diff options
Diffstat (limited to '58474-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58474-0.txt | 3272 |
1 files changed, 3272 insertions, 0 deletions
diff --git a/58474-0.txt b/58474-0.txt new file mode 100644 index 0000000..304ca1d --- /dev/null +++ b/58474-0.txt @@ -0,0 +1,3272 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58474 *** + + + +E-text prepared by Tapio Riikonen + + + +LUMEEN HAUDATTUINA + +Tositapahtuman mukaan kertonut nuorille ystävillensä + +FRANZ HOFFMANN + +Suomennos kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta + + + + + + +Kuopiossa, +U. W. Telén & C:o, +1900. + + + + + Jotka Herraa pelkäävät, pankoot + myös toivonsa Häneen. + + Ps. 115, 11. + + + +SISÄLLYS: + + 1. Jura-vuori ja sen asukkaat. + 2. Isoisä ja pojanpoika. + 3. Ensimmäinen päivä paimenmajassa. + 4. Lumeen haudattuina. + 5. Erakkojen elämä. + 6. Sudet. + 7. Katkera kaipaus. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + +Jura-vuori ja sen asukkaat. + + +Moni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua +mahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se +tositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä +tulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka +kokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven +aikana saavat, -- se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn +raivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin +kauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan +tavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean +lumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien +huipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja +varsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten +seikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten +asukkailla tuskin voi olla aavistustakaan. + +Jura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa +vuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella +Genèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain +Schweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se +laskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja +leveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä +kalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat +korkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella, +missä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa +Doubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand +Columbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien +huippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka +ovat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko +maanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi +korkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden +huiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin, +sitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin +putoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja +nurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta +lämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, -- +kasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan +reunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja +taajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät +täällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat +nurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa +laitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää +ainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa +toukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun +ensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita. + +Ihana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja +kolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma +taas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen +huipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa +vesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas +laaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille +lämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja +laskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella +hengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten, +ammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille +vuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo +älykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on +heille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita +minkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän +tulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on +kivinen ja kolea. + +Tämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille, +ja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka +se on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna +vaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa +maanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat +hetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden +aika. + +Vaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on +vaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on +melkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu +lumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen +vartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka +Greyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi. + +Ylhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla, +erinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella +paimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa +ja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat +enimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan +halaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut +rivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat +kiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin +päreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden +etteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin +rajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja +siroittaisi niitä ilmaan. + +Kaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi +varustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren +maidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine +puisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen +makuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo +olkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi, +jonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila, +jossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen. + +Koko kesän kuluessa, -- se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa +aikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu +kumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja +uteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun. +Nöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä +makeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat +kiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä +ylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä +oivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista, +näistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta +eivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä +ja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä +paimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja +toivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä +perityissä tavoissa. + +Vuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä, +pyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas +laskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin +ylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi, +sillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa +seuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet +työt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei +näet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät +ahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia, +maljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he +myyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat +heistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin +mainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita, +erivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä +schweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset +halukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin +seutuihin. + +Kun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa +toimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin +ovat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan +lumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään. +Tässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja, +kirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä, +että heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät, +miten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja. + +Sitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä. +Vanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä +iltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen +hyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta; +ja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa, +pienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa +istuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä +seuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa +tilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä +tarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat +neuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista, +köyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa +ovat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja +kestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa +hurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei +ehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja +kauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli +asettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana. +Kestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä +hirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli. +Kuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät +muodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita. + + + + +TOINEN LUKU. + +Isoisä ja pojanpoika. + + +Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä +laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa +löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi +laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä, +muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen +kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua +syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen +ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän +ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias +poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta. +Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen +asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille +vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja +palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin +kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi +myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin +isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku +taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta, +joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja +Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä +uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä +riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen +vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin +nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä +taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja +palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen +jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä, +jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä +vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa +rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat -- Jaakko mukanaan -- +koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja +tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki +kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin +iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun +siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat +niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja +säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti +levollemenohetken olevan käsissä. + +Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä, +joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä +yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki +sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla. + +Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden +vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien +laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta +päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut -- ei kaikunut vuohien +iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät +tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja -- talo ja navetat ne pysyivät +tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein +tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä, +niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta +vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo +viikkokausia sitten oli valmistettu. + +Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti, +pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet +olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota +niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei +näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku +onnettomuus voinut häntä kohdata? + +Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut +antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia +ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri. +"Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy, +miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua! +Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!" + +He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi +vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä +levottomaksi. + +"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun +Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää +tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse +lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä +pidättää." + +Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja +heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta +isoisä hymyili vaan hänen huolilleen. + +"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi +kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä +varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan +tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko +enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko! +Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?" + +Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan. + +"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin. +"Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että +en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi, +millä ilolla!" + +Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan, +mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka +varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja +koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä +pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin. +Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös +tuntureille. + +Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat +isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he +ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen +ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän +huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi +tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä +paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä +silloin -- kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan -- kiiruhti +vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta +pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui +kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin +pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki +meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti +säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi +varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa +avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin, +kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin +toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä +ja pahempia seurauksia. + +Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun +tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä +vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita. +Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat +odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean +vuorimatkan vaivoista. + +"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita. +"Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus +olisi minua kohdannut!" + +"Tietysti olemme sitä peljänneet", vastasi isoisä, "emmekä suinkaan +ilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut, +ja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se +on, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?" + +"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa +avuttomana tänne", vastasi Frans Lopraz. "Mutta nyt on lehmä jälleen +parantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen +alas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa." + +"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme", sanoi +isoisä. "Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei +tänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja +tuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se +minua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?" + +Poikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku +varsinainen tarkoitus kysymyksellään. + +"Minä arvelen", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan, +-- "minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa +kotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä +tarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?" + +Vuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin +vuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään. + +"Isoisä on oikeassa", sanoi hän, "taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki +ennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä +Pekan matkaan, Jaakko." + +"Ja minä taasen teen sinulle seuraa", lisäsi tähän isoisä. "Se tulee +tosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan +vaan saan hiukan levähtää." + +Kohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon +luottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei +vähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen +täytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli +mahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin, +mutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että +kaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä +lähtivät paluumatkalle. + +Vaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille +kaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans +Lopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi +varastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa +paraimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle +olkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä +vielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli +tapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla. +Vihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas +aamu kurkisti majan pienestä ikkunasta. + +Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös +kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä +iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi. +Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo +ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat +vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas +taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli. + +"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos +tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan +mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme +omaisiemme luo laaksoon." + +"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään +että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne +vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että +tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan +kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani, +voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se +huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä +minusta." + +"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja +avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä +lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja +Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon." + +"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa +ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa, +ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja +samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja +poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja +jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja +kantopaarien avulla tulla minua noutamaan." + +Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky +ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka +lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen +karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään +nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen +tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen +pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä +vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle +autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta +jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti +kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa +auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa +ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden +matkalle. + +Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä +tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen. +Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian: + +"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene +sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää +niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi, +niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua +naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin +parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä +tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä +isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme, +ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia +suojaansa." + +"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa. +"Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo +niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan +suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun +luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja +siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua. +Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on +auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se +vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene +Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin +paljon meistä molemmista kuin sinusta." + +Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli +todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä +tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia. +Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen +saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä. + +"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä. +"Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi +poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut. +Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet, +olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin, +tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn +kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon +pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista +vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä +kauheasta asemastanne!" + +"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella +mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua." + +Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi +vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä +puoleksi täynnä viiniä. + +"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle +tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä +jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse, +mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet +jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän +virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa +myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä +nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!" + +Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos +ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi +häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos +avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja +seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin +kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli +käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai +Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä +kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa +vastaan. + +"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En +tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se +juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan +varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole +varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida +isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin +huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia +ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien +perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis, +poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!" + +"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen +jäähyväissuutelon isänsä huulille. + +Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja +ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut, +ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko +koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun. +Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi +vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi +poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna +lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen, +kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!" +sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin, +milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!" + +Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta +kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla +ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä +luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja +huolen. + + + + +KOLMAS LUKU. + +Ensimmäinen päivä paimenmajassa. + + +Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä, +josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän +kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen +huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen +sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen +katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin +surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä +jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin. + +"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me +hänet koskaan näemme!" + +"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran +suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä +ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten +pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän, +"tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan, +mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki +luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei +hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja +toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein +rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle +rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu, +että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa +mukaan, siis epäilemättä hyvään!" + +Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille +lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani +päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin +ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja +raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä +paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö, +vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti +kolmatta iltapäivän hetkeä. + +"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. +"Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan +metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata +raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä +hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa +olla tuskallinen huoli meistä!" + +Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä +edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki +hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen +vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja +raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen +ikkunaruutuja vastaan. + +Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla +olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara +tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus +heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna +hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja +pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen +määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin +elävä olento, -- vielä avuttomampi kuin he itse -- oli suljettu tähän +kaukaiseen paimenmajaan. + +"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja +kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä +ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme +eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!" + +"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän. +"Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa +nauttineet." + +Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli +valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen +huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa +luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä +hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta +rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei +kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla +paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti, +että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi +Jaakko peljästyneenä ylös. + +"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja +ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat +poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on +katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene +vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme +navettaan Valikkiraukkamme luo." + +Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli +vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi +köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään, +Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä +suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan +suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta +lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se +antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella +ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo +mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa. + +"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle +kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat +navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän +asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä +emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen +hyvinvoinnista." + +"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä. +"Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan +pari päivää viipyä täällä?" + +"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella +ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme +pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä +viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina +varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko +kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella +luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky +ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat +nuo pyörivät hiutaleet." + +Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu +melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli +myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä +lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi +tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He +vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui +paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan +laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju +myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun +torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin +tunkeileva ja kiusallinen vieras. + +Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella +kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo +olla isoisästä liikaa. + +"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä +pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä +peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin +kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä +tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia +istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa +ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa +läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja +joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen +isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin +taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä +olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi +suojassa." + +Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten +polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa +Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön +kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa +sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen +pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja +hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan +yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen +jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli +Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan +ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän +nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua, +ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona +myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten +ympäri. + + + + +NELJÄS LUKU. + +Lumeen haudattuina. + + +Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta +nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he +täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun +Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan +pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin +maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä +jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan +nähdä sen enempää. + +"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes +noussutkaan?" + +"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa, +kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan. +Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään +ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen +ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä." + +"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan +peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka +hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta. +"Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä +ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!" + +"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna +ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on +pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon +merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja +me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään." + +"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan +tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo +matkalla." + +"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti +luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi +isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja +itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy +jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa? +Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa +tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme, +menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa +käkemme... seitsemän, -- siis oikein, -- päivä on, ja aurinko on jo +noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet. +Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme +saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin +pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme +ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä." + +Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin +eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa. + +"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa +odottaa!" + +Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui +lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin +toimitusta. + +"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on +todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua +minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän +sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja +minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka +voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä." + +Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa +kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja +oli vähällä kaataa kiulun kumoon. + +"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä +noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran, +mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!" + +Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien +uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi +levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin +varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi. + +Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta, +makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he +huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata +koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen +paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle +kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten +kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu. +Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin +ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä. + +"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun +torveen. + +Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt. +Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa +ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä +kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat +kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan +kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää +tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän +olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen +paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli +yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli. + +"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit +kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni +pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi +valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä +korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi +myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme +saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme +sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään +mahdollisuutta nousta ylös savutorveen." + +"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin +porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan +oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä, +savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista +seinistä." + +"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti +isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele +vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme +luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi +majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä +rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko, +osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?" + +"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini +sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä +voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!" + +"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla +navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä +vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme..." + +Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus, +isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös +asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun +kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin +saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!" + +He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi +ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea. + +"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko +hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven +sisään." + +"Pitää koettaa", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta. +Hän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen +siten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli +aavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli +melkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten +perästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen +nojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä +tarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli. + +Vitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi +käsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava +sitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen +käärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän +vaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä +ollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä +käsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven +seiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti +majan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion +kääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän +itselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja +nyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille. +Kaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin +kolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle +kokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut +sen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli +kertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan +täällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin +joka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas +kuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan +peittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään, +joka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat +läheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan +verhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun +yksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat +lumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille +kokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden +haarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä +lumikinoksista. + +Tuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys +oli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla, +synkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät +ilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet +sinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen +kenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat +nuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen. + +Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä +vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut. +Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi, +kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti +kehoittaa häntä kiiruhtamaan. + +"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua +tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi +mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut +jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!" + +Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida +kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin +pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo +lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen +syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua +hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia +kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle +karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän +oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin +toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan. +Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo +alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä +varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää +toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki, +kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta +painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat +vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen +savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän +vaivaa kuin kiipeäminen ylös. + +Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta +lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden +ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti +uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen +vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa +uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen +kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät +melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa. + +Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli +valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja +häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei +mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka, +etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen +pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua +muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän +välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas +istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki, +niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja +tasaisempaa valoa. + +Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi +koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos +hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä +voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa +kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen +isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan, +tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän +kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten +kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa +nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä +pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan +koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa. +Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi +pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria, +eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin +mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin +kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli +onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään, +eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he +voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla +tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta +olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan +kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa. + +Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä +nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan +asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen +piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi +hänestä aika. + +Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai +surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin. +Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki +savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli +kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan +esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä +jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä +häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan? +Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin +hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni +levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta +sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin. + +Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen +silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli +avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo +näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa +niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän +apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän +nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen +selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis +epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi +oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki +kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä +lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa +korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo +lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi. +Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä +oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin +katsein. + +"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut +seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen +ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä. +Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy +jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä +antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut +pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme. +Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja +pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa +asemassamme." + +"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule +mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella. + +"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella. +"Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset +yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon +kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia +niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu +torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni. +Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten +lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä +naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä +jättiläistyössä." + +Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan +korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin +isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein +päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet +vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui, +kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki +kyyneleet silmistänsä. + +"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada +vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan +inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan +tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani, +niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna +sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun +huulillani!" + +"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan +kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin +käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole +apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin +riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa." + +Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi +arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa +rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän +oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta +merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi +taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että +rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä +merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he +olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli +hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston +omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa +loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa +siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja +mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne +jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut +tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän +kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla +monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme +ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä +päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on +meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut +tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia. + +Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen +ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku +esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin +mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia +kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena +kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa +kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa +menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun +enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko +ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt +ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja +isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin +takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat +hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta, +jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön, +ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille +oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo +tulessa. + +Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi +työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi +kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin +hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti +kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä. + +Toisin teki isoisä. + +Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti, +heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa +kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut, +nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle. + +"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen +arkaa!" + +Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran +syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja +lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen +perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella +viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin +kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia +myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon +ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan +saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi +huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein +tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta +vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei +ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli +yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa +palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti +todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi +hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä +toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota +olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia +kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta, +ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä +älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa +savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa +siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet +mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät. +Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme +ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit +siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan, +vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä +kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun. + +"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy +hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät." + +Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä. +Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet +poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja +liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli +onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki, +mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille +kallisarvoinen omaisuus. + +Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja +puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne +sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät +suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja +raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa +silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin +hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin +ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman +suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon +käsissä ja jaloissa. + +He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät +olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja +juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet. + +"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi +isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla +varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi +ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään +sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja +me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia +tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän +tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se +tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella. +Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei +maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin +varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta +sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin +pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman. +Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä +sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä +surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja +me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin +onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta. +Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme +kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne." + +Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri +asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli +puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata +sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä +vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä, +Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta +asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen +penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä +täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa +salata. + + + + +VIIDES LUKU. + +Erakkojen elämä. + + +Lakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään +katolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut. + +"Paino tulee liian raskaaksi", hän sanoi, "kattopalkit viimein tuskin +sietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää." + +"Se on pian tehty", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen +taas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle, +antoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia +tuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen +kerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää +lämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois. + +Tämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin +huvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa +kammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä +näköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä +sydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se +verhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä +kohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään +täytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä +napaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän +aikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä +suru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi +selkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen +alas majaan. + +Isoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä +jotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran +tarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja +havaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan +puuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle +elävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja +olkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos +Valikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi +heille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi +riistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia, +kun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita, +jotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä +paleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he +löysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan +niin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti +sitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta +viimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti +suljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät +kumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa +ympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen +sisässä. + +Paitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko +kesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi +jäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa +käyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia +ja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi +niitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko +oli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti +mereen ja _halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä_. + +Jo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty +ja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri +kattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia +kyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja +saha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli +kummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta +vuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei +suinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin +muonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää, +jonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä +kokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että +niitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä +leikata. -- Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan +kolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa, +jossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua +kahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, -- oikeita aarteita, joita +he nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen +kultaan. + +"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan", sanoi Jaakko tyytyväisenä, +kun hän sen havaitsi vetolaatikossa. + +"Todellakin vallan sopivaan", vastasi isoisä ilostuen hänkin. "Mutta me +emme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä +varalta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko +mieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa +ravintoa." + +"Minä pidän jälkimäistä parempana", vastasi Jaakko arvelematta. "On +hyvin surkeata aina istua pimeässä!" + +Rasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta +jatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä +vastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen +vilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin +verkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin +Jaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa. + +"Oi, poikani", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, "se on paras +ystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen +seuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille! +Se opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin: +_unhottaa Jumala_, ja ainoastaan yksi onni, se on: _rakastaa Jumalaa!_ +Sinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme +kumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka +ruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon +sieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä +hyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava +meille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!" + +Kirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä +jälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin +tutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat +ystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät +päivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova, +mutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli +ainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta +olkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän +sydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli +antanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä +rakkaudestaan. + +Herätessään seuraavana päivänä -- se oli seitsemäskolmatta päivä +marraskuuta -- huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta +satamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä +paksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä +joka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä +korkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen +toiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien +kylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa +kantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua. +Hetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen +surumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi +ajatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean +asemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana +keinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi +hänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon +tuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle +paljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä +kirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden +heikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja +huvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella. +Huomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli, +ja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä +keskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka +muissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja +sitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä +laskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä. + +Sillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun +hänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä +huomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos +kohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla +maan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos +he, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia +päivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun +kulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava +aika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä +päivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen +kuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä +sitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että +heidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta. +Vähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet +olivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa +kallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä +välttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä +lähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja +muina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta +säteili. + +Niin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa +kaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata +tilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen +kanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen +mielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä, +sisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla +tavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää +lamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä +säästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he +tästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia +nauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko +suostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi +hän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä +jalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä +varoi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden +tulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin +meni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon +huvitusta. + +Se oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt +juttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja +vihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että +isoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen. + +Sellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän +ikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla +ikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen +ihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla +tunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja +yhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle? +Sillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo +seista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen +täydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti +Jaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua +käyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista +ilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi +heidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu. + +"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin", sanoi isoisä eräänä +päivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, "mutta +ainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa, +joka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on +tulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme +nauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme +monellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole +sallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse +joka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan +esiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan +tutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset, +jotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin, +lapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana +etuna asemassamme, vihdoin näet emme ole _yksin_, vaan voimme molemmin +puolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo +sillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa +isäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä +olet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja +ääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään +vankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi, +jos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se +meille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni +iloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi." + +"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen", sanoi Jaakko. "Meidän +kohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen +uskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo, +kärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia +kärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi +Valikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä +jätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa. +Miksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa +jossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta +tule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet +luoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille +enemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia +tuodakseni hänet tänne, isoisä?" + +Jaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti +aikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi +siihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä, +pienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki +kahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin +uuteen asuntoonsa. + +Oli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se +juoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili +Jaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan +pitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että +se kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki +laskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja +ainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena +katseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja +tyytyväisyyttä, jota se tunsi. + +"Näethän, Jaakko", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, "että +olet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän +pienessä, yksinäisessä majassamme!" + +Muutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko +tavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi +hän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan +säteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas +korkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja +raitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä, +häikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin +katolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen +eteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin +pitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli +mahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta +olivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä +oivallinen ajatus. + +"Mitä", sanoi hän itsekseen, -- "mitä, jos minä koettaisin kovertaa +tien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä +vähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!" + +Tämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä +epäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä +arveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri, +mutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi +vitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea +lumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa, +että hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin +hän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada +palvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja +rohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten. + +Koko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan +lakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana +aamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä +tullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen +vaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa +päästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan +innossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel +askeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian +luja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se +syössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä +tarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille. +Jaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan +painoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä +melkoisesti. + +Vihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut +vaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi +sitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei +Jaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan +hänen "tunneliansa". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä +tukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui +jonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä +jalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen +seinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan. + +Vaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin +haikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen +tunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien +mustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta +liian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä +näköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta +kuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi +lepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman +surkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi +ilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi, +syöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa +maanpakolaisten kotimaja sijaitsi. + +Huokaellen katseli isoisä sen perään. "Meidän pakanallisille +esi-isillemme", sanoi hän, "olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen +kirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan +ja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai +toiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka +osoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas +nostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas +Jaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on +meidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta +vaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen +minä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi +hedelmiä!" + +He palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja +alakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin +milloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia, +yksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan +varmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja +äänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista +hilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja +kotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi +olivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään +tavalla voineet voittaa. + + + + +KUUDES LUKU. + +Sudet. + + +Seuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin +alttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia +tuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta +eroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna +lumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli +paljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa +hän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti +hänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin +alkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi, +ettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi. + +Tunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja +koetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti, +sillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian +kapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen +päivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään +alapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa +tehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää. +Tämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui +hän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti +lapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken +varovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen +yläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa +luomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja +lankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan +tätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä +lumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan +seinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet +sinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä +lumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen +ponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes +käsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan +ponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa +isoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta +vanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän +lapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen +käsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua +tuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen, +mutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän +murros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten +ponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen +alusta asti. + +"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta", +sanoi isoisä lempeästi nuhdellen. + +"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli", antoi Jaakko +vastaukseksi. "Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja +huomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin." + +Jaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä +jälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli +pakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa +määrin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis +jäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen, +valmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että +lumisade yön kuluessa lakkaisi. + +Hän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi +häntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti +hänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän +vallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven +luukkua jälleen. + +"Pyhä Jumala, armahda meitä!" huusi hän palatessaan isoisän luo. "Tämä +on kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät +tänne vangittiin!" + +Jaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä +vuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita. + +Myrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka +ympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen +sisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja +kauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien +lumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja +myrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan +ovea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin +sitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten +alas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti +sulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen +takasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos, +tukehuttaisi heitä. + +Niin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat +peljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa, +Jaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa +ja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä +rauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa +pois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita +pienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan +ijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen. + +"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?" sanoi hän. "Sama voima, joka sinua +tänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan +muuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa +vihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää +ijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina, +antaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän +kasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin +hedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja +herättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon. +Ilman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin +lumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka +ilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut +laaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat +hedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa +ilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä +et näe muuta kuin hävitystä ja kauhua." + +Jaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta +rauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn +koleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman. + +Äkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja +ovi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin +pirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti +ylös. + +"Mitä se oli?" kysyi Jaakko vapisten. "Murtuuko maja murskaksi päämme +päällä?" + +"Minä toivon, ettei niin tapahdu", lausui isoisä nopeasti voittaen +takaisin levollisuutensa. "Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti +tarkastaa, mitä tapahtunut on?" + +Jaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen +ulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin +Jaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta. + +"Sitä minä ajattelinkin!" sanoi hän. "Sinun käsiesi työ on hävitetty, +poikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos +tahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi, +vaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän +majamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen +ikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut +vastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis +lumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut +siunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se +on suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin." + +Aina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme +laskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien +levollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä. +Huolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja +seuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi +tauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian +laita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin +suunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He +koettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän +kiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen +lumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään +aukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut +viettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain +muutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja +lämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta +valitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan. +Kumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka +iloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla +valollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa. +Varasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät +erakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti +haihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet. + +Yhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen +luita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja +verhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli, +tunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta +verhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut +tavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja +kumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he +niin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä. +He eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten +tukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa. +Valikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla +mielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes +Jaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä +surkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa +ikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo +lumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu +ulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä +kaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä +vastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen. +Mutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä +antaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen +huuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä +vähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi +niin oivallisen esimerkin. + +Vielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään +merkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen +tapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme. + +Jaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin +isoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki +hörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja +rupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä. + +"Mikä sinua vaivaa, Valikki?" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös +heti kummastutti. "Mikä sinua vaivaa?" uudisti hän, ja koetteli sitä +hyväilyllä rauhoittaa. "Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei +sinulle mitään tapahdu!" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi +vaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa +Jaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa +silmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea +ulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse. + +"Laupias Jumala, siellä on susia!" huusi hän. + +"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia +levollisna", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle +kourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. "Näyttää minustakin +todellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla +varuilla!" + +Vaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa +tuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja +oli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta, +joka kesti lakkaamatta. + +"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia", sanoi isoisä +matalalla äänellä. "Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja +ikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan +pian löytäneet tien meidän kimppuumme!" + +"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?" kysyi Jaakko täynnä pelkoa. + +"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit +vastustamaan hyökkäystä", kuului vastaus. "Mutta puhu hiljaa ja +koettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee +meidät." + +Vuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi +tuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin +huutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä +istahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana +valmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan. + +Nämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja +pelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja +kaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen +hetkensä tulleen. + +"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen", kuiskasi hän isoisälle +puristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. "He murtavat +itsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!" + +"Ei toki, lapseni, ei toki", vastasi isoisä. "Niin kiireellä se ei +mene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa +tilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä +sudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi +pinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä +vuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen. +Minä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän +päämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai +tunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja +ovat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja +raivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!" + +"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai +muuten? Mitäs sitte?" + +"Minä en usko että se tapahtuu", vastasi isoisä, -- "mutta jos se +tapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa +itseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos +he todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille +kumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai +repiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että +myrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella +jälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että +hän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja +nyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian +hätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta +epäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se +pelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet +silloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme +paremmin olla varuillamme." + +Jaakko pudisti huolissaan päätään. "Sinä olet tosin oikeassa, isoisä", +sanoi hän, "Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta +tästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan +ennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee +ankarammaksi, ja vihdoin -- saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän +majan!" + +"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!" vastasi isoisä nuhtelevalla +äänellä. "Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole +meitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule +panna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä +tapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi +luottaa!" + +Jaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen +silmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa +isoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan +huudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella +raivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka +niin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys. + +"Ei epäillystäkään", sanoi hän vähän ajan kuluttua, -- "Valikin huuto on +antanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun. +Kuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä +pois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme +me ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän +täytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni! +Kattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita, +joilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä +maitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta +toiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!" + +Vaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti +jälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan +isoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon +sisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta +sudet tahtoivat murtautua sisään. + +"Hankippas tänne kirves", sanoi isoisä, "ja tuo minulle heinähanko. +Ennenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!" + +Jaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin +kirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata +hyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi +voitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi +tutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla +tyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon +jälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja +koko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan. + +"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä. "Odottakaamme vaan!" + +He odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien, +nälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden +puhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä +jännittäen huomiotansa. + +"He eivät olekaan täällä", sanoi hän äkkiä. "Minusta tuntuu siltä kuin +olisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!" + +Jaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka +seurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti +vilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen. + +"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani", sanoi +isoisä. "Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä +sen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä, +että he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten +puolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun +hälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri +tamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit +yltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt +ylös!" + +Yhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä +valmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä +odotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja +selvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa +tuokiossa oli taistelu alkava. + +"Rohkeutta!" kuiskasi isoisä. + +Jaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin +kirveensä vartta. + +Nyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä +tunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko +heilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja +taittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta +kajahti ulkona katolla. + +"Hyvästi tehty, Jaakko!" huusi isoisä. "Tuota emme ainakaan enää +tarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi! +Varuillasi, Jaakko! Varuillasi!" + +Nämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen +aukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä +verenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa. +Jaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän +paiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan +kirkunalla väistyi sekin takaisin. + +Mutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi. +Vielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan +kiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa +olisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu +asemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota +neljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja +sysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat +tunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken +mennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi +hän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin +Jaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt +seurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui +vähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista +haavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt +alas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet +niin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet +pakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun +heinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka, +niin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa +kajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet. + +"Saa nähdä vieläkö he palaavat!" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen +hien ja veren otsastansa. "Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?" + +"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni", vastasi ukko. +"He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme. +Kumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan +tarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat +kadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen +täytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta +neljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?" + +Jaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli. + +"Ne on sudet", sanoi hän. "Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda +kumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin -- +ikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!" + +"Niin, niin, niin se on", vastasi isoisä. "Johan minä sen ajattelin. +Vahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa +ravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja +nyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä. +Sinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä." + +Jaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin. + +"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!" +sanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. "Se oli kauhea +hetki, isoisä!" + +"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!" +vastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. "Minä olin +peloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa! +Mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni +syvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon +kunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet! +Mikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin +rohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta +raadeltaviksi, kuinka hirveätä!" + +Kauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa +ajatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön +tyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta, +uhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja +vuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat +poistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he +tekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti +uudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien +tekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion +paanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin +että he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja +hyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän +asuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja +löysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän +kiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + +Katkera kaipaus. + + +Vaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen +Jumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta +vaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja +nöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä +levottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta +se ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää +vankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen +silmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja +sinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna +lumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että +heidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen. + +Ennen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa +päivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin +tilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa +tupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota +alinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa +ulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia +mukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut +itsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla +iskulla kadonneet. + +Hän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen +jäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin +ruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos +raittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi +sairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen +puute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito, +palanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla +höystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi +heidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo +muutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä. + +Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena +kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista +tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään +kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei +ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan +ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli +riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija. +Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen +ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle +ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää +tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko +löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle +mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle +vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun, +jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän +epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän +ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa +jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja +tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin +ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti +jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan +ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän +vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin +suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä +vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen +tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin +hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon +vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi +rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja +havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan +väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös +työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä +tarkoituksenmukainen uusi laitos oli. + +Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu +tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää +vähääkään rasittanut majan asukkaita. + +Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli +täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta. + +Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan +ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta, +jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille +paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan +puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja +navetasta tuoduilla seimien laudoilla. + +Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä +aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli +erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa +kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi +Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt, +sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että +kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä. + +"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi", +sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle +paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen +permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole +paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa." + +Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän +ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli +hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata +työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen +hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla +varovaisuudella. + +"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä +tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein +kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty." + +"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä +löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee +päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne, +Jaakko, -- pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty +kelvottomammalla viinillä." + +"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä +on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne +kuopattu?" + +"Totta kai piti minun sen tietää", vastasi isoisä hymyillen. "Minä itse +hautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat +sitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata +ajatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä +tärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet +sinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs +ja viides eivät saata enää olla kaukana." + +Todella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä +pulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman +kalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti +paikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin +hyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot +huolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin, +että tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla +säästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää +maistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla +viinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä +oli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota +vastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden +tilaansa tai voimiensa heikkenemistä. + +Erakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat +uudella uskalluksella tulevaisuutta kohden. + +"Huomenna on meillä talven alku", sanoi isoisä aamulla 21 päivä +joulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan. + +"Talven alkuko?" intti poika kovin hämmästyneenä. "Minä ajattelin että +me jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla." + +"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he +tulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina +aikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla", +vastasi isoisä. "Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on +talven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman +asentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen +vähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta +tahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät +on jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen +ja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine +ilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä +vihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja +sen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, +Jaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua +polkua myöten laaksoon omaan kotiimme." + +"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika", +vastasi Jaakko. "Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!" + +"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet, +ja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin", vastasi +isoisä lohdutellen. "Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää +tämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete." + +"Pitäisihän meidän tehdä työtä", vastasi Jaakko. "Mutta suurimman osan +päivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän +emme voi mitään työtä toimittaakaan." + +"Kuka ties?" sanoi isoisä. "Me olemme tosin melkein samassa tilassa +kuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä, +joitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme +ja tehkäämme niinkuin he." + +Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa +oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt +hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin, +ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata +näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien +päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa +yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa +harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina +oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän. + +Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut +mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä +kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa +rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet +eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat +nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan +taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä +olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään +kätketyiksi. + +Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella +tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista +enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi, +näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet +ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota +niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti +sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin +hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää +itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän +kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan +tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään. + +"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?" +sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun +ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan +lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on +meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja, +meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon +voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus, +Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu, +vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla +kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää +Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!" + +"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko. +"Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän +ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!" + +"Ja mikä se sitten on, Jaakko?" + +"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä +kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!" + +"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki +sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen +asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko, +Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni, +minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan +valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla +vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo +on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin, +että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon, +niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun +poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin +itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin +kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun +lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki +työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle +neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä +sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen +aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko, +ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi +minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa +minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen +kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan." + +Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki +itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä +huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen +suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän +häntä hilpeästi: + +"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme +valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä? +Oletko jo ehkä sitä ajatellut?" + +Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain +tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti +kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan. + +"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon +minä panna asian alkuun." + +Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti +ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa +suurtakin hyötyä. + +Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja +sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan. +Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani +siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että +Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei +isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi +toivonut. -- Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut +vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat +uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille. + +Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan +terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies +kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen +voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen +asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi +tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi. + +Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä, +niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen +surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin +meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin +Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti +hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi +hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla, +jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä +vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin +jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä +oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli +valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat +nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat +siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille +niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet. +Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa. +Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan +puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla +suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin +päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja +murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat +viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä. + +Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää, +ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna +käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan +paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat +kuuluivat: + + 'Herran, Jumalan nimessä, Amen! + + Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen + heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään + yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun + toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle + Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani + kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta, + ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen + itse sitä enää voisi, seuraavat esineet: + + Minun taskulyömäkelloni. + + Minun tussaripyssyni. + + Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma. + + Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni + alkukirjasimet ovat kaiverretut. + + Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat + hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen + rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota + itse kuolemakaan ei heikonna. + + Semmoinen on minun tahtoni. + + Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18--. + + Ludvig Lopraz.' + +Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja +lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä +itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten. + +"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla +äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa +valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise +sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin. +Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun +rakkauteni jää sinun luoksesi!" + +Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin +siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen +läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi +ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla +tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut +sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän +toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa +huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden +kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen +laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven +kärsimyksien, surujen ja tuskien yli. + +Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen +mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa +täyttyä. + +Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät +kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään +kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen +haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli +asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan +yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia +lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset +lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki +meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla +ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi +tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon +valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai +päivä. + +Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle +kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän +pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut +raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä +sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän +terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät +ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi! + +Niin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa +toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita +koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa. + +Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein +rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei +hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina +iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän +uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta +äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä +pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut +hänelle avuksi. + +Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet +ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen, +johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä +olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti, +ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan. + +"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä? +Vuoteellaniko?" + +"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten. +"Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin +minä kannoin sinut tänne." + +"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta. +"Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa +määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua, +niin voin sinua kiittää avustasi." + +Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen +sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä +nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka +hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta +sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä +hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen, +ja yö kului rauhallisesti. + +Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja +Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään. + +Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta +viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin +arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että +hänen tuli odottaa mitä ikävintä. + +"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua +tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni +loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi +muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun +heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon +kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä +enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan +siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi +isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo +on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun +kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä +enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä +rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee, +jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan +hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi +vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta +eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki +alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa +oikeata hetkeä." + +"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun +pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä +mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole +ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka +monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin +vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä +kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan +kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin +levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun +sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa +kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan +suuri vaiva voittaa tämä tunnelma." + +"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia +jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä +minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin +tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva? +Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan +tekisi sinulle mitään pahaa!" + +"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan. +Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai +ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun +pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se +sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa +sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta, +että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan, +jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa." + +"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin +tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet +vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en +voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole +varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen +puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa +anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun +turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen +puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan +alle!" + +Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa +ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen +opetuksiansa. + +Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka +vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi +valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää. +Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti +juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen +sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin +rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle, +sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen +heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi +kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti +vallitseva pilkko pimeys. + +Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta +valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä +ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä. + +Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli +odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani, +otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa. + +Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten +itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen +päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä +tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa. + +"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!" +kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun +kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se +tapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille +tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa +verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille." + +12 päivä tammikuuta. + +"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun +minä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä +tajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi. +Oi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin +tuskaan ja huoleen!" + +15 päivä tammikuuta. + +"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä +isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella +laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä +juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin +minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja +kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?" + +"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei +aivan..." + +Tähän hän päätti. + +"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä. + +"Ei, lapseni", kuului vastaus. "Hiero ainoastaan minun käsiäni ja +kulmiani vähän viiniätikällä... ja sitte... mene noutamaan Kristuksen +Seuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten +olen merkinnyt." + +"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja +kulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin. +Sitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen +kirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki +mitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän, +mitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä +sen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä +sitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka, +autuaasen ja hyvään loppuun...'" + +Näiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni +omiensa väliin ja rukoili. + +"Herra, minun Jumalani", puhui hän, "sinä hetkenä, jolloin minä olen +seisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele +ainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä +huudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä +lapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja +koetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi +horjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän +rauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!" + +"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä +alas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei +ollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa +nähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja +anna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen +olisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä +kohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä +hänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän +ei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä +yksinäisyydessä on tuntenut." + +"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän +ainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka +minun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat +hänen henkeänsä!" + +Melkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja +heikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä +välin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä +nöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan +saakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun +huoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi +surkeimmalla äänellä määkyä. + +"Valikki raukka!" sanoi isoisä. "Minun täytyy sitä vielä kerran +hyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun +vuoteeni ääreen." + +Minä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy, +asetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja +täältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se +olisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja +kädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa. + +"Hyvä, hyvä on, Valikki", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja +silitellen sitä. "Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua +maidon puutteeseen!" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä +talutin Valikin jälleen loukkoonsa. + +Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään +luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti +aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän +hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä +sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä +alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä +voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa! +En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti +niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen +ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet +minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan +Jumalassa!" + +Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta +hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle +ilonsa. + +"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan +sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään +mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä +tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun +äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina +on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!" + +Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen +jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli +kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala... sinun... kanssasi... +lapseni..." kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta, +antamatta kuulua enää huokaustakaan. + +Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle +kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta, +johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä +havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen +ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu +jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen +pimeäänsä. + +Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni, +että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen +muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä +vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen +aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla, +että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt +enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen. + +Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen +päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan +mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä +hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta +kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut +mieltäni. + +"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää +silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni +neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää, +minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä +vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä +uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta. + +Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua +takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja +rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen +tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen +kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta +puristivat kyyneliä silmistäni. + +"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan +isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa +vaikuttaman." + +Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle +menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä +tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun +rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi +kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka +tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen +viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen +säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa. + +Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun +tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen! +Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua +varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi +ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja +tajuntani siitä riippua! + +Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän +rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin +rauhallisesti ja sikeästi. + +Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta +vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana +ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta +hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun +pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä +vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä. + +Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin +mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta +vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä +torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä. +Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin +yön, häiritsemättä ja sikeästi. + +Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta +minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän +rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle +rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui +vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli +ennustanut, suruksi ja huoleksi. + +Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse, +minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota! +Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen +hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu: +multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on. + +Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia +sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli. +"Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!" + +Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun +täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, -- ei, +mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen +isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu +kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein +kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi +mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin +että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja +minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä", +sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan +tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon +tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni +jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes +hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse. + +Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen +synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen +käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei +ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan +kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas +Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen +seuraavaan aamuun. + +Tämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin +itseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten +alotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi +valmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin +hänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän, +surullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää +syrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta +melkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä. + +"Minun isoisäni!" huusin minä valittaen -- "sinä jätät minun! Sinä et +kuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi, +ijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!" + +Minä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta. +Mutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa? + +Vaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin +hänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan +haudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin +päättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin +etsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni +Jumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin +ikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin +karkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin +toimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni, +lapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta +tämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin +siten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen, +jonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa. + +"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset", kirjoitin +minä; -- "kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18-- +pojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan +saattama." + +Minä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja +suljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut +ketään muuta kumppalia kuin Valikkini. + +"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut +vuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut _kokonaan_ +voittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan +pelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun +voittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen +ainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä +haudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin +aamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että +voitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo +surullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä +ja painaa lyijypainolla sydäntäni." + +Niin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon +kuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa +kuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt +synkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla +jälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei +onnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja +koko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja +katsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää +ajatusta. + +Ainoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä, +jotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja +jotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen. + +Ensimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko +melu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli +aikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi, +että kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä +savutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko +savutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja +ollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän +huomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin +seisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän +jotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen +sieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven +reunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan +toisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia +silmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä +vilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään +hautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti +hänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän +kokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa +kiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti +liikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran +näkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän +tarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti +ei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan +muiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä +kärsimyksiä. + +Mutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä +alakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana. +Kuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi +luultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen +tapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti. + +Se tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko +sen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän +tarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin +helposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä, +kellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan +ikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla, +ja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä +juoksemaan ylös paikaltaan. + +Hän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä +kaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo +ennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että +paimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen. + +Ensimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi +hajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen, +että ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt +kiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka +paikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan, +kun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko +pirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan, +mutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka +tuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia, +kattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku +raskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti +joku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai +lumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas, +mutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki +allensa ja haudata ne painollansa. + +Jaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta +vaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma +tunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina +ennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen +masentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta +tulevaisuuteen. + +Mutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle +Jaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui +mitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: _Vuohi alkoi antaa vähemmän +maitoa_. + +Jaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä +kolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui +mieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: "Mitä tekisimme, +Jaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän +teurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!" + +Mutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri? +Ei, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän +hetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein +välttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa. +Juustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän +olikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin +voisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua +olisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän +korkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä +toimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan +voivansa jättää paimenmajaa! + +Aina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon +mieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta +tästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä +helmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis +pakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta +kuin se hänestä tuntuikin. + +Kahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet +kokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän +istahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen +kaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut. +Hänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa +elävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen +elättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen +kurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle +osoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä! + +Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin +välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan +hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä +säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää. + +12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle +niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna +kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en +enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa. +Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi +ravintoaineeksi. Ja kumminkin... minä en voi siinä suhteessa voittaa +itseäni." + +13 päivä helmikuuta. + +Minä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan, +monessa paikassa tonkinut maata, -- turhaan! Minä en löydä mitään +ravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet +minun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala, +auta sinä meitä! + +17 päivä helmikuuta. + +Pakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut +pakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää +Valikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta. +Mutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin +puuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä +odottaa! Odottaa viimeiseen saakka! + +18 päivä helmikuuta. + +Pakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei +mikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani, +varjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa +raadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry +minut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen +verraten! + +20 päivä helmikuuta. + +Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän +paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus +kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän +päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä +unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin +Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja +katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa +heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta +ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä +juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla... +mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi? +Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun +piti tehdä päätökseni... minä tartuin puukkooni... minä syöksyin +Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!... Mutta en voinut. +Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi +kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki, +syleilin sitä uudelleen. + +Pakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen +ääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: "Koska sudet juoksentelevat +lumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?" + +Tämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä +rupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin +siis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan? + +Kumminkin -- niin ajattelin minä vielä -- jos tappaisin Valikin, +tietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta +minulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään +saakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei +ehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin +epätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti +rientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut +saavuttavat. + +Ajatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin +vitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen +soveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty, +tarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten +minä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan. +Valikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja +asettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä +pakoretkellemme. + +Kumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut +ilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja +jossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä +pitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule +päätöstäni muuttamaan. "Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja +suojani, niin en minä mitään pelkää." + +Eikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta +kuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi +päättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen +tuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri +suosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut +tuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen; +mutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää +sen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla +ryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella +innolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja +teki tulen. + +Mutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua +ulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka +olivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan. +Mutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän +kuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi +riemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan. + +Uudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa +ja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa, +vapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli, +kuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt... suuri +Jumala, mikä autuus! -- nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui +hänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän +ponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin +voimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua, +oli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu. + +Jaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei +malttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän +tunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän +poikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa +vasten. + +"Entäs isoisäsi, poika?" huusi hän. + +Jaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut +vastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä +haudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja +lautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko +koetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä, +mutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni +hänen voimiensa yli. + +"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!" sanoi isä itsekin syvästi +liikutettuna. "Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille +vaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla +helpoksi." + +Sillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he +astuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, -- isänsä veljet -- ja +renki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen +vapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet +suksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista +toiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta. + +Pekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä +susia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti. +Vapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai +pyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte +hänen käteensä. + +"Nyt ei ole tilaisuus", sanoi hän, "ottaa mukanamme armaan isoisäsi +jäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että +hän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella +tahdomme vielä kerran hänen haudallansa!" + +He astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle. + +"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus", lausui Jaakon isä liikutetulla +äänellä. "Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän +lapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön +tomusi rauhassa!" + +Kaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät +paimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni +nopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan +olivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa +oli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään +valittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja +Valikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa. + +Ilman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten +lumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi +tasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat +raivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva +ja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt. + +"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä", sanoi hänen isänsä. "Me +olisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi +pysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän +naapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei +ole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet +tien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!" + +"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi +Jaakko. + +"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti +sinun pelastustasi." + +Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä +oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen +reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja +Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut +elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli +lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei +enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli +kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he +tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla, +että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa. + +Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin +ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta +tuotiin heille monenlaisia makupaloja. + +"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!" +kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei +ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen +perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan, +on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia +vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos +minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi, +minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin +oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista, +hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja +vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen +tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!" + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58474 *** |