Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 6475 insertions, 0 deletions

diff --git a/58788-0.txt b/58788-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d6e663c
--- /dev/null
+++ b/58788-0.txt
@@ -0,0 +1,6475 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58788 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+JEAN-CHRISTOPHE III
+
+Nuorukainen
+
+
+Kirj.
+
+ROMAIN ROLLAND
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1918.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Eulerien talossa.
+Sabina.
+Aada.
+
+
+
+
+
+
+I.
+
+EULERIEN TALOSSA.
+
+
+
+
+Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli
+kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli
+vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran
+uuvuttava kohina.
+
+Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän
+näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen.
+Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan,
+niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi
+sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän
+kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa,
+olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat
+henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä
+näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän
+tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän
+suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta.
+Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi
+voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut
+iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan
+olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi
+samalla elää kuitenkin.
+
+Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia
+ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa
+Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria
+kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa,
+sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt
+kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi
+siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja
+eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat
+saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi
+ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.
+
+He löysivätkin pienen huoneiston, -- kaksi, kolme kamaria toisessa
+kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli
+oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä
+ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä
+tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää
+synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha
+oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin
+ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi
+itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti
+henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita
+hän oli rakastanut.
+
+He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan
+viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden
+ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat
+tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät
+sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle
+heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka
+ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa
+ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita,
+peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta
+aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun
+hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa
+huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa.
+Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai
+ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen
+korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan,
+joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli
+kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia
+ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia
+ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni,
+menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt
+tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa
+hänelle, että oli taas aika lähteä.
+
+Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin.
+Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään
+kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas,
+hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien
+onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin;
+hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä:
+vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli
+ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut
+siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli
+ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois
+hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin,
+lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.
+
+Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, --
+tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin
+saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli
+nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä
+kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen
+elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan.
+Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei
+muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä
+suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku,
+jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä
+koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän
+itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava
+kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli
+tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään
+todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä
+sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei
+ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän
+ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen
+hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun
+monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden
+puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa
+hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista
+katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina
+monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, -- niin hentorakenteinen
+kun hän oli; -- ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun
+hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin
+näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa
+toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä.
+Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee
+uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon
+isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää
+tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen
+tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa:
+hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, --
+ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui
+sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen
+sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt
+oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään
+tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja
+pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin
+Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä
+tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.
+
+Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen
+äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä
+permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen
+helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin
+ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa
+tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille
+poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon
+esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:
+
+-- Tässä minä, järjestelin...
+
+Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin
+keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli.
+Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen
+äitinsä apaattisesta tilasta:
+
+-- Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua,
+täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa
+itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.
+
+-- Niin, vastasi äiti lauhkeasti.
+
+Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon.
+Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään
+ottamansa esineet.
+
+-- Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!
+
+Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli
+hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.
+
+-- Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan
+sinua? Oletko sinä sairas?
+
+Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska.
+Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen,
+että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.
+
+-- Äiti! sanoi hän rauhattomana.
+
+Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.
+
+-- Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku
+poikani!... Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'
+
+Sääli raastoi Christophen sydäntä:
+
+-- En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen
+ajatus?
+
+-- Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki...
+
+Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein
+tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.
+
+-- Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?... Mihinkä minä
+joutuisin, jos sinäkin lähtisit?
+
+-- En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä
+lupaan sen sinulle.
+
+Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan
+hänen silmänsä.
+
+-- Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?
+
+-- En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa
+rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.
+
+-- Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä...
+Kas niin, nyt näet, minä alan taas... Anna minulle anteeksi. Minä olen
+typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää
+tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon
+muun kanssa...
+
+Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.
+
+-- Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää...
+
+Louisa tyyntyi vähitellen.
+
+-- Se on mieletöntä, minua hävettää...? Mutta mikä minulla on? Mitä se
+on?
+
+Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä
+oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen
+pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.
+
+-- Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä
+huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä...
+
+Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut
+näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki
+koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.
+
+Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt
+esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta
+Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi
+hänen ottaa.
+
+
+
+
+Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin
+seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan
+tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän
+ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet
+avuttomana siihen tilaan.
+
+Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen,
+avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla
+himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku
+tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken
+tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet.
+He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen
+toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku
+onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat
+taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä
+syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti
+hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi
+rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen.
+Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään
+syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian
+älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut
+yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle
+jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti
+haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa
+jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli
+sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa.
+Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui.
+Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja
+äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka
+nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla
+kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi
+ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla
+Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt
+Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä
+tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi;
+ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen
+tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin
+silmin:
+
+-- Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä
+hetki näin.
+
+He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä
+nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut
+hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä
+tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.
+
+Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista
+kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään.
+Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti
+kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat
+huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti
+hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään
+aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan
+ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen
+kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän
+kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli
+musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit
+vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa
+ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli
+ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen
+mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen
+ropiseva sade.
+
+Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä
+vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui.
+Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin
+on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin
+rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei
+kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa,
+koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.
+
+
+
+
+Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa
+uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille
+rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan.
+Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan;
+sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin
+entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä
+vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein
+vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään:
+ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko
+turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja
+auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan
+joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus
+voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä
+Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen
+surulla.
+
+Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli
+tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon,
+ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä;
+hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti
+touhuavan näköisenä omille asioilleen.
+
+Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti
+suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa
+käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään
+yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan
+huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin
+synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet
+vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut
+läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän
+huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja
+Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin
+arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa
+ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään.
+Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään
+rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat
+hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen
+ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa
+oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään
+Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko
+pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä
+olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa
+yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä
+suostumaan kutsuun.
+
+He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen
+kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen
+tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia
+kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat
+heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko
+tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille
+lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin
+päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto
+odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut.
+Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin
+tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin
+ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui
+sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin
+asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin
+oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin
+seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän
+tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat
+Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan
+neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle
+musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista,
+Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui
+sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli
+tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel
+murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä
+väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten
+puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia
+erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa
+vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja
+luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen
+halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi
+ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään
+saakka.
+
+Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan
+yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan
+ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea
+ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan
+ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja
+ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät
+yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja
+etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He
+lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole
+minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos
+ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä
+elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen
+aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan
+suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.
+
+Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki
+oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi,
+mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten
+loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä
+uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun
+hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää
+ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti
+hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri
+onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, -- täällä, noiden
+kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä,
+mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän
+häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.
+
+Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa
+kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta
+kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä
+ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.
+
+
+
+
+Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat
+levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet
+hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta,
+huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi
+siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän
+seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin
+hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin;
+mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin
+sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä,
+ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee
+paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi
+älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu
+suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia
+vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän
+puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen
+moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa
+vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä
+ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle
+pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään
+yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka
+on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet
+viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen
+luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin
+tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa,
+joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.
+
+Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin
+viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen,
+ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika
+hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä
+varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit,
+joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin
+luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen
+ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin
+mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen
+luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa
+ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän
+oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein
+trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen
+hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin
+tarkoin heitä.
+
+Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän
+oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt
+puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti
+liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima
+jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on
+hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua.
+Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa
+vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin
+kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun
+puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi
+miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa
+tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei
+lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista,
+miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa
+tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi
+niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta
+tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä
+se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se
+tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän
+siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti
+vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä
+voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla
+vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa
+ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja
+näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt
+yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat,
+tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä
+suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään
+panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon
+yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen
+ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä,
+ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten
+kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.
+
+Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua
+tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla
+rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta
+vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä,
+tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit,
+siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä,
+varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että
+hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan
+liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa
+jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän
+muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa,
+-- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin,
+kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona
+ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut
+siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen
+väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun
+hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan,
+niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina
+kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai
+äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei
+siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän
+esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä,
+sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein
+kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet,
+mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous:
+vaikenemisen hyve.
+
+
+
+
+Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat
+lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan.
+Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli
+opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin
+nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden
+ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät
+hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa.
+Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä
+ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska
+hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan
+miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota
+mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe
+sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä,
+että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja
+elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin
+ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun
+hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään
+rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden
+tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä
+kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin
+tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen
+tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset
+tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä
+oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä
+seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä
+moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita
+oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella
+piilottivat itseensä.
+
+Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa,
+joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin
+salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä
+rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut
+paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia
+ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän
+nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta
+kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi
+vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain
+rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:
+
+-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi...
+
+Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin
+minkä hän itse oli sanonut.
+
+Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen
+paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä
+mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta
+ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin
+pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi
+sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut
+aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä
+nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän
+ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden
+tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu
+uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa
+joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut
+hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja
+kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat
+he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu
+itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja
+vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai
+rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_.
+
+Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli
+ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli
+kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja
+perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään
+tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat
+alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta
+hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan
+hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia
+määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle
+puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan
+alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa
+musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari
+kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko
+puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan
+kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut
+musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken
+kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja
+kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset
+hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli
+yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta
+ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien
+kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle
+silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen
+ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet.
+Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan,
+vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat
+hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä
+jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä
+halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin,
+jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä
+modernista musiikista.
+
+Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana
+taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä
+hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli
+kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä
+ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan
+kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen
+aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot,
+jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa
+kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi
+kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän
+oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti
+vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa,
+ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat
+päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä
+tai ilvehtijöitä.
+
+Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin
+katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin
+hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat
+puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin
+hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän
+sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan,
+johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan
+poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi
+luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa
+pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen
+voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää
+varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus
+noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät
+toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen
+pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin
+tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja
+myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa
+muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.
+
+Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo
+nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja
+velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän
+teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä
+niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä
+itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana
+määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi
+kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi
+voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan
+taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin
+monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja
+yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä
+tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla
+hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja
+kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja,
+pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla.
+Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö
+muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka
+kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä,
+jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava.
+Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia
+sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin,
+niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti
+niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin,
+jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän
+hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu
+silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili,
+mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt
+tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt
+kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa;
+ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen
+kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi
+Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein
+vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä.
+Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, --
+se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa
+ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla
+talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut
+siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa
+jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja
+kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi
+lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet
+raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien
+valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen
+vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi.
+Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei
+pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi
+pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa,
+jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä,
+kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!
+
+
+
+
+Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli
+keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan
+ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja
+selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla
+Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut
+loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut
+sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen
+kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen
+puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle
+alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.
+
+Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä
+tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä
+ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei
+ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen
+vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä
+ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti
+hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään
+kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän
+oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin
+taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä,
+mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että
+Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä
+pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän
+liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa,
+hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan
+niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia.
+He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta.
+Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko
+ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?
+
+Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä --
+kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen
+elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa
+niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin
+epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista
+kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä
+ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi
+tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta,
+onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin
+uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja
+sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt
+Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista
+paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä
+rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän
+ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään,
+hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen
+koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen
+omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin
+kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin
+tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä
+mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään
+pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan,
+mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia
+kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle
+ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin
+kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti
+muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi.
+Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän
+mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä
+Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän
+enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi
+niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina,
+jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat
+hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa,
+vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt
+häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen
+sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä
+ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin
+monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan
+ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve,
+joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin
+aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän
+kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko
+hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä
+älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä
+sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt
+ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai
+ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.
+
+Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä.
+Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi
+halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen
+onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa
+vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät
+häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä,
+ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet
+asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset
+jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla
+kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he
+olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat
+olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään
+pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä
+tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.
+
+Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille;
+mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt
+vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen
+puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen
+ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti
+alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön
+ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten
+olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi
+leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä,
+joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan
+rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen
+lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että
+Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä
+ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla
+maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa
+hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä,
+että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta
+ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut
+olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä;
+mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma
+yhdenvertainen.
+
+Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi.
+Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti,
+että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe
+ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina,
+mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska
+talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia
+tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että
+mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard
+oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään
+itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi
+kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.
+
+Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan
+pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku
+seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen,
+joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän
+tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard
+loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen
+tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.
+
+-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?
+
+-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!
+
+Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen
+itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli
+puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:
+
+-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.
+
+-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.
+
+Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että
+asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin
+luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla
+kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu,
+kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty
+kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui
+heidän vieressään suljetun portin takana.
+
+Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin,
+kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on
+ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella
+oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin
+surua. Hän kysyi huokaisten:
+
+-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?
+
+-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä
+ole surullista ja rumaa?
+
+-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.
+
+-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.
+
+-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.
+
+-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja
+paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä
+maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?
+
+Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä
+tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa
+itselleen, että se oli viisautta.
+
+-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän
+hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.
+
+-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että
+sitten seuraa koko iäisyys.
+
+-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?
+
+-- Tietysti.
+
+Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että
+Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka
+innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut
+Leonhardia Jumalan luokse.
+
+Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten,
+että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne
+kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet
+kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin,
+evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän
+tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin
+kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja
+ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon
+hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen.
+Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi
+kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan
+järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain
+teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että
+ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt
+rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa
+saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla
+kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta
+ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen
+älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin
+esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden
+sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän
+yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että
+tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua,
+sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla,
+että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä
+takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti
+olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he
+pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.
+
+Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut
+auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka
+häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn
+uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi
+uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta
+kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon
+haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen
+aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta
+Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää
+keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä
+kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut
+pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä
+näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman
+sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.
+
+Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa
+sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei
+siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin,
+kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta,
+joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella
+itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli
+varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...
+
+Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa:
+mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen
+sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä
+äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä
+maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän
+nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä
+yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista,
+kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa
+kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella
+rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki
+hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden.
+Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan.
+Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin:
+rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma
+ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää
+kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää
+maailman asioita Jumalan tykönä.
+
+Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä
+kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden.
+Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia
+samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui
+eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä
+epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui
+eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta
+kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä
+ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten
+olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta
+rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen
+näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin
+häpäistävän!...
+
+Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua,
+nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla
+kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui
+kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata
+mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...
+
+Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään:
+"Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma
+uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut.
+Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus
+ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi...
+
+Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon;
+tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät
+kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin
+ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta
+vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen;
+viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille.
+Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin
+juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi,
+ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli,
+kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren
+rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten
+ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen,
+talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun
+maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon
+soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...
+
+Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan,
+heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei
+tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja
+hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut...
+
+Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen
+valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen
+tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni.
+Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki
+luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.
+
+Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli
+tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta...
+
+Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin
+heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut
+pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen
+jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti
+nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard
+tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin
+hämmentynein silmin.
+
+-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.
+
+-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.
+
+-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard
+peloissaan ja kauhistuen.
+
+Christophe masensi mielensä.
+
+-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä
+äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!
+
+Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.
+
+-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen
+kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää
+usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?...
+
+Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin
+kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina
+voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja
+talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen,
+joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut.
+Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin.
+Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja
+hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa,
+nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä
+pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen
+tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä
+jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla.
+Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä
+käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana...
+
+Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli
+siitä alkaen hävitetty.
+
+
+
+
+Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti
+Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö
+ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana
+kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän
+oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos
+nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän
+ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole
+oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin
+tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita
+lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen
+lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei
+Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän
+luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus
+Rosaan katsahtanut.
+
+Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka
+tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin
+kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei
+ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei
+hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt,
+sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä
+taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma,
+niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää
+tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen
+enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat
+löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla
+anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan:
+he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin
+taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella,
+joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja
+ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta
+ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet
+uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon
+nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia,
+ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen
+itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa
+tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli
+hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei
+laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia,
+ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat.
+Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän
+sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan
+pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, --
+hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä
+osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli
+kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät
+toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä
+ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden
+rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään
+oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa
+tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa
+hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat
+äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina,
+jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja,
+sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko
+perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni
+johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen
+kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt
+hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.
+
+Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä.
+Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma
+paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin
+kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä
+pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä
+eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien
+tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut
+nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän
+taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi
+muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei
+huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin
+hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät
+viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa.
+Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea,
+ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista.
+Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle
+kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä
+tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen;
+ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli
+ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella
+Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen
+hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka
+asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta
+Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa
+piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina,
+ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli
+odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään.
+Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi
+onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti
+ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut,
+ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana
+kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet
+omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat
+yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä:
+talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.
+
+Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman
+tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut
+selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän
+koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen;
+mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän
+huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei
+onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton
+aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan
+nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita
+edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman
+esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen,
+kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän
+huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa.
+Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut
+joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti
+kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti,
+huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut
+takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut
+kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi
+nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä
+epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti
+täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt
+salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä
+teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että
+hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan
+onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä
+voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat
+ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi
+ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli
+vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana;
+kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti
+niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli
+lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä
+koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti
+hän yhä.
+
+Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut
+senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei
+hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen
+eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli
+kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan:
+hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen
+mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän
+olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima,
+että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän
+kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja
+onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä
+siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin
+hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja:
+eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä
+huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut
+minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut
+hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa:
+ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe
+nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että
+hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan
+tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää
+tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse
+oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä.
+Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut
+enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.
+
+Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli
+valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko
+talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli
+alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista,
+vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan
+kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin
+nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen
+pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin,
+jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata
+hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen
+juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös,
+heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen
+ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea
+vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin.
+Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta;
+mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi
+hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta
+portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla,
+kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän
+tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin,
+että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla
+ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa
+ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen
+ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni
+vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä
+välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat
+häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa;
+ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa
+vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan
+ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa...
+Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan
+jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.
+
+Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle
+ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää
+kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan
+ystävällisemmin kuin tavallisesti...
+
+Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan
+mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.
+
+
+
+
+Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita.
+Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla
+oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa
+jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen
+itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa
+ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään
+hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita
+tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti
+hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin
+ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta,
+katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että
+Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja;
+ja hän säästeli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- vielä jostain
+erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka
+kaikki tiesivät.
+
+Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan
+salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin
+ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen
+uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta;
+hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi
+uskaltanut sitä kysyä.
+
+Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen
+solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden
+kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen
+olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun
+miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat
+nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:
+
+-- Heistä tulee kaunis pari.
+
+Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään;
+ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- (ainakin
+hän luuli olevansa sukkela), -- hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin
+kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä.
+Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan
+mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein
+hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei
+Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön
+iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta
+hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi
+vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel
+vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen
+kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri
+laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi
+kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat
+kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi
+tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan
+mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa
+sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja
+kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien
+lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä
+väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä
+untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän
+pelkäsi, -- hän rakasti.
+
+Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän
+niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään
+vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa
+hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten.
+Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa
+sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse
+vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa
+sekavaan kuohuun. Suloinen yö... Tuon armaan illan pienimmätkin muistot
+olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt,
+mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.
+
+Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi,
+sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja
+ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä
+kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä
+koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. --
+Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne
+seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys
+oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:
+
+-- Heistä tulee...
+
+Vaiko:
+
+-- Heistä tulisi...
+
+Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista?
+-- Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma... Mutta, eivätkö he
+sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä
+kärsiä?... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein
+uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin
+hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen,
+joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella.
+Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita
+kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään... Taivaan Jumala! Jos
+se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sitä
+luullut, jos... jos hän olisikin sievä!... Ehkäpä hän sitäpaitsi
+liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka
+Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe
+olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos
+olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit
+puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen
+vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli
+niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä?
+Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.
+
+Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla
+sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa
+sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana
+vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta.
+Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa,
+hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa
+sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan
+rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan,
+jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun
+rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja
+omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään
+siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma
+sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle
+sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä,
+romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen
+sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden
+perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää:
+hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli
+hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen.
+Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin
+hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta
+siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista
+pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan
+kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan
+huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee
+lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.
+
+Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän
+tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen
+kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi
+jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä
+toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.
+
+Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen
+luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö
+tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen
+ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen.
+Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli
+Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi
+tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän
+koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi
+Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti
+hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa,
+hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan,
+sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta
+hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista
+itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa
+tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki
+hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan.
+Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat
+siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen
+Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen
+nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei
+voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida
+rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja
+lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei
+tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi
+kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana,
+tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka
+asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen
+hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat.
+Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän
+aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän
+ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin
+jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa
+juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja
+kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi
+hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa
+vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei
+mitään olisi tapahtunut.
+
+Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan
+huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti
+kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu
+Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä
+äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe
+Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois
+salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta
+kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän
+olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin,
+eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia,
+joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän
+muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli,
+että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä
+hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden
+herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi
+toivoo, lopulta myöskin täyttyy. -- Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan
+muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen
+muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?
+
+Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa:
+mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä
+oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää
+Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi
+hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois
+ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.
+
+
+
+
+Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä
+rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin
+murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa
+huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään.
+Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa.
+Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti
+häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien
+hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan
+kasvoi.
+
+Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan
+hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien
+sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa
+ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen
+saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti
+syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain
+mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko,
+ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan,
+tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.
+
+Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi
+niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei
+laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa
+hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli
+hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa,
+unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui
+hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään;
+hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli
+itseltään, oliko hän tullut hulluksi.
+
+Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä
+sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut
+mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta
+vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan,
+jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala,
+taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi
+muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi,
+voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin
+raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta
+mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä?
+Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa
+voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei
+onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä,
+ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi.
+Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen
+päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen.
+Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin
+tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi
+katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla.
+Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi
+ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi
+koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja
+ihmiset, -- hän itsekin, -- muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki
+yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin
+hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen
+rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen
+kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä
+tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia,
+jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli
+itseltään:
+
+-- Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja...? Hän ei uskaltanut edes
+sanoa:
+
+-- ... ja minulla.
+
+Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen
+äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän
+liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin
+tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän
+oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.
+
+Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä
+ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi
+illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi
+yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua
+mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin
+vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan
+orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän
+tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin
+hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein
+kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut
+sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä
+ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen
+tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin
+jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla
+sitkeydellä.
+
+Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä
+ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre
+tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo
+himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin
+jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka,
+-- mitä tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylkää
+pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän
+oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi
+itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan
+vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt
+itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät
+tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan,
+että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän
+tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei
+kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi
+nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti
+katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin
+mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut
+mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista
+oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa
+alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut
+mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua
+kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä
+pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän
+ajatteli, että hän oli kuollut...
+
+Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja
+nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa
+putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi,
+nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu,
+niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin
+juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä
+iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan
+hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin!
+Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.
+
+
+
+
+Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän
+ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei
+tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä
+työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut
+aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko
+elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa
+ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt
+lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta
+saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta:
+teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin;
+niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki;
+hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi
+niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät
+jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.
+
+Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki
+talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta.
+Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön
+kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut
+mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden
+nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua,
+joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen
+kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos,
+varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä
+karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei
+olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain
+kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa...
+
+Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato:
+tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan.
+Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja
+valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien,
+hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman
+ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten
+kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän
+vapisi... Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä
+valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että -- hän oli
+Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui
+puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän
+täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin
+kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin
+Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi
+luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan,
+hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä... Jumala-kuiluun!
+Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen
+elää, -- ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, -- elämän raivosta!
+
+
+
+
+Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei
+hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna
+herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu,
+aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä
+heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana
+murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta
+enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä
+alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken
+harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon
+käskystä.
+
+Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se
+toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla.
+Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin
+odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, -- tuskin
+ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, -- että aistimus oli
+jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja
+hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen
+tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita
+välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä
+tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja
+sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki,
+joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä,
+ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää.
+Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura,
+yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen
+sieluunsa.
+
+Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään
+kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien
+yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli
+aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa,
+vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui,
+hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa
+ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se
+ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen
+tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.
+
+Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut
+niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut:
+"Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas
+virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit,
+puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen
+kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.
+
+Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut
+laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina
+päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen
+uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta
+maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut
+mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää.
+Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne
+olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus
+julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja,
+ajattelematta, että ne kärsivät, -- ainoastaan ilosta nähdä niiden
+hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli
+tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena
+hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin
+koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon
+liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli
+tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt
+rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän
+tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse
+koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin
+pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. -- Ja nyt
+kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan
+valon lähteitä.
+
+Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja,
+hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten
+kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin
+tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät
+vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja,
+liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu
+valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni
+näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon
+säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen
+fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne
+raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten
+jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa,
+lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää
+järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja
+rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat
+ilmoihin, kuulumattomiin.
+
+Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä
+suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi
+myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa,
+hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän
+voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota
+tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli
+melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi
+olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja
+tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden
+kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta
+olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin
+sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon,
+nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti
+kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui
+hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen
+virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että
+hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään
+olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa,
+että yksin kuolema -- ehkä -- vapauttaa.
+
+Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe
+autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea
+uuden vankilansa rajoja.
+
+
+
+
+Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä
+ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita
+toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka
+eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä
+jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana
+lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki
+nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei
+häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä
+laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän
+saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne
+eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön
+hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne,
+siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä
+nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä
+sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee
+sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa.
+Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain
+liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois...
+
+Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää,
+polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla
+voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti
+rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän
+syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä,
+syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.
+
+Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi
+valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa,
+jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt
+valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet
+läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan
+niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät.
+Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään,
+paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja
+kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä
+otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen
+ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän
+sisäänsä auringon viimeiset säteet.
+
+Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten
+näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän
+tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä
+ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän
+katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa.
+Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui
+nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa
+niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti,
+purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä
+kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi
+suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja
+sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan
+häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen
+hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi
+häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui
+irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet
+pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni
+poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä
+hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe
+punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi
+ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut
+tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä
+hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä
+saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho
+vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä
+puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän
+pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima
+hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna... tuossa paikassa...
+tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon
+poikki, päästäkseen maantielle?... Pääsisikö hän sinne edes? Eikö
+hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja
+silloin?... Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli
+puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot
+kelpasivat. Rikoskin?... Kyllä: vaikka rikos... Sydämen sekasorto sai
+hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä
+ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka
+oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat
+tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän
+sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän
+ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä
+pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi
+joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän
+kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut
+hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli,
+että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut,
+että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on
+suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu
+pujahtamaan.
+
+
+
+
+
+
+II.
+
+SABINA.
+
+
+
+
+Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui
+pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori
+nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva
+Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen
+hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä
+lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka,
+joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin
+köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa
+harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan,
+kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan
+vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja
+käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut
+huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti
+juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä
+hyötynyt mitään.
+
+Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut
+käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan
+kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin
+puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään
+kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä,
+-- varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa,
+että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi;
+rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan
+palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään
+huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili
+veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.
+
+Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan
+paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia
+kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea
+uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei
+viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi
+kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut
+pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen
+vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin
+käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti,
+vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja
+unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden
+hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli
+vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt
+hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta,
+ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa
+kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo
+leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti
+ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa
+sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin
+pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta;
+aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen
+jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella
+päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.
+
+Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku
+ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella
+pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän
+ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, -- etsi ostettavaa, jota
+häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, -- ja jos hän ei sitä
+löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten
+joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen:
+kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, --
+niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei
+välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai
+hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät
+muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä
+tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä
+eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan
+välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa,
+menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa,
+vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he
+tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.
+
+Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat
+ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien
+harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä
+pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari
+erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle
+nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman
+möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava
+kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka
+vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa
+peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot,
+liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta,
+-- vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa
+oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman
+tuhruinen, -- niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja
+suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään
+raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet
+häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei
+häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen
+kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan
+itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:
+
+-- Kiitän!... Vielä, vielä! Katselkaa vain!...
+
+Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt
+tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.
+
+Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine.
+Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys
+hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias
+välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen
+iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen
+miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot
+raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja
+suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita
+tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä
+heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta
+miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan
+kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen
+epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät
+velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin,
+kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli
+Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon
+ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen.
+Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä
+päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun
+he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma
+kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli
+rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa
+vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel
+haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet
+keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet
+tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa.
+Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä
+pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin
+tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi,
+ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi
+ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja
+paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin,
+sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen
+persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä
+kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin
+siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.
+
+
+
+
+Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella
+paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa
+paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun
+puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon
+pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne
+tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel
+oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut
+aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin,
+että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa
+eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen.
+Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan
+pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän
+meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena
+seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka
+paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin
+sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän
+itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello
+yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja
+Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati
+velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona,
+milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa.
+Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti
+häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin
+koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa,
+hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta
+kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat
+edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään
+ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista
+ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä
+iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät
+ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus
+laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita
+oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan
+mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa
+kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle
+jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin
+juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään
+horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.
+
+Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin,
+näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli
+hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin
+välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon.
+Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet.
+Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa
+ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä
+tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli
+halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen
+kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin
+lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä
+polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa
+alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos
+vielä vähäksi aikaa.
+
+Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät
+yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun
+niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja
+sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo.
+Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet
+toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet
+olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän
+hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma
+oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla
+verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa;
+kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat.
+Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat
+ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista
+seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.
+
+Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja
+aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä,
+kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös
+kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui
+siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja
+meni maata.
+
+Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti
+ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat
+uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät
+kiinni siitä lähtien aina.
+
+
+
+
+Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät
+jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi.
+Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän
+kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen
+ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä
+totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja
+Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa
+sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili
+pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni
+hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän
+viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan.
+Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja
+inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan
+hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle.
+Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli
+vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina
+katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia
+katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.
+
+Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla
+toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen
+sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira
+raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen:
+silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku
+tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi
+ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa
+nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä;
+ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen
+laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään
+hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka
+toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan
+hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui
+Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä
+niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman
+vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.
+
+Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja
+Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina
+tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi
+häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt,
+pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se
+kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan,
+oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari
+sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku
+tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän
+Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja
+syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi
+omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua
+irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli
+häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan
+maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari
+vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo
+velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei
+ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän
+ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:
+
+-- Tänä iltana oli niin kaunista.
+
+-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.
+
+-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa.
+
+-- Niin, siellä oli tukahuttavaa.
+
+Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa,
+että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää
+näyttäytynyt.
+
+Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana
+ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa
+läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä
+jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta;
+tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita
+ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset
+ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista.
+Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta
+Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina
+ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon
+menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa
+vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe
+noudatti hänen esimerkkiään.
+
+Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui
+jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa.
+Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin
+omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin
+päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen,
+hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan,
+lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme
+sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen
+epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista.
+He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät
+tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun
+kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.
+
+Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he
+tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät
+jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat
+samoja asioita.
+
+Sabina naurahti ja sanoi:
+
+-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen
+puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.
+
+-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa
+mieltä kuin te.
+
+He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.
+
+-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.
+
+-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.
+
+Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.
+
+-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin
+mukavaa. Te kun olette turvassa.
+
+-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.
+
+Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä
+hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista
+ilmaa.
+
+-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen
+ruumistaan.
+
+-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.
+
+-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.
+
+He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä
+toisiaan. He hymyilivät kumpikin.
+
+Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään,
+vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla
+tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi.
+Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:
+
+-- Pidättekö te musiikista?
+
+-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä
+ymmärrä yhtään mitään.
+
+Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt
+ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat
+kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui
+nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän
+tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.
+
+-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.
+
+Christophe tarjosi hänelle omiaan.
+
+-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.
+
+-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta.
+
+-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.
+
+-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.
+
+-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?
+
+-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei
+koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi
+lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän
+kirjan nurkkaan.
+
+-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.
+
+-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän
+säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.
+
+-- Teatteriako vartena
+
+-- Oh, eipä liioin.
+
+-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa?
+
+-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona
+on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.
+
+Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä
+teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.
+
+-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen
+aikaa.
+
+-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:
+
+-- Onhan sitä tekemistä!
+
+-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.
+
+-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.
+
+-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?
+
+-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan
+yksin.
+
+-- Mutta mikä sitten?
+
+Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.
+
+-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista!
+
+-- Mitä?
+
+Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut
+muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää
+se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan...
+Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin
+ollakseen tekemättä mitään...
+
+-- Eikö teille tule ikävä?
+
+-- Ei koskaan.
+
+-- Vaikka ette teekään mitään?
+
+-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää
+tehdä jotain.
+
+He katsoivat toisiinsa nauraen.
+
+-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla
+tekemättä jotain.
+
+-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.
+
+-- Olen viime päivinä oppinut.
+
+-- Opitte kyllä, kun aika tulee.
+
+Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi
+kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina.
+Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen
+tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei
+mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää
+hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta
+heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan
+niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän
+paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.
+
+
+
+
+Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui
+harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen
+toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai
+raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä
+tötterön namusia.
+
+Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa
+liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt.
+Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina
+oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen.
+Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan
+nappivarastoja.
+
+-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää
+katsoko, kaikki on nurin narin...
+
+Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän
+tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:
+
+-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä
+lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan.
+Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.
+
+-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?
+
+-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä
+hävetti kuitenkin hiukan.
+
+-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen
+päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen.
+
+-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.
+
+Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei
+uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.
+
+He pakisivat sitten edelleen.
+
+-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö
+menekään Liisin luo?
+
+-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat
+järjestyksessä.
+
+-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää
+odottako niin kauan!
+
+Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi
+laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:
+
+-- Antakaa minun hakea, eikö niin?
+
+Sabina juoksi hänen luokseen estämään:
+
+-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä
+ole...
+
+-- Lyönpä vetoa, että teillä on.
+
+Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden
+sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi
+kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja
+ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.
+
+Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun
+askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe
+oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle.
+Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui
+valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa
+ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina
+punastui. Ja myöskin Christophe punastui.
+
+Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei
+hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma,
+ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän
+piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas
+Christophen polvilta:
+
+-- Minkä tähden te ette sano mitään?
+
+Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi
+permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon,
+hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle.
+Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten.
+Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.
+
+-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut
+päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:
+
+-- Hyvästi.
+
+
+
+
+Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät
+kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt.
+Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet
+istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen
+huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan
+leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan
+päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli
+tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan;
+ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle
+vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.
+
+-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.
+
+-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina
+vakuutetulla äänellä.
+
+-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen
+asemassaan.
+
+-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.
+
+-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.
+
+-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.
+
+-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä
+asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista
+imarreltu.
+
+-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain
+suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi
+nopeasti puheen muualle.
+
+-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa
+rauhassa nauttia puutarhassa.
+
+-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat
+toisiinsa.
+
+-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei
+tiedä enää, missä onkaan...
+
+-- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun
+tekisi mieleni hänet kuristaa!
+
+Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.
+
+-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.
+
+-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.
+
+-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina.
+
+He vaikenivat.
+
+127
+
+-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe.
+
+Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas,
+Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.
+
+-- Mitä te siellä teette? kysyi hän.
+
+(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona
+puutarhojen välillä.)
+
+-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti
+polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.
+
+Ja Sabina huokaisi raskaasti.
+
+-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.
+
+-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.
+
+-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte
+päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos
+valinta olisi mahdollista.
+
+-- Se on varma! huudahti Sabina.
+
+-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan
+yli ja tuli hänen luokseen.
+
+Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille
+hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä
+kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös
+vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli
+Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan
+mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja
+jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei
+uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.
+
+Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen
+henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta
+ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.
+
+Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He
+olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa
+sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan
+helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan:
+hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan
+sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa.
+He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa
+tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe
+hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään
+ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi.
+Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta;
+hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi
+jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki
+läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet
+puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja
+jäykistyneenä Christophen puoleen?...
+
+He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät.
+Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle.
+Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe
+kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat
+toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina
+sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni
+huoneeseensa...
+
+Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi
+Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän
+riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa
+kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin
+puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja
+avaavan hänelle käsiään.
+
+Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi
+puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta
+aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken
+luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin
+kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli
+menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi
+huoneeseensa, luullen nähneensä unta.
+
+
+
+
+Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut
+epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on.
+Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin.
+Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä
+laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista
+mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.
+
+Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän
+koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä
+onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan
+Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen
+selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja
+tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi
+Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään
+valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla.
+Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan,
+oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat
+hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.
+
+Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten
+tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt
+vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti
+Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen
+pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe
+vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen.
+Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä.
+Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.
+
+-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.
+
+-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi
+Christophe kuivasti.
+
+Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:
+
+-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha,
+niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!
+
+Rosaa itketti:
+
+-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.
+
+Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa
+tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi;
+ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut
+puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli.
+Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan.
+Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän
+virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti
+tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa
+näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi
+nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin.
+Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta
+ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli
+mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut
+hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja
+pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan,
+virkkaen kuivasti hyvää yötä.
+
+Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe
+oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti
+sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua
+äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän
+nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään,
+mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa
+eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän
+tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään
+tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.
+
+Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin
+toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli
+itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä.
+Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui
+siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei
+itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen
+rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen
+saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin?
+Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä
+naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin,
+Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi
+kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt
+mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe
+puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään,
+sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys
+nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui
+päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen
+kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan
+lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.
+Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli
+heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän
+ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo
+tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa
+vielä toisinakin päivinä.
+
+Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä
+portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.
+
+Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina
+olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta
+kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli
+riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut
+tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut
+koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen
+hänellä oli omissaan.
+
+Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi,
+että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse
+rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja
+julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt
+vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.
+
+
+
+
+Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä
+tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja
+antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän
+ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä
+puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.
+
+Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen
+Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi
+kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo
+aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä,
+kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta
+koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki
+hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki
+Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa,
+soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista
+tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan
+ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana
+kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että
+hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä!
+Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä
+ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän
+oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei
+häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan;
+ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa
+nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä
+ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä
+Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...?
+Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs,
+välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää
+kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään
+nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja
+sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka
+oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea,
+jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli
+jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt?
+-- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain
+loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli
+voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä
+eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin
+katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia
+vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei
+säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti
+nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan
+lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt.
+Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle
+parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen
+rakastamansa ihmisen kimppuun.
+
+Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä
+kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren
+naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin
+ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut
+suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa
+Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta
+persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen
+kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä
+kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan
+toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä,
+että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle
+käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.
+
+Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle
+uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn
+puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat
+hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä
+hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää
+syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa
+etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin
+hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta
+ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian
+tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä
+epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista
+saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän
+levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän
+ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin
+kautta rantain.
+
+Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin
+palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja
+rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta
+silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.
+
+Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään
+pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin
+naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä
+luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa,
+joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei
+puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin
+voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä
+enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen
+hyvyytensä.
+
+Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys
+loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille,
+että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki
+anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä
+koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa
+velvollisuuttaan!
+
+Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus
+oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä,
+joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava,
+kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita,
+palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala
+varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin
+rutolta!...
+
+Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut
+missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe
+näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa.
+Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti
+hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa
+voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan
+sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että
+Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli
+katkerasti.
+
+Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa
+kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.
+
+
+
+
+Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui
+muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa
+ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin
+Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä;
+mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä
+kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.
+
+Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa,
+varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli
+kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin
+tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen
+tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se
+Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja
+äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi
+menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat
+lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat
+onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena
+kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin,
+pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo;
+ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi
+ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut
+aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt...
+
+Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa
+kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia
+kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien
+punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla
+kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot
+kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä.
+He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille
+matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä,
+kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat
+ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin
+silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai
+ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri
+milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä;
+melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella:
+niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla
+näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta;
+mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin
+nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan
+mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat
+vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi
+hän hänelle koko ajatuksensakin.
+
+Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen
+ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla
+metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri
+Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat
+olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina
+oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet
+maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa.
+Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle
+veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja
+että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin
+siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen
+tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena
+asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään
+ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä
+rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä
+millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.
+
+Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä
+niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi
+kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on
+tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori
+ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään
+tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa,
+lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle.
+Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma,
+kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä,
+oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet
+tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus
+lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta.
+Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa
+vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta
+Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe
+oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään
+huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin
+riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt
+vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä:
+moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.
+
+Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään
+kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun
+mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan,
+vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan
+huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi
+hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä
+äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä
+hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi
+voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli
+yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään
+rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein
+iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili
+toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään.
+Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina
+oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi,
+ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit.
+Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän
+oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista,
+ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt
+venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt
+Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan
+samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä
+ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi
+vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi,
+ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat
+kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän
+iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis
+ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon
+ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää
+näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi
+huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.
+
+Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan,
+koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät
+toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden
+kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät;
+eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat
+tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät
+toistensa seuraan.
+
+Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan
+kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun
+matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun
+säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi
+joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he
+jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni
+juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein
+jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.
+
+He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin
+jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät
+soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli
+veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli
+heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet
+mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat
+ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset
+sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!...
+Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..."
+
+Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko
+sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa
+hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe
+pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka
+pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat
+kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei
+liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta.
+Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi
+silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin
+silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin
+päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:
+
+-- Oletteko sairas?
+
+Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:
+
+-- Minulla on kylmä.
+
+Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen
+jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään
+vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan.
+Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat
+soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan.
+Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin,
+siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat
+myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.
+
+Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade
+loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli
+kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi
+Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he
+molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei;
+hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat
+vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt
+vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi
+jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se
+ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli
+tyytyväinen.
+
+Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan
+savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä.
+Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti
+Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi,
+ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja
+kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea,
+ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä
+kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan
+häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa
+sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina
+tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina
+hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta
+puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan
+koettaa.
+
+
+
+
+Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän
+kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe
+huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni
+levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli
+ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa.
+Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut
+sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan
+kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut
+hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään.
+Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä,
+seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän
+oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan
+hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se
+vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan
+äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois
+vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut
+avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän
+kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin...
+
+Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki
+taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma.
+Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen.
+Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan
+intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei
+voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota
+tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli
+tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas
+ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan
+kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi
+niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen
+nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän
+olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa,
+rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota
+rakastaa?...
+
+Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja
+pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.
+
+Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon
+paasilla, väristen vilusta.
+
+Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät
+tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat
+toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana,
+ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä,
+odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein
+aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan
+eteen.
+
+Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.
+Hän rukoili huulet avaimen reiässä:
+
+-- Avatkaa!
+
+Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen
+läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta,
+jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä
+mennä vuoteeseensa...
+
+Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat
+jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot
+kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa
+ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea
+sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen...
+
+Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli
+ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua
+kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon
+omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli
+vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä
+aamuna.
+
+Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan
+palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä
+sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo
+näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän
+itsekin oli kuin mikä aave.
+
+
+
+
+Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat
+kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan
+kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä.
+Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin
+huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi
+oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä.
+He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui
+vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi
+uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen,
+hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan
+omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat:
+he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia
+sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he
+punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä
+hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän
+oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston,
+jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät
+he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian.
+Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta
+vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea
+ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan
+jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista;
+vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä
+vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut,
+mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli
+tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.
+
+Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja
+Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen
+tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa
+kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen,
+jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja
+lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin
+sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat
+toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin
+rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä
+Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.
+
+Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin
+omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin
+kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla,
+viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan,
+paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe
+tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan
+nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin
+pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut
+Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko,
+hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti
+hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina
+ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää
+hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä
+koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon
+rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän
+kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää
+kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa
+juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten
+toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti
+Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe
+kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa
+uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia,
+oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja
+kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia
+olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu.
+Christophe kysyi:
+
+-- Kuinka te voitte?
+
+Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa
+vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin
+olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa
+jälleen.
+
+Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:
+
+-- Minä lähden huomenna.
+
+Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:
+
+-- Te lähdette? toisti hän.
+
+Christophe kiiruhti lisäämään:
+
+-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.
+
+-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.
+
+Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta
+sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.
+
+-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana...
+
+-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä
+katsomatta Christopheen.
+
+-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.
+
+Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo
+vastannut.
+
+-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen
+päivän päästä.
+
+Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian
+leikiksi:
+
+-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.
+
+-- Nukun, vastasi Sabina.
+
+Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.
+
+-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen
+puoleensa.
+
+Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:
+
+-- Jääkää! Älkää lähtekö!...
+
+Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää,
+miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän
+odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:
+
+-- Minä jään...
+
+Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa
+ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja
+meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen,
+-- ja katosi.
+
+
+
+
+Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit
+pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli
+vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän
+saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.
+
+Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan
+oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan:
+hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai
+näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa
+ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että
+Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi.
+Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä
+peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit...
+Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan
+Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa
+hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten
+Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan
+kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.
+
+Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja.
+Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen
+sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa
+kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana
+kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää
+ajatellut.
+
+Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan
+hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset
+ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon
+uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella
+tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran,
+viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka
+ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut
+Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta
+hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut.
+Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään
+ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään
+oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli
+juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi
+ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se
+juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän
+sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut
+suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui.
+Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella
+tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että
+se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen
+enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin
+yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä
+muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.
+
+Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa
+pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin
+tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis
+ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli
+Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut.
+Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä
+edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut
+sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten
+tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa
+odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko?
+Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään
+Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä
+toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen
+tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä?
+Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin
+sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he
+olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat
+rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin
+ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli
+kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä,
+jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh,
+sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!...
+
+
+
+
+Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan
+siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut.
+Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen
+tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti
+nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta
+hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista
+ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja
+näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa
+ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa
+käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän
+tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä
+pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi
+pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle
+ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!
+
+Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön.
+Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään,
+vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan
+koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa
+vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta,
+että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa
+kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät
+pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan.
+Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään
+siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe
+huomasi sen ja kysyi:
+
+-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?
+
+Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen
+puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin
+Christophen käsivarsiin:
+
+-- Oh, Christophe...
+
+Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.
+
+-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:
+
+-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus...
+
+Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:
+
+-- Täällä?
+
+Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.
+
+Christophe huudahti:
+
+-- Sabina! Rosa itki:
+
+-- On kuollut.
+
+Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa,
+hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi
+huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.
+
+Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä
+ja itki.
+
+Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:
+
+-- Se ei ole totta!
+
+Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän
+tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä
+virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.
+
+Rosa kohotti päätänsä:
+
+-- Christophe! sanoi hän.
+
+Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa
+kumartui sanomaan hänelle:
+
+-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös:
+
+-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.
+
+Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä
+sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki
+vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti
+istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen
+pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi
+Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän
+heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut
+hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen
+voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet,
+ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli.
+Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa
+ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä,
+äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä,
+ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä
+hänen ympärilleen.
+
+-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:
+
+-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:
+
+-- Älä sano niin, Christophe.
+
+-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä
+toimittaa elää?
+
+-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan...
+
+-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai
+kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin
+vain häntä, vain häntä!
+
+Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei
+voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä
+kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea
+lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin
+koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää.
+Rosa itki hillittömästi.
+
+Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:
+
+-- Mutta millä, millä tavoin?...
+
+Rosa ymmärsi:
+
+-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet
+vietiin...
+
+Christophe voihki:
+
+-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?
+
+Rosa vastasi.
+
+-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä
+ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.
+
+Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut
+häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:
+
+-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään?
+
+Rosa pudisti päätänsä:
+
+-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen
+katseen. Rosan sydän aivan suli.
+
+-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi
+itkien Christophen kaulaan.
+
+Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän
+kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:
+
+-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?
+
+Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä
+vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.
+
+Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:
+
+-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän
+ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin.
+Näki, että Rosa rakasti häntä.
+
+-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.
+
+Kuului Amalian ääni.
+
+Rosa kysyi:
+
+-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.
+
+-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten,
+sitten vasta...
+
+Rosa sanoi:
+
+-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.
+
+Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde
+pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta
+kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa
+tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty
+uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa
+itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut
+ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut
+ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun
+huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä
+surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus
+oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli
+voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa,
+vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet
+tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu
+epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei
+pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi
+tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi,
+-- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut
+vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma
+hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän
+ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku
+tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen
+oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä
+koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli:
+
+-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?
+
+Ja edelleen:
+
+-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään,
+huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut
+saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut
+sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla,
+koskaan ei hän sitä saa tietää...
+
+Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän
+muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja
+silloin hän vihasi Rosaa...
+
+Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi
+haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli
+vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä
+itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
+
+Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe
+oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla
+sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka
+saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:
+
+-- Milloinka hän...?
+
+(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)
+
+Rosa vastasi;
+
+-- Lauantaista viikko.
+
+Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:
+
+-- Yölläkö?
+
+Rosa katsahti häneen kummastuneena:
+
+-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel
+palasi Christophen mieleen.
+
+Hän kysyi vavisten.
+
+-- Kärsikö hän kovia tuskia?
+
+-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein
+ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti
+huomattiin, että hän oli mennyttä.
+
+-- Entä hän itse, huomasiko hän sen?
+
+-- En tiedä. Minä luulen...
+
+-- Sanoiko hän mitään?
+
+-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.
+
+-- Sinä olit siellä?
+
+-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin,
+ennenkuin hänen veljensä tuli.
+
+Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle
+tuli:
+
+-- Kiitos!
+
+Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi
+Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:
+
+-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua?
+
+Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä
+voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti
+itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:
+
+-- Hän ei ollut enää tiedoissaan.
+
+-- Ja hän puhui?
+
+-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.
+
+-- Missä on hänen pikku tyttönsä?
+
+-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.
+
+-- Entä -- _hän_?
+
+-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.
+
+He alkoivat taas itkeä.
+
+Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään
+uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut.
+Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt
+oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän
+itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!
+
+Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä:
+siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle
+tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut
+hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat,
+missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli,
+että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan
+rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä,
+kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana.
+Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä
+ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen
+elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä
+olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan
+mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta
+itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt
+Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan,
+ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai
+Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen
+kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan
+siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:
+
+    "... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi,
+    resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi,
+    se l'un nell' altro amante si trasforma"
+
+    "... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut,
+    eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket.
+    Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."
+
+Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne
+olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta.
+Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen
+toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka
+taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja
+ovat kuolleet.
+
+
+
+
+Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko
+päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän
+karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut
+heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin,
+joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He
+tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä
+arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä.
+Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti
+tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.
+
+Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja
+vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli,
+oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan
+yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se
+oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin.
+Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet,
+oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he
+sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta
+hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen
+isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt
+heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan
+Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin)
+-- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä,
+kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä
+kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan,
+olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe
+nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen
+arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka
+toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut
+ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle
+hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei
+kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä,
+tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein
+kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle
+tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada
+puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi
+kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei
+ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen
+hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että
+yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät
+puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi
+ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa
+kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja
+vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.
+
+Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän
+koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa
+häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista
+tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi
+niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän
+unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki
+päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista
+pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen
+katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...?
+Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä
+tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän
+tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta
+toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se
+toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja
+loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki
+Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän
+eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.
+
+Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan
+kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven
+edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet,
+kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä.
+Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse.
+Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.
+
+-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen
+kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi
+olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja
+kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä
+saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta!
+Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista
+on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos,
+oikein hyvin!
+
+Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli
+Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi
+Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän
+rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun
+ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt
+Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan
+aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen
+läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto,
+muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo
+Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat
+Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan.
+Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon
+miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin
+vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti
+hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili
+hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin
+eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki
+kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt:
+hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja
+hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:
+
+-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.
+
+Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus
+kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa
+ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa,
+että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei
+Christophella ollut sydäntä.
+
+Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan
+tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut
+itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut
+olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt
+noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän
+näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa:
+"Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi
+rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei
+häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut
+pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen
+rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut
+paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa,
+olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi
+kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa
+sirpalettakaan haaksirikosta...
+
+Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan
+ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä
+loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi
+Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa
+ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin
+itse kuolema.
+
+Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin
+uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään,
+hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä.
+Christophe kohotti vihastuen päätänsä:
+
+-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!
+
+Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän
+sammalsi:
+
+-- Christophe...
+
+Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet
+siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:
+
+-- No niin, mitä sinä tahdot?
+
+Rosa vastasi nöyrästi:
+
+-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle...
+
+Christophe näki jotain Rosan kädessä.
+
+-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin
+Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se
+olisi sinulle ehkä mieleen...
+
+Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli
+katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin
+ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen,
+joka hänelle sitä ojensi:
+
+-- Oh, Resi!... äännähti hän.
+
+Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi
+ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen
+kättään:
+
+-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän.
+
+Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin;
+hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen
+tahtovan sanoa:
+
+"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta...
+anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule
+rakastamaan!..."
+
+Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe
+suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe
+kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli
+katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle
+kärsimystä.
+
+Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.
+
+Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:
+
+-- Anteeksi!...
+
+Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe
+nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan
+kyyneleittensä kirpeän maun.
+
+-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.
+
+Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.
+
+He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei
+toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja
+on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja
+tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.
+
+
+
+
+Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän
+ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa
+tyhjänä.
+
+Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen
+kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki
+Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki
+sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.
+
+Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket
+päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin
+hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan
+maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin
+talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä
+lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan
+laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja
+virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli
+hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin
+raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän
+Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana
+he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin
+lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä,
+-- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei
+mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita
+mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen
+kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä
+kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui
+auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään
+häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen.
+Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta,
+leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen
+juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran
+väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan
+vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun
+tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja
+alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:
+
+-- Onko täällä hyvä olla?
+
+-- On, täällä on hauskaa...
+
+-- Et tahdo takaisin kaupunkiin?
+
+-- En.
+
+Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet
+lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen
+kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän
+oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin
+heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita
+äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa
+hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut
+olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen
+tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan.
+Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa
+hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut
+häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana
+katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän
+kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin
+sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille
+saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_
+ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet.
+Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä
+hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän
+omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä
+ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli
+hänen kanssansa.
+
+Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä
+täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi
+siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan
+palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia
+sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen
+saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus,
+välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin
+vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.
+
+"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään
+muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti,
+oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna
+sinun kadota..."
+
+Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä:
+karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe
+tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa,
+ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin,
+kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut
+ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen
+kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina
+hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne
+äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri
+sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja
+kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta
+ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja
+sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien
+uneliaan virran vietäviksi.
+
+Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita,
+sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa
+Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka
+vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat
+hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas
+ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi
+pettää itseään:
+
+-- Oi Sabina!... huokasi hän.
+
+Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen
+eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska
+heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen.
+Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen.
+Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti
+hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus,
+tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta
+huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa;
+hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli
+elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian
+rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia
+itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu
+kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa
+valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska,
+sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki
+kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien
+heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.
+
+Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa
+perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan
+varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi.
+Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä
+varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia,
+mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen
+tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan,
+ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle,
+sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää
+niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.
+
+
+
+
+
+
+III.
+
+AADA.
+
+
+
+
+Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat
+hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot.
+Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa:
+tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä;
+keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit
+syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain
+myrkkyliljain punaiset liekit.
+
+Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain
+iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti
+häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt
+hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana
+hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu,
+kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan,
+vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi
+sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti
+pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon.
+Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän
+purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava
+nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka
+kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat
+täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja
+nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä
+kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko
+hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen.
+Christophe huusi hänelle:
+
+-- Hyvää ruokahalua!
+
+Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:
+
+-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.
+Minä en pääse...
+
+Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.
+
+-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä...
+
+-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä...
+
+-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään
+paluutietä.
+
+Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:
+
+-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan
+huomenna. Hyvästi!
+
+Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön
+alapuolella.
+
+Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra
+häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi,
+osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:
+
+-- Tahdotteko tekin?
+
+Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa
+siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti.
+Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.
+
+Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:
+
+-- No nyt!...
+
+Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin
+harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:
+
+-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään
+muutti tyttö mieltään:
+
+-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?
+
+Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti
+niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:
+
+-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä
+se.
+
+Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka
+Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua
+tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa
+koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun
+sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.
+
+-- Minnekä te menette? kysyi Christophe.
+
+-- En tiedä.
+
+-- Oletteko te täällä yksin?
+
+-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän
+yhtäkkiä kaikin voimin.
+
+Ei kuulunut vastausta.
+
+Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne
+vaan, suoraan eteenpäin.
+
+-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.
+
+-- En tiedä minäkään.
+
+-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä.
+
+Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.
+
+-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.
+
+-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
+Christophe paidan.
+
+-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.
+
+-- Ihankohan?
+
+Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi
+häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe
+ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä
+aavistanut. Hän odotti.
+
+-- Hohoi! huudettiin metsästä.
+
+-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle;
+se ei ole paha.
+
+Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole
+annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan
+kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.
+
+Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa
+maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi
+sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe
+katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä
+tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä
+syvemmälle metsään.
+
+-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen
+kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.
+
+Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli;
+ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä
+odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle.
+Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten
+meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset
+väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla
+häntä etsimättä, huusivat he:
+
+-- Hyvästi sitten!
+
+Ja he lähtivät laulaen pois.
+
+Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli
+tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he
+jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo
+tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä;
+eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään,
+eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.
+
+-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he
+jättävät minut tänne!
+
+Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.
+
+-- Enkä tahtonut.
+
+-- Tehän menitte heitä pakoon.
+
+-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua
+etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt...
+
+Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt...
+jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.
+
+-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään
+suurin askelin pitkin tietä.
+
+Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta
+nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki,
+joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan
+uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja
+sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika
+saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä.
+Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan,
+voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
+vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen
+ja nauraen kuin hullu.
+
+He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe
+oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt
+pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa
+arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä
+muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin
+katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen
+huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi
+samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi
+oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin
+pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet
+nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä
+Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin,
+ja palata sitten kaupunkiin laivalla.
+
+Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei
+unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat
+jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille
+Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät
+olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he
+tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa
+eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä
+heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan
+teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha,
+eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_
+Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi,
+eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät,
+otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset,
+ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä
+vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine
+hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan
+heidän ateriaansa.
+
+Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja
+kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta,
+jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä
+toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän
+juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän
+alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä,
+kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla.
+Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja
+rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia,
+sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien
+olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti,
+että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja
+kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja
+luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän
+ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen
+sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän
+enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja
+odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi
+taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan;
+hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla,
+hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli
+tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä
+sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin
+tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat
+toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman
+maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten
+retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja
+katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan;
+tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa
+mietteissään he hautoivat kaipuitaan.
+
+Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille
+kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös,
+ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset
+pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta,
+vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa
+lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä
+kuvastimen edessä.
+
+Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin
+puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen
+alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys
+ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten
+latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen
+sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän
+heliotroopin tuoksun.
+
+Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan,
+jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia,
+sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään,
+etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.
+
+Muut olivat lähteneet. Huudettiin:
+
+-- Aada!...
+
+He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan
+toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan
+sanovan:
+
+-- He lähtivät jo edeltä.
+
+Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin;
+ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.
+
+Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään,
+heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta
+lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa
+kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin
+askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei
+elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät
+kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän
+jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he
+oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin,
+alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun
+rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat
+siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli.
+Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana
+laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli
+koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet
+kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa,
+jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa
+kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni
+raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:
+
+-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat
+laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta
+sanottiin heille:
+
+-- Viimeinen laiva lähti jo.
+
+Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa
+käsivartta:
+
+-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.
+
+Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty,
+usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan
+etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.
+
+He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla.
+Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo
+sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe
+käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin.
+Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen
+fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja
+murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi
+sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen.
+Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä
+raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella.
+Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja
+syleilivät toisiaan vaieten.
+
+
+
+
+Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut...
+
+Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan.
+Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo,
+joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa
+ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten
+maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä...
+
+On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa
+raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat
+syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat
+vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin
+luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia
+paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja
+naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä
+unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi
+pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä,
+lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan
+luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja
+uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty,
+höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni
+kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään
+yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin
+leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He
+pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus
+katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle...
+
+Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?...
+
+Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy
+hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat
+häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa
+kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee
+muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät...
+
+"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne
+olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan
+kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..."
+
+He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen
+kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe,
+kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja
+hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen
+heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia...
+
+
+
+
+Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen
+valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello
+seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa.
+Christophe supatti:
+
+-- Kuulitko?
+
+Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti
+syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen
+olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa
+taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa,
+tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen...
+
+Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti
+hän hämmästyneenä ylös:
+
+-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti
+hän. Kello on jo kahdeksan.
+
+Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja
+suutaan.
+
+-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.
+
+Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
+Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.
+
+Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän
+kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi
+levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat
+pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti
+voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies.
+Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän
+oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton,
+jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai
+avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot
+ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän
+hymyili:
+
+-- Ah, hyvä on elää!...
+
+Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka
+eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä,
+he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen
+vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. --
+Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he
+tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä,
+hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle
+ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada
+suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän
+ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta
+pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka
+hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa,
+jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä
+rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee,
+että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että
+hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä
+yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että
+hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään
+uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää
+koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän
+rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa
+on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut...
+
+Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja
+eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi
+Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen
+tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat
+luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin
+heräävä lapsi:
+
+-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen
+voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:
+
+-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan.
+
+Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia
+ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta
+nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa
+ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta,
+kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan,
+poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja
+pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli
+valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista
+ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui
+horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.
+
+Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti
+aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän
+kysyi Christophelta, mitä kello oli.
+
+-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:
+
+-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän?
+
+Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.
+
+Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:
+
+-- Taas kello!... Aina se... aika menee...
+
+Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada
+kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli
+nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin
+hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi
+sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:
+
+-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua;
+Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli
+kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt
+keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa.
+Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin...
+niin ja noin...; ja siinä se.
+
+Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan
+närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja
+sanoi Christophelle:
+
+-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!...
+
+He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta
+vadista.
+
+Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit,
+komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä
+ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan
+henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen
+ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt,
+tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen
+lukkoon.
+
+Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt
+jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen
+hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä
+ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä
+ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun,
+menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko
+säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada
+istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä,
+kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee
+koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia
+vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin
+auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset
+herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen
+tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti
+puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli
+nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi,
+mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin
+myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.
+
+-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.
+
+-- Mitenkä niin?...
+
+-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.
+
+Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen
+myöhästynyt.
+
+-- Mitä sinä nyt sanot hänelle?
+
+-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan!
+
+Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.
+
+-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.
+
+Aada närkästyi.
+
+-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi
+hänelle sanoa, että...
+
+Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:
+
+-- Ja miksi et?
+
+Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli
+hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä
+holhoojakseen.
+
+-- Eikö minulla siihen ole oikeutta?
+
+-- Ei suinkaan.
+
+-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
+
+-- Ei ole tapahtunut mitään.
+
+Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen
+leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa
+vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta
+jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti
+nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä
+muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään
+kummastelevankaan.
+
+
+
+
+Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja
+kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä
+juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin,
+mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina
+vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta
+syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin
+tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen
+seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta
+Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan
+kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin
+tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt
+tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan
+ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.
+
+Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin
+Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle
+kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli
+kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten
+arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet
+näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli
+vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei
+ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle;
+Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä
+paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena
+noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan
+heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa,
+heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus
+hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin
+Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta
+Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin,
+häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka
+kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo
+kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin
+häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä
+ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan
+noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta
+joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän
+silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun
+päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo
+kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä
+Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä:
+he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!
+
+Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä,
+mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi
+Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada
+oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen
+Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään:
+Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä
+saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista
+naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille,
+jotka etsivät siitä järkeä.
+
+Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa;
+Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt.
+Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet,
+vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi
+kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli
+Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa
+paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä.
+Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä
+olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän
+osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, --
+ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan
+ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä
+rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine
+avuineen ja vikoineen.
+
+Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän
+välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta,
+nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin
+olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka
+hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska,
+aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että
+huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein
+kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi
+ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö
+sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin,
+jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka
+Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä
+ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja
+voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo
+oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan
+terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä.
+Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan,
+hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan
+kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi
+kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka
+paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten
+lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen
+jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi.
+Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta,
+mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään,
+ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin:
+silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei,
+auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten
+enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli
+niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin
+yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea
+uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia,
+joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita,
+hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä
+kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo
+tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman
+järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän
+runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt
+ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa,
+joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_
+
+Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo,
+remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen
+pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään
+tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen
+leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella
+likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja,
+ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja
+kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta
+sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta,
+uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua
+jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa
+ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen
+suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka
+tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi,
+elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi,
+ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan
+kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja
+sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi.
+Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki
+tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki
+mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin
+anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä
+tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin
+ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei
+kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada
+valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta.
+Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut
+mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin
+aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.
+
+Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään
+toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka
+se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti
+aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se
+oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei
+siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe
+oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka
+Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä
+kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien
+tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta
+ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään
+oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet
+koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää,
+minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi.
+Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin
+olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä
+kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus
+sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi
+satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa.
+Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä;
+jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli
+hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja
+kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He
+itkivät yhdessä rakkaudesta.
+
+Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien
+määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen,
+jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet
+ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta,
+sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin
+he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien
+ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä,
+silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina,
+hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden,
+kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä
+hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät
+aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa...
+Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään
+auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta,
+mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on
+huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on
+auringon aamuinen ateria.
+
+
+
+
+Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan
+lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.
+
+Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko
+kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua,
+hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut
+hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten
+uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää
+karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen
+huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit
+onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut,
+sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa
+moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi
+hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä
+perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla
+vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät
+Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit
+tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään.
+Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat
+Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he
+kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli
+enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten
+joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä
+toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut
+mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä
+ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli
+loukkautunut yleisön julkeista loruista.
+
+Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe.
+Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta.
+Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia
+suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, --
+varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia
+ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin
+uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan
+avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä
+avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen
+kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen
+olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova
+onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se,
+joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat
+siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi
+huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat
+heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He
+olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä
+varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä
+kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on
+ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet
+selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa
+tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin
+turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan.
+He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan
+muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut
+päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle
+teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin
+ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa
+joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä
+halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä
+hänellä oli sydämellään.
+
+Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö
+tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei
+siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen
+mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran
+häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia
+toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä
+hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen
+epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli
+tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin
+olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti,
+ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti;
+ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään
+lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun
+Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa
+eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin
+keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä
+ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli
+puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema
+vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe
+kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se
+oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen
+vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi
+Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin
+Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä
+saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei
+luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti
+nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta
+elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta,
+ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko
+sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa
+ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta.
+Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle
+anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.
+
+Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri
+selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä
+ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe
+olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati
+Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi
+oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä
+syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja
+Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.
+
+Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei
+hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi
+joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat
+tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.
+
+-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?...
+
+Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän
+ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän
+sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli
+niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei,
+hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei
+hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes
+onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti --
+(Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo
+ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan
+kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa,
+jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään,
+rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä
+ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut
+kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista
+esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan
+näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon
+sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja
+teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin
+kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman
+ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja
+tekevät sydämet suuremmiksi.
+
+Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä
+oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.
+
+Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin
+periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut
+koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli
+saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti
+alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän
+puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan
+toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi
+itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä,
+joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa
+vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä
+sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston
+asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten
+käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat
+eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin
+ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei
+muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka
+eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä
+puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön
+kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden
+kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa
+jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa
+anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta,
+joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken.
+Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa
+ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava
+henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin
+masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa;
+ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä
+ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle
+ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita
+ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle,
+mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä.
+Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka
+sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin
+onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa
+ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin
+arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi
+niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut
+niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä;
+ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt.
+Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen
+levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se
+oli sukuisin.
+
+Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana
+voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken
+ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe
+alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti
+Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan
+siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava
+myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian
+rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä
+kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä
+lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.
+
+Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti
+olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen
+kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.
+
+Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä
+tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään,
+ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki
+Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa
+oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin
+omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista
+skandaali.
+
+Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän
+huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita,
+ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että
+jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen;
+että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut
+Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän
+_kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_;
+ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!
+
+Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan
+ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän
+antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. --
+Hän kohteli Christophea loukkaavasti.
+
+Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet
+huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi
+häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia
+otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta
+huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei
+Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä
+he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.
+
+Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää
+jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt
+sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta
+erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen
+persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus
+voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa
+ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön
+sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä
+siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta
+kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla
+ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan
+joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse
+mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se
+synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen
+asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä
+peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä
+muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden
+surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia,
+ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä
+on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen,
+joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu
+iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva
+äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus,
+metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki
+viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen
+pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä
+olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys,
+jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko
+moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta:
+kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään
+paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.
+
+Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä
+loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin
+ihmiset, joista hän puhui.
+
+Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän
+heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän
+epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän
+käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet
+kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla
+tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen,
+pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä
+viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten
+alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä,
+hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden
+parhain mehu.
+
+
+
+
+Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on
+poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on
+poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa
+vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa
+(sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita.
+Sielun suurin surma on ajan kulutus.
+
+Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen
+uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen
+kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa
+olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi
+antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse.
+Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla
+naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä,
+jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, --
+mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää,
+etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa
+alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat
+yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät
+samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan;
+ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he
+sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat
+he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset
+vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset
+suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä
+elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka
+ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja
+ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan
+halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. --
+Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.
+
+Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä
+luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut
+voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada
+tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle
+mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä
+vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen
+Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut
+tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos
+naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa
+tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle
+sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan
+valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi
+häneltä leikillään:
+
+-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan
+tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:
+
+-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen
+musiikkimies aina.
+
+-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.
+
+Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä
+ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa
+paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen
+Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti
+musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä,
+nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta
+oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa
+naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla,
+niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli
+helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta
+Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt
+vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei
+ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää,
+viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada
+oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada
+ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi
+petollisesti:
+
+-- Rakastatko sinä minua?
+
+-- Rakastan.
+
+-- Kuinka paljon sinä rakastat minua?
+
+-- Niin paljon kuin voin.
+
+-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni?
+
+-- Kaikkea, mitä tahdot.
+
+-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?
+
+-- Sepä merkillinen tapa rakastaa.
+
+-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?
+
+-- Se ei ole koskaan tarpeen.
+
+-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?
+
+-- Sinä olisit väärässä.
+
+-- Ehkäpä... Tekisitkö sen?
+
+Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.
+
+-- Tekisitkö sen vai et?
+
+-- En, rakas ystävä.
+
+Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.
+
+-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.
+
+-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.
+
+Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka
+muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa
+kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta
+hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista
+tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen
+vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei
+tahtonut päästää häntä niskaansa.
+
+Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:
+
+Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että
+minä rakastan sinua?
+
+-- Sen tähden, että minä rakastan sinua.
+
+-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi
+sinua?
+
+-- Niin.
+
+-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?
+
+-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä
+viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.
+
+-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut?
+
+-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.
+
+-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?
+
+-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt
+olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää
+rakastaisin.
+
+-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen
+saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua
+täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa,
+aina...
+
+-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.
+
+-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.
+
+-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole
+se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua
+rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.
+
+-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin
+minua.
+
+-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse
+itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä
+olet.
+
+-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.
+
+-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua
+inhoittaa.
+
+-- Minussakinko?
+
+-- Varsinkin sinussa.
+
+Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:
+
+-- Minä en tarvitse tuomareita.
+
+-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi
+Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.
+
+Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja
+salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe
+luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:
+
+-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?
+
+Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:
+
+-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja
+sanoi:
+
+-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?
+
+-- Minä halveksin sitä.
+
+-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin.
+Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.
+
+Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki
+Christophen aseettomaksi.
+
+-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis
+olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen
+sinulle.
+
+-- Älä kiusaa minua aina.
+
+-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä
+en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...?
+
+-- No niin, miksi sitä nyt ajatella?
+
+-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle
+vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?
+
+-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.
+
+-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.
+
+-- Rakastaen samalla toista?
+
+-- Niin. Sellaistakin tapahtuu.
+
+-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.
+
+-- Miksi ei?
+
+-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua
+rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.
+
+-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et
+minua rakasta.
+
+-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.
+
+-- Miksikä?...
+
+-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit
+toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.
+
+-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun
+kanssasi kaiken ikäni.
+
+-- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot.
+Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.
+
+-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?
+
+-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.
+
+-- No niin, uhraa sinä itsesi.
+
+Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada
+itsekin nauroi.
+
+-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.
+
+-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua
+paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan,
+Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin,
+koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.
+
+He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet
+erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.
+
+Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut,
+niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka
+Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin
+tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin
+Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin
+vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan
+Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti
+huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan
+kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa
+vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle
+vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin,
+tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä
+Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan,
+jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin
+ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan
+nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi,
+miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on
+matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja,
+jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa
+ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan,
+jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat.
+Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe
+katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta;
+hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt,
+ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen
+hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään,
+unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan
+erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin
+surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah,
+se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole
+ollut totta.
+
+Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:
+
+-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä
+katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?
+
+Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah
+niin... -- Christophe huokaisi.
+
+Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe
+ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän
+mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli
+eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.
+
+-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi
+jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.
+
+Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat
+kyynelten kostuttamat.
+
+-- En tiedä, vastasi Christophe.
+
+-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.
+
+-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.
+
+Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki
+väsyneen eleen.
+
+-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!
+
+Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.
+
+-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!
+
+-- Minähän lasken vain leikkiä.
+
+-- Keksi puhtaampia aiheita!
+
+-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.
+
+-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä.
+Minä tukin nenäni, ja menen pois.
+
+Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin
+askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.
+
+Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti
+laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen
+tunnolleen vastenmielisiä.
+
+Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista
+leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti
+hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan
+tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata
+Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät
+olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia...
+
+Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia,
+unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän
+tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen
+varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa.
+Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala
+olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin
+rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!...
+
+
+
+
+Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen
+äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt
+etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.
+
+Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen
+nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin.
+Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut
+olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen
+kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt
+hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.
+
+Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät
+kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei
+ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä
+asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut
+hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä
+syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin
+silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan
+muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin
+rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe
+kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä
+Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas
+ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja
+ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat
+kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina
+aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli
+päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä
+tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja
+oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei
+uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän
+ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut
+pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin
+tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä
+sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota
+ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin
+eräissä konserteissaan.
+
+Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja
+etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen
+itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest
+ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan:
+kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä
+ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli
+hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka
+oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa
+kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä
+muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina
+sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista
+kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja
+kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä
+laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua
+tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista
+veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa,
+kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi
+taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä,
+mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku
+kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli;
+mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja
+Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi
+hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle
+sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka
+hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen,
+jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia
+tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo
+pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei
+ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että
+hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin
+hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi
+käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi
+Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen
+hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti
+nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla
+kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista,
+-- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti
+tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin
+kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.
+
+Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä
+kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.
+
+
+
+
+Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa
+nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli
+saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli
+täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana
+ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki,
+kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla
+saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi
+liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään.
+Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä
+vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen:
+he itkivät kaikki kolme sylitysten.
+
+Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja
+sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin
+vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan
+vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä,
+lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.
+
+Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan:
+aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan
+uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät
+ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin.
+Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen
+paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava,
+Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet.
+He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa
+kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin
+puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei
+tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä.
+Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin,
+-- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt
+lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten
+vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin
+ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo
+amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen
+sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät
+ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä
+uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet
+rahaa, kun toivat sitä kotiin.
+
+Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa
+takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä
+oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä
+soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa
+kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät
+Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä
+harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan
+enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina
+osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä
+hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista,
+että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän
+itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän
+ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti
+häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe
+oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...;
+mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui
+kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli
+Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää,
+pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.
+
+Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että
+hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista
+hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille
+Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa
+leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin
+hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä
+Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian
+onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.
+
+Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa
+jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata
+sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja
+hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen
+kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa
+vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan.
+Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo
+kaikki, ei ollut tietävinään mitään.
+
+Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään
+iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa
+kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne
+kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria,
+Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät
+kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest
+tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.
+
+Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan
+hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli
+tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että
+hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin
+käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen
+velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen
+käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan
+naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa
+niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.
+
+Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa,
+odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon
+päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti.
+Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan.
+Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa
+Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen
+puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä
+katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin:
+häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä
+ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi
+hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut
+mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja
+heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä,
+hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen
+kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään
+ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi
+hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt
+kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe.
+He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe
+oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan
+veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.
+
+Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille,
+jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen
+kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän
+antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta
+koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään,
+ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan
+kadottaisi.
+
+Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin
+älyä ja kauneutta.
+
+Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta
+hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä
+mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe
+moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille
+Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä
+kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa;
+mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että
+Ernest tulisi heidän mukaansa.
+
+Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla.
+Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli
+sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä
+Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan
+hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa,
+joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.
+
+-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.
+
+-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.
+
+-- Milloinka te olette tutustuneet?'
+
+-- Kauan sitten!
+
+-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle
+sanonut?
+
+-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada
+kohauttaen olkapäitään.
+
+Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan.
+Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi.
+Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle
+vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään
+valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut
+mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä,
+enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet
+toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest
+ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko
+kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta.
+Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea
+kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.
+
+Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen.
+Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei
+uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita
+syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä
+huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest
+antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja
+Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa
+melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut
+antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän
+tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän
+piti tarkan vaarin itsestään.
+
+He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä;
+Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen
+päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa
+kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin
+heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti
+menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli
+Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa.
+Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi
+heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.
+
+-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin
+jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.
+
+
+
+
+Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten
+mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut
+arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa
+tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin
+sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei
+ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä
+toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän
+seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä
+riitaa.
+
+Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon;
+hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi
+kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle
+tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä
+riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä
+tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan
+kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan
+naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon
+kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja;
+ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin
+hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe
+kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat,
+miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti
+unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja
+taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; --
+mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän
+tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe
+kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti,
+ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän
+syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän
+ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse
+liian tyly.
+
+Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan:
+Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei
+tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi
+sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan
+puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä.
+Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha
+ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan
+käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä,
+keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut
+elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko
+kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään,
+ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi
+niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen,
+väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle
+anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut
+sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja
+heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne
+muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa,
+ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti
+Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada
+jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä,
+hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea
+jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja
+etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan
+ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään
+metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle
+noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista
+oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi
+hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei
+hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen
+voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen
+tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja
+makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle
+ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi
+kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa
+hänestä varmempi kuin koskaan ennen.
+
+Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe
+lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi
+suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli
+samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän
+oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä.
+He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että
+koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä
+ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha
+seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli
+oikeassa; ja siihen hän lisäsi:
+
+"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän
+ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin,
+liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire
+kuin Christophella.
+
+-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja
+tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.
+
+Christophelle tuli jokin epäilys:
+
+-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu
+vetoon.
+
+Hän hiljensi askeleitaan.
+
+-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he
+juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.
+
+Myrrha purskahti nauruun:
+
+-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä!
+
+Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan
+Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja
+katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän
+oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt:
+kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha;
+tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei
+tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu
+miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille
+syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät,
+hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen
+nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut
+moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa
+muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli
+hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan
+läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä
+vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli,
+tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada
+oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen
+suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha
+koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot
+oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli
+haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut
+sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa
+toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan
+yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli!
+Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta...
+Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita
+verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta
+Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän
+varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan
+päästyään perille:
+
+-- Me jouduttiin ensimmäisinä.
+
+Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.
+
+Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne
+keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja
+vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä
+punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä
+Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei
+linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli
+liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan
+värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti
+kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen
+reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.
+
+Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.
+
+-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No,
+mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa...
+
+Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli
+rakoillut kuivuudesta.
+
+-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.
+
+Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi
+ylös ja katsoi häneen.
+
+-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.
+
+-- Mitä sinä sanoit?
+
+-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet,
+juoksuttaa minua niin kiireesti.
+
+-- Se on totta.
+
+He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili
+jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän
+keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:
+
+-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.
+
+-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.
+
+-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei
+pysynyt enää paikallaan:
+
+-- Ehkäpä he ovat eksyneet.
+
+-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.
+
+Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.
+
+-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo
+ennenkuin me tulimme?
+
+Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi
+keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe
+pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle,
+ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää
+kylmän salailunsa.
+
+-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole
+sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme
+täällä.
+
+Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti.
+Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin.
+Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin
+Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt.
+Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin
+metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni
+naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt
+ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella
+tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.
+
+-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla,
+luuletko, etteivät he osaisi tänne?
+
+Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin;
+tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni
+lähemmäksi häntä:
+
+Myrrha! sanoi hän.
+
+-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.
+
+Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.
+
+-- Myrrha! toisti Christophe.
+
+-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen
+häneen hymyillen. Mikä sinulla on?
+
+Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha
+ilveilevän näköiseksi.
+
+-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä
+tästä ajattelet...
+
+Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.
+
+Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota
+hän korjaili:
+
+-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja
+odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.
+
+-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...?
+
+Myrrha hymyili:
+
+-- Hm, mitäs muuta!
+
+Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:
+
+-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei!
+
+Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.
+
+-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!
+
+Christophe ravisti häntä rajusti:
+
+-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi
+totta! Sinä pidät Ernestistä...
+
+Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä.
+Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi
+hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä
+lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti
+Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:
+
+-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?
+
+Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.
+
+Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään.
+Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää;
+hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli
+pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja
+häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein
+ennen lapsena.
+
+Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin
+helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden
+tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen,
+hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan.
+Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin
+rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä
+halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta
+väännyksissä:
+
+-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä
+pahaa sinä teet...
+
+Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois
+kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista
+julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua,
+johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti
+inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja
+sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen:
+kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi
+hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä
+sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa
+hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja
+pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän
+rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin
+se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli
+parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä
+viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho
+tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.
+
+Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä
+teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän
+ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä
+saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan
+kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe.
+Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi,
+jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos
+johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja
+turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen
+äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se
+johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää
+häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen
+uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan
+alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea
+oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli:
+mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata
+kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla,
+jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat
+onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta
+paikkaa!...
+
+Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi
+hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen,
+jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen
+edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut
+enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois
+elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.
+
+
+
+
+Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut
+vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin
+entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei
+ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä
+kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse
+kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne
+haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä
+nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon
+ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin
+joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme
+taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään
+menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään
+eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua
+ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin
+sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää
+rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se
+oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli
+jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon
+kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi
+hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista:
+halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa.
+-- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää
+masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa.
+Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä
+yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa
+itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt
+enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla,
+valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti
+itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja
+hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa
+oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä
+mahdottomammaksi.
+
+Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, --
+esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden
+perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää
+tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut
+Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen
+seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen,
+kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo
+halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui
+alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe
+tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse.
+Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja
+kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä
+ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden
+itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea
+kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan
+ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi
+heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi
+eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi
+hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja
+suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He
+olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat
+tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti
+toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, --
+ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.
+
+Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri
+onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen
+suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan
+täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja
+hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi
+Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.
+
+Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä
+oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin,
+joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin
+vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin
+Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut
+henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman
+laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin
+ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän
+lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä
+touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan
+sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota
+tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin
+sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa
+hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt
+mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän
+suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset
+eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien
+erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta
+Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:
+
+_"Femina mors animae."_
+
+Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa
+pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä;
+hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen:
+moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi,
+se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään,
+sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan
+halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia.
+Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien
+olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä
+arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat
+aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi
+yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi
+seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli
+hädissään:
+
+-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa
+tekemistä?
+
+Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei
+ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin,
+kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän
+vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa
+peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen
+hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin
+masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä
+pahemmin alas.
+
+Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut
+mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan
+apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole:
+ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä
+antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä,
+voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään
+sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka
+on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka
+rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien
+intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat
+hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja
+kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen
+jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin
+planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä
+keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni
+varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa
+ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon
+monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea
+usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna
+luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat
+monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain
+toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle
+hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle
+tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä,
+josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta.
+Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan
+seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka
+katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään.
+Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa
+heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä
+kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan,
+haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia,
+mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan
+valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan --
+hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan.
+Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi
+Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.
+
+Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella,
+ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei
+jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki
+työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa
+kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä
+oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään
+vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset
+eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista.
+Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen
+voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian
+nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei
+ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään
+tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka
+liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä
+mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta
+kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa
+elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa
+perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi
+itseltään alinomaa:
+
+-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina
+näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?
+
+Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen
+paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan.
+
+
+
+
+Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.
+
+Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.
+
+Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin
+porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun
+askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan
+käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa,
+ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään.
+Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi
+katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen,
+jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi
+ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe
+lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi
+innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen
+pitkään, sitten sanoi hän:
+
+-- Hyvää iltaa, Melchior.
+
+Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:
+
+-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo
+muisti.
+
+Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut,
+kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten.
+Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön
+selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin,
+vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta,
+Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä
+jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa
+kysyi Christophe häneltä:
+
+-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe,
+tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?
+
+Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli
+häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:
+
+-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.
+
+Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen,
+Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun
+kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain
+lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet
+heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi
+tyrmistyneenä takaisin.
+
+Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien,
+tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot,
+jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti
+Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat,
+ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki
+pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli
+tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt
+ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt
+hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta,
+kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka
+hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti,
+vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli
+tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli
+tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä
+pesänselvitys!
+
+Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla,
+(oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan
+lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille
+pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut
+ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen
+sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.
+
+Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat
+kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö
+hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen
+sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät
+toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:
+
+-- Mennään tuonne, vai mitä?
+
+Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja
+Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt
+hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen
+Melchiorin kummun eteen ja sanoi:
+
+-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi
+tuskia.
+
+Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen
+sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa
+ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään
+ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.
+
+Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat
+muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille
+päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta,
+alkoi Christophe itkeä:
+
+-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!
+
+Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista,
+sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen
+tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan,
+keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.
+
+-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja
+vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes
+samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en
+mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!...
+
+He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried
+sanoi lempeästi:
+
+-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä
+tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata
+tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei
+riipu meistä itsestämme.
+
+Christophe hoki yhä epätoivoissaan:
+
+-- Väärän valan tekijä olen!
+
+-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.)
+
+-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan.
+Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.
+
+-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää
+minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?
+
+-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.
+
+-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?
+
+-- Valvo ja rukoile.
+
+-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili:
+
+-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.
+
+-- Rukoile, mitä?
+
+Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja
+jäisen-hohtavana:
+
+-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee
+vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä
+päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat
+pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita
+elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan.
+Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä
+kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin
+kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki
+nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä
+kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä
+olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole
+onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että
+et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan
+siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_.
+
+-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.
+
+Gottfried nauroi suopeasti:
+
+-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä
+tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä...
+Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä
+kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut
+eivät sitä tee.
+
+-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa
+vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen
+tekee!...
+
+Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:
+
+-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita,
+ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan...
+
+He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi.
+Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi
+katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi
+itsekseen enon sanoja:
+
+-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin).
+
+Ja hän hymyili ajatellessaan:
+
+-- Niin... Toden totta... Se riittää.
+
+Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa
+alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi
+kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa
+punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan.
+Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä
+ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa
+näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen
+kuin sekin. Hän ajatteli:
+
+-- Minä herään niinkuin sekin.
+
+Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä
+seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.
+Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.
+Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi...
+
+-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!...
+Minä tiedän kyllä, minne minä menen.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Jean Christophe III, by Romain Rolland
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58788 ***