diff options
Diffstat (limited to '58428-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58428-0.txt | 7722 |
1 files changed, 7722 insertions, 0 deletions
diff --git a/58428-0.txt b/58428-0.txt new file mode 100644 index 0000000..7beaaa4 --- /dev/null +++ b/58428-0.txt @@ -0,0 +1,7722 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58428 *** + + + + + + + + + + + +HALLATUNTURIN LAPSET + +Kirj. + +Laura Fitinghoff + + +Suomensi + +Dagmar Klemetti + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1911. + + + + +KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ. + + +Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa +loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää +pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on +varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista +leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn +jauhattamaan. + +Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja +tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä, +syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa +perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin +"monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli +pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen, +kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun +sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti +kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se +pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin. +Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat +ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi, +meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja +sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen +kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat +leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat +tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat +orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa +ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita, +makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen. +Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita, +juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista. + +Mutta _katovuosina_ ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta. +Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin +pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin +kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat +pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut -- niihin +ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka +tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat +viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin +ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä +herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla +sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista, +että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat +kuin pehmeätä savivelliä. + +Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian. +Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin, +eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta. + +Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle +hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On +sydäntä särkevää nähdä heitä. + + + + +Ensimäinen luku. + +SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA. + + +Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa +Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen +ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, +talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä +saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka +heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli +Antti tai oikeastaan Antero. -- Lapset tulivat Hallatunturilta, missä +halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden +aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta +oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli +sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin +hänet kuolleena kotiin. + +Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, +vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä +voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän +mieluummin lapsille kuin itselleen. + +Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että +lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat +köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" +sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä +rahamäärästä. + +"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn +vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä +vesivelliä. + +"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena +nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole +ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta." + +"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja +sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset +kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat +ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, +että niitä riittää kyllä meillekin." + +"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet +niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta +Helokki..." + +"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!" + +"En minä enää hätäilekään. -- Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi +on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla +sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. -- Antti _niin +-- ihanasti_!" + +Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä +alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, +ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut. + +Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen +lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin +huutolaisina. + +Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan +tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä. + +Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, +oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat +vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin. + +Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä +jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan +kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä +köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut +tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä +ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki +kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin +olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. +"Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; +olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, +kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi." + +Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta +ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja +Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa. + +Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat +ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet +jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät _nälkäänsä_. Kovimman +leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta +suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä +he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä. +Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja +vietäisiin köyhäintaloon --, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän +varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi +voinut päästä. + +"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten +ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa." + +"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin +monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti +yhdennellätoista oleva Anna-Liisa. + +"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki, +kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat +nälkään." + +Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea +vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän +aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti +muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan. + +"Anna minullekin -- Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno. + +"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo +kuudennella vuodella -- ja Mauno jo seitsemännellä." + +"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä +välistä sain maitoakin." + +"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain +viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten. +-- Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan +käsistänne palele." + +Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta +neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he +varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui +heihin pörhöisine, lämpine turkkineen. + +"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat +pikkutytöt kelkasta. + +"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä +yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja +lämmintä?" + +"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa. + +"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, +surullisissa silmissään. + +"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme +suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, +Matleena, niin että lämmitätte toisianne. -- Kas niin, nyt ovat +pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, +jos näkisi teidät." + +Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän +jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut +heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn +tiukemmin jalkoja suojaamaan. + +"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä. +Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä +Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta." + +"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia. +Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi." + +Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat +pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että +se kuului nikotukselta. + +"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti +kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja +veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna. + +"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut +sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin +täynnä lapsia?" + +"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi." + +"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa +olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa." + +"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua." + +"Hyi tuollaista tyttöä --! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi +vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä +hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän +kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan -- vieläpä +köyhäintaloon." + +"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä +kuninkaan luo. -- Hui -- hui -- hui", nyyhkytti Anna-Liisa. + +"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee, +ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen +vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan +edessä tuijottamassa." + +"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena +saalinaukosta. + +Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa. +Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka +hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin +kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan +einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä +saaneet. + +"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla +on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi, +kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin." + +"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. -- En minä niin +monen kanssa tulisi aikaan." + +Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi +kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt +pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä +riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka +oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen +sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen +sisareensa. + +"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin -- niin +kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et +suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka +monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos +hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä +siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa +vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä +vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa." + +"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai +kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame +yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että +sinusta tulee niin korea!" + +Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa +tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena +oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa, +tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että +Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot +kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi, +että hän niin kuvitteli. -- Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä +hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka +oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa, +ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja +äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä +näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu. + +Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen +metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella, +että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean +tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko +ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja +mutisten, Matleena aivan riemastuneena -- kuvitellen mielessään +kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää. + +"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille. +Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa +vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet +sen turkissa. + +Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat +perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos +kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella +ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja, +pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän +kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että +jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet +juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut +nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään. + +"Mikä nyt on!" -- sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea +kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai +kohtapuoleen väsyt?" + +Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin +omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois +epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet. + +Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora +leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin, +joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta +sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt +saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata +Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi, +miten hän sitä halveksi. + +"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi +Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon +ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan +vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa." + +"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on +sadottain vuohia, isompia kuin Helokki." + +"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se --" sanoi Mauno ja +katsoi uhkaavasti Matleenaan. + +"Vai niin, -- oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet, +jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että +niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä +näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita." + +"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi +Pekka-Erkki. + +"Niin, ne syövät karpaloita." -- Matleenan ääneen tuli uneksiva, +kaihoava sävy. -- "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä +niitä -- ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä." + +"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno. + +"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi +Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa. + +"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi +kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat +heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat +ruokakysymykseen. + +"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä." + +"Äskenhän ne olivat nevalla. -- Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan +kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan +naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon, +niin että se oli keikahtamaisillaan päästä. + +"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja +mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita." + +"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön." +Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen. + +"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa +syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja +tuoksuu niin hyvältä -- niin hyvältä --" + +Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi +paistetun sianlihan haju. + +"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi. + +"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi +Pekka-Erkki. + +"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. -- Saattepa kuulla. Ne tulivat +nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä +pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin." + +"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä +pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen. + +"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla +sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on +sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat +vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin +uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken." + +"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä +äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa." + +"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä", +arveli Pekka-Erkki. + +"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen +täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena +sanomaan. + +"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista, +joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto. +Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti +ylemmyydellä. + +"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä +kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa. + +"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa", +ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja +jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot." + +"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?" +tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun +ajatteli sellaista oloa. + +"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa." + +"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo +pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen +kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!" + +"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno +sydämensä pohjasta. + +"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin +pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä +maata saa -- se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän +oli", mutisi Anna-Liisa. + +"Kuin meidän? -- eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin +onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean +tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki +tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan." +Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin. + +"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti -- ja siellä hän +kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa." + + + + +Toinen luku. + +SUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ. + + +Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki +yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se +olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä +tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin +väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan +oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset +lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta. + +Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden +tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että +kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin +nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta. + +Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat, +ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat +sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli +ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä +ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli +opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja +ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin +oli _yksi_, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa. +Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt +olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi +heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan +sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet +erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli +jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä +päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät +kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan +säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat, +joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta +ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja +kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin +hirsipölkyt. + +Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, +että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi +lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen +ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun +he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, +olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean +kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena +katsellut poistuvia lapsia. + +Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat +nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, +viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän +aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, +niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, +joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin +kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, +ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä +ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän +lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset +koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä +kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet +taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten --! + +Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä +se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä +isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan -- +siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, _suden_ jälkiä --! Hän tarttui +uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien +sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska +olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa +tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt +sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena." + +Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla +äänellä laulun Kaanaasta: + + "Mitä on Jeesus tähteni tehnyt? + Niin, hän tuli Kaanaan. + Taivaallinen Kaana. + Tule, menkäämme Kaanaan!" + +Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella +äänellään. + +He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli +taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta +lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin +lauluaan. + +Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät +nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. +He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä +tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten +laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin +luona pienessä, harmaassa tuvassa. + + "Taivaallinen Kaana, + menkäämme Kaanaan!" + +Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin +pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli +henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan +ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan +lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän +oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen +päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä +saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon +lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri +vieressä. + +Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena +oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä +pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä +ulvontaa metsistä. + +Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan +kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo +niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt +muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki +lohdullista, että _hän yksin_ ymmärsi niiden merkityksen. -- + +Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset +yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen..." Pitemmälle ei Antti +ehtinyt. "Lapset --! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! +Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien +haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan +niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin +kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen +silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä +jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi +kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä -- +varsinkin noita rintamailla asuvia... Eihän koskaan voinut tietää, +olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia +kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa +ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. +Hui, miten ilkeältä tuntui --! Minkähänlainen puhetapa niillä on +--? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli +luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat. + +Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, +kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin +ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että +nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi +kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan +taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän +mahtavasti työnsi syrjään. + +Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun +kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä +voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle +äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja +luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat +ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä +vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta +puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan +ollakaan miesväkeä! + +He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään +pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat +virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät +nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. +Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin +puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että +ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, +ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään +taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, +aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen +poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. +Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut +syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he +olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja +valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta +ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman +muuta menivät sinne. + +Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten +kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan +seinustalla, että ihmisiä tuli taloon. + +Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti +kunnioittanut. + +"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!" + +Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan +edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi. + +"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, +sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa --" + +Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin +velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. +Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti +näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä. + +"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä +rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja +halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi +nähnyt varkaita kirkossa. + +Lapset hiljensivät askeleitaan. + +Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin +surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin +Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa +ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja +haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!" + +"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet +kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen +näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa +pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, -- se, se", huuteli +Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan +heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. +Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen +puoleen syli avoinna. "Se, se, -- se, se --. Ethän ole vihainen meille. +Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!" + +Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti +sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. +Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta +päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, +kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes +lapset olivat ehtineet tupaan. + + + + +Kolmas luku. + +SILMÄLASIMIES. + + +Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, +toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän +väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli +niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea +vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan +tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen +tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset +tallustivat sisään. + +"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä +vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä +silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, +lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta -- niin he säikähtivät. + +Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli +aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, +kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret +lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä +oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan +katsellakseen sisään-astujia. + +Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä +lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin +punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, +karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän +ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa +käsissään. + +"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat +pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, +mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi +jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli +tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää +puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä +sisällä. + +Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein +kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa -- +totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa -- piti pysähtyä +ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin +tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei +voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka +tavalla kurjaksi. + +"Äääiti" -- alotti hän -- "Atta-Eeta tattoo äääitille!" + +Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. +Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli +vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin +arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, +minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut +tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa! + +Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien +hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi +ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei +mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, +että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä. + +Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, +joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa +-- merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, +yhdennellätoista vuodella -- mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet +liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen +kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa -- kuinka +hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei +tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti +kimein, piipittävin nyyhkytyksin. + +Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus +voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että +kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta -- voisi ruveta --! Ei, +vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, +laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin +kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut +kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten +tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa +pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta +sittenkin! + +Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille +nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä +kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä +miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja +heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää. + +"Lapset, no lapset, -- oletteko hulluja --! Olemme vierasten ihmisten +tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin." + +Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta +vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon +näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun +valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se +huuto kasvoi! + +"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää +päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi +hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. +Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, +kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, +mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä. + +"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää +pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?" + +Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan +saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme +itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." +Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla. + +"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi +jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin." + +"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan +tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi +niiden tähden." + +Antti vaikeni taas -- nieli nielemistään ja puri hammasta. + +"Vai sillä tavalla!" + +Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?" + +Hän kääntyi kokonaan tuolilla -- lapset rupesivat jälleen vapisemaan +tuota karkeaa, jyrisevää ääntä. + +"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset +saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka +vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut. +Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara +asuu siellä myöskin." + +"Vai sillä tavalla -- ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat +menneet -- he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te +ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?" + +Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä +huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja +silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte +saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani +lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella +tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. -- Sellaisella +pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?" + +Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin +huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen. + +"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. -- Kyllä vaan, se käy +päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs, +lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee +sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla." + +Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan +ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli +häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä +paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua. +Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin. +Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä +seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet +esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat +kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut +pesussa käynyt pitkiin aikoihin. + +Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja +leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa +oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi +tuohirasiasta paahdettua kahvia. + +"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo +muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan +enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän +jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle -- sen +tapasin tehdä kotona", intoili Matleena. + +"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa, +joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja +pärskymään. + +"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias +ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi. + +Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty +noin piskuista piikaista! + +Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä +hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat +hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka +silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä +päästi sydäntäviiltävän määkinän. + +Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän +todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että +myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui. + +Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan +kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin -- hän oli sanoa +"kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti +häntä. + +"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla +myymisestä?" + +"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se +sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa +sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun +hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta +olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, -- niin otin +Helokin joukkoomme." + +"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena +ylpeästi. + +"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt +sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. +Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen +nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät +olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, +kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain +ääni oli karkea ja pelottava. + +"Vai sillä tavalla -- että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä +yksi, ja tuolla vielä yksi -- kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. +Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä +molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha --" + +Mies näytti nauravan. + +"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi, +-- tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle. +Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?" + +"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina +katsoen noihin tirkisteleviin silmiin. + +"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?" + +"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän +poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli +ikäänkuin lämmintä!" + +"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän +sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena. + +"Vai sillä tavalla -- että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen." + +"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata +sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno. + +"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät +tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä, +mitä talossa on." + +Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle, +Helokki, ja pidä hyvänäsi." + +Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen +lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia +juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä +sarvillaan. + +"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. -- Nyt on se aika -- ja niinkuin +olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi +lasten joukossa. + +"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille +silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet +hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan. + +"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika." +Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten. + +"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli +mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää. + +"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", +myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti +muodostuvan todellisuudeksi. + +Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti +siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman +kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena +olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita +säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä +siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin +suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin +paljon kuin he tahtoivat syödä. + +Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen +moisen aterian edessä. + +Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti +mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta +kaikki ovat menneet." + +"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten +Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä. + +"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä +ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!" + +Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta +nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse +aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen. + +Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia +muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän +oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä +kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi. + +Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää +sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle +sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi +toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia +tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen +oljille yölevolle. + +Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta. +Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä +kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät +vuohen lämmintä turkkia vasten. + +"Vai sillä tavalla -- ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen +oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat +vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne +olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat. + +Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti +pidätti hänet. -- "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako +itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä +vaatteet, jotka otamme päältämme." + +"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä." +Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana +olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit +vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa +haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen, +joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas, +tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti +puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa +ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se, +joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko +nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon +matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi +mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?" +Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte +sinulle ensin!" + +"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi. +He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten, +isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia +aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä +valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen. + +Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi +häntä syytetty rikoksesta. + +"Rakas vaari, antakaa minun olla!" + +"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, +ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein +Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten +luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät +kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan +ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti +lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat +yhteen ja peräytyi. + +"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen +luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria." + +"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden +ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi +vielä. Sellainen raukka!" + +Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli +sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun +isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut +hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui +kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, +eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen +silmiinsä. + +"Äiti sanoi, että juuri _ensimäistä_ ryyppyä minun piti varoa, ja tästä +tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista +näistä pienistä." + +Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski +pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna +juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen. + +Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, +ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. +Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta. + +"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän +hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee +pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi +Lapikas-Pekka ja minä myöskin!" + +Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän +tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella +lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin +olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen +onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän +olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. +Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja +musertavan mahtavassa asennossa. + + + + +Neljäs luku. + +AAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA. + + +Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti +silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska +hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita. +-- Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä, +että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin +hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä. + +Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi +pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen +silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut +mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi +kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon +kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin, +merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu +niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä +ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää. + +Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa +kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa +pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui +takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä +kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä +tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni +ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää, +miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla +paikkakunnalla. + +Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten +tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi +muassaan lunta -- lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä +eteensä, tuskin omaa kättään. + +Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat +silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina +roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö +saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy +epäluuloon. + +Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt +hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi. +Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa +seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja +murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön +epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat +olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen +hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja +pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä +voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. -- Ja vielä sellaisessa +ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan. + +Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun +se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi +aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle, +sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa. +Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin +takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja +korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä +vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti +lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut +itsekseen. + +Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain +kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja +hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä +kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti", +mutta "Helokki"! + +Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän +varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä +edessään. "Helokki -- kus, kus vuohta. -- Missä olet --?" + +Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä, +miten ahnas susi on vuohenlihalle. + +Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti +oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän +ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä +se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin, +että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa +ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä. + +Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat +kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa +lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona. +Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi +voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi +muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se +löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita -- sellaista hienoa kukkien +ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä +ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään. + +Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi +Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta +joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin +silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli, +että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille +lapsivohlille. + +Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä. +Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä +hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja +surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin. +"Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai +Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä. + +"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi +väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista +pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä." + + + + +Viides luku. + +JOKA MIES TYÖHÖN. + + +Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui +täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään. +Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa +maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa +vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti +syntyvän oikeat pidot. + +Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita, +joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa. +Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi +kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli +oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi +möhkäleinä sen ulkopuolelle. + +Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki +pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä +kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen +innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia +siisteiksi. + +Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä, +hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä +omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli +vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä +vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa +eräässä pullossa. + +Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat +lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta +kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se. + +Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa +yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa +huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta, +kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen +jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan +yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja +tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat +puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä. + +Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä +lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle. +Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten +tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli +muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki +työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin" +päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa. +"Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat +itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut +viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki +kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä +nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja +ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen +parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun +luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi +minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille +pikku enkeleille." + +Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili +huoneeseen myhäillen. + +"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän +itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi." + +Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet +painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi, +suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen +Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista +ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja +rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee +aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei +suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään: + + "Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä, + reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu." + +Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että +he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta +reikää vieraan padan pohjaan! + +"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten +laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että +lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en +tahtonut seurata heitä." + +"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne, +sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on +tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa +kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia." + +"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. -- Hän oli +kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun +jälkeen valkeaksi ja kuivaksi. + +"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi +Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin +kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei, +mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin +mukaani pikkukaktuksen." + +Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken +rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren, +kaulahisriepuun sidotun tötterön. + +"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean +pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen +pannakseni sen siihen." + +Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi. + +Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä +ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi". + +Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja +meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä +äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean +kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi +niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta +sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, -- +ja vettä sen pitäisi saada joka päivä. + +Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen +mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia. +Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan +pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis +pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja +tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi. + +"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti +kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan. + +"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan +ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle. +"Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin +päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on." + +"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi +Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?" + +"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä, +etten luule kenenkään saavan niistä leipää." + +"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena, +kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa. +"Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä +näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä, +Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan +siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse +nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot +ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte +valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet." + +"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti +ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle." + +"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä. +Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota +vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien +olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on +sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin +juoppoudessa kun olen elänyt. -- Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte +oppia tekemään lapikkaita." + +Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin. +Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa +naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä +täysoppineeksi lapikassuutariksi. + +Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena +ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita +kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi +vetelöitynyt paistaessa. + +Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat +leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä +muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte +hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan +aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu. + +Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja +leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt +olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana +leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat +halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa. +Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta. + +Päivällinen oli laitettava. + +Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä +saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että +syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin +oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut +hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista, +jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on. + +Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä +ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se +antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli +tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman. + + + + +Kuudes luku. + +SILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN. + + +Lapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää. +He nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli +peloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli +helpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja +Antti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän +koittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin. +Kun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet +oljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet +näkivät, sanoivat: "Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on +kai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät." Mutta Lapikas-Pekka +_ei_ mennyt kapakkaan. + +Hän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei +sinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte +neljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia, +heidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen +luotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän +neulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni +levolle. + +Mutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä +lattialla. + +Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet +lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti +pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut +lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän +oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan. + +Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti +aamulla lähteä matkaan. + +Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin +vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat +kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi +saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin. +Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana +nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen +ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko +matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi +heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän +kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään, +ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että +he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän +oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei +saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään +hinnasta he voineet Helokkia jättää. + +"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja +saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa +tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi. + +"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän +kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja +totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi +kestää eroa heistä kaikista. + +"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee +auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas +toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän +antoi kättä ja kiitti. -- Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei +kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän +oli uusiin lapikkaisiinsa. + +Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa, +suipensi huulensa -- "tuutele, vaari, -- antanut tauniit tennät +Atta-Eetalle." + +"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat +kengät." + +"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin +hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! --" + +Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta +nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti +niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut. + +Halli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän +tiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä +hännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän +tuvassa niin raskaalla mielellä. + + + + +Seitsemäs luku. + +HAJALLAAN. + + +Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen +suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina +kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään +elatustaan. + +Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran +partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat +kaipauksella silmälasimiehestä. + +Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja +hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä +oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja +kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat +kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet +kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten +ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia +piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin +paksut, valkovillaiset vaatteet. -- Niin, että olipa paljon hauskaa +nähtävää tänäpäivänä. + +Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista +tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin +samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia +myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet +valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja +polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat +metsälle hirrenajoon. + +Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan +suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa. +Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille. + +Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli +heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt +ruuan heille ja mutissut -- mutta niin että kaikki kuulivat -- että +tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi. +Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä +uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi +parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni +metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin +sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin +olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa +talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä +oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi +hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä. + +"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa", +sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se." + +"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten +kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se +ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi +näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin +saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä +ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka +hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän." + +Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä. + +"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa +leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa +me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille." + +"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole +vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein +pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään +sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin +kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi +pysty heihin." + +"Pekan luona on kuitenkin parempi olla." + +Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon +juttelemista ja tuumaamista. + +"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa", +huomautti Mauno. + +"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", -- +ratkaisi Anna-Liisa. + +"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän +kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin. + +"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa." + +"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee +pimeä", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. "Koillisesta rupeaa +vinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli." + +"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?" Antti pysähytti kelkan, kumartui +pikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille, +joka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa. + +Taas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista +jääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli +jotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken +kulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin +matkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi. + +Punotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia +lappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli +keskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen +oksalle. "Tule ja anna sen olla", murisi Anna-Liisa. + +"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä +hienoksi", nauroi Matleena, "mutta nyt minä alan väsyä." + +Äänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli +olevinaan. "Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä", sanoi +Antti. "Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen +kanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin +yläpuolella, asustavaa lumipilveä. -- Mutta ei kai kestäne peräti +kauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka +puhui." He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella +jään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti. +Vetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan +uhkaavaa. + +Tuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen: + +"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee +ilmassa", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä. + +"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut +jalkoihisi jotain kunnollista?" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen +kömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin. + +"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät +kumminkin jalassa." Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen +somia hypähdyksiä tietä pitkin. + +Hän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka +oli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti +terävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui +äkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi +tukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin +aallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä +viitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt +umpeen pyryttyneellä jokilakeudella. + +Oli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi +Matleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena +totteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi +keskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa +keventyikään! "Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää", +sanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan +kuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään +karvastelevasta kengänhieromasta. + +"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin", +jupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta. + +"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä", läähätti Pekka-Erkki, "siinä +kyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti +jaksa alinomaa kahlata läpi." + +"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?" kysyi Matleena kuiskaten, +pujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen. + +"En", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti +tanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi. + +"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen +ympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti." + +Antti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa +näytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen +vieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät +varmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina +pysyttäytyi hiljaisena ja totisena. + +"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?" huudahti Anna-Liisa. + +"Martta-Eeva --! Tottahan näette -- Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!" + +Antti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi. + +"Missä on Martta-Eeva?" + +"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!" + +"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin +Martta-Eevaa etsimään", sanoi Antti päättävästi. "Kävelkää vain niin +nopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä." + +"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon", toisti Antti arvonsa +tuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi +sisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja +kauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa. + +"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka +olette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä +Martta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli +mennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen +nähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin +monta!" + +"Niin, älä nyt sitä sure", nyyhkytti Matleena. + +"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin +aikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää +myöskin." + +"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!" + +"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä +panin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse +mennä sitä kauvemmaksi", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt +puolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan +umpeentuiskunutta lumikenttää. + + + + +Kahdeksas luku. + +MINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT? + + +Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan +jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt +nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes +varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia +silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi +pois ja katoaisi heiltä. + +Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten +läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa +surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi +lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan, +miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja +tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista +joka tavalla. + +"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa +itkuisella äänellä. + +"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo +taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin +vanha ihminen. + +"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno +rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin +talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti." + +"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja +ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä, +on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet, +vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa." + +"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti +sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen +karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri +seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet." + +"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä. + +"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on +karhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan +isokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja +koulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet +kuoliaaksi." + +Matleena rupesi itkemään. "Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun +entuudestaankin jo on huonosti asiat, että -- että minä suutun. On kai +kauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka +oli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä +ottanut Sanna-Kaisan myöskin." + +"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä +kauvan", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. "Minun +mielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla, +miten asia on, kun Antti tulee takaisin." + +"Hän ei löydä meitä koskaan", murisi Mauno. + +Mutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset +olivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua +eivätkä toisilleen vihoitella. + +He eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko +yhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos +vain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään, +olisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein +mieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti +heitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista +kääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti +määkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin +pelkäsivät kadottavansa sen. + +Mutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua. + +Mauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui, +kiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja +saada hänet matkaan. + +Niinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan +tuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä. + +_Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa_ --! Aina kuusessa +olevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut +nähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään. + +"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa", huomautti Mauno +epäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin +vakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan +äidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen. + +Aina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän +innokkaasti. "Hoo -- hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä +vaatteissa", väitti Mauno itsepintaisesti. + +"Mitä sinä luulet, Antti?" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen +veljen luo. + +"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta. +Matleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen +Martta-Eevan. On niin raskasta -- aivan kuin olisi se minun syyni." + +"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on, +näetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen." + +"Et saa itkeä, Antti." + +Matleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta +ei se häntä lohduttanut. + +Suuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn +hänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin +kuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran +näkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että +lumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut. + + + + +Yhdeksäs luku. + +"TAIMAINEN TAANA." + + +Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat +edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän +pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja +ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen +tunturikylään. + +Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli +asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja +siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen +kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat +menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui +pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen +lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien +yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun +tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi. + +Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo, +hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli +harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli. + +Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn +kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille +oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti +jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei +hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään. +Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen +alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa +seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna +köyhiin riepuihin. + +Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se, +oliko se kuollut? + +Ei, se eli -- se hengitti, rupesi huutamaan. -- "Äiti" -- "Antti" -- +"Elotti" --"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen. + +Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja +koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai +kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan +itsellään lapsia ollut. + +Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan +lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli +yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli +ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin, +missä se saisi lämmintä ja hoitoa. + +Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi +jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet +turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä, +sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja +riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja +tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen +tarpeessa oleva lapsipoloinen. + +Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle. +Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja +umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka +olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin +kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan +kanssa. + +Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin +hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen, +laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten +hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän +asetti hänet turkissa parempaan asentoon. + +Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala +vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja +juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole +pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat +kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta. + +Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt +rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja +kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän +kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta +itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin +tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä +hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit. + +Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli +ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli. +Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi +tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista +mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He +ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi +maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja +valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan, +joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja +vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan. + +"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi +siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot +kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät. + +"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni." + +Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin +rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita. +Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan +jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai +tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut +saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin. + +"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään, +rouva, te vilustutte." + +Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen +huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita +muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen +ylös. "Lapsukainen -- pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet? +Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen +ruumisparkaan." + +Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli +kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut +iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi, +salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa +saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat +edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä, +tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia -- muunlaisia lapsia hän ei +voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen +lapsen taloon! + +Illalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten +hänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita +pieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen +pienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin +toimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle, +ja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon +punerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin. + +"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa +Tuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode." + +"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän +voi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä +päivinä on liikkunut, siepanneet häntä." + +"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta. +Voi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee +Marjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin +suloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä +ja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti." + +"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava +tai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella." + +"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä +pieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan +hänellä on hyvä äiti." + +"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen +luokseen." + +"Oi, ei -- Artur. Emme me laske häntä pois!" + +"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on +Voilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan +heti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta', +sanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen +tarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean +kissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen +pienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi, +tiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän." + +"Sanoineen päivineen?" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei +hän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa +selityksiä. + +"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät. +Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan: +'Taimainen taana'." + +"Voi -- 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena +ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä +laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että +minusta tuli metsämies." + +"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja +katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan +laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit. +Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää +lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee +mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!" + +"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi +jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa +arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä. + +"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän +minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä." + +"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!" + +Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin +kaivannut." + +Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut +laulanut kuin pienenä poikana. + + + + +Kymmenes luku. + +NIIN HIENO TYTTÖNEN. + + +Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen +laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa +kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta +maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei +oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella. +Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan. +Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä, +minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän +antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva +vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja +että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka +näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä. + +Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua +kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten +enempää miettimättä täytyi seurata sitä. + +He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan +taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan +säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta +kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja +asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin +jäädä Helokin luo. + +Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he +nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa +lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään. +Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen, +valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet +lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti +riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja +suuteli häntä. + +"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja +nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi." + +"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta -- Alleena." + +Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka +hellästi ympäröivät häntä. + +Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti +juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa +paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin +kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki +oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan +luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita +lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni +ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan +lämmittänyt. + +"Elotti!" + +Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui +häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota +Atta-Eeta!" + +Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen +käsiään. "Pikku tyttönen, -- meidän pikku tyttömme! Sinä rakas +Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva +piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi +tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada +osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin +heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja +sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen. + +Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin +suuresti ikävöineet! -- Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa +herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön +kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin +puettu, hyvin hoidettu lapsi. + + + + +Yhdestoista luku. + +MOLEMMAT PIKKUTYTÖT. + + +Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta, +oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon +luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli +niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin +äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen +mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen +huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä +pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä +ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota +hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli +hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa. + +"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä. +Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen. + +Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria +noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi +saada lasta tottelemaan. + +"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa -- taimaan taana, uuti +nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin +kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt +Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa, +sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja +hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän +oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen. + +Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä +kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno +sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman +nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon --. Sitte pikkutytöt +lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta +molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä. + +Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla +ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti +katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan, +toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine, +lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän +halusi esittää tämän kuvan miehelleen. + +Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten +laulua. + +"Artur sinä. -- He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä, +uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai +tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?" + +"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla +ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista." + +"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin +kahdelle'." + +"Sanotko niin --!" + +Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia, +jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan +heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen -- +tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine +silmineen -- niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä +ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut. + +"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän +viimein. + +Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain +kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä +puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman +suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä +jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat +katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla +siveltyjä. + + + + +Kahdestoista luku. + +TYÖ-ANSIOITA JA RAHAKYSYMYKSIÄ. + + +Kun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän +ajatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon +ihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka +silmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista +peitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota +pienokaisilla nyt alati olisi. + +"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten, +joihin äitikin olisi suostunut", sanoi Antti totisesti. "Rouva +istui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea +pienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa +suojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan +meidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin, +siksi he saivat jäädä sinne." + +"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he +olisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää +että häijyä", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi. + +"Ei koskaan", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, "tiedä se. -- Sinnekö, +missä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi +kohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä." + +"Niin", lisäsi Mauno, "ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa +hevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'." + +"Hui, sehän on aivan hirvittävää", sanoi Matleena kauhistuen. + +"Näin hän sanoi", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä +"hirvittävää" toistaa: "Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä +naulapahuksen kirottuun takarekeen." + +"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta +ylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi +kirosanoja", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. "Eikä teidän toki +tarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon, +vaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja +vehnäskahvia joka ikinen päivä." + +"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa +hekin", epäili Pekka-Erkki. + +"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä +oli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt +olisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin", arveli Mauno. + +"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta", keskeytti +Antti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta +kiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja +välkkyvän terävä. + +"Ei mutta, poika!" + +Mauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. "Sillä kai on tuhat +kruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen +teki?" + +"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha +puukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta +kun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän +minulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin +käyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla +päästä eteenpäin." + +"Sellainen puhe kuuluu korealta", sanoi Matleena uneksien. "Se rouva, +joka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä +saatte nähdä. --" + +Matleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He +pysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten +silmistä. Matleena istui kelkkaan. + +"Kas tässä -- punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa +varsiin." + +"Mutta mihin -- mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?" kysyi Anna-Liisa +yhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka +äärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden +katseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon +oli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä +parsinneula. + +"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän." + +"Hertti, tottahan sitä osannet", suhahti Anna-Liisa. + +"Älä nyt -- niinhän minä sanoinkin. -- Voithan antaa minun puhua +loppuun! 'Kyllä', sanoin minä." + +"No, mitä hän sitten sanoi?" kysyi Mauno innokkaasti. + +"'Tässä saat nähdä', sanoi hän." + +"Mitä sitte sait nähdä?" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä +korean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä. + +"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä +syön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!" + +"Sinun piti saada nähdä jotakin", auttoi Antti häntä tolalle. + +"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia, +nähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet." + +"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty", sanoi Mauno +ajattelevaisesti. + +"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia -- +sillä silloin maksaa ainoastaan lanka." + +"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään", tuumasi Anna-Liisa. + +"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että +minä töin tuskin haluan puhua loppuun", napisi Matleena. Hän otti +kuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen +villalanka vielä oli kiinni. + +Se oli valmistettu "koukkuamalla", millä tavalla Norrlannin naiset +ennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia. +Ja lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja, +vihreitä lehtiä ja ruskeita varsia. + +"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?" + +Matleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken. + +"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada +aikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta", sanoi Mauno +ylimielisesti ja musertavalla varmuudella. + +"Ei, se on selvää", kinasteli Matleena. "Sinä kai luulet _itse_ siihen +paremmin pystyväsi -- sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni +jauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon -- vaikka se olisi kuinka +suuri." + +"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi", muistutti Antti. "Eikä +ollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi." + +"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää +ääntä." + +"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä", jatkoi Antti sävyisästi. +"En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai +miten saat aikaa sellaiseen työhön." + +"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille +vettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi +minua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin +itselleni." + +"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen", sanoi Anna-Liisa ylpeästi. + +"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta. +-- Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista." + +Pakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti +kokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää +koukkuamistaitoaan. + +"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin." + +Hän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään. +"Sitte katsokaas -- tulee kaikista kummallisin. -- Että minä osaan +neuloa -- näin -- koreaa." + +Hän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa +tarpeellista kunnioitusta. + +Matleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun, +sillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin +neulomakoulun paikka. + +"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja +-- _myyn_ niitä, kuulettekos, -- ja saan rahaa ja ostan meille pienen +tuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat +ikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman +maan lapasia --, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin +ajatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat +suoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun +vain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että +näin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille +päivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja +neulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut." + +"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan", sanoi Mauno +ojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia +nutunhihojaan. "Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin +paljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon, +jos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja +luhdikoilla ja sianlihalla ja --" Mauno kellahti sivuun. + +Kohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan. +Siinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin +eläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän +suhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi +häntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli +saatava enemmän tilaa. + +"Poika, ettet häpeä! -- Pidätkö vierasta maata parempana omaa --! +Lähteä sinne kullan hakuun! -- niinkuin meidän setä, joka on turmellut +siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi +vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana +--. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi +kuunnella." + +Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin +odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua +tuhertaen. + +"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin +kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa -- muista se, Mauno", +jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön +kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat +olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi +männäksi. Hän koetti jälleen leppyä. + +"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen +ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin, +kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin +leipomatupaan tai renkikamariin." + +"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa +jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään. + +"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin +vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole +ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan." + +"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille. +"Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan +väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista." + +"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi +Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä. + +"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet +pieni, alkaa tehdä aineksia." + +"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään +ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea." + +"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea, +että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi." + + + + +Kolmastoista luku. + +VAINAJAN SIJAAN. + + +Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että +pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana +taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen +talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10 +vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias, +sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas, +kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja +kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten +tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli +ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin +ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen +tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. -- Hän kääntyi oveen +päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta +ehtivät sisälle. + +Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti +puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa +astua niin suureen, hienoon taloon. + +Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan. + +"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä +äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka +mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä, +että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin. + +"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi +huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi +kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon +surullisiin silmiin. + +"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän +Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!" + +Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille. +Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta. + +"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on +Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut." + +Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka +olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat +kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän +oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin. + +"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen. + +"Niinkuin tytönkin -- Herra kyllä ottaa myös pojan." + +Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen. +Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka +jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa +ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä. + +"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti. + +"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään +pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa +lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa +horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia." + +Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli +kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä +näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat +yhtä masentuneita. + +"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä +katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi +parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset." + +"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo +lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat, +kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä +raskasta." + +Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan +hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä +ulko-oven yläpuolella. + +Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen +taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit +tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle +lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli +kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä, +palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska, +eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua +rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa. + +"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön +isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa +punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja +suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta, +vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet. + +Isäntä katsahti häneen kummastuneena. + +"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?" + +"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin. + +Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo. + +"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen, +ennenkuin tauti hänet runteli." + +"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin +ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi +tilalle." + +Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa +kädestä -- ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa +tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan +sisarusparven luo. + +Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän +siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita +voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä. + +Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät, +että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän +ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa +kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana +sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni +nopeasti keittiön läpi pihalle. + +"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa. + +"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois." + +"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat. +Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat +kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa." + +Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä. + +Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä +varaan. Hän itki -- itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä +kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta +pään asennosta. + +Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä. + +"Sinä rakas Anna-Liisa -- sinä rakas" -- sanoi Antti koettaen vetää +hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että +Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin +hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä. + +"En tahdo olla ilman teitä --, ensin pikkutytöt, joita suren niin +kauheasti, -- ja sitte te kaikki." + +"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi. +"Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille +kaikille." + +"Ja kuka lypsää Helokkia --, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää +teidät kunnossa --", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen +huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän +ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä +huolta." + +Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin +karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen +ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska +lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin +hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen, +joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä, +se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle +alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut +heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina +ikäänkuin yllätyksenä -- välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä +riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat, +että nenä litistyi muuttaessa. + +Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa +ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä, +mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin +suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan. + +Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan +jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä +olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa, +mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä +leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja +pyyhinrievusta. + +"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada +äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti +tällaista ruokaa." + +"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi +ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten +kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa, +ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi." + +"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa +talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko +padallisen hernesoppaa --." + +Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi +mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar. + +"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena +viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun, +pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea +vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, -- jos ei kaikki olekaan +niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin +hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun +se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä +koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka +ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni +jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi +häät." + +"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi +Anna-Liisa surullisena. + +"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko +sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä +vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä +on yllinkyllin maitoa juoda, -- karpaloita on nevoilla, ja mustikoita +ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on +vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin", +sanoi Mauno ratkaisevasti. + +"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli +Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä, +sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään. + +"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika +tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen." + +Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle. + +"Tulkaa tänne --, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen, +heikon äänen. + +"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä +lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', -- niin nukun." + +Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen +äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä +ja odotti laulua. + +Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa +yksin ja vieraassa paikassa. + +"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä. + +Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta +toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?" + +Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota +hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä +posliinivadissa. + +Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä +sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa +lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki +sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt +sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein +tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta +apu lähtee. + +Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies +tarttui hänen käsivarteensa. + +"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut +niin iloinen kuin nyt." + +Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän +katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet +kadotettavana. + +"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä +kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat +jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein +tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen. + +"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta +ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt +Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin +vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä, +kun minun on hyvä olla." + + + + +Neljästoista luku. + +PEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA. + + +Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten +luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai +niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika +sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina +Hallatunturilta asti." + +"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle." + +Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia +vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa +järjestyksessä. + +Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties +saattaisi luopua sinusta?" + +Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan. + +"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä, +kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa +nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille." + +Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan +ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman +jälkeen ollut. + +"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen +heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen +totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia +tuli kysymykseen." + +"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja +minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea." + +"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi +isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan. + +"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija. + +Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi +kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa +vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he +joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta +huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän +sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja +kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen +mieleensä. + +"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä +tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti. +Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen, +uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen +vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan +oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain +saa jäädä siksi." + +"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle +voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon +pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa +melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin +voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä." + +Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle +ystävällisen, luottavan kädenlyönnin. + +"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää +olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä." + +Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta +maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota +tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita. + +"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen +kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin +olisivat he olleet vanhoja tuttuja. + +Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa +rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin +kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään, +oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on +käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt -- iloisia, leperteleviä +lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää! + +Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia +ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven +pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä. + +"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi +oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita +maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa +jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa. + +Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin +tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen. + +Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa +astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että +pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä. + +"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta. +"Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt +ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä, +miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?" + +Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin. + +Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän +meni ja otti Anna-Liisaa kädestä. + +"Tervetuloa meille, tyttö, -- ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee +kyllä hyvät ystävät, sen tunnen." + + + + +Viidestoista luku. + +ROSVOPESÄSSÄ. + + +Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä, +vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja +huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän, +niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä +välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan, +miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan. + +Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti +välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten +toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi +raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi +kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi +salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen +männynhavuista ja pajunumpuista. + +Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti +nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen +talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta +rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista. + +Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis +tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät +senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka +oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin +olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin +asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle +johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan. +Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan +painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä +välkkyen kuunvalossa. + +Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika +lennähti portaille harmaan koiran seuraamana. + +"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä. + +Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja +hampaat äkäisesti välkkyen. + +Mauno heräsi ja huudahti. -- Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena +noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa +ja kesyttää eläimiä. + +Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä +siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista. + +"Tse, -- tse --! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin +pieniä ja yksinäisiä." + +Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti +vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja +hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän +väliinsä. + +"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta +samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän, +että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun +täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut +kuulevinaankaan, mitä hän sanoi. + +"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti +harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas +portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se +sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen +Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä. + +Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta +vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät +puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa. + +Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä +vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan +viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista, +saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla +toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he +olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan. + +He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja +avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista +loisti valoa. + +Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan +siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky, +ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta +kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja +ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja +puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja +joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa +miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului +kirouksia ja raakoja huudahduksia. + +Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö +seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa, +josta hän söi. + +"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle, +joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen. + +"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut, +mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle +toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot, +mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan +ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat +äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin +ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli +niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin +kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä. + +Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän +ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat +heidät. + +"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa +tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa, +minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän. + +Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja +suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät +toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat. + +"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä +ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan +veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan. + +"Saara-Kaisa -- kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee +lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä +yöllä unta." + +"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat +näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi +lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä. + +"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla. +Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat +leivänjätteet voit myöskin antaa." + +"Antakaa itse" --, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa +häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta +tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä." + +Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti +huusi häntä. + +"Suska, katso eteesi, tyttö --! Minä levitin kortit äsken sinulle, +ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli +herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin -- +niin -- varo itseäsi, sinä." + +Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti +mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin +kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut. + +"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne, +pienempi pojista. + +Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön +kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä. + +"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä +ottaa." + +"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä --" hän sanoi jotain +hyvin raakaa, -- joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä +mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää +tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä +irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen +ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset +söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä +-- äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä +kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä, +kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat. + +Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti +kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. -- Vanha +ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti +nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku +lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle. +He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten, +konttasi lattiata sen luo. + +Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän +ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen. +"Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä +epäluuloa ja ihmetystä. + +"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan, +levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata +isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi +astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään. + +"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle", +sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa +käyttäytyivät. + +"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti +viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta." + +Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta +tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni +ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita, +liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä +hän asui eläkkeellä. + +Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa +"eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet +talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille +lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja +senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole +hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata. + +Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton +sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä +alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan +siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori +ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa. +Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli +tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen +paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä +alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä +aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon. + +Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun, +joka seisoi hellalla. + +Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan +oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin +hänellä olikin. + +"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti +hän. + +"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään +olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli +niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa +keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen. + +Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että +puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja +päässyt sänkyyn. + + + + +Kuudestoista luku. + +"TOTI." + + +Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea +ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin +kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie +sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan." + +"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi +sisään. Mutta tämä astui tielle. + +"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin." + +"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?" + +"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle +morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut +ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen +raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen +hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin +pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä." + +"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna +maata." + +"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että +he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa", +lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin. + +"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat", +sanoi hän. + +Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä +hänen silmissään. + +Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat +väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon! +Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno, +ettei itse kuningatar voinut olla hienompi -- kultakruunussa, ja +ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit +-- ja -- ja --! + +"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat +sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'." + +"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?" +Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja +kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon +kuolettavan myrkyn. + +"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät +sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen +kärsiä. + +"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi +Matleena rauhoittaen. + +"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli +enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin." + +"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin +olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä." + +"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että +oksentaisin siitä". + +"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille -- +pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet, +mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina. + +"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta, +tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun +totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka +juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen. + +"Poika --! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui +kiivaasti Maunoa hartioihin. + +"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti +Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän +huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä -- ja +sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'." + +"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin +äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti -- +ymmärrätkö." + +Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn +ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli +saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen +ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta. + +Hän vaipui takaisin läähättäen. + +"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja +--. Eivät kunnioita isää eikä äitiä -- ja silloin ei niiltä voi odottaa +mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo +aikoja sitten. -- Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja +kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat." + +Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä. + +"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä. +"Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia." + +Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi, +kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin +elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset +olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha +väki ollut oikeita ihmisiä -- sen ymmärrän." + +"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein +-- ja hän itse teki niin." + +"Minä näen sen --. Hyvin teille käy. -- Mutta varokaa itseänne näiltä +ihmisiltä ja lapsilta --. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä." + +"Mitä te jankkaatte? -- Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu +ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta. +"Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis." + +Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät +mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille. + + + + +Seitsemästoista luku. + +HÄÄTALO. + + +He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä. +Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he +kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset +pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot, +jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat +häntä. + +Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja +uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen +liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän +tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon +ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään +ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa +silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen, +keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti. + +Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja +pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin. +Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli +heidän kanssaan. + +"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että +saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät +tällaisena päivänä." + +Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan. +Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja +ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat +myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla, +jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori +puolisonsa oli sahanhoitajana. + +"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos +olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta. +Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua +voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin +paljon kuin jaksatte." + +Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla. +Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti +hän. + +Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen +tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää. + +Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät +koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten +joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja +suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän +täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan, +sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas, +notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä. + +Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen +sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla +äänellä: + + "Rukkaset annan muutamalle + kosijalle, katsojalle. + Sä olet minun armahaisein + kaunokaisein! + Hihhei. + Hihhei, sen tuuli vei." + +Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä +hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi: + + "Tule ystäväin, tule tanssimaan + kanssani piiriin heipparallallaa. + Ilon päivänä, se on määränä, + älköön suru koskaan tulko." + +Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa +laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan +silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin +toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden +juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät +leikin toisensa jälkeen. + +Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno +oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna, +että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai +suorastaan aikalailla polkea häntä. + +Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi. +Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari +tanssi. + +He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi +Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana +sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi. + +Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti +katsoen taas jätti hänet ovelle. + +Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera. + +Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille +välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä +vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli +ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin +että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli +nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai +kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän +joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän +pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta +siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille. + +Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä +tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin. + +"Poika, minä kuulen Helokin äänen." + +"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä." +Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi +tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat +hänestä riippuvaisia. + +Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti +Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen +mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt +tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta +nostaakseen Maunoa. + +"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin +morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille. +"Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka +oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa. + +Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät +häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä. + +"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se +ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla." +Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti +sisaruksineen tiehensä. + +"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen. + +"Kiitos, sen kyllä teemme." + +Ja lapset poistuivat kiireesti. + + + + +Kahdeksastoista luku. + +PAKO. + + +Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen, +joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua. +Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa +kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat. +Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret +reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He +heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka +ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka +kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa +Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi +ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa! +Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä." +Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät +nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia. + +Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani +notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies +mäkeen. + +"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta +karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa +nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti +kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja +käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt +tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä" +ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean, +rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen. +Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli +syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan +tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa +takaa -- hän lensi -- hän, kuten pikku siskotkin. + +Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin, +omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle. +Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa +viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut +kuulevinaan Helokin määkivän. + +Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi +lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä +haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle +kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon +kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä. + +"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon +kiinni villakaulahisellani." + +"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi +antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut +tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun." + +"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut +puolustautua koiria vastaan -- ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen. +"Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole _saanut_ +puolustaa itseään. -- Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet +kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota +pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena. + +"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen. + +"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti +Matleena. + +"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti +synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain +sellaisen miehen kumoon." + +"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno -- "tuntee +itsensä niin merkillisen turvattomaksi." + +"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti. + +"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja +kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian +tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme +koko yöksi häätaloon." + +"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti. +Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri +hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena +läähättäen. + +"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen. + +"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi +katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on +renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä." + +"Helokki, rakkahin -- kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit +tulla kelkkaan", jatkoi Antti. + +Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin +hekin, nousi vaivalloisesti. + +Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly +levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti +kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella +laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa +tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua", +ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen +ympärillä. + +"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti, + +"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme +ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin." + +"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena +taas. "Polku vuorelle on iljanteinen." + +Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki +vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään. + +"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen +sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet +ulkohuoneitten sivu. + +"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena. + +"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties +vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi +Mauno. + +"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä +äänellä. Vilauksessa oli hän poissa. + +Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään +tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä +kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista +maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka, +joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen +toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka +olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat +pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon +lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat +voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä, +yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun +Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas +tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään +tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!" + +"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?" + +"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia +juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa." + +"N-n-niin s-s-se on." -- Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen +ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen +a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon." + +Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn +seinustalla. + +"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään +m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä +s-si-sitä s-sa-saada! O--o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon +s-s-sinua!" + +Antti seisoi kello kädessä -- hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan +kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että +hän sai sellaisen lahjan. + +"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka +o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä +ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. -- +Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne +joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! --" + +"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin +kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa -- enkä +vällyjä liioin." + +"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei +ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka +vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt, +k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla. +N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa." + +"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. -- Ja terveisiä mummolle!" +Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin +vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan. + +Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi, +vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen +koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!" + +Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä +tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti +ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala -- +Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen +viimeiseen hetkeensä saakka. + + + + +Kahdeskymmenes luku. + +TULI. + + +"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti +tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin +viereen. + +"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä." +Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka +naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn +vuohen päälle. + +Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä +siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon +lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He +puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin, +mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista +ja epätasaista. + +"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat +pian olla kintereillämme." + +"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa +nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. -- Monet niistä, joilla +oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen +tahollensa." + +"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän +iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin +jaksoi. + +Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien +molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat +kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat +matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja +vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku +nevojen. + +Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän +puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan +edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen +molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät, +vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret +järvet. + +Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat +lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle +metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta +ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu +jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien +tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman +loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen +pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa +ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko +piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa. +Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän +kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli +tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka +ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta. + +Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään +väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle +ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan +säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon +käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana +kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja +tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja +hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa. + + "Käy ystäväin', käy tanssimaan + kanssani piiriin heipparallal-laa." + +Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus +sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien +jälleen pystyyn. + +"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten +löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät +aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa, +keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut +suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli. + +He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta +hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään, +missä hanki vielä kannatti. + +Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen, +milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan +odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään +esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä. + +Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka +sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet. + +Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen +läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties +ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan. + +"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla, +vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät +päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin +tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne +pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä +katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!" + +"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta +ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes +hän pyytää minua peremmälle istumaan." + +Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi +seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen. + +Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin +mennessä. + +"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa." + +Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat +niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi. + +Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään. + +Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi +kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään" +pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon +pyörylöitä ja leipää. + +Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen, +söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan +asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan +kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani +ne kumolleen. + +Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen +kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja +uudet päälle. + +Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki +kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon +sänkyynsä. + +"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti, +kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään +epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja +laskeutui maata vällyille. + +"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan", +intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja +hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee +kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille." + +"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi +kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne +melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä, +juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja +nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka +olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla." + +"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä +ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai +vuohesta. + +"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui +puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni +enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään +takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi, +Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli +perin totinen. + +"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli +Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa. +Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja +käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta." + +"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili +Antti hiukan veitikkamaisesti. + +"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö." +Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti +vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle. + +Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn, +missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus +osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa, +tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan +kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut +eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan +neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän +käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle +uuden kääreen. Ja sen hän saikin. + +Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt +silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen +puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat +nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt. +Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja +heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään +auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla +varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria. +Helokki kuuli kyllä! + +Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien +kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan +voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin, +mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä +oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo +heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui +joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset. + +He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle, +nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää +kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui +hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät. + +Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin +olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu +tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän +värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua. + +"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai +kuoliaiksi." + +"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin +että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella +aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas +sankarillisesti ryömimään vällyjen alle. + +Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet +Pekka-Erkin peruina. + +Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy +hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun. + +"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. -- Mauno saa sen, kun hän +herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan +kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen +kävyn. + +Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä +heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän +pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän". + +Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä +hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut +ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla +lypsämässä. + +Olihan se kuin ihme -- niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa +läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle. + +Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi +_tulitikkua._ + +Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä +yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan +olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut +olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan +teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua. + +Matleena piti tikkuja kädessään. -- Hän haistoi niitä. -- Oikein! -- +Niillä oli oma oikea rikkihajunsa. + +Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa. +Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa. + +Mutta -- Niin -- paras oli vaieta. -- Sillä entä jos tikut eivät +syttyisi? -- Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä +silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi. + +Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa +kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin. + +Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä. + +Hei! -- Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu +tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin, +jos -- jos, -- _jospa_ niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi +eloa! + +Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa +pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten -- lapikkaat hän oli +tietysti pitänyt jaloissaan. + +Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti +silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni, +että se meni poikki -- sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui. + +Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. -- Niin, kirkua täyttä +kurkkua kuin pieni lapsi. + +Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä +onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. -- Tuli! Se +olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä +erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta. + +Ja vain _yksi_ tikku --! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka! +Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä +uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä +tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se +millä hetkellä hyvänsä voisi taittua. + +Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan -- levitti esiliinansa +sammaleelle, pani siihen tervaspäreen --. + +Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. -- + +Riipaisi kerran, -- kaksi kertaa, -- _kolme_ kertaa --! + +Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, -- huulet värisivät --. + +Mutta -- vielä kerran -- vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti, +keveällä kädellä. -- + +"Rits --"! + +Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä --! + +Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan +pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi +tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti +tervalta tuoksuen. + +"Antti", -- huusi Matleena hillitysti -- kuin peläten pelkällä +äänellään sammuttavansa tulen. + +Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle +XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös. + +Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! -- Ei -- +mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?" + +Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa. + + + + +Kahdeskymmenesensimäinen luku. + +OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA. + + +Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se +ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta +lunta. + +Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen +maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän +on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt +keskiyö vai aamupuoli." + +Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään. + +"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!" + +"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua +istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle. +Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun +äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee." + +"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta -- mutta! -- Mikä +kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä." + +Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt +aikaihmistenkin tekevän. + +"Mitenkähän paljon se on väärässä?" + +"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin +pimeä, ja kuu on ylhäällä." + +"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan. +"Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme." + +"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat +varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta. +Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja +Kalevan miekka on korkealla taivaalla." + +"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön." + +Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän +heitti tuleen. + +"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa +koiranulvontaa", sanoi hän. + +"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät +tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin", +lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme +kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi +lapasta neulottavana." + +"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan." + +Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika, +kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me +samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä." + +Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan. + +Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä" +kuorsasi Mauno äänekkäästi. + +"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi +ajatella enää kylälle lähtöä." + +"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä." + +"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin +kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei +sä reipas tyttö!'" + +Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi +matkia lauluja sekä tanssia. + +"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika +tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan, +joka välkkyi tulenvalossa. + +"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä +siksi aikaa." + +Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi +valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän +hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä. + +"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi. + +"Ilkeä ääni", mutisi Antti. + +"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin', +että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä +sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne." + +"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin +esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun +se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön." + +"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka +kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja, +miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?" + +"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien +valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta, +tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat +niin kauheita." + +"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että +hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena. + +"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi. +"Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli. +Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa +meidän maatamme." + +"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena. + +"Kun _kaikki_ miehet olivat sotilaita, näetkös." + +Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä +ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri +silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina +vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin +joka ikinen!" + +"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä, +osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi: +'köyhä soturi'." + +"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin +huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni. +Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi, +jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa." + +Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja +innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut +viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin +huomiota. + +"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään +epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään +vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään +ja veti sukat nurin yltään. + +"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä +halua soturiksi?" + +"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli +vihollisen ottaa meiltä maata." + +"Antti -- jotakin liikkuu tuolla ulkona!" + +Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta +luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä +kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi +silmää." + +"Tuollako? -- Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?" + +"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa +hakemassa." + +Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi +ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta +talosta. + +Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä +heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean +ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli +varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli +syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin +keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn. + +Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja +kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui +turvalliselta ja hyvältä. + +Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut +pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle. + + + + +Kahdeskymmenestoinen luku. + +ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ. + + +Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu +oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin. + +Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän +toisen toisensa perästä. + +Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja +rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista +ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta +männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin +nokkansa pesästä, kun jo nauroivat. + +Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin +pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat +kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen +maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina +talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla +taivaalla. + +"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi +nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille, +jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat +Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet, +kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet +taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla +nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne +hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut +siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai +kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat +kuorossa. + +Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin +kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi +unisesti, pehmeästi: "Tietysti." + +Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä. +Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten +kevät ja kesä lähestyivät. + +"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä +vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa." + +"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros. + +Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa, +puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin +täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se +koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime +vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä. +Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta! +Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet +linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas +metsään se kuului. + +Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen +ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa +pyöriessään. + +Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset +kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon. +Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle +laulaa. + +Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä +paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana +kuusen alle. + +Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja +heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa. +Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään +aivan kuin riemusta visertäen sekin. + +He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa. +Matleena alotti: + + Aamu armahainen, + joki juokseva, + koski kuohuvainen + veisaa kiitosta! + + Päivä paisteinensa + loistain vuorilla, + laaksot laumoillensa + veisaa kiitosta! + + Maassa kimalainen, + linnut ilmassa, + leivo laulavainen + veisaa kiitosta! + + Herää haluisesti + lapsi levosta; + huuda heleästi, + veisaa kiitosta! + +"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä +talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat +lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan", +lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä +kampaan itseni ja kampaan sinut." + +Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja +raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain +mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa +silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään. + +"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin +pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha +kana." + +"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi. +Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on +toisennäköinen kuin sinä." + +"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin +hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan." + +"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et." + +Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen. + +"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme +edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana +niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko." + +Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen +asti puolustamaan nahkaansa. + +"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty +kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa +hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä +ei ole Anna-Liisaa." + +Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli +Matleenan avuksi. + +"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas." + +"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo +Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi +Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin +jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet +kokonaan vedellä huuhdottuina. + +"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut +puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen. + +Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti +hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin +sisilisko. + +Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen, +kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä +valuen. + +"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata +naamani. Olen pessyt itseni purossa." + +Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään +naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta +varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja +antoi sen hänelle. + +"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena +ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin, +kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia. + +"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta +kaulasi on." + +"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua, +kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä +takana." + +Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan +sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin +täydellisesti. + +Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän +juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni +sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta. +Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä +hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa. + +Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen, +ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat +ja rievulla pyyhityt! + +"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen +näköinen kuin Niilekselän karjun." + +Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän +iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana. + +"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän +oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut +keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä. + +"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn +kampaukseenkin." + +Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa +nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno. + +Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat +kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä +kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho +veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset +huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa +nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät. + +"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa +kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja +repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi. + +"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että +selkäni on aivan jäässä." + +Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen +johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista +katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn +messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle +niskaan. + +Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti +aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja +koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi +uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen +"miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan +saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa +renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä". + +Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä +kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa +ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin. +Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti +tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli +sekä hevosena että renkinä. + +Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla, +pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä +kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän +housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä +ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita. +Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti +kuljettivat vaelluksellaan mukanaan. + +"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?" + +"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta +synnistä." + +"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla +kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa. + +"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet +suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen. + +"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän +samalla neuvovalla äänellä. + +"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä +pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee +melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn +ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille. + +"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta +reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata +paremmaksi illalla, kun olet pannut maata." + +"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän. + +"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun +ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä, +kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä +vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa +tuvassamme." + +"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena. + +"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä. +"Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän +huokauksella. + +"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä +olla." + +Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi +neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on, +että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle +nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka +on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen +omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna +häätalossa puhui." + +Antin ilme kirkastui. + +"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten +kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän +kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne, +kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi." + +"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain +koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne +kelkkaan." + +"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti +naurahdellen. + +Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat +hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää +niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli +määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat +asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa +haeskellen. + +"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa +karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen +mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta, +kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti +ovioksia ja läksi ulos. + +"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän +Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn +juurimukuloita. + +"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma. +Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko +saa ne kuivata." + +Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta +varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä +lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai +hankkia kotiin vähän siemenperunoita." + +"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei +meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla. + +"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan +hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin." + +Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli +isännän ja rengin kanssa. + +"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon +tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän +lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä +kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna +käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja +loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille: +"Tule, niin saat nähdä koreata!" + +Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi +sisään. + +"Mitä sitten?" + +"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas, +miten punaiselta ne loistavat -- entä oksat eri väreineen! Niin hienoa +ei ole kuninkaallakaan." + +"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen +ääressä." + +Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten +Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka +käytti sitä selkänojanaan. + +"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään." + +"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti +anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt +maatessaan siinä märehtimässä. + +"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi +hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä +kulmalla vuohen ja sisaren vieressä. + +"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale +pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen +kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi +käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti +olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta +vailla. + +"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno +kopeasti. + +"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa +sitte paikalla _toiseen käskyyn_!" + +"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra +jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu." + +Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän +ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut +hänestä sekava. + +"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?" + +"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan." + +Maunon silmät loistivat voitonriemuisina. + +"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli +Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä. + +"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi +hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole +niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti. + +Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut +kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä. + +"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla +kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin +alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'." + +"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat +päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen, +jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä." + +"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on +pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään." + +"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee." +Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin +hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa +kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot +tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine +silakkoineen. + +Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti +leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät +polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko +maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä +uudelleen. + +Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli +virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin. +Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla. +Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä +ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään +ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa. + +Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen +iltaan, ennenkuin hän tulisi. + +Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja +läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin +vainolaisten takaa-ajamana. + +Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä, +saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan +suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset +tahmeina hiestä. + +Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan +lausumaan. + + + + +Kahdeskymmeneskolmas luku. + +KARKOITETUT. + + +Antti nousi kiirehtien. + +"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli +polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä. + +"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä +tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja +huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt, +saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi. + +"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli +kauhistuneena ympärilleen. + +"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä. +Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet. +Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli +ja läksi matkaan "oikean" oven kautta. + +Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen +"koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa +kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä. +Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin +koira. + +Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli +vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi +oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja +ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt +niin selviä jälkiä. + +"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi +hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt +vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he +olivat asustaneet. + +Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he +nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa, +jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan +aivan kuin kuolleena. + +Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet +niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet +enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin +väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään +ruuanapua? + +"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin +pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin, +niin..." + +"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne, +missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä +kulmilta", tuumi Antti. + +"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan +päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki +raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä +lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin +pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada +ateriasi." + +Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli +keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui +joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia. +Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä. +Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin +nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat. + +Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna +yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat +saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti +saada päivällisensä. + +Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja +suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut +heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten +lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin +"tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli +seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo" +sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä -- +ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä. +Jokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti +askeliaan saavuttaakseen heidät. + +Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä +minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa +tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon +renki! + +Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka +rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti +oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä +hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki +kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt. + +"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole +vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle +juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle; +siellä hanki vielä aamulla kannatti." + +"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja +vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies +vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen. + +"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki. +"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin." + +"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi +aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en +saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea +tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut." +Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin +pelästyivät ja lensivät tiehensä. + +"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko +talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat +ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät +kirkumaankaan." + +"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät +säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa +oli paisuvia pajunumpuja. + +"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi +tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes +hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni." + +"Ettet, poika, kuollut pelosta!" + +"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla, +niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän +väistämistään vaaroista. + +Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä. + +"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten +teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo +ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana', +sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat +piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon +risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se +oli sattua päähäni." + +"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna +pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja +Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta +eteenpäin." + +"Poika, en kestä kuulla enempää!" + +"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita +mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka +kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia +ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei +enää katsonut minuun." + +"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme +emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli +mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait +kai jalat allesi?" + +"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja +nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt." + +"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_" Matleena päästi irti oksan. +Hänen silmänsä paloivat harmista mustina. + +"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko +pois, se pisti minuun kipeästi." + +"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan +kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin +linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui +tulvanaan hänen silmistään. + +"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!" + +"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi +kuollut, jos olisi kuullut." + +"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin +etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin +puolesta." + +"Miksi niin?" + +"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli +aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut +halvauksen." + +"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!" + +"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan +sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja +pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että +kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin +saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät +hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt, +N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'" + +"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?" + +"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että +kellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt +ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää." + +"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena, +äänessään mitä hellin myötätunto. + +"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli +eilen illalla." + +"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein +mielin. + +"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt." + +"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja +minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy +kiiruhtaa pois täältä." + +"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella +vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä +tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan." + +"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa +ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme +laudanpalat, joita siellä kelluu." + +He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä +nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen. + +"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki +että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä +mäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!" + +Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin, +äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle +ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän +kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä +huutoja. + +Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja +Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti +kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta +sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen. + +Lapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut +heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät. + + + + +Kahdeskymmenesneljäs luku. + +ODOTTAMATON KOHTAAMINEN. + + +Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi _poron_ sarvet ja +pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa +silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa +joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne +syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä. +Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt! + +Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki +hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi +lappalaispoika. + +Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta +kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen +penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana. + +Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin +Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt +hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut +ruuanpuute." + +"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään +vavisten, meni lappalaisen luo. + +Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi +varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa +paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että +hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien +kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei +voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita +kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen. + +Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi +miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille +ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi, +hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen. + +"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin +tuntureilla!" sanoi Matti. + +"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi +Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa +koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla +viinalla poltetuiksi." + +"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen +nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut +äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen +lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että +porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen +jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta. +Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille." + +Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen +poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten +kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa. + +"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä +saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa." + +"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia +mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se +vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin." + +Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti +järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli +perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi +mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein +pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä +jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät, +läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet +pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi +työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai +voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa. + +Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt +poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta +kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät +lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä +kuin tyhjän verta! + +Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan +auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään +kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli. + +Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle +kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein +yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro. + +Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä, +tuli kylläisenä ja tyytyväisenä. + +Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta +taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta. +Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän, +jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen, +mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin, +missä heidän vihreä tupansa oli ollut! + +Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi +joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan +sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa +miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat +sudet, himoten saalista! + +Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä +yhtä lujasti. + + + + +Kahdeskymmenesviides luku. + +LAPPALAISKOTA JA POROT. + + +Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta +vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista +muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin. + +Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan +parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa. +Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin +äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta +Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja, +että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla +tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille +kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin +heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan. + +"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä +ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista, +olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat +lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei +isää, ei äitiä." + +Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän +kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat +kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin +tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle. + +Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta +kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin +koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä +sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti +hiihtikin edelle ollakseen apuna. + +Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen +jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä +lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli +syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva +saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina, +oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet +nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän +verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa +ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn +kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli +villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni, +kuunteli ja -- nukkui. + +Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille, +joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät +herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään +maailmassa saanut Maunon silmiä auki. + +Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta. +Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan +poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas +poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin +sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen +kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta +ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta. + +Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi, +kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti +äärimäiselle taljalle. + +Mauno nukkui yhä kuin kivi. + +Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset +kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin +sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen +vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta +ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen +lypsäessä pieniin maljakkoihin. + +Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin +ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä +mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset +porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta +yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa +ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita +poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena +perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö +pystyssä, jos sattui niiden tielle! + +Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli. +Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja +huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi +kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli +eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta. + +Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa. +He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka. +Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi +katsellessa suurine, mustankosteine silmineen. + +Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen, +tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa. + +Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat +juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien +mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat +vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa +jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian +oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat +saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin, +kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin +suden ennettä huomaamaan. + +Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut +heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli +pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä -- ei pahemmin sentään kuin että +jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää. + +Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat +naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita, +niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli +loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat +kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan +uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli +tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää +tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti +tiesi sanoa -- jos vain "tahtoi" -- korjaisiko kuolema vuoden varrella +enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä. + +Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle. +Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi. + +Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja +keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista +ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka +olivat ennen olleet hänelle kopeita -- ja noita-akoista ja "uhreista" +ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja +vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä. + +Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata +puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin +unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset +verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan +viereen. + +Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön +hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä +tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se +edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä. + + + + +Kahdeskymmeneskuudes luku. + +JÄLLEEN OMIN PÄIN. + + +Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä, +jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin +Matin lappalaisjoukosta. + +Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa +osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa +taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä +seisoivat valmiina odottamassa. + +Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä +vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty +porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan +Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja +käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle +puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen +kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä, +jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti +kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat +kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi. + +"Heleijaa!" -- Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli +metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin +kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa +vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi +itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt. + +Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota +toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja +huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa +sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa +kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut! + +"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti, +viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka +oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika! + +Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden +hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut +häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut +mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta +sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi +liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli +hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti +ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään +hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine +terävine "tonttusorkkineen". + +Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla +väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin +taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt +häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin +ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan, +jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään +hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot +elävät. + +Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo +-- oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon +valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa +käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan +pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei. + +Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä +siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin +kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen, +koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten +suosion- ja ihailunosotukset -- minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän +vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän +oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä +terävät, paukuttavat poronsorkat. + +Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi +ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan +pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan +pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu +jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni! +No, kas nyt aina! + +Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa. +Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla +kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät +poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno +tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että +hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän +kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä +pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei +hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää +eikä äitiä. + +"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä +yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani +kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko +tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät." + +Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa, +ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi +mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa +tuvassa ollut enää isää eikä äitiä. + +Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan +äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan +kumpikin taholleen -- lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten +luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin +kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja +paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä. + +Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului +etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus: + +"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan +kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi +selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii +ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää, +joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären +olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella +on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa +laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan. +Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on +valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä." + +Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen +ääntä ei enää ollenkaan kuulunut. + + + + +Kahdeskymmenesseitsemäs luku. + +"MORSIAN." + + +Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He +tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä +työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin +auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä. +Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä +peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat +tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi. + +Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri +sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden +koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti +heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja +pitkin, ei kuulunut enää. + +He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki +virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli +taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä +hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli +ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä, +jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja +päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi +työ hilpeällä vauhdilla. + +Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä +tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen +luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon. + +Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo, +joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli +nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa +tietä kohti. + +Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat. +Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja. + +Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä, +jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen +taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka +nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka +tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen. + +Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen +ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita +valkaistumaan. + +Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset +tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia; +ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia, +niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli +ollut itse paratiisissa. + +Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti +katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon +ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista. + +Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli +rikkaruohoa kitkemässä. + +Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän +tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää. + +Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme. +Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös +nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on +ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä +ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat." + +Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin. + +"Hän _oli morsian_ -- Antti, Mauno, -- pojat. -- Hän _oli morsian_", +kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan. + +"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään +morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa +kaikki on takaperoista -- mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan +liene." + +"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno +morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan, +mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät +hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet. + +He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa +kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon -- ellei siellä olisi ollut +tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä +ja niissä pumpulikangasta. + +"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin +ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa. + +Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka +sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut +olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka +olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt. + +Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta +huomattavampaa morsiamen tunnusta. + +Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame! + +Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi +tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni, +viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät +häneen mietiskellen. + +"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin +ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän +seisoessaan ovensuussa. + +"Matleena sanoo", -- alotti Mauno. + +"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta +jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen +ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä +maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän +saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi +nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo. + +"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on +oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti. + +Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä +itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli. + +Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan -- niin suuresti hän +kunnioitti Antin nipistystä. + +"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo." + +Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten. + +"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii, +vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on +-- morsian." + +"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen +tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui +rasittavasta ujoudestaan. + +"Minä sanoin, minä, että emäntä _oli morsian_." + +"Niin kuuleppas -- nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan +ankarasti nuhdellen ja varoittaen. + +"Niin, _oli morsian_ pahan talon kylässä." Matleena loi nyt +kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään -- ikäänkuin vedoten +hänen apuunsa. + +Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset -- totisesti, tehän saavuitte +kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea +tullessanne." + +"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä +sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä." + +"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun +on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen, +tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme." + +Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa +tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita, +korjatakseen ne heille. + +Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään +jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään +kiertämään. + +Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon +ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi +mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä +ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä +ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä +oikealla tavalla. + +"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee +puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti. + +Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin +tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada +tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli +kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun. + +He pysähtyivät keskellä tanssia. + +Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään. + +Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa +pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi +oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa. + +"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?" + +"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta +näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta +kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme." + +"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän. +Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut +kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi +kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä +kasvitarhaa. + +Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle +seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen +lapsista puoli-ääneen. + +"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä", +sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai +aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita. + +"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että +äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien +ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos." + +"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku +tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa. +Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai +hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies." + +Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten +nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen +rikkaruohot läjään käytävälle. + +"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä, +savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta, +vihreää rikkaruohoa. + +"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?" + +"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein +noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada +vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma." + +"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle, +"Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon +tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka +vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen. + +"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista +vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle +ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin +ulottuvilta. + +"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!" + +"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän +syö, maistunee tai ei, -- pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä +hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa." + +Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita +ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja +nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää -- niin hän sanoo -- hän +tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme, +saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä." + +"Ja aina hänellä oli maitoa?" + +"Alituisesti, se on varma --. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan +näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme +iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi, +Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle, +muuten tuon renkaan." + +"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä +hieman ilvehtien. + +"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen. +"Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on." + +"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?" + +"Eei -- mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?" + +Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin +jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo +siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja +Mauno, juttelivat. + +Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle. + +"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi +jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän +kärsi siitä sen enempää kuin mekään." + +"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?" + +Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja +seisoi totisin kasvoin hänen edessään. + +"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin", +vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin +olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas +kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme +paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään." + +Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että +se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja. + +Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli +sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta +syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei +sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut, +ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä +annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin." + +"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti +isäntä ankarasti. + +"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se +tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi +hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan +rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta +ja pikkupensaista." + +"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin +meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja +kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin +emme voisi ilman sitä elää." + +"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi +Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle. +Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen. + +"Ja sentähden sain sinut -- talon ainoan tyttären ja Rasin +pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin +ulkopitäjäläinen." + +Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen. + +"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko +maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut +nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin +voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä +ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa." + +"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa." +Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti. + +"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että +minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen +taas lähteä kiertoteille." + +"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä." + +"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi." + +"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt +nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien +paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta, +jolla ei ole isää eikä äitiä." + +Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen, +lujatahtoinen, notkea ja voimakas -- näkyi kyllä, että rengas oli +vaikuttanut häneen hyvää. + +"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on +paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna +ajattele toisin, hänkään." + + + + +Kahdeskymmeneskahdeksas luku. + +PAHEMMASSA KUIN PULASSA. + + +Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta +kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä +kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän +sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän +juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan +ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty. + +Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä +ja seisoi vaieten. + +Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua +häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä +huutaisi ja nauraisi ilosta. + +Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä. + +"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja +suorastaan tyytymättömänä. + +Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä +sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi. + +Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä. +Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla +ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen +puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän +puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon. + +Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan +vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa. + +Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään +kummasteleva, pelästynyt ilme. + +"Minusta tuntuu --", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen +alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin +täältä." + +"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin. +"Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä +teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen +ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka +minä kudon ja neulon sinulle." + +Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä. + +Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle +lueteltiin, merkitsivät. + +Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä +nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia +jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin +latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan +ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei +niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen. + +Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin +kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset. + +Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti. + +Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti +suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi +kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä. + +Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että +eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä. +Parempi se on kummallekin kuin ero." + +"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno +huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa +tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi +sinipunaiselta. + +"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä, +kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa, +oletpa poissa tai mukana." + +"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä, +talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa, +vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että +pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti." + +"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat +tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja +sitte saat hienon puukon." + +"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja +suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta. + +"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun +emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa." + +"_Pikku kirveen_!" + +Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä. + +"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä +saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona." + +Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan +rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että +hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin +hänelle. + +"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä +kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin +hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä, +kun hänen täytyi puhua. + +"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet +maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin +vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin +aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa." + +Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein +potkaisi sitä. + +"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua +ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko." + +Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli +punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään. + +Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä +kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta +he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin +etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä. + +Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän +ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon +siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee. + +"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi +Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja +uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea +hänet menemään." + +Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä. + +"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä +pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti. + +"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon +hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin +lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita +valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi. +Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on +niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on, +kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä +täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin +nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden +ravinnosta." + +"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies. + +"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo +vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut +mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat +hyviä ystäviä nyt taas." + +Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt +Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta +pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja +ikäänkuin loukatun määkinän. + +Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti. +Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle +kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja +vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä +miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja. + +Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen +kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa +eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä, +mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät +ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua +aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä. +Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä +ystäviä." + + + + +Kahdeskymmenesyhdeksäs luku. + +MAUNO JA HELOKKI. + + +Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat +kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin +päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän _omana lapsenaan._ + +Sitte tuli kysymys vuohesta. + +Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille. +Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi +kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen +pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa. + +Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja +vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan +voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia! + +Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti +Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta +sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti +kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista +kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan. + +"_Vuohesta_"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka +voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa. + +Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli +jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi +jäädä. + +Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan +kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt +ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne +tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi +hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi. +Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne. + +"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin. + +"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella +äänellä ja niin hillitysti kuin taisi. + +"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja +nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot." + +"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin +perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät +ihmiset kuulisi. + +"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä! +Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole +nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin +Josefin veljet tekivät Josefille." + +Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja +tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin +väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin +mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?" + +"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee +vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla." + +"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi. +Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja +ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa +Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös +juuri sinä sanonut niin eilen?" + +"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen. + +"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti +järkähtämättömänä. + +"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti. + +"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen +olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen, +vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte +kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi +hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni. + +"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna. + +"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla +on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai +sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä +ruohokentillä." + +"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja +suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen +käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen +omansa. + +"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä, +lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja +sydämestään olla hyvä tuolle -- sen hän toki hyvin käsitti -- sydämen +pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena, +miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta." + +"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä." + +"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä +kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä. +"Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten +ihmisten luona." + +"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin." + +"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko +vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että +kärsit siitä?" + +"En toki!" sanoi Antti ylevästi. + +Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta +hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä -- häntä, joka oli tuskissaan +ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan +ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon +jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli +hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä. +Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana +kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti +tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan. + +Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja +tapellen, tunsi Kirsti hyvin. + +Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli +mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja +nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse +isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta. + +Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa +ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä +oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden +kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka +ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo +saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli +ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille +ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät, +häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki. + +Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita, +liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä +ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä +asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei +katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä +aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin! + +Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä +ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä +tapahtuva. + +Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun +jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut. + +Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät +olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä. + +Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin +hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset. + + + + +Kolmaskymmenes luku. + +KUN MAUNO JÄI YKSIN. + + +Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena, +joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he +arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka +päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa. + +Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät +ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä +pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä, +mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä +ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta +ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa. + +Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin +Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli, +kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi +ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja +kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut -- +kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän +talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia +koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän +kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi +hän kuitenkin Helokkia. + +Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä. + +Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä. + +Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen. +Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän +Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa +itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja +teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille +vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa +karjapihoissakin. + +Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin +seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle. + +Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä +äiti oli sanonut. + +Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon +Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea +hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti, +ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti, +"äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että +pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin +taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. -- Ja sitte sanoi +äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo +-- niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran +pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme +ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin +äiti, kun hän kuoli." + +"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt +viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä +läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä +ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin +missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän +jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi +Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon. +Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä +kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät +hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi +sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään +tarpeeton. + +Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä +sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa. + +Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että +niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa. + +Se ei saanut tapahtua. -- Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä +pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto, +ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan. +Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä. +Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti. + +"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa +pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli +antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona. + +"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika." + +Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti +vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui +äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se +melkein raapaisi. + +Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä. + +Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti +oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa +tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen. + +"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen +lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta +ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja +kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin +muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen." + +Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi +sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen +tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä. + +Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan +kivettyneenä. + +Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten +pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan +kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun +Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän. + +Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja +raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän +taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi +nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt +hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa +vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti +että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan +lukea Isä meitää -- ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi +kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt +minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle, +ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät +alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja +nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti', +'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä +katsellen sitä, jota ei enää ole." + +Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun +poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä +surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä +pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille. + + + + +Kolmaskymmenesensimäinen luku. + +MARJAMETSÄSSÄ. + + +Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta, +kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja. + +Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina. +Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat +täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai +ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän +kukkaverhonsa suojassa. + +Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita. +Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli +ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa. + +Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät +tunturimajoilla. + +Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat +ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja +tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa. +-- Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka +jäivätkin ulos jonakuna yönä. + +He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja +nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on +Norrlannissa, loisti melkein koko yön. + +Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja +ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle, +kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville +muutamia ääniä perätysten. + +Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna +punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat +vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille. + +Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena +keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet +niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja +muut lehtipuut ihanasti varjostivat. + +Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat, +hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä. +Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka +se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti +kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva +saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa +lauantai-iltana. + +Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium, +paum, pium, paum" -- ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa +kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys! + +Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä. +Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet +ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti +säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen +ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja +tummavivahteisine hiuksineen. + + + + +Kolmaskymmenestoinen luku. + +TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN. + + +Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme...", kun hänet keskeytti ja +vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain +taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt, +takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala +murina, joka vapisutti puunrunkoja. + +Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa +kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu, +ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen +ahnaina kiilsivät pään karvaturkista. + +Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän +tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi +minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven +vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen. + +Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton +mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se +sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai +tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän, +näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti +säriseviä, hirvittäviä soraääniä. + +Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella +etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa +häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa. + +Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti +iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan, +joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut +liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi +torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi +häntä. + +Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja +yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti +mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea +sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan +veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta +Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän +vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa. + +"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen +samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena +juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat +häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu. +Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa +kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi +kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa +menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas. + +Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki +pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että +tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen +voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla +kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä, +Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne +palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun. + +Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja +metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen +pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää +kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään +peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä +surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto. + +Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta -- +arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri +kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen +mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä. + +"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti. +Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun +hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä. + +"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä +karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä. +"Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa +olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä +millään voi puolustautua sinua vastaan." + +Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet +niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä, +lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko +yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta +hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä, +jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan. + +Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea +maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen +katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven +räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi. +Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi +pitää henkensä! + +"Antti sinä -- sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena +itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon +kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan. +Etkö voi vaieta!" + +"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä +hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa. + +"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena +oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä. +Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea, +auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät +säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa. + +"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen, +vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat +syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun +tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi." + +Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui +heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen +kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen. + +Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa. +Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että +Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis +syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä. + +"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos +Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan +vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä +pois ennen yötä." + +Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun +vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut +sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän +olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa. + +"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä, +epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä. + +"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään +karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman +varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen. + +"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen +kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet +karhusta, heijastui auringon kultaloiste. + +"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi +olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se +painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään +seuraamatta paenneen hiehon jälkiä. + +"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme +ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein +karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä, +niin että metsä ryskyi. + +Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä +kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä." + +"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen +niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta +tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin +vaipui kiven sammalmättäälle. + +"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja +enemmänkin olet ansainnut." -- Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän +olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa +liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin +noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet +saaneena. + +"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun +emme jaksa huhuilla vastaan?" + +"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli +hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi +koskaan ollutkaan. + +"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan, +niin korealta kuuluu!" + +Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut, +prut-tu-tuut. + +"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!" + +"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla." + +"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä." + +"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se, +jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää? +Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon, +olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!" + +Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita, +räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä +päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu +että ihmisäänet lähempää. + + + + +Kolmaskymmeneskolmas luku. + +TUNTURIMAJOILLA. + + +Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa +ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä, +jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun +ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin +ujoksi. Hän ryömi Antin taa. + +Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian +Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta, +lapset, miten olette päässeet sinne?" + +"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas +ääni. + +Matleena nousi kiveltä pystyyn. + +"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö, +joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan: +kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen +karttuuniesiliinaan ja -- mikä herätti Matleenan epäilyä ja +levottomuutta -- hänellä oli sininauhainen _hattu_! Kaksi vaaleaa, +paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin +nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean +herrasväen pariin! + +Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas. +Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin +onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä +kuivalle maalle. + +Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan +näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän +heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa +ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö, +ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen +kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut +kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun +syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä +voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut +maistelemaan verta. + +"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä +tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos +minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi." + +"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi +Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä +on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on, +ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne." + +Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin. + +"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin +poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen +vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä +virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata. + +Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät +suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea +iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut +hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin +sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä +ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka +oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli +yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että +Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa, +johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki, +heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat +naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli +määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät +pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo +lauantaina -- ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden. + +Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään, +milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida +mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai +kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen, +kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien +salakavalain piilohetteiden yli. + +Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa, +vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen +ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin +ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat +nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä +tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan +alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon +sumuharsonsa peittoon. + +Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli +huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa. + +Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran +seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla +majan luona oli varmasti keijukaisia! + +Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet +pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat +vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat +käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello, +kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee." + +Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat +pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain +lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka +illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet +laulaessaan jutella eivätkä nauraa. + +Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat +ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat +kulkurilapset. + +"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli +keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät +ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos. + +Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa +kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne +takaisin suoraa päätä. + +"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi, +"ja muutamme teidätkin joutseniksi." + +"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi +laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät +silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja. + +He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei +jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti +heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään: + + "Hoi Kirjo, hoi Karjo, + hoi lehmäni pien'! -- + Nää pojat ja tytöt + ma leikkihin vien." + +Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja +pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina, +maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin +antautua tanssiin. + +Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän +huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan +väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden. + +Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa +purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso +takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa +kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä +varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut +lypsää keskiyöllä. + +Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi +paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun +lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja +saattoivat edes sellaista vaatia! + +Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää, +maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet. + + + + +Kolmaskymmenesneljäs luku. + +RIITAA JA SOPUA. + + +Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta +tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä +olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja +huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä. + +Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita +he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet" +keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat +tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten. + +Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä, +pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä +hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi. +He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan +paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä. +Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli +kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että +turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa! + +Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja +hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa +kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan, +missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin +pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa +sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat. + +Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on +muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten +jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut +johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan. +Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset +kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin +että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi +tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut +sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut +leivinkuurnan näköiseksi. + +Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja +valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain +yhdessä paikassa! + +Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä, +joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta +näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko +ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen +hiussuortuviaan, joita hän palmikoi. + +"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että +se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen +umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein. + +"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja +valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen, +jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle. + +Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä +äsken muka ollut kipinääkään tulta. + +Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen +kanssa, joita oli tuotu kotoa. + +"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta +oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine +puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet, +kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin +ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän +sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa +koetellessa. + +"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka +paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja +sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten +tahtoi. + +Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli _"ikävää"_, ja hän kaipasi +äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli +paljon hienompaa ja parempaa." + +Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa +kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja, +kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa +ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli. + +Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja +jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja +maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria +rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän +äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla, +joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa +ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi +halunnut heittää sen kaiken maailman tietä. + +"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan +voinut jäädä kotiin ilman meitä, -- hienonenä, irvisuu. Olet joka +tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin, +ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen +kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että +Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken +hienon sekä sen mitä itse haluaisi." -- + +"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka +istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja +vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä +ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva. + +"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua! +Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat +rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä. +Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän +isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla +lakristakynnystä." + +"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville +sormisuukkosen. + +Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli +polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän +luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli +ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli +tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään. + +Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi +laahaten, puoleksi suljetuin silmin: + + "Ja se ilta oli lämmin ja ihana, + Ja linnut ne lauloivat, + Keto allansa kaunis ja vihanta, + Kukat kedolla kasvoivat." + +"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla +maitokammiossa." + +"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva, +katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta. + +"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole +sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta." + +"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva. + +"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan +maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan. + +Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena +valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja +lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa. + +Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä. +Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti +rivitysten toisella käsivarrellaan. + +Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja. + +"Oletteko _ylhäällä_?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät +valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te +olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä. + +"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla." + +"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein +itku äänessä. + +"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti. + +"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan +sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen. +Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että +luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle +pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan. + +"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi +Inkeri. "Siitä juuri nukkuu." + +"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa +melkein nuhdellen. + +"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet +läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden. + +"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu. + +"Ja sitte olemme luoneet lantaa." + +"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri +varmasti. + +"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi +Matleena tyytyväisenä. + +"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne +ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme +vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin +emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana." + +"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri. + +"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta, +vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle. + +"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka +hieman hämillään ja epäröiden. + +"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!" + +"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta. + +Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven +kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta. + +"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle +Matleenan luo voileipä kädessä. + +"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin." + +"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka +istuutui voileipineen Matleenan viereen. + +"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena. + +"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä +kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi. + +Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi +Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä. + +"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!" + +Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä +pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja +Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin. + +"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan. + +"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi. + +"Minkä näköinen oli kirkko?" + +"Vihreä sisältä ja sininen katto." + +"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä +hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku +Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei +hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen +minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala +pappina?" + +"Eei, vaan Antti." + +Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen. + +"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun +meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä +hän on saarnannut jo tänään Matleenalle." + +Antti punastui korvia myöten. + +"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun +saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti. + +"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme, +kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä +olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä." + +"Niin, meidän _täytyy_ saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla +kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi +Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen. + +"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme. +Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi", +intoili Kerttu. + +Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan +kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään. +"Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt +edellä, niin tulemme mekin." + +Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta +nousi ja lähti ulos. + + + + +Kolmaskymmenesviides luku. + +TAAS SAARNATUOLISSA. + + +Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin +korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta +heloittavan sammaleen peitossa. + +"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä +matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä +ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan, +lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut +karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin. + +"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut +ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa +kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla +äänellä. + +Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään +siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He +unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne +ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin +olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin +eläessä. + + "Maassa kimalainen, + linnut ilmassa, + leivo laulavainen + veisaa kiitosta!" + +Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin +saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo +saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän +pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet +autetuiksi ihmeellisellä tavalla. -- Kaikesta hän oli saarnannut +niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään, +kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa +ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista. + +Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta. + +Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla +ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä +kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia +ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten +hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään. + +"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki +odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin." + +Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain +suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat +istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina, +että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi +ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. -- + +"Antti sinä! Miten olet houkko!" + +Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin, +joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän +verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli +sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan: + +"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut +hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni +johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa +levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita +toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja +olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät." + +Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli +metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli. + +Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti +se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme, +häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme +suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo +ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee, +ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin +kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä +ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa, +mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä +ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas +puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät +suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille +ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja +Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä." + +"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen +suoraan sydämestään. "Sinä rakas, _rakas_ Jumala, ole _hyvä_ +pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille +ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja +Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona +he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei +koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele. + +"Ja ole hyvä _pikku Maunolle_. Sinähän tiedät, ettei hän osaa +'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin +huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene +sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki, +mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä. +Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen +luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma +oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. +Amen." + +Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta +mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että +hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut +hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma +iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista. + +Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut +taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli +laulettu joulukirkossa Hallatunturilla. + + Koko maailma iloitkohon, + Sydämestään, sielustaan; + Herran tykö joutukohon, + Ken on hänen liitossaan! + Iloll' edes astukaat, + "Kiitos Herran"! veisatkaat! + + + + +Kolmaskymmeneskuudes luku. + +MUUTA AJATELTAVAA. + + +Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen +illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se, +mitä hän näki, sai hänet hereille. + +Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti +lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia. + +Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään. + +Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen +esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin +kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua +rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat +hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet, +anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän +kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä +pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa +ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia +kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi +itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä +pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan, +tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli +niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä +häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen +hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan. + +Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden +heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä +tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi +häntä. + +Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten +parvessa elämää ja humua. + +Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli +sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset +lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten +juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt +he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan +heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun +hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat. + +Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa +epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei _pitänyt_ tulla +tunturimajoille kuin vasta sunnuntai-_iltana_. + +Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja +Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli +melkein aamu vielä. + +Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun, +mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet, +lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan, +tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja +järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa. + +Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä +nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla. +Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat +suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat +sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa. +Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle, +vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa +mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta +elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä. + +Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli +ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut. + +Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten +hiilustalla pannussa. + +Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset. + +Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä +tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla, +joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan +siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä +ja risuja. + +Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja +vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi +ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine +voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli +sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin +kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa +heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli +tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja +maukkaaksi. + +Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja +riemuitsevia tanotorvenääniä. + +Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet +siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli _sangen +kummallista_; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin +Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla +hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä. + + + + +Kolmaskymmenesseitsemäs luku. + +JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ. + + +Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä +kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli +läheisyydessä. + +Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle, +oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua. + +Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä +tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin, +mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena. + +Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen +saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä, +makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen. + +"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin +emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois +pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista +tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme +koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet. +Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä +tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden +hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja +surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy +mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa. +En _tahdo_ olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan +välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä +metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä +äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta +tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin. +Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä +sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen." + +Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi +ihmisen varjon. + +Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin +musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän +tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle, +nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin. + +Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä +punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen. + +"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi +papin tyyni, lempeä ääni. + +Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena +syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen. + +Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan +ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen +miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista", +oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen. +He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo +molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä, +hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta +nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin. + +Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta, +mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi +kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen +tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti +olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja +kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista +ja vuohesta. + +Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä +hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran +ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä +Hallatunturin kappelissa. + +Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman +toivonsa, _päästä kerran papiksi_. + +Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän +istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään +varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein. +Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt +pyhän päätöksen. + +"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni, +poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän, +että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat +avanneet sinulle." + +Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana. + +"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen +varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden. +Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina +parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on _asia +ratkaistu_. Jumala siunatkoon sinua, poikani!" + +Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena. +Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen +rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin +unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta. +Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin +kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun +hän erosi täältä lapsiansa siunaten. + + + + +Kolmaskymmeneskahdeksas luku. + +MATLEENA. + + +Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna +hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka +istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan +edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla. + +Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat +komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät, +valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri +nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien +kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään. + +"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla +laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle, +suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa. + +"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän, +jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin +äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot +hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän +näköinen hän oli. + +Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja +istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan, +jäykästi katselevan lapsen ympärille. + +"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä. + +Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi, +kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt" +merkitsisi. + +"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi +hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi +toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti +niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi +hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä. + +"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena. + +"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja +siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen. + +"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena +katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset +silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä +ruveta itkemään. + +"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin", +sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa. + +"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan +polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka +loistivat kiharoina ja välkkyvinä. + +Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun +näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta +asemasta. + +Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen +varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että +hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi +pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä. + +"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän +laski varovasti Matleenan polveltaan. + +Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset +silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön +vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän, +hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku +Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän _omana lapsenaan_. "Tuleeko +Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin. + +"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä." +Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti +päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen +vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen. + +Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin +ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan +heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja +ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja +katovuoden lapsessa. + + + + +Kolmaskymmenesyhdeksäs luku. + +KAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA. + + +Pikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo +osan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta. +Kertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan. + +Heidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt +alamaassa -- se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen. + +Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan +alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä +kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut +"pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja +tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta. + +"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen +puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut." + +"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän +lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi +hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa. + +"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat, +oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin +terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut +heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja +valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että +arkea varten." + +Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja +kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua. + +"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat +karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he +ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat +aikaan?" + +"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella, +että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt +täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä. + +"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena +melkein närkästyi. + +"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa +palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja -- ja --" + +Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen +kaikkia taitoja. + +"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?" Matleena näytti olevan +hämillänsä ja hiukan miettiväinen. + +"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa. +Martta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua, +kun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään +apua", lisäsi hän ylimielisesti. + +"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat +vähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että +heillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa, +vastarakennetussa vuohimajassa." + +"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?" +tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat. + +"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä." + +"Toisen nimi oli He -- He -- mitenkäs se taas olikaan!" + +"_Helokki_ tietysti", selvitti Matleena. "Antti, vuohen nimi oli +Helokki, niinkuin meidänkin." + +Matleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti +yhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka +hymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi +häntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli. + +"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'." + +"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta. +Se on hyvien maitovuohien tunnusmerkki", huomautti Matleena kokeneen +navettatytön varma ilme kasvoillaan. + +"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin +hienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen, +vaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?" + +"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen +taana'." + +Matleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva +kiiruhti lisäämään: "Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa +ja Matleena." + +"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?" + +"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme +poikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi, +Pekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä +nimiä?" + +Matleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti +katsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja +tyytyväisyys loisti hänenkin silmistään. + +"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista." + +"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?" + +"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt. +Mutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä +suurtalonpoikaistalossa." + +"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?" keskeytti +Matleena odotusta täynnä. + +"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle +oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat. +Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa +kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja, +joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle +lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa --" + +"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja +pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta. + +"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia +puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja +korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä, +talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin." + +"Se oli Loviisa." + +"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se +oli." + + "Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei, + min taisi hän, + Kun kuningas morsion tanssihin vei. + Niin hän vaan soittaa taisi." + +"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on +hauska ja iloinen veisu." + +"Niin, juuri sen!" + +"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin. +Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut +pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita +lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen +piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä, +joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja +koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä! +Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö +minkätähden?" + +"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas +ujostelematta ja ajatukset hereillä. + +"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa +ulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle, +joka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä +huristaneet, niin että sitä ilokseen katseli." + +"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista", +hymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. "Ja hän pysyttelihe aina +isän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli +terve." + +"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun", jatkoi +papinrouva, "ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä +puita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet +olla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä." + +"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt", sanoi +Matleena äänessään jonkinlainen kaiho. + +"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka +on kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo +poika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin +että toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi." + +"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki +lienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?" lisäsi Matleena +varovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä. + +"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella +ollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja +lapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko." + +Matleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen. + +"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina." + +"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun +olette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette +kenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?" + +"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu +pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin +paljon merkillistä!" + +"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili +Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja +innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen +omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli +merkityksellinen hänelle. + +"Niin juuri -- lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa. +Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden +hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva. + +"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti +Antti totisesti. + +"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän +suojelisi meitä -- senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena. +"Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta +mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla, +Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa +taas olikaan?" + +Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi +kertoa niin paljon eriskummallista. + +Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä. + +"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä." + +"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta, +sangen nälkäisinä." + +"Kauheasti", huokasi Matleena. + +"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se, +tyttö", kuului Antin totinen ääni. + +"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi +papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat +arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan +heitä paremmin. + +"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret +olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme +me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei -- me pelkäsimme." + +Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat +pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he +silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä. + +"Heidän joukossaan oli vuohi." + +"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä +kertomukseen. + +"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet +pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian, +peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan." + +"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti. + +"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei +tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean +näköistä." + +"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki +myös, muista se, tyttö!" + +"Olenko sanonut sen unohtaneeni", intoili Matleena närkästyen. "Mutta +missä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä +kummastelekaan." + +"Ei, ei", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli +oikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle, +joka ei ollut vaimoväkeä. + +"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!" + +"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa +astiassa." + +"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin +rakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän." + +"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu +nyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku _kaktus_ voisi hyvin, +ymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen +hänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan +hienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, _vaikka_ hän onkin ilman +naisväkeä." + +"Kuuletkos Matleena?" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen +paino. + +Matleena "kuuli" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen +näköisenä. + +"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo +tietääkin." + +Matleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena. + +Vieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut! + +"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän +ei kärsi niitä silmissäänkään, ja --." + +"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!" + +"Ajattelehan, Matleena, _hän on hankkinut vuohen_, ison, korean, +hyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle +Smålannista, missä vielä on mainioita vuohia." + +"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison", huusi +Matleena aivan suunniltaan ihastuksesta. "Hänhän tahtoi ostaa meidän +Helokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja +kahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa." + +"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan. +Olet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin +mukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko, +että Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa +hienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän +Helokkia." + +"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä +opettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä", hymyili papinrouva. +"Olisit Antti sangen lyhytnäköinen", lisäsi hän totisesti, "jollet +käsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, -- eikä ainoastaan teihin +itseenne nähden, -- että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset, +jotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta, +vievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa." + +"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin +menetellyt hullusti", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan, +niin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. "Minä +kuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin +houkutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta +nyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan +tähden." + +Matleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen +näköiseksi. + +"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin", sanoi hieno +rouva, "tai saa Antti tulla etelään luoksemme." Matleena painoi +päänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä, +onneasäteileviltä kasvoiltaan. "Pieni, rakas lapseni", lausui +kasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. "Antti saa täällä +niin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman +pientä sisarta." + +"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki +Lapikas-Pekan luo", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli +käynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa +silmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan "hienolta", vaan myöskin +valoisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli +lähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa. +Niin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin +tikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi +hänelle. + +Isä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle +yksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä, +ilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä +talvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Hallatunturin lapset, by Laura Fittinghoff + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58428 *** |