diff options
| -rw-r--r-- | 58788-0.txt | 6475 | ||||
| -rw-r--r-- | 58788-8.txt | 6857 |
2 files changed, 6475 insertions, 6857 deletions
diff --git a/58788-0.txt b/58788-0.txt new file mode 100644 index 0000000..d6e663c --- /dev/null +++ b/58788-0.txt @@ -0,0 +1,6475 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58788 *** + + + + + + + + + + + +JEAN-CHRISTOPHE III + +Nuorukainen + + +Kirj. + +ROMAIN ROLLAND + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1918. + + + + +SISÄLLYS: + +Eulerien talossa. +Sabina. +Aada. + + + + + + +I. + +EULERIEN TALOSSA. + + + + +Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli +kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli +vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran +uuvuttava kohina. + +Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän +näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen. +Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan, +niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi +sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän +kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa, +olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat +henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä +näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän +tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän +suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta. +Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi +voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut +iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan +olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi +samalla elää kuitenkin. + +Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia +ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa +Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria +kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa, +sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt +kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi +siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja +eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat +saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi +ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua. + +He löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa +kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli +oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä +ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä +tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää +synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha +oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin +ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi +itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti +henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita +hän oli rakastanut. + +He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan +viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden +ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat +tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät +sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle +heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka +ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa +ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita, +peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta +aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun +hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa +huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa. +Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai +ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen +korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan, +joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli +kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia +ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia +ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni, +menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt +tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa +hänelle, että oli taas aika lähteä. + +Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin. +Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään +kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas, +hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien +onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin; +hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä: +vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli +ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut +siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli +ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois +hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin, +lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen. + +Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, -- +tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin +saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli +nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä +kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen +elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan. +Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei +muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä +suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku, +jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä +koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän +itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava +kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli +tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään +todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä +sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei +ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän +ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen +hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun +monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden +puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa +hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista +katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina +monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen +kun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun +hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin +näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa +toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä. +Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee +uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon +isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää +tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen +tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa: +hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, -- +ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui +sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen +sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt +oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään +tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja +pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin +Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä +tullut pitkään aikaan ajatelleeksi. + +Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen +äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä +permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen +helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin +ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa +tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille +poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon +esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen: + +-- Tässä minä, järjestelin... + +Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin +keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli. +Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen +äitinsä apaattisesta tilasta: + +-- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua, +täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa +itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt. + +-- Niin, vastasi äiti lauhkeasti. + +Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon. +Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään +ottamansa esineet. + +-- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä! + +Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli +hellästi molemmin käsin hänen otsaansa. + +-- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan +sinua? Oletko sinä sairas? + +Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska. +Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen, +että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa. + +-- Äiti! sanoi hän rauhattomana. + +Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan. + +-- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku +poikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?' + +Sääli raastoi Christophen sydäntä: + +-- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen +ajatus? + +-- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki... + +Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein +tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan. + +-- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä +joutuisin, jos sinäkin lähtisit? + +-- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä +lupaan sen sinulle. + +Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan +hänen silmänsä. + +-- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit? + +-- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa +rauhoittuakseen ja koetti hymyillä. + +-- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä... +Kas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen +typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää +tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon +muun kanssa... + +Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen. + +-- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää... + +Louisa tyyntyi vähitellen. + +-- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se +on? + +Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä +oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen +pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan. + +-- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä +huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä... + +Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut +näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki +koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea. + +Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt +esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta +Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi +hänen ottaa. + + + + +Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin +seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan +tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän +ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet +avuttomana siihen tilaan. + +Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen, +avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla +himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku +tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken +tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet. +He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen +toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku +onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat +taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä +syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti +hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi +rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen. +Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään +syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian +älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut +yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle +jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti +haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa +jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli +sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa. +Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui. +Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja +äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka +nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla +kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi +ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla +Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt +Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä +tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi; +ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen +tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin +silmin: + +-- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä +hetki näin. + +He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä +nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut +hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä +tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä. + +Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista +kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään. +Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti +kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat +huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti +hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään +aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan +ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen +kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän +kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli +musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit +vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa +ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli +ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen +mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen +ropiseva sade. + +Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä +vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. +Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin +on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin +rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei +kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa, +koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen. + + + + +Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa +uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille +rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan. +Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; +sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin +entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä +vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein +vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään: +ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko +turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja +auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan +joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus +voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä +Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen +surulla. + +Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli +tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon, +ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä; +hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti +touhuavan näköisenä omille asioilleen. + +Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti +suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa +käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään +yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan +huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin +synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet +vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut +läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän +huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja +Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin +arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa +ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään. +Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään +rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat +hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen +ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa +oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään +Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko +pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä +olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa +yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä +suostumaan kutsuun. + +He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen +kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen +tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia +kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat +heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko +tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille +lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin +päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto +odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut. +Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin +tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin +ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui +sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin +asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin +oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin +seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän +tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat +Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan +neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle +musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, +Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui +sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli +tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel +murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä +väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten +puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia +erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa +vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja +luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen +halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi +ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään +saakka. + +Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan +yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan +ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea +ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan +ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja +ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät +yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja +etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He +lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole +minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos +ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä +elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen +aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan +suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan. + +Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki +oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi, +mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten +loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä +uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun +hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää +ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti +hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri +onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden +kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä, +mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän +häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä. + +Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa +kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta +kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä +ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita. + + + + +Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat +levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet +hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta, +huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi +siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän +seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin +hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; +mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin +sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä, +ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee +paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi +älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu +suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia +vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän +puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen +moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa +vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä +ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle +pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään +yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka +on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet +viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen +luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin +tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, +joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan. + +Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin +viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen, +ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika +hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä +varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit, +joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin +luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen +ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin +mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen +luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa +ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän +oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein +trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen +hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin +tarkoin heitä. + +Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän +oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt +puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti +liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima +jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on +hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua. +Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa +vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin +kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun +puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi +miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa +tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei +lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, +miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa +tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi +niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta +tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä +se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se +tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän +siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti +vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä +voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla +vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa +ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja +näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt +yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat, +tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä +suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään +panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon +yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen +ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä, +ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten +kolinaa, täristystä, iänikuista touhua. + +Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua +tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla +rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta +vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä, +tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit, +siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä, +varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että +hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan +liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa +jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän +muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa, +-- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin, +kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona +ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut +siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen +väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun +hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, +niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina +kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai +äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei +siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän +esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä, +sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein +kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet, +mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous: +vaikenemisen hyve. + + + + +Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat +lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. +Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli +opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin +nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden +ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät +hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa. +Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä +ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska +hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan +miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota +mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe +sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä, +että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja +elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin +ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun +hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään +rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden +tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä +kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin +tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen +tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset +tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä +oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä +seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä +moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita +oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella +piilottivat itseensä. + +Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, +joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin +salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä +rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut +paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia +ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän +nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta +kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi +vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain +rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin: + +-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi... + +Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin +minkä hän itse oli sanonut. + +Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen +paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä +mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta +ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin +pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi +sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut +aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä +nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän +ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden +tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu +uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa +joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut +hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja +kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat +he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu +itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja +vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai +rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_. + +Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli +ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli +kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja +perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään +tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat +alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta +hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan +hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia +määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle +puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan +alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa +musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari +kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko +puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan +kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut +musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken +kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja +kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset +hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli +yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta +ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien +kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle +silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen +ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. +Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, +vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat +hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä +jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä +halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, +jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä +modernista musiikista. + +Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana +taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä +hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli +kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä +ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan +kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen +aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, +jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa +kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi +kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän +oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti +vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, +ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat +päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä +tai ilvehtijöitä. + +Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin +katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin +hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat +puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin +hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän +sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, +johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan +poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi +luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa +pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen +voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää +varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus +noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät +toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen +pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin +tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja +myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa +muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä. + +Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo +nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja +velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän +teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä +niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä +itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana +määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi +kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi +voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan +taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin +monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja +yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä +tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla +hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja +kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, +pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. +Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö +muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka +kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, +jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava. +Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia +sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, +niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti +niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, +jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän +hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu +silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, +mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt +tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt +kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; +ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen +kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi +Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein +vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. +Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, -- +se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa +ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla +talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut +siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa +jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja +kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi +lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet +raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien +valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen +vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. +Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei +pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi +pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, +jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, +kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat! + + + + +Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli +keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan +ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja +selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla +Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut +loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut +sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen +kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen +puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle +alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan. + +Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä +tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä +ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei +ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen +vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä +ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti +hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään +kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän +oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin +taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, +mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että +Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä +pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän +liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, +hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan +niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. +He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. +Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko +ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta? + +Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä -- +kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen +elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa +niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin +epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista +kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä +ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi +tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, +onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin +uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja +sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt +Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista +paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä +rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän +ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, +hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen +koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen +omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin +kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin +tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä +mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään +pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, +mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia +kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle +ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin +kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti +muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. +Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän +mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä +Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän +enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi +niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, +jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat +hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, +vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt +häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen +sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä +ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin +monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan +ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, +joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin +aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän +kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko +hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä +älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä +sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt +ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai +ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin. + +Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. +Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi +halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen +onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa +vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät +häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, +ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet +asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset +jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla +kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he +olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat +olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään +pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä +tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta. + +Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; +mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt +vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen +puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen +ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti +alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön +ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten +olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi +leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, +joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan +rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen +lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että +Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä +ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla +maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa +hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, +että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta +ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut +olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; +mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma +yhdenvertainen. + +Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. +Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, +että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe +ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, +mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska +talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia +tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että +mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard +oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään +itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi +kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa. + +Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan +pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku +seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, +joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän +tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard +loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen +tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui. + +-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten? + +-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies! + +Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen +itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli +puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat: + +-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta. + +-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe. + +Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että +asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin +luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla +kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, +kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty +kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui +heidän vieressään suljetun portin takana. + +Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, +kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on +ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella +oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin +surua. Hän kysyi huokaisten: + +-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä? + +-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä +ole surullista ja rumaa? + +-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta. + +-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän. + +-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon. + +-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja +paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä +maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa? + +Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä +tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa +itselleen, että se oli viisautta. + +-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän +hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti. + +-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että +sitten seuraa koko iäisyys. + +-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä? + +-- Tietysti. + +Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että +Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka +innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut +Leonhardia Jumalan luokse. + +Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, +että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne +kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet +kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, +evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän +tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin +kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja +ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon +hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. +Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi +kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan +järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain +teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että +ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt +rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa +saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla +kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta +ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen +älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin +esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden +sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän +yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että +tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, +sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, +että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä +takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti +olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he +pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia. + +Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut +auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka +häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn +uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi +uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta +kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon +haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen +aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta +Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää +keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä +kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut +pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä +näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman +sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa. + +Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa +sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei +siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin, +kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, +joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella +itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli +varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan... + +Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: +mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen +sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä +äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä +maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän +nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä +yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, +kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa +kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella +rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki +hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. +Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. +Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: +rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma +ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää +kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää +maailman asioita Jumalan tykönä. + +Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä +kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. +Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia +samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui +eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä +epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui +eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta +kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä +ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten +olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta +rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen +näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin +häpäistävän!... + +Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, +nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla +kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui +kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata +mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin... + +Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: +"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma +uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. +Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus +ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi... + +Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; +tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät +kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin +ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta +vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; +viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. +Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin +juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, +ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, +kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren +rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten +ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, +talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun +maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon +soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa... + +Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, +heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei +tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja +hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut... + +Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen +valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen +tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. +Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki +luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää. + +Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli +tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta... + +Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin +heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut +pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen +jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti +nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard +tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin +hämmentynein silmin. + +-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard. + +-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan. + +-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard +peloissaan ja kauhistuen. + +Christophe masensi mielensä. + +-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä +äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo! + +Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton. + +-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen +kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää +usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?... + +Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin +kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina +voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja +talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen, +joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut. +Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin. +Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja +hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa, +nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä +pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen +tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä +jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla. +Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä +käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana... + +Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli +siitä alkaen hävitetty. + + + + +Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti +Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö +ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana +kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän +oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos +nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän +ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole +oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin +tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita +lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen +lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei +Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän +luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus +Rosaan katsahtanut. + +Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka +tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin +kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei +ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei +hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, +sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä +taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, +niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää +tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen +enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat +löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla +anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: +he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin +taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, +joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja +ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta +ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet +uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon +nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, +ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen +itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa +tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli +hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei +laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, +ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. +Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän +sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan +pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, -- +hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä +osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli +kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät +toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä +ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden +rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään +oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa +tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa +hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat +äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, +jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, +sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko +perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni +johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen +kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt +hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan. + +Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. +Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma +paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin +kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä +pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä +eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien +tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut +nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän +taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi +muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei +huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin +hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät +viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. +Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, +ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. +Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle +kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä +tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; +ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli +ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella +Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen +hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka +asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta +Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa +piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, +ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli +odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. +Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi +onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti +ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, +ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana +kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet +omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat +yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: +talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon. + +Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman +tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut +selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän +koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen; +mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän +huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei +onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton +aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan +nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita +edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman +esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen, +kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän +huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa. +Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut +joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti +kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, +huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut +takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut +kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi +nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä +epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti +täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt +salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä +teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että +hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan +onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä +voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat +ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi +ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli +vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana; +kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti +niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli +lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä +koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti +hän yhä. + +Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut +senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei +hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen +eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli +kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: +hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen +mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän +olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, +että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän +kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja +onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä +siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin +hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: +eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä +huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut +minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut +hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: +ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe +nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että +hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan +tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää +tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse +oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. +Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut +enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista. + +Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli +valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko +talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli +alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, +vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan +kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin +nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen +pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, +jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata +hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen +juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, +heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen +ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea +vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. +Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; +mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi +hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta +portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, +kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän +tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, +että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla +ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa +ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen +ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni +vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä +välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat +häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; +ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa +vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan +ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa... +Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan +jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä. + +Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle +ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää +kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan +ystävällisemmin kuin tavallisesti... + +Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan +mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle. + + + + +Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. +Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla +oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa +jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen +itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa +ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään +hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita +tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti +hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin +ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, +katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että +Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; +ja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain +erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka +kaikki tiesivät. + +Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan +salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin +ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen +uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; +hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi +uskaltanut sitä kysyä. + +Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen +solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden +kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen +olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun +miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat +nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille: + +-- Heistä tulee kaunis pari. + +Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; +ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin +hän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin +kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. +Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan +mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein +hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei +Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön +iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta +hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi +vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel +vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen +kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri +laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi +kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat +kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi +tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan +mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa +sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja +kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien +lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä +väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä +untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän +pelkäsi, -- hän rakasti. + +Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän +niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään +vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa +hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. +Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa +sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse +vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa +sekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot +olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, +mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen. + +Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, +sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja +ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä +kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä +koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. -- +Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne +seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys +oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut: + +-- Heistä tulee... + +Vaiko: + +-- Heistä tulisi... + +Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? +-- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he +sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä +kärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein +uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin +hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, +joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. +Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita +kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos +se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä +luullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi +liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka +Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe +olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos +olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit +puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen +vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli +niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? +Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä. + +Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla +sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa +sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana +vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. +Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, +hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa +sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan +rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, +jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun +rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja +omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään +siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma +sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle +sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, +romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen +sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden +perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: +hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli +hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. +Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin +hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta +siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista +pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan +kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan +huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee +lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä. + +Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän +tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen +kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi +jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä +toivoton, ettei voisi Christophea voittaa. + +Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen +luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö +tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen +ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. +Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli +Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi +tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän +koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi +Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti +hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, +hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, +sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta +hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista +itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa +tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki +hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. +Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat +siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen +Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen +nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei +voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida +rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja +lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei +tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi +kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, +tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka +asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen +hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. +Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän +aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän +ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin +jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa +juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja +kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi +hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa +vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei +mitään olisi tapahtunut. + +Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan +huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti +kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu +Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä +äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe +Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois +salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta +kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän +olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, +eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, +joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän +muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, +että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä +hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden +herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi +toivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan +muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen +muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä? + +Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: +mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä +oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää +Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi +hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois +ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka. + + + + +Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä +rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin +murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa +huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. +Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. +Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti +häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien +hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan +kasvoi. + +Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan +hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien +sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa +ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen +saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti +syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain +mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, +ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, +tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä. + +Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi +niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei +laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa +hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli +hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, +unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui +hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; +hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli +itseltään, oliko hän tullut hulluksi. + +Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä +sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut +mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta +vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, +jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, +taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi +muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, +voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin +raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta +mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? +Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa +voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei +onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, +ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. +Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen +päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. +Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin +tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi +katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. +Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi +ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi +koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja +ihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki +yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin +hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen +rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen +kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä +tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, +jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli +itseltään: + +-- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes +sanoa: + +-- ... ja minulla. + +Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen +äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän +liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin +tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän +oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa. + +Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä +ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi +illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi +yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua +mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin +vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan +orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän +tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin +hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein +kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut +sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä +ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen +tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin +jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla +sitkeydellä. + +Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä +ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre +tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo +himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin +jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, +-- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää +pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän +oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi +itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan +vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt +itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät +tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, +että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän +tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei +kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi +nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti +katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin +mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut +mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista +oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa +alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut +mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua +kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä +pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän +ajatteli, että hän oli kuollut... + +Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja +nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa +putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, +nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, +niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin +juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä +iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan +hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! +Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt. + + + + +Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän +ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei +tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä +työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut +aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko +elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa +ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt +lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta +saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: +teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; +niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; +hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi +niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät +jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun. + +Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki +talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. +Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön +kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut +mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden +nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, +joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen +kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, +varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä +karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei +olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain +kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa... + +Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: +tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. +Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja +valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, +hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman +ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten +kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän +vapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä +valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli +Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui +puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän +täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin +kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin +Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi +luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, +hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun! +Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen +elää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta! + + + + +Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei +hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna +herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, +aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä +heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana +murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta +enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä +alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken +harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon +käskystä. + +Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se +toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. +Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin +odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin +ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli +jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja +hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen +tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita +välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä +tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja +sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, +joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, +ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. +Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, +yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen +sieluunsa. + +Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään +kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien +yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli +aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, +vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, +hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa +ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se +ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen +tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta. + +Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut +niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: +"Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas +virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, +puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen +kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta. + +Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut +laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina +päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen +uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta +maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut +mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. +Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne +olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus +julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, +ajattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden +hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli +tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena +hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin +koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon +liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli +tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt +rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän +tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse +koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin +pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt +kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan +valon lähteitä. + +Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, +hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten +kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin +tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät +vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, +liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu +valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni +näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon +säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen +fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne +raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten +jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, +lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää +järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja +rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat +ilmoihin, kuulumattomiin. + +Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä +suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi +myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, +hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän +voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota +tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli +melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi +olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja +tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden +kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta +olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin +sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, +nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti +kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui +hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen +virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että +hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään +olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, +että yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa. + +Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe +autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea +uuden vankilansa rajoja. + + + + +Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä +ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita +toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka +eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä +jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana +lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki +nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei +häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä +laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän +saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne +eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön +hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, +siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä +nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä +sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee +sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. +Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain +liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois... + +Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, +polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla +voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti +rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän +syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, +syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta. + +Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi +valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, +jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt +valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet +läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan +niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. +Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, +paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja +kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä +otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen +ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän +sisäänsä auringon viimeiset säteet. + +Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten +näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän +tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä +ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän +katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. +Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui +nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa +niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, +purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä +kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi +suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja +sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan +häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen +hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi +häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui +irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet +pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni +poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä +hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe +punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi +ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut +tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä +hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä +saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho +vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä +puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän +pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima +hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa... +tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon +poikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö +hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja +silloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli +puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot +kelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai +hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä +ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka +oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat +tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän +sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän +ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä +pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi +joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän +kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut +hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, +että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, +että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on +suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu +pujahtamaan. + + + + + + +II. + +SABINA. + + + + +Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui +pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori +nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva +Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen +hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä +lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, +joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin +köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa +harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, +kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan +vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja +käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut +huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti +juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä +hyötynyt mitään. + +Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut +käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan +kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin +puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään +kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, +-- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, +että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; +rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan +palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään +huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili +veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan. + +Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan +paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia +kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea +uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei +viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi +kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut +pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen +vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin +käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, +vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja +unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden +hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli +vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt +hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, +ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa +kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo +leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti +ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa +sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin +pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; +aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen +jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella +päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut. + +Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku +ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella +pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän +ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota +häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä +löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten +joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: +kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, -- +niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei +välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai +hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät +muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä +tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä +eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan +välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, +menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, +vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he +tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain. + +Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat +ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien +harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä +pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari +erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle +nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman +möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava +kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka +vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa +peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, +liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, +-- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa +oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman +tuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja +suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään +raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet +häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei +häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen +kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan +itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan: + +-- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!... + +Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt +tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen. + +Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. +Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys +hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias +välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen +iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen +miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot +raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja +suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita +tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä +heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta +miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan +kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen +epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät +velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, +kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli +Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon +ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. +Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä +päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun +he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma +kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli +rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa +vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel +haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet +keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet +tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. +Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä +pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin +tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, +ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi +ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja +paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, +sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen +persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä +kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin +siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa. + + + + +Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella +paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa +paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun +puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon +pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne +tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel +oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut +aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, +että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa +eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. +Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan +pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän +meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena +seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka +paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin +sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän +itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello +yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja +Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati +velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, +milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. +Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti +häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin +koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, +hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta +kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat +edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään +ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista +ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä +iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät +ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus +laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita +oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan +mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa +kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle +jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin +juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään +horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia. + +Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin, +näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli +hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin +välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. +Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. +Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa +ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä +tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli +halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen +kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin +lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä +polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa +alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos +vielä vähäksi aikaa. + +Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät +yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun +niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja +sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. +Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet +toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet +olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän +hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma +oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla +verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; +kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. +Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat +ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista +seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta. + +Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja +aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, +kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös +kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui +siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja +meni maata. + +Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti +ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat +uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät +kiinni siitä lähtien aina. + + + + +Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät +jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. +Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän +kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen +ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä +totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja +Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa +sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili +pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni +hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän +viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. +Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja +inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan +hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. +Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli +vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina +katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia +katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa. + +Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla +toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen +sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira +raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: +silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku +tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi +ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa +nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; +ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen +laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään +hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka +toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan +hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui +Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä +niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman +vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään. + +Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja +Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina +tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi +häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, +pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se +kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, +oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari +sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku +tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän +Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja +syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi +omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua +irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli +häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan +maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari +vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo +velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei +ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän +ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut: + +-- Tänä iltana oli niin kaunista. + +-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista. + +-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa. + +-- Niin, siellä oli tukahuttavaa. + +Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, +että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää +näyttäytynyt. + +Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana +ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa +läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä +jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; +tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita +ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset +ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. +Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta +Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina +ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon +menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa +vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe +noudatti hänen esimerkkiään. + +Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui +jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. +Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin +omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin +päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, +hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, +lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme +sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen +epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. +He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät +tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun +kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen. + +Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he +tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät +jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat +samoja asioita. + +Sabina naurahti ja sanoi: + +-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen +puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää. + +-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa +mieltä kuin te. + +He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia. + +-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä. + +-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä. + +Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan. + +-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin +mukavaa. Te kun olette turvassa. + +-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse. + +Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä +hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista +ilmaa. + +-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen +ruumistaan. + +-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina. + +-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin. + +He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä +toisiaan. He hymyilivät kumpikin. + +Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, +vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla +tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. +Eräänä iltana kysyi hän leskeltä: + +-- Pidättekö te musiikista? + +-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä +ymmärrä yhtään mitään. + +Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt +ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat +kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui +nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän +tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina. + +-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja. + +Christophe tarjosi hänelle omiaan. + +-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana. + +-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta. + +-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja. + +-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan. + +-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt? + +-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei +koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi +lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän +kirjan nurkkaan. + +-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää. + +-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän +säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja. + +-- Teatteriako vartena + +-- Oh, eipä liioin. + +-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa? + +-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona +on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia. + +Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä +teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät. + +-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen +aikaa. + +-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili: + +-- Onhan sitä tekemistä! + +-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne. + +-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta. + +-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne? + +-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan +yksin. + +-- Mutta mikä sitten? + +Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa. + +-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista! + +-- Mitä? + +Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut +muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää +se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan... +Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin +ollakseen tekemättä mitään... + +-- Eikö teille tule ikävä? + +-- Ei koskaan. + +-- Vaikka ette teekään mitään? + +-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää +tehdä jotain. + +He katsoivat toisiinsa nauraen. + +-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla +tekemättä jotain. + +-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti. + +-- Olen viime päivinä oppinut. + +-- Opitte kyllä, kun aika tulee. + +Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi +kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. +Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen +tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei +mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää +hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta +heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan +niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän +paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut. + + + + +Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui +harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen +toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai +raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä +tötterön namusia. + +Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa +liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. +Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina +oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. +Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan +nappivarastoja. + +-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää +katsoko, kaikki on nurin narin... + +Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän +tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni: + +-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä +lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. +Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle. + +-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne? + +-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä +hävetti kuitenkin hiukan. + +-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen +päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen. + +-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe. + +Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei +uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää. + +He pakisivat sitten edelleen. + +-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö +menekään Liisin luo? + +-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat +järjestyksessä. + +-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää +odottako niin kauan! + +Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi +laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni: + +-- Antakaa minun hakea, eikö niin? + +Sabina juoksi hänen luokseen estämään: + +-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä +ole... + +-- Lyönpä vetoa, että teillä on. + +Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden +sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi +kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja +ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut. + +Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun +askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe +oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. +Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui +valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa +ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina +punastui. Ja myöskin Christophe punastui. + +Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei +hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, +ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän +piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas +Christophen polvilta: + +-- Minkä tähden te ette sano mitään? + +Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi +permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, +hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. +Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. +Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle. + +-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut +päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa: + +-- Hyvästi. + + + + +Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät +kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. +Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet +istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen +huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan +leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan +päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli +tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; +ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle +vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä. + +-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe. + +-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina +vakuutetulla äänellä. + +-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen +asemassaan. + +-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta. + +-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe. + +-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta. + +-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä +asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista +imarreltu. + +-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain +suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi +nopeasti puheen muualle. + +-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa +rauhassa nauttia puutarhassa. + +-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat +toisiinsa. + +-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei +tiedä enää, missä onkaan... + +-- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun +tekisi mieleni hänet kuristaa! + +Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti. + +-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti. + +-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa. + +-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina. + +He vaikenivat. + +127 + +-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe. + +Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas, +Christophe huomasi, että Sabina teki jotain. + +-- Mitä te siellä teette? kysyi hän. + +(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona +puutarhojen välillä.) + +-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti +polvillaan; minä silvon sokeriherneitä. + +Ja Sabina huokaisi raskaasti. + +-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen. + +-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan. + +-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte +päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos +valinta olisi mahdollista. + +-- Se on varma! huudahti Sabina. + +-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan +yli ja tuli hänen luokseen. + +Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille +hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä +kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös +vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli +Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan +mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja +jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei +uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan. + +Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen +henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta +ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen. + +Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He +olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa +sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan +helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan: +hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan +sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa. +He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa +tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe +hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään +ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi. +Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta; +hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi +jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki +läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet +puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja +jäykistyneenä Christophen puoleen?... + +He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. +Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. +Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe +kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat +toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina +sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni +huoneeseensa... + +Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi +Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän +riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa +kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin +puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja +avaavan hänelle käsiään. + +Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi +puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta +aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken +luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin +kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli +menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi +huoneeseensa, luullen nähneensä unta. + + + + +Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut +epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. +Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. +Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä +laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista +mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista. + +Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän +koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä +onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan +Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen +selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja +tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi +Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään +valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. +Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, +oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat +hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia. + +Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten +tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt +vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti +Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen +pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe +vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. +Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. +Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois. + +-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa. + +-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi +Christophe kuivasti. + +Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi: + +-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, +niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan! + +Rosaa itketti: + +-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän. + +Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa +tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; +ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut +puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. +Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. +Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän +virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti +tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa +näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi +nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. +Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta +ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli +mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut +hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja +pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, +virkkaen kuivasti hyvää yötä. + +Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe +oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti +sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua +äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän +nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, +mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa +eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän +tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään +tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema. + +Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin +toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli +itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. +Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui +siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei +itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen +rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen +saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? +Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä +naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, +Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi +kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt +mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe +puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, +sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys +nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui +päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen +kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan +lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. +Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli +heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän +ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo +tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa +vielä toisinakin päivinä. + +Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä +portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä. + +Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina +olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta +kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli +riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut +tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut +koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen +hänellä oli omissaan. + +Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, +että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse +rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja +julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt +vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia. + + + + +Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä +tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja +antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän +ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä +puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen. + +Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen +Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi +kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo +aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, +kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta +koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki +hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki +Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, +soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista +tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan +ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana +kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että +hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! +Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä +ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän +oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei +häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; +ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa +nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä +ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä +Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...? +Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, +välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää +kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään +nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja +sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka +oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, +jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli +jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt? +-- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain +loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli +voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä +eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin +katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia +vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei +säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti +nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan +lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. +Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle +parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen +rakastamansa ihmisen kimppuun. + +Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä +kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren +naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin +ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut +suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa +Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta +persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen +kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä +kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan +toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, +että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle +käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta. + +Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle +uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn +puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat +hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä +hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää +syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa +etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin +hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta +ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian +tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä +epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista +saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän +levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän +ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin +kautta rantain. + +Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin +palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja +rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta +silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin. + +Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään +pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin +naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä +luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, +joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei +puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin +voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä +enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen +hyvyytensä. + +Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys +loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, +että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki +anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä +koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa +velvollisuuttaan! + +Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus +oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, +joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, +kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, +palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala +varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin +rutolta!... + +Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut +missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe +näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. +Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti +hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa +voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan +sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että +Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli +katkerasti. + +Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa +kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille. + + + + +Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui +muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa +ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin +Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; +mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä +kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa. + +Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, +varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli +kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin +tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen +tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se +Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja +äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi +menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat +lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat +onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena +kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, +pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; +ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi +ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut +aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt... + +Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa +kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia +kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien +punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla +kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot +kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. +He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille +matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, +kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat +ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin +silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai +ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri +milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; +melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: +niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla +näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; +mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin +nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan +mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat +vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi +hän hänelle koko ajatuksensakin. + +Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen +ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla +metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri +Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat +olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina +oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet +maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. +Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle +veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja +että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin +siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen +tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena +asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään +ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä +rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä +millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä. + +Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä +niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi +kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on +tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori +ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään +tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, +lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. +Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, +kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, +oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet +tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus +lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. +Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa +vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta +Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe +oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään +huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin +riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt +vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: +moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään. + +Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään +kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun +mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, +vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan +huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi +hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä +äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä +hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi +voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli +yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään +rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein +iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili +toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. +Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina +oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, +ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. +Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän +oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, +ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt +venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt +Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan +samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä +ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi +vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, +ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat +kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän +iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis +ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon +ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää +näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi +huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin. + +Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, +koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät +toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden +kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; +eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat +tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät +toistensa seuraan. + +Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan +kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun +matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun +säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi +joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he +jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni +juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein +jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri. + +He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin +jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät +soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli +veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli +heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet +mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat +ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset +sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!... +Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..." + +Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko +sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa +hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe +pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka +pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat +kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei +liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta. +Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi +silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin +silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin +päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä: + +-- Oletteko sairas? + +Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi: + +-- Minulla on kylmä. + +Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen +jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään +vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. +Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat +soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. +Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, +siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat +myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut. + +Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade +loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli +kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi +Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he +molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; +hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat +vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt +vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi +jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se +ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli +tyytyväinen. + +Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan +savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. +Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti +Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, +ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja +kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, +ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä +kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan +häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa +sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina +tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina +hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta +puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan +koettaa. + + + + +Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän +kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe +huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni +levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli +ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. +Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut +sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan +kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut +hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. +Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, +seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän +oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan +hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se +vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan +äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois +vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut +avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän +kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin... + +Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki +taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. +Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. +Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan +intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei +voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota +tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli +tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas +ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan +kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi +niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen +nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän +olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, +rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota +rakastaa?... + +Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja +pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista. + +Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon +paasilla, väristen vilusta. + +Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät +tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat +toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, +ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä, +odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein +aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan +eteen. + +Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin. +Hän rukoili huulet avaimen reiässä: + +-- Avatkaa! + +Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen +läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, +jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä +mennä vuoteeseensa... + +Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat +jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot +kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa +ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea +sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen... + +Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli +ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua +kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon +omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli +vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä +aamuna. + +Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan +palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä +sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo +näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän +itsekin oli kuin mikä aave. + + + + +Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat +kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan +kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. +Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin +huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi +oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. +He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui +vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi +uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, +hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan +omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: +he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia +sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he +punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä +hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän +oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, +jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät +he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. +Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta +vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea +ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan +jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; +vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä +vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, +mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli +tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan. + +Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja +Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen +tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa +kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, +jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja +lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin +sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat +toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin +rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä +Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään. + +Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin +omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin +kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, +viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, +paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe +tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan +nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin +pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut +Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, +hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti +hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina +ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää +hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä +koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon +rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän +kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää +kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa +juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten +toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti +Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe +kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa +uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, +oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja +kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia +olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. +Christophe kysyi: + +-- Kuinka te voitte? + +Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa +vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin +olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa +jälleen. + +Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi: + +-- Minä lähden huomenna. + +Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme: + +-- Te lähdette? toisti hän. + +Christophe kiiruhti lisäämään: + +-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi. + +-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä. + +Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta +sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena. + +-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana... + +-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä +katsomatta Christopheen. + +-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä. + +Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo +vastannut. + +-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen +päivän päästä. + +Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian +leikiksi: + +-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte. + +-- Nukun, vastasi Sabina. + +Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi. + +-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen +puoleensa. + +Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa: + +-- Jääkää! Älkää lähtekö!... + +Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, +miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän +odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle: + +-- Minä jään... + +Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa +ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja +meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, +-- ja katosi. + + + + +Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit +pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli +vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän +saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan. + +Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan +oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: +hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai +näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa +ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että +Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. +Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä +peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit... +Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan +Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa +hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten +Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan +kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan. + +Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. +Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen +sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa +kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana +kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää +ajatellut. + +Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan +hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset +ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon +uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella +tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, +viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka +ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut +Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta +hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. +Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään +ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään +oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli +juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi +ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se +juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän +sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut +suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. +Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella +tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että +se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen +enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin +yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä +muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa. + +Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa +pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin +tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis +ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli +Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. +Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä +edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut +sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten +tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa +odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko? +Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään +Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä +toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen +tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? +Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin +sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he +olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat +rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin +ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli +kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, +jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, +sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!... + + + + +Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan +siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. +Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen +tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti +nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta +hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista +ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja +näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa +ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa +käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän +tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä +pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi +pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle +ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi! + +Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. +Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, +vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan +koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa +vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, +että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa +kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät +pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. +Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään +siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe +huomasi sen ja kysyi: + +-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen? + +Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen +puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin +Christophen käsivarsiin: + +-- Oh, Christophe... + +Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä. + +-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti: + +-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus... + +Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti: + +-- Täällä? + +Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa. + +Christophe huudahti: + +-- Sabina! Rosa itki: + +-- On kuollut. + +Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, +hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi +huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön. + +Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä +ja itki. + +Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän: + +-- Se ei ole totta! + +Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän +tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä +virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä. + +Rosa kohotti päätänsä: + +-- Christophe! sanoi hän. + +Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa +kumartui sanomaan hänelle: + +-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös: + +-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee. + +Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä +sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki +vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti +istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen +pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi +Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän +heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut +hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen +voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, +ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. +Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa +ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, +äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, +ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä +hänen ympärilleen. + +-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin: + +-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten: + +-- Älä sano niin, Christophe. + +-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä +toimittaa elää? + +-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan... + +-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai +kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin +vain häntä, vain häntä! + +Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei +voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä +kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea +lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin +koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. +Rosa itki hillittömästi. + +Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi: + +-- Mutta millä, millä tavoin?... + +Rosa ymmärsi: + +-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet +vietiin... + +Christophe voihki: + +-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu? + +Rosa vastasi. + +-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä +ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä. + +Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut +häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt: + +-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään? + +Rosa pudisti päätänsä: + +-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen +katseen. Rosan sydän aivan suli. + +-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi +itkien Christophen kaulaan. + +Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän +kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa: + +-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän? + +Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä +vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen. + +Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui: + +-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän +ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. +Näki, että Rosa rakasti häntä. + +-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan. + +Kuului Amalian ääni. + +Rosa kysyi: + +-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi. + +-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten, +sitten vasta... + +Rosa sanoi: + +-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin. + +Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde +pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta +kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa +tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty +uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa +itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut +ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut +ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun +huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä +surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus +oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli +voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, +vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet +tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu +epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei +pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi +tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, +-- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut +vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma +hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän +ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku +tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen +oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä +koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli: + +-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa? + +Ja edelleen: + +-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, +huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut +saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut +sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, +koskaan ei hän sitä saa tietää... + +Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän +muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja +silloin hän vihasi Rosaa... + +Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi +haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli +vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä +itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi. + +Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe +oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla +sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka +saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa: + +-- Milloinka hän...? + +(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.) + +Rosa vastasi; + +-- Lauantaista viikko. + +Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi: + +-- Yölläkö? + +Rosa katsahti häneen kummastuneena: + +-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel +palasi Christophen mieleen. + +Hän kysyi vavisten. + +-- Kärsikö hän kovia tuskia? + +-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein +ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti +huomattiin, että hän oli mennyttä. + +-- Entä hän itse, huomasiko hän sen? + +-- En tiedä. Minä luulen... + +-- Sanoiko hän mitään? + +-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi. + +-- Sinä olit siellä? + +-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, +ennenkuin hänen veljensä tuli. + +Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle +tuli: + +-- Kiitos! + +Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi +Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa: + +-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua? + +Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä +voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti +itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea: + +-- Hän ei ollut enää tiedoissaan. + +-- Ja hän puhui? + +-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa. + +-- Missä on hänen pikku tyttönsä? + +-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle. + +-- Entä -- _hän_? + +-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä. + +He alkoivat taas itkeä. + +Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään +uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. +Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt +oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän +itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen! + +Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: +siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle +tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut +hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, +missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli, +että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan +rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, +kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. +Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä +ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen +elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä +olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan +mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta +itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt +Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, +ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai +Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen +kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan +siruun, mielipuolen vahvalla uskolla: + + "... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, + resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, + se l'un nell' altro amante si trasforma" + + "... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut, + eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket. + Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu." + +Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne +olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. +Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen +toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka +taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja +ovat kuolleet. + + + + +Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko +päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän +karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut +heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, +joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He +tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä +arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. +Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti +tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut. + +Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja +vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, +oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan +yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se +oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. +Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, +oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he +sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta +hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen +isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt +heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan +Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) +-- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, +kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä +kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, +olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe +nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen +arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka +toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut +ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle +hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei +kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, +tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein +kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle +tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada +puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi +kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei +ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen +hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että +yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät +puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi +ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa +kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja +vapaaksi henkilökohtaisista aikeista. + +Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän +koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa +häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista +tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi +niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän +unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki +päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista +pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen +katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...? +Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä +tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän +tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta +toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se +toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja +loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki +Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän +eli, kun taas tuo toinen oli kuollut. + +Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan +kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven +edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, +kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. +Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. +Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet. + +-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen +kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi +olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja +kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä +saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! +Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista +on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, +oikein hyvin! + +Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli +Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi +Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän +rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun +ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt +Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan +aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen +läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, +muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo +Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat +Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. +Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon +miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin +vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti +hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili +hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin +eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki +kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: +hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja +hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti: + +-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä. + +Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus +kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa +ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, +että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei +Christophella ollut sydäntä. + +Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan +tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut +itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut +olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt +noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän +näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: +"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi +rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei +häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut +pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen +rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut +paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, +olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi +kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa +sirpalettakaan haaksirikosta... + +Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan +ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä +loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi +Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa +ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin +itse kuolema. + +Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin +uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, +hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. +Christophe kohotti vihastuen päätänsä: + +-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla! + +Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän +sammalsi: + +-- Christophe... + +Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet +siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi: + +-- No niin, mitä sinä tahdot? + +Rosa vastasi nöyrästi: + +-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle... + +Christophe näki jotain Rosan kädessä. + +-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin +Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se +olisi sinulle ehkä mieleen... + +Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli +katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin +ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, +joka hänelle sitä ojensi: + +-- Oh, Resi!... äännähti hän. + +Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi +ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen +kättään: + +-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän. + +Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; +hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen +tahtovan sanoa: + +"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta... +anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule +rakastamaan!..." + +Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe +suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe +kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli +katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle +kärsimystä. + +Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin. + +Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä: + +-- Anteeksi!... + +Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe +nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan +kyyneleittensä kirpeän maun. + +-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa. + +Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua. + +He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei +toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja +on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja +tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii. + + + + +Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän +ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa +tyhjänä. + +Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen +kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki +Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki +sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet. + +Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket +päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin +hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan +maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin +talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä +lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan +laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja +virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli +hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin +raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän +Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana +he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin +lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, +-- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei +mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita +mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen +kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä +kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui +auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään +häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. +Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, +leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen +juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran +väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan +vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun +tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja +alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi: + +-- Onko täällä hyvä olla? + +-- On, täällä on hauskaa... + +-- Et tahdo takaisin kaupunkiin? + +-- En. + +Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet +lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen +kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän +oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin +heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita +äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa +hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut +olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen +tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. +Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa +hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut +häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana +katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän +kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin +sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille +saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_ +ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. +Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä +hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän +omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä +ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli +hänen kanssansa. + +Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä +täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi +siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan +palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia +sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen +saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, +välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin +vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla. + +"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään +muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, +oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna +sinun kadota..." + +Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: +karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe +tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, +ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, +kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut +ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen +kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina +hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne +äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri +sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja +kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta +ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja +sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien +uneliaan virran vietäviksi. + +Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, +sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa +Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka +vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat +hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas +ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi +pettää itseään: + +-- Oi Sabina!... huokasi hän. + +Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen +eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska +heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. +Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. +Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti +hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, +tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta +huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; +hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli +elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian +rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia +itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu +kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa +valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, +sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki +kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien +heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin. + +Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa +perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan +varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. +Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä +varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, +mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen +tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, +ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle, +sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää +niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen. + + + + + + +III. + +AADA. + + + + +Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat +hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. +Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: +tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; +keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit +syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain +myrkkyliljain punaiset liekit. + +Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain +iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti +häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt +hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana +hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, +kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, +vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi +sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti +pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. +Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän +purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava +nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka +kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat +täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja +nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä +kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko +hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. +Christophe huusi hänelle: + +-- Hyvää ruokahalua! + +Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin: + +-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas. +Minä en pääse... + +Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös. + +-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä... + +-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä... + +-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään +paluutietä. + +Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi: + +-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan +huomenna. Hyvästi! + +Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön +alapuolella. + +Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra +häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, +osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni: + +-- Tahdotteko tekin? + +Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa +siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. +Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla. + +Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö: + +-- No nyt!... + +Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin +harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe: + +-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään +muutti tyttö mieltään: + +-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle? + +Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti +niillä liiviröijynsä pullistuvan poven: + +-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä +se. + +Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka +Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua +tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa +koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun +sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa. + +-- Minnekä te menette? kysyi Christophe. + +-- En tiedä. + +-- Oletteko te täällä yksin? + +-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän +yhtäkkiä kaikin voimin. + +Ei kuulunut vastausta. + +Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne +vaan, suoraan eteenpäin. + +-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö. + +-- En tiedä minäkään. + +-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä. + +Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä. + +-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe. + +-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki +Christophe paidan. + +-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö. + +-- Ihankohan? + +Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi +häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe +ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä +aavistanut. Hän odotti. + +-- Hohoi! huudettiin metsästä. + +-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; +se ei ole paha. + +Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole +annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan +kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa. + +Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa +maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi +sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe +katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä +tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä +syvemmälle metsään. + +-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen +kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle. + +Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; +ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä +odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. +Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten +meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset +väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla +häntä etsimättä, huusivat he: + +-- Hyvästi sitten! + +Ja he lähtivät laulaen pois. + +Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli +tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he +jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo +tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; +eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, +eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen. + +-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he +jättävät minut tänne! + +Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte. + +-- Enkä tahtonut. + +-- Tehän menitte heitä pakoon. + +-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua +etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt... + +Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt... +jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi. + +-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään +suurin askelin pitkin tietä. + +Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta +nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, +joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan +uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja +sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika +saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. +Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, +voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä +vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen +ja nauraen kuin hullu. + +He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe +oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt +pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa +arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä +muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin +katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen +huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi +samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi +oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin +pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet +nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä +Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, +ja palata sitten kaupunkiin laivalla. + +Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei +unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat +jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille +Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät +olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he +tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa +eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä +heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan +teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, +eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_ +Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, +eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, +otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, +ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä +vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine +hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan +heidän ateriaansa. + +Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja +kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, +jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä +toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän +juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän +alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, +kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. +Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja +rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, +sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien +olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, +että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja +kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja +luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän +ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen +sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän +enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja +odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi +taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; +hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, +hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli +tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä +sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin +tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat +toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman +maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten +retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja +katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; +tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa +mietteissään he hautoivat kaipuitaan. + +Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille +kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, +ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset +pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta, +vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa +lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä +kuvastimen edessä. + +Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin +puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen +alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys +ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten +latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen +sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän +heliotroopin tuoksun. + +Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, +jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, +sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, +etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin. + +Muut olivat lähteneet. Huudettiin: + +-- Aada!... + +He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan +toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan +sanovan: + +-- He lähtivät jo edeltä. + +Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; +ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen. + +Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, +heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta +lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa +kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin +askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei +elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät +kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän +jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he +oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, +alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun +rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat +siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. +Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana +laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli +koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet +kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, +jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa +kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni +raskaasti. He nauroivat ja sanoivat: + +-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat +laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta +sanottiin heille: + +-- Viimeinen laiva lähti jo. + +Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa +käsivartta: + +-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän. + +Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, +usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan +etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo. + +He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. +Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo +sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe +käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. +Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen +fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja +murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi +sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. +Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä +raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. +Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja +syleilivät toisiaan vaieten. + + + + +Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut... + +Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan. +Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, +joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa +ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten +maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä... + +On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa +raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat +syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat +vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin +luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia +paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja +naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä +unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi +pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä, +lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan +luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja +uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, +höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni +kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään +yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin +leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He +pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus +katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle... + +Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?... + +Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy +hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat +häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa +kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee +muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät... + +"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne +olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan +kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..." + +He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen +kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, +kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja +hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen +heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia... + + + + +Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen +valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello +seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. +Christophe supatti: + +-- Kuulitko? + +Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti +syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen +olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa +taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, +tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen... + +Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti +hän hämmästyneenä ylös: + +-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti +hän. Kello on jo kahdeksan. + +Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja +suutaan. + +-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän. + +Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi +Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen. + +Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän +kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi +levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat +pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti +voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. +Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän +oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, +jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai +avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot +ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän +hymyili: + +-- Ah, hyvä on elää!... + +Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka +eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, +he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen +vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. -- +Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he +tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, +hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle +ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada +suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän +ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta +pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka +hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, +jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä +rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, +että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että +hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä +yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että +hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään +uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää +koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän +rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa +on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut... + +Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja +eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi +Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen +tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat +luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin +heräävä lapsi: + +-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen +voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi: + +-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan. + +Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia +ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta +nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa +ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, +kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, +poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja +pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli +valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista +ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui +horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä. + +Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti +aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän +kysyi Christophelta, mitä kello oli. + +-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan: + +-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän? + +Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös. + +Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe: + +-- Taas kello!... Aina se... aika menee... + +Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada +kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli +nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin +hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi +sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita: + +-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; +Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli +kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt +keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. +Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin... +niin ja noin...; ja siinä se. + +Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan +närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja +sanoi Christophelle: + +-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!... + +He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta +vadista. + +Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, +komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä +ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan +henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen +ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, +tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen +lukkoon. + +Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt +jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen +hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä +ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä +ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, +menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko +säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada +istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, +kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee +koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia +vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin +auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset +herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen +tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti +puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli +nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, +mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin +myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään. + +-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa. + +-- Mitenkä niin?... + +-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan. + +Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen +myöhästynyt. + +-- Mitä sinä nyt sanot hänelle? + +-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan! + +Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi. + +-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet. + +Aada närkästyi. + +-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi +hänelle sanoa, että... + +Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti: + +-- Ja miksi et? + +Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli +hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä +holhoojakseen. + +-- Eikö minulla siihen ole oikeutta? + +-- Ei suinkaan. + +-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut? + +-- Ei ole tapahtunut mitään. + +Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen +leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa +vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta +jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti +nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä +muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään +kummastelevankaan. + + + + +Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja +kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä +juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, +mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina +vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta +syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin +tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen +seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta +Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan +kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin +tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt +tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan +ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena. + +Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin +Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle +kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli +kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten +arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet +näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli +vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei +ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; +Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä +paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena +noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan +heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, +heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus +hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin +Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta +Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, +häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka +kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo +kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin +häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä +ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan +noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta +joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän +silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun +päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo +kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä +Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: +he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi! + +Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, +mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi +Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada +oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen +Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: +Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä +saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista +naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, +jotka etsivät siitä järkeä. + +Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; +Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. +Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, +vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi +kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli +Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa +paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. +Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä +olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän +osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, -- +ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan +ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä +rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine +avuineen ja vikoineen. + +Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän +välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, +nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin +olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka +hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, +aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että +huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein +kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi +ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö +sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, +jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka +Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä +ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja +voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo +oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan +terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. +Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, +hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan +kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi +kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka +paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten +lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen +jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. +Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, +mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, +ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: +silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, +auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten +enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli +niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin +yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea +uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, +joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, +hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä +kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo +tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman +järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän +runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt +ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, +joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_ + +Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, +remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen +pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään +tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen +leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella +likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, +ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja +kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta +sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, +uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua +jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa +ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen +suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka +tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, +elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, +ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan +kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja +sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. +Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki +tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki +mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin +anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä +tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin +ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei +kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada +valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. +Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut +mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin +aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään. + +Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään +toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka +se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti +aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se +oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei +siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe +oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka +Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä +kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien +tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta +ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään +oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet +koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, +minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. +Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin +olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä +kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus +sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi +satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. +Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; +jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli +hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja +kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He +itkivät yhdessä rakkaudesta. + +Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien +määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, +jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet +ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, +sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin +he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien +ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, +silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, +hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, +kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä +hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät +aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa... +Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään +auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, +mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on +huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on +auringon aamuinen ateria. + + + + +Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan +lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli. + +Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko +kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, +hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut +hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten +uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää +karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen +huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit +onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, +sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa +moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi +hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä +perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla +vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät +Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit +tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. +Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat +Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he +kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli +enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten +joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä +toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut +mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä +ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli +loukkautunut yleisön julkeista loruista. + +Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. +Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. +Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia +suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, -- +varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia +ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin +uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan +avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä +avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen +kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen +olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova +onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, +joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat +siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi +huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat +heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He +olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä +varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä +kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on +ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet +selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa +tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin +turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. +He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan +muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut +päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle +teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin +ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa +joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä +halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä +hänellä oli sydämellään. + +Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö +tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei +siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen +mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran +häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia +toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä +hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen +epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli +tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin +olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, +ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; +ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään +lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun +Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa +eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin +keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä +ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli +puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema +vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe +kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se +oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen +vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi +Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin +Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä +saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei +luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti +nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta +elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, +ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko +sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa +ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. +Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle +anteeksi, ei ollut antava milloinkaan. + +Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri +selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä +ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe +olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati +Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi +oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä +syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja +Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi. + +Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei +hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi +joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat +tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään. + +-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?... + +Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän +ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän +sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli +niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei, +hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei +hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes +onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti -- +(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo +ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan +kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, +jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, +rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä +ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut +kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista +esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan +näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon +sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja +teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin +kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman +ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja +tekevät sydämet suuremmiksi. + +Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä +oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua. + +Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin +periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut +koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli +saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti +alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän +puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan +toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi +itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, +joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa +vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä +sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston +asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten +käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat +eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin +ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei +muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka +eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä +puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön +kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden +kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa +jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa +anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, +joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. +Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa +ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava +henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin +masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; +ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä +ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle +ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita +ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, +mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. +Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka +sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin +onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa +ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin +arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi +niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut +niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; +ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. +Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen +levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se +oli sukuisin. + +Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana +voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken +ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe +alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti +Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan +siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava +myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian +rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä +kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä +lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä. + +Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti +olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen +kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa. + +Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä +tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, +ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki +Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa +oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin +omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista +skandaali. + +Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän +huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, +ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että +jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; +että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut +Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän +_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_; +ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista! + +Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan +ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän +antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. -- +Hän kohteli Christophea loukkaavasti. + +Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet +huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi +häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia +otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta +huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei +Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä +he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina. + +Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää +jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt +sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta +erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen +persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus +voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa +ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön +sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä +siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta +kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla +ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan +joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse +mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se +synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen +asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä +peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä +muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden +surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, +ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä +on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, +joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu +iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva +äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, +metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki +viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen +pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä +olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, +jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko +moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: +kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään +paheen inhimillisemmältä kuin hyveen. + +Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä +loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin +ihmiset, joista hän puhui. + +Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän +heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän +epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän +käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet +kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla +tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, +pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä +viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten +alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, +hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden +parhain mehu. + + + + +Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on +poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on +poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa +vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa +(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. +Sielun suurin surma on ajan kulutus. + +Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen +uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen +kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa +olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi +antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. +Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla +naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, +jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, -- +mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, +etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa +alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat +yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät +samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; +ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he +sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat +he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset +vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset +suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä +elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka +ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja +ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan +halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. -- +Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi. + +Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä +luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut +voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada +tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle +mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä +vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen +Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut +tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos +naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa +tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle +sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan +valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi +häneltä leikillään: + +-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan +tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan: + +-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen +musiikkimies aina. + +-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä. + +Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä +ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa +paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen +Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti +musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, +nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta +oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa +naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, +niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli +helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta +Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt +vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei +ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, +viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada +oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada +ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi +petollisesti: + +-- Rakastatko sinä minua? + +-- Rakastan. + +-- Kuinka paljon sinä rakastat minua? + +-- Niin paljon kuin voin. + +-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni? + +-- Kaikkea, mitä tahdot. + +-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn? + +-- Sepä merkillinen tapa rakastaa. + +-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen? + +-- Se ei ole koskaan tarpeen. + +-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin? + +-- Sinä olisit väärässä. + +-- Ehkäpä... Tekisitkö sen? + +Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois. + +-- Tekisitkö sen vai et? + +-- En, rakas ystävä. + +Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä. + +-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on. + +-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti. + +Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka +muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa +kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta +hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista +tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen +vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei +tahtonut päästää häntä niskaansa. + +Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta: + +Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että +minä rakastan sinua? + +-- Sen tähden, että minä rakastan sinua. + +-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi +sinua? + +-- Niin. + +-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä? + +-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä +viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan. + +-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut? + +-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä. + +-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut? + +-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt +olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää +rakastaisin. + +-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen +saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua +täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa, +aina... + +-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla. + +-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta. + +-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole +se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua +rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten. + +-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin +minua. + +-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse +itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä +olet. + +-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan. + +-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua +inhoittaa. + +-- Minussakinko? + +-- Varsinkin sinussa. + +Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa: + +-- Minä en tarvitse tuomareita. + +-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi +Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä. + +Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja +salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe +luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana: + +-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet? + +Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti: + +-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja +sanoi: + +-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta? + +-- Minä halveksin sitä. + +-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin. +Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan. + +Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki +Christophen aseettomaksi. + +-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis +olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen +sinulle. + +-- Älä kiusaa minua aina. + +-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä +en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...? + +-- No niin, miksi sitä nyt ajatella? + +-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle +vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen? + +-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki. + +-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin. + +-- Rakastaen samalla toista? + +-- Niin. Sellaistakin tapahtuu. + +-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille. + +-- Miksi ei? + +-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua +rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa. + +-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et +minua rakasta. + +-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi. + +-- Miksikä?... + +-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit +toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen. + +-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun +kanssasi kaiken ikäni. + +-- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot. +Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi. + +-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan? + +-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta. + +-- No niin, uhraa sinä itsesi. + +Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada +itsekin nauroi. + +-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe. + +-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua +paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, +Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, +koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit. + +He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet +erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan. + +Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, +niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka +Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin +tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin +Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin +vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan +Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti +huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan +kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa +vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle +vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, +tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä +Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, +jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin +ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan +nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, +miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on +matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, +jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa +ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, +jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. +Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe +katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; +hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, +ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen +hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, +unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan +erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin +surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, +se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole +ollut totta. + +Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle: + +-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä +katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa? + +Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah +niin... -- Christophe huokaisi. + +Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe +ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän +mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli +eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua. + +-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi +jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta. + +Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat +kyynelten kostuttamat. + +-- En tiedä, vastasi Christophe. + +-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa. + +-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti. + +Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki +väsyneen eleen. + +-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain! + +Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta. + +-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta! + +-- Minähän lasken vain leikkiä. + +-- Keksi puhtaampia aiheita! + +-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä. + +-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä. +Minä tukin nenäni, ja menen pois. + +Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin +askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa. + +Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti +laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen +tunnolleen vastenmielisiä. + +Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista +leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti +hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan +tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata +Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät +olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia... + +Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, +unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän +tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen +varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. +Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala +olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin +rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!... + + + + +Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen +äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt +etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto. + +Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen +nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. +Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut +olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen +kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt +hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa. + +Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät +kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei +ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä +asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut +hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä +syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin +silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan +muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin +rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe +kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä +Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas +ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja +ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat +kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina +aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli +päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä +tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja +oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei +uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän +ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut +pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin +tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä +sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota +ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin +eräissä konserteissaan. + +Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja +etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen +itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest +ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: +kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä +ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli +hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka +oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa +kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä +muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina +sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista +kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja +kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä +laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua +tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista +veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, +kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi +taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, +mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku +kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; +mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja +Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi +hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle +sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka +hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, +jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia +tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo +pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei +ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että +hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin +hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi +käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi +Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen +hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti +nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla +kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, +-- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti +tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin +kyniä itseään, samoin kuin Christophekin. + +Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä +kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä. + + + + +Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa +nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli +saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli +täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana +ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, +kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla +saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi +liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. +Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä +vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: +he itkivät kaikki kolme sylitysten. + +Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja +sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin +vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan +vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, +lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa. + +Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: +aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan +uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät +ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. +Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen +paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, +Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. +He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa +kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin +puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei +tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. +Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, +-- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt +lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten +vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin +ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo +amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen +sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät +ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä +uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet +rahaa, kun toivat sitä kotiin. + +Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa +takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä +oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä +soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa +kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät +Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä +harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan +enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina +osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä +hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, +että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän +itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän +ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti +häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe +oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...; +mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui +kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli +Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, +pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön. + +Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että +hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista +hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille +Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa +leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin +hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä +Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian +onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen. + +Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa +jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata +sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja +hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen +kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa +vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. +Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo +kaikki, ei ollut tietävinään mitään. + +Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään +iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa +kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne +kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, +Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät +kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest +tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen. + +Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan +hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli +tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että +hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin +käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen +velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen +käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan +naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa +niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään. + +Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, +odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon +päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. +Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. +Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa +Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen +puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä +katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: +häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä +ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi +hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut +mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja +heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, +hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen +kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään +ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi +hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt +kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. +He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe +oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan +veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan. + +Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, +jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen +kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän +antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta +koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, +ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan +kadottaisi. + +Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin +älyä ja kauneutta. + +Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta +hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä +mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe +moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille +Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä +kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; +mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että +Ernest tulisi heidän mukaansa. + +Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. +Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli +sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä +Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan +hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, +joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana. + +-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä. + +-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen. + +-- Milloinka te olette tutustuneet?' + +-- Kauan sitten! + +-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle +sanonut? + +-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada +kohauttaen olkapäitään. + +Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. +Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. +Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle +vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään +valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut +mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, +enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet +toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest +ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko +kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. +Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea +kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti. + +Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. +Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei +uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita +syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä +huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest +antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja +Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa +melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut +antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän +tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän +piti tarkan vaarin itsestään. + +He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; +Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen +päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa +kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin +heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti +menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli +Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. +Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi +heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa. + +-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin +jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat. + + + + +Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten +mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut +arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa +tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin +sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei +ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä +toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän +seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä +riitaa. + +Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; +hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi +kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle +tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä +riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä +tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan +kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan +naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon +kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; +ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin +hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe +kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, +miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti +unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja +taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; -- +mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän +tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe +kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, +ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän +syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän +ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse +liian tyly. + +Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: +Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei +tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi +sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan +puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. +Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha +ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan +käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, +keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut +elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko +kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, +ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi +niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, +väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle +anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut +sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja +heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne +muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, +ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti +Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada +jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä, +hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea +jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja +etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan +ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään +metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle +noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista +oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi +hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei +hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen +voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen +tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja +makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle +ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi +kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa +hänestä varmempi kuin koskaan ennen. + +Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe +lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi +suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli +samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän +oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. +He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että +koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä +ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha +seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli +oikeassa; ja siihen hän lisäsi: + +"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän +ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, +liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire +kuin Christophella. + +-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja +tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen. + +Christophelle tuli jokin epäilys: + +-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu +vetoon. + +Hän hiljensi askeleitaan. + +-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he +juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä. + +Myrrha purskahti nauruun: + +-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä! + +Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan +Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja +katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän +oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: +kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; +tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei +tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu +miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille +syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, +hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen +nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut +moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa +muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli +hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan +läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä +vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, +tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada +oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen +suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha +koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot +oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli +haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut +sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa +toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan +yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! +Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta... +Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita +verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta +Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän +varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan +päästyään perille: + +-- Me jouduttiin ensimmäisinä. + +Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen. + +Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne +keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja +vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä +punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä +Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei +linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli +liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan +värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti +kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen +reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea. + +Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella. + +-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No, +mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa... + +Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli +rakoillut kuivuudesta. + +-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään. + +Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi +ylös ja katsoi häneen. + +-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti. + +-- Mitä sinä sanoit? + +-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, +juoksuttaa minua niin kiireesti. + +-- Se on totta. + +He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili +jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän +keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana: + +-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan. + +-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti. + +-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei +pysynyt enää paikallaan: + +-- Ehkäpä he ovat eksyneet. + +-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet. + +Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän. + +-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo +ennenkuin me tulimme? + +Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi +keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe +pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, +ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää +kylmän salailunsa. + +-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole +sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme +täällä. + +Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. +Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. +Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin +Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. +Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin +metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni +naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt +ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella +tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää. + +-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, +luuletko, etteivät he osaisi tänne? + +Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; +tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni +lähemmäksi häntä: + +Myrrha! sanoi hän. + +-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan. + +Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin. + +-- Myrrha! toisti Christophe. + +-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen +häneen hymyillen. Mikä sinulla on? + +Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha +ilveilevän näköiseksi. + +-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä +tästä ajattelet... + +Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä. + +Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota +hän korjaili: + +-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja +odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan. + +-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...? + +Myrrha hymyili: + +-- Hm, mitäs muuta! + +Christophe ponnahti loukkautuneena ylös: + +-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei! + +Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta. + +-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni! + +Christophe ravisti häntä rajusti: + +-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi +totta! Sinä pidät Ernestistä... + +Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. +Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi +hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä +lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti +Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi: + +-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu? + +Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi. + +Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. +Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; +hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli +pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja +häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein +ennen lapsena. + +Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin +helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden +tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, +hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. +Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin +rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä +halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta +väännyksissä: + +-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä +pahaa sinä teet... + +Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois +kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista +julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, +johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti +inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja +sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: +kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi +hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä +sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa +hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja +pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän +rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin +se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli +parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä +viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho +tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan. + +Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä +teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän +ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä +saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan +kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. +Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, +jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos +johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja +turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen +äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se +johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää +häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen +uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan +alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea +oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: +mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata +kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla, +jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat +onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta +paikkaa!... + +Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi +hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, +jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen +edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut +enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois +elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa. + + + + +Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut +vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin +entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei +ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä +kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse +kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne +haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä +nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon +ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin +joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme +taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään +menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään +eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua +ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin +sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää +rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se +oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli +jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon +kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi +hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: +halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. +-- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää +masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. +Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä +yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa +itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt +enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, +valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti +itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja +hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa +oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä +mahdottomammaksi. + +Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, -- +esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden +perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää +tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut +Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen +seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, +kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo +halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui +alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe +tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. +Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja +kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä +ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden +itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea +kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan +ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi +heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi +eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi +hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja +suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He +olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat +tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti +toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, -- +ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät. + +Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri +onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen +suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan +täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja +hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi +Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään. + +Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä +oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin, +joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin +vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin +Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut +henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman +laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin +ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän +lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä +touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan +sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota +tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin +sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa +hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt +mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän +suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset +eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien +erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta +Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu: + +_"Femina mors animae."_ + +Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa +pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; +hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: +moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, +se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, +sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan +halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. +Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien +olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä +arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat +aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi +yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi +seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli +hädissään: + +-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa +tekemistä? + +Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei +ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, +kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän +vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa +peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen +hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin +masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä +pahemmin alas. + +Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut +mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan +apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: +ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä +antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, +voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään +sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka +on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka +rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien +intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat +hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja +kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen +jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin +planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä +keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni +varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa +ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon +monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea +usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna +luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat +monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain +toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle +hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle +tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, +josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. +Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan +seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka +katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. +Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa +heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä +kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, +haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, +mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan +valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan -- +hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. +Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi +Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan. + +Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, +ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei +jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki +työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa +kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä +oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään +vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset +eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. +Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen +voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian +nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei +ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään +tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka +liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä +mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta +kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa +elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa +perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi +itseltään alinomaa: + +-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina +näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään? + +Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen +paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan. + + + + +Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen. + +Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili. + +Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin +porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun +askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan +käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, +ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. +Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi +katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, +jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi +ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe +lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi +innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen +pitkään, sitten sanoi hän: + +-- Hyvää iltaa, Melchior. + +Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun: + +-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo +muisti. + +Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, +kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. +Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön +selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, +vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, +Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä +jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa +kysyi Christophe häneltä: + +-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, +tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni? + +Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli +häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti: + +-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen. + +Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, +Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun +kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain +lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet +heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi +tyrmistyneenä takaisin. + +Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien, +tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, +jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti +Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, +ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki +pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli +tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt +ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt +hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, +kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka +hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti, +vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli +tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli +tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä +pesänselvitys! + +Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, +(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan +lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille +pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut +ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen +sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois. + +Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat +kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö +hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen +sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät +toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried: + +-- Mennään tuonne, vai mitä? + +Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja +Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt +hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen +Melchiorin kummun eteen ja sanoi: + +-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi +tuskia. + +Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen +sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa +ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään +ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta. + +Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat +muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille +päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, +alkoi Christophe itkeä: + +-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti! + +Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, +sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen +tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, +keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan. + +-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja +vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes +samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en +mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!... + +He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried +sanoi lempeästi: + +-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä +tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata +tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei +riipu meistä itsestämme. + +Christophe hoki yhä epätoivoissaan: + +-- Väärän valan tekijä olen! + +-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.) + +-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan. +Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu. + +-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää +minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni? + +-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried. + +-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua? + +-- Valvo ja rukoile. + +-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili: + +-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile. + +-- Rukoile, mitä? + +Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja +jäisen-hohtavana: + +-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee +vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä +päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat +pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita +elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. +Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä +kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin +kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki +nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä +kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä +olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole +onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että +et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan +siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_. + +-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi. + +Gottfried nauroi suopeasti: + +-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä +tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä... +Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä +kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut +eivät sitä tee. + +-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa +vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen +tekee!... + +Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti: + +-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita, +ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan... + +He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi. +Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi +katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi +itsekseen enon sanoja: + +-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin). + +Ja hän hymyili ajatellessaan: + +-- Niin... Toden totta... Se riittää. + +Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa +alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi +kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa +punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. +Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä +ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa +näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen +kuin sekin. Hän ajatteli: + +-- Minä herään niinkuin sekin. + +Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä +seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon. +Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä. +Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi... + +-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!... +Minä tiedän kyllä, minne minä menen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe III, by Romain Rolland + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58788 *** diff --git a/58788-8.txt b/58788-8.txt deleted file mode 100644 index 9b406eb..0000000 --- a/58788-8.txt +++ /dev/null @@ -1,6857 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Jean Christophe III, by Romain Rolland - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and -most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms -of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll -have to check the laws of the country where you are located before using -this ebook. - - - -Title: Jean Christophe III - Nuorukainen - -Author: Romain Rolland - -Release Date: January 29, 2019 [EBook #58788] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE III *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - - - -JEAN-CHRISTOPHE III - -Nuorukainen - - -Kirj. - -ROMAIN ROLLAND - - - - - -Porvoossa, -Werner Söderström Osakeyhtiö, -1918. - - - - -SISÄLLYS: - -Eulerien talossa. -Sabina. -Aada. - - - - - - -I. - -EULERIEN TALOSSA. - - - - -Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli -kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli -vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran -uuvuttava kohina. - -Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän -näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen. -Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan, -niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi -sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän -kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa, -olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat -henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä -näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän -tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän -suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta. -Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi -voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut -iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan -olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi -samalla elää kuitenkin. - -Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia -ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa -Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria -kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa, -sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt -kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi -siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja -eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat -saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi -ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua. - -He löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa -kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli -oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä -ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä -tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää -synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha -oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin -ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi -itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti -henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita -hän oli rakastanut. - -He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan -viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden -ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat -tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät -sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle -heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka -ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa -ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita, -peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta -aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun -hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa -huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa. -Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai -ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen -korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan, -joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli -kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia -ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia -ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni, -menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt -tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa -hänelle, että oli taas aika lähteä. - -Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin. -Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään -kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas, -hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien -onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin; -hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä: -vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli -ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut -siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli -ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois -hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin, -lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen. - -Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, -- -tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin -saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli -nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä -kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen -elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan. -Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei -muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä -suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku, -jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä -koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän -itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava -kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli -tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään -todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä -sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei -ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän -ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen -hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun -monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden -puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa -hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista -katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina -monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen -kun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun -hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin -näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa -toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä. -Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee -uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon -isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää -tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen -tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa: -hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, -- -ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui -sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen -sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt -oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään -tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja -pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin -Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä -tullut pitkään aikaan ajatelleeksi. - -Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen -äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä -permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen -helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin -ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa -tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille -poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon -esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen: - --- Tässä minä, järjestelin... - -Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin -keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli. -Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen -äitinsä apaattisesta tilasta: - --- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua, -täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa -itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt. - --- Niin, vastasi äiti lauhkeasti. - -Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon. -Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään -ottamansa esineet. - --- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä! - -Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli -hellästi molemmin käsin hänen otsaansa. - --- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan -sinua? Oletko sinä sairas? - -Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska. -Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen, -että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa. - --- Äiti! sanoi hän rauhattomana. - -Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan. - --- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku -poikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?' - -Sääli raastoi Christophen sydäntä: - --- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen -ajatus? - --- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki... - -Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein -tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan. - --- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä -joutuisin, jos sinäkin lähtisit? - --- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä -lupaan sen sinulle. - -Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan -hänen silmänsä. - --- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit? - --- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa -rauhoittuakseen ja koetti hymyillä. - --- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä... -Kas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen -typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää -tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon -muun kanssa... - -Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen. - --- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää... - -Louisa tyyntyi vähitellen. - --- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se -on? - -Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä -oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen -pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan. - --- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä -huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä... - -Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut -näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki -koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea. - -Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt -esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta -Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi -hänen ottaa. - - - - -Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin -seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan -tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän -ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet -avuttomana siihen tilaan. - -Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen, -avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla -himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku -tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken -tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet. -He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen -toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku -onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat -taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä -syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti -hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi -rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen. -Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään -syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian -älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut -yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle -jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti -haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa -jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli -sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa. -Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui. -Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja -äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka -nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla -kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi -ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla -Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt -Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä -tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi; -ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen -tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin -silmin: - --- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä -hetki näin. - -He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä -nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut -hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä -tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä. - -Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista -kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään. -Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti -kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat -huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti -hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään -aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan -ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen -kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän -kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli -musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit -vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa -ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli -ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen -mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen -ropiseva sade. - -Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä -vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. -Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin -on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin -rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei -kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa, -koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen. - - - - -Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa -uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille -rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan. -Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; -sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin -entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä -vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein -vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään: -ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko -turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja -auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan -joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus -voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä -Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen -surulla. - -Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli -tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon, -ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä; -hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti -touhuavan näköisenä omille asioilleen. - -Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti -suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa -käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään -yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan -huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin -synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet -vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut -läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän -huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja -Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin -arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa -ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään. -Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään -rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat -hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen -ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa -oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään -Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko -pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä -olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa -yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä -suostumaan kutsuun. - -He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen -kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen -tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia -kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat -heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko -tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille -lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin -päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto -odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut. -Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin -tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin -ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui -sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin -asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin -oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin -seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän -tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat -Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan -neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle -musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, -Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui -sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli -tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel -murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä -väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten -puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia -erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa -vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja -luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen -halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi -ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään -saakka. - -Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan -yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan -ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea -ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan -ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja -ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät -yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja -etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He -lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole -minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos -ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä -elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen -aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan -suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan. - -Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki -oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi, -mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten -loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä -uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun -hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää -ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti -hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri -onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden -kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä, -mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän -häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä. - -Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa -kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta -kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä -ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita. - - - - -Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat -levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet -hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta, -huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi -siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän -seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin -hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; -mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin -sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä, -ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee -paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi -älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu -suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia -vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän -puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen -moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa -vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä -ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle -pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään -yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka -on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet -viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen -luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin -tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, -joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan. - -Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin -viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen, -ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika -hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä -varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit, -joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin -luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen -ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin -mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen -luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa -ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän -oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein -trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen -hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin -tarkoin heitä. - -Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän -oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt -puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti -liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima -jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on -hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua. -Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa -vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin -kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun -puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi -miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa -tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei -lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, -miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa -tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi -niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta -tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä -se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se -tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän -siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti -vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä -voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla -vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa -ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja -näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt -yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat, -tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä -suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään -panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon -yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen -ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä, -ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten -kolinaa, täristystä, iänikuista touhua. - -Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua -tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla -rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta -vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä, -tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit, -siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä, -varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että -hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan -liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa -jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän -muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa, --- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin, -kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona -ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut -siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen -väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun -hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, -niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina -kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai -äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei -siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän -esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä, -sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein -kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet, -mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous: -vaikenemisen hyve. - - - - -Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat -lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. -Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli -opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin -nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden -ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät -hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa. -Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä -ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska -hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan -miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota -mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe -sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä, -että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja -elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin -ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun -hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään -rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden -tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä -kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin -tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen -tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset -tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä -oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä -seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä -moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita -oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella -piilottivat itseensä. - -Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, -joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin -salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä -rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut -paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia -ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän -nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta -kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi -vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain -rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin: - --- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi... - -Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin -minkä hän itse oli sanonut. - -Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen -paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä -mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta -ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin -pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi -sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut -aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä -nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän -ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden -tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu -uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa -joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut -hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja -kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat -he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu -itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja -vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai -rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_. - -Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli -ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli -kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja -perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään -tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat -alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta -hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan -hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia -määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle -puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan -alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa -musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari -kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko -puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan -kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut -musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken -kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja -kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset -hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli -yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta -ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien -kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle -silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen -ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. -Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, -vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat -hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä -jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä -halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, -jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä -modernista musiikista. - -Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana -taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä -hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli -kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä -ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan -kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen -aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, -jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa -kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi -kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän -oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti -vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, -ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat -päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä -tai ilvehtijöitä. - -Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin -katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin -hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat -puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin -hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän -sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, -johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan -poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi -luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa -pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen -voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää -varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus -noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät -toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen -pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin -tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja -myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa -muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä. - -Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo -nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja -velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän -teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä -niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä -itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana -määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi -kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi -voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan -taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin -monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja -yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä -tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla -hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja -kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, -pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. -Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö -muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka -kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, -jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava. -Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia -sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, -niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti -niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, -jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän -hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu -silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, -mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt -tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt -kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; -ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen -kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi -Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein -vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. -Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, -- -se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa -ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla -talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut -siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa -jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja -kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi -lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet -raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien -valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen -vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. -Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei -pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi -pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, -jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, -kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat! - - - - -Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli -keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan -ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja -selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla -Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut -loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut -sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen -kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen -puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle -alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan. - -Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä -tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä -ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei -ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen -vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä -ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti -hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään -kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän -oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin -taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, -mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että -Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä -pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän -liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, -hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan -niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. -He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. -Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko -ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta? - -Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä -- -kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen -elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa -niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin -epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista -kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä -ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi -tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, -onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin -uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja -sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt -Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista -paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä -rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän -ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, -hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen -koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen -omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin -kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin -tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä -mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään -pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, -mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia -kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle -ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin -kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti -muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. -Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän -mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä -Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän -enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi -niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, -jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat -hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, -vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt -häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen -sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä -ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin -monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan -ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, -joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin -aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän -kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko -hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä -älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä -sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt -ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai -ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin. - -Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. -Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi -halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen -onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa -vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät -häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, -ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet -asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset -jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla -kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he -olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat -olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään -pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä -tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta. - -Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; -mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt -vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen -puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen -ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti -alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön -ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten -olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi -leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, -joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan -rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen -lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että -Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä -ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla -maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa -hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, -että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta -ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut -olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; -mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma -yhdenvertainen. - -Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. -Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, -että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe -ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, -mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska -talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia -tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että -mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard -oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään -itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi -kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa. - -Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan -pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku -seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, -joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän -tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard -loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen -tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui. - --- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten? - --- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies! - -Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen -itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli -puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat: - --- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta. - --- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe. - -Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että -asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin -luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla -kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, -kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty -kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui -heidän vieressään suljetun portin takana. - -Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, -kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on -ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella -oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin -surua. Hän kysyi huokaisten: - --- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä? - --- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä -ole surullista ja rumaa? - --- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta. - --- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän. - --- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon. - --- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja -paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä -maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa? - -Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä -tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa -itselleen, että se oli viisautta. - --- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän -hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti. - --- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että -sitten seuraa koko iäisyys. - --- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä? - --- Tietysti. - -Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että -Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka -innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut -Leonhardia Jumalan luokse. - -Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, -että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne -kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet -kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, -evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän -tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin -kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja -ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon -hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. -Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi -kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan -järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain -teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että -ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt -rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa -saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla -kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta -ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen -älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin -esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden -sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän -yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että -tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, -sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, -että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä -takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti -olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he -pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia. - -Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut -auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka -häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn -uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi -uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta -kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon -haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen -aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta -Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää -keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä -kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut -pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä -näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman -sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa. - -Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa -sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei -siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin, -kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, -joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella -itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli -varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan... - -Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: -mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen -sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä -äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä -maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän -nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä -yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, -kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa -kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella -rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki -hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. -Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. -Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: -rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma -ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää -kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää -maailman asioita Jumalan tykönä. - -Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä -kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. -Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia -samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui -eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä -epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui -eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta -kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä -ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten -olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta -rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen -näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin -häpäistävän!... - -Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, -nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla -kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui -kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata -mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin... - -Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: -"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma -uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. -Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus -ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi... - -Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; -tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät -kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin -ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta -vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; -viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. -Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin -juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, -ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, -kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren -rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten -ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, -talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun -maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon -soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa... - -Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, -heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei -tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja -hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut... - -Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen -valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen -tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. -Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki -luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää. - -Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli -tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta... - -Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin -heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut -pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen -jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti -nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard -tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin -hämmentynein silmin. - --- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard. - --- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan. - --- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard -peloissaan ja kauhistuen. - -Christophe masensi mielensä. - --- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä -äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo! - -Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton. - --- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen -kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää -usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?... - -Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin -kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina -voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja -talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen, -joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut. -Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin. -Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja -hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa, -nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä -pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen -tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä -jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla. -Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä -käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana... - -Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli -siitä alkaen hävitetty. - - - - -Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti -Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö -ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana -kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän -oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos -nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän -ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole -oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin -tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita -lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen -lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei -Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän -luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus -Rosaan katsahtanut. - -Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka -tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin -kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei -ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei -hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, -sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä -taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, -niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää -tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen -enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat -löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla -anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: -he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin -taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, -joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja -ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta -ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet -uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon -nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, -ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen -itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa -tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli -hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei -laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, -ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. -Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän -sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan -pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, -- -hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä -osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli -kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät -toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä -ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden -rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään -oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa -tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa -hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat -äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, -jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, -sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko -perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni -johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen -kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt -hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan. - -Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. -Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma -paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin -kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä -pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä -eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien -tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut -nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän -taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi -muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei -huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin -hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät -viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. -Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, -ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. -Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle -kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä -tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; -ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli -ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella -Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen -hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka -asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta -Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa -piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, -ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli -odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. -Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi -onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti -ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, -ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana -kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet -omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat -yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: -talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon. - -Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman -tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut -selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän -koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen; -mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän -huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei -onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton -aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan -nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita -edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman -esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen, -kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän -huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa. -Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut -joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti -kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, -huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut -takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut -kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi -nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä -epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti -täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt -salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä -teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että -hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan -onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä -voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat -ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi -ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli -vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana; -kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti -niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli -lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä -koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti -hän yhä. - -Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut -senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei -hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen -eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli -kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: -hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen -mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän -olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, -että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän -kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja -onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä -siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin -hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: -eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä -huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut -minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut -hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: -ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe -nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että -hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan -tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää -tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse -oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. -Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut -enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista. - -Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli -valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko -talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli -alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, -vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan -kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin -nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen -pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, -jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata -hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen -juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, -heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen -ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea -vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. -Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; -mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi -hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta -portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, -kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän -tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, -että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla -ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa -ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen -ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni -vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä -välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat -häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; -ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa -vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan -ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa... -Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan -jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä. - -Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle -ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää -kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan -ystävällisemmin kuin tavallisesti... - -Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan -mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle. - - - - -Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. -Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla -oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa -jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen -itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa -ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään -hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita -tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti -hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin -ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, -katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että -Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; -ja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain -erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka -kaikki tiesivät. - -Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan -salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin -ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen -uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; -hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi -uskaltanut sitä kysyä. - -Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen -solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden -kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen -olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun -miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat -nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille: - --- Heistä tulee kaunis pari. - -Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; -ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin -hän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin -kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. -Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan -mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein -hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei -Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön -iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta -hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi -vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel -vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen -kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri -laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi -kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat -kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi -tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan -mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa -sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja -kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien -lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä -väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä -untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän -pelkäsi, -- hän rakasti. - -Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän -niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään -vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa -hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. -Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa -sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse -vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa -sekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot -olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, -mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen. - -Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, -sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja -ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä -kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä -koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. -- -Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne -seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys -oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut: - --- Heistä tulee... - -Vaiko: - --- Heistä tulisi... - -Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? --- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he -sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä -kärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein -uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin -hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, -joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. -Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita -kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos -se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä -luullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi -liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka -Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe -olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos -olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit -puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen -vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli -niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? -Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä. - -Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla -sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa -sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana -vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. -Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, -hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa -sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan -rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, -jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun -rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja -omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään -siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma -sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle -sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, -romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen -sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden -perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: -hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli -hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. -Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin -hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta -siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista -pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan -kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan -huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee -lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä. - -Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän -tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen -kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi -jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä -toivoton, ettei voisi Christophea voittaa. - -Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen -luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö -tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen -ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. -Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli -Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi -tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän -koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi -Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti -hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, -hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, -sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta -hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista -itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa -tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki -hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. -Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat -siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen -Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen -nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei -voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida -rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja -lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei -tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi -kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, -tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka -asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen -hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. -Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän -aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän -ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin -jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa -juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja -kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi -hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa -vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei -mitään olisi tapahtunut. - -Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan -huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti -kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu -Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä -äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe -Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois -salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta -kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän -olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, -eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, -joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän -muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, -että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä -hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden -herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi -toivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan -muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen -muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä? - -Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: -mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä -oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää -Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi -hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois -ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka. - - - - -Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä -rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin -murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa -huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. -Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. -Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti -häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien -hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan -kasvoi. - -Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan -hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien -sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa -ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen -saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti -syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain -mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, -ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, -tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä. - -Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi -niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei -laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa -hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli -hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, -unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui -hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; -hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli -itseltään, oliko hän tullut hulluksi. - -Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä -sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut -mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta -vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, -jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, -taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi -muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, -voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin -raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta -mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? -Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa -voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei -onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, -ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. -Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen -päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. -Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin -tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi -katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. -Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi -ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi -koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja -ihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki -yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin -hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen -rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen -kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä -tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, -jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli -itseltään: - --- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes -sanoa: - --- ... ja minulla. - -Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen -äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän -liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin -tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän -oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa. - -Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä -ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi -illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi -yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua -mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin -vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan -orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän -tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin -hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein -kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut -sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä -ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen -tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin -jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla -sitkeydellä. - -Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä -ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre -tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo -himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin -jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, --- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää -pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän -oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi -itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan -vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt -itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät -tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, -että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän -tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei -kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi -nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti -katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin -mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut -mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista -oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa -alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut -mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua -kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä -pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän -ajatteli, että hän oli kuollut... - -Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja -nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa -putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, -nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, -niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin -juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä -iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan -hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! -Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt. - - - - -Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän -ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei -tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä -työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut -aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko -elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa -ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt -lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta -saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: -teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; -niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; -hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi -niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät -jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun. - -Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki -talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. -Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön -kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut -mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden -nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, -joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen -kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, -varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä -karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei -olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain -kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa... - -Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: -tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. -Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja -valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, -hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman -ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten -kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän -vapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä -valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli -Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui -puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän -täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin -kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin -Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi -luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, -hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun! -Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen -elää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta! - - - - -Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei -hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna -herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, -aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä -heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana -murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta -enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä -alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken -harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon -käskystä. - -Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se -toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. -Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin -odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin -ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli -jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja -hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen -tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita -välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä -tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja -sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, -joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, -ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. -Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, -yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen -sieluunsa. - -Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään -kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien -yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli -aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, -vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, -hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa -ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se -ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen -tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta. - -Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut -niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: -"Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas -virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, -puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen -kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta. - -Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut -laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina -päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen -uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta -maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut -mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. -Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne -olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus -julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, -ajattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden -hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli -tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena -hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin -koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon -liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli -tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt -rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän -tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse -koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin -pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt -kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan -valon lähteitä. - -Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, -hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten -kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin -tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät -vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, -liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu -valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni -näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon -säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen -fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne -raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten -jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, -lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää -järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja -rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat -ilmoihin, kuulumattomiin. - -Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä -suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi -myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, -hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän -voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota -tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli -melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi -olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja -tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden -kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta -olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin -sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, -nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti -kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui -hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen -virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että -hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään -olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, -että yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa. - -Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe -autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea -uuden vankilansa rajoja. - - - - -Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä -ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita -toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka -eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä -jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana -lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki -nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei -häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä -laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän -saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne -eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön -hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, -siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä -nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä -sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee -sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. -Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain -liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois... - -Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, -polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla -voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti -rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän -syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, -syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta. - -Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi -valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, -jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt -valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet -läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan -niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. -Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, -paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja -kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä -otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen -ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän -sisäänsä auringon viimeiset säteet. - -Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten -näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän -tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä -ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän -katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. -Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui -nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa -niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, -purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä -kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi -suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja -sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan -häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen -hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi -häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui -irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet -pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni -poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä -hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe -punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi -ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut -tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä -hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä -saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho -vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä -puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän -pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima -hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa... -tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon -poikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö -hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja -silloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli -puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot -kelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai -hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä -ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka -oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat -tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän -sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän -ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä -pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi -joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän -kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut -hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, -että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, -että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on -suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu -pujahtamaan. - - - - - - -II. - -SABINA. - - - - -Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui -pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori -nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva -Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen -hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä -lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, -joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin -köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa -harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, -kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan -vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja -käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut -huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti -juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä -hyötynyt mitään. - -Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut -käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan -kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin -puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään -kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, --- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, -että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; -rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan -palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään -huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili -veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan. - -Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan -paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia -kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea -uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei -viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi -kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut -pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen -vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin -käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, -vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja -unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden -hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli -vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt -hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, -ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa -kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo -leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti -ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa -sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin -pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; -aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen -jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella -päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut. - -Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku -ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella -pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän -ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota -häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä -löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten -joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: -kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, -- -niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei -välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai -hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät -muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä -tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä -eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan -välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, -menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, -vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he -tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain. - -Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat -ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien -harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä -pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari -erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle -nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman -möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava -kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka -vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa -peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, -liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, --- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa -oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman -tuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja -suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään -raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet -häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei -häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen -kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan -itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan: - --- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!... - -Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt -tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen. - -Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. -Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys -hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias -välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen -iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen -miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot -raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja -suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita -tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä -heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta -miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan -kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen -epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät -velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, -kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli -Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon -ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. -Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä -päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun -he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma -kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli -rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa -vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel -haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet -keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet -tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. -Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä -pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin -tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, -ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi -ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja -paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, -sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen -persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä -kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin -siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa. - - - - -Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella -paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa -paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun -puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon -pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne -tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel -oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut -aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, -että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa -eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. -Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan -pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän -meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena -seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka -paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin -sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän -itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello -yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja -Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati -velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, -milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. -Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti -häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin -koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, -hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta -kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat -edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään -ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista -ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä -iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät -ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus -laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita -oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan -mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa -kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle -jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin -juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään -horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia. - -Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin, -näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli -hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin -välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. -Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. -Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa -ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä -tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli -halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen -kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin -lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä -polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa -alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos -vielä vähäksi aikaa. - -Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät -yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun -niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja -sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. -Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet -toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet -olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän -hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma -oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla -verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; -kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. -Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat -ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista -seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta. - -Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja -aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, -kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös -kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui -siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja -meni maata. - -Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti -ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat -uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät -kiinni siitä lähtien aina. - - - - -Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät -jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. -Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän -kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen -ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä -totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja -Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa -sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili -pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni -hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän -viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. -Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja -inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan -hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. -Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli -vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina -katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia -katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa. - -Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla -toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen -sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira -raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: -silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku -tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi -ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa -nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; -ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen -laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään -hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka -toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan -hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui -Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä -niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman -vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään. - -Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja -Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina -tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi -häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, -pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se -kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, -oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari -sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku -tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän -Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja -syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi -omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua -irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli -häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan -maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari -vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo -velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei -ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän -ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut: - --- Tänä iltana oli niin kaunista. - --- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista. - --- Pihalla ei ollut raitista ilmaa. - --- Niin, siellä oli tukahuttavaa. - -Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, -että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää -näyttäytynyt. - -Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana -ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa -läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä -jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; -tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita -ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset -ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. -Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta -Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina -ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon -menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa -vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe -noudatti hänen esimerkkiään. - -Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui -jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. -Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin -omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin -päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, -hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, -lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme -sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen -epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. -He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät -tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun -kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen. - -Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he -tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät -jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat -samoja asioita. - -Sabina naurahti ja sanoi: - --- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen -puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää. - --- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa -mieltä kuin te. - -He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia. - --- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä. - --- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä. - -Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan. - --- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin -mukavaa. Te kun olette turvassa. - --- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse. - -Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä -hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista -ilmaa. - --- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen -ruumistaan. - --- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina. - --- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin. - -He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä -toisiaan. He hymyilivät kumpikin. - -Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, -vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla -tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. -Eräänä iltana kysyi hän leskeltä: - --- Pidättekö te musiikista? - --- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä -ymmärrä yhtään mitään. - -Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt -ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat -kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui -nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän -tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina. - --- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja. - -Christophe tarjosi hänelle omiaan. - --- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana. - --- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta. - --- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja. - --- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan. - --- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt? - --- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei -koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi -lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän -kirjan nurkkaan. - --- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää. - --- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän -säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja. - --- Teatteriako vartena - --- Oh, eipä liioin. - --- Eikö rouva siis käynyt teatterissa? - --- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona -on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia. - -Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä -teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät. - --- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen -aikaa. - --- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili: - --- Onhan sitä tekemistä! - --- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne. - --- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta. - --- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne? - --- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan -yksin. - --- Mutta mikä sitten? - -Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa. - --- On niin paljon, paljon, kaikenlaista! - --- Mitä? - -Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut -muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää -se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan... -Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin -ollakseen tekemättä mitään... - --- Eikö teille tule ikävä? - --- Ei koskaan. - --- Vaikka ette teekään mitään? - --- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää -tehdä jotain. - -He katsoivat toisiinsa nauraen. - --- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla -tekemättä jotain. - --- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti. - --- Olen viime päivinä oppinut. - --- Opitte kyllä, kun aika tulee. - -Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi -kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. -Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen -tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei -mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää -hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta -heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan -niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän -paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut. - - - - -Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui -harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen -toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai -raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä -tötterön namusia. - -Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa -liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. -Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina -oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. -Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan -nappivarastoja. - --- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää -katsoko, kaikki on nurin narin... - -Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän -tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni: - --- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä -lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. -Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle. - --- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne? - --- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä -hävetti kuitenkin hiukan. - --- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen -päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen. - --- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe. - -Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei -uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää. - -He pakisivat sitten edelleen. - --- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö -menekään Liisin luo? - --- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat -järjestyksessä. - --- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää -odottako niin kauan! - -Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi -laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni: - --- Antakaa minun hakea, eikö niin? - -Sabina juoksi hänen luokseen estämään: - --- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä -ole... - --- Lyönpä vetoa, että teillä on. - -Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden -sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi -kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja -ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut. - -Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun -askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe -oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. -Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui -valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa -ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina -punastui. Ja myöskin Christophe punastui. - -Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei -hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, -ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän -piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas -Christophen polvilta: - --- Minkä tähden te ette sano mitään? - -Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi -permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, -hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. -Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. -Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle. - --- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut -päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa: - --- Hyvästi. - - - - -Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät -kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. -Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet -istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen -huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan -leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan -päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli -tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; -ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle -vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä. - --- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe. - --- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina -vakuutetulla äänellä. - --- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen -asemassaan. - --- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta. - --- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe. - --- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta. - --- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä -asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista -imarreltu. - --- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain -suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi -nopeasti puheen muualle. - --- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa -rauhassa nauttia puutarhassa. - --- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat -toisiinsa. - --- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei -tiedä enää, missä onkaan... - --- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun -tekisi mieleni hänet kuristaa! - -Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti. - --- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti. - --- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa. - --- Tyttöraukka! virkkoi Sabina. - -He vaikenivat. - -127 - --- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe. - -Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas, -Christophe huomasi, että Sabina teki jotain. - --- Mitä te siellä teette? kysyi hän. - -(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona -puutarhojen välillä.) - --- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti -polvillaan; minä silvon sokeriherneitä. - -Ja Sabina huokaisi raskaasti. - --- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen. - --- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan. - --- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte -päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos -valinta olisi mahdollista. - --- Se on varma! huudahti Sabina. - --- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan -yli ja tuli hänen luokseen. - -Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille -hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä -kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös -vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli -Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan -mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja -jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei -uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan. - -Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen -henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta -ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen. - -Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He -olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa -sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan -helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan: -hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan -sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa. -He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa -tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe -hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään -ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi. -Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta; -hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi -jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki -läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet -puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja -jäykistyneenä Christophen puoleen?... - -He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. -Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. -Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe -kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat -toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina -sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni -huoneeseensa... - -Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi -Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän -riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa -kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin -puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja -avaavan hänelle käsiään. - -Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi -puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta -aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken -luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin -kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli -menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi -huoneeseensa, luullen nähneensä unta. - - - - -Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut -epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. -Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. -Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä -laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista -mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista. - -Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän -koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä -onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan -Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen -selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja -tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi -Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään -valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. -Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, -oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat -hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia. - -Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten -tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt -vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti -Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen -pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe -vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. -Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. -Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois. - --- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa. - --- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi -Christophe kuivasti. - -Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi: - --- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, -niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan! - -Rosaa itketti: - --- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän. - -Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa -tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; -ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut -puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. -Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. -Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän -virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti -tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa -näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi -nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. -Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta -ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli -mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut -hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja -pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, -virkkaen kuivasti hyvää yötä. - -Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe -oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti -sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua -äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän -nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, -mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa -eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän -tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään -tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema. - -Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin -toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli -itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. -Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui -siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei -itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen -rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen -saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? -Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä -naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, -Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi -kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt -mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe -puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, -sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys -nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui -päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen -kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan -lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. -Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli -heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän -ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo -tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa -vielä toisinakin päivinä. - -Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä -portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä. - -Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina -olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta -kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli -riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut -tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut -koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen -hänellä oli omissaan. - -Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, -että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse -rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja -julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt -vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia. - - - - -Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä -tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja -antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän -ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä -puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen. - -Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen -Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi -kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo -aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, -kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta -koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki -hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki -Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, -soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista -tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan -ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana -kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että -hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! -Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä -ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän -oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei -häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; -ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa -nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä -ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä -Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...? -Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, -välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää -kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään -nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja -sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka -oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, -jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli -jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt? --- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain -loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli -voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä -eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin -katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia -vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei -säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti -nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan -lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. -Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle -parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen -rakastamansa ihmisen kimppuun. - -Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä -kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren -naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin -ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut -suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa -Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta -persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen -kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä -kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan -toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, -että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle -käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta. - -Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle -uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn -puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat -hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä -hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää -syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa -etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin -hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta -ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian -tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä -epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista -saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän -levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän -ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin -kautta rantain. - -Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin -palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja -rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta -silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin. - -Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään -pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin -naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä -luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, -joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei -puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin -voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä -enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen -hyvyytensä. - -Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys -loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, -että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki -anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä -koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa -velvollisuuttaan! - -Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus -oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, -joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, -kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, -palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala -varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin -rutolta!... - -Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut -missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe -näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. -Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti -hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa -voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan -sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että -Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli -katkerasti. - -Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa -kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille. - - - - -Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui -muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa -ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin -Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; -mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä -kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa. - -Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, -varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli -kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin -tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen -tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se -Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja -äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi -menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat -lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat -onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena -kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, -pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; -ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi -ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut -aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt... - -Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa -kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia -kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien -punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla -kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot -kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. -He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille -matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, -kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat -ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin -silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai -ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri -milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; -melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: -niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla -näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; -mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin -nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan -mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat -vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi -hän hänelle koko ajatuksensakin. - -Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen -ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla -metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri -Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat -olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina -oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet -maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. -Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle -veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja -että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin -siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen -tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena -asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään -ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä -rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä -millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä. - -Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä -niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi -kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on -tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori -ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään -tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, -lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. -Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, -kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, -oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet -tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus -lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. -Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa -vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta -Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe -oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään -huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin -riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt -vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: -moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään. - -Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään -kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun -mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, -vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan -huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi -hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä -äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä -hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi -voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli -yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään -rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein -iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili -toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. -Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina -oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, -ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. -Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän -oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, -ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt -venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt -Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan -samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä -ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi -vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, -ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat -kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän -iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis -ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon -ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää -näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi -huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin. - -Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, -koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät -toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden -kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; -eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat -tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät -toistensa seuraan. - -Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan -kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun -matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun -säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi -joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he -jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni -juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein -jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri. - -He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin -jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät -soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli -veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli -heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet -mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat -ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset -sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!... -Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..." - -Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko -sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa -hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe -pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka -pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat -kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei -liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta. -Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi -silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin -silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin -päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä: - --- Oletteko sairas? - -Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi: - --- Minulla on kylmä. - -Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen -jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään -vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. -Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat -soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. -Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, -siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat -myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut. - -Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade -loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli -kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi -Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he -molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; -hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat -vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt -vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi -jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se -ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli -tyytyväinen. - -Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan -savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. -Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti -Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, -ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja -kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, -ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä -kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan -häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa -sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina -tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina -hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta -puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan -koettaa. - - - - -Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän -kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe -huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni -levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli -ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. -Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut -sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan -kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut -hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. -Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, -seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän -oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan -hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se -vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan -äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois -vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut -avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän -kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin... - -Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki -taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. -Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. -Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan -intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei -voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota -tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli -tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas -ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan -kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi -niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen -nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän -olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, -rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota -rakastaa?... - -Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja -pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista. - -Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon -paasilla, väristen vilusta. - -Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät -tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat -toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, -ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä, -odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein -aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan -eteen. - -Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin. -Hän rukoili huulet avaimen reiässä: - --- Avatkaa! - -Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen -läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, -jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä -mennä vuoteeseensa... - -Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat -jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot -kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa -ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea -sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen... - -Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli -ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua -kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon -omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli -vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä -aamuna. - -Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan -palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä -sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo -näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän -itsekin oli kuin mikä aave. - - - - -Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat -kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan -kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. -Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin -huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi -oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. -He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui -vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi -uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, -hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan -omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: -he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia -sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he -punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä -hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän -oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, -jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät -he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. -Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta -vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea -ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan -jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; -vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä -vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, -mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli -tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan. - -Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja -Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen -tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa -kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, -jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja -lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin -sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat -toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin -rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä -Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään. - -Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin -omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin -kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, -viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, -paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe -tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan -nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin -pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut -Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, -hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti -hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina -ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää -hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä -koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon -rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän -kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää -kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa -juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten -toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti -Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe -kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa -uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, -oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja -kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia -olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. -Christophe kysyi: - --- Kuinka te voitte? - -Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa -vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin -olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa -jälleen. - -Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi: - --- Minä lähden huomenna. - -Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme: - --- Te lähdette? toisti hän. - -Christophe kiiruhti lisäämään: - --- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi. - --- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä. - -Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta -sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena. - --- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana... - --- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä -katsomatta Christopheen. - --- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä. - -Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo -vastannut. - --- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen -päivän päästä. - -Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian -leikiksi: - --- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte. - --- Nukun, vastasi Sabina. - -Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi. - --- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen -puoleensa. - -Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa: - --- Jääkää! Älkää lähtekö!... - -Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, -miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän -odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle: - --- Minä jään... - -Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa -ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja -meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, --- ja katosi. - - - - -Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit -pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli -vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän -saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan. - -Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan -oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: -hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai -näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa -ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että -Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. -Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä -peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit... -Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan -Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa -hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten -Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan -kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan. - -Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. -Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen -sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa -kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana -kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää -ajatellut. - -Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan -hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset -ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon -uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella -tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, -viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka -ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut -Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta -hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. -Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään -ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään -oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli -juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi -ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se -juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän -sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut -suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. -Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella -tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että -se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen -enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin -yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä -muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa. - -Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa -pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin -tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis -ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli -Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. -Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä -edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut -sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten -tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa -odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko? -Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään -Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä -toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen -tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? -Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin -sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he -olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat -rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin -ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli -kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, -jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, -sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!... - - - - -Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan -siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. -Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen -tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti -nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta -hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista -ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja -näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa -ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa -käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän -tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä -pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi -pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle -ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi! - -Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. -Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, -vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan -koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa -vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, -että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa -kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät -pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. -Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään -siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe -huomasi sen ja kysyi: - --- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen? - -Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen -puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin -Christophen käsivarsiin: - --- Oh, Christophe... - -Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä. - --- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti: - --- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus... - -Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti: - --- Täällä? - -Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa. - -Christophe huudahti: - --- Sabina! Rosa itki: - --- On kuollut. - -Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, -hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi -huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön. - -Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä -ja itki. - -Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän: - --- Se ei ole totta! - -Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän -tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä -virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä. - -Rosa kohotti päätänsä: - --- Christophe! sanoi hän. - -Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa -kumartui sanomaan hänelle: - --- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös: - --- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee. - -Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä -sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki -vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti -istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen -pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi -Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän -heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut -hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen -voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, -ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. -Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa -ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, -äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, -ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä -hänen ympärilleen. - --- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin: - --- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten: - --- Älä sano niin, Christophe. - --- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä -toimittaa elää? - --- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan... - --- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai -kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin -vain häntä, vain häntä! - -Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei -voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä -kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea -lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin -koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. -Rosa itki hillittömästi. - -Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi: - --- Mutta millä, millä tavoin?... - -Rosa ymmärsi: - --- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet -vietiin... - -Christophe voihki: - --- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu? - -Rosa vastasi. - --- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä -ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä. - -Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut -häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt: - --- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään? - -Rosa pudisti päätänsä: - --- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen -katseen. Rosan sydän aivan suli. - --- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi -itkien Christophen kaulaan. - -Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän -kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa: - --- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän? - -Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä -vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen. - -Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui: - --- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän -ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. -Näki, että Rosa rakasti häntä. - --- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan. - -Kuului Amalian ääni. - -Rosa kysyi: - --- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi. - --- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten, -sitten vasta... - -Rosa sanoi: - --- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin. - -Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde -pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta -kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa -tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty -uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa -itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut -ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut -ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun -huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä -surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus -oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli -voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, -vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet -tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu -epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei -pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi -tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, --- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut -vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma -hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän -ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku -tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen -oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä -koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli: - --- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa? - -Ja edelleen: - --- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, -huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut -saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut -sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, -koskaan ei hän sitä saa tietää... - -Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän -muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja -silloin hän vihasi Rosaa... - -Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi -haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli -vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä -itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi. - -Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe -oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla -sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka -saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa: - --- Milloinka hän...? - -(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.) - -Rosa vastasi; - --- Lauantaista viikko. - -Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi: - --- Yölläkö? - -Rosa katsahti häneen kummastuneena: - --- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel -palasi Christophen mieleen. - -Hän kysyi vavisten. - --- Kärsikö hän kovia tuskia? - --- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein -ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti -huomattiin, että hän oli mennyttä. - --- Entä hän itse, huomasiko hän sen? - --- En tiedä. Minä luulen... - --- Sanoiko hän mitään? - --- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi. - --- Sinä olit siellä? - --- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, -ennenkuin hänen veljensä tuli. - -Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle -tuli: - --- Kiitos! - -Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi -Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa: - --- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua? - -Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä -voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti -itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea: - --- Hän ei ollut enää tiedoissaan. - --- Ja hän puhui? - --- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa. - --- Missä on hänen pikku tyttönsä? - --- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle. - --- Entä -- _hän_? - --- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä. - -He alkoivat taas itkeä. - -Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään -uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. -Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt -oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän -itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen! - -Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: -siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle -tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut -hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, -missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli, -että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan -rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, -kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. -Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä -ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen -elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä -olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan -mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta -itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt -Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, -ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai -Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen -kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan -siruun, mielipuolen vahvalla uskolla: - - "... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, - resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, - se l'un nell' altro amante si trasforma" - - "... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut, - eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket. - Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu." - -Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne -olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. -Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen -toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka -taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja -ovat kuolleet. - - - - -Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko -päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän -karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut -heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, -joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He -tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä -arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. -Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti -tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut. - -Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja -vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, -oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan -yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se -oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. -Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, -oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he -sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta -hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen -isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt -heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan -Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) --- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, -kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä -kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, -olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe -nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen -arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka -toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut -ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle -hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei -kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, -tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein -kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle -tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada -puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi -kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei -ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen -hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että -yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät -puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi -ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa -kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja -vapaaksi henkilökohtaisista aikeista. - -Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän -koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa -häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista -tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi -niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän -unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki -päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista -pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen -katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...? -Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä -tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän -tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta -toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se -toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja -loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki -Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän -eli, kun taas tuo toinen oli kuollut. - -Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan -kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven -edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, -kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. -Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. -Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet. - --- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen -kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi -olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja -kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä -saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! -Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista -on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, -oikein hyvin! - -Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli -Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi -Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän -rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun -ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt -Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan -aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen -läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, -muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo -Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat -Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. -Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon -miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin -vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti -hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili -hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin -eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki -kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: -hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja -hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti: - --- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä. - -Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus -kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa -ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, -että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei -Christophella ollut sydäntä. - -Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan -tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut -itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut -olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt -noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän -näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: -"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi -rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei -häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut -pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen -rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut -paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, -olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi -kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa -sirpalettakaan haaksirikosta... - -Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan -ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä -loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi -Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa -ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin -itse kuolema. - -Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin -uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, -hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. -Christophe kohotti vihastuen päätänsä: - --- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla! - -Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän -sammalsi: - --- Christophe... - -Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet -siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi: - --- No niin, mitä sinä tahdot? - -Rosa vastasi nöyrästi: - --- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle... - -Christophe näki jotain Rosan kädessä. - --- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin -Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se -olisi sinulle ehkä mieleen... - -Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli -katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin -ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, -joka hänelle sitä ojensi: - --- Oh, Resi!... äännähti hän. - -Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi -ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen -kättään: - --- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän. - -Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; -hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen -tahtovan sanoa: - -"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta... -anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule -rakastamaan!..." - -Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe -suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe -kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli -katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle -kärsimystä. - -Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin. - -Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä: - --- Anteeksi!... - -Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe -nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan -kyyneleittensä kirpeän maun. - --- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa. - -Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua. - -He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei -toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja -on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja -tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii. - - - - -Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän -ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa -tyhjänä. - -Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen -kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki -Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki -sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet. - -Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket -päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin -hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan -maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin -talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä -lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan -laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja -virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli -hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin -raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän -Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana -he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin -lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, --- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei -mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita -mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen -kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä -kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui -auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään -häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. -Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, -leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen -juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran -väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan -vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun -tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja -alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi: - --- Onko täällä hyvä olla? - --- On, täällä on hauskaa... - --- Et tahdo takaisin kaupunkiin? - --- En. - -Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet -lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen -kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän -oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin -heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita -äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa -hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut -olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen -tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. -Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa -hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut -häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana -katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän -kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin -sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille -saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_ -ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. -Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä -hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän -omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä -ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli -hänen kanssansa. - -Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä -täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi -siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan -palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia -sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen -saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, -välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin -vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla. - -"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään -muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, -oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna -sinun kadota..." - -Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: -karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe -tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, -ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, -kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut -ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen -kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina -hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne -äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri -sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja -kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta -ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja -sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien -uneliaan virran vietäviksi. - -Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, -sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa -Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka -vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat -hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas -ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi -pettää itseään: - --- Oi Sabina!... huokasi hän. - -Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen -eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska -heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. -Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. -Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti -hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, -tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta -huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; -hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli -elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian -rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia -itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu -kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa -valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, -sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki -kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien -heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin. - -Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa -perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan -varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. -Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä -varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, -mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen -tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, -ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle, -sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää -niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen. - - - - - - -III. - -AADA. - - - - -Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat -hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. -Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: -tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; -keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit -syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain -myrkkyliljain punaiset liekit. - -Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain -iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti -häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt -hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana -hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, -kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, -vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi -sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti -pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. -Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän -purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava -nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka -kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat -täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja -nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä -kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko -hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. -Christophe huusi hänelle: - --- Hyvää ruokahalua! - -Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin: - --- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas. -Minä en pääse... - -Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös. - --- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä... - --- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä... - --- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään -paluutietä. - -Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi: - --- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan -huomenna. Hyvästi! - -Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön -alapuolella. - -Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra -häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, -osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni: - --- Tahdotteko tekin? - -Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa -siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. -Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla. - -Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö: - --- No nyt!... - -Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin -harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe: - --- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään -muutti tyttö mieltään: - --- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle? - -Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti -niillä liiviröijynsä pullistuvan poven: - --- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä -se. - -Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka -Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua -tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa -koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun -sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa. - --- Minnekä te menette? kysyi Christophe. - --- En tiedä. - --- Oletteko te täällä yksin? - --- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän -yhtäkkiä kaikin voimin. - -Ei kuulunut vastausta. - -Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne -vaan, suoraan eteenpäin. - --- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö. - --- En tiedä minäkään. - --- Se sopii. Mennään sitten yhdessä. - -Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä. - --- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe. - --- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki -Christophe paidan. - --- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö. - --- Ihankohan? - -Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi -häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe -ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä -aavistanut. Hän odotti. - --- Hohoi! huudettiin metsästä. - --- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; -se ei ole paha. - -Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole -annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan -kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa. - -Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa -maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi -sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe -katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä -tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä -syvemmälle metsään. - --- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen -kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle. - -Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; -ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä -odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. -Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten -meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset -väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla -häntä etsimättä, huusivat he: - --- Hyvästi sitten! - -Ja he lähtivät laulaen pois. - -Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli -tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he -jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo -tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; -eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, -eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen. - --- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he -jättävät minut tänne! - -Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte. - --- Enkä tahtonut. - --- Tehän menitte heitä pakoon. - --- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua -etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt... - -Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt... -jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi. - --- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään -suurin askelin pitkin tietä. - -Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta -nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, -joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan -uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja -sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika -saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. -Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, -voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä -vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen -ja nauraen kuin hullu. - -He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe -oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt -pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa -arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä -muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin -katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen -huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi -samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi -oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin -pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet -nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä -Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, -ja palata sitten kaupunkiin laivalla. - -Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei -unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat -jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille -Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät -olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he -tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa -eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä -heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan -teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, -eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_ -Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, -eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, -otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, -ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä -vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine -hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan -heidän ateriaansa. - -Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja -kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, -jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä -toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän -juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän -alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, -kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. -Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja -rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, -sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien -olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, -että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja -kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja -luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän -ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen -sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän -enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja -odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi -taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; -hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, -hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli -tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä -sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin -tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat -toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman -maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten -retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja -katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; -tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa -mietteissään he hautoivat kaipuitaan. - -Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille -kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, -ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset -pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta, -vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa -lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä -kuvastimen edessä. - -Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin -puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen -alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys -ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten -latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen -sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän -heliotroopin tuoksun. - -Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, -jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, -sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, -etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin. - -Muut olivat lähteneet. Huudettiin: - --- Aada!... - -He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan -toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan -sanovan: - --- He lähtivät jo edeltä. - -Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; -ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen. - -Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, -heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta -lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa -kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin -askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei -elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät -kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän -jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he -oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, -alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun -rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat -siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. -Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana -laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli -koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet -kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, -jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa -kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni -raskaasti. He nauroivat ja sanoivat: - --- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat -laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta -sanottiin heille: - --- Viimeinen laiva lähti jo. - -Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa -käsivartta: - --- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän. - -Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, -usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan -etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo. - -He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. -Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo -sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe -käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. -Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen -fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja -murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi -sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. -Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä -raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. -Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja -syleilivät toisiaan vaieten. - - - - -Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut... - -Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan. -Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, -joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa -ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten -maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä... - -On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa -raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat -syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat -vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin -luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia -paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja -naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä -unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi -pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä, -lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan -luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja -uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, -höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni -kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään -yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin -leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He -pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus -katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle... - -Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?... - -Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy -hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat -häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa -kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee -muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät... - -"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne -olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan -kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..." - -He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen -kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, -kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja -hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen -heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia... - - - - -Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen -valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello -seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. -Christophe supatti: - --- Kuulitko? - -Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti -syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen -olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa -taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, -tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen... - -Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti -hän hämmästyneenä ylös: - --- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti -hän. Kello on jo kahdeksan. - -Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja -suutaan. - --- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän. - -Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi -Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen. - -Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän -kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi -levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat -pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti -voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. -Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän -oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, -jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai -avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot -ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän -hymyili: - --- Ah, hyvä on elää!... - -Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka -eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, -he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen -vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. -- -Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he -tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, -hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle -ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada -suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän -ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta -pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka -hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, -jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä -rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, -että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että -hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä -yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että -hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään -uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää -koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän -rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa -on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut... - -Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja -eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi -Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen -tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat -luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin -heräävä lapsi: - --- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen -voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi: - --- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan. - -Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia -ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta -nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa -ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, -kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, -poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja -pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli -valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista -ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui -horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä. - -Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti -aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän -kysyi Christophelta, mitä kello oli. - --- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan: - --- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän? - -Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös. - -Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe: - --- Taas kello!... Aina se... aika menee... - -Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada -kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli -nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin -hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi -sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita: - --- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; -Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli -kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt -keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. -Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin... -niin ja noin...; ja siinä se. - -Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan -närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja -sanoi Christophelle: - --- Ah, sinä et mitään ymmärrä!... - -He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta -vadista. - -Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, -komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä -ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan -henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen -ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, -tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen -lukkoon. - -Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt -jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen -hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä -ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä -ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, -menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko -säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada -istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, -kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee -koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia -vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin -auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset -herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen -tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti -puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli -nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, -mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin -myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään. - --- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa. - --- Mitenkä niin?... - --- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan. - -Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen -myöhästynyt. - --- Mitä sinä nyt sanot hänelle? - --- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan! - -Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi. - --- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet. - -Aada närkästyi. - --- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi -hänelle sanoa, että... - -Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti: - --- Ja miksi et? - -Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli -hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä -holhoojakseen. - --- Eikö minulla siihen ole oikeutta? - --- Ei suinkaan. - --- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut? - --- Ei ole tapahtunut mitään. - -Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen -leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa -vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta -jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti -nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä -muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään -kummastelevankaan. - - - - -Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja -kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä -juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, -mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina -vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta -syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin -tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen -seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta -Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan -kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin -tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt -tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan -ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena. - -Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin -Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle -kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli -kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten -arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet -näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli -vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei -ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; -Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä -paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena -noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan -heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, -heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus -hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin -Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta -Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, -häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka -kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo -kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin -häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä -ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan -noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta -joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän -silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun -päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo -kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä -Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: -he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi! - -Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, -mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi -Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada -oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen -Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: -Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä -saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista -naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, -jotka etsivät siitä järkeä. - -Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; -Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. -Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, -vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi -kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli -Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa -paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. -Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä -olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän -osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, -- -ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan -ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä -rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine -avuineen ja vikoineen. - -Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän -välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, -nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin -olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka -hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, -aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että -huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein -kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi -ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö -sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, -jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka -Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä -ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja -voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo -oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan -terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. -Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, -hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan -kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi -kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka -paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten -lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen -jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. -Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, -mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, -ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: -silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, -auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten -enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli -niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin -yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea -uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, -joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, -hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä -kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo -tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman -järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän -runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt -ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, -joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_ - -Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, -remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen -pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään -tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen -leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella -likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, -ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja -kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta -sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, -uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua -jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa -ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen -suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka -tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, -elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, -ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan -kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja -sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. -Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki -tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki -mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin -anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä -tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin -ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei -kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada -valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. -Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut -mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin -aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään. - -Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään -toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka -se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti -aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se -oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei -siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe -oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka -Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä -kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien -tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta -ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään -oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet -koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, -minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. -Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin -olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä -kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus -sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi -satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. -Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; -jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli -hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja -kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He -itkivät yhdessä rakkaudesta. - -Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien -määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, -jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet -ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, -sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin -he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien -ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, -silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, -hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, -kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä -hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät -aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa... -Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään -auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, -mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on -huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on -auringon aamuinen ateria. - - - - -Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan -lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli. - -Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko -kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, -hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut -hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten -uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää -karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen -huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit -onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, -sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa -moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi -hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä -perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla -vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät -Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit -tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. -Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat -Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he -kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli -enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten -joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä -toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut -mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä -ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli -loukkautunut yleisön julkeista loruista. - -Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. -Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. -Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia -suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, -- -varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia -ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin -uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan -avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä -avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen -kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen -olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova -onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, -joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat -siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi -huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat -heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He -olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä -varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä -kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on -ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet -selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa -tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin -turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. -He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan -muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut -päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle -teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin -ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa -joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä -halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä -hänellä oli sydämellään. - -Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö -tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei -siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen -mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran -häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia -toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä -hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen -epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli -tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin -olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, -ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; -ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään -lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun -Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa -eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin -keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä -ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli -puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema -vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe -kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se -oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen -vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi -Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin -Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä -saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei -luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti -nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta -elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, -ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko -sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa -ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. -Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle -anteeksi, ei ollut antava milloinkaan. - -Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri -selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä -ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe -olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati -Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi -oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä -syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja -Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi. - -Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei -hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi -joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat -tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään. - --- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?... - -Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän -ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän -sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli -niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei, -hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei -hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes -onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti -- -(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo -ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan -kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, -jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, -rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä -ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut -kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista -esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan -näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon -sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja -teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin -kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman -ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja -tekevät sydämet suuremmiksi. - -Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä -oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua. - -Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin -periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut -koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli -saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti -alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän -puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan -toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi -itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, -joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa -vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä -sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston -asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten -käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat -eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin -ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei -muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka -eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä -puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön -kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden -kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa -jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa -anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, -joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. -Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa -ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava -henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin -masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; -ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä -ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle -ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita -ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, -mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. -Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka -sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin -onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa -ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin -arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi -niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut -niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; -ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. -Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen -levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se -oli sukuisin. - -Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana -voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken -ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe -alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti -Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan -siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava -myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian -rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä -kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä -lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä. - -Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti -olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen -kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa. - -Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä -tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, -ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki -Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa -oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin -omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista -skandaali. - -Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän -huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, -ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että -jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; -että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut -Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän -_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_; -ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista! - -Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan -ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän -antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. -- -Hän kohteli Christophea loukkaavasti. - -Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet -huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi -häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia -otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta -huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei -Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä -he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina. - -Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää -jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt -sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta -erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen -persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus -voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa -ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön -sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä -siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta -kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla -ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan -joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse -mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se -synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen -asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä -peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä -muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden -surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, -ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä -on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, -joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu -iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva -äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, -metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki -viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen -pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä -olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, -jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko -moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: -kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään -paheen inhimillisemmältä kuin hyveen. - -Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä -loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin -ihmiset, joista hän puhui. - -Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän -heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän -epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän -käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet -kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla -tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, -pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä -viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten -alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, -hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden -parhain mehu. - - - - -Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on -poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on -poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa -vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa -(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. -Sielun suurin surma on ajan kulutus. - -Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen -uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen -kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa -olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi -antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. -Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla -naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, -jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, -- -mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, -etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa -alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat -yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät -samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; -ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he -sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat -he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset -vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset -suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä -elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka -ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja -ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan -halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. -- -Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi. - -Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä -luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut -voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada -tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle -mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä -vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen -Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut -tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos -naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa -tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle -sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan -valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi -häneltä leikillään: - --- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan -tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan: - --- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen -musiikkimies aina. - --- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä. - -Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä -ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa -paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen -Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti -musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, -nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta -oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa -naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, -niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli -helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta -Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt -vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei -ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, -viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada -oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada -ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi -petollisesti: - --- Rakastatko sinä minua? - --- Rakastan. - --- Kuinka paljon sinä rakastat minua? - --- Niin paljon kuin voin. - --- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni? - --- Kaikkea, mitä tahdot. - --- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn? - --- Sepä merkillinen tapa rakastaa. - --- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen? - --- Se ei ole koskaan tarpeen. - --- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin? - --- Sinä olisit väärässä. - --- Ehkäpä... Tekisitkö sen? - -Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois. - --- Tekisitkö sen vai et? - --- En, rakas ystävä. - -Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä. - --- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on. - --- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti. - -Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka -muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa -kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta -hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista -tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen -vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei -tahtonut päästää häntä niskaansa. - -Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta: - -Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että -minä rakastan sinua? - --- Sen tähden, että minä rakastan sinua. - --- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi -sinua? - --- Niin. - --- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä? - --- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä -viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan. - --- Mitä siinä sitten olisi muuttunut? - --- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä. - --- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut? - --- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt -olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää -rakastaisin. - --- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen -saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua -täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa, -aina... - --- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla. - --- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta. - --- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole -se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua -rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten. - --- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin -minua. - --- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse -itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä -olet. - --- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan. - --- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua -inhoittaa. - --- Minussakinko? - --- Varsinkin sinussa. - -Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa: - --- Minä en tarvitse tuomareita. - --- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi -Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä. - -Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja -salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe -luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana: - --- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet? - -Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti: - --- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja -sanoi: - --- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta? - --- Minä halveksin sitä. - --- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin. -Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan. - -Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki -Christophen aseettomaksi. - --- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis -olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen -sinulle. - --- Älä kiusaa minua aina. - --- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä -en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...? - --- No niin, miksi sitä nyt ajatella? - --- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle -vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen? - --- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki. - --- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin. - --- Rakastaen samalla toista? - --- Niin. Sellaistakin tapahtuu. - --- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille. - --- Miksi ei? - --- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua -rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa. - --- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et -minua rakasta. - --- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi. - --- Miksikä?... - --- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit -toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen. - --- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun -kanssasi kaiken ikäni. - --- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot. -Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi. - --- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan? - --- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta. - --- No niin, uhraa sinä itsesi. - -Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada -itsekin nauroi. - --- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe. - --- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua -paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, -Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, -koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit. - -He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet -erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan. - -Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, -niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka -Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin -tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin -Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin -vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan -Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti -huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan -kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa -vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle -vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, -tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä -Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, -jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin -ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan -nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, -miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on -matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, -jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa -ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, -jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. -Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe -katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; -hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, -ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen -hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, -unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan -erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin -surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, -se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole -ollut totta. - -Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle: - --- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä -katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa? - -Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah -niin... -- Christophe huokaisi. - -Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe -ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän -mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli -eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua. - --- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi -jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta. - -Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat -kyynelten kostuttamat. - --- En tiedä, vastasi Christophe. - --- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa. - --- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti. - -Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki -väsyneen eleen. - --- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain! - -Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta. - --- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta! - --- Minähän lasken vain leikkiä. - --- Keksi puhtaampia aiheita! - --- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä. - --- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä. -Minä tukin nenäni, ja menen pois. - -Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin -askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa. - -Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti -laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen -tunnolleen vastenmielisiä. - -Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista -leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti -hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan -tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata -Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät -olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia... - -Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, -unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän -tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen -varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. -Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala -olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin -rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!... - - - - -Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen -äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt -etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto. - -Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen -nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. -Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut -olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen -kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt -hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa. - -Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät -kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei -ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä -asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut -hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä -syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin -silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan -muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin -rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe -kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä -Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas -ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja -ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat -kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina -aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli -päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä -tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja -oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei -uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän -ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut -pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin -tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä -sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota -ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin -eräissä konserteissaan. - -Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja -etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen -itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest -ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: -kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä -ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli -hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka -oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa -kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä -muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina -sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista -kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja -kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä -laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua -tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista -veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, -kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi -taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, -mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku -kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; -mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja -Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi -hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle -sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka -hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, -jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia -tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo -pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei -ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että -hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin -hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi -käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi -Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen -hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti -nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla -kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, --- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti -tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin -kyniä itseään, samoin kuin Christophekin. - -Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä -kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä. - - - - -Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa -nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli -saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli -täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana -ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, -kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla -saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi -liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. -Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä -vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: -he itkivät kaikki kolme sylitysten. - -Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja -sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin -vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan -vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, -lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa. - -Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: -aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan -uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät -ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. -Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen -paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, -Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. -He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa -kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin -puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei -tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. -Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, --- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt -lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten -vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin -ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo -amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen -sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät -ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä -uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet -rahaa, kun toivat sitä kotiin. - -Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa -takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä -oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä -soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa -kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät -Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä -harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan -enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina -osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä -hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, -että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän -itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän -ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti -häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe -oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...; -mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui -kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli -Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, -pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön. - -Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että -hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista -hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille -Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa -leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin -hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä -Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian -onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen. - -Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa -jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata -sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja -hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen -kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa -vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. -Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo -kaikki, ei ollut tietävinään mitään. - -Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään -iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa -kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne -kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, -Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät -kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest -tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen. - -Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan -hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli -tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että -hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin -käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen -velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen -käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan -naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa -niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään. - -Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, -odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon -päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. -Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. -Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa -Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen -puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä -katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: -häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä -ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi -hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut -mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja -heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, -hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen -kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään -ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi -hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt -kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. -He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe -oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan -veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan. - -Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, -jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen -kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän -antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta -koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, -ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan -kadottaisi. - -Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin -älyä ja kauneutta. - -Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta -hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä -mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe -moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille -Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä -kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; -mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että -Ernest tulisi heidän mukaansa. - -Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. -Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli -sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä -Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan -hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, -joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana. - --- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä. - --- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen. - --- Milloinka te olette tutustuneet?' - --- Kauan sitten! - --- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle -sanonut? - --- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada -kohauttaen olkapäitään. - -Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. -Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. -Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle -vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään -valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut -mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, -enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet -toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest -ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko -kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. -Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea -kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti. - -Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. -Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei -uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita -syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä -huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest -antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja -Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa -melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut -antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän -tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän -piti tarkan vaarin itsestään. - -He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; -Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen -päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa -kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin -heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti -menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli -Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. -Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi -heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa. - --- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin -jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat. - - - - -Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten -mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut -arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa -tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin -sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei -ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä -toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän -seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä -riitaa. - -Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; -hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi -kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle -tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä -riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä -tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan -kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan -naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon -kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; -ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin -hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe -kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, -miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti -unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja -taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; -- -mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän -tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe -kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, -ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän -syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän -ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse -liian tyly. - -Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: -Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei -tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi -sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan -puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. -Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha -ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan -käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, -keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut -elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko -kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, -ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi -niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, -väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle -anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut -sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja -heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne -muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, -ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti -Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada -jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä, -hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea -jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja -etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan -ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään -metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle -noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista -oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi -hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei -hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen -voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen -tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja -makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle -ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi -kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa -hänestä varmempi kuin koskaan ennen. - -Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe -lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi -suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli -samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän -oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. -He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että -koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä -ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha -seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli -oikeassa; ja siihen hän lisäsi: - -"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän -ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, -liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire -kuin Christophella. - --- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja -tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen. - -Christophelle tuli jokin epäilys: - --- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu -vetoon. - -Hän hiljensi askeleitaan. - --- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he -juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä. - -Myrrha purskahti nauruun: - --- Ei ei, älä ole milläsikään siitä! - -Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan -Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja -katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän -oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: -kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; -tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei -tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu -miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille -syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, -hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen -nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut -moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa -muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli -hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan -läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä -vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, -tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada -oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen -suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha -koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot -oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli -haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut -sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa -toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan -yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! -Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta... -Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita -verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta -Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän -varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan -päästyään perille: - --- Me jouduttiin ensimmäisinä. - -Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen. - -Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne -keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja -vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä -punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä -Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei -linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli -liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan -värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti -kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen -reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea. - -Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella. - --- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No, -mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa... - -Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli -rakoillut kuivuudesta. - --- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään. - -Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi -ylös ja katsoi häneen. - --- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti. - --- Mitä sinä sanoit? - --- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, -juoksuttaa minua niin kiireesti. - --- Se on totta. - -He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili -jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän -keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana: - --- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan. - --- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti. - --- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei -pysynyt enää paikallaan: - --- Ehkäpä he ovat eksyneet. - --- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet. - -Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän. - --- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo -ennenkuin me tulimme? - -Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi -keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe -pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, -ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää -kylmän salailunsa. - --- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole -sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme -täällä. - -Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. -Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. -Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin -Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. -Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin -metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni -naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt -ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella -tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää. - --- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, -luuletko, etteivät he osaisi tänne? - -Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; -tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni -lähemmäksi häntä: - -Myrrha! sanoi hän. - --- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan. - -Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin. - --- Myrrha! toisti Christophe. - --- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen -häneen hymyillen. Mikä sinulla on? - -Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha -ilveilevän näköiseksi. - --- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä -tästä ajattelet... - -Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä. - -Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota -hän korjaili: - --- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja -odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan. - --- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...? - -Myrrha hymyili: - --- Hm, mitäs muuta! - -Christophe ponnahti loukkautuneena ylös: - --- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei! - -Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta. - --- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni! - -Christophe ravisti häntä rajusti: - --- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi -totta! Sinä pidät Ernestistä... - -Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. -Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi -hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä -lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti -Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi: - --- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu? - -Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi. - -Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. -Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; -hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli -pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja -häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein -ennen lapsena. - -Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin -helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden -tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, -hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. -Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin -rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä -halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta -väännyksissä: - --- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä -pahaa sinä teet... - -Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois -kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista -julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, -johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti -inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja -sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: -kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi -hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä -sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa -hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja -pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän -rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin -se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli -parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä -viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho -tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan. - -Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä -teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän -ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä -saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan -kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. -Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, -jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos -johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja -turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen -äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se -johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää -häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen -uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan -alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea -oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: -mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata -kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla, -jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat -onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta -paikkaa!... - -Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi -hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, -jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen -edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut -enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois -elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa. - - - - -Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut -vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin -entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei -ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä -kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse -kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne -haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä -nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon -ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin -joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme -taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään -menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään -eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua -ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin -sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää -rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se -oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli -jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon -kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi -hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: -halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. --- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää -masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. -Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä -yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa -itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt -enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, -valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti -itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja -hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa -oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä -mahdottomammaksi. - -Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, -- -esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden -perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää -tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut -Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen -seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, -kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo -halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui -alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe -tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. -Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja -kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä -ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden -itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea -kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan -ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi -heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi -eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi -hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja -suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He -olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat -tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti -toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, -- -ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät. - -Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri -onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen -suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan -täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja -hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi -Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään. - -Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä -oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin, -joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin -vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin -Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut -henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman -laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin -ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän -lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä -touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan -sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota -tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin -sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa -hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt -mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän -suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset -eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien -erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta -Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu: - -_"Femina mors animae."_ - -Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa -pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; -hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: -moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, -se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, -sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan -halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. -Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien -olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä -arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat -aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi -yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi -seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli -hädissään: - --- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa -tekemistä? - -Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei -ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, -kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän -vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa -peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen -hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin -masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä -pahemmin alas. - -Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut -mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan -apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: -ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä -antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, -voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään -sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka -on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka -rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien -intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat -hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja -kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen -jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin -planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä -keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni -varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa -ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon -monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea -usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna -luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat -monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain -toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle -hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle -tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, -josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. -Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan -seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka -katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. -Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa -heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä -kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, -haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, -mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan -valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan -- -hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. -Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi -Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan. - -Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, -ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei -jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki -työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa -kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä -oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään -vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset -eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. -Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen -voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian -nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei -ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään -tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka -liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä -mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta -kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa -elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa -perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi -itseltään alinomaa: - --- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina -näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään? - -Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen -paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan. - - - - -Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen. - -Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili. - -Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin -porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun -askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan -käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, -ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. -Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi -katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, -jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi -ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe -lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi -innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen -pitkään, sitten sanoi hän: - --- Hyvää iltaa, Melchior. - -Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun: - --- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo -muisti. - -Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, -kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. -Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön -selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, -vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, -Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä -jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa -kysyi Christophe häneltä: - --- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, -tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni? - -Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli -häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti: - --- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen. - -Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, -Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun -kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain -lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet -heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi -tyrmistyneenä takaisin. - -Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien, -tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, -jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti -Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, -ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki -pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli -tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt -ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt -hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, -kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka -hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti, -vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli -tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli -tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä -pesänselvitys! - -Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, -(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan -lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille -pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut -ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen -sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois. - -Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat -kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö -hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen -sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät -toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried: - --- Mennään tuonne, vai mitä? - -Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja -Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt -hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen -Melchiorin kummun eteen ja sanoi: - --- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi -tuskia. - -Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen -sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa -ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään -ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta. - -Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat -muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille -päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, -alkoi Christophe itkeä: - --- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti! - -Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, -sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen -tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, -keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan. - --- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja -vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes -samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en -mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!... - -He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried -sanoi lempeästi: - --- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä -tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata -tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei -riipu meistä itsestämme. - -Christophe hoki yhä epätoivoissaan: - --- Väärän valan tekijä olen! - --- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.) - --- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan. -Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu. - --- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää -minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni? - --- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried. - --- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua? - --- Valvo ja rukoile. - --- Minä en usko enää. Gottfried hymyili: - --- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile. - --- Rukoile, mitä? - -Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja -jäisen-hohtavana: - --- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee -vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä -päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat -pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita -elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. -Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä -kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin -kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki -nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä -kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä -olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole -onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että -et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan -siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_. - --- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi. - -Gottfried nauroi suopeasti: - --- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä -tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä... -Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä -kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut -eivät sitä tee. - --- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa -vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen -tekee!... - -Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti: - --- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita, -ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan... - -He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi. -Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi -katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi -itsekseen enon sanoja: - --- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin). - -Ja hän hymyili ajatellessaan: - --- Niin... Toden totta... Se riittää. - -Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa -alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi -kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa -punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. -Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä -ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa -näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen -kuin sekin. Hän ajatteli: - --- Minä herään niinkuin sekin. - -Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä -seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon. -Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä. -Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi... - --- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!... -Minä tiedän kyllä, minne minä menen. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe III, by Romain Rolland - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JEAN CHRISTOPHE III *** - -***** This file should be named 58788-8.txt or 58788-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/8/7/8/58788/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |