"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani, +joka kastui yhä katkerammista kyynelistä. + +"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena +ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa." + +Hän oli hetken vaiti. + +"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta +ja selvyyttä... Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan, +vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen, +kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa +ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen +tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa. +En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti, +rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella." + +"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä. +"Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti +sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua +rakastamasta?" + +"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei. + +"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut +minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa +kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, -- minun olisi nyt paljoa parempi +eikä tarvitseisi hävetä!" + +Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni. + +Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen +terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja +poistuivat paikalla. + +Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni +kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui +pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni +vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi +hän päänsä. + +Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi +katseensa ajatuksissaan minuun. + +"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille +kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä +elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän +todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et +ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun +sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei +minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat +olivat jo kauan sitten menneet." + +"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi +annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?" + +"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua +voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin." + +"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä. + +"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut." + +Molemmat olimme taas vaiti. + +"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi +Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut +syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi +pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa +yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin...!" + +"Unhottakaamme kaikki"... sanoin arasti. + +"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä +taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan. + +"Kaikki on jo tullut entiselleen..." sanoin ja laskin käteni Sergein +olalle. + +Hän tarttui käteeni ja puristi sitä. + +"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä. +Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt +enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en +tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota +rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on +sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on +muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan..." + +"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. -- +Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin. + +Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää +arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin. + +Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen +toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja +pehmeällä lempeydellä kuin vanhus. + +"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa +ei ole enää, mitä sinä etsit... Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja +hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä. + +Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja +rauhoittuvan. + +"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan +ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä +levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään +etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme +jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän +vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti +Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi +Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas +ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua +poskelle. + +Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma. + +Puutarhasta virtasi yhä voimakkaammin yön raikasta ja hienoa tuoksua. +Yhä juhlallisemmilta sointuivat illan äänet, kunnes ne taukosivat +syvään hiljaisuuteen, ja yhä lukuisimpina tuikkivat taivaalta tähdet. +Katsahdin Sergeihin, ja sanomaton keveys valtasi sydämmeni ja koko +sieluni, ikäänkuin olisi yht'äkkiä poikki leikattu sairalloinen +hermosäije, joka minua oli vaivannut ja tuskat minulle tuottanut. + +Nyt ymmärsin selvästi ja tyynenä, että tuon takaisin tavoittelemani +ajan tunteet olivat auttamattomasti menneet, samoin kuin itse aikakin, +ja ettei niiden palaaminen olisi ainoastaan mahdotonta, vaan myös surua +ja tuskaa tuottava. Ja olikohan sitten todellakin tuo aika niin hyvä, +tuo aika, jota pidin niin onnekkaana ja joka jo niin kauan, niin kauan +sitten oli mennyt... + +"On jo aika mennä teelle", sanoi Sergei lempeästi, ja lähdimme yhdessä +vierassaliin. + +Ovella tuli taas vastaan imettäjä Vanjan kanssa. Minä otin poikani +käsivarrelleni, peittelin sen punaiset pikku jalat, likistin häntä +rinnoilleni ja suutelin hellästi, tuskin huulillani hänen huuliansa +koskettaen. Nukuksissaan liikutti Vanja kättänsä harasormin ja aukasi +sameat silmänsä, ikäänkuin olisi jotakin etsinyt ja koettanut muistaa. +Äkkiä pysähtyivät nuo silmät minuun katsomaan, ajatuksen loistetta +välkähti niistä ja täyteläiset huulet avautuivat nauruun. + +"Minun, minun, minun!" ajattelin minä. Onnen puuskaus kulki läpi +jäseneni, läpi koko olemukseni. Likistin Vanjaa rintaani hellästi +varoen, etten vain satuttaisi häntä. Aloin suudella hänen pikkuisia +jalkojansa, kätösiänsä, pikku ruumistansa ja tuskin vielä muutamain +hiusten verhoamaa pientä päätä. + +Mieheni tuli luokseni. Minä peitin kiireesti pikku pojuni kasvot, ja +taas paljastin ne. + +"Ivan Sergeitsh!" kuiskasi mieheni, koskettaen pienokaista leuan alle. + +Mutta minä taas kiireesti peitin Ivan Sergeitshin. Ei kukaan muu kuin +minä saanut häntä kauan katsella. + +Katsoin mieheeni. Hymyilevin silmin katsoi hän minua, ja ensi kerran +pitkästä aikaa oli minun keveän iloista katsella häntä. + +Tähän päivään päättyi minun ja mieheni romaani. Vanhat tunteeni tulivat +minulle kalliiksi muistoksi siitä, mikä ei koskaan palannut, ja uudet +rakkauden tunteet lapsiini ja lasteni isään olivat alkuna toiseen, vaan +aivan toisella tavalla onnelliseen elämään, jota en ole vielä tällä +hetkellä loppuun elänyt. + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58858 *** |