Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 4158 insertions, 0 deletions

diff --git a/57932-0.txt b/57932-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..cc2730a
--- /dev/null
+++ b/57932-0.txt
@@ -0,0 +1,4158 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57932 ***
+
+
+
+E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA
+
+Kertomus Alpeilta
+
+Kirj.
+
+JOHANNA SPYRI
+
+Nuorten kirjoja n:o 19
+
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1907.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+ 1. Matkapuuhia.
+ 2. Muudan vieras tunturilla.
+ 3. Eräs Palkinto.
+ 4. Talven viettäminen "Kylässä".
+ 5. Talvea kestää vielä.
+ 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
+ 7. Miten tunturilla edelleen eletään.
+ 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
+ 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
+
+
+
+
+ENSIMÄINEN LUKU
+
+Matkapuuhia.
+
+
+Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että
+Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä
+katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja
+herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta
+herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän
+voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin
+surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen
+hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli
+ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras
+ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema
+temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori
+enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.
+
+Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla
+kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden
+osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon
+isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään
+saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.
+
+"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti,
+niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita
+ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta,
+vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin
+seuraajaansa.
+
+"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle.
+"Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin
+matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä
+päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".
+
+"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?"
+vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin
+toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville
+joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle.
+Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas
+kuulla saman minkä ennenkin".
+
+"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta
+ymmärtänethän, rakas ystäväni" -- ja herra Sesemann laski kätensä
+ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, -- "minun on vaikea kieltää
+lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän
+niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan
+on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se
+hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan
+ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun
+nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä
+yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".
+
+"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti
+ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui
+vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla
+ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen
+oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä
+saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo
+syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi
+myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä
+ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin
+kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet
+täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann,
+se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan,
+onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi
+toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan,
+siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet
+silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat
+hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin
+nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää
+heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän
+olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen
+suhteensa".
+
+Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti
+kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.
+
+"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä
+todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"
+
+Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän
+puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni.
+Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja
+iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon
+kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä
+koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat
+nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu.
+Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään
+sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun
+yksinäistä kotiani!"
+
+Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa,
+niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet.
+Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.
+
+"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena,
+ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä
+vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein
+meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."
+
+Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei
+antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja
+kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet
+mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin
+tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä
+suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa.
+Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä,
+ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena.
+Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä.
+Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen
+Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut
+Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi
+jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän
+johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti,
+miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle
+ystävällensä.
+
+Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän
+kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän
+oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että
+kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja
+yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin
+luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei
+ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi
+häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen
+vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa
+siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti
+hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:
+
+"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten
+tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä
+Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki
+niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä
+olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä
+pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas
+puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain
+tahdotte."
+
+Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta
+varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:
+
+"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme
+nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä
+ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"
+
+"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.
+
+"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on
+sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata
+nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."
+
+Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian
+kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten
+saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."
+
+Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin
+kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti
+Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti
+tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa.
+Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä
+neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta
+nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä
+varsin pian.
+
+Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo
+seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten
+kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä
+tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.
+
+Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain
+menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen
+ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin
+kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta,
+soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:
+
+"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia,
+joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka
+jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten.
+Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen
+ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:
+
+"Kylläpä kannattaakin".
+
+Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella
+kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:
+
+"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että
+lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".
+
+"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti,
+"vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"
+
+Sebastianin täytyi vähä yskiä:
+
+"Minä olin -- minä kävin -- en enää itsekään oikein tiedä -- ah niin,
+jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta
+ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin
+toinen ajatus johtuu toisesta ja niin -- siihen tapaan --"
+
+"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus
+näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi
+Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".
+
+Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi:
+myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin
+ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta
+ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa,
+niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra
+tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta
+neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta
+tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken
+aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin
+mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta
+yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin
+täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai
+väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa
+hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin
+voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.
+
+Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta,
+mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas
+rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti
+hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään
+Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan
+hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.
+
+Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia
+vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien
+niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten
+määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier
+oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta
+pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli
+koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän
+niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille
+lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset.
+Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty
+päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven
+aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta
+joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei
+hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi,
+johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli
+taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri
+rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin
+saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä
+siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu
+Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja
+leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän
+pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla.
+Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti
+ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput
+ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin
+vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti
+piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi
+vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita,
+jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli
+löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat
+häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja
+laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui
+syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin
+kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen
+silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo
+nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja
+riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin
+hänelle.
+
+Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen
+saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.
+
+
+
+
+TOINEN LUKU
+
+Muudan vieras tunturilla.
+
+
+Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa,
+heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä
+humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään
+pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän
+syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta
+täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen
+aina täytyy olla puhtaan ja siistin.
+
+Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä.
+Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden
+joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin,
+voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.
+
+Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka
+yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas
+kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten
+vuorihuippujen takaa.
+
+"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä",
+huudahti Heidi juosten ulos majasta.
+
+"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen
+kätensä Heidille aamutervehdykseksi.
+
+Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen
+humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun
+uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan,
+huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.
+
+Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun,
+sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki
+ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja
+tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja
+tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin
+osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin
+häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi
+ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä
+häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin
+suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja
+vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti
+kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi
+sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli
+näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.
+
+Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet,
+joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti
+keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään,
+sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki
+siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina
+tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.
+
+Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen
+kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja
+saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi
+puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi
+Heidin läheisyyteen.
+
+"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi
+puheensa.
+
+"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan
+vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".
+
+"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.
+
+"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he
+tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman
+kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö
+arvelet, Pekka?"
+
+"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.
+
+Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko
+etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"
+
+Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi
+ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka
+perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.
+
+Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa,
+joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt
+suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti
+sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän
+edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä
+kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille
+unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki
+pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään,
+katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan:
+"Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa
+ollut.".
+
+Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän
+isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta
+siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen
+kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen
+toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta
+ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän
+enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas
+päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta
+yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta,
+hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti
+taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt
+keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen
+jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta
+ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi
+värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään
+hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä
+aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä
+ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas
+mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:
+
+"Isoisä! Tule! Tule!"
+
+Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun
+onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia
+juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He
+tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"
+
+Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä
+kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo,
+tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi
+suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia
+vieläkin kerran!"
+
+"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra
+tohtori hymyillen ystävällisesti.
+
+"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.
+
+Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut
+vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän
+syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen
+ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin
+kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan;
+lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos
+hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen
+täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin
+silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän
+yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.
+
+Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule,
+Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä
+minulle kotisi".
+
+Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren
+rinnettä alaspäin.
+
+"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.
+
+"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee
+kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori.
+"Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää
+uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun
+päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan
+tulevat".
+
+Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää,
+että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt
+kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä
+hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori
+seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi
+syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno
+tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli
+juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen,
+ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin
+huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin
+ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se
+kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä
+varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä,
+ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi
+etsi lohdutusta ja löysikin.
+
+"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan
+tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan
+ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on
+Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo".
+Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi
+halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä
+kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas
+palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja
+tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän
+saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:
+
+"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."
+
+Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon
+hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen
+sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle
+majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori
+viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka
+herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten
+hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään
+aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille
+kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli
+seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon
+enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen
+utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti
+herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan
+sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut
+pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille
+mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin
+Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa
+hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta
+varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu
+tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi
+setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi
+vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli
+erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen
+pantava.
+
+Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo
+tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle
+korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää
+virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.
+
+Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti
+tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.
+
+"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän.
+"Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin
+yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."
+
+"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon
+valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä
+ylhäällä täytyy ruoan maittaa."
+
+Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä
+hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli
+hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos
+kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte
+leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta,
+jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa.
+Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria
+kokonaiseen vuoteen.
+
+"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä
+saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä
+tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole
+ollut."
+
+Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän
+saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari
+kertaa raitista tunturi-ilmaa.
+
+"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi
+herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota
+hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No
+lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".
+
+Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen
+toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina
+ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen,
+otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi:
+"Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi
+ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!"
+Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää
+isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä
+herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt
+löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään
+sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti
+piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat
+sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään;
+sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä
+tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun
+keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:
+
+"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha
+herra tohtori".
+
+Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi,
+ettei hän olisi sitä luullut.
+
+Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi
+vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja
+huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten
+kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi
+Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi
+kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä
+noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi,
+kysyi lapsi:
+
+"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?"
+sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.
+
+"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä
+sinne."
+
+Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti
+hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata
+makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle.
+Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan
+suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin
+suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin
+oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.
+
+"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi
+lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka
+odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän
+liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi
+sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.
+
+"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista?
+Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja
+isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä
+ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä
+huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se
+on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"
+
+Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän
+iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä
+pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä
+kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut
+nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä
+leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja
+sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi
+se on aiottu".
+
+Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:
+
+"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".
+
+Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni.
+Heidän pitää --" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut
+katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet
+niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut,
+mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi,
+Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään
+isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli
+ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle,
+mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu
+oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan",
+sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta
+isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat
+yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU
+
+Eräs palkinto.
+
+
+Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten
+seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari
+kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle
+onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja
+vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei
+varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue
+ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa
+odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen
+päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.
+
+"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän
+ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.
+
+"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.
+
+Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.
+
+Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra
+tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti
+eväspussin pojan hartioille.
+
+Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt
+suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra
+tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten
+kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta
+korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.
+
+Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen
+niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten
+tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi
+sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti
+juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja
+sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä
+lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän
+pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen
+kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut
+vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin
+paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin
+kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he
+saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli
+usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut
+tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.
+
+Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen
+oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa
+mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle
+ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja
+laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja
+viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla
+korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset
+auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa
+majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden.
+Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli
+vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä
+kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä
+häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa;
+mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena
+ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne.
+Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste,
+tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin
+herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko
+hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli
+tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt
+näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:
+
+"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi
+tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi
+iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"
+
+"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua
+sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".
+
+Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi
+Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi,
+tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"
+
+"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään
+neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.
+
+"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos
+se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin
+saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"
+
+Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan
+vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi
+vastauksen omista elämän kokemuksistaan.
+
+"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja
+yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän
+sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta
+pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin
+huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään;
+mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin
+pelkäsi, ettei hän autakaan."
+
+"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra
+tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja
+taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän
+jälleen:
+
+"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo
+pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen
+vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa
+raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen.
+Voitko sitä käsittää?"
+
+Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä
+pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei
+koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista
+täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut
+tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin
+tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin
+äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:
+
+"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy
+lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti
+niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti
+sanonut".
+
+"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.
+
+"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista
+puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka
+isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea
+kolmasti", vastasi Heidi.
+
+"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla
+niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.
+
+Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.
+
+"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan
+saapi luottamusta sydämmeensä".
+
+Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.
+
+Heidi alkoi:
+
+    Vaella sä
+    Vaan nöyränä,
+    Hiljaisna tietä Herran
+    Ain' uskoen, ja tyytyen;
+    Kyll' auttaapi hän kerran!
+    Kärsiväisyys,
+    Tyytyväisyys,
+    Herraansa turvaajava,
+    On lahja suur',
+    Taivainen juur',
+    Kuormaamme helpoittava,
+    Murheemme huojentava.
+
+    Äl' nureksi,
+    Sun ristisi
+    on parhaaksesi suotu!
+    Äl' epäile,
+    Sun osas se
+    On kädell' isän luotu!
+    Kuin ahjossa
+    Ja tulessa
+    Myös kulta kirkastuupi,
+    Niin tuskissa
+    Ja vaivoissa
+    Sielumme puhdistuupi
+    Ja usko uudistuupi.
+
+    Minullehan,
+    Oi Jumalan',
+    Soit ilopäivää monta,
+    Jo enkö mä
+    Vois kärsiä
+    Myös yhtä ilotonta;
+    Sä tiedät sen,
+    Mi parhaaksen'
+    Milloinkin taitaa tulla.
+    Siis, isäni,
+    Suo ijäti
+    Mun tyytyväinen olla
+    Sun suojasi on mulla.
+
+Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra
+tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui
+ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän
+nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän,
+niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa.
+Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
+johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti,
+että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin
+luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi
+juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut.
+Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä
+rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat
+jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan
+hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui
+siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja
+liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä
+ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.
+
+"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui
+iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin
+lausut sen minulle vielä kerran".
+
+Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän
+Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran
+taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä
+Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä
+aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei
+mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä,
+ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli
+hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran
+luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä
+korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin
+uhattujen seljän takana.
+
+Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se
+on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän
+täyttä kurkkua:
+
+"Täytyy syödä!"
+
+Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi
+aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei
+hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän
+mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi
+vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin
+päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria
+korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret
+sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon
+ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo
+ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen,
+sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.
+
+Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:
+
+"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"
+
+"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
+Heidi.
+
+Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän
+lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä
+oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen.
+Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti
+joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi
+tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin
+kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen
+herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä
+esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan
+kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli
+juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle
+nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman
+päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä,
+kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä
+hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut.
+Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei
+nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän
+sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi
+hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli
+puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen
+maukkaan ateriansa nauttimiseen.
+
+Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat
+erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen
+oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä
+vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra
+tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti
+tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki
+koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli
+niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin
+kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia
+nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä,
+sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet,
+jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi
+palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta
+toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän,
+miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja
+kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin
+tehnyt, kun isä lähti kotoa.
+
+Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille
+ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni
+hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat
+siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se
+rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän
+seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli
+yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista
+ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin
+paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa,
+jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka
+pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja
+vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan
+väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.
+
+Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon
+tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa
+näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.
+
+Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja
+kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi
+hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin
+jotakin uutta".
+
+Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra
+tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin
+he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin
+ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa
+sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin
+tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut
+eikä puinut nyrkkiänsä.
+
+Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra
+tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti.
+Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen
+täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli
+alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma
+kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin
+seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän
+ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt
+yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään
+häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin
+isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä
+vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin
+rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että
+herra tohtori todellakin heidät jättäisi.
+
+Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti
+kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa
+ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa
+sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"
+
+Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet,
+monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä
+ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin
+mieluummin, että te tulisitte meille".
+
+"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra
+tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan
+ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen.
+Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.
+
+Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet
+silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan
+itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja
+huusi nyyhkyttäen:
+
+"Herra tohtori! Herra tohtori!"
+
+Tämä kääntyi ja pysähtyi.
+
+Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun
+hän nyyhkytti:
+
+"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän
+tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota
+pikaa iso-isälle sitä sanomaan".
+
+Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.
+
+"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä
+nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit
+jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä
+kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni.
+Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää
+huolta ja rakastaa minua?"
+
+"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin
+minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä
+nyyhkyttäen.
+
+Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte
+reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle
+ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori
+katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki
+Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen:
+"Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja
+ihminen jälleen iloita elämästänsä".
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU
+
+Talven viettäminen "Kylässä".
+
+
+Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät
+kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei
+ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos
+tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt
+tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi
+yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan
+ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt,
+vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja
+jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi
+kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren
+luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä
+oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois
+kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi
+avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin
+oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja
+pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä
+aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi
+hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle
+lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos
+ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin
+tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli
+suurena esteettömänä kelkkatienä.
+
+Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa.
+Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut
+majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä
+oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus,
+joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta
+paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla.
+Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa
+sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria
+rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut
+uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän,
+joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa,
+kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan
+enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä
+että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen,
+mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä
+korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää
+väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen
+vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli
+tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän
+jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt
+vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa
+tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli
+mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä.
+Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät
+sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut
+neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä,
+oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa
+usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun
+keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.
+
+Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen
+huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi
+hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja
+sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti
+kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva,
+ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone.
+Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä
+oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa.
+Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin,
+niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä
+osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt
+peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut
+suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä
+tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä
+johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että
+yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia.
+Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti
+saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä
+kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja
+nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja
+jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä
+oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla
+käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten
+tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli
+penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui.
+Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo,
+istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä
+myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista,
+joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen
+suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli
+-- siitä ei voinut erehtyä -- Heidin vuode aivan samanlaisena kuin
+tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi
+huusi iloiten:
+
+"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta
+missä sinä saat maata?"
+
+"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä",
+sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".
+
+Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään
+oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode.
+Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi
+kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka
+oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt.
+Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla
+korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia,
+joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla
+tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko
+pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen
+kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin
+oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot
+rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.
+
+Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun
+Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin
+ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi
+johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin
+hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä
+kohtia.
+
+Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli
+hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven
+katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut
+lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi
+joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas
+muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän
+huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten
+kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet
+iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo,
+Heidi", -- silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan
+sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä
+sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä
+isoäidin luo, hän kaipaa minua".
+
+Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna",
+sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa
+lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen
+kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää
+olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun
+helppo käydä tepsuttaa tunturille".
+
+Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului
+niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä
+taas oli päässä.
+
+Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera
+oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty
+koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli
+lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä,
+kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon
+lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun
+koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja
+kävi Heidiä katsomassa.
+
+Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä
+valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin
+taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin
+kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla
+kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita
+lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät
+ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä
+aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan
+odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan
+pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten
+tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton
+kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja
+nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä;
+että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki
+ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään
+sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se
+oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli
+tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti
+palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli
+asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti:
+"Mun täytyy lähteä kouluun".
+
+"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.
+
+Pekka puikahti ulos ikkunasta -- sillä nyt oltiin sisään teljetyt,
+jäämöhkäle salpasi oven --, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja
+nyt alas.
+
+Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa
+kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi
+mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän
+yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan,
+siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi.
+Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä
+jonkun verran Maynfeldin ohi.
+
+Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun,
+koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein
+tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän
+pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja
+ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä
+tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä
+hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki,
+päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.
+
+"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.
+
+"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.
+
+"Lumi", kertoi Pekka.
+
+"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli
+ymmärtänyt Pekan lausumistavan.
+
+"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo
+liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli
+väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.
+
+"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.
+
+"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin
+tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"
+
+Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin
+peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.
+
+"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi
+setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset
+sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi
+sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"
+
+"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.
+
+"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen
+maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"
+
+"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.
+
+"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet
+kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne
+minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".
+
+Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun
+puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän
+tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan,
+olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa
+tapauksissa käytti vuohillensa.
+
+Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen,
+sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte
+syömme täällä illallista yhdessä".
+
+Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä
+vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla
+ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja
+iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut
+niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa
+lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut
+lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään,
+mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi
+kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate
+yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan
+viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa,
+sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon
+kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan
+tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat
+seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän
+isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että
+niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne
+olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen:
+"Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".
+
+Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan
+sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin
+syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten
+tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin
+tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän
+on luvannut".
+
+Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen
+päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti,
+että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin
+kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli
+jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi
+juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä
+harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.
+
+"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin
+juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se
+vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään
+kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs
+herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa,
+eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen
+viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi
+hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista
+tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle
+ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"
+
+"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä
+on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".
+
+"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi
+hätääntyneenä.
+
+"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen
+rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo
+luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut,
+että lapsi oli säikähtänyt.
+
+Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun
+ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli
+lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:
+
+"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä
+ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"
+
+"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen,
+ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on
+ohuenlainen".
+
+"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään
+puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".
+
+"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja
+isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli
+ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin
+paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".
+
+"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi
+ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua
+tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen
+luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan
+ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla
+maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"
+
+"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti,
+kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi,
+ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.
+
+"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan,
+niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät
+leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi
+sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan
+minulle tänään taas vähäisen?"
+
+Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän
+toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän
+iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta
+päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.
+
+Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken
+näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri
+onni olisi tullut hänen osakseen.
+
+Heidi vaikeni äkkiä.
+
+"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.
+
+"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue
+loppuun asti, luethan?"
+
+Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:
+
+    "Siis, oi Herra, tyytyväinen,
+    Nöyrä sydän mulle suo,
+    Niin ei maailma pettäväinen
+    Yli voimain tuskaa tuo;
+    Viimein vie mua suojassas
+    Kotoisehen majahas" --
+
+silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan
+kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän
+muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi
+iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen
+majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut
+sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.
+
+Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun
+täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun
+jälleen on noin hyvä olla".
+
+Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin
+olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun
+sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut,
+tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla
+sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan
+auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen,
+että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule
+enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat,
+jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että
+jälleen voi iloita".
+
+Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä
+sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä
+nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin
+kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa.
+Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen
+taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.
+
+Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana,
+muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli
+uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat
+hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka
+päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä
+hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin
+saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä
+niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että
+isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle
+keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi
+odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi
+Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla
+taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää
+unhoittaisi.
+
+Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä
+ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui
+syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU.
+
+Talvea kestää vielä.
+
+
+Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli
+evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun
+lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka
+asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti
+penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle.
+Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö
+jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän
+hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.
+
+Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
+Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.
+
+"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.
+
+"Mitä?" vastasi hän.
+
+"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.
+
+"Olenhan jo", tuumasi Pekka.
+
+"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti,
+"minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".
+
+"Mahdotonta", huomautti Pekka.
+
+"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi
+suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten
+tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun
+pitäisi uskoman semmoisia".
+
+Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.
+
+"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi
+Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka
+päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".
+
+"Ei tule mitään", mutisi Pekka.
+
+Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa
+hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut.
+Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:
+
+"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on
+jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin
+kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua
+käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren
+koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan
+aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä
+luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin
+hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he
+ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea
+musta hattu päässään" -- ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.
+
+Pekka tunsi väristyksen seljässään.
+
+"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui
+Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes
+tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa
+pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän
+pilkkaa".
+
+"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.
+
+Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi
+hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan
+tarpeelliset välikappaleet.
+
+Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä
+ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi
+käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.
+
+Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi
+opettaa.
+
+Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen
+säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.
+
+Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen
+sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit
+paremmin tavata". Ja Heidi luki:
+
+    "Jos A:t et opi tuntemaan,
+    Sie kouluun viikoks' suljetaan".
+
+"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.
+
+"Mitä?" kysyi Heidi.
+
+"Mua suljeta", kuului vastaus.
+
+"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan
+erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.
+
+Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:
+
+"Nyt sinä sen tunnet".
+
+Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt,
+päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain
+opetustuntien varaksi.
+
+"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin
+saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".
+
+Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:
+
+    "E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
+    Sen onnettomuus saavuttaa.
+
+    Ken L, M, N:ss' erhettyy,
+    Se häpeää ja hämmästyy.
+
+    Kovasti sua kiusataan,
+    Jos O:t' et opi tuntemaan".
+
+Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa,
+että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki
+uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti
+vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän
+vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.
+
+Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:
+
+"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni,
+ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin
+tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun
+tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin
+epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin
+eihän se sinua tulemasta estä".
+
+Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja
+suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.
+
+Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin
+uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva
+säkeistö.
+
+Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä
+poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään
+kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä
+nauruansa.
+
+Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään
+illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas
+senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.
+
+Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja
+edistyi todellakin tavauksessa.
+
+Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa;
+nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:
+
+    "Jos viel' et P:tä tunne sä,
+    Kavahda vitsaa seinällä".
+
+Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:
+
+"Eipä olekaan".
+
+"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi
+Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen
+sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän
+keppiä?"
+
+Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen
+painaa sitä mieleensä.
+
+Seuraavana iltana luki Heidi:
+
+    "Jos R:n aiot unhottaa,
+    Et tänään yhtään ruokaa saa".
+
+Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja
+sanoi kiukkuisesti:
+
+"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".
+
+"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään
+oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:
+
+    "Ken T:t' ei opi, vedetään,
+    Kuhun ei mene mielellään".
+
+Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli
+kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi
+salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei
+mielellänsä menisi.
+
+Eräänä päivänä luki Heidi:
+
+    "Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
+    Sä häpeähän menehdyt".
+
+Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki
+Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka
+kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä
+herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa
+painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne
+olivat.
+
+Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo,
+sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta
+jäljellä. Heidi luki heti:
+
+    "Sie hukkaan olet oppinut,
+    Jos Ä:hän vielä takerrut.
+
+    Ken Ö:st' ei ole selvillään,
+    Luo Hölmöläisten siirretään".
+
+"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta
+sitä ei tiedä kukaan".
+
+"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi,
+"odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on
+vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt
+paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.
+
+"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo
+mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin
+tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään
+lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen
+tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.
+
+"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.
+
+"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta
+Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat,
+ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin
+hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin.
+Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että
+Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa,
+vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko
+lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.
+
+Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei
+Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin
+opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea
+virsiä isoäidille. -- Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin
+luota, astui tupaan ja sanoi:
+
+"Minä osaan!"
+
+"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.
+
+"Lukea", vastasi tämä.
+
+"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti
+ihmeissään.
+
+Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi
+mahdollista.
+
+"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka,
+Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei
+ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän
+luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen
+vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi
+sitäkin saattanut ajatella!"
+
+Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut
+mitään.
+
+Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli
+lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:
+
+"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko
+vielä kerran -- ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".
+
+Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.
+
+Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän
+Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi
+hän:
+
+"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla
+kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua
+tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin
+jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan
+tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka
+senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"
+
+"Heidi", vastasi tämä.
+
+Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui
+paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:
+
+"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka
+ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut
+päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on
+sinussa aikaan saanut?"
+
+"Setä", kuului vastaukseksi.
+
+Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas
+Pekkaan.
+
+"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan
+näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut
+lukemaan.
+
+Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin
+luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi
+vaikuttivat seurakunnassa.
+
+Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli
+Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä
+isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.
+
+Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin
+pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja
+lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:
+
+"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi
+lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan".
+Siihen vastasi viimein isoäiti:
+
+"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta
+kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää
+kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret
+muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".
+
+Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki
+vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan
+lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi
+säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.
+
+Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein
+kaikki tärkeimmät sanat.
+
+
+
+
+KUUDES LUKU
+
+Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
+
+
+Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta
+alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen
+viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä
+heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla
+silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi
+iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta
+uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili
+taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle
+sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että
+kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.
+
+Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein
+voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta,
+joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi
+honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi
+riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte
+juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui
+siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua
+jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi,
+pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina
+auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään
+raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen
+ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne,
+kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja
+laulaneet:
+
+"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"
+
+Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja
+Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja
+tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän
+ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää,
+mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja
+toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.
+
+"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä
+tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo,
+jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte -- tarvitaan vielä yksi",
+pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti
+Rottenmeierkin tulee?"
+
+"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on
+kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää
+häntä istumaan, jos hän tulee".
+
+Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen,
+miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen
+kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:
+
+"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".
+
+"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme",
+vastasi isoisä levollisesti.
+
+Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä
+ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi
+heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet
+hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi
+siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät
+niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä
+ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle
+näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan
+ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo
+päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.
+
+"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.
+
+"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti
+ihmetellen.
+
+"En", kuului vastaus.
+
+"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"
+
+"Eväspussista".
+
+Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle
+tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa.
+Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston
+kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun
+hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään
+haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.
+
+Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän
+isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja
+huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"
+
+Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli
+seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten
+ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata,
+kun Heidi luki kirjettään:
+
+    Rakas Heidi!
+
+    Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin
+    isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen
+    täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja
+    huutaa oven takana: "Pian, pian! -- Tunturille!" Hän tuskin
+    malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän
+    itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä;
+    hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän
+    oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi
+    myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee
+    tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä
+    raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä
+    täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen
+    aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan
+    nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että
+    saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua
+    Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä
+    Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme
+    asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani
+    tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee
+    olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä
+    sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei
+    tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta
+    Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee
+    mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää
+    erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla
+    semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan
+    ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän
+    kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka
+    askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja
+    tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää
+    luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan
+    antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä
+    kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja.
+    Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään
+    lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin
+    täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.
+
+    Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.
+
+    Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet
+    tervehdykset.
+
+    Uskollinen ystäväsi Klaara.
+
+Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa
+ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin
+hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa
+lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka
+ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän
+hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli
+saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä,
+että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.
+
+Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi
+jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan,
+kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi;
+tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän
+varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen,
+mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä
+nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti
+ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa
+tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään
+ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää
+maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen
+kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat
+häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla.
+Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista
+huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä
+Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka
+tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä
+juuri vei häneltä unen.
+
+Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka
+aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä
+enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja
+kysyi huolestuneena:
+
+"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"
+
+"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska
+sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti
+näyttää vähäisen iloisemmalta.
+
+"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi.
+Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?"
+kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.
+
+"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne
+minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä.
+Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä
+kestämään".
+
+"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet
+kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille
+yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista
+tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin
+että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja
+tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää
+sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä
+syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua.
+Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.
+
+"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa",
+sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on
+ilta."
+
+Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen
+virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:
+
+    "Jos synkk' on ilta
+    Ja myrskyt käy
+    Ja murehilta
+    Ei toivoo näy,
+    Niin Herran käsi se johdattaa
+    Ja surun aallot taas asettaa."
+
+"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
+Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:
+
+"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin
+turvallinen olla".
+
+"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen,
+"ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä
+tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein
+muistamme".
+
+Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi
+tuntui niin ihanalta.
+
+Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava
+tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat
+hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään
+uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi
+vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja
+hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä
+johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja
+tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle.
+Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina
+eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.
+
+Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat
+kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko
+jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se
+oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko
+meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin
+mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi
+ylen hyvästä ruoasta".
+
+Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan
+kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".
+
+Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat
+vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat
+eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella
+tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan,
+tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään
+oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien
+alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki
+kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän
+kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän
+majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos
+liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.
+
+"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
+Tule tänne! Katsopas! katso!"
+
+Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin
+kiihkeästi viittasi.
+
+Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä
+paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen
+avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori
+tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen,
+joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa,
+joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli,
+jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla
+oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.
+
+"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle
+ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt
+olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo
+ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin
+perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä
+ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän
+puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan.
+Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään,
+sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat
+vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.
+
+Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä,
+olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut
+arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni,
+miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo
+vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten
+kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni,
+mitäpä sinä sanot?"
+
+Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä,
+näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut
+maailmassa olevankaan.
+
+"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti
+hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut
+mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"
+
+Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä
+valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran
+luo.
+
+"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä
+kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku
+muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan
+sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin.
+Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti
+hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi
+muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä
+suurimmalla kummastuksella.
+
+"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette
+oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan
+kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti
+oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"
+
+Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin
+opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn
+ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki
+kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään
+oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että
+hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa,
+jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli
+löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni
+enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä
+osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin
+lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki
+setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen
+velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa
+hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.
+
+Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili
+taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien
+vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.
+
+"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä,
+majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella
+kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan
+nähnyt!"
+
+Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada
+se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle.
+Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara
+ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat,
+vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia,
+seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä
+oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot,
+jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo
+olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja
+olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät
+muuttumatta.
+
+Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen
+pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne.
+Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa,
+asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:
+
+"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita
+vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina
+täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin
+ikävää!"
+
+"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele
+sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota
+Heidi lykkäsi eteenpäin.
+
+"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja
+punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin
+niitä poimimaan!"
+
+Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun
+muassaan.
+
+"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset
+Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte
+saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista
+kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä
+ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi
+kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen
+silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on
+pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista,
+Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista
+siellä on!"
+
+Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä
+hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä
+sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin
+tuliseen intoon.
+
+"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin
+korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun
+kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".
+
+"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka
+helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia
+oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen
+arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan
+ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna
+ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina,
+kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa
+ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut
+kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.
+
+Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle
+laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi
+suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti
+(ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).
+
+"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti
+mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt
+suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt
+toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"
+
+Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista,
+paistettua juustoa leivällensä.
+
+"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko
+meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja
+pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.
+
+"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka
+palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".
+
+Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen
+toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa
+mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon
+suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia
+seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti
+mummo etelää kohden ja sanoi:
+
+"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo
+alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".
+
+Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin
+surulliseksi ja pyysi hartaasti:
+
+"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet
+majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän
+päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".
+
+"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin
+mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi
+vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli
+paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän
+nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.
+
+Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous,
+sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo
+tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja
+nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä
+täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" -- ja mummo asettui
+katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin,
+Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.
+
+Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä
+miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua.
+Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.
+
+"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet
+suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet
+honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan
+nähnyt".
+
+Isoisä katsahti nyt mummoon.
+
+"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun
+ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan,
+että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin
+voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja
+huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän
+vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta,
+mummo-rouva, siitä minä pidän surua."
+
+Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua
+ja mummon kasvot kirkastuivat.
+
+"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään
+juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun
+ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta
+miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi
+isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin
+siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo
+pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin
+näyttäen sangen iloiselta.
+
+Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan
+edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka
+korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet
+käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että
+mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".
+
+"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja
+estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa
+myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja
+sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä
+olemme yhtä mieltä".
+
+Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja
+levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta
+päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.
+
+"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista",
+sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta
+kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää
+läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo,
+jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat
+aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla.
+Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys
+olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että
+siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli
+paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi
+sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä
+tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat,
+sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin
+kauan saisivat olla yhdessä.
+
+Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja
+hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.
+
+Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä
+ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän
+väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on
+hupaista, eikö niin, Heidi?"
+
+Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi,
+oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä
+osottaa, että hän oli samaa mieltä.
+
+Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja
+talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon
+innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti,
+tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa
+saattaisi tapahtua.
+
+Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän
+päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla
+käyntiänsä.
+
+Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka
+vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet
+huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja
+ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja
+lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli
+heti jokaisen Klaaralle.
+
+Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle
+suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon
+ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren
+Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja
+katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.
+
+Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei
+hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja
+juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.
+
+Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt,
+näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä
+heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi,
+katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan
+tähtitaivaaseen ja huudahti:
+
+"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa
+kulkisimme ylös taivaaseen!"
+
+"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille
+viittaavat?" kysyi Heidi.
+
+"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.
+
+"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin
+rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse
+peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on
+parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille
+viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara,
+emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän
+unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin
+ettemme tarvitse mitään peljätä".
+
+Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat
+kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle
+käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla,
+näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan
+ollut nähnyt.
+
+Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä
+saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain
+eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä,
+kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista
+ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä
+yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi
+oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen
+katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät
+hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo
+molemmat heloittavat tähdet.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU
+
+Miten tunturilla edelleen eletään.
+
+
+Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi
+kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin
+hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu
+vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen
+päivään.
+
+Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli
+täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille
+ja kunnaille.
+
+Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös
+parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti
+kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta
+tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei
+ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta
+nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen
+äänen:
+
+"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut
+hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa
+kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti
+Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin
+jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin
+tavoin huojentaa heidän tilaansa.
+
+Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä
+otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos.
+Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi
+hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin
+ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä
+isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo
+lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi
+katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että
+se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä
+irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta
+vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa,
+kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle,
+juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa
+ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos
+aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni
+vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.
+
+Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui
+joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään
+tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin
+tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.
+
+Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja
+nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja
+virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi
+tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla
+ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen
+käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla
+saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut
+mielessään kuivailla.
+
+"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä",
+sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne
+tuolissaan.
+
+"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut",
+vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin
+ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja
+lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista
+maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.
+
+"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään
+Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne!
+koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja
+arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän
+sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä
+huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä -- niin ihmeen hyvää se
+oli -- niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja
+toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria
+ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan
+jäljellä.
+
+"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli
+katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.
+
+Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta
+ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein
+ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät
+toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi
+keskessään.
+
+"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen
+annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat
+tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä
+jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo
+vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat
+sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka
+sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä
+tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta
+ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä
+tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä
+ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"
+
+Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti
+marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin
+mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti
+pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät
+Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun
+pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun
+täytyy Vienon jäljessä".
+
+"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään
+aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme
+sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
+
+Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.
+
+Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti
+pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa,
+mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän
+pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi
+saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä,
+minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.
+
+Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät
+oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti
+kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä
+kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten
+tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä,
+miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut
+lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä
+tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä
+tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.
+
+"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä
+oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin
+hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.
+
+Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden
+mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte
+asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle
+kirjoitusalustaksi --. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen
+ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta
+pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin
+ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti
+hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa.
+Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa.
+Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja
+vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa
+näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan
+iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.
+
+Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja
+jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran
+oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä
+loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin,
+ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen
+taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä
+siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut,
+siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei
+tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla
+toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka
+Heidikin niin perin hyvin tunsi.
+
+Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota
+vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä
+puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin,
+näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi
+aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli
+jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja
+hirmuisen suuttuneena.
+
+"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika
+aikonutkaan pysähtyä.
+
+"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.
+
+Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa
+eteenpäin.
+
+Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi
+hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa,
+siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.
+
+"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen
+syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä
+minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen
+ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin
+saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".
+
+"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen
+ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa,
+jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara
+ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen
+koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän
+oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.
+
+Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti
+omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.
+
+"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.
+
+Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja
+meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla
+korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti
+ovat.
+
+Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla
+karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä
+oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän
+leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta
+voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin
+halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä
+katselemaan.
+
+Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella
+pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään.
+Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään
+terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut
+nauttinut.
+
+Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta
+sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua
+ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi
+korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan
+yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka
+uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että
+nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt
+piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua
+oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas
+kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen
+siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia
+siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä
+vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa
+heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.
+
+Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin
+makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen
+kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös.
+Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta
+sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan
+aamuauringon ja tähtien valosta.
+
+Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti
+iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai
+tunturilta.
+
+Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä
+voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä;
+hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon
+hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen
+ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä
+olen vielä tunturilla!"
+
+Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän
+tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska
+ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän
+rasittanut.
+
+Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona,
+sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta
+lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän
+ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan
+kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun
+vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään
+ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä
+ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt
+oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä
+hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän
+aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä
+voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten
+erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se
+heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.
+
+Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille
+tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla,
+kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut:
+"Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli
+kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee
+niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli
+antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.
+
+Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka
+päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset
+aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja
+illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten
+huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä
+laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.
+
+Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan
+laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi
+hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät
+kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon,
+että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin
+hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää
+mahtoikaan nousta.
+
+Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut
+kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista
+vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu
+kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi
+paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.
+
+"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän
+kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"
+
+"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä
+pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".
+
+Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä
+lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin
+tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille
+vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi
+Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:
+
+"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko
+päiväksi sinne".
+
+Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan
+hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta
+tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti
+hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui
+ilmassa.
+
+Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja
+odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän
+tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin
+ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo
+puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon
+ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista
+huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU
+
+Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
+
+
+Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja
+katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.
+
+Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis
+tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.
+
+Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste
+korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille,
+jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot
+laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten
+nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.
+
+Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan
+eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli,
+sekä tuomaan heidät ulos.
+
+Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin
+tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen
+edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina
+sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman
+mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen
+lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli
+nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin
+kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo
+vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas,
+kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla
+ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei
+ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän
+tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän
+seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se
+juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin,
+joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin
+vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään
+taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli
+hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden,
+tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi
+sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.
+
+Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia
+ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka
+taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut,
+että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä,
+miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa.
+Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä
+tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan
+hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä
+kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas
+kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja
+kierimällä kieri se tuhoansa kohden.
+
+Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat,
+selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä
+katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä
+tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki
+maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan
+ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset
+uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään
+vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä
+parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei
+enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja
+tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina
+niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi,
+miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.
+
+Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli
+isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja
+molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin
+sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan
+nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus
+kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:
+
+"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi
+hän.
+
+"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että
+se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.
+
+Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea
+sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.
+
+"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen
+silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt
+on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte
+emme enää voikaan lähteä".
+
+"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä
+tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan
+nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti
+sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa
+nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.
+
+"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
+Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"
+
+Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:
+
+"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse
+käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä
+kotiin?"
+
+"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja
+saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset
+riemuitsivat.
+
+Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne
+päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille
+istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun
+ulos ometasta.
+
+"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi
+setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.
+
+Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.
+
+"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän
+kanssamme".
+
+Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun
+kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään
+siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että
+sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.
+
+Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien
+siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti
+pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan
+lepäävän maassa.
+
+"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?"
+huusi setä hänelle.
+
+Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.
+
+"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.
+
+"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.
+
+"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.
+
+Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle
+penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä
+mukava istua.
+
+"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä
+kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen
+ympärillensä.
+
+Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt
+ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti
+Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle
+siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin
+he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä
+lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen
+täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.
+
+Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja
+lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia
+hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja
+järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti
+seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli
+korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla
+ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli
+sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja
+viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi
+pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei
+joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin
+tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli
+omituiset kasvonsa ja tapansa.
+
+Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä
+ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli
+aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.
+
+Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti,
+että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla,
+jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo
+auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun
+isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset
+jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin
+suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.
+
+Vähän arastellen kysyi hän:
+
+"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi
+ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia
+kukkaset ovat; mutta odotapas" -- Heidin mieleen johtui uusi ajatus.
+Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä
+tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä
+se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.
+
+"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi
+vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi
+maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet
+Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään
+kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa
+Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä
+ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois,
+ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä
+alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili
+uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne.
+Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa
+sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta
+suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin
+erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan
+pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi
+palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi,
+eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta
+semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja
+kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja
+tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän
+oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja
+muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja
+hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti:
+"Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin
+jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"
+
+Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta,
+koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden
+seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä
+kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että,
+tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä.
+Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista",
+jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä
+kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti
+syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi
+ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.
+
+"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne
+ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää
+niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"
+
+Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti
+päätään.
+
+"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi
+jos minäkin voisin kävellä".
+
+Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee
+pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut,
+istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia
+istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä
+hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei
+enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee
+hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut
+mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein,
+kuin hän vain tahtoi.
+
+Nyt katsoi Heidi häneen:
+
+"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.
+
+"Enkä tule", huusi tämä takaisin.
+
+"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa
+minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.
+
+"Enkä tule", kaikui taas takaisin.
+
+Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.
+
+Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:
+
+"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota
+sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".
+
+Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt
+pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän
+iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin
+hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän
+isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä
+nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa
+yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata
+Heidiä vastaan.
+
+"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta
+niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.
+
+"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun
+kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää
+tekemän".
+
+Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja
+hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi
+jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan
+seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli
+liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.
+
+"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi,
+niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen
+oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".
+
+Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut.
+Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä
+alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.
+
+"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää
+taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara
+pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka,
+et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".
+
+Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut
+niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli
+ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.
+
+Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti
+toisen ja toisen pian taas takaisin.
+
+"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen
+varmaankin koskee vähemmin kipeästi".
+
+"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.
+
+Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran
+oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen
+jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.
+
+"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.
+
+"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin
+ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:
+
+"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua
+askeleen toisensa perästä!"
+
+Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:
+
+"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt
+kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi.
+Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän
+riemuellen, kerta toisensa perästä.
+
+Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka
+askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat.
+Heidi iloitsi hillitsemättömästi.
+
+"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla,
+mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko
+elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa,
+ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut
+tapahtua!"
+
+Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt
+mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti
+käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana
+sidottu sairasvuoteeseen.
+
+Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo
+kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden
+välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.
+
+"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.
+
+Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara
+ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään
+häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä
+tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.
+
+Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!
+
+Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen
+milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä
+riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli
+tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin
+tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa
+ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä
+tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti.
+Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste
+ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan
+lausutuksi.
+
+Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän
+oli vaipunut syvään uneen.
+
+Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi
+ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen
+ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä
+kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi,
+tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen
+vähän istahtaa.
+
+Siten kului aika.
+
+Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti
+astuen lähestyi kukkakunnasta.
+
+Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne,
+sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta,
+johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan
+seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät
+oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa
+niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin.
+Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi
+se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja
+kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen
+kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen
+oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä
+herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän,
+mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia.
+Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä
+hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut
+jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että
+asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan
+johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.
+
+Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen
+eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa
+taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä
+nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla
+ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten
+oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei
+hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla
+selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja
+asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä
+katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä
+kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".
+
+Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja
+ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.
+
+Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat
+tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat
+siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi
+hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä
+murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan
+vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi.
+Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.
+
+Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli
+jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen
+täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin
+innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä
+sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja
+sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa,
+ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:
+
+"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme
+onnistuneet!"
+
+Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa
+Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui,
+näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa
+varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.
+
+Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen
+näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas
+nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:
+
+"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti
+matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja
+sentähden tarvitsi levätä.
+
+Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko
+ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään
+nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin
+saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi
+siten piirin sisään.
+
+Siinä, nyt hän sen näki.
+
+Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui
+siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset
+ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.
+
+"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri,
+joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen,
+siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten
+tämä on saattanut tapahtua".
+
+"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä
+itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi
+kaunista, punaista kangasta.
+
+"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen,
+"senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen,
+hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä,
+etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi
+sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".
+
+Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut
+tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä
+jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin
+sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että
+oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista
+asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen
+oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin
+kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja
+hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
+
+Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään
+kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän
+vuoteeseensa ja voihki siinä.
+
+"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen
+vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.
+
+"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle
+huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.
+
+Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen,
+sanoi Heidi:
+
+"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei
+Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti
+pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"
+
+"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.
+
+"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti
+rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun
+en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala
+ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian
+olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla
+käymään, etkä olisi tullut terveeksi".
+
+Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen
+kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska
+hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme,
+kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".
+
+"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka
+päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen
+pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki
+häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa
+meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä,
+mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala
+ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin
+pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin
+parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen
+siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".
+
+"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä
+muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".
+
+Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan
+hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan
+sairastaneelle Klaaralle.
+
+Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa
+mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla
+käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla
+oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään
+vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi
+astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman
+mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen
+tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin
+ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille,
+mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.
+
+Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara
+tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus
+sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse
+istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin
+ihmiset!"
+
+Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina
+helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä
+liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä
+leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki,
+kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren
+ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se
+viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.
+
+
+
+
+YHDEKSÄS LUKU
+
+Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
+
+
+Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille,
+jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi
+Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen.
+Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat
+jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa,
+lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä
+seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja
+puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi,
+sillä hän hymyili tyytyväisesti.
+
+Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä
+hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli
+siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja
+sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku
+olisi häntä takaa hätyyttänyt.
+
+"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan
+menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso
+Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se
+arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle
+ilmassa".
+
+"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut",
+vastasi isoisä.
+
+Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun
+ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja
+käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja
+katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun
+tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa
+luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja
+syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus
+kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää
+ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.
+
+Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä
+kunnossa, kun mummo tuli.
+
+Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran
+mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella
+mieltymyksellä katseli sitä.
+
+Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt
+saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.
+
+Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja
+istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä
+piti tapahtuman.
+
+Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja
+toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat
+niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat
+ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi
+Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.
+
+Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli
+odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen,
+mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine
+myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti
+tunturimatkallensa.
+
+Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo
+huomasi hevosen seljästä tyttöset.
+
+"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on
+mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen
+seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen
+ja huusi suuresti kummastuneena:
+
+"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja
+palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä
+Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara
+nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen
+matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut
+muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.
+
+Mutta mitä hän näki?
+
+Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he
+jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.
+
+Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa,
+sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan
+lausutuksi.
+
+Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen
+seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti
+Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja
+ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa
+kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui
+vanhuksen molempiin käsiin.
+
+"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!
+Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".
+
+"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä
+hymyillen.
+
+"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo,
+sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten
+hyvää se on".
+
+"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen.
+"Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja
+pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan,
+ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista.
+Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla
+lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman.
+Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä
+setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten
+mennä?"
+
+"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo,
+niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".
+
+Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa,
+sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.
+
+Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti,
+jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä
+herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän
+tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä
+hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle
+annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin,
+ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin
+kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä
+maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan
+toimitettavaksi.
+
+Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna
+siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään
+oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.
+
+Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua
+pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman
+alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä
+oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten
+tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia
+oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina
+edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli
+ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken
+kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:
+
+"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko
+todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla
+ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun
+entinen kalpea voimaton Klaarani?"
+
+Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän
+kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti
+mummoa.
+
+Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja
+hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan
+virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna
+rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän
+taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi
+suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän
+ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun
+hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.
+
+Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra
+Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis
+Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä
+kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi
+tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.
+
+Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään
+sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja
+kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän
+oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.
+
+Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka
+taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi
+oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen,
+näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta
+yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut.
+Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet
+hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin
+tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi
+hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa
+otsaansa.
+
+Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus
+kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla
+herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi,
+viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti
+lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu
+edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja
+täytyisi vetää toista jäljessään.
+
+"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.
+
+"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus
+ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"
+
+Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä
+semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä
+alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin
+oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.
+
+Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.
+
+"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann
+itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan
+ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen
+tunturipoikaan.
+
+Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
+Sesemann matkaansa.
+
+Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä
+alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.
+
+Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa
+kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi,
+että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut.
+Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia
+frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut
+epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin,
+takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa
+lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli
+tapahtunut.
+
+"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja
+kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin
+huonosti ommeltu perunasäkki?"
+
+Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän
+vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten
+Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.
+
+Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan
+taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin
+olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan
+häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa
+turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä
+painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman
+tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän
+koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi
+ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän
+hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut,
+tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta.
+Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.
+
+Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut
+ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin
+voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen
+jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja,
+jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.
+
+Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän
+jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan
+edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin,
+jota hän ei aavistanut.
+
+Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli
+kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen,
+punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat
+silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi
+paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet
+hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran
+äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann
+ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.
+
+"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara,
+kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"
+
+"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"
+
+Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen,
+katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.
+
+"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän
+kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen
+jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä
+suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.
+
+Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa
+onnellista poikaansa.
+
+"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä
+kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on
+sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö
+totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta
+nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme
+tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".
+
+"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä
+tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin
+kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla?
+Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla
+raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"
+
+Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä
+hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli
+löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään
+ilosta.
+
+Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat
+pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann
+lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa
+siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi
+mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut
+loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.
+
+Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla
+maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja,
+niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä
+puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.
+
+"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa
+perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän
+ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"
+
+Lapset olivat jo hänen luonaan.
+
+"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on
+tehnyt".
+
+"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon
+kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka
+ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin
+tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta
+lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta
+tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.
+
+Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka
+tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän
+majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä
+laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi
+ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan
+ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä?
+Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.
+
+"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo
+kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.
+
+Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa
+kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden
+asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen
+päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain
+takaa esiin.
+
+"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas
+minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"
+
+Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan
+osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että
+tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän
+rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen
+oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen
+suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".
+
+"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"
+
+"Se, että -- se, että -- se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä
+enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen
+polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni
+majan nurkalle.
+
+"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän
+osaaottavaisesti.
+
+"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se
+tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin
+ansaittua rangaistustaan".
+
+Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka
+ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä
+hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus
+oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen
+jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä
+muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät
+olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan
+toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt
+selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo
+vilkkaasti:
+
+"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla
+kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät
+häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka
+todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä
+ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen;
+suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli
+jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".
+
+Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.
+
+Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:
+
+"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on
+vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt
+alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä
+ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä
+hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt
+kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee
+jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä
+Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa,
+että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen
+sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut
+ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen.
+Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin
+ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää
+onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi!
+Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa
+ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei
+mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"
+
+Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta
+asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.
+
+"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo.
+"Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota
+kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla
+häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia,
+koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin,
+ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös
+laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas
+Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle,
+kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä.
+Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka
+kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa
+ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"
+
+"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna,
+sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan
+oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.
+
+"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta
+nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla
+on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli
+jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"
+
+Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena
+mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt
+hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat
+vallan.
+
+"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo,
+"sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi
+siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt.
+Ymmärrätkö nyt, poika?"
+
+Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut
+mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka
+istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä!
+Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka
+otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi
+paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:
+
+"Ja paperin olen myöskin hukannut".
+
+Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian
+selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:
+
+"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman,
+mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä
+mieluimmin tahtoisit?"
+
+Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä
+melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä
+edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi
+olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen
+mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut
+yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen
+vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi
+tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia
+veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä
+monenmoisia kapineita.
+
+Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta
+valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti
+hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi
+vuosimarkkinoihin.
+
+"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.
+
+Mummo naurahti.
+
+"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti
+siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä
+kaksi kymmenpennistä.
+
+"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle.
+Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa
+on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa
+kymmenpennisen ja käyttää sitä."
+
+"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.
+
+Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan
+edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.
+
+Mummo nauroi yhä vielä.
+
+"Sen minä sinulle lupaan, poika; -- minun jälkisäännökseeni tulee yksi
+pykälä lisättäväksi. -- Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille
+-- "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin:
+Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän
+elää".
+
+Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.
+
+Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
+Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"
+
+Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa
+pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo
+niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki
+tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli,
+oli kymmenpenninen odotettavissa. -- -- Kun seurue taas oli majan
+edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen
+yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan
+katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi
+niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi
+tuntea:
+
+"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun
+tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä
+unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan
+saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka
+hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on
+minulle saattanut".
+
+"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä
+aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa
+kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".
+
+Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa
+erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen.
+Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:
+
+"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää
+minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein
+ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni
+lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja
+onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun
+lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon.
+Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä
+kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille
+tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne.
+Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".
+
+Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut
+onnellista isää.
+
+"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo
+tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle
+yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan.
+"Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä
+en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi
+lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi,
+jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta
+tässä elämässä".
+
+"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann
+innokkaasti.
+
+"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä.
+Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja
+omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain
+koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata
+minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten
+luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut
+teidän lapsenne hyväksi tehdä".
+
+"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään",
+sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs
+sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi
+vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa
+on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse
+lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä
+pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa.
+Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu
+elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä;
+siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen
+erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä
+valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon
+aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori,
+joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne
+asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen
+seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin,
+näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata
+läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat
+täällä!'"
+
+"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa
+toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän
+kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:
+
+"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin
+ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"
+
+"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.
+
+"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo
+kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"
+
+"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja
+paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja
+saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin
+ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee
+vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".
+
+Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi
+hän päästä toivonsa perille.
+
+"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna.
+"Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa,
+niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon
+puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä
+saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä
+saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".
+
+Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän
+ja sanoi kiireesti:
+
+"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo
+taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".
+
+Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille
+saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin
+oli ollut hänen viimein siellä käydessään.
+
+"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita,
+niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".
+
+Mutta mummo oli Heidin puolella.
+
+"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän;
+"isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt
+lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja
+sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma
+Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.
+
+Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän
+pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän
+ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.
+
+Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen
+huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku
+Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla
+mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä
+kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää
+loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja
+tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen
+ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.
+
+Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen
+tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan
+ollut aikaa valittamiseen.
+
+Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen
+seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.
+
+"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän
+hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle
+liian pitkäksi.
+
+Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa
+käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti
+mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra
+Sesemann.
+
+Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä
+tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen
+oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.
+
+Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi,
+minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan
+kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä
+hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.
+
+Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.
+
+Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa
+päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi
+käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi
+tupaan.
+
+"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono;
+setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".
+
+"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne
+vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua
+hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"
+
+Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa
+isoäidin luona ja halaeli häntä.
+
+"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme
+tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on
+mummo sanonut".
+
+Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin
+maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili,
+mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:
+
+"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän
+ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen
+saatan elää."
+
+"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on
+kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen
+käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut
+sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään!
+Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme
+lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme
+tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle
+Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt
+suuren ihmeen Klaaramme suhteen."
+
+Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti
+hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja
+kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut
+isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.
+
+"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt,
+niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin
+sinun parhaaksesi, isoäiti".
+
+"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle
+suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että
+saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta
+köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin
+saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään,
+joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa
+olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää,
+hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."
+
+"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä
+olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa.
+Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana
+vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan
+enää unhota".
+
+Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.
+
+Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä
+isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta
+siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.
+
+Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä
+kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän
+oli niin iloissaan isoäidin puolesta.
+
+Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt
+tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta
+Heidi lohdutti häntä ja sanoi:
+
+"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin,
+silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me
+saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja
+huvitella alusta alkaen."
+
+Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän
+seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista
+keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat
+häntä vähän lohduttaneet.
+
+"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain
+Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on
+suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."
+
+"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa,
+tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".
+
+Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.
+
+"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa",
+huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa
+minusta".
+
+Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä
+kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän
+saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.
+
+Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi
+kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.
+
+Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin
+hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.
+
+Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on
+Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin
+monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin
+kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua
+nurkassaan.
+
+Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on
+ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä
+neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi
+olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona
+ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine
+uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta
+pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin
+talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen
+itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen
+perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja
+Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.
+
+Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla
+ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten
+rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin,
+sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa
+iloisen lapsensa kanssa asumaan.
+
+"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan
+sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia
+samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon,
+mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet
+ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee
+olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla
+päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi
+on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin
+saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee
+eritä hänestä, teidän ja minun".
+
+Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei
+lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen
+silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat
+olivat sedälle tuottaneet.
+
+Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli
+niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että
+tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä
+lähemmäksi onnellista isoäitiä.
+
+Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa
+oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä
+aikoina.
+
+Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä
+uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta
+Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun
+nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan
+selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:
+
+"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin
+saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa
+kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57932 ***