path: root/58481-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58481 ***











JUMALAN ETSIJÖITÄ


Kirj.

F. W. Farrar


Suomentanut

Heikki Impivaara





Porvoossa
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




SISÄLLYS:

Esipuhe.
Seneca.
Epiktetos.
Marcus Aurelius.
Loppusana.





ESIPUHE.


Olen koettanut seuraavilla sivuilla laatia helppotajuisen esityksen
kolmen suuren pakanallisen filosoofin elämästä ja mielipiteistä, sikäli
kuin käytettävissäni oleva tila salli. Kirjan nimessä olen kutsunut
heitä "Jumalaa etsiviksi", ja he ansaitsevat tosiaan tämän nimityksen,
mikäli se voidaan antaa miehille, jotka uskomattoman vaikeissa
olosuhteissa ja siveellisesti turmeltuneessa yhteiskunnassa antausivat
mitä vakavimpiin tutkimuksiin etsien totuuksia sellaisia, jotka
voisivat tehdä heidän elämänsä "Herralle otolliseksi".

Jumalallinen lupaus "anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te
löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan", ei ole sovellettavissa
yksinomaan kristikuntaan. Olisipa se tosiaan lemmetön ja ahdasmielinen
maailmanhistorian käsityskanta, joka pyytää kieltää tunnustuksensa
niiltä siveellisiltä periaatteilta ja siltä siveelliseltä elämältä,
jota näkymätönnä työskentelevä Jumalan henki synnytti monessa
pakanassa. Me tiedämme, että heidän joukossaan oli semmoisia, joiden
hyveitten, huolimatta heidän hämärästä ja epätäydellisestä tiedostaan,
pitäisi saada monikin kristitty häpeämään; meidän pitäisi
teeskentelemättömän iloisina tunnustaa, että he "etsiessään Herraa, jos
ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, tulivat
käsittämään, sen syvän ja ylhäisen totuuden, jonka jotkut heidän omat
runoilijansa ovat tulkinneet sanoen: 'me olemme myös hänen sukuansa'."

Epiktetos ja Marcus Aurelius eivät ainoastansa ole vanhanajan
filosoofeista selvänäköisimmät moralistit, vaan vieläpä, jos luemme
pois Sokrateen, parhaat ja puhtaimmat luonteet, mitä vanhalta ajalta on
olemassa. Monessa suhteessa on Seneca aivan arvoton asetettavaksi
heidän rinnallensa, enkä olekaan koettanut kaunistella hänen
hirvittäviä epäjohdonmukaisuuksiansa. Mutta virheistänsä huolimatta hän
kuitenkin oli hyväsydäminen ja hyväätarkoittava ihminen, ja meidän on
pakko niitä vastaan, jotka hillittömästi ja epäjalosti tuomitsevat
hänet, viitata Goethen rankaiseviin sanoihin:

    Und steh' beschämt, wenn Du bekennen musst:
    Ein guter Mensch in seinem dunkeln Drange
    Ist sich des rechten Weges wohl bewusst.

Jos käytettävänäni olisi ollut enemmän tilaa, niin hänen kirjoitustensa
lähempi tarkastelu, joka sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaani, olisi
kukaties voittanut hänelle lukijan arvonantoa enemmässä määrässä; mutta
minä syvennyinkin hänen elämänsä yksityiskohtiin, siksi että
tarkoitukseni oli lisäksi osoittaa, minkälainen roomalaismaailman
siveellinen ja valtiollinen tila siihen aikaan oli ja minkälaisten
vaikutelmain ilmapiirissä kristinuskon oli pakko työskennellä. Toiset
kaksi elämäkertaa näyttänevät meille, kuinka, olkoon elämä millä
kannalla tahansa, Jumalan armo on riittänyt antamaan ihmisille voimaa
menestyksellä taistelemaan äärettömiä kiusauksia vastaan, -- riittänyt
tekemään puhtaaksi ja hurskaaksi jokaisen, ken sellaiseksi pyrki, --
riittänyt lainaamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja lempeyttä
itsevaltiaalle roomalaiselle keisarille ja vapautta ja tyytyväisyyttä
ja kuninkaallista ylevämielisyyttä vainotulle fryygialaiselle orjalle.

Toisinaan puhutaan ja kirjoitetaan kuin jos pakanallinen totuus ja
kristillinen totuus olisivat kaksi eri asiaa; mutta totuus tulee yksin
hänestä, joka on totuus itse, eikä juutalainen profeetta enempää kuin
pakanallinen filosoofi ole voinut saavuttaa sitä tai toimia sen mukaan
ilman Hänen apuansa. Lukija ei olisi käsittänyt tätä kirjaani, jos se
hänestä olisi jonkinlainen stoalaisuuden ylistys kristinuskon
kustannuksella tai että luonnollinen uskonto siinä asetetaan ilmoitetun
vastakohdaksi. Varmasti tietämättöminkin saattaa niistä johtaa jokaisen
pyhäkoulun opetuksen:

    Hentokin ääni julistaa
    Kirkasta totuutta saattaa;
    Mökin mummo nyt opettaa,
    Min viisas, vaikk' kuolis', ei arvaa.

Vähäpätöisinkin kristitty lapsi olisi saattanut Senecalle. Musonius
Rufukselle, Epiktetokselle, Marcus Aureliukselle opettaa lohdutusta,
kaitselmusta, toivoa, joka olisi kyennyt luomaan heidän elämäänsä valoa
ja rauhaa sellaista, mitä he eivät ennen koskaan olleet kokeneet,
tyynnyttämään heidän pelkonsa, lievittämään heidän kiusaustensa
rajuuden ja huojentamaan heidän huoltensa taakan. Ja kuitenkin:
kaikkine tietoinemme ja valistuksinemme olemme heistä paljon jäljellä;
me olemme vähemmän ankaria vikojamme kohtaan, vähemmän valppaita,
vähemmän itsensäkieltäviä ja vähemmän lempeitä toisiamme kohtaan. Me
etevämpine lahjoinemme, varmempine toivoinemme, runsaampine
armoneuvoinemme, jotka meille suodut ovat -- millaisia meidän
pitäisikään olla? Meidän olisi pitänyt päästä paljoa korkeammalle
siveelliselle kannalle kuin he; mutta emmepä olekaan. Häpeällä ja
surulla myöntäkäämme, että moniaat näistä pakanoista osoittivat
olevansa ylevämpiä, jalompia, pyhempiä, vapaampia turhamaisuudesta,
vapaampia vilpillisyydestä, hengessä rikkaampia, ymmärtäväisempiä
muutamissa hyvinkin valaistuissa kohdissa kuin monet meistä. Aikamme
onnettomuus on juuri siinä, että Kristinuskon korkea siveellinen ihanne
on riistetty alas ja verhottu yleisillä, arkisilla, sovinnaisilla
määräyksillä. Kukaties me seuratessamme pakanankin siveellistä
pyrkimystä, nähdessämme, miten pitkälle hän pääsi hyveessä ja
lujamielisyydessä, edes jossakin vähässä määrässä havahdumme itse
toivomaan jotakin uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa korkeampaa
ja jalompaa kuin mihin tavallisesti on totuttu. Siinä tapauksessa näitä
rivejä ei ole kirjoitettu aivan suotta.

_F. W. Farrar_.






SENECA.




    "Ce nuage frangé de rayons qui
    touche presqu' à l'immortelle aurore des
    vérités chrétiennes". -- _Pontmartin_.[1]




Johdanto.


Baetisjoen -- nykyisen Guadalquivirin -- äyräillä ja niitten metsäin
alla, jotka kattavat Sierra Morenan etelärinteitä, sijaitsee Córdovan
kaunis ja kuuluisa kaupunki. Marcellus oli määrännyt sen roomalaisen
siirtolan sijaksi; ja niin moni korkeasäätyinen roomalainen ja
espanjalainen oli valinnut sen asuinpaikakseen, että se Augustukselta
sai kunniakkaan liikanimen "patriisien siirtola". Keisarikunnan
aikakaudella olikin Espanjalla melkoinen vaikutus Rooman
kirjallisuuteen ja politiikkaan. Kokonaista kolme suurta keisaria --
Trajanus, Hadrianus ja Teodosius -- oli kotoisin Espanjasta. Columella,
joka kirjoitti maanviljelyksestä, oli syntynyt Cadizissa; Quintilianus,
tuo kaunopuhujan kasvatuksesta kirjoittanut suuri kirjailija, oli
syntynyt Calahorrassa; runoilija Martialis oli peräisin Bilbiliistä;
mutta Córdova saattoi ylpeillä siitä vieläkin suuremmasta kunniasta,
että siellä olivat syntyneet Senecat, minkä kunniaksi se oli saanut
"kaunopuheisen" nimen.

Matkustajille näytetään meidän päivinämmekin erästä rauniota, jota
kansa nimittää Senecan taloksi, todistaen siitä että kaupungissa vielä
elää ainakin joku muisto sen mainehikkaista pojista.

Marcus Annæus Seneca, filosoofin isä, oli säädyltään roomalainen
ritari. Emme tiedä, mitkä syyt olivat saaneet hänet tai hänen sukunsa
asettumaan Espanjaan; ja nimet Annæus ja Seneca ovat hämäriä nekin. On
tosin arvailtu, että molemmissa nimissä piilisi jonkunlainen viittaus
jonkun tämän suvun esi-isän pitkäikäisyyteen, sillä Annæus näyttää
olevan sukua sanalle _annus_, vuosi, ja Seneca sanalle _senex_, vanhus.
Yleinen mykerökasvi peltovilla on saanut nimekseen _senecio_ valkeista
ja untuvamaisista siemenhaivenistaan; ja samaten sanoo Isidorus
ensimmäisen Senecan saaneen nimensä siitä, että "hänellä oli
syntyessään valkeat hiukset".

Vaikka Senecan isä oli ritarisäätyä, ei hänen sukunsa ollut koskaan
kohonnut mihinkään merkittävyyteen; se kuului nousukkaiden luokkaan,
nouveaux riches, emmekä edes tiedä, oliko se alkuperältään roomalainen
vai espanjalainen. Mutta hänen äitinsä Helvia -- harvinainen nimi,
joka, omituisen sattuman kautta, oli myöskin Ciceron äidillä -- oli
espanjatar; ja häneltäpä Seneca, samoinkuin mainio veljenpoikansa,
runoilija Lucanus, epäilemättä peri monta heidän älylleen ja
luonteelleen ominaista piirrettä. Espanjalaisissa oli havaittavissa
mielikuvituksen rikkautta ja loistoa, voimaa ja lämpöä, "tulta ja
tunnetta", mitkä me kohtaamme myös näissä kahdessa nerokkaassa
miehessä, mutta jotka kokonaan puuttuivat roomalaisen temperamentista.

Yhtä ainoata epigrammia lukuunottamatta ei Seneca Córdovasta itsestään
mainitse sanaakaan; mutta tämä epigrammi riittää ilmaisemaan, että
hänen on täytynyt hyvin tuntea sen jännittävät ja muistorikkaat
perintätarut. Vanhempi Seneca on varmaankin elänyt Córdovassa koko
kansalaissodan levottomat vuodet, jolloin hänen kotikaupunkinsa
vastusti niin hyvin Pompeijusta kuin Caesaria. Epäilemättä hänellä
myöskin olisi ollut kerrottavana muisteloita ylväästä Sertoriuksesta ja
kesystä saksanhirven vasasta, jonka takia hänen uskottiin olevan
jumalten turvatti; samoinkuin omia omakohtaisia muistelmia siitä
kovaonnisen turman päivästä, kun Caesar, suuttuneena siitä että Córdova
oli yhtynyt puolustamaan Pompeijuksen poikain asiaa, kosti
teloituttamalla 22000 kaupunkilaista. Äidiltään Helvialta Seneca lienee
useasti kuullut siitä ankarasta ja kunniakkaasta taistelusta, millä
hänen maansa oli ponnistellut Rooman rautaista iestä vastaan. Montakin
kertaa hänen on poikana täytynyt kuulla kerrottavan, kuinka pitkään ja
sankarillisesti Saguntum oli vastustanut Hannibalin hyökkäystä ja
pysäyttänyt hänen voittokulkunsa; kuinka urheasti Viriatus oli
kamppaillut ja kuinka häpeällisellä tavalla hänet kukistettiin, ja
kuinka viimein se epätasainen ottelu, joka Espanjan painoi maakunnan
asemaan, oli päättynyt, kun Numantian sankarilliset puolustajat
mieluummin tekivät kaupungistaan verisen soraläjän kuin antautuivat
Scipiolle.

Mutta missä määrässä Seneca lie saanutkin vaikutuksia siitä
espanjalaisverestä, mikä virtasi hänen suonissaan, ja niistä
espanjalaisista taruista, joilla häntä nuoruudessa ruokittiin,
Espanjassa ei hänen arpaansa heitetty. Hänen vielä ollessa sylilapsi
isä perheineen kaikkineen muutti Córdovasta Roomaan. Mikä lie ollut
tämän tärkeän askeleen erikoisena syynä, sitä emme tiedä; mahdollisesti
on vanhempi Seneca saattanut, niinkuin Horatiuksenkin isä, ajatella
paremman kasvatuksen hankkimista pojillensa kuin mitä saattoi olla
tarjona niinkin ylistetyssä maaseutukaupungissa kuin Córdovassa;
mahdollisesti -- sillä hän kuului ylöspyrkivään sukuun -- hän lienee
toivonut keisarin kaupungissa voittavansa lisää varallisuutta ja
mainetta.

Sinne meidän täytyy seurata häntä; ja kun meidän tarkoituksemme ei ole
ainoastaan kuvata yksityisen henkilön luonnetta, vaan myös haahmoitella
luonnepiirteitä erittäin muistettavasta ajasta maailmanhistoriassa,
täytyy meidän koettaa päästä edes vilaukselta näkemään sitä perhettä,
jonka keskuudessa nuori filosoofimme kasvoi, minkälaisen kasvatuksen
hän sai ja mitä vaikutuksia hän uskottavasti on kokenut lapsuus- ja
nuoruusvuosinaan. Vain sillä tavoin me saatamme oikein arvostella
häntä. Ja maksaa vaivan koettaa saada oikea käsitys miehestä, ei
ainoastaan siksi että hän oli todella etevä runoilija, kirjailija ja
valtiomies, ei ainoastaan siksi että hän täyttää todella huomattavan
sijan sen suuren historiankirjoittajan teoksessa, joka on luonut niin
kuolemattoman taulun Roomasta keisarien aikakaudella; ei ainoastaan
siksi että me hänessä parhaiten voimme tutkia niitä lähtemättömiä
merkkejä, jotka nerokkaankin miehen teoksissa paljastavat turmeltuneen
kansan ja rappeutuneen kirjallisuuden; vaan siksi että hän oli,
niinkuin tämän niteen nimitys sanoo, "Jumalan etsijä". Mitkä
lienevätkin olleet hänen elämänsä pimeät ja epäilyttävät teot -- ja
tässä kertoelmassa meidän on tarkoitus yrittää luoda täydellinen ja
koristelematon kuva hänen elämäntavoistaan -- varmaa on, että hän sekä
filosoofina että moralistina tarjoaa meille suurenmoisimmat ja
kaunopuheisimmat totuuden sanat, mihin milloinkaan ihmisajatus, vailla
kristinuskon valoa, on päässyt. Vanhanajan puhtain ja ylevin
filosoofinen koulu oli "stoalaisten lahko"; eikä stoalaisuus ole
koskaan saanut tulisempaa, kaunopuheisempaa tai valistuneempaa
kirjallista tulkitsijaa kuin Lucius Annæus Senecan. Niin lähelle hän
tosiaan näyttää tulleen kristinuskon totuuksia, että monesta on
tuntunut aivan ihmeellä, että hän on voinut tuntea ne saamatta kuulla
niitä inspiroiduilta huulilta. Monikin etevimpiä kristillisiä
kirkkoisiä yhä uudelleen hyväksyen siteeraa häntä. Tertullianus,
Lactantius, vieläpä itse Augustinus toistaa hänen sanojansa ilmeisellä
ihailulla, ja Hieronymus nimittää häntä "meidän Senecaksi". Tridentin
kirkolliskokous menee vieläkin pitemmälle puhuen hänestä ikäänkuin hän
olisi kirkon tunnustettuja isiä. Vuosisatoja monetkin uskoivat oikeiksi
eräitä väärennettyjä kirjeitä, joita oli muka vaihdettu Senecan ja
apostoli Paavalin kesken ja joissa Senecan suuhun asetetaan toivomus,
että hän tahtoisi pakanain keskuudessa esittää samaa siunauksellista
osaa, mikä Paavalilla oli kristityssä maailmassa. Myöhemmin tulee
tarkastettavaksemme, oliko tuollainen kirjeyhteys heidän kesken
mahdollinen, minkälaatuinen ja kuinka laaja se olisi ollut. Tässä
tahdon vain saada sanotuksi, että mitä tulee Senecan elämään, meillä ei
ole edessämme ainoastaan henkilö, jonka elämä sisältää runsaasti
muistamisen arvoisia tapahtumia ja joka sattui aikaan, johon
kristinusko uutena valona pimeydessä heitti aamuruskon säteilyn, vaan
myöskin henkilö, joka pakanallisen moraalifilosofian kehitti
korkeimmille huipuillensa ja jota monessa suhteessa on pidettävä niin
sanotun 'luonnollisen uskonnon' kauneimpana edustajana.

Ei ole tarkoitukseni poiketa pois kertomuksen juonesta syventyäkseni
siveysopillisiin mietiskelyihin, koskapa sellaiset mietelmät tulevat
kymmenkertaisella voimalla, jos itsensä elämäkerran sisällys ne
luonnostaan herättää lukijan mielessä. Mutta alun alkaen jokainen
ajatteleva lukija kyllin selvästi käsittää, että pakanuuden siveysoppi
ja filosofia, vastassaan ilmoitetun totuuden valo ja kristillisen
elämän hurskaus, on vain kuin kuutamo päivänpaisteeseen verrattuna.
Stoalaisten filosofiaa sopii verrata soihtuun, joka luo kelmeän hohteen
sinne ja tänne avaran luolan pimeissä onkaloissa; kristinuskoa
aurinkoon, joka verrattomalla voimallaan kirkastaa saman luolan
perimmäisiä soppia myöten. Soihdulla ja sen loistolla oli oma arvonsa,
mutta verrattuna tämän uuden kirkkauden koittoon se näyttää himmeältä
ja tehottomalta, vaikka sen valo olikin todellista valoa ja samasta
yli-ilmaisesta lähteestä kotoisin.




1 Luku.

SENECAN PERHE JA NUORUUSVUODET.


Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen
kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen
mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten
ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen
varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan
Poika, maailman Vapahtaja.

Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat
saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten
kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin
palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia
ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes
kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin
Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa
opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa
Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt
tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille,
oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta
yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen
rauhamme.

Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin
Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa
ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa
vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja
hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota
hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana
kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään
raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto
esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä
kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa
vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja,
että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä

    "Halki tämän pitkän tuskan, elämän."

Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä
Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat,
runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla,
lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen
probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin
on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen
tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei
vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa.
Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän
englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja
heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät
tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun
sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain
juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka
hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi
pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja
luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja,
mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja
kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa.
Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset
säkeet:

    Oi, elämän aamun onni,
    Sinä lapsen enkelikaus'!
    Kun vielä ei tietoa ollut
    Että kilvoitus saamassa on,
    Kun sielussa aina vain leikki
    Sulokoittehet taivahan maan;

    Kun kieli ei taitanut haastaa,
    Mitä tunto ei tunnustanut,
    Tai synti ei syntihin siinnyt
    Moni, musta ja viettelevä,
    Vaan maallisen usvankin halki
    Ikikirkkahat sätehet sain.

Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää
lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei
yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan
kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille
runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä
"luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että
kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin
Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella
puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen
pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän
erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3]
Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä
tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan
ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän
onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen
ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon
aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja
nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei
kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin
johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi
ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä
kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan
ensimmäistä elinvuottansa _gynæceum'issa_ elikkä naisten huoneustossa,
ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään
romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden
päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen
elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut
yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei
vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai
sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras.
Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa;
kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän
ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen
iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden
yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin.
Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä
tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt
ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna
varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että
hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi
puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.

Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen
kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen
itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen
selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy
velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa
-- toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin.
Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä
niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä
velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin
vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat
syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat
paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän
monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia
kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä
kehittymään.

Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa
Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme
päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme,
että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita;
heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli
kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää
luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti
heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku
huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille
heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja
sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen,
joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen
osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa,
ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan
luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet
maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita
persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori;
hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia,
jotka ovat säilyneet meille _Suasoriæ'n ja Controversiæ'n_ nimellä. Ne
ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja
syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi
pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään
kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca
oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä
saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan
deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen
muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet
niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi
toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on
ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä,
eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen
satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen
ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja
hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista
tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa,
intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky
esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea
sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja
terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia
sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä
olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä
erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti
varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen
jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen
tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja
että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain
rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli
antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä
heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja
kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän
valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja
paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut
koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain
vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka
heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et
koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta
kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä
tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita;
ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut
kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin
kera lausua:

    Onnellinen
    Kellä äiti moinen!
    Tahtia hänen verensä kanssa
    Lyö usko ihmisiin.
    Kompastelee, kaatuu --
    kai sattuu hälle niin.
    Ei konsaan sentään sielu painu
    Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka
seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on
tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja
vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä
harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti,
miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin
kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä
rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin
ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama
paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että
senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän
ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren
laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut
yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään
etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin
suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin
tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia,
jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä.
Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan
sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta
vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään
juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis
laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa
häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut
säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen
naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet
kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa
päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa,
täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi
naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa
hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean
julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja
kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan,
täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela,
joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa
veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio,
minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana.
Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian
käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti
mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä
uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää
häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan
"välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei
välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon
asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse
asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina
juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät
häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun
apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti
hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö,
olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos
teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot
ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän
ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen
ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan
kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan
ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin
farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten
tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset
sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen,
juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien
edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio
katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan
liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa
juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään
kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta,
saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa
vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle
aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen
piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman
foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään
tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen,
joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan
kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie
Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen
kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka
ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät
milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä
kohdassa, jonka Augustinus (_De Civitate Dei_, VI, 11) lainaa
hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän
proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "_gens
sceleratissima_", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu --
vielä vakavasti uskottukin -- että Seneca on ollut mieskohtaisesti
kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin
totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee
meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on.
Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen
kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki,
jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se
täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin,
tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli
edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä
kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut
suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi
vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja
kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on,
ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja
jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle
silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen,
kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi
hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä
puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi
kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi
jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka
lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja
tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.

Mutta Novatus -- elikkä otantanimeltään Gallio -- esiintyi veljensä
Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin
minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä
loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista
arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin
"sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi
jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä
kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli
päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian
turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman
kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän
näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen
"dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo
runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on
synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään
muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut,
sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan;
hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä
sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen
hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi
tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten
tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen
Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio
(_jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä
enempää_) oli kokonaan _tietämätön_ muista paheista, _inhosipa_
tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit
kiittelemään hänen älyänsä -- älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, ...
ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa;
heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen
lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan... tässäkin hän
nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin
kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat
rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän
suvaitsisi edes _tätä_ kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin
torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että
hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi
jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän
kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että
Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että
filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä
viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta
veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä,
mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän
luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin
hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että
hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin
veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain
siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui
kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut
julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion
virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli
päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on
siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli
rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa
takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo
onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä
häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison
salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan
julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia,
ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle
suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle
ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko
totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän
epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja
pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta
elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi
mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka
heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen
kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten
olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi
kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa
armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli
itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi
se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta
välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.




2 Luku.

SENECAN KASVATUS.


Syystä, johon jo olen viitannut -- tarkoitan sitä että vanhanajan
kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen --
ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen
laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista
ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja
ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan
elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen,
Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä.
Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat
enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä
toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä
oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita
ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja,
näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis
muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka
päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi -- sekä kreikan että
latinan -- ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen
ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä
aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista
asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista
ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle;
ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä
erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä
hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän
tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen
nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa
sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat
_minutiæ_ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi
sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla --
ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä
fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken
sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää
halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain
sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin
opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

    Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi
    Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]

                               (Georg. III, 66-7)

filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän
varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät
saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin
käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi
huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa _fugio_ ajan
vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin
nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan
"omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on
Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi
suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että
eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella
äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan
päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana;
että _re ipsa_ sanan vanha muoto oli _reapse_, ja että _se ipse_ oli
ennen _sepse_; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä
_creta_, se on "liitu", oli nimeltään _calx_ (kantapää) tai _carcer_
(aitaus); että Enniuksen aikaan _opera_ ei merkinnyt ainoastaan
"teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta?
kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien
aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua",
sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin
saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia,
hämäryyksiä hajoittamaan; mutta _nyt_ opettakaa minulle, mikä on
välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän
aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan
ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.

Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä _pædagogus_ elikkä
"pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa
joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä
emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut
olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja
hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei
ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa
koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä
kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei
koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat
vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään
huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat
hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä
tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja
"sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".

Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika
alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian
tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän
"yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi
veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja
käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman
vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.

Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin
voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on
syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden
ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei
voi virittää keinotekoisin välinein. _Retoriikkaa_ voi oppia, jos
kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta _kaunopuheisuus_ on lahja,
yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "_Cujus vita
fulgur, ejus verba tonitrua_", -- "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen
sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka
saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan
kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista
salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä -- ei taivaan tykistön jyminää,
vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä.
Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa,
kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet
pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.

Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on
taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja
hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina,
jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus
aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa.
Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen
silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä
ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen
väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli
vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa
yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän
suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin
onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]

Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä
tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit,
haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka
alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä
yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa
moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut
pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen
jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet
koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he
kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan
Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he
olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä
kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus,
jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat,
jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja
siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle
edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää
tukkaansa.

Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan
palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja
enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan
hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä
periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella
kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen
Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus
Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin
muilta opettajiltaan.

Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin,
joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain
hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin
hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni
siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin
julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka
syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät
nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa
-- sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin
seitsentoistavuotias -- nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän
vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta
luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo
(ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se
ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei
tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä
terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen
epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista
houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että
se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan
Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen
kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty
uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi
kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen
kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai
juutalainen.

Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli
Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän
tavan: -- "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen
tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä
pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?"
"Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta,
"ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni,
joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti
minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani
ja sanojani."

Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan
kasvatuksessa; eikä _hänen_ opetuksestaan ollut seurauksena mitään
käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät
vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä
kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä
poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja
hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä
ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista
ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään
kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin
kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä
kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään,
kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän
tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta
köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme,
kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä,
jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes
tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista
panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä
elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä
vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja
perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia
näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä
elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä,
jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä
syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi
ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä
kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin,
mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen
tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on
kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä
kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä
ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on
sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen
kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä
mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos
vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain
opettajissa, jotka opettavat meille, miten _tehdä päätelmiä_, eikä
kuinka _elää_; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan
älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut
pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille
kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun.
Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka
eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat
ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö
sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin
kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut
väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein
hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi
kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi
kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri
samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai
lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa
kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa
joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään
paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat
sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää
nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen
muistiin _asioita_, vaan _sanoja_. Toiset, silmät niinkuin sielukin
hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää
ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole
kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen
sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli
stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain
vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta,
että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa
pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit
opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät
ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan
innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla
uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena
aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin,
kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa"
merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän
tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis
huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka,
jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan
omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu
tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen,
mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle
minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä
parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat
purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en
häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen
saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin
tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta
meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän _halveksisi_ kaikkea, vaan
ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan
luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan
saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että
hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen
yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos
kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet
muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui
oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä,
että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen
elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut
ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka
tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan,
joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti
levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät
johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani
puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko.
Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa
roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on
väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa
Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen
lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi
sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin
hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme.
Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana
siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja
kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa
yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen
viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen
arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä,
kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja
ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme,
että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa
ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen
orjapojan kanssa.




3 Luku.

ROOMAN YHTEISKUNTAELÄMÄN TILA.


Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut
saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen
ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle
tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien
taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä
vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan
kohtaloa -- kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen,
vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin
tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen
ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että
sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta
pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman
milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen
mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko
nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta,
jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan
raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe
suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti
paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut
olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä
turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman
kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus
näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On
varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun
roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja
hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius
oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on
synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut
synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä
vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella
viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon
puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä _mitään_ meidän
epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja
toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka
loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri
sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon,
mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan
roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita
Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka
keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne.
Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta
suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me
saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen
sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen
seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo
murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni
palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena,
luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei
edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka.
Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä
sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja
yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut
orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.

    Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin
    Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään:
    Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu,
    Rikkaus, pahe, turmelus -- raakalaisuus viimein;
    Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein,
    Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä,
    Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni
    Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin
    Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin
vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään
keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi
tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet
mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä
käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen
persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön
jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen
imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti
ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin
vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla -- entisillä orjilla,
egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat
lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat
myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä"
Velabrumissa tai Saburrassa -- jotka olivat keränneet äärettömät
rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin
ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan
keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja
sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas
lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin,
kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut
Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II
varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla --
kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser
harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä
despotismia -- ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen
varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista
kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana,
mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton
kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli
Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä
verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta,
missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa,
näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen
hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen
tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä
viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä
tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana
ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja
silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi
sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle
asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti
vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin
kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat
liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta
komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen,
Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat
kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän
raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä
rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin.
Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen
tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa
kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat
konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa -- orjille, meren takaa
tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13]
harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin
poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän
otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet
lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä
ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin
ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty
maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai
ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja
tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen
suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi
ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan
tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi
maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai
Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria
olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen
fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo
murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan
kuvanveistotaidon mestariluomat -- kaikki olivat raastetut Sisilian tai
Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia
sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin,
jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa
puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli
maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista
hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien
joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin
marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma.
Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista -- germaaneja, egyptiläisiä,
gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia,
pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä
lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla
huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita,
joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine
pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia
Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä
harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten
mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa
joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko
kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja
jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä
armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa
anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli
melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus
työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät
laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian
lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa --
kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin
lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa.
He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä.
Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja
ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä,
he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta
taikka valtaa.

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä,
nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa
kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta
kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta
kuppinsa pohjalla, -- juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut
mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti
syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan --
niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja
jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta
sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin,
silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin.
Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse
oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on
olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis,
"paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen
kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se
kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota
paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä
kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja
mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja
Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita
jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä
ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit
edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä
korkein arvonimi oli _Pontifex Maximus_ eli Ylimmäinen Pappi, jota hän
itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä
yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit
lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus
ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään
kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen
tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne
ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa _koko tuota kehnoa
jumalten laumaa_, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon
monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen
enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että
hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä
Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi
sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä
huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää
kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden
perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta,
joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa
hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja
jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan
taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja
puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän
on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin
mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa,
"todistuksen, joka on _luonnostaan kristityn mielen_ ilmaisu". Mutta
miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät,
oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain
jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii
_jotakin_ uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan
kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia -- Isistä ja Osirista ja
Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita,
kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja,
jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä
rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat
nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten
lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja
vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä
varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän
ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on
paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt
nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän
sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.

III. Se oli rajattoman ylellisyyden aikaa -- aikaa, jolloin naiset
huolettomin mielin kilpailivat toistensa kanssa komeudessa ja
kirjavassa koreilussa ja jolloin miehet syöksyivät huvitusten humuun
päätä pahkaa, moitteen häivettäkään tuntematta omassatunnossansa ja
kaikin heidän vallassaan olevin keinoin. Ei ollut sitä ylellisyyden
muotoa, ei sitä hienostunutta pahetta, minkä muukalaiskansan keksimää
tahansa, jota Rooman patriisit eivät olisi kiihkeästi jäljitelleet.
"Sybariin hempeys, Rhodoksen ja Antiokian tavat, humalaisen,
kukkakoristeisen, suitsutuksiin uppoavan Mileeton muodit" olivat kaikki
tavattavissa Roomasta. Ei ollut mitään jälellä entisen Rooman
vakavuudesta ja arvokkuudesta ja itsekunnioituksesta. Aemiliusten ja
Gracchusten jälkeläiset -- vieläpä sotapäälliköt ja konsulit ja
praetorit -- yhtyivät toverillisesti Rooman alhaisimman roskaväen
kanssa julkeitten paheitten kehnoimmissa ja saastaisimmissa
pesäpaikoissa. Amatööreinä he miekkailivat areenalla. Heidät nähtiin
kilpa-ajoissa ajomiehinä. Alentuivatpa he näyttämöllä esiintymään
näyttelijöinä. He antautuivat niin mielettömällä vimmalla pelin
kiihoitukselle, että me luemme heidän uskaltaneen tuhansia sestertsioja
yhdellä ainoalla nopan siirrolla, vaikka eivät voineet lunastaa
panttaamaansa tuunikkaa kylmästä väriseville orjilleen. Kylmien
marmoripatsasten juurella, keskellä kuuluisain, majesteetillisten
esi-isäinsä vahasta tehtyjä kuvia he loputtomissa, mielettömissä
hurjisteluissa käänsivät päiväksi yön ja tyhjensivät maat ja meret
ahmastavain himojensa tyydyttämiseksi. "Voi kaupunkia", sanoo muuan
vanha sananlasku, "jossa kala maksaa enemmän kuin härkä." Ja tämä
sananparsi täsmällisesti vastaa Rooman tilaa. Kemut saattoivat
toisinaan maksaa kokonaisen tiluksen hinnan; simpukoita tuotiin
kaukaisilta ja tuntemattomilta rannoilta, lintuja Partiasta ja
Phasiksen[23] partailta; ruokalajeja valmistettiin riikinkukon aivoista
ja satakielten ja flamingojen kielistä. Tuhlattuaan kymmeniä miljoonia
pöydän nautintoihin teki Apicius itsemurhan, koska, sanoo Seneca, hän
huomasi omistavansa "enää vain pari miljoonaa. Cowley[24] puhuu siitä,
kuinka,

    "Kun Vitellius kestit pani toimeen,
    Oli pöydässä karjalauma kuin arkissa muinen."

"He syövät", sanoi Seneca, "ja sitten he oksentavat; he oksentavat ja
sitten he syövät." Mutta tässäkään asiassa me emme voi puhua kaikkea,
mitä siitä pahinta on sanottava.

    Pöydät, sitruunapuusta ja kalliista kivistä tehdyt,
    Herkkuja kantoivat upeoita,
    Viininsä antoivat Setia, Cales, Falerno,
    Chios ja Kreeta, ja maljat ne kullasta
    Hohti ja gemmat ja helmet kirjasi
    Myrha- ja kristallikolpakkoja.[25]

Vielä vähemmän me saatamme uskaltautua kuvaamaan tämän aikakauden
julkeata ja ääretöntä alennustilaa sellaisena kuin runoilijat ja
satiirikot ovat sen meille paljastaneet. "Kaikki", sanoo Seneca, "on
täynnä häpeää ja pahetta; rikoksia tehdään enemmän kuin mitä
vankeudella voi sovittaa. Me ponnistelemme summattomassa taistelussa
rikollisuutta vastaan: joka päivä intohimo syntiin paisuu, synninteon
häpeä haihtuu... Irstautta ei enää harjoiteta salassa. Se
pöyhisteleikse silmiemme edessä, on työntäytynyt niin julkisesti
kaikkien nähtäviin, onpa niin kerrassaan päässyt vallitsemaan kaikkien
mieliä, että viattomuus ei enää ole _harvinainen_, vaan _olematon_."

IV. Ja se oli syvän epätoivon aikaa. Että se sellaiseksi kääntyi, on
valaiseva, varoittava opetus. Käsi kädessä kävivät ajan ylellisyys ja
ajan kurjuus ja uupumus. Huvituksen vimmainen tavoittelu oli kaiken
tosi onnen kuolema ja hauta. Itsemurha -- itsemurha pelkän
ikävystymisen -- _ennui_ -- elämäänkyllästymisen ja tyytymättömyyden
takia, elämän, joka oli kukkuroillaan kaikenlaista murheen lievikettä
-- oli äärettömän yleinen. Stoalainen filosofia, etenkin sellaisena
kuin me näemme sen esitettynä Senecan kirjoittamiksi sanotuissa
näytelmissä, kuulutti sen kunniaa. Ihmiset menivät kuolemaan siksi,
että heidän elämäntapansa ei ollut jättänyt heille mitään muuta
turvakeinoa. He kuolivat siksi, että heistä tuntui niin väsyttävältä ja
joutavalta nähdä ja tehdä ja sanoa samoja asioita yhä uudelleen, ja
siksi että he olivat tuhonneet itsensä elämänhalun, kaiken
mahdollisuuden nauttia huvituksia, joihin vielä olisivat pystyneet.
Destouches'in satiirinen epigrammi:

    "Ci-git Jean Rosbif, écuyer,
    Qui se pendit pour se désennuyer",

    (Tässä lepää Jean Rosbif, herra ritari,
    Joka itsens' huviksensa hirteen ripusti.)

piti kirjaimellisesti ja tarkkaan paikkansa monestakin roomalaisesta
tällä aikakaudella. Marcellinus, nuori, äveriäs ylimys, näännytti
itsensä nälällä ja sitten tukahutti itsensä lämpimässä kylvyssä,
yksistään sen takia, että hän oli sairastunut tautiin, joka helposti
oli parannettavissa. Filosofia, joka yksin kehui kykenevänsä
parantamaan ihmisten murheita, ylisteli vapaaehtoisen kuoleman
näennäistä rohkeutta, ja se oli liian abstraktista, liian fantastista
ja aivan liiaksi pelkästään teoreettista luonteeltaan tarjotakseen
heille mitään todellista tai kestävää lohdutusta. Ei mikään ajatuskanta
herättänyt roomalaisissa suurempaa kummastusta kuin se, joka on
tallella Maecenaan huomattavassa katkelmassa

    "Debilem facito manu,
      Debilem pede, coxa,
    Tuber adstrue gibberum,
      Lubricos quate dentes;
    Vita dum superest bene est:
      Hanc mihi vel acuta
    Si sedeam cruce sustine;"

joka suomennettakoon seuraavasti:

    Heikoksi tee käteni,
      Huonoksi jalka ja lonkka,
    Pahka nostata pahkaan,
      Hampaatkin hajoita irti;
    Henki kun tähdelle jää, hyvä on:
      Se toki säilytä mulle,
    Jos vaikka ristillä riippunen.

101:ssä kirjeessään Seneca nimittää tätä "häpeällisimmäksi ja
halveksittavimmaksi toiveeksi"; mutta sen rinnalle asettakaamme ote
Euripideestä tahi vieläkin lähemmäksi palanen Homeeroksesta.
"Vaietkaa", sanoo Odysseiassa Akilleen haamu Odysseukselle --.

    "Hallitsen tässä synkässä maassa? Siit' älä haasta,
    Virkkoi; valheet turhat kohtaani lievennä eivät.
    _Paljon on kauniimpi juhtana työssä vaivoja kantaa,
    Luojan raitista ilmaa hengittää ja orjana
    Olla vaikkapa rengin, mi leipänsä kerjää,
    Kuin hallita kuolon maassa valtikka käissä_."

Mutta nämä äärimmäisyydet, petolliset kumpikin, olivat yksi
pakanallisuuden epätoivoisia tuloksia. Joko, niinkuin luonnon mukaan
elävä villi, he hirveästi kammoksuivat kuolemaa, tai, kun rikokset ja
surut olivat tehneet elämän sietämättömäksi, he pujahtivat sinne kuin
piilopirttiin pelkurimaisuudella, joka rehennellen kehui itseään
miehuulliseksi.

V. Ja se oli julmuuksien aikaa. Miekkailijanäytännöt, villipetojen
veriset ottelut, raa'at kidutukset ja mestaukset, joita verrattain
yleiseen käytiin katsomassa samoin kuin toisinaan, kun viattomat
marttyyrit paloivat kuoliaaksi pikivalkeakaavussaan -- ne olivat
pakostakin kovettaneet ja tylsyttäneet inhimillisiä tunteita.
Uskomattomasti levinnyt orjuus vieläkin varmemmin vei kohti yleistä
turmelusta. Toverina viha muodostui aistillinen nautinto, kuten
tavallista, kovuudeksi. Täytyy kerrassaan kummeksia, miten runsaasti
orjia pidettiin varakkaissa taloissa. Tuhannen orjaa ei ollut mikään
tavaton numero, ja verrattomasti suurin osa niistä oli laiskoja,
oppimattomia ja pahantapaisia. Kun heitä kohdeltiin vain vähän paremmin
kuin eläimiä, menettivät he suuressa määrin ihmisarvonsa ja sen tunnon.
Isännillä oli heihin nähden elämän ja kuoleman valta, ja pöyristyttävää
on lukea, kuinka julmasti heitä useinkin pideltiin. Satunnainen
supina, yskähdys, aivastus rangaistiin ruoskilla. Äänettöminä,
liikkumattomina, nälkiintyneinä täytyi heidän seisoa paikallaan
isäntäväen ruokaillessa. Karkea ja tunteeton raakamaisuus monestikin
muutti talon teurashuoneeksi, jossa kaikui raippojen läiske, kahleitten
kalina ja vihlovat huudot.[26]

Eräänä iltana keisari Augustus oli aterialla Vedius Pollion luona, kun
muuan kristallikolpakkoa kantava orja sattui pudottamaan sen, niin että
se särkyi. Raivoissaan Vedius heti käski ottaa orjan kiinni ja syöstä
hänet kalalammikkoon nahkiaisten ruuaksi. Poika pakeni orjakumppaniensa
käsistä ja juoksi keisarin jalkojen juureen armoa anoen, ei pyytäen
elämänsä säästämistä -- sitä hän ei odottanut eikä toivonut -- vaan
että hän saisi kuolla vähemmän kammottavan kuoleman kuin kalojen
raatelemana. Niin yleistä kuin orjien rääkkääminen ja tappaminen
olikin, niin Vediuksen määräämä rangaistus kuitenkin hirvitti
Augustusta, se olkoon hänen kunniaksensa sanottu, ja hän käski, että
orja päästettäisiin vapaaksi, että jokainen kristalliesine Vediuksen
talossa murskattaisiin hänen läsnäollessaan ja että kalalammikko
täytettäisiin. Naisetkin rankaisivat orjattariansa hirveän julmasti
mahdollisimman lievistä rikoksista. Jos rintasolki ei osunut
paikalleen, jos hiuskihara onnistui huonosti, niin kiukustunut matroona
käski ruoskia, jopa ristiinnaulita orjan. Jos hänen lempeämpi
puolisonsa ehättää väliin, ei hän ainoastaan puolusta julmuuttansa,
vaan vieläpä kummissaan kysäisee: "Kuinka, onko orjakin ihminen?" Eipä
ihme, että oli olemassa sananparsi: "Minkä orjia, sen vihamiehiä!" Ei
ihme, että monikin isäntäväki eli ainaisessa pelossa ja että pakko, tuo
"tyrannin pirullinen oikeusperuste", käski hyväksymään sen vihattavan
lain, joka sääti, että jos isäntä kuoli tuntemattoman käden kautta,
hänen koko orjajoukkonsa tuli kärsiä kuolema -- lain, jota useammin
kuin kerran sovellutettiin keisarien hallituskaudella. Kuten Spartan ja
monen muun kansan kohtalosta näemme, kätkee orjuus itseensä aina oman
kostonsa. Vapaitten maanomistajain luokka vähitellen katoaa. Jo kauan
tätä ennen Tiberius Gracchus, tullessaan kotiin Sardiniasta, oli
huomannut, että tuskinpa ainoatakaan vapaata miestä oli työssä
pelloilla. Orjat olivat verrattomasti lukuisammat omistajiansa. Siitäpä
johtui orjakapinain alituinen pelko, siitä alituinen viha orjalaumoja
kohtaan, joihin kuka vehkeilijä tai vallankumouksellinen tahansa
menestyksellä saattaisi vedota, ja siitäpä johtui, ettei milloinkaan
oltu varma hengestään, minkä seikan on täytynyt synnyttää kauhua
monessakin sydämessä.

Siinä vain heikkoja, haparoivia ääriviivoja Senecan ajan luonnekuvasta;
ja me menettelemme väärin, jos emme myönnä, että lopultakin paljon
hänen elämästänsä ja milteipä kaikki hänen ajatuksensa saa paljon
suuremman ja puhtaamman leiman asetettuina vastakkain sen yleisen
elintavan kanssa, jota noudatti

    Kansa tuo, voittaja muinen, nyt halpa ja huono.
    Syystä vasalliksi tehty, oikeamielinen kerta,
    Lempeä, maltillinen, voimalla valtasi,
    Huonosti hallitsi kansoja ikeensä alla,
    Provinssit ketti, tyhjensi kaikki
    Kärkkäästi saalistaen; triumfit sytytti
    Röyhkeän, pöyhkeän kunniankiiman,
    Julmana sitten hengitti arenan leikeissä
    Kyllänsä ihmisten, petojen verta,
    Rikkaudessa ylellinen ja lisäksi ahne
    Päivä päivältä veltostuen.
    Ken viisas ja urhea mies noin rappeuneita,
    Itsensä orjuuttamia pyytäisi vapauttaa?
    Orjasielusta voisiko luoda miehen vapaan?




4 Luku.

VALTIOLLINEN TILANNE ROOMASSA TIBERIUKSEN JA CAIUKSEN AIKANA.


Senecan elämää koskevat persoonatiedot hänen miehuutensa ikään saakka
ovat niukat ja katkonaiset. Eräästä tilapäisestä lauselmasta me teemme
sen johtopäätelmän, että hän vieraili tätinsä luona Egyptissä, silloin
kun tämän mies oli siellä prefektinä, ja että sama haaksirikon vaara
uhkasi molempia, kun, oltaessa kotimatkalla, tädin mies oli kuollut
laivalla. Tämä matka on kenties sytyttänyt hänen mieleensä sen syvän
mielenkiinnon ja tiedonhalun Niilin ilmiöitten suhteen, mikä niin
voimakkaana ilmenee useassa hänen filosoofisten tutkimustensa kohdassa;
eikä tosiaan mikään ole uskottavampaa, kuin että hän sai Neron
varustamaan retkikunnan, varhaisimman mitä tunnetaan, tuon salaperäisen
joen lähteitten löytämiseksi. Muita viittauksia hänen matkoihinsa ei
hänen kirjoituksissaan tavata, mutta me saatamme edellyttää, että hän
aivan varhaisilta vuosiltaan asti on tuntenut mielenkiintoa
luonnontieteisiin, koskapa hän jo vallan nuorena on kirjoittanut
kirjan maanjäristyksistä, joka kirja ei kuitenkaan ole säilynyt
jälkimaailmalle.

Isänsä tähden luovuttuaan filosoofisista harrastuksistaan hän kääntyi
virkauralle. Hän rupesi asianajajaksi ja voitti huomiota nerollaan ja
kaunopuheliaisuudellaan oikeusasioissa. Valtiolliselle uralle
jouduttuaan hän menestyksellä rupesi ehdolle quaestorin virkaan, joka
oli tehokas askel valtion korkeimpia virkoja kohden. Tällä elämänsä
kaudella hän nai naisen, jonka nimi ei ole tullut tietoomme
ja josta meillä on yksi ainoa vihjaus, omituista laatua kylläkin.
Samoin kuin meidän omassa historiassamme toisin ajoin on ollut
säätyläisnaisten kesken muotina pitää kääpiöitä ja neekereitä
palvelijakunnassansa, samoin näyttää Rooman naisilla tähän aikaan
olleen järjetön ja vastenmielinen tapa pitää vähämielisiä palvelijainsa
parissa. Senecan ensimmäinen vaimo oli seurannut tätä muotia, ja
viidennessäkymmenennessä kirjeessään uskolliselle ystävälleen
Luciliukselle koskettelee Seneca tätä seikkaa seuraavalla huvittavalla
tavalla. "Sinä tiedät", sanoo hän, "että vaimoni huppana palvelustyttö
Harpaste on jäänyt talooni rasittavana perintönä. Minä puolestani
tunnen mitä syvintä vastenmielisyyttä tämänlaisia luonnottomuuksia
kohtaan. Jos milloin tahtonen nauraa idiootille, niin ei minun tarvitse
sitä etäältä etsiä. Nauran itselleni. Tämä mielivaivainen tyttö on
äkkiä tullut sokeaksi. Vaan niin uskomattomalta kuin juttu tuntuukin,
on se kuitenkin totta, että hän ei sokeudestaan tiedä mitään ja siksi
pyytää hoitajaansa viemään hänet muualle, koska talo muka on pimeä.
Mutta saatat olla varma siitä, että se, mitä me hänessä nauramme, se
sattuu meille kaikille; ei yksikään ymmärrä olevansa saita tai ahnas.
Sokea etsii opasta; _me_ vaellamme ilman opasta."

Tämä kohta tarjoaa meille erinomaisen esimerkin Senecan menettelystä,
siitä kuinka hän käyttää säännöllisesti jokaista tilaisuutta ja
asianhaaraa kääntääkseen keskustelun filosofian alalle.

Tästä vaimosta, joka kuoli hiukkaista ennen Senecan karkoitusta
Korsikaan, hänellä oli kaksi poikaa. Toinen näistä ummisti silmänsä
Helvian sylissä ja hänen suudelmiensa peittämänä vähemmän kuin
kuukautta ennen Senecan lähtöä Korsikaan. Toisesta, jonka nimi oli
Marcus, hän kirjoittaa seuraavan viehättävän palasen. Vaadittuaan
äitiänsä Helviaa etsimään lohdutusta Gallio- ja Mela-veljien
rakkaudesta hän lisää: "Näistä käännä silmäsi myös pojanpoikaasi --
Marcukseen, mitä ihastuttavimpaan poikaseen, jonka lähettyvillä ei
mikään murhe saata kauan kestää. Ei kenenkään rinnassa asusta surua
niin suurta tai niin verestä, ettei se lientyisi hänen hyväilyistään.
Kenen kyyneleitä hänen hilpeytensä ei hillitsisi? kenen mieltä hänen
lepertelynsä ei keventäisi huolten taakasta? ketä hänen iloinen
olentansa ei houkuttelisi leikinlaskuun? kenen huomiota, vaikkapa
ajatuksiinkin takertuneen, ei puoleensa vetäisi ja voittaisi tämä
lapsekas lavertelevaisuus, johon ei kukaan voi väsyä? Suokoon Jumala,
että hän saisi elää minun jälkeeni; läjääntykööt kaikki kohtalon
kolhaukset minun päälleni." Toteutuiko Senecan rukous, sitä emme tiedä;
mutta kun emme enää saa kuulla Marcuksesta, on uskottavaa, että hän
kuoli ennen isäänsä ja että Senecan suku, niinkuin niin monen suuren
miehen, sammui toiseen sukupolveen.

Luultavasti Seneca tällä aikakaudella laski perustuksen sille
suunnattomalle varallisuudelle, joka herätti hänen vastustajissaan
vihaa ja pilkkaa. On täysi syy luulla, että tämä rikkaus hankittiin
kunniallisella tavalla. Kun sekä hänen isänsä että äitinsä olivat
varakkaat, oli hän epäilemättä perinyt runsaan omaisuuden; sitä
lisäsivät menestyksellisen asianajotoimen tuottavat tulot ja lopuksi
paisuttivat hänen oppilaansa Neron ruhtinaalliset lahjoitukset. Ei ole
epätodenmukaista, että Seneca, niinkuin Cicero ja moni muu varakas mies
heidän päivinään, kasvatti omaisuuttaan lainaamalla rahaa korkoa
vastaan. Sellaista menettelyä ei pidetty mitenkään häpeällisenä; ja kun
ei ole mitään todistetta, että Dio Cassiuksen parjaukset häntä vastaan
tässä suhteessa pitävät paikkansa, saatamme ne sivuuttaa äänettömällä
ylenkatseella. Dio vakavissaan ilmoittaa, että Seneca se synnytti
Britanniassa kapinan äkkiä keräämällä hirvittävän summan, 40 miljoonaa
sestertsiä; mutta tämä on varmasti vain julkisen vihamiehen panettelua.
Palaamme tuonnempana Senecan varallisuuteen; mutta tässä me saatamme
myöntää, että se epäilemättä oli epämiellyttävää ja epäjohdonmukaista
filosoofissa, joka alituiseen ylisteli köyhyyttä, ja että se hänen
omassakin ajassaan aiheutti epäedullista huomiota, niinkuin saatamme
nähdä nimityksestä "_praedives_", "ylen äveriäs", "upporikas", jonka
hänelle antaa sekä satiirinen runoilija että vakava historioitsija.
Seneca oli täysin selvillä siitä, että tämä moite voitaisiin tehdä
häntä vastaan, ja täytyy myöntää, että ne perusteet, joilla hän
puolustautuu tutkielmassaan _Onnellisesta elämästä_, eivät ole aivan
johdonmukaiset tai tyydyttävät.

Senecan poikavuodet sattuivat keisari Augustuksen loppuiän
aikaan, jolloin kansa, hallitsijansa viisaudesta ja varovaisesta
käyttäytymisestä huolimatta, alkoi selvästi älytä, että vapaudesta ei
ollut muuta jäänyt jäljelle kuin nimi. Hänen nuoruutensa ja ensi
miehuusikänsä kului Tiberiuksen kolmekolmattavuotisen hallituskauden
aikana, tuon kauhun hallituksen, jonka kestäessä roomalaismaailma oli
vaipunut kuolonkaltaiseen, pelottavan äänettömyyden ja turtumuksen
tilaan;[27] ja vaikkei hän joutunut persoonalliseen kosketukseen tämän
"petomaisen hirviön" kanssa, hän melko tiheään viittailee häneen ja
hänen konnamaiseen neuvonantajaansa Sejanukseen, jonka vaarallinen
valta niin äkkiä kukistui. Tähän aikaan mennessä hän ei ollut vielä
mieskohtaisesti tutustunut noihin rikoksiin ja kauhuihin, joista osansa
saavat ne miehet, jotka joutuvat likeisiin tekemisiin tyrannien kanssa.
Tämä tapahtui hänelle vasta Caius Caesarin hallitessa, josta me,
yksistään Senecan kirjoitusten nojalla, saatamme piirtää kuvan
"luonnollista kokoa".

Caius Caesar oli Germanicuksen ja vanhemman Agrippinan poika.
Germanicus oli erittäin urhoollinen ja onnekas sotapäällikkö sekä
aikansa viisaimpia ja puhdastapaisimpia miehiä. Hänen vaimonsa
Agrippina oli uskollisuudessaan, siveydessään, lempeydessään, mielensä
ylevyydessä roomalaismatroonan todellinen perikuva korkeinta ja
puhtainta laatua. Omituista, että sellaisten vanhempain pojasta piti
tulla ihmisrodun kaikkein kurjimpia, julmimpia ja viheliäisimpiä
olentoja. Niin kuitenkin oli asianlaita: ja huomattava seikka on, että
tuskinpa yksikään tämän pariskunnan kuudesta lapsesta peri isänsä ja
äitinsä hyveitä, kun toisekseen kaksi heistä, Caius Caesar ja nuorempi
Agrippina, onnistuivat paheillaan ja rikoksillaan hankkimaan aivan
poikkeuksellisen saastaisen maineen. Tämä onneton tulos on osittain
saattanut johtua siitä huonosta ympäristöstä, jossa he saivat ensi
kasvatuksensa. Heidän isänsä Germanicus, joka urheutensa ja
menestystensä takia oli herättänyt epäluuloisen setänsä Tiberiuksen
kateuden, kavalasti myrkytettiin Syyriassa, ja tihutyö ilmeisesti
tehtiin keisarin tieten, ellei suorastaan hänen toimestaan. Agrippina
sai kärsiä lukemattomia julmia solvauksia ja karkoitettiin sitten
äärimmäiseen köyhyyteen Pandatarian saarelle. Vanhemmista veljeksistä
kaksi, Nero ja Drusus Germanicus, julistettiin valtion vihollisiksi;
Nero karkoitettiin Pontian saarelle ja siellä surmattiin; Drusus
teljettiin salaiseen vankeuteen palatsissa. Nuorimman, Caiuksen,
joka on paremmin tunnettu Caligulan nimellä, Tiberius kutsui
kunnottomuuksiensa tyyssijaan Caprille, ja siellä hän pelasti henkensä
vain mitä alhaisimmalla imartelulla ja mitä viekkaimmalla
alistuvaisuudella. Capri on pieni, sanomattoman suloinen saari Napolin
lahden ulommaisella äärellä. Sen maaperä on hedelmällinen, meri kirkas
ja kuulakas, tuulenhenki raitis ja terveellinen. Vaikka asemansa kautta
erillinen, se kuitenkin on helposti saavutettavissa Roomasta käsin.
Tähän aikaan, ennenkuin Vesuvius oli jälleen sytyttänyt nuo tuhoisat
tulet, jotka esiin syösten hautasivat laavan ja kuonan alle
Herculaneumin ja Pompeijin pikkukaupungit, se näköala, jota se
vallitsi, oli vieläkin ihastuttavampi kuin nyt. Viinitarhat ja
öljypuulehdot verhosivat kummankin puolen tätä verratonta lahtea,
suorastaan alas vesilinjaan asti, jossa kirkkaat sinivedet näyttivät
väreilyllään suutelevan rannan kirjokiviä. Kyljet täynnä viehättäviä
huviloita ja onnellisia kyliä kohosi kaiken yläpuolelle tulivuoren
jättimäinen kartio, joka oli tuntunut sammuneelta jo vuosisatoja ja
jota, kraateria myöten, peitti rehevä kasvullisuus. Sellainen oli se
ihastuttava koti, jonka Tiberius ikuisiksi ajoiksi tahrasi valitessaan
sen vanhuutensa syrjäiseksi tyyssijaksi. Täällä hän heittäysi
kaikkinaisen hienostuneen turmeluksen valtaan ja täältä hän, yleisen
käsityksen mukaan ihmisistä kurjin, kirjoitti senaatille sen
muistettavan kirjeen, jossa hän tunnustaa jokapäiväisen, sanomattoman
kurjuutensa syyttävän omantunnon tuskissa, joita ei yksinäisyys eikä
valta voineet auttaa häntä pakenemaan.

Ei milloinkaan ole kauniimpi maisema kokenut pahempaa alennusta; ja
täällä, jossakussa niistä kahdestatoista huvilasta, jotka Tiberius oli
rakentanut, ja siniluolien keskellä, jotka hänen käskystään oli
muovailtu, nuori Caius[28] kasvoi mieheksi. Se olisi ollut kaamea koulu
jalommallekin luonteelle; epäkelvolle ja verenhimoiselle luonteelle
niinkuin Caiuksen se oli täydellinen turmio. Mutta vaikka hän oli niin
orjamaisen nöyrä keisarille, että aiheutti tuon kompasanan, että
koskaan ei ole ollut ilkeämpää mestaria eikä koskaan kyyristelevämpää
orjaa -- vaikka hän peitti täydellisesti kaiken suuttumuksen ilmeen
äitinsä ja veljiensä kauhistuttavan kuoleman johdosta, vaikka hän
uskollisesti heijasti isäntänsä katseita ja huolellisesti kaiutti hänen
joka sanaansa -- niin sittenkään hän ei tuolla pohjattomalla
teeskentelyllä, jota moinen asema vaati, onnistunut salaamaan
Tiberiuksen läpitunkevalta katseelta luonteensa oikeata julmuutta.
Koska hän ei ollut keisarikunnan laillinen perijä -- sillä Tiberius
Gemellus, Tiberiuksen nuori pojanpoika, oli vielä elossa ja Caius oli
syntymänsä kautta vain hänen veljensä pojanpoika -- hän tuli
välikappaleeksi pretoriaanien päämiehen Macron ja hänen vaimonsa Ennian
vehkeissä. Eräs hänen parhaita ystäviään oli Herodes Agrippa,[29] joka
tapatti apostoli Jaakobin ja vangitutti Pietarin ja jonka traagillinen
kohtalo on mainittuna Apostolien Tekojen kahdennessatoista luvussa. Kun
Caius eräässä tilaisuudessa oli herjannut diktaattori Sullaa, Tiberius
halveksien huomautti, että hän saisi kaikki Sullan paheet, vaan ei
yhtään hänen hyveistään; ja toisen kerran, kun Caius oli riidellyt
orpanansa kanssa, keisari kyynelsilmin syleili nuorta lapsenlastaan ja
sanoi otsaansa rypistelevälle Caiukselle, tuollaisella omituisella
aavistuksen neronleimauksella, jonkalaisista toisinaan saamme lukea
historiassa: "Miksi olet niin kärkäs? Kerran vielä tapat tämän pojan ja
joku toinen murhaa sinut." Jotkut ovat uskoneet, että Tiberius
tahallisesti tuki tarkoitusta, että Caius saisi periä hänen
valtaistuimensa, jotta Rooma leppeämmin muistelisi häntä vieläkin
pahemman hirviön sitä tyrannisoidessa. Roomalaisetkin, jotka
erikoisella kiintymyksellä kunnioittivat Germanicuksen perhettä,
näyttivät varhain menettäneen kaiken toivonsa Caiuksen suhteen. He
odottivat vain vähän parannusta, kun hallitsijana olisi pahantapainen
poika, "joka ei tietänyt mitään ja oli kasvanut paheissa", jota
varmaankin Macro pääsisi vallitsemaan ja jonka aikana saataisiin nähdä
vielä pahempi Tiberius ja vielä pahempi Sejanus.

Viimeinpä terveys ja tarmo loppuivat Tiberiukseltakin, mutta ei hänen
tavanomainen teeskentelynsä. Hän säilytti saman taipumattoman sielun ja
jäykän käytöksen sekä koetti hitaan määräperäisellä puhetavallaan,
toisinaan myös keinotekoisella puheliaisuudella salata lähestyvän
loppunsa. Rauhatonna muutettuaan asuntoa hän lopulta asettui erääseen
huvilaan Misenumissa, joka oli aikanaan kuulunut ylellisen komealle
Lucullukselle. Siellä paljastui hänen terveytensä todellinen tila.
Charicles, etevä lääkäri, joka oli käynyt ystävällisellä vierailulla,
sai, suudellessaan hänen kättänsä jäähyväisiksi, tunnustelleeksi hänen
valtimoaan. Tiberius epäili, että niin oli laita, mutta salasi
tyytymättömyytensä ja käski panna toimeen kemut, ikäänkuin ystävänsä
läksiäisiksi, ja viipyi pöydässä tavallista pitempään. Samantapainen
tarina kerrotaan Ludvig XIV:sta, joka älyten hovilaistensa
kuiskauksista, että he uskoivat hänen olevan kuolemaisillaan, söi
tavallista vankemman päivällisen itsenään kuolemansa päivänä ja
myrkyllisesti huomautti: "11 me semble que pour un homme qui va mourir
je ne mange pas mal." (Kuolevaksi mieheksi minä en näytä syövän
niinkään huonosti.) Mutta Tiberiuksen varokeinoista huolimatta
Charicles sai ilmoitetuksi Macrolle, että keisari ei saattaisi elää
kahta päivää kauemmin.

Heti alkoi salainen vehkeily. Hovi punoutui puolueisiin ja
nurkkakuntiin. Kiireellisiä sanansaattajia lähetettiin maakuntiin ja
sotajoukkojen luo. Viimein, maaliskuun 16 päivänä, luultiin Tiberiuksen
vetäneen viimeisen henkäyksensä. Aivan samaten kuin Ludvig XV:n
kuollessa äkkiä kuului kuin ukkosen jyrinä, kun hovilaiset kiirehtivät
pitkin käytäviä onnittelemaan Ludvig XVI:tta kuuluisin sanoin: "Le roi
est mort, vive le roi!" samoin tuossa tuokiossa kerääntyi tungeksiva
ihmisjoukko onnitteluinensa Caiuksen ympärille, kun hän tuli ulos
palatsista ottaakseen käsiinsä keisarillisen vallan. Äkkiä saapui
heidän korviinsa sanoma, että Tiberius oli jälleen saanut näkönsä ja
puheenlahjansa. Seneca sanoo, että kun keisari tunsi viimeisen hetkensä
olevan läsnä, hän oli ottanut pois sormuksen sormestaan ja pitäen sitä
nyrkkiin puristetussa kädessään kauan maannut liikkumatta. Kun hän
sitten kutsui palvelijoitaan eikä kukaan vastannut hänen kutsuunsa,
nousi hän vuoteeltaan, mutta voimat pettivät ja muutaman horjuvan
askeleen jälkeen hän kaatui suulleen maahan.

Nämä uutiset olivat yhtä yllättävät kuin salaliittolaisten kesken
Adonian pidoissa, kun he saivat tiedon kuolevan Davidin viime
toimenpiteistä. Kauhuissaan kaikki hajaantuivat eri tahoille,
ja toiset teeskentelivät surua, toiset tietämättömyyttä siitä, mitä
tapahtui. Typertyneessä äänettömyydessä Caius odotti kuolemaa vallan
asemesta. Macro yksin ei menettänyt mielenmalttiaan. Pelottomana hän
määräsi, että vanhus tukahutettaisiin läjäämällä hänen päällensä
vaatteita ja jokaisen tulisi sitten lähteä huoneesta. Sellainen
oli keisari Tiberiuksen surkea ja säälittävä loppu, ikänsä
kahdeksannellakahdeksatta vuodella. Sellainen oli kuolema ja niin kurja
oli ollut elämä miehen, jolle kiusaaja jo oli antanut "kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian", sittenkun niillä oli yrittänyt kiusata
Jumalan Poikaa. Että tällainen mies oli maailman mahtavimpana
hallitsijana siihen aikaan, kun sen todellinen kuningas eleli
maalaisena matalassa käsityöläiskodissaan Nasaretissa, on tosiseikka,
omiansa herättämään monta vakavaa ajatusta...




5 Luku.

CAIUKSEN HALLITUS.


Kuvaillessaan suuren englantilaisen hallitsijan Edvard III:n hylättyä
kuolinvuodetta sanoo runoilija Gray:

    "Kurjana hän lepää paarillansa!
    Ei sydän sääli, ei silmä suo
    Edes kyyneltä hautajaissaatoks'.

               *   *   *

    Vaan sankka parvi auringon tuon nostaman?
    Mennyt: Aamua nousevaa vastaan.
    Kauniisti hymyää Huomen, lämmin on lännen tuuli,
    Sinikirkkaana loistaa maa, hänen nyt.
    Koruvaatteissa haaksikin kultainen ui;
    Nuoruus kokassa teiskaa, perää pitää Ilo;
    Ei piittaa tuulispäästä, mi vuottaa,
    Levossa synkäss', ehtoolta saalistaan."

Tämän kohdan viimeiset säkeet soveltuisivat Caius Caesariin. Ei mitään
kaunista tahi iloista liittynyt edes hänen hallituksensa alkuunkaan.
Alusta loppuun se oli raivoavan mielettömyyden, hekuman ja veren
hallitusta. Hänen suvussaan oli perinnöllinen mielipuolisuuden piirre,
jota oli omiansa kehittämään se seikka, että he olivat joutuneet
keisarillisen itsevaltiuden pyörryttävälle kukkulalle, ja joka
tavallisesti ilmeni hirvittävissä ja luonnottomissa rikoksissa. Jos
rupeaisimme etsimään vertaista Caius Caesarille, niin keksimme sen
Tanskan Kristian VII:n tai Venäjän Paavalin historiasta. Kaikissa
kolmessa me kohtaamme saman kaamean kalpeuden, saman unettomuuden, joka
ajoi heidät öisin nousemaan ylös mittailemaan huoneitansa, saman
herkeämättömän epäilyksen, saman sammumattoman julmuuden ja kidutuksen
himon. Pian hän käytti tilaisuutta vapautuakseen hyväntekijöistään,
Macrosta ja Enniasta, sekä kilpailijastaan, nuoresta Tiberiuksesta. Ja
hänen hallituksensa jatko oli sarja mielettömiä hurjasteluja. Meille ei
ole säilynyt sitä osaa Tacituksen verrattomista Annaleista, joka kertoi
Caiuksen hallituksesta, mutta enemmän kuin kyllin kuohuttamaan ja
kauhistamaan mieliä on säilynyt Senecan hajanaisissa piirrelmissä ja
Suetoniuksen latinan- sekä Dio Cassiuksen kreikankielisissä
kertomuksissa.

Hänen mielettömyytensä ilmeni toisinaan järjettömänä mässäyksenä, kun
hän esim. järjestytti yli 8.000 puntaa maksavat illalliset; toisinaan
hullunkurisessa ja mauttomassa vaatetusparressa, kun hän esim. esiintyi
julkisuudessa naisen sukissa, kullalla ja helmillä kirjailluissa;
toisinaan persoonallisina loukkauksina ja solvauksina Rooman kaikkiakin
säätyjä ja luokkia vastaan, niin että hän saattoi kutsua illalliselle
senaattorin ja esittää hänelle humalaisen maljoja juuri samana iltana,
jolloin oli tuominnut kuolemaan hänen poikansa; toisinaan lopen
hourupäisenä herjauksena, kun hän esim. julmasti vihoitteli Jupiterille
siitä, että tämä rohkeni jyristä hänen ollessaan illallistamassa tahi
teatterinäytäntöä katsomassa; mutta etenkin se ilmeni sammumattomana
julmuutena, jonka johdosta Seneca antaa hänelle nimityksen "bellua" eli
"villipeto" ja sanoo, että hän näyttää olleen luotu "ihmisrodun
häväistykseksi ja perikadoksi".

Ottakaamme Senecan kirjoituksista yksi ainoa kohta vahvistamaan hänen
huomautustansa, "että hän äärettömästi himosi ihmisverta, jota hän
käski vuodattamaan läsnäollessaan niin innokkaasti, ikäänkuin olisi
valmis juomaan sitä omin huulin". Hän sanoo, että keisari eräänä
päivänä ruoskitutti ja kidutti konsuli- ja qæstoriperheitten jäseniä,
ritareita ja senaattoreita, ei tutkiakseen heitä, vaan sulasta oikusta
ja raivosta; tosissaan hän mietti koko senaatin teurastusta; hänhän se
julkilausui toivomuksen, että Rooman kansalla olisi vain yksi niska,
jotta hän yhdellä ainoalla iskulla saisi sen katkaistuksi; hän vaiensi
uhriensa huudot tai syytteet milloin työntäen sienen heidän suuhunsa,
milloin tukkien heidän suunsa heidän omilla rikkiraastetuilla
vaatteillaan, milloin leikkauttamalla heiltä kielen, ennenkuin heidät
heitettiin pedoille. Eräässä tilaisuudessa hän nousi kemuistaan ja
vaati töppösiään, joita piteli eräs orja vierasten lepäillessä
patjoillaan, ja niin kärkäs hän oli näkemään kuolemaa, että kun hän
siinä vaelsi lampunvalossa edestakaisin katollisessa pylväskäytävässään
naisten ja senaattorien seurassa, hän tuolloin tällöin käski katkaista
jonkun onnettoman uhrinsa pään siinä silmiensä edessä.

Kuinka sanomatonta pelkoa ja inhoa jotkut näistä Caesareista herättivät
aikalaisissa, siitä on räikeänä todistuksena se seikka, että jo heidän
pelkkä näkönsä kuuluu tehneen levottomaksi. Appensa Agricolan
elämäkerrassa Tacitus mainitsee, mikä värisyttävä muisto häneen oli
jäänyt näytäntöjä katsovan Domitianuksen punaisista kasvoista. Seneca
puhuu eräässä paikassa kovaonnisista, joille on rangaistukseksi
määrätty kivitys, miekka, tuli ja _Caius_; eräässä toisessa hän sanoo,
että keisari oli kiduttanut vihaisimpia roomalaisia kaikella, mikä
suinkin saattoi aiheuttaa syvintä kuolemantuskaa, -- köysillä,
piinapenkillä, tulella ja, ikäänkuin siinä olisi pahin kidutus
kaikista, näyllään. Mitä laatua se oli, sen saamme tietää Senecalta
itseltään: "Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalvakat, katse mieletön;
hänen tuikeat, kiillottomat silmänsä puoliksi peittyivät kurttuun
vedettyjen kulmakarvojen alle; hänen rujomuotoinen päänsä oli osaksi
kalju, osaksi värjättyjen hiusten peittämä; niskassa kasvoivat
harjaksentapaiset, raajat olivat heikot ja jalat epämuotoiset." Voi
sitä kansaa, jota painaa raa'an itsevaltiaan kantapää; kolminkerroin
voi sitä kansaa, joka saattaa sietää niin eläimellistä despoottia kuin
tätä. Vaan senpä kansan keskuudessa eli Seneca ja sen despootin aikana
kului hänen ensi miehuutensa ikä.

    Kansan mikä useammin turmelukseen veikään
    Ja paheitten kautta syöksi orjuuteen
    Kuin että huoleton orjuus toki sentään
    Enemmän viehättää kuin vapaus vaivoineen?

Caius Caesarin omituisuuksiin kuului, että hän vihasi kaiken etevyyden
olemassaoloakin. Hänen oli tapa häväistä ja solvata itseään jumaliakin
ja karsaasti katsella Apollonkin ja Jupiterin patsaita Kapitolilla. Hän
harkitsi Homeron hävittämistä ja käski poistaa kaikista kirjastoista
Liviuksen ja Virgiliuksen teokset, siksi ettei voinut sietää heidän
ylistämistänsä. Hän määräsi kuolemaan Julius Græcinuksen, ei mistään
muusta syystä kuin siitä, "että hän oli parempi mies kuin tyrannin etu
salli kenenkään olla"; sillä, kuten Plinius kertoo, Caesarit
kannaltansa pitivät parempina paheellisia kuin kunnon kansalaisia. Oli
siis tuskin uskottavaa, että sellainen mies tyynin mielin näkisi
Senecan maineen nousemistaan nousevan. Tähän saakka tämä nuori mies,
joka oli Caiuksen tullessa hallitukseen viidenneljättä vanha, ei ollut
kirjoittanut mitään filosoofista teosta, mutta kaiken todennäköisyyden
mukaan hän oli julkaissut ensimmäiset, vaan ei enää olemassa olevat
tutkielmansa "maanjäristyksistä", "taikauskosta" sekä kirjansa
_Intiasta_ ja _Egyptinmaan tavoista_, noitten varhain tehtyjen matkojen
tuloksia. Luultavaa myöskin on, että hän oli julkisesti yleisölle
lukenut joitakuita noista murhenäytelmistä, jotka ovat säilyneet
jälkimaailmalle hänen nimellään ja joitten kokoonpanossa hän varmaankin
on ollut osallisena. Kaikki nämä teokset ja etenkin se ylistys, jota
hän runoteoksia julkilukemalla oli osakseen saanut, lienevät hankkineet
hänelle sen suuren kirjallisen maineen, jonka tiedämme hänen
saavuttaneen. Keisarin kateutta ja vihaa ei kuitenkaan ollut herättänyt
tämä maine, vaan hänen oikeussalissa pitämäinsä puheitten loistava
kaunopuheisuus. Caius mairitteli mieltänsä sillä, että hänelläkin oli
kaunopuheisuuden lahja; ja, kumma sanoa, häneltä onkin olemassa
joitakuita irrallisia lauselmia, jotka näyttävät osoittavan, että hän,
valoisina välihetkinä, ei suinkaan ollut vailla hengen älyä ja
terävyyttä. Todellista huumoria ja kekseliäisyyttä on esimerkiksi
pilkkanimissä "kultainen lammas", jonka hän antoi rikkaalle ja
säyseälle Silanukselle, ja "hamepukuinen Odysseus", jolla hän nimitti
isoäitiänsä, kunnianarvoisata Liviaa. Pari lyhyttä, purevaa,
epigrammantapaista arvostelua Senecan tyylistä ei ole kokonaan vailla
totuutta; hän kutsui Senecan teoksia _commissiones meras_,[30] eli
pelkkää paraatia. Tällä lauselmalla hän, sattuvasti kylläkin, sai ilmi
eräänlaisen teatraalisen, turhan pedanttisen, koulumestari- ja
professorimaisen luonteen Senecan kirjoitustavassa, sen retoorisen
kirjailun ja antiteesin sekä toisekseen siinä tuntuvan miehekkään
yksinkertaisuuden ja voiman puutteen. Eräässä toisessa huomautuksessa
hän osoitaksen vieläkin onnistuneemmaksi kriitikoksi. Hänestä näet
Senecan kirjoitukset olivat "_arena sine calce_", "hietaa vailla
kalkkia", eli, niinkuin ehkä voisi sanoa, "hieta-aavikko". Tämä
epigrammi osoittaa todellista kriitillistä kykyä. Täsmällisesti se
paljastaa Senecan lyhyet, yhtäjaksoisuutta kaipaavat mietelauselmat,
jotka usein ovat kokoonpannut irrallisista antiteeseistä. Tämä
arvostelu käy yksiin Malebranchen huvittavan vertauksen kanssa, että
Senecan kirjoitustapa, alituisine ja turhanpäiväisine neuvoineen,
johdattaa hänen mieleensä tanssijan, joka lopettaa siihen mistä
aloitti.

Mutta Caius ei tyytynyt vain lausumaan näppäriä ja pahansisuisia
arvosteluja. Kun Seneca eräässä tilaisuudessa piti oikeudenistunnossa
puheen hänen läsnäollen, sytytti puhujan voimakas ja loistava esitys
Caiuksessa niin polttavan kateuden ja vihan, että hän heti merkitsi
hänet viipymättä mestattavaksi. Jos Seneca olisi kuollut tällä
ikäkaudellaan, olisi hän oletettavasti jäänyt kutakuinkin
tuntemattomaksi ja jättänyt kenties vain harvoja jälkiä
olemassaolostaan lukuunottamatta muutamia murhenäytelmiä, joiden
alkuperä on epätietoinen, ja mahdollisesti ohimenevän maininnan Dion
tai Tacituksen kirjoissa. Mutta kohtalo varasi hänelle paljon
loistavamman uran, josta on paljonkin sanomista. Eräs Caiuksen
suosikeista kuiskasi keisarille, että oli tarpeetonta sammuttaa riutuva
liekki, että puhujan terveys oli niin heikko, että luonnollinen kuolema
rasittavan työskentelyn kutsumana piankin poistaisi hänet tyrannin
tieltä.

Koko sen vain muutamia vuosia pitkän ajan, minkä Caiuksen hallitus enää
kesti, Seneca, ajoissa varoitettuna, pysyi kerrassaan syrjässä ja
tuossa pakollisessa joutilaisuudessaan rautaisen ahkerana hankki
itselleen tietomäärän, runsaan kuin tietosanakirja. "Ei yksikään
päiväni", sanoo hän eräällä myöhäisemmällä ajalla kuvaillen, kuinka
vietti tämän aikansa, "kulu täydellisessä toimettomuudessa. Minä
riistän osan yöstäkin tutkimuksiini. Uneen en saa joutoaikaa, vaan
vaivun siihen, ja minä pidän silmäni työssä, vaikka ne ovat väsyneet ja
raukeat unettomuudesta. Pysyn loitolla en ainoastaan ihmisistä, vaan
asioistakin, ja etenkin omistani. Työskentelen jälkimaailmaa varten;
minä kirjoittelen seikkoja, joita heidän saattaa olla hyödyllistä
tietää. Minä uskon sille näissä kirjoituksissa terveellisiä varoituksia
-- sekoituksia, jotka tavallaan sisältävät hyödyllisiä lääkkeitä."

Mutta Caiuksen päivät saivat äkillisen lopun. Hänen törkeät ja ennen
kuulumattomat solvauksensa Valerius Asiaticusta ja Cassius Chæreaa
kohtaan vetivät hänen päällensä ansaitun koston. Lisätodistus, jos
todistusta kaivattaneen, keisarivallan aikuisen Rooman alennuksesta on,
että hän ei saanut palkkaansa kansalta, jota hän oli veroilla
raskauttanut, ei sotamiehiltä, joita hän oli uhkaillut teilata
rykmentittäin; ei ritareilta, joita hän laumoittain oli surmauttanut;
ei ylimyksiltä, joita hän melkein järjestään oli kohdellut julkean
häpäisevästi; eipä edes senaatilta, jota loistoisaa virkakuntaa hän oli
kaikissa tilaisuuksissa tahallisesti herjannut ja vihanpurkauksin
sättinyt -- vaan yksityistä solvaustaan kostavalta sotilaalta.
Pretoriaanien kohortin päämiehellä tribuuni Cassius Chærealla oli näet
heikko, ohut ääni, ja tämän äänensä takia hän joutui keisarillisen
hulluttelijan karkean ja herjaavan naljailun esineeksi. Mutta hänpä
päätti kostaa solvauksen ja samalla kertaa vapauttaa maailman
hirviöstä. Hän sai muutamia kumppaneita salaliittoon, joka kuitenkin
melkeinpä oli mennä hukkaan päättäväisyyden puutteessa. Kokonaista
neljä päivää he empivät, kun Caius joka päivä omassa persoonassaan
istui johtamassa verisiä kilpaleikkejä amfiteatterissa. Viidentenä
päivänä (tammikuun 24:nä v. 41), pahoinvoipana ylenpalttisen
illallisensa jälkeen, hän oli haluton palaamaan leikkejä katsomaan,
mutta lopulta kuitenkin nousi ylös seuralaistensa hartaita rukouksia
totellen. Holvattu käytävä vei palatsista sirkukseen, ja tässä
käytävässä Caius kohtasi joukon ylhäisiä aasialaisia nuorukaisia,
joitten oli määrä tanssia pyrrholainen tanssi ja laulaa hänelle
ylistyslaulu näyttämöltä. Caius halusi saada kuulla heidän esityksensä
heti paikalla, mutta heidän johtajansa esteli: äänet olisivat käheät
itse näytännössä. Sillä hetkellä Chærea kysyi häneltä yön tunnussanaa.
Hän ilmoitti tunnussanaksi "Jupiter". "Ota hänet koko vihassaan!"
huudahti Chærea iskien häntä kurkkuun, ja melkeinpä samalla hetkellä
Sabinuksen lyönti halkaisi tyrannin leukapielen ja painoi hänet
polvilleen. Hän kyyristyi kokoon varjellakseen itseään enemmiltä
iskuilta ääneen huutaen: "Minä elän! Minä elän!" Hänen kantotuolinsa
kantajat ryntäsivät hänen avukseen ja löivät seipäillään, mutta Caius
kaatui saatuaan kolmekymmentä haavaa. Jättäen ruumiin virumaan
verissään salaliittolaiset syöksyivät ulos palatsista neuvotellakseen
senaatin kanssa vanhan tasavallan jälleen voimaan saattamisesta. Samana
yönä murhan jälkeen konsulit antoivat Chærealle kauan sitten unhotetun
tunnussanan "Vapaus". Mutta tämä pieni toivon pilkahdus osoittausi
aivan petolliseksi. Uskottiin, että murhatun mielipuolen levoton henki
kummitteli palatsissa, ja kauan ennenkuin ruumis oli säädyllisten
hautajaisten jälkeen viety lepokammioon, oli uusi keisari Juliusten
suuresta suvusta varmasti istutettu valtaistuimelle.




6 Luku.

CLAUDIUKSEN HALLITUS JA SENECAN MAASTAKARKOITUS.


Senaattorien neuvotellessa sotilaat toimivat. Heille sanoi oikea,
vaikka karkea vaisto, että kansanvaltaisen vapauden entisten muotojen
uudistaminen olisi yhtä mahdoton kuin hyödytönkin yritys, ja ainoa
kysymys oli heille, kuka kilpailijoista nostettaisiin tyhjälle
valtaistuimelle. Kumma sanoa, näitten kilpailijain kesken ei kukaan
näytä koskaan ajatelleenkaan sitä ruhtinasta, josta tuli uusi
hallitsija.

Tähän aikaan eleli palatsissa suuren Germanicuksen veli ja niinmuodoin
keisari-vainajan setä, nimeltä Claudius Caesar. Sekä sielun että
ruumiin puolesta heikontuneena alinomaisissa taudeissa lapsuutensa
aikana tämä onneton orpo nuorukainen oli elänyt halveksittuna ja
huomaamattomana sukulaisten parissa, jotka syvästi häpesivät häntä.
Hänen äitinsä Antonia kutsui häntä kuvatukseksi, jonka luonto oli
aloittanut, mutta ei koskaan päähän saattanut; ja hän tapasi sanoa --
niinkuin kuulemma suuren Wellingtonin herttuan äitikin -- tyhmästä
henkilöstä: "Siinäpä suurempi hölmö kuin poikani Claudius". Hänen
isoäitinsä Livia harvoin alentui puhuttelemaan häntä paitsi mitä
lyhimmin ja ylenkatseellisimmin sanoin. Hänen sisarensa Livilla kammosi
jo pelkkää ajatustakin, että hänestä milloinkaan tulisi keisari.
Augustus, adopteerauksen kautta hänen isoisänsä, koetti mikäli
mahdollista pidättää häntä poissa näkyvistä löylynlyömänä[31] ja
hävettävänä perheenjäsenenä, epäsi häneltä kaikki julkiset
kunnianosoitukset ja jätti hänelle mitä viheliäisimmän jälkisäädöksen.
Etsiessään seuraajata itselleen Tiberius kylmästi sivuutti hänet hänen
puuttuvan järkensä tähden. Caius piti häntä omien pommiensa
maalitauluna ja kehnoimpien pilkkakirveittensä alhaisen kujeilun
esineenä. Jos onneton Claudius myöhästyi päivälliseltä, oli joka paikka
otettu, ja kun hän hämmentyneenä vilkuili puolelle ja toiselle, niin
kaikki vain ivallisesti hymyilivät. Jos hän, mikä tavallisesti
tapahtui, aterian jälkeen vaipui uneen, niin häntä pommitettiin
öljymarjoilla ja taatelin kivillä tai vedettiin hänen käsiinsä karkeat
sukat, jotta saataisiin nähdä, kuinka hän äkkiä herätettynä niillä
hieroo silmiään.

Tämä onneton olento nostettiin nyt kannattamaan keisarivallan raskasta
taakkaa. Saalistamisen tarkoituksessa nuuskien palatsissa oli muuan
tavallinen sotamies äkännyt jalkaparin pistävän esiin uudinten alta,
jotka verhosivat erään yläkäytävän sivuja. Hän tarttui näihin
jalkoihin, kysäisi, kuka ne omisti, ja veti esiin kömpelön, pelon
herpaiseman kuolevaisen, joka heti paiskausi hänen jalkoihinsa ja
hartaasti anoi armoa. Hän oli Claudius, joka tyrmistyneenä sitä
murhenäytelmää, jonka juuri oli nähnyt, oli siten yrittänyt piiloutua,
kunnes myrsky olisi ohi. "Mitä, tämähän on Germanicus!"[32] huudahti
sotamies, "tehdäänpä hänestä keisari!" Puoleksi piloilla, puoleksi
tosissaan he nostivat hänet olkapäilleen -- sillä kauhistus oli
kerrassaan lamauttanut hänen raajojensa voiman -- ja juoksujalkaa
kiidättivät hänet pretoriaanien leiriin. Surkeana ja tuskissaan hän
saapui leiriin, ohikulkijain parven säälimänä, he kun luulivat, että
häntä juoksutettiin mestattavaksi. Mutta sotamiehet, jotka hyvästi
tunsivat omat etunsa, ottivat hänet riemuhuudoin vastaan, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun hän, turmiollisen esikuvan luoden, lupasi
heille yli 80 punnan lahjan miestä päälle. Nähdessään, mistä tuuli
kävi, notkea Agrippa (Apostolien tekojen XII luvun Herodes) tarjoutui
ajamaan hänen asiaansa senaatissa ja onnistui, osaksi todisteluilla,
osaksi uhkauksilla ja osaksi esittämällä, kuinka sittenkin oli jossain
määrin perusteltuja toiveita siitä, että hallitus edelliseen katsoen
paljon paranisi.

Sillä vaikka Claudiusta oli syytetty pelaamisesta ja juoppoudesta, ei
häntä voitu syyttää mistään _pahemmista_ synneistä, olipa hän
menestyksellä laatinut muutamia kyhäyksiä, joiden nojalla häntä saattoi
pitää oppineena miehenä. Jos onnetar olisi kuolemaan saakka suonut
hänelle yksityisen miehen aseman, olisi hänestä saattanut tulla
perheensä Lucien Bonaparte -- tieteilevä ruhtinas, joka piti
kirjallisuuden viehätystä parempana kuin kunnianhimon kuohuja. Mikäli
hänestä kerrotaan, näyttää hän olleen jossain määrin arkeoloogi,
jossain määrin taas filoloogi. Säälien tätä nuorta mies parkaa, jota
niin kerrassaan laiminlyötiin, oli suuri historioitsija Livius
rohkaissut häntä historian tutkimiseen; ja hän on kirjoittanut
muistelmia omalta ajaltaan, muistelmia Augustuksesta, vieläpä
kansalaissodan historian Actiumin taistelusta asti, joka oli niin
todenperäinen ja suoramielinen, että hänen perheensä suuttuneena pisti
sen takavarikkoon, koska se muka oli uusi ja veres todistus hänen
typeryydestään.

Sellainen oli se mies, joka viisikymmenvuotiaana tuli sivistyneen
maailman valtiaaksi. Hänellä on moniaita omituisia yhtäläisyyksiä
Englannin "ylen mahtavan ja pelätyn yksinvaltiaan", kuningas Jaakko I:n
kanssa. Molemmat olivat oppineita ja molemmat olivat tavattoman
älyttömiä;[33] molemmat olivat kirjailijoita ja molemmat pedantteja;
molemmat luovuttivat korkeimman valtansa arvottomille suosikeille ja
molemmat rikastuttivat näitä suosikkeja niin järjettömän anteliaasti,
että itse köyhtyivät. Molemmat olivat vasten tahtoaan joutuneet
näkemään veritöitä, ja siitä oli pelko heillä mennyt veriin. Vaikka
molemmat luonnostaan olivat hyvänsävyisiä, veti itsekkäisyys heitä
julmuuksiin; ja vaikka molemmat työteliäästi hoitivat tehtäviään, he
onnistuivat vain tekemään kuninkuuden naurunalaiseksi. Jaakko kuningas
piti Sir Walter Raleighia vankeudessa ja Claudius ajoi Senecan
maanpakoon. Mikäli tiedän ei tätä rinnakkaisilmiötä ole koskaan pantu
merkille, mutta se pitänee, luulen, paikkansa pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten.

Ensi töikseen hän kutsui veljentyttärensä Julian ja Agrippinan kotiin
maanpaosta, johon heidän veljensä oli heidät karkoittanut; ja molemmat
ruhtinattaret tulivat mahtavasti vaikuttamaan filosoofimme elämään.

Mille puolelle Seneca lie asettunut noina hämmingin päivinä Caiuksen
murhan jälkeen, sitä emme tiedä. Jos hänellä olisi ollut johtava osa --
jos hän olisi ollut yksi niitä, jotka Chærean tapaan vastustivat
Claudiuksen vaalia, koska se oli sekapäisen asettamista mielipuolen
tilalle -- tai jotka Sabinuksen lailla kieltäysivät elämästä toisen
Caesarin valtaan tultua -- me mahdollisesti olisimme kuulleet hänestä;
ja meidän täytyy sentähden tehdä se johtopäätös, että hän joko oli
vielä poissa Roomasta siinä yksinäisyydessä, jonne Caiuksen kademieli
oli hänet karkoittanut, tai että hän tyytyi äänettömänä tarkkaajana
katselemaan asiain menoa. On syytä huomata, että hänen elämäkertansa ei
ole kuin Ciceron, jonka elämän kaikkein vähäpätöisimpiinkin
yksityisseikkoihin me olemme tutustuneet, vaan että verho nousee ja
laskee yksityisten kohtausten edessä, jolloin pitkät ja tärkeät
ajanjaksot hänen historiastaan joutuvat äkilliseen valaistukseen tai
painuvat syvimpään varjoon. Hänen kirjeensä ja muut kirjoitelmansa
eivät liioin ole täynnä tuollaisia valtiollisia ja mieskohtaisia
viittauksia, jotka muodostavat niistä omatekoisen elämäkerran.
Poikkeuksetta ne koskettelevat yksinomaan filosoofisia kysymyksiä tahi
kohdistuvat muuten sellaisiin persoonallisiin muisteloihin, jotka
parhaiten voi kääntää jonkun stoalaisen mietelmän tai moraalisen
tunteenpurkauksen aiheeksi. Päättäen kuitenkin myöhemmistä tapahtumista
on varmaa, että Senecan on täytynyt käyttää tilaisuutta Caiuksen
kuoleman jälkeen sukeltautuakseen esiin valtiollisesta piilostaan ja
vallatakseen itselleen huomattavan ja loistavan aseman keisarin
hovissa. Hänen oman onnensa ja maineensa vuoksi olisi ollut hyvä, jos
hän, viisaampana ja miehekkäämpänä, olisi rakentanut elämänsä niiden
periaatteiden mukaan, joita julisti. Enimpinä aikoina on hovi, niinkuin
runoilija sanoo,

    Kerho kultainen, vaan vaaroja täynnä!
    Tuhat paholaista sen pettävill' äärillä liehuu,
    Loistavin haahmoin kiusaten kutsuu
    Viattomuuden lujasta linnastansa,

mutta Caiuksen, Claudiuksen, Neron hovi oli tosiaan sellainen paikka,
jossa vain harvat viisaat voivat saada jalansijaa ja vielä harvemmat
kunnon ihmiset. Eikä Seneca muuta voittanutkaan kunnianhimoisella
urallaan kuin että ensimmäinen keisari häntä epäili, toinen ajoi
maanpakoon ja kolmas surmasi.

Claudiuksen ensimmäiset toimenpiteet osoittivat tunteellista ja
hyväntahtoista mielialaa; mutta pian kävi valitettavasti ilmi, että
hallituksen todellista valtaa piteli, ei avuton ja tylsä keisari, vaan
ken hyvänsä, kuka kulloinkin pystyi vaikuttamaan hänen hyvää
tarkoittavaan, mutta heikkoon luonteeseensa. Nyt oli asianlaita niin,
että Claudius oli jo kauan etsinyt ystävänsä ja uskottunsa
vapautettujen orjiensa riveistä. Samoin kuin Ludvig XI:n ja
Don Miguelin aikana näitten häiritsijäin parturit olivat
todelliset hallitusvallan käyttäjät, samoin Claudius oli pikemmin
yksityissihteerinsä Narcissuksen, kirjallisen neuvonantajansa
Polybiuksen ja kirjanpitäjänsä Pallaksen palvelija kuin käskijä. Neljäs
henkilö, jonka nimen raamattu meille mainitsee, oli eräs Claudiuksen
vapautettuja. Se oli Felix, Pallaksen veli, ja se prokuraattori,
joka, vaikka olikin ollut kolmen kuningattaren suosikki eli
rakastettu, vapisi heikon juutalaisen vangin koristelematonta
kaunopuheliaisuutta.[34] Sananparreksi muodostui näitten miesten
röyhkeys ja rikkaus; ja kun Claudius kerta päivitteli omaa köyhyyttään,
joku purevasti huomautti, "että hänellä olisi yltäkyllin, jos kaksi
hänen vapauttamaansa orjaa suostuisi ottamaan hänet osakkaaksi
liikkeeseensä".

Mutta Claudiuksen nuoren ja kauniin vaimon, Valeria Messalinan, suosio
ja juonet hankkivat näille miehille lisääkin valtaa. Niinkuin kaikessa
muussa oli Claudius parka avioliitossaankin onnettomista onnettomin.
Hän eli aikana, jonka turmeluksen pöyristyttävin ilmiö oli, että sen
naiset olivat jos mahdollista astetta huonommat kuin sen miehet; ja
Claudiuksen surullinen kohtalo oli, niinkuin se lopulta oli hänen
perikatonsakin, että hän oli avioliiton kautta yhdistetty kaikkein
kehnoimpaan heistä kaikista. Ruhtinattaret sellaiset kuin pyhäin
kirjoittajain mainitsemat Berenike, Drusilla, Salome ja Herodias olivat
tähän aikaan perin yleinen ilmiö, mutta ei yksikään heistä ollut niin
irstas kuin Claudiuksen kaksi viimeistä vaimoa. Hän oli kihlattu eli
naitu ei vähemmän kuin viisi kertaa. Hänen ensimmäiseksi morsiamekseen
määrätty nainen oli syrjäytetty sen takia, että hänen vanhempansa
olivat loukanneet Augustusta; seuraava kuoli juuri heidän
hääpäivänänsä. Ensimmäisestä varsinaisesta vaimostaan, Urgulaniasta,
jonka hän oli nainut nuorella iällään, hänellä oli kaksi lasta Drusus
ja Claudia; Drusus kuoli tapaturmaisesti poikana, tukehtui näet, kun
lennosta suuhun sieppaamansa päärynä tarttui kurkkuun. Pian Claudian
syntymisen jälkeen Claudius havaitsi Urgulanian uskottomaksi, erosi
hänestä ja käski riisua lapsen alasti ja jättää kuolemaan. Toisen
vaimonsa Ælia Petinan kanssa Claudius ei näytä oikein sopineen ja erosi
hänestäkin. Hänen kolmas ja neljäs vaimonsa elivät ja voittivat
äärettömän tahratun maineen -- Valeria Messalina häpeämättömän
siveettömyytensä takia, Agrippina nuorempi häikäilemättömän
kunnianhimonsa kautta. Naimisiin mennessään saattoi Messalina tuskin
olla viisitoista vuotta vanha, vaan sittenkin hän heti anasti
valta-aseman ja turvasi sen itselleen mitä julkeimmin ja saastaisimmin
keinoin.

Mutta niin ehdoton ei hänen valtansa kumminkaan ollut, ettei hänkin
olisi tuntenut pelkoa ja kateutta; ja niitä sytyttivät pääasiassa Julia
ja Agrippina, keisarin kaksi veljentytärtä. He olivat, samoin kuin hän
itsekin, loistavan kauniita ja paheellisia naisia, aivan yhtä valmiita
muodostamaan omia puolueitaan ja ottelemaan, niin pitkälle kuin
tohtivat, rohkean, mutta huolettoman kilpailijan ylivaltaa vastaan.
Hekin käyttivät oveluutensa, rikkautensa, arvonsa, valtiollisen
vaikutuksensa, henkilölliset viehätyksensä turvatakseen itselleen
kannattajajoukon, joka olisi valmis, sopivan hetken tullen, mihin
toimintaan tahansa. On tuskin uskottavaa, että Messalina olisi edes
puolisonsa omituisen ja odottamattoman triumfin ensi huumeessakaan
millään tyydytyksellä nähnyt, että he palaisivat maanpaosta. Luultavaa
on päinvastoin, että keisarin tahto toteutui tässä suhteessa vastoin
hänen nimenomaisia toivomuksiaan; niinpä tuli Germanicuksen kahden
tyttären pelkkä läsnäolo olemaan alituisena todistuksena hänen
vaikutusvaltansa rajoituksesta.

Tähän aikaan, niinkuin tavallista rappeutuneitten kansojen
parissa, alenee roomalaisten historia pelkiksi kaskuiksi heidän
hallitsijoistaan. Onneksi meidän velvollisuutemme ei toki ole käydä
selvittelemään kaikkien vehkeitten ja vastavehkeitten _chronique
scandaleuse'a_, joka sietää tarkastelua yhtä vähän kuin Ranskan hovin
sisäiset kiistat maan historian pahimpina aikakausina. Saatamme vain
kysyä, mitä osaa filosoofi mahtoi näytellä sellaisessa hovissa.
Saatamme vain sanoa, että hänen asemansa siellä ei ole kunniaksi hänen
filosoofisille periaatteilleen; ja että meille hänen läsnäolonsa siellä
tuottaa yhtä vähän tyydytystä kuin maailmallinen ja pintapuolinen
piispa Mr. Fritchin taulussa "Kaarle II:n viimeinen sunnuntai
Whitehallissa".

Ja sellainen epäjohdonmukaisuus ja häälyväisyys kätkee itseensä oman
kostonsa, ei ainoastaan niin, että vaikutus ja hyvä maine on mennyttä,
vaan että vauriot ovat vielä suoranaisemmat. Niin kävi Senecankin.
Eräät seikat -- kenties voittamaton vastenmielisyys Messalinan
ääretöntä irstaisuutta kohtaan -- näyttävät vieneen hänet tämän
kilpailijain puoluelaisiin. Messalina vain odotti tilaisuutta iskun
iskeäkseen. Julia, kenties nuorempana ja vähemmän vaikutusvaltaisena
sisaruksista, merkittiin ensimmäiseksi uhriksi, ja tilaisuus tuntui
suotuisalta kietomaan Senecankin hänen kukistukseensa. Hänen määrätön
rikkautensa, hänen suuri kuuluisuutensa, hänen loistavat hengenlahjansa
tekivät hänestä keisarinnan pelättävän vastustajan ja hänen
kilpailijoillensa arvokkaan liittolaisen. Päätettiin raivata pois
tieltä molemmat yhdellä tempauksella. Juliaa syytettiin luvattomasta
yhteydestä Senecan kanssa, hänet ajettiin ensin maanpakoon ja sitten
otettiin hengiltä. Seneca karkoitettiin Korsikan saaren hedelmättömille
ja tautisille rannoille.

Ollen aikansa valistuneimpia miehiä olisi Senecan pitänyt saavuttaa
maine, joka olisi tehnyt mahdottomaksi moisen epäluulon; mutta meidän
tulee muistaa, että sellaisia syytöksiä, kuin tämä häntä vastaan tehty,
oli kaikkein helpointa keksiä, mutta kaikkein mahdottomin oli niitä
torjua. Kun ajattelemme, kutka olivat Senecan syyttäjiä, emme ole
velvoitetut uskomaan hänen syyllisyyttään. Hänen luonteensa oli tosin
valitettavan heikko ja aikakauden leväperäisyys sellaisissa asioissa
oli peloittavan demoralisoiva. Mutta hänen puolustuksekseen on olemassa
riittävästi seikkoja, jotka oikeuttavat meitä langettamaan tuomion: "ei
syypää". Ellemme kiinnitä liikanaisen suurta merkitystä hänen julkisten
vihamiestensä katkeraan parjaukseen, on meillä oikeus väittää, että
hänen elämänsä yleinen luonne on kyllin ilmeinen ja selvä vapauttamaan
hänet todistamattomasta syytteestä.

Juliaan nähden Suetonius nimenomaan sanoo, että rikos, josta häntä
syytettiin, oli epäiltävä ja että hänet tuomittiin kuulematta. Seneca
taas otettiin tutkittavaksi senaatissa ja julistettiin syylliseksi. Hän
kertoo, että Claudius ei häntä kaatanut, vaan että, kun hänet oli saatu
kukistetuksi, keisari pikemminkin tuki häntä jumalaisella kädellään
lievennystä löytäen, "hän rukoili senaattia minun puolestani; hän ei
ainoastaan _lahjoittanut_ henkeäni, vaan _kerjäsikin_ sitä minulle.
Olkoon hänen vallassansa harkita", lisää Seneca makeinta mairittelua
käyttäen, "missä valossa hän tahtoo asiaani katseltavan; joko hänen
oikeudenmukaisuutensa asian ratkaisee tahi hänen armonsa sen tekee,
asia aina kääntyy hyvinpäin. Kiitollisuuteni hän joka tapauksessa
ansaitsee, johtukoon hänen lopullinen vakuutuksensa minun
viattomuudestani siitä mitä hän tietää tai armossaan tahtoo."

Tämän kohdan nojalla me saatamme päätellä, mitenkä asianlaita oli.
Messalinan ahneus oli niin tyydyttämätön, että kun Senecan ääretöntä
omaisuutta ei otettukaan takavarikkoon, meillä on siinä todistus,
jonkunlainen ainakin, että hänen pelkonsa tai vihansa Senecaa kohtaan
ei ollut hillitön. Vaikka onkin merkille pantavaa, että häntä Senecan
kirjoituksissa vain sivumennen mainitaan, vaan ei koskaan herjauksin,
ei sittenkään saata olla epäilystä siitä, että syyte esitettiin
senaatissa hänen yllytyksestään; että Claudius, hyvin köykäisen
neuvottelun jälkeen tai oikeastaan ei minkään, tuli tahi oli tulevinaan
vakuutetuksi Senecan syyllisyydestä; että senaattorit, tavanomaisessa
matelevassa orjamaisuudessaan, heti äänestivät hänet syypääksi
maankavallukseen ja tuomitsivat hänet kuolemaan ja hänen omaisuutensa
takavarikkoon; ja että Claudius, ehkä kunnioituksesta kirjallisuutta
kohtaan, ehkä Agrippinan tahi jonkun vaikutusvaltaisen vapautettunsa
välityksestä antoi anteeksi osan hänen rangaistuksestaan, juuri niin
kuin kuningas Jaakko I antoi anteeksi raskaimmat erät Francis Baconille
tuomitusta rangaistuksesta.

Ei Claudiuksen mielipide eikä senaatin langettama tuomio muodosta
vähintäkään pätevää todistetta häntä vastaan. Senaatti oli tähän aikaan
niin matalamielinen ja niin kauhun täyttämä, että muutamassa
tilaisuudessa keisarin erään vapautetun orjan pelkkä umpimähkäinen
syytössana riitti yllyttämään heidät erästä joukostansa vastaan, niin
että he lävistivät hänet siihen paikkaan rautaisilla piirtimillään.
Mitä tulee Claudius parkaan, niin hänen oikeudenhoitonsa, niin
malttavaa ja uurastavaa kuin olikin, oli jo muodostunut julkisen pilan
aiheeksi. Eräässä tilaisuudessa hän julisti ja tauluunsa piirsi sen
viisaan tuomion, "että hän yhtyy niihin, joilla on totuus puolellaan".
Toisessa tilaisuudessa joku alhainen kreikkalainen, jonka asia joutui
hänen eteensä, tuli niin kärsimättömäksi hänen typeryytensä takia, että
ääneen huudahti: "Vanha hupsu sinä olet!" Ei ole kerrottu, että
kreikkalaista rangaistiin. Roomalaisten tavat sallivat runsaan annoksen
mieskohtaista ivaa ja karkeutta. Kerrotaan, että eräässä tilaisuudessa
hirveä ja verinen Caligulakin, nähdessään jonkun maaseutulaisen
myhäilevän, kutsui hänet luokseen ja uteli, mitä tämä nauroi. "Sinua",
vastasi mies, "sinä näytät sellaiselta veijarilta." Julma tyranni
siihen määrään ällistyi tapahtuman koomillisuudesta, ettei piitannut
siitä sen enempää. Muuan roomalainen ritari, jota vastaan oli keksaistu
joku roskainen juttu ja joka näki Claudiuksen kuuntelevan mitä
joutavinta ja halveksittavinta todistelua häntä vastaan, suuttui moista
hirveää tökeryyttä ja nakkasi kynänsä ja taulunsa häntä vasten kasvoja
niin tuimasti, että leukaan tuli haava. Keisarin omituinen
hajamielisyys antoi sekin aihetta tuhansiin kaskuihin. Muun muassa
kerrotaan, että kun eräät tuomitut pahantekijät olivat menossa
taistelemaan miekkailijoina ja ennen kilpailuja tervehtivät häntä
ylevillä sanoilla: "Ave, Imperator, morituri te salutamus!" (Terve,
keisari, kuolemaan mennen me sinua tervehdämme!), hän vastasi omituisen
nurinkurisesti: "Avete vos!" (Terve teillekin!), minkä vastauksen he
käsittivät armahduksen merkiksi eivätkä tahtoneet käydä tappelemaan,
ennenkuin keisarin eleet heidät siihen pakottivat.

Sellaisten tuomarien kuin Claudiuksen ja hänen senaattinsa tuomio on
hyvin vähäarvoinen miehen viattomuuteen tahi syyllisyyteen katsoen;
mutta tuomio lankesi joka tapauksessa niin, että Seneca oli
karkoitettava Korsikan saarelle.




7 Luku.

SENECA MAANPAOSSA.


Sitenpä Seneca v. 41, parhaassa iässänsä ja täysissä sielunvoimissa,
nimi tahrattuna syytöksellä, johon hän on saattanut olla syytön, mutta
johon hänet joka tapauksessa oli tuomittu vikapääksi, heitti hyvästi
ylevämieliselle äidilleen, hellälle tädilleen, veljillensä, iäkkäälle
Galliolle ja kirjailevalle Melalle, veljenpojallensa, nuorelle,
tuliselle, lupaavalle Lucanukselle ja ennen kaikkea -- mikä kipeimmin
koski häneen -- Marcukselle, suloiselle puheliaalle pikku pojalleen. Se
oli vastoinkäyminen, joka olisi saattanut murtaa lujamielisimmänkin
miehen, eikä se edes yksin yllättänyt häntä. Hän oli hiljan menettänyt
vaimonsa, hän oli potenut vaikeata pitkällistä tautia, vain kolme
viikkoa varemmin oli tuoni riistänyt häneltä toisen pikku poikasen.
Kateellinen keisari oli katkaissut häneltä loistavaa menestystä
lupaavan uran, nyt toinen keisari typerän myötämielisenä oli
karkoittanut hänet kaiken hänelle rakkaimman luota pois.

Me tuskin pystymme käsittämään, kuinka kaamean tuskalliselta entisajan
roomalaisesta mahtoi tuntua hänen ajatellessansa maanpakoa. Ovidiuksen
"Tristian" pitkässä alakuloisessa valitusvirressä ja Ciceron kirjeitten
("Epistolain") katkerassa ja viiltävässä vaikerruksessa me saatamme
suunnilleen käsittää, kuinka voimakas oli viehätys Rooman elämässä ja
kuinka se teki nimenomaan sen etevimmille kansalaisille pysyvän eron
kaupungista ja sen harrastuksista melkein yhtä kammottavaksi
ajatukseksi kuin itsensä kuoleman. Vieläpä stoalainen, sankarillinen
Thrasea tunnusti mieluummin kuolevansa kuin lähtevänsä maanpakoon. Niin
tunteelliselle sydämelle, niin seuranhaluiselle mielelle, niin
toimeliaalle ja kunnianhimoiselle hengelle kuin Senecan on täytynyt
olla kaksin verroin katkerata vaihtaa perheenpiirin kotoinen onni,
keisarillisen hovin loisto, suunnattoman omaisuuden tarjoamat
mukavuudet ja filosoofien jalostava seurustelu kalliosaaren villeihin
erämaihin ja moukkamaisten, oppimattomien saarelaisten tai parhaassa
tapauksessa muutamien harvojen valtiollisten karkoitettujen seuraan,
joista kaikki olivat yhtä säälittäviä kuin hän itsekin, jotkut
oletettavasti ansainneetkin kohtalonsa.

Valtiollisten karkoitettujen tyyssijaksi Välimeren rannoilla määrätyt
kalliosaaret -- Skyros, Seriphos, Skyathos, Patmos, Pontia, Pandataria
-- olivat yleensä vuorisia, karuja, kuumehöyryisiä paikkoja, tähän
valitut ehdoin tahdoin, koska olivat mahdollisimman kehnoja koloja,
missä ihmiselämää ylipäänsä voitaisiin viettää. Ja sittenkin näille
saarille sullomalla sullottiin maanpakolaisia, eikä heidän joukossaan
ollut niinkään harva ruhtinatar keisarillista juurta. Älkäämme verratko
heidän asemaansa Eleanorin, Humphreyn herttuan puolison kohtaloon, kun
hänet muurattiin Man-saarelle Peelin linnaan, tahi siihen, että Maria
Stuartia säilytettiin Loch Levenissä -- sillä tuo oli verrattomasti
pahempaa. Ei mitään tehty heidän jokapäiväisten tarpeittensa
tyydyttämiseksi. Eipä edes heidän henkensäkään ollut turvassa. Keisari
Caligulan veljet, Agrippa Posthumus ja Nero, olivat nälän hätyyttäminä
joutuneet niin surkeaan tilaan, että heidän oli, poika-parkain, pakko
hengenpitimikseen syödä vuodevaatteittensa täyteaineita. Keisari Caius
oli kerta kysynyt muutamalta karkoitetulta, jonka hän oli kutsunut
takaisin maanpaosta, miten hän tapasi viettää aikansa saarella. "Minun
oli tapana", sanoi tuo imartelija, "rukoilla, että Tiberius kuolisi ja
sinä tulisit hänen sijallensa." Silloinpa välähti Caiuksen päähän, että
hänen karkoittamansa henkilöt saattaisivat samalla muotoa kuluttaa
aikansa, ja siispä hän lähetti senturionejaan ympäri saaria ottamaan ne
kaikki hengiltä.[35] Sellaiset nurjan nurjat olosuhteet olivat olemassa
valtiollisen lakiheiton varalle. Jos mielessämme kuvittelemme, mitä
mahtoi tuntea d'Espréménil, kun _lettre de cachet_ karkoitti hänet
vankilaan Hyères'n saarelle; tai mitä olisi tuntenut Burken kaltainen
mies, jos hänen olisi ollut pakko iäkseen vetäytyä Bermudas-saarelle,
niin saatamme jossain määrin käsittää, mikä kova koettelemus nyt sattui
Senecalle.

Hänen karkoituspaikakseen oli määrätty Korsikan saari, ja
vastenmielisempää kolkkaa olisi tuskin saattanut keksiä. Se oli
"rotkoja ja ryteikköä", erämaata, jonka pohjoisesta etelään jakoi
kahtia villien, luoksepääsemättömien vuortenkukkulain harjanne, aivan
huippuja myöten peitteenänsä synkät ja tiheät mänty- ja kuusimetsät.
Sen kesyttömiä asukkaita maantieteilijä Strabo kuvailee "villipetoja
villimmiksi". Viljaa saatiin vain vähän ja hedelmäpuut siellä tuskin
menestyivät. Tosin villit mehiläiset parveilivat siellä laumoittain,
mutta niiden hunaja oli kitkerää ja vastenmielistä, mikä johtui niiden
syömäin puksipuun kukkain muikeasta mausta. Ei sieltä löytynyt kultaa
eikä hopeaa; ei se tuottanut mitään viemisen arvoista tuotetta ja minkä
tuotti, niin ainoastaan sen verran, että asukkaat saivat välttämättömät
tarpeensa tyydytetyiksi; ei siellä ollut tarjona mitään isoja
purjehduskelpoisia jokia, eivätkä edes puut, joita kasvoi kosolta,
olleet kauniita eikä hedelmiä kantavia. Seneca kuvailee sitä useammassa
kuin yhdessä epigrammissa, esim.

    Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin;
    Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.

Taikka myös.

    Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot
    ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa;
    ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä,
    ei oliivia kentillä talven verhoamilla,
    ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään,
    ei suojaa poloista maata ruoho raitistava,
    ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; --
    ei mitään -- maanpako vain ja lakiheitto mies!

Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko
filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen
maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset
äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja
viehättävimpiä.

Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä
syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän
mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain
ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska
oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli
laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei
ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi
säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan
lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin
mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen
ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan
hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän
ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei
suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan
kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa,
manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut
olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet
hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen
vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei
poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta -- koska
hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska
hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei
ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen
saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei
ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei
kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä
tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta -- ja
se on lähinnä parasta -- hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten
kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta
olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat
antimet -- rikkauden, suosion, maineen -- ne hän oli arvostanut sillä
tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä
tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso
kuilu, niin että ne kyllä voi _ottaa_ häneltä pois, mutta ei _riistää
irti_. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut,
vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat
kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään
todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun
tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut
huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon
kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.

Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa
syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin
huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää
vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina
tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin
surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä
omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla
kallioilla, -- hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka
mitä ajatella voi -- on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä
asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä
johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan
paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan
sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin
maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua,
osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista
ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa;
kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten
ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset,
joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.

"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto
riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan
siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa,
joista voin iloita kaikkialla -- luonto ja oma viattomuuteni! Ken
hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi -- joko se oli jumaluus tai
ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus
tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja -- tulos oli, ettei
mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta.
Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä
maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka
on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja
iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme.
Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin
askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.

"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä -- ei maata, missä
hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin
välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin
silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä,
niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan
katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista
ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman
kiireellisyyden syitä -- niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan
kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita,
jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten
huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia
pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä
elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin --
niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä,
-- mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?

"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa
suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se
vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä;
ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita
hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin
rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse
olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään
maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin
Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli
maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa
elämää.

    "Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin
    Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut.
    Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa
    Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.

"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai
ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän
ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä
puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen
hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat -- lämpöä ja ravintoa,
ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo
pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja;
joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko
maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty
sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he
kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa
miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme
hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta
yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän
häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita,
mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee
rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat
avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.

"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää
köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti
onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt
olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi
entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain
jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen,
Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä
kunnioitettavaksi.

"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on
yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin
häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan
yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin
voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa.
Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli
häpeällinen _kuolemakin_ Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti
siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja
konsulinvirkaan -- hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei
kukaan _voi_ olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut
halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa
kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin
läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa.
Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin
sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan,
että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä
vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän
rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä
suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.

"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään
loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra
minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt
jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin
epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina
sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he
sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella
ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja
vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää
keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja
ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut,
ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit
meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle
hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy
pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin
naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka
kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi
vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että _Gracchus_
oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon,
niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen
vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli
osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se
oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin
olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi
_karkoitat_ huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen
_voitat_. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin
tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan
jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja
virvoitusta murheen hetkinä.

"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla
onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela
itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina
iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito
on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin
luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi.
Ja ennen kaikkea sisaresi, -- tuo todella luotettava, rakastava ja
yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa
siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän
päivään saakka -- hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja
totisinta lohdutusta.

"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin
alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu
mieleesi tiheämmin kuin minä -- ei siksi että ne olisivat sinulle
vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme
käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää -- niin minäpä sanon,
mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja
iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta,
niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan
tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan
ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta
tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon
tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa,
sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn
huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan
välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi
ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten
halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa
katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman
iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on
ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."

Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea
sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä
pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan
teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista
näytelmistä:

    "Ylevä sielu kohtalon kourissa
    Taistelevi."

Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä
Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne
pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai
kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten
aaltojen halki?




8 Luku.

SENECAN FILOSOFIA PETTÄÄ.


On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden
pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä
valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa
tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika
ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei
ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain
piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin
ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja
aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin
hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti
hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan
toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan
korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja
alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois,
hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä
loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus,
jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut
keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää
rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää
synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava
Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin
Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin.
Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa
maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:

    Sääli karkoitettujasi! Haudatut he
    Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.

Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:

    Ken lienetkin -- nimesi kertaanko? --
    Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi
    Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä
    Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen,
    Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii
    Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan.
    Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat
    Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa;
    _Pyhiä kurjat ovat_ -- kätesi pidättykööt:
    _Hautoja_ ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.

Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa
Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.

Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin
muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä
hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita
keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja
ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja
merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli
Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan
tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa,
että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle,
tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan.
Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus,
orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa
(se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä,
joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä
Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi
kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan
kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten
jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa --
mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen
yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen
nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.

Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän
vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja -- arvokas Alkuin
moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen
aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen
kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että
hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle
miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän
lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta
Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt
ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla
väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei
yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä
oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä
julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin
olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.

Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty
eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan
maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen
tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai
sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan
oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän
on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin
ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka
huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän
lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei
voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet
suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä.
Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien
silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta
tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi,
ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin
esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs
kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna,
crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä
odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole
maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa
suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti
hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan -- mikä
kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden
syytteen alaiseksi -- hän päinvastoin puhuu syypään kaikella
matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka,
niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä
kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon
ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai
päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja
joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen
jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi
kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut
huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos
Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa
Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä
määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat
ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen
yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja
viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.

Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava
vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle
kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen
kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa,
että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien
kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin
runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi
tilaisuutta -- ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta --
kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen,
ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä
saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava
maanpaostaan?

Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria
koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei
ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei
halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies -- joka
juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että
he eivät tunne elämää -- ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan
yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä
tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä
säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin
muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit,
nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa.
Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen
siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne,
joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko
I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään
verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan -- Francis Baconin, St.
Albanin viscountin -- vieläkin armollisempaan siveelliseen
lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer
kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante
Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja
ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.




9 Luku.

SENECA KUTSUTAAN MAANPAOSTA.


Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään
tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä,
miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen
maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella.
Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin
hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä
vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin
mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta
loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä
uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen
epätoivoon.

Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin
ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin
nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi
sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän
näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli
hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät
roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko
vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta
hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä
näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto,
sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista
siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa
rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa
Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman
ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli
vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka
oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä
uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään
kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen,
eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös
suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.

Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun
keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen
hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan
kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean
puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi
sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä
kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän
oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten
useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki
ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli
pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius
hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti
hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan
voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan
neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni
jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui
Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan
vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa
keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen
rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan
asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta
eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen
syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun
kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan
rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon
vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut
ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut
kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon
välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus
tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti
tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet
maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän
menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli
säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä
vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä
julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin
myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes
epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon.
Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa
koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä.
Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän
kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan
iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi
verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli
riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai
tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa
tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään
katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen
merkkiäkään.

Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään
siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan
tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei
luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän
ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa
naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi
saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä,
että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta.
Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja
vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen
tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei
koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava
äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää
sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän
epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi
ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki
todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista
häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui
muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa
julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana
kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada
myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan
täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista
tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten
lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei
alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt
tekemästä, -- että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski
parjaamaan, -- että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä
vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan --
siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut
ansaittua tunnustusta.




10 Luku.

AGRIPPINA, NERON ÄITI.


Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä
kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään
keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat
hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut
turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus;
Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan
kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja
Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä
veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik
VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja
varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen
ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale
hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä
siihen, mitä hän sanoi.

Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien
loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin
tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin
syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin
erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli
Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.

Tämän ruhtinattaren kanssa Senecan kohtalot kietoutuivat mitä lähimmin
yhteen, ja me pystymme sitä paremmin ymmärtämään hänen asemansa ja
kirjoituksensa, jos muistamme, ettei minkään maan historia paljasta
meille ilmiötä pöyristyttävämpää ja hirvittävämpää kuin mitä se tarjoaa
Agrippinan, Neron äidin, haahmossa.

Suurten vanhempainsa hyveistä hän, kuten muutkaan lapset, ei ollut
perinyt ainoatakaan; ja hänessä olivat suvun kehnot taipumukset
paisuneet intohimoiksi, jotka ajoivat hänet kaikenkaltaisiin rikoksiin.
Hänen elämänsä aina kehdosta asti oli ollut pelkkää turmelusta, eikä
yhdessäkään hänen elämänsä monista äkkivaiheista pilkahtanut hänessä
esiin ainoatakaan jaloa tai rakastettavaa piirrettä. Syntyneenä
Ubialaisten kaupungissa (joka myöhemmin hänen kunniakseen sai nimen
Colonia Agrippina ja vieläkin säilyttää nimen muodoissa Cologne ja
Köln) hän kadotti isänsä kolmivuotiaana ja kahdentoista iässä äitinsä,
joka silloin karkoitettiin maanpakoon. Hänet kasvatettiin huonojen
sisarten ja hurjan, pahantapaisen veljen kanssa, ja isoäitiä, joka
kasvatusta valvoi, hän vihasi. Neljäntoista vanhana hänet naitettiin
Cnæus Domitius Ahenobarbukselle, joka oli kaikkein kehnoimpia ja
pahamaineisimpia aikansa roomalaisista nuorista ylimyksistä. Ajan
juoruilevat elämäkerrat vieläkin sisältävät moniaita kaskuja hänen
julmuudestaan ja itsekkäisyydestään. Ne kertovat, kuinka hän kerta,
ilman vähintäkään sääliä, ajoi muutaman Appiuksen tiellä leikkivän
poika poloisen yli; kuinka hän toisessa tilaisuudessa iski silmän
eräältä roomalaiselta ritarilta, joka oli antanut hänelle kiivaan
vastauksen; ja kuinka, kun hänen ystävänsä onnitteli häntä pojan
syntymisen johdosta (se oli nuori Claudius Domitianus, myöhemmin
keisari Nero), hän raa'asti huomautti, että senkaltaisista ihmisistä
kuin hänestä itsestään ja Agrippinasta saattoi syntyä vain joku
kuvatus, yleiseksi turmioksi määrätty.

Domitius oli neljäkymmentä vuotta vanha naidessaan Agrippinan, ja nuori
Nero syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kaiken hellyyden, mihin
Agrippinan tiikeriluonne pystyi, sen nyt sai hänen lapsensa. Tämän
lapsen hyväksi, sen kehdosta omaan kuolemaansa saakka, joka hänet
kohtasi juuri samaisen pojan kautta, hän uurasti ja teki syntiä. Hänen
ääretön kunnianhimonsa, johon eroamattomasti liittyi rajaton, vimmainen
rakkaus tätä ainoata poikaa kohtaan, tästä pitäen määräsi jokaisen teon
hänen elämässään. Kohtalo oli hänestä tehnyt keisarin sisaren;
vehkeilyt nostivat hänet toisen puolisoksi; omat rikokset tekivät
hänestä kolmannen äidin. Ja ensi näkemältä tuntuu kuin olisi hänellä
ollut harvinainen onni muassansa, sillä vielä ollessansa elämän
keväimessä hän, ensinnä puolisonsa, sitten poikansa nimissä, ei
suinkaan vähässä määrässä ollut osallisena hallittaessa Rooman
maailmaa. Mutta sillä välin tuo erehtymätön kosto, jonka äänettömiä
askeleita voitonriemuisen rikoksentekijän jäljissä me saatamme seurata
historiassa sivu sivulta, käsi koholla hiipi häntä yhä lähemmäksi. Kun
hän oli saavuttanut tyydytetyn rakkauden ja kunnianhimon huimaavan
korkeuden, jonne oli kahlannut niin monen syntisen ja verisen teon yli,
syöstiin hänet alas kaamean karkeasti, väkivaltaiseen, häpeälliseen
kuolemaan, juuri saman pojan käden kautta, jonka takia hän niin monesti
oli rikkonut hyveen ja oikeuden lakeja vastaan ja niin useasti
jalkoihinsa tallannut niitä puhtaita ja helliä siteitä, joita Jumalan
ääni on opettanut pakanankin, tietoisuutensa rajoissa, tunnustamaan ja
kunnioittamaan.

Pyrkien siihen että hänen poikansa naisi Octavian, Claudiuksen
tyttären, hän ensi töiksensä toimitti surman suuhun Silanuksen, nuoren
ylimyksen, jolle Octavia jo oli kihlattu. Sen jälkeen piti päästä irti
kaikista mahdollisista tai todellisista kilpailijoista. Edellisten
joukossa oli kaunis Calpurnia ja hänen oma kälynsä, Domitia Lepida.
Jälkimmäisiin kuului rikas Lollia Paulina, jota hän, aiheettomasti,
syytti noituudesta ja maankavalluksesta, minkä jälkeen hänen
omaisuutensa otettiin takavarikkoon; keisari toki säästi hänen
henkensä, mutta karkoitti hänet Italiasta. Tämä puolikosto ei riittänyt
Neron äidille. Raamatun Herodiaan tyttären tavoin hän lähetti tribuunin
tuomaan hänelle vihollisensa pään; ja kun se hänelle tuotiin ja hänen
oli vaikea tuntea nuo kerran niin ylistetyn kaunottaren surkastuneet ja
aavemaiset piirteet, sanotaan hänen omin käsin kohottaneen yhtä huulta
ja täten päässeen vakuutetuksi siitä, että tämä todella oli Lollian
pää. Sellaisiin kauhistuksiin saattaa nainen vajota, kun hän hylkää
Jumalan rakkauden; ja kauniit kasvot saattavat kätkeä sielun
"saastaisen kuin synti itse". Hyvällä syyllä voi Adolf Stahr
huomauttaa, että Shakespearen lady Macbeth ja puolisonmurhaaja Gertrude
ovat vain lapsia tämän kivikovan naishirviön rinnalla.

Tämäpä ruhtinatar kutsui Senecan takaisin maanpaosta vuonna 49.[38] Hän
älysi, että hänen tihutyönsä herättivät kammostusta sellaisessakin
kaupungissa, joka kauan oli tottunut vereen, ja Tacitus suoraan
sanookin, että hän toivoi voivansa panna näitä tunteita vastaan
vaakalaudalle kansanmielisen teon kutsumalla takaisin Korsikan
autioilta erämailta Rooman maailman lempifilosoofin ja suosituimman
kirjailijan. Eikä hän tyytynyt tähän julkiseen todistukseen siitä, että
uskoi hänet viattomaksi rikokseen, josta häntä oli syytetty, vaan sen
lisäksi hankki hänelle praetorinviran, ottipa vielä hänet nuoren
poikansa opettajaksi ja kasvattajaksi. Tässäkään toimenpiteessään hän
ei unohtanut kunnianhimoisia suunnitelmiaan, sillä hän tiesi, että
Senecassa kyti salainen katkeruus Claudiusta kohtaan ja että Nero ei
voisi saada viisaampaa opastajaa valmistelemaan toimenpiteitä, joilla
turvattaisiin hänen keisarivaltaa tavoittelevien toiveittensa
toteuttaminen. Olisi kenties ollut parempi Senecan onnelle, ettei hän
olisi koskaan lähtenyt Korsikasta tahi jälleen asettanut jalkaansa
tuohon kirkemäiseen, verentahraamaan hoviin. Lisättäköön kuitenkin
hänen puolustuksekseen, että toinenkin, epäämättömän tunnollinen
kunnian mies -- Afranius Burrus --, suoraluontoinen, teeskentelemätön
mies, muinaisroomalaisen miehuuden perikuva, jonka Agrippina oli
korottanut pretoriaanien kaartin prefektiksi, oli kernas jakamaan hänen
vaaransa ja vastuunsa. Mutta hänen on täytynyt alun pitäen joutua
elämään alhaisten ja rikoksellisten vehkeitten ilmapiirissä. Hänen on
täytynyt muodostaa tärkeä jäsen Agrippinan puolueessa, joka kävi
jokapäiväistä, murhaavaa sotaa Narcissuksen puoluetta vastaan. Hänen on
täytynyt olla selvillä niistä herkeämättömistä juonitteluista, joilla
Agrippina sai poikansa Neron ottopojaksi keisarille, jonka oma poika
Britannicus oli vain kolme vuotta nuorempi. Hänen on täytynyt nähdä,
kuinka Neroa aina kunnioitettiin, ylennettiin ja näyteltiin
kansanjoukolle Rooman tulevana toivona, sillä välin kun Britannicus,
niinkuin nuori Edvard V setänsä[39] hallitessa, laiminlyötiin,
ympäröitiin vakoojilla, pidettiin niin paljon kuin mahdollista poissa
isän silmistä ja niin täydellisesti työnnettiin syrjään, että kansa
alkoi tosissaan epäillä, elikö hän vai oliko kuollut. Hänen on täytynyt
nähdä, kuinka Agrippina, joka nyt oli päässyt ennenkuulumattomaan
kunniaan jo eläissänsä saadessaan arvonimen "Augusta", toimi niin
korskeasti, että saattoi olla vain vähän epäilystä siitä, mitkä olivat
hänen lopulliset aikeensa valtaistuimeen nähden. Hänen on täytynyt
tuntea, että hänen loistava älynsä oli itse asiassa palvelemassa
naista, jossa ahnaus, kopeus, väkivaltaisuus, petollisuus ja
kaikenlainen häikäilemätön paheellisuus oli saavuttanut tähän saakka
saavuttamattoman asteen turmeltuneessakin ja pakanallisessa
maailmassa. Tästä pitäen Senecan elämäkerran täytyy muodostua
puolustuskirjoitukseksi mieluummin kuin ylistyspuheeksi.

Keisari ei voinut olla älyämättä valinneensa Agrippinassa puolison
vieläkin sietämättömämmän kuin Messalina. Messalina ei ollut
tuuppautunut hänen ja hänelle rakasten ystävien väliin, ei ollut
riistänyt häneltä hallitusvallan tunnusmerkkejä, ei ollut vallinnut
palatsia tylyllä ja epänaisellisella tyranniudella ja oli tietenkin
äidin huolella valvonut hänen lastensa henkeä ja onnea. Narcissus ei
lie suinkaan tahtonut kauan pitää häntä tietämättömyydessä siitä, että
Agrippina, kaikkien muitten juoniensa ja rikostensa lisäksi, oli ollut
hänelle aivan yhtä vähän uskollinen kuin hänen edellinenkin onneton
vaimonsa. Tämä tieto painui syvälle hänen sydämeensä, ja hänen kuultiin
jupisevan, että hänen kohtalonsa oli aina sama: ensin kestää ja
sitten kostaa vaimojensa rikkomukset. Agrippina, jonka vakoilijat
täyttivät palatsin, ei saattanut kauan pysyä tietämättömänä näin
merkityksellisestä puheesta; ja luultavastikin vaisto, jota hänen oman
syyllisen omantuntonsa katalat tekoset teroittivat, sanoi hänelle, että
keisari selvästi näytti katuvan, että oli nainut veljentyttärensä ja
ottanut tämän pojan omakseen oman nuoren poikansa vahingoksi, ellei
suorastaan turmioksi. Jos mieli saavuttaa päämäärä, johon hän niin
kauan oli tähtäillyt, ei ollut aikaa hukata. Toivokaamme, että Seneca
ja Burrus olivat ainakin tietämättömiä niistä toimenpiteistä, joihin
hän ryhtyi tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.

Onni suosi häntä. Pelätty Narcissus, hänen murhasuunnitelmansa pahin
vastus, oli saanut ankaran luuvalokohtauksen. Agrippina laittoi niin,
että hänen lääkärinsä määräsi hänet kylpemään Campanian Sinuessaan.
Sillä tapaa hänet saatiin pois tieltä, ja Agrippina kävi heti
käsiksi verityöhönsä. Uskoen salaisuuden Halotukselle, keisarin
_prægustator'ille_ -- orja, jonka toimena oli hänen suojelemisensa
myrkyltä sen kautta, että hän ennen keisaria maistoi jokaista
ruokalajia -- ja hänen lääkärilleen, Xenoionille Kos-saarelta hän kysyi
neuvoa Locustalta, tämän klassillisen Jaakko-kuninkaan ajan Mrs
Turneriltä, mikä myrkky parhaiten soveltuisi hänen tarkoitukseensa.
Locusta oli mestari alallaan, jolla pitkä praktiikka oli hankkinut
hänelle tavattoman taitavuuden. Myrkky ei saanut vaikuttaa liian
nopeaan, jottei se herättäisi epäilystä; eikä liian hitaasti, jotta
keisarille ei jäisi aikaa pitää neuvoa poikansa Britannicuksen eduksi,
vaan sen tuli olla sellainen, joka hämmentäisi hänen järkensä,
aiheuttamatta välitöntä kuolemaa. Claudius oli ahmatti syömäri, ja
myrkky annettiin hänelle mahdollisimman mukavasti sekoitettuna erääseen
sieniruokaan, josta hän erittäin paljon piti. Agrippina itse tarjosi
hänelle herkullisimmat sienet, ja heti myrkky teki hänet mykäksi. Laita
oli, kuten liiankin tavallisesti, niin, että Claudius jo silloin oli
päihtyneessä tilassa ja kannettiin vuoteeseensa, ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Seurasi ankara vatsatauti, ja pelättiin, että tämä
ynnä hänen juomansa runsas viiniannos tekisivät myrkyn vaikutuksen
tyhjäksi. Mutta Agrippina oli mennyt liian pitkälle perääntyäksensä; ja
Xenofon, joka tiesi, että suuret rikokset epäonnistuneina ovat
vaaralliset, mutta onnistuneina palkitaan, tuli hänelle avuksi. Ollen
yllyttävinään häntä ylenantamaan hän kutkutti keisarin kurkkua pian
tehoavaan ja kuolettavaan myrkkyyn kastetulla sulalla. Se vaikutti, ja
ennen aamua Claudius oli ruumiina.[40]

Kuten historiassa niin monesti on tapahtunut, Tarquinius Priscuksen
ajoista Kaarle II:n päiviin asti, salattiin kuolema, kunnes kaikki oli
valmistettu seuraajan nimittämistä varten. Palatsia vartioitiin
huolellisesti; sinne ei päästetty ketään lukuunottamatta Agrippinan
uskollisimpia puoluelaisia. Ruumista tuettiin tyynyjen avulla; "hänen
omasta tahdostaan" kutsuttiin näyttelijöitä huvittamaan keisaria ja
konsuleja pyydettiin lukemaan rukouksia hänen henkensä puolesta.
Levittäen huhua, että keisari oli paranemaan päin, Agrippina ahnaasti
itse piti silmällä Britannicusta ja hänen kahta sisartaan, Octaviaa ja
Antoniaa. Ikäänkuin surun murtamana hän itki ja syleili heitä ja ennen
kaikkea piti Britannicusta vierellään, suudellen häntä ja huudahdellen,
"että hän oli kerrassaan isänsä kuva", ja varoen päästämästä häntä
millään ehdolla pois huoneesta. Siten kului päivä, kunnes oli tullut
hetki, jonka kaldealaiset olivat selittäneet olevan ainoan onnellisen
tuona onnettomana lokakuun päivänä.

Tuli puolipäivä; palatsin ovet työnnettiin äkkiä auki; ja Nero,
rinnallaan Burrus, tuli ulos sen pretoriaanijoukon luo, joka piti
vartiota. Päällikkönsä käskystä he ottivat hänet eläköön-huudoin
vastaan. Vain jotkut empivät, katsellen ympärilleen ja kysyen: "Missä
on Britannicus?" Kun hän kuitenkaan ei ollut näkyvissä eikä yksikään
esiintynyt hänen puolestaan, seurasivat he joukon esimerkkiä.
Triumfissa Nero kannettiin leiriin, jossa hän piti sotamiehille lyhyen
puheen ja lupasi jokaiselle heistä runsaan lahjan. Heti häntä
tervehdittiin imperaattorina. Senaatti seurasi sotamiesten vaalia
eivätkä maakunnat panneet vastaan. Jumalalliset kunnianosoitukset
määrättiin pidettäväksi murhatulle ja ryhdyttiin valmisteluihin hänen
hautajaisiansa varten, jotka loistossa kilpailivat Livian Augustusta
varten järjestämäin kanssa. Mutta jälkisäädös -- joka ilman mitään
epäilystä oli seuraajaksi määrännyt Britannicuksen -- kaikessa
hiljaisuudessa toimitettiin pois eikä sen säädöksiä milloinkaan tultu
tuntemaan.

Ja keisarivaltansa ensimmäisenä iltana Nero, hyvin tietäen, ketä hänen
oli kiittäminen valtaistuimestansa, antoi vartijalle, joka tuli häneltä
kysymään yön tunnussanaa, tuon kiitollisen ja merkittävän sanan:
"Optima mater" -- "äideistä paras".




11 Luku.

NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.


Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä
läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset
saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen,
Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan
Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä
loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat
olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin
tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen
tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa
haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän
tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun
Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus
hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos
hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa,
ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan
aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta --
tuota kuuluisaa _Quinquennium Neronis_ -- roomalaiset todella pitivät
melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti
Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen
sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään
pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On
kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan
ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi,
vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin
riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa
vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat
kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä
ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa
olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa,
jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei
aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista
ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi
häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia
mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin
vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa
maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia
häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet
edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin
rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä,
kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat
ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen
senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin
langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan
edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet
alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön
tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain
ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja
laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut
ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä
sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta
suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut
nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan
Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan
välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä
säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran
vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio:
"_Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa_."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä
johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista,
ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja
tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut
suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin
turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia,
paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään
nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa,
täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta
kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa
herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut
tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen
menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä
välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli
luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten
meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir
Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen
kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen
uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten
hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui
palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän
itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan
heidän neuvotteluistaan; -- niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa,
kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua
neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle.
Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa,
mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa
nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta
osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen
erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä
kauttaaltaan löyhän _myöntyväisyyden_, mielennouteen turmiollisen
periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen
taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet
hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin,
kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja
kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös
pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut
opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti,
hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja
ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä,
sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo.
Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan
ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista
ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen
joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme
suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen
vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut
oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi
säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan
kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä
tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että _koskaan_ ei ole viisasta
sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää
jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä,
että kun miehellä oli Neron ominaisuudet -- synnynnäinen arvottomuus,
joka hänen on täytynyt jo varhain havaita -- menestys oli suorastaan
mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä
keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla
saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin
myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa
seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi -- tai pahimmassa tapauksessa
kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa
luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään
siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä
höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan
senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten,
että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken
todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin
ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas;
Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen
järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta
Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin
toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua
arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä
pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja
selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan
johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei
olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna,
olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet
vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan
ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset,
vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen
osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista
Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että
hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän
koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne
kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati
hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun
Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen
mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä
taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan.
Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca
jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei
voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille
ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren
makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että
hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko
moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui
hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin
mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman
elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero
itse -- huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain
lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen -- missään
olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä
tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon
suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron
kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin
Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut
paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen
esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta
ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja
viettymyksiä, olisi menestys _mahdollisesti_ saattanut olla hänen
palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman
kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi
tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja
mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut
keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän
olisi _kokonaankin_ epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä,
olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että
ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi
kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää
sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan
kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy
epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain
pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia
vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle -- niin
ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se
osittain ja hetkellisesti menestyikin -- oli sittenkin kompromissien
kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa
vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista
periaatetta, että

    Ellet kylvänyt villikauraa,
    Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi
    Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi
voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi
huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja

    "Lapsi on miehen isä"

ja

    "Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta,
vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan
säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä
turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta
lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus,
sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä
periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa
puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo
hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä
pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin
puhujain seurasta -- rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin
vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet
soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo
heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin
toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu,
jotka ylistelevät huonoja _tekoja_, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä
sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta
sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi
loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme
pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta
ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus
kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän
päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja
yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan
keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin
tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta
vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt.
Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin
harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen,
johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja
jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää
hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat
rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään
kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin
välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa
varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja
heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan,
suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan
muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat
riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen
arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi
tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan
kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan,
vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi
sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin
kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo
tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan
häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon
olemme viitanneet -- siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja
rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta
voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän
tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä
kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan
mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että
valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi,
vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui
kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin
paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen _täytyy_ valita
velvollisuuden ja oman edun välillä -- mammonan ja Jumalan palveluksen
välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja
turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka
Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui
muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen
niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on
kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn
periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista
meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli
salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi
iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen
kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua
ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja
yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti
poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta
kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään
tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta
itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään
rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti
luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa
kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista
niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois
valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik
IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria
Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat,
mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa
sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen
oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti
hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina
joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo
ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli
kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota
vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka
oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman
jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen
pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja
synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja
tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että
esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa.
Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät
kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan
kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan
käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä,
joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia
roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta
vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin
kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti
olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla
äänellä aloitti laulun -- luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun
Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten
kadonneesta Enniuksen näytelmästä -- jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse
häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan.
Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät
vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin
vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä
oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa
myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten
vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo,
kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää
aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään
ei syöty eikä juotu, ennenkuin _prægustator_ oli niitä maistanut. Tämän
karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja
kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti
vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa
jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan,
läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja
loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti
heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista
hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja
mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän
katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun
iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi,
istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut
olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman
ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön
pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan
katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius
kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista
osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän
olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä
ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin,
julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli
anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin
senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa
Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja
vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä",
sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä
asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan
jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet
ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri
historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota
kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut
täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli
Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli
Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli
hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen
luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä.
Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön _jälkeen_, Neron ensimmäisen
hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista
ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa
hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole
koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä
imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut
sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana
vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa
mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus -- joku Nikodemuksen tai
Gamalielin kaltainen -- ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte
käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa
silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin
ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös
hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka
salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka
Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen
välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa
pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen
puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti
vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen
syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet
yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin
Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että
todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten
sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos
kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt
intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja
tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä
holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat
Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja
ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli
Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja
hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia
ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei
voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat
varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli
hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut
hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään
yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet.
Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja,
esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla,
jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa
varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se
nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten
selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä
julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus
määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen
ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa
hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin
vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin,
hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat
hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin
juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei
ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään,
seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen
jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat
kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa,
kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka
oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius
siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian
pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä
kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta
tietämättömäin joukkoon -- ja niitä oli enemmän --, petollisen aluksen
koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät
yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan,
mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa
luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti
paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse
pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa,
mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat
hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään
vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin
ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja
vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti
vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan
armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että
poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska
hän tarvitsi lepoa.

Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti
viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana
hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee,
lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio
Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis
kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti
yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman
syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen,
joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen
häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä
luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että
olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies
-- sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias -- kuiskutti heidän
korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta
kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien
tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä
ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys.
Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti,
joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat,
että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen
Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi
tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa
sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että
pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan,
vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus
olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle
kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman
Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi
yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan
sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen
varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä;
ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän
onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien,
toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia.
Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen
huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen
Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon
tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä
raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan
himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan.
"Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle,
kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet
ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi.
"Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti
miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja
siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja
hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa
hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja
äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä;
sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että
hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa,
sanotaan hänen huudahtaneen: "_occidat, dum imperet_" -- "tappakoon,
kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon
tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa
saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä,
joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa
muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa
öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan
puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti
senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen,
koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen
rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen
hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta
mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle
siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen
sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa.
Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi
hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä
ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus
sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan,
mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin
istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi
paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi
läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen
sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.




12 Luku.

LOPUN ALKU.


Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja
filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka
myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että
hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä
saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen
järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden
ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden
paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin
kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten
tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen
mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa
halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti
näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää
osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan
"Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista
hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä
laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt
sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli
saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine
tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron
ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron
rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui
surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan
kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin,
kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab,
osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa
täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä
uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys
vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan
välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan
tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James
Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia
suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron
tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.

Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle
_välttämätön_. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei
osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa.
Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat
pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa,
lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja
rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin.
Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa,
puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja
katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä
kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta.
Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi
Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä
puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin
kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan
vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin
vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä
tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia
rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa
käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu,
jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi."
Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka
muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat
äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli
inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten
silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään,
ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen
pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä.
Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain
kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen
miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut
julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista
päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron
jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari
kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva
mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin
hyvin".

Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska
muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi
hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli
kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus,
kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin
joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.

Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän
kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon
kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan
erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista,
joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle,
millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen
vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä
hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa
ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä
tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston.
He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta
kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan
runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse
asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja
halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska
hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he,
enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja
ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.

Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi
keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin
vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja
lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja
tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan,
joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli
kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka
näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen
hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa
niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän
ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa
vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa,
että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon
peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun
syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti
häntä -- tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa
hallitsijan kanssa -- mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa,
kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea
seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että
uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli
antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat,
sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä,
joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut
niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä
solvauksia ja _palkitsemalla niitä kiitoksilla_". Mutta tuntea hänen on
täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa
samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka
yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen,
jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden,
vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys
kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki
syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo
se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka
epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron
tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta
myöhemmin todella tehtiin.

Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan
kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä
kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin,
hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa.
Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti
myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja
että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen
ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän
kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan
sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.

Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja
epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman
merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja
suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen
mennä. Silloin iski -- niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin -- äkillinen
koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen
hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin,
jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi
keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen
hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen
ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman
suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa,
Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja
sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti
syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain
heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se
vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan
Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen
hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset,
kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen
suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla
verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy,
mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua,
Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut -- miten kauhunlyömät vaimot
vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin
yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja
omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa
sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi
täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat
tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin
naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos
he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa
kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he
tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille.
Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen
ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan,
kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät
olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli
usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien
hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain
heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen
pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.

Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat
saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon
sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin
tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän
kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä
asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman
alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat
puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli
levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut
etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän
ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä
tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut
laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely
oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle
anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha
uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä
muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan
hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa,
on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi
mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan
omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.

"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen
erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota
yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä
petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli
prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana
kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton
taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha
oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta
kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat
puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän
uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri
määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että
he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät
neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai
heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet
pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat
puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse
ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän
keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä
uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä
ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän
parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."

Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat
ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun
tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla
elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut
kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja
humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä
julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia
tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me
palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä
elämäkertamme loppuun.




13 Luku.

SENECAN KUOLEMA.


Se väärä syyte, joka oli tehty Senecaa vastaan ja johon oli sekoitettu
Pisonkin nimi, vei siihen, että tämä ylimys ja hänen ystävänsä
todellakin tekivät peloittavan salaliiton. Moni vaikutusvaltainen ja
ansiokas mies yhtyi siihen, muitten muassa Annæus Lucanus, Senecan
veljenpoika, kuuluisa runoilija, ja Fenius Rufus, Tigellinuksen
virkaveli keisarillisen kaartin johdossa. Salahanketta pohdittiin
kauan, ja moni pääsi osalliseksi salaisuudesta, joka siitä huolimatta
ihmeellisen hyvin säilyi. Kaikkein innokkaimpia salaliittolaisia oli
eräs kaartin upseeri Subrius Flavus, jonka esityksestä Nero aiottiin
tappaa hänen laulaessaan teatterissa tai kun hän öiseen aikaan vaelteli
ilman vartijoita palaneen palatsinsa pilarikäytävissä. Flavuksella
sanotaan myöskin olleen aikomuksena sittemmin murhata Pisokin ja
tarjota keisarillinen valta Senecalle, minkä kaiken filosoofi itse
olisi hyvin tietänyt.[41] Mitenkä tämän laita lieneekään ollut, --
tarina ei ole todenmukainen -- monta tuumaa laadittiin ja hyljättiin,
koska oli vaikeata löytää mies kyllin rohkea ja kyllin intohimoinen
uskaltaakseen henkensä niin uhkaavaan vaaraan. Hankkeen vielä ollessa
keskustelun alaisena oli salaliitto vähällä mennä myttyyn sen kautta,
että sen ilmaisi Volusius Proculus, muuan laivaston amiraali, jolle
siitä oli tiedon antanut eräs vapautettu orjatar Ephicharis. Tätä
vastaan ei toki voitu löytää riittävästi todistuksia, mutta nyt
katsoivat salaliittolaiset viisaaksi jouduttaa toimenpiteitään, ja
muuan heistä, Scævinus-niminen senaattori, otti suorittaakseen tuon
vaaranalaisen murhatyön. Konsuliksi valitun Plautius Lateranuksen oli
määrä ojentaa keisarille anomuskirjelmä, jolloin hän syleilisi keisarin
polvia ja tempaisi hänet maahan, ja sitten Scævinus antaisi
surmaniskun. Mutta Scævinuksen teatraalinen menettely -- hän hankki
Turvallisuuden jumalattaren temppelistä vanhanaikaisen tikarin, teki
testamenttinsa, teroitutti tikarin, piti tavattoman upeat kemut,
vapautti orjansa ja jakoi heille lahjoja, ilmaisi suurta
mielenkuohuntaa ja lopuksi määräsi varattavaksi siteitä haavojen
sitomista varten -- herätti epäilyksiä eräässä hänen vapautetuistansa
nimeltä Milichus, joka palkinnon toivossa ehätti ilmaisemaan
epäluulonsa. Kuulusteltuna vastakkain Milichuksen kanssa Scævinus
torjui tämän syytteet erittäin varmasti ja päättäväisesti; mutta kun
Milichus muitten seikkain ohessa mainitsi, että Scævinus edellisenä
päivänä oli ollut pitkässä ja salaisessa keskustelussa erään toisen
Pison ystävän Nataliksen kanssa ja kun Natalis kuulustelussa esitti
aivan toisenlaisen tiedon tämän keskustelun aiheesta kuin mitä Scævinus
oli tehnyt, niin pistettiin molemmat kahleisiin; ja kykenemättä
kestämään uhkauksia ja kidutuskoneitten näkemistä he paljastivat koko
salaliiton. Natalis ilmoitti heti ensiksi Pison ja lisäksi sitten
Senecan vihatun nimen, joko siksi että oli ollut näiden molempain
välinen uskottu sanansaattaja tahi koska tiesi, ettei voisi tehdä
Nerolle suurempaa palvelusta kuin hankkimalla hänelle tilaisuuden
murskata mies, jonka tuhoamiseen hän jo kauan oli etsinyt kaikkia
mahdollisia tilaisuuksia. Ehkä luullen että Natalis joka tapauksessa jo
oli tunnustanut kaikki, Scævinus, yhtä heikkona kuin hän, mainitsi
muitten nimet, niitten joukossa Lucanuksen, jonka osallisuus
salaliittoon epäilemättä oli omansa tekemään Senecan oletetun
syyllisyyden todenmukaisemmaksi. Pitkään kiellettyään ensinkään
tietäneensä hankkeesta Lucanus saatiin lupaamalla vapautusta
rangaistuksesta petetyksi ja hän teki itsensä syypääksi siihen
uskomattomaan halpamaisuuteen, että, kai korvatakseen oman
hitautensa tunnustamaan, paljasti salaliiton kokonaisuudessaan ja
salaliittolaisten joukossa nimitti parhaat ystävänsäkin Galluksen ja
Pollion sekä oman äitinsä Atillan. Ephicharis, nainen, entinen orjatar,
yksin osoitti lujamielisyyttä ja miehekkäällä, järkähtämättömällä
vaiteliaisuudellaan erilaisissa mitä hirveimmissä kidutuksissakin
saattoi häpeään nämä arkamieliset ja petolliset herrat senaattorit ja
ritarit. Kun hänet toisena päivänä jälleen vietiin pyöveliensä eteen
jäsenin, jotka olivat niin runnellut, ettei hän voinut seisoa, hänen
onnistui äkillisellä liikkeellä kuristaa itsensä omaan vyöhönsä.

Siinä hopussa ja hälinässä, joka näinä päivinä vallitsi, olisi
salaliiton tarkoitus saatu toteutetuksi, jos salaliittolaiset olisivat
osoittaneet edes hiukankaan päättäväisyyttä. Fenius Rufusta ei vielä
oltu mainittu salaliittolaisten joukossa, ja hänen istuessansa keisarin
rinnalla valvomassa kidutuksia Subrius Flavus salaisella merkillä
tiedusteli, tappaisiko Neron juuri silloin ja siinä. Mutta Rufus ei
ainoastaan tehnyt kieltävää merkkiä, vaan vieläpä pidätti hänen
kättänsä, joka tarttui miekan kahvaan. Epäilemättä hänen olisi ollut
parempi olla niin tekemättä, sillä eihän saattanut uskoa, että nuo
lukuisat salaliittolaiset kauankaan sallisivat saman miehen yhtaikaa
olla heidän rikostoverinsa ja julmimpia tuomareitansa. Pian sen
jälkeen, kun hän uhkaili ja kiivaili, Scævinus levollisesti hymyillen
huomauttikin, "ettei kukaan tietänyt asiasta enemmän kuin hän itse ja
että hänen oli parempi osoittaa kiitollisuuttaan niin erinomaista
ruhtinasta kohtaan kertomalla kaikki mitä tiesi". Rufuksen hämminki ja
levottomuus todistivat hänen tunteneen rikoksen; hänet vangittiinkin
siinä samassa ja pian sen jälkeen teilattiin.

Sillä välin Pison ystävät vaativat häntä ryhtymään rohkeisiin ja
nopeisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin olisivat luoneet valoa hänen
kuolemalleen, jolleivät olisikaan onnistuneet pelastamaan häntä
itseään. Mutta hänen hieman saamaton luonteensa, lisäksi ylellisen
elämän veltostama, ei ollut herätettävissä toimintaan, hän vaan odotti
levollisesti loppua. Rooman keisarien oli tapana, välttääkseen
julkisten teloitusten häpeää ja vaarallisuutta, lähettää uhrin kotiin
lähetti ja käskeä hänen tappaa itsensä millä tavoin mieli. Jotkut
raa'at rekryytit -- sillä Nero ei tohtinut uskoa sitä tehtävää
kellekään veteraaneistaan -- veivät sanoman Pisolle, joka ehätti
tekemään testamenttinsa hävettävästi imarrellen Neroa, avasi suonensa
ja kuoli. Plautius Lateranukselle ei suotu tuota kurjaa oman
kuolintavan valitsemisen oikeuttakaan, eipä hänelle edes annettu aikaa
syleillä lapsiansakaan, vaan hänet kiidätettiin erääseen syrjäiseen
paikkaan, missä orjia tavattiin rangaista, ja siellä hän sanaa
sanomatta kuoli, mestaajanansa muuan tribuuni, jonka hän tiesi olevan
samaisia rikostovereita. Lucanuksen, joka oli elämänsä keväässä ja
neronsa täydessä kukoistuksessa, otaksuttiin yhtyneen salaliittoon
suuttuneena siitä, että Nero oli kateudesta halventanut hänen runoilija
mainettaan ja kieltänyt häntä julkisesti esittämästä teoksiaan. Hänkin
avasi suonensa ja tuntiessaan kuoleman hyisenä hiipivän pitkin
jäseniänsä lausuili muutamia säkeitä omasta "Pharsalia"-nimisestä
teoksestaan, jossa hän oli kuvaillut sotilas Lycidaan samankaltaista
kuolemaa. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hänen äidistään
Atillasta, jonka hän ikuiseksi häpeäksensä oli kavaltanut, ei oltu
tietävinäänkään: liian mitättömänä uhrina hän ei saanut anteeksi eikä
tullut rangaistuksikaan.

Mutta kaikista niistä monista kuolemantuomioista, joita tämä onneton ja
huonosti johdettu salaliitto aiheutti, ei yksikään herättänyt Nerossa
suurempaa mielihyvää kuin Senecan. Saihan hän oikeuden miekalla
lopettaa miehen, jonka tieltä raivaaminen salamyrkytyksellä varemmin
oli epäonnistunut. Tietymätöntä on, mikä osa Senecalla todellisuudessa
oli salaliitossa ollut. Jos hän sen tosiaan tunsi, niin lienee hän
toiminut erinomaisen älykkäästi, sillä ei mitään vakuuttavaa todistetta
voitu esittää häntä vastaan. Nataliskaan ei osannut kertoa hänestä
enempää kuin että, kun Piso oli lähettänyt hänet valittamaan, että
Seneca ei enää sallinut Pison saapua hänen luoksensa keskustelemaan,
Seneca oli vastannut, "että heidän oli kummankin parempi pysyä loitolla
toisistaan, mutta että hänen oma turvallisuutensa riippui Pison
turvallisuudesta". Eräs tribuuni lähetettiin Senecan luo tiedustamaan
tämän kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sai tietää -- tätä seikkaa
pidettiin epäiltävänä asianhaarana -- että hän juuri samana päivänä oli
palannut Campaniasta erääseen huvilaan neljän peninkulman päässä
kaupungista. Tribuuni saapui illalla ja saarsi huvilan sotilailla.
Seneca oli illallistamassa vaimonsa Paulinan ja kahden ystävän kera.
Hän kielsi jyrkästi todistuksen todenperäisyyden ja sanoi, että "kun
hän oli ilmoittanut Pisolle, ettei voinut ottaa häntä vastaan, oli
siihen yksinomaisena syynä hänen heikko terveytensä ja mieltymys
yksinäisyyteen. Nero, joka tiesi, kuinka vähän hän oli kärkäs
imartelemaan, voisi päättää, oliko vaiko ei todenmukaista, että hänen
kaltaisensa mies, konsulin arvossa, arvaisi yksityisessä asemassa
olevan miehen turvallisuuden suuremmaksi kuin omansa." Sellaisen
sanoman vei tribuuni takaisin Nerolle, jonka hän tapasi rakkaimpain ja
vastenmielisimpäin neuvonantajainsa, vaimonsa Poppæan ja ministerinsä
Tigellinuksen seurassa. Nero kysyi, "oliko Seneca valmistautumassa
vapaaehtoiseen kuolemaan". Tribuunin vastattua, että hän ei ilmaissut
puheessaan eikä käytöksessään mitään alakuloisuutta tai pelkoa, Nero
määräsi, että häntä oli heti käskettävä kuolemaan. Sana saatettiin, ja
vähimmälläkään tavalla ilmaisematta levottomuutta Seneca rauhallisesti
pyysi lupaa tarkistaa testamenttiaan. Se evättiin häneltä, ja hän
kääntyi silloin ystäviensä puoleen huomauttaen, että koska hän ei
voinut palkita heidän ansioitansa niiden arvon mukaan, hän jättäisi
heille perintönä ainoan, vaan kallisarvoisimman hänelle jääneen
omaisuuden, nimittäin elämänsä esimerkin, ja jos he sen pitäisivät
muistossaan, niin mainittaisiin heitä vielä kerta samalla vilpittömän
ja uskollisen ystävyyden esikuvina. Sitten hän koetti hillitä heidän
kyyneleitään, milloin virittämällä keskustelun, milloin vakavasti heitä
nuhdellen kyselemällä: "Missä ovat nyt filosoofiset periaatteenne?
Missä lujuus koettelemuksissa, joka teidän olisi pitänyt oppia
monivuotisissa tutkistelemuksissa? Eikö jokainen tunne Neron julmuutta?
Mitä saattaa hän muuta tehdä kuin lopettaa opettajansa ja opastajansa
murhattuaan äitinsä ja veljensä?" Sen jälkeen hän syleili vaimoansa
Paulinaa ja -- tässä hänen tyyni sävynsä hieman petti -- pyysi ja
vannotti häntä, ettei hän vaipuisi loputtomaan suruun, vaan niihin
yleviin lohdutuksiin turvautuen, joita hän voisi saada katsellessaan
hänen hyveellistä elämäänsä, kestäisi miehensä menettämisen. Mutta
Paulina selitti tahtovansa kuolla hänen kanssansa, ja Seneca taipui
hänen toivomukseensa, koska hän ei tahtonut vastustaa tekoa, joka
tuottaisi hänen puolisolleen moisen haihtumattoman kunnian ja koska hän
samaten ei mielellään jättänyt häntä kokemaan vastaista vääryyttä.
Suonet heidän käsivarsissaan aukaistiin yhtaikaa; mutta koska pitkä ikä
ja hänen melkeinpä itsekiduttajan elämäntapansa olivat heikontaneet
Senecaa, virtasi hänen verensä niin hitaasti, että oli pakko aukaista
suonet myöskin hänen jaloissaan. Tämä kuolintapa, jonka roomalaiset
olivat valinneet suhteellisesti tuskattomana, on itse asiassa
erinäisissä olosuhteissa mitä kiduttavin. Lopen riutuneena julmista
tuskistaan ja koska ei halunnut heikontaa vaimonsa lujamielisyyttä niin
kammottavan katsottavan kautta ja kun hän samalla saattoi säästää
itseltään hänen kärsimystensä näkemisen, Seneca taivutti vaimonsa
lähtemään toiseen huoneeseen. Nytkään hänen kaunopuheisuutensa ei
pettänyt. Kerrotaan että ranskalainen runoilija André Chénier
matkallaan mestauslavalle pyysi kirjoitusneuvoja pannakseen muistiin
muutamia ihmeellisiä ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Se
evättiin häneltä, mutta Senecalla oli täysi vapaus kirjoittaa muistiin
viimeiset sanansa. Kutsuttiin kirjureita saapuville, jotka panivat
muistiin nuo kuolevan lausunnot, ja Tacituksen aikaan ne olivat vielä
tallella. Meiltä nämä mielenkiintoiset muistiinpanot pakanallisen
ajattelijan kuolinvuoteelta kumminkin ovat auttamattomasti kadoksissa.

Sillävälin Nero oli saanut sanan näistä tapahtumista, ja kun hänellä ei
ollut mitään Paulinaa vastaan eikä hän tahtonut, että häntä
syytettäisiin liiallisesta verenvuodatuksesta, hän käski estää hänen
kuolemansa ja sitoa hänen haavansa. Paulina oli jo tajutonna, mutta
hänen orjansa ja palvelijansa onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.
Hän eli vielä muutamia vuosia palvoen puolisonsa muistoa, ja hänen
surkastunut vartalonsa ja aavemaisen kalpeat kasvonsa olivat
haihtumattomina todistuksina siitä, kuinka syvästi puolisot olivat
kiintyneet toisiinsa.

Seneca ei vielä ollut vetänyt viime henkäisyään, ja lyhentääkseen
pitkällisiä ja hyödyttömiä kärsimyksiään hän pyysi ystäväänsä lääkäri
Statius Annæusta antamaan hänelle katkojuomaa, elikkä samaa myrkkyä,
jolla Ateenan suuri filosoofi oli toimitettu manalle. Mutta hänen
jäsenensä olivat jo kylmät eikä juoma vaikuttanutkaan. Silloin hän kävi
kuumaan kylpyyn ja pirskoitti vettä häntä lähinnä seisoville orjille
sanoen näin vuodattavansa juomauhrin Jupiter vapahtajalle.[42] Mutta
eipä lämmin vesikään saanut verta vilkkaammin virtaamaan, ja lopuksi
hänet kannettiin tuollaiseen höyrykylpyyn, joita roomalaiset kutsuivat
nimellä _sudatoria_, ja tukehtui sen höyryyn. Hänen ruumiinsa
poltettiin hiljaisuudessa, ilman minkäänlaisia juhlamenoja. Se oli
ollut hänen oma tahtonsa, ja sitä hän ei ollut ilmaissut kukistuksensa
jälkeen, vaan aikaan, jolloin hänen varallisuutensa oli suurimmillaan
ja valtansa korkeimmillaan ja hänen ajatuksensa olivat kääntyneet hänen
elämänsä loppuun.

Sillä tapaa kuoli pakanallinen filosoofi, jonka elämän aina täytyy
herättää mielenkiintoamme ja sääliämme, vaikka emme voikaan hänelle
omistaa suuren taikka hyvän mainesanoja. Hän oli hyvin nerokas mies,
erittäin altis vaikutuksille, hänessä asui jalo ja lämmin henki,
avarasydäminen ja totinen "humanitas". Moniaat hänen lausuntonsa ovat
niin huomattavia siveellisen kauneutensa ja syvällisyytensä puolesta,
että ne pakostakin johtavat mieleen Paavalin lauselmia. Mutta Seneca
oli itse aivan kykenemätön kantamaan omaa uljasta lippuaan, ja häntä on
ylenkatseellisesti kutsuttu "kaikkien niiden isäksi, jotka pitävät
lapiohattua".[43] Vaihemielisyys kuultaa kautta koko hänen elämänsä
historian, ja juuripa siksi monet kirjailijat ovat niin syvästi
halveksien tallanneet hänen muistoaan. "Tämä filosoofi", sanoo lordi
Macaulay kirpeimmällä kielellään, "ammatikseen deklamoi köyhyyden
ylistystä, kun hänellä oli kaksi miljoonaa puntaa lainassa korkoa
vastaan; mietiskeli purevia epigrammeja ylellisyyden vahingollisuudesta
istuessaan puutarhoissansa, jotka herättivät hallitsijain kateutta;
pauhasi vapaudesta ja samalla hännysteli tyrannin julkeita,
ylensyömäreitä suosikkeja, entisiä orjia; ylenteli hyveen jumalallista
kauneutta samalla kynällä, joka juuri vastikään oli kirjoittanut
äidinmurhan puolustuksen." -- "Seneca", sanoo Niebuhr, "oli täydellinen
maailmanmies, joka sangen paljon askarteli hyveen kimpussa, onpa
saattanut pitää itseään vanhanmallisena stoalaisenakin. Varmastikin hän
luuli olevansa erittäin nerokas ja siveellinen filosoofi, mutta hän
toimi sen periaatteen mukaan, että mikäli asia koski häntä itseään, hän
saattoi vapautua niistä siveysopin laeista, joita hän tarjoili
toisille, ja mukautua luonnollisiin taipumuksiinsa."

Senecan elämästä me siis selvästi näemme samaten kuin monen kristityn
elämästä, että mahdotonta on samalla kertaa olla maailmallinen ja
vanhurskas. Senecan erehdys pohjastui itse asiassa tuohon turhaan
yritykseen, joka tahtoi yhdistää omassa persoonassaan kaksi
vastakkaista olemusta: stoalaisen ja hovimiehen. Jos hän olisi ollut
tosi filosoofi tai pelkkä hovilainen, olisi hän saattanut olla
onnellisempi, vieläpä saavuttaa enemmän kunnioitusta.

Mieletöntä oli olla kumpaakin; siksipä hän kirjoituksissaankin eksyi
epäjohdonmukaisuuteen. Hänen täytyi useasti kieltää stoalaisuuden
korkeahenkiset lauselmat ja syyttää filosoofeja maailmantuntemuksen
puutteesta. Kirjoitelmassaan Onnellisesta elämästä hänen on pakko
johdatukseksi, elämäkertansa puitteissa, ikäänkuin puolustella
rikkautta ja ulkonaista asemaansa.[44] Huolimatta oivallisista
kehoituksistaan tapojen yksinkertaisuuteen, huolimatta eräänlaisesta
amatööriaskeesista, jota hän monen muun varakkaan roomalaisen ohella
tilapäisesti harjoitti, huolimatta lopullisesta alttiudestaan jättää
koko omaisuutensa keisarille, me pelkäämme, että häntä ei voi julistaa
vapaaksi melkein pohjattomasta ahnaudesta. Meidän ei silti tarvitse
uskoa niitä kiihkeitä parjauksia, jotka syyttivät hänen hillittömällä
koronkiskonnalla imeneen Italian kuiviin, vieläpä sytyttäneen sodankin
Britanniassa saatavainsa häikäilemättömällä perimisellä; mutta
ilmeisesti hän ansaitsi nimen _prædives_, "upporikas", millä nimellä
häntä kärkevästi mainittiin. Omituista on, että loistavimmat nerot niin
useasti ovat langenneet juuri tämän paheista alhaisimman orjuuteen.
Raamatussa me luemme, kuinka "noitumisen palkka" houkutteli pois
Jumalasta Mesopotamian loistavan taikurin:

             On varjot häälyvät,
             Min vallat heittävät
    Jätteinä vaipuen turmiota kohti;
             Nous' yksi maineeseen
             Jo toinen suisti sen --
    Tietäjän sielupa ahnauteen johti.

             On tähti uinuva...
             Ei silmä kiiluva
    Mullasta maailman taivaisihin palaa.
             Hän äänen kuuleepi,
             Hän miekan näkeepi,
    Sittenkin aarteita sydämensä halaa.

Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden
ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa.
Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me
saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän
kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin
tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.

Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla;
vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa
kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen
miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude,
"missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai
perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle --
nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella
maahan -- joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä
mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on
kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää
pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta
kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista
tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne,
joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys
panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja
todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä _tietoinen_
epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee,
haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se
on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. _Minä olen
paheitten vallassa_. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan
kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin."
Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden
tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan
olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea,
ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka
hänessä asui.

Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen
yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli
pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän
ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta
tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa
tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä
kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin
vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää.
Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon
tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo
virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina
aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita
niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet
elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä,
kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja
syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä
milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko
kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin,
ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin?
Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin
skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa
nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista
vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää
kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja
pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin
tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta.
Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä.
"Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen",
saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona.
Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin,
jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden
"armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen
omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden
kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon
edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin
tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää,
hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota
lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me
säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka
kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa
jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti,
nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa
pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja
saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä
viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli
Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän
oli yksi niitä, jotka _etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla
hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana
yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme_.




14 Luku.

SENECA JA APOSTOLI PAAVALI.


Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan
sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman
huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean
prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan
alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies,
uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa
kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum
Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää
kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien
prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää,
että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan
rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota
keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa
vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle
joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan.
Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan
asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken
todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli
vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli
kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija -- tuon
kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu
aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset
harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja
ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja
ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun
ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman
alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan
Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen
seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä
Paavali -- sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan -- vuokrasi
huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi
vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille,
jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa
maailma.

Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä
iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon
ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni
roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei
hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua,
innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta
valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka _hän_ olikin
kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken
kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan
käsikirjoitukseen, -- ainoa työskentely, jota hän silmäinsä
heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain
kahleittensa takia saattoi tehdä, -- niin olisi hän saanut kuulla tai
lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin
ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä
pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.

Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen
onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa
tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni
varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi
pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin
tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja,
jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä
suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän
senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se
merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa
oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä,
ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten
tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista
kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen
perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että
sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen
sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin.
Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan
vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi
Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca
joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.

Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat
kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu
sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen
epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan
onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta
kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan,
että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai
kuulijoita.

Ja vastaus kuuluu: sellaista mahdollisuutta ei ehdottomasti ensinkään
ole olemassa. Vilkasta mielikuvitusta luonnollisestikin kiinnittävät
kahden tällaisen luonteen keskeiset sekä vastakohdat että
yhtäläisyydet, ja me saamme nähdä, että merkillinen samankaltaisuus
vallitsee monenkin heidän tunteensa ja lausuntonsa välillä. Mutta aika
oli senlaatuista, että, kuten Villemain huomauttaa, "totuudet
sivistyneen maailman kaikilta ääriltä kohtasivat toisensa tuntematta
toisiansa". Stoalaisuus, jalona kuin monet opetuksensa, ylevänä kuin
tunnustamansa siveysoppi, monessa katsannossa syvästi itseensä imeneenä
puolikristillistä hurskautta, kuitenkin syvällä ylenkatseella suhtautui
kristinuskoon. Kristityt pahentuivat stoalaisista, stoalaiset
ylenkatsoivat ja vainosivat kristittyjä. "Maailma ei tiedä mitään
suurimmista miehistään." Seneca olisi lopen kummastunut jo pelkkää
ajatustakin, että hän olisi ottanut oppia, vieläpä lisäksi omaksunut
uskonnon, jota saarnasi köyhä, syytteenalainen, vaeltava juutalainen.
Loistoisa, äveriäs, kaunopuheinen, mahtava, onnenkantamoinen filosoofi
olisi hymyillyt ajatusta, että mitkään vastaiset ajat epäilisivät hänen
lainanneen vähintäkään hiotuista, epigrammisista mietelauselmistaan
filosofian, siveysopin ja uskonnon alalla olennolta, jota hän olisi
pitänyt kurjana vaivaisena, puolittain kiihkoilijana, puolittain
raakalaisena, jos olisi koskaan tullut hänestä kuulleeksi.

Paavalilta itseltään me saamme tietää, että ensimmäiset kristinuskoon
kääntyneet olivat kaikkein köyhintä kansaa,[54] ja että sen saarnaajia
pidettiin hulluina houkkioina, he olivat halveksittuja ja vainottuja ja
kodittomia työläisiä, kaiken maailman kumma, sekä enkelien että
ihmisten, "meistä on tehty kuin kaiken maailman tunkio, me olemme kuin
joka miehen hylkyjä". Me tiedämme, että heidän saarnansa olivat
kreikkalaisille "hulluus", ja että kun he puhuivat Jeesuksesta ja
ylösnousemuksesta, heidän kuulijansa ivasivat[55] ja pilkkasivat heitä.
Nämä tiedot saavat liiankin luotettavan vahvistuksen monesta saman ajan
kirjailijain lausunnosta. Olemme jo nähneet, mitä kiihkeitä vihan
sanoja ylevämielinen Tacitus käytti kristityistä, ja samanlainen kieli
kaikuu kaikenlaisten ja -luokkaisten roomalaiskirjailijain suusta.
Asianlaita on niin, että tähän aikaan ja vielä vuosisatoja
myöhempäänkin roomalaiset suhtautuivat kristittyihin sellaisella
ylväällä välinpitämättömyydellä, että he -- kuten Festus ja Felix ja
Senecan veli Gallio -- eivät kertaakaan vaivautuneet erottamaan heitä
juutalaisista. Tätä erotusta ei pakanamaailma täysin tajunnut,
ennenkuin väärän messiaan Barkokban julmat ja määrättömät verilöylyt
kristittyjen seassa keisari Hadrianuksen aikana avasivat heidän
silmänsä käsittämään näiden kahden uskonnon välillä vallitsevan
sovittamattoman vastakohdan. Ja kokonaisia sivuja voisi täyttää niillä
tietämättömillä ja vihamielisillä solvauksilla, joita pakanat syytivät
juutalaisia vastaan. Maailman silmissä he sekaantuivat koko tuohon
itämaiseen ja egyptiläiseen silmänkääntäjäin ja eläintenpalvojain
kurjaan joukkioon; heitä ylenkatsottiin levottomina, kapinallisina,
uppiniskaisina ja ahnaina olentoina; he tuntuivat olevan kaiken
maailmanlopun joukkokunnan alhaisinta roskaväkeä; heidän
käännytystyönsä kävi salaisesta pyydystämisestä johonkin kummalliseen,
kumoukselliseen salaoppiin, jonka suoranaisiin opetuksiin kuului
jumalain halveksiminen ja kaiken isänmaanrakkauden ja kaiken
perhe-elämän kunnioituksen kieltäminen; se usko oli horjumaton, että he
palvoivat aasinpäätä; luonnollisesti -- niin pääteltiin -- vain
halpamaisimmat orjat ja typerimmät naisihmiset saattoivat liittyä
moiseen ihmiskammoiseen ja arvottomaan taikauskoon; heidän
tapojaan kuvattiin "mielettömiksi, saastaisiksi, riettaiksi ja
turmeltuneiksi" ja heidän kansaansa "taikauskoon taipuvaksi, uskontoa
vastustavaksi".[56] Ja mikäli he ensinkään tekivät mitään erotusta
juutalaisten ja kristittyjen välillä, niin he näille viime mainituille
säästivät valituimmat ja voimakkaimmat vihansa ja herjauksensa
nimitykset. "Uusi", "turmiollinen", "halveksittava", "inhoittava"
taikausko -- siinä ainoa kielenkäyttö, jolla Suetonius ja Tacitus
suvaitsevat nimittää sitä. Vaikka Senecan on täytynyt kuulla
kristittyjen nimi keisari Claudiuksen hallituksen aikana (kun sekä he
että juutalaiset karkoitettiin Roomasta, "heidän alinomaisen
levottomuutensa takia, johon heitä Krestus yllytti", kuten Suetonius
tietämättömyydessään ilmoittaa) ja Neron vainojen vallitessa, ei hän
koskaan edes viittaa heihin ja mainitsee juutalaisia vain voidakseen
heistä lausua moniaita pilkallisia huomautuksia heidän laiskuudestaan
sapattina ja kutsuakseen heitä "mitä riettaimmaksi kansakunnaksi".

Lukija päättäköön, onko vähimmässäkään määrässä uskottavaa, että Seneca
on ollut missään suoranaisissa tekemisissä Paavalin kanssa tai että
hän, rikkautensa ja valtansa kukkuloilla, olisi alentunut ottamaan
oppia keisarin tai Narcissuksen huonekuntiinkaan kuuluvilta
maineettomilta ja halveksituilta orjilta.




15 Luku.

YHTÄLÄISYYKSIÄ SENECAN JA RAAMATUN VÄLILLÄ.


Ja kumminkin voidaan Senecaa kutsua, niinkuin häntä onkin tämän kirjan
nimessä kutsuttu, Jumalan etsijäksi; ja ne yhtäläisyydet pyhäin
kirjoitusten kanssa, joita voidaan löytää hänen teostensa sivuilta,
ovat lukuisat ja hämmästyttävät. Muutamat näistä herättänevät
mielenkiintoa lukijoissamme ja auttavat heitä paremmin ymmärtämään,
kuinka laajassa mitassa vanhan ajan filosoofien totinen etsiminen oli
vienyt totuuden ja valaistuksen perille. Asetamme rinnakkain moniaita
sivuja Senecan kirjoituksista raamatunkohtien kanssa, joita ne
muistuttavat.


1. Jumalan läsnäolo ihmisessä.

"Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu
teissä?" kysyy Paavali (1 Kor. III, 16.)

"_Jumala on sinua läsnä, on kanssasi, on sinussa_", kirjoittaa Seneca
ystävälleen Luciliukselle, ensimmäisessäviidettä noista _Kirjeistä_,
jotka ovat täynnä hänen syvällisimpiä siveysmietelmiään, "_pyhä henki
asuu meissä, pitäen silmällä ja valvoen kaikkea, mikä meissä on pahaa
niinkuin hyvääkin ... ei ole hyvää ihmistä ilman Jumalaa_."

Ja taas (Ep. 73): "_Ihmetteletkö, että ihminen turvautuu jumaliin?
Jumala tulee ihmisten luo, niin, vieläkin lähemmäs, Hän tulee ihmisiin.
Ei yksikään sydän ole pyhä ilman Jumalaa_."


2. Jumalan silmä.

"Kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, ja hänelle
meidän on tehtävä tili." (Hebr. IV, 13). "Rukoile Isääsi, joka on
salassa; ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle." (Matt. VI, 6).

Seneca (Kaitselmuksesta, I): "_Ei hyödytä mitään, että omatunto
suljetaan meissä; me olemme Jumalalle avoimina_."

83 kirje: "_Mitä hyötyä on siitä, että mitään salataan ihmisiltä? Ei
mikään ole kätkettyä Jumalalta: Hän on läsnä sydämissämme ja tunkeutuu
sisäisimpiinkin ajatuksiimme_."

83 kirje: "_Meidän pitää elää, ikäänkuin eläisimme kaikkien nähden;
meidän pitää ajatella, ikäänkuin joku voisi ja voi katsoa sydämemme
sisimpään_."


3. Jumala on henki.

Paavali: "Emme saa luulla, että jumal'olento on samankaltainen kuin
kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja
ajatuksen muovailema kuva." (Apost. t. XVII, 29).

Seneca (31 kirje): "_Loukostakin on mahdollisia kohota taivaaseen:
nouse siis ja muodosta itsesi Jumalalle arvoiseen hahmoon; tätä et
kuitenkaan voi tehdä kullalla tai hopealla: Jumalan kaltaista kuvaa ei
voida muodostaa tämäntapaisista aineksista_."


4. Jumalan seuraaminen.

"Olkaa siis Jumalan seuraajia (kr. mimetai = jäljittelijöitä), niinkuin
rakkaat lapset." (Ef. V, 1).

"Joka tässä kohden (nim. vanhurskaudessa, rauhassa, ilossa pyhässä
hengessä) palvelee Kristusta, hän on Jumalalle otollinen."
(Room. XIV, 18).

Seneca (95 kirje): "_Tahdotko saada jumalat suosiollisiksi? Ole
hyveellinen. Heidän kunnioittamiseensa riittää, kun koettaa tulla
heidän kaltaisekseen_."

124 kirje: "_Ihmisen tulee tavoitella sitä hyvää, joka hänelle kuuluu.
Mitä tämä hyvä on? Uudistettu ja puhdas mieli, joka pyrkii Jumalan
seuraajaksi, joka kohoaa inhimillisten asiain yläpuolelle, joka
supistaa itseensä kaikki toivomuksensa_."


5. Ulkokullatut kuten valkaistut haudat.

"Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette
valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta,
mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa."
(Matt. XXIII, 27).

Seneca: "_Nuo, joita sinä pidät onnellisina, jos sinä näkisit heidät,
ei ulkopuolelta, vaan salatuimmassa asussaan, ovat kurjia, likaisia,
alhaisia; ikäänkuin heidän omat seinänsä, jotka ovat ulkoa koristelut.
Ei se ole mikään vakava totinen onni; se on ulkopuolinen sivellys,
vieläpä ohut sivellys; ja siten he loislavat ja tehoavat meihin, niin
kauan kuin he voivat seisoa ja näyttäytyä juhla-asussaan: vaan antaapa
tapahtua jotakin, joka hämmentää ja paljastaa heidät, niin ilmeiseksi
käy, kuinka paljon syvää ja todellista saastaa ulkonainen loisto on
kätkenyt_."


6. Opettaminen verrattuna kylvämiseen.

"Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä
kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää." (Matt. XIII, 8)

Seneca (kirje 38): "_Sanat täytyy kylvää kuten siemenet, jotka, miten
pieniä ovatkin, otolliseen maaperään langenneina paljastavat voimansa
ja hyvin vähäisestä koosta paisuvat erittäin mahtaviksi. Totuus tekee
samoin... Julkilausutut totuudet ovat harvat; mutta jos mieli on ne
oikein ottanut vastaan, niin ne varttuvat ja kasvavat_."


7. Kaikki ihmiset ovat syntisiä.

"Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja
totuus ei ole meissä." (1 Joh. I, 8)

Seneca (Kiivaudesta I, 14, II, 27): "_Jos tahdomme oikein arvostella
kaikkia asioita, niin hankkikaamme ensiksi tämä vakuutus: että yksikään
meistä ei ole ilman virhettä... Ei ole löytynyt ketään, joka voi
vapauttaa itsensä; ja se joka kutsuu itseänsä viattomaksi, tekee niin
todistajaan nähden, ei omantuntonsa tieten_."


8. Ahneus.

"Rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri." (I Tim. VI, 10).

Seneca (Mielenrauhasta, 8): "_Rikkaus... ihmisten onnettomuuksien
suurin lähde_."

"Tyytykää siihen, mitä teillä on." (Hebr. XIII, 5).

"Kunhan meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin."
(I Tim. VI, 8).

Seneca (114 kirje): "_Olemme viisaita, jos tavoitamme vain vähää; jos
jokainen katsoo itseänsä ja mittaa oman ruumiinsa tarpeet, niin saa hän
huomata, kuinka vähät ne voivat olla, ja miten lyhytaikaiset_."

110 kirje: "_Meillä on polentaa (ohraryynejä), meillä on vettä;
haastetaanpa itse Jupiter onnesta voittosille_."

"Suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa."
(I Tim. VI, 6).

Seneca (110 kirje): "_Miksi olet hämilläsi ja kummastunut? Se on kaikki
vain silmänlumetta. Noita tavaroita vain näytetään, niitä ei
omisteta... Käänny mieluummin todellisen rikkauden puoleen, opi
tyytymään vähään_."

"Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä
Jumalan valtakuntaan" (Matt. XIX, 24).

Seneca (20 kirje): "_Se on ylevämielinen mies, joka näkee rikkauksia
leviteltävän ympärillänsä ja mieluummin kuulee kuin tuntee niiden
kuuluvan hänelle. Vaikea on olla turmeltumatta seurustelussa rikasten
kanssa; suuri on se, joka keskellä rikkauksia on köyhä, mutta
turvallisempi on sen, jolla ei rikkautta ole ollenkaan_."


9. Lähimmäisenrakkaus.

"Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan."
(Room. XII, 10).

Seneca (Kiivaudesta, I, 5): "_Ihminen on syntynyt keskinäistä
auttamisia varten_."

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Matt. XXII, 39).

48 kirje: "_Sinun täytyy elää toisten hyväksi, jos tahdot elää itseäsi
varten_."

Kiivaudesta, III, 43: "_Niin kauan kuin elämme ihmisten parissa,
harjoittakaamme hyvyyttä; älkäämme tulko kenellekään turmion tai surun
syyksi_."

10. Yhteinen jäsenyytemme.

"Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä."
(I Kor. XII, 27).

"Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta
itsekukin olemme toistemme jäseniä." (Room. XII, 5)

Seneca (95 kirje): "_Opetammeko me, että hänen tulee ojentaa kätensä
haaksirikkoon joutuneelle, näyttää vaeltajalle tietä, jakaa leipänsä
nälkäisen kanssa?... Jos minä voisin lyhykäisesti muodostaa hänelle
inhimillisen velvollisuuden lauselman, niin sanoisin: kaikki se, minkä
näette, mihin inhimilliset ja jumalalliset sisältyvät, on yksi: me
olemme yhden suuren ruumiin jäseniä_."


11. Hyväntekeminen salassa.

"Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" (Matt. VI, 3).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, II, 11): "_Hillitköön kielensä hän, joka
on tehnyt hyvän työn... Hyvän tekemisessä ei mitään pitäisi enemmän
kavahtaa kuin ylpeyttä_."


12. Jumalan hyvyys on puolueeton.

"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa
sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin." (Matt. V, 45).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, I, 1): "_Kuinka moni onkaan arvoton
näkemään päivän valon, ja kuitenkin aamu koittaa_."

Sama teos VII, 31: "_Jumalat rupeavat jakamaan hyviä töitänsä niille,
jotka eivät tunne heitä; ja he jatkavat tätä, vaikka ihmiset osoittavat
siitä kiittämättömyyttä heitä kohtaan... He jakavat siunauksiaan
puolueettomasti kaikille kansoille ja heimoille;... ajallaan he valavat
sateenkuuroja maahan, tuulen avulla he kuohuttavat meriä, he ilmaisevat
vuodenajat tähtisikermäin kiertokulun kautta, talven ja kesän he
lieventävät miellyttävän tuulenhengen avulla_."

Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä
Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne
todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen,
Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat
ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi
löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat
kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan
selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa
pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti
todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja
lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu
yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti
riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen
moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella
työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti
julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin
ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron
kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista
niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä
huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee
parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja,
joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa,
nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat
esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset
selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina
täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja
profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään
keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on
ollut "_fides implicita_", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto
Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen
lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän
sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden
näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja
luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja
vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni".
Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki
vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan _ei_ kumoa.[58]

Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten
tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen
yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään
on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen
uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole
niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun
uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on
abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa".
Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei
ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan
suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on
ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan
siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille
vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta.
Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan
epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten
kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä
olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana.
Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa -- Senecassa, Epiktetossa ja
Marcus Aureliuksessa -- me näemme taivaan valon raivaavan itselleen
tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me
tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta
hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä
pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me
tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon
kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi
palaa, vaan ei palaa tuhaksi."

Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja
kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden
virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata
hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka
kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen
kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten
totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan,
ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset
lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että
vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian
ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59]
vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti
kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat
kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta,
ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja
hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62]
epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64]
semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä
koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen
kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia,
laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on
täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja
tosi.

Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana
roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle,
kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on
hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen
hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä,
määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen,
lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten
tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea
vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut
suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden
mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai
innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin
järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta,
totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi
nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme
unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen
sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta",
hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle,
jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä
omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain _puhun_ vaiko tosiaan
_tunnen_ kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä
järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin
pelkästään asenteita ja elkeitä... Väittelyt ja kirjalliset keskustelut
ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset
eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä _puheessa_ suurinkin
pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi,
kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]

"Accipio conditionem, non reformido judicium."

Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti
ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme
mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun
myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa
järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta,
innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen
julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle
laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä
uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen
tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin
lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa
rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin
tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän
kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia
päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi -- niin, vieläpä
lujamielisempikin -- kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän
kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen
muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä
hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa
ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on,
se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."






EPIKTKTOS.




1 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ, JA KUINKA HÄN SIIHEN SUHTAUTUI.


Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään
yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan
hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa.
Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli
ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa
Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi
hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka
tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee
kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan,
rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla -- jos ne mitenkään
kuvastivat sisäistä sielua -- varmaankin lapsuudesta saakka väikehti
kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava
opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi
tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo
vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa
puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan
oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja
stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä
tämä rampa poika oli Epiktetos -- Epiktetos, jolle piirrettiin
muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja
kerjäläinen ja _kuolemattomille kallis_".

Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä
ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen
sielunsa kuva -- kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi
minäkseen -- on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata
lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja
tarinoita.

Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen
syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä
tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua"
elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi
Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä
sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan
pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä -- pyhiä lähteitä,
stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä
(myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että
se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja
että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä
on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista
ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan
siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja
naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet
luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista,
nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean
seurakunnalle.[69]

Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli
hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat
arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän
moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä
muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään
orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut
mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin
entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä
jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää
neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja
kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:

    Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin
      Tuulen leyhkä taivaalta.
    Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo
      juurtua jottei voine.

Mitkä olivat ne tapahtumat -- eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön
kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" -- jotka
Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä.
Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan
koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin
joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen
alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja
raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle
heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa,
että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua,
menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen
muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen
katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta.
Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä
murehdi; _mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin
käytä ennemmin sitä hyväksesi_".[70]

Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja
viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin
olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he
erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten
seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen
alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla",
sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle,
"että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja
valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei,
kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei,
_orjatovereita_, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä
kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa
samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että
orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin,
sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa
sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista
tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen --
sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian -- "minkä orjia, sen
vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että
ihmiset ovat heistä _tehneet_ vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä
kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he
kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä
vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta
alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole
juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet,
niukka ravinto _ergustuloissa_ eli orjavankiloissa herätti Senecan
sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka
vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä
katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti,
mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.

Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen
omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman
elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän
mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen
herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat.
Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle
surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero
vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen
jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi
tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus
sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.

Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin
osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen
orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun
suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta
hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä
tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan
hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä
mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli
tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on
tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".

Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten
hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei
ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki
Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me
tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja
hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti
kestää tuollaisen kolauksen?"

Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti
kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas
ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman
suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman
lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä
saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi
vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin
sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan)
_herrallesi_."

Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on
saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin
tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu
ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta
sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa
jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä
katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan
poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos
rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta
tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että
uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä
kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että
Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän
asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä
kirjoittaneet kristinuskoa vastaan -- sellaiset kuin esim. lääkäri
Celsus -- ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä
ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa;
vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden
ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa
kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua
siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta
Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin
selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja
kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen
miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää
tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa
hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan
huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita
heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin
valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte
palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin
tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka
ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka
syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka
keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne
mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette
tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa
loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota
hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut.
Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut
totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa
olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten
kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä
kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan,
mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.

Heti _Tutkielmiansa_ alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota
jumalat _ovat_, ja sen, jota jumalat _eivät ole_ suoneet meille, ja hän
on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka
kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset
meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät
_tahtoisi_, vaan siksi, että he eivät _voi_ suoda niitä meille. Ja
sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:

"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä
pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi;
mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain
hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin,
niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja
kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia
tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot
varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä
ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä
ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet
arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä
jumalia."

Ja eräässä palasessa _Katkelmiaan_ (VIII, IX):

"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja
molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään
tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa.
Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."

"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja,
jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän
on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."

Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka
orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu
on Kristuksen orja".[71]

Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee
riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän
halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu
ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän
hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on
johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön
tyydytystä varten". "_Täytyykö raajani olla rampa_?" olettaa hän jonkun
vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten
vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi
myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset
lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti
alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla
kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti
yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi
langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? --
se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole
alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei
arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan,
jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia
tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten
periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa
äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän
tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan
ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".

Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä
ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima,
joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai
edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä
olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen
ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen
hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme,
kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on
Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata
maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan
ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille
virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen
laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä
on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä
käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi
löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja
kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta _minä_
voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa
kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut
satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen
lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni
ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli
minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja
sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."

Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä
lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että
hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On
mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi
saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty
apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä
hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele
Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut
Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."

Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti (_Katkelmia_ XIX): "Tutki
itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot
tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole
kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla
onnellinen, niin tiedä, että se sekä _on_ siunaus että on omassa
vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina,
mutta onnen lahja riippuu tahdosta."

"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin
norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan
kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat
tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa
kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen
omaa alhaista luonnetta."

"Rikkaus _ei_ kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys _on_
pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä
yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta
rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen
vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla
rikas."

Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan
omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota _luottavat_
tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."

Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos
jatkaa:

"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan
tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet
syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy
köyhänä ja elä onnellisena?"

"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa
työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin
vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida
iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että
tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."

Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo
Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei
laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri
Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:

    Uni, armas uni!
    Miks, luonnon imettäjä; mua kammot,
    Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
    Ja aistejani unhotukseen kasta?
    Miks ennen venyt savupirtissä,
    Ja loikoin kurjall' olkivuotehella
    Yökärpäsien surinahan uinut,
    Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
    Upean, uljaan koruteltan alla
    Nukuttamana vienon sävelsoiton?

Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka
ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista
häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus
tulla karkoitetuksi _ergastulumiin_ hänen käsityksensä mukaan vankila
ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten
tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli
siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole _pakko_ vasten tahtoansa
olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin
velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen.
Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa
kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu:

    Ei kiviseinät vankilaa tee,
      Ei rautaristikot häkkiä.
    Mieli syytön, tyyni tunto,
      Sille siinä rauhan maja.

Emme kernaasti voikaan ihmetellä, että hänen asemassaan tämäntapaiset
ajatukset laajassa mitassa askarruttivat Epiktetoksen mieltä tai että
hän oli opettanut itsensä mahdollisimman lujalla otteella käymään
niihin käsiksi. Kerta kysyttynä, mikä ihminen on rikas, hän vastasi:
"se joka riittää itselleen", mikä lausunto sisältää siemenessään
sananlaskuraamatun niin pontevasti ilmaiseman totuuden: "Mitä
jumalatoin pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat
himoitsevat, sitä heille annetaan." (Sal. San. X, 24). Samoin hän
kysymykseen: kuka on vapaa? vastaa: "hän joka hillitsee itseään", hyvin
samaan äänilajiin kuin Salomo sanoessaan: "Kärsivällinen on parempi
kuin väkevä; ja joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka
kaupungin voittaa." (Sal. San. XVI, 32). Sokrates oli niitä esikuvia,
joita Epiktetos aina piti silmiensä edessä, ja ihaillen hän kertookin
hänestä seuraavan jutelman. Kun Arkelaos lähetti hänelle sanan
ilmaisten haluavansa tehdä hänet rikkaaksi, pyysi Sokrates lähettiä
ilmoittamaan herrallensa, että Ateenassa sai ostaa neljä jauhomittaa
muutamalla kolikolla ja että lähteet kuohuivat vettä. "Jos sitten
nykyiset varani ovat minulle muka riittämättömät, niin riitän minä
ainakin niille, ja näinpä ne myöskin riittävät minulle. Etkö tiedä,
että Polus esitti Oidipuksen kuninkaallista osaa yhtä kauniisti kuin
vaeltavaa kerjäläistä Oidipusta Kolonoksella? Pitääkö sitten jalon
miehen olla huonompi Polusta, niin ettei hän voi kunnolla esittää
jokaista osaa, minkä jumalallinen kaitselmus on hänelle asettanut, ja
eikö hänen pidä jäljitellä Odysseusta, joka ryysyissäkin oli yhtä
huomattava kuin kähäräkarvaisessa purppuraviitassaan?" Yleensä puhuen
on Epiktetoksen ajatus elämästä aina yksinkertainen ja aina
johdonmukainen; tämä hänen näkökantansa antoi hänelle lohdutusta elämän
huolissa ja siitä hän sai lujuuden pysyä hyveen miehenä. Tuo
ajatuskanta voidaan koota seuraaviin kohtiin hänen kuuluisasta
"_Ojennusnuorastaan_":[72]

"Muista olevasi sellaisen näytelmän esittäjä kuin johtaja tahtoo: joko
lyhyen tai pitkän. Jos hän tahtoo sinun näyttelevän köyhää, tee se
taitavasti, samoin jos rampaa, virkamiestä, yksityistä, sillä sinun
asiasi on annetun osan _suorittaminen_ hyvin; sen _valitseminen_ on
toisen asiana."

"Älköön sinua tuskauttako tällaiset mietteet: minä elän
huomaamattomana, en ole missään mikään. Sillä jos se, että jotakuta ei
huomata, on paha, ei toki toinen voi pahaan sinua saada, ei enempää
kuin häpeäänkään. Tokkohan siis onkaan _sinun_ tehtäväsi päästä
hallitukseen, saada kutsuja kemuihin? Ei suinkaan! Kuinka se sitten
olisi huomaamattomuutta sinua kohtaan? Ja etkö ole mikään missään sinä,
jonka tulee jotakin olla vain niissä, jotka ovat sinun vallassasi, ja
joissa saatatkin olla suurimman arvoinen?"

"Kunnia, arvo, luottamus", väittää hän toisessa kohdassa, "olkoot hyviä
asioita tahi pahoja, ovat ainakin asioita, joista on maksettava oma
hintansa. Kaalia kaupataan obolilla, ja jos tahdot kaalisi, niin täytyy
sinun maksaa oboli; ja samoin, jos tahdot saada kutsun jonkun henkilön
pitoihin, täytyy sinun maksaa se hinta, minkä hän vaatii, joko tämä
hinta, jota hän vaatii, on kätteleminen tai palvelevaisuus. Eikö
sinulla siis ole mitään tuon kekkerin sijasta? Onpa niinkin: sinun ei
ole tarvinnut vastoin tahtoasi kiitellä ketään eikä kärsiä alentumista
hänen ovillansa."

Muutamia näistä viime ajatuksista on niin kauniisti esittänyt
amerikkalainen runoilija Lowell, että tahdon lopettaa tämän luvun hänen
sanoillaan:

    "Earth hath her price for what earth gives us;
      The beggar is tax'd for a corner to die in;
    The priest hath his fee who comes and shrives us;
      We bargain for the graves we lie in:
    At the devil's mart are all things sold,
    Each ounce of dross costs its ounce of gold,
    For a cap and bells our lives we pay.
      Bubbles we earn with our whole soul's tasking,
    Tis only God that is given away
    Tis only heaven may be had for the asking."

    Maalla on hintansa sen takia mitä se meille antaa,
      Kerjäläistä verotetaan kolosta hänen kuolla,
    Palkkansa on papilla, joka meitä ripittämään saapuu,
      Me lainaamme hautaa varten, jossa makaamme:
    Paholaisen markkinoilla kaikki asiat ovat kaupan,
    Joka unssi likaa maksaa unssin kultaa,
    Narrinkaavusta annamme elämämme.
      Kuonaa hankimme sielumme koko ponnella,
    Jumala yksin on unhottunut,
    Taivas vain tulee, kun pyytää.




2 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JÄ MIELIPITEET (jatkoa).


Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa --
asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi
hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa
sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään _hänen_ ajatusmaailmaansa,
vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin,
joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.

Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa
olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään
häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi
katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä
kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen
ylellisyyden ja komeuden aikoina -- aikoina, jolloin jonkinlainen
pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä -- aina
osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä
huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä
rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä
orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka
saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän
mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja
täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia
oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla
heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti
ansainneetkaan. Nämä miehet -- monet heistä kuvataan suorastaan
pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi
teeskentelijöiksi -- toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa
isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä
viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne
tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten
tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei
hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme
kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita
taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa
kirjastossaan.

Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton
kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen
syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä
huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla
mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö
saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.

Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja
kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan
totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän
karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä
perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon.
Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna
ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun
keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät
filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta
muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä
Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat
jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia.
Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen
juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että
pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava
virhe. Hän huomauttaa, että se _on_ virhe ja että se riittää.
"Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun
hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää
johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin
tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä
Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa _muuta_
virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain
mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei
pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse,
mitä milloinkin kysytään tahi vastataan -- eikö tuollainen ole mukamas
mikään virhe?'"

Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden
kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi
koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun
Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki _oli_ kestetty ja
sen vuoksi myös _voitiin_ kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että
jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei
kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi
sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain
vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän,
"jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä
puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta
lihamöhkäleestä'. Sillä todella _on_ sellainen ihminen pelkkä kuollut
kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän
olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään
todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut
Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman
totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun
talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa
ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka
jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät
juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin
sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat,
moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte
elävänne... Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun
vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me
itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen
meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen
tympäisevästi."

Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen,
muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten
kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä
kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos
yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä
kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli
oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli
näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan
heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin
jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa,
mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:

    Reippaalla sävelellä lemmessä laita
      Reippaita sanomia,
    Jumalan armon, mi kantaa taitaa,
      Rintoja rauhoitella,
    Niin läsnä on suuruus tomumajaamme,
      Niin läsnä on Jumala meitä,
    Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,'
      Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'

Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka
syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä
omaksui. Tutkielmassaan _Kerskailusta_ Epiktetos sanoo, että Rufuksella
oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää
minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi
puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli
jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti _hänestä_, niin
täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin
elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."

Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja
hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta
hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se
loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde
niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin
korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän
olisi luultavastikin myöntänyt, että _parempi_ oli hänen osansa orjaksi
myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan
Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä.
Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata -- ja
huomasikin -- todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta,
uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä
kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan
päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja
viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa
juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja
sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan,
että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita
maailmalla on tarjona, _jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen
hinnan, mistä ne ovat saatavissa_. Mutta jos tämä hinta on likainen ja
alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen
maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan
sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me
tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon
mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on
onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi
sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On
olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki
_ilomielin_ ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen _laillisella_ ja
_luvallisella_ tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo,
mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja
kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset
ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja
ylenkatse -- niin, jos _tälle_ puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja
oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä
elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin
maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta
ovat valinneetkin, _jälkimmäisen_ kohtalon. Ei siksi että he
rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä
parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa
halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet
vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin
kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan
etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan
ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen,
mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä
kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen
kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja
vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat
saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on
jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta,
tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa
eikä sitä ottaa -- se on jotakin kuvaamatonta -- se on Jumalan lahja.

"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä
huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja
viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin,
jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen
filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa
_oikeus_ tulla onnellisiksi... Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta.
Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä
sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa'
tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita
mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana... Tehkäämme sitä,
mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin
ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy
mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi -- katkeraksi,
ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi... Sielumme onni riippuu
yksistään siitä, mitä me _olemme_; eikä luonteen jalous ole muuta kuin
_järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan
ylenkatsomista_... Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme
tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme
tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo,
ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen
mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. _Onnellisuus saattaa
kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus
haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan
palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei
konsanaan hylätä_."




3 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).


Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on
valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti

    Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen
    Arrianusta, kun Vespasianuksen poika
    Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,

ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin
rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti
lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän
kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai
milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen
jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän
muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet
raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin
ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä
ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän
välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli
kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin
ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat
sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä
ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut
missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä,
taivaan armosta, vapaampana -- vapaana paljon todellisemmassa ja
korkeammassa merkityksessä -- kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut
velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi
vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat
häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä,
jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat
siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan
kenellekään mistään enemmästä.

Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä
lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä
täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa,
että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja
naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä
ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia,
että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme
näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin
epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli
ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan
mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi
kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon
muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren
rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin
pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän
moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on,
että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on
hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava
yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä
ne rinnan.

1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka
naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja
kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla
niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja
purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on
mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää
naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja
ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään
ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten
huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran
omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii
maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi... Tämän sanon teidän
omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, _vaan sitä
varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte
Herrassa_."

Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium
perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä
puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen
nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on
jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä
yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin
eläisimme taistelupäivän aattona, _eikö kyynikon tule pysyä aivan
häiriytymättä_ (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä)
_palvellakseen Jumalaa?_ eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten
kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista
velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei
hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän
toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla
jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa
huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä
niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä
enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja
mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä
_täytyy_ esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon
sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa
koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu
lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia
puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta
tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on -- hän myöntää --
että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin
itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli
luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja
köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että
tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän
teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian
poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi
esimerkiksi.

"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?"
Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan
tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta
ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän
näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on
hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä
itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla
luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas
varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia
ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme
suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät
silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne
teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin
lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen
ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?...
Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat
hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside,
rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." (_Tutkielmia_ III, 22.)

Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki
vain mitä katsoi _kaikkein_ parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset
kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää,
mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen
naimaton.

Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja
vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä
minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja
kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin
entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena
ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka
paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja
sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan",
huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain
seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000
drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo
satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun
valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan
miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."

Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa,
että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai
pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita
siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän
ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa.
Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia
mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja
hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä
paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos",
sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat
filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine
heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan
väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden:
'_En voi_ kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne
niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos
olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo
_Ojennusnuorassaan_: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa
siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä
meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs
silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi
näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja
pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia
"_käymästä juuri kuin korennon niellyt_" tahi hävittämästä kiitosta
noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä.
Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä
ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä
kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen
sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään
kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on
saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä,
kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden
ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista
monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii
nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja
melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän
velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä.
Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet
häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn
nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä,
jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään
"joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".

Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla
palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee
milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa
vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka
Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman
omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen
luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön.
Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat,
kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä
tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä
Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius
olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon
tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen
tutkielmista oli nimeltään _Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä
kohtaan_; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen
toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan
tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein
kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei
hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän
tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta
hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä
hänessä".

Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä.
Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa
veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin
määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos
säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän
kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän
kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan
sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän
palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän
levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi
lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä
siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja
syödään puolinen siellä."

Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja
ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun
Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan
partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule,
Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle.
"Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi."
"Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."

Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli
perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista
on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti
kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja
valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti
ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi,
ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon
yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän
tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten
ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja
ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille
kalliiksi".




4 Luku.

EPIKTETOKSEN OJENNUSNUORA JA KATKELMAT.


Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti
muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän
tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille
hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa
Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla
Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää
jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista.
Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta --
elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman
keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi
meille säilynyttä kirjaa nim. _Tutkielmia_ ja _Ojennusnuora_. Näistä
kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta
me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi,
hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.

_Ojennusnuora_ on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden
lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla
esimerkeillä varustettuina esitetään myös _Tutkielmissa_. Molemmat
kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli
yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja
arvossapidetyksi. _Ojennusnuora_ muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä
Tuomas Kempiläisen _Imitatio Christi_ (Kristuksen seuraamisesta) oli
myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin _Whole Duty of Man_ (Ihmisen
koko velvollisuus) tai Wilberforcen _Practical View of Christianity_
(Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille
aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten
jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden
esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla
tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten
siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä
kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen
hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti
syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on
tietää, että _Ojennusnuora_ levisi laajalle niin hyvin kristittyjen
kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin
viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi.
Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista
systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin
kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan
todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten
asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta
kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen
silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi
laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän
vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme
ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat
meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme,
inhomme -- sanalla sanoen _oma toimintamme_. Ne asiat taas, jotka eivät
ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä
on toimintamme piirin _ulkopuolella_. Koko huomiomme on kohdistettava
edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla
jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin
meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi,
onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne
ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.

Jos me nyt oikealta näkökannalta katselemme kaikkia näitä asioita,
jotka eivät missään muodossa riipu meistä itsestämme, niin huomaamme ne
pelkiksi utukuviksi -- varjoiksi, jotka on erotettava todellisesta
olevaisesta. Meidän ei tule pitää niitä esineinä, jotka ansaitsevat
vastenmielisyyttä tai tavoittelua. Syntiä ja julmuutta ja vilppiä me
saatamme vihata, koska voimme niitä välttää, jos tahdomme; mutta
sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa meidän tulee pitää asioina, jotka
_eivät_ ansaitse välttämistä meidän taholtamme, koska ne ovat kokonaan
meidän valtapiirimme ulkopuolella.

Siispä onkin välttämättömän sietäminen ja pahan välttäminen
Epiktetoksen filosofian perussävel. Se on koottu kolmeen sanaan: _Aneku
kai apeku. Sustine el abstine_. "Kärsi ja kieltäy." -- Kärsi mitä
Jumala sinulle säätää, kieltäy kaikesta, minkä hän kieltää.
_Ojennusnuoran_ alkupuoli sisältää käytännöllisiä neuvoja, jotka
pyytävät kasvattaa ihmistä kärsimään jalolla tavalla. Esimerkiksi:
"Kaikesta, mikä ilahuttaa mieltäsi tai tuottaa hyötyä tai mitä
rakastetaan, muista lausua, minkälaatuista se todella on. Jos se on
omaisuuttasi, niin muista että se voi kadota. Jos se on vaimosi tai
lapsesi, muista että he voivat kuolla."

"Kuolema", sanoo eräs hautakirjoitus Chesterin katedraalissa:

    "Kuolema, tuo muistuttaja suuri, monesti todistaa:
    Tomua hellii hän, ken ihmistä rakastaa."

"Älä toivo mitään liian kiihkeästi. Jos menet kylpemään ja sinua kiusaa
siellä ihmisten tungeskelu, ilveily, varasteleminenkin, niin älä menetä
malttiasi; muista, että tärkeämpää kuin kylpy on oman luonnollisen
mielentilasi säilyttäminen. Ja samoin kaikissa huolissa; ihmisiä ei tee
levottomaksi niin paljon itse asiat kuin heidän ajatuksensa asioista.

"Jollet voi saada tapahtumia toiveittesi mukaan, niin laita, että
tahtosi tulee sopusointuun tapahtumain kanssa.[74] Jos menetät elämän
parhaat lahjat, niin älä katso niitä menetetyiksi, vaan sano, että ne
on toimitettu takaisin sille, joka ne antoi. Kaikkia koettelemuksia
vastaan on sinulla apu omassa sydämessäsi -- pidättyväisyys
varustuksena intohimoja vastaan, kärsivällisyys loukkauksia, lujuus
vaivaa vastaan. Aloita pikkuasioista: jos sinulta varastetaan, niin
muista, että mielenrauhasi on arvokkaampi ja painavampi kuin se asia,
joka sinulta varastettiin. Seuraa luonnon opastusta, se on tärkeätä;
älä kaipaa mitään, älä halua mitään, joka saattaa häiritä tätä
päämäärää. Käyttäydy niinkuin pidoissa -- ota kiitollisena ja
kohtuullisesti, mitä eteesi asetetaan, äläkä pyydä enempää; korkeampi
ja jumalallisempi kanta on olla valmis ja kyetä kieltäytymään siitäkin,
joka annetaan sinulle tai jonka helposti voisit saada. Sääli toisia,
ainakin ulkonaisesti, kun suru ja vastoinkäyminen heitä kohtaa; mutta
ajattele omassa sydämessäsi, että miehevälle ja viisaalle ja
rehelliselle miehelle ei itse asiassa ole mitään sellaista kuin
vastoinkäyminen; se on vain ruma näky; korpin koikkuminen ei voi
ennustaa mitään onnettomuutta sellaiselle miehelle, hän on sen vallan
yläpuolella.

"Me emme valitse osaamme elämässä eikä meillä ole mitään tekemistä
sellaisten osain kanssa; meidän velvollisuutemme vain on ne taitavasti
esittää. Orja saattaa olla yhtä vapaa kuin konsuli; ja vapaus on suurin
siunaus; sen rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja vailla merkitystä;
sen kun omistan, ei minulta mitään puutu, ilman sitä eivät muut ole
mahdollisia. Ei kukaan voi loukata sinua, jos et katso hänen sanojaan
tai tekojaan loukkauksiksi.[75] Olkoon kuoleman suuri totuus joka päivä
silmiesi edessä, ja kaikki asiat kutistuvat todellisiin suhteisiinsa.
Kuten merimatkalla, kun laiva pysähtyy satamaan ja sinä lähdet hakemaan
vettä, sopii kyllä poimia näkinkenkä tai kukkanen, mutta sinun tulee
pitää mielessäsi laiva ja lakkaamatta tarkata, kutsuuko laivanpäällikkö
lähtöön, ja sitten sinun tulee jättää kaikki muu, ettei sinua sidottuna
noudettaisi laivaan niinkuin elukoita kuljetetaan. Samalla tavalla on
elämässä; jos sinulle näkinkengän ja kukkasen sijasta annetaan vaimo ja
lapsi, ei mikään sitä estä; mutta jos päällikkö kutsuu, juokse laivaan,
jätä ne kaikki äläkä katso taaksesi, ja jos olet vanha, älä poistu
pitkälle laivasta, ettet jäisi kun hän kutsuu." Vertaus on
merkityksellinen ja kenties seuraavat Sir Walter Scottin sanat,
nimettöminä asetetut erään hänen Waverley-romaaninsa luvun alkuun,
auttavat valaisemaan sitä:

    Kuolema meidät kaappaa karkelosta, sieppaa
    Kuin hoitajatar juonikkaan lapsen, sieppaa
    Kaikista turhista puuhista -- sen töykeä kutsu
    Repäisee rikki lemmekkäät siteemme kaikki.
    Hyvä vain, jos niistä vastata voit siinä maassa
    Missä kaiken puntarina on totuuden vaaka.

"Säilytä oikeat suhteet toisiin ihmisiin; älköön heidän kelvoton
menettelynsä vaikuttako sinun velvollisuuksiisi. Onko isäsi tehnyt
väärin, onko veljesi ollut kohtuuton? Sittenkin hän _on_ isäsi, hän
_on_ veljesi; ja sinun tulee ajatella suhdettasi häneen, olkoon hän sen
arvoinen tahi ei.

"Velvollisuutesi jumalia kohtaan on, että muodostat heistä oikeat
käsitteet. Usko että he tekevät kaikki asiat hyvin, ja silloin sinun ei
tarvitse koskaan nurista tai valittaa.

"Käytännölliseksi osviitaksi", sanoo Epiktetos, "määrää itsellesi joku
ihanne ja menettele sitten sen mukaan. Ole enimmiten vaiti tahi, jos
puhut, niin älä haasta arkisista ja mitättömistä asioista, kuten
koirista, hevosista, kilpa-ajoista tai nyrkkitaisteluista. Vältä
mieletöntä ja yletöntä naurua, alhaisia huvituksia, epäsiveyttä,
komeilua, näytäntöjä, luentotilaisuuksia ja kaikkia itseviisaita
huomautuksia. Ota esikuvaksesi suuret ja hyvät miehet. Älä anna pelkän
ulkonäön sokaista itseäsi. Tee mikä on oikein kokonaan katsomatta
siihen, mitä ihmiset mahtavat sanoa tai ajatella. Muista että ruumiisi
on vallan vähäpätöinen seikka ja tarvitsee perin vähän; aivan samoin
kuin jalka tarvitsee kengän eikä mitään huikaisevaa kultasaumaista,
purppuraista tai kivihelmikoristeista. Kehnouden merkki on kuluttaa
kaikki aikansa ruumiinsa asioitten huolehtimiseen tai ruumiillisiin
harjoituksiin. Älä ole kärkäs arvostelemaan toisia äläkä pane pahaksesi
heidän arvosteluaan sinusta. Jokaisessa asiassa", sanoo hän, ja tämä
on hänen kuvaavimpia lausuntojaan, "on kaksi kantaa: toinen, joka on
siedettävä, toinen, joka ei ole. Esim. jos veljesi tekee sinulle
väärin, älä ota asiaa siltä kannalta, että hän tekee väärin, sillä tämä
on hänen kantansa, sietämätön, vaan mieluummin siltä kannalta, että hän
on veljesi, kasvinkumppalisi; silloin omaksut asiasta sen näkökohdan,
miltä se on siedettävä."

Kaikki nämä ohjeet sopivat yleiseen käytettäviksi, mutta Epiktetos
lisää näihin toisia, jotka koskevat filosoofin oikeata käyttäytymistä,
se on henkilön, jonka omaksuma ihanne on korkeampi kuin suuren joukon.
Ennen kaikkea hän velvoittaa häntä välttämään tuomitsemista ja
kerskailua. "Ravitse itseäsi omilla periaatteillasi, vaan älä
levittele niitä esille näyttääksesi, paljonko olet nauttinut. Harjoita
itsesikieltämistä, mutta älä sillä rehentele. Ole itsenäinen ja
kohtuullinen; älä katso toisten mielipiteeseen tahi arvosteluun, mutta
ole varuillasi itsesi, ikäänkuin vaarallisimman vihollisesi, suhteen.
Älä pöyhkeile filosoofisilla _tiedoillasi_, jotka ovat itsessään
arvottomia, vaan ylpeile vakavan jalosta toiminnastasi. Älä koskaan
hellitä pyrkimyksissäsi, vaan kurkota kohti täydellisyyttä. Olkoon
rikkomattomana lakinasi se, mikä näyttää parhaalta ja oikealta; ja jos
sinulle tapahtuu jotakin vaivalloista tai mieluista, kunniakasta tai
kunniatonta, muista, että nyt on taistelu, nyt jo on Olympian
kilpaleikki eikä sitä enää sovi siirtää tuonnemmaksi, ja että yhdestä
päivästä ja yhdestä seikasta riippuu edistymisesi elämä ja kuolema.
Sillä tavalla Sokrates kohosi korkealle, että hän kaikissa
kohtaloissaan seurasi järkeä. Sinäkin siis, vaikka et suinkaan vielä
ole Sokrates, olet velvollinen elämään niinkuin se, joka tahtoo olla
Sokrates." Nämät ovat jaloja sanoja, mutta sille, joka niitä lukee, ei
tarvitse muistuttaa noita pyhiä ja paljon syvällisempiä sanoja:
"_Olkaa täydelliset, niinkuin teidän Isänne, joka on taivaassa, on
täydellinen." "Katso nyt on sovelias aika; katso nyt on autuuden
päivä_."

Tähän lyhyeen piirrelmään olemme sisällyttäneet kaikki _Ojennusnuoran_
tärkeimmät ajatukset. Se päättyy näihin sanoihin: "Joka tilaisuudessa
tulee olla mielessä nämä ohjeet:

    "Mua johda, jumaluus ja sallimus,
    kuin vain te määrännettekin:
    halusta seuraan -- jos en tahdokaan,
    mun pahan, kurjan seurattava on!" (Kleanthes.)

    "Säveesti kohtaloon ken alistuu,
    hän viisas on ja tuntee taivaan lait". (Euripides.)

Ja kolmanneksi:

"Oi, Krito, jos jumalat hyväksi näkevät, tapahtukoon niin. Anytos ja
Melitos, syyttäjäni, saattavat minut tosin tappaa, mutta eivät voi
minua vahingoittaa." (Sokrates.)

Tähän viimeksi esitettyyn, Platon Apologian lopussa mainittuun elämän
käsitykseen Epiktetos palaa toisaalla: "Mihin apulähteisiin meidän on",
kysyy hän, "turvautuminen suuren vaaran hetkellä? Mihinpä muuhun kuin
siihen, että johdamme muistoomme, mikä on tai mikä ei ole meidän
vallassamme, siihen, mikä meille on ja mikä meille ei ole mahdollista?
Minun täytyy kuolla. Olkoon niin; mutta täytyykö minun kuolla
huokaillen? Minut heitetään kahleisiin; mutta pakkoko minun on sitä
vaikerrella? Minut karkoitetaan maanpakoon; hyvä, kuka estää minua
lähtemästä sinne naurussa suin ja iloisin ja levollisin mielin?

"Kavalla salaisuus.

"Sitäpä en tahdo, sillä _se_ on omassa vallassani.

"Sittenpä minä panen sinut kahleisiin.

"Hyvä herra, mistä puhuttekaan? Panna _minut_ kahleisiin. Ei, ei,
saatatte kahlehtia raajani, mutta ei edes Zeus itse pysty vallitsemaan
minun tahtoani.

"Minäpä heitän sinut vankilaan.

"Pienen ruumis-riepuni; niin, epäilemättä.

"Minä lyön pääsi poikki.

"Enkö ole teille sanonut, että pääni on ainoa, jota ei voi lyödä
poikki?

"Senkaltaisia asioita filosoofien pitäisi ajatella ja joka päivä niistä
kirjoittaa ja niissä harjoittaa itseään."

Monessa muussa kohdassa Epiktetos osoittaa, että ihmisen vapaa tahto on
hänen jaloin etuoikeutensa ja että meidän ei pidä "myydä sitä
rihkamasta", eli kuten raamattu vielä jyrkemmin ilmaisee, "myydä
itseämme tyhjästä". Hän kertoo esim., kuinka keisari Vespasianus
täydellisesti erehtyi koettaessaan saada Helvidius Priscusta jäämään
pois senaatista. "Koska minä olen senaattori", sanoi Helvidius, "niin
minun _täytyy_ mennä." "Ole sitten edes vaiti siellä." "Älä tee minulle
kysymyksiä, niin minä olen vaiti." "Mutta minun _täytyy_ kysyä
mielipidettäsi." "Ja _minun_ täytyy sanoa, mikä on oikein." "Mutta minä
annan tappaa sinut." "Enkö koskaan ole sanonut, että olen kuolematon?
Tee sinä tehtäväsi, _minä_ teen _omani_. Sinun asiasi on tappaa minut,
minun kuolla vapisematta; sinun tehtäväsi on ajaa minut maanpakoon,
minun lähteä sinne valittamatta."

Näemme näistä huomattavista otteista, että viisain pakanoista oli,
Jumalan armosta, tullut siihen käsitykseen, että elämä oli jumalallisen
kaitselmuksen alainen. Vaan kuinka hämärä kuitenkin olikaan heidän
aavistuksensa tästä totuudesta, kuinka epävarma heidän otteensa,
verrattuna siihen, minkä halvinkin kristitty voi saavuttaa! Eivät he
koskaan ratkaisevalla tavalla käyneet käsiksi kuolemattomuusoppiin.
Eivät he koskaan päässeet irti kummittelevasta pelosta, että kukaties
he sittenkään eivät olisi mitään muuta sen parempaa kuin mitättömiä
laiminlyötyjä atoomeja, joita näkymätön, persoonaton, salaperäinen
voima nakkelee maailmanpyörteessä sinne ja tänne ja joitten tämän
jälkeen on määrä "tulla suljetuiksi rautavuorten keskelle" tai

    "tuulten tuivertamina,
    väkipuuskain viskomina
    lentää halki maailman,
    avaruudessa vaappuvan."

Heidän uskonsa persoonalliseen jumalaan sekaantui heidän uskoonsa
luontoon, joka, erään nykyaikaisen skeptikon kielellä puhuen, "toimii
peloittavan samankaltaisesti: tylynä kuin kohtalo, itsevaltiaana kuin
tyranni, armottomana kuin kuolema; liian summattomana ylistettäväksi,
vääjäämättömänä lepytettäväksi, sillä ei ole korvaa rukoukselle, ei
sydäntä hädälle, ei käsivartta auttamaan". Kuinka erilainen onkaan
kristityn toivon suloinen ja leppeä varmuus, hänelle kun Kristus on
tuonut elämän ja kuolemattomuuden valon! Sillä "onni" ei ole ainoastaan
"harkinnan tytär", kuten sitä kutsuu vanha kreikkalainen lyyrillinen
runoilija, vaan myöskin rakkauden tytär. Kuinka erilaatuinen onkaan
Davidin rukous, hänen pahimman tuskansa ja häpeänsäkin hetkellä:
"Hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata." Johdatus ja rakastavan
käden johdatus oli -- niinkuin hän tänä synkkänäkin aikana
havaitsi -- hänen elämänsä varsinainen laki; ja kärsimyksen
puhdistamana hänen sielussansa asui vain yksi toivomus -- se toivomus,
että häntä ohjattaisiin, ei menestykseen, ei kadotetun kunnian
jälleensaavuttamiseen, ei edes menetetyn viattomuuden takaisin
voittamiseen, vaan ainoastaan -- jos kohta koviakin polkuja --
vanhurskauden maahan. Ja koska hän tiesi, että Jumala johtaisi hänet
sinne, ei hänellä ollut mitään toivomusta, ei mitään huolta sitä
paitsi.

Päätämme tämän luvun kääntämällä moniaita Epiktetoksen katkelmia, joita
toiset kirjailijat ovat tallettaneet meille. Näiden katkelmain viisaus
ja kauneus varmaankin kiinnittää lukijan mieltä, sillä Epiktetos oli
niitä harvoja, "joiden ajatusten tomussakin piili kultaa".

"Maailman hyörinään kietoutunut elämä on kuin talvinen virta, sillä se
on väkevä ja täynnä muraa ja vaikeakulkuinen ja tyrannillinen ja
kuohahtava ja äkkiloppuinen."

"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se
on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja
rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."

"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt.
IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41:
"Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I,
8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja
totuus ei ole meissä."

"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla,
paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."

"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja
julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja
ihmisrakkaus ja hyvät työt."

"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen
humalan, kolmas röyhkeyden."

"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan
humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."

Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:

    "Sä kohtelias tahdotko olla? Muista:
    _Kolmas malja vain tai paikalta poistu_,
    Sillä ennen kaikkea viini
    Lamaan lyö Jumalan leiman."

"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla
synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville
aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies
isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."

Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus.
"Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan
Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi
Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? _Se on loistava itsessään ja
loistava myöskin antamansa esimerkin kautta_."

"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan
kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota
suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää,
vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin
aurinkoa."

"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän
vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni
toivosta'."

"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä
tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni
päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon
seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut
Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki
jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo
Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."

"Mitä ei pidä tehdä -- älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa
runosäettä

    "Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."

Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa,
vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin
mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki
häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, _sillä näin tehden sinä kokoat
tulisia hiiliä hänen päänsä päälle_."

"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta,
Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi;
ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven
takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin
minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän
minun kanssani."

Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala
valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme
asettanut oman vartijahenkemme -- hengen, joka ei nuku ja jota ei voi
pettää -- ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle
tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis
olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, _muista, ettet koskaan sano
olevasi yksin_. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen
varjeleva henkensä; ja mitäpä _he_ tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä
sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen
kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja
ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja
seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun
pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää
ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa
kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja
katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet,
ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut
ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää
otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja
XXIII, 25-31.)

"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan,
joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun
kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi.
Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska
siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."

Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole
tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua
George Herbertin kuuluisiin sanoihin:

    Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt!
      Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat
    meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina
      Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä;
    Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe;
      Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia;
    Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi!
      Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä;
    Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä;
      Kunnian sävel korvissa soiden:
    Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme;
      Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa!
    Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa
      Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.




5 Luku.

EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.


Epiktetoksen _Tutkielmat_, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin
julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt.
Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu.
_Ojennasnuoran_ tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin
lievästi vieroittavaa. "_Ojennusnuorassa_", sanoo Martha,[76]
"stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen
tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet,
kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä
vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa
ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä
jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija
on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen
suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin
haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan
täydellisyyteen." _Tutkielmat_ ovat paremmin selittävää ja perustelevaa
laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee
seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen
viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä,
yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän
taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu,
sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen
sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen
omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä
logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee
intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne
muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla
suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan
väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja
useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin
kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja
laskevaan kirveeseen."

Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin
ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen
saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja
ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat
harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät
tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna
mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. _Tutkielmat_
eroavat _Ojennusnuorasta_ ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen,
alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin
huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut
sen heikkoutta, soveltuu kyllä _Ojennusnuoraan_, mutta on tuskin
puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan,
joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai
neuvoa.

_Tutkielmat_ eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne
olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä
rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi
vaatia täydellisyyttä. _Ojennusnuoran_ lyhyestä esityksestä lukija jo
lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja
ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei
puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen,
ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei
lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi
stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain
valitseminen hänen _Tutkielmistaan_ muutamia häntä enimmän kuvaavia
mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa
huomioon.

Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman
riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten
heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he
havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti
kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa
supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa _kaikkea_ sitä
ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti
vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet
muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan;
lisätkäämme niihin nyt joitakin _Tutkielmien_ kolmannesta kirjasta.

Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua
varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin
kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä.
"Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin
rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska
sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä
todellisuudessa halua oppia _periaatteita_." "Hyvä", vastasi puhuja,
"mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain
sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai
maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja
sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi."
"Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon
kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se
minua liikuttaa? _Sinua_ kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. _Minä_ en
huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. _Minä_ en ketään
mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten
pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on _hopeiset_ astiat, mutta
_saviset_ mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on
minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista
toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun
tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta
omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty."
Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta
oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar
Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli
kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti
kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat
pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne
sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen
täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin
takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää
saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin
tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat
pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä
viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään
jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita
ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin _sinäkin_, luovu
haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat."
"Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."

Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän
ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre
senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja
kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia
ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä
tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä
on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä
ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta
ole tehty tuota pikaa -- viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa
hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset,
tertut -- "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja
tähkässä".

Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen
suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen,
etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi
et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin
ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen
sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten
kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin
heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta
toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella
muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa
syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten
isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai
matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla
ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään
kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että
on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo
olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin
ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa
alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja
tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja
korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".

"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme
tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon
kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos
emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme
ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista;
jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon
alainen.

"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö
mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö
siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin
sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja
muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos
korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä:
etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole
saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen
ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua
voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää
tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä
varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja
valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja
vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan,
ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa
kisassa.

"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa
mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule
näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat
vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä _ei
mitään valtaa_ ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?"
Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:

    "Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
    Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
    Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
    Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
    Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
    Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
    Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
    Ja hikois, voihkis elon kuorman alla,
    _Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --
    Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
    Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,
    Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
    Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne_?"

           (Hamlet, III, 1, -- P. Cajanderin suom.)

Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista
vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa
kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa,
että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena
seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen
vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan
kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä
lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä,
hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä
palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen
luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne,
jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika
täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä
mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne,
jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää
siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."

Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan
kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska?
Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti
pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas
hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos
sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin,
sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."

Tämä _kärsimisen_ voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja
alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että
kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut
jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei
suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta
suuttumuksen tai murheen sanaakaan.

Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan
Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan.
Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka
meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat
suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää
meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa
meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi,
jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä --
varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän
sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän
onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä
ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin
viisas?"

Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia
periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen
ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista
(II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja
kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia;
että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme
niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun
olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen,
kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi,
mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun
tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.

Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis
vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy
alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut
vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen,
sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi
kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle
kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan
saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en
liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen
kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma,
että jos _näin_ voit sanoa, olet oikealla tolalla."

Mutta _mitenkä_ kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja
Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa.
Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten
moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt,
kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja
_ajatuksiaankin_. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina
Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä
esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että
hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat
temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako
käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin
mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi _sinä_ et sitten mene?"
kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä."
Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista,
tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia _periaatteiden_
nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia _seurauksista_.
"Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No
menepä siis; mutta _minä_ en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että
minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon
olla siihen ommeltu purppura."

Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää _motiivia_ näin ylevää pyrintöä
varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen
äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle.
Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja
milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon,
sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo,
jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset
ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän
esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai
kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta
herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka
kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen
triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen
vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve,
ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin
kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän
kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä,
minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset,
pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea
voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten
vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ;
kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa;
kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin
merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä
myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat
heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky
itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin
paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri
rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun
hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit
alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten
samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono
ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan
alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi
todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä
tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen
siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain
tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa".
Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:

    Miten helppo on pysyä synnistä irti;
    Miten työlästä voittaa vapaus taas;
    Sillä peloittava totuus on, että ihminen
    _Unohtaa_ taivaan, kotinsa entisen.

Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen
menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea
varoittaa koskaan lankeamasta _epätoivoon_.

"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta
jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä
on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden
vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen
antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää
vain _tahtoa_", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin
joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin.
-- Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta
röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen
asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin
jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua
pelastamaan."

Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että
näiden periaatteiden julistaminen ja niistä _puhuminen_ on yksi asia --
mutta aivan toista niiden mukaan _toimiminen_. Hän piiraisee
humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka
kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se
kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että
kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky,
mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs
henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "_Pahettako_ se haaksirikko onkin?
Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä
suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa
päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei
konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui
koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta,
peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain
lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen
stoalaisen nimen.

"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi
stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka
olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan
juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun
joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään
juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan
rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin
hän sekä _on_ todellisuudessa juutalainen että siksi _kutsutaan_. Näin
on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme,
_olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta_... Me
kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten
osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa
kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan
sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen
että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen,
joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka
ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka
sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen
ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa
kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)

Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se,
että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että
järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa
alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä
johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo
Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa,
rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja
miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin
tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me
kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja
luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata.
Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin
kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta
kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella
kettuja."

Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja
kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan _Tutkielmissa_. Eheimmin ne
ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä
filosofiasta. Oikea kyynikko -- ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla
tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja
periaatteittensa kautta -- oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä
parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle
oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.

Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento,
että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia
ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin
törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä
asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi
tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla
kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla
armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna
tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys -- mene
silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on,
ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet
antautumassa.

"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä
Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa
kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja
ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja
pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän
hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään
kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja
sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa
ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja
viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius
eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut
onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä
kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon
huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten
orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa
vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai
kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja
onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä,
maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin.
Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja
lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että
ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja
kuritusta?

"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan
hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin
rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman
mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät
levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.

"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän
saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi
kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän
tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea
kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto
on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat
kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on
pyhitetty taivaan palvelukseen.

"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen
yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.

"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan
huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja
nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen
omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen
unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta
kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy
jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee
kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso,
kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."

Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta
täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta,
täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille
sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset,
"joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden
vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille
pyhiä ajatuksia".

Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut
kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä
"galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus
tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan,
minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään
tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut
sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa
oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian
tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista
kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat
sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin
kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän
korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton
_ihanne_; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt
mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi
kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä
sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä
liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten
taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai
itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa,
että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja
iankaikkiseen kunniaan".






MARCUS AURELIUS.




1 Luku.

KEISARIN KASVATUS.


Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman
pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa
heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä.
Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän
ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi
elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen -- muukalainen, heikko,
rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut,
halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä
masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa --
osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa
jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen -- roomalainen, ylimys,
voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt
purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö,
suurin ajattelija, suurin hallitsija -- näytti ikuisiksi ajoiksi, että
on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin
tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella.
Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin,
yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen.
Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken
epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään
alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää
mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman
filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee
kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on
valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen
vakavissa _Itsetutkisteluissa_ me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden
ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon
ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä
olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä,
minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin
sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan
pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä
Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän,
niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen
lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen
profaaniset opit olivat kehittyneet -- kuinka ne ovat luopuneet
korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta
yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli
kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että
näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea
inhimillistä suuruutta -- että ihmisrakkautta opettaisi verellä
tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."

Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten
huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon
totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja
haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin
Antoninukset... Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä
keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa
mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että
ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa
ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija
Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian
miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin
hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään
toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä
ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan.
Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa
roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve,
niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."

Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan
olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita
eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut
yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä,
jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka
kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa
Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla
juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne
näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on
saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa
vielä lapsi; mutta _Itsetutkisteluissaan_ hän kiitollisena muistelee
vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen
olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä
maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään
hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä _ei ainoastaan pahojen tekojen,
vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista_; ja lisäksi elämäntavan
yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.

Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen
hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet
Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen
hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt
vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti
hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään
Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen
kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas
oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja
selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi
ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla,
Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita
he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja
ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.

Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä
hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin
koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän
ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen
idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja
olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot
ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän
katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän
nimestä _Verus_ hän kutsui tätä nimellä _Verissimus_, 'rehellisin'
'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre
oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien
ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he
ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten
runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius
Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut
paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta
myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä
pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius
Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai
edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia.
Jos Aurelius olisi ollut vanhempi -- hän oli silloin vain
seitsentoistavuotias -- olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään,
valinnut _hänet_ eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka
silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä
nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus
Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka
lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista
vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.

Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa
nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta,
joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.

Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut
konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että
häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi
hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia
sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa
kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut
hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa
asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut
mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän
harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli
erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista,
mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa,
hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen
julkiset virka-arvonsa ja -toimensa -- kaikki oli omansa muodostamaan
hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee
nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme --
tarkoitan sitä _ahkeruutta_, sitä _kiitollisuutta_ ja sitä
itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös
tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.

1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli _ahkera_. Useammin kuin
kerran hän _Itsetutkisteluissaan_ koskettelee ajan arvaamattoman suurta
arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin
harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään
kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti
retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan,
aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen
oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä
avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain
pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli
työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että
hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.

2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan
-- mitättömintäkin -- suurella _kiitollisuudella_. Hänestä jokainen
heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella _oli_
jotakin _oppinut_. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto --
arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi -- jota hän
osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka
hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion
korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli
kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet,
sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää
heitä pelkästään _lupaamalla_ tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua,
koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä
miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja
älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja
arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä
ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti
nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa
joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.

3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen _itsekurituksensa_ ja
itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset,
joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat
viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja
mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen
kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka _äärettömästi jalompaa_
oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli
syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen
kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä
miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain
hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole
velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää
työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän
ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui
Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen
filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten
pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja
taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa
että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut
ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut
pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan
ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli
iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä -- joissa arvokkuus ja
rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän
nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle -- ei koskaan pahatuuli tai
jurous varjostanut.

Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet
kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään
ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa,
nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa
oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen.
Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt,
sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä
oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen
_Itsetutkistelujensa_ ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää
teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.

Marcus Aureliuksen _Itsetutkistelut_ olivat itse asiassa hänen
yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman
sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään
merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen
omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy
omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi".
Hänellä oli aina kerallansa

    Hiljainen tuomioistuin itsessään,
    Itse tuomarina ja valamiehinä,
    Itse myöskin syytettynä.

Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän
inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka
lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa
mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut
havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä
lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.

Ja mitä hän oli oppinut -- oppinut sydämestä ihailemaan ja
(lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt
selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt
lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä
muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.

"Kasvattajaltaan" -- varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa
tämän nimityksen -- hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä,
työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta;
Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan
itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä
pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten
vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus
Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta)
pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata
vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten
vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti
antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin
rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän
suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "_ettei pidä
puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa_, sekä ettei pidä
alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä
vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".

Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin
kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja
pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä,
hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan
yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja
säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen
_Tutkielmiin_, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi
värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus
Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja.
Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen,
päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman,
velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi
liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja
ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille,
mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli
moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni
kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen
kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia
menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän
maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys --
kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä
toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele
kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi
tullen kuin hänellä oli."

Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen
siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia?
Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei
sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä
johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja
siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä
hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin
hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään
pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman
Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään
jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja
omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole
eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli
taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut
tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista
asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen.
Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän,
joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista
elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai
tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan
opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti
ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä
paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että
vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset
vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun
tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta;
että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä
asiat vaativat jumalain ja onnen apua."

Marcus Aureliuksen _Itsetutkisteluihin_ kannattaa meidän aikamme
totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee,
kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden
ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden
yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen
Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen
kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku
syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman
tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä
alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he
voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos
jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus
Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin
sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo
varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään
huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja
mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän
nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä
siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja
suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen
että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei
ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja
kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka
sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli
säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka.
"Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin
tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on;
kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka
korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä
suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan
tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule.
Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän
sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja
kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla?
Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen
kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen
nielee."




2 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.


Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus
Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja
tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli
viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi
keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä
Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin
seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.

Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja,
joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin
kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin,
kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään
takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei
tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja
kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan
kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä
oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa
tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa
tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut
imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.

Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava
yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa
täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta
elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti
katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana
ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla.
Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli
toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi
perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän
päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman
valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet
kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä
luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti
rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti
rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus.
"Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen."
Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut
yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti
Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.

Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla.
Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa
valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa
huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman
päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli,
lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja
täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois
keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan
tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen
intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota
vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle
mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan
räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä
filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen
Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä
kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia
maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä
metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia,
ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen
syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän... "Olimme aikalailla
hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen
tähteitä ristikkoportille... Kotiin tultuani minä vähän lueskelin,
mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään
äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka
paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut
senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli
oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone
sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin
ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on
niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja
Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik
IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo
vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken
tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista,
ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.

Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut
Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus
ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan
karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen
ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut
viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien
loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat
miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta
ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä)
juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen
vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen
maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen
sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli
pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.

Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti
loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius
Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta,
tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä.
Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan
Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras
lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka
olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi
parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi
parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja
uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi
pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta
seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe
heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin
rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi
mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain
kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin
turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä
oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella
häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.

Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä
hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin
jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus.
Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne,
puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa
valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa
Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti
pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle
levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja
tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin
vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää,
liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa
Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun
yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman
maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan
sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia
kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja
sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta
aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.

Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin,
lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä
taitavuus -- etevin niistä oli Avidius Cassius -- pelasti hänet
tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit
osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi
viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton,
joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden
vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.

Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin
monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin
toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen
tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka
syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen
kuolemaa!

Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja
halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että -- koska tuollaiset
kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa -- ne osaltaan
auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka
kauttaaltaan huokuu _Itsetutkistelujen_ pienestä kultaisesta
kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:

"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen,
lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen,
tyranni."

Emme tiedä, ketä hän ajatteli -- ehkä Neroa, ehkä Caligulaa -- mutta
epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden
olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös
seuraavasta kohdasta:

"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä
nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat,
joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä,
ovat kuin _toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät,
nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus
ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon_."
(V, 33)

"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea
valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, _kun
vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista_,
silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)

"_Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset
turhanpäiväisyydet_. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on?
Mikä mieltäsi järkyttää?... Ole siis edes jumalille vihdoin viimein
vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä
vallitsee Davidin katumusvirsissä -- että meidän tulee paeta ihmisiä,
heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme
Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota
kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä -- katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa
välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti
huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä
peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä
sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani,
osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois,
äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]

Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä
toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin
totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa
tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä
hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja
pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa
he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa
suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan
suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi.
Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana
siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten
ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain
rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo
esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: _minä tapaan urkkijan,
kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen.
Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja
paha_. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä
on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee
väärin, on oman luonteeni heimolainen... ja että se on yhtä suuressa
mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä
vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa
enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. _Sillä meidät on
luotu yhteistoimintaa varten_, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat,
niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on,
jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle
selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan
toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee
kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin
mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa,
niin ajattele niitten _hyviä puolia_, joitten kanssa elät -- yhden
työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja
vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille
halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus
näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson,
"kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me _käymme
luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme
lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä
hiusvoidetta_; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen
avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat
hänen luoksensa!... ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä
jokaisesta oma valonkipinänsä."

Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita
neuvoja:

"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. _Opeta heitä tahi ole
kärsivällinen heidän kanssansa_." (VIII, 59)

"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."

"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä
hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)

Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati
harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:

1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat
toisiansa varten.

2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin
ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.

3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä -- tahdotonta
orjuutta.

4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme
lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja
oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä
tekemään.

5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen
täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan
toisen ihmisen tekoja."

6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että
ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme
vainajia."

7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille
eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.

8. Oma vihamme vahingoittaa meitä enemmän kuin itse teot.

9. _Hyväntahtoisuus on voittamaton, ellei se ole teeskenteliäs hymy_
tai pelkkää näyttelyä. "Sillä mitä tekee väkivaltaisinkaan mies
sinulle, jos jatkuvasti osoitat hänelle hyväntahtoisuutta? Säveästi ja
levollisesti oikaise häntä, varoita häntä, jos hän koettaa tehdä
sinulle pahaa, sanoen: '_Ei niin, lapseni; me olemme luonnosta määrätyt
johonkin aivan toiseen; minulle ei varmaankaan tapahdu mitään
vääryyttä, mutta sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni_.' Ja näytä
hänelle lempeällä ja tahdikkaalla tavalla ja yleisiin näkökohtiin
vedoten, että asia niin on ja etteivät mehiläisetkään eivätkä muut
parvissa elävät eläimet menettele niinkuin hän. Ja tämä sinun tulee
tehdä suoralla, ystävällisellä tavalla, ei moittien, ilman vihaa ja jos
mahdollista kahden kesken." (XI, 18.)

"_Ei niin, lapseni_; sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni." Voiko
vanha-aika näyttää mitään tätä hellävaraisempaa tai mitään, mikä olisi
lähempänä kristinuskon henkeä kuin nämä yhdeksän elämän ohjetta? Ne
olivat sen miehen arvon mukaiset, joka, toisin kuin stoalaiset yleensä,
katsoi lempeyden hyveeksi ja katsoi sen todistavan sekä todellista
filosofiaa että todellista miehevyyttä. Niissä paljastuu alakuloisuuden
ja hyväntahtoisuuden sekainen mieliala, jolle on vaikea keksiä
vertauskohtaa. Ne osoittavat, kuinka täydellisesti Marcus oli itsessään
masentanut kaiken pikkumaisen nurjuuden ja kuinka vakavasti hän pyrki
täyttämään omia käskyjään, että ajatukset tulee aina pitää niin
leppeinä ja kirkkaina, että "jos joku äkkiä kysyisi: 'mitä sinä nyt
mietit?' sinä täysin avomielisesti voisit välittömästi vastata: 'sitä
tai sitä'." Lyhyesti, korkeimman kiitoksen niistä sanoaksemme: ne
olisivat ihastuttaneet sitä suurta kristittyä apostolia, joka
kirjoitti:

"Nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja,
olkaa pitkämielisiä kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta
kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toisianne
kohtaan ja kaikkia kohtaan." (1 Tess. V, 14-15.)

"Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin
veljeä." (2 Tess. III, 15.)

"Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä
on moitetta toista vastaan." (Kol. III, 13.) Niin, eivätkö ne myöskin
ole täydessä sopusoinnussa hänen henkensä kanssa, joka sanoi:

"Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, _niin mene ja nuhtele häntä kahden
kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi_."

Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä
hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten
elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja
alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut
onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten
ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi
olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia
ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo
oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa
katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.




3 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).


Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan
oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.

Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi
itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä
luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija.
Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia
vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua
etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle
kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen
ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten
avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen
supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten
kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen,
todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin
järjesteleminen -- nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen
anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta
terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään
yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä
kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän
usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai
tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään
saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan
tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on
kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen _Itsetutkistelunsa_ kirjoitettiin
keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja
markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut
muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa
menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me
kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista
hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.

Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden -- noihin upeihin ja uljaihin
"valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja
kateutta -- ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin
hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean
asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että
sinun roomalaisena ja miehenä _tulee tehdä tehtäväsi täysin ja
koristelemattoman arvokkaasti_, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja
oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa
asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa
iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on
asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu
häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä _ei_ ollut tarpeellista
ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa
jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia.
Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja
alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle
hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja.
Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton
triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten
tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain.
Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen
kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi
omaksunut ajatuksen, että

    Ainetta on ihminen mointa,
    Mille unet kudotaan,
    Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa
    ja uni sen myös sulkee.

"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo
on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis;
_ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen
rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on
värjätty kuolleen raakun verellä_; niin meistä siis tuntuu ja täten
olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan
ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa... milloin
erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä
suurimmassa määrässä, _meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka
arvottomia ne ovat_; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus,
jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).

"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla
vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka
kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää."
(VI, 16.)

"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri
kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko
nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat _pientä,
muuttuvaa, katoavaa_." (VI, 36).

Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että

    On mailma näyttämö,
    ja pelkkä näyttelijä
    niin mies kuin nainenkin,

sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:

"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita,
karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu,
leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt
hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta
temmottava leikkinukke -- kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi
siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä
eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että
_jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän
kiintyy_."

Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia
oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän
toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle
siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että
he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton,
Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä
mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä
kaltainen. Hän kirjoittaa:

"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä
sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana,
teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana,
ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä
toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. _Vain yksi
ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja
yhteiskuntaa hyödyttävät teot_." (IV, 19).

Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän
ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää
Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten
tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa
kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja
Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset
viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.

Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan
kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää
armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa
riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin
koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen
lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli,
Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin
säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta
tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen
kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että
sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä
kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174
kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin
sanottu "ukkoslegionan ihme".

Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma -- sen
todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen
pylväässä oleva kohokuva -- näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus
Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian
varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä
joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina,
paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet
taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon,
puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen
toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset
voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi
pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin
että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä
sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä
vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun
raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja
salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen
heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään
vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten
varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä
vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.

Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä _kaitselmuksen varjelu,
vaan suorastaan ihmetyö_, ja he katsoivat sen johtuneen siinä
legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla
legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", _legio fulminata_. Tiettyä
kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut
eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava
salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin
rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen
kautta.

Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä
mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi
kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä
Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua
ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon
tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen
asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje
tavataan Justinus marttyyrin _Apologian_ lopulla, ja vieläpä siinä
lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että
jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme
heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan
selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus
valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde
kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.

Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin
vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa
elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä
hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu
seuraavassa huomautuksessa:

"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan
jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai
karhun, _ja toinen voitettuaan sarmaatit_. Eivätkö he ole rosvoja
kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän
tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton
kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan
päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen
käydä.

Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää
roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä
varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama
kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se
yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt,
pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi
saattanut johtua.

Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut
kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun
omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle,
joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään
tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä
ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle
totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko
perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi
kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän
lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin
istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.

Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja
rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa,
jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä
mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen
saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta
loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan
esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.

Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä
kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se
tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut
Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se
syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian
anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan
tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt
uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat
liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät
moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen
pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia
häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se _erikoinen_ häntä
vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen
rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään
riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen
kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus
ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä,
vaan nimenomaan _Itsetutkisteluissaan_ kiittää jumalia siitä, että he
ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja
niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen;
mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos
luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin
lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.

Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten
ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään
mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja
periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se
kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan
suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin
ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi
karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja
jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet
kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen
monet heistä, jos huomaavat:

    Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä
    eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet
    paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa
    ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa
    tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä,
    kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli,
    muita maailmoja tavoitellen.

Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet
riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä
tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan
oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden
takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni
riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies
vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias;
ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta
ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa
koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten
opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan
sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi
toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin
(kuten päättelisin parista _Itsetutkistelun_ kohdasta), että
Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut
helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla
syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä
asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan
Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain
"vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän
terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.

"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme
lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen
hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus
marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen
puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa
Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain
kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa,
että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan
vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka
seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa
vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen";
Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen
kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen
vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei
ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen
"ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä,
että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti
rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan
samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman
senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme
uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat,
joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei
pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari
tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani
vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen
oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa,
luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon
heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla
hänet on tuomittu.

_Itsetutkisteluissaan_ Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa
kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä
välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos
katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä
mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä
asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä
muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on
täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa
hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka
sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten
rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi
väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa
aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin
"Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään
epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä
kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä
sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen
mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia,
suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?

Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet,
jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan,
synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan
raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus -- sillä se nimi
annettiin kristittyjen uskolle -- oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä
raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain
lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään.
Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa
olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin
Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä
Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän
täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit,
kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja
kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli
määrännyt, että kristittyjä ei tullut _etsiä_, mutta jos heitä tuotiin
maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän
luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus
ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus
Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka
rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi
kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä
vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen
Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain
seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän
jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita,
ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja
ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja
haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen
galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi
sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo
Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja
verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen
onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä
tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä,
jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan:
'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana
vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä
ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut
nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli
kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan
valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.

Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista,
joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä
suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti.
Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa
menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi
yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut
täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat.
Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä
tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta.
Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat
siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi
lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat
kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla
menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton
mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, -- kammottavia syytöksiä,
että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta -- vahvistivat
orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset,
mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin
mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.

Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin
muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan
kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia,
jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin
kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka
edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko
valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti,
lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä
asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että
hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä
Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen
hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien
filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään
hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi
ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut
vähintäkään _viehtymystä_ vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä
osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään
määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet
hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että
vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, _vaan ei Roomassa_.
Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä
itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin
paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen
häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan
keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla
hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus
marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen
sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On
tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen
Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei
ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen
auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen
heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että
vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen
käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset
rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen
Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä
hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi
ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi
sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla
elämällään.

Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän
jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen.
Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää
koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi
viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän
kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui
sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus
oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja
rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana
lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin
kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko
Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180,
yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä
hallitusvuodellaan.

Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä
siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei
olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa.
Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo
hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt
tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään
meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii
meitä'... Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä
tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa _elämästä, josta
ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut,
uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän_, siinä
mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen
takertuisi pitempään elämään täällä? _Älä kuitenkaan tästä syystä eroa
vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma
luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja
hyvänä_." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista
poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään,
että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu
niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema,
et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi
lempeä kuolema... Nunc _dimittis_."

Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu -- menestyksessä vähemmän
pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, -- hyveessä,
puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen
rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen.
Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja,
omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki
kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa
toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka
keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin
osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.

    Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu!
    Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja!
    Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa,
    Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.




4 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN "ITSETUTKISTELUT".


Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä
vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt
turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos
nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä,
joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle,
voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä
_velvollisuuksia_ suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan
kerrassaan sankarryhdein -- innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä
ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään
filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret
lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen
elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja
_Itsetutkisteluissaan_, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa,
kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja
hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt,
sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät
pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne
paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt
esittämään.

Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti
keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin
tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella;
omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin
itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta,
millä me niitä kärsimme.

Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:

"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin
se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat
toisiansa varten." (V. 30.)

"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät
muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä
meissä on... _Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva_."
(IV, 3.)

"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema
kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä
siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän
voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran
puremassa?" (VI, 52.)

"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen
häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha."
(V, 2.)

Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta _suhteellisena_ asiana -- se on
näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä -- tuleentumaton ja
katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka -- eivät ole
ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa,
että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä,
että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat
vain alempiasteisia osia.

"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta,
joko suoranaisesti tahi seurauksena. _Ja sen mukaisesti leijonan
ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen
seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja
kaunista_. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se,
mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."

Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa
asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten
mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim.
rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen:
kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja
tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä
mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja _viljan
nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta
kuohuva vaahto_ ja monet muut seikat -- vaikka ne eivät suinkaan ole
itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa -- kuitenkin, koska
ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat
niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä;
niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys
maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa _yksikään niistä,
jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla_, ei hänestä tuntuisi olevan
omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)

Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa -- luonnon seuraaminen ja kaikkien
sen lakien noudattaminen -- on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.

"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma
rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia
kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi... _Käykö sentapainen esine
kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka
kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas_?" (IV, 20.)

"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun
kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain
eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle
hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat
kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. _Runoilija
sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana
kaupunki_." (IV, 23.)

"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi
minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)

Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan,
nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella
vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi
tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön.
_Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten
olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan?_ Vai olenko minä
luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta
tämä on paljon mieluisempaa.' _Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä
toimiaksesi ja ponnistaaksesi?_ Etkö näe pieniä kasveja, pikku
lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät
yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa
maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään
inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi
mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen
menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)

Sama periaate -- että luonto on määrännyt meille oman paikkamme -- että
meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi
olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi,
jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme -- vallitsee kaikissa
niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee
käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät
hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista;
toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät _unhota_
tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet,
vaan _ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä
annettuaan muuta mitään pyydä_. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää
toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai
mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi
toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa
kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle
palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja
täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi
korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"

"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen,
sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi...
mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä
itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)

Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle
ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän,
"_öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki
-- samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa_" (VII, 24);
ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi
muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano
tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja
maine -- sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää
täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo
tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi
olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. _Mutta paitsi
näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä_." (X, 22.) "Ota ja
heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen
otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman
luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)

On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin
paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen
tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon
oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen.
Tästä jumalallisesta armosta -- tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta
-- vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme
joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä
sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan,
jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin.
Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon
kanssa -- sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä
itsesi erottanut -- _niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus,
että pääset yhtymään siihen jälleen_. Jumala ei ole sallinut kenenkään
muun -- sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi -- yhtyä jälleen
yhteen. _Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut
ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata
takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja
asettua entiselle paikalleen_." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet
saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein
mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä _voit_ sen säilyttää;
mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin
heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman
vapaasti -- ja silloin olet tehnyt ainakin _yhden_ kiitettävän teon."
Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta
pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut
tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.

Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen
niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä;
mutta iloista meidän on havaita, että hän _ei_ antanut arvoa
ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin
riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin
riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi
tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo
hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan
tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)

Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan
miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua.
Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen
"mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän
jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen
mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään
muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.

"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä
hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen
mukaan... Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo
yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat
asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne
eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)

Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin
kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että
Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten
kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat
Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki
hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että
Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan
juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja
taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja
toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen
kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset
ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan,
että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että
meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko
vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "_Monta
suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin,
toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta_." Ja kaikkien näiden
ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin
kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).

"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle;
käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta
jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin
lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)

Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta
siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka
katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se
mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen
tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä
jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään
muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä
ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa
ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa
jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet
unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin,
moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan:
"Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa
ja päätä matkasi tyytyväisenä, _aivan kuin öljymarja putoaa alas,
tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta,
jossa kasvoi_." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin
tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä
jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä
hetkellä ole sallittu."

Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen
ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta
itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista
motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja
kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.

"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä
kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja
muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi
rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on -- filosofia. Mutta
filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen
vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen
saavuttamattomissa, _ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä
vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla... että se tyytyy kaikkeen, mikä
tapahtuu ja mikä on suotu... ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa
kuolemaa."_ (II, 17.)

"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus,
totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman
sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet
suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa
valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän,
niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi
havainnut. Mutta... jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja
arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle...
Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)

"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet,
älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot
miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa
itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja
"sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen
ovien takana... Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies
_tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä
varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen
rintaansa_ eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen
tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään
vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)

"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa
maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti
kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein
lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa
vetäytyä itseesi. Sillä _ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa
rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa_, etenkin milloin hänellä on
sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee
täydelliseen levollisuuteen -- mikä ei ole mitään muuta kuin mielen
hyvää järjestämistä." (IV, 3.)

"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan
onnellinen olen, _vaikka_ se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin
olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en
pelkää." (IV, 19.)

On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät
kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja _kuvittelevat_ havaitsevansa
myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan
välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on
suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta
itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa
kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan
hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa.
"Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman,
järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä;
ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin...
Sillä vain perin _tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa
elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti_ ja antaa repiä itsensä
kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, _aivan kuin nuo
villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka
haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti
kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan
tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi_. Hanki siis omaksesi
nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se
ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle
olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen
filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat
olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken
ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen",
sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä,
kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta
levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan --
_tendentemque manus ripae ulterioris amore_."

Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:

"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä
muut antavat. _Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten
kannattamana_." (IV, 5.)

"_Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat,
mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon
ympärillänsä_." (IV, 49.)

Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty.
Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:

    Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa
    Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn;
    Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet,
    Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.

"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. _Elä kuin vuorella_.
Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän
kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä,
anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu
elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se
on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)

Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien,
markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen.
Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen
hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa
kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän
metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden
tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että
leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta
vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa
istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun
valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy
paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän
paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä
barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten
halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja,
samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä
päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani
hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten
ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai
puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään
filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja
valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".




LOPPUSANA.


Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa
äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi
löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on
kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään
kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin
yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä
rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen
alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon
avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli
kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen
kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos
ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja
muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet
ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja
epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin
ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän
viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun
taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]

Ne, jotka kuvittelevat, että _ilman_ kirjoitettua ilmoitusta olisi
ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen
autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan,
vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä
todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden
sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja
viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä:
"Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä
annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin
vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto
hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien
anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on
syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan _vahvista_
suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen
vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan
viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon
valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa
mukaan, _riittämätön_. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on
velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas
ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta
huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja
elähyttävän voiman; se antaa vain _ojennusnuoran_, missä kristinusko
lahjoittaa _periaatteet_. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti
kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan
niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla
valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman
virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut
puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa
niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi
olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään.
Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian
totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa
tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta
ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö
kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille
Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista
opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja
Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat
keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen
Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä
eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli
kirjevaihdossa Paavalin kanssa -- ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä
epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä
kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen
tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun
jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän
väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti
häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai
tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja
kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai
sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca,
Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja
parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle
merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki
kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä
oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana
lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein
alhaisimpana ja halveksittavimpana.

Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa,
niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa
niinkuin meidänkin -- heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei
jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he
sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan
käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta
taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä
ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli
heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen
heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden
läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin
selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin
enemmän: _meidän_ Vapahtajamme oli _heidänkin_ Vapahtajansa; hän, jota
he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen
näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset
ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa
parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi
taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla
puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet)
musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään,
kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi,
sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet,
nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille?
Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden
oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen
korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan,
että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa
pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja
paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti
Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko
silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan
sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen
maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on
kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää,
pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty
puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta
jos me sitä vastoin uskomme, "että _kirkko on Jumalan asettama
yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta
yhteenkuuluvaisuudesta_", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet
ovat mitä itse uskoivat olevansa -- sen totuuden tunnustajia ja
marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta
joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen
tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja
todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai
väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja
muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen
_Itsetutkisteluissa_. "Jos _he sen tekisivät, niin he halventaisivat
osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt
julistamaan_; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta
heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin
uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle
osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan.
He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää
ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä
tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia',
joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä,
gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä
halussa todistaa kristinusko filosofiaksi... siinäkin, kuinka Marcus
Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin
vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen,
että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten
ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että
nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja
kumota tosiseikoilla".[85]

Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla
siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat
jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla
ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen,
sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86]
Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen
suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja
ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän.
"Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan.
Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä
vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru
kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin
johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen
tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä _hyödyttää_ pakanafilosoofien
siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me
saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus
ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai
polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella
viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten
profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja
_kaikki_ hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos
juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja
syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua
väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta
huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa,
salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset
välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat
meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina,
ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella
vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin
meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme,
sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin
äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon
totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat,
jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja
töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme.
Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja
Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, -- jos tämä
Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille
opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai
attikalaiselta näytelmäkirjailijalta -- niin saatamme olla varmat
siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet
mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta
samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä
muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty _tuntemattomalle jumalalle_.

Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen,
joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen
heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän
omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän
kirjoituksistaan ilmenee.

I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo
Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein
vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista
enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin
enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.

Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla
katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim.
on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan
panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä,
mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan
maailmankaikkeuden sielu -- hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate,
joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta
sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia
säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni,
maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa
maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon
alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei
Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä
hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään
hyväksynyt Popen sanat:

    Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden,
    Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.

Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on
käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne
ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin
johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan _vertainen_; ei
hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen
auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden.
Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen
kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä
pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät
_pyhät lupaukset?_ Tee _itsesi_ onnelliseksi." Niin, sietämättömässä
vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle
suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa
korkeammallekin -- korkeammalle kuin Jumala itse -- koska Jumala ei ole
onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden
aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden
pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja,
pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa _Kaitselmuksesta_, ja
samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä
sielun kuolemattomuutta.

Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen
järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa
luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa
täydellisyyden.

1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa
luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että
luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa -- jos voimme
todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan
ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi
sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko
olennaisesti on luontoamme _vastaan_ -- silloin saatamme piispa
Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä
ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja
tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka
pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä
tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa,
mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan
käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui
sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja
loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten
tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä
mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja
loistavilla fraaseilla.

2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä
komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti
hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies
on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on
vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen
vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska
hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on
itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen
järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja
ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme.
Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön
kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa
voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai
kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä
triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon
vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon,
joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta,
joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin
kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista
täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille
ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä
teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka
luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen
siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat
vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme
evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä
murehtivat! "_Te tulette itkemään ja valittamaan_". Pitääkö
kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus
todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä
ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla,
jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia
sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti,
jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden
että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi
että hän oli todellinen ihminen?[90]

Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli _rauhan,
häiritsemättömyyden_ saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen
teoksissaan _Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta,
Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä_. Herkeämättä hän ylisteli
filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken
mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon
huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden,
että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa
persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen
luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä
hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja
hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan
_Kiivaudesta_. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija,
mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen
äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle.
Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän
totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan
pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta
Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi
vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa
suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän
taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla
suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä
veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti
Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha,
"kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta
vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti
pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava,
niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo
tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, _vieläpä
filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla_." Mutta rauhan ei
tule olla meidän päämäärämme:

    Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan,
    Jumalain ole lahjana tarjottu meille.

Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan
uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella
hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko
sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta
nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja
yhteiskunnallisia rikoksia.

Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä,
mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan
hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä
tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä
sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen
ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei
saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen
stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman
musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."

II. Jos Seneca etsi _rauhaa_, niin tavoitteli Epiktetos _vapautta_ ja
Marcus Aurelius _itsensähillitsemistä_. Tämä päämäärän erilaisuus
värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä
käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim.
stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa
kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän
levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli
häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa
onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan
korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius --
jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa
muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys -- tarkastelee omaa sieluansa ja
mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen
orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki
menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja
Jumalasta."

Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän
sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään
epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka
luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta.
Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista
lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta,
joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan _sisäisen_ elämän
kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön
askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja
hyväkaikuista -- tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja
turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon
vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein
liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan
sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus
Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen,
moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti
pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".

Niin laajassa mitassa kuin mahdollista on, oli näiden kahden suuren
stoalaisen siveellisyys täydellisen jalo ja kaunis. Joskin
Epiktetoksessa on joku häive ja satunnainen vivahdus stoalaisuuden
vaateliaisuutta ja stoalaisuuden tunteettomuutta; joskin Marcus
Aureliuksessa on syvä ja voimakas raskasmielisyys, joka osoittaa,
kuinka suhteellisesti voimaton suomaan lohdutusta oli filosofia, joka
ylisti itsemurhaa, joka tiesi kuolemattomuudesta kovin vähän ja jolta
epämääräiseen panteismiin hälveni se sanomaton siunaus, jota
persoonallinen suhde persoonalliseen Jumalaan ja Isään merkitsee --
niin sittenkin kummassakin heistä on riittävästi ja enemmänkin kuin
riittävästi näyttämään, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa ne,
jotka ovat etsineet Jumalaa, ovat hänet löytäneet, että he ovat
saavuttaneet yleviä ajatuksen periaatteita ja yleviä toiminnan
ojennusnuoria, että he ovat kyenneet, synkässä pimeydessäkin, vakavasti
laskemaan jalkansa niiden aurinkoisten tikapuitten ainakin alimmille
portaille, jotka pimeyksien halki johtavat suuren valon isän luo.

Ja kumminkin jo pelkästään tällaisten miesten olemassaolo merkittävällä
tavalla selittää raamatun lauselmaa, että "maailma viisaudessaan ei
tuntenut Jumalaa". Sillä kuinka monta heidän kaltaistaan kaikista on
meidän vanhanajan kertomuksien pohjalla mahdollista luetella? Onko
viittä miestä koko vanhanajan historian ja kirjallisuuden piirissä,
joille täydellä oikeutuksella saattaisimme myöntää nimityksen "pyhä"?
Mainittuamme Sokrateen, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen tuskin
tiedän ketään muuta. _Oikeudentekijöitä_ on ollut paljonkin -- miehiä,
jotka ovat pystyneet jaloihin tekoihin; miehiä, jotka täysin
ansaitsevat rakkautta; miehiä, jotka -- en epäile sitä -- kun
valtakunnan lapset heitetään ulos, kootaan idästä ja lännestä
Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakuntaan. Niin,
oikeudentekijöitä paljon; mutta miten monta _vanhurskasta_, miten monta
_pyhää!_ Muutamia epäilemättä, joita emme tunne, joiden nimiä ei
konsanaan ole pantu edes joksikaan vuodeksi ihmiskunnan asiakirjoihin
-- miehiä ja naisia tuntemattomissa kylissä ja matalissa majoissa, "se
uskollinen, jolla ei ollut mainetta". Emme epäile, että sellaisia on
ollut -- mutta oliko heitä _suhteellisesti_ paljon? Jos niistä, jotka
kohosivat suuren joukon keskitason yläpuolelle -- jos niistä, jotka
jonkun henkisen kyvyn tai hyveen kautta voittivat aikalaistensa
kunnioituksen -- löytyy niin harvoja tahrattoman elämän esikuvia, niin
voimmeko toivoa, että niistä tuhansista muista kuinkaan moni saavutti
edes joltisenkaan pyhyysihanteen? Kun näemme, että enemmistön
surullinen osa oli joutua keskelle yleisen turmeluksen hyrskyävää
merta, niin tohdimmeko toivoa, että monikaan heistä onnistui pääsemään
puhtauden, nuhteettomuuden ja rauhan vehreälle saarelle? Tuskinpa
voimme niin ajatella; ja kuitenkin näemme, että missä taivaan
valtakuntaa julistetaan, siellä tällaista tapahtuu joka päivä. Emme näe
ainoastaan monia eteviä henkiä, vaan näemme myös lukemattomat parvet
vähäväkisiä ja nimettömiä ihmisiä, joiden jokapäiväinen elämä on
ikäänkuin taivaallisen valon kirkastama. Onneton tosiaan se, joka ei
omalta kohdaltaan ole tullut sellaisia henkilöitä tuntemaan ja jonka
tapoihin ja toiveisiin ei ole heijastunut mitään heidän jalosta ja
hyveellisestä elämästänsä. _Ecce Homo'n_ tekijä on ajatuksen hyvin
ilmaissut, ja me saatamme hänen kanssansa kysyä: "Jos näin on, onko
Kristus elänyt hukkaan tai voiko kristinusko kuolla?"

Ei, hukkaan se ei ole ollut olemassa, kuolla se ei saata; sillä se
pelastava sanoma, jonka se on lahjoittanut, on verrattomasti suurin
siunaus, minkä Jumala on meille taannut. Me olemme seuranneet
filosofiaa sen korkeimpaan lentoon, mutta se lento vei yhtä kauas yli
pakanallisen rahvaan piirin kuin Ida tai Olympos nousevat tasankoa
korkeammalle. Mutta Idan ja Olympoksen korkeimmatkin huiput ovat
äärettömän paljon alempana sinistä ilmankantta, taivaan salia
kirkkaudessaan, jonne muutamain kristittyjen on suotu päästä. Suureen
yleisöön ja yhteiseen kansaan katsoen filosofialla ei ollut mitään
vaikutusta sydämeen ja luonteeseen; "se oli lahkomainen, ei
yleismaailmallinen; se oli harvojen uskonto, ei monien. Sillä ei ollut
mitään luovaa voimaa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä; se
ei ollut sellaisessa suhteessa menneisyyteen kuin uusi testamentti
vanhaan. Sen parhaat ajatukset olivat vain mielipiteitä ja näkökantoja
totuudesta; ei ollut mitään keskikohtaa, jonka ympäri ne kiertyivät, ei
mitään jumalallista elämää panemaan niitä liikkeelle; ne näyttivät
haihtuvan ja häipyvän lepattavaan valovaihteluun." Mutta kristinusko
sitä vastoin loisti vakavalla kestävällä valolla; se ei ainoastaan
vallinnut yksityisten sydämiä kuohuttaen niitä pohjia myöten, vaan
muovaili kansain lakeja ja uudestasynnytti koko yhteiskuntaelämän. Se
toi ihmiskunnalle vereksen pyhityksen Kristuksen sanassa, täydellisen
esikuvan hänen elämässään, mahtavan vaikuttimen hänen rakkaudessaan,
yltäkylläisen lohdutuksen kuolemattoman elämän toivossa, jonka hänen
kuolleistaheräämisensä ja taivaaseenastumisensa on tehnyt todeksi ja
varmaksi. Mutta jos vailla tätä pyhitystä, tätä esikuvaa ja vaikutinta
ja lohdutusta pakanat saattoivat oppia tekemään hänen tahtonsa -- jos
keskellä suurta pimeyttä, jonka läpi kuultaa Rooman keisarikunnan
turmeltunut sivistys, Epiktetos ja Aurelius saattoivat elää nuhteetonta
elämää toinen matalassa majassaan, toinen valtaistuimella, ja Seneca
saattoi noudattaa yksinkertaisuutta ja itsensäkieltämistä keskellä
ylellisyyttä ja korskeutta -- kuinka paljon ylevämpi pitäisikään olla
meidän sekä intomme että voittomme, meidän, joille Jumala on puhunut
poikansa kautta? Mitä laatua ihmisiä meidän tulisikaan olla? Jos Tyros
ja Sidon ja Sodoma tuomiopäivänä nousevat kantamaan todistusta
Korasinia ja Betsaidaa vastaan, eivätkö silloin näiden suurten
"Jumalaa etsiväin" puhtaat elämät ole omansa tuomitsemaan pahetta,
mitättömyyttä, mammonanpalvontaa monenkin meikäläisen, jolle hänen
rakkautensa, hänen luontonsa, hänen ominaisuutensa ovat ilmoitetut
sellaisella tiedon selkeydellä ja täyteläisyydellä, jota kuninkaat ja
filosoofit ovat tosissaan etsineet ja vakavasti etsineet, mutta
etsineet turhaan?




Viiteselitykset:


[1] Sädereuna pilvi, joka miltei tavoittaa kristillisten totuuksien
kuolemattoman aamunkoin.

[2] Engl. runoilijoita, edell. 15:nneltä, jälkim. 19:nneltä
vuosisadalta. -- Suom.

[3] Katso kuitenkin samaa kysymystä jossain määrin erilaiselta
näkökannalta käsiteltynä Nisardin viehättävässä teoksessa _Etudes sur
les Poètes de la Décadence_, II, 17 ja seurr.

[4] Apost. teot 18 luku, 12 v.

[5] Matt. 27 luku, 24. "Katsokaa itse eteenne". -- Suvaitsevaisuus
vallitsi Rooman keisarikunnassa, ja virkamiehet useinkin suojasivat
juutalaisia verilöylyistä; mutta ehdottomasti ja järkähtämättömästi he
kieltäytyivät tutustumasta heidän oppiinsa tai perehtymästä heidän
kiistoihinsa. Tarina että Gallio lähetti joitakuita Paavalin kirjeitä
veljelleen Senecalle, on aivan päätön; eikä Paavali tähän aikaan
(v. 54) ollut edes kirjoittanut muuta kuin kaksi epistolaansa
Tessalonikalaisille. (Katso Conybeare and Howson, _St. Paul_, I, XII
luku; Aubertin, _Séneque et St. Paul_, s. 117.)

[6] M. Ann. Seneca, _Controversiæ_,  II. Alkul.

[7] Kirjallisen säädyn ja nimenomaan opettajien kurjuudesta katso
Juvenalis, _Satiræ_ VII.

[8] Epistolæ CVIII.

[9] Kiitävi kiirehtäin elo onnekas kuoleman maassa, Taustassa tauti kun
tungeksii ja vuosien vaiva.

[10] "Juvénal, élevé dans les eris de l'école
     Poussa jusqu' à l'excés sa mordante hyperbole." -- Boileau.

(Koulukunnan räikeitten iskusanain muovailemana Juvenalis
äärimmäisyyteen asti kehitti purevan liioittelunsa.)

[11]                                        "To the sound
     Of fifes and drums they danced, or in the shade
     Sung Caesar, great and terible in war,
     Immortal Caesar: 'Lo, a god, a god!
     He cleaves the yielding skies!' Caesar meanwhile
     Gathers the ocean pebbles, or the gnat
     Enraged pursues; or at his lonely meal
     Starves a wide province; tastes, dislikes, and flings
     To dögs and sycophants. 'A god, a god!'
     The flowery shades and shrines obscene return."

     Pillien ja rumpujen säestyksellä he tanssivat tai yöllä
     lauloi Caesar, suuri ja sodassa peloittava,
     kuolematon Caesar! 'Kas, jumala, jumala!
     Hän halkaisee väistyvät pilvet!' Vaan Caesarpa
     meren rannalla kiviä poimii tai raivoissaan
     ajaa takaa hyttysiä; syö yksin, kun samalla
     avara provinssi nääntyy nälkään; hän maistelee,
     hylkää, nakkaa koirille ja norkkailijoille. 'Jumala!
     Kukkaiset varjot ja saastaiset alttarit palaavat.

                             _Dyer_, Ruins of Rome.

[12] Tämän miehen pöyhkeys oli niin suuri, ettei hän koskaan alentunut
puhumaan sanaakaan omien orjiensa läsnäollessa, vaan ilmaisi
toivomuksensa merkeillä. -- Tacitus.

[13] Se oli yleinen tapa vanhalla ajalla. (Vrt. 2. Moos. k. XXI, 6; 5.
Moos. k. XV, 17; Plutarkhos, _Cicero_, 26; ja Juvenalis, _Satiræ_ I,
104.)

[14] _Fur_, "varas". (Katso Martialis, II, 29.)

[15] "Dissolved pearls, Apicius' diet 'gainst the epilepsy." -- Ben
Jonson.

(Liuotetut helmet, A:n ravinto kaatumatautia vastaan.)

[16] Plinius on tosiaan nähnyt hänet sellaisessa pukineessa. (Historia
naturalis IX, 35, 36.)

[17] Harvat Juvenaliksen _Satiirien_ monesta kolkosta kuvauksesta ovat
tuskallisempia kuin poloisia "kviriittejä" koskeva, jotka patrooniensa
ovilla ottelivat muonan murusista, mitkä muodostivat heidän
jokapäiväisen almunsa. (Satirae I, 101.)

[18] _Sportula_, pieni kori, sitten korillinen ruokaa (lahjana,
almuna). -- Suom.

[19] Katso Juvenalis, _Satiirit_ III, 62. Kun foorumin roskaväki kerran
keskeytti Scipion, huudahti hän: "Hiljaa, te Italian lehtolapset!
Kuinka! Pelkäisinkö nyt näitä veijareita, kun he ovat vapaat, nuo,
jotka minä itse olen kahleissa tuonut Roomaan?" (Katso Cicero,
_De Oratore_, II, 61.)


[20] Juvenalis, _Satiirit_, II, 149. Vrt. Seneca, Epistulæ, XXIV. "Nemo
tam puer est ut Cerberum timeat, et tenebras" &c. -- Ei kukaan ole niin
lapsekas, että pelkäisi Kerberosta ja pimeyden valtakuntaa, jne.

[21] Fragmenta, XXXIV.

[22] Lactantius, _Institutiones Divinae_, I, 4.

[23] Phasis, joki muinaisessa Kolkhis-maakunnassa Mustanmeren
itärannalla, nyk. Rion. -- Suom.

[24] Engl. runoilija 17:nneltä vuosisadalta.

[25] Vertaa Dyerin unohdukseen joutuneita säkeitä _Rooman raunioista_:

     "The citron board, the bowl, embossed with gems
     -- -- -- -- -- -- -- -- whate'er is known
     Of rarest acquisition; Tyrian garbs,
     Neptunian Albions high testaceous food,
     And flavoured Chian wines, with incense fumed,
     To slake patrician thirst: for these their rights
     In the vile streets they prostitute for sale,
     Their ancient rights, their dignities, their laws,
     Their native glorious freedom."

     (Sitruunapöytä, gemmoilla kirjailtu malja
     -- -- -- -- -- -- -- mitä vain tunnetaan
     harvinaisinta; Tyyron vaatteita,
     meren paartaman Albionin kovakuorinen ravinto
     ja Chion mehukkaat viinit, suitsutusta lemuavat,
     sammuttamaan patriisein janoa: tähänpä he
     turulle toivat oikeutensa loassa ja saastassa,
     vanhat etuoikeutensa, arvonsa, lakinsa,
     perimänsä kunniakkaan vapauden.)

[26] Juvenalis, _Satiirit_, VI, 219-222.

[27] Milton, _Jälleenvoitettu paratiisi_, IV, 128. Sellaisena kuin
Tiberius esiintyi vanhoilla päivillään Caprissa, "kaikkien vihaamana ja
kaikkia vihaten", on hän kuvattuna samassa teoksessa 90-97.

[28] Me kutsumme häntä Caius-nimellä, koska on yhtä vähän oikein
kirjoittaa hänestä _korkonimellä_ Caligula kuin tavallista olisi
kirjoittaa meillä kuningas Edvardista tai Juhanasta Pitkäsilmukan tai
Maattoman nimellä. Nimi Caligula tarkoittaa "pikku saapasta", ja sen
lempinimen hän sai isänsä sotamiehiltä, koska hän syntyi leirissä.

[29] Josephus lisää moniaita merkittäviä ja mielenkiintoisia
yksityisseikkoja tämän Herodeksen ja hänen kuolemansa kertomukseen,
joita ei ole mainittuna Luukkaan kertomassa. (_Antiq._ XIX, 7, 8.
Jahn, _Hebr. Commonwealth_, § CXXVI.)

[30] Suetonius, _Caligula_, LIII.

[31] Hän käytti nuorukaisesta nimeä _meteoros_, mikä tarkoittaa
saamattomuutta ja alituista hajamielisyyttä.

[32] Claudiuksen täydellinen nimi oli Tiberius Claudius Drusus Caesar
Germanicus.

[33] "Tieto tulee, mutta viisaus hidastelee", sanoo runoilija.
Heraklitos oli sanonut saman asian yli kaksi tuhatta vuotta ennen
häntä: _polymathie a didaskei_.

[34] Apost. teot XXIV.

[35] Juutalaisten keskuudessa ne murhantekijät, jotka olivat paenneet
johonkin turvapaikkaan, vapautettiin ylimmäisen papin kuollessa, ja
_jotta heitä estettäisiin rukoilemasta hänen kuolemaansa_, oli ylimmän
papin äidin tai muitten omaisten tapana toimittaa heille vaatteita ja
muita tarvetavaroita. Katso kirjoittajan artikkelia "Asylum" Kitton
_Encyclopediassa_ (ed. Alexander).

[36] Roomal. ep, XVI, 11.

[37] Nämä pienet kuvauksen ristiriitaisuudet on otettu vastaavista
kohdista teoksista _Consolationes ad Polybium_ ja _Ludus de Morte
Cæsaris_.

[38] Gallio oli Akaian prokonsuli (maaherra) noin v. 53, kun Paavali
tuotiin hänen tuomioistuimensa eteen. Hänen ylennyksensä on hyvin
mahdollisesti saattanut johtua Senecan vaikutusvallan uusiintumisesta.

[39] Setä oli kuuluisa Rikard III, joka pian murhauttikin nuoren
Edvardin. -- Suom.

[40] Senecan kirjoitusten joukkoon luetaan tavallisesti erittäin
huomattava ilveily, nimeltä _Ludus de Morte Cæsaris_. Sen tekijään
nähden mielipiteet tulevat aina käymään erilleen, mutta se on niin
epäämättömän nerokkaasti sepitetty, niin mielenkiintoinen ja niin
ainokainen laadultaan, että minusta on ollut tarpeellista Liitteessä
lyhyesti kuvailla sen sisällystä. _Toivokaamme_ ainakin, että tämä
satiiri, joka on täynnä murhaavinta ylenkatsetta Claudiusta kohtaan, ei
ole samasta kynästä, joka kirjoitti Neroa varten hänen hautapuheensa.
Sen on kumminkin oletettu olevan (ilman riittäviä syitä) se kadonnut
"_Apokolokyntasis_", joka Senecan sanotaan kirjoittaneen Claudiuksen
kunniaksi. Itsepä nimi on katkeraa ivaa. Se kuvittelee keisarin
muuttuneen ei jumalaksi, vaan kurpitsaksi -- tuollaiseksi "paisuneeksi
kurpitsaksi, joka paistattaa auringossa täplikästä mahaansa Rooman
maalaisten ovien edessä". "Senaatti julisti hänet _jumalaksi_; Seneca
väänsi sen _kurpitsaksi_" (Merivale, Rom. Emp. 601). _Ludus_ alkaa
pärskyttelemällä lokaa jumalallisen Claudiuksen muistolle; se päättyy
ryöpsäyttämällä sateenkuuron runollisia ruusuja jumalallisemman Neron
kunniaksi.

[41] Katso Juvenalis _Satiirit_ VIII, 212.

[42] _Sicco Polentone_ (kuoli 1461), muuan italialainen, joka on
kirjoittanut Senecan elämäkerran, tekee Senecasta salaisen kristityn ja
esittää tämän tapahtuman jonkinmoisena Kristuksen avuksihuutamisena ja
sanoo, että hän kastoi itsensä kylpyvedellään.

[43] Viittaus jesuiittain päähineeseen ja heidän oppiinsa, että
"tarkoitus pyhittää välikappaleet". -- Suom.

[44] Katso _Ad Polybium_. 37; _Ep_. 75; _De Vita Beat_. 17; 18, 22.

[45] Luukas ja Aristarchus.

[46] Forum Appii, Appiuksen tori, pieni kaupunki Appiuksen tiellä, 43
roomalaista (n. 6 meidän) peninkulmaa Roomasta; Tres Tabernae, kolme
myymälää, ravintola 10 room. penink. lähempänä Roomaa.

[47] Apostolien teot XXIV, 23, XXVII, 3.

[48] Apost. t. XXVIII, 30.

[49] Martialis, _Epigrammit_ I, 42; Juvenalis, _Satiirit_ XIV, 186.
Näissä kohdin minä seuraan Aubertinia, joka (samoin kuin moni muukin
kirjailija) on keräillyt joukon tärkeimpiä kohtia, missä roomalaiset
kirjailijat mainitsevat juutalaisia ja kristittyä.

[50] 2 Tim. II, 9.

[51] Fil. I, 12.

[52] Engl. käännös puhuu palatsista "henkivartioston" tilalla. -- Suom.

[53] Fil. IV, 22.

[54] 2 Kor. VIII, 2.

[55] Apost. teot XVII, 32. Kreikkalainen sana ilmaisee syvintä ja
peittelemättömintä halveksumista.

[56] Tacitus, Historiae 1, 13; ib. v. 5; Juvenalis; XIV 85; Persius
v. 190 jne.

[57] Room. II, 14-15.

[58] Hooker, Eccl. Pol. III. 8.

[59] Consolatio ad Polybium 27; Ad Helviam 17; Ad Marciam 124, seur.

[60] Ep. 32; De Benef. 111, 2.

[61] De Ira, 111, 29, 32.

[62] Sama t. I, 14; De Vita Beat. 24. --

[63] Ep. 55, 9.

[64] Sama t. 28; De Otio Sapientis 31.

[65] Ep. 63.

[66] Martha, _Les Moralistes_, s. 61.

[67] Ep. 61.
[68] Ep. 26.

[69] Kol. IV, 16.

[70] 1 Kor. VII, 21.

[71] Kor. VII, 22.

[72] Teoksella oli ennen vanhaan Suomessa nimenä "Käsikirja" (Handbuch,
Manual), mutta tri K. Jaakkolan v. 1919 julkaisemassa uudessa
suomennoksessa sille on annettu nimeksi Ojennusnuora. -- Suom.

[73] _Kakorrynka paidia_. Toisen lukutavan mukaan _kokorynka_, minkä
Martha kääntää: "Marmots à vilain petit museau!" (rumasuista mukulaa).
Ilmeisesti Epiktetos ei pitänyt lapsista, mikä tekee hänen myöhemmin
mainittavan osanottonsa poloista laiminlyötyä lasta kohtaan hänelle
sitäkin suuremmaksi kunniaksi.

[74] "Jos sitä mitä tahdot, ei käsketä, niin täytyy sinun tahtoa, mitä
käsketään."

[75] Vertaa Cowperin _Keskustelua_:

     Heitänkö elämäni nopan varaan
     Siks' että karhu törkeä on? -- Ei. --
     Mies vaatimaton ja tunteellinen
     Ei loukkaa minua ja kukaan muu ei voi.

[76] Moralistes sous l'Empire, s. 200.

[77] Muuan kreikkalainen, joka Agamemnonin joukoissa otti osaa Troijan
sotaan. Tunnettu siitä, että useissa tilaisuuksissa kiihkeästi moitti
sotaan lähteneitä ruhtinaita, etenkin Agamemnonia. -- Suom.

[78] Ps. 142, 5-6.

[79] Ps. 51, 13.

[80] Kreikkalainen sana oikeastaan olisi käännettävä: katso ettei sinua
caesaroida, "keisaroida", mikä sana Marthan mielestä on "ihailtava
barbarismi".

[81] Xiphilinuksen yhteenvedossa.

[82] Xen. _Mem_. 1, IV, 14; Platon _Alkibiades_, II.

[83] Berytos = nyk. Beirut; Sankhunjaton, foinikialainen (muka
historioitsija), eli n. 1250 e.Kr. (epäluotettava tieto). -- Suom.

[84] Vertaa Josephus, _Contra Apionem_, II & 36; Cicero, _De Finibus
bonorum el malorum_, V, 25; Clemens Aleks., _Stromata_, 1, XXII 150,
XXV, V, 14; Eusebius, _Praef. Evang_. X, 4, IX 5 etc; Lactantius,
_Institutiones Divinae_ IV 2 etcet.

[85] Maurice, _Philos. of the First Six Centuries_. p. 37.

[86] Nyt epähistorialliseksi tunnustettu.

[87] Hebr. 1,1.

[88] "polypoikilos sofia", oikeastaan monivärisenä vivahtelevaa
viisautta; Ef. 3, 10.

[89] Katso Ap. teot, XVII, 28; 1 Kor.; Tiit. I, 12.

[90] Katso Martha, _Les Moralistes_, s. 50; Aubertin, _Sénéque et St.
Paul_, s. 250.








End of the Project Gutenberg EBook of Jumalan etsijöitä, by F. W. Farrar

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58481 ***