diff options
Diffstat (limited to '58438-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58438-0.txt | 3456 |
1 files changed, 3456 insertions, 0 deletions
diff --git a/58438-0.txt b/58438-0.txt new file mode 100644 index 0000000..bdd62ff --- /dev/null +++ b/58438-0.txt @@ -0,0 +1,3456 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58438 *** + + + + + + + + + + + +KYLÄKERTOMUKSIA I + +Kirj. + +R. Linna. + + + + + +Lapualla, +Jaakko Hissa, +1890. + + + + +SISÄLLYS: + +Moukka konsertissa +Ruttoa. +Kuvernyöri. +Ylitalon isännän naiminen. +Onni on epävakanen. +Sana pahuuden palveluksessa. +Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön. +Riita-Veljet. +Merisankarin seikkailukset. + + + + +MOUKKA KONSERTISSA. + + +"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa, +kun tuli häntä vastaan tiellä. + +"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä. + +"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina +'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on." + +"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on." + +"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti +Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta. + +Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta. + +"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin +meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?" + +"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä +on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana +konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua." + +"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?" + +"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen +siellä on olla ja miten siellä ollaan." + +"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi. + +"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja +istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin +talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä +paukuttaa." + +"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan +sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin +Kasperin teaterissa?" + +"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!" + +"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta +pennillä?" + +"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä +aina kauniista pitää." + +"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?" + +"Viisikymmentä penniä." + +"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?" + +"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin +sijat." + +"Jokohan ei veny eikä vanu." + +"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että +kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan." + +"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne +sitten mennä." + +"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet +sinne." + +"No, minä menen." + +"Mene vaan, minä tulen kanssa." + +"Minkä aikana se alkaa?" + +"Viideltä." + +"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!" + +"Hyvästi!" + +Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut +olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa, +tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos +vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta +renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti +kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän +vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija, +kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja +alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun +se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä; +ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut +monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." -- Hän +oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian +ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli +juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan +Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun +syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin +osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja +hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli +hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia +myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli +Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin +parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä, +eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle +oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen +takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis +hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli +hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän +oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan +naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet +heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin +Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa. +Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli +siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä. +Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla +rahoillansa konserttiin. + +Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa +kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi. + +Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun: + + "Minun kultani kaunis on, + Vaikk' on kaitaluinen." -- -- -- + +Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se +mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän +piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä +touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki +hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja +postipoika. + +Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä. + +Nolostuneena meni hän tuolille istumaan. + +Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin +oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri +korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän +aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili +mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, +kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun +vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, +katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen. + +Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä +-- viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin -- ihka +uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän +odottamaan konserttipaikalle. + +Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä +niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi +seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä +hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli +käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän, +että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt +muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä +eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri, +ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä, +vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys. + +Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse +istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon +papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin. +Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten +se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli +jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan +tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan +korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti +ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin +sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa. +Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin +hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli: +Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos +senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut +sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun +pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella +otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin, +josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja +milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja +heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia, +paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin, +salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi +hänen kysyä Tuomaalta -- korvaan supattamalla tietenkin. + +"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti +Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei +hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun +hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja +Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut +suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti +siis Jussimme konsertin alkua. + +He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä +saapunut. + +Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt. + +Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan, +kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi +tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa +viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa, +olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin, +että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli +kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään +apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa. +Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa +sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo. +Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut +senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen +kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä +oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi +pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti +oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä +maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt +kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun +juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan +pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut +olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan +Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin +vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin +kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin +Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat. +Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän +markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista +rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin +komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän +kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin. +Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli +konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän +luuli pitävän tehdä. + +Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies +hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan +kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat +itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan. + +Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti +kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime +minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut +kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen. + +Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija -- +suokaa anteeksi, ei kun enkeli -- astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja +kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä +korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä +särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä. +Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan +Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia" +kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko +konsertin ajan. + +Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua, +vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin +ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten +hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen +laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa +tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut. +Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella +laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti +katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava +suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit, +Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta +herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä. +Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei +kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun +Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi +sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti +hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen, +että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin +saaneen hetkellisen hulluuden puuskan. + +Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka +silmänräpäys. + +Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut +äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä +läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää +oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että +Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen +kylkeen ja sanoo: + +"Viskaa sinäkin!" + +Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli +uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten +ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän +viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi +-- rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui +sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten +osoittanut ihastustansa. + +Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli +tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs +Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla +kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa" +takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä +senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä +tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin +ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät +laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät +itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä +Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin +puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin. + +"Fyii'i!" kiljasi muudan. + +Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä +osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei +olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät, +että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin +hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja +ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman +sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään +ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun, +niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. -- Jussi +ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa, +sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa +jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen +hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet +niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi +kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa +hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea +hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi, +vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää +hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin +sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat +miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa +uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn. +Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan +pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän +ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut +valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä +kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet, +vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät +kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen. +Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua +ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä +loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan +kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu, +se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei +joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi +kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja +kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa +oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli +hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa, +vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat +vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan +kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei +sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet +muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan +ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen +jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa. +Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista. + +"Rukkaseni!" kiljasi hän. + +Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän +kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa +toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti +vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää. + +"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran. + +Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen. +Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan +semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi +tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri +äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset. + +Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois. + +Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta +virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä +sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat +olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä +oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle +siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset +nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta +kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis +kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin, +kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset +ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties, +minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan +pidätetty "saakeli". + +"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja +vastukset", ähkäsi hän astellessaan. + +Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija +ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt +Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili +tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken +puheisille. + +Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi +helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei +löytänyt mitään reikää. + +Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija: + +"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle +on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu +jokapaikasta koko mies?" + +"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä +kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen. + +Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut +Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi. + +"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen +paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin. + +"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti. + +"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano +vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?" + +"Ei minua vaivaa mikään." + +"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano +suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä +kuitti." + +"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi. + +Ja nyt heltyi hän -- poika-parka -- niin että tunnusti kaikki oikein +perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja +tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa. + +"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija +osanottavaisesti. + +"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa +ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi +Jussi sitten ääneensä. + +"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi +kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa. + +Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain +merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi +takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan +luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun." + +Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän +sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen +silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä, +ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija +ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se +"pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut +Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä. + +Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin +istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä +ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi, +kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin +tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran +leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen +pimeäksi. + + + + +Ruttoa. + + +Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko +oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut, +hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua. + +Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti +hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi. + +"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole +parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä +pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei +saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua." + +"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä +on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua +emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee", +puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla +oli istunut työssään. + +Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään +kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo. + +Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun +noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt, +vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin +hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton +käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja +kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä +välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin +kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin +kintaat pöytään." + +Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten +taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän +oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin, +vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä +moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei +Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin +ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän +oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien +lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen, +huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo +lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean +lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan +neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin +sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin +vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen +joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin +aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin. +"Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin +hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen +ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi +hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen +tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti. + +Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli +Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen +puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana, +ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. -- Vaimonsa +kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati +mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla +ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa +tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt. +Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin +sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka +tosin karvastelevalla sydämellä. + +Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui +Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä +"parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja, +jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan +vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi +alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa. + +Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle: + +"Minun pitäisi saada rahaa." + +"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä +minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku. + +"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt +vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi +uuden hatun --." + +"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi +Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä, +oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan +rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin. +Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?" + +"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että, +jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin." + +"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun +voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä +pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy." + +"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. -- Minustakin +on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä +käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät--." + +"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita." + +"-- Mutta mitä? -- Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen +Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä +arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä +sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi +Teikku. + +Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä +haavalääkäriä." + +Saumanen tuli kamariin. + +Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen +rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi +niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä +syvällisistä tutkinnoistansa. + +"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy? +Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne +jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti. + +"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen. +Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan +Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen +asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen +jotakin apua?" + +"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?" + +"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi. +Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan +kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut--." + +"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava +lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon +minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja +se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi +hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin +yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle. + +"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä +pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on +ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten +pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti +teihin tarttuisi, sillä se on -- näin meidän kesken puhuen -- ruttoa, +mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle +olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on +teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne; +vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan +huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin +tauti tarttuisi." + +"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta +on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan +hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen. + +Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin +Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati +enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen +aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei +hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen +pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen +kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa. + +"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani +riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän +Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu, +auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen +hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen +ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa +Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä +ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi +käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli +kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin. + +Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta +puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli +jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja +vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit. + +Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa +kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen +kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin +Saumasen kaulaan. + +"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen +hetkisen kuluttua. + +"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä +Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas." + +Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen +takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä, +jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki, +ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka +mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja +vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein +samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että +hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni. +Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja +Saumanenkin sai uutta uskallusta. + +"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon +astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata +meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi +ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?" +puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa. + +Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti +lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet. + +"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa +kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle. + +"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka +niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku. + +"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja +ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran +muka kalliimpaakin tavaraa kaupan. + +"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-, +milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta, +malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista +virttä veisaat -- kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä +niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä. + +"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen +kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka +muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä +hallin pikiöljyä." + +"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun +papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä +isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta. + +"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle +myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi +mieskin. + +"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen, +suuttuneena turhasta viivytyksestä. + +"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella +hevostaan. + +"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä. + +"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle +vastaan. + +"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he +olivat tulleet edellisen kotia. + +"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan +pesässä tiilikiven", käski Teikku. + +Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki +ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin +täyttämään lääkärinsä käskyä. + +Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat +olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen +nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina, +sairaan kamariin. + +Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja +tamineita ruttoisen sairashuoneeksi. + +Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät +itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla +pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui +toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti +tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä +kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän +ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen, +hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä +katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin. + +Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se +vallanneen tulijatkin. + +Ei kukaan puhunut sanaakaan. + +Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa +kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun +hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin +kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun +Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa +kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään +jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun, +vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän +sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten: + +"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!" + +Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi +Teikkuun murhaavan katseen. + +Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää +ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän +astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä. +Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän, +miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä +kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta +työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin +ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti, +että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle +kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota +miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin +ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa +lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän +rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois +vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin +oli hän onnellinen, oli onnellinen -- isä. Ja kun Saumanen muisti sen +kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli +hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan +hetkeksi. + +Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen +tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta +kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja. +-- Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin +kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän +ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa, +oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei +voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti +tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo +tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo +tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa +jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän, +eivätkä kirkastuneet enään koskaan. + +Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei +ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän +katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä +saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen. + +Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan +viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman +mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki. + +Ruton varjo lepäsi huoneessa. + +-- -- -- + +Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt +kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun +talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on +vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva +ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme. +Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi +yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla +voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi. + + + + +Kuvernyöri. + + +Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan +seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi +kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen +tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy +isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman +neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan +laaja pellontilkku. + +Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva +hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä +todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet +ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki, +että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut +poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut, +jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan +tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt +olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli +havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta +siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta +kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain +miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt +eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista +aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja +lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla +ja päreillä paikatut, olivat puhtaat. + +Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli +pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin +ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli +kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku. + +Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan, +liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin +kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen +nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli +entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti. + +Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli +syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin +edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna -- se oli vaimon nimi +-- elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he +sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin +pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät +eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja +tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja +ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä, +jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja +askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja +taitoansa. + +Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän +kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit +ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut +työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa +hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka +säästössä huonompien päivien varalta. + +Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti +voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti +kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä +asiassa eivät he sopineet yhteen. + +Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen +pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen +tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta. +Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui +oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset +tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla, +ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista +koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki +mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin +-- suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten +"vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin. + +Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt +suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut +laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää +vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa +toivonsa. + +Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla +puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa +myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus +kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti +samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana +harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään +olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana +kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä +ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten +oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti +yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei +moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin +sitten -- anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin. + +Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän +istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien +katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan +tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa. +Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan +poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli +niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa. +Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään +oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli +hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika +unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa. + +"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä. + +"Joko sinä taasen --, nuorihan sinä olet vielä." + +"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt," + +"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa." + +"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä +viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on +kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi." + +"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti +ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka +siunaisi." + +"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi. + +"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi +pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa +itsepintaisuudesta. + +"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi." + +"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista, +valhettelee se mies yhtenänsä." + +"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin." + +"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia. +Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka +olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa +kuin Herran kukkarossa." + +"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen +kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin. +Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan +ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin. +Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen, +aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli +suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa +kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut +mitään. + +Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa +päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa +poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli +kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja +vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi. +Hän aikoi mennä, -- alkoi hän ajatella, -- noin nuorena, ja hän olisi +vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden +hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin, +juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee -- viinaan. Ei, ei, +hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi. + +"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua +pyydellä. + +"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy +tyytyvän." + +"Minäpä pääsen oppiin ja -- vantraamaan... ja -- anniskeluun. Hei! +äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta. + +Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin +taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana +"anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt. + +"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä." + +"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten." + +Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se +isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän +jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi: +"Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi, +niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan: +"herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten +"vantraamaan" ja -- anniskeluun ja -- Pietariin. + +Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska -- mistä lie tullutkin. + +Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena +istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna. +Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui. +Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin -- -- oppii vielä +juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä +hänestä vielä lopen tulleekin -- -- ei tietänyt yhtään. -- Saattaisi +tulla siivokin mies, -- -- niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa +minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, -- -- ei kehrätä enään +-- -- ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä -- -- ei helpotusta +yhtään. Kukaties sentään -- -- jos vielä helpottaakin. Sitten käyn +markkinoijiakin -- -- katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin +isäntä. + +Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka +huonolla menestyksellä. + +Viikon päästä oli Antti mennyt. + +Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät +vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä +ja kuiskasi uskallusta sydämeen. + +Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä +Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi +ikävöivää äitiä. + +Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja +rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa +ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja +tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan. + +Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen +alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui +tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin +itki hän tulevaisuudenkin edestä. + +Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä +Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut +menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin +kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui +joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi +rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui +kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se +kuohahti entistä rajumpana ulos. + +Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä +ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta +saattoi huoneeseen -- Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen +arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin. +Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana +Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi -- +mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin -- hullu, +sen tähden varoi hän poikaansa. + +"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken +perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa. + +Nyt oli Anna varma, että Antti oli -- hullu. "Anniskelujen siunattu +vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa +Annalle. + +Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi +hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa +olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen +pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki +hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi. +Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina +eteenpäin. + +Viikon päästä haudattiin Anna. + +Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla +kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin +komea virkatakki päällä. + +Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan +rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen. + +Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti +huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä +tuvassa. + +Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa. + +"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti +siihen. + +Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli +jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään. +Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat +kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle. + +Kun hänen "paraati vormunsa", -- joksi hän kutsui upseerin virkatakkia, +-- oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa +sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet +kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten +tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä +leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin +taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle: + +"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä." + +Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä. + +Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli +vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä. +"Sillä" -- sanoi hän -- "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä." + +Niin eleli hän eteenpäin aikojansa. + +Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin +suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua +hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi. + +Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan +siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori, +vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire +johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se +juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin +kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan +halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se +vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään +pakoon. + +"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies. + +Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti. + +"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi +nimismies uudelleen. + +"Jahah! -- Niin mitä? -- kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti +arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta. + +"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä -- herra, pääsen +sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille. + +"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti. + +"Minä olen nimismies!" + +"Mutta minä olen" -- Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän -- +"kuvernyöri!" + +Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä. + +"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä +pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire +sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua. + +Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti: + +"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa +sammutustyötä." + +"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman +sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies. + +"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa. + +"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin +pääsette pikemmin Onnelaan." + +Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja +mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta. + +Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen +vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan. + +Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi, +palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä, +jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli +epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja +toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet. + +Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa +lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen +eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti, +ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä +yritystä, palavaan rakennukseen. + +Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän +viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui. + +Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea +kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon, +vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin +jalkoihin lapsen -- hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa +savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta +palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen. + +Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo -- +kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut. + +Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä. + + + + +Ylitalon isännän naiminen. + + +Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon +tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta, +jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti +uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan -- hänellä oli näet +tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina +armottomasti noitui: + +"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen +koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä! +Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina +hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi +muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää--h. Päätänikin +pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin +repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan +ennallaan pysy. -- Turkanen kun pakottaa. Ä--äh! Onkohan se isännän +'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia +kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan. +-- Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai +viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis +vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli." + +"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna +vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon +isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä +kolauttaa." + +Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi +tuvan perällä olevan oven ja huusi: + +"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia? +Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että +ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei +paremmasta apua". + +"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista. + +Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä -- isäntä kun oli +leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa +emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä -- +räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli +alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa. + +Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle +ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön. + +"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja +kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin. + +"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta -- minkä tähden te oikeastaan +näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai +kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime +nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä." + +"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä +olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä +vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin +eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi +ilosta käsiään. + +"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?" + +"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo", +tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa. + +"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän +mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään +ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä +kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan +toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata +talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi. +Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan, +vaikka aina heti tulen kun käskee." + +Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan +isännälle: + +"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos +valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on +rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa", +puhui räätäli. + +"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt, +niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?" + +"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä +josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä." + +"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken +heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan +tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan..." +puheli isäntä. + +"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin. + +Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi +kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti +tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa +ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään. + +"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä. + +"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin +sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia, +vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään." + +"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän +minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi." + +"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman +pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän +on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo." + +"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?" + +"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. -- "Perhana, +kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti +hän toisikseen, vaan oli hiljaa. + +Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään. + +Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa, +niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle. +Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai +ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi +kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin +sitten vielä kolmas. + +Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja +kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen +tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan +taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi +hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä +sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla +asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen +eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä +kuin 'provastia'." + +Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen +kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan. + +Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että +räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa +aimollista ryyppyä. + +-- -- -- + +Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla, +odottamassa morsiantansa tulevaksi. + +Ja morsian tuli. + +Väkijoukosta kuului kimeä huuto: + +"Onko täällä Ylitalon isäntä?" + +Ja Ylitalon isäntäkin oli. + +"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi. + +Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja. + +Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon +läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti +ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän +edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen, +roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen +näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt +umpikirnuun. + +"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti +lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia +morsiantansa. + +Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt; +vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt, +niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen +häntä koko loppuikänsä. + +Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon +käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia +ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa. +Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa +suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa +purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota +enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa". + +Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä +oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa, +vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka. +Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän +niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini", +mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän: + + "Ristiäni minä myös kannan + Juuri ylön mielisesti." + +Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut." + +No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli +anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän +oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt +aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä +Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan +kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan +miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa +onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä +lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli +mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että +isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen +surumielisyytensä sai täyden vallan. + +Hääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, "väärien +ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen +saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta. + + + + +Onni on epävakanen. + + +Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista +maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla, +jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen +helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta +aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran +kamarista kuuluisi liikettä. + +Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa. + +Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi, +alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren +helmoista. + +Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli +vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa +toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä +kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä +kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei +parempaa saattanut kaivata. + +Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa +oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa. +Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli +kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson +vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai +hän joka aamu herkkunsa. -- Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää +suuhunsa maidon paras osa. + +Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja +palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän +kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina +vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin. +Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä. +Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen +teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja +ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä +ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine +kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson +istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä +häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs, +kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo +homma. + +Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin +nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut +ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson +oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän +päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan. + +Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun +Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea +kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän +kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine +laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä +kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin +vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti +ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat +kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he +seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat +kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja +lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan +tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä +sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän +kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa. +Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita +kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja +hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat +kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia, +vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa +rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin, +akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa. + +Illalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella +ystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä +senlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä +oli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin +alennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi +seikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan +maailmaan. + +Viluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa +housujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan +nolona kestikievaria kohden. + +-- -- -- + +Vuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan +onnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi +talonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli +onnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa +hän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa +sillä paikkakunnalla. + +Hän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli +hänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta +sangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää +kohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa, +kun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin +kihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin +hyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa. + +Oli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän +tavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman +liikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen +asteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja +hän huiskutti keppiänsä ilmassa. "Voi kuinka suloista sentäänkin on +olla sulhasmies". tuumaili hän. + +Tuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu +katsomattakaan. + +"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi"?! tuiskasi herra, tarttui +mieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja +rysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja +hänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa. + +Ensi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta. +Eikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien +pois "kunniallinen ja hyvämaineinen". + +"Tuhannen tuhatta" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana +vuoteeseensa. "Mutta," ajatteli hän, "minä olen vielä sittenkin rikkaan +kauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin." + +Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti. + +"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi +hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui +silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus +tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa +markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään +julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista. +"Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti, +eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta +ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma +käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan. +Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole +vielä haastanut. + +Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki +muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli +vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu +kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän +sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä +tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä +ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin +raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme +kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa +kohtaan. + +"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota +välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja +rukoilen heiltä kaikilta anteeksi -- niin, se se voi ollakin parasta." +Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia +ajatuksiansa. + +Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet +taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen +sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan +ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen +kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä. + +Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta +suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen +käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin +haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla +lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa +varten. + +Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi. +Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja +vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla +hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti +puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta +ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei +varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin +ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista +mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne +pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet +milläänlailla herra Jansonin iloa. + +Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta +kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa. +Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken, +herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin +salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan +ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen +käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes +riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan +yöilmaan. + +-- -- -- + +Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys +joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa +on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä +vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki +edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta +loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin +salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti +tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen +otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen +edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli, +joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä, +mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun +tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin +lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli +huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli +Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia. +Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut +Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat +haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen +rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän +siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän +ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa +värisivät kummallisesti. + +"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi +hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä. + +-- -- -- + +On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen +salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi +vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka +syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos +nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä +ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen +kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät +rämisten illan pimeyteen. + +"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja +alkaen astella renkitupaan päin. + + + + +Sana pahuuden palveluksessa. + + +Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset. +Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna +oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina +talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera +peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari +kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä, +pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli +nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa +kuolettavan luodin. + +He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se +olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat +sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli +uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin +viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset +tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo +ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän +oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän +vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä. + +Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta +töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua. +Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta +kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle +niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka +pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja +alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa, +otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten, +vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä +lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun +rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä +asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon +kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului +niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän +tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään +ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin +vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin +sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla, +ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet. + +Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta +aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan +Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki, +ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli +jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla +rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi, +pelätyiksi päiviksi. + +Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä +raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa +paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja +kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki: + +"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha +ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja +lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa." + +Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa +takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui +kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan +kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden. + +"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku. + +"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin +vanhalle miehelle." + +"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään, +sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti +rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli +ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä. + +"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla +silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä. + +"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi +taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut: + +"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari +härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä +ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston +kehoittamana, nyyhkimään. + +"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös +pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja +nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt +kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan +povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa +isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea: + +"Joka sen saa, hän saa skorpionin -- --." + +Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen +kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta +myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa. +Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli, +susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla +ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään +äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla, +kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä, +lempeällä äänellä: + +"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme." + +Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän +tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian +tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista +pelastaa Ollin. + +Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja +tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon +jälkiä. + +Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun. + +Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta +kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa +se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti +hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku +hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle +taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne +Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä +suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat +vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle. +Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten +vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan, +niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan +synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon +korpeen. + +Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän +kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin +näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa +suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa +kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas +syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä, +niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis +avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö, +joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli +siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä. +Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan +monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän +seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin +voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän, +että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle. +Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi +hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella +voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä +tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä +ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt +hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien +joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon +sopimista. Oi, niin paljon! + +Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa +saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas +rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja +vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset. + +"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi +Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät +hänen silmissänsä. + + + + +Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön. + + +"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön", oli Takalon emännällä +tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan +äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä +saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen +ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman +mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja +äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin +silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi +huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa, +paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se +silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta +huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti +toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on +niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja +vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan, +niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina +niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä +kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi: +"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti +liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä +seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin +Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa +ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti +parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on +niin vääjäämätön." + +Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän +avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina +huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma +kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista, +ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan. +Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa, +niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli +rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet +hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko +poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten +nyrkkiensä kovaa voimaa. + +Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä. + +Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä +silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle +ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa, +vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan. + +"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa. + +Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu. + +"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän. + +"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin +katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta +tuumaisi. + +Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään, +juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa. + +"Ii--i--hi--i--i hiiii!" itki hän. + +"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!" + +"Ha -- ha -- ha -- ha -- haa!" + +Me lähdimme yhdessä Henten kotia. + +Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli +tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että +äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan +kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä +heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä +kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä, +vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin +vääjäämätön." + +Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia. + +Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti +kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan. + +Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein +läpi "lihojen". + +Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa +tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin +ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi +muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän +matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli, +oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti +viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä +päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan +vääjätä. + +Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys, +joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät +pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa +saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä +ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät +näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat +selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä +sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen +vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle, +kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään. +Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys +ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät +maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino +keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille -- sama "suuri nero", +joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt -- se viimmeinkin ensiksi +näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä +kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi +pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi +yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!" + +Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista. + +"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen. + +Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari, +maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta +sanomaan kuin "Ahven!" + +"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen +kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos +kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves. + +"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset. + +Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin +keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli +onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella +oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen +opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty +kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että +kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan, +varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan +syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein +hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan. + +Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti +hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja +yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi +selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa +helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen +alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja. +Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan +ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun +ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen, +hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla +käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään +toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat +ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki +oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin, +minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin +jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin +toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista. + +Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla, +pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli +polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä, +ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli +kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt +parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen +auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta. + +Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin +löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja +kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle +ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä +äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi: + +"Tietääkö sitä muut?" + +"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä. + +Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi: + +"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä +kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai +Henten sinä." -- + +Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois. +Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka +makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään +likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni. +Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi: + +"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi +auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin +pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet +kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta +vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan +ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin +hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen +alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle +paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän +suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun +hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi, +jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin +hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat +minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte +kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan +kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen +ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet. +Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen +ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi +kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä +tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa. + +On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia +ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat +loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään +että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt +kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me +tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta +hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte +kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein +ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka +se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi +vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi +muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt +seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille: + +"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän +vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä +sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää +meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin." + +Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin. +Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat +nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli +hieman. Sitten sanoi hän: + +"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi." + +"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin +usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt +on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi. + +Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin +vanhan ruunan. + +"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti +koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se +hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että +oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi +toinen. + +"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas. + +"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä +jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua +vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen +äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan, +että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko +kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta. +Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi +täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa +rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin, +sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille. + +Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen. + +Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme +taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten +tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun +me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka +puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa, +ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin +makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään +määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana, +kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon +vastaanottamaan", komensi hän. + +Komentoa toteltiin kohta. + +Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi -- joka +oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana -- ja +kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan +ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja +komensi: + +"Vääjää!" + +Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme -- minullakin +oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo +juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen +kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo +oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi +poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet +työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri +alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt +alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat +riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean +näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina +ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään +suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista. + +Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen +entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa: + +"Vääjää!" + +Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se, +että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla, +venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen +iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan +huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet +kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla +tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään +vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja +Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä +vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän +keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko +hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla +liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme +ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa +sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään +oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä +hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan +päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin +tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä +notkea karahka oli eukolla olalla. + +Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas +vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja +alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi: + +"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä +teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara +ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun +minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän +aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä +muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän +vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät --! Joka kuitenkin on niin +vääjäämätön." -- -- -- + +Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme +parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä +kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin +kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät. + +Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin +kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan +vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties +muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta +äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä +kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla. + +"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte. + +Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin, +joka en koko jupakasta tietäisi mitään. + +Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua +niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä. + +"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon +juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä +ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka +poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme. +Ainoastaan sinä olet vielä saamatta." + +Akka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. "En minä paljon +osallisena siinä ollutkaan", uskalsin minä muistuttaa. + +"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan +tästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se +juuri Henten narrasitkin rääkättäväksi", kiljui emäntä. + +"Joko Henttekin on saanut osansa", sanoin minä kotini läheisyydestä +rohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään. + +"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p--rua oikein!" ähelsi vieressä +Hentte. + +"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari +tuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle +oikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi +aukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!" + +"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin --", sanoin minä siinä +varmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään +tule vieraan kädestä selkääni saamaan. + +"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä +sinun selkääsi muokkaan." + +"Lyökää jo, äiti", muistutti Hentte. + +"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun +pitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen +kuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla +hiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin +minä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä, +kun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan", puheli emäntä. + +Hän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä. + +Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua +ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu +kuusen oksa. + +Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta +silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi +pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla +asiat nyt olivat. + +"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi +hän. + +Takalon emäntä päästi minut heti irti. + +"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin +hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se +on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain +kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä +oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä. + +"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini. + +"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi +hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti +valittu. + +"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä +vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän +kuria kun tuo teidän Henttenne --, jos nimittäin selkämakkarat tulevat +kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun +seljälleni, että saada paljon kuria. + +Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä. + +"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit +nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon +emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä. + +"Lähdetään kotia", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani +uuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois. + +Äiti vei minut mukanansa tupaan. + +Mutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni. +Mutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään +päässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti +toimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna +uuninkohennus, vaan hieno vitsa. + +Mutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä. + + + + +Riita-Veljet. + + +Korpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän +rengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä: + +"Kalle, etkö käy syömään?" + +"Onko siellä edes mitä söisi?" + +"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!" + +"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?" sanoi Kalle istuen +pöydän ääreen. + +"Iltanen ja eine! -- Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?" + +"Jo se on kolmekintoista." + +"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä..." + +"Niin, mitähän sinä tekisitkään?" + +"Selkään antaisin tietenkin, selkään." + +"Selkään! Sinäkö minua selkään?" + +"Niin, niin! -- Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman +avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä +suunnalta. + +"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään." + +"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei +sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni +kärtypäällä kamariinsa. + +"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka +kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille +ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes +oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä +rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen +mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin, +niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät +akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan +pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin. +Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. -- Ha--aauh! -- Nukuttaan +rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi +saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei +kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin. + +Kalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja -- +Kun olisin tämän talon haltija, -- alkoi taasen hänen ajatuksissaan +liikkua -- niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta. +En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin +pahalta... Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä. +Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna +eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha --aauh! Kun kolmas haukka, +niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta +empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä +isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa +ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee +silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan +keskelle otsaa. Ha--aauh. + +Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän +vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, -- hän minua +selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin, +niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi +suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää +vihakseni... Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut. +Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun +viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule, +vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin +näin kesäaikana. + +Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti +palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata. + +-- Paranikohan vielä -- alkoi hän miettiä. -- Kyllä parani, tulee niin +helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä +tuli hyvä... Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun +viitsisi tahtoa rahaa ensin, -- niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun +tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei +haittaisi yhtään. + +Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui +Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta +kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta +ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen, +koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin, +jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa +ja juoksi saaviin. + +Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan +uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat +vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen +kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta +neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa +pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian +kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta. + +"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään! +Kalle hoi!" + +Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä: + +"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään --", tuumaili +hän. + +"Vai ei oikeen kiinnikään"? -- puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko +navetassa ja lampaat lakitaivaalla." + +Kalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään: + +"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?" + +"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi", sanoi +isäntä. + +"Niin", sanoi Kalle. "Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja +ympyriäiset päivät." + +"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä. +Kiitä ettäs saat sellaista." + +"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei +keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä +höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää +olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. -- +Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä: +'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'." + +"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia +matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa. + +Senkin heittiö -- alkoi isäntä miettiä, -- millä lailla puhui roisto. +Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma, +väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi. +Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä +pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin +paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin +maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole +leikitteleminen. -- Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii? +Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin +lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina +isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä +talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi +aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle, +kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa. +Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi. + +Samassa tuli Kaisa kamariin. + +"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi +niitylle?" + +"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä +käskeneen." + +"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä +aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja +sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka +ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi. +Älä sano, että minä käskin." + +Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin +ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos +sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen +vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä +talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin +päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä +päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän +sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua. +Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä. +Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin +vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä. + +"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun +hän tuli kamariin. + +"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun +lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta." + +"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos +uskaltaa." + +Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla. + +"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä", +sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään. + +Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa +kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään: + +"Minä menen pois talosta." + +"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa. + +"Niin. Itse käskitte." + +"Minäkö? No ole nyt." + +"No kuulihan sen Kaisakin." + +"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea +pois talostani?" + +"En minä -- -- taisittehan -- -- no, ei nyt suoraan -- vaan noin +kalpimitten." + +"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"? + +"En kuolemaksenikaan, -- -- mistä minä semmoisia? -- -- joutavia!" + +"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun +isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa. + +"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän +sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki +mieli kyhnäyttää. + +"Minun pitää saada palkkani ensin". + +"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset." + +"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin +teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun +tulee saada koko vuodelta." + +"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?" + +"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi." + +Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle +päällekkäin katsomatta ja sanoi: + +"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa." + +"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin +en ainakaan teitä. -- Hyvästi!" + +Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki -- kovin oli hyvä +työmies, vaan pois meni vaan -- ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi +pitänyt vähän kurittaakin -- -- vaan petoako minä tuosta -- -- ja +ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut +lapsena keppiä -- siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi +se sentään vähän tarvinnut -- -- Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se +Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä +kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän +jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani -- jos +koettaisin. + +Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta +kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt +kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi +nousikin... Kun ei tullutkin kuritetuksi... Vaan mikäpä häntä kenenkään +lasta ja näin huoneessa vielä -- jos edes ulkona tapaisi kahden kesken, +kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin +oikein miehen kädellä. -- Se Kaisakin kun sanoi -- -- mitähän tuosta +olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana. +Oikeinpa käy sapelleni... tuo vanha Aatami... tuolla lihan ja nahan +välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa... Tulikin +sanotuksi sillä lailla... ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi. +-- -- -- Ääh -- -- -- + +Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen +olallansa pientä arkkuansa. + +Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä +leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes +Korpelaiselta saadut rahatkaan. + +Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki, +kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä +tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin +pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin. +Tukistella koetan varmaankin. + +Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi +taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan. + +"Hyvää huomenta"! + +"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui +sivupenkillä. + +"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"? + +"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa. + +"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"? + +"Enpähän juuri minnekään." + +"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään? +Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun +näki Kallen hämmingin. + +Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi +jotenkin kärtyisesti: + +"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?" + +"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät +umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä. + +"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin +elinajaksi." + +"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa, +pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti +nälkärautaa?" + +"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen. + +Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi: + +"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?" + +"Minunhan se on", -- sanoi Kalle jurosti. + +"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?" + +"Työn haussahan minä olen." + +"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka +talossa?" + +"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"? +sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja +Kallen puhetta. + +"Poissahan minä siitä olen." + +"Joko olet kauankin ollut?" + +"Tänä aamuna minä vasta lähdin." + +"Vai niin! No, mistä te suutuitte?" + +"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa +riidan syytä. + +"Joko te olette olleet kauankin riidoin?" + +"Onhan sitä... kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa." + +"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?" + +"Vaikka kenen työhön... niin... jos... olen." + +"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi." + +"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä. + +"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat." + +"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa +kauppaäänellä. + +Kalle vaan vilkutti silmiänsä. + +"Piisaako neljäkymmentä markkaa?" + +Kalle vilkutti vaan silmiänsä. + +"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet +irti jälleen?" + +"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää... kuinkahan se nyt olisi." + +"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi." + +"Niin tuota... jaa... ulousseili, perhana... tuota... saakeli en +muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?" + +Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän +säikähtänyt. + +"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua +rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua +siitä." + +"Eikö... no... jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?" + +Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä. + +"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit." + +"No... jo... tuo perhana..." + +"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat +ulousseilin." + +"Niin... ulousseilin... vie sun... senkin kolistin." + +"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä +Korpelaiselta." + +Ja isäntä meni. + +Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä. + +Jo oli, -- alkaa hän miettiä isännän mentyä -- jo oli saapa sika +jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita +sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella. +Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua +senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen +hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma... +Ulousseili, no vie sun... mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän +pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin +viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi... + +-- Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi +odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa. + +Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta +tuntui. + +Jo viimeinkin tuli isäntä. + +"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?" + +"No, ei erin hauskoja sinulle." + +"Minulle! No, mitä sitten sanoi?" + +"Sanoi sinun olevan ytelän miehen." + +"Ka! sen kolistinta." + +"Varoitti minua sinusta." + +"No, voi sun tulimmainen!" + +"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen, +kovin." + +"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken." + +"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme." + +"No, voi sun viisikolmatta -- --." + +"Mitä! No, viisikolmattako?" -- puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan. + +Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis +korvallistaan kynsästen: + +"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?" + +Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi: + +"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän +vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen. + +"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet +minun talossani?" + +"Sen lupaan", sanoi hän huoaten. + +"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?" + +"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä +tulisi. + +"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no +perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin: + +"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen +mennä syömään ja sitten niitylle. + +Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja +miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli, +helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana, +koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun +luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja +viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika +työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat +suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet +katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä +kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän. +Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää. + +Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki +ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen +laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, -- miettii isäntä, +kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt, +kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta, +niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa. + +Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa. + +Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren +tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan. + +Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa +kyttelee, oikeen pistää vihakseni. -- -- -- Tuo isäntärengin rahjuskin +niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee +mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi +taasen niittää. + +Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan +huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin. + +Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan +nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen, +kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi +senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan +sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää +herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää, +ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa +suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten +puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi +taasen miettiä nykyistä tilaansa: + +Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin +Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ +on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun +kylpeen mentiin. + +Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan. + +"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?" +sanoi isäntä. + +"Olihan se!" + +"Taisi olla viinojakin?" + +"Oli niitäkin!" + +"Oletko nähnyt Korpelaista?" + +"En! Mitämä hänestä?" + +"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?" + +"Minä annankin!" + +"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä +sinun onnettomuuteen." + +"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen +selkää ja sillä hyvä." + +"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun +käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole +enään joutavia." + +"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee -- ", ja Kalle meni happamalla +naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen --", murisi hän +mennessään. + +Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti +odottivat ihmiset mitä seuraisi. + +"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin..." oli Korpelainen +Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa +syönyt. + +Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien +pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista +sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan. + +Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt +valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat +toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä. + +Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun +muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet. + +Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa. + +"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin +sanonut. + +Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin +riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat +miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen +paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä +viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen +puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi +hänkin pois kiistapaikalta. + +Entäs Kalle? + +Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä, +toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen +kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen +Anttilaiset. + +"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan --", oli Kalle +sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa. + +Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko +koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa +taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras +lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla, +essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa +alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä +ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä +suuremman joukon elämään. + +Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen +turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät +kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle +tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut +mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut -- +Korpelainen. -- + +Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita +taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa: + +"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan +keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää +puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää." + +Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä, +kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän +otsaluunsa takana. + +Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä +mielensäkin Korpelaista kohtaan. + +Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt +kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa +elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen +edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen +kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto, +tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha +taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta +kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon +Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan +Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei +hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen +siihen... "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha +hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli +hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin +muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti +kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa. + +Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin +samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa +istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä +omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä +huomispäivänä Kallen luo sovinnoille. + +Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan +isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä +Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa. +Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen +silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän +katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat +he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta, +entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat +vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä: + +"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?" +Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin. + +"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi, +vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme +päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu +teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja +sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän +anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne +lauseet tulivat sydämmestä. + +"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian +vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä +tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin +sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni +sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset +kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat +sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä +Korpelassa kuin minäkin." + +"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?" + +"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut +Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun +muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti. +Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?" + +"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois, +sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni +ja kuuliaisuudellani. -- Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne. +Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen." + +Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä +sumentavan kyyneleen. + +Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin +huonoa olekaan." + + + + +Merisankarin seikkailukset. + + +Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia +valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee, +mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka +meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei +ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli +sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan." + +Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran +alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan +kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko +juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman +viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun +sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin +kyllä silloin taasen riitti juttuja. + +Ukon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja +kampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan +nurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja +saaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin +talosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias -- joksi häntä +kylän kesken mainittiin -- oli tullut johonkin lähiseudun taloon +nikkari- ja kampa-"värstaansa" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi +meille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me +silloin Eliasta puhuttelemaan. + +Ukolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi +tupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän +oli muuten hyvä tuttava "pojan rehjujen" kanssa, "niistä kun tulee +merimiehijä". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa +tervehtimään, niin hän otti "hanurikkansa" esiin ja soitti jonkun +iloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan. + +En voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla, +mutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden +toisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan +matka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä +kauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi: + +"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten +palvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää." + +Minä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan +mallia. Mutta kun vakuutti että: + +"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan." + +Nyt suostuin minäkin ja me lähdimme. + +"Ottakaa kelkka mukaan", huusi Elias porstuaan jälkiin. + +Minulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa. + +"Mihin sinä menet kelkan kanssa", huusi äiti jälkeeni. + +"Haaralasta kauhan mallia noutamaan", huusin minä, ja juosta ressutin +kelkkoineni. + +"Palaa takasi", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka +se olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin +luvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin. +Minä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan +koetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä +viimeinkin pääsin. + +"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa"? kysyi Haaralan isäntä, meidän +tupaan tultuamme. + +"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan", ehätin minä +sanomaan ja olin hyvin toimessani. + +"Vai kauhan mallia", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä +ja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me +lähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi +kaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta +kohti poikki ja latoi minun kelkkaani. + +"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan", huusi isäntä +meidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka +vetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se +vasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli +ja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin. + +"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan", ehätin minä +taasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas +henki kurkusta kävi. + +"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan", tuumi +Elias, purkaessa meidän kuormaamme. + +"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa", laski +Elias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan +hyvälle tuulelle. + +"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt", muistutin minä. + +Elias otti "hanurikkansa" esiin ja lauloi: + + "Ei mun kotoni ole korvessa + Ja ei mun majani mantereessa, + Vaan venehillä vetten päällä, + Aalloilta häilyvä." + +Sitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme +tehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän +sai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja +se oli meistä mieluista. + + * * * * * + +Muutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime +kesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut +vaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää "skuunariansa", +joksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti +meitä poikasia päivämiehiksi, eli "hevosiksensa", kuten hän sanoi, +laulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä +"värstaansa" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille +poikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta +kun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa, +niin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa. +Me suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut +puhettakaan. + +Haaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen +aina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon. + +Tupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän +lämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa +kertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä +tuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän +pyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut +vankan kourallisen "mettisen laulupuita", niin jopa viimein ukko +suostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja +vanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi: + +"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa +olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun +palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se +enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin +aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa +kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt +yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa. +Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että +minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään +yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä +sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet +vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja, +jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja +leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin +eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä +on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi +kesänä taas.' -- Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi, +ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä +lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa +pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin +pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos +lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin +teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko +talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun +vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle +pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen +nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti. +Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi +komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita. +Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin. +Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä +surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää +kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä +heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin, +kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan +miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua +kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He +panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla +kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla +pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut +oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat +kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani, +sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten +kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun +vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni +ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja. +Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin +lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun +olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia +nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo, +ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään +pudonneet. + +"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin +lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia, +mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti, +kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä +sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset +tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta +ja huusi: + +"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää +tervaan.' + +"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun +lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle. +Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin +mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun +olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat +olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon. +Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä +työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta +lankean, niin saan enempi semmosta. -- Niin ei se ole merimiehen elämä +semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja, +kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen +elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä +sanalla: selkäsauna. + +"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina +ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka +niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita +sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt +enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin +Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se +maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä +meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas +välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen +nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä +siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei +vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat +tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta +katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun +ei kerran sisälle laskettu. + +"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin +kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin +ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin +karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö +tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa. +Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole +mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin +ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin +suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten +kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin +että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin +kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä +kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä +huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä +seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja +tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan +paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään +tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta +tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä +reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin +tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja +kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi +vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut. +Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli +siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua +karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin +merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla, +noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät +ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat +minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun +menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi +ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun +olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun +me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia +ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja +käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan +piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää +rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle +miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.' +Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin +satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo +Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva +on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä +yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat +ryypyn aamutuimaan.' + +"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin. +Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä +oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään +kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet +odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia +meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin, +jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat +taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin +taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä +niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä +silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään +minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin. +Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein +iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän +sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita +kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä +vaan, kun aikaa tulee.' + +"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä +ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä +silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan +kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin +kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä +kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla +ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä, +'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin. + +"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki, +vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni +ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat +toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä +köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat +aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli +sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin +olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä +kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni +kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti +eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran +förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin +kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten +olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla. + +"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä +Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille. +Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt +pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu +mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun +näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön +voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti +kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan, +ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme +menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli +rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne +ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin +kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin, +vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa +tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa +olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva +lykättiin vesille. + +"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus, +pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen +neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin +pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi +pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn +neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka +oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen +laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta +tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on +toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan +matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle +ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja +merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin +Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin +takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa +muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä +silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle +aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa, +kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille +kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko, +että jäätte ilman miehittä', sanoin minä. + +"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri +muista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin +seuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun +tehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies, +painoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo. +Vähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan. +Kaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä +korvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi. +Silloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin. + +"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me +palattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista, +jota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia +eläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli +suuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa. + +"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä +asetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni +viemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin. +Välillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon. +Siellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä +kotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä +pelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla. +Aamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin +vähän hutikassa, minun kortteeriini..." + +Päre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia +"Jässin paininpuussa." Ja se havainto oli matkaan saanut tuon +seisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei +vaikka olisi "pistouvattu pienet konjakkarit", joilla muuten pahimmassa +tapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se +ei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä +sijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta +rapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu +noin myöhään. Kuului ääniä: "Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla +olemaan." Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin +parannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista +viikinkiretkistä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kyläkertomuksia I, by Roopert Linna + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58438 *** |